huomisen nuoret - kulttuurivihkotkulttuurivihkot.fi/pdf/kv104.pdf · jyrki kiiskinen tekee kielen...

32. VUOSIKERTAIRTONUMERO 6,90 EUROA NUMERO 1/2004

HUOMISEN NUORET

KULTTUURIVIHKOT 3

PALSTAT

5 Pääkirjoitus

6 200 sanaa

9 Etuvartio

14 Jokisalo

52 Kirja-arviot

56 Lehtiverkko

58 Soikkeli

HUOMISEN NUORETNaulakallion peruskoulun jalastensuojelulaitoksen nuorettekivät elämästään dokumen-tin, joka nousi yleisönsuosikiksi DocPoint-elokuva-festivaaleilla. Kulttuurivihkotkävi Naulakalliossa.

sivut 18–21

MALLI: ANETTE KOSKIVALOKUVAAJA: TIMO WRIGHT

TIM

O W

RIG

HT

ARTIKKELIT

12 Harvey Milk SchoolMaailman ensimmäinen seksuaalivähem-mistöjen koulu jakaa mielipiteitä.

16 Tasa-arvoa!Kaikki haluavat tasa-arvoa, mutta feminis-mi kirotaan. Miksi?

18 Mun P-Erhe ja Naulakallio”Mitä sä siel teet? Miks sä oot sinne joutu-nu? Oot sä joku sekopää?”

22 Eeva-Liisa MannerProosa jäi runojen ja näytelmien jalkoihin.

25 Kielifilosofiasta eettisyyteenJyrki Kiiskinen tekee kielen avulla ruu-miinavausta nykykulttuurillemme.

28 Ruotsin nykykirjallisuusDekkari ja historiallinen romaani ovat pin-nalla länsinaapurissamme.

36 Art SpiegelmanNew Yorkerin kansikuvat kutittavat maku-hermoja.

44 Konstantinos Kavafis1900-luvun merkittävin kreikkalainen ru-noilija otti aiheensa hellenismin ja Alek-sandrian kaupungin historiasta.

50 Emmanuel ToddEnnustuksissaan ennenkin oikeaan osunutantropologi arvelee Yhdysvaltojen romah-tavan.

KAUNOKIRJALLISUUS

30 Hillitön hillintäEnnakkoluuloista riisuttu ihmisten kanssa-käyminen on joskus ihmeen kaunista. Jan-ne Nummelan essee markiisi de Sadenteoksesta Filosofia budoaarissa.

40 New York, New York!Veiko Märkan epäkorrekti pienoisnäytel-mä.

47 Kavafis-suomennoksetTimo Hännikäisen suomennosvalikoimaKonstantinos Kavafisin runoudesta.

4 KULTTUURIVIHKOT 1/2004

32. vuosikertaKUSTANTAJA

Domirola Oy

PÄÄTOIMITTAJA

Johan Alén [email protected](09) 4114 5369

TOIMITUSPÄÄLLIKKÖ

Elias Krohn [email protected]

TOIMITUSPÄÄLLIKKÖ, KEHITYS

Ari Lahdenmäki [email protected]

Kaisa Alenius [email protected] Avelin [email protected] Saxell [email protected]

ULKOASU

Johan AlénTOIMITTAJAT

Aleksi Ahtola, Pia Hyttinen (Tampere),Hanna Kuusela, Esa Mäkinen, Riikka Taavetti,Tuuli Vattulainen.

TOIMITUKSEN YHTEYSTIEDOT

http://www.kulttuurivihkot.fiPuhelin ja faksi: (09) 685 1012Osoite: Lönnrotinkatu 25 A, 00180 Helsinki.OSOITTEENMUUTOKSET JA TILAUKSET

Kulttuurivihkot ilmestyy kuusi kertaa vuodessa.Lähetä tilaus tai tieto osoitteenmuutoksestatoimituksen osoitteeseen kirjeitse tai sähkö[email protected] tai käyttäen WWW-asiakas-palveluamme osoitteessa http://www.kulttuurivihkot.fi/asiakas/. Kuuden numeron kestotilaus 29 euroa,määräaikainen tilaus 34 euroa.ILMOITUSHINNAT

Koko sivu 219 euroa, puoli sivua 139 euroa sekäarvonlisävero 22 %. Tarkemmat tiedot:http://www.kulttuurivihkot.fi/mediakortti.html.Ilmoitukset force majeure -varauksin; lehden vastuurajoittuu maksettuun ilmoitushintaan.

KIRJOITUSTEN LÄHETTÄMINEN

Toimitus ottaa sitoumuksetta vastaan lehdessäjulkaistavaksi tarkoitettua materiaalia. Tekstit vainRTF- eli Rich Text Format- tai ASCII- eli tekstitie-dostoina sähköpostitse tai lehden osoitteeseen(tuloste ja mahdollinen levyke). Lehti ei vastaatilaamatta lähetetyn materiaalin säilyttämisestä eikäpalauttamisesta.

Kulttuurivihkoihin kertyvä aineisto luovutetaansen vanhennuttua Kansan Arkistoon tallennettavaksi.KIRJAPAINO

Kainuun Sanomat Oy, Kajaani.

ISSN 0356-3367

UUTISKUVA

Kevin Cooper on yhdysvaltalainen kuolemaantuomittu. Indymedianvälittämässä uutiskuvassa helmikuun alkupuolelta kuolemantuomionvastustajat osoittavat mieltään San Quentinin vankilan edustalla SanFranciscossa. Cooper, 46, on odottanut tappamistaan liki kaksi vuosikym-mentä. Hän väittää, että hänet lavastettiin syylliseksi. Helmikuun 10. päivänä,vain kahdeksan tuntia ennen teloitusta, tuomioistuin lykkäsi teloitusta jamyönsi Cooperille mahdollisuuden esittää uusia seikkoja liittovaltiontuomarille.Kuolemanrangaistuksen käyttöä voi vastustaa esimerkiksi liittymälläAmnesty Internationalin jäseneksi: http://www.amnesty.fi.

IND

YM

ED

IA

KULTTUURIVIHKOT 5

P Ä Ä K I R J O I T U S

Seuratessani keskustelua vasemmistolaisilla sähköpostilistoilla olenvuosien varrella huomannut, että neljä teemaa aiheuttaa säännöllisestikiihkeän keskusteluryöpyn: viina, seksi, uskonto ja taistolaisuus. Byro-kraattisemmilta tuntuvat aiheet, kuten veropolitiikka tai Euroopanunionin liittovaltiokehitys, herättävät suuresta merkityksestään huoli-matta usein vähemmän intohimoja.

Kustannusosakeyhtiö Tammi järjesti äskettäin tiedotustilaisuudenlähtölaukauksena toimittaja-kirjailija Ilkka Kylävaaran hankkeelle,joka kulkee työnimellä ”taistolaisuuden musta kirja”. Pyrkimyksenä onkoota yhteen eläviä kokemuksia 1970-luvun vähemmistökommunis-tien liikehdinnästä niin aatteeseeen pettyneiltä kuin sitä edelleen kan-nattavilta. Taistolaisten syyllistämisessä tuskin on mitään uutta. Mikälisen sijaan tarkoituksena on koota monipuolinen ja autenttinen kuvaussiivusta suomalaisen sivistyneistön historiaa, hankkeelle on syytä toi-vottaa menestystä.

Taistolaiskeskusteluun, joka säännöllisin väliajoin ryöpsähtää säh-köpostilistojen lisäksi laajemminkin suomalaisessa mediassa, liittyyuseita kyseenalaisia piirteitä. Kolmekymmentä vuotta sitten liikkeessämukana olleet vaikuttajat määritellään usein edelleen vain menneisyy-tensä kautta – riippumatta siitä, mitä he ovat sittemmin tehneet tai sa-noneet. Pahimmillaan ex-taistolaisiksi, taistolaisiksi tai jopa stalinis-teiksi saatetaan leimata lähes keitä tahansa laitimmaiseen vasemmis-toon lukeutuvia ihmisiä.

Niin sanottu taistolaisuus oli merkittävä liike tietyssä osassa suoma-laista kulttuuriväkeä ja opiskelijoita, mutta sen yhteiskunnallinen vai-kutus jäi vähäiseksi. Liike ei koskaan saanut todellista valtaa, ja parinyliopistokaupungin ulkopuolella sitä tuskin edes tunnettiin. Siihennähden taistolaisuuden jatkuva repostelu mediassa tuntuu liioitellulta.Lyömällä poliittiseen vastustajaan taistolaisen leima vältetään älyllistäkeskustelua ja siirretään huomiota pois oman aikamme kysymyksistä.

Suomalaisen kommunismin lähihistoriaakin voisi vaihteeksi käsitel-lä myös muista näkökulmista. Esimerkiksi SKP:n enemmistösiiven toi-minta ja ideologia on nurinkurisesti jäänyt sekä tieteellisessä tutki-muksessa että mediassa täysin vähemmistöläisyyden jalkoihin.

Nurinkurista on sekin, että taistolaisten epäisänmaallisuudestavaahtoavat usein samat tahot, jotka tällä hetkellä innokkaimmin kan-nattavat Suomen viemistä EU:n kaikkiin mahdollisiin ytimiin ja soti-lasliitto Natoon. Keskustelu pitäisikin kääntää 70-luvulta meidän ai-kamme taistolaisuuteen, joka on fundamentalistista markkinaliberalis-mia ja ulkopoliittista rähmälläänoloa Moskovan sijasta Washingtoninja Brysselin suuntaan. Näin jo senkin vuoksi, että toisin kuin edeltäjil-lään näillä meidän aikamme taistolaisilla on myös ihan oikeaa valtaa.

E LIAS KROHN

Taistolaisuus ennen ja nyt


2 0 0 S A N A A

KARACHI

(IPS) Pakistanin ”ydinpomminisäksi” kutsutun tohtori AbdulQadeer Khanin toimet ovatkoko maailmassa ensimmäinenselvä tapaus, jossa on laittomas-ti levitetty joukkotuhoaseidenvalmistuksessa tarvittavaa ydin-teknologiaa.

Tähän asti uskottiin, ettäatomipommin valmistuksenhallitsee vain kahdeksan maata:Yhdysvallat, Venäjä, Kiina, Bri-tannia, Ranska, Israel, Intia jaPakistan.

Khanin sanotaan kuitenkinmyyneen ydinaseteknologiaaja -tietoa Iraniin, Libyaan jaPohjois-Koreaan.

Khan tunnusti teon 4. hel-mikuuta ja sai armahduksenpäivää myöhemmin. Hän ker-toi olleensa yhteyksissä kan-sainväliseen alamaailmaan, jokaostaa ja myy ydinteknologiaa.Hän kiisti kuitenkin johtaneen-sa liiketoimia.

Pakistanin lain mukaan ydin-asetiedon vuotaminen ei ole ri-kos, paitsi jos sen katsotaan rik-koneen virkasalaisuuksia koske-vaa lakia vuodelta 1923.

Khanin rikolliset puuhatulottuvat kuitenkin valtionomaisuuden varastamiseen, silläkaikki hänen johtamassaanKhanin tutkimuslaboratorioissa(KRL) tehdyt keksinnöt kuului-vat periaatteessa valtiolle.Luottamuksen pettämisen hänsai presidentti Pervez Mushar-rafilta anteeksi.

Ulkomaalaisten on ollut vai-

Ydinvarustelu siirtyi jokamiesluokkaanPakistanin ydinteknolo-gian kaupat ulkomaillejättivät monia avoimiakysymyksiä, vaikkapäätekijäksi ilmoittautu-nut tutkija saikin tekonsaanteeksi presidenttiPervez Musharrafilta.

kea uskoa Khanin tarinaa, jon-ka mukaan muutama tutkija jaturvamies varasti ydinsalaisuu-det ja myi ne alamaailmalle saa-dakseen rahaa, eikä valtion vir-kamiehillä ollut mitään osuuttaasiassa.

Yhdysvallat ja muut ydin-aseiden leviämistä pelkäävätvaltiot eivät ilahtuneet. Wa-shingtonin mukaan tilannettahelpotti hiukan se, että Iran jaLibya ovat viime kuukausinataipuneet sen ja YhdistyneidenKansakuntien painostukseen jaluvanneet luopua ydinaseidenkehittelystä.

Tilanne on kuitenkin aukiPohjois-Korean osalta. Se väit-tää omistavansa kahdeksanydinasetta. Khanin kertomuk-seen sisältyy joitakin totuuksia.Hänen päätöksiään ei taloudel-lisessa mielessä valvonut ku-kaan, sillä hän saattoi mennäminne halusi ja kuluttaa jopakovaa valuttaa mieleisensämäärät.

Kuten Musharraf korosti,KRL:n turvallisuus oli Khaninvalvonnassa eikä kenelläkäänollut valtaa hänen ylitseen, eiedes valtion tilintarkastajilla.

Moni muu kysymys jäi kui-tenkin vaille vastausta. Senenempää Khan kuin Mushar-rafkaan eivät ole esimerkiksikertoneet, myytiinkö Pohjois-Korealle ydinteknologiaa ja josniin milloin.

Kummastusta herättää myösse, että Pakistanin armeija eimuka huomannut, mitä sen ne-nän alla tapahtui. Sotilaspresi-dentin hallitsemassa Pakistanis-sa armeijalla on tiukka otekoko yhteiskunnasta. Tiedostasillä ei pitäisi olla pulaa: armei-jalla on kaksi omaa tiedustelu-palvelua ja lisäksi se valvoo jaosin johtaa useita valtion tur-vallisuuslaitoksia.

Periaatteessa Pakistanissa ei

liiku mikään ilman, että kolmetärkeintä tiedustelupalvelua saasiitä vihiä.

Pakistanilaisille kyse on niinvakavasta virheestä, että enää eiole ratkaisevaa, kuka on viimekädessä syyllinen. Lopullisetseuraukset saa tuta koko kansa.

Kukaan ei kuitenkaan nieleteoriaa muutamista yksilöistä,jotka päättivät lyödä rahoiksimaansa ylistetyillä saavutuksil-la.

Niin Pakistanissa kuin ulko-maillakin uskotaan, että Khansai aktiivista tukea vuosien saa-tossa toisiaan seuranneilta ar-meijan komentajilta. Erityisestimainitaan kenraali Aslam Beg.Hän johti asevoimia 1988–1991, jolloin suuri salakuljetus-hanke alkoi.

Näyttää siltä, että Musharrafon Yhdysvalloille liian tärkeäliittolainen ”sodassa terrorismiavastaan”, sillä Washingtonnäyttää tyytyneen selityksiinainakin toistaiseksi.

Muillakin ydinasevalloillalienee syynsä olla nostamattasuurempaa meteliä. EsimerkiksiIntia on ollut tyytyväinen Mus-harrafin sovinnollisiin pyrki-

myksiin maiden tulenaroissasuhteissa.

Pakistanissa arvellaan ylei-sesti, että kunhan Afganistanon rauhoitettu ja Musharrafinmerkitys Yhdysvalloille vähe-nee, Pakistanin ja Yhdysvalto-jen suhteissa koetaan uusikäänne. Siinä vaiheessa monimuukin maa saattaa arvioidauudelleen suhteitaan Pakista-niin. Voi olla, että Pakistaniapainostetaan jopa kansainväli-sillä pakotteilla hellittämään ar-meijan otetta vallasta.

Pakistanilaiset osoittivat vä-littömän tyytymättömyytensäKhanin toimiin maanlaajuisellayleislakolla. Kyse oli paljoltisokkireaktiosta ei niinkään ha-lusta totella uskonnollisia puo-lueita, jotka kehottivat lak-koon.

Ydinaseen vastustajat ovatperinteisesti muodostaneet Pa-kistanissa pienen ryhmän. Ryh-mä muistuttaa nyt, että niinkauan kuin Intia ja Pakistan yl-läpitävät ydinarsenaaliaan, uh-ka aseteknologian leviämisestäja onnettomuuksista pysyy.

M.B. NAQVI

IND

YM

ED

IA

Eteläintialaiset ydinteknologian vastustajat olivat tammikuussa päivän ajansymbolisessa nälkälakossa.

KULTTUURIVIHKOT 7

Koetila – ja hieman myöhem-min Kokeellisen esitystaiteenystävät ry KOE – syntyi täyttä-mään esitystaiteen huutavaa ti-lanpuutetta. Tila, 37 neliömet-rin entinen liikehuoneisto Hel-singin Kalliossa, saatiin edeltä-jältä Todellisuuden tutkimus-keskukselta. ”Ideologianahantässä on antaa tilaa köyhille tai-teilijoille ja toimia muutenkinavarasydämisesti”, Koetilanhallituksen jäsen Jussi Hanénselventää.

Alkujaan huoneistossa vuosi-na 1997–2000 vaikuttanut Kal-lion teatteri syntyi paikalliste-atterikokeiluksi, joka ei insti-tuutioita kumartanut. ”He kiel-täytyivät promootioista ja krii-tikoista. Tieto kaupunginosate-atterista levisi lähinnä kädestäkäteen jaetuilla lappusilla”,Hanén kertoo.

Koetilan toimintaidea eienää ole toimia kaupunginosa-teatterina, vaan se pyrkii ensisi-jaisesti luomaan paikan, avoi-men laboratorion, erilaisille ko-keiluille. Ympäristö on kuiten-kin merkityksellinen: ”Täällä

Fleminginkatu 21, Kallio.Paikallisille asukkaille tilaon jo tuttu vuosien takaa:Kummallisuuksiintotuteltiin aluksi Kallionteatterin ja sitten Todelli-suuden tutkimuskeskuk-sen parissa. Nyt paikallatoimii Koetila.

Esitystaiteen laboratoriossa sydän on avara

Kalliossa todellisuutta ei pystyunohtamaan”, Hanén sanooviitaten kahteen suureen, kokoseinän korkuiseen ikkunaan.”Johonkin piikkilangoin aidat-tuun, eristettyyn linnakkeeseenon tietysti paljon helpompimennä minkkiturkissa.”

Todellisuuden tutkimuskes-

kukselta kesällä 2002 jäänyt tilasekä toimintaidea erilaistenprojektien toteuttamisesta sai-vat nopeasti ympärilleen Ko-keellisen esitystaiteen ystävienyhdistyksen. Jäsenistö on taus-taltaan värikästä, useimmatteatteri-ihmisiä: ohjaajien,tuottajien ja näyttelijöidenohella mukaan mahtuu myöstanssijoita, runoilijoita ja filoso-feja. Kulttuurialan moniotteli-joita yhdistää kiinnostus ko-keelliseen esitystaiteeseen, jokavoi tarkoittaa niin installaatio-ta, valokuvanäyttelyä, videote-osta, kuvaelmaa, tanssiesitystä,seminaaria kuin performanssia.

Yhtenä toiminta-ajatuksenaon pyrkiä tuottamaan vuosit-tain esityksiä toisilla ehdoillakuin kulttuurikoneisto on pe-rinteisesti tuottanut. Tilan li-säksi yhdistys välittää tukearuohonjuuritasolle, uusille teki-jöille ja esityksille, sillä yhdis-tyksellä on paljon paremmatmahdollisuudet saada tukeatoimintaansa kuin yksittäisillätekijöillä, Hanén selittää.

Työtarmoa jäsenistöllä on

riittänyt remontista ensimmäi-seen tärkeään voimanponnis-tukseen: Syksyllä 2003 toteutuiKOE!-festivaali. Sen ulkomaisiavieraita olivat tanskalainentanssija-koreografi Bo Madvigja brittiläinen tanssija-koreo-grafi Anna Krzystek, jotka mo-lemmat työskentelivät KOE-yhdistyksen residenssitaiteili-joina. Festivaali toimi, ja perin-nettä halutaankin nyt jatkaa.

Tähän mennessä Koetilantoiminta on pyörinyt lähinnätalkootyöllä. Hanén toteaa,että nykyisten aktiivien, kolmi-kymppisten teatterialan free-lancereiden, talkoo- ja vapaa-ehtoistyön lisäksi unelmoidaanKOE!-festivaalille voitavan pal-kata täysipäiväinen tuottaja.Esitystaiteen laboratorio haa-veilee mahdollisuudesta tarjotataiteilijaressukoille täysin ilmai-nen tila.

SAARA HACKLIN

Koetila, Fleminginkatu 21.

http://www.koe.fi

Jussi Hanénin ja Raisa Vesasen Voi olla vaarallista -installaatio.

JUS

SI

HA

NÉ

N

Veera Laakson lopputyö Päivän hulluus Taideteollisen korkeakoulunlavastustaiteen osastolle.

TO

MM

I T

ER

ÄS

TÖ


Ongelmia viime numeron aikataulussaKulttuurivihkojen numero 6/2003 saapui osalle tilaajistamyöhässä. Joulun aikaan täh-dätty numero saattoi tipahtaapostiluukusta vasta tammikuun

puolella.Ongelma johtui tuolloin

käytetyn kirjapainon huonostatyöstä. Myös kannen värit oli-vat vääränlaisia.

Tästä numerosta alkaenKulttuurivihkot käyttää uuttakirjapainoa.

Toimitus pahoittelee tapah-tunutta.

JOHANNESBURG

(IPS) Aiemmin koulutetun työ-voiman maastamuutto eli aivo-vuoto verotti enimmäkseenEtelä-Afrikan valkoista väestöä,mutta nykyisin se koskee kas-vavassa määrin myös mustia.Sama ongelma koettelee muita-kin Afrikan maita.

”Meillä ei ole tarkkoja tietojaEtelä-Afrikasta lähtevien koulu-tettujen mustien määrästä. Eriraportit kertovat noin 2 000lähtijästä vuodessa”, sanoo yrit-täjä Brian Khumalo, joka onmaansa suurimman rekrytointi-firman Leaders Unlimitedinosakas.

Hänen mukaansa mustat pe-rustelevat lähtöään tarpeellakohentaa tietojaan ja taitojaanollakseen kilpailussa yhtä hyviäkuin ne, jotka elivät rotusorronaikana maanpaossa.

Apartheidin lakkauttamisenjälkeen kotiin palanneet maan-pakolaiset ovat päässeet hyviinasemiin ulkomailla hankitun

Koulutetun työvoiman lähtö vie pohjan kehitykseltäkoulutuksen ja kokemuksenturvin.

Toisaalta eteläafrikkalaisillesairaanhoitajille, lääkäreille,opettajille ja tietokoneasian-tuntijoille löytyy hyvin työ-paikkoja ulkomailta, koska hehallitsevat englannin kielen.

Tilastojen mukaan Etelä-Af-rikasta muutti viime vuonna ul-komaille 11 671 ihmistä, kunluku vuotta aiemmin oli 8 080.Tärkeimmät kohdemaat olivatYhdysvallat, Britannia, Uusi-Seelanti, Hollanti ja Australia.Lähdön perustelut ulottuvatkotimaan kehnoista palkoistaliialliseen rikollisuuteen.

Kapkaupungissa hiljan jul-kistettu tutkimus väittää, ettämaasta lähtee neljä kertaaenemmän väkeä kuin virallisettilastot kertovat.

”Moni maastamuuttaja ker-too viranomaisille lähtevänsävain tilapäisesti ulkomaille töi-hin”, selittää selvityksen laatija,Humanististen tieteiden tutki-

muskeskuksen johtaja MichaelKahn.

YK:n Afrikan talouskomissio(ECA) arvioi, että Afrikka on1980-luvun jälkeen luovuttanutyli kolmanneksen koulutetustatyövoimastaan teollisuusmai-hin.

Samaan aikaan Saharan ete-läpuolisen Afrikan valtiot käyt-tävät yli kolme miljardia euroavuodessa teknisen avun ostoon,mukaan lukien yli sadantuhan-nen ulkomaisen asiantuntijanpalkkaaminen.

ECA:n mukaan aivovuotoon merkittävä este Afrikan ke-hitykselle, koska se verottaamonilta mailta ne inhimillisetvoimavarat, jotka tarvittaisiinrakentamaan välttämättömiäinstituutioita ja infrastruktuure-ja vahvan talouden tueksi.

Ghanan yliopiston selvityk-sen mukaan Afrikasta lähtee70 000 korkeasti koulutettuaihmistä vuodessa. Saharan ete-läpuolisen Afrikan 600 miljoo-

nan asukkaan palveluksessa onvain 20 000 tiedemiestä ja insi-nööriä.

”Afrikka tarvitsee vähintäänmiljoona tutkijaa ja insinööriä,jotta sen kehitys saataisiin kes-tävälle perustalle”, ghanalainentutkija Edward Ofori-Sarpongarvioi.

Eteläafrikkalaisen Khumalonmukaan hänen yrityksensä jamuiden vastaavien tehtävä olisinyt ryhtyä jäljittämään afrikka-laisia ulkomailta ja selvittää näi-den paluuaikeet, jotta heidätvoitaisiin sijoittaa kitkatta työ-markkinoille.

Arvostelijoiden mukaan af-rikkalaiset eivät palaa, koskapalkat ovat niin huonot. ”Miksiafrikkalainen luopuisi 40 000euron vuosituloista ulkomaillasaadakseen 400 euron työpai-kan Afrikasta?” Yhdysvalloissaasuva nigerialainen tutkija DaleEmeagwali ihmettelee.

MOYIGA NDURU

Suu messingillä! on TampereenTyöväen Teatterin suuren näyt-tämön täyttävä musiikkinäytel-mä Grimleyn kaivoskaupungis-ta ja kaivoksen soittokunnasta,jota uhkaa lopettaminen yhtävakaasti kuin kaivostakin. Vuo-sien jälkeen kotikaupunkiinsapalaava Gloria (Heidi Kivihar-ju) tekee salaa kaivoksen kan-nattavuustutkimusta, muttalyöttäytyy työläisten sekaansoittokuntaan. Hänellä eivätole pahat mielessä, mitä kaikkieivät tunnu uskovan, kun to-tuus hänen työnsä laadusta pal-jastuu. Glorian ja nuoruudenra-kastetun Andyn (Aimo Räsä-nen) välille on kuitenkin ehti-nyt syttyä uusi rakkaustarina.

Teatterinjohtaja Esko Roinesanoi syyskauden avajaisissa tä-män näytelmän olevan riski,minkä voi hyvin uskoa. Soitto-

Musiikkia kaivoskaupungistakuntamusiikki ei varauksettaole kaikkien mieleen, ja kaivos-kaupungit ovat Suomessakin jokaukaista aikaa. Sirkku Pelto-lan ohjaama näytelmä perustuuMark Hermanin samannimi-seen elokuvaan, joka on hyvinsympaattinen ja tunteikas, jo-ten näytelmällä on korkearima.

Musiikki on taatusti erilaistakuin perinteisissä musiikkinäy-telmissä. On kuitenkin harmi,

että sitä kuulee live-esityksenäniin vähän. Näyttelijät liianusein vain imitoivat taustana-uhan tahdissa, mikä luo taha-tonta komiikkaa. TampereenTyöväenyhdistyksen soittokun-taa olisi voinut käyttää reilum-min esityksen toteutuksessa.

Myös monet herkät kohta-ukset tuntuvat hukkuvan jon-nekin melskeen sekaan. Josnäytelmä ei välity rampin yli,se ei kosketa, vaikka kuinka ru-

tistaisi.Ehdottomasti parasta tässä

näytelmäversiossa on sen oival-tava lavastus. Suuren näyttä-mön tekniikka pääsee kaivos-kaupungin kasvatin, Kari Jun-nikkalan käsittelyssä oikeuk-siinsa.

PIA HYTTINEN

Suu messingillä! Pohjoismainen

kantaesitys 11.9.2003 Tampereen

Työväen Teatterissa.

KULTTUURIVIHKOT 9

ETUVARTIO

Venetsia viihteenä jaympäristökatastrofin indikaattorinaVenetsiaa ei luotu turistikohteeksi,mutta sen ekologia ja tarjoilutavatovat muuttuneet. Miten kaupungis-ta pitäisi tai voisi nykyään kirjoit-taa?

Taide- ja ympäristökritiikissä kohteita kä-sitellään niiden syntykontekstin kautta.Uutta puolalaista elokuvaa arvioidaanPuolan nykyelokuvan edustajana, joskinsen yhteydessä saatetaan punnita elokuvansoveltuvuutta suomalaiselle yleisölle. Kri-tiikin tehtävänä onkin perinteisesti ollutuusien teosten tarkastelu, eikä teosten vai-kutushistoriaa tai niitä koskevien kulutus-tapojen kirjoa vielä olekaan nähty kritiik-kiä kirjoitettaessa. Ajankohtaisuuden vaa-timus on murtunut viime vuosina Dvd-elo-kuvajulkaisujen seurauksena. Lehdistössäon nähty myös vanhojen elokuvien käsit-telyä. Kritiikkejä ei ole voitu rakentaa niinsanottujen ekstrojen arvioimisen varaan.Usein painotetaan, että ajan hammas onnakertanut kohdetta, tai tehnyt siitä silk-kaa campia.

Dvd-arvostelun ajankohtaisuus on ehkäitse teosta ajatellen aika näennäistä, muttamonen lehden kulttuurisivut ovat saaneetpysyvää arvoa, kun analyysin kohteeksiovat päätyneet elokuvien historialliset ku-lutustavat. Käytäntö voitaisiin ulottaakuva- ja arkkitehtuurikritiikkiin. Muuttu-neet tavat tarjoilla teos voivat tehdä mie-lekkääksi sen kriittisen uudelleenarvioimi-sen. Mutta miten rakennuksia ja kaupun-keja tarjoillaan uudella tavalla? Esimerkiksituristioppaiden ja liikenteen avulla. Venet-sia on kaupunki, joka tarjoaa monipuoli-sen esimerkin taide- ja ympäristökritiikinmahdollisuuksista, ellei jopa velvoitteista.

Pakopaikasta kauppapaikka,rauniosta taidenähtävyys

Kaupunkikaavaa ajatellen Venetsia ei lii-emmin ole muuttunut vuosien saatossa. Jorenessanssiaikana se oli saavuttanut nykyi-sen ilmiasunsa, ja tältä ajalta säilyneet kar-tat kelpaavat usein vieläkin kaupungissa

liikkumiseen. Venetsian muuttaminen onollut vaikeaa, onhan se rakennettu pientensaarten ja laguunin savipohjaan ruuvattu-jen puunrunkojen varaan. Kaupunkia ovat-kin kohdanneet lähinnä liikenteeseen jarakennusten käyttöön liittyvät uudistuk-set.

Venetsian esteettinen historia on senarkkitehtonisesta muuttumattomuudestahuolimatta ollut vaihteleva. Soisen laguu-nin satunnainen asuttaminen muuttui jär-jestäytyneeksi 400-luvulla mannermaallariehuneiden kansainvaellusten seuraukse-na. Merelle paettiin rauhattomia aikoja.

Kehittyvään kaupunkiin otettiin malliRoomasta. Sittemmin siitä tuli kauppa-paikka ja merimahdin pääkallopaikka asi-aankuuluvine imperialistisine symbolei-neen. Toki näissäkin vaiheissa vallitsi eri-laisia esteettisiä ideologioita, mutta käy-täntö, meren vaikeus rakennusalustana jakaupungille elintärkeä sotilaallinen puo-lustus, sanelivat rakentamisen ehdot.

Kun kaupankäynti hiljeni ja merimahtimenetettiin, meren saartama kaupunkimuuttui hylyksi, jonka dekadenttia ole-musta pohjoiset romantikot tulivat san-koin joukoin ihailemaan. Samalla siitä tuliyhä enemmän taide-tarkastelun kohde.1700-luvulta lähtien taidetta oli tarkasteltujonakin erillisenä, autonomisena, ja Venet-siastakin tuli kaunotaidetta.

Liikenne, turismioppaatja ympäristötietoisuus

Venetsia ei vaikean saavutettavuutensa ta-kia päässyt mukaan 1800-luvulla vauhdillakehittyneeseen turistikulttuuriin ennenkuin kaupunkiin rakennettiin rautatie, jon-ka avulla pohjoiseurooppalaiset turistitpääsivät vaivattomasti hotelleihinsa. Rau-tatie tarjoili kaupungin kuitenkin uudestanäkökulmasta. Vanha fasadi mereltä näh-täväksi tarkoitettuine palatseineen sijaitsitulosuunnasta katsoen väärällä puolellakaupunkia.

Tämä ei ollut ainoa liikenteen aiheutta-ma muutos kaupungin tarjoilussa. Gondo-lit menettivät merkitystään arkisina liikku-mavälineinä. Vesibussien yleistyttyä kau-

punki nähtiin jo 1900-luvun alussa kovem-massa vauhdissa ja uudelta korkeudelta –tavalla, joka jätti monet arkkitehtonisetyksityiskohdat väärälle korkeudelle, taivauhdista johtuen mahdottomiksi huoma-ta. Kaupungin merellisen luonteen kriisikasvoi myös keskeisille paikoille rakennet-tujen siltojen takia. Niitä pitkin turistimas-sat pääsivät liikkumaan kohteesta toiseenilman veneiden apua.

Myöhemmin tärkeiksi tulleet turismi-oppaat tekevät saman, mutta pedagogi-semmassa hengessä. Sokkeloiseen kaupun-kiin saapuvalla turistilla ei enää ole yhtäpaljon aikaa kuin 1800-luvun ylhäisönedustajalla, jota ei haitannut eksyminensen enempää kuin yhden päivän kadotta-minen huonon ilman takia – kukapa kii-reetön ikuisen sunnuntaipäivän viettäjäolisi lähtenyt gondolimatkalle rajuilmalla.Oppaiden pitää pystyä tarjoamaan yhdenpäivän vieraille reittejä, joiden avulla nämäpystyvät näkemään keskeiset kohteet.Tätä kautta syntyy uusi valikoima Venetsi-aa. Kerran julkisivuksi luodut rakennuksetsivuutetaan ja reitti noteeraa ne, jos niihinliittyy jotakin historiallisesti kiinnostavaa.

Saaste ja nykyihmisen muuttunut suhdeluontoon on kolmas, kritiikin ajankohtai-suutta ajatellen tuorein Venetsiaa muutta-nut tekijä. Kaupungin kanavissa on ainakellunut jätteitä, mutta nykyturisti näkeeluonnon helpommin haavoittuvana: krep-pipaperi, joka kerran kertoi karnevaaliajas-ta, herättää huolen ympäristöstä – puhu-mattakaan vedessä näkyvistä päästöjäljistäja muovisista jugurttipurkeista.

Vesi on elementti, joka ilmentää riipi-västi luonnon hyväksikäytön seurauksia.Venetsia, ainutlaatuisena veden kaupunki-na, voi havahduttaa myös ne, jotka eivätvielä ole oppineet ymmärtämään ympäris-tötuhon seurauksia ja jotka eivät lähde et-simään sen jälkiä siellä, missä saaste on tur-mellut suuria saarekkeita meille näkymä-töntä luontoa.

MAX RYYNÄNEN

Kirjoittaja vieraili Venetsiassa Suomen taideyhdis-

tyksen kuvataidekriitikoille myöntämän Richter-

apurahan turvin.


Suomessa esitellään ensimmäis-tä kertaa laajassa mittakaavassamuoti-, mainos- ja alastonku-vaajana tunnetuksi tulleen Hel-mut Newtonin töitä. EsilläTaidehallissa on Newtoninkaksi viimeistä kuvasarjaa Sex &Landscapes ja Yellow Press, jot-ka sisältävät töitä usean vuosi-kymmenen ajalta.

Francoise Marquet kirjoittiNewtonin 80-vuotispäivänkunniaksi kootun näyttelyn ka-talogiin, että uuden vuosisadanmyötä aika on tullut kypsäksiNewtonin valokuvien moni-ulotteiseen tulkintaan.

Newtonin kuvissa on kaik-kea, mikä kiinnostaa Seiskanlukijaa: glamouria, julkisuutta,rikoksia, murhia ja fetissejä. Neovat seikkailu glamourin raja-mailla sekä tutkimusmatka sek-sin maailmaan. Ainoa tunnis-tettava julkisuuden henkilö onkuitenkin Naomi Cambell,eikä kuvista voi tietää, mikä onlavastettua, mikä totta. Edeskuvasarjoja kokoamassa ollutNewtonin galleristi AndreaCaratsch ei tiedä, tai kerro,sitä.

Jos Newton käyttää kuvissahyväkseen minun haluani tir-kistellä, miksi juoksen ihokar-vojen poistovahan haju sie-raimissa ympäri näyttelytilaa?Eikö minun pitäisi olla tyyty-väinen siihen, että julkisenmaailman yksityisyydet ovatsiinä edessäni, vaikkakin ehkäkuviteltuina?

Newtonin ura lähti nousuunPariisissa 1957, jolloin hän kiu-sasi Voguen toimittajia viemäl-lä muotikuvaukset studioistapuistoihin. Kokonainen suku-

Seikkailu glamourin rajamaillaTEKSTI KAISA ALENIUS

Taidehallissa tammikuunlopussa avautui taidekes-kus Retretin toinentalvinäyttely.

Helmut Newton: Ca Del Bosco, Erbusco, Italia, 1989. © Helmut Newton.

KULTTUURIVIHKOT 11

Taidehallin studiossa on esil-lä Heta Kuhckan dokumen-taarinen videoteos Vierailu.Siinä seitsemänvuotias ame-rikkalaistyttö ihastuttaa kat-sojia laulamalla ja tanssimal-la.

Kuchkan videoteos alkaapienen tytön kainolla poh-dinnalla, mitä hän vieraille jakameralle esittäisi. Vaihto-ehdot ovat MTV:n listayk-kösiä. Ensin pikkutyttö aras-telee, mutta pian hän pääseevauhtiin. Pätkästä huomaa,mikä kanava on voittanutkilpailun katsojien ajasta.

Heta Kuchka on helsinki-läinen kuvataiteilija, jokatyöskentelee pääasiassa vide-on ja valokuvan parissa. Eri-koisen hänen katseluasemas-taan amerikkalaisten tutta-viensa olohuoneessa tekeese, että Kuchka on Suomenlisäksi Yhdysvaltojen kansa-lainen. ”Olen ulkopuolinensekä Suomessa että Ameri-kassa,” Kuchka kertoo.

Kuchkan Vierailu on mie-lenkiintoinen vastapaino yh-täaikaa Taidehallin yläker-rassa olevalle Helmut New-tonin näyttelylle. Molem-missa tarkastellaan gla-mourin maailmaa osin sa-mastakin suunnasta. ”New-ton tarkasteli amerikkalaistayhteiskuntaa samalla tavallaosin vieraana kuin minäkin,“Kuchka sanoo.

Katseluasema on teoksissakuitenkin aivan erilainen.Kuchkan Vierailussa pieni tyt-tö on mallioppinut asioita,

joiden ei ajatella sopivanseitsenvuotiaalle. Tyttö esit-tää kappaleita rakkauden,seksin ja huumeiden maail-masta. Lahjakas tyttö ontarkkaan omaksunut musiik-kivideoiden esittämän nai-senmallin. Kuchkan video-teos käsittelee sen maailmanvaikutuksia, missä Newtoneli.

Heta Kuchka on itse hie-man hämmentynyt saamas-taan palautteesta. Hän epäi-lee jäävänsä kulttuuripiirienväliin. Vierailu ei ole hänestäyhtä häkellyttävä kuin suo-malaisista, vaan hänen mie-lestään videon tyttö onmyös lahjakas ja suloinen.Toisaalta Kuchka kokee vi-deon esittämän maailman eritavalla kuin amerikkalaisettuttavansa.

Yhdysvallat ei ole ainoayhteiskunta, missä lapsiasaatetaan käsitellä kuin pik-kuaikuisia. Historiallisestilapsuus lienee aika uusi asia,ja siksi Vierailua katsoessamieleen herääkin kysymys,mihin päin kehitys on oike-astaan menossa. •

Vierailu olohuoneeseen

polvi muotikuvaajia seurasiNewtonia.

Sitä ennen vuonna 1920syntynyt valokuvaaja oli ehti-nyt asua Berliinissä, Singapo-ressa, Australiassa, missä hänvietti kaksi vuotta saksalaisten in-ternointileirillä, sekä Lontoossa.

Newton piti ensimmäisennäyttelynsä Pariisissa Nikon-galleriassa vuonna 1975 ja sa-moihin aikoihin hän aloitti tuo-tantonsa esittelyn kirjoissa.Newton itse luokitteli itsensäennen kaikkea valokuvaajaksi.

Newton kuoli Los Anglesis-sa perjantaina 23. tammikuuta2004, mikä huomioitiin myösSuomen tiedotusvälineissä.Newton esiteltiin uutisissa ku-vaajana, joka käyttää töissäänhyväksi niin paparazzien ku-vastoa kuin taidehistoriaakin.Kun katsoo Sex & Landscapes jaYellow Press -sarjoja, joiden ku-vat on julkaistu esimerkiksiPlayboyssa, Voguessa, Ellessä jaQueenissä, ei voi kieltää sitä, ettäNewton yhdisti kuvissaan po-pulaarikulttuuria ja korkeakult-tuuria, seksiä, glamouria ja ver-ta, yksityistä ja julkista.

Retretin toimitusjohtaja AnuLiivak seisoo johtamansa yri-tyksen taidenäyttelyn takana.”Newton kuvasi maailmaa, jos-sa eli. Kuvat ovat seikkailu gla-mourin rajamailla. Seksi onoleellinen osa muotia ja osa sitälifestylea. Newton oli kuiten-kin esteetikko, jolla oli yksilöl-linen lähestyminen kuvattaviin.Hän valitsi tarkasti, mitä kuva-si. Kuvien sanoma on ristiriitai-nen, mutta muoto on esteetti-nen.”

Kymmenisen vuotta sittenNewton lopetti alastonkuvaa-misen. Yli kolmenkymmenenvuoden aikana hän oli tehnytsitä tarpeeksi. Uuden mielen-kiinnon kohteeksi nousivatmaisemat.

Vuosia sitten näin elokuvan

tai sarjan – en muista tarkasti –jossa oli hauska kohtaus naiseu-den etsimisestä. Pätkässä hen-kilö etsi naiseutta ryhmässä,jossa katsottiin peilillä omaavaginaa.

Vaikka suuri osa ihmisistäelää vaginan vaikutuspiirissä,miksi sen katsominen on han-

kalaa? Samasta syystä kuinNewtonin kuvien: Newton onvanginnut kuviinsa kahtia ja-kautuneen maailman ja yhteis-kunnan. Kuvat ovat esteettisiä,kuten Anu Liivak sanoo, muttamyös havahduttava ja ristiriitai-nen näkemys yhteiskunnasta,jossa elämme. •

Heta Kuchka: Vierailu / A Visit,2004. Yksityiskohta videoteoksesta.© Heta Kuchka.


Viharikokset seksuaalivähemmistöjä koh-taan ovat brittiläisen The Guardian -sano-malehden mukaan kaksinkertaistuneet Yh-dysvalloissa viimeisen kymmenen vuodenaikana. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty Inter-nationalin Yhdysvaltain-osaston MichaelHeflinin mukaan seksuaalivähemmistöihinkohdistuva lisääntynyt väkivalta on suh-teessa saatavilla oleviin tilastoihin.

”Monissa Yhdysvaltojen kaupungeissaon homojen oikeuksia ajavia ryhmiä, jotkatiedottavat rikoksista. Kymmenen vuottasitten tällaisia ryhmiä ei paljon ollut, jotenon vaikea sanoa, onko tilanne nyt huo-nompi kuin silloin”, Heflin sanoo sähkö-postitse. Hänen mielestään asiaa ei kuiten-kaan saa lakaista maton alle. ”Voidaan sa-noa, että väkivalta seksuaalivähemmistöjäkohtaan on edelleen hyvin vakava ongel-ma.”

Heflinin mukaan viimeisen kymmenenvuoden aikana on tapahtunut merkittävääedistystä poliisin suhtautumisessa seksuaa-livähemmistöihin kohdistuviin rikoksiin.”Poliisien kyky ottaa rikokset vakavasti,tutkia niitä sekä saada tekijöitä syyttee-seen on parantunut. Silti on tilanteita, jois-sa poliiseilla on vaikeuksia suhtautua vaka-vasti seksuaalivähemmistöihin ja joissa po-liisit kieltäytyvät kunnioittamasta ihmisoi-keuksia. Ennen kaikkea tämä koskee trans-sukupuolisia, mustia ja maahanmuuttaja-homoja.”

Toivoa ja editystä

Seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksienparanemisesta on toivoa ja edistystäkin ta-pahtuu. New Yorkin kaupunki avasi syk-syllä maailman ensimmäisen seksuaali- jasukupuolivähemmistöihin kuuluville nuo-rille tarkoitetun koulun.

Manhattanilla toimiva Harvey MilkHigh School on osa Hetrick-Martin Insti-tutea. Parissakymmenessä vuodessa ruo-honjuuritason toiminnasta vaikutusvaltai-seksi organisaatioksi kasvanut järjestö ajaaaktiivisesti seksuaalivähemmistöjen nuor-ten oikeuksia.

Vuonna 1978 murhatun sanfranciscolai-sen homopoliitikon mukaan nimetyssäHarvey Milk High Schoolissa pakollisiaaineita ovat englanti ja matematiikka, joi-den lisäksi voi valita taideaineita, tietotek-niikkaa ja kotitaloutta.

Kaikki opiskelijat eivät kuulu seksuaali-vähemmistöihin, vaan tärkeintä koulussaon suvaitsevaisuus. Koulussa opiskeleepaljon ulkomaalaisia, ja suuri osa opiskeli-joista tulee New Yorkin työläiskaupungin-osista Bronxista ja Brooklynista. ”Koulu onmalli tälle maalle ja mahdollisesti maail-malle”, Harvey Milk High Schoolin rehto-ri William Salzman on sanonut.

Mielipiteitä on useita

Ei ole yllätys, että uusi koulu jakaa mielipi-teitä. Ennen koulun avajaisia viestimettäyttyivät monenlaisista kannoista. Toisten

mielestä koulu seksuaalisiin vähemmistöi-hin kuuluville nuorille on loistava idea,mutta toiset eivät siitä pitäneet.

Joidenkuiden mielestä on väärin, ettävähemmistöryhmien nuoria suljetaanomaan koulumaailmaan pois todellisuu-desta. Syrjintä ei lopu uusia kouluja perus-tamalla. ”Homoseksuaalien erottelu pyrkiitorjumaan ongelman pikemminkin kuinkorjaamaan sen”, Charles Pasqual kirjoittiThe New York Timesin yleisönosastossa elo-kuussa.

New Yorkin konservatiivinen puoluekysyi, pitäisikö myös koulukiusaamisestakärsiville lihaville nuorille perustaa omakoulunsa. ”Tässä ei ole järkeä”, sanoi puo-lueen puheenjohtaja Mike Long The NewYork Post -lehdelle. Hän viittasi koulunkunnostamiseen käytettyihin 3,2 miljoo-naan dollariin.

Koulun vastustajien mielestä seksuaali-vähemmistöihin kuuluvia nuoria ei ole ai-hetta kohdella silkkihansikkain. Kaikkiovat samanarvoisia, julistetetaan. Muttakohdellaanko seksuaalivähemmistöjenedustajia todellisuudessa kuitenkaan tasa-arvoisesti muiden kanssa?

Uuden koulun tukijoihin kuuluva New

TEKSTI SAMI TAKALA

Viharikokset ovat Yhdysvalloissayhä suuri ongelma. New Yorkissaon avattu maailman ensimmäinenkoulu seksuaali- ja sukupuoli-vähemmistöihin kuuluville nuorille.Se antaa turvapaikan useallesyrjitylle.

Päämääränä suvaitsevaisuus

Vuoden 2002 Gay Pride Parade New Yorkissa.

IND

YM

ED

IA

KULTTUURIVIHKOT 13

Yorkin republikaanipormestari MichaelBloomberg puolustautui toteamalla kou-lun vastustajille, että kaupungin yleisissäkouluissa seksuaalisiin vähemmistöihinkuuluvista jopa 70 prosenttia joutuu väki-vallan ja ahdistelun kohteeksi.

Harvey Milk High Schoolin tilastojenmukaan kolmasosa seksuaalivähemmistöi-hin kuuluvista nuorista lopettaa koulunkesken ja he tekevät itsemurhan kolmekertaa muita nuoria todennäköisemmin.”Kiusaajat heittivät minua pullolla, ja sainhaavan päähäni. Jopa terveydenhoitajahuitaisi minua. Hän ei olisi halunnut hoi-taa minua”, yksi nuorista muistelee yläaste-aikoja The Advocate -lehdelle.

Harvey Milk High Schoolin tavoittee-na on, että 95 prosenttia oppilaista valmis-tuisi ja 60 prosenttia valmistuneista jatkaisiakateemisia opintoja. Luvut ovat luultavas-ti toteutettavissa, koska nuoret saavat tur-

Maailman ensimmäinen koulu seksu-aali- ja sukupuolivähemmistöihin kuu-luville nuorille on jakanut mielipiteitäpaitsi Yhdysvalloissa, myös muualla.Amerikassa Harvey Milk HighSchoolin vastustaja saattaisi leimau-tua konservatiiviseksi, ylipäätään vä-hemmistöjen oikeuksia vastustavaksi.Suomesta asiaa voi ehkä katsoa kiih-kottomammin.

Seksuaali- tai sukupuolivähemmis-töihin kuuluvan nuoren tilanne ei ta-vallisessa koulussa ole välttämättä mi-tenkään kadehdittava. Kiusaamista jasuoranaista väkivaltaakin takuullaesiintyy. Tuntuisi houkuttelevalta, ettäkoko ongelman voisi ratkaista erityi-sellä koululla, jossa oppimisympäristöolisi rauhallinen ja suvaitsevainen.Kyseenalaista tosin on, onko tällainenkoulu mahdollinen ja onko se lopultaratkaisu.

Harvey Milk High Schoolin lähtö-kohta on suvaitsevaisuus. Kouluunovat tervetulleita kaikki nuoret, mutta

erityinen merkitys turvallisena opis-kelupaikkana sillä on seksuaali- ja su-kupuolivähemmistöihin kuuluvillenuorille.

Monia kouluun tulevista nuoristaon kiusattu aiemmissa kouluissa. Mi-ten voidaan olla varmoja, ettei kiusaa-mista esiinny myös uudessa koulussa?

Kiusaaminen ei johdu jostain kiu-satun piirteestä, vaan nimellinen syykiusaamiseen voi olla mikä tahansaväärän värisistä kengistä alkaen.

Ei ole kiusatun vika, että jokinhänen piirteensä herättää kiusaajienhuomion. Paradoksaalisesti uusikoulu muuttaa kiusaamisen kiusatunongelmaksi: hänen pitää vaihtaakoulua, kiusaamistilanne saa entises-sä koulussa jatkua, eikä kenenkääntarvitse nähdä vaivaa sen ratkaise-miseksi.

Vähemmistön eristäminen omaankouluunsa on myös varsin erikoistapolitiikkaa, jos tavoitteena on kaikilleyhteiset suvaitsevaiset koulut. Harva

Ongelman siirto

vallisen kasvu- ja opiskeluympäristön.Yleisissä kouluissa se tuskin on mahdollis-ta.

Kehitys ei saa pysähtyä

New Yorkin esikaupunkialueella asuvaopettaja Mary Cresse on sitä mieltä, ettähomojen pitäisi sulautua valtavirtaan – jamonet heistä sulautuvatkin. OpettajaCresse pitää vähemmistökoulua viimeise-nä vaihtoehtona. ”Suosittelisin HarveyMilk High Schooliin hakemista sellaisilleoppilaille, joilla on erityisen vaikeat olotkoulussa tai kotona.”

Uuden koulun tarkoitus onkin antaaturvapaikka sellaisille nuorille, jotka eivätpysty opiskelemaan yleisissä kouluissa.”Suurin osa seksuaalivähemmistöihin kuu-luvista nuorista jatkaa opiskeluaan yleisissäkouluissa”, Michael Heflin toteaa.

Monet ihmettelevät, miksei seksuaalivä-hemmistöihin kohdistuvaa väkivaltaa yri-tetä ehkäistä yleisissä kouluissa. Ehkäpä ti-lanteen ei haluta korjaantuvan tai sen ole-tetaan aikanaan ratkeavan itsestään. Ihmis-ten on vaikea hyväksyä erilaisuutta.

Amnesty Internationalilla ei ole selvääkantaa Harvey Milk High Schooliin.”Tämä vaikuttaa New Yorkin kaupungillesopivalta tavalta varmistaa kaikille opiske-lijoille oikeus opiskella”, Heflin sanoo.Hänen mukaansa kehitys ei kuitenkaansaa loppua tähän, vaan kaikkien muiden-kin koulujen on kunnioitettava ihmisoike-uksia. Hän toivoo, että jonain päivänäkaikki nuoret voisivat opiskella turvallises-ti jokaisessa koulussa. •

Koulun verkkosivusto on osoitteessa

http://www.hmi.org.

lukioikäinen nuori on kovin selvilläomasta seksuaali- tai sukupuoli-identi-teetistään, tai ainakaan halukas esitte-lemään sitä muille valitsemalla erityi-sen koulun.

Koulu erilaisille nuorille on vainomiaan edistämään ghettoutumista jaseksuaali- ja sukupuolivähemmistöi-hin kuuluvien pitämistä jonakin eri-tyistoimenpiteitä vaativana ryhmä-nä.

On oikein tarjota tilaa erilaisuudel-le ja antaa nuorten kasvaa omina per-soonallisuuksinaan, mutta sen pitääolla mahdollista kaikille samoissakouluissa. Suurin osa vähemmistöryh-mien nuorista jatkaa opiskelua kuiten-kin tavallisissa kouluissa.

Harvey Milk High School siirtääpainetta pois kiusaamisen vähentämi-sestä. Onhan aina olemassa turvakou-lu, johon vaikeuksissa olevat nuoretvoidaan lähettää.

RIIKKA T AAVETTI


JOKISALO

”Tahdotte perustaa uuden valtakunnan,teidän ylhäisyytenne. Sen peruskivi murs-kaisi alleen armenialaiskansan ruumiin.Voisiko se olla siunauksellista?” kysyy sak-salainen teologi Johannes Lepsius Turkinarmeijan ylipäälliköltä Enveriltä aivan en-simmäisen maailmansodan alussa. Vastauson kylmän toteava: ”Ei ihmisen ja rutto-bakteerin kesken voi mikään rauha vallita.”

Tämä keskustelu käydään saksanjuuta-laisen kirjailijan Franz Werfelin (1890–1954) teoksessa Neljäkymmentä päivää MusaDaghilla (1933). Werfel, jonka kertojanää-nessä kuuluu sosiaalinen vastuuntunto jaeettinen ihmisyys, oli Saksan luetuimpiakirjailijoita Weimarin tasavallan aikana jasittemmin kansainvälisestikin kuulu dra-maatikko. Hänen teoksensa historiallisenataustana on 1,5 miljoonan armenialaisenmenehtymiseen johtanut kansanmurhaTurkissa vuosina 1915–1916. Teos oli sa-malla epäsuoraa kritiikkiä Saksassa valtaannousseita fasisteja kohtaan. Werfel joutui-kin vielä samana vuonna pakenemaan kol-mannen valtakunnan hirmuhallintoa jasiirtyi Itävallan ja Ranskan kautta Yhdys-valtoihin.

”Turkkilaisia on neljäkymmentä miljoo-naa. Asettukaapa nyt kerrankin meidänasemaamme! Voisiko olla suurempaa ja ar-vokkaampaa valtiollista suunnitelmaa kuinkoota yhteen nämä neljäkymmentä mil-joonaa ja perustaa kansakunta, joka onkerran nouseva samanlaiseen asemaan Aa-siassa kuin Saksa on nyt Euroopassa? Val-takunta odottaa.” Näin perustelee Turkinsotaministeri Enver Werfelin teoksessa na-tionalistisia tavoitteita, joiden lopputulok-sena oli kansanmurha Turkin suurvalta-aseman sijaan. Yksi kirjan päähenkilöistä,armenialainen Gabriel Bagrdin, aliarvioinousevan nationalismin tuhovoimaa ka-tastrofin aattona: ”Veri ja kansa! Paraspitää pää kylmänä! Eivätkö nekin ole vaintyhjiä sanoja? Ihmiset sirottelevat eri ai-koina erilaisia aatemausteita karvaalle elä-mänleivälleen saadakseen sen maistumaanvähän paremmalta.” Lähestyvän kansan-

”Ihminen ja ruttobakteeri” –verisen vuosisadan alkusoitto

murhan uhrit eivät ole koskaan voineettäysin uskoa siihen, että sivilisaation sään-nöt, vallitseva uskonto ja inhimillisenkanssakäymisen eettiset normit voisivatmurtua niin täydellisesti, että kokonaisenväestöryhmän fyysinen tuhoaminen olisimahdollista.

Armenialaiset olivat ottomaanien valta-kunnan kristitty vähemmistö, ja siten heitäkohdeltiin toisen luokan kansalaisina. Ot-tomaanien valtakunta on usein samaistettuTurkkiin, mutta se ulottui valtansa huipullaBalkanilta Irakiin ja Egyptiin asti. 1870-lu-vulla Venäjän-sodan tappion jälkeen otto-maanien valtakunta heikentyi ja euroop-palaisvaltiot antoivat vuoden 1878 Berlii-nin kongressissa tukensa armenialaisten it-senäistymispyrkimyksille. Tällöin maanturkkilaisenemmistö aloitti armenialaistenaseman systemaattisen heikentämisen.Panturkkilainen liike, jonka käyttövoima-na oli äärimmäinen nationalismi, tarjosivastaukseksi valtion jatkuvaan heikkene-miseen homogeenista, etnisesti puhdistet-tua Turkkia. Sulttaani Abdulhamid II antoiturkkilaisista ja kurdeista muodostetuilleerikoisjoukoille määräyksen etnisistä puh-distuksista. Tämän seurauksena vuosina1894–1896 surmansa sai 100 000–200 000armenialaista. Eräs näiden verilöylyjenhyytävimmistä yksityiskohdista on se, ettäniissä puhallettiin tappamisen alkamisen jalopettamisen merkiksi torveen – ikäänkuin vakuudeksi siitä, että tappo-orgiat to-teutettiin sotilaallisen täsmällisesti.

Armenialaiset joutuivat 13.4.1909 uu-den joukkomurhan uhreiksi, kun turkkilai-set hukuttivat heidän kansannousunsa ve-reen Adanassa. Arviolta 30 000 armenia-laista tapettiin. Duckett Z. Firriman käyt-ti vuonna 1913 tästä tapahtumasta ensim-mäisen kerran termiä ”holokausti”, jollanykyisin viitataan Euroopan juutalaistenkansanmurhaan. Sulttaani Abdulhamidinvaltakausi päättyi pian tämän jälkeen, javuosiksi 1909–1918 valtaan nousivat sult-taani Mohammed V ja nuorturkkilaisetupseerit. Uusien vallanpitäjien tavoitteena

oli maan modernisointi, armeijan nykyai-kaistaminen ja naisten kouluopetuksenaloittaminen.

Uusi etninen puhdistus kansakunnan”pelastamiseksi” aloitettiin vuoden 1914alkupuolella, ja maasta karkotettiin noin130 000 kreikkalaissyntyistä ihmistä.Turkki liittyi 11.11.1914 Saksan liittolaise-na sotaan ja julisti Venäjälle ”pyhän so-dan”. Se oli armenialaisille kohtalokas päi-vä. Erikoisjoukkojen (Esref Kuscabasi) sys-temaattiset ryöstö- ja murhahyökkäyksetarmenialaiskyliin olivat käynnistyneet joelokuussa 1914, ja marraskuusta lähtienheitä alettiin karkottaa maasta kylä kylältä.

Turkin sisäministeri Talat Pasa antoivuonna 1915 kansanmurhakäskyn, jossatodetaan hallituksen päättäneen ”tuhotatäydellisesti Turkissa asuvat armenialaiset”.Pasa jatkaa: ”Tätä käskyä vastustava me-nettää virkansa. Myös naiset ja lapset onlikvidoitava.” Kansanmurha käynnistettiinjohtavassa asemassa olevien armenialais-ten pidättämisellä 24.4.1915. Turkin po-liittinen eliitti oli tähän ryhtyessään täysinvakuuttunut siitä, että meneillään olevasota veisi sen lopulliseen voittoon – aivansamoin kuin juutalaisten kansanmurhanmiehittämillään neuvostoliittolaisalueillakäynnistänyt natsi-Saksan johto lähes kol-mekymmentä vuotta myöhemmin. Turkki-laiseliitti käytti tekosyynä turvallisuuspe-rusteluita: ihmiset tulisi siirtää pois mah-dolliselta sota-alueelta. Oivan lisäsyynvaltiojohdolle tarjosi vuoden 1915 alku-puolella alkanut armenialaisten kapina,jonka turkkilaiset leimasivat avuntarjouk-seksi Venäjälle. Armenialaisia syytettiin”tikarin iskemisestä sotaa käyvän kansa-kunnan selkään”.

Monet armenialaiset menehtyivät pak-kosiirroissa kestämättömien olosuhteidenja vartijoiden väkivallan uhreina. Heidänomaisuutensa siirtyi joko naapurin taiturkkilaisvirkailijan omistukseen. VainMusa Dagin kylän asukkaat pelastuivatteurastuksesta. Franz Werfelin romaani onkirjallinen muistomerkki näille armenialai-

KULTTUURIVIHKOT 15

sille, jotka pitivät vuoristolinnakkeessaanpuolensa vuoden 1915 heinäkuusta syys-kuuhun.

Tämän kansanmurhan taustalla oli ääri-nationalistinen näkemys siitä, että arme-nialaiset muodostavat poliittisen ja maan-tieteellisen esteen homogeenisen kansa-kunnan muodostumiselle. Turkkilaisetsyyllistyivät kansanmurhan lisäksi niintäydelliseen kulttuuriseen puhdistukseen,ettei Turkista löydy tänä päivänä yhtäkäänarmenialaista paikannimeä tai heidän kun-niakseen pystytettyä muistomerkkiä.

Armenialaisten kansanmurha on jättä-nyt Turkille raskaan perinnön. Vaikkamaan oikeuslaitos liittoutuneiden painos-tuksesta dokumentoikin kansanmurhanlaajasti, sen kieltämisestä on silti muodos-tunut Turkin keskeinen valtiollinen myyt-ti. Vielä huhtikuussa 2003 Turkin opetus-ministeriö antoi kaikille ala- ja yläasteenkouluille ohjeistuksen opettaa koululaisil-le, ettei vähemmistöjen tuhoamista oleTurkissa koskaan tapahtunut. Koululaistentuli myös kirjoittaa aine aiheesta ”Taistelukansanmurhasyytöstä vastaan”.

Armenialaisten kansanmurhan tunnus-taminen on ollut yksi ydinkysymys neuvo-teltaessa Turkin mahdollisesta EU-jäse-nyydestä. Sitä edellyttää EU-parlamentinpäätös vuodelta 1987.

Armenialaisten kansanmurha oli ensim-mäinen 1900-luvun kansanmurhien pit-kässä ketjussa. Niiden käyttövoimana olitiettyjen intressiryhmien välineellistämä,joukkomurhiin johtanut patologinen vihaja tuhoisa halveksunta toiseutta kohtaan.Euroopan juutalaisten murhaaminen erot-tuu tästä joukosta erityisesti teollisten kuo-lemanleiriensä vuoksi, joiden ainoana teh-tävänä oli ihmisten tappaminen kaasukam-mioissa ja lopullinen hävittäminen krema-torioissa. Tämän ”kansanmurhien vuosisa-dan” (Ryszard Kapuscinski) siemen olikylvetty 1800-luvun loppupuolella, kuneurooppalaiset siirtomaavallat likvidoivatsosiaalidarvinistisen edistyksen nimissäelinkelvottomiksi leimattuja alkuperäis-

kansoja hallitsemillaan alueilla Afrikassa,Aasiassa, Australiassa ja latinalaisessaAmerikassa. 1900-luvun kansanmurhilletyypillistä oli ennen muuta monimutkai-nen teknis-byrokraattinen valmisteluvaiheja modernin valtiokoneiston hyödyntämi-nen.

Globaalin eriarvoisuuden kasvu, lisään-tyvä rasismi ja nationalistinen kiihkoilu,joukkotuhoaseet, terrorismi ja ”terroris-minvastainen sota” sekä sen ja ”kulttuurienyhteentörmäyksen” poliittinen retoriikkaeivät valitettavasti anna aihetta odottaa,että tämänkään vuosisadan tahtia määräisimikään rakkauden korkea veisu.

J OUKO JOKISALO

(Katkelmat Werfelin teoksesta Die vierzig Tage des

Musas Dagh on kääntänyt Ilona Nykyri)

Teekesto-tilaus.

WWW .KULTTUURIVIHKOT.FI

(09) 4114 5369

[email protected]


Helsingin Sanomat kertoi syksyllä sunnuntai-sivuillaan näyttävästi naisten vyörymisestäyliopistoihin. Jutussa kyseltiin, viekö nais-hyökyaalto akateemisten alojen arvostuk-sen. Tämän taas pelättiin alentavan palk-koja ja heikentävän tasa-arvoa. Tässä vai-heessa valpas feministi kohottaa kulmiaan.Ei ole uutta, että naisten pelätään uhkaa-van yhteiskunnan perinteisesti miehisinäpidettyjä linnakkeita. Mutta miksi tätä ar-gumentoidaan uhkana tasa-arvolle?

Tutkija Anne Maria Holli on viimevuonna ilmestyneessä väitöskirjassaan tut-kinut suomalaista tasa-arvokeskustelua.Hän väittää, että sanana tasa-arvo on me-nettänyt ainakin osittain uudistusvoimansaja siitä on tullut asia, jota kaikki konserva-tiiveista liberaaleihin kannattavat. Niinpätasa-arvon nimissä voi ajaa melkein mitätahansa. Holli ei kuitenkaan usko, että ter-min muuttaminen joksikin toiseksi välttä-mättä muuttaisi asiasta käytävää keskuste-lua. Uudet termit voisivat kuitenkin tuodauusia näkökulmia. ”Esimerkiksi Ranskassapuhutaan pariteetti-käsitteestä. Pari vuottasitten tuli ensimmäinen pariteettilaki, jon-ka mukaan puolueiden listoilla pitää ollatasapuolisesti naisia ja miehiä. Käsitettä eikiinnitetä kuitenkaan samanlaisuusdiskurs-siin. Naisten ja miesten pitää olla tasapuo-lisesti edustettuina päätöksentekofooru-meilla siksi, että he edustavat erilaisia su-kupuolia.”

Keskustelu samanlaisuudesta ja erilai-suudesta on ollut naisasialiikkeen suuriakiistakysymyksiä ainakin sata vuotta. Tasa-arvoretoriikassa on usein kyse myös kult-tuurieroista. ”Samanlaisuusretoriikka onnimenomaan pohjoismaista. Tasa-arvo ontäällä tulkittu eri tavalla kuin anglosaksisis-sa maissa. Esimerkiksi Englannissa feminis-tit puhuvat tasa-arvon ja eron dilemmastaaivan kuin ne olisivat toisilleen vastakkai-

TEKSTI TUULI VATTULAINEN

Tasa-arvosta on tullut Suomessa jonationalistinen arvo, väittää tutkijaAnne Maria Holli. Kaikki kannatta-vat tasa-arvoa, mutta feminismi onsuomalaisille kuitenkin edelleenkirosana.

Tasa-arvolle kyllä, feminismille ei?

sia. Eteläeurooppalaisessa keskustelussataas korostetaan sukupuolten erilaisuutta.”Hollin tutkimuksen mukaan Suomessatasa-arvokeskustelussa ei kuitenkaan vält-tämättä kiinnitetä samanlaisuusvaatimuk-seen, vaan keskustelussa on ollut erilaisiakausia.

Tasa-arvosta kansallinen ylpeys

Väitöskirjassaan Holli tarkastelee valtiol-lista tasa-arvopolitiikkaa ja naisliikkeenvaatimuksia. 1970-luvulla lähdettiin yleen-sä samanlaisuusvaatimuksesta. Naisten pitiolla samanlaisia kuin miesten eikä miehistänormia juuri kyseenalaistettu. 1980-luvullasuunta kääntyi. ”Silloin alkoi sekä valtiolli-sessa tasa-arvopolitiikassa että naisliikkeis-sä naiseuden uusi arvostaminen, jota edel-leen kuvattiin tasa-arvon käsitteillä. Se olikuitenkin laadullisesti erilaista kuin 70-lu-vulla”, sanoo Holli. Kuulostaa hyvältä.Mutta mitä sitten tapahtui? ”1990-luku olisikäli erikoinen, että 1980-luvun radikaalitidut tavallaan kuihtuivat.” Osittain Hollitulkitsee tämän johtuneen lamasta, ihmis-ten tiukentuneesta asemasta ja uusliberalis-min noususta. ”Tasa-arvokeskustelussa tuli1990-luvulla esille jatkuvasti se, että metäällä Suomessa olemme jo tasa-arvoisia.Jos ongelmista puhuttiinkin, ne olivat jos-sain muualla, muslimimaissa tai Etelä-Eu-roopassa.”

Hollin mainitsema usko Suomeen tasa-arvoisena maana näkyy keskustelussa voi-makkaasti nykyisinkin. EU-keskustelussatörmää usein siihen, että suomalaistennaisten asemaa pidetään Euroopan parhaa-na ja tasa-arvoa pidetään jopa vientiartik-kelina. Koska suomalaisesta tasa-arvostaon tullut kansallisen ylpeyden aihe, näky-vät seuraukset monella tavalla. Anne Ma-ria Holli tekee parhaillaan yhdessä EevaLuhtakallion ja Eeva Raevaaran kanssatutkimusta tasa-arvosta kunnallispolitiikas-sa. ”Usein haastatellut ilmoittavat, ettätasa-arvo kyllä toteutuu täällä, ongelmatovat naapurikunnassa”, naurahtaa Holli.”Mielestäni tämä kuvaa sitä, että tasa-ar-vosta on tullut hyvin nationalistinen arvo.Ikään kuin olemassa oleva tai kuviteltu

tasa-arvon tila kuvaisi meitä kansakunta-na.”

Kun tasa-arvo on näin yleisesti tunnus-tettu kannatettavaksi asiaksi, ehkä feminis-mikin pääsee eroon telaketjumaineestaan?Ehkä vihdoinkin voisi olla mahdollistatunnustautua feministiksi ilman, että sitätäytyy ryhtyä selittelemään. Valitettavastinäin ei asia vielä ole. Kaikki tuntuvat kan-nattavan tasa-arvoa, mutta feministeihinlyöty miesvihan leima on edelleen tiukas-sa. Holli kertookin ilahtuvansa aina, kunjoku mainitsee feminismin neutraalisti,joskus harvoin jopa positiivisessa mielessä.”Feministiin yhdistetään käsitys rumasta,lesbosta miesvihaajasta. Näistä tulee vielä-pä kehäpäätelmiä. Jos on mies ja lapsia, eiole feministi. Ei ymmärretä sitä, että femi-nismi on poliittinen positio.” Feministei-hin liitetyillä negatiivisilla ominaisuuksillanaisia pidetään aloillaan. ”On naurettavaa,että jonkun pitäisi puolustautua sanomalla,että kyllä minulla on mies ja lapsia.”

Elitististä feminismiä?

Palaamme vielä keskusteluun yliopistojennaisistumisesta. Holli ihmettelee sitä, ettänaisten määrästä ei kannettu huolta, kunmiehet olivat sekä opiskelijoiden ettäopinnoissaan valmistuneiden enemmistö-nä. Naisista tulee uhka, kun heitä on niinpaljon, että he alkavat näkyä. ”Korosta-malla opiskelijoiden naisvaltaisuutta vie-dään huomio siitä, että professorikunnassanaisten osuus on hyvin pieni.” Professori-en miesvaltaisuuteen kuitenkin aina vasta-taan, että tilanne tulee muuttumaan nais-opiskelijoiden määrän kasvaessa. ”Näin onsanottu ainakin 30 vuotta”, ihmetteleeHolli. Naisopiskelijoiden määrä on siishuolestuttava piirre, mutta miesprofessori-en ei.

Tasa-arvokeskustelua seuratessa tuleejoskus mieleen, että huomio kiinnitetäänusein akateemisten naisten ongelmiin.Onko feminismi elitististä? Holli on huo-mannut saman, ja aiheesta on myös kirjoi-tettu. On esimerkiksi väitetty, että 1990-luvulla keskustelu muuttui elitistisemmäk-si. Hollin mukaan tämä johtuu siitä, että

KULTTUURIVIHKOT 17

1990-luvulla ihmisten elämä muuttui ja ti-lanne on vain jatkunut: ”Tavallisen suoma-laisen naisen asema työelämässä on tiu-kentunut. Lisäksi sosiaalipalveluja on ul-koistettu, ja naisilla on ehkä entistä enem-män tekemistä arjen kanssa selviytymises-sä. Tasa-arvoasiat ovat jääneet enemmäntutkijoille, jotka pohtivat asioita työkseen,järjestöille ja poliitikoille.” Naisasia eteneekuitenkin syklisesti. Holli itse odotteleeseuraavaa suurta aaltoa. ”Tasa-arvokeskus-telu on ollut vähän pysähdyksissä ja välilläsitä on pidetty menneen maailman asiana.Odotan, että tulee uusi sukupolvi joka löy-tää asian uudelleen ja modernisoi keskus-telun.”

Kuinka sitten tasa-arvokeskustelustasaataisiin kehittävämpää? ”Ainakin toivoi-si, että rintamalinjat eivät olisi niin voi-makkaita. Keskusteluun voisi tuoda uusiaasioita ja huomioida se, että naiset ja mie-het ovat yksilöitä. Eivät kaikki elä hetero-suhteessa ja kahden lapsen perheessä.”Diskurssien tutkiminen on mielenkiintois-ta ja palkitsevaa siksi, että aina välillä huo-maa jonkun keksineen jotain uutta. Sillointutkija iloitsee. Uusia aiheitakin otetaanesille ajoittain. Naisjärjestöjen avulla vaali-teemaksi viime eduskuntavaaleissa nousiensimmäistä kertaa äitiysloman työnanta-jakustannusten jakaminen. Aiheesta onkäyty ihan oikeaa keskustelua vaalien jäl-keenkin. •

LIN

A P

AL

LO

TTA

/ I

ND

YM

ED

IAL

INA

PA

LL

OT

TA /

IN

DY

ME

DIA

LIN

A P

AL

LO

TTA

/ I

ND

YM

ED

IA

Julkaisemme valikoiman Lina Pallottanvalokuvia New Yorkissa marraskuussa 2003

järjestetystä tilaisuudesta, jossa osoitettiinsolidaarisuutta Juárezissa Meksikossa

kuolleille ja kadonneille naisille.


Naulakallio kuuluu niihin paikkoihin, jois-ta moni on kuullut, mutta joissa harva onkäynyt. Mellunmäessä sijaitseva Naulakal-lio koostuu nykyään Naulakallion perus-koulusta sekä lastensuojelulaitoksesta, jos-sa on hoito- ja kasvatuskoteja. Kodit ontarkoitettu helsinkiläisille huostaanotetuil-le nuorille. Kotien sekä erityiskoulun yh-tenä päätavoitteena on syrjäytymisen eh-käisy.

”Nauliksen” maine on vuosien varrellakasvanut omiin mittoihinsa. Kuulee puhei-ta perhosveitsistä ja etenkin huhut 1990-luvun alun hurjasta menosta ovat syväänjuurtuneita. ”Oli mullakin vähän pelkoperseessä, että saaks siellä heti turpiin”,muistelee Anette Koski ensimmäisiä aja-tuksiaan kuultuaan siirrosta Naulakallioon.

Nuoren tytön ennakkoluulot osoittau-tuivat kuitenkin täysin vääriksi. ”Ei se sitollutkaan niin. Oli tosi mukavaa. Kaikkituli heti kyseleen, että kuka oon ja mistätuun. Heti oltiin hyvää pataa. Ei mulla ookoskaan ollut täällä kenenkään kans mi-tään vihoja.”

16-vuotias Anextte on yksi koulun 50oppilaasta ja 55-paikkaisen laitoksen asuk-kaista. Hän muutti Naulakallioon kolme japuoli vuotta sitten ja on sinä aikana oppi-nut pitämään paikasta.

Huostaanotto ja muutto Naulakallioontapahtuivat paikallisen sosiaalivirastonaloitteesta. Syitä huostaanottoon Anettesanoo olleen monia. ”Oli hatkailua himas-ta, eikä mutsin kanssa ollut mitkään par-haat välit. Ensin olin Ogelin vastaanotto-kodissa kahteen otteeseen, mut ei siitä ol-lut apua ja sitte päädyttiin huostaanot-toon.”

Niin kuin varmasti aina, muutos oli suu-ri ja vaikeasti sisäistettävissä. ”Aluks sitävaan vihas tätä paikkaa. Oli vaan niin kat-kera kaikille, että minkä takii mä oon jou-tunu tänne”, muistelee Anette.

Oudointa muutoksessa oli ihmisten pal-jous. Kotipiiri muuttui kerralla laajemmak-

si. ”Enää ei ollutkaan äitii vaan oli yhtäkkiitosi monii ihmisii, jotka ties kaikki asiat.Ties mitä sä teet, monen aikaa sä käytsuihkus. Siit tuli vähä outo tunne, että nyton iha liikaa ihmisii joka paikas.”

Tullut jäädäkseen

Naulakallion historia juontuu vuoteen1960, jolloin paikalle perustettiin Mellun-mäen tyttökoti. 1970-luvulla toiminta laa-jeni. Nykyään hoitokoti on osa lastensuo-jelutoimintaa ja koulu osa Helsingin kau-pungin erityisopetusta.

Naulakalliossa on niin ala- kuin yläaste-ikäisiä nuoria ja heidän kanssaan työsken-televiä aikuisia. Luokkia koulussa on viisi –yksi ala-astelaisille ja neljä yläastelaisille.

Koulun opetuksen on tarkoitus tukeanuorten sopeutumista yhteiskuntaan, jasiksi jokaiselle oppilaalle tehdäänkin oma,yksilöllinen opetussuunnitelma. Kaikillahoitokodin asukkailla on lisäksi henkilö-kohtainen hoitaja, jonka kanssa arkielä-män asioista sovitaan. Yhteensä hoitolai-tos työllistää noin 70 ja koulu hiukan alle20 aikuista.

Laaja piha-alue, vuonna 1987 valmistu-nut koulurakennus ja hiukan vanhemmatasumisosastot luovat Naulakalliolle omankotoisan ympäristön. Koulussa on uima-allas sekä kuntosali ja muutenkin nykyai-kaiset puitteet opiskelulle.

Hoitolaitoksen asukkaiden koulumatkaei ole pitkä, sillä kodit sijaitsevat pihapiirintoisella puolella. Kävellessämme koulultaAneten kotirakennukseen ohitamme myöslaitoksen putkan eli eristyshuoneen. SielläAnettekin sanoo toisinaan istuneensamuutamia tunteja – viinapullo kun sattuilöytymään huoneesta.

Asumisosastot ovat solutyyppisissä ko-konaisuuksissa. Aneten osastolla on seitse-män eri-ikäistä nuorta, kaksi hoitajaa jayökkö.

Huoneet ovat asukkaidensa näköisiä.

Huomisen nuorisoTEKSTI HANNA KUUSELA

KUVAT TIMO WRIGHT

DocPoint-dokumenttielokuvafestivaaleilla yleisö hurrasi Mun P-Erhe-dokumentille. Sitä oli mukava katsoa teatterissa, mutta suuri osaihmisistä haluaa pysyä kaukana dokumentin tapahtumapaikan, Naula-kallion, läheisyydestä. Dokumentin toinen päähenkilö, 16-vuotiasAnette, on jo sinut erheidensä ja perheidensä kanssa.

Anette Koski.

KULTTUURIVIHKOT 19


Aneten seinät on tapetoitu julisteilla: räp-päreitä niin koulua käyvästä Pikku G:stämurhattuun 2Paciin sekä Pahat pojat -elo-kuvan mieskomeutta. Seinällä roikkuu kru-sifiksi ja hyllyt ovat täynnä kavereidenkuvia. Osa naulakalliolaisia, osa muita.

Olohuoneessa Aneten neljä asuintove-ria katsovat televisiota ja naureskelevatkanssamme. Maanantai-iltapäivä näyttäähyväntuuliselta. Niinhän perheen sisälläkuuluukin. ”Noiden pikkupoikien kans tu-lee semmone pikkuveli-isosiskosuhde. Kylniist huolehtii aina. Pitää pitää huoltaomistaan”, toteaa Anette.

Oma huone ja oma osasto ovat jomuuttuneet Anetelle kodiksi. ”Mä oon pi-täny tätä iha hyvänä paikkana ja sellasenaturvallisena kotina. Iha kiva on täällä asuu.Vois sitä huonompiikin vaihtoehtoja olla.”

Nykyään Anette ei enää ajattelekaanmuuttamista pois Naulakalliosta. ”Ei sitäenää viitti semmosia miettii tai olee katke-ra siit, että on joutunu tänne. Kyl sitä onajan mukaan oppinu suhtautuu niin, ettäiha jees mesta.”

Seuraavaksi Anetella on tähtäimessäoma asunto. ”En mä enää ajattele muutta-vani kotiin, ku on jo ikääki niin, että seu-raava paikka mihin tästä lähtee on sit omakämppä.”

Ensi syksynä Anetella on suunnitelmissamuuttaa naulakalliolaisille tarkoitettuihin

läheisiin soluasuntoihin. Näihin asumis-harjoitteluasuntoihin muutetaan silloin,kun Naulakalliosta uloskirjautumisen aikaalkaa lähestyä. Asunnot toimivat itsenäi-sen elämän harjoittelualustana. Siellä, niinkuin Naulakalliossakin, on tarkoitus har-joitella elämänhallintaa turvallisessa ympä-ristössä.

Säännöt suosiossa

Anette vaikuttaa kaikin puolin sopeutu-neen elämäänsä Naulakalliossa. Hän eimissään nimessä haluaisi palata ”normaa-liin” kouluun, jossa opettajien ja oppilai-den välinen side on usein kadoksissa, eikäyksilöllistä ohjausta ole tarjolla. ”Paljomieluummin oon tässä koulus ku normaa-lis koulus. Saa paljon paremman kontaktinmaikkoihin. Opettajil on enemmän aikaakeskittyä oppilaan henkilökohtaisiin asioi-hin, yksityiselämään ja koulun ulkopuoli-seen elämään.”

Naulakallion koulussa ryhmäkoot ovattietysti paljon pienempiä kuin ”normaa-leissa” kouluissa ja kaikki koulun oppilaattuntevat toisensa. ”On kivempi kun tunteekaikki, niin ei tarvi mitään meikkailla, kuaamul lähtee kouluun. On ihan sama tuuksmä yöhousuis vai verkkareis. Se on ykshailee. Ja sit on se, että voi sanoo iha mitätahansa tulee mieleen, eikä kukaan naura,

että oot sä vähä tyhmä.”Naulakallio kouluineen ja hoitokotei-

neen saa muutenkin Aneten siunauksen.Hän nousee jopa puolustamaan paikansääntöjä, jotka pitävät rakennusten ovetlukossa ja nuoret kotiintuloaikojen nuh-teessa.

Aikoinaan Anette kertoo kyllä yrittä-neensä järjestää kapinoita. Ne kuivuivatkuitenkin vähäiseen, neljän hengen, osan-ottoon, ja nykyään harva enää viitsii vai-vautua. Säännöt kun sopivat ainakin Ane-telle.

Kysymykseni mahdollisesti liian kovas-ta kurista tyrmätään heti. ”Ei ollenkaan lii-an kova kuri. Mä oon iha tyytyväinen näi-hi sääntöihin ja mun mielest on iha hyväettä nuorille asetetaan rajoja, minkä mukaasit mennään.” Erilaisiakin mielipiteitä tie-tysti on ja Anette nauraakin hieman sano-essaan:

”Voi olla että mä oon vähä ainoo. Mutmun mielest on säälittävää lesoo sil, etteitarvi mennä himaa. Mä oon ainaki ihantyytyväinen siihen että joku pitää musthuolta ja joku sanoo, että mun pitää ollayheltätoista himas.”

Anette toteaa paikan sääntöjen olevanlopulta melko samanlaisia kuin missä ta-hansa kodissa, minkä takia ne ovatkinhelppoja hyväksyä. Yhteisöllisyyttä ko-hottavana erikoisuutena osastoilla viete-

KULTTUURIVIHKOT 21

tään myös kerran viikossa koti-iltaa. Sil-loin kaikki asukkaat puhaltavat yhteenhiileen ja uusia sisaruussuhteita vahviste-taan.

Mun P-Erhe

Nykyisen elämän sisäistäminen ei rajoituvain sääntöjen hyväksymiseen. Anette sa-noo sisäistäneensä myös omat virheensä.Hän kertoo käyneensä oman menneisyy-tensä niin monta kertaa lävitse, että onavoin puhumaan siitä myös ulkopuolisille.”Mä oon aika hyvin sisäistäny ne kaikkimun omat jutut, että miks mä täällä oon.Oon miettiny niin paljo omaa elämää.Mul ei oo mitään sellast, että mä haluisinpiilotella mun taustoi.”

Rehellisyys ja avoimuus näkyivät myösnaulakalliolaisten viime syksynä tekemässädokumentissa Mun P-Erhe. Dokumentti olitehty talven DocPoint-dokumenttielo-kuvafestivaaleille osaksi yläastelaisten sar-jaa. Se sai huimat aplodit ja voitti omansarjansa yleisöäänestyksen.

Dokumentissa nuoret käsittelevät elä-määnsä rohkeasti ja avoimesti, eikä läsnä-olon tuntua jää puuttumaan. Anette, jokaoli dokumentin toinen päähenkilö, kertootaustastaan ja elämästään yhtä sujuvastiniin kameran edessä kuin tupakkatauolla-kin. Hän sanoo kokemuksen auttaneen jäl-

leen kerran oman menneisyyden läpikäy-misessä.

Dokumenttiprojekti edisti varmastimyös Naulakallion virallisia tavoitteita:osallisuuden vahvistamista ja oppimaanoppimista. Naulakalliolaisille itselleen do-kumentti oli myös keino poistaa ennakko-luuloja erityiskoulujen oppilaiden päältä.Kadunmiehet kun eivät näytä sisäistäneennuorten maailmaa aivan samalla tavallakuin nuoret itse.

Dokumentissa naulakalliolaiset haastat-televat ohikulkijoita ja kuuntelevat heidännäkemyksiään ESY-koulujen oppilaista.”Pinnareita”, sanoo pöhöttynyt mies ka-meralle, ehkäpä tietämättä kenelle puhuu.

Vierailta ihmisiltä kuulee yleensäkin lä-hinnä kielteistä palautetta. Anette luette-lee toistuvia naulakalliolaisille esitettyjäkysymyksiä. ”Mitä sä siel teet? Miks sä ootsinne joutunu? Oot sä joku sekopää? En-simmäisenä ihmiset luulee, että oon jokutosi agressiivinen ja ajattelee, että ton ih-misen kans en haluu olla missään tekemi-sis.”

Tähän ongelmaan nuoret halusivat do-kumentillaan tarttua. ”Haettiin sitä, ettäpoistettais ennakkoluuloi laitosnuorista,että ne voi olla iha mukavii, että ne ei vält-tämättä olekaa niit agressiivisii sekopäit,mitä kaikki kuvittelee.” Mitään erityistäkohderyhmää nuoret eivät tavoitelleet.

Dokumentti olisi tarpeellista katsottavaakaikille.

Nuorison tulevaisuus

Anette tekisi mielellään uusia dokumentte-ja myös jatkossa, muttei ole varma tuleekosiihen mahdollisuutta, koska kukaan ei oleneuvonut tai ohjannut eteenpäin. Kaveri-porukan haaveena on myös elokuvan te-keminen.

Pilvilinnat eivät kuitenkaan ole hämär-täneet koko tulevaisuutta, sillä Anetella onselkeä suunnitelma ensi syksylle. ”Haennuoriso-ohjaajakouluun. Haluun ohjaanuorii ja antaa nuorille enemmän mahdol-lisuuksia tehä jotain enemmän toiminnal-lista.”

Syy nuorisosympatioihin on tietysti sel-vä. ”Sen tietää itte kun on nuori, kun ei oleviikonloppuisin mitään tekemistä. Ettätyyliin ainoo vaihtoehto on käydä ostaankaupasta kaljaa. Ois tosi mielenkiintostapäästä kehittää nuorille jotain viikonlop-pujuttui. Että ne vois tehä jotain muutakun ryyppää vaan. Jotain leirei tai jotainsellasia.”

Mellunmäessä, jossa Naulakallio sijait-see, ei Aneten mukaan paljon toiminnalli-sia virikkeitä ole. Nuorisotalon lisäksialuetta koristavat vain keski-ikäisten kapa-kat ja sauvakävelijöiden luontopolut. Nau-lakalliossakaan ei iltatoimintaa ole järjes-tetty, minkä Anette kyllä naurahtaen ym-märtää. ”Jos täällä laitoksella jotain järjes-tettäis, niin mä vähä luulen, että ei ois hir-veesti innostusta.”

Anette on kuluttanut aikaansa myöskäymällä töissä – niin iltaisin kuin lomilla-kin. Puhelinmyyjän työtä tehtiin tahdon-voimalla. ”Mä oon se joka on jaksanu teh-dä sitä duunii kunnolla. Sen saa, mitä te-kee. Sitä ei kaikki vaan ymmärrä, kuvitte-lee vaan saavansa ilmatteeks. Ehkä mä sitvaan oon niin fiksu, että oon oppinu, ettäpitää tehä jotain rahan eteen”, Anette sa-noo virnistellen.

Nuoriso-ohjaajan tulevaisuus tuntuuAnetelle luontevalta. ”Kai se on aina ollut,että joku sosiaaliala, joku ihmisläheinenala.”

Taskussa on kuitenkin myös varasuun-nitelma, jos yhteishaku ei tuota tulosta.Silloin huonetta koristavat julisteet herää-vät eloon ja pipopäisestä Anetesta tuleeräppäri. Oma setti on jo valmiina. Ehkäpäse kertoo Naulakallion synkistä puolista:laitosruoasta ja metalliastioista. •


Eeva-Liisa Manner (1921–1995) on runo-jensa ja näytelmiensä ansiosta kansainväli-sesti tunnetuimpia suomalaisia kirjailijoita.Kaikki eivät kuitenkaan edes tiedä, ettäManner julkaisi myös proosaa, romaanitTyttö taivaan laiturilla (1951), Oliko murhaajaenkeli (1963) ja Varokaa, voittajat (1972) sekänovellikokoelman Kävelymusiikkia pienille vir-tahevoille ja muita harjoituksia (1957). Näidenlisäksi hän julkaisi lehdissä novelleja, jotkasisältyvät Mannerin koottujen proosateos-ten antologiaan Kävelymusiikkia (2003).

Tyttö taivaan laiturilla ilmestyi kahden pe-rinteeseen sidotun runokokoelman jälkeenja merkitsi jonkinlaista välivaihetta Man-nerin sopeutumisessa modernismin odo-

TEKSTI MIKA LAMMINPÄÄ

Suomalaisen modernismin kärki-nimen Eeva-Liisa Mannerin proosaon jäänyt hänen runoutensavarjoon – ja syyttä suotta: tuoreenantologian romaanit ja novellitosoittavat, että Manner oli myösomaleimainen ja kokeilevaprosaisti.

Kävelymusiikkiaja muita kokeiluja

tushorisonttiin. Vuonna 1956 ilmestyi ru-noteos Tämä matka, joka täytti ja ylitti ajanideaalit, näytti, mihin kaikkeen itsenäisty-neen kuvan runoilija kykeni.

Romaanin ensimmäisessä luvussa onvain kolme kappaletta. Jo ensimmäisessäkappaleessa kuulee keskeisen modernisti-lyyrikon äänen, sen, joka runoudessaantuli lähimmäs kirkasta proosaa. Kahdenseuraavan kappaleen aikana luonnostel-laan miljöö ja esitellään päähenkilö Leena.Viipurista on taas kyse, kuten melkein kai-kessa, mitä Manner kirjoitti esikoiskokoel-mastaan Mustaa ja punaista (1944) lähtien.Esikoisrunojen nostalgia oli ollut kuiten-kin kovin itkuista ja ohutta, nyt ääni oli te-

räksisempi. Manner oli jo hyvää vauhtiaoppimassa sitä täsmällisyyttä ja huolelli-suutta, joka puhkesi täyteen kukkaan ru-nokokoelmassa Tämä matka: universaaliakirkkautta, jota omat tunteet eivät sotke.

Viiden seuraavan luvun aikana kuvaLeenasta syventyy ja täsmentyy, ja romaa-niin tulee uusia henkilöitä. Leena pelkääopettajaa yksilönä ja luokkatovereita jouk-kona. Leenan äiti on kuollut. Isäänsä Lee-na ei ole koskaan nähnyt. Hän asuu isoäi-tinsä luona ja sairastaa epilepsiaa. Eno ontytölle hyvin tärkeä.

Romaanissa käytetään niin sanottuakaikkitietävää kertojaa ja näkökulmatek-niikkaa; melkein kaiken aikaa näkökulma

TAMMEN KUVA-ARKISTO

KULTTUURIVIHKOT 23

tapahtumiin tosin on Leenan, vain harvoinmummon. Enon kirje Leenalle siteerataankokonaan. Mannerin poikkeuksellinenkielellinen taito tulee hyvin näkyviin kir-jeessä ja sitä seuraavissa Leenan pohdiske-luissa.

Leenan viihtymättömyys koulussa joh-taa jonkinlaiseen alakuloiseen kapinaan.Se kärjistyy hänen varastaessaan luonnon-historian luokasta ihmeellisen kauniin me-tallirenkaan, jossa on seitsemän pyöreääkuulaa: tavallinen kuulalaakeri, joka pikku-tytön silmissä on kuitenkin tavattoman ih-meellinen. Tietenkin Leena jää kiinni.

Arestin uhka on kestämätön yksinäisel-le ja onnettomalle tytölle, joka ei uskallapuhua peloistaan mummolle. Leenassa onkosolti anarkistia, kuten kai kaikissa lapsis-sa. Hänellä ei ole muita vaihtoehtoja kuinvapaus tai kuolema – ellei Jumala toisin il-moita.

Leena menee kirkkoon ja lupaa olla ikä-vystymättä, mikäli Jumala näyttää hänelle”enkelin tai jonkin muun taivaallisen il-mestyksen”. Ja Jumala näyttää: Leena kuu-lee katolisessa kirkossa Bachin musiikkia,tapaa sisar Elisabetin ja kokee ensimmäi-sen kerran, että joku ymmärtää häntä.Bachin musiikin ja ”enkeliäidin” tuottamailo on kuvattu järisyttävän hyvin. PianLeena kuitenkin pelkää kaiken olevan vainunta. Aikuisen hämmennys lapsen luon-nottoman kauhun edessä on kuvattu oival-tavasti, ja rivien välistä aistii lapsen yksi-näisyyden entistäkin lohduttomampana.

Juoppo muusikko Filemon pitää teok-sen keskivaiheilla melko pitkän monolo-gin, laukoo niin vitsejä kuin viisauksiakin.Hän toteaa lasten kiusaavan aikuisia maail-mansuurilla kysymyksillä. Lapset tahtovat”purkaa sielun kuin mekaanisen nuken jakatsoa mikä sen sisällä parkuu. Jaa, ettämistäkö johtuu, piruvie? Hohhoijaa, eivätole vielä tottuneet tylsään tosiolevaisuu-teen – eivätkä totukaan ennen kuin elämälakkaa olemasta paha satu ja on pelkästäänpaha.”

Matkalla kotiin Leena tekee koiranput-kesta pillin ja soittelee sillä, kunnes vahin-gossa pudottaa sen veteen. Romaanin lo-pussa hän lähtee hakemaan veteen pudon-nutta soittoaan sateenvarjopurrellaan.

Kolme viimeistä lukua ovat mielettö-män kauniita. Niistä ensimmäinen on mer-killinen unifantasia tai paha satu kuolemanja hulluuden rajamailta. Teksti on pohjat-toman surullista; ”jokunen sanaleikki ei olehuumoria vaan yksinäisyyttä”, voisi Man-

nerin runoa Kromaattiset tasot siteeraten sa-noa. Jotenkin teksti tuo mieleen Lauri Vii-dan. Sekä Viita että Manner ovat kielelli-sesti niin taitavia, että ovat välillä seotaomaan näppäryyteensä ja muutenkin –molemmathan käväisivät psykoosissa.

Seuraavakin luku on unifantasia, muttalopussa sentään paljastuu mistä on kyse:epilepsiasta. Mannerin eläytymisesitys vielukijan keskelle Leenan sairautta ja ontäynnä pelottavaa lumoa, vastenmielistäekstaasia. Hullustihan Leenan käy: hänsuistuu laiturilta veteen ja hukkuu.

Kaikesta huomaa, että Tyttö taivaan laitu-rilla on lyyrikon työtä: kuvat ovat hienojaja hallittuja, oikeastaan koko romaani ra-kentuu muutaman kuvan – lintu, nokko-nen, vesi ja taivas – varaan kuin runo. Juo-ni on melkein olematon eikä kehitystari-nastakaan oikein voi puhua.

Manner sanoi eräässä haastattelussa,että hän on huono keksimään eikä ole oi-keastaan koskaan osannut kirjoittaa tari-noita. Se on totta. Silti hänen proosansaon lumoavan kaunista ja moni-ilmeistä;välillä sitä lukee ääneen nauraen, välilläitku kurkussa.

Tyttö taivaan laiturilla on tasoonsa nähdenjäänyt merkillisen vähälle huomiolle. Kau-nokirjallisena työnä se ei tietenkään nouseTämän matkan rinnalle, mutta mikäpä nou-sisi?

Musikaalisia virtahepoja jahekumallisia kissoja

Kävelymusiikkia pienille virtahevoille on novelli-kokoelma, jota on luettava rauhassa jamaistellen. Se sisältää 13 novellia, joistaosa lähestyy proosarunoa, osa esseetä.Tällaiset rajanylitykset olivat Mannerinkirjailijanlaadulle ominaisia: Eros ja Psykhe(1959) on runonäytelmä, jota on esitettyainakin kymmenessä maassa myös kuun-nelmana, ja muutama vuosi sitten siitä teh-tiin elokuvakin.

Runokokoelman Kirjoitettu kivi (1966)yksi osasto sisältää nimensä mukaisesti ”es-seitä ajan taipumisesta”, ja runokokoel-maan Fahrenheit 121 (1968) sisältyy ”Loogi-nen kertomus”, joka on toisaalta nimen-sä mukaisesti kertomus, toisaalta filoso-finen sketsi ja kontekstinsa vuoksi myösruno.

Kävelymusiikkia sisältää silmiinpistävänpaljon eläinaiheisia tekstejä ja kerrostunut-ta ilmaisua; sen subtekstejä ovat ainakinRaamattu, Daidalos-myytti, T. S. Eliotin

runot, Laotse ja Pythagoras. Novellin ”Sa-muel” nimihenkilö on kissa nimeltään Sa-muel Job Johansson, jonka kaksi ensim-mäistä nimeä ovat peräisin Raamatusta.Raamatun Samuel on Hannan poika. Han-na ”antoi pojalleen nimen Samuel sanoen:’Herralta minä häntä pyysin’”. Nimen Sa-muel on Vanhassa testamentissa tulkittu joh-tuvan pyytämistä ilmaisevasta hepreanverbistä. Kissa onkin novellin näkökulma-henkilölle, isän juopottelusta ja vanhempi-en loputtomasta riitelystä kärsivälle pojal-le, todellinen Herran lahja.

Hekumallisesti jäseniään ojenteleva Jobon kovin toisenlainen kuin raamatullinenkaimansa, joka hengellisessä kilvoittelussavain kiusaa ruumistaan. Mannerin novellisanoutuu irti kristillis-siveellisestä ruumiinkieltämisestä – kuten koko kokoelmakin.”Preludin” tornin yksinäisyyteen vangittuneito tai herra ei ole älyllisessä ylemmyy-dessään mikään ihannekuva. Manner eiihaile askeesia. Pikemminkin hän näyttää,että se sopii niille, jotka eivät osaa elää.Mannerille on yleensäkin ominaista kirkastervejärkisyys: häntä ei sumuteta ideologi-oilla tai muilla kauniilla valheilla.

Manner kuvaa paljon yksinäisyyttä jaerilaisuutta ja lienee siksi itsensä margina-lisoiduiksi kokeville läheinen. Osa kokoel-man novelleista muistuttaa muistiin kirjoi-tettuja unia. Ne liukuvat liian hermeetti-syyden rajoille, mutta pelastuvat kuivillekiteytymällä välillä aforismeiksi.

Novellissa ”Ratsastus” Manner soveltaaovelasti Raamatun kielenpartta. Paikoinaika kiihkeä ja groteski kokoelma loppuuviileän seesteiseen novelliin ”Matka”.

Toista novellikokoelmaa Manner eikoskaan julkaissut, vaikka materiaalia sii-henkin olisi ollut. Monet lehdissä ja anto-logioissa vuosina 1951–1987 julkaistuistanovelleista ovat erinomaista lyhytproosaa.Mannerin itsekritiikki ei ilmeisesti kuiten-kaan sallinut sitä, että novellikokoelma oli-si ”vain” kokoelma novelleja. Kävelymusiik-kiahan on teos, jonka proosafragmentit toi-mivat paitsi erikseen myös sarjoissa jakoko kirjan mitassa. Avausnovelli, joka oi-reellisesti on nimetty ”Preludiksi”, esitteleeteemat, joita seuraavat novellit ja novelliensarjat varioivat.

Manner ei ilmeisesti kirjoittanut mitäänvuoden 1987 jälkeen. Viimeinen hänenjulkaisemansa teos oli esseekokoelma Ikä-viä kirjailijoita (1994), joka sisältää hänenkirjallisuusaiheisia kirjoituksiaan vuosilta1957–1987.


Poliittinen murha jakuoleman runous

Romaani Varokaa, voittajat (1972) on Man-nerin ehkä tunnetuin proosateos. Se sijoit-tuu Francon Espanjaan ja kertoo erään tur-han poliittisen murhan vaikutuksista eräänperheen elämään.

Ranskalaisen uusrealismin – kuten Man-ner nimitti niin sanottua uutta romaania –vaikutus on tuntuva. Manner oli lukenutClaude Simonia, Alain Robbe-Grilletiä jaNathalie Sarrautea, joiden teoksista hänlöysi ”enemmän runoutta kuin monesta ni-mellisestä ja muodollisesta runoelmasta”(Ikäviä kirjailijoita, s. 113). Varokaa voittajatoli teos, jossa Manner vei suomalaisenmodernismin pidemmälle kokeilevaansuuntaan kuin kukaan ennen häntä. Lop-putulos on omintakeinen ja vaikuttava,mutta ei kovin vetävä tai innostava.

Romaanin alku on erittäin lupaava, ja joensimmäisillä sivuilla Manner tulee sala-murhaajan luotiin kuolevan Marcosin ta-juntaa kuvatessaan tuhlanneeksi ehkä par-haan virkkeen, mitä koskaan olen proosas-sa nähnyt:

Muitakin hyviä kohtia romaanista löytyy– avaapa sen mistä tahansa, romaani onkovimman luokan ammattilaisen työtä –mutta jotenkin vain käy niin, että kokonai-suus on vähemmän kuin osiensa summa.Ehkä se johtuu romaanin mahdottomasta

”Hän on tutulla torilla, joka on kärsivällisesti tehty isoista neliömäisistä mosaiikeista, valkeista ja sa-vunharmaista kivistä, jotka puolikaaria muodostaen aaltoilevat aaltoilevat aaltoilevat yli torin, harmaaja valkea vuorotellen, harmaa leveämpänä, valkoinen kapeampana, kuin pitsi, kuin vaahtoharja, niinettä liikkeen vaikutelma on tavaton, ja kun sitä keskittyy katsomaan se alkaa huimata ja katse imeytyykiveen, ikään kuin se olemukseltaan olisi huokoinen, tai kuin kivinen aalto, nesteeksi muuttunut kivivoisi minä hetkenä tahansa pyyhkäistä yli jalan;

hän on nähnyt hienompia mosaiikkeja mutta ei yhtään näin syvää ja avaraa, niinkuin Córdobanmoskeija olisi kumottu torille ja arkadit hakattu maahan, pystysuora liike muuttunut vaakasuoraksi jatila taottu rytmisesti pinnaksi,

ja silti, vaikka neliöity ala on kaksiulotteinen, se antaa kolmiulotteisen vaikutelman, puolikaaretkohoavat alati pinnasta, kivi muuttuu aalloksi

ja pyyhkäisee jalan yli,ja aaltojen läpi kahlaa suuri harmaa ratsu kyljissään yön värit,kenkä helähtää kiveen, aalto jähmettyy ja pysähtyy,tornista kuuluu (kivun repäisemässä tajunnassa) kellonsoiton läpi kehotus: Rukoilkaa,tyyni ja selvä, ja paatuneen maan yli kulkee huokaus,ja hänen huulensa kovertuvat rukoukseen: Älä jätä vaimoani näkemään nälkää;rukous katkesi, sillä hän tunsi selässään ankaran itkun, horjahti ja kaatui taaksepäin,hän huomasi makaavansa veneessä ja ajatteli hämmästyneenä: ’Olen lyönyt selkäni venelaitaan’,ja aallot tyvenivät ja vene liukui hiljaa, se oli arkun muotoinen,vedestä kohosivat valtavat puut, taivas oli äänetön;puut hengittävät puolestamme, hän ajatteli ja antoi henkensä pois: maa ja hiljainen taivas tummui,

ja ympärillä levisivät kuolleet vedet.” (Kävelymusiikkia, s. 456–457)

totisuudesta. Manner oli tietysti aina vaka-va eettinen kirjailija (ellei nimimerkilläAnna September ilmestynyttä salapoliisi-romaanin parodiaa Oliko murhaaja enkeli,vuonna 1976 ilmestynyttä riimiteltyä pa-rodisten runojen kokoelmaa Kamala kissa ja

joitakin muita hullutteluja oteta lukuun),mutta kyllä hänenkin musta maailmansaon tehokkaampi silloin, kun mukana onmyös huumoria ja fantasiaa, kuten teoksis-sa Tyttö taivaan laiturilla ja Kävelymusiikkia. •

TAM

MI

/ JA

RL

HE

LL

EM

AN

KULTTUURIVIHKOT 25

TEKSTI KARI JYRKINEN

Kielen riivaamaJyrki Kiiskisenteoksissakuljeskellaankielen jamaailmanvälissä.


Jyrki Kiiskinen (s. 1963) on tehnyt jo pit-kän matkan suomalaisessa kirjallisuudessa.Kiiskinen on julkaissut runokokoelmat Ru-noilija vaaran rinteellä (1989), Sillä ei ole nimeä(1990), Silmän kartta (1992) ja Kun elän(1999), romaanit Suomies (1994), Kaamos(1997), Jos minulla ei olisi rakkautta (2003) jalastenkirjan Jänis ja vanki (2000). Kiiskinenei ole pelännyt tarttua isoihin asioihin.Hän on kirjoittanut työttömyydestä, isän-maallisuudesta, muukalaisuudesta, erilai-suudesta, vammaisuudesta, vastuusta jakielen merkityksestä. Kiiskisen teoksetovat tutkimuksia katastrofien täyttämästänykyajastamme, aikakäsityksistämme, etii-kasta, kertomisen laeista ja merkityksestä,ihmisen suhteesta kieleen ja kielen suh-teesta kulttuuriin.

Kiiskisen toiminta kirjallisuuskentälläon ollut painiskelua kertomusten kanssa.Tämä ilmenee muun muassa romaanissaSuomies, jossa sokea minäkertoja selvittääsuohon hukkuneen miehen arvoitusta tois-ten ihmisten kertomusten kautta. Teokses-sa kielletään yhden ja oikean tarinan ole-massaolo. Jäljelle jää ainoastaan ristiriitai-sia kertomuksia, joista lukija saa valitaomansa. Postmodernin ajattelun tavointeoksessa ei enää uskota suuriin kertomuk-siin. Ympärillämme on ainoastaan erilais-ten kertomusten moneutta, jolloin todelli-suus ja myös sitä tarkasteleva inhimillinensubjekti ovat sepitettä, kuten minäkertojaromaanin viimeisellä sivulla toteaa: ”Tämätarina jää kesken, mutta voimmehan ainavalita toisen. Tarinoita on vaikka mitenmonta. Ne vaeltavat katkelmina suustasuuhun ja antavat meille erilaisia suuntia.Ihminen on tarina, jota hän itse kertoo.”

Kirjailijana Kiiskinen on kielen riivaa-ma. Hän tutkii teoksissaan homonyymejä,etymologiaa ja sanojen eroja, kuten Silmänkartta -runokokoelman viimeisessä runossa”Laulu”: ”Ilman sanoja puhun, ilman suuta /suutelen, arpista suuta / ilman lauluja lau-lan kun tuuli / nousee vatsanpohjaani /olemme kaikki / sinun lapsiasi, ilman lap-sia”. Runossa sanasta ”ilma” tulee homo-nyyminen, sanalla on sama muoto, muttaeri etymologia. Sana ”ilma” voi viitata il-

maan jota hengitämme, mutta myös kiel-toon (ilman) tai mykkyyteen (ilman sano-ja puhun). Näin ollen runossa syntyy risti-riitainen merkitystapahtuma. Homonyy-misesta sanasta ”ilma” tulee dekonstruoivaelementti. Se purkaa tekstin ja merkin hal-litsevaa ja suljettua merkitystä. Monimer-kityksellisen sanan ”ilman” myötä runoavautuu merkitysten leikille. Runossa sana”ilman” kiinnittää huomion kielen käyt-töön, tapaan sanoa ja yhdistää erilaisiamerkityksiä. Vaikka runossa tutkitaan kie-len omaa materiaalisuutta ja funktionaali-suutta, runo on myös ekologisesti julistuk-sellinen. Runossa sana ”ilma” on ekosys-teemin peruselementti, jota ei voi nähdä,mutta joka on elintärkeä meille. Ilmanhengitystä ei ole elämää eikä sosiaalistatoimintaa.

Kielessä on sivilisaation muisti

Kiiskinen käyttää etymologiaa myös ro-maanissaan Kaamos, jossa kieli näyttäytyysivilisaation muistina. Kaamoksessa utopia-ja tieteiskirjallisuuden perinteiset asetel-mat käännetään nurin. Tulevaisuuden ku-vien sijasta kuvataan nykyhetkeä, joka saakadonneen maailman kuvan. Suuren ka-tastrofin jälkeisessä keskiaikaisessa maail-massa romaanin kertoja, arkeologi ja kieli-tieteilijä, uppoutuu tutkimaan vanhaa käsi-kirjoitusta ja siitä löytyvien sanojen alku-perää. Romaanin kertoja sulautuu 1200vuotta aiemmin eläneen Edgarin maail-maan. Edgar, joka on antikvariaatin pitäjä,tiedon kerääjä ja kierrättäjä, muistuttaa BoCarpelanin romaanin Alkutuuli (1993) an-tikvariaatinpitäjää Daniel Urwindia. KunCarpelanin romaanissa Urwind on ”mo-derni narkissos”, itsensä tutkiskelija, jokakirjaa mielenliikkeensä päiväkirjaan, Kiis-kisen romaanin Edgar kuvaa käsikirjoituk-sessaan postmodernia ja myöhäiskapitalis-tista kulttuuria, riskiyhteiskuntaa, jonkapiirteitä ovat city- ja kulutuskulttuuri, tek-nologisoituminen.

Kaamoksessa Kiiskinen tekee kielen avul-la ruumiinavausta kulttuurillemme. Teok-sessa esiintyvien käsitteiden (esimerkiksi

camera, clock, electricity, nuclear reactor ja televi-sio) roolina on toimia todellisuuden heijas-tajina. Kiiskisen romaanissa kaikille käsit-teille löytyy pessimistinen sävy: aika ontyön ja markkinatalouden mittari, sähkö jaydinvoima tuhoavat luonnon, televisiovieraannuttaa ihmiset toisistaan ja kameraon lumeen ja harhan metafora. Kielenkautta tunkeudutaan nykykulttuuriimme,joka ilmenee rahan, materian, tekniikan,vauhdin ja kiireen aikakautena, muttamyös onnettomuuden ja vaarojen maail-mana.

Kaamoksessa kapitalistinen teollisuus-yhteiskunta kuvataan paikaksi, joka onkulkemassa kohti itse aiheutettua kriisiä,romahdusta ja tuhoa. Nykyisestä teknolo-gisoituneesta maailmasta on tullut riski-teollisuuden uhkakenttä, jossa vaarat ja ka-tastrofin odotus ovat osa arkipäivää. Ka-tastrofin odotus kuitenkin sisällyttää it-seensä moraalisen velvoitteen, kuten krii-tikko Putte Wilhelmsson on todennutteoksesta Suomen kirjallisuushistoriassa (1999).Mahdollinen katastrofin uhka vaatii meitäpohtimaan muita mahdollisuuksia, jotteise toteutuisi.

Kieli ja melankolia

Postmodernista ja modernista puhuttaessaviitataan usein kulttuurimelankoliaan. Wil-helmssonin mukaan modernia aikaa seu-raava postmoderni aika ei välttämättä tar-koita tradition kehitystä tai uudenlaisenperiodin alkua, vaan päinvastoin. Postmo-dernin tai postmodernismin katkos mo-derniin tai modernismiin on tuonut esillesen, että yhä useampi asia näyttää katoa-van, kuolevan tai päättyvän. Esimerkkejänäistä katoavista asioista ovat tekijä (Ro-land Barthes), todellisuus (Jean Baudril-lard), historia (Francis Fukuyama) ja py-syvät merkitykset (Jacques Derrida).Postmoderniin aikaan kuuluvatkin moder-nille ajalle tyypilliset tyhjyyden, katoavai-suuden ja eron teemat, jolloin hetkellisyy-den ja ikuisuuden, muuttumattoman jamuuttuvan sekä menneen ja nykyisyydenvälisiä suhteita pohditaan melankolisesti.

KULTTUURIVIHKOT 27

Kiiskisen tuotannossa melankolisuus onselvimmin näkyvillä runokokoelmassa Kunelän, jossa runoilijan innoituksen lähteenäon auto. Auto tuo keskeiselle sijalle kola-rin ja kuoleman läheisyyden. Kokoelmanrunoissa kuoleman läheisyys tuottaa kato-avaisuuden ja tyhjyyden tunnot, jotkaovat melankolialle tyypillisiä piirteitä.Kuolema ja menetys johtavat entistä ras-kaampaan ajatukseen melankoliasta, ”jokavaltaa ihmisen toisinaan, usein myös pysy-västi, niin että hän menettää kaiken halunpuhua ja toimia, jopa elää”, kuten ranska-lainen kielen- ja kirjallisuudentutkija JuliaKristeva toteaa teoksessaan Musta aurinko.Melankolia ja masennus (1987/1998). Kuole-miseen liittyvä ahdistus sisältää minän jaruumiin eheyden haavoittamisen ja jopamenetyksen, mutta myös merkkien muo-don hajoamisen itsestään, mikä ilmeneeesimerkiksi runossa XVI, jossa kolarin tuo-ma kuolemanläheisyys ja sen kokeminensaavat esineet repeämään irti nimistään:”Särkyneen tuulilasin takana / esineet re-peävät irti nimistään, // etkä tiedä edes ko-tiin palattuasi / mihin tänään käyttäisit sy-tytintä, // kolikoita tai autovahaa. Mutta /siinä sinä istut, luisessa luolassasi // ja kat-sot kuinka edessäsi virtaa / Et voi enää va-lita. Et valita.”

Maailmaa ja elämää esittävät ja heijasta-vat kohteet muuttuvat mielettömiksi, jol-loin kielessä ja elämässä ei ole enää mieltä.Melankolinen arkitodellisuus tuottaa kui-lun, jonka väliin heitetty ihminen samas-tuu tyhjyyteen. Runossa kolarin jälkeenkielen merkityksellistämä maailma ja to-dellisuus katoavat, mikä aiheuttaa runonpuhujassa tyhjyyden tunteen. Hän vain is-tuu kotonaan, luisessa luolassaan ja katsoo,kuinka hänen edessään virtaa kuvia, joistaei voi valita eikä niistä voi valittaa.

Kielestä eettisyyteen

Jyrki Kiiskisen viimeisin romaani Jos minul-la ei olisi rakkautta on kertomus itseään etsi-västä nuoresta naisesta, joka on elänytkoulukodissa ja kasvanut vailla rakkautta.Eräänä iltana hän tapaa rikkaan perheen

pojan ja päätyy sukukartanoon, jossa hänrakastuu kehitysvammaiseen ja mykkäänFreddyyn, joka on suljettu kartanon ylä-kertaan.

Romaanin keskeisenä teemana on rak-kaus, johon otsikkokin viittaa. Otsikko luoyhteyden Uuden testamentin ensimmäiseenkorinttilaiskirjeeseen, jossa rakkaus esite-tään kaikkein korkeimmaksi lahjaksi. Sekuvataan pitkämieliseksi ja lempeäksi; se eikadehdi, kerskaile, pöyhkeile ja käyttäydysopimattomasti, ei etsi omaansa eikä kat-keroidu, ei iloitse vääryydestä, vaan iloit-see yhdessä totuuden kanssa. Kiiskisen ro-maanissa etsitään korinttilaiskirjeen ku-vaamaa pyyteetöntä ja inhimillistä rak-kautta toiseen ihmiseen ilman alistamisentai hallitsemisen taka-ajatusta.

Jos aiemmissa teoksissaan Kiiskinen onharjoittanut dekonstruktioon pohjautuvaakielifilosofiaa, tuoreimmassa romaanissakeskeiselle sijalle nousee eettisyys. Teok-sessa näkyy liettuanjuutalaisen filosofinEmmanuel Levinasin ajatus toisen kas-voista, lähimmäisen kasvoista, jotka vel-voittavat subjektia, saattavat subjektin vas-tuuseen toisesta. Toisen kasvojen kohtaa-minen on sosiaalisuutta; se on eettinen ta-pahtuma. Kasvot ilmaisevat moraalisenimperatiivin: ”Älä tapa!”. Kasvojen eetti-nen käsky vaatii ja velvoittaa subjektia ot-tamaan vastuuta toisesta:

”Vastassa olivat Freddyn kasvot. Freddykatsoi minua.

Ei se mitään todista, ymmärrän sen.Freddy katseli minua kuin eläin teurasta-jaansa. Kuvittelin kuinka teurastaja sitoovyötärölleen muovisen esiliinansa, jostaveri on helppo pyyhkiä pois märällä rätil-lä. Hän asettaa valkoisen lakkinsa päähän,vetää käsiin muovihanskat, ennen kuinryhtyy työhön ajatellen omia asioitaan. Eieläintä. Hän kiinnittää eläimen hihnoihinja ottaa esille työkalunsa. Eläin katsookohti ruskeilla silmillään, katsoo avoime-na, haraamatta vastaan, niin että teurastajavoi tehdä työnsä.

Mikäli ei katso kohti.Minä katsoin häntä silmiin, enkä ha-

lunnut tehdä niin kuin muut.”

Levinas toteaa teoksessaan Etiikka ja äärettö-myys (1982/1996), että eettinen kosketustapahtuu rakkaussuhteessa, joka ei palaudutoisen haltuunottamiseen tai valtaan, vaansubjekti tulee tietoiseksi vastuustaan toi-sesta, toisen hauraudesta, kuolevaisuudestaja toisen huolehtimisesta. Päähenkilö huo-lehtii Freddystä ja näkee hänen kasvois-saan inhimillisen arvon. Hän tunnistaaFreddyssä saman haavoittuneisuuden jarakkaudettomuuden, yksinäisyyden, hyl-käämisen ja vankeuden tunteen kuin mitähän on itse kokenut. Freddyn kasvojenkohtaaminen synnyttää päähenkilössä ha-lun hyvyyteen, totuuteen ja oikeudenmu-kaisuuteen. Hän haluaa vapauttaa Freddynvankeudesta, eristyksestä ja mykkyydestä.

Päähenkilön eettinen suhde Freddyyntapahtuu Levinasin ajattelun tavoin halu-amisena (désir), joka suuntautuu toista koh-ti. Levinasin mukaan haluamista ei ehdol-lista mikään puute tai tarve, jonka haluttutäyttäisi, vaan halun kohde pysyy aina ta-voittamattomana, aina toisena. Haluami-nen on suuntautuneisuutta, mutta toisinkuin intentionaalisuus. Intentionaalisuu-den tarkoituksena on saavuttaa tietty pää-määrä ja tavoite tai täyttymys objektis-saan. Freddyn vanhemmille rakkaus taason enemmän tarvetta saada jotakin sellais-ta, joka heiltä puuttuu, oikeuden Freddynomaisuuteen.

Kiiskisen romaanin yhteiskunnallinenkritiikki kohdistuu nykyiseen porvarilli-seen elämänmenoon ja urbaaniin maail-maan, jossa tasa-arvo, oikeudenmukaisuus,vastuu ja välittäminen heikompiosaisista,ovat tyystin kadonneet. Romaanin keskei-nen sanoma on erilaisuuden kunnioittami-nen ja inhimillisen rakkauden, hyvyydenja vastuullisuuden peräänkuuluttaminennykyisessä valtaan ja laskelmointiin perus-tuvassa maailmassa. Ehkä niiden jäljittämi-nen on vasta aluillaan. •


Göteborgin kirjamessut ovat valtava joka-syksyinen mediaspektaakkeli, jossa voihaistella Ruotsin kirjallisuuden uusia tuu-lia. Koko tapahtumaa leimaa tietenkin ar-moton kaupallisuus, mutta on messuillavakavampikin puolensa: kirjallisuustieteili-jät ja tutkijat raportoivat lukuisissa semi-naareissa ja esitelmissä omia havaintojaanja tutkimustuloksiaan.

Ruotsin kirjallisuus on tällä hetkelläkansainvälistä siinä mielessä, että bestsel-ler-hakuisuus jyllää myös länsinaapurissa.Kustantajat ovat monialayrityksiä, joidenlonkerot ulottuvat kaikkeen mediabisnek-seen. Tämä näkyy kirjojen esilletuonnissaja mainonnassa. Lizamarklundien ja hå-kannesserien jatkuva esiintyminen tiedo-tusvälineissä osoittaa, että kirjailijan statuson noussut ja siitä on tullut yksi muotiam-mateista.

Kirjallisuuden suosio on tietenkin hyö-dyttänyt koko alaa. Kun kustantamot me-nestyvät, myös marginaalikirjallisuudellelöytyy yleensä julkaisutilaa. Ruotsi on mo-nikulttuurinen maa – asuuhan siellä run-saasti siirtolaisia – ja tämä näkyy kaikessataiteessa: toisen ja kolmannen polven siir-tolaiset ovat erittäin hyvin edustettuinataiteen tekijöiden joukossa. Mielenkiintoi-sia trendejä Ruotsin kirjallisuudessa ovathistoriallisen romaanin vankka asema,provinssikirjallisuuden elinvoimaisuus jatietenkin dekkareiden voittokulku, joka eiole enää mikään uutinen.

Historiallinen romaani on aina ollutRuotsissa suosittu kirjallisuudenlaji, jasuurvalta-aika on tietenkin tarjonnut hy-vää aineistoa kirjailijoille – Peter Englundon tästä hyvä esimerkki. Jan Guillou ja

TEKSTI OLLI MÄKINEN

KUVITUS M ARKKU S IPI

Ruotsin kirjallisuuden vahvojalajeja ovat tällä hetkellä toisaaltahistorialliset romaanit ja toisaaltadekkarit. Historiallisissa romaa-neissa käsitellään erityisesti 1800-luvun loppuun ja 1900-luvunalkuun sijoittuvaa aikakautta.

Dekkari ja historiallinenromaani myyvät Ruotsissa

viimevuotinen August-palkintovoittajaCarl-Johan Vallgren (Tarina ihmeellisestä rak-kaudesta) ovat taas erikoistuneet historialli-siin fantasiaromaaneihin.

Historialliset romaanit rikkovatrealistisen kaavan

Historiallisen romaanin määritelmä ei olekuitenkaan yksiselitteinen. Juuri nyt Ruot-sissa tuntuvat olevan erityisen suosittujayhden ihmisen elämänkaaren käsittävätteokset – siis eräänlaiset fiktiiviset biogra-fiat. Ja muodissa oleva aikakausi sijoittuu1800-luvun loppuun ja 1900-luvun ensim-mäiselle puoliskolle. Väljän genre-määri-telmän mukaan voimme siis varsin hyvinpuhua historiallisista romaaneista.

Tyyppiesimerkkeinä tätä aikakautta ti-littävistä romaaneista voisi mainita suo-mennetutkin Torgny Lindgrenin Pylssy jaPer Olov Enquistin Matkamies, mutta esi-merkiksi Jan Henrik Swahnin Lingonkungenja Finlandia-ehdokkaana ollut Lars SundinEriks bok kuuluvat samaan kategoriaan. Eiliene mikään sattuma, että Lars Sund asuuUppsalassa.

Yhteistä kaikille näille teoksille oneräänlainen realistisen kaavan rikkominen.Kerronta etenee yhtäaikaa eri aikakausissa,tarina on löysästi yhteen sidottu, kertojaitse on vieraannuttavasti hyvin esillä ja fik-tion sekaan on lisätty historiallista faktaa.Romaanit eivät kuitenkaan ole mitenkäänuudistuksellisia vaan perinteisen(post)modernistisia – mieleen tulee hel-posti esimerkiksi maaginen realismi. Ra-kenteellisesti samanlaista kaavaa edustaaJuha Ruusuvuoren romaani Nokian nuoriso-ohjaaja.

Ruotsissa historialliseen romaaniin liit-tyy usein myös eräänlainen provinsiaali-suus. Yhteiskunnan pirstoutuminen pie-niin ryhmiin ja niiden verkostoituminenei ole vienyt pohjaa maakuntakulttuurilta,vaikka niin olisi luullut käyvän. Ruotsissamaaseutu autioituu vielä nopeammin kuin

Suomessa, mutta sitä ei mielletä luuserei-den ja pelkureiden asuinpaikaksi, vaanmaaseutua pidetään eksoottisena ja jännit-tävänä ympäristönä. Ehkä Ruotsissa vie-raantuminen maaseudusta on jo edennytniin pitkälle, että kaupunkilaisen ei enäätarvitse hävetä juuriaan.

Torgny Lindgrenin Pylssy onkin malli-esimerkki pohjoisruotsalaisen kansankult-tuurin mystifioimisesta paljolti samalla ta-valla kuin Mikael Niemen Populäärimusiik-kia Vittulajänkältä. Niitä lukiessa tuntuukuin maaseudulla asuisi vain kylähulluja.Niemi ja Lindgren ovat niukan kerronnankannattajia, ja samaan ryhmään kuuluumyös Göteborgissa asuva Lotta Lotass,jonka loistava romaani Band II. Från Gabbrotill Löväng kuului sekin viimevuotisiin Au-gust-palkintoehdokkaisiin. Teos koostuulyyrisistä sekvensseistä ja kuvaa ruotsalais-ta yhteiskuntaa teollistumisen murrokses-sa. Sataviisikymmentä sivua kertoo yhtäpaljon kuin koko Päätalon tuotanto.

Kieli on yllättävän tärkeässä asemassamyös historiallisissa romaaneissa. Murteetantavatkin hyvän tilaisuuden kielellisiinilotulituksiin, mutta esimerkiksi Per OlovEnquist on varsinainen retoriikkataituri.Matkamies on itse asiassa yli 600-sivuinensaarna, joka kertoo saarnamies LewiPethruksesta ja runoilija Sven Lidmanista.Lars Sundin Eriks bok laittaa tietenkin miet-timään, voisiko suomenruotsalainen ro-maani lyödä itsensä läpi Ruotsissa? Kaikkitarvittavat elementit ovat mukana – puut-tuu vain, että suomenruotsalaisuus tulisimuotiin lahden toisella puolella.

Pahan määrittelemättömyysdekkareissa

Salapoliisiromaani tuntuu olevan tämänpäivän muoti-ilmiö Ruotsissa, jossa dekka-riboomi on kestänyt koko 1990-luvun jatuntuu yhä jatkuvan. Aina vain yllättäväm-mät nimet alkavat suoltaa ”kriminaaliro-maaneja” – viimeisimmät genreloikkarit

KULTTUURIVIHKOT 29

ovat siirtolaiskulttuurin grand old manTheodor Kallifatides ja ”Mr. Ruotsin his-toria” Herman Lindqvist. Kallifatides il-moitti kirjoittavansa kokonaisen sarjan ri-kostarkastaja Kristina Vendelin -romaane-ja ja Lindqvist aloitti teoksellaan Krokodilenuuden aikakauden omassa tuotannossaan.

Kova kilpailu on kuitenkin taannut sen,että ruotsalaiset dekkarit ovat korkeatasoi-sia. Tämä näkyy myös siinä, että ne mene-vät hyvin kaupaksi muualla Euroopassa.Enää ei tarvitse tyytyä Håkan Nesseriin,Jan Guilloun, Henning Mankelliin, ÅkeEdwardsoniin tai Liza Marklundiin, vaanuusia nimiä tulee jatkuvasti esille. Esimer-kiksi Leif G. M. Persson, Kjell Ola Dahlja Sven Westerberg ovat tutustumisen ar-voisia kirjailijoita.

Perinteinen ruotsalainen dekkari oliusein yhteiskuntakriittinen, tästähän ovathyviä esimerkkejä Maj Sjöwallin ja PerWahlöön klassiset Martin Beck -romaanit,jotka ovat kokeneet renessanssin Ruotsintelevision filmatisointien ja hyvien rooli-suoritusten myötä (Rolf Lassgård, PeterHaber, Mikael Persbrandt). Henning

Mankell on jatkanut vanhana työväenmie-henä tätä perinnettä, mutta nyt kansanko-din arvostelu tuntuu katkeavan. LizaMarklundin romaanien vaaleanpunaistafeminismiä on vaikea ottaa tosissaan. Yhtäepätodellisilta ja ontuvilta tuntuvat salaliit-toteoriat ja korruptiosyytteet, joita JanGuillou perinteisesti esittää, kuten myöskriminologiaprofessori-kirjailija Leif G. M.Persson sinänsä ansiokkaassa teoksessaanKesän kaipuusta hyiseen viimaan.

Yhteiskunnallisten aiheiden tilalle on-kin tullut uusia teemoja, joista uusnatsitedustavat ehkä vanhaa ideologista aihepii-riä. On hämmästyttävää, miten monetruotsalaiset ja norjalaiset kirjailijat ottavatuusnatsismin esille. Ehkä äärioikeistonuhka koetaan molemmissa maissa akuu-timmaksi kuin esimerkiksi Suomessa. Tar-vitaan vain karismaattinen johtaja, niin ti-lanne saattaa olla aivan toinen, kuten KentLindahl sanoo teoksessaan Exit – irti natsis-min kahleista. Pedofilia, itäprostituutio, nais-ten alistaminen ja huumeet ovat tavallisiadekkariaiheita, mikä ei tietenkään nyky-yhteiskunnassa ole mitenkään tavatonta, ja

poliiseja vastassa on yhä useammin tuntee-ton itämafia tai internetissä operoiva virtu-aalirikollisuus.

Uudet teemat antavat mahdollisuudenkuvata pahaa sellaisenaan ilman että sensyitä yritetään selittää. Paha vain on. Ihmi-sen velvollisuus on ottaa kantaa hyvänpuolesta ja taistella pahaa vastaan. Näke-mys pahan määrittelemättömyydestä onmielenkiintoinen, sillä se osuu yksiin ny-kyihmisen eksistentiaalisen ahdistuksenkanssa. Elämme maailmassa, jota emmeenää pysty käsittämään tai analysoimaan.Kaikki on muuttunut liian monimutkaisek-si. Enää ei riitä, että ottaa esille Pääoman jatekee sen avulla yhteiskunta-analyysin,jonka avulla tulevaisuus on selvästi päätel-tävissä. Tämänkaltainen määrittelemätönmaailma tulee selvästi esille monessa ruot-salaisessa dekkarissa. Selvimmin sitä il-mentää ehkä Åke Edwardson, jonka ro-maaneissa rikollisuus ja kurjuus ikään kuinlisääntyvät ja hukuttavat alleen koko Gö-teborgin. Kaupunki näyttäytyy päähenki-lön tajunnan läpi varsin synkältä, mitä seei todellisuudessa ole. •


Tyydyttävä oppilas unohtaa itsensä. Hän vaipuu rutiinien me-kanistiseen tai kuvitelmien hermeettiseen uneen. Samanteke-vää, kumpaan. Tällaisilta vaimoilta lyötiin pää poikki itämaandespoottien hoveissa. Vain kiitettävä suoritus oli sallittu, eikäjonkin vaimon siinä määrin sopinut unohtaa itseään, että olisirohjennut ottaa osaa herransa nautintoon.

Tällaisia ja muita merimiesjuttuja meille kertoo markiisi deSade. Kirjailijasta nimensä saanut väkivallanmuoto, sadismi,noudattaa eräänlaista kiitettävän suorituksen filosofiaa: ”DOL-MANCÉ: Emme lainkaan aio analysoida julmuutta miesten irs-taissa nautinnoissa. Te ymmärrätte, Eugénie, kutakuinkin mihineri kohtuuttomuuksiin niiden täytyy johtaa. Vilkas mielikuvi-tuksenne tekee teille helpoksi käsittää, että lujassa ja stoalaises-sa sielussa niillä ei arvatenkaan ole mitään rajoja. Nero, Tiberiusja Heliogabalus surmasivat lapsia saadakseen kyrpänsä sojotta-maan. Marsalkka Retz ja Charolais, Condén setä, hekin suorit-tivat irstailumurhia: ensin mainittu tunnusti kuulusteltaessa et-tei tiennyt väkevämpää hekumaa kuin sen mitä koki piinates-saan kotisaarnaajansa kanssa nuoria, kumpaakin sukupuoltaolevia lapsia. Niitä löydettiin kuolleina seitsemän tai kahdek-sansataa eräästä hänen Bretagnen linnastaan. Kaikki tämä onymmärrettävää, kuten teille juuri todistin.”

Käytännössä muistamme aina, että myös hillinnässä on pai-kallaan kohtuus. Stoalaisuus on jatkuvasti ja kaikissa tilanteissauudelleen asetettu kohtuullisuuden esteettinen vaatimus. Saderoiskaisee kritiikin kuulan taikka pari käytännön stoalaisuuttakohti. Juuri stoalaisuus johtaa hillittömimpiin julmuuksiin, hil-littömään hillintään; silmät kiinni, sillä juuri nyt opettajammekuristaa tai tappaa nuorta naisoppilastaan. Tämä tapahtuu ainarauhallisen järjen siunauksella.

Sade havainnollistaa ääripäät toiminnan avulla. Vaivojaansäästämättä tämä filantrooppi osoittaa meille julmuuden meka-nismit. Mutta ilmaistessaan kohtuuttomuuden hän ilmaiseekohtuuden; silti emme television päivittäistenkään hirveyksienturruttamina osaa pitää silmiämme auki. Kohtuus on jotakin ih-misen olemuksessa annettua. Se ei ole aikaan tai paikkaan si-dottu. Kohtuus ei kehity tai muutu. Meidän täytyisi olla selvilläkaikkien ajateltavissa olevien ”dialektiikkojen” ”dynaamisista”ääripäistä, jotta voisimme saavuttaa tasapainon: löytää takaisinparatiisiin, valtaisalle maailmanniitylle, jossa runous helkkyy jarakkaus lojuu ja välkähtelee. Ääripäiden tosiasiallisten etäisyyk-sien kuvittelu on kohtuullisuuden edellytys. Jos emme tunnekategorioiden määrää, saatamme joutua niistä jonkin suhteenkohtuuttomuuteen. Kohtuus ei siedä minkäänlaista liioittelua

Hillitön hillintäMarkiisi de Saden Filosofia budoaarissaTEKSTI JANNE NUMMELA

E S S E E

tai vähättelyä. Kun tavoittelemme kohtuullista, uhraamme koh-tuuttomasti; kilvoittelu on aina vaarassa luiskahtaa veriseksi kil-pailuksi. Hämärässä emme helposti erota vastustajaamme, itse-ämme. Todellakin, kaikki vapausasteet käsittävä tasapainoelinolisi tervetullut. Ilahduttaa tietää, että puhdas sielu on juuri sel-lainen.

Budoaarin näyttämökuvassa

Naarauden ihanne kiteytyy sadelaisen pedagogian kohteessa: vii-sitoistavuotias Eugénie on budoaarin keskushahmo, nuori Ve-nus, korvaamaton Jumalan luoma, jota ilman suurin kuvitelta-vissa oleva traagisuus ei voisi maailmassa ilmetä. Hänessä yhdis-tyvät esteettinen artefakti ja luonnonihmeen muodonmuutos,yhdellä kertaa muokkautuva aine sekä pysyvä allegoria. Valistu-neessakin ihmisessä hän herättää unohtuneen mielikuvan Juma-lasta; kysymyksen rammasta Hefaistoksesta, jonka kävelytyylis-tä heti näkee, että noissa haaroväleissä nautitaan: onko tässä tai-tava seppä vaiko vain taitava mielipuoli?

Pedagogi Dolmancén piinkova moraali hämmentää: ilman sitä eivoisikaan olla niin johdonmukaisen kiero. Hän on karikatyyri,mutta ymmärretään silti Ihmisen kuvaksi:

”DOLMANCÉ: Katsos, ritari, me kasvatamme tätä nuortatyttöä, opetamme hänelle kaiken mitä hänen ikäisensä neidintulee tietää. Onnistuaksemme paremmin me yhdistämme ainahieman käytäntöä teoriaan. Nyt hänen on nähtävä kuvaelma,jossa laukeaa kyrpä – siihen asti olemme päässeet.”

Tämä satyyri-ukko on maaplaneetan olosuhteiden tihenty-mä. Mikä vain on maan laulua, se on hänessä lihaksi tullutta,kaikki maaplaneetan tuoksut höyryävät hänestä: ”Mikään ei oleyhtä egoistinen kuin luonnon ääni. Kirkkaimpana siinä tunnis-tamme järkähtämättömän ja pyhän neuvon, joka kuuluu: nautti-kaa, kenen tahansa kustannuksella.” Hän se on: ylistetty joka-päiväinen Panimme.

Mutta kapellimestarin luonto on armollinen. Meidän ei tar-vitse kohdata sitä sokeana. Satyyri selittää itsensä ja opastaa.Kysyttäessä se perustelee kantansa, perverssin julmuutensa. Sepuhuu nopeasti ja muutamista asioista yhtä aikaa. Meidän viisi-toistavuotiaan päämme se saa hetkessä pyörälle: ”EUGÉNIE:Ihmeellinen spektaakkeli!… Niin jalo, niin majesteetillinen!…Minä olen yltä päältä spermassa… Sitä ruiskusi silmillenikin!…”Eikä vain hän: ennakkoluuloista riisuttu ihmisten kanssakäymi-nen on joskus sinälläänkin ihmeen kaunista.

Madame de Saint-Aagne on kutsumushuoran arkkityyppi. Uusi

KULTTUURIVIHKOT 31

Messalina, ylivoimaisesti Euroopan irstain nainen; Aasiasta ontässä turha puhua. Hänessä on tietty naisellinen aspekti saanutpuhtaimman esityksensä. ”SAINT-ANGE: Pelasin kerran yksinviittätoista miestä vastaan: minua nussittiin yhdeksänkymmentäkertaa vuorokauden aikana.” Vaikka vastalahjat ja -palveluksetkuuluvat sivistyneeseen maailmaan, tällainen ylhäisökaunotarvoi päivittäisessä elostelussaan ottaa rahaakin vakuudeksi siitäettä saa varmasti mitä tilaa: ”Avioliittoni kahtenatoista vuonnaminua on nussinut kenties yli kymmenen- tai kaksitoistatuhattahenkilöä… ja tuttavat luulevat minua siveäksi!”

Mars vai Eros, isä vai poika, kumpi? Siinä kysymyksiä, jotkaheräävät jalon ja pyyteettömän irstailijan, Ritari Mirvelin hah-mosta. Rakkauden stigmat vuotavat tämän sankarin sydämessä.”RITARI: En ole täysin samaa mieltä. Suostun kyllä kaikkeen,mutta todella mieltynyt olen naisissa vain siihen alttariin, jonkaluonto on osoittanut paikaksi jossa heille tehdään kunniaa.

DOLMANCÉ: No mutta! Sehän on perse!””EUGÉNIE, hyvin kiihtyneenä: Hyvät ystävät, naitakoon minua

perseeseen!… Tässä ovat pakarani… Tarjoan ne teille!…”Kahdeksantoistavuotias puutarhuri-Augustin on Zeun ja Af-

roditen jälkeläinen, priapos, ikuisen erektion jumala. ”Musta-sukkaiseksi tullut Hera laski noituvat kätensä Afroditen vatsalleja sai aikaan, että syntyi muodoton, ruma ja lihaisa pentu. Äitiheitti sen vuorelle; paimen kasvatti sen.”

”AUGUSTIN: Enkö mä hyvä herra voisi imasta tätä miele-töntä mamsellia?

SAINT-ANGE: No suutele häntä, imbesilli, niin paljon kuintahdot – suutelethan sinä minuakin silloin kun makaan kanssa-si.”

”Elin ulottui perseen yläpuolelle. Kutsuttiin Periapokseksi ita-lialaisten kielellä ja kunnioitettiin paimenien keskuudessa. Hä-nen jumalkuvansa on poikanen, jolla iso seisova jäsen” (Suda,bysanttilainen tietosanakirja, suom. Tommi Nuopponen).

Teoksen päätöskappale on eräs kirjallisuushistorian tyydyttä-vimpiä lopetuksia. Tytärtään orgioista hakemaan tullut ”rakkau-deton ilonpilaaja” saa palkkansa. Eugénien äidin, Madame deMistivalin pillu ja perse kursitaan karhunlangalla umpeen. Aika-kautensa yleisöä tällainen toiminta on saattanut hätkähdyttää,mutta meille se lienee arkipäivää:

”EUGÉNIE: Mitä aiot, ystäväni, mitä aiot portolle tehdä?Mihin aiot hänet tuomita, kun spermasi tulee?

DOLMANCÉ, ruoskien yhä: Mitä luonnollisimpaan tuomi-oon: olen nyppivä karvat ja neulanpistoin muhentava perseen.

MISTIVAL, siten rääkättynä: Aah! Hirviö! Heittiö! Hän piste-lee minut seulaksi!… Taivas!…”

Voimasuhteita 1: Kauneus ja säädyttömyys

”SAINT-ANGE: Tuokaamme, olkaa hyvät, hieman järjestystänäihin orgioihin – sitä tarvitaan jopa kiihkon ja alhaisuudenkeskellä”

Kun lounastunnilla, sen sijaan että menisimme yliopistonruokalaan, menemmekin tunkkaiseen budoaariin, olemme saa-vuttaneet länsieurooppalaisen täysi-ikäisyyden. Sunnuntait vie-

tämme edelleen perhepiirissä, hajamielisesti rentoutuen. Irstaus,se käsittää koko poroporvarillisen elämänmenon dynamiikan.Irstaus on kuvaaja, joka kätkee veltoissa poimuissaan sosiaalisenkokemuksemme psykologiset hahmot. Muistammeko jo, mitäkoulussa tunneilla ajattelimme? Useimmilta tie nuoruutensa ku-viin on tukossa. Silloin käytännön vaihtoehtoja on nälänhätätai ylensyönti.

1700-luvun ensyklopedistin Diderot’n mukaan rypemisenorientaatiot ovat irstaus ja juoppous. Nämä edustavat sitä ritu-aalisen hillittömyyden olemusta, johon uhkaava rutto kaupun-kilaisväestöä ajaa: ”Paras keino pahaa vastaan oli juoda runsaas-ti, pitää hyviä päiviä, kulkea laulaen ja leikkiä laskien, tyydyttäämikäli mahdollista kaikki halunsa sekä nauraa sille, mitä oli tu-lossa” (Giovanni Boccaccio: Decamerone).

”Kaunis säädytön nainen on jonkinlainen hirviö, jota mie-luusti vertaisin verenhimoiseen karitsaan. Siihen ei voi varautua. Toi-saalta on ammatteja, joiden harjoittajilta en tohtisi vaatia sää-dyllisyyttä – anatomin, lääkärin ja kätilön toimenkuvaan kuuluuluonteva säädyttömyys.” (Diderot: Ensyklopedia, säädyttömyys,suom. Tommi Nuopponen.)

Mutta se mikä on toisaalla harvinaista on toisaalla tavan-omaisuutta (täällä lumi, tuolla hiekka). Saden naiset ovat kaikkihelliä, henkeviä, kauniita, viisaita. He noudattavat loppuun astinaarauden logiikkaa. Eräs porno-ohjaaja on sanonut: ”Antautu-minen irstailuun ilman harvinaista sulostuttavaa, vieläpä jopahenkistynyttä piirrettä, ei ole dynaamisesti kiinnostavaa. Katso-jan, joka tietysti on tässä suhteessa runoilija, täytyy tunnistaapiirre, tämä sulous, joka nyt uhrataan modernin viihteen uhri-alttareilla: se on juuri se menetetty toivo hänen omassa sokeassakuilussaan.” Ja mikä epätodennäköisyys tässä irstaassa, muttaharvinaislaatuisessa kaunottaressa ilmeneekään, kun yöllisessäpainajaisessa näyttäytyneet demonit nyt viskovat ja raatelevathäntä huoletta kuin porsaita jyrkänteellä. Ja kuinka nopeastikaikki on ohitse, loppuun kulutettua, tässä planetaarisen rype-misen vulkaanisessa silmänräpäyksessä. Ellemme löydä ihon-lämmintä rehellisyyttä. Se on sokraattisen ironian sielu; muual-la, akatemioiden hienoilla käytävillä, avautuu punainen Mars.

Voimasuhteita 2: Miten huoria tehdään

”SAINT-ANGE: […] Kas tässä letku – se kastelee meidät pian.”Siitä, miten huoria tehdään, esiintyy kaksi koulukuntaa: 1)

Mafiosot vihkivät porttonsa itse. Se on kertaoperaatio: illuusiotpoistetaan kuin mätä hammas. Missä vain on kauniita naisia jaisoja miehiä, siellä on mafia. Mafioso on paikallinen despootti.Hän ei suostu istumaan virastossa joka päivä kahdeksasta nel-jään. Mafiosolle poliisipäällikkö on luuta, jolla pyyhitään katu-ja. Mafiosolle seksuaalisuus on hallinnan ja rahanteon väline.Mafioso panee korttelinsa verolle, nai Mooseksen kauneimmantyttären ja menee viikoksi bordelliin. Hän on vapaa hengestä jaruumiista, häntä ei ole olemassa, liian usein hän vaihtaa nimen-sä.

2) Sadelainen vihkiminen edustaa jumalihanteiden abstraktialuonnetta. Saden budoaarissa enkelimäiset piirroshahmot tyy-


dyttävät nälkänsä, janonsa ja mielikuvituksensa rajattomassa irs-tailussa. Heitä ei tahraa mikään horisontaalinen, vaakasuuntai-nen syntiinlankeemus. He ovat ylväitä vertikaalisia toimijoita,kuin suoraan keskiajalta: kenties eivät tämän maailman toimijoi-ta ollenkaan. Mitään huorintekoa ei tapahdu: hienotunteiset ju-malat esittelevät itsensä, eikä heiltä oteta vastaan monotoniaa.

Miten huoria tehdään on myös yhteiskunnallinen kysymys.Prostituoitu kiteyttää olemuksessaan kaikkinaisen itsensä myy-misen hengen. Mafiosojen prostituoitu himoaa hyväksyntää (eisiitä tavasta jolla kaupunkiasunto tai Mersu on hankittu, sillähuorimusten selkänahastahan nämä aina revitään). Hän ajaa uu-simmalla ja kalleimmalla Mersulla, muina miehinä, kuin kukatahansa arvostusta nauttiva liikemies. ”DOLMANCÉ: Ja kuinkaollakaan, aikalaiseni erehtyvät: kysykää heiltä mitä he ajattele-vat minusta, niin kaikki sanovat minua kunnialliseksi mieheksi,vaikka totta puhuen ei ole sellaista rikosta joka ei kuuluisi mi-nun rakkaimpiin iloihini!”

Tämän ylösalaisen maailman ongelma ei ole pelkästään se,että enkeleitä on kovin vähän. Ylösalainen maailma ei kykeneerottamaan hyvää: mafiamiestä sadelaisesta toimijasta. Vaineroottinen ajatteluko auttaa tunnistamaan hyvän? Sitäkö Saderuoskansa kanssa ajaa takaa? Tällaisena maailma tuntuu rajalli-selta ihmisen synnynnäisiin tarpeisiin, jotka kieltämättä näyttä-vät samalla kertaa luonnollisilta ja tuhoon johtavilta.

Voimasuhteita 3: Maailman vankilaluonne

”Ihminen ei ole vapaa. Vain jumalilla vapaus!””Sade, Donatien Alphonse François, Saden kreivi, markiisiksi

sanottu (Pariisi 1740–Charenton 1814), ranskalainen kirjailija;1763 avioliitto Renée Pélagie de Montreuil’n kanssa; 1768 sa-kot ja vankilatuomio moraaliskandaalin takia; 1771 velkavanke-utta; 1772 orgiat Marseillessa: vankeus Moilansin tukikohdassavuonna 1773 onnistuneeseen pakoon saakka; 1775 pako Itali-aan uusien skandaalien takia; 1777 paluu kuolevan äidin luo Pa-riisiin ja sysäys tyrmään Vincennesiin; karkaus 39 päiväksi japalautus tyrmään 1778 lopulla; Vincennesin, Bastillen (jonkavaltaus, kenties juuri Saden takia) ja Charentonin vankiloissa1790 saakka; vallankumouksen aikana avioero ja poliittinen ak-tivoituminen; 1801 sysäys tyrmään Sainte-Pélagiehin, muttasiirto Bicêtreen, syy nuorempien vankien viettely; sijoitus Cha-rentonin mielisairaalaan, kuolema; hautaus uskonnollisin sere-monioin vaikka testamentissa kielto; viimeinen teos L’Histoiresecrète d’Isabelle de Bavière (1813, julk. 1953).” (Poeettinen Ensyklopedia,Tommi Nuopponen.)

Vankila tuntuu olevan kaikkialla. Vankilan ulkopuolella onsuurempi vankila, vaikeampi karata. Tila jatkuu rakenteissa,muureissa, kaltereissa, esteissä, hidasteissa. Maan tukahdutta-vuudesta kertoo 28 000 valovuoden etäisyydellä oleva tulipallo.Maa on navoiltaan rajoitettu pallopinta. Ellei vapaana lentäväolento muuten ota pudotakseen, tarvitaan vankila, perisynnintukirakenne, maan vetovoiman vahvistin. Yksi keskukseen sijoi-tettu vartija, alas ampuva kivääri, pudottava painovoima tavoit-taa kaikki vangit.

Jokaiselle, joka vilpittömästi etsii rakkautta, on maanpäälli-nen elämä eristysselli. Niinkö ikävään ajatukseen olisi päädyttä-vä? Ellei langennut tätä sisäistä, ulkoistetaan se hänelle yhteis-kunnan toimesta telkeämällä hänet pakkolaitokseen. Joku kir-joittaa ylioppilaaksi vankilassa. Toiset sulautuvat jäniksen muo-toon ja kuvittelevat olevansa leijonia. Pystyvätkö edes eristys-sellivangit nauttimaan mutkattomasta vapaudestaan? Heissäkuitenkin tapaat onnellisimmat ja vapaimmat ihmiset. He kir-jaavat vaatteensa täyteen värillistä tekstiä, eivätkä tule edes har-kinneeksi pakoa. Heidän sellissään on puutarha, ja sinne voitulla kuka tahansa koska tahansa ja pyytää poistumaan. He voi-vat poistua tai olla poistumatta, aivan kuinka tahansa. Mikään eimuuta asiaa.

Pakeneminen vaatii elämänmittaisen valmistelun ja vanheneepäivässä. Ketään ei armahdeta. Vapautettu on aina vanki. Paetavoi 360 astetta akselin ympäri, olettaen ettei este, hidaste taivastus käy liian suureksi. Mutta miksi kurottaa muualle kuinkorkeuksiin. Mikäpä olisi piristävämpää kuin olla joka päivä uu-dessa maassa, migraation esine, lentää huomaamatta manterei-den siirtyvän. Myös aurinko on korkealla, ja ihminen sieltä ko-toisin.

Maankamaralta on siirryttävä avaruuteen jo siksikin, etteivätilmakehässä risteilevät hiukkaset ja radioaallot vääristäisi laskel-mia liikaa.

Kuumailmapallon täytyy palata, avaruussukkulan täytyy pa-lata. Jalat lyhenevät, mies heittyy nelinkontin, käärme matelee.Mitä nainen tekee sillä hetkellä? Miksi täällä on niin pimeää?Eeva, voisitko kytkeä valot? Haluan nähdä sinut ja ennen kaik-kea itseni. Palattava on takaisin maahan, matelijaksi ilmakehänpohjalle, lankeemuksen tyyssijaan. Täällä ainoat ammatit ovattyrannia, orjuus ja prostituutio. Uskonnoksi kutsutaan tähän pa-hamaineiseen paikkaan suunnattua evästystä; sen ravintoarvonSade näkee olemattomaksi, ei lähellekään edes kunniallisen oo-piumpiipun veroiseksi.

Voimasuhteita 4: Dystopia vai utopia

”EUGÉNIE, jo Saint-Angen runkkaamana: Aah! Uhmaan kaikkia vaa-roja, tahdon nauttia!…”

Koska Sade ei anna mitään tulkintaa tai lukemisen tapaa kos-kevaa vihjettä, ei mitään moraalista tai eettistä kannanottoa ohiroolihenkilöidensä puheen, täytyy kysyä: mitä tämä teksti oike-astaan on? Onko kysymyksessä yhteiskunnallinen allegoria vaipornografinen ooppera? Onko kysymyksessä moraliteetti Mil-tonin Jälleenlöydetyn paratiisin hengessä, petroniuslainen satyyri-kertomus vai dystooppinen ekskursio demonisoitumisen logiik-kaan?

Vastaukseksi Sade esittää asetelman: ”DOLMANCÉ: [...] Pa-nen kyrpäni hänen perseeseensä, hän nojautuu syliinne, terunkkaatte häntä parhaanne mukaan, suutelette toinen toisian-ne. Viihdyttyäni lapsen perseessä muutamme asentoa. Nain tei-tä peräaukkoon, lapsi asettuu niin että teidän päänne on hänenjalkojensa välissä, hän tarjoaa minulle klitoriksensa imettäväksi,teille perseen. Panemme hänet herauttamaan nesteensä toista-

KULTTUURIVIHKOT 33

miseen. Seuraavaksi siirryn hänen anukseensa, te tarjoatte mi-nulle perseenne imettäväksi, muuten toimimme samoin. Otattehänen päänsä haarojenne väliin, käteni hyväilee hänen pikkuruumista ja etsiytyy saastuttamaan hänen klitoristaan jotta häntaintuisi mahdollisimman pian. Te laukeatte, minä laukean, hänlaukeaa (asetelma hajoaa).”

Lukija koettelee hampaitaan: mitä tästä saa irti? Näyte antaaesimakua Sadesta eroottisen populaariviihteen Quentin Taran-tinona. Väkivaltabaletin sadelainen versio on pornobaletti, ih-mislihan kiinnittelyn ja sisäkkäin asettelun dynaaminen näytösasetelmallisine koreografioineen. Kun Budoaarista toivottavastijoskus tulevaisuudessa tehdään ooppera, sen toivoisi olevan Lu-ciano Pavarottin ja Milly D’Abbraccion kaltaisten persoonientähdittämä. Dialogi saisi uusia ulottuvuuksia myös radiokuun-nelmana, toiminnanmukaisin äänitehostein; tai anhavalaisenkohosteisesti ilman mitään taustaääniä.

Sadelaisessa draamassa voi nähdä myös ainekset nukketeatte-riin. Budoaarin näyttämökuvasta tulee mieleen esineiden karne-vaali. Toimijat ovat objektivoituja, kuin esineitä. Piirretyn esi-neen muuttaminen elolliseksi tapahtuu liikkeen ja draamanavulla. Sadelainen nukke saa mielikuvituksessamme kaikki inhi-milliset, ja melkein kaikki jumalalliset piirteet, sen mukaan, mitäkenelläkin on sielun käytettävissä ja kuviteltavissa. Jos se elää,se elää helposti, ilman monimutkaisia laitteita.

Objektivoinnin ja uudelleeninhimillistämisen mekanismillataiteilija luo fiktiivisen budoaarin, jossa vallitsevat samalla ker-taa irstaus ja vilpittömyys. Samalla tavalla luonnossa eräät il-maston palautemekanismit vähitellen luisuvat epätasapainoon,ja pian on maapallo se pätsi, jota Raamattu kuvailee. Sitäkinyhtä lailla odotetaan ja pelätään. Ehkä enemmän odotetaan. Bu-doaarissa on syntetisoitu Trimalkion pitojen mässäily ja Platoninpitojen kotoisuudentuntu. Linnan seiniä ei läpäise mahtavim-mankaan valtion tutkiva säde. Jatkuuko maailma budoaarin ul-kopuolelle? Kirjallisuutta ymmärtämättömälle lukijalle Sadenmaailma on kokonaan animaation maailma, joka on olemassavain siltä osin kuin se fiktiossa esitetään. Toimijat ovat ristirii-dattomia tikku-ukkoja. He ovat animoitua lihaa, naarauden jakoirauden suoraviivaista logiikkaa, samaa mitä jokainen hippi jakauppamies sinulle tyrkyttää.

Voimasuhteita 5: Kristus vs. Antikristus

”DOLMANCÉ: Ensiksi on nähtävissä hämärä lapsuus, muuta-mia palveluksia, erittäin vapaamielisiä tietenkin, joita katupoikatekee Jerusalemin temppelin papistolle. Sitten katoaminen vii-deksitoista vuodeksi, joiden aikana lurjus myrkyttää itseään kai-killa egyptiläisen koulun unikuvilla, jotka hän lopulta tuo muka-naan Juudeaan. Tuskin hän on ilmestynyt takaisin, kun hänenmielipuolisuutensa alkaa ja panee hänet sanomaan: olen Juma-lan poika, isäni vertainen. Hän yhdistää tähän liittoon erääntoisenkin kummituksen, jota kutsuu Pyhäksi Hengeksi, ja va-kuuttaa että nämä kolme henkilöä ovat oikeastaan yksi! Mitäenemmän tämä naurettava arvoitus hämmentää järkeä, sitäenemmän roisto vakuuttelee sen omaksumisen ansioita… sen

hävittämisen vaaroja. Imbesilli vakuuttaa tulleensa lihaksi kaik-kien puolesta, ja vaikka onkin jumala, ihmislapsen kohdussa. Jane loisteliaat ihmeet joita hänen nähdään tekevän saavat tuotapikaa koko maailman asiasta vakuuttuneeksi! Juoppojen illalli-silla konna itse asiassa muuttaa, niin kerrotaan, veden viiniksi.Autiomaassa hän ravitsee joitakin rikollisia kätketyillä elintar-vikkeilla, joita hänen lahkolaisensa valmistavat. Yksi hänen to-vereistaan esittää kuollutta, ja petkuttajamme herättää hänethenkiin. Hän myös menee eräälle vuorelle, missä vain kahdentai kolmen ystävänsä edessä tekee silmänkääntötempun jota ny-kymaailmassa surkeinkin ilveilijä punastelisi.

Sitä paitsi kelmi kiroaa innolla ne jotka eivät usko häneen jalupaa taivaat kaikille jotka ovat riittävän tyhmiä kuunnellak-seen. Hän ei kirjoita mitään, johtuen oppimattomuudestaan.Puhuu kovin vähän, johtuen tyhmyydestään. Tekee vielä vä-hemmän, johtuen heikkoudestaan. Viimein puoskari väsyttää jahermostuttaa viranomaiset uhmakkailla vaikkakin perin vähilläpuheillaan ja hänet viedään ristille. Sitä ennen hän vakuuttaa it-seään seuraaville nilviäisille, että aina kun he kutsuvat häntä,hän laskeutuu heidän luokseen jotta he voivat syödä hänet.Häntä kidutetaan, hän ei tee vastarintaa. Herra Isä, ylevä Juma-la josta hän uskaltaa sanoa polveutuvansa, ei anna hänelle pie-nintäkään apua. Niinpä lurjusta kohdellaan kuin surkeinta rois-toa, joiden johtajana hän kunnostautuikin.

Hänen kätyrinsä hankkiutuvat koolle: ’Olemme hukassa jakaikki toivomme on mennyttä ellemme pelastaudu erään tem-pun avulla. Juottakaamme siis Jeesusta vartioiva sotilas huma-laan, varastakaamme ruumis ja sanokaamme julkisesti että hänon noussut kuolleista. Keino ei voi pettää, ja jos onnistummesaamaan metkumme läpi, uusi uskontomme saa tukea ja levi-ää… Se viettelee koko maailman… Töihin siis!’ Temppu toteu-tetaan hyvällä menestyksellä. Miten monilla veijareilla röyhke-ys onkaan korvannut ansiot! Ruumis varastetaan. Tyhmät, nai-set, lapset kiljuvat kurkku suorana ihmettä. Mutta samaan ai-kaan kaupungissa jossa niin suuria ihmeitä on juuri sattunut, Ju-malan veren tahrimassa kaupungissa, kukaan ei halua uskoa tä-hän Jumalaan. Yksikään ei käänny. Ja mikä parasta: tapaus onniin arvoton kerrottavaksi, että kukaan historioitsija ei puhu sii-tä. Ainoastaan huijarin oppilaat ovat aikeissa hyötyä petoksesta,vaan eivät ihan heti.

Tämä näkökohta on olennainen: he antavat kulua vuosia en-nen kuin alkavat hyödyntää mainiota konnantyötään. Sen va-raan he lopulta pystyttävät koko yököttävän doktriininsa huo-juvan rakennuksen. Ihmisille kelpaa mikä tahansa muutos, heovat kyllästyneet keisarien hirmuvaltaan, vallankumouksesta ontullut välttämättömyys. Roistoja kuunnellaan ja he etenevät hy-vin nopeasti: tehdään erehdysten historiaa. Venuksen ja Marsinalttarit muunnetaan Jeesuksen ja Marian alttareiksi. Huijarinelämäkerta julkaistaan ja lattea romaani löytää herkkäuskoisetlukijansa. Jeesuksen annetaan sanoa satoja asioita jotka eivät ol-leet edes käyneet hänen mielessään. Ennen pitkää muutamathänen kummista puheistaan tulevat hänen moraalinsa perustak-si, ja koska uutuutta saarnataan köyhille, laupeus on sen tärkeinhyve. Vakiintuu omituisia riittejä, joita nimitetään sakramenteiksi


ja joista kaikkein loukkaavin ja inhottavin on se, jossa rikostenpainamalla papilla on valta muutamia taikasanoja lausumallasaada Jumala laskeutumaan palaan leipää.

Turha epäillä: häpeällinen kultti olisi auttamatta tuhoutunutheti alkuunsa, jos sitä vastaan olisi käyty ansionsa mukaan pel-kin halveksunnan asein. Mutta keksittiin ryhtyä vainoihin, min-kä seurauksena uskonto väistämättä voimistui. Vielä nykyään-kin naurunalaiseksi tekeminen kaataa sen. Kekseliäs Voltaire eikoskaan turvautunut muihin aseisiin, ja kirjailijoista juuri hänvoi ylpeillä suurimmalla käännynnäisten määrällä. Tällainen onJumalan ja hänen uskontonsa historia lyhykäisyydessään, Eugé-nie. Miettikää millaista arvoa näille tarinoille on annettava jatehkää tilinne selviksi.”

Tässä puhuu värinäkönsä palauttanut panhelleeni, ei Antikris-tus. Hänen hylkäämisperiaatteensa ei ole dekadentti, negaatiokristillisyydestä. Se ei ole missään suhteessa kristillisyyteen.Hänen todellisuudentajunsa ei kenties ole aivan turmeltumaton,hän lienee tehnyt virhepäätelmän ja kumoaa kauniin kirjallisenallegorian objektiiviseen todellisuuden näkökohdilla. MuttaSade ei ole mikään kirjallisuudentutkija. Hetkinen, vai olemme-ko sittenkin näkevinämme pedon merkin? Itsekö Lucifer on täs-sä ottanut satyyrin viattoman ja hupaisan hahmon.

Kreikkalaisten suuri hyve oli se, etteivät he koskaan ottaneetjumaliaan täysin vakavasti. Jumalat esitettiin aina laulumuodos-sa, nuorten kuoroa johti vanhempi ja kokeneempi runoilija (esi-merkiksi Sapfo tai Hipponaks). Kreikkalaiset pitivät maailmanmallintamisvälineistön ja ainetodellisuuden tiukasti erillään. So-taan mentiin soitellen, yhteiset toiveet rintaa pullistaen. Keino-tekoisiahan ruumiillistuneet jumalat, runoilijan tekeleet, tietystiaina ovat. Ei niitä inhimillisestä näyttämökoneistosta erillisinämissään esiinny. Jumalat esiintyvät vain niissä poeettisissa kuvis-sa, joissa heidät mainitaan. Jumaluudet ovat tilanvirittäjiä. Ju-maljärjestelmä mallintaa maailman tarkasti, modernien psyko-logioiden ja luonnontieteiden likimääräisyyden sijaan. Se onkokonaislukujärjestelmä, aina keskeneräinen. Onko koko tämäkorkea kulttuuri nyt tuhoutunut sodankäynnin tekniikkojenmyötä? Hillittykin mies, nainenkin, pystyy painamaan liipaisin-ta tai kohtalokasta nappia.

Todellinen Kristus, jos tällainen hahmo todella oli ja eli, tus-kin oli allegorian puhdas liha. Missä on markkinat siellä on Pan.Missä on Pan, siellä pyörii kymmenen juutalaista. Pan poikkeaaKristuksesta hälyttävästi. Voi vain kuvitella tuon olion vapaa-ajattelua, seksuaalista kyltymättömyyttä, charmikasta harmaut-ta ohimoilla. Metamorfooseja tietysti tapahtuu.

Filosofia budoaarissa on Sodoman (Sodoman 120 päivää eli libertinis-min koulu) sisarteos. Siinä on erään voima-asteikon kaksi ääripää-tä. Budoaari on hyveen kirja, Kristuksen ja Maria Magdalenanväärentämätön testamentti. Mutta toimiiko Saden estetiikkapelkästään sokean pisteen alueella, kristinuskon hämärässä?Meidän on sitä vaikea erottaa. Kristusko siinä, vai Antikristus?On hiukan sääli, ettei Nietzsche koskaan kommentoinut tai se-littänyt tulkintojaan suurimmasta vaikuttajastaan. Mielisairaa-lassa hän saattoi oraalisesti jo niin tehdä, mutta kukaan ei enää

kuunnellut.Onko tämä makaaberi näytelmä julmurin käsialaa? Erittelee-

kö paatunut mieli näitä vivahteita ja dynamiikkoja? Mieluum-min sanoisin, että julmuutta erittelee julmuuden kohde. Olipamiten hyvänsä, taiteilija ei voi olla vastuussa siitä mitä hänentaiteensa aikalaisissa tai myöhemmissä herättää. Huolimattakaikesta kiroamisesta ja irstailusta, budoaarissa tuntuu vallitse-van Platonin pitojen tunnelma. ”SAINT-ANGE: Aah! Nussi-kaamme, nussikaamme!… En kestä näitä puheita enää” Tekijänvakuuttelut ”(huomatkaa että saastutukset jatkuvat keskustelun aikana)”eivät vakuuta. Mitkä ihmeen saastutukset? 1 Mitään saastutustaei tapahdu. Tunnelma on kaunopuheisen ylevä. Mysteeri eiavaudu, mutta se näyttäytyy koko syvyydessään.

”EUGÉNIE: Oi rakas ja palvottu kasvattajani, pisaraakaan eimennyt hukkaan.” •

KIRJALLISUUS

Giovanni Boccaccio: Decamerone, suom. Ilmari Lahti / Vilho Hokkanen.

Tammi 1947.

Dennis Diderot: Ensyklopedia, näytteet suom. Tommi Nuopponen.

Markiisi de Sade: Filosofia budoaarissa, suom. Tommi Nuopponen. Summa

2003.

1 Saden termi on pollution. Pollux, Ledan poika. Kastorin veli, mainio

nyrkkitaistelija. Latinassa pollutio 1. tahrata, saastuttaa, liata 2. kuv. häpäistä,

saastuttaa. Pollutus: 1. loukattu, häväisty; 2. siveetön, paheellinen. Saastutuk-

sen teko, saastutettuna oleminen. likautuminen. Modern. yölliset saastutuk-

set: tahattomat laukeamiset kesken unten.

Esseen kuvituksena on käytetty Markiisi de Saden tähtikarttaa.


”Art Spiegelman on taiteilija, joka piirtääja maalaa. Hän on kameleontti, joka voiomaksua minkä tahansa tyylin ja rikastaasitä. Hän on kirjoittaja, joka ilmaisee itse-ään elävillä, teräväkärkisillä lauseilla. Hänon provokaattori, joka kätkee sukkelan

huumorintajunsa taakse murhaavia läpi-leikkauksia maailmasta. Yhdistä nuo ky-vyt, sen jälkeen laita ne poliittisen oman-tunnon palvelukseen, ja huomaat, että ih-minen voi tehdä näkyvän jäljen maail-maan. Juuri niin Art Spiegelman on toimi-

nut viimeisen kymmenen vuoden ajan NewYorkerissa.”

Näin Spiegelmania (s. 1948) on ylistä-nyt kirjailija Paul Auster. Hän on kirjoit-tanut esipuheen Saksassa alkusyksystä il-mestyneeseen kirjaan Küsse aus New York,johon on koottu Spiegelmanin New Yorke-rille tekemiä kansia ja luonnoksia. Kirjankautta muodostuu kuva miehestä, joka onomalla panoksellaan tehnyt kaikkensa siir-tääkseen lehden visuaalisesti taidokkaatkuvitukset salakavalasti nykyaikaan.

New Yorker on amerikkalainen laatulehti,malliesimerkki siitä, että rapakon toisella-kin puolen on älyllistä elämää. Lehdentekstit ovat toisinaan kärkeviä, ajoittainanalyyttisiä ja usein kriittisiä.

Tunnusomaista lehdelle on kuvitustentyylitietoinen käyttö. New Yorker on tun-nettu tasokkaista korkean profiilin kuvitta-jistaan (viime vuosina mm. Sempé, EverMeulen, Bruce McCall, Ralph Stead-man), jotka luovat lehdelle sen tunnustet-tavan ja laatua huokuvan ilmeen.

Kuitenkin ennen Spiegelmania yksi asiaoli varmaa: kansikuvat eivät ottaneet kan-taa. Ne saattoivat olla kauniita, tyylikkäitäja tunteita herättäviä. Kärkevyys ja päivän-kohtaisuus niistä kuitenkin puuttuivat.

Kun Spiegelmanin vaimo FrancoiseMouly siirtyi 1990-luvun alussa vastaa-maan New Yorkerin visuaalisesta puolesta, ti-lanne muuttui, tosin lähinnä Spiegelmaninitsensä ansiosta. Aivan viime vuosiin astihän on tehnyt lehdelle useita mieleenpai-nuvia ja niin yksilön kuin yhteisön tasollapoliittisesti kantaaottavia kansikuvia.

Tunnetuin Spiegelmanin keskustelua jajopa närää aiheuttaneista kansista ilmestyiystävänpäivän 1993 lehdessä. Siinä parra-kas juutalainen mies ja rastatukkainentummaihoinen nainen suutelevat toisiaan.

Kuulostaa viattomalta, suomalaisestanäkökulmasta. Elettiin kuitenkin räjähdys-herkkää aikaa. New Yorkin CrownHeightsin kaupunginosa, jossa asuu run-saasti niin ortodoksijuutalaisia kuin tum-maihoisia, oli rotusodan kynnyksellä.Tummaihoisten miesten joukko oli juuritappanut juutalaisen miehen. Sitä ennen

TEKSTI VILLE HÄNNINEN

Pelkistetty on vaarallista

KULTTUURIVIHKOT 37

KULTTUURIVIHKOT 39

Näkyvistä kuvituksistaan huolimattanewyorkilainen Spiegelman tunnetaanparhaiten alkuvuodesta uusintapainok-sena suomeksi julkaistusta sarjakuvaklas-sikosta Maus, joka kuvaa juutalaistenjoukkotuhoa ja sen vaikutusta ihmiseen– tosin esittäen juutalaiset hiirinä ja sak-salaiset kissoina.

Yhdellä tasolla teos kertoo Spiegel-manin juutalaisista vanhemmista, jotkajoutuivat pakoilun jälkeen Auschwitzinkeskitysleirille Puolaan. Toisaalta ky-seessä on monitasoinen tarina isän japojan välisestä kimurantista ihmissuh-teesta sekä kidutuksen ja jatkuvan kärsi-myksen vaikutuksesta ihmispsyykeen.

Spiegelman pokkasi 1986 ilmesty-neestä läpimurtoteoksestaan Pulitzer-palkinnon ensimmäisenä sarjakuvanteki-jänä. Kriitikoiden suitsutus ja ostavanyleisön suopeus saivat kuitenkin tussinterän taittumaan.

Vasta New Yorkin World TradeCenterin tuhonneet lentokoneiskut sai-vat Spiegelmanin palaamaan vanhanrakkautensa sarjakuvien pariin. Hän al-koi tehdä saksalaiselle Die Zeitille sekämuutamille rohkeille amerikkalaisillelehdille sarjakuvaa In the Shadow of No To-wers (Ei-tornien varjossa). Siinä hän kä-sittelee omia WTC-iskun aikaisia ja jäl-keisiä tunteitaan, peilaa yleistä yksityi-sen kautta. Amerikanjuutalaisen Spie-gelmanin kollaasimainen sarjakuva ei si-littele terroristeja, mutta ei myöskäänasetu ehdoitta George W. Bushin puo-

lelle. Pikemminkin Spiegelman katsooBushin käyttävän tilannetta oman ase-mansa pönkittäjänä.

”Kun terroristit törmäsivät kaksoistor-neihin, pelkäsin omaa ja tyttäreni kuole-maa. Juoksin välittömästi hakemaan ty-tärtäni koulusta, joka on kaksoistornienlähellä. Tragedian kuluessa ehdin harmi-tella: ’Nyt kuolen, enkä ehtinyt tehdätarpeeksi sarjakuvia. Tuhrasin vain elä-määni New Yorkerin kansilla ja teatteri-näytelmällä!’”, Spiegelman muisteli parinvuoden takaisia tapahtumia tammikuus-sa Ranskan Angoulêmessa.

”Syyskuun 11. päivän jälkeen la-maannuin, eikä juuri mikään tuntunuttärkeältä. En kyennyt viikkokausiin lu-kemaan lehtiä tai kirjoja, koska ne vai-kuttivat niin vahvasti tunteisiini. Musii-kin kuunteleminenkin tuntui vaikealta.Ainoa, johon pystyin hiukan syventy-mään, oli Krazy Kat”, Spiegelman tilittiviitaten George Herrimanin surrealisti-seen sarjakuvaklassikkoon.

”Lopulta päätin, että koska selvisin is-kusta, velvollisuuteni on palata sarjaku-vien pariin. Se on minun pitkäaikainenrakkauteni. Lisäksi olen narsistinen ego-maanikko, joka haluaa alituiseen miet-tiä, miksi on tällä planeetalla, mistä ontullut ja minne menossa.”

Nyt Spiegelman on lopettanut Ei-tor-nien tekemisen ja piirtää uutta sarjaku-va-albumia. Vielä hän ei ole suostunutpaljastamaan muuta kuin että kyse ei olefiktiosta. •

Spiegelman palasi sarjakuviin

juutalainen mies oli ajanut tummaihoisenpäälle Crown Heightsissä. Monen päivänajan katuja leimasi molemminpuolinenviha ja patoutuneesta väkivallasta kieliviäuhkauksia sateli puolin ja toisin.

Spiegelmanin provokaatio osui suoraankahakan ytimeen. ”Rotujen” välinen rak-kaudenosoitus lehden kannessa sai NewYorkin kiehumaan. Viattoman näköinenkansikuva johti tuhansiin (!) vihastuneisiinkirjeisiin, satoihin peruutettuihin tilauksiin– sekä New Yorkin poliisin mielenosoituk-seen lehden toimituksen edessä.

Spiegelman ei ole sen jälkeen joutunutyhtä kiivaan kalabaliikin kohteeksi, vaikkahän on jatkanut sitkeästi linjallaan. Hänenkansissaan koneet tiputtavat Afganistaniinkalkkunapommeja, naisrakennustyöläinenimettää nostokurjen päällä lastaan ja jouk-ko identtisen näköisiä vauvoja istuu leikki-kehässä naputellen kannettavaansa, tupak-ka ja viinapullo stressileluina. Newyorki-lainen poliisi käy sirkuksen ampumakojus-sa harjoittelemassa tähtäystä – oikeallaaseella, ihmisen näköisiin maalitauluihin.Bill Clinton puhuu mikrofoniin lehdistöti-laisuudessa – muiden mikrofonien kohdis-tuessa hänen heppiinsä päin.

Spiegelmanin New Yorker -kansille onominaista juuri mieleenpainuvuus. Olenlukenut lehteä vuodesta 1995, enkä muistaäkkipäätä yhtäkään lehden artikkelia, jokaolisi tehnyt pysyvän vaikutuksen. Sen si-jaan muistan toistakymmentä Spiegelma-nin kansikuvaa, jotka ovat heti ensi silmä-yksellä tuntuneet tehokkailta. Sanat viet-televät salakavalasti, jos ovat vietelläkseen.Hyvä kuvitus iskee heti ja kutittaa nyans-seillaan makuhermoja vielä pitkään jäl-keenpäin.

Spiegelmanin kuvituksissa ilahduttaaniiden selkeys. Ne näyttävät yksinkertai-silta, helposti syntyneiltä. Küsse aus NewYorkissa Spiegelman muistuttaa, että yksin-kertaistaminen vaatii työtä. Kuvaan päteesama kuin tekstiin. Todella tiivis juttu vaa-tii paljon enemmän työstämistä kuin12 000 merkin pituinen mutta hahmotonteksti. Tehokas kuvitus syntyy harvoin en-simmäisestä mieleen juolahtaneesta ideas-

ta, vaatimatta tuntikausien hiomista, jokaei (näennäisesti) näy missään.

Mistä voi päätellä kuvituksen olevanmestarillista käyttötaidetta? Siitä, voikosen pukea sanoiksi vai ei. Jos kuvituksenvoi selittää tyhjentävästi sanoilla, se on

luultavasti visuaalisesti köyhä ja yllätykse-tön. Jos sitä ei voi kuvata vaan se pitäänähdä, liikutaan kuvituksen omimmallaalueella. Se mitä ei voi suin sanoa, on kiin-nostavaa. Spiegelmanin kuvitukset näyttä-vät kilteiltä, mutta iskevät lujaa palleaan. •


Henkilöt:OSAMA BIN LADEN, ideologiMOHAMMED ATTA, kaupunkisuunnittelija1

GEORGE W. BUSH, presidenttiWTC:n päärakennusVALOKUVAAJAPAINEAALTO”BLIND”2 – BÄNDIN PYROTEKNIKKOKOLME PALOMIESTÄKAAPATTU BOEING-MATKUSTAJAKONECOLIN POWELL, lahtisodan sankariWTC:ssä vierailijoita

1. kuvaelma

Nauhalta arabialaista kansanmusiikkia. Osama bin Laden istuu lavalla jakirjoittaa jotakin. Mohammed Atta saapuu.BIN LADEN: Salam Aleikum, Mohammed!ATTA: Sinä, Osama! Aleikum-as-salam!Kumartavat suurieleisesti.BIN LADEN: Kuulin, että käväisit Euroopassa opiskelemassa.ATTA: Kyllä. Hampurin yliopistossa kaupunkisuunnittelua.Ruoka oli täyttävää ja maukasta. Valmistuin keväällä.BIN LADEN: Hyvä. Synnyinmaassa tarvitaan välttämättä kou-lutettuja kaupunkisuunnittelijoita. Mistä aiheesta teit lopputyö-si?ATTA: Rakennutin Tallinnan vanhaan kaupunkiin lasista ja be-tonista yhden ruokottoman liikerakennuksen3 . Kiristelköötkristityt vihasta hampaitaan.BIN LADEN: Niin sitä pitää. Huomaan, että olet edelleen fa-naattinen muslimi. Länsimaiden veltto elämä ei ole sinua tur-mellut. Annahan kun syleilen sinua.ATTA: Älä, sinulla on kaavun hihat rasvaiset.Piinallinen tauko.BIN LADEN: Miten Tallinnassa muuten elämä sujuu?ATTA: Äh, voisihan se olla oikein mukavaa, mutta se hirttämä-tön Talepan kiihkoilee koko ajan. Rauhaa ei saa yöllä, ei päiväl-lä.BIN LADEN: Talepan? Mikä se on?

:

New York, New York!VEIKO M ÄRKA

Suomennos Ville Ropponen.

ATTA: Se on lyhenne. Tallinnan Epäselvät Anarkistit.BIN LADEN: Aivan niin. Tunnen heidät. Heidän johtajansa onVillu Tammeban4 , suuresti neuvokas ja uskollinen islamin ope-tuslapsi. Heitä ei olisi kannattanut pelätä. Mutta mitä sinä aiottehdä? Onko sinulla työpaikkaa?ATTA: Ei vielä. Ajattelin vähän kierrellä maailmassa katsastele-massa. Tarkastelen kaupunkeja, joissa jotakin suunnitellaan ja…BIN LADEN: Oletko löytänyt mitään jännää?ATTA: Toki. Jo kaksi kaupunkia, jotka ovat huonosti suunnitel-tuja.BIN LADEN: Mitkä kaupungit?ATTA: Tartto ja… mikä se toinen nyt olikaan… New York.BIN LADEN: Niinkö. Ja mikä niissä on vikana?ATTA: Äh, ne ovat aina ne helvetin tornitalot. Tartossa seisooyksi ihan Emajoen rannassa, taskumatiksi kutsutaan. Kammo-tus! Ja New Yorkissa on samanlainen hirvitys. Kuvittele: kaksitornia, molemmissa satakymmenen kerrosta! Tällaiset pilven-piirtäjät eivät ylipäätään ole ihmistä varten. Mutta yritä sitä sit-ten Ansipille tai Giulianille selittää5 !BIN LADEN: Ja mitä sinä korkeakoulutettu kaupunkisuunnitte-lija sitten muuta tahdot?ATTA: Oi, minulta se kävisi ripeästi, kun vain olisi lentokone.Pommia päälle!Padam! Ja sitten kun rauniot olisi siivottu, katsottaisiin eteen-päin: rakennetaanko lasten leikkikenttä vai vesipuisto vai lego-maa vai…BIN LADEN: No mutta, painu siitä töihin. Minä voin antaa si-nulle lentokoneen.ATTA: Hyvä veli. Kesän olen vain lepäillyt, sormet aivan syy-hyävät päästä töihin. Mutta kumman kaupungin valitsen?BIN LADEN: En osaa antaa neuvoa. Heittäkäämme kruunaa jaklaavaa.ATTA: Olkoon niin.BIN LADEN: Jos tulee kruuna, suunnittelet New Yorkin uudel-leen, jos klaava niin Tarton.Heittävät lanttia.Molemmat yhdessä: Klaava!BIN LADEN: Niin että sitten Tartto?Katselevat toisiaan hämmentyneinä.ATTA: Odota, vipataan vielä.

N Ä Y T E L M Ä

KULTTUURIVIHKOT 41

SA

MI

MA

KK

ON

EN


Heittävät.Molemmat yhdessä: Kruuna! New York, New York!Kumpikin ottaa taskustaan ison omenan ja alkaa ahnaasti pureksia.BIN LADEN: Lentokone odottaa sinua luostarin takana metsäs-sä! Mutta älä tuhlaa liikaa polttoainetta. Haluan huomennamatkustaa Saddamin luo kyläilemään.

2. kuvaelma

Keskellä lavaa WTC-torni (pitkä mies tuolilla kädet pystyssä). Tornin ta-kana paljon vierailijoita. Boeing laskettaa WTC:n ylösnostettujen käsienläpi niin että mies kaatuu maahan. (Huom! omenankota ja musta laatikkoputoavat). Atta poistuu nopeasti. WTC rupeaa tärisemään, vierailijat pake-nevat kiljuen sen jalkojen juurelta. He jäävät pelästyneesti tuijottamaan la-van reunan takaa. Valokuvaaja saapuu. Parastaikaa ”putoava” vierailijarupeaa poseeraamaan hänelle. Syntyy hyviä, dramaattisia kuvia.WTC: Kuulkaa, pistäkää vauhtia! Romahdan kohta kasaan.Poseeraaja katoaa lavalta, samaten valokuvaaja. WTC murenee pikkuhiljaakasaan. Sen takana nousee paineaalto. Kaikki pakenevat sen edestä .Paine-aalto ei kiinnitä pakenijoihin huomiota, vaan ryhtyy ajamaan ”Blind”-bändin pyroteknikkoa takaa. Pyroteknikko on pahaa-aavistamatta huoleh-timassa näytelmän tuli-efekteistä. Katoavat salista.Paloauto ja kolme palomiestä ilmestyvät esiin. Heidän liikkeensä on erittäinhidasta. Ajavat monta kertaa WTC:n ympäri, kerivät letkun auki ja sittenuudestaan kokoon jne. Yksi heistä löytää lentokoneen pirstojen seasta isonomenankodan ja tutkiskelee sitä typerästi. Joku WTC:n raunioiden alle jää-nyt ähisee.1. PALOMIES: Miehet, raunioiden alla on joku. (Toiset kokoontu-vat ensimmäisen palomiehen ympärille.) Kuule, mitä sinä siellä teet?(ähinää) Voitko soittaa ulos?

UHRI: Yritän kohta.(Etsii puhelinta.)1. PALOMIES: Montako palkkia sun kentässä on?UHRI: Kaksi palkkia.2. PALOMIES: Mutta mulla onkin neljä palkkia!KAIKKI PALOMIEHET: Neljä palkkia hyvä, kaksi palkkiahuono! Neljä palkkia hyvä, kaksi palkkia huono6 !Uhri ei enää osoita elonmerkkejä. Palomiehet jatkavat pelastus-töitä.1. PALOMIES: Kuule, Bob! Löysin Boeingin mustan laatikon.2. PALOMIES: Nätti laatikko.3. PALOMIES: Kiintoisaa, mitä siellä on sisällä?1. PALOMIES: Katsotaan.2. PALOMIES: Mutta varovasti, ettet riko sitä.1. PALOMIES: Älä huoli, Bill.1. palomies avaa varovasti laatikon. Yleinen jännitys.2. PALOMIES (laittaa sormet sisään ja sitten tunkee ne suuhunsa): Pöly-sokeria!3. PALOMIES: Pölysokeria hyvinkin.1. PALOMIES: Ja älyttömän herkullista!2. PALOMIES: Lähdetään viemään päällikölle kanssa.

1. PALOMIES: Hyvä ajatus!Kaikki kolme istuutuvat autoon ja ajavat pölysokeria ahmien lavalta pois.WTC:n raunioiden eteen saapuvat Bin Laden ja Atta.BIN LADEN: Purkaminen sinulta onnistui erinomaisesti. Kun-non poika. Mutta mitä olet ajatellut rakennuttaa tilalle?ATTA (happamasti): Äh, siihen rakennetaan kai uudestaan sesama kahden tornin pilvenpiirtäjä. Giuliani vielä lupasi raken-nuttaa leikkikentän, mutta Bush ei muuta kuin pomppii jalaltatoiselle ja karjuu: Jälleenrakennus! Jälleenrakennus!BIN LADEN: Sinä olet hyvä mies, Mohammed. Älä masennu.Lähden itse puhumaan Bushin kanssa.ATTA: Luuletko, ettei siitä seuraa mitään ikävää?BIN LADEN: Ei seuraa. Terrorismi on vanha arabialainen kan-sanperinne. Ei siitä voi ketään rangaista.Rupeavat poistumaan lavalta.BIN LADEN: Odota!ATTA: Mikä on?BIN LADEN: Entä Tartto?ATTA (saatanallisesti): Tarton varalle minulla on toinen suunni-telma.BIN LADEN (pahaa aavistaen): Mi-i-kä?ATTA: Annan valita Arnold Rüütelin presidentiksi!BIN LADEN: Allah olkoon armollinen! Miksi niin julmalla ta-valla?ATTA: Saa Talepan siten myös osansa.BIN LADEN: Päätöksesi on ankara, mutta oikeamielinen. Suo-koon Jumala sinulle onnea.Poistuvat.Paineaalto ja ”Blind”-bändin pyroteknikko juoksevat peräkanaa saliin ja la-valle. Molemmat ovat läkähdyksissä, pyroteknikolla ei enää henki kulje.PYROTEKNIKKO: Tämä on epäoikeudenmukaista! Miksi ajatvain minua takaa? Siellä oli kosolti ihmisiä, jotka olivat paljonlähempänä.PAINEAALTO: Nimikirjoitus!Kurottelee paperia ja kynää. Pyroteknikko sutaisee nimikirjoituksen. Sittenlähtevät lavalta, äänet kuuluvat kuitenkin vielä.PYROTEKNIKKO: Täysi pelle! Mikset heti kysynyt? Olisinantanut sinulle suoralta kädeltä nimikirjoituksen.PAINEAALTO: Itse olet pelle! Miten olisin voinut kysyä, kunsinä heti livistit?PYROTEKNIKKO: Minä en livistänyt! Sinä livistit.

3. kuvaelma

WTC edelleen raunioina. Eri suunnista lavalle saapuvat George W. Bush jaOsama Bin Laden. Tervehtivät ystävällismielisesti.BUSH: Sinä, Bin Laden! Hirttämätön saraseeni. Luulin, ettäolet jo kauan kiehunut helvetissä.BIN LADEN: George, vanha ystävä! Uskoton koira. Allah an-taa sinun yhä nähdä maailman valoa!BUSH: Kuule, minulla on sinulle vakavampaakin asiaa.

KULTTUURIVIHKOT 43

BIN LADEN: Mitä asiaa?BUSH: Heivasitko sinä sen kalkkunoiden-talkkunoiden kaup-pakeskuksen joen pohjalle7 ?(Tauko, Bin Laden kaivelee mietteliäästi varpaillaan lavan lattiaa.) Nosano ihmeessä: heivasitko vai etkö heivannut?BIN LADEN: Arvaa. Saat arvata kolme kertaa.BUSH: Heivasit?Bin Laden puistaa viekkaasti päätään.BUSH: Et heivannut?Bin Laden puistaa jälleen päätään.BUSH: (ajattelee) Pikemminkin heivasit kuin et heivannut?BIN LADEN: Mmhh.BUSH: Miten sitten? No – ovatko ihmisen aivot höyrystyneetkallon keskustasta?BIN LADEN: En sano!BUSH: Mitä sinä et sano? Sitäkö, että aivosi ovat höyrystyneetkallon keskustasta?BIN LADEN: Ei. Vaan sitä miksi pikemminkin heivasin.BUSH: Kuule, ihmisen lapsi, sinä olet yksi syntymätyperys! Ol-koon, minä kutsun Powellin. Colin!Powell saapuu kidutusvälineiden kanssa.BIN LADEN: Olkoon, kerron kaiken. Vie vain tuo Powell pois.Bush viittaa Powellille, tämä lähtee.BUSH: Puhu!BIN LADEN: Oikeastaan meillä oli paremman puoliskon kans-sa silloin hopeahääpäivä. Halusin yllättää hänet. (tauko). Se oliyksinkertaisesti sellainen mainoskampanja. Don’‚t stop theBoeing! (tauko) Se oli onnettomuus, traaginen onnettomuus!(tauko) Itse asiassa tarkoitus oli pistää päreiksi Empire State Buil-ding. (tauko) Minulla oli yksinkertaisesti tylsää. (tauko) 11. syys-kuuta on vanhassa kalenterissa sudenmarjan päivä. On tullutperinteeksi juntata lentokoneella tornitaloja. (tauko) Minä…minä löin Saddam Husseinin kanssa vetoa. Hän väitti, etten sel-viä World Trade Centeristä, minä sanoin pystyväni.BUSH: Mistä te löitte vetoa!?BIN LADEN: Kahdesta Pepsistä.BUSH: Valehtelet! (Powell vaanii uhkaavasti lavan takana.)BIN LADEN: Öö… Kolmesta Pepsistä.BUSH (rauhallisesti nyökkäillen): Näytä korkit. (Bin Laden näyttää,Bush tutkiskelee.) Kuule, nämä ovat pilsnerin korkkeja!?BIN LADEN: Eivät ole! Ne ovat islamilaisen Pepsin korkkeja,ne korkit ovat vihreitä.BUSH: (muuttuen ensimmäistä kertaa totiseksi) Sinä et halua tunnus-taa. Mitä siis neuvoksi? Komennossamme on riittävästi keinojakostaa sinulle. Kadut vielä elämäsi loppuun sitä mitä teit. (Osoit-taa WTC: tä, viimeinen uhri vääntelehtii kuin käskystä teatraalisessa kuo-linkamppailussa.) Enkä usko, että elämäsi loppu kaukana on.BIN LADEN: Mitäs mäkättäjä mutiset, hatsi-heikki hikiset7!Millä tavalla sinä minulle kostat? Minä olen iso ja vahva, sinäpieni ja heikko!BUSH: Miten vain. Joka tapauksessa kostan.

BIN LADEN: Älä mussuta. No – sano miten?BUSH: Rakennutan Pentagonin uudestaan. Viisikantaisena!Viimeisten sanojensa aikana Bush lähtee lavalta. Sitä ennen USA:n lippunousee parahtaen ylös WTC:n raunioissa. Bin Laden jää hämmentyneesti le-vittelemään käsiään ja jupisemaan itsekseen. Nauhalta Pehkin stoori8 , minkäalussa Bin Laden poistuu.

LOPPU

VEIKO MÄRKAN SELITYKSET:

1. Myös todellisuudessa Mohammed Atta on opiskellut kau-punkisuunnittelua Hampurissa, Saksassa.

2. ”Blind” on virolainen rock-bändi, joka esiintyi New Yorkissa11. syyskuuta 2001 tietämillä. Virolaiset sensaatiolehdet kirjoit-tivat niin kuin bändi olisi ollut Manhattanilla ja juuri ja juuri pe-lastunut turvaan paineaallon tieltä. Myöhemmin selvisi, ettäbändi oleskeli tuolloin kaukana Manhattanista. Paljon kirjoitet-tiin nimenomaan bändin tuli-efekteistä.

3. Tämä on olemassa oleva talo Tallinassa, niin kuin on myösTarton ”Taskumatti”.

4. Villu Tamme on Tallinan ja koko Eestin punkkareiden hen-kinen isä. 1989 Suomessa äänitettiin Tammen JMKE-bändinlevy Külmale maale(Kylmälle maalle), josta irrotettu Tere pere-stroika-kappale soi paljon Suomen radioasemilla

5. Andrus Ansip oli ja on Tarton kaupunginjohtaja. Giuliani onNew Yorkin kaupunginjohtaja.

6. Tämä on sitaatti George Orwellin Eläinten vallankumoukses-ta. Siinä eläimet karjuvat: ”Neljä jalkaa hyvä, kaksi jalkaa huo-no.

7. Tässä on sitaatteja Oskar Lutsin Kevad-teoksesta ja HugoRautsepan Mikumärk-teoksesta. Molemmat ovat virolaisia klas-sikoita.

8. Pehk on yksi mun ystävä, jonka kännipäisiä ajatuksia olenusein nauhoitellut. Kyseessä oleva teksti kuuluu näin: ”Tallin-nassa on hyvä bussilla matkustaa, junalla, taksilla. Tallinnassa onhyvä matkustaa bussilla, taksilla, junalla…”


Aleksandriankreikkalainen KonstantinosKavafis (1863–1933) tunnetaan histori-allisena runoilijana. Hän ei ainoastaanottanut aiheitaan Aleksandrian ja hellee-nisen maailman poliittisesta historiasta,vaan asetti menneisyyden uuteen valoonsuuntaamalla lukijan huomion pieniin janäennäisen vähäpätöisiin historiallisiintapahtumiin. Ironista kyllä, hänen omas-ta menneisyydestään tiedetään hyvin vä-hän.

Robert Liddellin teos Cavafy – A Criti-cal Biography on ikävää luettavaa muillekuin Kavafiksen runouden vannoutuneil-le harrastajille. 222-sivuinen elämäkertaon haalittu kokoon hyvin niukasta mate-riaalista, ja suurelta osin se keskittyypohdiskelemaan, mitä Kavafiksen elä-mästä ylipäänsä voidaan tietää. Liddellinteos on elämäkertojen arkeologiaa, jossaharvoista säilyneistä tiedonmuruista py-ritään rakentamaan edes jotenkin päteväkokonaiskuva.

Liddellin ja muiden elämäkertureidenprojektia ei varmasti ole helpottanut se,että Kavafis näyttää tietoisesti paenneenjälkimaailman tutkijoita. Hän ei viettä-nyt sosiaalisesti vilkasta elämää eikä kir-joittanut päiväkirjaa. Runojaan hän levit-ti pienen ystäväpiirin keskuudessa ja jos-kus harvoin julkaisi niitä lehdissä. Hänhäpesi eräitä elämänsä puolia, kuten ho-moseksuaalisuuttaan ja niukkaa taloudel-lista tilannettaan, ja paljasti ne vain hen-kilökohtaisimmissa runoissaan.

Aristokraatista kirjanpitäjäksi

Konstantinos Petrou Kavafis syntyiAleksandriassa, Egyptissä vuonna 1863.Hänen isänsä oli varakas mutta tuhlaa-vainen kauppias: hänen kuollessaanvuonna 1870 perintöä jäi hyvin vähän.Äiti ja yhdeksän lasta (joista Konstanti-nos oli nuorin) yrittivät säilyttää aristo-kraattisen ylpeytensä ja sosiaalisen sta-tuksensa, mutta taloudellisesta asemastaoli vain kuoret jäljellä. Nuori Konstanti-nos näki maailmaa, kun perhe muuttiEnglantiin pyörittämään perheyrityksensivuliikettä. Muutaman vuoden kuluttuahe olivat taas Aleksandriassa, muttavuonna 1882 ulkomaalaisvastainen mie-liala kaupungissa alkoi kasvaa nationalis-tisen kapinan seurauksena. Kaupungissapuhkesi ulkomaalaisvastaisia mellakoita,ja Kavafikset joutuivat pakenemaanTurkkiin.

TEKSTI T IMO HÄNNIKÄINEN

Konstantinos Kavafis oli 1900-luvun merkittävin kreikkalainen

runoilija. Hän otti aiheensahellenismin ja Aleksandrian kau-

pungin historiasta. TuomasAnhavan suomennokset

Kavafiksen runoista ilmestyvätomana niteenään lähivuosina.

Kaikki ontäydellistä,

kaikki tuleekatoamaan

Kavafis palasi myöhemmin takaisinAleksandriaan äitinsä kanssa. He asuivatpienessä huoneistossa ja Kavafis elättiheidät työskentelemällä muun muassalehtimiehenä ja pörssimeklarina. Lopultahän sai paikan kaupungin vesirakennus-osastolta kirjanpitäjänä, ja pysyi viras-saan kuolemaansa saakka. Hän kuoli kur-kunpääsyöpään 70-vuotiaana vuonna1933.

Elämäkerturit ovat esittäneet Kavafik-sen sivistyneenä ja hieman kummallisenaherrasmiehenä, joka kuului olennaisenaosana Aleksandrian katukuvaan. Silloinkun hän ei tutkiskellut historiankirjojaasunnollaan, hän vieraili taajaan sekä kir-kossa että homoseksuaalien bordelleissa.Hän vaikuttaa hahmolta, jonka HugoPrattin sarjakuvasankari Corto Malteseolisi hyvin voinut tavata jossakin seikkai-lussaan.

Kavafiksen suppeahko tuotanto (noin200 runoa, joista vain osan Kavafis itsekatsoi julkaisemisen arvoiseksi) voidaanjakaa karkeasti kolmeen osaan. Yhdenosan muodostavat elämänfilosofiset ru-not, jotka eivät selkeästi kytkeydy ai-kaan ja paikkaan, ja joita voidaan nyky-termein kutsua eksistentiaalisiksi. Näistäparhaita ovat

Muurit, Kaupunki, Niin paljon kuin voit jaChe fece... il gran rifiuto. Toisen, laajimmanosan muodostavat hänen historiallisetrunonsa. Kolmas osa koostuu henkilö-kohtaisista runoista, joista monet käsitte-levät aikakauden huomioon ottaen var-sin suorasukaisesti runoilijan omaa ho-moseksuaalisuutta. Henkilökohtaisia ru-nojakin voi sanoa tavallaan historiallisik-si: niissä katsotaan aina taaksepäin, muis-tellaan jotakin menetettyä rakastajaa.

Monet Kavafis-tuntijat ovat pitäneethenkilökohtaisia runoja hänen tuotan-tonsa heikoimpina, ja olen itsekin taipu-vainen tälle kannalle. Monet niistä ovatlöysän emotionaalisia, joskus jopa senti-mentaalisia. Kavafiksella on tapana glo-rifioida rakkauselämässä koetut mene-tykset kuvaamalla ne taiteilijan luomis-voiman lähteeksi. Tämä tekee henkilö-kohtaisista runoista epäuskottavia eikäKavafis osoita niissä samaa ironian ja tra-giikan tajua kuin parhaissa runoissaan.

Kohtalona Aleksandria

Kavafis on parhaimmillaan kirjoittaes-saan jostakin muusta kuin itsestään.Konstantinos Kavafis

KULTTUURIVIHKOT 45

Luontevin liikkumakenttä on historia.Kreikkalaisuudestaan huolimatta Kavafiskirjoitti hyvin vähän antiikin Kreikan jaRooman historiasta ja mytologiasta. Osahänen runoistaan sijoittuu Bysanttiin, mut-ta eniten häntä kiinnosti hellenismin his-toria sekä etenkin hänen kotikaupunkinsaAleksandria, joka kytkeytyi koko Välime-ren alueen historiaan. Aleksanteri Suurenrakennuttama Aleksandria oli ollut Ptole-maiosten hallitsijasuvun hallintokeskusvuosina 304–30 eKr., ja monet Kavafiksenparhaista historiallisista runoista käsittele-vät Ptolemaiosten kauden tapahtumia.Ptolemaiosten aikaiset poliittiset juonitte-lut, rakkaustarinat ja traagiset ihmiskohta-lot tarjosivat loputtomasti aiheita runoili-jalle.

Värikkääseen historiaansa verrattunavuosisadan vaihteen Aleksandria oli vainvarjo menneestä. Sen yleisilme oli rähjäi-nen ja lohduton kerjäläisineen ja bordel-leineen. 1800-luvulle tultaessa sen asukas-luku oli laskenut viiteen tuhanteen. Lisäksikaupunki oli vaurioitunut vuoden 1882mellakoissa Englannin laivaston tulittaessasitä tykeillään. Kavafiksen kuvaama Alek-sandria on historiallinen. Verraten harvaruno sijoittuu hänen oman aikansa Alek-sandriaan, jossa ei hänen elinaikanaan ta-pahtunut juuri mitään historiallisesti mul-listavaa. Hänen oli kaiketi pakko luoda ku-vitteellinen Aleksandria sen ränsistyneenkaupungin rinnalle, jossa hän eli.

Kavafiksen historiallisia runoja ajatel-lessa nousevat mieleen Suomen historialli-sen runoilijan, Paavo Haavikon säkeet:”Sanotaan että lapsekas henki sijoittaaKultaisen Aikakauden / jonnekin kauasmenneisyyteen. / Mutta jonnekin se on si-joitettava. / Siellä se sentään on mahdolli-nen.”

Menneisyys ja nykyisyys ovat läsnä Ka-vafiksen runoissa, mutta tulevaisuuden as-pektia ei löydy. Tai vähintäänkin tulevai-suus on ennalta määrätty ja yleensä synk-kä: runossa Keisari Neron määräaika Nerotulkitsee väärin Delfoin oraakkelin ennus-tusta ja luulee elävänsä vielä pitkään, vaik-ka hänen tuhonsa odottaa kulman takana.Muuta tulevaisuutta ei ole kuin se, joka onjo läsnä nykyhetkessä, aavistettavissa kä-sillä olevasta. Runossa Mutta viisaat näkevätmitä on tulossa Kavafis ilmaisee tämän fata-listisen tulevaisuuskäsityksen: ”Tavallisetihmiset tietävät mitä tapahtuu nyt, / juma-lat tietävät tulevaisuuden / koska vain heovat täysin valistuneita. / Viisaat näkevät

tulevasta / sen mikä on tulossa.”Menneisyys kuvataan usein loistok-

kaaksi ja nautinnolliseksi, mutta lopullises-ti kadonneeksi ja menetetyksi. Kavafiksenhenkilöhahmot ovat jonkin tappion taimenetyksen kautta sidottuja päättymättö-mältä tuntuvaan nykyhetkeen. Hänen ru-nojensa rytmi on tasaisen monotoninen,rytmisiä käänteitä ja asennonvaihdoksia eijuuri tapahdu.

Kavafiksen oman elämän ulkoinen ta-pahtumattomuus sopii hyvin kuvaan. Hä-nen elämänsä tärkeimpiä valintoja oli pää-tös jäädä Aleksandriaan, vaikka elämän ul-koiset puitteet olivat siellä ankeat. Hyvintodennäköisesti Kavafis koki kaupunginkohtalona, jota hän ei lopulta valinnutvaan joka valitsi hänet. Hänen tunnetustarunostaan Kaupunki voi löytää hänen omaatuskailuaan vaikean päätöksen edessä sekähänen pohjimmaista fatalismiaan: ”Tuletaina päätymään tähän kaupunkiin. Älä toi-vo / muuta: / sinua varten ei ole laivaa, eitietä. / Niin kuin olet tuhlannut elämäsitäällä / olet tuhonnut sen koko maailmas-sa.”

Vaikka Kavafiksen myyttis-historialli-nen Aleksandria oli hyvin kaukana hänenoman aikansa todellisuudesta, olisi typerääkuitata hänen lyriikkansa eskapismina.Hänen historiallinen runoutensa ei oleniin kaukana hänen omasta elämästäänkuin ensi katsomalla näyttää. Kavafis tar-vitsi historiaa naamioksi. Parnassossa (6/1986) ilmestyneessä artikkelissaan HarryForsblom puhuu Kavafiksen kyvystä pro-jisoida nykyhetken tilanteita ja oman elä-mänsä identiteettejä historiallisiin ja myto-logisiin henkilöhahmoihin. Ei ole sattu-maa, että monet Kavafiksen henkilöhah-mot ovat valtaistuimeltaan syöstyjä hallit-sijoita ja köyhtyneitä aristokraatteja. Mut-ta kyseessä on paljon vivahteikkaampiprosessi kuin karkea psykoanalyyttinensublimaatio. Kavafis ei pura naamioidustipettymyksiään eikä ylevöitä kohtaloaanvertailemalla sitä historian tapahtumiin.Hän etsii vakavissaan ratkaisua inhimilli-sen arvokkuuden ongelmaan.

Moderni klassisti

Tyyliltään Kavafiksen lyriikka on klassista.Hän halusi sijoittaa itsensä Homeroksestaalkavaan traditioon, ja vertailukohtia löy-tyykin enemmän antiikin runoilijoista kuinKavafiksen aikalaisista. Kavafis oli myö-hään kypsynyt runoilija: hän löysi äänensä

vasta 1900-luvun alkupuolella, noin neli-kymmenvuotiaana. Siitä eteenpäin hänenrunoudessaan ei tapahtunut lainkaan kehi-tystä tavanomaisessa mielessä. Tyyli pysyisamana. Metaforia Kavafis ei käytä lain-kaan, kuviakin hyvin vähän. Hän käyttääyleisiä ja joskus kliseenomaisia adjektiive-ja, kuten ”jalo”, ”kaunis” ja ”surumielinen”.Runot muistuttavat proosaa: ne selostavatjonkin tapahtuman ja usein huipentuvatlopussa tapahtuvaan käänteeseen.

Harry Forsblom kritisoi Aapo Junkolantoistaiseksi laajinta Kavafiksen runojensuomennosvalikoimaa siitä, etteivät suo-mennokset kiinnitä tarpeeksi huomiota al-kutekstin kielellisiin vivahteisiin. Forsblomkutsuu Junkolan käännöstä välinpitämättö-mästi toimitetuksi proosakäännökseksi,joka välittää Kavafiksen ”kuivan asiallisuu-den”, muttei paljon muuta. Mielestänitämä ei ole Junkolan käännösten ongelma– samaa proosallisen asiallista linjaa nou-dattavat parhaat lukemani englanninnok-set. Junkolan käännökset ovat heikkoja,koska niiden kömpelöt lauserakenteet te-kevät runoista vaikealukuisia. Ne kadotta-vat virtaavuuden ja pakottomuuden tun-nun, johon Kavafiksen lyriikan voima pe-rustuu. Muutamat tähän mennessä julkais-tut Tuomas Anhavan suomennokset ovatolleet laadukkaampia, ja Otavan on tarkoi-tus julkaista kokonainen valikoima Anha-van Kavafis-tulkintoja lähivuosina.

Modernin Kavafiksesta puolestaan te-kee runoista välittyvä illuusioton maail-mankuva ja kiinnostus antisankareihin.Kavafis ei ole kiinnostunut historian san-karihahmoista, ja silloinkin kun hän kir-joittaa heistä, hän tuo esille heidän pel-konsa ja heikkoutensa. Joskus henkilötovat fiktiivisiä, joskus Kavafis taas marssit-taa näyttämölle jonkun vähäpätöisen hal-litsijan tai muun hahmon, jonka historian-kirjoittajat mainitsevat vain sivulauseissa.

Eräs tällainen ”kuriositeetti” on Kaisa-rion (Caesarion), Kleopatran ja JuliusCaesarin poika, jonka Octavianus sur-mautti vallattuaan Aleksandrian ja ajettu-aan Kleopatran ja Marcus Antoniuksenmaanpakoon. Runossa Aleksandrian kunin-kaat Kavafis kuvaa seremoniaa, jossa Kai-sarion kruunataan ”kuninkaiden kunin-kaaksi”.

Seremonia on mahtipontinen ja loisteli-as, mutta sitä katsomaan tulleet aleksandri-alaiset suhtautuvat tilaisuuteen kyynisesti:”Totta kai aleksandrialaiset tiesivät / ettätämä kaikki oli teatteria, pelkkiä sanoja.”


Runon viiltävyys kätkeytyy siihen, mitäei kerrota: lapsikuninkaan teloitukseen,joka seurasi myöhemmin. Kavafis luon-nehtii seremoniaa ”ihanaksi spektaakkelik-si”. Kuitenkin käy selväksi, että Kaisarionon vain historian pelinappula ja viatonuhri, jolle myönnetyt arvonimet ovat sil-mänlumetta. Kavafis kirjoitti useita runojaMarcus Antoniuksen sotajoukkojen tappi-osta ja sitä seuranneista tapahtumista.Runo Vähän-Aasian kaupungissa osoittaa vie-lä ironisemmin, että historian kirjoittavatvoittajat: Antoniuksen tappion jälkeen hä-nen nimensä poistetaan virallisista julistuk-sista ja korvataan Octavianuksen nimellä.

Mutta Aleksandrian kuninkaissa on kaksiKavafikselle tyypillistä elementtiä, jotkahäivyttävät runon kyynisen pohjavireenlähes näkymättömiin. Yksi on hedonisti-nen kauneudentaju. Runo tapahtuu ”läm-pimänä ja runollisena” päivänä, jolloin tai-vas on ”valkeansininen”. Kavafis kuvaaKaisarionin vaatetusta yksityiskohtaisesti:”Kaisarion seisoi toisten edessä / pukeutu-neena vaaleanpunaiseen silkkiin, / rinnal-laan kimppu hyasintteja, / vyössään kak-soisrivi ametisteja ja safiireja, / kenkänsäsidottuina valkoisilla nauhoilla / joita ko-ristivat ruusunväriset helmet.”

Toinen elementti on traagisuus, lapsiku-ninkaan onneton kohtalo. Kavafiksellatraagisuus ylittää moraalin – itse asiassahänen runonsa tuntuvat täysin amoraalisil-ta. Niissä ei ole synnin, tuomion tai sovi-tuksen käsitteitä. On vain nautinnolla jakauneudella kyllästetty elämä, joka useim-miten päättyy julmasti. Niissä ei myös-kään ole yhteiskunnallisia tai poliittisiapainotuksia. Ne vain nostavat eleettömästiesiin ”pienen ihmisen” (tai ihmisen pienuu-den) historian myllerryksissä. Niiden vies-ti näyttää olevan: kaikki on täydellistä,kaikki tulee katoamaan.

Maailma ilman syntiä

Kavafiksen henkilögallerian arkkityyppejäovat syrjäytetyt tai muulla tavoin vaikei-siin oloihin joutuneet hallitsijat. Heidänkauttaan runoilija lähestyy erästä keskeistäkysymystään: miten jatkaa, kun on joutu-nut elämän pettämäksi? Vuonna 1900 kir-joitetussa runossa makedonialaiset sota-joukot hylkäävät kuninkaansa DimitriosI:n, koska ovat kyllästyneet taistelemaanhänen valtansa ja rikkauksiensa kartutta-

miseksi, ja loikkaavat vastapuolen leiriin.Hylätty kuningas suhtautuu kohtaloonsatyynesti, pukee ylleen tavallisen harmaanviitan ja poistuu kuin ”näyttelijä esityksenpäätyttyä”. Teatterivertaus kertoo jotakinolennaista Kavafiksen maailmankuvasta:ihmiset elävät valheiden ja pettävien rooli-en maailmassa. Kuitenkin hän näkee ar-vokkuutta niissä, jotka tajuavat tämän japäättävät esittää roolinsa loppuun saakka.

Kuuluisa runo Jumala hylkää Antoniuksenkehottaa samanlaiseen stoalaisuuteen. Jäl-leen päähenkilönä on maanpakoon ajettuMarcus Antonius, vähän ennen itsemurha-ansa. Antonius uskoi olevansa Dionysos-jumalan erityissuojeluksessa, mutta nyt ju-mala on hylännyt hänet ja onni on käänty-nyt. Runon puhuja kehottaa rehellisyy-teen: pahin virhe on itsepetos ja todelli-suuden pakoilu. ”Ennen kaikkea, älä huijaaitseäsi, älä sano / että se oli vain unta, ettäkorvasi pettivät sinut: / Älä alennu sellai-siin turhiin toiveisiin.” Kavafis ihailee nii-tä, jotka säilyttävät arvokkuutensa kieltä-mättä tosiasioita.

Tappion kärsineen osa on pitää kiinnisiitä, mitä hänellä on jäljellä. Runo Värjät-tyä lasia kertoo Bysantin keisarin JohannesKantakuzinoksen ja hänen vaimonsa Iri-nin kruunajaisista. Ennen kuolemaansakeisari Andronikos III oli nimittänyt Kan-takuzinoksen seuraajakseen. Tätä keisarinleski Anna ei voinut hyväksyä, ja ryöstivaltakunnan varat kruununjalokiviä myö-ten. Kavafiksen runossa Kantakuzinos jaIrini käyttävät värjättyjä lasinpaloja jaloki-vien korvikkeina. Liikuttava ele symboloi”sitä minkä he olisivat ansainneet, mikäolisi heille oikeutetusti kuulunut”.

Mutta Dimitrioksen harmaa viitta jakeisariparin värjätyt lasinpalat symboloi-vat muutakin. Niistä tulee inhimillisen ar-vokkuuden vertauskuvia. Säilytetty inhi-millinen arvokkuus on Kavafikselle suu-rempaa kuin menetetty, ulkoiselle asemal-le ja sosiaalisille rooleille perustuva arvok-kuus. Ironia, jonka hän kohdistaa poliitti-seen valtaan ja kunniaan, neutraloituumyötätunnolla, jota hän tuntee niitä koh-taan, joiden on kaikesta huolimatta jatket-tava elämäänsä.

Ehkä tämä ”arvokkuus vähässä” selittääsen, miksei Kavafiksen runous pessimisti-sestä maailmankuvastaan huolimatta saalukijaa ahdistumaan. Kavafiksen sävy onlempeä kaikkein surkeimmissakin tilanteis-

sa. Täydellisen epätoivon sävyjä ei hänentragiikastaan löydy. Osaksi tämä kuuluuklassiseen muotoon: Kavafis pysytteleetietyn välimatkan päässä kuvaamistaantunteista ja säilyttää siten niiden arvokkuu-den. Mutta Kavafiksen maailmankuvaan-kin on jäänyt vahva klassinen juonne. Hä-nen illuusiottomuutensa on vielä valovuo-sien päässä esimerkiksi Kafkan, Sartren taiDazain ahdistuksesta.

Kavafis oli harras kreikkalaiskatolinenja kävi kirkossa yhtä säännöllisesti kuinilotalossa. Kristillisiä aiheita löytyy hänenrunoistaankin. Kuitenkin runoista välittyyvahvempana antiikin ja hellenismin us-konnollisuus. Joseph Brodskyn tulkinnanmukaan Kavafis ei koskaan osannut tehdävalintaa antiikin pakanuuden ja kristinus-kon välillä, vaan molemmat vaikuttivat hä-nessä yhtä voimakkaina. Runossa Kleitoksensairaus kristinuskoon kääntynyt vanha pal-velusneito hyräilee muistamiaan pakanalli-sia loitsuja kristityn Kleitoksen sairasvuo-teen äärellä.

Synti ja syyllisyys eivät kuulu Kavafik-sen runojen maailmaan, ja runoilija vaikut-taa onnellisen välinpitämättömältä kuole-manjälkeisen elämän suhteen. Dostojevs-kilainen maksiimi, jonka mukaan ihminenon vastuussa kaikesta mitä maailmassa ta-pahtuu, olisi ollut mahdoton Kavafikselle.Koska syntiä ei ole, ei ole myöskään ikuis-ta kadotusta. Katoaminen ja kuolema ovatrohkeiden ja pelkureiden, onnellisten jaonnettomien osana. Kavafiksen runoudes-sa, toisin kuin monien hänen seuraajiensatuotannossa, tämä seikka näyttäytyy lem-peänä ja lohdullisena. •

KIRJALLISUUTTA

Liddell, Robert: Cavafy – A Critical Biography (Intl

Pub Marketing, 2001).

Keeley, Edmund: Cavafy´s Alexandria (Princeton

University Press, 1996).

SUOMENKIELISIÄ ESSEITÄ

Brodsky, Joseph: Heilurin laulu (suomentanut

Paavo Lehtonen; sisältyy valikoimaan Katastrofeja

ilmassa, Tammi 1988).

Epstein, Joseph: Kavafis – Historian runoilija

(suomentanut Timo Hännikäinen; Kerberos 2/

2003).

Forsblom, Harry: Kaupunki, joka on kohtalo

(Parnasso 6/1986).

KULTTUURIVIHKOT 47

Monotonia

Yksitoikkoinen päivä seuraayksitoikkoista päivää. Samat asiattapahtuvat taas ja taas,samat hetket tulevat ja menevät.

Kuukausi menee ja toinen kuukausi tulee.Helppo arvata mitä on edessä:kaikki eilisen ikävyys.Huominen ei enää näytä huomiselta.

Aimilianos Monai, Aleksandrialainen, 628–655 jKr.

Teen puheestani, ulkonäöstäni ja tavoistanierinomaisen haarniskan;ja näin kohtaan pahantahtoisettuntematta lainkaan pelkoa tai heikkoutta.

He yrittävät loukata minua. Mutta kukaanjoka lähestyy minua ei löydähaavojani, arkoja kohtiasuojaavan panssarin alta.

Näin uhosi Aimilianos Monai.Ei tiedetä, saiko hän haarniskansa valmiiksi.Ainakaan hän ei käyttänyt sitä kauan.Kahdenkymmenenseitsemän ikäisenä hän kuoli Sisiliassa.

Konstantinos KavafisSUOMENTANUT TIMO HÄNNIKÄINEN

LY R I I K K A

Jumala hylkää Antoniuksen

Kun äkkiä keskiyöllä kuuletihanaa musiikkia, ääniä,kuin näkymättömän kulkueen vaeltaessa ohi,älä murehdi kääntynyttä onneasi,pieleen menneitä tekoja, kaikkiatoteutumattomia suunnitelmia – älä turhaan murehdi niitä.Rohkeasti, kuin kauan valmistautuneenasano hyvästit Aleksandrialle, joka katoaa.Ennen kaikkea, älä huijaa itseäsi, älä sanoettä se oli vain unta, että korvasi pettivät sinut:älä alennu sellaisiin turhiin toiveisiin.Vaan rohkeasti, kuin kauan valmistautuneena,niin kuin sopii sille jota siunattiin tällaisella kaupungilla,mene horjumatta ikkunan luoja kuuntele, liikuttuneenamutta älä valittaen kuin pelkuri;kuuntele viimeisenä lohtunasi ääniä,oudon seurueen ihanaa soittoa,ja sano hyvästit Aleksandrialle, jonka menetät.

Kaupunki

Sanoit: ”Menen toiseen maahan, toisille rannoille,löydän toisen kaupungin, paremman kuin tämä.Kaikki yritykseni ovat tuhoon tuomittujaja sydämeni lojuu kuin haudattuna.Kuinka kauan vielä annan mieleni lahota täällä?Minne tahansa käännyn, minne vain katsonkin,näen elämäni elämäni hiiltyneet rauniot, täällämissä olen tuhlannut, tuhonnut niin monta vuotta.”

Et löydä toista maata, et toisia rantoja.Tämä kaupunki seuraa sinua aina. Kuljetsamoja katuja, vanhenet samoilla kulmilla,harmaannut samoissa taloissa.Tulet aina päätymään tähän kaupunkiin. Älä toivo muuta:sinua varten ei ole laivaa, ei tietä.Niin kuin olet tuhlannut elämäsi täälläolet tuhonnut sen koko maailmassa.


Värjättyä lasia

Olen hyvin liikuttunut eräästä yksityiskohdastaJohannes Kantakuzinoksen ja Irinin, Andronikos Asanin tyttärenkruunajaisissa Vlahernen palatsissa.Koska heillä oli vain muutama jalokivi(onneton valtakuntamme oli hyvin köyhä)he käyttivät jäljitelmiä: lukuisia lasinpaloja,punaisia, vihreitä, sinisiä. En näemitään nöyryyttävää tai sopimatontanoissa pienissä värjätyissä lasinpaloissa.Päinvastoin, ne näyttävätsurumieliseltä vastalauseeltakruunatun parin epäoikeudenmukaiselle kohtalolle,ne symboloivat sitä minkä he olisivat ansainneet,mikä olisi heille oikeutetusti kuulunutkruunajaisissa – Herra Johannes Kantakuzinokselleja rouva Irinille, Andronikos Asanin tyttärelle.

Vähän-Aasian kaupungissa

Uutiset Aktiumin meritaistelun lopputuloksestaolivat tietenkin yllättäviä.Mutta meidän ei tarvitse laatia uutta julistusta.Vain nimet täytyy muuttaa.Nuo rivit, joissa sanotaan: ”Sille joka vapautti roomalaisetOctavianuksesta, tuosta maanvaivasta,Caesarin irvikuvasta...”muutamme muotoon: ”Vapautti roomalaisetAntoniuksesta, tuosta maanvaivasta...”Se sopii tekstiin oikein hyvin.

”Kaikkein uljaimmalle voittajalle,verrattomalle sotapäällikölle,suurelle hallitsijalle,jonka puolesta koko kaupunki toivoi palavastiAntoniuksen voittoa...”tämän taas muutamme: ”Octavianus Caesarin voittoa,Zeuksen kalleinta lahjaa –Kreikkalaisten mahtavalle suojelijalle,joka ylväästi kunnioittaa kreikkalaisia tapoja,jota rakastetaan kaikkialla Kreikassa,joka ansaitsee korkeimmat ylistykset,ja jonka urotöistä on kirjoitettavarunoja ja kertomuksia kreikan kielellä,kreikan kielellä, kunnian airuella,”ja niin edelleen, ja niin edelleen. Kaikki sopii mainiosti.

KULTTUURIVIHKOT 49

Kleitoksen sairaus

Kleitos, noin 23-vuotiasmiellyttävä nuori mies,jolla on erinomainen kasvatus ja harvinainen kreikan kielen taito,on vakavasti sairas. Hän on saanut kuumeenjoka on niittänyt kuolemaa Aleksandriassa tänä vuonna.

Saadessaan tartunnan hänen henkensä oli jo heikkokoska hänen ystävänsä, nuori näyttelijä,oli lakannut rakastamasta ja haluamasta häntä.

Hän on vakavasti sairas, ja hänen vanhempansa ovat hirvittävän huolissaan.

Vanha palvelusneito joka kasvatti hänetpelkää myös Kleitoksen puolesta;ja kauheassa ahdistuksessaanhän muistaa jumalankuvan jota hän palvoiollessaan nuori, ennen kuin tuli palvelijaksi tänne,hartaiden kristittyjen taloon, ja kääntyi itsekinkristityksi.Hän tuo salaa vähän kakkua, viiniä ja hunajaaja laittaa ne jumalankuvan eteen. Hän hyräileevanhoista rukouksista muistamiaan pätkiä. Tuo hölmöei ymmärrä, että musta demoni vähät välittääparaneeko kristitty vai ei.

Antiokhoksen, Kommagenen kuninkaanhautakirjoitus

Haudattuaan Antiokhoksen, Kommagenen kuninkaan,joka oli elänyt hillitysti ja lempeästi,hänen hyvin murheellinen sisarensahalusi hautakirjoituksen veljelleen.Niinpä, syyrialaisten hovimiesten kehotuksestaEfesolainen sofisti Kallistratos (joka vieraili useinpienessä Kommagenen valtiossaja oli tervetullut ja yleinen vieraskuninkaallisessa palatsissa)laati hautakirjoituksen ja lähetti sen vanhalle rouvalle.

”Kommagenen kansalaiset, ylistäkää Antiokhosta,hyvää kuningasta niin kuin hän ansaitsee.Hän hallitsi maataan huolellisesti.Hän oli oikeamielinen, viisas, rohkea.Lisäksi hän oli parhain kaikista, helleeni –arvokkaampaa ominaisuutta ei ihmisellä voi olla:kaikki sitä korkeampi kuuluu jumalille.”


Emmanuel Todd ennustaaYhdysvaltain romahdusta

TEKSTI TAPANI KILPELÄINEN

Viimeistään kymmenen vuodenkuluttua elämme täysin erilai-sessa maailmassa, jossaYhdysvaltojen maailmanvaltaon enää hiipuva muisto. Näinväittää ranskalainen antropolo-gi Emmanuel Todd, jokakäväisi Suomessa markkinoi-massa teostaan Imperiuminjälkeen.

Vuonna 1951 syntynyt, historiaa ja antro-pologiaa opiskellut väestötieteilijä Emma-nuel Todd ennusti jo esikoisteoksessaanLa Chute finale (1976) Neuvostoliiton hajoa-misen, mutta sekä hänen että sovjetologiAlain Besançonin varoitukset kaikuivatkuuroille korville. Erheellisesti neuvosto-vallan kaatumisen ensimmäisenä ennusta-jana pidetään usein Hélène Carrèrea, jon-ka teos L’Empire éclaté ilmestyi kaksi vuottamyöhemmin.

Tilastoihin keskittyvä Todd on osunutennustuksineen oikeaan toistekin: Rans-kan vuoden 1995 presidentinvaaleissa hänennusti Jacques Chiracin voiton. Toddperusti väitteensä siihen, että gaullistieh-dokas oli saanut taakseen Maastrichtin so-pimuksen vastustajat. Ei kahta ilman kol-matta, ajattelevat lukijat, ja Toddin ennus-taessa Yhdysvaltojen mahdin romahdustahäntä kuunnellaan.

Toddin pääargumentti teoksessa Impe-riumin jälkeen on varsin yksinkertainen. JosYhdysvallat on demokratian levittäjä jademokratia voittaa kaikkialla, Yhdysval-loista tulee hyödytön. Koska Yhdysvallatkuitenkin on taloudellisesti riippuvainenmuusta maailmasta, se ei voi tyytyä ole-maan vain valtio muiden joukossa. Yhdys-valtojen on ylläpidettävä kuvaa omastatarpeellisuudestaan, ja sen se tekee taiste-lemalla suurieleisesti vähäpätöisiä vastusta-jia vastaan. Toddin mukaan Yhdysvallaton aivan liian heikko haastaakseen Euroo-

pan, Japanin tai Venäjän kaltaisetjättiläiset: ”Näiden maiden kanssaYhdysvaltain on neuvoteltava, ja

useimmiten sen on taivuttava niidenedessä.”

Miten Todd sitten perustelee väitteensäYhdysvaltain taloudellisestaja sotilaallisesta heikkou-

desta? Yhdysvaltain kauppata-seen alijäämä on kolminkertaistunut va-jaassa kymmenessä vuodessa, ja Yhdysval-toihin sijoitetut rahat ovat uponneet tä-män vajeen peittämiseen. Yhdysvaltoihinsijoitettu raha ei siis ole turvassa eikä tuot-tavaa. Helsingin yliopistossa pitämässäänesitelmässä (9.12.2003) Todd totesi, ettäjo Yhdysvaltain taloudesta kertovien tilas-tojen tarkasteleminen synnyttää vaikutel-man täydellisen romahduksen läheisyy-destä. Lisäksi hän arvioi Bushin hallinnon

tehneen kaikkensa äkkirysäyksen jou-duttamiseksi. Myös viimeaikainen

dollarin arvon lasku tukee Toddinnäkemystä.

Sotilaallisesti Yhdysvallaton oletettua heikompi.

KULTTUURIVIHKOT 51

Lisäksi Yhdysvalloissa on kehitetty ajatusuhrittomasta sodankäynnistä, jossa ame-rikkalaisjoukot eivät kärsi juurikaan mies-tappioita. Siksi maan on mahdoton haas-taa yhtäkään vakavasti otettavaa vastusta-jaa. Venäjän operaatiot Tshetsheniassasaavat yleensä osakseen vahingoniloistavehnästelyä, mutta Toddin mukaan ne to-distavat Venäjän pystyvän siihen, mihinYhdysvallat ei kykene: miestappioita tuot-tavaan sotaan äänestäjien tuella. Yhdysval-tojen meri- ja ilmavoimat ovat ylivoimai-set, mutta maavoimat resursseihinsa näh-den tehottomat. Samoin Yhdysvaltojenviimeaikaiset ulkopoliittiset avaukset pal-jastavat Irakin-retken muodostuvan talou-dellisesti erittäin raskaaksi.

Erästä seikkaa Todd ei kuitenkaan käsit-tele, nimittäin sitä, että ”keisarin uusiavaatteita” voidaan pelata loputtomiin. Yh-dysvallat voi tarjota millaisia turvallisuus-takuita tahansa kenelle tahansa niin kauankuin sen voimaan uskotaan. Reaalisessa eitarvita mitään referenttiä. Pelkkä vaatteet-tomuuden mainitseminen ei siten riitä; seon myös näytettävä toteen. Jää nähtäväksi,tulkitaanko Yhdysvaltain arvovaltatappiotesimerkiksi Ranskan, Saksan tai Turkinkanssa merkeiksi sen heikkoudesta.

Kuka on fundamentalisti?

”Sota terrorismia vastaan” on ollut näky-västi esillä etenkin syyskuun 2001 jälkeen.Toddin mukaan ajatus maailmanlaajuisestaterrorismista on Yhdysvalloille vain väline,jolla se oikeuttaa puuttumisensa muidenmaiden asioihin. Islamistinen liikehdintäliittyy Toddin mukaan arabimaiden mo-dernisaatioprosessiin, josta arabimaat sel-viytyvät kyllä ilman ulkopuolisia interven-tioitakin. Todd tulkitsee kiihkoislamilai-suuden tavanomaiseksi siirtymävaiheen le-vottomuudeksi, ei taantumiseksi. Monetarabimaat ovat yhteiskunnallisessa käy-mistilassa, mutta ajan myötä lukutaidon li-sääntyminen ja naisten mahdollisuus halli-ta omaa ruumistaan vievät Toddin mukaankohti jonkinlaista liberaalia demokratiaa.

On tietysti jo sinänsä järkyttävää, ettäislamista, kenties sävykkäimmästä maail-manuskonnosta, on länsimaiden kulttuuri-sessa mielikuvituksessa tullut keskiaikaisenhenkisen pimeyden edustaja. Yhdysvaltainsuhtautuminen luo kuitenkin otollisen ti-lanteen uskonnollisten seikkojen korostu-miselle.

Suhteessaan uskontoon Yhdysvallat ni-mittäin eroaa merkittävästi Euroopasta.

Kuten Todd asian ilmaisee, Yhdysvallat ontupaten täynnä ”uskonnollista sanaheli-nää”. Eurooppa taas on aidosti agnostinen,mutta verrattomasti väkivallattomampi.Näyttää siltä, ettei uskoton Eurooppa ky-kene toimimaan yhtä suvaitsemattomastija väkivaltaisesti kuin uskonnollinen Yh-dysvallat.

Todd ei juuri korosta oivallustaan, mut-ta hänen ajatuksiaan voi verrata eräisiinmuihin näkemyksiin. Ranskalainen histori-oitsija Robert Muchembled esitti parivuotta sitten, ettei teologisiin hahmotus-malleihinsa sitoutunut Yhdysvallat olemoderni valtio, vaan muistuttaa pikem-minkin keskiajan Eurooppaa. Venäläis-ranskalainen filosofi Alexandre Kojèvepuolestaan luonnehti aikoinaan historianloppua aidon ateismin tilaksi, jossa uskon-non tuomaan auktoriteettiin vetoaminenvoi olla ainoastaan nostalginen jäänne.Nähdäkseni ratkaiseva ero Yhdysvaltain jaEuroopan välillä ei ole suhtautumisessakuolemantuomioon tai muissa yksilöitävis-sä seikoissa, vaan maailman hahmottami-sen tavassa.

Bushin hallinnon ristiretkiretoriikka eisiis ole pelkästään huteraa sanankäyttöä.Se osoittaa yhdysvaltalaisen politiikan pe-rustuvan transsendentin periaatteen etsi-miseen, mutta samalla se samentaa ongel-mien todellisen luonteen. Yhdysvaltojenkutsumus ”pahan akselin” kukistajaksi eiole tästä maailmasta. Tällainen pohjaltaanteologinen asennoituminen lienee omiaanvoimistamaan myös Toddin mainitsemaasuuntausta yhdysvaltalaisen demokratianvaihtumiseen.

Tulevaisuus

”Kehitys ei ole, kuten valistusfilosofit ku-vittelivat, suoraviivaista, iloista ja kaikintavoin helppoa”, Todd kirjoittaa. Tämäasenne lienee ainoa, jolla voi välttyä luo-masta idealistista käsitystä historiasta, silläedistyksen apologeetat selittävät helpostipois verisen ja käsittämättömän. Todd onhegeliläinen ainakin siinä mielessä, ettähän pyrkii hyväksymään historian koko-naisuudessaan. Hän ei kuitenkaan jaaFrancis Fukuyaman ajatusta liberaalistademokratiasta historian lopun yhteiskun-tamuotona. Kehittyvissä yhteiskunnissakoulutus tuottaa demokratiaa, mutta kehit-tyneissä yhteiskunnissa se alkaa tuottaaeriarvoisuutta: korkeasti koulutettujen onvaikea nähdä, miksi heillä pitäisi olla sa-mat oikeudet ja velvollisuudet kuin koulut-

tamattomilla. Demokratia alkaa rapautuasynnyinseuduillaan. Siten myös Yhdysval-lat alkaa menettää demokraattisia piirtei-tään. Se muuttuu rauhan takaajasta uhaksi.

Yksi Toddin tulevaisuudenkuvan kes-keisimmistä seikoista on Venäjän paluumaailmanpolitiikan eturiviin. Todd toteaateoksessaan, että Venäjän heikkous tekeesiitä turvaa ja tasapainoa tuottavan voi-man: Venäjällä ei yksinkertaisesti ole rah-keita uhittelevaan seikkailupolitiikkaan, jase tietää sen itsekin. Jos Venäjä lisäksi ke-hittyy rauhanomaiseen suuntaan, Euroo-palla ja Japanilla ei ole enää mitään syytäetsiä suojelua Yhdysvaltain helmasta. Tä-mäkin tekee Yhdysvalloista maailmanpo-liittisesti aina vain hyödyttömämmän, jasiten sen yritykset motivoida oma tarpeel-lisuutensa muuttuvat paradoksaalisesti to-disteiksi sen aiheuttamasta kasvavastauhasta. Toddin mukaan maailman muidenvoimakeskusten huolenaiheena onkin ny-kyään Yhdysvaltain pitäminen aisoissa.

Todd ei ole idealisti. Hänen näkemyk-sissään on todellisuudentajuista kyynisyyt-tä: Helsingin esitelmässään hän totesi Ja-panin tarvitsevan Yhdysvaltain suojeluavain siksi, ettei sillä ole omaa ydinpelotet-ta. Jotkut Toddin rinnastukset, esimerkiksiajatus perhejärjestelmän ja ideologisen jär-jestelmän yhteydestä, saattavat tuntuakaukaa haetuilta, mutta toisaalta hänenerittelynsä ovat harvinaisen vapaita poliit-tisesta tarkoitushakuisuudesta. Tällaistarappion ennustajaa tuskin kukaan haluaariveihinsä.

Moni meikäläinen Nato-myönteinenpoliitikko pitää Yhdysvaltoja ainoana luo-tettavana turvallisuustakeena. Eräs Toddinkuulijoista tiedusteli hänen näkemystäänasiasta. Toddin vastaus oli karu: kymme-nen vuoden kuluttua olisi täysin mieletön-tä ajatella, että Suomen ja Puolan kaltaisetVenäjää pelkäävät valtiot saisivat min-käänlaista turvaa Yhdysvalloilta. Toddinmukaan Yhdysvaltojen tulevaisuus on niinepävarma, ettei Yhdysvaltojen varaan voirakentaa mitään turvallisuustoiveita.

Optimismia Todd ei jaksa Euroopan-kaan tulevaisuuden suhteen elätellä. ”Eu-rooppa jatkaa olemassaoloaan, ja se tuleeolemaan sekasotku”, hän totesi Helsingis-sä. Jolla on korvat, se kuulkoon. •

Emmanuel Todd luennoi Helsingin yliopiston

Porthaniassa 9.12.2003.

Imperiumin jälkeen, Emmanuel Todd. Suomenta-

nut Inkeri Koskinen, 245 s., Rasalas 2003.


KIRJA-ARVIOT

Jacques Derrida (s. 1930) onmannermaisen nykyfilosofiankovia nimiä – edelleen. Jo1960-luvulta saakka hän on tul-lut tunnetuksi länsimaisen me-tafysiikan kriitikkona, kirjoitta-en hurjalla tahdilla kirjoja, jot-ka käsittelevät filosofian histo-riaa perinteisestä poikkeavallatavalla.

Kliseinen käsitys Derridastakiteytyy The Cambridge Dictiona-ry of Philosophyn määritelmässä,jonka mukaan Derrida on de-konstruktionismin keksijä japostmodernin liikkeen johtavahahmo. Derrida itse on läpiuransa korostanut vastustavan-sa erilaisia jähmettäviä ”ismejä”ja määritelmiä, eikä hän ole kä-sitellyt sanaa postmoderni.Osuvampi on Dictionaryn mää-ritelmä Derridan vaikuttimista:Hegel, Freud, Heidegger,Sartre, Saussure, Lévi-Straussja Husserl. Derrida kuuluu sii-hen ranskalaisten filosofien ikä-ryhmään, joka sai koulutuksen-sa kolmen H:n varjossa: Hegel,Heidegger ja Husserl.

Kaikki nuo nimet esiintyvätGaudeamuksen julkaisemanDerrida-kokoelman Platonin ap-teekki ja muita kirjoituksia sivuilla.Teemu Ikosen ja Janne Portti-kiven toimittama kokoelma ontoinen Derrida-suomennos.Vuonna 1988 Gaudeamus jul-kaisi Derridan Positioita (alkup.1972). Lisäksi hänen artikkelei-taan on suomennettu eri lehti-julkaisuissa.

Teos painottuu Derridan al-kuvuosien klassikkoartikkelei-hin. Mukana ovat jo valikoi-man nimessäkin esiintyvä Plato-nin apteekki, Vaarallinen täydennys,Freud ja kirjoituksen näyttämö, Diffé-rance, ja näiden lisäksi Allekirjoi-tus tapahtuma konteksti. Tästä vali-koimasta saa mainion kuvanDerridan keskeisestä kiinnos-tuksesta, länsimaisesta metafy-siikasta ja sen läsnäolon sekäpuheen korostuksesta jäljen jakirjoituksen kustannuksella.

Tämä kiteytyy Vaarallinentäydennys -tekstissä, jossa Derri-da analysoi Rousseaun käsityk-siä kielestä ja luonnosta:

”[…] Rousseau pitää kirjoi-tusta vaarallisena välineenä, uh-kaavana apuneuvona, kriittise-nä vastauksena hätätilantee-seen. […K]oska puhe on luon-nollista tai ainakin ajattelunluonnollinen ilmaisumuoto,kaikkein luonnollisin ajattelunilmaisemiseksi kehitetty insti-tuutio tai sopimus, kirjoitus li-sää tai liittää itsensä siihen ku-vana tai representaationa. Täs-sä mielessä kirjoitus ei ole luon-nollista. Se houkuttaa päättele-mään, että representaatiossa jamielikuvituksessa ajattelu olisivälittömästi läsnä puheessa.Tämä apuväline on paitsi ’omi-tuinen’ myös vaarallinen. Se ontekninen lisäys, keinotekoinenja petollinen juoni puheen te-kemiseksi läsnäolevaksi, vaikkase todellisuudessa on poissa.”

Derridan kritiikki kohdistuuläsnäolon metafysiikan it-seidenttisyyden oletukseen.Mutta eroa ja kirjoitusta koros-tava filosofia nostaa esiin, kuin-ka länsimaiden identiteetinprosesseissa on aina kyse väli-tyksestä, kirjoituksesta, vaikka-kin se on samalla pyrkimystäkieltää välitysten asema.

Platonin apteekki -kokoelmassajäävät syrjemmälle Derridanviime vuosien kiinnostuksenkohteet, esimerkiksi kysymysoikeudenmukaisuudesta. Siltiteos tuntuu tuoreelta. Kään-nökset ovat toimivia ja sujuvia,vaikka kääntäjiä on ollut useita.Samoin valitut tekstit ovat hy-viä. Itseäni lämmitti erityisestiartikkelin Freud ja kirjoituksennäyttämö julkaiseminen. Tekstis-sä Derrida käsittelee Freudinkautta psyykkistä kirjoittamistasekä ajattelun ja muistin suh-detta moderniteetin mediatek-

nologioihin. Myös (media)tek-nologiaa voidaan ajatella sa-manlaisena välittäjänä, välinee-nä, joka halutaan unohtaa. Ku-ten Heidegger totesi, teknolo-gia pyritään länsimaisessa me-tafysiikassa sulkeistamaaninstrumentaaliseksi, vaikka sesisältääkin laajempia maailman-katsomuksellisia puolia.

Derrida-suomennosten vä-hyyttä voidaan edelleen kum-mastella ja ehkä yrittää selittäähänen vaikeaselkoisuudellaan.Samalla voidaan todeta, etteitämän hengenheimolaisiakaanole suuremmin käännetty. To-sin esimerkiksi Gilles Deleu-zea ollaan julkaisemassa lähiai-koina kahden teoksen voimin.

Sekä Derrida ja Deleuze,että monet muut heidän aika-laisensa on identifioitu virheel-lisesti postmodernin ajattelunedustajiksi, jotka pyrkivät pää-semään ulos filosofisesta perin-teestä. Derridaa voidaan kylläluonnehtia ajattelun ja ratio-naalisuuden rajojen koputteli-jaksi, mutta ei epäfilosofiseksihahmoksi. Deleuze taas totesitällaisiin näkemyksiin, ettei hä-nellä ole aikaa horista filosofiankuolemasta ja metafysiikan lop-pumisesta vaan hän pyrkii luo-maan uusia, erilaisia käsitteitäkäyttäen apunaan filosofianhistoriaa.

Saman tekee Derrida. Kai-kesta metafyysisyyden ja filo-sofian kritiikistä huolimattaDerrida on selvästi lumoutunutsen piirteistä, tavoista ja käy-tännöistä. Minulle Ikosen jaPorttikiven toimittama kokoel-ma avasi uudelleen ja entistäpositiivisemmalla tavalla Derri-dan, joka on johdonmukainenajattelija ja parhaimmillaan iro-

Filosofia tekstinä ja kirjoituksena

Jacques Derrida.

KULTTUURIVIHKOT 53

ninen ja älykäs kirjoittaja.On toki syytä pohtia myös

Derridan heikkouksia. Polee-misesti voidaan kysyä, mitenhänen ajattelunsa on kehitty-nyt näiden vuosikymmenienvarrella, vai onko se ainoastaansaman teeman toistamista eriyhteyksissä?

Toisaalta Derridaa ollaankritisoitu liiallisesta intellektu-alismista ja tekstuaalisuudesta.Esimerkiksi Michel Foucaultsyytti Derridaa jo 1970-luvunalussa diskursiivisten käytäntö-jen typistämisestä tekstuaalisik-si jäljiksi ja tapahtumien redu-soinnin tulkittaviksi merkeiksi.

Materiaalisemman ontologi-an edustajat Foucault, Deleuzeja Félix Guattari ovatkin olleetviime vuosina ehkä suuremmas-sa suosiossa kuin aikaisempienvuosikymmenien kestosuosikkiDerrida. Vaikka ajat olisivatkinmuuttumassa, säilyy Derridamonien kirjoittajien viittauksenkohteena hyvin pitkään.

Itse Platonin apteekki -teoksenulkoasu jäi ihmetyttämään.Miksi se on painettu koviinkansiin, jotka epäilemättä onnostaneet sen hintaa? EhkäSuomessakin olisi jo aika siirtyäkirjallisuuden käyttämisen edistä-miseen ja pehmeäkantisiin,tyylikkäisiin sekä huokeampiinpainoksiin kuten esimerkiksiRanskassa. Kyllä teoksen klas-sikkoasema käy selväksi muus-takin kuin kovista kansista.

JUSSI PARIKKA

Platonin apteekki ja muita kirjoituk-

sia, Jacques Derrida, toim. Teemu

Ikonen ja Janne Porttikivi, 360 s.,

Gaudeamus, Helsinki 2003.

Filosofi Timo Airaksisen Teknii-kan suuret kertomukset -teoksessaon hassu kömmähdys. Taka-kannessa lukee seuraavasti:”Tekniikasta ei ole oikeastaankoskaan puhuttu. Sitä on vainkäytetty.”

Kirjan ensimmäiset lauseetkuuluvat taas näin: ”Tekniikanfilosofiaa on viljelty maailmallayllättävän vähän. Tämä ei tar-koita, etteikö tekniikasta olisikirjoitettu paljon.”

Heti teokseen tartuttuanisain siitä oudon ristiriitaisenvaikutelman. Takakannen virk-keet kuulostivat paikkansapitä-mättömiltä, joskin esipuheenalku korjasi virheen. Tämä eiole ainoa esimerkki tekstin ta-hattomasta monimielisyydestä,vaikka kyseinen virhe saattaamennä enemmänkin Otavankustannustoimittajan piikkiin.

Tekniikan suuret kertomukset onvaltavalta tuntuva (399 s.), ana-lyyttisesti pohtiva yleisesitystekniikan luonteesta kulttuuris-samme. Ensisijaisesti tarkoituk-sena on pohtia länsimaista suh-detta tekniikkaan, mutta Airak-sinen saa pisteet siitä, että huo-mioi kulttuurisen variaationolemassaolon ja tarkastelee esi-merkiksi japanilaista tekniikka-mentaliteettia.

Teoksen perusjuonteena ontekniikan keskeinen asema ar-kipäivässämme. Me olemmesiinä mielessä modernin aika-kauden lapsia, että uskommeedelleen – vaikka toisenlaisia-kin väitteitä on esitetty – tek-niikan suureen kertomukseen.Teknisyyden imperatiivi on ar-kipäiväämme, mikä tarkoittaa

muun muassa, että tekniikkaaarvioidaan usein vain internalisti-sesti, sen itsensä sisältä. Puhum-me useimmiten siitä, toimiikotekniikka, onko se rationaalistaja tehokasta, mutta harvemminsen vaikutuksista, sen asemastakulttuurissa ja sen historiallises-ta polveutumisesta. Näin Ai-raksinen tuntuu siis väittävän.

Minulle jäi kuitenkin hänenväitteistään hiukan tyhjä olo.Tekniikan filosofiaa ei välttämät-tä ole kirjoitettu kovin paljon,mutta tekniikan humanististatutkimusta riittää. Airaksisenote olisikin ehkä kaivannut li-sää kulttuurintutkimusta. Nytteos on liiankin analyyttinen jaformaalisesti erittelevä ja poh-diskeleva yleisteos. Teos onsuunnattu suurelle yleisölle,mikä on toisaalta harmi. Tek-niikan filosofiaa kaivattaisiinmyös suomalaiseen akateemi-seen keskusteluun.

Toki Airaksisella on hyviä jatärkeitä huomioita, mutta kointeoksen lukemisen ja myös ar-vostelemisen vaikeaksi. Tekstion epäselvästi kirjoitettu, ja Ai-raksisen positio ja väitteet jää-vät epäselviksi. Aina ei tiennyt,onko kyseessä ironinen väitevai vakavasti esitetty analyysi,joten olen saattanut erehtyäkinmonessa kohdin.

Erityisen suuresti älähdinkohdassa, jossa Airaksinen kä-sittelee naisten suhdetta tekno-logiaan: ”Naisten tekniikkakiel-teisyys viittaa pastoraaliseenromantiikkaan ja sen ajatuk-seen luonnollisesta ihmisestä,jonka tekniikan valta muuttaaja siten turmelee.” Myöhemmin

tekstissä sanotaan: ”Naisetkäyttävät koneita, joista esi-merkkeinä kodin ja keittiöntekniset laitteet; niitä naisetovat aina käyttäneet hyväk-seen. On mielenkiintoista, ettänaiset unohtavat tekniikan elisen, kuinka laite toimii. Hekäyttävät tekniikkaa, mutta ei-vät halua ajatella sitä. Se eimyöskään herätä heissä suuriatunteita.”

Pelkään, että nämä väittämät– olivatpa ne sitten ironiaa taivakavaa analyysia – vain uusin-tavat näkemystä tekniikastamiehisyyden alueena. Histori-antutkimuksessa on kuitenkinjo vuosia tuotu esiin, kuinkakeskeisesti naiset ovat olleetmukana esimerkiksi tietoteknii-kan kehittämisessä. Eikä pidäunohtaa, että juuri naiset –Suomessa vaikkapa Eija-LiisaAhtila ja Marita Liulia – ovatolleet mediataiteen avantgar-dea pohtiessaan nykyteknolo-gioiden luonnetta.

Usein mediataiteilijat saavat-kin esiin mielenkiintoisempiahavaintoja nykyteknologianluonteesta, käyttötavoista, su-kupuolittuneisuudesta ja histo-riallisista taustoista. Tutkijoillaon vielä petrattavaa.

J USSI PARIKKA

Tekniikan suuret kertomukset.

Filosofinen raportti, Timo Airaksinen,

399 s., Otava 2003.

Paljon puhetta tekniikasta


Suomen Rauhanpuolustajien jaLiken yhteinen Pystykorva-kir-jasarja on jälleen julkaissutajankohtaisen puheenvuoron.Tällä kertaa keskustelua käy-dään köyhyydestä. Olli Tam-milehdon uusi teos Yhden taalankysymys – globalisaatio ja köy-hyyskiista on tutkimusmuotoi-nen perusteos köyhyyden jaglobalisaation välisistä suhteis-ta. Tammilehto valottaa prob-lematiikkaa yksinkertaisella jaselkeällä tavalla sortumatta kui-tenkaan helppoihin vastauk-siin.

Yhden taalan kysymys esitteleekäynnissä olevan kiistan talou-den globalisoitumisen vaiku-tuksista köyhyyteen. Tämänköyhyyskiistan osapuolet kuntuntuvat usein puhuvan tois-tensa ohitse. Kansalaisjärjestötsanovat talouden globalisoitu-misen lisäävän köyhyyttä, kuntaas maailmanlaajuisen kapita-lismin puolustajien mielestäglobalisaation mukanaan tuo-ma taloudellinen kasvu koituulopulta köyhienkin hyväksi.

Tammilehto käy tieteenteki-jän varmuudella ja argumen-tointikyvyllä näiden oletustenkimppuun ja asettuu selvästipuolustamaan kriittistä kantaa.

Hän kirjoittaa kulissien ja ole-tusten takaa paljastaen eri nä-kökulmien heikkouksia ja vir-heellisyyksiä. Tammilehto onyhteiskunnallisen vastuunsatunteva kirjoittaja, joka osoittaavuorotellen kykyä niin kiihkot-tomuuteen kuin tulenpalavuu-teenkin.

Teoksen kiinnostavinta antiaon kuitenkin sen näkökulmaköyhyyteen, sillä Tammilehtolaajentaa käsitteen koskemaanmonia elämän osa-alueita. Hä-nen mukaansa köyhyys ei oleainoastaan taloudellisten re-surssien niukkuutta vaan huo-mattavasti monisyisempi ilmiö.Köyhyyttä ei ole vain taloudel-linen kurjuus, vaan sitä voivatolla myös vallan ja tiedon puu-te, sosiokulttuurinen heikkoussekä turvattomuuden tunne.Tammilehdon käsittelyn jäl-keen köyhyyttä ei enää voi pi-tää vain teknisenä pulmana,joka voitaisiin ratkaista erilais-ten rahoitusjärjestelyjen avulla.Siitä on tullut yhteiskunnalli-nen ja poliittinen kysymys, jo-hon on vastattava laajemmastaperspektiivistä.

Teknisistä ratkaisuyrityksistäTammilehto arvostelee anka-rimmin Kansainvälisen valuut-

tarahaston (IMF) ja Maailman-pankin rakennesopeutusohjel-mia, jotka ovat johtaneet kehit-tyvien maiden sosiokulttuuri-sen todellisuuden muutoksiin.Hän on erityisen huolestunutyhteisöllisyyden, yhteishyvänja yhteisvaurauden käsitteidenja ajatusten katoamisesta. Tam-milehdon mukaan rakenneso-peutusohjelmat ovat tuhonneetyhteiskunnilta niiden hyvin-voinnin perusteita sekä myösniitä sosiaalisia rakenteita, jotkaovat erityisesti niukkuudessaeläville ihmisille tärkeitä. Esi-merkkeinä hän mainitsee muunmuassa yhteismaiden ja ilmais-ten luonnonvarojen yksityistä-miset ja järjestelmälliset tuho-amiset.

Yhden taalan kysymys tuo mo-nia näkökulmia kiivaana käytä-vään keskusteluun. Tammileh-don ote on monitieteinen jayksinkertaistamista karttava.Hän kerää yksien kansien si-sään suuren määrän tietoa ja ar-gumentteja. Puheenvuoronateos on arvokas ja helposti lä-hestyttävä. Mitään perustietojase ei lukijalta vaadi, ja asiaa jotunteville se taas tarjoaa hyvänkoosteen kysymyksenasette-luista runsaine lähdeviitteineen.

Puhetta puutteestaTeoksesta on vaikea löytää

huonoja puolia, ellei sitten seneräänlaista toivottomuutta voipitää yhtenä heikkoutena.Tammilehto paljastaa ansiok-kaasti hallitsevia rakenteita,muttei liiemmin esitä vaihtoeh-toja niille. Pikkusievät ratkaisu-mallit tuntuvat olevan vähissä –jäljelle jää ”vain” vaatimus suu-resta muutoksesta maailman ra-kenteissa.

HANNA KUUSELA

Yhden taalan kysymys – globalisaatio

ja köyhyyskiista, Olli Tammilehto, 144

s., Like 2003.

Kun uuden työn tekijältä kysy-tään nimeä, hän vastaa ”Legio”.Ennen vanhaan riitti vilkaistaerottaakseen papin ja kamasak-san toisistaan. Nykyään kumpi-kin istuu tietokoneen ääressä japuhuu puhelimeen. Työt näyt-tävät samalta, mutta sisältö onerilainen.

Jussi Vähämäen mukaanuutta työtä luonnehtii juuri si-säinen eriytyminen. Koskatyöntekijä voi milloin vain pää-tyä tekemään mitä vain, ei enääkannata kouluttautua vain tiet-tyyn tehtävään. On päinvas-

toin oltava valmis mihin tahan-sa. Näin työntekijän ja työsuo-rituksen välinen ero katoaa.Työntekijä on erikoislaatuinentuote: hän markkinoi poten-tiaaliaan, kykyään avata mah-dollisuuksia. Hän ei varsinai-sesti tuota mitään, sillä toteutu-minen on mahdollisuuden pa-hin vihollinen.

Uudessa työssä ollaan täysinmielikuvien alueella. Säilyt-tääkseen työmahdollisuutensaja rahoittajansa luottamuksentyöntekijän on pystyttävä ole-maan kaikki eli ei kukaan. Hä-

nen on kyettävä tarrautumaanmihin tahansa, mutta hän ei saajäädä kiinni mihinkään. Urau-tuneet käsitykset tai järkähtä-mättömät identiteetit ovatpelkkiä riippumattomuuden es-teitä – sillä riippumaton Vähä-mäen kuvaama työntekijä on,niin hyvässä kuin pahassakin.Hän ei toimi enää minkäänkoodin mukaisesti, ellei kysees-sä ole strateginen valinta tai pa-rodioinnin halu. Uuden työntekijää määrittää kyky ottaa taijättää mikä tahansa koodi. Mil-lään koodilla ei ole erityisase-

Nomadi menee töihinmaa, vaan niitä vaihdetaan yhtävälinpitämättömästi kuin suk-kia.

Tässä tilanteessa vaaditaanpelisilmää. Vaatiessaan äkillistäreagointia ja muuntautumistai-toa markkinat tekevät samallatyöntekijöistä epäluotettavia jaluonteettomia. Ominaisuudet-tomuus merkitsee sitoutumisenloppua, välinpitämättömyyttäminkään ylläpitoon. Siksi va-paan työläisen vapaudessa onjotakin tyhjentymätöntä, epä-varmuutta synnyttävää. Työn-tekijä vastaa työn epävarmuu-

KULTTUURIVIHKOT 55

teen omalla epämääräisyydel-lään.

On ilahduttavaa nähdä val-litsevien todellisuuskuvien tu-hoamiseen pyrkivää poliittistafilosofiaa. Vähämäki ei ole ryh-tynyt puhaltamaan uutta ilmaaaikaa sitten puhjenneisiin pal-loihin – onneksi, sillä angstisiavanhoihin hyviin aikoihin kai-hoajia on aivan tarpeeksi. Vä-hämäki sanoo kirjoittavansajostakin uudesta, vielä sanallis-tumattomasta. Uuden työn te-kijät nimittäin ovat varanto,mutta vain niin kauan kuin hei-tä ei ole määritelty, siis vastattukysymykseen ”keitä he ovat?”.

Aikana, jona suuri osa niinsanotuista vasemmistolaisistaon korottanut nostalgian suo-rastaan riippuvuutta aiheutta-

vaksi kaunan periaatteeksi, onhauska tavata sitoutumatto-muutta mihinkään ajattelun ku-vaan. Vähämäen ajattelu on su-kua esimerkiksi Gilles Deleu-zen ja Antonio Negrin filosofi-oille: rakentavien vaihtoehto-jen tarjoamisen ja konsensusha-kuisen keskustelun ymmärre-tään merkitsevän varmaa tap-piota, sillä ne ovat jo lähtökoh-taisesti tietyn todellisuuden hy-väksymistä. Poliittisen filosofi-an utooppinen momentti sisäl-tyy siihen, mikä maailmassa onjäsentymätöntä; järjestettyä javalmiiksi ajateltua ympäröi-vään, transsendentteja periaat-teita kaihtavaan valkoiseen me-luun. Toivo uudesta maailmastapiilee siinä, ettei tuosta maail-masta ole käsitystä.

Kuhnurien kerho ei tarjoa mal-leja vaan jäsentämisen välinei-tä. Se liittyy luontevasti filoso-fisten työkalupakkikirjojen pe-

rinteeseen: se on avoin kirja jasiksi sitä on syytä lukea kuinavointa kirjaa. ToivottavastiVähämäki jaksaa jatkaa kuhnai-lemistaan, sillä esimerkiksi hä-nen välienselvittelynsä fenome-nologian kanssa on vasta aluil-laan, eikä fenomenologia kai-paa päivittämistä vaan eutanasi-aa.

”Mutta jos työntekijän onosattava odottaa odottamaton-ta, niin yhtä lailla häneltä voimyös odottaa mitä tahansa” (s.85). Vain yksi asia on varma:emme ole nähneet vielä mi-tään.

TAPANI KILPELÄINEN

Kuhnurien kerho. Vanhan työn

paheista uuden hyveiksi, Jussi

Vähämäki, 176 s., Tutkijaliitto 2003.

Kuten hyvin tiedetään, blues-miehille sattuu ja tapahtuu: riit-tää, että herää aamulla tai käve-lee alas katua. Samoin on dek-kari Easy Rawlinsin laita. Koskakaikki hänen elämässään onpäällisin puolin kunnossa, sat-tumusten vaudevillen käynnis-tämiseksi tarvitaan vain yksipuhelu. Vanha ystävä Johnpyytää Easya etsimään poika-puolensa Brawlyn, eikä aikaa-kaan, kun keski-ikäistyvä, rau-hallista kotielämää isoava Easyalkaa törmäillä vainajiin, joutuaratsioihin ja tutustua mustiinkumouksellisiin. LuonnollisestiEasyn elämänhallintaa häiritse-vät myös huolet ottopoika Je-suksesta, vasikointia vaativatpoliisit ja paljasta pintaa vilaut-televat naiset.

Toista maailmansotaa seu-ranneiden vuosikymmentenLos Angeles ei ole vallan harvi-nainen dekkarimiljöö. Blues-rinnastusta voi kuitenkin jat-kaa: dekkarit ovat bluesin ta-voin erittäin perinnetietoinen

taiteenlaji, jossa parhaat tulok-set saavutetaan usein kliseidenhienovaraisen manipuloinninavulla. Siksi Walter MosleynEasy Rawlins -kirjat ovatkintäynnä Chandler-mukaelmia.Kun prameaan toimistoon astu-va yksityisetsivä on musta, ke-hittyy tilanne kuitenkin aivantoisenlaiseksi kuin Chandleril-la. Mosleyn kirjat voi tulkitakriittisiksi kommenteiksiChandlerin kuvaamasta varak-kaasta ja tosiasiassa syväpestynvalkoisesta Los Angelesista.Kuitenkaan ne eivät ole pelkkiäpastisseja vaan yhteiskunnalli-sia ja ennen kaikkea eettisiä ri-kosromaaneja. Manuel Váz-quez Montalbánin kuoltuaMosley saattaakin olla merkit-tävin elossa oleva rikoskirjailija.

Paha poika Brawly Brown onEasy Rawlins -tarinoista kuu-des. Sarjan avanneen teokseneli Sinipukuisen paholaisen vuodes-ta 1948 on edetty jo 1960-lu-vulle. Easy Rawlinsin hahmoon sarjan kuluessa verevöity-

nyt, ja Mosleyn kyky välittääEasyn elämän jatkuva epävar-muus tuntuu väkevöityvän kirjakirjalta. Sarjan ällistyttävin piir-re on sen siisteys: Mosley eikaivamalla kaiva esiin rujoa,niljakasta ja sairasta, mutta hä-veliäisyys ei hänen tapaukses-saan häiritse sen enempää kuinSimenonillakaan. PikemminkinEasy Rawlins -kirjojen harkittuja varautunut ilmaisu lisää nii-den eettistä voimaa. Se tasapai-nottaa myös kertojana toimi-van Easy Rawlinsin taipumustapateettisuuteen, joka kömpe-lömmän kirjoittajan käsissä kä-visi mitä luultavimmin piinalli-seksi.

Mosleyn puhekielestä am-mentava teksti lainaa jatkuvastiblues- ja jazzsanoitusten lause-parsia, ja erityisesti dialogi onhetkittäin hämmentävän laulul-lista. Idiomit muuttuvat kään-nettyinä helposti idiotismeiksi,mutta Inka Parpola on tavoit-tanut Mosleyn soundin mai-niosti. Parpolan Mosley jytää

Mustan Chandlerin värisuora jatkuuvähintään yhtä hyvin kuin Ris-to Lehmusoksan tai PaavoLehtosen ammoiset ChesterHimes -suomennokset.

Mosley totesi taannoineräässä haastattelussa kirjoitta-vansa mustasta sankarista, kos-ka heitä on niin vähän. EasyRawlins -kirjoissa ajatus Yhdys-

Walter Mosley.


LEHTI


Totuuskomission tarpeesta. HistorioitsijaJukka Relander tarkastelee Hiidenkiven (6/2003) kolumnissaan viime aikoina esitet-tyjä vaatimuksia 1970-luvun pesänselvi-tyksistä. Relander kertoo ehdottaneensaHeidi Hautalan, Olli Rehnin ja PekkaSaurin järjestämässä kansakunnan pesän-selvitys -tapahtumassa, ”että ainoa tapaselvittää pesää on se, että jokainen tarkas-telisi omaa toimintaansa”. Muutoin ”histo-ria vain monistaa itseään ilman, että mi-kään muuttuu”. Uhrimentaliteetin kalvama”jämähtää uhriksi vailla vastuuta ja osuuttaoman maailmansa rakentamiseen”.

Tällä hetkellä tilanne on se, että kukaanei voinut mitään millekään: taistolaiset oli-vat kasvatuksensa ja kapitalismin uhreja,nöyryytetyt puolestaan taistolaisten oikea-oppisuuden uhreja. Tavallaan kaikki pysyysamana ja tässä muodossaan pesänselvitysvain uusintaa asetelman. ”Terapia on tur-haa niin kauan kuin potilas ei halua paran-tua”, toteaa Relander.

Totuuskomission idea voisi olla toimi-vakin, jos ”syylliset myöntävät syyllisyy-tensä ilman, että uhreista tulee kostajia”.Totuuskomission käytäntö vie kuitenkinraastupa-malliin ja ruokkii kostomentali-teettia. Totuuskomission ideassa ”yksilöi-den teot asetetaan osaksi kollektiivistamenneisyyttä, josta nyt halutaan eroon”.Raastupa-mallissa ”kollektiivinen mennei-syys palautetaan yksilöiden valinnoiksi jateoiksi, joista sitten tuomitaan asteikonmukaan ilman kontekstia, jossa teot tapah-tuivat.” Ehtona olisi se, että totuuskomis-sio-mallissa ei olisi tuomareita – ja juurituomareista ei tällä hetkellä näytä olevanpuutetta.

Relander toteaa 1970-luvun olevan jolopullisesti ohi – huolimatta joidenkin yk-sittäisten hahmojen maanitteluista ”läntis-ten turvatakuiden” perään. 1970-luvun”paperit tulisi voida julkaista, käsitellä jaarkistoida. Lopullisesti.” Raastupa-mallivain ei anna kostoperiaatteineen tähänmahdollisuuksia: tuomarien ja uhrien roo-lit pysyvät.

* * *

valloista tasa-arvon ja vapau-den maana tuntuu lähinnä vit-siltä, ja Paha poika Brawly Brow-nissa rotusuhteiden kireys nä-kyy erityisen selvästi Brawlynkansalaisoikeusidealisminvuoksi. Mosleyn henkilöt saat-tavat vielä selviytyä toiveitaelätelläkseen, mutta hänen ko-konaisnäkemyksensä on pessi-mistinen: Brawly Brownissa EasyRawlins kypsyy yllättävään rat-kaisuun yhytettyään Brawlynpäiväkirjan. ”Mutta se, mikä

meidät todella erotti, oli rak-kauden tarve ja hänen luotta-muksensa ihmisiin. Hän uskoi,että hänelle ja hänen omilleenoli paikka maailmassa. Hänensanansa luettuani tiesin, että ai-noa keino todella pelastaa hä-net oli murskata tämä luulo.”

TAPANI KILPELÄINEN

Paha poika Brawly Brown (Bad Boy

Brawly Brown), Walter Mosley,

suomentanut Inka Parpola, 315 s.,

Loki-kirjat 2003.

Kulttuurivihkojen palvelukortti

ASIA

__ kestotilaus vuodeksi 29 e __ määräaikainen tilaus vuodeksi 32 e

__ osoitteenmuutos, uusi osoite: __ lahjatilaus, lahjan saajan osoite:

NIMI

OSOITE

PUHELINNUMERO

SÄHKÖPOSTIOSOITE

ALLEKIRJOITUS

Dom

irol

a O

y

VA

STA

US

LÄH

ETY

S

Tunn

us 5

0114

37

0000

3 H

ELS

INK

I

VA

ST

AA

NO

TTA

JA

MA

KS

AA

PO

ST

IMA

KS

UN

KULTTUURIVIHKOT 57

VERKKO

Mielipidekirja juutalaisluovutuksista.”Elina Sanan teos on tarkoitushakuinen jaasenteellinen mielipidekirja, jota ei voi ar-vioida tutkimuksena”. Näin toteaa HannuRautkallio Kanavassa (1/2004), ja syyttääElina Sanaa sekä vääristelystä että mani-puloinnista. Kovan kohun saattelemanajulkaistu ja kansainvälistäkin mielenkiintoaherättänyt Sanan teos Luovutetut. Suomen ih-misluovutukset Gestapolle (WSOY 2003) saiTieto-Finlandian, mutta Rautkallion mu-kaan teos on ”faktojen ja fiktioiden seka-melskaa”. Erityisen raskauttavana Rautkal-lio pitää sitä, että ”historiallisilla harhau-tuksillaan” Sana uskottelee suomalaistenosallistuneen holokaustiin. Teos siis raken-taa Suomenkin osalle eräänlaista kollektii-vista syyllisyyttä.

Sanan teos perustuu väitteeseen, ettäsotavangit luovutettiin Gestapolle, koskahe olivat juutalaisia. Rautkallio toteaa, että”poliittisin perustein vangitut ja luovutetutolivat kommunisteja”. Suomen viranomai-set kylläkin selvittivät kaikkien sotavanki-en etnisen taustan, mutta tämän taustansavuoksi heitä ei luovutettu. Rautkallio ko-rostaa, ettei kaikkia juutalaisia upseerejaedes luovutettu. Lisäksi Sana ei tunne sak-salaisia arkistolähteitä, ja itse asiassa ainoa-na saksalaislähteenä saa toimia Sanan tu-tustuminen Stutthofin keskitysleiriin, jon-ka hirsipuusta teoksessa on valokuva.

Sana ei tunne edes suomalaista perus-tutkimusta aiheesta ja nojaa Eino Pietolanasenteelliseen teokseen, ”joka sisältä suo-ranaisia virheitä”. Rautkallio toteaakin, että”Sanan uskomattomien väitteiden vuoksiosa suomalaisista historiantutkijoista menihetkeksi sanattomiksi”. Sanaa myöskin ontituleerattu ulkomaisessa uutisoinnissa his-toriantutkijaksi, jota hän ei ole. Sana itsemyöntää, ettei hän ole lainkaan tutustunutmyöskään venäläisiin arkistolähteisiin.

Teos tuli kuitenkin hedelmälliseen sau-maan, sillä Simon Wiesenthal -keskuksennatsijahti on osoittanut kuihtumisen merk-kejä. Varsin kärkkäästi ja välittömästi kes-kuksen edustaja Efraim Zuroff lähetti pre-sidentti Tarja Haloselle kirjeen, jossa häntiedusteli nimenomaan ”Suomen juutalais-kysymyksen”, ei Suomen luovuttamien so-

tavankien, perään. Rautkallio jopa vihjai-lee, että Wiesenthal-keskuksessa Sanantutkimukseen olisi tutustuttu jo ennen senjulkaisemista, siis käsikirjoitusvaiheessa.

Sana myös uskottelee, että Suomen ylinsodanjohto Mannerheimia myöten olisienemmän tai vähemmän suoraan osallistu-nut juutalaisten luovutukseen. ”Sana ohjaalukijaa ensin uskomaan, että juutalaiset so-tavangit luovutettiin heidän juutalaisuu-tensa vuoksi. Kun toimenpidettä ei estetty,hän syyllistää ne, jotka eivät estäneet sitä.”

Kohustaan ja mediafokuksestaan huoli-matta Sana itse asiassa omistaa teoksestaanhuomattavan osan nimenomaan kommu-nisteina, ei juutalaisina, turvasäilöön otet-tujen sotavankien tutkimiseen. Tämä ai-neisto on jo vanhastaan kotimaisestakintutkimuksesta tuttua – esimerkiksi Raut-kallion useista teoksista ja artikkeleista –,mutta Sana jättää tämän tyystin mainitse-matta ja esittelee vanhat tiedot uusina.Rautkallio myöskin toteaa Sanan jättävänmainitsematta, että juutalaiset saivat suo-malaisilla sotavankileireillä harjoittaa va-paasti uskontoaan omassa synagogassaan.

* * *

Kärsimätön kuin ruuneperi. Kuten tun-nettua, suurmiehistä liikkuu paljon pikku-juttuja. 200-vuotisjuhlien siivittämänäkansallisrunoilija Johan Ludvig Runeber-gin pimeä puoli, luonteenviat ja heikkou-det ovat jälleen tapetilla. Useissa doku-menteissa, artikkeleissa ja teoksissa onmuistutettu, että juhlittu suurmies tyranni-soi vaimoaan, naukkaili aamuisin, kirjoitte-li epäasiallisia ja teilaavia kirjallisuuskritiik-kejä, kolhi oppilaitaan, juoksi ahkerastihameiden perässä ja oli patalaiska. Lisäksikansallisrunoilija kehitti addiktion make-aan ja oli niin huono häviäjä, että pakeniHelsingistä Porvoon pikkukaupunkiin hä-vittyään kamppailun yliopiston kreikanapulaisen virasta – kun tapahtumasta olikulunut ”vasta” neljä vuotta.

Hiljattain laajan kuvaelämäkerran Jo-han Ludvig ja Fredrika Runebergistä jul-kaissut Agneta Rahikainen esittelee Kan-sallisen J. L. Runebergin 200-vuotisjuhla-

toimikunnan julkaisemassa Runeberg 200-lehdessä kansallisrunoilijasta piirrettyjä jamaalattuja potretteja sekä varhaisia valo-kuvia. Kuvia manipuloitiin ja valtakunnanensimmäinen julkkis joutui tuotekehitte-lyn kohteeksi. Muotokuvista kasvoi mel-keinpä teollisuudenhaara ja niistä liikkuijäljennöksineen yli 300 muunnelmaa. Ku-via tehtailtiin sarjatuotantona, ja sekä lito-grafioita että valokuvia kaupiteltiin ylei-sesti kirjakaupoissa.

Muotokuvat toistivat ihannekuvaa le-veärintaisesta, komeasta, pitkänhuiskeastaja korkeaotsaisesta tietäjästä. Epätoivotutyksityiskohdat retusoitiin kursailematta.Kiivasluonteisen Runebergin kärsivällisyysei ollut riittää mallina istumiseen, ja ”ka-meran saapuminen Suomeen olikin Rune-bergille suuri helpotus: nyt hänen ei tar-vinnut istua paikoillaan kuin kuusi sekun-tia”. Arvokkuutta korosti ainainen papin-takki, älykkyyttä puolestaan silmälasit.

Tunnetuimmat ja eri versioiden pohjanasittemmin käytetyt valokuvat otettiinkinyllätyskuvina Runebergin istuskellessaZacharias Topeliuksen seurassa. Näinsyntyi tunnetuin Runeberg-kuva, jossakansallisrunoilija poseeraa oikea käsi takinpovessa ja vasen käsi polvella. Negatiivinlaatu on kuitenkin ollut heikko, sillä oikeakäsivarsi on jouduttu piirtämään tussilla.Syystä tai toisesta Topelius on poistettukuvasta ja täten syntyy vaikutelma, ettäkansallisrunoilija poseeraa kuvaajalle yk-sin.

Kansallisrunoilijan luonteen kuriositeet-teihin kiinnittävät huomiota jo kansan sy-vät rivitkin: Uusimaa-lehden yleisönosas-tossa (9.2.2004) muistutettiin jo MailaTalvion kertoneen Runeberg-elämäkerras-saan, kuinka kansallisrunoilija nakkeli mie-likseen kivillä pikkulintuja, ja kansainväli-set vieraat ihastelivat bardimme hämmäs-tyttävää osumatarkkuutta…

J OUNI AVELIN


SOIKKELI

M.G. SOIKKELI

Vielä 1970-luvulla feministinen tutkimuskritisoi romanttista rakkautta avioliitonvarjolla tapahtuvana seksuaalisena ja ta-loudellisena vallankäyttönä. 1980–90-lu-vuilla romanttisesta rakkaudesta ei enääpuhuttu samassa määrin. Toisenlainen ih-missuhteiden analyysi identiteetin raken-tajana oli nyt tärkeämpää ja tuhoisaksi ku-vattiin enää heteroseksuaalinen romanttinenrakkaus.

Myöskään sosiologit eivät povaa ro-manttisen rakkauden uutta tulemista. So-siologisessa tutkimuksessa rakkaussuhtei-siin suhtaudutaan sekä äärimmäisen pessi-mistisesti että hillityn optimistisesti.

Pessimististä tai toisin sanoen realisti-sempaa näkökulmaa edustavat sosiologitUlrich Beck ja Elisabeth Beck-Gern-sheim. Heidän mielestään romanttinenrakkaus on pysyvässä kriisissä: rakkaus onsiinä määrin arkipäiväistynyt, että siitä ontullut rationalisoitu toimintatapa. Romant-tista rakkautta voidaan harrastaa kutenomenienkasvatusta tai kirjanpitoa.

Sosiologisessa romanssitutkimuksessaparisuhdetta on arvioitu joko sen perus-teella, millaista sukupuolten valta on pää-töksenteossa tai niin sanotun ”sosiaalisenvaihdon” perusteella eli sen mukaan, mil-laisia ”resursseja” osapuolet vaihtavat ro-manttisessa parisuhteessa.

Jälkimmäinen näkökulma on ominainenVictor Seidlerin tai Anthony Giddensintapaisille varovaisen optimistisille teoreeti-koille, jotka tarkastelevat rakkauden de-mokratisoitumista. He uskovat sukupuoli-sen emansipaation jatkuvan parisuhteen si-sällä ja siihen, että rakkaus on oikeastaanneutraali valtasuhde, joka perustuu mo-lemminpuoliselle kirjoittamattomalle sopi-mukselle.

Giddensille jo pelkkä intimiteetin mah-dollisuus merkitsee aina lupausta demo-kratiasta. Emansipaation edellytyksenä on”puhtaiden suhteiden” laajeneminen seksu-aalisuudesta kaikille suku- ja ystävyyssuh-teiden alueille: puhtaassa suhteessa yksilötvelvoitetaan paljastamaan, mitä he suh-

Romanttinen rakkaussosiologian silmin

teelta haluavat.Teoksessaan Revolutions of the Heart

(1999) Wendy Langford kritisoi voimak-kaasti Seidleria ja Giddensiä sinisilmäisyy-destä sekä feministisen näkökulman vä-heksymisestä. Hän suhtautuu epäillen kä-sitykseen, jonka mukaan perinteisten sosi-aalisten sääntöjen ulkopuolella toimisi uu-denlainen sosiaalinen järjestys ja oikeu-denmukaisuus, joka olisi riippuvainen vainperheen sisäisestä emansipaatiosta.

Sosiologien puheet rakkauden demo-kratisoitumisesta perustuvat hänen mu-kaansa hyvään uskoon, että naisten jamiesten erilainen paikka yksityisellä ja jul-kisella elämänalueella johtaisi turvallisestierilaisiin heterorakastavaisten rooleihin.Tosiasiassa juuri heterorakkauden ideaalituottaa sukupuolisidonnaisia rooleja ja so-siaalista hierarkiaa.

Kuvitelmat romanttisesta rakkaudesta jakuvitelmille antautuminen ovat olleet val-lankäytön välineitä läpi vuosituhansien ei-vätkä ne näytä muuksi muuttuvan. Etenkinnaisilla on ollut korkeita odotuksia siitä,että juuri romanttisessa parisuhteessa heil-lä olisi vapaus olla enemmän ”oma itsen-sä”. Wendy Langfordin oma tutkimus kui-tenkin osoittaa, että heteroparisuhteessanaiset ovat itse asiassa ”hiljentäneet” per-soonallisimmat puolensa.

Langford pitää huomionarvoisena esi-merkiksi Mansfieldin ja Collardin tutki-musta (1988), jossa haastateltiin suurtajoukkoa vastanaineita pariskuntia. Jo kol-men aviokuukauden jälkeen vaimot kertoi-vat olevansa tyytymättömiä suhteeseen;sen sijaan miesten mielestä ongelma olipelkästään naisten pään sisäinen.

Miesten odotukset avioliitolta osoittau-tuivat kotikeskeisiksi, kun taas naistenodotukset liitosta olivat ihmissuhdekeskei-siä. Kenelläkään ei kuitenkaan tunnu ole-van vastausta siihen, miten tämä toiveidenja odotusten ero saataisiin purettua taiedes keskusteltavaksi.

Ehkä Giddensin teoriasta voisi etsiä täl-le tilanteelle ainakin selitystä. Giddens ei

ole miesten suhteen aivan niin optimisti-nen kuin Langford antaa ymmärtää.

Giddens on tulkinnut miesten intimi-teettiongelmien taustaksi äidin kunnioi-tuksen. Mutta tätäkin tärkeämpi syy mies-ten ”rakkaudettomuuteen” on heidän elä-mänsä kertomuksellisuuden, ”identiteetti-narratiivin” heikkous. Miehet etsivät iden-titeettiä työn kautta, mutta eivät ymmärräminän rakentamisen vaativan myös men-neisyyden emotionaalista uudelleenkonst-ruointia, joka mahdollistaisi tulevaisuuttahahmottavan kertomuksen muodostami-sen.

Giddens on samaa mieltä Langfordinkanssa siitä, etteivät miehet osaa rakastaatoista ihmistä tasavertaisena. Hän kuiten-kin kiinnittää huomiota siihen, että miehetovat hyvinkin kyvykkäitä välittämään niis-tä, jotka ovat valta-asetelmissa heidän ala-puolellaan tai esimerkiksi naissuhteissaanyhtä epävarmassa asemassa. Vaikka Gid-dens näkee miehen ongelmat pikemmin-kin psykologisina kuin kulttuurisina, hä-nen analyysissaan tuntuisi olevan vinhaperä.

Giddens toteaa elämän epävarmuudenja omituisuuden näyttäytyvän miehillenaisen mysteerinä. Naisen mysteeri on itseasiassa miesten kyvyttömyyttä käsittääsitä, kuinka he ovat tiedostamattaankin si-doksissa naisiin. Miehet etsivät naiseudenmysteerille selitystä naisista, vaikka vas-taus olisi heissä itsessään: nainen on kysy-mys ja vastaus, joka miehen pitäisi esittääomalle elämälleen.

Kun muutat, ilmoita myös

Kulttuurivihkoille uusi osoitteesi,

niin saat lehden heti alusta alkaen

suoraan uuteen kotiin.

Nopeimmin suoriudut muutosta,

kun lähetät Kulttuurivihkoille

sähköpostia: [email protected].

Kerro viestissä vanha ja uusi

osoitteesi sekä muutoksen ajan-

kohta, jos se on vasta tulevaisuu-

dessa.

Kulttuurivihkojen nettisivuilla on

osoitteenmuutoslomake. Käväise

sivuilla www.kulttuurivihkot.fi.

PS. Ilmoitukset tällä sivulla vain 1 euro/cm2

Tilaa Kulttuurivihkot.

Soita (09) 4114 5369

tai käy netissä

http://kulttuurivihkot.fi/tilaus.html

Vuosikerta 34 euroa (kestotilauksena

vain 29 euroa).

huomisen nuoret - kulttuurivihkotkulttuurivihkot.fi/pdf/kv104.pdf · jyrki kiiskinen tekee kielen...

Documents