pakolainen-lehti 4/2013

Hin

ta 5.

50 €.

Jul

kais

ija S

uom

en P

akol

aisa

pu ry

.

PAKOLAINEN#4 / 2013 Suomalaisnuoret pakolaisleireillä / Mr. Maahanmuuttaja / Palestiina

2 3Pakolainen #4 / 2013 Pakolainen #4 / 2013

aahanmuutto, siirtolaisuus, muuttoliike. Kehitys-maat, kolmas maailma, globaali etelä. Rakkailla lap-silla on monta nimeä, ja kaikilla nimillä vähän eri merkitys. Kiistatonta on kuitenkin, että nämä kaksi

asiaa liittyvät tiiviisti toisiinsa. YK:n vuosituhattavoitteet tulevat tiensä päähän vuonna

2015. Edistystä monella alueella on saavutettu, merkittä-västikin, mutta maailma ei ole vielä valmis. Keskustelu käy kuumana siitä, mitä vuoden 2015 jälkeen tapahtuu.

Osallistuin Suomen järjestöedustajana YK:n yleiskoko-uksen korkean tason dialogiin siirtolaisuudesta ja kehi-tyksestä. Korkean tason dialogiksi keskustelu pyöri hyvin perustasolla: useammassa puheenvuorossa muistutettiin, että siirtolaisetkin ovat ihmisiä, eivät vain työvoimaa tai rahaa lähettäviä hyödykkeitä. Tai että kaikki siirtolaiset ei-vät kotoaan lähde vapaaehtoisesti.

Joukossa oli onneksi räväkämpiäkin kannanottajia, ku-ten YK:n siirtolaisasioiden erikoisraportoija Francois Cre-peau. Hänen mukaansa rajakontrollin tiukentaminen li-sää vain salakuljettajien ja ihmiskauppiaiden kukkaron paksuutta. Crepeau vaati jäsenvaltioilta siirtolaisten ih-misoikeuksien kunnioittamista: laittoman maahantulon dekriminalisointia, säilöönoton lopettamista ja rasismiin puuttumista. EU:n tulisi löytää uusia laillisen maahantu-lon väyliä, jotta Lampedusan toistuvat onnettomuudet saa-taisiin loppumaan.

Suomessa tällaisen litanian luettelija leimattaisiin nope-asti kukkahattusedäksi. Siirtolaiskeskustelu liikkuu Suo-messa äärioikeiston ja maltillisen vasemmiston välimaas-tossa, ja radikaaleja, siirtolaisten oikeuksia puoltavia kan-nanottoja kuulee valitettavan harvoin.

Kanadan, Filippiinien ja Ukrainan kaltaisten maiden puheenvuorojen jälkeen heräsi kysymys, miksi Suomessa siirtolaisuudesta edes keskustellaan. Merkittävä osa näi-den maiden väestöstä on joko siirtolaisina muualla tai ul-komaalaistaustaisia omassa maassa. Ongelman sijaan siir-tolaisten vaikutus yhteiskuntaan nähtiin välttämättömänä esimerkiksi talouteen, niin lähtö- kuin vastaanottomaas-sa.

Suomessa julkinen keskustelu pyörii valitettavan usein siirtolaisten, erityisesti pakolaisten, Suomelle aiheutta-

missa kustannuksissa. Niin myös hiljattain, kun Suomen hallitus päätti kasvattaa pakolaiskiintiötä ensi vuonna. Syyrialaispakolaisia otetaan vastaan 300 lisäkiintiössä. Tämä on merkittävä ja hieno teko, ja Suomen Pakolaisapu kiittää hallitusta hyvästä päätöksestä.

Valitettavasti se on kuitenkin vain 0,01 prosenttia yli kahdesta miljoonasta Syyrian pakolaisesta. Suomeen asti syyrialaiset pääsevät turvapaikanhakijoina vain harvoin, lokakuun loppuun mennessä tulijoita on ollut 109. Ruotsis-sa vastaava luku on yli 12 000, ja kaikille myönnetään py-syvä oleskelulupa sekä mahdollisuus perheenyhdistämi-seen. Suomella olisi kaikki valtuudet helpottaa syyrialais-ten maahantuloa myös turvapaikanhakijoina.

EU:n sisäasioiden komissaari Cecilia Malmström on vedonnut jäsenvaltioihin, jotta syyrialaisille avattaisiin mahdollisuus saada humanitaarisia viisumeja. Suomi on myöntänyt yhden, Venäjälle juuttuneelle Lana-tytölle, ja toivon, ettei se jää ainoaksi. Hyvä alku voisi olla humani-taaristen viisumien myöntäminen Suomessa jo oleskelevi-en syyrialaisten perheenjäsenille.

PÄÄKIRJOITUS

SIIRTOLAISUUS JA KEHITYS

HYVÄ ALKU OLISI HUMANITAARISTEN VIISUMIEN MYÖNTÄMINEN SUOMESSA

JO OLESKELEVIEN SYYRIALAISTEN PERHEENJÄNILLE.

081014

RAKKAUDESTA SUOMEEN

VIERAANA PAKOLAISLEIRILLÄ

RADIO PELASTAA IHMISHENKIÄ

Pakolaisavun tuoreen tunnustuspal-kinnon sai myönteinen vanhusten-hoitaja Ranjith Kumar Prabhakaran.

Suomalaisnuorten maailmankuva laajentui Ugandassa, Thaimaassa ja Sierra Leonessa.

Pakolaisavun tukema radio tarjoaa elintärkeää tietoa lukutaidottomille Sierra Leonessa.

SISÄLLYS

PAKO

LAIN

EN Pakolainen ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Vuosikerran vapaaehtoinen kannatusmaksu on 22 euroa. Lehden saa myös liittymällä jäseneksi, vuosimaksu 25 euroa. julkaisija Suomen Pakolaisapu ry vastaava päätoimittaja Maija Perho päätoimittaja Kaisa Väkiparta toimitus Jenni Hamara, Heidi Höök, Anna-Reetta Korhonen ja Hanna Rusanen yhteystiedot Kaikukatu 3, 00530 Helsinki, puh 09 - 6962 640, [email protected] tilaukset [email protected], www.pakolaisapu.fi paino Forssan Kirjapaino Oy, ISSN 0359-6435 ulkoasu Anna Kalso kannen kuva Janne Körkkö kuvassa Masaway Sonosri / Sierra Leone. seuraava numero ilmestyy maaliskuussa 2014. lahjoitustilinumerot Nordea 215318-22229 I Sampo 800013-223667 I OKO 578007-59875. Pakolainen on Kultti ry:n jäsenlehti. Lehteä on tuettu ulkoministeriön kehitysyhteistyövaroin.

Anna

-Ree

tta K

orho

nen

Kotikylän raunioilla. Sivu 16.

»Matkasta tuli kalleinta mitä omistan.» Sivu 10.

Vertaistuki voi nopeuttaa kotoutumista.13 TIETOA JA EMOTIONAALISTA TUKEA

Pienyrittäjyyskurssilta vihannesmyyjäksi Ugandassa.07 VÄLINEITÄ TOIMEENTULOON

Puhe valkoisesta paosta ei kerro koko kuvaa.

Palestiinalaisten pakolaisten lapsenlapset haaveilevat kotiinpaluusta.

18

16MONIKULTTUURISET LÄHIÖT

KOLMANNEN POLVEN PAKOLAISET

Laura Böök

KAISA VÄKIPARTAPäätoimittaja


KUN OMA KIELI ON VAARASSA KADOTA

akolaisavun vapaaehtoistoiminta on syksyn aikana näkynyt ja kuulunut pääkaupunkiseudun katukuvassa.

Tempauksilla on kiinnitetty huomiota tur-hauttavaan odotukseen, joka monelle pa-kolaiselle niin leirillä kuin Suomessakin on jokapäiväistä. Syyskuussa järjestetys-sä Flash mobissa vapaaehtoiset pysähtyi-vät kiireisenä lauantaiaamuna paikoilleen kahdeksi minuutiksi lukemaan Pakolais-ten aapista. Hullujen Päivien lentolippujo-

nossa lokakuussa vapaaehtoiset jonottivat satojen muiden tavoin, mutta luovuttivat paikkansa jonossa seuraavalle muistutta-en jonottavia ihmisiä siitä, että kaikkien odotus ei pääty lipputiskille. Seuraa katu-kuvaa tarkasti, sillä Pakolaisavun vapaaeh-toiset tulevat järjestämään tämän vuoden puolella vielä joulutempauksen.

Haluatko osallistua? Katso: www.pakolaisapu.fi/vapaaehtoiset

uomen Pakolaisapu valittiin ulko-ministeriön kumppanuusjärjestöksi yhdessä neljän muun kehitysyhteis-

työjärjestön kanssa. Kumppanuus mah-dollistaa työn pidempiaikaisen suun-nittelun ja liikkuvuuden, sillä rahoitus myönnetään useammalle vuodelle ker-rallaan.

Ulkoministeriö arvioi Pakolaisavun työn laadukkaaksi ja kiittää perustel-

tua, johdonmukaista ja relevanttia oh-jelmaamme. Ulkoministeriön mukaan Pakolaisavun työ täydentää Suomen ke-hitysyhteistyötä, sillä työskentelemme alueilla, joissa valtiolla ei ole kehitysyh-teistyötä. Pakolaisapu kiittää ulkominis-teriötä luottamuksesta!

Muut uudet kumppanuusjärjestöt ovat Crisis Management Initiative, Rei-lu kauppa, Taksvärkki ja WWF Suomi.

Vapaaehtoistoiminnan tempaukset

Pakolaisapu kumppanuusjärjestöksi

uomi kasvattaa pakolaiskiintiötä ensi vuonna 300 pakolaisella. Kiintiön koko kasvaa 1050 pakolaiseen, joista 500 ote-

taan Syyriasta. Suomen Pakolaisapu kiittää hallitusta

merkittävästä päätöksestä ja toivoo kunti-en kantavan nyt osuutensa, jotta saamme pakolaiset Suomeen asti. Pakolaisapu kan-nustaa hallitusta pitämään jatkossakin pa-kolaiskiintiön korotettuna.

Suomi kasvattaa pakolaiskiintiötä

Omaa kieltä voi pitää yllä myös leikkien.

uomalaisuus näkyy monen pakolais-taustaisen lapsen elämässä kotimaan kulttuuria voimakkaammin. Kesälu-

kioseura ry pyrkii kursseillaan vastaa-maan tähän tarjoamalla oman kielen ja kulttuurin opetusta kesäkursseilla.

Viime kesänä yksi burmalaisopettajista

oli vuoden pakolaisnainen Mi Mi Po Hti. Hti kantaa huolta siitä, mitä äidinkielel-le käy, jos lapset eivät sitä käytä. Eri per-heillä on erilaiset taidot tarjota virikkeel-listä kieliympäristöä lapselleen, ja mahdol-lisuus koulun tarjoamaan kieliopetukseen vaihtelee.

Burmalaiskulttuurissa työn ja koulun li-säksi elämä keskittyy lähinnä kotiin, joten ihmisiin tutustuminen on vaikeaa. »Kurs-sit tarjoavat lapsille tärkeän mahdollisuu-den tutustua eri puolilla Suomea asuviin oman pakolaisryhmän lapsiin», Mi Mi Po Hti kertoo.

teksti maija kukkola

nko monikulttuurisuusyhdistyksen hyväksyttävä jäsenekseen rasisti? Mitä tehdä, jos osallistuminen yh-

distyksen toimintaan on nuupahtanut? Millainen on hyvä yhdistyksen puheen-johtaja?

Yhdistystoiminta vaatii monien la-kien ja sääntöjen hahmottamista. Yh-distystoiminnan tueksi on nyt julkais-tu näppärä oppi- ja käsikirja Yhdistyk-sen ABC, joka auttaa lukijaa toimimaan yhdistyksessä niin, että toiminta on tu-loksellista ja hyvän yhdistyskäytännön mukaista. Kirja palvelee ketä tahansa yhdistystoiminnasta kiinnostunutta,

Näppärä yhdistys-toiminnan opas julkaistu

mutta sitä kirjoittaessa on pidetty eri-tyisesti mielessä lukijat, joilla ei välttä-mättä ole selkeää kuvaa suomalaista yh-distyselämää säätelevistä normeista.

Kirjan on kirjoittanut kokenut järjes-tötyön legenda, konsultti Kari Loimu ja sen julkaisi kustannusyhtiö Into Suo-men Pakolaisavun Järjestöhautomon aloitteesta. Kirjaa voi tilata osoitteesta www.jarjestohautomo.fi.

ONKO MONIKULTTUURISUUS-YHDISTYKSEN HYVÄKSYTTÄVÄ

JÄSENEKSEEN RASISTI?

Kari Loimu: Yhdistyksen ABC – Opas suomalaiseen yhdistystoimintaanInto 2013

Flash mob -tempaus kauppakeskus Sellossa Espoossa.

RAUHALLISTA JOULUA! GOD JUL!

Suomen Pakolais apu toivottaa hyvää joulua ja onnellista uutta vuotta 2014 kaikille Pakolainen -lehden lukijoille!

Arez Muham

med


SALPA KERTOO ERILAISUUDEN HYVÄKSYMISEN HAASTEISTA

NUORI KAUPPIAS SAI ELÄMÄNSÄ TAKAISIN RAITEILLEEN

teksti hanna rusanen kuva noora lehtovuori

alpa on tarina 14-vuotiaasta änkyttäväs-tä Henristä, jonka toive on monelle tut-tu: tulla hyväksytyksi ja ymmärretyksi.

»Kiinnostus elokuvia kohtaan alkoi jo nuorena. Minun piti löytää ilmaisukei-no, koska en silloin kokenut suomenkiel-tä omakseni. Elokuva on voimakas työka-lu ilmaista asioita, joita ei muuten pysty ilmaisemaan», elokuvaohjaaja Zagros Ma-nuchar, 23, kertoo.

Salpa-elokuva kertoo jotain myös Ma-nucharista itsestään. Elokuvassa näkyvä suomalainen luonto ja eläimet ovat lähellä Manucharin sydäntä. Elokuvan pienielei-

syys ja hitaus kuvastavat hänen tarvettaan pysähtyä kipeiden asioiden äärelle. Pysäh-tymättä vaikeita asioita ei ymmärrä.

Ulkopuolelta katsominen yhdistää

Zagros Manuchar muutti Suomeen ne-livuotiaana vuonna 1994. Hän pitää pa-kolaistaustaansa vahvuutena elokuvan-tekijänä, sillä se antaa välineitä käsitellä tietynlaisia aiheita.

Elokuvan aiheet ovat yhteisiä ja kulttuu-rista riippumattomia. »Elokuvassa on ky-symys siitä, minkälaista on elää sellaisessa

eborah Ishukwe on 19-vuotias aloitte-leva kauppias. Hän pakeni kaksi vuot-ta sitten Kongosta tyhjin käsin ja aloitti

uuden elämän Nakivalen pakolaisasutus-alueella Ugandassa.

Deborah muutti tätinsä luo ja yritti vain selvitä jokaisesta uudesta päivästä. Ensin oli päästävä eroon painajaisista ja kauheista muistoista. Pikkuhiljaa olo alkoi parantua, kun rauhalliset yöt ja pientä puuhaa sisäl-tävät päivät jatkuivat. Ei tarvinnut pelätä. Ihmiset auttoivat toisiaan, puhuivat ja ra-kensivat pikkuhiljaa tervehdyttävää arkea.

Sitten Deborah kuuli ystävältään Suomen Pakolaisavun järjestämästä pienyrittäjyys-koulutuksesta. Hän osoitti riittävää eng-lanninkielen taitoa pääsykokeessa ja pääsi aloittamaan viiden kuukauden kurssin.

»Opiskelimme budjetin tekoa, teim-me markkinointi- ja investointisuunnitel-

man ja tutkimme kaupankäyntimahdolli-suuksia. Kirjanpito on tosi tarkkaa ja tär-keää! Kaikki tämä oli minulle aivan uutta. En ollut koskaan suunnitellut rahankäyt-töäni. Se oli vaikeaa mutta kiinnostavaa», hän nauraa.

Viljelijöiden kiireestä syntyi bisnesidea

Nyt Deborahilla on ollut kauppakoju pys-tyssä kolme viikkoa Nakivalen pakolais-asutusalueen pölyisellä tiellä. Asiakkaat ovat ottaneet uuden vihannesten myyjän ilolla vastaan.

Deborah ostaa vihanneksia viljelijöil-tä, jotka eivät itse ehdi myydä. Näin kaik-ki hyötyvät ja ihmiset saavat ravinteikasta ruokaa. Hedelmäpuiden kasvattaminen on epävarmoissa oloissa liian hidasta. Ainoas-

taan banaani kasvaa nopeasti ja on tuottoi-sa. Vihannekset ja juurekset ovat perusra-vintoa ja hyvä lisä UNHCR:n riisisäkeille.

»Ajattelin ryhtyä leipomaan ja myymään tuoretta leipää. Voisin tuoda bussilla jau-hoa, sokeria ja saippuaa kaupungista. Kun myyn pienellä voitolla, pystyn pian laajen-tamaan ja ehkä rakentamaan pienen kau-pan», Deborah suunnittelee ja ojentaa to-maattipussin asiakkaalle.

Suomen ensimmäinen pakolaistaustaisen ohjaajan kokoillan elokuva pohtii erilaisuutta ja ymmärretyksi tulemista.

maailmassa, jossa jotain sinussa ei hyväk-sytä. Se on monen ongelman juuri», Ma-nuchar kertoo.

»Muutamat pakolaiset, jotka ovat katso-neet elokuvaa, ovat kertoneet kokevansa sen todella läheiseksi. Tämä kertoo mieles-täni, että se ei ole pelkästään suomalainen kuvaus suomalaisesta perheestä.»

Manucharin mukaan yleisessä keskus-telussa pakolaisuudesta oleellisimmat asi-at jäävät pois. »Puhutaan työttömyydes-tä ja suomen kielen kursseista. Nämä ovat tärkeitä, mutta loppujen lopuksi aika tek-nisiä asioita. Pakolaisten kipukohdat ovat jossain aivan muualla», Manuchar uskoo.

Ohjaaja korostaa, että meillä kaikilla on tarve kokea kuuluvamme johonkin.

»Vammainen suomalaistyttö kokee ehkä samanlaisia tunteita kuin maahanmuutta-ja. Hän voi kokea olevansa erilainen kun muut. Hän saattaa etsiä vastauksia saman-tyyppisiin kysymyksiin: Mihin minä kuu-lun? Miksi joku tietty ryhmä jättää minut ulkopuolelle? Löydänkö paikkani? Tällai-set kysymykset kiinnostavat minua todel-la paljon myös omassa elämässäni. Se, et-tä katsoo ulkopuolisin silmin jotakin. Se on jotakin yhteistä.»

Salpa-elokuvan ensi-ilta oli Lapsen oi-keuksien päivänä 20.11.2013. Elokuvaa on esitetty myös useilla kansainvälisillä elo-kuvafestivaaleilla.

Maanläheinen ja eläinrakas Zagros Manuchar muutti Irakin kurdialueelta pakolaisena Suomeen vuonna 1994.

Pakolaisavun kurssilla Ishukwe oppi suunnittelemaan rahankäyttöä.

»MIKSI JOKU TIETTY RYHMÄ JÄTTÄÄ MINUT ULKOPUOLELLE?»

teksti & kuva stina nybäck

DEBORAH ISHUKWE TULEE NYT TOIMEEN PIENYRITTÄJÄNÄ.


MR. MAAHANMUUTTAJASuomen Pakolaisapu myönsi toista kertaa tunnustuspalkinnon esimerkilliselle maahanmuuttaja-miehelle.

teksti & kuva jenni hamara

POSITIIVISIMMASTA HÄMEENLINNALAISESTA TULI MYÖS

un Ranjith Kumar Prabhakaran saapui lumi-seen Hämeenlinnaan ensimmäisenä joulupäivänä 2001, hänen ei pitänyt jäädä Suomeen. Kravattinsa hän oli jättänyt Intian Keralaan odottamaan loman

loppua ja paluuta ayurveda-lääke-edustajaksi. Kochin kaupungissa töitä riitti myös kahdessa luontaistuote-kaupassa, joiden omistaja hän oli.

Toisin kävi. Muutamaa vuotta aiemmin Ranjith Ku-mar oli tutustunut kaverinsa kautta Intiassa lomai-levaan Minna Eklöfiin. Pari vuotta Ranjith Kumar ja Minna pitivät säännöllisesti yhteyttä kaveripohjalta. Kun Minna taas palasi Intiaan lomalle, ystävyys lei-mahtikin rakkaudeksi. Parin oli tarkoitus jäädä Intiaan.

Ranjith Kumarin saavuttua suomalaisen joulun kes-kelle Minnan äiti oli järkeillyt, että koska Intiassa syö-dään paljon riisiä, voisi Keralan herrasmies pitää pork-kanalaatikosta. Siitä tulikin Ranjith Kumarin ensikos-ketus suomalaiseen ruokakulttuuriin.

»Hyvää oli», mies nauraa, joskaan elekieli ei ihan va-kuuta.

Sopeutumisen sietämätön helppous

Ranjith Kumar muistelee alkuaikojaan Suomessa lämmöl-lä. Oli tuore rakkaus, ensikosketus lumeen ja pulkkamäki.

»Alku oli hienoa aikaa. Nautin uusista asioista kuin lap-si. Kävin jopa vaimoni tädin mökillä avantouinnilla. Har-rastan sitä vieläkin Ahvenistolla.

Ruokakulttuuriin sopeutumisessa ayurveda-edustajalla meni vuoden päivät.

»Nyt syön Tampereella mustaa makkaraa hillon kanssa. Ruskeakastike perunamuusilla on myös herkkuni.»

Rakkauden lisäksi miehen sai jäämään Suomeen arjen helppous.

»Jälkikäteen ajateltuna on uskomatonta, että pääsin suomen kielen kurssille heti ja puoli vuotta maassa asut-tuani minulla oli jo kielitutkinto valmiina. Pääsin myös lä-hihoitajakouluun ensi yrittämällä. 175 hakijasta valittiin 12!»

Tällä hetkellä Ranjith Kumar jatko-opiskelee sairaan-hoitajaksi ja suorittaa opintoihinsa kuuluvaa harjoittelua Hämeenlinnan keskussairaalan ortopedian osastolla.

Suomeen sopeutumisessa on auttanut Ranjith Kumarin loppumaton optimismi ja yritteliäisyys.

»Esimerkiksi Hämeenlinnan torilla olen aina morjens-tanut tuntemattomiakin ihmisiä. Minulla ei ollut sellai-sia ennakkoluuloja, etteikö minua otettaisi hyvin vastaan. Olen aina olut ystävällinen ihmisille ja jutellut. Tätä on eh-kä vaikea uskoa, mutten ole koskaan kohdannut rasismia tai huonoa käytöstä Suomessa.»

Mansikkamaalta Raparperiksi

Tavoitteiden toteutumiseksi Ranjith Kumar on kuitenkin saanut tehdä töitä. Heti saavuttuaan hän haki siivoojan paikkaa, muttei saanut sitä puutteellisen kielitaidon vuok-si. Mies ei kuitenkaan lannistunut vaan marssi paikallisen mansikkayrittäjän ovelle ja tarjoutui marjanpoimijaksi.

»Vaikka minulla oli lopputyötä vailla valmis kaupallisen alan koulutus ja ura Intiassa, ei uuteen maahan saapuessa voi nirsoilla töiden suhteen.»

Myös työpaikkansa vanhainkodissa ennakkoluuloton intialainen sai samalla taktiikalla. Hän asteli vanhainko-din johtajan juttusille ja tarjoutui tekemään viiden tunnin työnäytteen. Kahden tunnin kuluttua työnantaja oli va-kuutettu.

»Minulle oli heti selvää, että hoitoala on juttuni», hän kertoo.

Mies onkin ollut vanhusten keskuudessa hyvin pidet-ty. Rakkaalla lapsella on monta nimeä. Ranjith Kumaria on

työpaikalla kutsuttu niin Sepoksi kuin Ramiksikin. »Eräs 90-vuotias nainen keksi minulle nimen Rapar-

peri ja siitä lähtien minut on Hämeenlinnassa tunnet-tu sillä nimellä.»

Sydämen asialla

Suomalaista vanhustenhoidon laitoskulttuuria tuore Mr. Maahanmuuttaja kuitenkin kritisoi.

»Kun aloitin työt vanhainkodissa, puhuttiin paljon rutiinista. En tykännyt siitä ja puhuin asiasta pomol-leni. Hän oli samaa mieltä. Vanhusten kanssa pitäisi muistaa kosketus ja lähimmäisenrakkaus sekä kehon kieli. Sen pitää tulla ihmisen sisältä aidosti.»

Mies päätti tehdä asialle jotain. Hän otti yhteyttä maahanmuuttajaystäviinsä ja ryhtyi organisoimaan vanhusten ulkoilutustempauksia. Tähän mennessä mukana on ollut noin 25 eri tahoa. Hän on myös kerän-nyt vapaaehtoisilta taululahjoituksia ja antanut niiden myynnistä kertyneet voitot Koivukodon saattohoitoko-din toimintaan.

Ei siis ihme, että Ranjith Kumar valittiin vuonna 2009 positiivisimmaksi hämeenlinnalaiseksi. Aktiivi-suudellaan mainettaan kasvattanutta lähihoitajaa ko-sittiin pian sosiaalidemokraattien taholta kuntavaa-liehdokkaaksi.

Nyt toista kautta Hämeenlinnan kunnanvaltuustos-sa istuvalla Ranjith Kumarilla on maan tulevaisuudes-ta selvä visio:

»Me kaikki suomalaiset tiedämme, että työikäisten määrän vähentyminen on suuri ongelma. Uskon, et-tä tulevaisuudessa Pohjoismaat kilpailevat ihmisten saamisesta tänne. Maahanmuuttokeskustelussa tulisi päästä yli oman edun tavoittelusta ja poliittisista tai et-nisistä ryhmistä. Suomen etu on kaikkien etu.»

Ranjith Kumar kokee, että hänellä itsellään on sekä intialainen että suomalainen identiteetti.

»Suomalainen puoleni näkyy suomalaisen ruoan ja elämäntavan kunnioittamisena. Arvostan myös kun-non duunaria ja kannustan sydämestäni Hämeenlin-nan pallokerhoa.»

Hetken mietittyään hän naurahtaa: »Ja otanhan minä joskus viikonloppuna kaljaakin!»

Intialaiseksi perinnökseen mies laskee vanhusten kunnioituksen ja ihmisten palvelemisen elämäntapa-na. Rahan perässä ei kannata juosta tai kiirehtiä uraa.

»Kun tapasin Minnan, olisin voinut palata Intiaan. Mutta kun ihminen löytää jotain hyvää, jostain muus-ta pitää luopua.»

RANJITH KUMAR TARJOUTUI TEKEMÄÄN VANHAINKODISSA VIIDEN TUNNIN

TYÖNÄYTTEEN. KAHDESSA TUNNISSA TYÖNANTAJA OLI VAKUUTTUNUT.

KUVASSA

»Suomi on aina noussut sisulla, kovalla työllä ja sivistyksellä. Nyt tarvitaan neljäs aspekti, lähimmäisen-rakkaus», pohtii tuore Mr. Maa-hanmuuttaja Ranjith Kumar Prabhakaran.


Kaikki alkaa tiedon keräämisestä

Kun kerroin kavereilleni reissusta, heidän reak-tionsa »Vau vähänkö siistiä!» muuttuivat pian muotoon »Mitä ihmettä, oletko täysin sekaisin?»,

kun sanoin meneväni rantaloman sijasta Sierra Leoneen, joka on edelleen toipumassa pitkästä sisällissodasta. Seli-tettyäni heille mistä on kyse, kaikki olivat innoissaan puo-lestani ja halusivat kuulla lisää.

On pelottavaa lähteä maahan, jonka asukkaat ovat kohdanneet niin paljon vaikeuksia, köyhyyt-tä ja väkivaltaa, ja pyytää ihmisiä jakamaan tari-

nansa kanssani.

Usein minulta myös kysytään pelottaako lähteä. Tavallaan kyllä ja tavallaan ei. Ei minusta tunnu turvattomalta lähteä. Minua pelottaa se, osaanko

kohdata ihmiset siellä oikein. Osaanko käyttäytyä kuten siinä kulttuurissa oletetaan?

Pääsimme perille leirille, josta osa oli palanut kuusi kuukautta sitten täysin maan tasalle. Sii-tä ei kuitenkaan ollut mitään jälkiä, vaan jäl-

leenrakennus oli alkanut ja kasvit olivat alkaneet viher-tää uudestaan. Leirillä ihmisiä tavatessani ensimmäinen ihmettelyn aihe oli se, miten ystävällisesti meidät otettiin vastaan. Se, että täysin tuntemattomia ihmisiä tulee toisel-ta puolelta maapalloa, ja lapset ovat auton vierellä hymyil-len ja vilkuttaen, tuntui kyllä aika käsittämättömältä siinä tilanteessa.

Istumme hyttysverkkojen suojassa pienen hotel-limme terassilla. Kuumassa ja kosteassa ilmas-tossa kattotuuletinkaan ei pyöri kiireellä. Auto-

jen torvet ja iloinen puheensorina muodostavat jatkuvan taustahälyn. Vihreän lehvikön ja pyykkinarujen keskeltä kaikuu salsa. Lähdemme pian Freetownista jeepillä kohti Bota, jossa seuraavina päivinä tutustumme ammattikou-lua käyviin nuoriin ja lukutaitoryhmäläisiin. Rukouskut-sujen soidessa aamuhämärässä kalastajat ovat lähteneet vesille puuveneineen. Kaikkialla on jotain, jota haluaisi jäädä katsomaan, mutta nyt on aika jatkaa matkaa.

Oppaina meillä on jokaisella oman ikäinen pako-lainen ja heidän kanssaan pääsee paikkoihin, joi-hin muuten ei ikinä olisi asiaa. Useamman kerran

on käynyt niin, että olen pysähtynyt juttelemaan oppaa-ni Michaelin tuttavien kanssa ja katsoessani ympärilleni paikalle on saapunut useita kymmeniä pakolaisia kuunte-lemaan selostustani Suomen oloista ja tehtävästäni täällä.

Suurin osa ei edes ymmärrä puhettani, sillä Kongossa puhutaan virallisena kielenä englannin sijasta ranskaa, mutta se ei heitä tunnu haittaavan. Englanninkielentaitoi-set myös tulkkaavat lähellään seisoville puheeni ja heidän kysymyksensä minulle.

Vastaavaa en ole kokenut missään muualla ja yllättäen

teksti akseli kamila, jasmina kauta, lina kuusisto, aku lahti, veera lamminpää, anni martikainen,

julia moghadampour, meri parkkinen, meri pöysä, veera vänttinen koonnut heidi höök

Minusta tuntuu, että vasta Thaimaasta palatessa-ni olen matkalla auttamaan. Tietoisuus on tärkeä lenkki auttamisen ketjussa. Minä en itse aina-

kaan usko ennen kuin näen. Näin ajattelee moni muukin nuori, ja juuri siksi olenkin lähdössä. Korjatakseni tilan-netta täällä Suomessa. Ja uskokaa pois, korjattavaa täällä löytyy.

Molemminpuolista uteliaisuutta

Ravintoloitsijat ja kauppiaat yrittävät palvella parhaansa mukaan kielimuurista huolimatta ja rapistuvien laastirakennusten välistä löytyy mitä

kauneimpia puutaloja ja buddhalais-temppeleitä. Ympä-ri kaupunkia on sähköpylväisiin kiinnitetty kovaäänisiä, joista soivat paikallisradion rukoukset, puheohjelmat ja hitit kellon ympäri. Suomessa tämän voisi kuvitella olevan hyvin ärsyttävää, mutta täällä, missä liikenteen humina ei ole jatkuvana valkoisena äänenä, taustaääni on itse asiassa hyvin miellyttävää.

voin todeta, ettei erilaisuudesta aina joudu kärsimään, itse asiassa päinvastoin. Suomessa on vain tottunut siihen, et-tä erilaisuutta ei aina ymmärretä, mutta täällä siihen ei ole kertaakaan törmännyt. En ole saanut osakseni vielä yhtä-kään vihamielistä katsetta tai perään huutelua. Tunnen oloni erittäin tervetulleeksi ja pois lähteminen tulee ole-maan vaikeaa.

Sain hyvin tärkeitä ystäviä. Pääsin ihmisten ko-teihin. Pääsin sisälle siihen kaikkeen, mistä en-nen olin vain nähnyt kuvia, kuullut tarinoita. Se

on kaikki totta. Jokaisen ihmisen pitäisi nähdä se paikan päällä, jotta ymmärtäisi millaista elämä täällä on.

Täällä ihmiset, joilla ei ole mitään, ovat antaneet minul-le enemmän kuin kukaan ennen.

Lähtiessään taaksensa ei saisi katsoa. Vilkaisin kuiten-kin.

THAIMAA

SIERRA LEONE

MATKA VEI TUNTEMATTOMAN

ÄÄRELLEKymmenen Suomen Pakolaisavun

videokilpailuun osallistunutta nuorta voitti matkan pakolaisten luo Ugandaan,

Thaimaahan ja Sierra Leoneen. Nuoret palasivat Suomeen, mutta uudet ystävät

jäivät ainiaaksi heidän mieliinsä. Nuorten blogeista koottu kertomus kuvaa, miltä

tuntuu kohdata uutta ja päästää irti.

OPPAINA MEILLÄ JOKAISELLA ON OMAN IKÄINEN PAKOLAINEN.

HÄNEN KANSSAAN PÄÄSEE PAIKKOIHIN, JOIHIN MUUTEN EI

OLISI MITÄÄN ASIAA.

KUVASSA

Ugandassa pakolais-asutus-alueella vietetyn ajan jälkeen Veera, Anni ja Akseli sulattelivat kokemuksia luonnon-puistossa.

KUVASSA

Lina ikuisti matkansa Lumialla.

KUVASSA

Burma-laisnuoret tutustuvat suomalais-ten ikäto-vereidensa elämään kuvien kautta.

Anna-Reetta Korhonen Jenni Hamara

Jenni Hamara


Me lähdemme pois, pakolaiset jäävät

Pakolaiset elävät hyvin vaatimattomissa olois-sa, mutta vieraille löytyy aina jotain tarjottavaa. Täällä kuluneista muovikupeista juotu vesi läm-

mittää mieltä erityisen paljon – se ei ole pakolaisille itses-tään selvä asia, mutta he silti haluavat jakaa sen kanssam-me.

Ihmiset ovat myös avoimia ja jakavat kanssamme kipei-täkin muistoja ja tuntemuksia. Eilen istuimme erään ty-tön kotona (pieni bambumaja, jossa asuu seitsemän henki-löä) juoden tytön äidin valmistamaa perinteistä riisiviiniä ja kuunnellen tytön koskettavaa tarinaa tämän elämäs-tä pakolaisleirillä. Olen varma, etten koskaan unohda si-tä hetkeä.

Huomenna vietämme viimeisen päivän Mae Hong Sonis-sa ja lauantaina lennämme takaisin Bangkokiin. Tuliaisiksi Suomeen vien paitsi kuivattuja mangoja, myös uskomatto-mia tarinoita – kokemuksia, joita en olisi uskonut koskaan saavani. Me lähdemme pois, mutta ystävämme jäävät pako-laisleireille. Eikä kukaan tiedä kuinka pitkäksi ajaksi.

Minä ihmettelenkin suuresti, että miten on mah-dollista, että Suomessa ihminen kehtaa alentaa toisen aivan samanlaisen, vain eri kulttuurin ja

kansallisuuden omaavan ihmisen arvoa. Tästähän tässä on kyse. Tähän pitää puuttua. Tähän minä aion puuttua. Monikulttuurisuus tekisi Suomessa paljon hyvää, jos sille antaisi mielen sopukoissaan mahdollisuuden.

Ei enää koskaan lyödä lyötyä, eihän?

iedontarve on pohjaton. Kaikki on uutta.» Näin maahanmuuttajan ko-toutumista kuvaa aiemmin pitkään

ikääntyvien maahanmuuttajien parissa työskennellyt Hilkka Lindenborg Van-taan kaupungin perhepalveluista. Hän pu-hui vertaistoimintaa järjestävien tahojen VeTo-verkoston tapahtumassa, jossa opit-tiin muiden kokemuksista ja haasteista.

Uuteen yhteiskuntaan ja kulttuuriin sopeutuminen vaatii maahanmuutta-jalta paljon. Tuttu arki on poissa ja so-siaaliset verkostot ovat jääneet lähtö-maahan. Moni ei tiedä, mistä voisi etsiä tietoa terveydenhoidosta tai lapsen kou-lusta. Tietämättömyys voi aiheuttaa pel-koa ja eristäytymistä. Tieto lisää toimin-tamahdollisuuksia ja aloitteellisuutta yh-teiskunnassa sekä omassa elämässä.

Vertaisryhmässä kohdataan samankal-taisessa tilanteessa olevia, jaetaan tietoa ja huomataan, ettei tilanteessa olla yksin. Vertaisryhmätoimintaa maahanmuutta-jille järjestävien tahojen määrä on nous-sut pääkaupunkiseudulla nopeasti.

Pakolaisavun Kasvokkain-toiminnan vertaisryhmät ovat usein järjestäytyneet tietyn kulttuurin, kielen ja sukupuolen mukaan. Niitä ohjaa usein saman lähtö-maan kulttuurista tuleva henkilö – pi-demmällä kotoutumisessa oleva maahan-muuttaja on paras asiantuntija tukemaan tulijoita uudessa arjessa. Maahanmuut-tajalle syntyy verkosto, jonka tietoon tu-keutua jatkossa.

Ennakkoluulojen murtamista ja emotionaalista tukea

Vertaisryhmässä saa tukea myös kanta-suomalaiselta, sillä usein ryhmiä vetää työpari. Suomalaisohjaaja osaa kertoa

yhteiskunnan kirjoittamattomista sään-nöistä ja jakaa hiljaista tietoa. Joillekin se on ensimmäinen kontakti suomalaisiin.

»Maahanmuuttajataustaisillakin on ennakkoluuloja. Esimer-kiksi viranomai-siin luottaminen on hyvin hanka-laa», Espoon mielenterveysyhdistykses-sä aiemmin toiminut Ahmed Muhamed huomauttaa. »Vertaisryhmissä voi jakaa kokemuksia muiden maahanmuuttajien kanssa.» Joissakin ryhmissä vierailee esi-merkiksi poliisi hälventämässä ennakko-luuloja niiltä, joiden lähtömaassa virka-valta on pelottava ja uhkaava.

Vertaistuki ei ole vain kriisistä toipu-vien tukimuoto. Maahanmuuttajien jou-kossa on hyvin eri syistä muuttaneita ih-misiä. Avioliiton takia muuttanut venä-läinen ei ole kokenut sodan alta paenneen traumaattista pakkomuuttoa. Suomalai-nen arki on silti molemmille vieras, kieli outo, ja todennäköisesti kummallakin on vaikeuksia työllistyä.

Työllistymiseen liittyvät ongelmat ovat yleisiä aiheita varsinkin miesten vertais-tukiryhmissä. Lähtömaiden kulttuureis-sa miehen pääasiallinen vastuu voi olla perheen elättäminen, ja työttömyys voi tuntua häpeälliseltä asialta. Naisten ryh-missä tiedon oppimisen lisäksi korostuu emotionaalinen tuki.

Miessakit ry:n Vieraasta veljeksi -toi-minnan Heikki Kerkkänen summaa, et-tä kotoutuminen vertaistuen avulla toimii silloin, kun ryhmän sisällä jaetaan luot-tamus toisiin. »Hupiakin voi syntyä. Vii-meksi hammaslääkärin vierailu aiheutti hilpeyttä koko päiväksi, kun eri kielialu-eilta tulevat miehet alkoivat vääntää ’purs-kutella’ -sanaa. Sellaista mieskujeilua.»

Irti ei tarvitse päästää

Matka tuntuu käsittämättömältä muistoarkulta, jonka päältä haluaisin puhaltaa pölyt pois, avata sen painavan kannen ja kokea kaiken uudelleen.

Kampalan nähtävyydet moottoripyörän kyydissä, halauk-set pikaruokaravintolassa, taistelut venyvän vessapaperin kanssa, lapsiryppäiden syöksymiset pihateiltä, lämpö joka valtasi minut ihmisten toivottaessa minut tervetulleeksi vaatimattomiin koteihinsa ja kasvoja valaisevat hymyt ih-misillä, joiden tulevaisuus näytti suurelta aukolta mustaan auringonlaskuun.

Matka ei ollut mitään mitä odotin, koska en oikeastaan osannut odottaa mitään, mutta siitä tuli luultavasti kal-leinta mitä omistan.

»Aina matkalla jonnekin. Minne ikinä päätyykin. On puolitiessä jostain, tietää sen varsin hyvin it-sekin. On olemassa asioita, niin kipeitä ja vaikei-

ta, ettei niistä puhumalla selviä.»Egotripin biisissä tiivistyy tämän hetkiset ajatukset pa-

remmin, kuin omissa sanoissa. Niitä on jotenkin kovin vaikea muotoilla. Mitä kaikkea haluaisi sanoa, mutta ei osaa. Ei saa niistä ehjää kokonaisuutta. Ei pysty sanojen avulla kuvailemaan sitä minkä on nähnyt, kokenut, mitä kaipaa. Mitä kaikkea taakse jäi. Mutta minkä taakseen jät-tää, sen edestään löytää.

Aion palata.

Lue blogit kokonaisuudessaan osoitteessa pakolaisapu.fi

Syyrialaislähtöisen Sherwan Hajin

työpajassa VeTo-verkoston tapahtumassa

heräteltiin pohtimaan maahanmuuttajan

sisäistä maail-maa.

teksti & kuva heidi höök

UGANDA

KUVASSA

Aku, Jasmi-na, Veera ja Lina vie-railivat bur-malaisten pakolaisten koulussa.

VETO-VERKKO: VERTAISTUKEA JÄRJESTÄVIEN TAHOJEN MÄÄRÄ KASVAA

uomen Pakolaisapu kokosi vuonna 2008 VeTo-yhteistyöverkoston. Siinä vertaistukitoimintaa järjestävät tahot

vaihtavat tietoa, kokemuksia, materiaalia ja koordinoivat koulutusyhteistyötä. Ver-koston jäsenmäärä on alun jälkeen kasva-nut viidessä vuodessa kahdeksasta lähes 30:een.

Marraskuussa 2013 verkosto järjesti ti-laisuuden, joka käsittele vertaistuen mah-dolliksuuksia edistää maahanmuuttajien osallisutta yhteiskunnan tasavertaisina jä-seninä.

Jenni Hamara


adio Bintumani on nimetty Sierra Leonen korkeim-man vuoren mukaan. Radioasema sijaitsee kaupun-gin laidalla ison mäen päällä, jotta radiosignaali ta-voittaisi kuulijoita mahdollisimman kaukaa vuorten

ja mäkien takaa. Maan pinnanmuodoista johtuen ohjelmat kuuluvat vain 20 kilometrin päähän lähetysasemasta.

Vielä sisällissodan aikana reilut kymmenen vuotta sit-ten samassa paikassa toimi Sierra Leonessa työskennel-leiden ulkomaalaisten avustustyöntekijöiden lasten sisä-oppilaitos. Koulun rakennukset tuhoutuivat suurimmaksi osaksi sisällissodan vuosina. Luokista ja asuntolasta muis-tuttavat vielä pystyssä olevat seinät. Katot ovat romahta-neet jo vuosia sitten. Radioasema sai käyttöönsä sisäoppi-laitokseen kuuluneen pienen kirkon.

Uutisia ja kansanmusiikkia

Nuori mies ohjailee teknisiä laitteita ohjelmien lähetys-huoneessa. Lasi-ikkunan takana pienessä kangaspeh-mustein vuoratussa huoneessa tehdään haastattelut. Siel-lä käyvät myös kansanmuusikot soittamassa ja laulamassa suorassa lähetyksessä. Heidän jäljiltään nurkkaan on jää-nyt lojumaan kitaraa muistuttava puusoitin, tosin ilman palmupuun rungosta tehtyjä kieliä.

Jo kymmenen vuotta toiminut Radio Bintumani lähettää englanninkielistä ohjelmaa viikon jokaisena päivänä kello kahdeksasta viiteen. Vaikka englanti ei olekaan paikallis-ten asukkaiden äidinkieli, suurin osa kuulijoista ymmär-tää sitä. Ohjelmiin haastateltavat saavat puhua omaa äi-

dinkieltään, jota sitten tulkataan.Ohjelmaan kuuluvat päivittäin paikalliset uutiset, joissa

kerrotaan kyläläisiä kiinnostavista asioista. Lisäksi soite-taan sekä paikallista että laajemmin tunnettua musiikkia. Radio toimii Pakolaisavun kustantaman sähkögeneraatto-rin avulla. Välillä sähköä saadaan myös samalla mäellä sei-sovan kännykkämaston aurinkopaneeleista.

Seksuaalinen häirintä ja teiniraskaudet puhuttavat

Asiaohjelmat pyrkivät käsittelemään aiheita, jotka olisi-vat mahdollisimman hyödyllisiä paikalliselle yhteisölle. Ohjelmaan kuuluvat keskustelut paikallisten asiantun-tijoiden kanssa studiossa. Elokuussa aiheeksi valikoitui seksuaalinen häirintä. Lähetyksessä teemasta keskusteli kaksi naista, toinen Kabalan poliisiasemalta ja toinen paikallisesta ihmisoikeusjärjestöstä. Ohjelmas-sa pohdittiin muun muassa sitä, mitä sek-suaalinen häirintä tarkoittaa, millaista se on paikallisissa kylissä ja mitä vai-kutuksia sillä on häirinnän kohteek-si joutuvalle.

Syyskuun aiheena olivat teini-raskaudet, jotka ovat suuri ongel-ma muiden Afrikan maiden tapaan myös Sierra Leonessa. Radio-ohjel-man ansiosta teiniraskauksien mer-kitys ja seuraukset niin nuorille itsel-leen kuin myös koko yhteisölle ovat nous-seet esille. Aiemmin radiossa on käsitelty muun muassa perheväkivaltaa, lapsikuolleisuut-ta, raskaudenkeskeytyksiä ja lukutaidon merkitystä.

Asenteet muuttuvat

Jotkut aiheet ovat Sierra Leonessa vielä lii-an vaikeita käsiteltäväksi. Yksi näistä on naisten ympärileikkaus, jota ei ole oh-jelmissa otettu esille.

»Aihe on vielä niin vaiettu, et-tä sen ottaminen keskusteluai-heeksi nostaisi liian suuren tunne-kuohun kuuntelijoissa. Ohjelmaan olisi myös vaikea saada keskusteli-joita, sillä naistenkaan mielestä asiaa ei kannata nostaa esille», radioasemas-ta vastuussa oleva Kemoh Daramy perus-telee.

RADIO BINTUMANI KÄSITTELEE VAIETTUJA

AIHEITAPaikallisten asukkaiden suhtautumisessa vaikeisiin ai-

heisiin on kuitenkin tapahtunut muutos, vaikka Daramy saattaa edelleen joutua radiossa käsitellyistä aiheista ky-läpäällikön puhutteluun. Kabalassa pidätettiin elokuussa koulun rehtori oppilaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Vielä muutama vuosi sitten tällaiseen olisi suhtaudut-tu vähättelevästi ja asian annettu olla.

Radio pelastaa ihmishenkiä

Kemoh Daramy kertoo, että virka-miesten ja poliisin toiminta kuuluu myös aiheisiin, joista voi tulla seu-rauksia.

»Kerran minut kutsuttiin paikal-liselle poliisiasemalle aamulla, kun

edellisenä päivänä radio-ohjelmassa oli kritisoitu poliisin toimintaa», Da-

ramy kertoo. Poliisi on myös saattanut aamun tapaami-

sessa huomauttaa täysin kunnossa olevista mo-pon rekisterikilvistä tai esittää muita hätäisesti tekaistuja syytöksiä. Yleensä asia ei etene sen pitemmälle. Virkamie-

het haluavat vain muistuttaa, että heidän toimintaa-sa kannattaa käsitellä radio-ohjelmissa varoen.

Radio-ohjelmat ovat merkittäviä tiedon välittäjiä ja vaikeiden aiheiden esiin

nostajia Sierra Leonen kaltaisissa maissa. Vaikka suurin osa väestöstä ei osaa lukea, voi radion kautta saa-da tietoa, joka auttaa selviytymään jokapäiväisistä haasteista. Kun tie-toa saa vaikkapa ennalta ehkäistä-

vistä sairauksista, voi radio jopa pe-lastaa ihmishenkiä.

Kirjoittaja on Suomen Pakolaisavun Sierra Leonen maajohtaja.

Parhaimmillaan radio voi pelastaa ihmishenkiä välittämällä tietoa, jota lukutaidottomat eivät muualta saa.

OHJELMISSA ON PUHUTTU PERHEVÄKIVALLASTA, LAPSIKUOLLEISUUDESTA, RASKAUDEN-KESKEYTYKSISTÄ JA LUKUTAIDON MERKITYKSESTÄ.

teksti & kuvat ben malinen

Anna Kalso

KUVASSA

Pieni radio-vastaanotin on helppo pitää mu-kana arjen askareissa.

KUVASSA

Kemoh Daramy tekee radio-ohjelmia entisessä kirkossa.


ymmenvuotias Suzan Wasfi hiipii keittiöön ja ku-martuu katsomaan ulos ovenraosta. On huhtikuu 2002. Israelin armeija on vallannut aseellisen vasta-rinnan pesäkkeenä pidetyn Jeninin pakolaisleirin.

Wasfin perhe on piileskellyt yhdessä huoneessa päiväkau-sia uskaltamatta liikkua.

»Isä raivostui nähdessään minut ovella. Hän pelkäsi, että joku näkee minut ja ampuu. Itkin, että haluan nähdä edes vähän valoa», Suzan Wasfi muistelee samassa keitti-össä kymmenen vuotta myöhemmin.

Hänellä oli onnea. Vain päiviä myöhemmin Wasfin per-heen keittiöön osui raketti, joka tuhosi sen täysin.

»Kunnostimme talon, mutta emme viimeisen päälle. Joku päivä sotilaat tulevat takaisin ja tuhoavat sen taas», Wasfi kertoo.

»Tämä on kotimme, ja jäämme tänne, vaikka tulisi uu-sia hyökkäyksiä. Samalla haluaisin palata Haifaan, joka on alkuperäinen kotini», hän pohtii.

21-vuotias Suzan Wasfi on kolmannen polven pakolai-nen. Monen muun levottomuuksista, köyhyydestä ja jat-kuvasta vesipulasta kärsivissä pakolaisleireissä varttu-neen tavoin hänkin on kasvanut kuunnellen tarinoita kotikylän hedelmätarhoista, vesilähteistä ja kyläläisten onnellisesta, rauhallisesta yhteiselosta.

KUN TELTOISTA TULI TALOJA

Jeninin pakolaisleirin ahtailla kujilla elävät tarinat kotikylien hedelmätarhoista ja kauniista rantaviivasta.

Wasfin perhe on lähtöisin Kefren-nimisestä kyläs-tä Israelin kolmanneksi suurimman kaupungin Haifan läheltä. He pakenivat vuonna 1948. Tuolloin yli 750 000 palestiinalaista menetti kotinsa vastaperustetun Israelin ja ympäröivien arabivaltioiden välisen sodan yhteydes-sä. Kun israelilaiset juhlivat toukokuussa itsenäisyyspäi-vää, palestiinalaiset muistavat nakbaa, katastrofia.

»Aluksi he asuivat teltoissa, ja YK lupasi, että he saa-vat pian palata kotiin. Mutta teltoista tuli taloja ja ta-loista tuli Jeninin pakolaisleiri. Odotamme paluuta edelleen», hän kuvaa perheensä tilannetta.

Länsirannan pohjoisosassa sijaitsevalla Jeninin pako-laisleirillä asuu nykyään yli 16 000 ihmistä alle puolen neliökilometrin kokoisella alueella.

Nuoret palasivat isovanhempiensa kylään

Israelin puolella, tuulisella kukkulalla vain muutaman kilometrin päässä Libanonin rajalta seisoo kirkko, jota vartioi Neitsyt Marian patsas. Aiemmin ympärillä oli kristitty palestiinalaiskylä, Iqrit. Nykyään kylästä on jäljellä enää kirkko ja hautausmaa. Entiset asukkaat ja heidän jälkeläisensä asuvat lähikaupungeissa ja kuulu-vat Israelin palestiinalaisvähemmistöön.

teksti & kuvat laura böök

KUVASSA

Kun pako-laisleiri ei voi kasvaa leveyssuun-nassa, on väkiluvun kasvaessa rakennettava uusia kerrok-sia vanhojen päälle.

TAUSTAA

11 000 000 on pales-tiinalaisen väestön koko.

5 000 000 heistä on palestiinalai-sia pakolaisia ja heidän jälkeläisiään Heistä kol-masosa asuu YK:n pako-laisleireillä Länsirannalla, Gazan kaista-leella tai naa-purimaissa Jordaniassa, Libanonissa ja Syyriassa.

4 400 000 asuu Länsi-rannalla tai Gazassa ja

1 650 000 Israelissa.

YK:n julistus 194 vuodelta 1948 puoltaa palestiinalais-ten oikeutta palata koteihinsa. Pakolaisten oikeus palata on edelleen yksi pales-tiinalaisten keskeisistä vaatimuksista rauhanneu-votteluissa Israelin kanssa.

Walaa Sbait, 26, johdattaa kirkolta kukkulan rinnettä alas hautausmaalle. Polun varressa kasvaa ihmistä kor-keampia ohdakkeita. Sbait osoittaa villeinä rehottavien kasvien seassa näkyviä jälkiä entisestä kylästä.

»Tuossa oli kylän oliiviprässi, tuossa kapakka. Tuos-sa oli isoisäni talo.»

Sbait avaa hautausmaan portin. Haudoilla on pieniä rakennuksia ja vainajien valokuvia. Hän pysähtyy iso-vanhempiensa haudalle.

»Meille hautausmaa on iloinen paikka. Täällä kylä-läiset kokoontuvat yhteen», hän kertoo.

Entiset asukkaat saavat haudata vainajansa kylän hautausmaalle. Kristittyinä pyhinä ja joka kuun ensim-mäisenä lauantaina kirkko täytyy messuvieraista. Lap-sille järjestetään kesäleirejä.

Kierroksen jälkeen Walaa Sbait ja hänen ystävän-sä tarjoavat illallista kirkon kyljessä olevassa keittiös-sä. Ruoan jälkeen he kokoontuvat kirkkoon soittamaan musiikkia. Laulu ja piano sekoittuvat kirkon keskikäy-tävällä kisattavan pingismatsin ääniin.

Puolitoista vuotta sitten joukko Iqritin nuoria, kol-mannen polven pakolaisia, päätti muuttaa takaisin iso-vanhempiensa kylään. Opettajana työskentelevä Wa-laa Sbait ja hänen it-alaa opiskeleva serkkunsa Hassan Toumie, 24, nukkuvat vuorollaan yhden yön ja viettä-vät yhden päivän kylässä.

Toumie on syntynyt ja kasvanut Haifassa, kuten hä-nen vanhempansakin. Heillä ei ole omia muistoja elä-mästä Iqritissä. Silti yhteys oman perheen historiaan tuntuu niin tärkeältä, että viikonlopuiksi Toumie tu-lee Iqritiin.

»Meillä on omistuspaperit isäni isoisän nimellä. Mutta hallitus ei halua meidän käyttävän maita. En voi vain unohtaa oikeuttani palata. Minut on kasvatettu puolustamaan oikeuksiani.»

Toumien mukaan hallitus toivoisi Israelin arabiasuk-kaiden unohtavan historiansa ja jatkavan elämäänsä.

»Monet nuoret tekevätkin niin, onhan siitä vähem-män päänvaivaa. Mutta jos ihminen ei tunne omaa his-toriaansa, hänellä ei ole tulevaisuutta.»

Iqritin ihmeellinen joululahja

Iqritin historia on poikkeuksellinen. Marraskuussa 1948 Israelin armeijan sotilaat tulivat ilmoittamaan so-tilasoperaatioista, joiden tieltä kyläläisten oli lähdettä-vä kahdeksi viikoksi. Useimmat siirrettiin lähikylään. Odotettua kotiinpaluuta ei kuitenkaan tullut. Iqrit ju-listettiin pysyvästi sotilasalueeksi, ja paluu kiellettiin. Kyläläiset veivät tapauksen oikeuteen. Heinäkuussa 1951 Israelin korkein oikeus päätti, että häätö oli laiton ja kyläläisten on annettava palata. Jouluaattona armei-ja tuhosi kylän.

»Kuin joulupukki olisi tullut kylään räjähdevyön kanssa», toteaa Walaa Sbait.

Israelin viranomaiset kieltävät tuhotun kylän maise-man ja rakennusten muokkaamisen. Nuorten rakenta-ma kanala purettiin maan tasalle ja poliisi haki jopa hei-dän istuttamiaan puuntaimia pois.

Iqritin asukkaat ovat jatkaneet kamppailuaan. Kylän tapaus on ollut useasti oikeudessa, huonoin tuloksin. »Hallitus pelkää dominoefektiä: jos me saamme palata, muidenkin kylien asukkaat haluavat palata. Ja seuraa-vaksi palestiinalaiset Jordaniasta, Libanonista ja muu-alta.»

Toumie on sitä mieltä, että tavalliset ihmiset tulevat toimeen. Ongelmana on hallitus. Kysymykseen onko hänellä arabina samat oikeudet ja mahdollisuudet kuin muilla Israelin kansalaisilla hän vastaa hetken mietti-misen jälkeen kieltävästi.

»Arabeja syrjitään työnhaussa. Samanlaisia ongel-mia on myös esimerkiksi Etiopiasta tai arabimaista tul-leilla juutalaisilla.»

Toumien mukaan myös kouluihin ja muihin palvelui-hin panostetaan vähemmän arabialueilla, vaikka asuk-kaat maksavat samat verot kuin muutkin.

»Demokratia, muttei kuitenkaan», hän kuvaa Isra-elia ja päättää vanhaan tuttuun lausahdukseen: »Kaik-ki ovat tasa-arvoisia; jotkut vain vähän tasa-arvoisem-pia kuin muut.»

KUVISSA

Suzan Wasfi.

Hassan Toumie.


antaväestö muuttaa pois maahanmuuttajien kansoit-tamista lähiöistä, julistettiin mediassa marraskuun alussa. Taustalla oli Hanna Dhalmannin, Katja Vil-kaman ja Mari Vaattovaaran tutkimus, joka selvit-

ti, onko Helsingissä niin kutsuttua »valkoista pakoa», eli valkoisen keskiluokan muuttoa pois maahanmuuttajakes-kittymistä.

Tutkimuksen lopputulos oli, että valkoinen keskiluok-ka kyllä muuttaa pois tietyiltä alueilta sosiaalisten ongel-mien, epäsiisteyden, turvattomuuden ja maahanmuuttaji-en suuren määrän vuoksi. Kaikista suurin muuttosyy on kuitenkin muuttuneeseen elämäntilanteeseen sopivam-man asunnon löytyminen toiselta asuinalueelta. Sitä, mi-ten moni muuttaa yksinomaan maahanmuuttajien takia, tutkimus ei kerro.

Osa tutkimuksessa haastatelluista kantasuomalaisista piti maahanmuuttajien kanssa elämistä haastavana. Suu-ri osa piti kuitenkin maahanmuuttajien kanssa samassa naapurustossa asumista mielekkäänä, koska lapset oppi-vat silloin arjessa monikulttuurisuutta. Dhalmann esitte-li tutkimustuloksia marraskuussa Suomen Pakolaisavun KOTILO-projektin loppuseminaarissa.

Auringonkukkia ja pihakahviloita

Usein monikulttuuriset asuinalueet ovat esillä erityisesti ongelmien kehyksessä. Pakolaisavun KOTILO-projekti on

Monikulttuurisen asumisen asiantuntija KOTILO on tehnyt

lähiöissä innovatiivista pioneerityötä

AVAIMIA HYVÄÄN

ASUMISEEN

toiminut monikulttuuristen asuinalueiden asumisviih-tyvyyden parantamiseksi jo lähes vuosikymmenen. Työ alkoi, kun Pakolaisavussa havahduttiin naapurustoissa vallitsevaan kohtaamattomuuteen. Suomeen oli muutta-nut ihmisiä maista, joissa naapurusto oli kuin oma suku. Täällä uudessa maassa ihmiset eivät onnistuneet tutus-tumaan naapureihinsa vaan väärinymmärryksiä tuntui syntyvän vähän väliä. »Miksi tulee koko ajan tunne, että olen kuin lapsi, joka teki taas virheen?», ihmiset kertoi-vat.

Mitä me voisimme asialle tehdä, järjestössä alettiin poh-tia. Yleistä asumisviihtyvyyttä parantamaan syntyi moni-kulttuurisen asumisen hanke KOTILO.

»Hankkeen alkaessa yhteiskunnallinen kuva oli hyvin erilainen kuin nyt. Maahanmuutosta puhuttiin, mutta se ei ollut nähtävillä niin tarkasti», kertoo Terhi Joensuu, jo-ka toimi KOTILOn hankejohtajana viime kevääseen asti.

Hankkeen alkuvaiheessa korostuivat kohtaamiset. Han-ketyöntekijät jalkautuivat lähiöihin piirtämään hyppy-

osa-aluetta: naapuruussovittelu, asumisopastus ja verkos-totyö. Sovittelu on ollut tehokasta.

»Yleensä ajatellaan, että kaikki paha johtuu toisesta, mi-nä olen uhri ja asiat ratkeavat, kun tuo toinen muuttuu», kertoo naapuruussovittelija Marjut Sonck. »Sovittelus-sa on tärkeää se, että tunteet tunnistetaan. Kyllä, tuntuu kurjalta. Mitä tehdään?» Monesti sopu on saavutettu. Par-haimmillaan sopu sinetöidään sopimuksella, johon riidan kummatkin osapuolet laittavat nimet alle.

»Naapureiden välillä tapahtuu erilaisia kohtaamisia, ja usein on hyvä, että paikalla on kolmas osapuoli. Sovitte-lun avulla moni ihminen on löytänyt itsestään paremman naapurin», kertoo KOTILOn nykyinen hankejohtaja Timo Karppinen.

KOTILOn tuottamat materiaalit ovat olleet todella suo-sittuja ja kysyttyjä. Vastaanottokeskusten työntekijät osal-listuvat Asumispakki-koulutuksiin. Sarjakuvamuodossa olevia asumisopasteita käytetään laajasti kiinteistöyhti-öissä. Opasmateriaaleja käytetään myös tavallisissa ker-rostaloissa toimivissa vastaanottokeskuksissa ja niistä ovat päässeet hyötymään myös muut kuntalaiset.

ruudukkoja ja haravoimaan – selvittämään, mitä ihmisil-le kuuluu.

»Ideat tulivat ihmisiltä itseltään. Istutimme Vantaalla yhden pihan täyteen auringonkukkia. Perustimme piha-kahviloita ja pihakerhoja sekä asukastalot Olkkarin ja Tel-luksen. Ihmiset löytävät ratkaisut itse, kun heidät osallis-tetaan», Joensuu muistuttaa.

Koulutusta, sovittelua ja verkostoja

KOTILO loi Asumispakki-nimisen koulutuksen, jossa neu-votaan maahanmuuttajia suomalaisen asumisen saloihin. Koska maahanmuuttajat ovat vuokrataloissa määrällises-ti yliedustettuina, mutta asukasdemokratiassa aliedustet-tuina, hanke on kouluttanut asukasinnostajia kertomaan asukkaille vuokralaisdemokratiasta ja kannustamaan ih-misiä osallistumaan kokouksiin.

Hankkeen alkuvaiheessa kokeiltiin monenlaista, mut-ta vähitellen hankkeen kulmakiviksi vahvistuivat kolme

KUVASSA

KOTILOn loppusemi-naari alkoi Malminkar-tanon juna-asemalla, josta lähti liikkeelle malminkar-tanolaisten kokemuk-siin pe-rustuva Lenkkiteat-terin esitys.

KUVASSA

Näytelmän esittivät Marko Pakarinen, Maria Hyökyvaara ja Jenni Sainio.

IHMISET LÖYTÄVÄT RATKAISUT ITSE, KUN HEIDÄT OSALLISTETAAN.

KOTILO-projekti toimi RAY:n rahoittamana projektina vuosina 2006–2013. KOTILOn loppuseminaari

järjestettiin Malminkartanossa asukastila Horisontissa.

teksti anna-reetta korhonen kuva kaisa väkiparta


mmatiltaan Hussein al-Maadidi on toimittaja. Se on vaarallista Irakissa, jossa viranomaiset ja poliittiset tahot uhkaavat journalisteja. Satoja toimit-

tajia on paennut. »Se oli mielipuolinen työ. Työskentelin kuoleman uhalla.»

»Käytin satelliittipuhelinta, joka on helppo jäljittää. Usein alue, jolta soitin ra-portoidessani, piiritettiin. Kamerani piilo-tin aavikon hiekkaan.» Kameran löytymi-nen kotoa olisi tarkoittanut kuolemaa al-Maadidille ja perheenjäsenille.

Amerikkalaisjoukkojen miehitys Ira-kissa alkoi vuonna 2003. Toiset vastusti-vat miehitystä verellään, al-Maadidi ky-nällään. »Amerikkalaisia pelotti enemmän kynä kuin ase, ja kamera oli pahempi kuin ydinase.»

Vuonna 2003 työkeikalle mennessään amerikkalaissotilaat vangitsivat al-Maadi-din Abu Ghraibiin. Järjettömän väkivallan kuvauksia voi lukea kirjasta. Siinä vanki al-Maadidi vannoo kostoa Amerikalle ky-nän voimalla. Vapauduttuaan hän toteutti lupauksensa. »Jatkoin, koska minun maa-

ni oli miehitetty, elämämme takavarikoi-tu. Halusin myös taata lapsilleni tulevai-suuden.»

Kokkolalainen toimittaja

Irakin viranomaisten ja amerikkalaisten painostuksen takia al-Maadidi pakeni Syy-riaan vuonna 2007. Kun YK:n pakolaisjär-jestö tarjosi hänelle kiintiöpakolaispaikkaa Suomesta, maa oli hänelle täysin tuntema-ton. Nyt perhe asuu kuitenkin täällä. »Kok-kolassa perheeni on turvassa.»

Leipätyökseen Suomessa al-Maadidi pai-naa kuvia tekstiileihin, mutta jatkaa toi-mittajan työtä irakilaisen ja kansainvälisen median kanssa. Al-Maadidin mukaan Ira-kissa työskentelevät toimittajat ottavat yh-teyttä al-Maadidin kaltaisiin, maanpaossa eläviin toimittajiin saadakseen heiltä tietoa oman maansa tapahtumista. Toimittajien pääsy monille alueille Irakissa on estetty. »Ongelma Irakissa on, ettei kukaan uskal-la välittää tietoja, koska kaikki pelkäävät.»

Tietonsa al-Maadidi hankkii sosiaalisen

KOVETETTUJA IHMISIÄ

ussein al-Maadidi sai 200 vuo-den vankeustuomion Abu Ghrai-biin vuonna 2003. Vankeusaika jäi

kuitenkin vuoden mittaiseksi. Ajasta syntyi kirja, omakohtainen kertomus al-Maadidin kokemasta järjettömästä väkivallasta ja ihmisen julmuudesta.

Kirja antaa mahdollisuuden tarkas-tella vangin näkökulmasta vapauden menetystä, kytevän vihan purkauksia, toivon ja epätoivon pilkahduksia. Joi-denkin vankien uhkarohkeus ja varti-

»IRAKISSA IHMISELLÄ ON VÄHEMMÄN ARVOA KUIN

ELÄIMELLÄ LÄNSIMAISSA»Silmitön kidutus, nälkä, jano, viha, kosto. Ne ovat avainsanoja

niille 361 päivälle, jotka irakilainen toimittaja Hussein al-Maadidi oli vangittuna Abu Ghraibissa. Nyt vankeusajasta on

lähes 10 vuotta ja al-Maadidi perheineen asuu Kokkolassa. Hän päätti julkaista kokemuksistaan kirjan, 361 päivää helvetissä.

Siinä puhuu Amerikkaa vastaan vihaa puhkuva, nälkiintynyt ja provosoiva vanki. Kuka oli al-Maadidi ennen Abu Ghraibia, ja

kuka hän on nyt?

median ja paenneiden toimittajatuttujensa kautta. Soittaessaan Irakissa asuville suku-laisilleen puhelimessa ei koskaan puhuta politiikkaa. Koskaan ei tiedä, kuka kuun-telee linjoja. Sukulaisilla ei ole Internetiä. »Viranomaiset voisivat syyttää heitä tieto-jen välittämisestä minulle.»

Al-Maadidi on saanut yhteydenottoja myös nykyisiltä vangeilta. »He pyytävät minua ottamaan yhteyttä ihmisoikeusjär-jestöihin, jotta ne menisivät katsomaan, miten vangit Irakin vankiloissa elävät.»

Tilanne on vielä julmempi kuin al-Maa-didin vankeusaikana. »Amerikkalaiset so-tilaat ovat jättäneet jälkeensä oppilaita, Irakin nykyisen hallituksen. Nämä oppi-laat ovat pahempia kuin opettajansa.»

Kirjailija yhteiskunnallisen keskustelun avaajana

Kirjan al-Maadidi kirjoitti kaikille Ira-kin ulkopuolella. »Se, mitä sellissä tapah-tuu, ei saa kiinnostaa vain tiettyä ryhmää, vaan kaikkia ihmisiä. Irakilaiset itse elävät kärsimyksen sisällä joka päivä.» Kirjaili-ja haluaa herättää ihmisten omatunnon. »Suomessa koirallakin on arvoa. Miksei irakilaisella ole ihmisarvoa?»

Suomalainen yhteiskunta ei ole verratta-vissa Irakiin. »Jos vertaat Suomea ja Irakia, olet epäoikeudenmukainen Suomelle», al-Maadidi naurahtaa. Abu Ghraibissa al-Maadidi hämmästeli, kuinka vangiksi jou-tuneet entiset ministerit ja sotilasjohdon edustajat nukkuivat, söivät samaa pilaan-tunutta ruokaa ja kokivat samat rangais-tukset yhdessä autokauppiaiden ja maan-viljelijöiden kanssa. »Irakissa tavallisen ihmisen on mahdotonta kohdata kansan-edustajaa. Suomessa minua käveli vastaan kadulla Paavo Lipponen.»

»Mitä kauemmin elän Suomessa, sitä surullisemmaksi tulen. Täällä ihmiset elä-vät toteuttaakseen unelmaansa. Irakilaiset vaativat, että he voisivat elää ihmisarvois-ta elämää ilman, että heitä tapetaan, vangi-taan tai kidutetaan.»

teksti heidi höök kuva hussein al-maadidi

Hussein al-Maadidi361 päivää helvetissä. Irakilaistoimittajan tie läpi Abu Ghraibin ja muiden vankiloidenAtena Kustannus 2013Suom. Ahmed Essouli

teksti heidi höök

joiden provosointi kauhistuttaa. Toi-saalta se muistuttaa, ettei vangeilla ole mitään menetettävää.

Al-Maadidi on havainnoiva kirjoitta-ja. Hän ei mässäile tunteilla, mutta ah-distava tunnelma välittyy. Mielen val-taa epäusko siitä, miten ihminen kyke-nee kovettamaan itsensä ja kiduttamaan toista järjettömällä raakuudella. Toi-saalta al-Maadidista puhkuva viha ja syvälle juurtunut kostonhalu yhdys-valtalaisssotilaita vastaan mietityttää ja etäännyttää. Lopulta ei osaa olla kenen-kään puolella.

Lyhyet, yksinkertaiset lauseet sopivat koruttomaan tunnelmaan. Kieli on hie-man hiomaton, mutta sisältö painavaa.

VANGEILLA EI OLE MITÄÄN MENETETTÄVÄÄ.

22 Pakolainen #4 / 2013

HEIKKI AITTOKOSKI SEILAA TAITEN HALKI HULLUN MAAILMAN

TARPEESEEN SYNTYNYT PERUSTEOS

PAPERITTOMUUS JA RAJOJEN VALTA

Heikki Aittokoski: Narrien laiva. Matka pieleen menneessä maailmassa.HS-kirjat 2013

Tuomas Martikainen, Pasi Saukkonen & Minna Säävälä (toim.) Muuttajat – Kansainvälinen muuttoliike ja Suomalainen yhteiskuntaGaudeamus 2013

Shahram KhosraviLaiton matkaajaGaudeamus 2013

teksti jenni hamara teksti johanna luukkonen teksti hanna rusanen

arrien laivaan jää heti koukkuun. Lu-kija pääsee mukaan somalialaiselle pakolaisleirille, skeittaavien tyttöjen

Kabuliin ja Lontoon ökyrikkaisiin taide-piireihin. Kaikki alkaa kuitenkin 1400-lu-vun lopun Keski-Euroopasta ja Sebastian Brantin menestyskirjasta Narrien laivas-ta.

Kirja vie lukijan ikiaikaisten ihmisyyttä pohtivien kysymysten äärelle. Miksi maa-ilmassa on vihaa, kateutta ja ahneutta? Ait-tokosken maailmaa riivaavat myös ylpeys, laiskuus, kohtuuttomuus ja himo. Samat teemat mietityttivät jo Narrien laivan ai-kaan.

Näin suurten kysymysten äärellä moni saattaisi kompastella. Aittokoskikin on ih-meissään, mutta analyyttinen ja historian-tajuinen ote pitävät lukijan pinnalla.

Kirja on yhtäaikaisesti sivistävä, haus-ka, traaginen ja syväluotaava. Aittokosken pitkä kokemus sanomalehtityössä näkyy tekstin sujuvuutena ja helppoutena.

Kirjan edetessä maailma alkaa toden tot-ta tuntua pieleen menneeltä. Loppua koh-den lukija alkaa jo vaipua epätoivoon, mut-ta yllättäen Kabulin kaduilla välähtää toi-vo.

aahanmuuton lisääntyminen on Suomessa melko uusi ilmiö. Myös maahanmuuttotutkimus on nuorta

ja hajanaista. Martikainen, Saukkonen ja Säävälä ovat koonneet maahanmuu-ton faktatiedon samojen kansien väliin toimittamassaan teoksessa Muuttajat – Kansainvälinen muuttoliike ja Suomalai-nen yhteiskunta.

Muuttajat on erinomainen ja help-polukuinen perusteos, joka jokaisen maahanmuutosta kiinnostuneen pitäi-si lukea. Kirja ottaa faktatiedon lisäk-si kantaa maahanmuutosta esitettyihin väitteisiin ja yhdistelee eri alojen tieto-ja taitavasti yhteen. Lukija voi syventyä koko kiehtovaan teokseen tai lukea siitä osioita oman tarpeen mukaan.

Kirjassa käsitellään teemoja, jotka ovat tärkeässä roolissa maahanmuut-tajien ja pakolaisten uudessa elämän-tilanteessa, kuten uusien vähemmis-töjen asema koulutusjärjestelmässä, työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa. Jat-kuvasti muuttuvat kotouttamispolitiik-ka ja muuttoliikkeiden säätely saavat myös tilaa.

aiton matkaaja on avoin ja rehellinen kuvaus rajapolitiikasta ja sen aiheut-tamista ongelmista. Kuvaus nojau-

tuu Khosravin omiin kokemuksiin pa-komatkansa eri vaiheista. Sitä leimasi tunne, ettei koe kuuluvansa mihinkään, ettei saisi olla olemassa eikä ole edes ih-minen. Jatkuva pelko ja tietämättömyys, kipu ja suru erotessa perheenjäsenis-tään tietäen, ettei välttämättä näe heitä enää koskaan. Khosravi avaa myös po-liittista näkökulmaa ja lukija tempais-taan mukaan rajojen maailmaan, jossa rauhattomuudet ja rikollisuus ovat ar-kipäivää.

Khosravi mukaan elämme epäilyn ja epäluottamuksen kulttuurissa. Turvan-paikanhakijoita kohdellaan ongelmana, josta halutaan päästä eroon. Teos herät-tää kysymyksiä ihmisyydestä sekä siir-tolaisten ja vähemmistöjen kokemasta eriarvoisuudesta. Kertomistapa on elä-vä ja helppolukuinen.

Iranilaissyntyinen Shahram Khosravi (s.1966) on antropologian lehtori Tuk-holman yliopistossa. Hän joutui vuon-na 1980 pakomatkalle Iranin sodasta turvapaikanhakijaksi Ruotsiin.

pakolainen-lehti 4/2013

Documents