Blogi- kirjoituksenihttp://katjalemberg.blogspot.com/

huhti-marraskuu 2010

Katja Lemberg

HUHTIKUU 2010

HyvinvointiOlen päiviä tuijottanut tätä tyhjää sivua ja miettinyt, että mistäköhän

päästä se sanainen arkkuni lähtee aukeamaan. Olen kirjoittanut

kalenterin väliin vuosia ja lähetellyt itselleni tekstiviestejä. Puhun

sujuvasti mistä vaan, mutta muille kirjoitettu teksti jää elämään ihan

toisella tavalla. Ihan kuin vastuu olisi tällä tavalla suurempi siitä, mitä

itsestäni ulos lasken. No nyt otin vastuun ja voitin tyhjän ruudun edessä

lamaantumiseni...

Olin eilen työsuojelu ja työhyvinvointikoulutuksessa. Hyvinvointi? Voin

hyvin, voinko hyvin? Hyvin voi, voi hyvin. Voin työssä hyvin, hyvinvoin

työssä, työhyvinvoin? Voin, voi voi. Mitä on työhyvinvointi? Tätä teemaa

olemme paljonkin pohtineet työhön paluumatkallamme, me työelämästä

pudonneet mielenterveyskuntoutujat. Nyt olen viidettä vuotta takaisin

työelämässä vakavan masennuksen jälkeen ja voin sanoa voivani hyvin

työssä. Olen siis työhyvinvoiva. Ja voin muutenkin hyvin.

Työhyvinvointi ja tasapaino eivät ole tulleet sisään elämääni

huomaamatta. Sen eteen on tarvinnut tehdä töitä. Masennuksen jälkeen

palojen kasaaminen toimivaksi kokonaisuudeksi, jota nykyään kutsun

elämäkseni, on ollut raskain työrupeama, jonka olen koskaan tehnyt. Ja

siinä sivussa olen tehnyt toista työtä projektivastaavana eli kehittänyt

kokemusasiantuntijuutta hyödyntävää työtoimintojen kuntoutusmallia.

Kuntoutuminen ja työhön paluumatka päällekkäin vastuullisen työn

kanssa, tai sen avulla, on ollut melkoinen kokemus. Ja jottei tuo reissu ja

kaikki tehty työ jäisi vain omaksi tiedokseni, jaan kanssanne osan

elämääni, kuten kalenterin väliin piilotetut muistilaput, itse itselleni

lähetetyt tekstiviestit ja kirjeet, joita ei koskaan ole kenellekään

lähetetty.

Tekstiviesti itselleni 4.11.2009:

Työstäni ja kokemusasiantuntijuudesta. Miten voin lähettää ihmisen

johonkin, josta minulle on vertaisena kerrottu, ettei siellä ole hyvä olla? Ja

jos en haluaisi sinne itsekään. Ja jos tiedän mikä olisi hyvästä ja minulla olisi

tieto, taito, raha ja aika se toteuttaa, siis mitä tekisin? Toteuttaisin kaiken

niin loppuun asti, niin että se toimisi ja kertoisin löydöistäni muille

helpottaakseni muiden työtä.

Taidan siirtyä rakennepalaveriin toteuttamaan.

Vastuu

Heti kun sain ensimmäisen tekstin kirjoitettua, aloin miettiä sanaa

vastuu. Olen pohtinut sitä monista näkökulmista näiden kuntoutumis- ja

työhönpaluuvuosien varrella.

Sairastuin, koska olen ollut joskus liian vastuullinen. Olen kantanut

vastuuta kaikesta ja kaikista ja unohtanut siinä sivussa oman

hyvinvointini. Sitten sairastuin ja lopetin vastuunkantamisen suhteessa

kaikkeen. Pakenin sängynpohjalle ja pakoilin vastuuta. Annoin vastuun

asioistani ja hyvinvoinnistani palvelujärjestelmälle, joka yritti parhaansa

mukaan pitää minua pinnalla. Tai eihän palvelujärjestelmä mitään

tehnyt, vaan ne työntekijät, jotka olivat kanssani tekemisissä matkani

varrella. Eli oli heidän tehtävänsä kantaa vastuuta minusta. Tämä on jo

ajatuksenakin aivan kamala, kuka oikein voi ja kenen muka pitää kantaa

vastuuta toisesta ihmisestä? Sehän kuulostaa ihan samalta tavalta toimia

kuin minun omani suhteessa niihin joiden kanssa tein töitä ennen

sairastumistani. Vastuun rinnalle tulee siis vastuunjakautuminen ja

kuinka se tapahtuu oikein?

K U N L Ö Y S I N K I P I N Ä N K U N T O U T U M I S E E N , O T I N T A A S

P I K K U H I L J A A V A S T U U T A I T S E S T Ä N I . E N O L L U T S I I N Ä P I T K Ä N

T O T A A L I S E N T E K E M Ä T T Ö M Y Y D E N J A K A I K E N T E K E M I S E N

K A R T T E L U N T A K I A A L U K S I K O V I N K A A N H Y V Ä . T A H T O A

M I N U L L A R I I T T I J A Y R I T I N P A R H A A N I . M U T T A T U K E A J A

K A N N U S T U S T A K Y L L Ä K A I P A S I N . J A S A I N K I N , M U T T A V I E L Ä K I N

E N E M M Ä N O L I S I N K Y L L Ä V O I N U T O T T A A S I T Ä V A S T A A N .

Ja nyt hyvinvointini on taas täysin omalla vastuullani. Vastaan itse

itsestäni, omista asioistani ja niiden sujuvuudesta. Jos jokin menee

pieleen, itseäni on minun ensin peiliin katsoman. Ei ole enää virastoa tai

virkailijaa, jolle valitukset välittää. Joten toisaalta kuntoutumisaika

kaikkine tukipalveluineen oli hyvin tarpeellinen, mutta se antoi myös

tilaa luistaa asioista. Ja siitä olisi voinut tulla tapa.

Alkuun asioitani olisi pitänyt todellakin olla hoitamassa joku

kokopäiväisesti, koska en masennukseni takia jaksanut ja uskaltanut.

Hyvin pitkään oman aktiivisuuden jo herättyäkin olisin tarvinnut

epätoivoisesti tukea ja tiedon, että saan heti apua, mikäli tulee tarve. Ja

tarpeita tuli paljon. Suurin aukko kyvyssä hoitaa omia asioitani ei enää

ollutkaan jaksamiseni, vaan puute taidoissa ja tiedoissa selvitä tässä

palvelujärjestelmässä. Halusin tehdä ja olla vastuullinen, mutta miten?

Mihin soitan? Minkä asian hoidan? Kuinka hoidan? Mitä ihmettä minun

pitää tehdä saadakseni asiani järjestykseen?

Toisen sairaslomalle jääntini jälkeen vuonna 2002 vuoteen 2007 minun

asioitani on hoidettu yli 30 organisaatiossa ja minä olen käynyt asioitani

läpi yli 100 työntekijän kanssa. Hoitokielellä, sosiaalikielellä,

työvoimakielellä, lakikielellä, ulkomaalaispolitiikkakielellä ja monella

muulla. Ja koska olen vastuussa asioistani, olen kieliä harjoitellut,

tutustunut toimintatapoihin, kysellyt asioita ja oppinut selviämään.

Teen tänään töitä ihmisten kanssa, jotka myös opettelevat samoja

asioita.

Kirjoitin itselleni viestin 20.11.2009 itseltäni asiakkaalta itselleni

työntekijälle:

Voisitko katsoa silmiini, ei muuta, ole kanssani, en tarvitse

muuta. En suuria sanoja, en lupauksiasi, vaan että olet kanssani.

Et voi tuskaani ottaa, se on omani. Et voi kipuani voittaa, se on

osani. Anna katse ja vaikka kokema, olemalla kohtaat. Ole mulle

ihminen, ei muuta. Ole kanssani, ei muuta. Et tuskaani voi ottaa.

Ole kanssani, et kipuani voi voittaa. Mutta ole ja kohtaa, niin

jaksan jatkaa. Ole ja kohtaa ja voin suruni voittaa. Ole mulle

ihminen ja annat mulle voimaa. Ole ja voin voittaa. Ellet voi,

väistä ja katoa. Älä vie oikean paikkaa, älä tuhlaa mun aikaa. Ole

kanssani ja voin voittaa. Jos voisit katsoa mua silmiin, olla

kanssani ja uskoa mun elämäni filmiin. Niin minäkin voisin

tuskani voittaa. Anna mun koittaa, on mun aikani voittaa.

Elämässäni olen vastuussa itsestäni, joka sanasta, teosta ja ajatuksesta.

Ja suhtaudun vastuuseeni kunnioituksella. Ja koska olen itseni viestilläni

vastuuttanut kohtaamaan ja jakamaan vastuun oikein itseni ja

kanssaihmisteni kanssa, niin siten on minun sitten toimittava.

Voi kökköVastuu, hyvinvointi...kyllä ne hoituu!!!!

isoin ongelmani on etten ole sinut tämän sähköisen maailman ja

erilaisten tietokoneiden kanssa...en osaa saada kyetä saamaan tekstejä

tulemaan, olemaan ja näyttämään kauniilta. Apua.

KeskeneräisyysProjektityö, jatkuvaa keskeneräisyyttä. Ideoita, ajatuksia ja rakentamista.

Purkamista, muokkaamista ja uuden kokeilemista. Sanattomuutta,

puolikkaita lauseita ja lopulta heurekoita.

Olen tiennyt sisälläni miltä kuntoutujasta tuntuu ja mitä kuntoutuja

tarvitsee, Miltä minusta on tuntunut ja mitä minä olen tarvinnut? Mutta

alkuun olin sanaton, tunteeni sisällä. Vuonna 2006 lukemattomat

kanssakuntoutujani kertoivat minulle, mitä he tarvitsisivat, tai olisivat

tarvinneet, ennen kuin luopuivat toivosta. Kannustaen muutama

vertaistoimintojen veteraani kehotti minua jatkamaan. Etsimään sanoja.

Ja pitämään kiinni heränneestä uskostani. Uskosta parempaan ja

toivosta, että projektin kautta löydän sanoja ja reitin puhua niitä ulos.

Meidän kaikkien puolesta, he sanoivat.

Eli mitä me kuntoutujat ja työhön palaajat koemme tarvitsemamme

voidaksemme kuntoutua, opiskella ja tehdä työtä?

Viesti itselleni:

Tarvitsen paikan, jonne mahdun kokonaisena. Juuri sellaisena

kuin olen, kaikkine asioineni. Paikkaan jossa rakenne ohjaa asiat

oikeisiin lokeroihin minua pilkkomatta. Minua ei hoideta, ei

ohjata, ei patisteta, ei opeteta, vaan tuetaan. Avataan ideoita ja

ajatuksia ja annetaan apu valitsemalleni suunnalle. Kanssani

rohkeasti katsotaan ihmisyyttä, sen kaikkia puolia. Katsos, kun

sitä en ole ennen saanut....tilaa, tarpeeksi tilaa.

Olen huomenna lähdössä työmatkalle kohdassa, jossa työmme on vielä

kesken. Tietomme on muokkautunut työvälineiksi, jotka odottavat vielä

sanoja perustelemaan niitä ja ohjeistamaan niiden käytössä.

Kokemamme ja erilaiset kokeilemamme työtavat ovat tiivistymässä

työskentelymalliksi, jossa työvälineitä käytetään. Jotkut sanoistamme

ovat yhdessä jo puolikkaita lauseita ja osa tiedosta on tullut kuviksi.

Toivoni on muuttunut uskoksi ja sisäinen tieto rakenteiksi. 

Vielä keskeneräinen, mutta valmistumassa.. minä sekä työ.

Minä, sinä, hän, me, te, he, nämä, nuo, neIhminen.

Kiitos, sain vierailla Savossa viime viikolla. Käyntini sai sydämeni

laulamaan, kuten tapaamilleni ihmisille kerroin. Puhuimme asiakkaista ja

työntekijöistä. Työntekemisestä, työnjohtamisesta ja työstä saatavasta

rahasta. Hyvinvoinnista, tasapainosta ja rajaamisesta. Sitoutumisesta,

motivoitumisesta, motivoimisesta, ja sitouttamisesta. Sanktioista,

jaksamisesta, intohimoista ja väsymyksestä.

Puhuimme kuulemisesta ja kuulemattomuudesta.

Olimme työnantajia, työntekijöitä, asiakkaita, kouluttajia ja koulutettavia.

Olimme ihmisiä.

Viesti itselleni 13.02.2010:

Miten tehdä ero luonteenpiirteiden ja mielenterveysongelmien

välillä?

Viesti itselleni 05.01.2010:

Mielenterveysongelmia kohdataan tietämättä mitä kohdataan.

Kun pitäisi kohdata ihminen, oikeasti, nähdä ongelman ohi. Kun

reakoidaan ja tehdään arvio ongelmaan, ei nähdä ihmistä. Meillä

kaikilla on ongelmia, pulmallisia toimintamalleja, jotka kulkevat

mukana. Masentunut on yleensä se, jonka ympärillä on jollain

ollut ikävä toimintamalli. Ja sairastuminen on reakointi ja pako

keino. Onko reakointi paha vai aiheellinen pysäytys, kun on

tarvekin? Kun ihmiset ei osaa eikä tiedä, siitähän ne ongelmat

tulee. Joten pitää opastaa ja kertoa, niin ongelma katoaa tai

ainakin pienenee.

Minä, sinä, hän. Onko meissä eroa? Kymiläinen, savolainen, hämäläinen.

Johtaja, alainen, asiakas. Mikä meistä tekee erilaisia? Erilaiset tiedot,

taidot ja ominaisuudet. Mikä meistä tekee samanlaisia? Me olemme

ihmisiä.

Joten minulle esitettyyn kysymykseen pidänkö savolaisista minun on

vastattava, että pidän. Me, te, he olemme kaikki samaa, hieman eri

ominaisuuksilla tai omituisuuksilla, mutta samaa silti.

Ja näitä, noita ja niitä en juurikaan tunne. Keitä sitten lienevätkään?

TOUKOKUU 2010

Keskellä tyhjää, täydessäOlen mielenkiitoisessa paikassa. Paikassa, jossa olen ihan tyhjä.

Hetkessä, läsnä ja olemassa. Ja samalla pursuan tietoa. Tietoa kaikesta

siitä mitä nyt on vuosia rakennettu. Olen ihan täynnä.

Projekti on valmistumassa tämän vuoden aikana. Syksyn seminaaria

rakennetaan ja materiaaleja kasataan yhteen. Kokonaisuudessa on

silminnähtävästi vielä lukemattomia avoinaisia osia. Mutta avonaisuus on

vaan ulkopuolella. Sisälläni tiedän jo kuinka asiat toteutuvat ja menen

rauhallisesti niitä kohti. Ja minulla on ympärilläni ihmisiä samassa

paikassa. Tietonsa kanssa rauhassa tekemässä suunnitelmallista työtä.

Ennen olisin tässä vaiheessa ollut jo tuhannen vauhdissa, tekemässä,

kirjaamassa ja touhuamassa. Olisin tuupannut sisällä olevaa tietoa ulos

vauhdilla, jossa tukka olisi hulmunnut takana. En olisi ehtinyt nauttimaan

tuloksista, mutta valmista olisi tursunnut ovista ja ikkunoista. Valmiin

laatu olisi ollut kiireeni näköistä, en olisi siihen enää koskaan

tursutettuani palannut. Näin toimin ennen sairaslomalle jäämistä. Ennen

aivojeni ylikuumenemista, joka pakotti minut pysähtymään,

hengittämään ja katsomaan uudelleen. Ja taakseni jääneitä jälkiä ei ole

ollut helppo jälkeenpäin katsoa.

Olen tehnyt menneessä asioita innoissani, tahtoen ja osittain taidolla.

Mutta olenko nähnyt läheiseni, oikeasti. Olenko tehnyt yhteistyötä ja

antanut kaikille mahdollisuuden osallistua? Omasta mielestäni, mikäli he

ovat olleet kanssani samaa mieltä. Olenko kuullut kaikkien mielipiteet ja

jakanut vastuuta? Olen kuullut mielipiteitä, mutta jo etukäteen itse

päättänyt kuinka asia tehdään ja olen jakanut vastuuta eli käskenyt

ihmisiä tekemään mitä minä haluan heidän tekevän. Olenko puskenut

yksin, itsekseni ja itseni kanssa, koska se on nopeampaa, helpompaa ja

tuottavampaa? Näinpä olen minä usein toiminut. Ja lopputulos on ollut

hyvää ja sitä on ollut jonkin verran.

Mutta nyt kun katson ja mietin. Mitäpä, jos olisin aina yhdistänyt koko

joukon voimavarat, tiedot ja taidot? Jos olisin kuunnellut ensin kaikkien

mielipiteet ja tehnyt heidän kanssaan yhteisen suunnitelman niiden

pohjalta? Olisinko jäänyt jostain paitsi, joku työ tekemättä ja jokin tulos

saavuttamatta? Olisi. En olisi sairastunut vakavaan masennukseen. Ja

sitä kautta moni henkilökohtainen oppi olisi jäänyt saamatta. Mutta

työntekemisen näkökulmasta tasa-arvoisella yhteistyöllä kaiken

tekemäni lopputulos olisi ollut loistavaa ja sitä olisi tullut paljon. Ja olisin

voinut oppia terveitä työntekemisen tapoja helpompaa reittiä kuin

putoamalla mustaan aukkoon.

Joten tänään huikean työryhmän osana voin olla hetken keskellä tyhjää,

levossa. Ja tiedän, että kaikki on jo olemassa ja kasaantuu

kokonaisuudeksi pala kerrallaan juuri oikeassa aikataulussa. Koska

olemme yhdessä vastuussa meidän yhteisestä työstä.

Sanoja itselleni 7.4.2010:

Sisin on turhasta tyhjä. Sisin on oikeaa täynnä. .......

Olen tyhjentynyt täydeksi. .........

Olen kiitollinen kaikesta, kaikille. Kiitos.

Käyttöohje: suoraan, avoimesti ja rehellisesti. Ihmiseltä

ihmiselle.

Sinulle lukija:

Jostain syystä en vielä voinutkaan kirjoittaa yllä olevaa Sinulle

kokonaisuudessaan. Eli sekin tulee nyt paloina ja on täysi, kun työmme

on valmis.

Yksi lause vielä: Sisin on pyhä, paljaanakin.

Sielun sirpaloituminenSallikaa minun pahoitella sivujeni vaihtuvaa ja hetkittäin kirkuvaakin

ulkomuotoa, harjoittelen hallitsemaan rakenteita.

Ei sillä, että enää tänäpäivänä kuvittelisin kykeväni hallintaan,

korkeintaan hallinnan tunteeseen. Lähinnä siis kai tutustun rakenteisiin

ja pyrin oppimaan toimimaan niissä. Tai jos en opi, muutan niitä. Vielä en

osaa muuttaa blogin rakentamisrakenteita, joten yritän vielä opetella

näitä valmiita.

Rakenteet ja niiden merkitys iskeytyy useinkin kasvoilleni luotsatessani

lastani maailman aallokossa. Lapselta tulee heti välitön palaute, mikäli

jokin ei toimi. Jos jossain rakenteessa on aukko ja hän ei koe siinä oloaan

turvalliseksi, kuulen ja näen reakointia. Ja pyrin vastaamaan siihen

hätään. Mutta mitä kun tulee tilanteita, etten menekään apuun. Kun

lapseni tempaistuu rakenteisiin, jossa hänelle tulee hätä ja minä en

uskalla pysäyttää tilannetta...Kun mietin mikä on sopivaa, voinko,

pystynkö...ja en tee mitään.

Kirjoitin 22.4.2009:

Miltä tuntuu äitinä nähdä ja kokea, kun turvarakenne ei toimi

oman lapsen osalta? Mitä tehdä, kun et voi vastata hädässä

olevan pyyntöön? Vai voitko? Ja jos et halua, mikset? Siksikö,

että toisen hätä on omaasi kuvaava? Koska et ole osannut

pelastaa niiltä itseäsikään?

Voitko rikkoa sääntöjä? Venyttää rajoja?

Oletko ammattilaisena, työntekijänä, kuten äiti, joka vaan

pakottaa toisen toimeen, koska se on niin paljon helpompaa, kun

ei tarvitse kyseenalaistaa olemassa olevia rakenteita?

Ja mitä teet kun näet rakenteessa vian? Lähetätkö vaan toisen

matkaan, peukku pystyssä irvistävä hymy huulillasi. Perustellen,

että on pakko.

Pakko, koska se on sinulle helpompaa. Helpompaa kuin sanoa

ääneen, että ihan perseestähän tämä on ja tähän ei tarvitse

suostua. Ja sitten vastata eteenpäin suostumattomuudestasi.

Perustella, kysellä, kohdata ja seistä sanojesi, tekojesi takana.

Jatkoin seuraavana päivänä 23.4.2009:

Taitaisin tuntea kiusausta jättää tekemättä. Todeta, että olen

vaan töissä täällä ja työt loppuu neljältä. Vertaisen, ihmisen työt

työt ei lopu neljältä. Eikä kymmeneltä. Vertaisuus on olotila,

välittämisen aste, jossa toista ei hylätä. Koska jos hylkään

toisen, hylkään itseni. Ja muistan kohdan, jossa minut olisi voitu

hylätä ja näen mitä sitten olisi tapahtunut. Putoaminen,

romahdus, notkahdus ja toivon menetys.

Mutta vertaisena en auta- auta yli itseni. En tee sitä omien

voimieni kustannuksella. Vaan hetkessä, jakamalla,

kuuntelemalla ja eteenpäin ohjaamalla. En ohjaa

naapuriluukulle, sinne tänne, jonnee, pois silmistäni. Vaan

ohjaan auttajan luo. Paikkaan, jossa itse olen avun saanut. Jonka

kokemallani tiedän, tunnen ja tunnistan. Tai jos en tunnista,

ohjaan ja avustan ammattilaiselle, sille joka hoitaa mieltä

työkseen. Mutta mitä teen jos sitä ammattilaista ei ole, johon

voimme yhdessä liittyä? Silloin olemme pulassa, sinä toinen

ongelmasi kanssa ja minä vastuun, joka ei minulle kuulu. Joten

tarvitsemme ammattilaisen johon luottaa. Jonka tunnemme. Jolle

puhua. Joka on turvarakenteemme sisällä, samassa maailmassa,

samassa kielessä, samalla ajalla. Hänen työtä on olla paikalla,

läsnä, olemassa. Ja jos ei ole paikalla nyt, tulee huomenna. 

Voi kun meitä olisi molempia. Kokijoita ja lukijoita. Yhdessä

tietäisimme mitä tehdä, minne mennä ja miten olla. Kyllä siinä

olisi vertaisen turva olla. Matkata ja kuntoutua. Kaatuilla ja

kokeilla. Ja sitten siirtyä eteenpäin. Maailmaan, elämään.

Omillaan, voimissaan. Oman elämänsä hallitsijana.

Riippumattomana, itsellisenä, joka kysyy kun tarvitsee ja vastaa,

kun kysytään. Voimissaan, omillaan.

Jos vaan olisi turva, eikä tulisi hädässään ohitetuksi, tallatuksi

tai seuraavalle ovelle lähetetyksi, kunnes ei enää selviä ovien

välistä.

Äidin hädästä vertaisen vastuun kautta ammttilaiseksi.

Kohtaajaksi, näkijäksi, kuulijaksi. Rohkeaksi seisojaksi,

tammeksi tomeraksi. Kuulen oman hätäni ja nyt sen korjaan.

Joten en enää koskaan jätä huomaamatta sinunkaan hätääsi.

Hätä on merkki. Kansainvälinen STOP- merkki. Nyt seis ja

tarkistus. Korjataan rakennetta ja taas voi hengittää.

Näin mietin tilanteen jälkeen, jossa näin lapseni hädän kyyneleisissä

silmissä. Hädän, kun sopimamme ja puhumamme ei toteutunutkaan,

vaan hän joutui eroon minusta, uuteen paikkaan ja vieraiden joukkoon

ilman tietoa mitä tapahtuu seuraavaksi. Näin kuinka silmät puhuivat: äiti

tiesitkö tästä? Petitkö minut? Mikset tee mitään ja pelasta minua? Jos

uuteen tutustuminen on jo tällaista, en halua liittyä tähän touhuun ja

tulla tänne toiste.

Olimme puhuneet menevämme, tutustuvamme ja katsovamme asioita.

Olin luvannut, että kuljen mukana enkä jätä häntä yksin, olen apuna

kysymässä ja selvittämässä asioita, kunnes hän pyytää minua

väistymään. Ja todellisuus olikin, että tulimme erotetuksi ilman selitystä

ja opastusta. Lapseni ensi kosketus uuteen oli tuskainen. Ja näin kuinka

me aikuiset sirpaloimme asioita, mennen tullen, koska olemme siihen

niin tottuneet. Itsevarmuutensa nopeasti keräävä lapseni kuitenkin

selvisi ja meni myöhemmin uudelleen ja uudelleen...joka päivä. Mutta

herkempi sielu olisi voinut tuosta hajota, tulla repäistyksi irti paikoiltaan,

turva sijaltaan. Sillä kuinka voimme tietää mistä läheisemme sielu

särkyy, jos emme koskaan pysähdy miettimään turvaako rakentamamme

rakenteet heidän sielujaan, jotka rakenteeseemme ovat pakotetut

liittymään.

Tietoa taitajille, taitoa tietäjilleOlen koko eilisen päivän puhissut. Ja tuhissut, miettien tietoa. Mitä tietoa

kenelläkin on ja kenelle se on tarkoitettu?

Voiko olla niin, että jokin tieto on tarkoitettu vain joillekin, vaikka kaikki

olisivat siitä kiinnostuneet? Ja kuka ja missä määrittää mikä tieto kuuluu

keillekin?

Voiko olla niin, ettei kaikkea tietoa vielä olekaan? Mitä jos jollain on

kaikkia kiinnostavaa tietoa? Miten se tieto saadaan meille kaikille?

Kirjoitin tekstiviestin 24.5.2010:

Tiedätkö miltä masennus tuntuu? Tiedätkö miltä masennus

näyttää? 

Mikä on masentuneen vastakohta? Miten vastakohtaan pääsee?

Miten masentuneen saa eimasentuneeksi?

Jatkoin uudessa kohdassa 25.5.2010:

Mistä masennuksesa on kyse? Mitä varten ihminen masentuu?

Mitä masennus on?

Tiedätkö? Osaatko luotsata masentuneen rannalle? Voitko

opettaa uimaan? Vai heitätkö pelastusrenkaan? Ja mitä sitten?

Kauanko masentunut jaksaa roikkua renkaassa? Ja entä sitten?

Hukkuuko hän? Vai onko sen väliä, onko hän silloin jo pois

palveluistasi, jonkun toisen asiakkaana? Kenen alueelle,

palveluun masentunut kuuluu? Kuka maksaa, eli kenen vastuulla

on ettei masentunut huku? Kenellä on aikaa, tietoa, taitoa,

rahaa? Miksen minä löytänyt ketään, joka olisi kertonut mikä

minulla on, mitä varten ja kuinka selviän? Mitä varten minulta ei

vieläkään kysytä? Jos tiedätte, hoitakaa, auttakaa ja tukekaa

kymmenet tuhannet masentuneet kodeistaan. Jos ette tiedä,

olkaa kilttejä ja kysykää. Siksi olen täällä. Mitä olet aina

halunnut kysyä masentuneelta? Ja ole valmis kuulemaan kun

kerron.

Olen ollut muutaman päivän mietteissäni, etsinyt ajatusta, jolla tavoittaa.

Tavoittaa kuulijat. Sillä ellei tule kuulluksi, ei voi vaikuttaa. Ja jollei voi

vaikuttaa, tulee paha olla. Koska silloin tietää, että masentuneet jäävät

koteihinsa, osa saa pelastusrenkaan, osa ei.

Tekstari puhelimessani viime viikolta:

Koska kuntoutujaa kuullaan? Toteutuuko työhönpalaajan

toiveet? Asiakaslähtöinen aina asiakkaan asialla? Nähdäänkö

näkymättömät?

Kysyin itseltäni viestissä:

Minkä asian kokemusasiantuntija sinä olet? Kokemustieto tulee

eletystä elämästä. Minkä asian sinä olet elänyt läpi ja jalostanut

tiedoksi?

Minä olen ollut masentunut.

Ensimmäisellä lääkärikäynnillä 1997 sieluni oli hyytynyt, lakannut

olemasta jo aikaa sitten. Sairaslomatodistus sai lopulta mieleni

särkymään tuhansiksi sirpaleiksi. Mieleni raivosi, huusi ja räjähti. Kunnes

tuli tyhjäksi. Sitten oli hyytynyt sisin muuten tyhjässä kuoressa.

Toisella kerralla 2002 sieluni sirpaloitui, särähti ja hajosi. Antoi periksi

pienestä säröstä, jonka elämän kolhut olivat sinne saaneet nakutettua.

Mieleni oli lukittunut pikkuhiljaa, ahdistunut koloonsa, painunut kasaan,

kunnes loppui ilma hengittää. Aivojen ilma, virta lakkasi. Tuli tukos. Oli

masennus.

Voin vieläkin palata ja tuntea kahden erilaisen lukittumisen ja

sirpaloitumisen vaiheet. Muistan miltä ihmisarvon menetys tuntui.

Tunnistan masennukseni.

Ja olen avannut aivojeni lukot, kerännyt mielen palaset ja kursinut sieluni

kasaan. Kiillottanut ja pakkeloinut sirpaleiden liitoskohtia ja tehnyt

pinnasta eheän, kiiltävän peilin. Olen koonnut itseäni kasaan kohta

kohdalta eli kuntoutunut. Hiljaa, hitaasti, mutta varmasti. Kunnes olen

parantunut.

Kiitos Teille, jotka olette kysyneet. Teille, jotka olette sanoneet: voisitko

kertoa miltä se tuntuu? Mitä olisit tarvinnut? Mitä olisit toivonut? Ja kiitos,

että olen saanut kertoa ja Te olette kuunnelleet. Jokaisen masentuneet

puolesta.

Terveisiä Savoon.

KESÄKUU 2010

Ootko mun kaa?Sosiaaliset suhteet ja vuorovaikuttaminen, hmmm.

Opettelen uutta asiaa ja ihmettelen. Olen ottanut käyttöni somen.

Kun olin nuori kotikaupungissani kierrettiin Jussintoria perjantai ja

lauantai iltaisin. Aika pian kotiintuloajan pidennyttyä tarpeeksi,

tuli opittua Jussintorin kiertämisen ja kohtaamisen pelisäännöt. Ei

niitä seinään ollut kirjoitettu, mutta isompia kun kuunteli ja seurasi

aikansa, niin jo kohta osasi. Pelata.

Mietintä itseni kanssa:

Sosiaalinen media, onko siellä paljaana jokainen peli? Kenelle

haluan näyttää mitäkin? Mitä pelejä pelaan? Ketä ja mitä

tarkkailen? Mitä viestiä haluan lähettää? Mitä viestiä lähetän

tahtomattani? Mikä on tavoitteeni, entä piilotettu tarkoitus?

Mihin peleihin joudun itseni kanssa? Miten pelaan? Vai voinko

olla oma itseni, avoimesti, julkisesti, juuri kuten olen?

Puhua, kirjoittaa ja näyttää itseäni, itsestäni. Totta ja aidosti.

Kerronko mitä

ajattelen, mitä tunnen? Kysynkö, jos en ymmärrä. Selitänkö,

jotta minua ymmärretään. Tuoko sosiaalinen media

vuorovaikuttamisen kaikki tasot julki, näkyville? Olenko

sosiaalisessa mediassa suorempi vai antaako se mahdollisuuden

pelata vielä kierompia pelejä? Vai voinko seurailla, tirkistellä ja

luoda vinoja mielikuvia entistä helpommin? Verrata itseäni

muihin, toisten valokuviin, juttujen tasoihin? Muokkaanko itseni

jo etukäteen sopimaan toisen profiilin? Vai näenkö heti kuka on

mieleinen kaveri ja kuka ei? Jos olet ryhmässä, joka on

mielestäni tyhmä, oletko sopimaton kaverikseni? Vai onko väliä

kuka on kaverini? Mihin kavereita tarvitsen? Keiden kanssa

haluan olla? Mitä rajaan ja millä tavalla? Onko erikseen

sydänkaverit, ihan kaverit, hyvän päivän kaverit?

Mihin ystävät ovat menneet? Tietääkö ystävä olevansa ystävä ja

mistä hän sen tietää? Kerronko sen? Puhunko, kun tapaan vai

tulkitseeko hän sen siitä

näkeekö hän valokuvasi? Olemmeko siis avanneet sielumme

ovenparantaaksemme elämäämme vai laittaaksemme myös

sielumme panokseksi suhde-elämään? Onko suhde-elämä

verkossa suhteita vai harhaa? Voinko tietää mikä on totta, kun

en näe kasvoja, kuule ääntä, voi koskettaa? Vai onko sosiaalinen

media reitti kohtaamisiin? Matala porras luoda yhteys.

Kertoa varovasti kuka olen ja odottaa olenko hyväksytty.

Haluatko

olla kaverini? Ja tykkäänkö peukulla jutuistasi, jos toivoisin

sinusta ystävää. Sekä on reittini? Vai voinko sanoa sen suoraan?

Silloin 20 vuotta sitten Jussintorilla valittiin törmäämispaikaksi

pimeä seinusta, hidastettiin vauhtia

ja toivottiin toisen katsovan kohti. Pimeässä kehtasi katsoa ja tulla

katsotuksi. Ja toinen ei katsonut,

hämärä peitti oman katseen muilta. Kohdatut katseet johti harkittuun

avauslauseeseen,

yhteiseen kulkusuuntaan kohti valoisaa seinustaa. Molempi parempi.

Jussintorilla olin haka.

Verkossa opettelen. Pelejä en enää pelaa, itseäni en peitä. Eli jos

olen, olen mitä olen.

Kaikki mitä on, on totta. Sosiaalinen media on loistava paikka olla

totta. Itsevarmasti näyttää

kuka on ja se ken siitä tykkää, tykätköön. Ja ken ei tykkää, jättäköön

peukun painamatta.

Karavaanari taisi olla kaikkien kaveri, mutta minäkin voisin olla.

Koska omat rajani on kunnossa ja sisin on moskasta tyhjä. Tyhjä tulla

täydeksi

kaikella hyvällä, tykkäämilläni asioilla ja kavereilla.

Toisaalta aiheuttaako sosiaalinen media keskenkasvuisuutta ja

syrjäytymistä? Jäävätkö

"Jussintorin" kohtaamiset ja vuorovaikutusharjoittelu ihmisiltä

kokematta? Oppiiko peleihin perustuvasta vuorovaikutusharjoittelusta

tarpeelliset asiat, jos ei kuitenkaan osata olla aidosti, suorasti ja

rehellisesti? Kuten Jussintorilla. Onko parempi livenä tai verkossa? Mistä

ne oikeat tavat

vuorovaikuttaa sitten oppii? Opaskirjasta Jussintorin kiertämisohjeet

tai Sosiaalisen median suhdekoukerot? Mistä niitä saa ja kuinka niitä

oppii ymmärtämään?

Vai estääkö sosiaalinen media syrjäytymistä? Onko se viimeinen siivu

joka pitää kiinni jossain verkostossa? Ja olisiko syrjäytymistä ehkäisevän

avun ja

auttajan mentävä verkkoon, jotta kaverit voi sieltä sitten seuraavaksi

tulla auttajan luo livekohtaamisiin? Sosiaalinen media voi olla osa

elämän ja vuorvaikutustaitojen harjoittelua, kun joku vaan opastaisi

miten. Siellä voi

syttyä toivo ja levitä tieto. Kuuluuhan siihen jo alkuaan

sitoutuminen, motivoituminen ja liittymisvalmiuden herääminen. Eihän

sinne muuten olisi liittynyt.

Facebook kutsuu…….peukku. Tykkään.

Taidankin liittää tämän osaksi kuntoutumisprosessia ;)

Totta, tosi, totuusKatselen maailmaa. Tapahtumia ympärillä ja mietin toimintamallieni

alkujuuria. Niiden, jotka johtivat väsymiseen, sairastumiseen,

loputtomaan putoamiseen mustaan syliin. Ne mallit, joista tuli häiriöitä.

Lapsena katsoin ympäristöäni luottaen kaikkeen minkä näin, kuulin ja

luin. Se minkä joku lupaa, se pitää. Se miltä joku näyttää, sitä hän on. Ja

mitä ihminen puhuu, se on totta....

Ja sitten kasvoin. Ja tajusin, että en tajuakaan. Kun ympärillä tosi ei

olekaan totta, ulkoinen ei vastaakaan sisäistä ja lupaus on kyllä lupaus,

mutta tarkoittaa kaikille eri asiaa. Joten miten siinä sitten olisi pitänyt

olla? Miten kenellekin ja kenenkäkin kanssa? Eihän siinä voinut kuin

revetä joka suuntaan, palanen kerrallaan, kunnes jäljelle jäi tyhjää...Kun

en osannut rajata. En tiennyt mitä rajata ja miten. Kun oli annettu kuva,

että pitää totella mitä isommat sanoo. Kukaan ei kertonut, että isommat

ei aina ole itsekään sanojensa tasalla. Eikä mistään tullut oppia erottaa

totuutta totuudettomuudesta.

Pohdittavaa illan pimeisiin tunteihin:

Olenko eri totta eri ihmisille? Sanon sulle pitäväni ruusuista,

vaikka tuolle kerroin ärtyväni niistä, koska voikukka on parempi.

Voiko niin olla, eri totta eri hetkessä eri henkilön kanssa? Jos

taas katson tuota ruusu-voikukka kuviota sivussa,

kuuntelemassa, olenko totta jos olen hiljaa? Entä jos nyökkään,

kumpaankin juttuun? Vai pitäisikö pysäyttää ja sanoa anteeksi,

etkö juuri sanonut toisin?

Miksei voi sanoa molemmille suoraan mitä mieltä oikeasti on

ruusuista? 

Totta, tosi, totuudellinen. Valhe. Vai vaan eri tosi? Onko epätosi

oikea sana, valetta lievempi totuudettomuuden muoto?

Katsoin tänään kalenteriniani ja nimesin viime viikon iloa tuottaneimman

asian. Se oli tapa olla totta; suora, rohkea ja rehellinen. Ja olenkin sitä.

Yleensä.

Paitsi, kun lapseni kysyy jotain ja vastaan kohta. Hän sanoo, että se

oikeasti tarkoittaa ei koskaan. Tiedän hänellä olevan asiasta

kokemustietoa, joten ryhdistäydyn. Jatkossa sanon monenko minuutin

päästä, jos aion oikeasti asiaan paneutua. Ja ellen, vastattaneen silloin ei

koskaan. Suoraa, rehellistä ja rohkeaa. Sillä lapseni on puhtain peilini.

Hän kertoo kyllä onko vastaukseni miellyttävä vai ei....totta vai valetta.

Hänen sisäinen tutkansa sen kyllä kertoo, ellen sammuta sitä

peittääkseni oman epätotuuteni.

Näin sitä kasvattelee lapselleen malleja, joihin ei soisi hänen koskaan

oppivan. Kohta ei olekaan kohta, lupaus ei olekaan lupaus ja onko silloin

totuuskaan totuus? Ja voiko epätodessa kasvaa rehti ja rehellinen lapsi,

josta tulee terve ja tasapainoinen aikuinen? Rehti ja rehellinen ehkä,

muttei tasapainoinen. Vaan riekaleinen eri tosien väliin. Kauheaa jos

opetan, että minun sanani on totta ja että sitä seurataan. Eli luota

minuun, usko minun sanaani ja kulje osoittamaani suuntaan. Ja jos

sanani ovatkin huolimattomasti epätosia, niin kuinka käy? Ellen auta

häntä luottamaan itseensä, olemaan totta ja uskomaan omaan

totuuteensa.

Olisinpa itse aina uskonut omaan totuuteeni ja uskaltanut myöntää, että

ympärillä on myös epätotta. Olisinpa erottanut toden ja epätoden. Olisipa

sisimpäni ollut tarpeeksi vahva kulkemaan omaa tietään itselleni

uskollisena. Niin enpä täällä kirjoittelisi...

Rajattu, rajallinen, rajoittunutvoi niin rajallinen hän on...

Lapsen pyörä hajalla ja äiti työkalujen kanssa vääntämässä. Siis osaan,

kykenen, tiedän kuinka ruuvataan, mutta kun voima loppuu...kun olen

rajallinen. Minussa on tänään tässä kohdassa tietty määrä poweria ja

lisää voin hankkia, mutten siihen kohtaan kun ohjaustanko petti. siinä ei

voima meinannut riittää. Eli olisin tarvinnut apua...

Mutten pyytänyt, päätin itse pärjätä. Ja sitten jälkikäteen pyöritin

päätäni. Mitä varten tuskastuin asian kanssa, kun varmasti olisi ihmisiä

joilta se olisi käynyt leikiten. Minä olen hyvä yhdessä ja kaverini toisessa.

Että jos kysyisin apua? Ajattelin kyllä, että josko joku ohikulkija huomaisi

etten oikein selviä, pysähtyisi ja lupaisi korjata asian. Ei pysähtynyt.

Voinko olla vihainen, näkymättömille kulkijoille joita en nähnyt ja jotka

eivät nähneet minua? Että kehtasivat olla näkemättä ja tulematta apuun.

Voisinko ajatella näin? Ja mihin tämä ajatus minut johtaisi? Iloon ja

nautintoon? Itsetyytyväisyyteen? Vai suureen ahdistukseen ja koko

maailman pahaksi leimaamiseen?

Olin pyörän yllä asenteella: minähän korjaan tämän. Puhkuin

vääntämisenergiaa ja runnoin ruuveja kaikin voimin. Näyttiköhän se lie

ulospäin siltä, että haluan apua? Vai että jos tulet lähelle, lyön, koska

tarvitsen syypään koko pyörän hajoamiselle ja syytän sinua siitä, ettet

varmistanut hajoamattomuutta ennen hajoamista?

Että apua tarjolla... Huudammeko apua itsellemme ajoissa,

purnaammeko avun tulemattomuutta jälkikäteen vai

esitämmekö pärjäävämme odottaen toisten ymmärtävän kuinka

pulassa olemme? Jos emme itse osaa pyytää, kuinka voimme

olettaa muiden osaavan tarjota haluamaamme? Osaammeko itse,

tarjota apua, nähdä toisen ahdinko ja pysähtyä kysymään

tarvetta?

Olemmeko rajoittuneita? Omiin malleihimme, kiireeseemme,

kulkureitteihimme, tekemisiimme, olemisiimme. Olisiko

puhuminen, katsominen, kuunteleminen ja kysyminen rajojen

ylittämistä? Sopivuuden rajojen vai itse rakentamiemme

rajoitteiden? Olisiko rajatonta kysyä apua? Kuinka kamalaa olisi

jos ylittäisin jonkun paremmin asiaa taitavan kuulemisen

kynnyksen ja pyytäisin? 

Olen rajallinen taidoissani ja tiedoissani. Minulla on omat kykyni ja jaan

tekemisistäni muille. Ihailen muiden kykyjä ja otan ilolla vastaan heidän

osaamistaan. Tarpeeni on rajattu. Tiedän mihin apua tarvitsen ja luovun

rajoittuneisuudestani pyytää apua. Rajatkoon muut sitten, elleivät halua

auttaa...

Olen rajattoman kiitollinen Teille kaikille, jotka olette elämäni aikana

nähneet ja kuulleet ahdinkoni ja auttaneet, vaikken ole osannut pyytää.

Nyt sen ansiosta minä osaan pysähtyä ja katsoa ympärilleni. Ja

uskaltaudun kysymään ähkivältä tarvitseeko hän rajallista apuani...

Mistä ihmisenä olemisen mallit?kuka katsoo kykenevänsä kasvattamaan/ kouluttamaan/ kuntouttamaan

kunnolla....

kunnollisia kansalaisia....

Mistä malli? Ketä seurata? Kuka opettaa lapselle, nuorelle, kuntoutujalle?

Sille, joka mallia ei ole saanut. Opettelenko salkkareista, kauniista ja

rohkeista? Vai Arskan filmeistä? Kaupungin yökerhosta? Mistä opin?

Seuraamalla naapureita? Voinko vanhempana uskoa, että antamani

roolimalli vie lapseni onnelliseen aikuisuuteen? Haluanko hänen

seuraavan minun jalanjälkiäni? Toistavan minun tekemisiäni? Olisiko

huikeaa jos hänelle rakentuisi minunlaiseni seura- ja

seurusteluelämä...........

Mitä varten ihmiset sairastuvat? Elämästä ei voi selvitä

hengissä, sanoo Juice, mutta voiko myöskään aina kunnossa? Vai

kuuluuko ihmisen katsellakin elämää arvioiden? Mitaten mikä

minulle sopii ja mikä ei sovi? Kuinka minua voi kohdella ja kuinka

voin kohdella muita? Ja jos löydän epämiellyttävän tavan,

kuuluukokin sitä lähteä muuttamaan? Mitä on se ihmisenä

kasvu? Muutosta? Voiko ja pitääkö muutoksen aina olla helppo?

Helppohan se tietysti olisi jos ymmärtäisin itseäni, osaisin elää

kunnolla ja voisin luottaa omiin valintoihini. Jos osaisin ihmisenä

olemisen mallit. Ja kuinka moni ne osaa ja elää nauttien itse

rakentamastaan elämästä tiedostaen, että kaikki on kiinni

omista valinnoista...

Elämää ympärillä: Kestetään juuri ja juuri. Odotetaan lomaa ja

pinnistellään viimeiset kuukaudet ennen sitä. Kituutetaan ja

taistellaan arjessa. Juodaan viinaa ja unohdetaan murheet,

viikonlopuksi. Ollaan vihaisia ja katkeria, koska asiat ovat

huonosti. Kiirehditään paikasta toiseen suorittaaksemme kaiken

tarpeellisen. Vilkuillen koko ajan aidan toisella puolella olevaa

ruohoa paremman toivossa.

Entä jos joku haluaakin jotain muuta? Kulkea omaa tietään, tehdä omat

valintansa ja kyseenalaistaa olemassa olevat järjestelmät, koska näkee

niissä jotain muutettavaa... Koska tietää mistä itselle tulee paha olla.

Mistä tulee stressi, väsymys, uupumus ja mielentereysongelma? Ovatko

oman elämän valinnat: kestän näkemäni ja liityn siihen sisäistä ääntäni

vastaan, taistelen muutoksen puolesta ja väsyn sen mahdottomuuteen

tai luovutan takavasemmalle ja poistun yhteiskunnan jäsenyydestä?

Kuka on sairas, terve, paranemassa? Mikä on sairasta, tervettä ja

parantumista?

Jos olen kerran pudonnut elämänpyörästä, kuinka pääsen takaisin? Ja

haluanko? Onko se järjevää? Mitä ellen opi uusia tapoja olla ja selvitä?

Ellen opi nauttimaan, itsestäni, toisista ja elämästä ympärilläni.

Pudottuani, missä määritetään mitä tietoja ja taitoja minulla on? Millaisia

toimintamalleja ja kuinka nitä toteutan? Millä hahmotetaan se miksi olen

pudonnut? Ja tiedänkö pudonneena kuka minut on määrittänyt, miten ja

mitä tiedolla aiotaan tehdä? Kuka kuntouttaa? Kuka on vastuussa, että

opin ja mitä opin? Kuka varmistaa, että kasvan ihmisenä? Ja mihin

kasvan, miten kasvan ja kenen kaltaiseksi? Tulenko itsekseni, omakseni

ja vahvaksi omissa valinnoissani.

Vai kenen kaltaiseksi minun pitää tulla ollakseni kasvanut tai

kuntoutunut, itsellinen ihminen? Tulenko itselliseksi vai riippuvaiseksi

siitä, jonka kaltaiseksi minun oli tuleman? Ollakseni hyväksytty.

Kunnollinen. Läpäistäkseni arvioinnit. Kuka katsoo olevansa kokoava

ihmisenä olemisen malli kasvamattomalle ja pudonneelle, kerran

sirpaloituneelle?

Vai olisiko se ihmisessä itsessään.......myös lapsessa? Se malli.

Kun sen antaisi rauhassa kasvaa ja kasaantua kokoonsa, niin ihminen

löytäisi ilon, onnen ja nautinnon elämästä?

Kun on elämäKun on masentunut........

kuuleeko kukaan.....kokemuksen ääntä.... kokijaa.... potilasta.........

kuntoutujaa...... sairastavaa...... masentunutta........

hajonnutta.........sirpaleiksi

levinnyttä........ korjautunutta....... kuntoutunutta......

kokemusasiantuntijaa...

Kuka on masentunut? Mitä on masennus? Miltä masennus tuntuu? Voitko

kuulla masennuksen? Voiko masennuksen nähdä? Näetkö sinä, tunnetko,

tunnistatko, tiedätkö, oletko kokenut? Elänyt, kärsinyt, kokeillut.

Ihan kesälomalla, hetken, vähän, pikkasen. Parantanut etelässä,

maannut pois auringossa. Voidellut menemään viinillä, höystänyt

oluella. Kirjoittanut artikkelin ja ollut kunnossa. Sitäkö on

masennus, väsymystä liiasta? Vai onko se siis väsymystä, jonka jälkeen

on uupumusta, sitten tulee ärtymystä, kiukkua ja kovistusta. Ja sitten

kärsittyäsi, kunnolla, tulee masennus. Ensin hiukan, sitten enemmän.

Kohta kauheasti ja sitten se on siinä. Vakava masennus, jossa ei enää

ole väsymystä. Kun on kuolema. Henkinen.

Kuntoutuneen pohdintaa ajalta potilas: Mietin, kelaan ja pohdin.

Miten olen, mitä sanon, kun tunnen että on

salaisuus, piilotettu kohta, jemmattu tieto. Tiedän, että sinä

teidät,

että minä tiedän. Tiedän, ettet sinä tiedä. Et tiedä kuinka sattuu,

et

tiedä kuinka veri valuu jalkoihin kun katson sinua, kuinka into

nousee

aivoihin kun odotan. Kun pidätän sisäisesti henkeä ja odotan

sanojasi.

Silloin kun olen potilas, pulassa ja sinusta riippuvainen. Odotan,

oletan olevani tyhmä, yritän viisastua, sillä kerrothan tietosi,

kun

olen tarpeeksi viisas. Muttet kerrokaan, vaikka viisastun.

Rakennun ja

muotoudun, Ja sitten tajuan, ettet sinä tiedä.

Ja ennen sitä olisi syytä erkaantua. Ennen kuin tajuan, että sinä

tajuat, että minä olen tajunnut. Et voinut auttaa antamalla

tietoa,

koska sinä et tiennyt. Minä en osannut kysyä, en kertoa etkä

sinä

uskaltanut sanoa ettet tiedä. Nyt kerron, kun en ole potilas.

Olisit

voinut kertoa, olisit kysynyt suoraan. Kuunnellut tarkasti, et

tulkiten,vaan kuunnellen. Ja olisimme yhdessä huomanneet, että

minä

tiedän. Olisit uskonut, katsonut kanssani, tarkasti, läheltä. Ja

olisimme oppineet yhdessä, minä minusta, me sairaudesta ja

sinä sinusta.

Hoito, kuntoutus, kokeilu, harjoittleu, valmennus, minulle, minua

varten. Tarvitsin elämän, koonnin, kasaamisen, ihmisen, aikaa,

tilaa.

Tarvitsin saada olla minä. Siinä ja silloin, voidakseni olla tässä ja

nyt. Murehdin rahaa, rakkaita, ulkonäköä, painoa, jaksamista,

sotkua,

häpeää, saamattomuuttani, untani, aikaa, paikkaa, tilaa. Janosin

järjestystä, oikaisua, ratkaisua. Tietoa, taitoa ja kykyä.

Anteeksiantoa, synninpäästöä, rakkautta, aikaa, tilaa ja

kuulemista.

Kaipasin näkevää ihmistä, itsessään suurta. Joka antaisi omansa,

antaisi kokemansa, olisi opiksi, koska on elänyt, ollut kuin

ihminen.

Rähmällään, löntällään, vinossa ja vinksallaan. Ja matkannut

itseensä,

käynyt kuilussa ja löytänyt valon. Koska olin masentunut. En

kaivannut

tietoa ilosta, vaan jaetun kokeman pimeydestä. Olisin sitten

itsekin

kuullut ilon kuplivan kuilun seinillä, odottamassa ylös kapuajaa.

Olin

masentunut ja tiedän, että sinä tiedät, että minä tiedän, ettet

tiedä. Että

pohjalla on liian pimeää ja yksinäistä ilman kanssakulkijaa. Ja

että

sitä ilman sinne jää.

Miltä musta tuntuu...ja mistä sinne valoa?

Musta on masennus, pimeys johon ihminen tippuu. Paikka, jossa

on elävä

kuollut. Masennus on musta aukko, kun sielu, hengen asuinsija

on sirpaloitunut. Tila jossa on olematon, ei ole olemassa, kun

itseä

ei ole. Kun henki on mennyt pois. Sielu sirpaleina, henki

hävinnyt ja

mieli lukossa. Ihminen, elävä kuollut, zombie. Itsensä

kadottanut,

henkensä menettänyt.

Kun millään ei ole mitään väliä, koska mitään ei ole. Masennus

on

reakoinnin takana, paikassa jossa ei enää ole reakointia, liikettä,

tilaa eikä valoa. Ei enää ääntä millä huutaa, liikettä millä

paiskoa,

ei voimaa millä liikkua. Kun ei enää kuule, ei näe, ei ole.

...sitä on masennus...kun on masentunut. Kun ei ole elämää.

Mistä masentunut saa elämän ja tasapainon? Ja haluaako masentunut

edes sitä? Mihin maailmaan hänen oletetaan liittyvän? Mikä on se

innostava tekijä, joka saa vääntäytymään kuolleista, keräämään patjansa

ja käymään? Ja miten sen innostavan kuulee ja näkee sängynpohjalle,

pimeään? Mikä on elämisen arvoinen elämä? Miten sitä tarjotaan ja Miten

sinne pääsee? Minä olen päässyt. Ja läheiset kanssakuntoutujani ovat.

Kun olemme tulleet kuulluiksi ja saaneet tilaa kasvaa. Ja yhdessä

olemme vuosia kulkeneet ja reittittäneet. Piirtäneet karttoja ja

rakentaneet siltoja. Keränneet tietoa ja kirjoittaneet listoja. Nyt

levitämme, jotta kirjoitukset tulisivat kuulluksi, kuntoutujat tulisivat

nähdyksi ja matkat mahdollisiksi. Jotta masentuneet saisivat elämän.

Sillä nyt on ilo, onni ja nautinto. Kuinka paljon rakastankaan.........kun on

elämä.

Oonko hävettävä?Mielentervyskuntoutuja, mieleltäni sairastunut, sairas, mieleltäni

kuntoutunut, työhön palaaja, työhön palannut....

Mitä nämä minusta kertovat? Kenelle? Pitääkö minun hävetä taustaani?

Onko siinä jotain hävettävää?

Itse olen tehnyt itseni kanssa levon jo sairastuessani. En koskaan

kokenut sitä hävettäväksi, vaan jotenkin tunsin hyväksi asiaksi, että

jotkin ennen sairaslomalle jäämistäni elämässäni olleet asiat loppuivat.

Olin elänyt todellisuutta, jossa kaikki asiat eivät olleet niitä, joista

päiväunelmissani uneksin. Ahdistukseni ja väsymykseni olivat

kasaantunut pitkällä aikavälillä asioista, joita suoritin, joita minun piti

tehdä ja joita olisi pitänyt tehdä. Pitäisi- sana, lähes kirosanan oloinen

minun kielenkäytössäni tänäpäivänä.

Mikä on hävettävää? Onko jokin toinen asia toista hävettävämpää? Mistä

häpeä tulee ja kuka sen aiheuttaa? Itsessänikö koko häpeän rakennan ja

voinko itse rakentamani purkaa?

Mietin ihmisten erilaisia häpeöitä. Mitä kulisseja rakennamme ja

miten niitä kannattelemme, koska meissä on jotain mitä

häpeämme:

Mitä häpeän? Mitä varten häpeän? Mihin tarpeeseeni häpeääni

kannan?

Mitä jos häpeän tapojani, joten toimin piilossa? Tekeekö se

tavastani

näkymättömän vai jopa olemattoman? Häpeänkö päihteiden

käyttöäni?

Joten juon piilossa, kotona, hiljaa. Tai kuljen syrjäkujia

päihtyneenä, etten tule nähdyksi. Sekä poistaa häpeäni ja saa

minut

hyväksymään juomiseni? Häpeänkö sitä miltä näytän? Joten

piiloudun ja

peitän itseni. Lopettaako se itseni olemisen hävettävä, korjaako

häpeäni kohdan ja saa minut tuntemaan itseni kauniimmaksi?

Entä jos

häpeän sisintäni? Kuinka toimin, ajattelen, kuinka olen ihminen.

Joten

peitänkö sisimpäni, lakkaan olemasta itseni? Puhunko peitellysti,

paljastan puolitotuuksia? Tähänkö tarvitsen rakennettuja rajoja,

barrikadeja? Jottette näkisi todellisuuttani, keskeneräisyyttäni,

kasvuni oikeaa kohtaa. Etten menettäisi rakentamaani statusta,

uskottelamaani totuutta. Kuvaa itsestäni ihmisenä. Pitääkö

antaa

muokattu kuva, väritetty todellisuus? Jos niin mitä varten? Eikö

se

ole niin, että mä on mitä oon ja aina voin muuttua. Valinta on

oma,

ollako totta vai ei olla.

Jokaisen näkökulmasta erilaiset asiat ovat hävettäviä. Piiloteltavia,

likaisia, iljettäviä ja halveksunnan arvoisia. Kuka määrittelee yleisen

linjauksen hävettävästä? Siitä mikä on oikein ja mikä on väärin? Mikä on

sopivaa ja mikä epäsopivaa?

Minulle on sopivaa kertoa sairastumisestani, siihen johtaneista asioista,

siitä mikä minua auttoi keskenjääneiden kasvuprosessieni

loppuunsaattamisessa ja mistä elämäni tänään koostuu. Mistä tulee iloni

ja rauhani. Miten minulle on löytynyt elämä.

Eikä minun ole syytä elämääni hävetä, eikä sitä että olen ihminen. Ja

ylpeä siitä.

Kuinka hyvä pitää ihmisen olla?Missä raja kuinka hyvä ihmisen pitää olla? Kuulen tätä kysymystä

yllättävän usein. Kuulen varmastikin, koska olen itse asettunut

muuttumaan, kasvamaan ja haastamaan itseni katsomaan elämääni ja

ympäröivää maailmaani. Koska nautin siitä, innostun intoutumaan, sille

sydämeni laulaa...elämälleni. Muutokselle, kasvulle ja kehitykselle.

Mutta taidan tahtomattani haastaan läheiseni samaan..ja aina he eivät

tahdokaan sitä. Siitä kysymys.

Minulle kuntoutuminen oli muutosta, kasvua ihmisenä. Ennen

sairastumista alkaneiden jumiin jääneiden prosessieni saattamista

loppuun. Ihmisenä kasvu on minulle muutosta. Uusien kohtaamieni

elämän

haasteiden katsomista ja läpi elämistä.

Eräs ikävä kohta itsessäni, jossa en voi sanoa olleeni hyvä ihminen,

on pettämisen kohta. Sitäkin olen kivun kanssa itsessäni katsonut.

Tekstari pettäneeltä itseltani petetylle itselleni..ja toisin päin:

Olen pettänyt ja minua on petetty. Olen pettänyt läheistäni. Olen

pettänyt tuntematonta. Minua on pettänyt rakkaimpani sekä

häntä

himoitseva, minulle vieras, etäinen, puolituttu. Kuinka hyvä

pitää

ihmisen olla? Niin hyvä, ettei satuta ihmistä. Sattuuko

pettäminen?

Onko parempaa ja pahempaa pettämistä? Onko kiinnijäänyt ja

paljastettu

sikamainen? Mutta entä kiinnijäämätön? Onko häpeällistä

elostella,

retostella ja kärytä? Mutta mitä on jatkuva itsensä haku

vaihtuvasta

helpotuksen sylistä, jos ei kerro puolisolleen? Onko se

ylevämpää,

koska teen sen kauniisti enkä halua loukata? Ja jos jään kiinni ja

loukkaan, minulla on hyvä perustelu: koska SINÄ et ymmärrä

minua. Se

toinen ymmärsi. Miksen huomaa ja hyväksy, että muutumme?

Ehkä eri

tahtiin, eri asioissa, minä tänään, puolisoni huomenna, tai jo

eilen.

Odotteli vaan minua. ...Mutta jos ehdin jo syöksyä toisen luo.

Jonkun,

joka muuttui kanssani samaan aikaan, vienkö puolisoltani tilan,

katsoa

minua, tutkia ja valita, että seuraako? Vai sanooko: "mene, ole

vapaa

ja hae kaltaisesi, koska rakastan sinua enkä halua pidätellä

matkaasi.

Koska itse en ole valmis, vielä, muutokseeni." Ja sitten

rakkaudella,

jäisin tai rakkaudella, vaihtaisi syliä. Mutta loukaten, pettäen,

koska en anna läheisen valita, hyi, niin olen minä tehnyt, niin on

minulle tehty. Sitä parempi ihminen haluan olla, ja haluaisin

muiden

olevan. Ettemme satuttaisi rakastamme, läheistämme,

rakastamme

rakastavaa ja hänen läheistään. Ihmisellä on kipuraja, ei pidä

sitä

ylittämän.

Voin toki satuttaa läheisiäni monellakin tapaa kuulematta, näkemättä,

kohtaamatta heitä. Mutta kun katson itseeni ja ympärilleni, näen

kuinka paljon viemme huomiomme uusille ihmisille muutoksemme

kohdassa.

Oletamme, että onnemme on aina jossain muualla ja jonkun muun

takana,

kuin siellä missä ja keiden kanssa olemme. Kuinka luistamme

rohkeudesta kohdata asiamme, läheisemme ja tilanteemme sellaisena

kuin

ne ovat. Ja sen sijaan siirrämme mielenkiintomme vastakkaiseen

suuntaan olettaen sen auttavan. Vain huomataksemme, että hetken

päästä

kun taas muutumme, huomiomme on suunnattava taas toisaalle,

ellemme

katkaise tapaamme. Koska elämä on muutosta, ihmisenä oleminen

kasvua.

Ja me ihmiset kasvamme eri aikoina eri kohdista eri kokoisesti.

Kuinka hyvä ihmisen pitää olla? Minun mielestäni ihmisen olisi hyvä

olla sellainen, että hänellä on rohkeutta katsoa itseään ja tutkia

sisintään. Ja muutoksen kohdassa olisi hyvä olla rohkeutta kertoa

läheisilleen mitä sisältään on etsinyt ja mitä toivoo löytävänsä. Kyky

kuunnella läheistään olisi myös hyvä asia. Ja sitten olisi hyvä omata

kyky tehdä omaa hyvinvointiaan tukevia päätöksiä satuttamatta muita.

Totuus on aina vapauttava, epärehellisyys syö mielenterveyttä. Vapaa

ihminen on vapaa tekemään vapaasti asioita. Joten olisi hyvä myös

saavuttaa oma vapauden kohtansa. Sitten olisi minun mielestäni hyvässä

kohdassa taas jatkamaan elämän ihmeiden etsimistä. Joko sen ihmisen

rinnalla, jonka kanssa oli ennen muutosta tai sitten hänet lempeästi

hyvästeltyään voisi etsiä toisen hänet, jonka kanssa jatkaa kohti

uutta muutosta. Mutta kaksi yhtäaikaa...ei hyvä.

Eli tätä mieltä olen, kun kerran kysyitte.

ELOKUU 2010

Oppia ikä kaikkiKyrpä, homo, seksi, raiskaus, pedofiili...äiti, mitä nämä tarkoittaa? Äiti,

täällä on kuollut hiiri, suolet ja kaikki ulkona...Äiti, saanko laulaa Raptorin

biisin? Siinä on hyvät sanat. Äiti on Hyvinkäältä kotoisin ja muistaa kyllä

nuo sanat, joita kuunteli 10 vuotta vanhempana kuin oma lapsi nyt. Ei

tule äidin aika pitkäksi, kun lapsi on oppimatkalla. En muista, että itse

olisin edes kuullut sanaa pedofiili ennen aikuisikää. Ja aukko oli

sivistyksessä, virallisen määritelmän googletin tänä kesänä lapseni

kanssa. Mistä lie luotettavasta lähteestä itse olen tuolle sanalla

selvityksen aikoinaan saanut? Sitten kuulin, kun lapseni antoi tiedon

ulkona "laumalle". Kun kaikki sanaa käyttivät, mutteivät ymmärtäneet

käyttämäänsä...kuten eivät sitäkään, että hippasilla ei olisi sopivaa

huutaa tytölle, jonka perässä juoksee: kohta raiskaan sut!

Kuljin alkukesästä kaupungilla ja kirjoitin itselleni viestin:

-Hyvät daisarit! Näin huusi nuori mies vauhdissa autostaan suojatien

vieressä odottavalla aikuiselle naiselle. Mistä miehelle oli herännyt

ajatus, että näin oli sopivaa? Ajatteliko sen olevan kaunista vai tiesikö

ettei ole? Miten hän hurmaa naisensa? Jonkun nuoren viattoman

kaunokaisen, joka rakentaa omaa naisen identiteettiään. Ja mihin se

naiseus kasvaa tällaisten sanojen edessä? Ja mistä pojasta mieheksi

kasvava kaunis ihminen oli kalastanut itseensä tuon tavan kommentoida

naista? Missä oppiaineessa/aikuisen miehen opissa tuo oli kehittynyt?

Auton vauhti oli kova, ehkä naisen kohtaamisen kurssi oli ollut yhtä

hätäinen....

Lämmin kesä avoimine ikkunoineen on opettanut minulle paljon. Olen

kuullut miltä kuulostaa aukkokohta lapsen ymmärryksessä ja kuinka

ymmärrys laajenee, kun jollain on tuoda tietoa, faktaa epämääräisten

olettamusten keskelle. Olen kiitollinen kysyvistä lapsista, kasvaneista

vastaamaan valmiista aikuisista. Ja kun nämä ovat olemassa, kiitollinen

maailmastamme, joka isosti haastaa lapsemme tarkastelemaan asioita.

Ja äidin! Toisaalta hetkittäin olisi ihana, jos kotonani asuisi

moniammatillinen työryhmä, käytössä 24/7.

MuistotKesäloma takana, viikkoja tekemättömyyttä, oleskelua, nautiskelua

tyhjyydestä, hitaudesta, vapaudesta olemattomuuteen ja hetkittäin

valtavan täyteen olemiseen, vauhtiin, tunkuun ja tuherrukseen. Välillä

pieniä kirpaisuja tarpeesta elämyksellisen loman järjestämiseen lapselle,

jonkin ohi menemisestä hänen kokemusmaailmassaan ilman ohjattua

virikeohjelmaa, kuulon herkistymistä muiden kesälomatouhuille.... Ja

sitten vapautus, eletty elämä itsessään tulee antamaan hänelle

elämyksiä, kuten on antanut ja antaa minullekin, joka päivä...

Joskus kritosoimani ja epäilemäni sosiaalinen media on näyttänyt minulle

nyt parhaat puolensa. Olen tullut yhdistetyksi omiin lapsuusaikaisiin

elämyksiini. Kotikaupunkini ja varhaisessa elämässäni kohtaamani

ihmiset ovat tulleet osittain takaisin muistojeni ja arkeni piiriin, monin

tavoin.

Eräs kohtaaminen tapahtui sähköisesti ja herätti minut eräänä

kuumana kesäyönä pohdiskelemaan:

Menneisyys, lapsuus, nuoruus, kotikaupunki. Muistoja ja

muistamattomuutta. Kuinka omat muistot ovat rakentaneet

omanlaisen menneisyyskuvansa. Ja kuunnellessa toista tuolta

menneestä, kuulla hänen kuvastaan. Mitä hän tuolloin ajatteli,

mikä hänelle oli tärkeää. Ja kuinka reittimme tuolloin tuskin

kohtasivat. Ja nyt tänään, kaukana tuosta lapsuudenkodista,

saada kontakti henkilöön, josta muistaa jotain, mutta jota ei

muista. Ja tässä, tänään, hän voisi olla kolikkoni toinen puoli. Se

minun heikompi, joka hänessä on vahva. Minkä matkan hän

onkaan kulkenut, kasvanut, tullut aikuiseksi. Ja hän antaa lahjan,

muistaa jotain minusta, näkee minun matkani, tunnistaa

huippukohtani. Tässä, pyytettömässä hetkessä, jossa ihmiset

kohtaavat. Että tuon suuren persoonan vaikutuksessa vuosia

istuin, 45 minuutin jaksoissa, kotikaupungissani. Hänen

tarinansa nyt tiedän ja olen otettu. Ja kuinka monta suurta

olenkaan lapsena tavannut, en vaan vielä ole kuullut heidän

tarinoitaan. Lastentarha, eskari, ala-aste, yläaste..kerhot, leirit,

pelit, diskot. Oi ne diskot. Kuinkahan monen suurmiehen kanssa

tanssinkaan? En monen, kun en ollut niin suosittu, mutta

muutaman. Noiden tämän päivän huikeiden aikuisten, isojen

miesten, jotka vastaavat elämästään. Entä ne tyttöjen leikit ja

haaveemme. Kuinkahan moni meistä on ne toteuttanut ja elää

nyt sitä silloin puhumaansa todeksi. Harmi, etten tajunnut

jokaisen ihmisen suuruutta silloin. Etten kohdannut jokaista

tyhjänä, antaen heidän energiansa jättää minuun selkeämpää

jälkeä. Sillä tänään, tila minussa, antaa jokaiselle arvonsa. Istun,

pepullani ;) Ja annan muistojen virrata ja kalastelen. Muistan

merkkarihumalan ja historian open. Pojan tanssimassa kanssani

hitaita, hän opettajan korokkeella ja minä lattialla. Värjäävät

punaiset sammarini. Uudet silmälasini, hups, en muistakaan.

Tämän muiston palasen sain vaihdossa. Kun muistin toisten

lahjakkuuksia, unelmia ja lapsuuden asuinpaikkoja.

Hymyilyttää..sain lahjaksi muistoja ja syyn sukeltaa muistamaan,

tapaamiani suuria ihmisiä, kotoa.

Kun lapseni alkukesästä sanoi: Äiti, eihän mennä tänä kesänä mihinkään,

eihän? Ollaan vaan kotona. Saanhan vaan leikkiä ja leikkiä kavereiden

kanssa kaikki päivät, hän taisi olla äitiään viisaampi. Hän keskittyi koko

lomansa haistelemaan ja tallentamaan itseensä ympäristöään ja

keräämään vaikutteita ympärillään olevilta ihmisiltä. Hän loi kontaktia

kotiin, kaupunkiinsa, ympäristöönsä ja moneen tulevaisuuden

suurnaiseen ja suurmieheen...ja hän taitaa jopa ymmärtää mitä teki. Sen

verran tyytyväinen hän on iltaisin nukahtaessaan. Kauniiden muistojen

kera kohti huomista koulu- ja työpäivää....

Parempi maailma?Tein töitä eilen illalla. Koska se tuntui hyvältä. Koska se sopi

rytmiini. Kirjoitin puhtaaksi ajatuksiani, joita olen tallettanut

kuluneen vuoden aikana. Olen kantanut niitä mukanani, antaen niiden

kulkea puhelimessani, lukien välillä ja odottanut oikea aikaisuutta ja

oikeaa foorumia. Mihin ne liitän? Missä muodossa liitän? Kenen kanssa

ne jaan ja jaanko? Ajatuksia, jotka ovat itselle niin selkeitä. Joista

on itsessä sisällä kuva. Koska ne kaikki on elänyt läpi. Ensin

kasvaessani ihmisen lapsesta aikusemmaksi, sairastuttuani, kärsittyäni

ja kuntoutumisen ja parantumisen tien varrella oivaltaessani asioita.

Ja ennenkaikkea tehdessäni työtä. Kehittämistyötä, johon on liittynyt

valtavasti ihmisiä, ihmisten kärsimystä, selviämistä ja itsensä

löytämistä. Ajatukseni eivät siis kumpua tyhjästä, vaan eletystä

elämästä, ihmisten kokemista. Tiedosta missä ihminen voi pahoin ja

miltä hyvinvointi tuntuu ja mistä se tulee.

Pohdintaa itseni kanssa:

En ole koskaan aikaisemmin parantunut masennuksesta ja

löytänyt

tasapainoa koko elämäni kanssa. Olen tehnyt sen vain kerran ja

olen

kokenut yhden tavan. Ja nähnyt samalla tavoin eheytyneitä

kanssakuntoutujia. Joten minulle on ollut selvää, että tämä tapa

on

oikea ja hyvä. Sisäinen tavoitteeni on ollut parantua ja niin on

tapahtunut. Omasta näkökulmastani, masentuneena ja työhön

palaajana,

olen elävä todiste tämän toimivuudesta. Ja sitä mikä toimii

masentuneiden hyväksi, pitäisi mielestäni lisätä. Yksikään

masentunut

tuskin haluaa olla sairas. Oma kokemani itsestäni masentuneena

oli

elävä kuollut, yhteiskunnan ulkopuolella oleva ja rikkinäinen.

Joten

miksemme tarjoaisi sitä millä masentuneista voi tulla eläviä,

terveitä

ja kokonaiseksi itsensä tuntevia yhteiskunnanjäseniä, kun se

kerran on

mahdollista.

Rohkeutta. Pyydän rohkeutta. Rohkeutta pysähtyä. Pysäyttää pyörä

hetkeksi ja katsoa. Katsoa ja kysyä, kysyä ja vastata. Koska ihmisillä

on paha olla, järjestelmässä, jonka ihminen on vuosisatojen saatossa

rakentanut. Kuka sen voi siis pysäyttää, sitä arvioida ja muuttaa,

ellei ihminen. Me, jotka olemme voineet pahoin, järjestelmässä, sen

rattaissa, tässä hyvinvointivaltiossamme, jossa niin usein hyvinvointi

on vain epämääräinen kuvastus taivaanrannassa. Kuvastus, jonka

anomme

tulevan todeksi kesäloman alkaessa. Neljäksi viikoksi toivomme

helpotusta, sopivaa rytmiä, siedettävää vastuuta asioista ja

helppoutta, olemisen sietämätöntä keveyttä.

Haluan kysyä kysymyksiä, haluan kuulla vastauksia. Haluan, että

keskustelemme yhdessä. Jotta hyvinvointivaltiossa voitaisiin hyvin.

Myös aika kesäloman loppumisesta seuraavan loman alkuun. Kävin

äsken

kaupassa ja luin tekstin: maailma paremmaksi ostos kerrallaan.

Loistava ajatus. Mitä maailmalle mahtaa tapahtua jokaisen

pahoinvoinnista tasapainoon löytäneen myötä?

Totta toinenpuoliLapselleen äiti on valehdellut meidän osoitteessa. Joskus silloin

ennen...Ja ihan maksukorttien syytä ;)

Kun hammas irtosi ja lapsella oli ajatus, että hammaskeiju sen tulee

hakemaan ja tuo rahaa tyynyn alle. Tätä ajatusta olen siis lapseni

kanssa vaalinut. Mutta sitten hammas oli tyynyn alla päivän, kaksi ja

muutaman viikon. Kun oli äidillä kiire. Ei ehtinyt muistaa käydä

automaatilla, rikkomassa rahaa pienemmäksi ja kuljettaa sitä nukkuvan

lapsen tyynyn alle. Tai hyvitelläkseni itseäni voin kertoa, että

kerran yritin. Minulla oli raha ja seisoin nukkuvan lapsen vieressä,

joka puristi tyynyään niin, etten saanut hammasta vaihdetuksi

kolikkoon. Joten, vein rahan pois ja taas upposin kiireeseen. Ja asia

nousi esiin sitten aina iltaisin nukkumaan käydessä, kun hammas oli

edelleen tyynyn alla ja äidin mahdotonta lähteä automaatille.

Joten kävin sitten pojan kanssa kummastelemaan hammaskeijun kiirettä.

Ettei

ehdi tulla heti. Että varmaan järjestelee asioitaan niin, että hakee

sitten useamman hampaan kerralla. Voi apua... että siirsin sitten oman

kiireeni ja harvapäisyyteni hammaskeijun kannettavaksi.

Ja kun toisaalta näin olen pohtinut yhtä masennukseeni

johtanutta

syytä: Pahoinvoinnin aiheuttajia?

Vatsaa vääntää, kun vastuu jakautuu väärin. Kun asiat ei asetu,

kun

totuus kielletään, kun kaikkea ei voi sanoa suoraan, kun

peitellään

palasia. Miten ihminen voi voida hyvin, kun kaikki ei ole

kohdallaan?

Kun sanotaan, että totuus on tämä, mutta eihän sitä voi sanoa

muille ääneen. Mitä sitten muille sanotaan? Miten sitten

ajatellaan asioiden etenevän?

Puolikkaana? Mitä varten? Jos jotain tiedän, miksei sitä voi

sanoa?

Eikö tieto olekaan yhteistä, kaikille tarkoitettu? Eikö tieto

olekaan

lahja, jonka voin jakaa ympärilleni? Siksi olen luullut tiedon

olevan,

että se annetaan tahtoville. Niille, jotka kysyvät.

Että meillä oli yhteinen tieto hammaskeijun olemassa olosta. Oliko

meillä? Ja siitä, että keiju tuo rahaa palkaksi irronneesta hampaasta.

Olinko koskaan tarkistanut mistä tuo ajatus perheeseemme poukkasi ja

allekirjoitinko sen? Vai toteutinko, koska en halunnut... tehdä mitä

poikani uskolle? Vai mitä? Koska halusin asian itselleni helpommaksi

kuin käydä -onko hammaskeijuja olemassa- keskustelun? Ja kuinka olisin

sen käynyt? Siis uskoinko itse hammaskeijuihin vai en? Siis olinko

alkujaan poikani kanssa samassa tiedossa vai elimmekö eri

todellisuuksissa? Ei muuten, mutta hieman tukalaan välikäteen jouduin.

Minä tein virheen, kun en hoitanut ottamaani tehtävää. Eli hoitaa

hammaskeijun hommat niin, että poika ajattelee keijun tehneen sen.

Joten uskoinko siihen mitä tein, teinkö sen minkä hoitaakseni otin ja

kuinka hoidin jälkipyykin...enhän voinut sanoa, että minä en ole

hakenut rahaa...vai olisinko? Että hammaskeijulle lupasin, että minä

teen ja minun syyni, kun en hoitanut...Eli olisinko ollut lähempänä

totuutta

ottamalla vastuun rahan ilmestyttymättömyydestä? Eli jos totta olisi

ollut toinen puoli? Ja mitä se ei niin totuudellinen puoli sitten

tekee? Se, että hammaskeijuja ei ole edes olemassa, jotka tuovat rahaa

tyynyjen alle. Vai uskoinko sittenkin itsekin, että kyllä hammaskeiju

hoitaa...?

Eilisessä peitin siis totuuden tai ainakin oman näkemykseni hammaskeiju

asiasta. Tänään voinko "huijata" vähän isommassa asiassa puhtaalla

omalla tunnolla? Entä huomenna? Tiedän totuuden, muttei minun sitä

tarvitse kertoa...voinhan kertoa tarinoita, joilla peitän totuuden Sinulta ja

leikki jatkuu...

Taidan sittenkin pysyä totuudessani, vaikka se onkin vain oma

näkemykseni, mutta sille olen uskollinen. Uskon hammaskeijuun, mutta

minä en hoitanut tehtävääni kunnolla. Minun totuudessani hammaskeijut

ei kanna kolikoita tyynyn alle, vaan aikuiset ihmiset. Ja minä

unohtelin...Eikä maailmassani hammaskeijut sano tuovansa kolikkoa

vastineeksi hampaasta, vaan aikuiset. Joten minä salasin

totuuden...Myönnän.

SYYSKUU 2010

Vastuussa itsestäänKuka on vastuussa? Millä turvataan hyvinvointi? Kuka on vastuussa

ihmisen hyvinvoinnista? Ihminen ei voi olla vastuussa asioistaan, jos

hän ei saa kasvaa omaksi itsekseen.

Omassa työssäni: Miten mitataan

kuinka työhönkuntoutus toimii? Kuka valvoo työhön kuntoutuksen

kentää?

Millä puretaan sattuman varaisuus?

Nämä kysymykset voi esittää minkä tahansa asian suhteen. Kuka on

vastuussa ja millä rakenne korjataan, jolla pitäisi turvata

hyvinvointi: työssä, opsikelussa, perheessä, leikkikentällä...?

Nyt seis. Aloitammeko alusta. Ideaalissa tilanteessa ihminen on itse

vastuussa itsestään ja asioistaan. Hän kykene tunnistamaan tarpeensa

ja huolehtimaan niiden täyttymisestä. Mitä siis on tapahtunut? Meillä

on koko ajan entistä enenmmän ihmisiä, joilla ei ole kykyä huolehtia

tarpeistaan. Ja valtavasti niitä, jotka selviävät osasta elämään

liittyvästä, mutta jotkin osa-alueet ovat jatkuvasti solmussa.

Esimerkiksi työssäkäyvä, laskunsa maksava ihminen, mutta kokoajan

rikkinäisiä ihmissuhteita, jotka verottavat voimia. Eli ennen pitkää

kykenemättömyys ihmissuhteissa saattaa alkaa syödä myös muiden

elämän

osa-alueiden hoitokykyä.

Mistä ihmiselle siis kyky olla vastuussa itsestään? Onko käynyt niin,

että hyvinvointi yhteiskuntamme opettaa, kasvattaa ja kouluttaa meitä

valtavasti tuottamaan, muttei huolehtimaan itsestämme? Kiireessämme

teemme ja tuotamme ja kulutamme, mutta menetämme vastuumme

itsestämme

ja perustarpeiden täyttämisestä? Joten tarvitsemme entistä enemmän

palveluita täyttämään ihmisten perustarpeita? Me koulutamme ihmisiä

palvelemaan ja auttamaan muita. Minä autan sinua osa-alueella, jonka

olen itse oppinut, käynyt kouluni ja tällä teen työtä. Mutta oman

elämäni muut osa-alueet saattavat olla hyvinkin sekaisin. Joten sitten

minä menen sellaiselle auttajalle, jolla on itsellään kunnossa minulla

sekaisin oleva alue. Ja niin edelleen. Rakentaako tämä

hyvinvointiyhteiskuntaa vai rakennetta, jossa tulemme entistä enemmän

riippuvaisiksi toisistamme ja jonkun järjestämistä palveluista?

Miksemme opi olemaan omavaraisia oman hyvinvointimme suhteen?

Miksemme

opi pitämään itsestämme huolta? Vähenisikö kiire, jos jokainen osaisi

paremmin pitää itse huolta itsestään ja tarvitsisi vähemmän kaikkia

muiden tarjoamia palveluita?

Pohdintaa itsekseni:

Vastuu hyvinvoinnista on ihmisellä itsellään. Pitäisikö

koulutuksemme

olla se, joka valmentaa ensisijaisesti pitämään itsestään huolta

ja

kantamaan vastuunsa? Ja vasta sitten oppimaan faktaa? Nyt

yritämme

valmentaa elämän asioita faktojen opettelun kautta, mutta

ovatko

teorian oppiseen liittyvät paineet ottaneet vallan ja unohtuu,

että

ihminen on tärkein, hyvinvointi etusijalla ja asiat tulee aina

vasta

sen jälkeen? Että kaikille ei olekaan automaattisesti selvää, että

läksyjen teon pitäisi opettaa vastuunkantamista.. kun tulee

ajatus,

että opettajaa varten on tehtävä, ettei se suutu ja kaiken on

oltava

oikein, ettei tule punakynää. Käykö mielessä, että teen, jotta

opin

jotain uutta pärjätäkseni...ja opin olemaan vastuussa itsestäni.

Ja

oikeasti, onko kaikki koulussa oppimamme opetettu siksi, jotta

osaamme

elää peruselämäämme? Ja kuinkahan minulle selvitettiin mikä

liittyy

mihinkin? Vai olinko vaan hidas yhdistämään?

Eli aloitammeko keistä? Mielenterveyskuntoutujista, joilla on jo

asiat

sekaisin? Jotka vähiten osaavat pitää itsestään huolta, koska

heidät

on jo pettänyt oma mieli ja kyky kaikkeen? Joilla on jo kaikki

elämän

osa-alueet hoitamatta.Vai kuuntelemmeko heitä, kun he

kertovat mistä

ne asiat menivät epäkuntoon, mitä he olisivat tarvinneet, jotta

niin

ei olisi käynyt? Ja aloitamme ennalta ehkäisyn. otamme heidän

tietonsa, kuulemme heidän tarinansa ja teemme suunnan

muutoksen.

Aloitamme yhteisvastuullisen valmentautumisen ihmisen

elämään.

Opetamme lapsille jo koulussa sen minkä nyt aikuisina

sairastuneet

ovat ymmärtäneet ja mistä kokevat jääneensä paitsi. He olisivat

tarvinneet elämän perustaitojen harjoittelua. Koska enää ei ole

isoja

perheitä, isovanhempien viisauttta ja kylän vanhimpia, joita

seuraamalla lapsi voi oppia elämän asioita. Ja heidän

vanhemmillaan on

kiire. Kiire käydä työssä tekemässä rahaa, jotta lapsille voi ostaa

elämää. Ja monet heistä vanhemmista käyvät päivisin

tuottamassa

palvelua jollekin toiselle, joka ei itse osaa elää elämäänsä, ei

kykene selviämään ilman apua. Ja kiireinen vanhempi auttaa

työkseen

jotakuta mennäkseen kotiin väsyneenä hoitamaan lastaan, joka

käy

päivisin jonkun muun opetuksessa miten elämää elää. Ja kuka

tarkistaa

oppiiko lapsi elämänsä kannalta tarpeelliset elämäntaidot.

Kykeneekö

hän olemaan vastuussa koko elämästään ja pitämään huolta

kaikista

tarpeistaan. Mittaako koulussa annettavat arvosanat elämän

taitojen

määrää, kykyä vastata itsestään? Kenellä on aikaa opettaa

uusille

jonain päivänä aikuistuville kansalaisille miten elää, kun

aikamme

menee elämää osaamattomien aikuisten asioiden hoitoon? Koska

he ja

minä, emme ole osanneet elämäämme elää, kun ovat puuttuneet

perustaidot itsestä huolta pitää. Koska olemme rynnänneet

kiireiseen

työkenttään kovien koulutuksiemme kanssa pelastamaan niitä,

jotka ovat

elämänsä sekoittaneet ja tarvitsevat apua selvitäkseen.

On sattumanvaraista kuka oppii kantamaan vastuun itsestään ja kuka

saa

mitäkin apua ja tukea. Olisi vastuutonta olla jakamatta ajatuksiamme,

meidän jotka emme ennen osanneet itsestämme huolehtia ja nyt

olemme

oppineet. Sen jälkeen vastuu on kuulijalla. Jokainen tarttuu itselleen

sopivaan palaan. Mutta hyvinvointiyhteiskunnassa jokaiselle pitää

turvata mahdollisuus kuulla hyvinvointiin tarvittavat asiat, jonka

jälkeen on oma vapaatahto valita. Nyt kaikki eivät edes tiedä ja

koskaan opi tasapainoiseen elämään tarvittavia asioita. Joten

mahdollisuudet hyvinvointiin vähenevät, koko yhteiskunnassa.

ProsessiaMiksikö kirjoitan?

Haluan nähdä ja näyttää kuinka minä olen muuttunut kuluneiden vuosien

aikana. Kuinka olen tuntenut asioista, reakoinut niihin. Kuinka

reaktion jälkeen on aina ollut hämmästystä ja ihmettelyä. Kunnes

kivun, tuskan ja valtavan määrän mietintää jälkeen olen löytänyt

sisäisen tiedon, oivalluksen, olen tajunnut asian ja siihen ratkaisun.

Löytämälläni tiedollani olen rakentanut rakenteen, jossa yhdistyy

kaikki asiasta tietämäni. Ja sitten olen kirjannut kysymyksen.

Kysymyksen, jonka lukemalla muistan kaiken siihen sisältyvän tietoni.

Rakenteita on syntynyt minuun ja työhöni. Kysymyksiä omaksi

opastuksekseni sekä jaettavaksi muille, avuksi oman tiedon etsimiseen.

Minä en ulkolue asioita, enkä liity ulkoa ohjattuihin rakenteisiin,

ellen ymmärrä niitä. Joten käyn prosessin, tutkin asiaa. Tämä on minun

tapani oppia asioita, kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Ellei minulla ole

tilaa prosessille, aikaa tutkia ja hämmästellä asioita, kehitykseni

jumittuu. Ja jumittunut tilanne on johtanut minut masennukseen. Liian

monta avointa prosessia kerralla, liian kiire pysähtyä miettimään

niitä tai pelko kohdata jotakin asiaa. Joten projektin aikana olen

ihmisenä, kuntoutujana ja työntekijänä ottanut aiemman elämäni asiat

rohkeasti uudelleen prosessoitavaksi, läpikäytäväksi loppuun asti.

Ja projektin aikana eteen tulleet pohdinnat olen käsitellyt heti,

myös osana työhön paluutani. Olen purkanut masennukseeni johtaneet

toimintamallit, joilla ennen olen piilotellut, vääristellyt ja

katkonut omaa kasvuani. Olen myös kasvattanut ymmärrystäni asioista,

jotten enää pelon takia jätä asioita käsittelemättä.

Kirjoitin itselleni:

Tehtäväni on ravistaa. Rikkoa tabuja. Löystää asenteita. Olla

ihminen,

kokonaan, itsenään. Ei roolissa, ei tittelissä, ei ulkoa ohjatussa

tavassa toimia. Vaan hetkessä kaikkineen, tunteineen,

kohtineen,

vajaana, aitona, itsenä, kauniina, rujona, eheällä pinnallaan

peittelemättä saamiaan kolhuja. Sanoen omia sanojaan,

mittaamatta

kokoaan. Kuten ihminen ollessaan itsensä.

Olen halunnut tuoda omat kasvukohtani julki näyttääkseni mistä

parantumisessani on ollut kyse. Ettei kuntoutuminen ole mystistä, vaan

systemaattista muutosta, työtä itseni kanssa itseni sisällä, jolla

olen pyrkinyt ymmärtämään asioita ja opetellut itselleni hyväksi

olevia tapoja toimia.

Minulta on tarvittu halu muuttua, rohkeus tehdä se ja minä olen

tarvinnut tietoa, tukea, tilaa ja aikaa. Ja ku nämä ovat toteutuneet,

minä olen muuttunut, ymmärtänyt, parantunut ja aktivointut kyvyni

pysyä terveenä, tasapainossa jatkuvasti muuttuvan uutta oppivan itseni

kanssa.

Kuntoutumista ei voi tapahtua, ellei asioitaan prosessoi. Kasvua ja

kehitystä ei tapahdu prosessoimatta. Oppiminen on prosessi. Eli

elämäni on jatkuva prosessien sarja, jolla opin asioita. Olen

saattunut joskus elämässäni tilanteeseen, jossa prosessikoneeni meni

jumiin ja lakkasi kokonaan toimimasta. Ja tunsin silloin itseni

eläväksi kuolleeksi, olin masentunut. Ja iloisesti parantuneena

sukeltelen tänä päivänä taas vuolaana virtaavassa prosessieni

jatkumossa. Prosessit elämässä eivät siis lopu, mutta minä olen

oppinut olemaan niiden kanssa ja käsittelemään ne hetkessä. Eli olen

löytänyt takaisin oman tapani oppia asioita, kasvaa ihmisenä.

Oonko enkeli?Kävin katsomassa Prinsessan, tositarinaa Kellokosken mielisairaalasta

menneiltä vuosilta. Ja jäin miettimään, että mitäs kun minä olen aina

ollut sitä mieltä, että olen prinsessa ja miehenikin ajattelee

niin...Tavan prinsessaksi sanonut joku muukin matkallani...Eli mikä on

totta, mikä tarua, mikä mielikuvitusta, mikä leikkiä, mikä tapa puhua,

mikä tapa ilmaista, mikä lapsekasta, mikä lapsellista, mikä

todellista, mikä meille kaikille yhteistä, mikä meitä erottavaa, mikä

tervettä ja mikä sairasta...ja kuka vetää rajan?

Tai enkelit, onko heitä..ja missä heitä on. Kun ihmisellä on paljon

enkeleitä, kaikki paikat pullollaan, hän on keräilijä. Kun joku kerää

tiettyjä enkeleitä vähän ja laittaa ne lasihyllyille, hän on

sisustaja. Kun henkilö puhuu enkeleistä isojen joukkojen edessä

viikonloppuisin, hän on pappi...tai ehkä humalassa. Jos minä sanon

uskovani enkeleihin, olen uskovainen. Jos sanon lapselle näkeväni

hänen suojelusenkelinsä, olen turvaava äiti. Lapsi innostuu ja pappi

kehuu minua, kun puhun enkeleistä. Uskon, kuulen, näen enkeleitä..mikä

ero kullakin ja onko eroa missä sanon näitä asioita? Jokaisella on

varmasti joku enkeli lähipiirissä, niin herttainen, ihana ja avulias.

Hohtavan säteilevä tyyppi. Mitä ajattelet minusta jos sanon uskovani

enkeleihin? Kuulevani enkeleiden puhuvan? Näkeväni niitä? Ja mitä

minulle puhuisi keräilijä, sisustaja, pappi, äitini, lapseni ja

psykiatri keskustelussa enkeleistä? Elävistä prinsessoista, täällä,

minun kotonani..

Matkalla pienen sisäisen ihmiseni pohdintaa itseni kanssa:

Kun pienenä koin, että englanti on mun kotikieli. Kun puhuin

vieraita

sanoja. Kun tiesin, ettei oikeasti ole köyhä. Että olen Amerikasta.

Vaihtunut sairaalassa, koska vanhempani eivät olleet minun

vanhempani.

Kun koin olevani kuningatar, asuvani linnoissa ja kartanoissa.

Kun

vaatteiden olisi kuulunut olla leveitä ja korkojen korkeita. Kun

muistin asioita. Kun ymmärsin koiraani sanattomasti. Kun näin

ystäväni, vaikkei äiti nähnyt. Kun puhuin ääneen asiani. Kun

kuumeessa

matkustin avaruudessa. Kun aina koin olevani jo vanha ja

omaavani

viisautta. Kun osasin niin paljon. Kun opetin pienempiäni,

suojelin,

puolustin ja kysyin syytä epäoikeudenmukaisuuksille. Kun en

pitänyt

jostakusta, kun vaistosin asioita, kun en suostunut. Kun uskoin

enkeleihin. Kun näin pilvistä tulevaisuuden. Kun

sanoin haluavani maailmaan rauhan. Ja kun kerroin tietäväni

miten siihen

päästään. Kun olin vielä lapsi. Olinko silloin mielisairas,

persoonallisuus häiriöinen, tunne-elämältä outo?

Sanoin jokunen viikko sitten olevani enkeli. Puhuimme työryhmän kanssa

loppuraportin ja projektin kotisivujen rakenteesta. Kotisivujen

etusivulla olevista ohjaavista kysymyksistä ja seuraaville tasoille

tulevista jatkokysymyksistä. Keskustelimme määritelmäteksteistä sekä

kokemusteksteille ja kuville sopivimmasta kohdasta

kokonaisuudessamme.

Totesimme, että ohjaavat kysymykset ja jatkokysymykset meillä jo on,

niitähän olemme kysyneet ja työstäneet vuosia tehdessämme

kehittämistyötä. Kokemustietoa on kerättynä usealta vuodelta, kun vaan

järjestämme ja siirrämme ne julkiseksi. Määritelmät ja työvälineet

ovat muokkautumassa tiiviiksi kokonaisuuksiksi, joista kuvaukset ovat

työnalla. Totesimme olevamme aikataulussa. Ja syvimmälle tasolle

totesin kirjoittavani, että olen enkeli. Eli...? Mitä se minusta

kertoo? Jokainenhan meistä tietää, että enkelit ovat kauniita ja

puhtaita olentoja ;) Eli kuvittelenko todella olevani sellainen? Vai,

että kuvittelenko tekeväni jotain hyvää? Vai mitä ihmettä? Mitäköhän

siis mietin niin sanoessani? Jäänkin ajattelemaan....vai olenko jo

ajatellut...

Ja ajatella, että mitä mahtavat muut ajatella?

Salaillaan(ko)Mistä tabut tulee? Vaitiolo, suojaamisentarve, etäisyyden

säätely...Missä ne määrittyy ja käytetäänkö niitä yhteisten

määritysten mukaan vai omiemme? Voin näyttää kalenterini, avata kotini

ovet ja antaa ihmisten lukea sähköpostini. Mitä ja mitä varten jotain

peittäisin? Mikä ihmisen elämässä ja ihmisyydessä on sellaista mitä

minun pitäisi salata? Ja jos jotain peittelen, häpeilen ja salailen,

haluanko niin jatkaa vai voisinko muuttaa asiaa tai asennettani niin,

ettei tarvitse peitellä?

Taas olen jutellut itseni kanssa: Yleinen juttu jota kuulen

toistettavan on, että minulla on rumat alushousut jalassa, nyt

hävettäisi jos

kävisi onnettomuus ja ambulanssimiehet näkisi...mitä varten?

Voisiko

asenteesta luopua? Asettua, että mitä väliä. Ellei asenteesta,

niin

entä niistä alushousuista? Jos käyttäisi sellaisia, joissa ei hävetä.

Seksuaalisuus, ei sovi puhua! Paitsi poikien kesken kaljoissa,

tyttöjen illoissa, kahvitauoilla, naureskellen. Mitä ihmettä?

Rakastelen aviomieheni kanssa, voinko niin sanoa, järkytänkö

jotakuta,

rikonko jotain, olenko epänormaali kun sanon? Vai olisiko

järkyttävämpää, etten rakastelisi? Olisiko kamalampaa, jos

puhuisin

niin tekeväni vai jos en koskaan tekisi? Vai kamalaa, jos en tekisi

ja

olisin siitä hiljaa? Vai...jos en rakastelisi ja kertoisin sen,

olisiko se vähemmän tabu? Tai jopa toivottavaa kuulla, jotta

voisi

osoittaa myötätuntoa...vai olla hiljaa tyytyväinen, kun itse saat/

annat edes joskus fyysisen läheisyyden tulla elämääsi?

Entä henkisen läheisyyden kohta, kohtaaminen tai kohtaamattomuus.

Esimerkiksi väsymyksen takia kuulemattomuus. Kun ei jaksa enää

yrittää, tehdä poikkeuksia, etsiä ratkaisuja, kun ei jaksa enää

välittää. Kun sulkee ihmisyyden ja on vaan paikalla. Ja työpäivän

jälkeen vapaalla, kesän lomalla. Onko se terve raja, jolla suojata

ihmisyys vai suojamuuri, jolla peitetään se? Millä pelastan itseni

tällaisilta muiden toimintamalleilta? Lapsena on tehtävä kuten

vanhemmat sanoo, koulussa opettajan tahdon mukaan, töissä esimies

määrittää. Mitä jos jollain määrittäjällä on tapa tai uskomus, johon

en voi liittyä? Jos siitä tulee paha olo, hyvinvointi kärsii ja

tiedän, että alan kärsiä? Mitä sitten, jos määrittäjä ei kuule minua?

Onko tämä tabu vai voiko tähän tarttua... Siis kuulenko ja kykenenkö

kohtaamaan? Jos kykenen, hyvähyvä. Jos en, mitä sitten....Mitä käy

itselleni, kun en kohtaa? Mitä käy hänelle, jota en kohtaa?

Voiko tätä ajatella? Voiko tämän kuulla ja kohdata...myöntää asia,

hymähtää, muuttaa suuntaa ja vaihtaa alushousut sellaisiin, että

niiden kanssa voi olla julkisesti, jos kohtaa ambulanssisetiä. Että

voi kohdata heidät...

LOKAKUU 2010

Kenen PITÄÄ muuttua? Pysyä ennallaan?Ovatko ne mielestämme mukavia, jotka ovat kanssamme samaa mieltä?

Eli

jotka ovat kanssamme samassa ihmisen kasvuvaiheessa. Tai ne, jotka

eivät näytä vaihettaan, prosessiaan, tunteitaan, ajatuksiaan.

Pohtivat, ruotivat, kelaavat niitä sitten takanapäin ja tulevat taas

kohtaamaan tyynen oloisina. Kenties kätkevät tuskansa ja kituvat

hiljaa kärsimyksen tiellä. Pelkäävät suoraa kohtaamista, suorien

sanojen vaikutusta, rehellistä oman todellisuuden myöntämistä. Mitä

varten jotkut voivat huonosti, kulissiensa takana? Mitä varten emme

voi kohdata toisiamme, toistemme elämää ja jokaisen kohtaa omassa

kasvuprosessissaan?

Kirjoitin ystävälleni viimekesänä tarkastellessani itseäni:

Kuilu, joka estää suoruuden. Estää, koska minulle ei mainita

vioistani. Mitä varten? Oletus etten suostu kuulemaan? Tai

kuulen ja

haastan kaikkien viat samalla kertaa? Tiedän vikani, vinoumani,

korjausta vaativat kohdat. Kyllä niistä voi puhua, vaillinaisista

vuorovaikutustaidoista, kun en anna omastani periksi. Tavoistani

olla

heti sanomatta. Taipumuksestani kantaa taakkaa ja vatvoa

ratkaisua.

Viivyttelystäni asioiden selvittämiseen. Koska tiedän, etten ole

diplomaattinen, en pehmennä, en kierrä. Joten en osaa sanoa,

kun vasta

valmiin ja valmis ottaa aikaa. Koska minulla on vikani, etten

kestä

junnaamista, koska itse junnaan. En heti pysäytä, en heti selvitä

ja

näitä roippeita vuosilta kannan suhteessa työhön, joka on ollut

minun

kenttäni harjoitella asioita. Koska en enää heti ota puheeksi, kun

kokelilin joskus keskeneräisellä tiedolla, ja tieto ei saanut tilaa

kasvulleen. Joten on ollut odotettava valmista, ettei tietoni

kuoletu

tai vinoudu. Ja että on voima ja rohkeus olla itse tietoni kanssa

ja

vastaanottokyky. Myös rajani notkuvat, elävät ja siten

hämmentävät.

Rajani ovat holtittomat, muuttuvat ja venyvät. Sopivat minulle,

mutta

muuttuessaan satuttavat muita. Kyllä näistä voi puhua, sillä jos

ei

puhu, en pääse maaliini. Ei voi ihminen kasvaa ja kehittyä, jollei

puhuta. Lapselle puhutaan, opastetaan ja kerrotaan, jotta

kasvaa ja

oppii. Jos ei lapsena puhuttu, niin kuinka aikuisena osaa jos ei

sovi

vikaa katsoa, ellei itse sitä huomaa. Kuinka huomaa?

Kärsittyään,

tyrittyään, pilattuaan tarpeeksi. Ja kuinka korjaa jos taas pitää

itsekseen keksiä. Saa, pitää ja on velvoite puhua, tarttua,

auttaa,

tehdä kysymyksiä. Yhteiskunnassa, jossa ei luonnostaan lapsena

opi.

Kysyä muilta ja ottaa muiden kysymyksiä, sillä jokaisen kasvussa

on

aukkoja. Mutta jos tahtoo vaan kysyä muilta ottamatta vastaan

kysymystä omasta kasvustaan, se ei toimi. Kumpaankaan

suuntaan.

Olen vuosia intohimoisesti tarkastellut itseäni. Halunnut kasvaa

ihmisenä. Koska se on aina ollut haluni ja toiveeni, mutta paikka ja

aika ei ole ollut siihen aiemmin sopiva. Ympäriltäni on puuttuneet

ihmiset, joiden kanssa ylittää ja alittaa hankaliakin ihmisenä

olemisen kohtia. Ja nyt olen löytänyt vertaiseni, toiset masentuneet,

jotka eivät ole aiemmin mahtuneet nahkoihinsa, paikkoihinsa ja ulkoa

rajattuun elämäänsä, olen päässyt unelmieni kultamaahan. Halua ja

tahtoa kasvaa, oppia ihmisenä ja uskallusta kohdata asioita, huikeita

määriä tässä meidän joukossa. Ja heidän kanssaan olen saanut kunnian

kasvaa ilman rajaa ja asetusta kuinka paljon saa ja voi kehittyä. Olen

37 vuotias ja omasta mielestäni kohtuullisen kasvanut minun olisi jo

ihan hyvä ollakin.

Oman kasvuni ja janoni lisäksi, kuinka paljon kuulenkaan ja kuulijana

toimin, työni puolesta, tutkijan intohimosta ja lähimmäisenä. Kuljen

ihmisten kanssa läpi erilaisia kasvukohtia, jaan kokemaani, kuljen

matkaani edestakaisin ammentaen jaettavista yhteisistä kohdista. En

tietäen, en taitaen, vaan kertoen kuinka minulla, mitä mietin, mitä

tunsin, mihin päädyin. Ja jos en matkaltani löydä, sanon olevani

tietämätön tähän, sanaton, mutta kuulevani. Antaen tilan toisen viedä

jakamisen tarpeensa toisaalle. Sillä ymmärrystä haen itse, eikö siis

kenties muutkin...

Tilaa, aikaa ja meitä ymmärtäviä ihmisiä. Onko se niin, että voimme

parhaiten vertaistemme joukossa. Niiden, joiden kanssa

kasvuprosessimme kulkevat samaan suuntaan, käsi kädessä samassa

tahdissa. Entä kun kehitymme itse, niin onko aina edessä paikan ja

seuran vaihto tai opetellut vuorovaikutustaidot, joilla kompensoin

välisiä erojamme. Rajaan sinua tai rajaudun itse... Vai löytäisinkö

kultamaan muualtakin, paikan jossa voimme olla erikohdissa ymmärtäen

toistemme matkaa, ollen rehellisesti juuri sitä mitä olemme ja antaen

kullekin tilan kasvaa juuri NIIN SUUREKSI kuin kantti ja iho kestää...

Paikoillaan pysymisen paikkoja kyllä tiedän, mutten halua tahtoa.

Siellä asuu Katjan masennus. Sieltä se tuli aikaisemminkin...

Kuka tietää mikä minulle on parasta?Kuka tietää mikä kuntoutujalle, masentuneelle, väsyneelle, uupuneelle

on parasta? Tätä olen viimeiset vuodet selvitellyt ja itseltänikin

kysynyt. Työtäni mahtavan työtiimin kanssa on ollut ottaa selvää mitä

me tarvitsemme voidaksemme hyvin. Ja sitten olemmekin tutkineet.

Kokeilleet kaikkea, tunteneet mistä tulee paha olla, kääntäneet suuntaa

ja

kokeilleet taas ja löytäneet hyvää tekeviä asioita. Ja sitten lopulta

saatuamme tarpeeksi etäisyyttä menneeseemme, pahoinvointimme

aikaan,

olemme voineet katsoa mitä varten joskus aloimme voida niin pahoin. Ja

sitä kautta olemme löytäneet mikä meille on parasta, missä on hyvä

olla ja miten hyvinvointi säilyy ja jopa lisääntyy.

Ja kun olemme löytäneet hyvinvoinnin pisteen ja verranneet niitä

toisten kanssa, olemme huomanneet kuinka samanlaisia ovat

pahoinvointia lisänneet syyt elämissämme ja kuinka yhteisillä asioilla

saavutamme hyvän olon. Ja siinä kohdassa sitä vaan tietää, että ihan

itse parhaiten tietää, mikä itselle on parasta. Ja kuinka paljon

ahdistusta tuottaa, jos joku olettaa tietävänsä yli minun, jos joku

olettaa voivansa tehdä päätöksiä yli minun hyvinvoinnin kohtani, jos

joku olettaa voivansa ohjata minut johonkin toiseen kohtaan hyvästä

olostani. Minä äitinä lapseni, puolisona toisen aikuisen, työtoverina

kolleegani tai esimiehenä alaiseni. Yhteiskunnan päättäjänä

kansalaisen. Ulkoa ohjaamisesta tulee paha olla.

Kirjoitin ystävälleni keväällä ollessani epävarmuuden kohdassa

suhteessa omaan tietooni masentumiseni syistä:

Kierrän itse tätä paskaa. Oma vikani: en tuo itseäni ja asiaani

tarpeeksi näkyvästi esille, paitsi luennoidessani ja asioidessani

muualle, puolueettomille kentille. Kotikentällä, läheisteni kanssa

jään jalkoihin, en tule kuulluksi ja nähdyksi kokonaan, kun en tee

sitä tarpeeksi varmasti. Omassa suossani uin, sorry, hukutan

muitakin

sinne. Tämä ei ihan pidä paikkaansa, mutta paremmat sanat ei

nyt

asetu. Öitä.

Ps. en ole totta, kun en kerro kuinka asiat oikeasti ovat

menneet,

siksi vituttaa kun näen ei totta ympärillä. Panttaan tietoa, siksi

ärsyynnyn muista. Panttaan kokoni, tietoni, taitoni, kykyni.

Kerron

kyllä vikani, mokani ja menetykset. Oma paska, nielen ja

työstän.

Mitä varten kiroan, puhun rumia... niin, joskus kova kohta vaatii

kovia sanoja. Mieluummin kovia sanoja, kuin sisään kerättyä kiukkua ja

turhaumaa, mieluiten kirosanojen kautta avoin prosessi, jonka kautta

pääsen läpi tunteiden, voin sukeltaa siihen miltä asia oikeasti

tuntuu. Sitten rauhoittua ja hengittää. Ja kerätä tiedon, jonka

tunteen läpieläminen toi tullessaan. Koska paha olo tulee

tukahdutetuista tunteista, jotka eivät mahdu, ole sopivia, eivät saa

tulla näkyville. Ja siten eivät koskaan myöskään tuo tietoa kuinka

asian voisi ratkaista. Kirosanojeni paikalla voisi olla hillitön itku,

raivoaminen, hiusten repiminen, pään seinään hakkaaminen, toisten

lyöminen, itseni satuttaminen... minä kiroan tai itken.

Koska aina joskus jotkin asiat koskettavat, nostavat tunteita, ovat minulle

kipeitä tai täysin uusia. Ja sitten kun olen valmis, ihmisenä täydellinen,

rauhallinen ja kaiken kanssa sinut, mitään enää koskaan prosessoimatta,

pohtimatta, mihinkään uuteen enää törmäämättä, en enää kiroa, en

tuskasta itke, koska en enää ole elämää täydesti elävä ihminen, vaan

valoa loistava henki.

Minulla ei aiemmin ole ollut täyttä tietoa mistä masennukseni on tullut.

Eikä

sitä ole minulle selittänyt kukaan muukaan, sikäli jollakulla on siitä

kattava tieto ollut. Joten uskaltaakseni katsoa, tutkia ja hyväksyä

tietoni pahoinvoinnin syistä on tarvittu aikaa, etäisyyttä ja kykyä

ymmärtää laajemmin. Ja jos siihen on tarvittu muutama kirosana, niin

aika pieni juttu siihen nähden, että tiedon avulla varmistan, etten

enää masennu. Ettei paha olo enää kiiri kantapäilleni ja vedä minua

mustaan ymmärtämättäni. Joten jos joku kokee kirosanani loukkaavana,

hänen on syytä olla lukematta ja kuuntelematta minua, sillä en halua

niistä luopua. Ne kuvaavat sitä mitä koen, mitä käyn läpi, miltä asiat

oikeasti ihmisestä hetkittäin tuntuu ja niiden takana on ollut ja

tulee olemaankin, minun tietoni. Tuskan takana, mustan pohjalla,

pahoinvoinnin läpimentynä löydän totuuden. Valon, jota seuraamalla

voin paremmin.

Joten minä tiedän mikä minulle on parasta. Ja monen, monen

masentuneen

kanssa kulkeneena minulle paras, hänelle paras ja toisellekin paras on

hyvin yhtenevää. Ei pala parasta ja osa ei niin hyvää. Vaan meille on

parasta se mikä meille kokonaisuudessan on parasta. Ja siitä meillä

itsellämme on tieto. Ja sitä tietoa ei voi käyttää osittain luodakseen

meille osittain hyvinvoinnin. Koska osa hyvinvoinnista kehittyy vielä

ajan kanssa pahoinvointi. Meillä on oikeus hyvinvointiin, kokonaiseen

hyvinvointiin. Sillä tiedolla, jonka me masentuneet itse tiedämme,

koska oelmme sen tiedon hakeneet pahoinvointimme läpi. Ja sitä tietoa

ei saa kukaan ulkopuolelta paloitella ja tarjoilla meille vain valikoituina

sirpaleina.

Sillä sirpaleista tulee eheää vain, kun ne saa kasvaa kokonaiseksi

kokonaisuudeksi.

Eli kuka tietää mkä minulle on parasta? Mikä kuntoutujalle,

masentuneelle, työhön palaajalle on parasta? Kuka katsoo omaavansa

ylemmän tiedon tietää mikä on parasta ihmiselle.... jos ihminen osaa

kertoa tarvitsemansa, niin kuka meistä voi mennä sen tiedon yli? Mikä

ja kuka ratkaisee oikeutemme hyvinvointiin? Me itse, joku toinen vai

raha? Jossain määritelty summa millä hyvinvointia voidaan ostaa...

voiko hyvinvointia ostaa ja ulkoa määrittää? Mikä on tärkeintä,

maksajan kanta, rahankulkureitti vai ihmisen hyvinvointi?

Sillä jos minä en voi hyvin, minusta tulee pahoinvoiva, väsynyt,

uupunut, masentunut... ja tulen tälle yhteiskunnalle kovin, kovin

kalliiksi, pitkän aikaa. Lakisääteisesti. Joskin sillä on työllistävä vaikutus...

ASENNE 2010Kuuntelin viime keväänä kahvilassa opiskelijoita, jotka miettivät

mielensairautta ja psykiatrista sairaalaa. Ensimmäinen ajatus, joka

heille tuli mieleen oli itsepuolustuskurssi. -Jotta osaa olla, jos ne

hyökkää kimppuun-. Mikä on mielenterveyskuntoutuja?

Mielenterveysongelma? Sairaus?

Asiat pitää määritellä, joka sana pitää avata, jotta tiedämme mistä

puhumme. Puhummeko samasta asiasta. Sillä minä olen

mielenterveyskuntoutuja, jolla on ollut mielenterveysongelmia. Ja

ajatus, että jonkun pitää pelätä minua ja mitä minä hänelle teen,

tuntuu hieman itsestäni vieraalta.

Istuin taas syksyllä kahvilassa. Kuuntelen: -Niillä ei ole kaikki

muumit laaksossa. Mitä niistä tulee, ei niillä ole mitään tilannetajua-.

Nuoret, kauniit, herkät ihmiset puhuivat mielenterveyskuntoutujista.

Kaltaisistaan nuorista, jotka olivat päätyneet diagnosoitaviksi ja

jonkin päivä-/työtoimintaa tarjoavan palvelun piiriin.

Minä sain vakavan masennuksen diagnoosin ensimmäisen kerran vuosi

insinööriksi valmistumisen jälkeen 23 vuotiaana. Minulla oli mahtava

työpaikka,

loistavia ystäviä, kaunis koti, seuraa, menoa ja meininkiä elämässäni.

Oli joitakin asioita, joita en ymmärtänyt. Eikä ketään, jolta kysyä.

Tai kysyin, mutten saanut vastauksia. Ja omat resurssit täydennettynä

kirjaston kattavalla lisämateriaalilla eivät riittäneet. En silti

alkanut ymmärtämään ja liityin johonkin, koska en tiennyt muustakaan

tavasta. Ja sitten voimani loppuivat, ohi väsymyksen, taakse

uupumuksen, kautta valtavan pahoinvoinnin ja kyllötyksen olin mennyt

masennukseen. Tilaan, jossa minulla eivät olleet kaikki muumit

laaksossa. Ja katsoiko minua jo sillloin ikäiseni, kaltaiseni

ajatellen, ettei minusta enää koskaan mitään tule?

Pikku väliprosessini viime vuodelta kirjattuna ystävälleni:

Anteeksi, olen jonkin asiani kanssa nyt, ihan kuin jokin vitun

lasten

piiripienileikki menossa. Ja nyt pitäis sanoa seis ja antaa

ulkoraamit, jonka jälkeen leikki vois muuttua kehittäväksi.

Tässä kohdassa katsastelin asenteita, näkemyksiä masentuneista ja

heidän mahdollisuuksistaan kuntoutua ja palata työhön. Pussittamaan

muttereita tai pesemään lattioita? Anteeksi, mutta tämä prosessi on

edelleen minussa hieman käynnissä. Eli minulla on ikävä asenne. Mutta

kuinka moni parantumisesta ja elämään paluusta haaveileva masentunut

kohtaa näkemyksiä, että hänen kykynsä loppuelämänsä ajan riittävät

olemaan välillä tolpillaan ja vähän tekemään jotain kivaa. Kuinka moni

masentuneen kohdatessaan uskoo sisällään tuon ihmisen jonain päivänä

olevan kolleegansa, lapsiensa hoitaja, oman ammatillisen

lisäkoulutuksensa kouluttaja? Kuinka moni on asenteesta tyhjä ja

kykenee kuulemaan masentunutta ihmisenä ja tukemaan ja

kannustamaan

häntä niissä haaveissa, jotka hänessä syvällä elää. Jos vielä elää,

ellei liian moni asenteellinen kohtaaminen ole tappanut viimeistäkin

haaveen kipinää sisimmästä.

Ja entä jos masentunut siitä huolimatta selviää. Ei piittaa asenteesta

ja kipuaa elämänsä portaita takaisin valoisaan päivään. Ja päättää

palata työhön. Mitä hän sitten kohtaa?

Miksi musta tuntuu, että jokin on hajotettu? Tiputttu lattialle ja

mennyt sirpaleiksi. Toivo, haave, uskomus, romutettu. Syljetty,

poljettu ja poltettu. Pallona kurkussa, sykkeenä rinnassa, jumina

niskassa. Itse, usko itsestä. Tieto itsestä mennyt matalaksi.

(kirjoitin katsoessani työhön palaajaa, joka kohtasi vähättelevän

asenteen työpaikallaan)

Tämän asenteen kohtaamisen jälkeen työhön palaaja tekee ison työn

itsensä kanssa. Pakenenko ja pelastan vasta eheytymässä olevan

sisimpäni vai olenko jo niin vahva, että kestän?

Tähän kohtaan syntynyt pohdinta:

Kohta. Jossa haluaisi turvan. Jossa tahtoisi rauhan. Ottaisi vaikka

miehen, vakaan jäyhän kiinnittämään. Tai työn, pienen,

turvamaan.

Heräsi aamulla ja tekisi oivan työn. Illalla seurustellen tekisi

itsestään olevan. Puhuisi pienillä sanoilla, katsoisi lempeillä

silmillä ja hellisi kevyillä kosketuksilla. Olisi lempeä, lämmin,

keveän helppo. Kaunis arjessa, rento lomalla. Pienesti, sievästi,

ihanasti. Sulkisi pahan pihalle. Panisi pedon aidan taakse ja

hymyilisi huomiseen. Panisi pumpulit korviin suojaksi

räksytykseltä,

katsoisi vaan oikealle, olisi oikeamielisten kanssa oikeassa.

Asettuisi pakettiin. Olemaan onnellinen osa itseään. Olisiko siinä

kaikki?

Ihminen, työhön palaaja, ilman suojamekanismeja lähetetään työpaikalle

kokeilemaan,

vaiheessa jossa oma kasvuprosessi on saatettu alulle. Sillä sitähän se

kuntoutuminen on, prosessia, muutosta. Ja tässä kohdassa vastaan tulee

kaikki uuden työyhteisön asiat. Onko työyhteisö

toimiva ja terve? Miten työyhteisön valmentautuminen työkokeilijaa

varten? Mikä hyöty työkokeilijasta on työyhteisölle? Mitä on

valmentautuminen oikeaan työntekoon? Mitä tarkoittaa, että työ toimii?

Millä asioilla ihmiset tipautetaan työyhteisöistä/ työyhteisöissä?

Mikä luo työpaikoilla ongelmia, että ihmiset tippuu? Miten tila

jokaisen omalle työtavalle?

Ja kuinka kipeää on työhön palaajana matkallaan löytää itsestään kohta,

jossa

alkujaan sairastui. Sillä tiellä, jonka alkupäässä ehkä oli liian

pieneen pakettiin asettuminen, mahdottomuus toteuttaa omaa työtapaa,

joutuminen keskelle työyhteisön keskinäisiä välinen selvittelyjä... ja

niistä kertynyt paha olo johti masennukseen. Voiko sille tielle lähteä

uudelleen vai tulisiko valita uusi reitti? Mitä varten niin harva

palaa työelämään? Ja missäköhän syy, että palanneista 75% putoaa

uudelleen 5 vuoden kuluessa?

Nyt ymmärrän, että innostukseni mukaan kulkeminen oli avain minun

työhön kuntoutumiseni onnistumiselle. Sitä kautta sain avattua

tiedostojani yksi kerrallaan kasvavassa tahdissa. Ja tuo tiedostojen

avautuminen antoi taas tilaa innostua uudesta asiasta. Joten sain

valtavasti aikaiseksi ja olin iloinen, toisinaan. Sitten taas toisena

hetkenä hävitin kykyni olla, olin maassa ja väsynyt. Innostuessani

jaksoin aloittaa ja tarttua vaativiinkin tehtäviin. Ja hetken päästä

löysin itseni lamaantuneena jaksamatta hievahtaa. Kävin koko ajan

ryhmässä, omahoitajalla ja söin lääkkeitä. Enkä ymmärtänyt kuinka

sairauden oireet hetkittäin ottivat minut niin totaalisesti valtaansa.

Ja niin sykähdyksittäin. Koin olevani edelleen todella kiinni

mielenterveysongelmassani. Se määritteli koko olemiseni, vaikka

hetkittäin yritin kokea olevani normaali, jaksava ja matkalla

eteenpäin. Tänään kuntouduttuani, rakennettuani työhön kuntouttavaa

mallia 5 vuotta ja oltuani takaisin mukana työelämässä 6 vuotta,

tiedän että vaihteluni johtuivat masennuksesta parantumisesta,

läpikäymistäni prosesseista, asioista jotka rohkeasti kohtasin

matkalla takaisin itsenäisyyteen. Olin kasvamassa ihmisenä.

Minä olen matkallani saanut arvostavaa asennetta, mahdollisuuden

kulkea reittejä, jossa yhteiskunnan rakenteista johtuvat tahattomasti

syntyneet esteet on saatu kierrettyä ja sisäiset esteeni olen saanut

rauhassa käsitellä ja muuttaa voimavaroikseni. Ja ilman arvostusta,

niitä kiertoja ja asioiden käsittelyä muumini olisivat edelleen

reissussa..enkä minä olisi palannut työhön, elämään ja hyvinvointiin.

Vaan olisin edelleen kuin sairastaessani: hiljainen, vetäytyvä,

syrjässä, likaisissa hiuksissa, virttyneissä vaatteissa, siivottomassa

kodissa, jaksamattomana, onnettomana, painavampana, rahattomana,

välittämättä mistään, yksinäisenä... totaalisesti ilman muumejani.

Kuinka moni uskoi ja tiesi, että voin parantua ja olla nyt sitä ja

siinä missä nyt olen? Uskoitko sinä...

Ja tavatessasi ihmisen, joka kohtaamisen hetkellä voi huonosti, missä

kykenet hänet näkemään kuvassasi tulevaisuudesta... mihin hänessä

uskot... sillä emmekö uskollamme luo asenteemme... vai?

MARRASKUU 2010

Terve, sairasTerveet ihmiset ovat avoimina liittyneenä yhteiskuntaan ja sairaat

syrjäytymässä yhteiskunnan ulkopuolisina käpertyneinä itseensä.

Hyvinvoivat ja pahoinvoivat. Hyvä niille, jotka voivat hyvin.

Ja pahoinvoivia varten meillä on tukeva palvelujärjestelmä auttamassa

heitä takaisin hyvinvointiin.

Tavan ihmisen prosessia: Minä ihminen. Kuinka minä ihminen

voisin tehdä sellaisia tekoja ja

sellaisia ratkaisuja, että toinen ihminen kärsii? Mikä voi olla

tärkeämpi syy päätöksilleni kuin ihmisten hyvinvointi? Kuinka

voisin

tehdä päätöksiä tietämättä ihmisten parasta? Mistä nämä

meidän

palvelurakenteet tulee, kun niissä on ihmisillä niin paha olla?

Kuka

ne on rakentanut ja koska? Ei ainakaan kukaan tämän päivän

ihmisen

elämää tunteva ihminen.

Onko järjestelmän kussakin rattaassa tiedossa, että rattaan

toisella

puolellakin on elämää? Että kärsivien määrä on valtava? Ja että

kärsivät kärsivät, koska järjestelmä ei toimi enää tukevana vaan

pahoinvoinita aiheuttavana? Kuinka voidaan puhua

hyvinvoinnista, jos

neljännes kansasta on uupumisuhan alla. Jos Amerikassa joka

neljäs

nuori on masentunut. Mistä ihmeestä tämä kertoo?

Geenivirheestä

ihmisessä, joka sortuu elon tiellä. Ei heikkouttaan kestä

huikeassa

rakennelmassa, jonka ihminen ihan itse on luonut. Jos minä

olisin

ihminen, olisin kohtuullisen huolissani kanssakulkijoistani ja

elinpiiristäni. Silläkö pahoinvointi poistuu, etten halua "niitä"

naapuriini? Luullaanko, ettei musta saa kiinni jos sitä ei katso....

varo vaan, silloin se saa paremman paikan jysäyttää Sinua

takaraivoon.

Masennus pitää siitä, se rakastaa yllättää väsyneitä kansalaisia.

Masennuksella on tehtävä, se on täällä pysäyttämässä tämän

hullunmyllyn, jota ihmiset erheellisesti kutsuvat

hyvinvointivaltiossa

eletyksi elämäksi. Nyt voisi kai vielä valita ja pysäyttää tämä

pyörinä ja tehdä muutos. Kohta on myöhäistä, masennus ottaa

vallan. Ja

sitten pysähtyy. Kun tarpeeksi moni jumittuu pelkotilassaan,

ahdistuksessan ja henkisessä kuolemassaan kotiin lukkojen

taakse, niin

kyllä se pysähtyy. Koko valtakunta, valta ja kunnia. Yksin

korkealla

kalliolla valtaa jakamassa, eikä kukaan kuulemassa. Kuka siellä

haluaa

seistä? Vuorenvalloittaja, kukkulan kuningas... elävien

kuolleiden

valtias. Kiva homma. Ei muuta, kun lehmiä lypsämään ja

roskakuskiksi,

jotta tämä järjestelmä jatkaa käynnissä. Eihän tämä muuten ole

elämää... vai olisiko?

Kuka muistaa juurensa?

Mihin koko pälvelujärjestelmä on rakennettu? Mitä varten? Ja

mitä

tarvetta se pitää yllä? Kuinka kukaan voi tunteä olevansa tärkeä,

jos

tätä ei tueta pystyssä? Kuinka hyvältä tuntuu illalla mennä

nukkumaan

minä terve ja hyvä ihminen, kun olen auttanut onnettomia koko

päivän?

Kuka sitä apua tarvitsee? Ja mitä varten? Kuka on sairas? Kuinka

terve

meidän järjestelmämme on? Valtako tätä kaikkea pyörittää? Osa

tehdään

heikoiksi, jotta vallan rattaat voi pyöriä, hierargia olla olemassa

ja

jotkut keikkua ylväinä vuoren huipulla?

Kuka voi hyvin? Kenellä on asiat hyvin? Kuka on hyvinvoiva? Mitä

siihen liittyy? Mihin olet liittyneenä, kun voit hyvin? Työyhteisöön,

jossa joku kiusaa? Vai sinäkö olet kiusaaja? Vai pätkätyössä

aloittamassa uudessa paikassa vai lopettamassa? Vai olet kilpailemassa

kavereiden kanssa parhaan pelaajan tittelistä, verissäpäin? Vai

juttusilla pankijohtajan kanssa asuntolainasta vai siitä että sitä ei

saakaan maksettua? Vai oletko hyvinvoiva nuori? Vai sopivasti

aktiivinen lapsi? Vai henkistynyt guru lentävän maton päällä?

Onnellinen nainen avioerossa, onnellisempi mies pettämässä?

Tappamassa

jotakuta vai vaan varastamassa jonkun omaisuutta, muuta kuin

puolisoa... se ei ole varkaus, muttta hieman epämukavaa. Hyvinvoiva

ihminen kyllä hymyilee sillekin, sillä sitä hyvinvointi on? Oletko

lapsi, jolla väsynyt äiti huutaa vai se väsynyt äiti, joka inhoaa

likaista lastaan? Hei sinä hyvinvoiva sohvallasi sipsipussin kanssa

katsomassa raakaa murhasarjaa? Tyhjentämässä arki-illan kuudetta

kaljaa lasten juostessa jossain ulkona pimeässä mettässä kai

kavereiden kanssa?

Vai oletko kenties se onnellinen, jonka viimeinen turha kokous alkaa

seitsemältä ja ehdit juuri kotiin, kun poliitikot herjaa toisiaan

illan ajankohtaisessa? Että pysyt ajantasalla, hyvinvointivaltiomme

arjessa...

Mihin ihmeeseen me ihmiset voimamme käytämme, mitä ihmettä me

oikein

teemme? Mihin me kiinnitämme kaiken huomiomme, iltapäivälehtien

lööppeihin? Julkkisten skandaaleihin, naapureiden vaikeuksiin,

lentoturmiin, jossa kaikki kuolee. Ja sitten ihmettelemme, että jotkut

meistä voivat pahoin.... että ei oikein ole voimia... ettei oikein

jaksa.. että olisi jo loma... että olen ihan kyllästynyt... että

haluaisin pois...

Miten voi olla, että jo lapsemme voivat huonosti? Että pienet pojat

hakkaa toisiaan? Että tytöt kutsuvat toisiaan huoriksi? Että lapsista

tuntuu, että pää räjähtää? Mitä me oikein haluamme heille perinnöksi

jättää? Omakotitalon, mökin, maasturin...hyvinvoinnin ? Niilläkö

lapsemme tulevat voimaan paremmin kuin tämän hetken aikuiset.

Vittuuntuneet, ärsyyntyneet, ahdistuneet, fyysisesti huonosti voivat

ja henkisesti riekaleina olevat hyvinvoivat ihmiset.

Väittävät, että se mihin keskitymme, lisääntyy. Puhutaan myös

kriittisestä massasta, joka kääntää historian suuntaa. Olemme oivalla

tiellä, lisääntyvää pahoinvointia kohti valtavalla vauhdilla.

Muutama hyvinvoinnin kärjessä hidastaa vauhtiaan ihan slow- malliin,

jokunen näkee valon ja kirjoittaa rakkaudesta. Muutama rohkea puhuu

rakenneuudistuksista ja tarpeesta tehdä muutos.

Ja sitten valtaosa kansalaisia tuijottaa verisiä murhia, syö

roskaruokaa, sairastaa ja kärsii jatkuvasta rahapulasta. Tai sitten

minä keskityn ja vedän heitä puoleeni, kaikkiin kahviloihin, joissa

käyn nauttimassa elämästäni. Kaikkiin lehtiin, joista katselen

kauneutta. Kaikkiin ohjelmiin, joista kaipaisin tietoa.

Ilmankos jotkut päättävät paeta peiton alla ja keskittyä uniinsa.

Niihin saa joskus maalattua ihanan syvän sinisen maailman,

vedenalaisen hiljaisuuden, kelluvan keveyden matkatessa avaruuksien

halki, siellä, peiton alla, pimeässä, pehmeässä, lämpimässä, omassa

unelmamaailmassa. ....Onko se kuinka sairasta, syrjäytyminen?