1

OHJELMISTO ELOKUU 2010 – TAMMIKUU 2011PROGRAM AUGUSTI 2010 – JANUARI 2011

2 3

SAATTEEKSI

"Surun ja tyhjyyden väliltä valitkaamme elokuva", sanoo Aki Kaurismäki. Elokuvan runoilija, yhteiskuntakriitikko ja humoristi on Suomen kansain-välisin ohjaaja. Hänen kootut elokuvansa esitetään Orionissa, ja Risto Jarva -Seura järjestää Akin kunniaksi seminaarin 13.11.

Helsingin Juhlaviikoille on katettu erityisen upea elokuvaohjelma. Luchino Viscontilta, oopperan ja teatterinkin suurmieheltä, nähdään täysi retrospektiivi, mukana monta kopiota Italiasta. Kaikkien aikojen Jacques Tati -sarjan kopiot saadaan Ranskasta, hieno Tati-näyttely avataan Postimuseos-sa, ja Tati-seminaarin vieraana 11.9. on Stéphane Goudet. Komedian rans-kalaiselta mestarilta nähdään harvinaisia lyhytelokuviakin.

Suomalaisen dokumentti- ja essee-elokuvan mestarilta Kanerva Ce-derströmiltä esitetään 11 elokuvan retrospektiivi, ja Cederströmin carte blanche -sarjassa helmiä Jean Rouchista Pier Paolo Pasoliniin.

Viime vuosikymmenen parhaita elokuvia listattaessa todettiin, että useimpia niistä ei ollut lainkaan tuotu Suomeen teatterilevitykseen, ai-noastaan festivaaleille ja arkistonäytöksiin. Yhdessä Rakkautta & Anarki-aa -festivaalin kanssa luotaamme nyt vuosikymmenen huippuja, muka-na Apichatpong Weerasethakul, Lucrecia Martel ja Carlos Reygadas. Kalle Kinnusen, Lauri Lehtisen ja Antti Suonion suunnittelema Serge Gainsbourg -retrospektiivi luo katsauk sen ranskalaisen populaarikulttuurin provokaat-toriin.

Sodankylän elokuvafestivaalin 25-vuotisjuhlasarja (Fuller, Kieslowski, De-my... ) on varustettu erikoisalkukuvilla. Täysi retrospektiivi omistetaan Sa-muel Fullerille, elokuvan villille modernistille, jonka räjähtävä vaikutus ulot-tuu Godardista Tarantinoon.

Ranskan valtiollinen elokuva-arkisto Archives Françaises du Film du Centre National du Cinéma et de l'Image Animée (AFF/CNC) on täyttänyt 40 vuotta. Vieraanamme Eric Le Roy näemme erikoisohjelman miehitysajan Ranskasta, juhlimme Cercle Franco-Finlandais'n 120-vuotista toimintaa ja esitämme vertailuohjelman Suomen sota-ajasta.

Kirjailija ja näyttelijä Anne Wiazemsky on luvassa vieraaksi Kirjamessuil-le 28.-31.10., ja esitämme silloin hänelle omistetun sarjan. Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin suunnittelemassa Dokumentin ytimessä -sarjassa ovat esittelyvuorossa suuret selostajat. Meksikolaisen kauhuelokuvan sarjassa nähdään merkkiteoksia 1930-luvun kummitustarinoista Guillermo del To-ron Cronokseen.

Eteläkorealainen elokuva on ollut suuressa nosteessa, ja nyt nähdään otos sen tähtihetkiä kuten Kim Ki-youngin Hanyo/Housemaid. Esillä ovat maineikkaat ohjaajat Lee Man-hee ja Bong Joon-ho, ja ilmaisukirjo yltää realismista komediaan ja rikoselokuvaan.

Kuukauden elokuva -sarjassa suomalaiset elokuvaohjaajat esittelevät lempielokuviaan. Teemme kunniaa ensimmäisen Oscar-palkitulle naisoh-jaajalle Kathryn Bigelowlle. Jean Genet'n 100-vuotispäivä muistetaan. Suo-situt Elokuvan historia- ja Elokuva ja psyyke -sarjat jatkuvat uusilla elokuvil-la. Jussit-sarjassa nähdään kevään 2010 kotimaiset uutuudet. Kauden päät-tää toivottu Andrei Tarkovskin retrospektiivi.

Sunnuntain ensimmäiset näytökset on omistettu koko perheelle: tarjolla on suuri Charles Chaplin -sarja ja lasten klassikoita. Lisätietoa laajasta me-diakasvatusohjelmastamme: www.kava.fi/mediakasvatus.

Tervetuloa Orioniin! Antti Alanen

ORIONIN SYKSY

OSTA LIPUT NETISTÄ www.KAvA.fI

TEEMAT PVM SIVUJUHLAVIIKOT: Luchino Visconti 24.08.-26.09 4–7JUHLAVIIKOT: Jacques Tati 25.08.-18.09. 8–9JUHLAVIIKOT: Isaac Julien 23.08. 10Aki Kaurismäki 24.08.-08.01. 12–14Toiveklassikoita 25.08.-31.10. 33Kuukauden elokuva 25.08.-05.12. 11Charlie Chaplin 29.08.-02.01. 16–17Jean Genet 100 vuotta 07.09.-11.09. 10Sodankylän elokuvajuhlat 25 v 14.09.-05.01. 18–19Dokumentin ytimessä: selostajat 22.09.-01.12. 21R&A: 2000-luvun parhaita 23.09.-09.01. 22–24R&A: Serge Gainsbourg 29.09.-08.01. 26–27Lasten klassikot & mediakasvatus 26.09.-09.01. 28, 97Ihmefilmit & klassikot lukioille 14.09.-25.11. 29, 97 Samuel Fuller 14.09.-12.12. 30–32 Kanerva Cederström 29.09.-10.11. 34–35Carte Blanche à Kanerva Cederström 30.09.-06.01. 36–37Cinemaissi: Meksikolainen kauhu 07.10.-24.10. 38–39Elokuva ja psyyke 12.10.-24.10. 33Vichyn Ranska 25.10.-06.11. 40–41Anne Wiazemsky 28.10.-14.11. 41Elokuvan historia 02.11.-19.12. 42–43Etelä-Korea 02.11.-27.11. 44–45Jussit 2010 23.10.-07.01. 46–47Kathryn Bigelow 30.11.-23.12. 48Andrei Tarkovski 20.12.-09.01. 49 Esityskalenteri 50–89 Elokuvahakemisto/Index 90–92 Info & yhteystiedot 95-99

23.8.2010-9.1.2011

Tropical Malady • KANSI: Piano (Kuukauden elokuva, esittely Mari Rantasila)

4 5

lustusvoimien ja poliittisen lehdistön ankarat, osin suorastaan raivok-kaat reaktiot. Elokuva ei selviytynyt näistä taistoista vahingoittumatto-mana, mutta se on osittaisesta silpomisesta huolimatta sykähdyttävä, kaikessa tunteikkuudessaan ja aistikylläisyydessään syvästi ironinen mestariteos.

valkeat yöt (1957) oli sekin uusi avaus, olkoonkin että se jäi yksittäi-seksi saavutukseksi unenomaisen fantasian suunnalla. Visconti osoitti pystyvänsä täysin italialaistamaan vaikka perivenäläistä kirjallisuutta. Venäläisiä aineksia on myös elokuvassa Rocco ja hänen veljensä (1960) vaikka se on yksi italialaisista elokuvista italialaisimpia. Se edusti osit-tain paluuta neorealismiin osoittamalla kuinka sosiaaliset olosuhteet ehdollistavat ihmisen elämän samalla kun hänelle itselleen jää yllin kyllin tilaa tehdä omat virheensä ja sotkea niin oman kuin läheisimpien-säkin elämän. Joidenkin osalta perhetragedia kasvaa musertaviin mit-toihin, toiset saavat kiinni paremman elämän mahdollisuudesta. Trage-dian ohella elokuvassa on paljon inhimillistä huumoria ja lämpöä.

Tomaso di Lampedusan romaaniin perustuva Tiikerikissa (1963) oli Viscontin toinen risorgimento-elokuva. Se on loisteliaisuudestaan huo-limatta suorastaan Tshehov-henkinen kartoittaessaan erään elämän-muodon vähittäistä uupumista uusien yhteiskunnallisten voimien tun-keutuessa historian näyttämölle. Pelkästään lopun pitkä tanssiaiskoh-taus on virtuoosinen näyte siitä, kuinka esittää yhteiskunnallinen ana-lyysi ihmisten puheiden ja käyttäytymisen, eleiden ja ilmeiden kautta. Historiallisena rekonstruktiona elokuva on legendaarinen.

Tuhon tähdet (1965) sijoittuu taasen nykyaikaan, mutta keskeisenä teemana on menneisyyden painolasti. César Franckin Preludi, koraali ja fuuga toimii Proustin madeleine-leivoksen tapaan johdattajana muis-toihin. Päähenkilö Sandra palaa vanhaan kotitaloonsa, jonka puistossa on tarkoitus paljastaa hänen keskitysleirillä kuolleen isänsä muisto-patsas. Perhetarina sisältää taasen kokonaisen vyyhden monimutkai-sia komplikaatioita, joiden esiin ottamisella henkilöt pelottelevat ja ki-ristävät toisiaan.

Sivullinen (1967) on uskollinen filmatisointi Albert Camusin romaa-nista. Viscontilla oli paljon muitakin suunnitelmia sen varalle, mutta

Valkeat yöt

LUCHINO VISCONTI

Luchino Viscontin taiteilijanura oli sikäli varsin poikkeuksellinen, että hän aloitti sen toden teolla vasta elämänsä puolivälissä, lähes neli-kymppisenä. Sitä ennen huomattavimpiin saavutuksiinsa hän oli yltä-nyt hevostenkasvattajana, mistä saatu kokemus tiettävästi auttoi aika-naan myös henkilöohjauksessa. Hän omasi legendaarisen kyvyn saa-da näyttelijänsä samoin kuin kaikki muutkin työtoverinsa antamaan kaikkensa kulloisellekin projektille, tehtiin sitä sitten teatteriin, oop-peraan tai elokuvaan. Keskeinen piirre hänen metodiaan oli saada itse kukin löytämään relevantit inhimilliset piirteensä ja ilmentämään niitä kulloisessakin kontekstissa, oli kyse sitten loisteliaasta historiallises-ta spektaakkelista tai työläismiljööseen sijoittuvasta perhetarinasta.

Ossessione (1943) oli italialaisen neorealismin lähtölaukaus, vaik-ka tämä suuntaus lähtikin toden teolla liikkeelle vasta sodan loputtua. Mutta olennaiset piirteet löytyvät jo tästä Po-joen rantamille sijoitetus-ta James M. Cainin romaanin Vahinko kello kaulassa filmatisoinnista. Elämä näyttäytyy kaunistelemattomana ja karkeana, ihmiset lihallisina ja koskettavina, kaikessa intohimoisuudessaankin tavallisina ja todelli-sina ihmisinä. 'Viralliselle Italialle', niin fasistiselle kuin myöhemmälle kristillisdemokraattisellekin, elokuva oli liian rankka ja kommunisti-sen maailmankatsomuksen omaksuneesta aristokraatista tuli heti yksi maan kiistellyimmistä taiteilijoista.

Visconti otti jonkin verran osaa partisaanitoimintaan sodan lopulla ja oli mukana ohjaamassa sodan jälkiselvittelyä kuvaavaa dokument-tielokuvaa Kunnian päiviä (1945). Hänen ainoa toinen dokumenttielo-kuvansa, pitkään kadoksissa ollut Appunti su un fatto di cronaca (Huo-miota eräästä pikku-uutisesta) valmistui kuusi vuotta myöhemmin. Maa järisee (1948) oli alkuperäisissä suunnitelmissa hyvinkin dokumentaa-rinen, mutta Vergan romaani Malavoglian suku antoi sille tarinan muo-don ja elokuvasta tuli yksi neorealistisen elokuvan ihanteiden täydelli-simpiä toteutumia: sisilialaiset kalastajat esittävät siinä tarinan, joka si-joittuu heidän omaan kaupunkiinsa, kertoo heidän omasta elämästään. Pahin tätä elokuvaa vastaan esitetty kritiikki on äärineorealistinen väite, että se on liian kaunis, liian täydellinen muodoltaan.

Bellissima (1951) edustaa neorealismin kääntymistä koomiseen suuntaan. Anna Magnanin esittämä äiti yrittää kouluttaa pikku tyttä-restään lapsitähteä. Unelmat kuitenkin törmäävät elokuvateollisuuden kyyniseen todellisuuteen. Päinvastoin kuin yhdessäkään toisessa Vis-contin elokuvassa perhe säilyy tässä yhtenäisenä. Magnani oli Viscon-tin suurenmoisena tähtenä myös episodielokuvassa Meidän naisemme (1953). Episodit olivat mielenkiintoisia, eri tavoilla koskettavia ja koomi-sia syrjäpolkuja Viscontin uralla. Kreivittären ansiotyö (1961) on lois-teliaassa miljöössä kuvattu herkullinen satiiri italialaisen aristokraatin ja saksalaisen teollisuusjohtajan tyttären avioliitosta, Elävältä poltettu noita (1967) taasen irvailee ronskisti elokuvamaailman kustannuksella. Molemmissa suljetaan viiltävällä tavalla pois antoisan parisuhteen ja perheen muodostumisen mahdollisuus.

Senso (1954) oli Viscontin huikea avaus historiallisen spektaakkelin suuntaan, hänen gramscilainen analyysinsä Italian yhdistymisen eli ri-sorgimenton taustasta. Hän osoitti, että loisteliaisuus ja melodramaat-tisuus eivät millään tavalla sulje välttämättä pois purevan poliittisen kritiikin mahdollisuutta. Tästä oli osoituksena myös sensuurin, puo-

HEL

SIN

GIN

ju

HLa

vIIk

ot

6 7

Intohimo ja väkivalta

Kadotetut

Sivullinen

joutui sopimuksellisista syistä luopumaan niistä. Pääosaan tuli alun pe-rin suunnitellun Alain Delonin sijaan Marcello Mastroianni, joka kuiten-kin antaa tälle hillityn kauniille elokuvalle oman, tavattoman sympaat-tisen sävynsä.

Kadotetut (1969) aloitti Viscontin saksalaisen trilogian. Aiheena on yksi synkimpiä vaiheita Euroopan historiassa, natsismin nousu. Saksa-laisen teollisuussuvun jäsenet edustavat häikäilemättömän valtataiste-lun eri osapuolia huipentuen järkyttävään "pitkien puukkojen yöhön". Mutta melkeinpä karmeampaa on se henkinen ja moraalinen turmelus, johon henkilöt vajoavat. Elokuva on täynnä synkkää kauneutta ja siitä tuli yksi Viscontin uran suurimpia kassamenestyksiä.

Sen ansiosta Viscontin oli helppo saada rahoitus elokuvalleen Kuo-lema venetsiassa (1971). Asiaa auttoi sekin, että amerikkalaisella ra-hoitustaholla ei ilmeisesti alkuunkaan ymmärretty mistä oli kysymys. Thomas Mannin novellin filmatisoinnista muodostui yksi adaptaation taiteen kiistanalaisimpia teoksia. Henkinen ulottuvuus saa ilmaisunsa Mahlerin musiikin ja Pasquale de Santisin kuvauksen auvoisessa ais-tillisuudessa

Saksalaisen trilogian päättää Ludwig (1973), elokuva Baijerin 'satu-kuninkaasta', joka ei onnistu tekemään valtakunnastaan taiteiden tyys-sijaa ja alkaa vähitellen ajautua yhä etäämmäksi todellisuudesta. Vis-conti sai sydänkohtauksen kun kuvaukset oli juuri saatu päätökseen eikä kyennyt tekemään elokuvastaan toiveidensa mukaista. Vasta kym-menisen vuotta hänen kuolemansa jälkeen hänen työryhmänsä käsikir-joittaja Suso Cecchi D'Amicon johdolla tekivät huutokaupassa ostaman-sa materiaalin pohjalta alkuperäisten suunnitelmien mukaisen nelitun-tisen elokuvan. Vasta tässä muodossaan se tekee oikeutta niin aiheel-leen kuin Viscontin taiteelle ylipäätään.

Intohimo ja väkivalta (1974) syntyi Viscontin toisen vakiokäsikirjoit-tajan, Enrico Mediolin idean pohjalta. Aiheen valintaan vaikutti tarve kehitellä projekti, jonka Visconti voisi ohjata huonosta kunnostaan huo-limatta. Tämä näkyy lähinnä siitä, että elokuva sijoittuu kokonaisuudes-saan vain yhteen rakennukseen. Tarina kuitenkin kytkeytyy monin ta-voin Italian tuolloiseen rankkaan poliittiseen todellisuuteen, joka tässä tunkeutuu jopa taiteen syrjään jääneisiin norsunluutorneihin.

Viimeisessä elokuvassaan Rakkaus Roomassa (1976) Visconti pa-laa aikakauteen ja kulttuurimiljööseen, johon hän itse syntyi. Gabri-ele d'Annunzion tarina yli-ihmisestä on saanut eettisesti uuden sävyn, ja lopulta ylimys näyttäytyy säälittävänä olentona, jonka yritykset tais-tella suurelta osin kuviteltuja vihollisiaan vastaan johtavat itsetuhoon. Proustilaisuudessaan filmatisointi on visuaalisesti yksi Viscontin kaik-kein kauneimpia elokuvia: näyttelijätyö on nyansoidumpaa kuin kos-kaan, musiikki ja äänet luovat tavattoman hienovireisen ja tunnelmal-lisen kokonaisuuden.

Henry Bacon

8 9

RIEMULOMA RIvIERALLA Bio Rex 25.8. klo 20.00Juhlanäytöksessä vuoden 2009 restaurointi. Tatin maailmaan johdattelee Maksim Komaron ohjaama improvisatorinen nykysirkustapahtuma. PLAYTIME Bio Rex 29.8. klo 18.00 Ainutlaatuinen 70 mm:n elokuvakopioJACqUES TATI -SEMINAARI Orionissa la 11.9. klo 13.00–16.00 • Tati- asiantuntijat Stéphane Goudet ja Peter von Bagh. JAqCUES TATI – LYSTIKÄS KIRJEENKANTAJA -näyttely Postimuseossa 26.8.-24.10.2010

Erityiskiitokset: films de Mon Oncle.

MEDIAKASvATUSNÄYTÖKSETti 14.9. klo 13 Bio Rex: Playtime, 70 mm:n kopio ke 15.9. klo 9.30 Orion: Lystikäs kirjeenkantaja Metkan pajat Postimuseolla 13.–17.9. ja 20.–21.9. to 16.9. klo 9.30 Orion: Riemuloma Rivieralla Näytöksiin ennakkoilmoittautuminen koulut@kava.fi

Riemuloma Rivieralla

JACQUES TATI H

ELSI

NG

IN j

uH

LavI

Iko

t • R

aN

Ska

LaIS

EN S

ykSy

N o

HjE

LmIS

toa Jacques Tati, alun perin Tatischeff (1907–1982), syntyi kansainväliseen

perheeseen: hänen isänisänsä oli Venäjän sotilasattaseana Pariisissa, äidinisänsä tunnettu hollantilainen taulujenkehystäjä, joka oli asettu-nut Pariisiin. Tati aloitti perheen kehystämössä, ja hänestä odotettiin sukuyrityksen jatkajaa, mutta hän oli hullaantunut erilaisiin urheilula-jeihin. Miimikon kykyjään hän kokeili ensimmäisen kerran armeijassa, ja vuodesta 1933 lähtien hän esiintyi kuuluisissa teattereissa ja ravin-toloissa ja vähitellen myös ulkomailla. Itse kirjailija Colette ylisti hänen luomaansa kekseliästä tanssin, urheilun ja satiirin yhdistelmää.

Tatin elokuvauran alku sijoittuu 1930-luvulle. Lyhytelokuvassa Gai Dimanche! (1935) hän esittää kulkuria yhdessä klovni Rhumin kanssa. Ensimmäisenä varsinaisena elokuvanaan Tati pitää käsikirjoittamaansa ja René Clementin ohjaamaa lyhytelokuvaa varo vasentasi (1936), jossa hän on nyrkkeilyurasta haaveileva naiivi maalaisnuorukainen.

Kirjeenkantajien koulu (1947) oli jo täyttä tatia ohjausta myöten, ja siinä oli idullaan Lystikäs kirjeenkantaja (1949), jonka Tati kuvasi sota-aikaisessa pakopaikassaan. Elokuvasta muodostui samalla murrosvai-hetta elävän maaseutu-Ranskan nostalginen taltiointi.Tuottajat olisivat halunneet Tatin jatkavan yleisön rakastaman kirjeenkantajan seikkailu-ja. Mutta hän hahmotteli tunnuskuvakseen yksinäisen tarkkailijan herra Hulot'n, jonka kautta hän tutki muuttuvaa Ranskaa.

Riemuloma Rivieralla (1953) sijoittuu itse asiassa pieneen norman-dialaiskylään, jossa keskiluokka viettää tarkoin ohjelmoitua lomaansa. Kaiken keskellä säntäilee hellyttävän aito Hulot, joka kuin kuusta pu-donneena löytää omat salaiset ystävänsä.

Enoni on toista maata (1958) sai Yhdysvalloissa parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Siinä näkyy kuin läpileikkauksena Pariisin murros 1960-luvulla. Unohtumattoman ultramoderni Villa Arpel kätkee sisään-sä sisaren ja lankomiehen, jotka yrittävät kesyttää Hulot'n vihdoin työ-elämään ja avioliittoon.

Playtime (1967), jossa Hulot seikkailee anonyymin ihmiskunnan kes-kellä lasiseinäisessä Pariisissa, on monien nykyohjaajien ja esim Mar-guerite Durasin mielestä Tatin mestariteos. Se oli myös hänen kunnian-himoisin elokuvansa, jota hän teki 3 vuotta jättiläismäisissä lavasteissa ja joka vei hänet vararikkoon. Lyhytelokuva Oppitunti illalla (1967) syntyi vielä Playtimen lavasteissa.

Trafic – liikenne (1971) on herra Hulot'n odysseia autonäyttelyyn Amsterdamiin. Moottoriteiden kaaoksissa hänellä on vihdoin mukanaan myös kaunis nainen – ennen kuin koko hahmo katoaa maailmastamme.

Tatin viimeiseksi pitkäksi elokuvaksi jäi Parade (1974), joka on haikea rakkkaudentunnustus sirkukselle ja kabareelle ja sisältää myös Tatin omia nuoruudenaikaisia ohjelmanumeroita. Viimeiseksi elokuvamuis-toksi jäi lyhyt jalkapallodokumentti forza Bastia (1978–2002), jonka hä-nen tyttärensä Sophie leikkasi Korsikan elokuva-arkistosta löytyneiden materiaalien perusteella.

Suppeasta filmografiastaan huolimatta Jacques Tati on ranskalaisis-ta ohjaajista kenties oivallisin 1900-luvun loppupuoliskon sosiologi, et-nologi, maantieteilijä ja historioitsija. Hienovaraisen runollisella taval-laan hän on taltioinut ja kommentoinut sodanjälkeisen Ranskan muu-tokset. Mutta herra Hulot on myös yksi meistä kaikista kulkijoista, joissa parhaimmillaan säilyy lapsuuden riemu ja ihmetys.

Satu Laaksonen

10 11

Miksi tämä elokuva on minulle tärkeä? Mikä siinä koskettaa, kiehtoo, häiritsee? Miten se on vaikuttanut omiin töihini? Tai ehkä peräti koko ammatinvalintaan...? Näitä kysymyksiä on mietitty Suomen elokuva-ohjaajaliiton SELO r.y.:n piirissä, kun ohjaajat ovat poimineet kuukau-den elokuvia Orionissa esitettäviksi. Ennen näytöksiä ohjaajat kertovat, miksi elokuvat ovat heille tärkeitä.

Sarjan aloittaa elokuussa 29.8. Lauri Nurkse, joka on saanut juuri päätökseen toisen pitkän elokuvansa Ilta on nuori kuvaukset. Lauri esit-telee Ridley Scottin film noir -henkisen science fiction -elokuvan Blade Runner (1982).

Syyskuun elokuva (26.9.) on Sofia Coppolan Lost in Translation (2003), koskettava tarina kahden muukalaisen kohtaamisesta urbaanis-sa Tokiossa. Sen esittelee Käsky-, Paha maa- ja Kuutamolla -elokuvis-taan tunnettu Aku Louhimies.

Lokakuun elokuvan (10.10.) esittelee Risto Räppääjä -elokuvillaan katsojaennätyksiä rikkova Mari Rantasila. Marin valinta on Jane Cam-pionin Cannesin pääpalkinnonkin voittanut Piano (1993).

Marraskuussa, sopivasti Berliinin muurin murtumisen muistopäivä-nä (7.11.) nähdään Wim Wendersin unohtumaton enkelitarina Berliinin taivaan alla (1987). Perustelut valinnalle tulee kertomaan Kohtaamisia-elokuvan ohjaaja Saara Cantell.

Sarjan syyskauden päättää joulukuussa (12.12.) Erottamattomat-elo-kuvan ohjaajan Hanna Maylettin esiteltäväksi nostama Ingmar Bergma-nin vaikuttava Kuiskauksia ja huutoja (1972).

KUUKAUDEN ELOKUVAOHJAAJAN VALINTA

Blade Runner

JEAN GENET 100 VUOTTA

ISAAC JULIENHelsingin Taidehallin näyttelyssä esitellään taiteilijan uusi teos Ten Thousand Waves. Orionissa näytetään Juhlaviikkojen aikana myös kak-si Isaac Julienin elokuvaa. Looking for Langston (1989) on Julienin ar-vostettu kuvaus homoseksuaalista amerikkalaisrunoilijasta Langston Hughesista, joka nousi kukoistukseensa 1920-luvun Harlemin renes-sanssin kiihkeinä vuosina. Derek (2008) on dokumentaarinen taiteilija-potretti Derek Jarmanista, kertojana Tilda Swinton.

Derek

Jean Genét (19.12.1910-15.4.1986) oli romaani- ja näytelmäkirjaili-ja, runoilija ja poliittinen aktivisti. Maalle adoptoidusta prostituoidun lapsesta varttui pikkurikollinen, joka jo 15-vuotiaana tuomittiin kal-tereiden taa. 18-vuotiaana Genét värväytyi muukalaislegioonaan. Ura katkesi säädyttömyyssyytöksiin: homoseksuaali nuorukainen jäi kiin-ni itse teosta. Kulkuri hankki elantonsa varastellen ja itseään myyden. 1930-luvun lopulla Genét innostui kirjoittamisesta vankilassa.

Jean Genét ystävystyi 1940-luvulla Jean Cocteaun kanssa. Kon-taktista tuli elintärkeä: peräkkäisten tuomioiden uhatessa lähettää Genét'n elinkautiselle Cocteaun onnistui mm. Jean-Paul Sartren ja Pablo Picasson avulla hankkia toverilleen armahdus. Vankilakierre päättyi ja kirjallinen kausi alkoi.

Provokatiivisista homokuvauksista tunnetun kirjailijan tuotanto on innoittanut monia elokuvaajia. Kuuluisin tulkinta on R.W. Fassbinderin querelle (1982), tyylitellyn tom-of-finlandmainen näkemys romaanis-ta Querelle de Brest. Brutaali ja väkevän eroottinen satamadraama jäi Fassbinderin viimeiseksi.

Yhtä tunnettu ei ole Joseph Strickin (1923-2010) Madame Irman parveke (1963). Shelley Winters on ilotalon emäntä, jonka asiakkaat antautuvat eroottisten roolipeliensä vietäviksi reaalimaailman mullis-tuksista piittaamatta. Alkukuvana esitetään Genét'n ainoa ohjaustyö, pitkään sensuroitu lyyris-eroottinen vankiromanssi Un chant d'amour (1950). Unenomainen fantasia kuuluu mm. indie-ohjaajien Todd Hayne-sin ja Jim Jarmuschin suosikkeihin.

Outi Heiskanen

12 13

Kauas pilvet karkaavat – kuva Marja-Leena Hukkanen

(Matti Pellonpää) kohtaa valintamyymälän kassan (Kati Outinen).Hamlet liikemaailmassa (1987) oli uusi ivaileva "klassikkofilmati-

sointi". Kun Kaurismäki päivitti Shakespearen tragedian helsinkiläisen teollisuussuvun valtataisteluun, tulos oli mustanpuhuva farssi kasino-taloudesta, pääosissa Pirkka-Pekka Petelius ja Kati Outinen.

Häviäjien trilogian toisena elokuvana valmistui rakennemuutoksen tarina, "suomalaisen todellisuuden muistolle" omistettu Ariel (1988), jossa työtön kaivosmies (Turo Pajala) tutustuu pääkaupungin viidakon lakeihin ja kohtaa yksinhuoltajaäidin (Susanna Haavisto).

Aki Kaurismäellä oli keskeinen rooli Sleepy Sleepers -yhtyeen muo-donmuutoksessa Leningrad Cowboysiksi. Hän ohjasi heitä musiikki-lyhytelokuvissa Rock'y vI (1986), Thru The wire (1987), L.A. woman (1987), Those were The Days (1992) ja These Boots (1992). Setti kuuluu musiikkivideon kulta-ajan valioihin maailmanlaajuisesti.

Leningrad Cowboys Go America (1989) toi "maailman huonoimman rock-bändin" tötterötukkineen ja piikkikenkineen Siperian jäätävältä tundralta Amerikkaan, "koska niillehän kelpaa mikä tahansa".

Tulitikkutehtaan tyttö (1989) huipensi häviäjien trilogian ja pelkis-ti Akin tyylin lakonisimmilleen. Kaikkien sortama tyttö (Kati Outinen) muuttuu koston enkeliksi mustassa sadussa, joka viittaa H.C. Anderse-niin, Anni Swaniin (Iris Rukka) ja Angelikaan (motto).

I Hired a Contract Killer (1990) kuvattiin Lontoossa. Ranskan uu-den aallon tähti Jean-Pierre Léaud esitti irtisanottua miestä, joka ehtii hankkia kärsimystensä lopettajaksi palkkamurhaajan, kunnes rakkaus saa hänet muuttamaan mielensä...

Pariisissa valmistui Henri Murgerin romaanin epäfilmatisointi Boheemielämää (1992). Nälkätaiteilijoita Rodolfoa, Marcelia, Schau-nardia, Mimiä ja Musettea esittivät Matti Pellonpää, André Wilms, Kari Väänänen, Evelyne Didi ja Christine Murillo.

Kun Aki filmasi taas Suomessa, tulos oli 1960-luvun Suomeen sijoit-tuva Pidä huivista kiinni, Tatjana (1994). Kaksi neuvostonaista (Kati Ou-tinen, Kirsi Tykkyläinen) kohtaa kaksi suomalaismiestä (Matti Pellon-pää, Mato Valtonen), joita kiinnostaa vain kahvi ja kossu.

AKI KAURISMäKI

Boheemielämää – Samuel Fuller ja Aki Kaurismäki

"Taide on pimeydestä ojennettu käsi", sanoi Franz Kafka. Aki Kauris-mäen kädenpuristuksen ovat tunnistaneet elokuvan ystävät ympäri maailmaa, Tokiosta Buenos Airesiin. Kaurismäki kuuluu niihin taitei-lijoihin, joiden nimestä on tehty adjektiivi. "Aki Kaurismäen maailma" syntyi Suomessa, mutta se on löytynyt myös Lontoosta, Pariisista...

Kaurismäen näkemyksen perustana on yhteiskunnallinen omatunto. Aikana, jolloin tilastoilla mitattu elintaso on noussut huikeasti, Aki nä-kee työttömyyden, asunnottomuuden ja yksinäisyyden.

Kaurismäen ilmaisun pelkistys on sukua Bressonille ja Melvillelle lakonisen visuaalisuutensa, riisutun näyttelijäntyönsä ja iskevän leik-kauksensa puolesta. Hänet erottaa heistä omaperäinen huumorintaju, joka on sukua Buñuelille ja Chaplinille.

Kaurismäen elokuvissa on myös godardilainen metaelokuvallinen tietoisuus taiteen lopusta. Alkuperäinen kompleksisuus peittyy Akin tuotannon jatkuessa pelkistyksen taakse. Viisaana tuottajana Kauris-mäki on säilyttänyt itsenäisyytensä omassa Sputnik-yhtiössään kump-paneinaan vankat ammattilaiset kuten kuvaaja Timo Salminen.

Rock-dokumentti Saimaa-ilmiö (1981) valmistui yhteisohjauksena Mika Kaurismäen kanssa. Juopuneeseen purteen lastattiin Suomi-rockin uuden aallon kärki: Juice Leskinen Slam, Eppu Normaali ja Has-sisen Kone.

Kun Aki oli filmaavinaan klassikoita, tulos oli pikemminkin kyseen-alaistus. Nyky-Helsinkiin päivitetty Rikos ja rangaistus (1983), jossa Raskolnikov on Rahikainen (Markku Toikka), käänsi Dostojevskin ai-heet nurin.

Underground-elokuvassa Calamari Union (1985) 17 miestä, joista jo-kaisen nimi on Frank, päättää viimeinkin paeta ankeasta Kalliosta koh-ti myyttistä Eiraa. Tarkoitus oli tehdä elokuva, josta on mahdoton pitää, mutta tuloksena oli kulttielokuva.

Kaurismäen "häviäjien trilogian" avasi varjoja paratiisissa (1986), juppiaikakauden vastakuvaksi syntynyt romanssi, jossa roskakuski

14 15

EINO MÄKINENELOKUVIA, VALOKUVIA

5.11.2010 – 20.2.2011

ATENEUMIN TAIDEMUSEO / KAIVOKATU 2, 00100 HKI / TI, PE 10 –18 KE, TO 10 –20 LA, SU 11–17 MA SULJ. / 9 / 7 € ALLE 18 V. MAKSUTTA / YHTEISLIPPU ATENEUMIIN JA SINEBRYCHOFFIN TAIDE-MUSEOON 12 € / LISÄTIETOJA (09) 173 36401 / WWW.ATENEUM.FI / VALTION TAIDEMUSEO

PÄÄYHTEISTYÖKUMPPANIT

EINO

MÄK

INEN

: JUH

ANNU

SAAM

UNA

/ KYL

ÄKAR

JA, S

ALM

I, VA

RPAK

YLÄ

1936

© K

AVA

Mieleenpainuvimpia rautaesiripun kaatumisen innoittamia perfor-mansseja koko maailmassa oli Leningrad Cowboysin ja Puna-armeijan kuoron yhteiskonsertti Helsingin Senaatintorilla. Kaurismäki dokumen-toi sen elokuvaansa Total Balalaika Show (1994)

Matti Pellonpään jäähyväiselokuvaksi jäi Leningrad Cowboys Meet Moses (1994). Vallat valloittanut bändi, jolla ei ole enää kotimaata, har-hailee nyt EU-landiassa.

Kaurismäen "Suomi-trilogian" aloitti työttömyyttä käsittelevä Kauas pilvet karkaavat (1996), saneerattuina päähenkilöinä Kari Väänänen ja Kati Outinen. Värimaailma oli tyyliteltyä, ja optimistinen tragedia eteni ravintolan perustamiseen.

Kun mustavalkoinen Juha (1999) valmistui vuosisadan viimeisenä mykkäelokuvana, siinä ei ollut silti vähempää dialogia kuin joissakin muissa Kaurismäen elokuvissa. Juhani Ahon romaanin epäfilmatisointi oli samalla absurdistinen kunnianosoitus Teuvo Tuliolle.

Suomi-trilogian toinen elokuva, asunnottomuutta kuvaava Mies vail-la menneisyyttä (2002), nosti Kaurismäen kansainvälisen arvostuksen-sa huipulle Cannesissa ja Oscar-ehdokkaana. Pelkistyksen taide oli chaplinmaista, ja värimaailma toi mieleen Kurosawan.

Laitakaupungin valot (2006), Suomi-trilogian yksinäisyyttä käsittele-vä päätösteos, taas oli kuin tummansininen delta blues. Rikollisten hui-jaaman yövartijan (Janne Hyytiäinen) tarina oli film noiria pelkistetyim-millään, ja surun sävel soi paljaampana kuin koskaan.

Antti Alanen

Alkukuvina myös Melrose: Rich Little Bitch (1987) 6 min, Koirilla ei ole helvettiä (2002) 10 min ja Bico (2004) 5 min.

Kiitos: Aki Kaurismäki, Sputnik ja Pirkanmaan Elokuvakeskus.

Kunnianosoitus Aki Kaurismäelle 13.11. Yhteistyössä Risto Jarva -Seuran kanssa

Lisätietoja lähempänä ajankohtaa netissä www.kava.fi

Laitakaupungin valot

16 17

Sirkus

Kaupungin valot (1931), jonka Chaplin toteutti uhmaavasti dialogit-ta vaikka äänielokuva oli tullut vuosia sitten, lienee hänen hienoimpan-sa. ”Chaplinin teoksissa on hienoin pantomiimi, syvin tunne ja rikkain ja koskettavin runous”, kirjoitti James Agee. Loppukohtauksessa so-kea tyttö on saanut näkönsä takaisin ja näkee auttajansa ensi kertaa...

Chaplin otti mittaa historian kanssa. Nykyaika (1936) oli koomikon näkemys teollisesta yhteiskunnasta ja suuresta lamasta. Chaplin esiin-tyi yhä ilman vuorosanoja, ja Paulette Goddardista kulkuri löysi itselleen kumppanin, joka seurasi häntä taivaanrantaan asti.

Toisen maailmansodan jo alettua valmistuneen Diktaattorin (1940) perustana oli Chaplinin ja Hitlerin yhdennäköisyys. Se ”ei olisi ollut mahdollinen, ellei Chaplin olisi ollut vakuuttunut, että kulkurin myytti oli Hitlerin myyttiä voimakkaampi, että kulkuri imisi veren kaksoisolen-nostaan ja jättäisi tästä jäljelle vain tyhjän kuoren” (André Bazin).

Vastakohtaisuudet olivat kohdanneet Chaplinin hahmossa alusta al-kaen: vainottu muukalainen ja säälimätön julmuri. Ritari Siniparrassa (1947) Chaplin loi toisen suuren tyrannihahmonsa, herra Verdoux’n, jo-ka murhaa elättääkseen perhettään. Musta komedia oli aikaansa edellä.

Kylmän sodan alettua Chaplin savustettiin Yhdysvalloista. Hänen vii-meinen amerikkalainen elokuvansa Parrasvalot (1952) oli jo taiteilijan testamentti. Iäkäs klovni auttaa nuorta tanssijatarta (Claire Bloom) löy-tämään uskon elämään ja taiteeseen.

Chaplinin ensimmäinen eurooppalainen elokuva Kuningas New Yorkissa (1957) oli tilitys Yhdysvaltain tilanteesta. Syrjäytetystä kunin-kaasta yritetään tehdä plastiikkakirurgian keinoin mediakelpoista tv-tähteä USA:ssa, ja lopulta hän pakenee kommunistivainojen villitse-mästä maasta.

Antti Alanen

CHARLIE CHAPLIN

Joutilas luokka

Komedian kuningas ja elokuvan mestari Charles Chaplin (1889-1977) syntyi Lontoon köyhissä kaupunginosissa ja joutui jo lapsena elättä-mään itseään varietee-esiintyjänä. Tie vei Hollywoodiin, ja vuonna 1914 Charliesta tuli maailmankuulu "pikku kulkuri" elokuvissa, joita hän teki Keystone-, Essanay- ja Mutual-yhtiöille. Jatkuvasti hänen ilmai-sunsa kehittyi ja liikkuma-alansa laajeni.

Chaplinin itsenäisen tuottajanuran elokuvista lyhyitä naurupaukkuja olivat vielä Auringon puolella (1918), Joutilas luokka (1921) ja Palkka-päivä (1922). Mutta komediaan saattoi jo kytkeytyä lavea yhteiskunnalli-nen näkemys (Koiranelämää, 1918) sekä satiiri sodasta (Kivääri olalle vie, 1918) ja kirkosta (Susi lammasten vaatteissa, 1922).

Tunnin mittaista komediaa pidettiin uhkayrityksenä, mutta Chaplinin pojan (1921) suurmenestys rohkaisi myös Keatonia ja Lloydia aloitta-maan pitkien klassikoidensa teon. Tarina kertoo hulttio-Charliesta, joka hän yrittää päästä kaikin keinoin eroon käsiinsä joutuneesta vauvasta... Jackie Coogania luontevampaa lapsinäyttelijää ei ole nähty.

Kultakuumeeseen (1925) Chaplin valitsi järkyttävän dramaattisen aiheen, ja elokuva sisältää kohtauksia, jotka olisivat pienellä tyylin vaihdoksella kauhua. Taikurin kosketus tekee niistä kuitenkin kome-diaa (Vsevolod Meyerhold: ”nauru, sääli ja kauhu olivat Chaplinin kol-me kieltä”).

Vähemmälle huomiolle jäi aiheetta Sirkus (1928), jonka kiehtovasta miljööstä (peilisali, leijonahäkki, trapetsi) Chaplin otti paljon irti. Charlie on sirkuksen tahattomasti hauska päätähti, joka ratsastajatytön ihailus-ta kilvoitellessaan pyrkii nuorallatanssijaksi. Loppu, jossa Chaplin jää yksin sirkuksen jatkaessa matkaansa, on klassinen.

18 19

kirjeenvaihtoon ja jopa ystävyyteen – siinä mielessä suhteellisesti että emme enää ehtineet tavata.

Sitten kuopukset. Krzysztof Kieslowski (1941–1996) oli vieraanam-me sekuntia ennen kuin hänestä tuli palvottu legenda. Hyvä meille. Kymmenen käskyä oli juuri valmistunut, mutta sarjaa ei ollut vielä näh-ty. Ohjaaja oli tehnyt töitä hurjaa vauhtia, nyt hänelle luvattiin loma ja rauhaa, ja ne hän sai. Kieslowski, vaimo ja tytär viihtyivät suuren osan ajasta vanhojen ystävien, Jarmo Jääskeläisen ja hänen puolalaisen vai-monsa, seurassa. Jarmon loistavien tulkkauksien ansiosta Kieslowski tuli esille omana mietteliäänä ja veitsenterävänä itsenään. Hetket oli-vat etuoikeutettuja.

Jacques Demy (1931-1990) sopi niin hyvin Sodankylän raitille siksi-kin, että hänen oma yleismaailmallisuutensa oli samalla syventynyt-tä paikallisuutta. Muistan ikäni surumielisen näyn ensimmäisenä aa-muna. Demy oli käynyt teltan näytöksessä, lattia oli ison sateen jäljil-tä lainehtinut vettä ja yleisöäkään ei vielä ollut liiemmälti. Demy käveli hotellille päin tihkusateessa. Kaikki muuttui iltapäivällä. Cherbourgin sateenvarjot päättyi, varmaan kaikki itkivät, useimmat olivat kokeneet elokuvan ensi kerran. Myös Demy oli liikuttunut, vuoropuhelu oli kau-neinta mitä elokuvaohjaaja voi yleisönsä kanssa kokea.

Peter von Bagh

Shokkikäytävä (USA 1963): Samuel Fuller Sodankylässä 1986. Punai-set kengät (Iso-Britannia 1948): Michael Powell Sodankylässä 1987. west Side Story (USA 1961): Robert Wise Sodankylässä 1994. Gun Crazy (USA 1949): Joseph H. Lewis Sodankylässä 1993. Ranskalai-nen päiväkirja (Ranska 1961): Jean Rouch Sodankylässä 2003. Kohta-lo (Ranska/Egypti 1997): Youssef Chahine Sodankylässä 1998. Rikolli-set (Ranska 1960): Claude Sautet Sodankylässä 1996. Lyhyt elokuva tappamisesta (Puola 1988): Krzysztof Kieslowski Sodankylässä 1989. Cherbourgin sateenvarjot (Ranska/Saksa 1964): Jacques Demy So-dankylässä 1987.

Punaiset kengät

SODANKYLÄ IKUISESTI

Seuraavia sanoja on raskas kirjoittaa, koska muistelen ohjaajia ja dia-logikumppaneita - he kasvattivat osaltaan Sodankylän perinnettä, jo-ka-aamuista kahden tunnin keskustelua - jotka ovat poissa. Tätä on myös hyvä kirjoittaa, koska he kaikki olivat niin eläviä, mielikuvitusrik-kaita ja inhimillisiä, aivan kuten elokuvansa. Olin jo silloin varma että he ovat ikuisia - sen todistaa nyt heidän elokuviensa sarja.

Kahden ensimmäisen vuoden (1986 ja 1987) päävieraat ottivat erään-laisen seremoniamestarin roolin. Samuel Fuller (1912–1997), johon olin tutustunut ensimmäisellä Yhdysvaltojen matkallani 15 vuotta aiemmin, hallinnoi jokaista tilannetta, suurta tai pientä. Myös hänen persoonansa ja elokuviensa suhde oli huima draama: hänen radikaali anarkisminsa oli hyvin kaukana siitä taantumuskuvasta jota kirjoittelussa usein viljel-lään. Toisen maailmansodan jalkaväkisotilas oli sodan absoluuttinen vi-haaja, väkivallan suuri kuvaaja oli ihmisistä lempeimpiä.

Myös toisena vuonna yllämme oli johdatus. Michael Powell (1905–1990) oli ääretön elokuvantekijä ja uskomaton ihminen. Niin häntä oli luonnehdittu, ja ihmeen ilmakehä häntä ympäröikin. Punaisten kenkien tekijä oli meillä aika huonosti tunnettu ja sitten - tällaista voi tapahtua vain pienessä maassa - kaikkien tuntema muutamassa tunnissa. Ylei-sömme haltioitui hänen elokuvistaan, mutta omituisesti koko valtakun-taan virtasi tiedotusvälineiden kautta sirpaleita hänen karismastaan.

Suuret amerikkalaisveteraanit olivat kauan festivaalin selkäranka. Robert Wise (1914–2005) oli usein kutsuttu, mutta aina töissä. Kävin jopa suostuttelumatkalla, ja niin paikan päällä Lapissa 1994 vallitsikin miellyttävä illuusio siitä, että tapaamme ikään kuin vanhoina ystävinä. Kaksi seikkaa vaikutti erityisesti: täydellisen ammattilaisen läsnäolo, joka säteili myös yksityishenkilöstä sekä vakaumuksellinen demokraat-tisuus, sekin sekä elokuvia että yksityishenkilöä koskeva.

Joseph H. Lewis (1907–2000) on yhtä kuin "B-elokuva", tuo kaunis ja nykyisestä proosallisesta maailmasta kaikonnut asia. Hauska ja yhteis-kunnallisesti skarppi pappa valloitti meidät täysin. Kun Hollywood-hal-piksia usein epäillään siitä, ettei yksilöllinen ohjaajanääni ole mahdol-linen, Lewis on paraatiesimerkki merkityksellisestä urasta, joka piirtyi mahdottomia esteitä vasten.

Olin tutustunut Jean Rouchiin (1917–2004) melkein neljäkymmen-tä vuotta aiemmin ja hän oli aivan entisensä – paitsi että ajatus seik-kaili välillä todella mielivaltaisesti, triviasta ja anekdooteista ja elämän yleisestä huumorista kaikkien taiteiden korkeampaan matematiikkaan. Kuulimme melkein tykityksenä tiivistyksiä siitä mitä elokuvan ja elä-män sotkeutuminen, se mitä keinotekoisesti nimetyt dokumentti ja fik-tio voivat havainnollistaa, tuo maailmaan.

Hauskimpiin kuului myös egyptiläinen Youssef Chahine (1926–2008), hän jopa tanssi (kuten oli tanssinut silloin viimeisimmässä elokuvas-saan) osoittaakseen, että oli Egyptin Gene Kelly. Suuri tarinantaju ja sen pohjalla oleva huumori olivatkin se ainesosa jota ilman ikiaikaisten filo-sofioiden ja nykyajan populaarikulttuurin, ylipäätään melkein käsittä-mätön ajallinen kaari, ei olisi voinut hahmottua.

Claude Sautet (1924–2000) hahmona säteili sympatian ja myötäelä-misen kykyä, jollaisen voi aavistaa hänen elokuvistaan, olipa kyseessä uraauurtava Rikolliset tai joku myöhemmistä "elämäntapatutkielmis-ta". Tapaaminen oli itselleni henkilökohtaisesti painokkaimpia ja johti

21

DOKUMENTIN YTIMESSÄ: SELOSTAJATDokumentin ytimessä 53: Urheilun mikrofonimiehet. Topo Leistelä hioi STT:n sanomakieltä jo vuonna 1918. Suomi-Filmin alkukuvien selos-tajaksi hän tuli 1935, neljä vuotta ennen Yleisradiosta tutun Pekka Tii-likaisen sinivalkoista ääntä. Tunnelmaa ajan urheilukuviin loivat myös selostuksen oppi-isä Martti Jukola ja SF:n lyhytfilmeissä taituroinut sanatykki Paavo Noponen.

Dokumentin ytimessä 54: Sanan voimalla sodassa ja rauhassa. Topo Leistelä lietsoi sotakatsauksiin hyökkäyshenkeä ennen kuin siirtyi SF:n puhemieheksi. Sodan jälkeistä jälleenrakennusta hän propagoi Kan-san Elokuvassa. Sotaviihteen suurmies Reino "Palle" Palmroth tähtäsi "silmien välliin" jo talvisodan uutiskuvissa. Rauhanomainen ura urkeni Suomi-Filmissä, mutta oma yhtiö Opus palautti Pallen maanpuolustus-kurssille. Turo Kartto palveli Suomi-Filmin purevasanaisena mikrofoni-miehenä talvisodassa. Jatkosodan katsausten ääni Veikko Itkonen se-losti ensimmäiset Finlandia-katsaukset ja avasi näkymät sotakorvaus-Suomeen sarjallaan Jälleen Uutta. Eija Karipään kanssa he murtautui-vat kuhertelevina reporttereina Euroopan poikki Mustien maanosaan.

Dokumentin ytimessä 55: Nuo mainiot sanasepot ja viihdyttävät kie-likellot. Kansatieteellisen Filmin Kaarlo Marjanen ja Vanhan Viipurim-me hehkuttaja Hilkka Helinä virittivät kielensä jo ennen sotia. 1950-lu-vun missit ja mannekiinit vei lavalle touhukas maisteri Paavo Nurmi säestäjänään komedienne Mai-Brit Heljo. Sadan Finlandia-katsauksen Olavi Puusaari selosti vielä kaksisataa muuta Suomi-Filmin lyhytkuvaa. Toista sataa mittariin luki myös kunnioitettu kultakurkku Martti Silven-noinen. Lyömättömän luvun iski Carl-Erik Creutz. Kreivin aikaan nau-hoittui ääni yli 400 lyhytfilmille.

Jari Sedergren ja Ilkka Kippola

Tarkka ohjelma s. 58, 74, 78

Veikko Itkonen

ELOKUVATAIVAAN ALLA10.9. – 10.10.2010

25 VUODEN MATKA SODANKYLÄÄN

Juhlavuosinäyttely sukeltaa valokuvan, äänimaailman, liikkuvan kuvan ja festivaalirekvisiitan avulla

legendaarisiin festivaalitunnelmiin vuosikymmenien varrelta.

Sofiankatu 1, Helsinki Avoinna ma - pe 9-19, la - su 11-17 • Vapaa pääsy

www.virka.fi • www.msfilmfestival.fi

© Marja Niskanen: Michael Powell, 1987

22 23

Lost in Translation

Memories of Murder • In the Mood for Love (alla)

VUOSIKYMMENEN PARHAITAVuosikymmenen parhaista elokuvista on jo tehty useita, intohimoja he-rättäviä listoja. Muutamat nimet nousevat niissä yhä uudelleen esiin. KAVA esittää yhdessä Rakkautta & Anarkiaa –festivaalin kanssa sar-jan 2000-luvun merkkitapauksia, jotka ovat jo jättäneet jälkensä elo-kuvahistoriaan.

Tänäkin vuonna Cannesissa juhlittu thaiohjaaja Apichatpong Weera-sethakul voitti mystisellä Tropical Malady -elokuvallaan Quentin Taran-tinon johtaman juryn palkinnon vuonna 2004. Thaimyyttejä hienovarai-sesti kuljettava elokuva jakaantuu kahteen osaan. Alkupuolella seura-taan sotilaan ja maalaispojan haurasta suhdetta. Loppupuolisko vie sy-välle viidakkoon, jossa Lomnoin esittämä sotilas jahtaa verenhimoista tiikeriä, muodonmuutoksen hallitsevaa henkeä. Alkuperäinen thainimi Sud pralad tarkoittaa outoa eläintä, petoa – minkä ajatuksen voi tavoit-taa molemmista osista. Hypnoottinen, dualistisia teemoja käsittelevä monikerroksinen elokuva on kaunis ja kauhistuttava yhtä aikaa.

Weerasethakul vie impressionistista kerrontaansa vielä hieman eteenpäin kiehtovassa Syndromes and a Century -elokuvassa (2006). Ohjaaja tutkii muistia ja sinänsä merkityksettömien, pienten kohtaus-ten kautta syntyviä tuntemuksia, siinä missä buddhalaisuuttakin. Dua-listinen käsittelytapa on jälleen läsnä, ja jotkin Tropical Maladyn teemat toistuvat hieman varioiden.

Argentiinalainen Lucrecia Martel esitteli samana vuonna elokuvansa La niña santa (The Holy Girl, 2004). Omintakeisen tyylin kehittänyt Mar-tel rajaa kuvat tiukasti ja luo unenomaisen tunnelman elokuvaan, joka on käsittelytavaltaan abstraktimpi kuin ohjaajan esikoisteos La ciéna-ga. Katolilaisessa tyttökoulussa opiskeleva teinityttö Amalia kehittää pakkomielteisen, uskonnon värittämän suhteen maalaistohtoriin. Us-konnollinen kokemus sekoittuu tytön seksuaaliseen heräämiseen tä-män siirtyessä pyhästä viattomuudesta kohti aikuisuutta.

Meksikolaisen ohjaajalupauksen Carlos Reygadasin Battle in Heaven (Batalla en el cielo, 2005) shokeeraa brutaaleilla ja eksplisiittisillä sek-sikohtauksilla. Sen nostamista kuohuista huolimatta sitä ylistettiin tek-nisesti briljanttina teoksena, jonka ytimestä löytyy herkkää taiteelli-suutta. Diego Martinez Vignattin sielukas kuvaus ansaitsee kiitosta, sa-moin elokuvan tehokas musiikki ja äänimaisema ylipäätään. Meksiko-lainen nyky-yhteiskunta näyttäytyy nationalistisena ja uskonnollisena ja antaa pohjaa allegorioille. Kaikki näyttelijät ovat amatöörejä.

Taiwanilaisen Edward Yangin perhedraama 1 + 2 (2000) tulvii kieh-tovia tarinoita elämästä. Elokuva alkaa häistä ja päättyy monenkirja-van tarinakudelman jälkeen hautajaisiin. Tapahtumat valottuvat kol-men Jianin perheenjäsenen näkökulman kautta. Keski-ikäinen isä elää elokuvassa nuoruutensa valinnat uudelleen, ja lukioikäinen tyttö kokee tahollaan kolmiodraaman. Perheen kuopus, alati vaikeuksiin joutuva koulupoika näkee maailman hieman eri tavalla kuin muut. Tarkkanä-köinen, hienosyinen teos pitää otteessaan koko kolmetuntisen keston-sa ajan.

Hongkong-ohjaaja Wong Kar-Wain häikäisevän kauniin In the Mood for Love –elokuvan (2000) kuvat on ladattu kaipuulla ja tukahdutetuil-la tunteilla. Tahoillaan naimisissa olevat Chow (Tony Leung) ja Li-zhen (Maggie Cheung) kohtaavat 1960-luvun Hongkongissa muuttaessaan samaan kerrostaloon. Tarina kietoutuu tiiviisti näiden suhteeseen ja

24 25

BIO REX MAXIM KINOPALATSI KINO ENGEL ANDORRA DUBROVNIK KINO TULIO

Helsinki International Film Festival23RD

WWW.HIFF.FI16.–26.9.2010

KAVA_TV.indd 1 11.6.2010 15:12:07

poissaolevat puolisot ovat pelkkiä kasvottomia statisteja. Hienovireisen ja intensiivisen elokuvan kuvaus on viipyilevä, intiimit kuvat harkitusti rajattuja ja tulvillaan merkitystä.

Henkien kätkemä (2001) on japanilaisen animemestarin Hayao Miyazakin parhaita elokuvia. Jälleen kerran Miyazaki nostaa tytön mo-nitasoisen fantasiaseikkailunsa sankariksi. Chihiro eksyy vanhempi-neen hylättyyn huvipuistoon, joka illan tullen muuttuu henkien kylpy-läkaupungiksi. Pelastaakseen vanhempansa tytön on voitettava velho Yubaban taiat. Avukseen hän saa lohikäärmepojan, Hakun.

Espanjalainen tarinankertoja Pedro Almodóvar ei kaipaa esittelyä. Puhu hänelle (2002) on kompleksinen tarina, jossa kaksi miestä ystä-vystyy huolehtiessaan koomapotilaina sairaalassa makaavista rakkais-taan. Monitahoinen, epäsovinnainen tarina on verevä ja elämänmakui-nen draama, joka kerrotaan mykkäelokuvaa ja nykytanssia lainaten.

Bong Joon-hon tosipohjainen Memories of Murder (2003) on sekoi-tus vakuuttavaa tummasävyistä trilleriä ja mustaa komediaa. Näennäi-sen seesteiseltä maaseudulta löytyy naisen ruumis. Epäpätevä poliisi-pari ryhtyy selvittämään julmaa murhaa pahoinpitelemällä jokaisen to-distajan. Avuksi saapuu suurkaupungin etsivä, joka vihdoin johdattelee poliisityötä eteenpäin. Itse rikos jää taustalle Bongin keskittyessä tari-nan henkilöihin.

Sofia Coppolan huomattavan hypen nostattanut Lost in Translation (2003) kertoo kahden erilaisen ihmisen kohtaamisesta neonvaloissa sykkivän Tokion yössä. Bill Murrayn esittämä elokuvatähti on tekemäs-sä viskimainosta, Scarlett Johanssonin tulkitsema nuori nainen on pää-tynyt samaan hotelliin kiireisen aviomiehensä siivellä. Tunnelmallisiin, suloisenkatkeriin kuviin ja humoristisiin hetkiin on onnistuneesti taltioi-tu suurkaupungin kokemus, yksinäisyys ja irrallisuus sekä päähenkilöi-den välillä syntyvä monimutkainen ystävyyssuhde.

Jacques Audiardin levoton trilleri Kun sydän lakkaa lyömästä (2005) perustuu James Tobackin elokuvaan Fingers (1978). Karismaattinen Romain Duris nähdään läpimurtoroolissaan raivoisana ja haavoittuvana antisankarina. Duris esittää erilaisiin rooleihin jakautunutta Tomia, joka isänsä jalanjälkiä seuraten tekee öisin uraa häikäilemättömänä rikol-lisena. Samaan aikaan Tom haaveilee konserttipianistin urasta edes-menneen äitinsä tapaan ja treenaa pianonsoittoa päivisin pakkomiel-teisellä kiihkolla.

Paul Thomas Andersonin vaikuttava There will Be Blood (2007) si-joittuu 1900-luvun alkuun, jolloin varhainen öljybisnes tuo vaurautta ka-ruun länteen. Daniel Day-Lewisin tekee upean roolin viekkaana ja sää-limättömänä öljymiehenä, joka suvereenien puhujanlahjojensa ansiosta valloittaa maata ja öljylähteitä. Radioheadin Jonny Greenwoodin kiehto-va musiikki tuo kuviin jännitteitä ja mysteerin tunnelmaa.

Kirsi Raitaranta

Aku Louhimies esittelee kuukauden elokuvan Lost in Translation (2003) Orionissa 26.9. klo 18.00

Yhteistyössä Rakkautta & Anarkiaa –festivaalin kanssa.

26 27

Hävyttömän esikoisohjauksensa Je t’aime moi non plusin (1976) Gainsbourg nimesi suurimman hittinsä mukaan. Sarjakuvamaisista alkuteksteistä lähtien elokuvassa on karnevalistinen vire, mutta huu-moria ei alleviivata. Birkin on huoltoaseman baarin poikamainen John-ny, johon homoseksuaali roskakuski Krassky (Andy Warholin löytö Joe Dallesandro) ihastuu. Ongelmia seuraa sängyssä, sillä komistus halu-aa vain anaaliseksiä. Gérard Depardieu vierailee eläimiinsekaantujan roolissa.

Georges Simenon -filmatisointi Equateur (1983) on Gainsbourgin oh-jauksista maltillisin, mutta rohkeita seksikohtauksiakin on. 1950-luvun Gaboniin sijoittuva siirtomaatarina kertoo miehestä (Francis Huster), joka rakastuu murhaajaan (Barbara Sukowa).

Charlotte for Everin (1986) omaelämäkerralliset elementit ovat il-meisiä. Serge on Stan, viinaanmenevä elokuvakäsikirjoittaja, jonka lois-ton päivistä on kauan. 15-vuotias Charlotte esittää hänen tytärtään - Charlottea. Elokuva on sekä isän rakkauskirje lapselleen että likaisen vanhan miehen ilkikurinen fantasia: Stan viettelee tyttärensä ystäviä.

Kalle Kinnunen

Yhteistyössä Rakkautta & Anarkiaa –festivaalin kanssa.

Cannabis

SERGE GAINSBOURG

Serge Gainsbourg (1928-1991) on ranskalaisen populaarikulttuurin nä-kyvimpiä hahmoja. Hän oli laulaja ja musiikintekijä, mutta myös näyt-telijä ja omaleimainen elokuvaohjaaja.

Musiikintekijänä Gainsbourg ällistytti monipuolisuudellaan. Hän sä-velsi afrokuubalaista jazzia, yhdisteli progressiivista rockia viileään pu-helauluun ja rakensi pop-hittejä Chopinin pohjalta.

Kaikilla aloilla hän oli provokaattori, jonka töistä ei puuttunut erotiik-kaa ja perversioita. Yhdessä Jane Birkinin kanssa laulettu orgastinen Je t’aime.. moi non plus kiellettiin monien maiden radioissa. Tosielämäs-sä Gainsbourg keräsi ympärilleen kauniita naisia. Hän heilasteli Brigitte Bardotin kanssa ja teki Blow-Upissa yläosattomissa esiintyneestä Bir-kinistä elegantin tähden.

Alkoholismi oli Gainsbourgin tavaramerkki, mutta lopulta se uuvutti hänet. Hautajaisissa presidentti François Mitterrand kutsui häntä “mei-dän aikamme Baudelaireksi ja Apollinaireksi”.

Gainsbourgin ura alkoi kapakkapianistina. Ensimmäisillä levytyksil-lään hän esitti kulmikasta chansonia. Tältä ajalta on Tanssitko kans-sani? (1959), pikkutuhma Brigitte Bardot -komedia, jossa Gainsbourg näyttelee valokuvaajaa.

Myöhemmin Velvet Undergroundin solistina kuuluisaksi noussut Ni-co teki pääosadebyyttinsä Striptease-tytössä (1963), jossa Gainsbourg esittää pianistia.

Georges Lautnerin Timanttiketussa (1968) Gainsbourg tekee harvi-naisen cameon omana itsenään. Hän esittää teemakappaleen Requi-em pour un con studiossa, jossa Jean Gabinin näyttelemä poliisietsivä vierailee.

Gainsbourg sävelsi musiikin yli 40 elokuvaan. Soundtrackeista ar-vostetuimpia on sensuelli Manon 70. Elokuva (1968) on Abbé Prévostin skandaaliromaanin päivitys: Catherine Deneuve näyttelee miessuhteis-saan huoletonta pariisilaiskaunotarta.

Katmandun kirous (1969) varoitteli hippimatkailun riskeistä. Birkin näyttelee Nepalissa huumeisiin haksahtavaa kukkaislasta. Gainsbourg tekee kelmiroolin. Intialaisvaikutteinen soundtrack ei ole ajan hampaan syömä, toisin kuin hauskasti camp elokuva.

Pierre Koralnikin visuaalinen rikosilottelu Cannabis (1970) on harvo-ja elokuvia, joissa Gainsbourg esittää pääosaa. Hän on amerikkalainen palkkamurhaaja Serge, ja Jane Birkin on seksikäs Jane. Gainsbourg myös sävelsi upean musiikin.

Hevosvarkaat (1971) on viime vuosisadan alun puolanjuutalaisten yhteisöön sijoittuva historiallinen komedia. Abraham Polonskyn eloku-vassa Serge ja Jane näyttelevät kihlaparia.

Emmanuelle –ohjaaja Just Jaeckinin Madame Claude (1977) on jän-näri luksusprostituutiosta ja vakoilusta. Elokuvan vahvinta antia ovat Klaus Kinskin sivurooli, Jaeckinin suorasukainen pehmopornoestetiik-ka ja sitä tukeva Gainsbourgin musiikki.

Diskohitti Sea, Sex and Sun kuultiin ensimmäisen kerran Hyvästi Emmanuellessa (1978), Sylvia Kristelin näyttelemän “seksin ylipapitta-ren” kolmannessa seikkailussa. “Pidän hänen neroudestaan ja määrä-tietoisesta juomisestaan, tavasta jolla hän tuhoaa itseään luodessaan, tietoisesti, ikään kuin uhraus olisi välttämätön”, Kristel ihaili Gains-bourgia muistelmissaan.

28 29

IHMEFILMEJÄ NUORILLE

ELokuvakLaSSIkot BIo REXISSÄ

Lukiolaisille esitetään jälleen elokuvaklassikoita Bio Rexissä. Tänä vuonna teemana on tähteys. Ohjelmistossa ovat Michael Curtiz: Casa-blanca, Billy Wilder: Auringonlaskun katu, Federico Fellini: 8½, John Schlesinger: Kultaseni, Kaige Chen: Jäähyväiset jalkavaimolle. Sarja järjestetään yhteistyössä Helsingin kulttuurikeskuksen kanssa. Ilmoit-tautumiset Ilmoittautumiset lukiolaisklassikot@hel.fi.KATSO MEDIAKASvATUKSEN NÄYTÖSAIKATAULUT s. 97

Elokuvakasvatusprojekti IhmeFilmi syntyi vakaasta uskosta siihen, että parasta mitä koululaitos voi opiskelijoilleen tehdä, on näyttää heil-le maailman parhaat elokuvat. Nuoren ihmisen kehitystä itsenäisek-si kansalaiseksi, joka tekee oman elämänsä, rajoittaa ennen kaikkea monipuolisen elokuvakartaston puute.

Maassamme tuetaan elokuvantekoa, elokuvan vientiä ja elokuvan myymistä. Elokuvaan kasvaminen, katsomisen kehittäminen, on paitsi-ossa. IhmeFilmi ajaa elokuvan kohtaamista taiteena koulumaailmassa. Se johdattaa yläaste- ja lukioikäisiä nuoria elokuvaklassikoiden pariin yhteensä 35 esityspaikassa.

Hankkeen syntyloitsut lausui tietämättään ranskalainen elokuva-pedagogi Alain Bergala vieraillessaan Sodankylän elokuvajuhlilla 2004 – elokuvan ja nuoren katsojan ainutlaatuista suhdetta tulee kunnioit-taa. Esteettömän elokuvatilan luominen kouluympäristössä korostaa elokuvan kohtaamisen arvoa sinänsä. Vaihtoehtojen esittäminen ke-hittää makua.

Elokuvateoksen kohtaaminen ei edellytä sen täydellistä ymmärtä-mistä. Useamman vanhemman elokuvan katsominen murtaa nopeasti esteitä vastaanottaa muutakin kuin kaupallista, ohikiitävää mentaalis-ta roskaruokaa.

IhmeFilmit on perinteisesti esitetty kouluissa ja nuorisotaloilla vi-deotykeillä. Nyt hanke tarjoaa yhteistyössä KAVAn kanssa Helsingin ja lähiseutujen koululaisille mahdollisuuden nähdä elokuvia niiden oi-keassa asussa, filmikopioina elokuvateatterin lumossa.

Suomen elokuvakontaktin vetämää hanketta rahoittaa opetusmi-nisteriön nuorisoyksikkö. Sen virallisena suojelijana toimii ohjaaja Jörn Donner. Lisätiedot www.ihmefilmi.fi. Ilmoittautumiset marraskuun lop-puun mennessä ihmefilmi@elokuvakontakti.fi.

Eero Tammi

Amarcord

Chaplinin elokuvien lisäksi koko perheen iltapäivänäytöksissä esite-tään kotimaisia klassikoita ja animaatioita.

H.C Andersenin satuklassikon filmatisointi Lumikuningatar (1986) tuo talveen pohjoista ulottuvuutta. Ohjaaja Päivi Hartzell on vertausku-vallisessa kasvutarinassa panostanut vahvaan visuaalisuuteen ja luo tunnelmaa tätä kautta.

Jalmari Finnen tarinoihin perustuva Kiljusen herrasväki (1981) on suomalaisen lastenelokuvan anarkistisimpia teoksia. Matti Kuortti eli "Rekku" (1948-2010) ohjasi vauhdikkaasti tarinan kovaäänisen Kiljusen perheen seikkailuista kesäisessä Helsingissä.

Syksyllä nähdään myös Aardman-studioiden molemmat pitkät ani-maatioelokuvat - elokuvista on sekä tekstitety että dubatut näytök-set. Hollywoodin vankilapakoelokuvien mukaan muovailtu Kananlento (2000) teki Aardmanista kovan sanan maailmanmarkkinoilla. Vaha-ani-maatio pääsee oikeuksiinsa englantilaisen tekijätiimin taidonnäytteessä

Kanin kirouksen (2005) pääosassa seikkailee rakastettu parivaljak-ko Wallace & Gromit. Koiran ja tämän isännän ystävyyssuhdettä tarkas-tellaan jälleen hullujen keksintöjen, rakkauden ja yhteisten vihollisten ryydittämänä.

Henkien kätkemä (2001) on japanilaisen animemestarin Hayao Miyazakin hienoimpia fantasiaelokuvia. Chihiro eksyy vanhempineen lumottuun huvipuistoon. Tyttö joutuu hurjaan seikkailuun velhojen, kummitusten ja lohikäärmeiden oudossa maailmassa. Nuoren tyttö-sankarin kasvuseikkailu päättyy tietenkin onnellisesti.

Naapuri Totoro (1989) lentää sekin Miyazakin valloittavassa fanta-siamaailmassa. Uuteen kotiin muuttanut Satsuki ja tämän neljävuotias pikkusisko seikkailevat jännittävässä lähimetsässä ja tutustuvat satu-maisten totorojen lumottuun maailmaan.

NÄytÖkSEt kouLuILLE 14.9.-1.12.Lasten klassikoista, Chaplinin ja Tatin elokuvista järjestään näytöksiä myös kouluille syyskuusta joulukuulle. Lisäksi Ranskalaisen syksyn kunniaksi järjestetään Jacques Demyn elokuvasta Aasinnahka (1970) erikoisnäytös 20.10. Bio Rexissä Helsingin kulttuurikeskuksen kanssa.

Kaikkiin elokuviin on saatavilla Koulukinon tai Mediakasvatuskeskus Metka ry:n opetusmateriaalit. Metka myös järjestää näytösten yhtey-teen työpajoja. Tarkemmat tiedot netissä www.kava.fi/mediakasvatus, tiedustelut ja ilmoittautumiset koulut@kava.fi. KOULULAISNÄYTÖSTEN AIKATAULU s. 97

LASTEN KLASSIKOT

Naapurini Totoro

30 31

Voittamaton ykkönen

Viimeinen laukaus • Shokkikäytävä (alla)

SAMUEL FULLER

Samuel Fuller (1912–1997) oli itsenäinen elokuvamies. Kioskiviihteen lähtökohdista hän loi villejä moderneja visioita, jotka ovat innoittaneet Godardia, Wendersiä ja Kaurismäen veljeksiä. Ennen toista maailman-sotaa Fuller oli ollut rikosreportteri, viihdekirjojen tekijä ja elokuvakä-sikirjoittaja. Sodan jälkeen veteraani Fuller alkoi tehdä elokuvia, jossa elämä nähtiin taistelukenttänä. Fuller oli alkuvoimainen visualisti, joka käytti erikoislähikuvaa, liikkuvaa kameraa, nosturiajoja, pitkiä otoksia ja staccatoleikkausta omaperäisellä tavallaan.

Elokuvassa I Shot Jesse James (Yksinäinen seikkailija, 1949) Ful-ler muutti budjetin rajoitukset voimakseen. "Elokuva rakentuu lähes kokonaan lähikuvista, joiden painostava intensiteetti hakee veroistaan Dreyerin Jeanne d'Arcin kärsimyksestä" (Sarris). Fordin Ilmiantaja oli esikuvana. Fullerin elokuvasta tuli parempi.

Uhkapeliä Arizonassa (The Baron of Arizona, 1950) oli western- huijaustarina miehestä (Vincent Price), joka julistautuu väärillä asiakir-joilla Arizonan omistajaksi. Karjatilalliset ja uudisraivaajat suivaantuvat täysin, kun "paroni" alkaa palauttaa feodaalioloja villiin länteen.

Fuller teki tuoreeltaan ensimmäiset elokuvat Korean sodasta, ja niis-sä vakuutti sodan ilmapiiri, hälytysvalmiuden ja katoavaisuuden tunne. Paljain pistimin (1951) kertoo korpraalista (Richard Basehart) joka esi-miesketjun kaatuessa joutuu ottamaan komennon helvetillisessä talvi-sodassa ylivoimaista vihollista vastaan.

Park Row (1952) oli amerikkalaisen journalismin naiivi ylistys. Sii-nä missä Citizen Kanen mallina oli W.R. Hearst, Park Rown esikuva oli Pulitzer. Latomakoneen, jättiotsikoiden, isojen kuvien, kioskimyynnin, useiden painosten ja sensaatioaineiston keksiminen ovat Fullerin in-nostuneen kuvauksen kohteina. Lehtien kilpailussakin on sodan piir-teitä.

20th Century-Foxin levitykseen valmistettuun Taskuvarkaaseen (Pick-Up on South Street, 1953) Fuller sai tähtiä: Richard Widmarkin, Jean Petersin ja Thelma Ritterin. Teos alkaa maanalaisessa. Junan rys-kyessä pimeässä tunnelissa taskuvaras puhdistaa ahtaassa vaunussa ilotytön käsilaukun. Tapahtumaa seuraa kaksi FBI:n agenttia...

CinemaScope-formaatin Fuller omaksui innoittuneesti. Mestarilli-sessa gangsterielokuvassa Tokion alamaailma (House of Bamboo, 1955) Robert Stack ujuttautuu Japanissa toimivaan amerikkalaiseen gangsterijärjestöön, jota johtaa charmikas Robert Ryan. Naamiopeli tuo toimintaelokuvaan tavalllista syvempää jännitystä.

Fuller perusti oman Globe-yhtiön, jolle hän valmisti kuusi elokuvaa. viimeinen laukaus (Run of the Arrow, 1957) on mestarillinen, eeppinen western. Tarina valkoisesta miehestä (Rod Steiger), joka harhaillessaan sisällissodan jälkeen autiomaassa tulee intiaaniheimon jäseneksi, on Tanssii Susien Kanssa -elokuvan esikuva.

Sissipartio (China Gate, 1957) oli ensimmäinen amerikkalainen elo-kuva Vietnamin sodasta. Kirjava palkkasoturien ryhmä soluttautuu Ho Tshi Minhin linjojen läpi tuhoamaan asevarikon oppaanaan puoliverinen Lucky Legs (Angie Dickinson). Harva palaa retkeltä, ja sankarilla (Ge-ne Barry) on tuliaisina Amerikkaan hänen ja Lucky Legsin pieni poika.

32 33

ELOKUvA JA PSYYKE Symposium järjestetään 15.-16.10. elokuvateatteri Orionissa alaotsik-kona Tarinan lumous, esiintyjinä Riitta Tähkä, Maria Häkkinen, Su-sanna Välimäki, Virpi Suutari, Juha Siltanen ja Christel Airas. Sympo-siumiin liittyvistä elokuvista Andrei Tarkovskin Peili (1975) on retki muistiin ja lapsen minuuden muo-dostumisen aikaan. Stephen Dald-ryn ohjaama, Michael Cunning-hamin romaaniin perustuva Tun-nit (2002), kertoo kolme Virginia Woolfin Rouva Dallowayn innoit-tamaa tarinaa, pääosissa Nicole Kidman, Julianne Moore ja Meryl Streep. Pier Paolo Pasolinin Tuhat ja yksi yötä (1974) oli ohjaajan "elä-män trilogian" lumoava päätös. Virpi Suutarin rohkea dokumenttielo-kuva Auf wiedersehen finnland (2010) käsitteli vaiettua menneisyyttä, saksalaisten sotilaiden ja suomalaisten naisten suhteita toisessa maa-ilmansodassa. Jean Cocteaun kiehtova Kaunotar ja hirviö (1946) oli ih-mismielen tiedostamattomille kerrostumille avoin satutulkinta. Järjes-tää Suomen Psykoanalyyttinen Yhdistys ja Helsingin Psykoterapiaseu-ra. Ilmoittautumisohjeet netissä www.kava.fi.

TOIvEKLASSIKOITA Kaikkien aikojen rakastetuim-piin elokuviin kuuluva Casablan-ca (1942) syntyi Warner Bros.'n studiolla oloissa, joissa käsikir-joitusta muutettiin sitä mukaa kuin kuvaukset etenivät. Keskei-nen syy onnistuneisuuteen oli var-masti tähtikaartin oikea magia: Humphrey Bogart, Ingrid Bergman, Claude Rains, Conrad Veidt... Bil-ly Wilderin ohjaama Auringonlas-kun katu (1950) on kaikkien aiko-jen Hollywood-satiireja. Pääosassa on aito mykän elokuvan jumalatar Gloria Swanson, joka elää edelleen menneisyytensä lumoissa. Federi-co Fellinin rakastetuimpiin elokuviin kuuluva Amarcord (1973) on vuo-denaikojen rytmiin perustuva värikylläinen ja groteski näky ohjaajan nuoruuden 1930-luvusta fasismin aikakaudella Riminissä.

NOIDAN KIROT -elokuvakonsertti keskiviikkona 27.10. klo 19 Fin-landia-talolla on jatkoa Radion Sinfoniaorkesterin suurhankkeelle tuottaa uutta musiikkia suomalaisiin mykkäelokuviin. Teuvo Puron Noidan kirot (1927) on kuvaus Lapin rajoilta, ja sen teemoihin kuuluu mahtavan tietäjän kirous. Teos esitetään restauroituna, värisävytettynä Elokuva 100 v -juhlaversiona. Tapio Tuomela on säveltänyt siihen uu-den musiikin, ja kantaesityksen johtaa Jan Söderblom. Liput 20/18/13 (eläk.)/6,5 € Lippupisteestä.

Auringonlaskun katu

Tuhat ja yksi yötä

Huikeassa "yliwesternissä" forty Guns (40 urhoa, 1957, pääosassa Barbara Stanwyck) ilmaisu oli tyyliteltyä, ja sille olivat ominaisia rajut liikesarjat ja leikkaavat pelkistykset. Ilmaisunsa kannalta tämä Lännen lopun tarina on sukua 1960-luvun metawesterneille.

Pienen budjetin Kiellettyä (Verboten!, 1959) sijoittuu toisen maail-mansodan jälkeiseen Saksaan, jossa nuori Helga nai jenkkisotilaan. Virtuoosimaiset kamera-ajot vuorottelevat riipaisevan halpojen erikois-tehosteiden kanssa, ja ihmissuhteiden kuvauksessa on aitoutta ja hel-lyyttä. Fassbinder sai tästä virikkeitä Maria Braunin avioliittoon.

Kielletyn rakkauden teemaa käsitteli myös Suomessa ennen esittä-mätön The Crimson Kimono (1959), joka sijoittuu Los Angelesin Pikku Tokioon. Kun kaksi poliisiystävystä, valkoinen ja japanilainen, rakastuu samaan valkoiseen naiseen, mustasukkaisuuden ja rasismin varjot lan-keavat heidän ylleen. Esillä on Sony Columbian restauroitu laitos.

Viimeisenä Globe-tuotantona valmistui synkkä rikossaaga Alamaail-ma U.S.A. (1960). Kaiken pahan takana on National Projectsin johtokol-mikko, jonka hallussa ovat maan huume-, prostituutio- ja työmarkkinat. Mutta kolmikolla ei ole mitään hyvää odotettavanaan, kun Cliff Robert-son päättää kostaa isänsä kuoleman.

Fullerin paras sotaelokuva oli eeppinen Hyökkäys Burmassa (Merrill's Marauders, 1962). Fuller sai jykevän budjetin kertomukseen kenraali Merrillin (Jeff Chandler) rykmentistä, jonka tehtävänä on kat-kaista Japanin tie sen yrittäessä saada yhteyden Saksaan Lähi-Idässä. Joukkoteurastuksen tunne viidakkomarsseilla iskee armottomana.

Shokkikäytävässä (1963) Pulitzerin palkintoa havitteleva reportteri soluttautuu mielisairaalaan selvittääkseen murhan ja kohtaa Koreassa aivopestyn sotilaan, joka luulee olevansa Etelävaltioiden kenraali, mus-tan opiskelijan joka lietsoo rotumellakoita Ku Klux Klanin hupussa ja atomifyysikon, joka lapseksi taantuneena piirtää kuvia värikynillä.

Alastoman suudelman (1964) avaus on unohtumaton: kuohuviinin kauppamatkustaja Kelly (Constance Towers) pieksee parittajansa niin hurjasti, että naisen kaljuksi ajeltu kallo paljastuu. Kelly vaihtaa alaa, ja hänestä tulee lasten rakastama unelmahoitaja pikkukaupungissa. Mutta normaalista elämästä löytyy entistäkin pahempia perversioita...

Fullerin lempiprojekti, omaelämäkerrallinen voittamaton ykkönen (The Big Red One, 1980) on Yhdysvaltain 1. jalkaväkidivisioonan saa-ga Pohjois-Afrikassa, Sisiliassa, Normandiassa, Ardenneilla, Saksassa ja Tshekkoslovakiassa keskitysleiriä vapauttamassa. Alkuperäisversion rekonstruktio tuli nähtäväksi vuonna 2004 Richard Schickelin ansiosta.

Romain Garyn tarinaan perustuva valkoinen koira (1981), pääosas-sa Kristy McNichol tyttönä, joka saa omituisen koiran, käsitteli iskevästi rasismia. Fuller oli kuvannut tuotannossaan Amerikkaa rotujen, kanso-jen ja kulttuurien törmäyskenttänä, ja olivatpa kyseessä intiaanit, mus-tat tai japanilaiset, Fuller ei koskaan esittänyt heitä "muukalaisina".

Fuller piti Suomesta ja valloitti Sodankylän vuonna 1986. Samuel Fullerin katu Sodankylässä lienee ainoa elokuvaohjaajalle omistettu ka-tu Suomessa.

Antti Alanen

34 35

Haru – yksinäisten saari

Trans-Siberia • Työttömän pöytäkirja – Kanerva Cederström ohjaamassa (alla)

KANERVA CEDERSTRÖMKanerva Cederströmin 1980-luvulla alkanut ura ohjaajana on tuotta-nut jo yli 20 dokumentti- ja essee-elokuvaa, joista useassa on työparina ollut Riikka Tanner. Tuotannon keskeisiä teemoja ovat aika, ajan kulu-minen ja sen kokeminen sekä muisti, niin ihmisten kuin paikkojenkin. Toistuvia aineksia ovat elokuvan keinojen rohkea käyttö, läheinen suh-de kirjallisuuteen ja ilmeinen sukulaisuus kuvataiteeseen.

Paikan henki (1986) on tutkimusmatka Helsingin Töölönlahden ym-päristöön, menneisyydestä tulevaisuuteen. Lenin-setä asuu venäjäl-lä (1987) tekee henkilökohtaista tiliä 1970-luvun taistolaisen liikkeen kanssa. Laila (1988) on ”iskelmän muotoinen elokuva” Laila Kinnusesta ja hänen elämänsä iloista ja suruista.

Runoilija Helvi Juvosen tuotantoon, kirjeisiin ja muistiinpanoihin pe-rustuva Rajamaa (1989) vie katsojan sisälle runoilijan tapaan ajatella ja nähdä maailmaa. Hieno elokuvaessee Kaksi enoa (1991) perustuu suvussa kerrottuun tarinaan Cederströmin äidin sodassa kadonnees-ta veljestä. Se on muistoissa ja toiveissa liikkuva kertomus, joka mosa-iikkimaisessa muodossaan, erilaisten ainesten yhdistelyssään, kuval-lisessa tyylikkyydessään sekä yksityisen ja yleisen yhdistelyssään oli yksi hienon lajityypin aloittajista suomalaisessa dokumenttielokuvassa.

Ihmisen suhdetta eläimiin peilaava Heijastuksia lasisilmästä (1992) syntyi Cederströmin ja Tannerin halusta kokeilla täysin vapaan elokuvan tekemistä. Työttömän pöytäkirja (1994) perustuu Tannerin työttömyys-aikanaan pitämään päiväkirjaan. Tyyliltään niukka ja tekstiltään toteava elokuva kuvaa työttömyyden kokemusta yksilön kannalta, ihmismielen sinnikkyyttä ilmentävän huumorin maustamana.

Haru – yksinäisten saari (1998) on yksi Cederströmin Tuulikki Pieti-län valtavan kaitafilmikokoelman pohjalta tekemistä elokuvista. Se ku-vaa Pietilän ja Tove Janssonin kesäpaikan elämää teemanaan luonnon ikuinen kiertokulku ja sen vastakohtana ihmisen rajallisuus ja sen hy-väksyminen.

Rohkea ja kunnianhimoinen Trans-Siberia (1999) pohjautuu kahteen vankileirivuosista kertovaan tekstiin. Siperian halki kulkevalla junamat-kalla kuvatut, filmilaboroinnin keinoin väritetyt näkymät täydentävät ih-miselämän merkitystä ja ihmismielen syvyyttä pohtivan teoksen.

Lost and found (2003) on kuvallisesti ja äänellisesti moniaineksinen elokuva Neuvostoliitosta Suomeen muuttaneesta Konstantin Gontcha-revista ja rakkauden monista ilmenemismuodoista.

Erikoisia tapauksia (2008) on saanut innoituksensa Helsingin Sa-nomissa ilmestyneestä samannimisestä palstasta. Se on rikas audio-visuaalinen kudelma, rakkaudentunnustus Helsingille kaikkine näky-mineen, väreineen, äänineen ja ihmisineen – niin tavallisine kuin eri-koisineenkin.

Eila Anttila

36 37

Polttouunien aika (1968), Fernando Solanasin kiihkeä, taisteleva, ra-dikaali manifesti Latinalaisen Amerikan sortoa vastaan, anti-imperia-listinen fresko, joka järkytti ja herätti meidät pysyvästi uinuvassa Hel-singissä.

finis Terrae (1928), Jean Epsteinin, kokeilijan, elokuvarunoilijan ja elokuva-ajattelijan aistivoimainen kuvaus ihmisistä Bretagnen rannikon ankarissa oloissa; tavallisten kalastajaperheiden elokuvassaoleminen on vavahduttavaa.

Seine kohtaa Pariisin (1957), Joris Ivensin, elokuvarunouden ja yh-teiskunnallisen elokuvan pioneerin rakkaudentunnustus Pariisille(ni).

Asfalttiviidakko (1950), John Huston, film noirin hiottu, realistinen, lähes dokumentaarinen kuvaus ryöstöstä ja kaupungista.

Ihmispyramidi (1958), Jean Rouchin, etnofiktion isän ”sosiologi-nen” näytelty dokumentaari afrikkalaisten ja eurooppalaisten opiske-lijoiden suhteiden kehittymisestä – pääosissa opiskelijat ja sivuosassa Rouch itse.

wagonmaster – aavikon sankari (1950), John Fordin länneneloku-vista runollisimpia, minulle aikoinaan hänen tärkeimpänsä (eikä siinä näyttele John Wayne!) – mormonipionieerien matka kohti Lännen lu-pauksia.

Yksin (1931), Kozintsevin-Traubergin elokuva neuvostovallan alku-ajoista, hämmästyttävän vapaa elokuvalliselta muodoltaan ja ajatuk-siltaan naisopettajan taistelusta sekä neuvostovallan, kulakkien vallan että primitivismin kahleita vastaan. Sukua Lapsuin ja Lehmuskallion fiktiivisille elokuville…

Shakkikuume (1925), Vsevolod Pudovkinin mestarillinen ja hulvaton komedia shakkihulluista Moskovassa... filmihullu (1932), Harold Lloyd pääsi Hollywoodiin ja se riitti hyvin minulle.

Herra Pää (1960), puolalaisen animaation ja absurdin mestarin Jan Lenican yksi kolmesta elokuvasta, jotka jättivät pysyvät jäljet eloku-vanäkemykseeni elokuvateatteri Scalassa Esplanadilla 15-vuotiaana.

Ugetsu – kalpean kuun tarinoita (1953), Kenji Mizoguchi, järkyttä-vin kohtaamiseni Japanin traagisen elokuvarunouden kanssa, ihmisen alistumisen ja hänen sielunsa kaipuun ristiriita.

Stroszek – Bruno S:n tarina (1977), Werner Herzogin elokuvista rak-kain, ”pienin”, vaikka sen protagonistijoukko lähteekin Amerikan maal-le onnea etsimään…

Kanerva Cederström

Stroszek – Bruno S:n tarina

ARKISTO – ELOKUVAKOULUNICARTE BLANCHE à KANERVA CEDERSTRÖM

Varhaisnuoruuteni kului elokuvateattereissa ja Valion baareissa. Aloitin 13-vuotiaana elämäni elokuvissa. Mahdollisuudet siihen oli-vat 1960-luvun Helsingissä huikeat: teinien elokuvakerhon Hetekin ja pienten elokuvateattereiden tarjonnan rinnalla varsinainen elokuva-kouluni oli Elokuva-arkisto, jonne sujahdin pitkänä tyttönä jo kauan en-nen ”laillista” ikää… Vietin siis suuren osan tuota murroksen ja ahdis-tuksen aikaa pimeissä saleissa illasta toiseen, usein kolmen, jollei nel-jänkin näytöksen verran. Tuossa iässä en onneksi osannut vielä vali-ta, vaan ahmin kaiken mahdollisen, mikä ohjelmistoon tuli. Aikakau-si vaan sattui olemaan Uuden Aallon, uuden elokuvan yleensäkin kul-ta-aikaa, jota täydensivät Arkiston elokuvahistorian helmet, ja niin elo-kuvasivistykseni karttui kuin luonnostaan.

Olen valinnut Carte blanche -sarjaani elokuvia, jotka tuolloin näin – ne ovat tässä vähän samanlaisessa sattumanvaraisessa seurassa kes-kenään kuin aikoinaankin. Niitä ei ainakaan yhdistä mikään genre tai muu luokittelu, sillä onnellista oli se aika, jolloin elokuvaan mennessä en ajatellut, oliko elokuva ”fikkari, dokkari vai kokkari”.

Elokuvia on vain 13 ja ne on kaikki valittu Elokuva-arkiston ohjel-mistosta vv. 1963-79. Koska Kavalla on tänä syksynä eri sarjoissa Tati ja Visconti, ei näitä epäjumaliani tähän sarjaan valittu. Niistä minun on tässä mainittava erikseen kuitenkin Jacques Tatin Enoni on toista maa-ta, josta nimenomaisesta elokuvasta Coronassa Helsingin Mannerhei-mintien varrella koko elokuvahulluudeksikin nimitetty elämäntaipalee-ni alkoi, sekä Luchino Viscontin Rocco ja hänen veljensä, josta traagi-nen ymmärrykseni rakkaudesta ja kuolemasta alkoi. Robert Bressonin Mouchette ja Balthazar (1966) kasvattivat minusta naisen ja eläimen kärsimyksen ja oikeuksien ymmärtäjän.

Osaa näistä elokuvista yhdistää ihmisen, Toisen, kohtaaminen itse-nään tai itseään esittävänä, osassa taas fantasian, huumorin ja runou-den vapauden tulkkina. Niiden välillä en ole katsonut koskaan olevan tarpeen valita.

Pummi (1961), Pier Paolo Pasolinin ensimmäinen elokuva, on pyhi-tetty laitakaupungin pojille ja heidän rohkeille äideilleen, sivullisille, joi-den kiihkeä elämä uhmaa köyhyyttä.

Ugetsu – kalpean kuun tarinoita

38 39

omaperäisyys perustuu kuitenkin tapahtumien sijoittumiseen slaavi-laisten linnojen sijasta Meksikon maaseudun syrjäisten kolkkien suur-tiloille ja myöhemmässä vaiheessa puhtaasti urbaaniin ympäristöön. Turmeltuneen vampyyrikreivin roolissa esiintyi toistuvasti arvoitukselli-nen näyttelijä Germán Robles.

Lajityyppi saavutti näin unohtumattoman ulottuvuuden, josta on kiit-täminen kolmea kokenutta elokuvantekijää: Fernando Méndeziä, Juan López Moctezumaa ja Carlos Enrique Taboadaa. Viimeksi mainitun ai-kaansaannosta on uudistushenkisellä 1970-luvulla toteutettu klassik-ko. Hän toisti elokuvassaan Más negro que la noche (Mustempi kuin yö, 1975) Edgar Allan Poen kehittämää teemaa – uhkaava musta kissa – ja yhdisti siihen aineksia ”giallo” -nimellä tunnetusta italialaisesta kauhu-elokuvan alalajista, jossa kauniita naisia ahdistellaan kauhistuttavalla tavalla käyttämällä tehokeinona korostuneen omakohtaista kerrontaa.

Vuosikymmenellä tehtiin myös muita mieliin painuvia elokuvia, ku-ten Satánico pandemonium (Gilberto Martínez Solares, 1975), Alucarda, la hija de las tinieblas (Juan López Moctezuma, 1978) ja La tía Alejan-dra (Alejandra-täti, Arturo Ripstein, 1979), jossa valkokankaalle tuotiin Meksikon pääkaupungissa asuvan perheen taloudellinen ahdinko. Sen synkkänä vertauskuvana on varakas ja pahansuopa täti, noita.

Elokuvan Cronos (Guillermo del Toro, 1992) myötä meksikolainen kauhuelokuva saavutti jälleen kansainvälistä tunnustusta. Tarina lähtee liikkeelle keskiajalta, alkemistien harjoittamista menetelmistä siirtyäk-seen sitten nykyaikaan ja antiikkikauppojen maailmaan. Näihin piireihin ilmestyy outo kellokoneisto, joka tarvitsee verta käyttövoimakseen ja antaa omistajalleen elinvoimaa.

Elokuvat Sobrenatural (Daniel Gruener, 1996) ja Kilómetro 31 (Rigo-berto Castañeda, 2006) osoittavat, että meksikolainen nykyelokuva ei ole unohtanut lajityypin menneitä saavutuksia.

Raúl Miranda López(käännös espanjasta Anita Mikkonen)

El vampiro

CINEMAISSI-fESTIvAALIN AvAJAISET ORIONISSA 7.10. Avajaiselokuvana Javier Fuentes-Leónin Contracorriente (Peru 2009) • epätavalli-nen kummitustarina Perun rannikolla

KAUHUELOKUvA MEKSIKOLAISITTAINVeljessodasta (Meksikon vallankumous) nousseessa maassa ryhdyttiin rakentamaan elokuvateollisuutta, joka 1930-luvulla eteni vakain as-kelin. Äänielokuvan aiheuttama murros synnytti muutaman elokuvan-tekijän, tuottajan ja näyttelijän muodostaman monikulttuurisen sula-tusuunin, josta vuosikymmenen aikana valmistui kirjo nautittavia elo-kuvia.

Näiden vuosien kiistatta merkittävimpiin elokuvantekijöihin kuuluu Fernando de Fuentes, jonka elokuvat loivat vakuuttavaa kansallista ku-vastoa. Ohjaaja kokeili kykyjään myös nousevan meksikolaisen kau-huelokuvan saralla elokuvallaan El fantasma del convento (Luostarin kummitus, 1934), jonka teemana on aviorikoksen synti.

1930-luvulta on peräisin myös joukko huomattavia lajityypin edus-tajia: La llorona (Ramón Peón, 1933), joka käsittelee vanhaa, Meksi-kon siirtomaa-ajalta peräisin olevaa legendaa; ekspressionistinen Dos monjes (Juan Bustillo Oro, 1934) sekä saman ohjaajan hämmentävä El misterio del rostro pálido (1935).

1940-luvulla meksikolainen elokuvatuotanto loi populaarikulttuu-riin perustuvaa estetiikkaa. Tämän merkittävän, kulta-ajaksi kutsutun vaiheen epäonnistuneempaa perua ovat muutamat muut lajityypit, ku-ten ”vapaapainijaelokuvat”, joista keskeisimpinä kansansankari San-ton tähdittämät, vahvasti kollektiiviseen muistiin ankkuroituvat eloku-vat. Kyetäkseen pelastamaan ihmiskunnan, sankari joutuu kohtaamaan vampyyrinaisia, marsilaisia, zombeja ja Guanajuaton muumioita. Tämän lajityypin rinnalle syntyi meksikolaiseen kauhuelokuvaan rakentuva uu-si loistokausi.

Tuolla kaudella syntyivät mm El hombre sin rostro (Juan Bustil-lo Oro, 1950) ja kulttielokuva Ladrón de cadáveres (Fernando Méndez, 1956), jossa vapaapainijaelokuvaa yhdistetään hullun tiedemiehen te-matiikkaan.

Kansainvälisesti tunnetut elokuvat erottuvat toki joukosta. Merkit-tävän ohjaajan Fernando Méndezin El vampiro (Vampyyri, 1957) ja El ataúd del vampiro (Vampyyrin arkku, 1958) kuuluvat molemmat Univer-sal-studion tuotannon kanssa kilpailleisiin b-luokan elokuviin. Niiden

El fantasma del convento

40 41

ANNE WIAzEMSKY

HERTTUA ETSII YÖSIJAA 27.10.Orionissa on juhlanäytös 120 vuotta täyttävän uskollisen yh-teistyökumppanimme Cercle Franco-Finlandais'n kunniaksi. Jacques Feyderin Herttua etsii yösijaa (1935) on ranskalaisen elokuvan riemukkaimpia klassi-koita: 1600-luvun pikkukaupun-gin neuvokkaat naiset, Françoi-se Rosayn esittämän uhkean pormestarinnan johdolla, tal-tuttavat pelottavat espanjalai-set. Louis Jouvet loistaa kak-sinaamaisena pappina. Eric Le Roy esittelee AFF/CNC –arkis-ton restauroinnin.

Ranskalaisen syksyn, Kirjames-sujen, Artemisia Edizionen ja Orionin vieraana on lokakuus-sa näyttelijä, ohjaaja ja kirjailija Anne Wiazemsky, jonka romaa-nit Jeune Fille (2007) ja Mon en-fant de Berlin (2009) ilmestyvät tänä vuonna suomeksi

Anne Wiazemskyn, François Mauriacin tyttärentyttären, mer-kittävä näyttelijänura alkoi Ro-bert Bressonin Balthazarissa (1966), jonka kuvausten aikana hän tu-tustui tulevaan mieheensä Jean-Luc Godardiin. Heidän yhteistyönsä tulosta oli Pariisin vuoden 1968 tapahtumia ennakoinut Kiinatar (1967). Pier Paolo Pasolinin elokuvassa Teorema (1968) Wiazemsky on oudon muukalaisen käsiin joutuneen vauraan perheen tytär. Philippe Garrelin intiimissä, Jean Vigo –palkinnon saaneessa elokuvassa L'Enfant secret (1982) Wiazemsky esittää ohjaajan vaimoa.

Satu Laaksonen

vICHY-ELOKUvIEN sarjaan kuuluu myös Jean-Pierre Melvillen Tuntemattomat san-karit (1969), joka liittyy Melvil-len omiin kokemuksiin vasta-rintaliikkeestä ja omalta osal-taan raivasi tietä ristiriitaisen aikakauden läpivalotukseen. AFF/CNN -arkiston restauroi-man täydellisen version esitte-lee Eric Le Roy.

Anne Wiazemsky, kuva: Ulf Andersen

Tuntemattomat sankarit © Studiocanal / Restauration AFF/CNC

Herttua etsii yösijaa © TF1 International / Restauration AFF/CNC

VICHYN RANSKA

Miehitysvuosina Ranskan suosituimmat näytelmäelokuvat olivat kir-jallisuus- ja näytelmäsovituksia, rikoselokuvia ja melodraamoja. Näy-telmäelokuvan propaganda oli onneksi vähäistä, mutta dokumentit so-peutettiin vuodesta 1940 lähtien tarkoin Vichyn hallituksen kollabo-raattoreiden ja miehittäjänatsien arvoihin. Niiden vastapainoksi vas-tarintaliike julkaisi omia filmejään, joita ei teattereissa voinut esittää.

AFF/CNC:n arkistopäällikkö Eric Le Roy esittelee arkistonsa aar-teista koottua, ennen Suomessa näkemätöntä valikoimaa näistä do-kumenteista. vichy-näytös 1 propagoi marsalkka Pétainia, huolestuu syntyvyysluvuista, mustasta pörssistä, huijareista ja paheksuu työvel-vollisuuksiaan laiminlyöneitä. Työttömyyden katoamisesta kertova filmi poistettiin pian markkinoilta, koska se aiheutti katsomoissa hysteerisiä naurukohtauksia. Oma aiheen muodostavat Saksaan lähetetyt työvel-volliset. Ranskan arvoja ja ideaaleja korostava propagandafilmi hyökkää sekä amerikkalaistumista että argentiinalaista tan-goa vastaan. Vastarintaliik-keen vastaista organisoitu-mista – Vichyn sotaa terro-risteja vastaan – kehutaan kahdessa elokuvassa.

vichy-näytös 2 on vas-tarintaliikkeen analyysi natsi- Saksasta ja kuvaa ranskalaisten osallistumista Liittoutuneiden sotaponnistuksiin. Antau-tuneen Ranskan vastapainoksi esitellään omassa elokuvassa imperia-listinen Ranska, esimerkkinä Kongo. Näytöksen filmeissä nähdään myös vastarintaliikkeen käytännön toimia "Gestapon kuningaskunnas-sa" ja Italiassa 1943-44, jossa marsalkka Juin johtaa taistelevia ranska-laisjoukkoja Napolista Monte Cassinoon ja Roomasta Sienaan.

Jari Sedergren

SODAN KUvAT RANSKASSA JA SUOMESSA 25.10.Sodan kuvat –seminaari pidetään elokuvateatteri Orionissa 25.10. klo 15-18. Vichy-sarjan Suomeen tuova Eric Le Roy (AFF/CNC) esittelee näyttein kokemuksiaan elokuvan käytöstä historian esityksissä Rans-kassa. Myös suomalaiset asiantuntijat pääsevät ääneen omista tuo-reista näkökulmistaan. Puheenvuoroja ryydittävät Ilkka Kippolan ja Jari Sedergrenin kokoamat harvinaiset elokuvanäytteet. Tilaisuus tulkataan suomeksi. Vapaa pääsy.

La France est foutue © DR / Restauration AFF/CNC

SUOMI TOISESSA MAAILMANSODASSA 27.10.Erikoisnäytös 27.10. klo 17.00 • Sotien 1939-1944 elokuvamateriaalia on käytetty historian esityksissä varsin vähän. Julkaisemattomaan ai-neistoon perehtyneet tutkijat Ilkka Kippola ja Jari Sedergren työstivät kompilaation, joka haastaa pohtimaan filmatun materiaalin merkitystä sodan historiankirjoitukselle. Miten sodan arkaluonteiset teemat näky-vät piilossa pysyneessä ja jopa kielletyssä kuva-aineistossa? Kaatuvat-ko sodan myytit kameran todistusvoimalla? Kesto 90 min.

RaN

Ska

LaIS

EN S

ykSy

N o

HjE

LmIS

toa

Tarkka ohjelma s. 68

42 43

11. SAKSALAINEN KAMMERSPIEL. Saksalaisen intiimin realismin hienoihin saavutuksiin kuului Phil Jutzin traaginen Äiti Krausen onnen-matka (Mutter Krausens Fahrt ins Glück, 1929). Rakastettu berliiniläis-taiteilija Heinrich Zille sai Weddingin kaupunginosaan sijoittuvan käsi-kirjoituksen valmiiksi juuri ennen kuolemaansa.

12. RANSKALAINEN RUNOLLINEN REALISMI. Kun Julien Duvi-vier otti kuvatakseen Ranskan kansanrintaman ilmapiiriä, näkemys oli skeptinen. Unohtumaton Jean Pariisista (La belle équipe, 1936) kertoo ravintolan perustamisesta, pääosissa Jean Gabin, Charles Vanel ja Vi-viane Romance.

13. ELOKUVA EUROOPAN TOTALITARISTISISSA VALTIOISSA. Kun Le-ni Riefenstahl filmasi natsien puoluekokouselokuvan Tahdon riemu-voitto (1935), tapahtumasta tehtiin Albert Speerin johdolla suunnaton lavaste Adolf Hitlerin palvonnalle. Demokraattiselle ja liberaalille kat-sojalle kyseessä on kauhuelokuva, joka todistaa ihmiskunnan alennus-tilaa.

14. ENGLANTILAINEN ELOKUVA NOUSEE JALOILLEEN. Brittien do-kumenttikoulukunta korosti runoutta. Matkailunedistämiselokuva Song of Ceylon (1934) innoittui näyksi buddhalaisuuden ja länsimaisuuden kohtaamisesta. Rautateiden mainoselokuvaan Night Mail (1936) tilattiin runo W.H. Audenilta ja musiikki Benjamin Britteniltä.

15. AMERIKKALAISEN ELOKUVAN LAJIT 1930-LUVULLA. Yhdysval-tain sisällissodan saaga Tuulen viemää (1939) on melodraama, histo-riallinen spektaakkeli ja viihteen kultakaivos, joka antaa uutta joka kat-somalla. Sen rodullinen näkemys on tosin loukkaava, mutta Scarlett O'Hara ja Rhett Butler kiehtovat loputtomasti ristiriitaisuudellaan.

Antti Alanen

LUMIèREN vELJEKSET: 96e de ligne en marche (1896), Abreuvoir (1896), Arrivée d'un train à Perrache (1896), Arroseur et arrosé (1895), Baignade en mer (1895), Barque en mer (1896), Bassin des Tuileries (1896), Bataille de femmes (1896), Bordeaux: la Place de la Comédie (1896), Danseuses de rue (1896), Discussion (1895), Forgerons (1895), Géant et nain (1896), Londres: entrée de Hyde Park (1896), Partie d'écarté (1896), Pecheurs raccommodant les filets (1896), Péche aux poissons rouges (1895), Querelle enfantine (1896), Le Saut à la couver-te (1895), Sortie d'usine (1895), La Voltige (1895).

väsynyt kuolema

ELOKUVAN HISTORIAHelsingin yliopiston elokuva- ja tv-tutkimuksen luentoihin liittyvässä suosikkisarjassa nähdään sekä rakastettuja klassikoita että harvoin nähtyjä aarteita 115 vuoden ajalta.

1. VARHAINEN ELOKUVA. Teknisesti valmiina keksintönä elokuvan esittelivät ranskalaiset Lumièren veljekset, ja heidän kinematografin-sa levisikin nopeasti koko maailmaan. Juha Kindberg esittelee rekonst-ruoimansa Suomen ensimmäisen elokuvaohjelman, jollaista esitettiin Helsingin Seurahuoneella kesäkuussa 1896.

2. ITALIALAINEN MYKKÄELOKUVA nousi maailmanmaineeseen. Upea diiva Francesca Bertini oli tähtenä ja ohjaajana napolilaiskirjailija Salvatore Di Giacomon romaaniin perustuvassa sielukkaan intohimoi-sessa Assunta Spinassa (1915).

3. POHJOISMAINEN MYKKÄELOKUVA kohosi korkealle. Mykän kau-den myöhäinen mestariteos, suomalaisen Jarl Hemmerin runoon pe-rustuva Ivar Johanssonin viljan valtakunta (1929), kuului Ingmar Berg-manin kestosuosikkeihin. Bergman vertasi Johanssonia Murnauhun: "kerronta on upeaa, ja elokuva on hienosti näytelty ja ohjattu".

4. AMERIKKALAISEN MYKKÄELOKUVAN KUKOISTUS. Erich von Stroheim ohjasi älykkään satiriisia elokuvia, joissa vaikutti runolli-nen maailmantunne. Suurenmoinen esikoisteos Blind Husbands (1919) nähdään restauroituna ja värisävytettynä wieniläisversiona (Öster-reichishes Filmmuseum, 2006).

5. NEUVOSTOLIITTOLAINEN MONTAASIELOKUVA. Sergei Eisenstein oli montaasin teoreetikko n:o 1, ja vallankumouksen juhlaelokuvassa Lokakuu (1927) hän johdatteli näkemyksensä barokkisen tuhlailevaan suuntaan. Tapahtumien rekonstruktiosta tuli ihmisjoukkojen pantomii-mi, joka huipentui Talvipalatsin valtaukseen.

6. MYKÄN KOMEDIAN MESTARIT. Mykkä kausi oli komedian kulta-aikaa, ja silloin syntyi myös elokuvan hauskin koomikkopari Ohukainen ja Paksukainen Hal Roachin studiolla. Ilo on irti ohjelmassa, jossa näh-dään viimeinen silaus (The Finishing Touch, 1928), Meripojat maissa (Two Tars, 1928) ja Nurinkurin ja päinvastoin (Wrong Again, 1929).

7. SAKSALAINEN EKSPRESSIONISMI. Fritz Langin persoonallisin mykkäelokuva oli väsynyt kuolema (1921). Mahtavista lavasteistaan (Bagdad, Venetsia, Kiina) huolimatta elokuva sävähdytti eniten intiimillä tunnelmallaan kuoleman läheisyydestä. Luis Buñuel, Jean Cocteau ja Georges Franju vaikuttuivat loppuiäkseen.

8. RANSKALAINEN IMPRESSIONISMI. Jacques Feyder oli ensiluok-kainen lapsen maailman kuvaaja. Elokuvassaan visages d'enfants (1923) hän kertoo sykähdyttävän aidosti äitinsä menettäneen ja uuteen kotiin sijoitetun 12-vuotiaan pojan (Jean Forest) koettelemuksista rans-kankielisessä Sveitsissä.

9. RANSKALAINEN AVANTGARDE. Dmitri Kirsanoffin Ménilmontant (1926) kertoi avantgarden keinoin kahden maalaissisaruksen tragedian talvisessa Pariisissa. Brasilialaissyntyisen maailmanmiehen Cavalcan-tin vain tunnit (Rien que les heures, 1926) lähestyy poeettisena doku-menttielokuvana kaupunkisinfonioiden suuntausta.

10. NEUVOSTOLIITTOLAINEN ARKIELOKUVA. Uuden talouspolitiikan (NEP) kaudella valmistunut Juri Zheljabutzhkin Mosselpromin tupak-katyttö (1924) kiehtoo parodiana elokuvatuotannon monista vaiheista ja ivailevana romanttisena komediana, pääosissa Igor Iljinski ja Julia Solntseva.

44 45

Koreoiden väliselle demilitarisoidulle DMZ-alueelle sijoituva Joint Security Area (Park Chan-wook, 2000) rikkoi yleisönennätyksiä mut-ta suututti armeijan. Raja-alueella sattunutta outoa ampumistapausta tutkivat Ruotsin ja Sveitsin puolueettomat edustajat.

Choderlos de Laclosin 1700-luvun kirjeromaanin ovat filmanneet mm. Roger Vadim, Milos Forman ja Stephen Frears. C J -Yongin häikäi-sevän kaunis tulkinta vaarallisia suhteita (2003) sijoittuu 1700-luvun Koreaan, jossa viettelyn jalo taito myös tunnetaan.

Pasi Nyyssönen

Ja-yu bu-in

Sampoganeun kil

Vaarallisia suhteita

ETELä-KOREA

Eteläkorealainen elokuva on ollut 2000-luvun ilmiöitä ja monet kan-sainvälisillä elokuvafestivaaleilla kohahduttaneet teokset löysivät tien-sä Suomenkin valkokankaille. Tuoreiden festivaalihittien varjoon ovat kuitenkin jääneet eteläkorealaisen elokuvan historialliset merkkipaa-lut, jotka ovat tulleet nähtäville vasta viime vuosina Korean elokuva-ar-kiston restaurointityön edetessä. Niitä on sittemmin esitetty ahkeras-ti erikoisohjelmistoissa ympäri maailmaa ja nyt ensi kertaa Suomessa.

"Luis Buñuelilla oli korealainen veli!", totesi Cahiers du Cinéman kriitikko Jean-Michel Frodon nähtyään Kim Ki-youngin häkellyttävän Hanyon (Housemaid, 1960). Avioparin ja nuoren sisäkön kolmiodraa-ma vakuutti myös Martin Scorsesen, jonka perustaman World Cinema Foundationin tuella elokuva on vastikään restauroitu. Korean Tulion kä-sissä konventionaalinen melodraama paisuu Hitchcock-vaikutteiseksi kauhutrilleriksi, joka on useasti nostettu Etelä-Korean elokuvahistori-an kärkiteokseksi.

Genrestä riippumatta korealaisen elokuvan perusvire on usein melodramaattinen. Lee Man-heen film noir –sävyjen kyllästämässä Geomeun meorissa (Black Hair, 1964) gangsteripomo ei voi unohtaa naisensa uskottomuutta. Lopulta gangsterin heila suistaa rikollisjouk-kion kaaokseen.

Roadmovie Sampoganeun kilissä (A Road to Sampo, 1975) ohjaajan humaani katse kohdistuu kolmeen yhteiskunnan ulkopuoliseen jotka matkaavat kohti onnelaksi oletettua päämäärää, kylää nimeltä Sampo. Elokuva jäi visionäärisen Lee Man-heen viimeiseksi elokuvaksi.

Korean historiasta ei puutu dramatiikkaa. Japanilaiset miehittivät niemimaata vuosikymmeniä (1910-45) ja sitä seurasi repivä sisällisso-ta (1950-53), jonka seurauksena maa jakautui Etelä ja Pohjois-Koreaan. Ne ovat luonnollisesti painaneet jälkensä myös korealaiseen eloku-vaan. Lukuisista elokuvista maineikkain ja koskettavin on Yoo Hyon-mokin Obaltan (Aimless Bullet, 1961), jossa kansakunnan sopeutumista rauhatilaan kuvataan soulilaisperheen kautta. Obaltanin dramaattinen realismi on suoraa jatkumoa Italian neorealismille ja Saksan sodanjäl-keisille raunioelokuville.

Ja-yu bu-in (Madame Freedom, 1956) avaa toisenlaisen näkökulman 1950-luvun Koreaan. Modernisaation ja länsimaistumisen boomissa myös korealaisille naisille avautui uusia mahdollisuuksia. Professorin vaimo menestyy liike-elämässä ja huvittelee viilin mambon tahtiin Sou-lin yössä. Elokuva oli luonnollisesti skandaali.

Hyon-mokin Makcharo on sonnimdeul -elokuvassa (Guests from the Last Train, 1967) kuolemansairas toimittaja, epätoivoinen mysteerinai-nen ja poptaiteen Koreaan tuova maalari kuvaavat kehityksen kääntö-puolta. Elämänsä kadottaneet uppoutuvat dekadenssiin komeasti, elo-kuvan väri- ja kuvasommittelut ovat häkellyttäviä.

Etelä-Korean 2000-luvun uuden aallon keskeisimpiä nimiä on Bong Joon-ho, jonka tuotannosta esitetään hänen kaksi varhaisinta eloku-vaansa. Esikoinen Barking Dogs Never Bite (Flandesui gae, 2000) on mustaa komedia, jonka käyttövoimana ovat karvaiset ystävämme. Naa-purin rakin räksytys saa professoirin mitan täyteen: koira katoaa, ja sit-ten toinen... Viisto huumori sisältyy myös ylistettyyn läpimurtoteokseen Memories of Murder (2003). Tositapahtumiin perustuvassa elokuvassa jäljitetään pikkukaupunkia piinaavaa sarjamurhaajaa.

46 47

taa minimaalinen leikkaus, joka antaa mehun nautittaville näyttelijä-suorituksille.

freetime Machos on Pohjois-Suomen teemoja usein kuvanneen Mi-ka Ronkaisen dokumenttielokuva maailman pohjoisimmasta rugby-joukkueesta. Joukkue ei taidoillaan vakuuta, mutta pelaajamiehet an-tavat rugbyn SM-sarjan tiimellyksessä oivan läpileikkauksen nykyaikai-sen miehen ja miesryhmän maailmaan ja sen naisia aina hämmästyttä-viin erikoisuuksiin.

Tuomari Nurmio – stadilaista tangoa etsimässä on taitavana ku-vaajana tunnetun Tahvo Hirvosen musiikkielokuva suomalaisen rockin legendasta, joka kääntyi tangon taivutukseen. Hirvonen antaa tilaa musiikkiesityksille enemmän kuin dokumenteissa on ollut tapana: Nurmion musiikin ystävät voivat nautiskella hyvästä äänentoistosta ja raisusta visuaalisesta meiningistä stagella ja sen takana.

Miesten vuoro kertoo tukun suomalaisten miesten elämäntarinoi-ta saunan puhdistavassa ympäristössä. Joonas Berghällin ja Mika Ho-takaisen valikoimat sielukkaat saunamiehet avautuvat kaikessa alas-tomuudessaan tavalla, joka on avannut myös katsojien kyynelkanavat – olipa kyse sitten naurusta tai osaaottavasta itkusta. Katsojaluvut lä-henevät pitkäaikaisia ennätyksiä.

Reindeerspotting – pako joulumaasta on Joonas Neuvosen ohjaus Rovaniemen huumeisesti elävästä nuorisosta, erityisesti Janista, joka ajelehtii elämän karikoilta toiselle Euroopan metropoleissa. Huumeet, velat ja pelko johtivat elokuvan K18-ikärajaan, joka synnytti Suomessa ainutlaatuisen keskustelun dokumenttielokuvan vaikutuksesta: mai-nosta vai valistusta, kysyttiin kaduilla ja puutarhassa.

Rautaa rajan taa on Kalle Kujalan huumoripitoinen kuvaus sukelluk-sesta metallimusiikin maailmaan. Matkalla Amsterdamiin ja New Yor-kiin kohdataan raskassoundiset suomalaiset menestyjät Nightwishit, Amorphikset, Sonata Arctican, Diablon ja uuden tulokkaan, joka kan-taa nimeä Dauntless. Ja mikä vaikutus metallimusiikilla on nuorisoon?

Jari Sedergren

Kohtaamisia

JUSSIT 2010

Jos rakastat, kokeneen televisio- ja teatteriohjaaja Neil Hardwickin ensimmäinen näytelmäelokuva, on musikaali. Ministerin tyttären ja maahanmuuttajan rakkaustarinaa ryydittävät tutut kotimaiset pophi-tit. Katja Kallion käsikirjoitus on velkaa Sakari Topeliuksen Adalmiinan helmi –tarinalle. Aikuistumisen, rakkauden, menetyksen ja anteek-siannon teemat toteutuvat vetoavalla tavalla nykypäivän Helsingissä.

Paha perhe on ihmissuhde-elokuvan ekspertin Aleksi Salmenperän kolmas pitkä elokuva. Näyttelijät pääsevät parhaimpaansa tarinassa, jossa ylisuojeleva isä yrittää puuttua kapinoivien lastensa elämiin sur-kuhupaisella tavalla. Tragikoominen asetelma puri hyvin myös Rans-kassa, jonne elokuva myytiin.

Risto Räppääjä ja polkupyörävaras perustuu Sinikka ja Tiina Nopo-lan suosittujen lastenkirjojen hahmoihin, mutta kyse on alkuperäiskä-sikirjoituksesta. Mari Rantasilan koko perheen musiikkikomedia osoit-tautui suursuosikiksi.

Auf wiedersehen finnland kertoo vain vähän käsitellyn tarinan suo-malaisista naisista, jotka lähtivät maasta vetäytyvien saksalaissotilai-den matkaan Lapissa syksyllä 1944. Paluun jälkeen edessä olivat ka-ranteenileiri, kuulustelut – ja yleinen halveksunta. Naiset kertovat tun-teikkaasti tarinansa omilla nimillään ja kasvoillaan.

Sukunsa viimeinen on globaaleilla elokuvakentillä mainetta niittä-neiden Markku Lehmuskallion ja Anastasia Lapsuin vankan dokumen-taarisen pohjan omaava näytelmäelokuva. Jamalin niemimaalla Sipe-riassa asuvien nenetsien historia Neuvostoliitossa ja alkuperäiskan-san tapa hahmottaa maailmaa saavat helposti ymmärrettävän muodon.

Kohtaamisia on Saara Cantellin innostusta herättänyt episodieloku-va, joka lämmitti mieliä välittömyydellään ja aitoudellaan. Kohtaamiset seitsemän naisen arjessa, niiden helppous tai vaikeus, herkistävät kat-sojan löytämään tutuista tilanteista uusia piirteitä. Yhtenäisyyttä koros-

Paha perhe

48 49

ANDREI TARKOVSKI

Venäläissyntyinen Andrei Tarkovski (1932–1986) on maailmanelokuvan mestari, jonka tuotanto on suppea ja liikkuma-ala valtava: historian kaarista tulevaisuuden visioihin ja mielen sisäisiin liikkeisiin.

Ei paluuta (1962) todisti mestaruuden tuomalla sotaelokuvaan yllät-tävästi lapsen näkökulman.

Andrei Rublev (1966) järisytti kymmenellä episodilla taiteilijamun-kin elämästä.

Solaris (1972) tarttui Kubrickin 2001: avaruusseikkailun haastee-seen, ja Stanislaw Lemin romaanista syntyi filosofinen seikkailueloku-va.

Peili (1975) oli odysseia sisimpään, yhtä aikaa historiallinen ja henki-lökohtainen näky. Esillä on vuonna 2003 tehty kopio.

Stalker (1979) oli jälleen tieteiselokuva, jota sopii pitää vertauksena neuvostomaan tilasta pysähtyneisyyden kaudella.

Nostalgia (1983) vei Tarkovskin tosiasialliseen maanpakoon. Matka Italiassa kasvoi pohjattoman kaipauksen kuvaksi.

Uhri (1986) syntyi Ruotsissa. Syventynyt mysteerinäytelmä bergman-ilaisella saarella jäi parantumattomasti sairaan mestarin testamentiksi.

Antti Alanen

Nostalgia

KATHRYN BIGELOW

Kathryn Bigelow on yksi harvoista naisohjaajista, jotka ovat onnistu-neet luomaan näyttävän uran Hollywoodissa. Bigelow tunnetaan erityi-sesti "naisille epätyypillisistä" toiminnallisista elokuvista. Vuonna 2010 Bigelow teki elokuvahistoriaa voittamalla ensimmäisenä naisohjaaja-na parhaan elokuvan Oscarin. Bigelow on vasta neljäs naisohjaaja, joka ylipäätään on asetettu ehdolle palkintoa tavoittelemaan. Edeltäjiä ovat olleet Sofia Coppola (Lost in Translation, 2003) ja Jane Campion (Piano, 1993) – molemmat ovat mukana Orionin syysohjelmistossa.

Pienen budjetin The Hurt Locker (2009) nappasi kuusi Oscaria, mu-kaan lukien parhaan elokuvan palkinnon ennakkosuosikki Avatarilta, jonka ohjaaja on Bigelown ex-puoliso ja yhteistyökumppani James Ca-meron. Irakin sodasta kertovan elokuvan vaikuttavuus ei synny taiste-lukohtauksista vaan sodan arjesta. Heti alkumetreillä Bigelow tekee selväksi, että tässä sodassa ei ole Hollywood-kuvastolle ominaisia täh-tinäyttelijöitä, kuolemattomia sankareita. Ratkaisu luo tavallista enem-män jännitteitä kerrontaan. Keskushenkilöksi nousee pomminpurkaja (Jeremy Renner), jolle kuoleman läheisyys on huumetta.

Bigelown toinen pitkä elokuva Near Dark (1987) yhdistää kerron-nassaan suvereenisti westerniä ja kauhuelokuvaa. Tarinassa lehmipoi-ka joutuu vieraan neidon viettelemäksi kohtalokkain seurauksin. Adam Greenbergin yöotokset ovat parhaimmillaan samettisia.

Myrskyn ratsastajat (Point Break, 1991) nosti tekijän kansainväli-seen maineeseen. Keanu Reeves esittää FBI-agenttia, joka soluttautuu pankkiryöstöstä epäiltyyn surffarijengiin ja ystävystyy jengin johtajan (Patrick Swayze) kanssa. Buddy-elokuva tarkastelee miesten ystävyyttä homoeroottisin vivahtein.

Kiehtova scifi-trilleri Strange Days (1995) luotaa vuosituhannen vaih-detta lopunajan tunnelmissa. Elokuva tuo valkokankaalle uskottavan tulevaisuuden kuvan. Virtuaaliajassa liikkuvalla futuristisella tarinalla on vahva film noir -pohja. Ralph Fiennes esittää kompleksista antisan-karia ja Angela Bassett tämän avustajaa perinteisessä toimintasanka-rin roolissa.

Kirsi Raitaranta

Strange Days