skip203 Äänteistä puheeksi 3 op osa i hki

SKIP203

Äänteistä puheeksi 3 op

osa I – HKI

Jyväskylän yliopiston avoin yliopisto

suomen kielen perusopinnot

suomi toisena/vieraana kielenä -perusopinnot

Titta Hänninen

Titta Hänninen / Mailis Salo 1


Jakson osaamistavoitteet

Opintojakson suoritettuaan opiskelija

• ymmärtää puhutun kielen primaariuden, monimuotoisuuden ja eri kielimuotojen tasavertaisuuden

• hallitsee suomen kielen äännerakenteen ja variaation kuvauksessa käytetyn keskeisen terminologian

• tuntee suomen kielen murteiden ryhmittelyn ja päämurteiden tärkeimmät erot

• tuntee nykypuhekielen keskeiset piirteet ja niiden murretaustan

• pystyy analysoimaan puhuttua kieltä ja sen äänteellistä variaatiota.

Titta Hänninen / Mailis Salo

Opiskelutapa

Jyväskylä

• 25.–26.10.

• 15.– 16.11.

Helsinki

• 8.–9.11.

• 22.–23.11.

3

Jakso suoritetaan tenttimällä. Tenttipäivät ovat

3.12.2019, 14.1.2020 sekä 11.2.2020.

Uusintamahdollisuudet ovat kesäkuun 2020

tenttipäivinä (2. & 23.6.). Jakson suoritukseen kuuluu

litterointitehtävä, joka tehdään tentin lisäksi.

Lähiopetusta on pe klo 17–20 & la klo 9–15.

Osallistumista suositellaan painokkaasti.


Kirjallisuus

• Luentomateriaali.

• Hakulinen, Auli ym. (toim.) 2010: Iso suomen kielioppi (4.painos) §1–39. Suomalaisen kirjallisuuden seuran toimituksia 950. Helsinki: SKS. Julkaistu myös verkkoversionahttp://scripta.kotus.fi/visk/etusivu.php.

• Laaksonen, Kaino & Lieko, Anneli 2003: Suomen kielen äänne- ja muoto-oppi (4., uud. painos) s. 1–26. Helsinki: Finn Lectura.

• Lappalainen, Hanna 2008: Vaihteleva kieli. – T. Onikki-Rantajääskö& M. Siiroinen (toim.), Kieltä kohti s. 66–85. Helsinki: Otava.

• Lehikoinen, Laila 1994: Suomea ennen ja nyt. Suomen kielen kehitys ja vaihtelu s. 90–164. Helsinki: Finn Lectura.

• Suomi, Kari ym. 2006. Fonetiikan ja suomen äänneopin perusteet s. 1–209. Helsinki: Gaudeamus.

http://scripta.kotus.fi/visk/etusivu.php


Johdanto

5


Tällä jaksolla

■ Kuvauksen kohteena on kieli äännejärjestelmänä ja puheena

■ Konstruktiokieliopista (Hamunen, Virittäjä 2/2015, s. 278–286):

”1) Kielenkuvauksen perusyksikkö on konstruktio,

2) konstruktiot ovat muodon ja merkityksen (tai rakenteen ja funktion) vakiintuneita yhteenliittymiä ja

3) Nämä konventionaalistuneet yksiköt ovat abstrakteja. - -Croft ja Vihman (2007) ovat kuitenkin soveltaneet konstruktioajattelua myös fonologiaan esittämällä, että fonologisten ilmiöiden perusyksikköjä ovat sanat ja lapsen kehittyvässä kielessä skemaattisemmat CV-tyyppiset hahmot.”


Puhuttu kieli on ensisijaista,

kirjoitettu kieli toissijaista

■ Lapsi oppii puhutun kielen luonnollisesti siinä ympäristössä, mihin hän syntyy.

■ On olemassa kieliä, joita puhutaan mutta ei kirjoiteta.

■ Puheen kehitystä ei voi erottaa ihmislajin kehityksestä.

--

■ Kirjoitus- ja lukutaitoa ei omaksuta luonnollisesti, vaan se pitää oppia erikseen.

■ Kirjoitettua kieltä ei ole olemassa ilman puhuttua kieltä.

■ Kirjoituksen kehittyminen voidaan ajoittaa historiallisesti.


Miten puhuttu ja kirjoitettu kieli

vertautuvat?

■ Kirjoitetun kielen vinouma: kieltä on tutkittu ja

opetettu kirjoitetun kielen kautta (kirjoitettu kieli =

kieli?).

• ”Muistiin kirjoitettua puhetta”?

• ”Suomea kirjoitetaan niin kuin puhutaan”?

■ Multimodaalisuus hälventää rajoja.

■ Vaikka tarkastelun kohteena olisi puhuttu kieli,

kuvaus tapahtuu kirjoitetun kielen kautta.


Fonetiikka ja fonologia

■ Fonetiikassa tutkimuksen kohteena on puhuttu kieli, puhetapahtuma ja puheen havaitseminen.

• Miten ihminen tuottaa ja erottelee äänteitä (fooneja)?

• Esimerkiksi millainen fooni on [a], miten se muodostetaan ja miten se eroaa eri kielissä?

--

■ Fonologia tutkii sitä, miten äänteitä käytetään eri kielissä: millaisen järjestelmän äänteet muodostavat eli millainen äännerakenne kielessä on.

■ Äännejärjestelmän yksikkö on foneemi.

■ Fonologian kannalta vain sellaiset äänteet ja äännepiirteet ovat olennaisia, jotka erottavat merkityksiä.


Fonetiikka

10

Ääntöelimistö


(Suomi, Toivanen & Ylitalo 2006: Fonetiikan ja suomen äänneopin perusteet s. 23)

Kurkunpää


(Suomi ym. 2006, s. 29)

Ääniraon muodot


(Suomi ym. 2006, s. 30)


Sointi

• Soinnissa on kysymys äänihuulten

aikaansaamasta puheen ominaisuudesta.

• Soinnillisissa äänteissä äänihuulet

värähtelevät eli tuottavat nopeaa kiinni–auki-

liikettä.

• Soinnillisia äänteitä ovat kaikki vokaalit ja osa

konsonanteista [b, g, d, l, r, m, n, ŋ, j, v]

• Soinnittomissa konsonanteissa [p, k, t, f, h, s,

t, ˀ] värähtelyä ei tapahdu.

Ääntymäpaikka


(Suomi ym. 2006, s. 51)

15


Ääntymätavat

■ Sulkeuma: artikulaatiopaikalla ilmavirta estyy hetkeksi kokonaan, esimerkiksi [p].

■ Supistuma: ääntöelimet lähestyvät toisiaan ja syntyy hankausääntä, esimerkiksi [f].

■ Avauma: ilmavirta pääsee kulkemaan vapaasti avoinna olevista ääntöelimistä, esimerkiksi [a].

Ääntymätapojen perusteella erotetaan obstruentit ja resonantit.


Konsonantit ja vokaalit

• Konsonanteissa ääniväylään muodostuu kapeikko tai täydellinen sulkeuma.

• Vokaali on äänne, jonka aikana ilma virtaa jatkuvasti ja esteettä suun keskeltä ääniväylästä ulos ja joka voi muodostaa tavun.

• Vokaaleille ei voida määritellä selkeitä ääntymäpaikkoja, toisin kuin konsonanteille.

Vokaalit muodostavat jatkumon, niin sanotun vokaaliavaruuden, jossa on mahdollista liikkua avaruuden osasta toiseen tuottaen koko ajan vokaalimaista ääntä: [a → e → i → o → u → y → ä → ö].

Vokaali voidaan ääntää ilman muita segmenttejä.


Suomen kielen konsonantit

1. Soinnillisuuden mukaan

■ soinnilliset: b, d, g, j, l, r, m, n, ŋ, v

■ soinnittomat: f, h, k, p, t, s, ʔ

2. Ääntymäpaikan mukaan

■ labiaalit: b, f, p, m, v

■ dentaalit: d, l, n, r, s, t

■ palataalit: g, j, k, ŋ

■ glottaalit: h, ʔ

3. Ääntymätavan mukaan


Konsonantit ääntymätavan mukaan

klusiilit k, p, t, g, b, d, ʔ

Obstruentit sibilantit: s

frikatiivit

spirantit: f, h

nasaalit: m, n, ŋ

lateraalit: l

Resonantit likvidat

tremulantit: r

puolivokaalit: v, j


Konsonanttien luokittelu ISK § 3


Tehtävä 1

Määrittele seuraavat konsonantit

1) soinnin, 2) ääntymäpaikan ja 3) ääntymätavan mukaan:

j, k, l, p, m, d, hesim. s = soinniton dentaalinen sibilantti

j =

k =

l =

p =

m =

d =

h =


Tehtävä 2

Mitä yhteistä on seuraavilla äänteillä? Mitkä piirteet tekevät ne erilaisiksi?

p, m

t, l

f, s

a, i

i, j


Tehtävä 3

Äännetäänkö b, d ja g mielestäsi suomessa eri

tavalla kuin p, t ja k? Anna esimerkkejä eri

sanoista ja pohdi myös puhujan iän, sosiaalisen

aseman tai kotipaikkakunnan merkitystä.

Tähän pohdintatehtävän pohjaksi voit tutustua

Vesa Jarvan artikkeliin Kielikellossa. Voit

halutessasi syventyä tähän Virittäjän

artikkeliinkin, mutta ei ole pakko.

http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=1116

https://www.academia.edu/8282379/Soinnillisten_klusiilien_b_d_g_variaatiosta_nykypuhekielessa


Suomen kielen vokaalit

1. Huuliaukon mukaan

■ pyöreät: /u, o, y, ö/

■ laveat: /a, i, e, ä/

2. Kielen korkeuden mukaan (”pystysuoraan”)

■ suppeat: /i, u, y/

■ puolisuppeat: /e, o, ö/

■ väljät: /a, ä/

3. Kielen etisyyden tai takaisuuden mukaan (”vaakasuoraan”)

■ etuvokaalit: /e, i, y, ä, ö/

■ takavokaalit: /a, o, u/


Vokaalien luokittelu

• /a/

• /ä/

• /o/

• /ö/

• /u/

• /y/

• /e/

• /i/


Tehtävä 4

Luettele kaikki suomen kielen sanat tai sananmuodot, jotka muodostuvat seuraavista äännejonoista, jos niiden konsonanttien tai vokaalien tai molempien kvantiteettia muutetaan.

Huom. yleiskieli/puhekieli

tule

kato

sata

muta


Prosodia

• Viittaa sellaisiin äänteellisiin ilmiöihin, jotka

vaikuttavat tavuihin ja sitä laajempiin

yksiköihin.

• Prosodialla on kaksi tehtävää: prominenssi

ja ryhmittely.

• Tavallisimmat prosodiset ilmiöt ovat kesto,

paino, sävel ja intonaatio.


Tehtävä 5

• Materiaalin tehtävät 5, 7, 8, 9 ja 10 teoksesta

Kielitieteellisen analyysin harjoituksia (F. Karlsson,

K. Koskenniemi & P. Kukkonen 2003, 1. painos

1992, Gaudeamus Helsinki University Press)


Kesto l. kvantiteetti

Foneettinen kesto

■ Mitataan äänteen pituus (millisekunteja).

■ Foneettiseen kestoon vaikuttavat puhenopeus, foneemien ominaiskesto ja niiden esiintymisympäristö.

Fonologinen kesto

■ Äänteen pituus erottelee merkityksiä eli on distinktiivinen (kvantiteettioppositio, pituusoppositio).

■ Suomessa fonologinen kesto on poikkeuksellisen laajaa; esimerkiksi seuraavilla sanoilla on eri merkitys: tuli ~ tulli ~ tuuli.


Paino, sävel ja intonaatio

• Painolla korostetaan yhtä tavua suhteessa sanan muihin

tavuihin (prominenssi) ja se voi ilmetä eri tavoilla: korkeampi

sävel, suurempi voimakkuus, pidempi kesto, selvempi

ääntämys.

Suomessa sanan ensimmäinen tavu on aina painollinen.

Painollisen tavun jälkeen sivupaino on joka toisella

tavulla.

• Sävel eli tooni tarkoittaa tavuissa tapahtuvaa sävelkulkua.

• Intonaatiolla viitataan ilmauksen tai lauseen sävelkulkuun.

Suomen kielessä sekä väite- että kysymyslauseissa on

laskeva intonaatio, mutta kysymyslause alkaa

korkeammalta kuin väitelause.


Fonologia

31


Foneemi

■ Äännejärjestelmän yksikkö on foneemi.

■ Foneemi erottelee merkityksiä.

■ Foneemit merkitään vinoviivoilla, esimerkiksi /h/.

■ Foneemit voidaan määritellä etsimällä kielestä minimipareja eli sanoja, joissa foneemit erottavat merkityksiä.

■ Foneemi ei toteudu puheessa sellaisenaan: sitä edustavat erilaiset foonit, jotka ovat keskenään riittävän samankaltaisia.


• Kielenkäyttäjä kiinnittää normaalisti

huomiota vain foneemien välisiin eroihin

eikä fooneihin.

• Oman kielen foneemit vaikuttavat myös

vieraan kielen äännerakenteen

hahmottamiseen.

• Esimerkiksi suomen vokaalifoneemit ovat

/a e i o u y ä ö/.


Minimipari

• Esimerkiksi [hana] ja [sana] merkitsevät eri asiaa.

Näin ollen, siis koska [hana] ja [sana] merkitsevät eri asiaa, voidaan päätellä, että [h]:n ja [s]:n välinen ero on merkityksellinen.

Ne, [h] ja [s], ovat keskenään kontrastiivisia ja edustavat eri foneemeita /h/ ja /s/.

• Minimiparissa kaksi foonia esiintyy identtisessä ympäristössä ja äännöksillä on eri merkitys.

[hana] ja [sana] eroavat yhden foneemin verran: yhtä merkitystä erottavaa foneemia lukuun ottamatta äänneympäristö on sama


Allofoni

• Allofoni on foneemin variantti.

• Tiettyä foneemia edustaa eri fooni eri

äänneympäristöissä.Esimerkiksi suomen sanoissa hana, vaha ja vihko on

jokaisessa vähän erilainen [h]-fooni.

Samoin /k/ ääntyy eri tavalla sanoissa kissa ja katti.


Komplementaarinen distribuutio

= allofonien täydennysjakauma

■ Kukin allofoni esiintyy vain sellaisessa ympäristössä, jossa muut allofonit eivät esiinny.• Allofonien esiintymisympäristöt täydentävät toisiaan.

• Tällainen vaihtelu on pakollista (= komplementaarista).

■ Foneemia /k/ sellaisena, kuin se äännetään sanassa katti, ei äännetä samoin sanassa kissa, eli sellaista kissa-sanaa ei ole, jossa /k/ äännettäisiin samalla tavalla kuin sanassa katti.

■ Kun foonit ovat komplementaarisia ja foneettisesti samankaltaisia, ne edustavat samaa foneemia eli ovat sen allofoneja.


Allofonien fakultatiivinen vaihtelu

= allofonien "vapaa" vaihtelu

■ Esimerkiksi suomen /s/ voi ääntyä monella eri tavalla, koska kielessä ei ole muita sibilantteja.

■ Vaihtelu ei johdu äänneympäristöstä, vaan samassa äänneympäristössä voi esiintyä eri allofoneja.

■ Puhuja ei välttämättä äännä niitä tarkoituksella eri tavalla.

■ Vaihtelu voi toteutua tai jäädä toteutumatta.


Suomen kielen konsonanttifoneemit

Suomessa on 12–17 konsonanttifoneemia.

■ ”Ytimessä” ovat foneemit /p t k s h l r m n j v/.

■ /d/ ja /ŋ/ ovat foneemeja yleiskielessä, mutta murteissa niiden asema on erilainen.

■ /f, b, g, š/ esiintyvät lähinnä laina- ja slangisanoissa.

■ Lisäksi suomen kielessä voi esiintyä sanojen rajalla kahden vokaalin välissä glottaaliklusiili ʔ, joka ei ole itsenäinen foneemi, vaikka se joskus erottaakin merkityksiä: [tuo omena] – [tuoʔ ʔomena]


Suomen kielen vokaalifoneemit

• Suomessa on kahdeksan

vokaalifoneemia: /a e i o u y ä ö/.

• Vokaalien allofoninen vaihtelu on vähäistä.


Tehtävä 6

Millä perusteella voidaan osoittaa, että seuraavat suomen kielen äänteet edustavat eri foneemeja? Anna jokaiseen kohtaa vähintään kaksi esimerkkiä.

t–d

s–h

n–ŋ

i–j

e–ä

(Konsonantit, esim. ŋ: ISK § 3)


Fonotaksi

= miten foneemit voivat esiintyä suhteessa toisiin foneemeihin ja suhteessa tavujen, sanojen tai morfeemien rajoihin.

■ Fonotaktiset rajoitukset:

• Esimerkiksi vokaalisointu: etu- ja takavokaaleita ei voi olla samassa sanassa.

• Rajoitukset eivät ole aina ehdottomia, vaan niissä voi olla poikkeuksia.

■ Suomen kielessä konsonantteihin liittyy enemmän rajoituksia kuin vokaaleihin.

■ Vokaaliyhtymiä ja diftongeja on enemmän kuin konsonanttiyhtymiä.


Konsonanttien fonotaksi

■ Sanan alussa voivat esiintyä kaikki muut konsonantit paitsi ŋ.

■ Sanan sisässä vokaalien välissä esiintyvät kaikki muut paitsi ŋ.

■ Sanan sisässä on myös geminaattoja ja konsonanttiyhtymiä.

■ Geminaatta on kahden saman konsonantin jono.

• Geminaatan jäsenten välillä on tavunraja, esim. kak-ku, tal-li, tam-mi, on-ni, pap-pi, ker-ros, has-su.

• Geminaattana kaikki muut paitsi h, j, v, d (murteet poikkeus).

■ Konsonanttiyhtymä on kahden tai kolmen eri konsonantin jono.

• Kahden konsonantin yhtymiä kymmenittäin: lyhde, patja, katsoa,...

• Kolmen konsonantin jonoissa tavallisimmin resonantti + obstruentti + obstruentti: palkka, helppo, valssi.

• Neljän konsonantin jonoja vain vierassanoissa: instruktiivi, transkriptio.


■ Sanan alussa voi olla vain yksinäiskonsonantti.

■ Sanan lopussa voi niin ikään olla vain yksinäiskonsonantti – joko

dentaali tai alveolaari (pois lukien d): talot, kiuas, sävel, kauan.

■ Vain laina- ja slangisanoissa esiintyvät f, b, g ja š.


Tehtävä 7

Harjoitus 2.17. Siirrytään fonotaksiin. Suomen kielessä on mm. seuraavat sanansisäiset konsonanttiyhtymät, jotka koostuvat nasaalista ja pitkästä konsonantista:

[mp:] [lamp:u]

[nt:] [kont:i]

[ŋk:] [tuŋk:i]

a)Mikä on kyseinen pitkien konsonanttien luokka?

b)Mikä periaate määrää, mikä nasaali esiintyy minkin klusiilin edessä?

c)Suomen kielessä on neljäskin soinniton obstruentti, joka myös voi esiintyä pitkänä ao. nasaalin jäljessä. Mikä obstruentti tämä on?

d)Keksi kolme esimerkkiä sanoista, jotka sisältävät tämän nasaali+obstruentti–yhtymän

Tehtävä 8


Vokaalien fonotaksi

■ Kaikki vokaalit voivat esiintyä sanan alussa, keskellä tai lopussa.

■ Kaikki vokaalit voivat esiintyä pitkinä tai lyhyinä ja sanan kaikissa tavuissa.

■ Pitkä vokaali muodostuu kahdesta samaan tavuun kuuluvasta samasta vokaalista: aa.mu, me.nee, sää.tää, tais.tel.koon.

■ Diftongi on kahden eri vokaalin jono, jonka jäsenet kuuluvat samaan tavuun: keu.la, muo.ri, pai.noi, yö.

■ Vokaaliyhtymä on kahden eri vokaalin jono, jonka jäsenten välissä on tavuraja: ha.e, se.os, vi.an.

■ Pitkät, kolmen tai neljän, vokaalin jonot voidaan purkaa lyhyempien vokaalijonojen yhdistelmiksi: hau.is, ai.em.pi, i.äi.syys, vaa.ois.sa, tai.oit, rii.uu.

Diftongit

■ Teoriassa diftongeja voisi suomen kielessä olla 56, jos kaikki 8 vokaalifoneemia voisivat yhdistyä keskenään.

■ Käytännössä diftongeja on kuitenkin vain 18.

(Laaksonen & Lieko 2003, s. 18)Titta Hänninen / Mailis Salo 47

Tehtävä 9


Harjteeseen

[veik

[søi]

a) Mikä erottaa ryhmät toisistaan?

b) Mitkä vokaalit tulevat kyseeseen

ryhmän (i) toisena vokaalina?

c) Mitkä vokaalit tulevat kyseeseen

ryhmän (ii) toisena vokaalina?

[ie] [tie]

[uo] [tuo]

[yø] [tyø]

Tehtävä 10


Hg

Diftongi vai vokaaliyhtymä?

• Tulkitaanko sama vokaalijono diftongiksi vai

vokaaliyhtymäksi?

→ Suppeaan vokaaliin (i, u, y) päättyvät yhtymät ovat tässä

mielessä kaksitulkintaisia.


V1V2 Diftongi Vokaaliyhtymä

ei rei.kä, (reki :) reis.sä (reki :) re.issä, ate.isti

eu leu.ka, suo.peus suope.us

au rau.ha, (haku :) haut (haku :) ha.ut, pama.us

oi (nuo :) noissa (noki :) no.issa

äy täys- (näky :) nä.yt

äi näin ’tällä tavalla’

(nähdä :) näin

(nähdä :) nä.in

(mäki :) mä.issä


Vokaalisointu/vokaaliharmonia

■ Samassa yhdistämättömässä sanassa voi olla vain joko takavokaaleja /a o u/ tai etuvokaaleja /ä ö y/, esim. vaara – väärä, pouta – pöytä, hullu – hylly.

■ /e/ ja /i/ ovat foneettisesti etuvokaaleita mutta vokaalisoinnun kannalta neutraaleita.

■ Ne voivat siis yhdistyä sekä taka- että etuvokaalien kanssa: velka ~ selkä.


• Taivutusainesten vokaalit mukautuvat lähimpiin vartalonvokaaleihin.

• Jos sanavartalo on takavokaalinen, sen taivutusmuotoihin tulee takavokaali: maa + ssa, puu + hun.

• Jos sanavartalo on etuvokaalinen, sen taivutusmuotoihin tulee etuvokaali: sää + ssä, pyy + hyn.

• Jos sanavartalossa on vain neutraalivokaaleja /e/ ja /i/, sen taivutusmuotoihin tulee etuvokaali : nime + ssä.

• Uudehkot lainasanat eivät välttämättä mukaudu vokaali-sointuun: analyysi, vampyyri, hyeena.

• Myös yhdyssanat jäävät vokaalisoinnun ulkopuolelle: jääkaappi, isoäiti.


Tehtävä 11

Tässä on joukko nuoria lainasanoja. Etsi

joukosta sanat, jotka rikkovat suomen

omaperäisten sanojen fonotaksia, ja selitä,

miksi ne rikkovat sitä.

daami, hamstrata, hyasintti, insinööri,

jonglööri, just, kardinaali, kennel, kritisoida,

läppäri, meikata, rap, telemark


Tehtävä 12

Onko sanassa vokaaliyhtymä vai diftongi?

Millainen diftongi on kyseessä?

Huomaa, että joissain sanoissa on kaksi

vokaalijonoa: esimerkiksi sanassa hygienia on

vokaalijonot /ie/ + /ia/. Analysoi tällöin molemmat.

aika, haen, hieno, hygienia, juoda, karies,

lyijy, paino, puen, päivä, seura, söi, tauoissa,

teos, tuoli


Tavu

■ Tavu on kielen rytmiyksikkö, joka koostuu yhdestä tai useammasta foneemista.

■ Tavun ydin on vokaali.

■ Avotavu on vokaaliin päättyvät tavu: ka.la, ma.ta.la.

■ Umpitavu päättyy konsonanttiin: al.las, mat.kus.tan.

■ Lyhyt tavu päättyy lyhyeen vokaaliin: a.la, ve.si.

■ Kaikki muut tavut ovat pitkiä: kaa.taa, päi.vät, voi.

■ Suomessa on erilaisia tavuja noin 3 000.

Suomen kielen tavurakenne

Tavutyyppi Esimerkkisanoja

1. tavu 2. tavu 3. tavu

CV ja.na ja.na he.del.mä, ka.to.si

CVC kas.ku ras.kas, kas-vit naa.pu.rus.to, naa.pu.rit

CVCC myrs.ky e.vers.ti ka.ta.falk.ki

CVV täi, (vei) e.päi.ly, an.taa e.lik.sii.ri, naa.pu.rei.ta

CVVC puus.to, puis.ta ko.keil.la (V), ko.keil.la (N) a.va.ruus, a.va.ruut.ta

V a.pu säi.e e.li.ö, ai.ko.a

VC äs.ken kau.an a.pe.us

VCC irs.tas (a.ort.ta) (va.ri.ant.ti)

VV uo.ma kau.aa vih.re.ää

VVC aat.to (ha.uis.ta) ta.lo.aan

(yöt)


(ISK § 11)

http://kaino.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=11


Sana

■ Suomen sanavartalot ovat tyypillisesti kaksitavuisia ja vokaaliloppuisia: a.la, ta.lo, sa.no-, ak.ka, as.tu-, mat.ka, kat.so-, aa.va, ai.ko-, luu.lo, löy.tä-, aat.to, aut.ta-, viit.ta, muis.ta-, ank.ka, int.tä-, tark.ka, virk.ka-

■ Yksitavuiset sanat ja sanavartalot ovat melko harvinaisia: ei, ui-, me, jo, et, on, hän, jos, nyt, uin, yöt, suo, lyö-.

■ Vartaloihin lisätään päätteitä, joten kolmi- ja nelitavuisia taivutusmuotoja on paljon: uu.sis.ta.kin ta.lois.ta on löy.det.ty vi.ko.ja


Sanansisäiset ja -rajaiset ilmiöt

• Assimilaatiossa äänne mukautuu osittain tai kokonaan toisiin äänteisiin. Herkimmin assimiloituu sananloppuinen -n: pojan maila→ [pojam maila].

• Rajageminaatiossa jälkimmäisen sanan ensimmäinen konsonantti kahdentuu: mene kotiin → [menek kotiin]. Jos jälkimmäinen sana alkaa vokaalilla, sanojen rajalla voi esiintyä pidentynyt glottaalinen sulkeuma: anna olla → [annaʔ ʔolla].


Assimilaatio

■ Suomen yleiskielessä tavallisia assimilaatioilmiöitä ovat nasaaliassimilaatio, vokaalisointu ja loppu-t:n assimilaatio.

■ Assimiloitumista voidaan tyypitellä seuraavien piirteiden mukaan : 1) aste, 2) suunta, 3) etäisyys.

1) aste

■ Täydellinen eli totaalinen assimilaatio: pojan rahat → [pojar rahat], pojan laukku → [pojal laukku]; voi tapahtua konsonanttien /j v l r m/ edellä.

■ Osittainen eli partiaalinen assimilaatio: pojan pallo → [pojam pallo], pojan kenkä → [pojaŋ kenkä]; /n/ muuttuu toiseksi nasaaliksi n + p → [mp], n + k → [ŋk].


2) suunta

■ Regressiivinen assimilaatio: järven + ranta → [järverranta]; /r/ vaikuttaa ”taaksepäin” ja /n/ assimiloituu siihen.

■ Progressiivinen assimilaatio: tällainen → [tälläinen]; /ä/ vaikuttaa ”eteenpäin” ja /a/ assimiloituu siihen.

■ Resiprookkinen eli molemminsuuntainen assimilaatio: tangot → [taŋŋot]; vierekkäiset äänteet vaikuttavat toinen toisiinsa.

3) etäisyys

■ Lähiassimilaatiossa äänteet ovat lähekkäin: menen pois → [menempois], tulenliekki→ [tulelliekki], onko→ [oŋko].

■ Etäassimilaatiossa äänteet ovat kauempana toisistaan: tällainen → [tälläinen].

■ Myös vokaalisointu voidaan nähdä etäassimilaationa, sillä taivutusainesten vokaalit mukautuvat vartalonvokaaleihin: kadu + lla, tie + llä.


Rajageminaatio

koskee yleiskielessä seuraavia muotoryhmiä:• yks. 2. p. imperatiivi: tule tänne [tulet tänne], mene ulos [meneʔ

ʔulos]• A-infinitiivi: (täytyy) mennä pois [mennäp pois]• verbin kieltomuodot (ei konditionaali): en ota kahvia [en otak

kahvia], älä tule tänne [älä tulet tänne]• useimmat e-loppuiset nominit: sälekaihdin [sälekkaihdin], sade

lakkasi [sadel lakkasi]• allatiivi: meille päin [meillep päin], lapsille vaatetta [lapsillev

vaatetta]• 3. persoonan possessiivisuffiksi -nsA: koiransa kanssa [koiransak

kanssa]• ti-loppuiset adverbit: kiltisti tehty [kiltistit tehty], paksulti voita

[paksultiv voita]• liitteet -pa jne.

■ Rajageminaatiota ei merkitä oikeinkirjoitukseen.■ Puhekielessä se voi olla heikko tai jäädä kokonaan

pois.


Tehtävä 13

Kirjoita seuraava katkelma suomen yleiskielen lukutavan mukaisesti kiinnittäen huomiota a) rajageminaation ja b) assimilaation aiheuttamiin muutoksiin lukuasussa. Poimi ne kohdat, joissa kirjoitus ja ääntämys eivät vastaa toisiaan. Selitä, mistä muutokset johtuvat.

Eläkkeelle lähtemisen tapoihin kai kuuluu, että lähtijä ei puutu seuraajansa eikä jälkeenjäävien kollegojensa asioihin. En siis aio kertoa, miten Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitoksen pitäisi järjestää elämänsä minun lähtöni jälkeen.

(Tapani Lehtinen: Jäähyväisluento. Virittäjä 1/2009)

skip203 Äänteistä puheeksi 3 op osa i hki

Documents