suomi euroopan unionissa perusteosikoponen/okp51 - vanha/suomi eeuussa.pdf · alussa 1939 puolaan....

Suomi Euroopan unionissaperusteos

R E I J O K E M P P I N E N

Edita • Helsinki

IV, uudistettu painos

Toimituskunta

Outi Karemaa, Edita Publishing OyAntti Kuusela, Eurooppa-tiedotusJukka-Pekka Pietiäinen, Edita Publishing OyPäivi Toivanen, Eurooppa-tiedotus

© 2002 Reijo Kemppinen, ulkoasiainministeriö/Eurooppa-tiedotus ja Edita Publishing OyNeljäs kokonaan uudistettu painos

Ulkoasu: Mika LaunisKuvatoimitus: Jouko Keski-Säntti ja Mika HuovinenKuvalähteet: Euroopan komission Suomen edustusto, Corbis Bettmann, Lehtikuva, Suomen kuvapalve-lu, Euroopan parlamentin Suomen tiedotustoimisto, Euroopan unionin neuvosto, ulkoasiainministeri-ön lehdistö- ja kulttuuriosasto ja eduskunta.

ISBN 951-37-3675-X

Edita Prima OyHelsinki 2002

1900-luvun viimeinen vuosikymmen oli Euroopassa suuren murrok-sen aikaa. Muutoksen yhtenä vertauskuvana voidaan pitää Berliinin muurin murtumista 1989. Neuvostoliitto romahti, kylmä sota päättyi ja Euroopan yhdentyminen sai uudenlaista vauhtia.

Tämä murros on koskettanut Suomea erityisen paljon. Voi sanoa, että Suomi on ollut mukana muutoksen valtavirrassa. Kymmenen viime vuoden aikana Suomi on mennyt mukaan Euroopan talousalueeseen, hakenut Euroopan unionin jäsenyyttä, tullut sen jäseneksi, ollut mukana uudistamassa unionin perussopimusta ja toiminut EU:n puheenjohtajana.

Reijo Kemppisen kirja Suomi Euroopan unionissa. Perusteos ilmestyi ensimmäisen kerran helmikuussa 1998. Nyt kirjasta ilmestyy neljäs, uudistettu painos, johon on kirjattu tammikuuhun 2002 mennessä tapahtuneet muutokset. Tällaisia ovat muun muassa talous- ja ra-haliiton toteutuminen, unionin toimielinten uudistamisesta ja EU:n turvallisuudesta käyty keskustelu, unionin laajentumisneuvottelut ja EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan muutokset.

Teos pyrkii antamaan selkeitä vastauksia Suomen EU-jäsenyyden olennaisiin kysymyksiin: Mikä sai Euroopan yhdentymään? Mitkä ovat EU:n perusperiaatteet? Mikä on sen rakenne? Millainen on Suomen jäsenyyden tausta? Mikä on Suomen jäsenyyden sisältö? Minkälaisia velvoitteita se tuo Suomelle? Kuinka Suomen jäsenyyttä hallinnoidaan? Miltä EU:n tulevaisuus näyttää Suomen näkö-kulmasta?

EU:n komission tiedottaja Reijo Kemppinen on voinut seurata näköala-paikalta unionin kehitystä. Vuodesta 1995 saakka Brysselissä työsken-nellyt Kemppinen on nykyisin EU:n päätiedottajan varamies ja erityi-sesti komission puheenjohtajan Romano Prodin tiedottaja. Kiitämme häntä perusteellisesta työstä.

Helsingissä tammikuussa 2002

Antti Kuusela Jukka-Pekka PietiäinenPäivi Toivanen Outi KaremaaEurooppa-tiedotus Edita Publishing Oy

Lukijalle

Sisällys

1. Euroopan talousyhteisön synty 6

2. Euroopan unionin perusperiaatteet 12

Yhteisön tehtävät ja tavoitteet 12Perustamissopimukset 17Unioni oikeusjärjestelmänä 18Lainsäädännön välineet 19Säädösten täytäntöönpano 20

3. Euroopan unionin toimielimet 22

Toimielimet 22Eurooppa-neuvosto 23Neuvosto 25 • Lainsäädäntöön liittyvä päätöksenteko 26 • Päätöksentekomenettelyt 28 • Päätösten valmistelu 30 • Kokoonpanot 31 • Koordinaatio 32 • Kielet 33 • Julkisuus 33 • Puheenjohtajuus 34Komissio 36 • Tehtävät 36 • Jäsenet 38 • Ehdotusten valmistelu 39 • Virkamieskunta 40 • Tulevat haasteet 40Euroopan parlamentti 41 • Suomalaiset parlamentin jäsenet 42 • Parlamentin tehtävät 43 • Oikeusasiamies 43Tuomioistuin 44 • Tilintarkastustuomioistuin 45Muut elimet 45 • Talous- ja sosiaalikomitea ja alueiden komitea 45 • Euroopan keskuspankki 45

• Euroopan investointipankki 45 • Muut EU:n virastot 45

4. Suomen jäsenyyden tausta 46

Poliittinen kehitys 46Tiedettiinkö jäsenyyden seurauksista? 47Eroaminen unionista 50

5. Jäsenyyden sisältö 52

Unionin rakenne ja synty 52Talous- ja rahaliitto 54 • EMUn syntyhistoria 54 • Talouspolitiikan yleiset suuntaviivat 56 • EMU-ehdot ja niiden tulkinta 56 • Jäsenmaiden EMU-kelpoisuus 57 • Yhteisön tuki vaikeuksiin joutuneelle jäsenmaalle 57 • Rahaliiton vaiheittainen toteuttaminen 58 • Keskustelua yhteisestä rahasta 58 • Euron merkitys kansalaisten kannalta 59 • Kansallinen valmistautuminen EMUun 59Sisämarkkinat 60 • Delorsin sisämarkkinaohjelma 60 • Kaupan fyysiset esteet 61 • Kaupan tekniset esteet 63 • Tavaroiden vapaa liikkuminen 63 • Palveluiden vapaa liikkuminen 64 • Pääomien vapaa liikkuminen 64 • Työvoiman vapaa liikkuminen 64 • Suomea koskevat siirtymäkaudet sisämarkkinoilla 65Kauppapolitiikka 66Maatalouspolitiikka ja kalastus 67 • Maatalouspolitiikan tavoitteet 67 • Yhteisen politiikan synty 69 • Politiikan perusteet 69 • Maatalouden tuet 71 • Suomen jäsenyysneuvottelut ja maatalous 71

• Liittymissopimuksen erityisjärjestelyt maataloudessa 72 • Kalastus 73Alue- ja rakennepolitiikka 73 • Yhteinen aluepolitiikka 74 • Kansallinen aluepolitiikka 74 • Tuen kohteet 74Kilpailupolitiikka 75 • Yritysten fuusiot 75 • Julkiset hankinnat 76Verotus 77Tutkimus- ja kehitystyö 78Liikenne ja televiestintä 79 • Euroopan laajuiset verkostot 79Ympäristö 79Sosiaalipolitiikka 81Energia 81Koulutus 81Kehitysyhteistyö 82Budjetti 82Yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka (II pilari) 83 • Tavoitteet 83 • Yhteiset kannat ja yhteinen toiminta 83 • Yhteiset strategiat ja korkea edustaja 83 • Sotilaallinen ja siviilikriisinhallinta 84 • Länsi-Euroopan unioni 85Yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa (III pilari) 85Ahvenanmaa ja EU 87

6. Unionin tulevaisuus 88

• Laajentuminen 92 • Tavoitteena maailman kilpailukykyisin talous vuonna 2010 93 • Pohjoinen ulottuvuus 94

Lähdetietoa 96

Henkilö- ja aihehakemisto 97

6

Euroopan unionin merkitystä ja sen syntyhis to -riaa on mahdoton ymmärtää tuntematta Eu -roopan historiaa ja erityisesti Saksan ja Ranskan välistä, sotien ja ristiriitojen värittämää mennei- syyttä. Napoleonin sodat muokkasivat Euroopan karttaa moneen otteeseen 1800-luvun alussa. Saksan ja Ranskan sota vuosina 1870–1871 oli Saksan sotakoneiston ja rautakansleri Otto von Bismarckin diplomatian riemuvoitto. Von Bismarckin otteessa Saksasta kasvoi eu roop -palainen suurvalta. Seuraavina vuosikymmeni-nä Eurooppa ajautui kerran toisensa jälkeen so dan partaalle. Von Bismarckin kau della suur val-

to jen välinen tasapaino esti ris tiriitojen lau keamisen so dak si. Vuosisadan vaihtuessa hauras tasapaino järkkyi lo pul lisesti. Ensimmäinen maailmansota alkoi elokuussa 1914.

Tämän sodan piti olla lyhyt. Iskulauseissa hoettiin, että se on ”sota kaikkien sotien lopettamiseksi”. Toisin kävi: sota kesti lähes viisi vuotta. Sen päätyttyä hävinnyt Saksa painettiin polvilleen ja sen maksettavaksi määrättiin hui keat sotakorvaukset. Rau- han yhdeksi takaajaksi perus-tettiin Kansainliitto, josta tuli voittajavaltioiden vallankäytön välikappale. Lopulta Kansainliitolla ei ollut valtaa eikä voimaa estää Euroopan kehitystä, joka kulki demokra-tiasta diktatuureihin.

E U R O O P A N T A L O U S Y H T E I S Ö N S Y N T Y6

Euroopan yhdenty-misen ajatuksia esitettiin jo ennen toista maailmanso- taa. Esimerkiksi Ranskan ulkominis-teriössä hahmo -teltiin vuonna 1930 ensimmäisen kerran Euroopan unionin tapaista poliittista rakennetta, jossa politiikalla olisi valta yli talouden.

11 Euroopan talousyhteisön synty

7

Idässä paisui Josef Stalinin hallitsema, työväenluokan maailmanvallankumousta julistava Neuvostoliitto. Euroopan ytimessä oli Adolf Hitlerin johtama, laajentumishaluinen ja kostonhaluinen kansallissosialistinen Saksa. Demokraattisten länsivaltojen oli sopeuduttava 1930-luvun polarisoituvan Euroopan oloihin. Ensin ne yrittivät lepytellä Hitleriä, mutta epäonnistuivat. Sitten ne julistivat sodan, kun Saksa ja Neuvostoliitto hyökkäsivät syyskuun alussa 1939 Puolaan. Toinen maailmansota alkoi. Pienten kansallisvaltioiden kohtalona oli jäädä suurten jalkoihin.

Viisi vuotta kestänyt toinen maailmansota jätti perinnökseen kymmeniä miljoonia kuollei- ta, haavoittuneita ja kodittomia ihmisiä, nälän-hätää, puutetta, raunioituneita kaupunkeja ja luhistuneita yhteiskuntajärjestelmiä. Jäljellä oli vaurautensa ja toivonsa menettänyt maanosa, joka pian vuonna 1945 päättyneen sodan jälkeen alkoi repeytyä kahteen toisilleen uudella tavalla vihamieliseen leiriin. Läntisen Euroopan ytimessä olivat vanhat veriviholliset Ranska ja Saksa. Yhtäällä oli muinoin mahtava Ranska, jonka suuruuden päivät olivat jääneet peruuttamattomasti taakse viimeistään silloin, kun Hitler seisoi

E U R O O P A N T A L O U S Y H T E I S Ö N S Y N T Y

Adolf Hitler valloittamansa Pariisin sydämessä.

Berliini toisen maailmansodan lopussa. Heinrich Himmlerin päämaja palaa.

Trocaderolla, keskellä valloittamaansa Pariisia, ja katseli kesäaamun auringossa kylpevää Eiffel-tornia. Toisaalla oli diktaattorinsa hulluuteen sortunut Saksa, jonka kohtaloksi oli tullut miehitys, nöyryytys ja häpeä. Toisen maailman-sodan kokemusten ei haluttu enää koskaan toistuvan. Tilanne alkoi kärjistyä syksyllä 1946. Yhdysvaltojen taloudellinen apu ehtyi. Britannia

8

ilmoitti, ettei se enää kyennyt takaamaan talou-dellista ja sotilaallista apua kommunisteja vastaan taistelevalle Kreikan hallitukselle. Kommunistit nousivat Ranskan suurimmaksi puolueeksi ja näytti olevan vain ajan kysymys, ennen kuin Italiassa kävisi samoin.

Vuonna 1950 Eurooppa oli luisumassa jälleen uuteen sotaan. Josef Stalinin johtaman Neuvostoliiton ja Yhdysvaltojen vä li nen jännitys kiristyi koko ajan. Kesäkuussa 1947 Yhdysvalto- jen ulkoministeri George C. Marshall julkisti suunnitelman mittavasta talousavusta Euroopan kansantalouksien jälleenrakentamiseksi. Muo-dollisesti apua tarjottiin kaikille, mutta käytän-nössä siitä hyö tyivät vain Länsi-Euroopan valtiot. Neuvostoliiton etupiiriin joutuneen Tsv ekkoslovakian porvarijohtoinen hallitus pyrki Marshall-avun saajien joukkoon. Kommunistit kaappasivat vallan maassa. Suomen presidentti Juho Kusti Paasikivi torjui läntisen avun. Miehitetystä Saksasta tuli jaettu vuonna 1949, kun Neuvostoliitto pystytti hallitsemiaan osia varten Saksan demokraattisen tasavallan ja länsiliittoutuneet Saksan liittotasavallan. Sama- na vuonna perustettiin Pohjois-Atlantin liitto Nato.


Lännen miehitysvaltojen ulkoministerit alkoivat tavata toisiaan muutaman kuukauden välein. Syyskuun 1949 tapaamisessa Yhdysvalto-jen ulkoministeri Dean Acheson esitti ranskalai-selle kollegalleen Robert Schumanille, että Ranskan tulisi heidän seuraavassa koh taa mi-sessaan toukokuussa 1950 tehdä ehdotus siitä, millaista Saksa-politiikkaa länsivaltojen pitäisi harjoittaa. Euroopan raskaan teollisuuden perusta oli raudan ja teräksen tuotannon varassa. Yksi vaikeimmista ongelmista Ranskan ja Saksan suhteissa koski pientä saksalaista Saarin aluetta Ranskan pohjoisen rajan tuntumassa. Saar oli tunnettu juuri rikkaisiin hii livaroihin perustu-vasta terästeollisuudestaan. Ranskalaiset näkivät Saarissa uhkan, sillä sen tuotantoa oli jo kah-dessa maailmansodassa käytetty Ranskaa vas-taan suunnattujen aseiden valmistukseen. Saksalaisille Saar oli Saksaan kuuluva osa, jonka Ranska oli sodan jälkeen oikeudettomasti itselleen kaapannut.

Altiero Spinelli (1907–86) oli sodanjälkeisen yhdentymisliikkeen näkyvimpiä hahmoja. Hän kirjoitti vuonna 1943 manifestin vapaasta ja yhdentyneestä Euroopasta.

EEC:n perustamissopimus allekirjoitettiin Roomassa 23.3.1957.

9

Ilman ratkaisua Saarin ongelmaan ei ollut toivoa Saksan ja Ranskan suhteiden kor jaan-tumisesta. Ilman Saksan ja Ranskan sopua ei ollut myöskään toivoa yhtenäisestä lännen rintamasta kommunismin uhkan edessä. Vastausta Saarin ongelmaan pohdittiin vuoden 1950 alussa monella eri taholla. Se, että Saarin ratkaisusta tuli länsieurooppalaisen in tegraation lähtölaukaus, on pitkälti yhden miehen ansiota. Pääsiäisenä 1950 Ranskan hallituksen suunnittelukomission pääsihteeri Jean Monnet palasi lomalta Sveitsistä mielessään mullistava, mutta hahmoton idea. Sunnuntaina 16. huh- tikuuta Montfort-l’Amauryn kylässä Monnet’n ideaa alettiin työstää konkreettisen muistion muotoon. Monnet’n itsensä lisäksi työssä oli mukana vain kolme muuta ihmistä: suunnittelukomission apulaispääsihteeri Etienne Hirsch, ulkomi-nisteriön konsultti, oikeustieteen tohtori Paul Reuter sekä sihteeri Suzanne Miguez. Seuraavana päivänä valmistuneen muistion ydinsisällön voi kuvata kahdella lauseella: ”Ranskan hallitus ehdottaa, että ranskalais- saksalainen hiili- ja terästuotanto asetetaan yhden kansainvälisen viranomaisen alaisuu-

teen, johon muut Euroopan maat voivat osallistua. …Maailmanrauhaa ei voi turvata kuin luovilla ponnisteluilla, jotka ovat suhteessa sitä uhkaaviin vaaroihin.” Ensimmäisen lauseen lausui julki Ranskan ulkoministeri Schuman lehdistötilaisuudessa Pariisissa 9. toukokuuta, seuraavaksi päiväksi sovitun läntisten miehitysvaltojen ulkoministeri-ko kouk sen aattona. Ennakkoon informoitu Länsi-Saksan liittokansleri Konrad Adenauer uh-kui Bonnissa intoa. ”Kun Saarin alueen tuotanto on yhteistä, yksi syy Ranskan ja Saksan väliseen jännitykseen on eliminoitu”, hän lausui tie dotusvälineille. Nykyään 9:ntenä toukokuuta vietetään kaikissa EU:n jäsenmaissa Eurooppa-päivää. Monnet’n pitkään hautoma, Hirschin ja Reuterin sanoiksi pukema, Miguezin paperille kirjoittama ja ulkoministeri Schumanin julki lausuma ehdotus johti neuvotteluihin, joihin osallistui Ranskan ja Saksan lisäksi neljä muuta Keski-Euroopan maata: Hollanti, Belgia, Luxem- burg ja Italia. Montfort-l’Amauryn muistion toinen lause löytyy melkein sanatarkasti saman- sisältöisenä Euroopan hiili- ja teräsyhteisön EHTY:n perustamissopimuksesta, joka allekirjoi-tettiin Pariisissa huhtikuun 18. päivänä vuonna 1951.


Ranskalainen Jean Monnet puki sanoiksi Euroo-pan integraatio-ajatuksen. Hänen muistelmansa ilmestyivät suomeksi joulukuussa 1997.

Hiili- ja teräsyhteisön alullepanijat, Jean Monnet (vas.) ja Robert Schuman. Schuman oli kotoisin Saksan ja Ranskan rajalta. Hänen kotikaupunkinsa Metzin hallinta on siirtynyt monta kertaa Saksalta Ranskalle ja päinvastoin.

10

Euroopan hiili- ja teräsyhteisö syntyi ratkaisuksi kriisiin. Neuvottelut sen luomiseksi käynnistivät prosessin, joka johti sitten Euroo- pan talousyhteisön ja Euroopan Atomienergiayh- teisön Euratomin perustamiseen seitsemän vuotta myöhemmin. Pariisin sopimus oli esikuva Rooman sopimuksen tekijöille ja malli, jolle Euroopan unionin periaatteet tänä päivänäkin perustuvat. Hiili- ja teräsyhteisön isät haaveilivat paljon enemmästä, mutta vastauksena akuuttiin kriisiin löysivät Monnet’n sanoin ”rajoitetun mutta määrätyn kohdan”, josta uuden Euroo- pan rakentaminen saattoi alkaa. Mielenkiintois- ta onkin todeta, kuinka itse asiassa melkein kaik kien vielä tänäänkin vaikuttavien eurooppa-laisten yhteistyön muotojen pohja laskettiin vuo sien 1947–57 välisenä aikana. Kansallisvaltioon epäluuloisesti suh tau- tuvista voimista kasvoi ajatus jonkinasteisen federalistisen mallin mukaan järjes täy ty västä Euroopan unionista. Tämän hankkeen kantavimpia voimia oli italialainen federalisti ja vastarintajohtaja Altiero Spinelli. Hän yritti saada hallitusten tukea eurooppalaiselle par-

lamentille, jossa kansan edustajat laatisivat Euroopan perustuslain. Ensimmäiset Euroopan parlamentin suorat vaalit järjestettiin vasta vuonna 1979. Altiero Spinelli valittiin parlamenttiin. Hänen aloitteestaan ensimmäisen parlamentin jäsenet laativat luonnoksen Euroo-pan unionin perustuslaiksi, jonka merkitys jäi kuitenkin olemattomaksi. Jälleenrakentaminen pantiin alulle ame-rikkalaisen rahan voimin. Marshall-avun kanavoimiseksi perustettiin Euroopan taloudelli-sen yhteistoiminnan järjestö OEEC, jonka jäsenval- tiot ryhtyivät neuvottelemaan yhteisen vapaa-kauppa-alueen perustamisesta. Neuvottelut päät tyivät lopulta Euroopan talousyhteisön EEC:n ulkopuolelle jääneiden maiden – Britan nian, Tanskan, Norjan, Ruotsin, Itävallan, Sveitsin ja Portugalin – sopimukseen, jolla perustettiin Euroopan vapaakauppajärjestö EFTA. Kesäkuussa 1950 tapahtunut Pohjois-Korean hyökkäys Etelä-Koreaan, Neuvostoliiton T sv ekkoslovakian miehitys ja Berliinin saarto saivat amerikkalaiset uskomaan, että läntisen Euroopan puolustus kommunismia vastaan edellytti Länsi-Saksan sotilaallista panosta. Ranskan aloitteesta neuvoteltiin sopimus Euroo-pan puolustusyhteisöstä EDC:stä, joka sittemmin kaatui Ranskan parlamentissa gaullistien ja


Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamissopimus allekirjoitettiin Pariisissa 18.4.1951.

11E U R O O P A N T A L O U S Y H T E I S Ö N S Y N T Y

kommunistien yhteiseen vastarintaan vuonna 1954. Yhteisestä eurooppalaisesta puolustuksesta jäi jäljelle Länsi-Euroopan Unioni WEU. Luxem-burgissa päämajaansa pitävällä järjestöllä on vä-hän käytännön merkitystä. Sen kautta useim-mat nykyisen EU:n jäsenvaltiot ovat kuitenkin sitoutuneet kollektiiviseen puolustukseen. Stalinin pelko antoi lisää pontta poliittisen yhdentymisen puolestapuhujille. Britannian entinen pääministeri Winston Churchill ehdotti syksyllä 1946, että Ranskan olisi johdettava Saksa Euroopan Yhdysvaltoihin. Toukokuussa 1948 pidettiin Haagin kongressi, joka kokosi ajan keskeiset Eurooppa-politiikan vaikuttajat. Yli 200 osanottajan joukossa olivat Churchill ja Monnet sekä vajaan kymmenen vuoden kuluttua perustettavan talousyhteisön isistä tuleva liitto-kansleri Adenauer, Italian tuleva pääministeri Alciedo de Gaspari ja Belgian ulkoministeri Paul-Henri Spaak. Haagin kongressi esitti eurooppalaisen parlamentaarisen elimen koolle-kutsumista. Haagista alkaneet neuvottelut päättyivät Strasbourgissa päämajaansa pitävän eurooppalaisten valtioiden yhteistyöelimen, Euroopan neuvoston perustamiseen. Euroopan neuvostoon kuuluu valtaosa Euroopan itsenäisistä valtioista. Se antaa pää-töslauselmia ja toimenpidesuosituksia ja sen puitteissa jäsenvaltiot neuvottelevat yleis- sopimuksia eri aloilta. Näistä tunnetuin on ih-misoikeussopimus. Euroopan neuvosto sekoi-

tetaan usein Euroopan unionin neuvostoon ja Eurooppa-neuvostoon, jotka ovat EU:n päätöksentekoelimiä. Hiili- ja teräsyhteisö osoittautui sekä taloudelliseksi että poliittiseksi menestys-tarinaksi. Siitä innostuneet, epäonnistuneen Euroopan puolustusyhteisön haudanneet hiili- ja teräsyhteisömaiden ulkoministerit kokoontui-vat kesäkuussa 1955 Italian Messinaan. Keskus- telun pohjana oli Benelux-maiden nimissä tehty Hollannin ulkoministerin Johan Beyenin ehdo-tus kaiken kaupan kattavien yhteis markki noi den perustamisesta. Messinan neuvottelut huipentuivat Belgian ulkoministerin Paul-Henri Spaakin ja yhteis-markkinoihin vastahakoisesti suhtautuneen Ranskan ulkoministerin Antoine Pinayn yölliseen kahdenkeskiseen keskusteluun. Palat-tuaan Spaak meni huoneensa parvekkeelle ja lauloi nousevalle auringolle ”O Sole Mio”. Perusajatus yhteismarkkinoiden luomisesta oli hyväksytty. Euroopan talousyhteisön EEC:n ja Euroo-pan Atomienergiayhteisön Euratomin perus ta-mis sopimukset allekirjoitettiin Roomassa maa-liskuun 25. päivänä vuonna 1957.

Britannian entinen pääministeri Winston Churchill puhuu Haagin kokouksessa toukokuussa 1948. Kokousta seuranneet neuvottelut johtavat Euroopan neuvoston perustamiseen.

1212

Yhteisön tehtävät ja tavoitteet

Jean Monnet oli läpi elämänsä vankka eurooppa-laisen yhdentymisen kannattaja. Hänen ajatuksistaan kestävin, hiili- ja teräsyhteisö EHTY, oli sekä hänelle että hänen ajalleen tyypillinen luomus. Se perustui näkemykselle, jonka mukaan paras tapa saada aikaan kestäviä tuloksia olisi konkreettisiin sääntöihin, aika- tauluun ja ylikansallisiin toimielimiin ankku-roitu sopimusjärjestely, joka toteutettaisiin tietyllä, rajatulla alueella. Monnet’n malli miellytti monia, mutta Euroopan kehitys ajoi sen ohitse. Kylmän sodan kiihtyminen, Euroopan puolustusyhteisö -hankkeen ajautuminen karille, tarve kohentaa Länsi-Euroopan teollisuuden ja viennin kilpai-lukykyä ja monet muut syyt puhuivat laajem-man yhteistyön puolesta. Viime kädessä vaihto-ehtoina eivät olleet niinkään osittainen tai täydellinen yhdentyminen kuin vapaakauppa tai yhteismarkkinat. Euroopan talousyhteisö syntyi lopulta hiili- ja teräsyhteisön innoittamana, mutta oli sekä tavoitteiltaan että toteutustavaltaan paljon laajempi ja kunnianhimoisempi. Rooman sopimuksen johdannossa kuusi allekirjoittaja-valtiota, Saksa, Ranska, Italia, Belgia, Hollanti ja Luxemburg julistivat tahtovansa ”luoda perustan Euroopan kansojen yhä läheisemmälle liitolle” ja ”yhteisellä toiminnalla turvata jäsenvaltioiden taloudellisen ja sosiaalisen edistyksen poistamalla Eurooppaa jakavat raja-aidat”. Toisin sanoen ne hylkäsivät hiili- ja teräsyhteisön perustamisessa noudatetun osittai-sen yhdentymisen mallin ja päättivät luoda

E U R O O P A N U N I O N I N P E R U S P E R I A A T T E E T

perusperiaatteet22 Euroopan unionin

13

kaikkeen tavarakauppaan, työvoiman, pääoman ja palvelujen vapaaseen liikkumiseen perustuvat yhteismarkkinat. Toinen merkittävä ero liittyy yhteisön jasen jäsenvaltioiden vallanjakoon. Hiili- ja teräsyhteisön toiminta perustui pitkälti Luxemburgiin sijoitetun, ylikansallisen Korkean viranomaisen itsenäisyyteen. Talousyhteisön vastaava elin sai nimekseen komissio ja se joutui alusta alkaen jakamaan valtansa rinnalleen perustetun, jäsenvaltioiden hallituksia edusta-van neuvoston kanssa. Hiili- ja teräsyhteisöstä on sanottu, että sen perustamisen tärkein motiivi oli rauhan tur-vaaminen Euroopassa. Samaa voidaan sanoa myös talousyhteisöstä. EEC:n syntyvuosina suurin uhka rauhalle oli jo toisaalla. Saksan ja Ranskan erimielisyyksiä suuremmaksi riski-tekijäksi olivat nousseet kommunismi ja kylmän sodan aiheuttama Euroopan kahtiajako. Monet näkivät, että Länsi-Euroopan kansantaloudet olivat kenties Saksaa lukuunottamatta liian pieniä ja heikkoja kyetäkseen yksin menesty-mään kovenevassa kansainvälisessä kilpailussa.

Erityisesti Saksassa ja Hollannissa talouspolitii-kan liberalistit ja yrityselämä kokivat laajamit-taisen taloudellisen yhdentymisen ainoaksi keinoksi, jonka avulla teknologisessa kehitykses- sä jälkeen jäänyt Eurooppa voisi kilpailla sen ajan voimakkaimman taloudellisen mahdin, Yhdysvaltojen kanssa. Ranskalaisille taas oli äärimmäisen tärkeää sitoa uuteen nousuun pyrkivä Länsi-Saksa poliittisesti Ranskaan ja Eurooppaan. Talousyhteisön perusta laskettiin kaikkia tavaroita koskevien yhteismarkkinoiden ja tulliliiton varaan. Yhteismarkkinat päätettiintoteuttaa asteittain kahdentoista vuoden siirty-mäkauden aikana. Yhteiset politiikat luotaisiin maataloudelle, liikenteelle, työvoiman liikku-vuudelle ja talouden tärkeille sektoreille. Talou-dellista kehitystä varten perustettaisiin yhteiset toimielimet, ja jäsenmaiden merentakaiset


Euroopan talousyhteisön rajat olivat pitkälle samat kuin vuonna 800 Roomassa perustetun Kaarle Suuren valtakunnan rajat. Euroopan yhteisö on hahmottunut asteittain. Kartta osoittaa, miltä EEC:n laajeneminen näytti 1960-luvun lopulla.

14

alueet ja maat liitettäisiin yhteisöön. Kaikilla näillä toimilla oli Rooman sopimuksen tekijöi-den mielissä yksi selkeä, yhteinen päämäärä: jäsenvaltioiden ihmisten elinolojen jatkuva kohentaminen. Yhteismarkkinat olivat sekä taloudellisesti että poliittisesti aikaansa edellä oleva hanke. Jäsenvaltioiden kansantaloudet oli erotettu toisistaan tariffeilla, kiintiöillä ja muilla kaupan teknisillä esteillä. Nämä pitivät sisällään lakeja, säännöksiä ja virallisia käytäntöjä, jotka oli suurelta osin laadittu suojaamaan omaa elinkei- noelämää ja rajoittamaan naapurivaltioiden teollisuuden kilpailukykyä oman maan alueella. Näiden esteiden purkaminen oli erittäin vaikeaa. Käytännössä siinä ei laa ja mittaisesti onnistuttukaan ennen kuin 1980-luvun lopulla, jolloin yhteisön perustamis sopimuksiin tehdyt muutokset sallivat määräenemmistöpäätöksillä tehdyt, jäsenmaita velvoittavat yhteisölait.


Ranskan ja Saksan akseli on alusta alkaen ollut yhteisön liikkeellepaneva voima, jonka merkitystä Suomessa ei ole aina tajuttu. Presidentti Charles de Gaulle ja liittokansleri Konrad Adenauer Elysée-palatsissa Pariisissa vuonna 1963.

15

Poliittisesti jopa radikaalia oli yhteisön toimielimille annettu valta. Vaikka komissiosta ei tullutkaan federalistien toivomaa Euroopan hallitusta, sen ja hallituksia edustavan neuvos-ton yhteenlaskettu valta oli ajan oloissa tavaton. Monnet’n johdolla jatkunut hiili- ja teräs-yhteisön kaltaisen yhdentymisen kehitystyö päättyi sopimukseen Euroopan Atomienergia-yhteisöstä, jonka toimintamalli on pitkälle sama kuin EHTY:nkin. Luojansa viaksi tuskin voi laskea sitä, että myöhempi historia ei suonut ydinenergialle sitä merkitystä Euroopan energia-tuotannossa jollaiseksi sen vielä 1950-luvulla kuviteltiin kasvavan. Yhteisön tehtävät määriteltiin Rooman sopimuksen ensimmäisessä artiklassa. Yhteisön avulla haluttiin saavuttaa talouden sopu soin-tuinen kehitys kaikkialla yhteisön alueella,

jatkuva ja tasapainoinen taloudellinen kasvu, lisääntyvä taloudellinen vakaus, nopeampi elintason nousu ja läheiset suhteet jäsen-valtioiden välillä. Talousyhteisön tarkoitus on säilynyt olen-naisilta osiltaan samana tähän päivään saakka. Sanoja ja kokonaisia lauseita on muutettu ja lisätty. Niiden paikkaa sopimusteksteissä on vaihdettu, mutta myös Euroopan unionin toiminta nojaa kaikessa olennaisessa noihin 50- luvulla hahmoteltuihin päämääriin. Maastrichtissa helmikuussa vuonna 1992 allekirjoitettu sopimus Euroopan unionista toteaa, että unionin perustana ovat ”Euroopan yhteisöt täydennettyinä sillä politiikalla ja niillä yhteistyön muodoilla, jotka otetaan käyttöön tällä sopimuksella”. Sopimuksen lausutaan merkitsevän ”uutta vaihetta sellaisen yhä lä- heisemmän Euroopan kansojen välisen liiton luomiseksi, jossa päätökset tehdään mahdolli-simman lähellä kansalaista”. Taloudellisen kasvun ja vakauden perusta-voitteiden rinnalle on lisätty muun muassa ympäristöä arvossa pitävä kestävä kasvu, pidem-


Euroopan talousyhteisön huippukokous vuonna 1967. Kuvassa mukana muun muassa Ranskan pääministeri Georges Pompidou (kolmas vas.) ja presidentti Charles de Gaulle (neljäs vas.) sekä myöhemmin kidnappauksen uhrina kuollut Italian pääministeri Aldo Moro (kolmas oik.).

16

mälle menevä taloudellinen lähentyminen, työllisyyden ja sosiaalisen suojelun korkea taso sekä yhteisvastuullisuus. Tavoitteiden saavutta-miseen pyritään yhteismarkkinoiden ohella perustamalla talous- ja rahaliitto. Osa lauseista ja niihin sisältyvistä käsitteis- tä on ollut vuosikymmenien varrella monen tiukan neuvottelun kohteena ja ne on kirjattu sopimustekstiin tarkoituksellisen tulkin nan-varaisesti, jopa epäselvästi. Tällaisia ovat eritoten käsitteet ”yhä läheisempi Euroopan kansojen liitto” ja päätösten tekeminen ”mahdollisimman lähellä kansalaista”. Toisille yhä läheisempi liitto merkitsee kehitystä, jossa jokainen uusi sopimus tuo lähemmäksi Spinellin kaltaisten federalistien unelman Euroopasta, jossa unioni toimii itse näisesti, vapaana vanhoillisten kansal - lisvaltioiden holhouksesta. Toisille tahallisen epämääräinen muotoilu on tapa vähentää sopimuksen tämän osan oikeudellista sitovuutta. Eräille kansalaisia lähellä oleva päätöksen-teko edustaa aitoa federalismia, jossa unioni

vähitellen käyttää yhä useammilla alueilla kansallisvaltiolle ennen kuulunutta valtaa välittömässä yhteistyössä alueiden ja niillä asuvien ihmisten kanssa. Toiset ymmärtävät käsitteen ennen muuta sellaisena keskitetyn sääntelyn purkamisena, joka palauttaa Brysse- liin keskittynyttä päätöksentekovaltaa takaisin hallituksille. Sopimuksen teksti jättää yllin kyllin tilaa näille ja monille muillekin tulkinnoille. Esi - merkiksi käy subsidiariteetti eli toissijaisen toimivallan periaate. Sopimuksen mukaan ”Aloilla, jotka eivät kuulu yhteisön yksinomai-seen toimivaltaan, yhteisö tois sijaisuus periaat - teen mukaisesti toimii vain siinä tapauksessa ja siinä laajuudessa kuin jäsenvaltiot eivät voi riittävällä tavalla toteuttaa suunnitellun toi-minnan tavoitteita, jotka suun nitellun toimin-nan laajuuden tai vaikutusten takia voidaan tämän vuoksi toteuttaa paremmin yhteisön tasolla”. Unionin tarkoituksesta ja yhteisön periaat-teista kertovat lauseet ohitetaan usein kotimai-sessa keskustelussa meille vieraana, tyhjänä sanahelinänä. Sitä ne eivät kuitenkaan ole. Lauseet ovat syntyneet vuosikymmeniä jatku- neen kehityksen ja lukuisten, yksimielisyyttä edellyttäneiden kompromissien tuloksena. Ne ilmaisevat juuri sen, miksi ne on tarkoitettukin:


1970-luvulla EY:n maataloustuotanto kasvoi nopeasti yhteisen maatalouspolitiikan suojeluksessa. Tuotanto ylitti kulutuksen, ja ylijäämät vietiin yhteisön tuella maailmanmarkkinoille. Vuosina 1974–84 yhteisön maataloustuotteiden vienti kasvoi yli 250 prosenttia.

17

kuvauksen niistä periaatteista ja tavoitteista, joille Euroopan unionin kaikki toiminta perus-tuu. Niiden merkitys on suuri, ei vähiten siksi, että ilman niitä on vaikea ymmärtää mistä Euroopan unionin toiminnassa on pohjimmil-taan kyse. On myös muistettava, että EY:n tuomioistuin on antanut eräille perus sopi mus ten johdantolauseille konkreettisen sisällön omilla ratkaisuillaan. Esimerkiksi yhteisöoi keu den välittömän oikeusvaikutuksen periaate on seurausta tuomioistuimen perussopimusta koskevasta tulkinnasta.

Perustamissopimukset

Euroopan unionilla ei ole perustuslakia siinä merkityksessä, missä sanaa kansallisessa oi -keusjärjestyksessä käytetään. Unionin toiminta nojaa jäsenvaltioiden välillä tehtyihin perus ta-mis sopimuksiin, joita ne ovat sitoutuneet nou - dattamaan. Sopimuksia on neljä: Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perus tamissopimus, Pariisi 18.4.1951; Euroopan (talous)yhteisön pe rus-tamissopimus, Rooma 25.3.1957; Euroopan Atomienergiayhteisön perustamissopimus,


Rooma 25.3.1957 ja Sopimus Euroopan unionis-ta, Maastricht 7.2.1992. Samantasoisia, edellisiä täydentäviä ja tarkistavia sopimuksia on lukuisia. Niistä tärkeimmät ovat Yleissopimus Euroopan yh- teisölle yhteisistä toimielimistä, Rooma 25.3.1957; Sopi mus Euroopan yhteisöjen yhtei-sen neuvoston ja yhteisen komission perustami-sesta, Bryssel 8.4.1965; Euroopan yhtenäisasiakirja, Luxemburg ja Haag 17. ja 28.2.1986 sekä Amsterdamin sopimus, Amsterdam 2.10.1997 sekä Nizzan sopimus (allekirjoitettu 26.2.2001, ratifioitaneen vuoden 2002 aikana). Liittyessään unionin jäseneksi Suomi hyväksyi kaikkien siihen mennessä tehtyjen perustamissopimusten sisällöt ja niistä seuraavat velvoitteet sellaisinaan. Niiltä osin kuin jostain muusta on jäsenyysneuvotteluissa sovittu, se löytyy liittymissopimuksesta, joka on perus - tamis sopimuksiin rinnastettavaa oikeutta.

Öljykriisin runteleman yhteisön teollisuus menetti 1970-luvulla kilpailukykyään rajusti.

18E U R O O P A N U N I O N I N P E R U S P E R I A A T T E E T

Unioni oikeus-järjestelmänä

Euroopan yhteisöjen luomaa oikeusjärjestystä kutsutaan eurooppaoikeudeksi. Se on toistaiseksi ainoa olemassaoleva ylikansallinen oikeus- järjestelmä. Merkittävin ero valtioon ja kansallisiin oikeusjärjestyksiin on, että eurooppaoikeus sisältää säädöksiä vain niiltä aloilta, joilla Euroopan yhteisöille on perustamissopimuksissa annettu valtuudet tehdä lainsäädäntöä. Toisin sanoen Euroopan unioni voi tehdä jäsen-valtioitaan ja niiden kansalaisia oikeudellisesti sitovia päätöksiä ainoastaan sellaisissa asioissa, joissa jokin artikla jossakin perustamis sopi-muksista antaa siihen oikeuden. Muilta osin valta kuuluu jäsenvaltioille. Eurooppaoikeudella on välitön oikeus- vaikutus. Toisin sanoen yhteisön lainsäädännöl- lä voidaan asettaa jäsenvaltion kansalaisille

oikeuksia ja velvollisuuksia ilman, että tarvitaan erikseen kansallisen parlamentin hyväksyntää. Jäsenvaltion on korvattava yksilöille ja yrityksille vahinko, jonka ne kärsivät, jos jonkin säädöksen voimaansaattaminen tai soveltaminen on lai minlyöty. Suora vaikutus voi perustua pe- rustamissopimuksiin sekä Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tulkintaan. Eurooppaoikeus on ensisijaista. Se tarkoit-taa, että ristiriitatilanteessa kansallisen lainsää-dännön on väistyttävä. Yksityisillä ja yrityksillä on oikeus vaatia yhteisön säädösten suoraa soveltamista silloin, kun nämä säädökset vel-voittavat jäsenvaltion turvaamaan yksityisille oikeuksia tai etuja. Direktiivien määräyksiin voidaan tietyissä tapauksissa välittömästi vedota kansallisten viranomaisten ja tuomioistuimen edessä huolimatta siitä, onko asiassa annettu kansallista normia. Eurooppaoikeus vaikuttaa kansalliseen lainsäädäntöön monella eri tavalla. Unionin jäseninä kansalliset lainsäädäntöelimet luovut- tavat osan toimivallastaan unionin toimielimille. Jäsenvaltion lainsäätäjät sitoutuvat toimeenpanemaan kansallisesti unionin toimi-elinten päätökset. Kansallisten tuomioistuinten on noudatettava ratkaisuissaan eurooppa-oikeuden ylimmän tuomarin, Euroopan yhteisö-

Yhteisöjen tuomioistuimen päämaja sijaitsee Luxemburgin kaupungin ulkopuolella. Alueella on muitakin yhteisön toimielinten rakennuksia, muun muassa Euroopan investointipankki ja Kirchbergin konferenssikeskus, jossa neuvosto kokoontuu huhti-, kesä- ja lokakuussa.


jen Luxemburgissa sijaitsevan tuomioistuimen linjauksia. Luxemburgin tuomioistuimen kehittämät yleiset oikeusperiaatteet muodostavat osan yhteisön oikeusjärjestyksestä. Tällaisia periaattei-ta ovat hallintoon ja lainkäyttöön liittyen rehdin oikeudenkäynnin takaaminen, oikeus muutoksenhakuun, oikeusvarmuus, velvollisuus perustella päätöksiä sekä suhteellisuusperiaate. Yksilön perusoikeuksien suojaa koskevasta periaatteesta on muun muassa tehty se johto- päätös, että unionin toimielinten päätökset voivat olla pätemättömiä, jos ne ovat perusoi-keuksien vastaisia. Eurooppaoikeus jaetaan primääri- eli alkuperäiseen oikeuteen ja sekundääri- eli johdannaiseen oikeuteen. Alkuperäisellä oikeu-della tarkoitetaan perustamissopimuksia sekä näiden sopimusten muutoksia, täydennyksiä ja uusien jäsenten liittymissopimuksia. Johdannai-nen oikeus on kaikki se säädöstö, joka on synty-nyt yhteisöjen oman lainsäädäntötyön tulok-sena.

Johdannainen lainsäädäntö kattaa kaikki yhteisöjen toimialat. Valtaosa siitä on jäsen-valtioissa hallinnollisin määräyksin toteutettua viranomaisohjausta.

Lainsäädännön välineet

”Asetus pätee yleisesti. Se on kaikilta osiltaan velvoittava, ja sitä sovelletaan sellaisenaan kaikissa jäsenvaltioissa.” (Artikla 249) Johdannaisen lainsäädännön voimakkain väline on asetus (regulation). Asetus on sellaise-naan jäsenmaissa noudatettavaa oikeutta. Se ei edellytä erityistä kansallista hyväksymistä tai voimaansaattamista. Sellainen on jopa kiellet-tyä, jotta voidaan taata säännöksen mahdolli-simman yhdenmukainen toteutuminen. Jäsen-valtion on kumottava niissä asioissa antamansa ristiriitaiset säädökset ja määräykset, joista unioni antaa asetuksen. ”Direktiivi velvoittaa saavutettavaan tu-lokseen nähden jokaista jäsenvaltiota, jolle

Maastrichtin sopimus antoi yhteisöjen tuomio-istuimelle oikeuden määrätä sakkoja jäsenvaltioille, jotka eivät noudata sen ratkaisuja.


se on osoitettu, mutta jättää kansallisen vi-ranomaisen valittavaksi muodon ja keinot.” (Artikla 249) Direktiivejä käytetään ennen muuta jäsen-maiden kansallisten lainsäädäntöjen kehittämi-sessä, lähentämisessä toisiinsa ja yhdenmukais-tamisessa. Direktiivi on suo men kieliseltä nimel-tään lainsäädäntöohje. Se vel voittaa jäsenvaltion muuttamaan kansallisen lainsäädäntönsä tietyn sisältöiseksi direktiivissä ilmaistujen tavoitteiden puitteissa. Useimmiten lainsäädäntöohje on saatettava voimaan kan sallisesti tietyn,

direktiivissä erikseen mää ritellyn ajan kuluessa. Ohje voi sisältää vähimmäisvaatimuksen, joka antaa jäsenvaltion ylläpitää yhteisön tasoa korkeampia normeja, tai se voi olla sellainen, ettei poikkeamista sen sisällöstä kansallisesti sallita. ”Päätös velvoittaa kaikilta osiltaan niitä, joille se on osoitettu.” (Artikla 249) Yleisiä määräyksiä voidaan antaa myös päätöksen muodossa. Useimmiten päätöksiä käytetään silloin, kun asetuksella tai direktiivillä säädettyä asiaa on täydennettävä yksityis koh-taisemmilla määräyksillä. ”Suositukset ja lausunnot eivät ole sitovia.” (Artikla 249) Sekä neuvosto että komissio voivat jakaa myös suosituksia ja lausuntoja. Suositukset sen enempää kuin lausunnotkaan eivät ole sitoviaja niitä annetaan yleensä yhteisön omille toimi-elimille. Suosituksia jaetaan vuodessa kymmen-kunta ja kaikkiaan niitä on annettu noin 200.

Säädösten täytäntöönpano

Sen jälkeen kun jostakin asiasta on annettu säädös, se saatetaan jäsenvaltion viranomaisten tietoon ja julkaistaan yhteisön Virallisessa lehdessä. Jos säädös edellyttää kansallista täytän-töönpanoa, maan on ryhdyttävä siinä ilmaistussa määräajassa muuttamaan lakejaan ja määräyksiään sitä vastaaviksi. Ilmoitus eli notifikaatio säädösten voi-maan saattamisesta lähetetään komissiolle. Tällainen notifikaatio on lähetettävä myös silloin, kun tehdään muuta uutta kansallista lainsäädäntöä tai säännöksiä asioissa, jotka liittyvät unionin toimivaltaan. Yksi komission tärkeimmistä tehtävistä liittyy juuri perustamissopimusten ja niiden no-jalla annetun lainsäädännön täytäntöönpanon valvontaan. Notifikaatioiden avulla komissio seuraa sitä, miten jäsenmaat noudattavat yhteisössä tehtyjä direktiivejä. Mikäli säännöstä ei ole pantu toimeen asianmukaisesti tai tehty ilmoitus on puutteellinen, komissio vaatii

EY-tuomioistuimen jäsen Allan Rosas ja ensimmäisen oikeusasteen tuomari Virpi Tiili.


tarvittaessa lisäselvityksiä ja antaa huomautuk-sen jäsenvaltion hallitukselle havaitsemistaan puutteellisuuksista. Itse asiassa kuka tahansa, joka katsoo, että yhteisön säädöksiä on sovellettu väärin, voi valittaa komissiolle asiasta. Komissiolla on oikeus saada jäsenmaan viranomaisilta kaikki tarpeelliset tiedot epäillyn rikkomuksen selvittämiseksi ja suorittaa tut -kimuksia myös paikan päällä. Jos huomautus ei johda riittäviin muutoksiin, komission on vietävä asia Euroopan yh- teisöjen tuomioistuimen ratkaistavaksi. Toisin sanoen komissio ajaa silloin kannetta jäsen- valtiota vastaan sopimusvelvoitteiden noudatta-matta jättämisestä. Yleisen valvonnan lisäksi on eräille aloille luotu omia toimintatapoja. Niitä käytetään muun muassa yhteisön kilpailusääntöihin, joiden toimeenpanosta komissio vastaa yksin. Yleisesti ottaen jäsenvaltiot ovat panneet täytäntöön yhteisötasolla säädetyt säännökset

Maastrichtin sopimus allekirjoitettiin helmikuussa 1992.

hyvin. Sisämarkkinoiden direktiivit on siirretty kansalliseen lainsäädäntöön lähes kokonaisuu-dessaan. Viime vuosien tärkeimmät yhteisö- lainsäädännön rikkomukset ovat liittyneet tavaroiden vapaaseen liikkumiseen. Yksi suurin- ta huomiota herättäneistä tapauksista oli Rans-kan hallituksen vuonna 1999 tekemä päätös olla noudattamatta yhteisön tasolla tehtyä päätöstä Britannian naudanlihaviennin kiellon purkami-sesta. Yhteisön tuomioistuin totesi joulukuussa 2001 päätöksen laittomaksi. Suomen osalta yhteisölakien täytäntöönpano on sujunut hyvin. Jäsenyyden ensimmäisinä vuosina ongelmia esiintyi lähinnä tiettyjen ympäristönsuojeluun ja verotukseen liittyvien säännösten täytäntöönpa-nossa. Suomea vastaan nostettuja kanteita on käsitelty tuomioistuimessa muun muassa käytettyjen autojen maahantuonnin verotukseen, luonnonsuojelualueisiin, alkoholin tuonnin rajoittamiseen sekä lentoliikenteen sopimus-järjestelyihin liittyen.

2222

ToimielimetEuroopan unionin päätöksenteko perustuu yhtenäiselle toimielinjärjestelmälle, jonka pe rustana ovat kaikille yhteisöille yhteiset toimielimet. Yhdessä ne muodostavat kokonai-suuden, jonka itsenäisyys ja loukkaamattomuus on yksi unionin kulmakivistä. Rooman sopimuksen mukaan toimielinten tehtävänä on hoitaa yhteisölle uskottuja tehtäviä perustamissopimuksella annettujen valtuuksien puitteissa.

E U R O O P A N U N I O N I N T O I M I E L I M E T

EU:n varsinaiset toimielimet

• neuvosto• komissio• parlamentti• tuomioistuin• tilintarkastustuomioistuin

Muita toimielimiä

• talous- ja sosiaalikomitea• alueiden komitea

Muita tärkeitä yhteisön elimiä

• Euroopan investointipankki• Euroopan keskuspankki

33 Euroopan unionin toimielimet

23

Unionin toimielinten erityisluonteen juuret löytyvät hiili- ja teräsyhteisön historiasta. Silloin uskottiin, että yhteisön toimielinten täytyy olla riippumattomia jäsenvaltioiden hallituksista, jotta yhteisö voisi saavuttaa enemmän kuin perinteiset kansainvälisen yhteistyön muodot. Niin ikään ajateltiin, että yhteisön toimielimet muodostavat kokonaisuuden, joka pysyvyytensä ansiosta takaa yhdentymiskehityksen jatkuvuu-den hallitusten vaihdoksista ja kansallisten mielialojen ailahteluista huolimatta. Perustelut ovat tänäänkin päteviä. Selvimmin tämä näkyy EU:n tuomioistui-men asemassa. Tuomioistuimen velvollisuus on taata, että yhteisön lakia noudatetaan. Tällä vahvistetaan yhteisölainsäädännön ensi sijai -suus: tilanteessa, jossa syntyy ristiriita yhteisön ja kansallisen säädöksen välille, jälkimmäinen väistyy. Toimielinjärjestelmän luominen ja sen edelleen kehittäminen on ollut jatkuvaa tasapai-non etsintää eritoten kahdessa suhteessa. Ensinnäkin on kyse siitä, miten jaetaan valta kansallisvaltioiden ja niiden perustaman unionin ylikansallisten toimielinten välillä. EU:n valta voi syrjäyttää jäsenvaltion toimi-vallan, olla sen kanssa rinnakkaista tai kilpaile-vaa, mutta sen on aina perustuttava jäsenval-tioiden neuvottelemiin perustamis sopi muk siin.

Nykyisin toimivallan jako voidaan jakaa sen siirron asiallisen laajuuden perusteella kolmeen kategoriaan:

• Asiat, joissa jäsenvaltiot ovat siirtäneet kaiken toimivallan yhteisöille. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi maatalouspolitiikka ja kauppapoli-tiikka. Näillä alueilla yhteisön tasolla päätetään kaikista lainsäädäntökysymyksistä.

• Asiat, joissa unionille on siirretty vain eräitä jäsenvaltioiden toimivaltuuksia. Esimerkkeinä voidaan mainita kehitysyhteistyö, verotus ja ympäristöpolitiikka.

• Asiat, joissa jäsenvaltiot ovat toimielin-rakenteen puitteissa yhteistyössä, mutta jotka eivät kuitenkaan kuulu Euroopan yhteisön toimivallan piiriin. Näitä asioita ovat ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa.

Toiseksi on löydettävä tasapaino unionin eri toimielinten välille. Kansalaisten on usein ilmeisen vaikea hahmottaa toimielinten välisiä eroja. Läheskään kaikki eivät tiedä, että esimer-kiksi komissiossa työskentelevät suomalaiset virkamiehet tai Suomesta valitut EU:n parla-mentin jäsenet eivät suinkaan edusta Suomea. Komissio on ylikansallinen elin, jonka palveluk-sessa olevien tehtävä on ajaa ja edistää Euroo-pan unionin etua. He eivät voi eivätkä saa ottaa vastaan ohjeita Suomen hallitukselta ja sen viranomaisilta. Vastaavasti parlamentaarikot, jotka valitaan suorilla ja välittömillä vaaleilla, edustavat äänestäjiään ja toimivat parlamentissa eurooppalaisen puoluejakauman ja kussakin puolueessa noudatetun ryhmäkurin puitteissa. Kysymys vallanjaosta eri toimielinten välillä on ennen muuta keskustelua siitä, kenen valtaa eri päätöksiä tehtäessä käytetään. Neuvos-to käyttää valtaansa jäsenmaiden hallitusten nimissä, joista kullakin on oltava oman kansal-lisen parlamenttinsa luottamus. Komission tehtävänä on edistää koko Euroopan unionin etua. Sen kollegion jäsenet ovat käytännössä jäsenmaiden hallitusten valitsemia, mutta kokonaisuutena kollegion on nautittava parla-mentin luottamusta. Parlamentin valta perustuu eurooppalaisten äänestäjien luottamukseen, joka mitataan viiden vuoden välein vaaleilla.

Eurooppa-neuvosto

Tuttavallisemmin EU:n huippukokouksen nimellä kulkeva Eurooppa-neuvosto ei ole varsinainen unionin toimielin. Ensimmäinen huippukokous järjestettiin vuonna 1974 EY:n silloisen puheenjohtajamaan Ranskan presiden-tin Valery Giscard d’Estaingin aloitteesta. Presi-dentillä oli tiettävästi mielessään aika ajoin käytävät intiimit ja epäviralliset keskustelut jäsenmaiden hallitusten poliittisten johtajien välillä. Sellaista tapaamisesta ei koskaan tullut, vaan huippukokouksia alettiin pitää säännölli-sesti, vähintään kaksi kertaa vuodessa. Niissä alettiin ratkoa milloin mitäkin ongelmia, joihin neuvosto riviministereiden johdolla ei kyennyt. Tämän päivän Eurooppa-neuvosto on valtionpäämiesten ja hallitusten päämiesten


24

välinen kokous, jollaisia kukin puheenjohtaja-maa pitää yleensä kaksi kaudessa. Maastrichtin sopimuksen mukaan Eurooppa-neuvoston on määrä antaa unionin kehittämiseksi ”tarvittavat virikkeet” ja määritellä ”yleiset poliittiset suun-taviivat”. Useimpia jäsenmaita edustavat pääminis-terit. Varsinaiset Eurooppa-neuvoston kokoukset pidetään pu heenjohtajakauden päätteeksi, kesäkuussa ja joulukuussa. Kokousrytmin tiivistymisen myötä on myös huippukokouksen ohjelma vakiintunut. Varsi-nainen huippukokous alkaa yleensä perjantaina aamulla ja päättyy lauantaina iltapäivällä. Istunnon aluksi kuullaan Euroopan parlamen-tin puheenjohtajan terveiset. Istuntojen tauoilla, lounailla ja päivällisillä keskustellaan vaikeim-mista ja epävirallisimmista asioista. Lauantai-aamupäivä käytetään yön tunteina virkamies-voimin valmisteltujen johtopäätelmien muok-kaamiseen. Ulkoministerit pitävät huippukokouksen yhteydessä omia kokouksiaan, joissa käsitellään ajankohtaisia ulko- ja turvallisuuspolitiikan kysymyksiä. Yhteiseen rahaan siirtyminen ja talouspolitiikan painoarvon lisääntymisen myötä on viime vuosina tullut tavaksi, että myös valtiovarainministerit osallistuvat osaan huippu-kokousta. Valtiovarainministerien rooli vahvistui entisestään, kun Eurooppa-neuvosto päätti (Lissabon, maaliskuu 2000), että se kokoontuu vastedes joka kevät keskustelemaan talous-politiikasta. Eurooppa-neuvosto ei tee varsinaisia pää-töksiä unionin toimivaltaan kuuluvissa asioissa. Sen tehtävä on lähinnä antaa unionille virikkeitä sen kehittämiseksi ja määritellä kehityksen yleiset poliittiset suuntaviivat. Ne julkaistaan kokouksen päätteeksi päätelmien muodossa. Päätelmien liitteenä on usein joukko Euroop-pa-neuvostolle laadittuja raportteja, joissa kerro- taan unionin eri alojen tilanteesta. Kerran vuodessa Eurooppa-neuvosto hyväksyy Euroopan parlamentille annettavan kertomuksen unionin toteutuneesta kehityksestä. Kokouksen epävirallisen ja poikkeukselli-sen luonteen vuoksi myös sen osanottajien määrä on haluttu rajoittaa. Istuntosaliin pääsee normaalisti vain kaksi edustajaa kustakin maasta. Heidän ohellaan salissa on komission puheenjohtaja sekä suppea joukko komission, neuvoston sihteeristön ja puheenjohtajamaan

virkamiehiä. Tällä tavoin on pyritty varmista-maan, että poliittiset johtajat voivat käydä vapaata ajatustenvaihtoa pienessä piirissä. Eurooppa-neuvostossa käydyt keskustelut nauhoitetaan, mutta äänityksiä ei luovuteta edes jäsenvaltioiden hallituksille. Koska huippukoko-uksessa kuitenkin tehdään asiallisesti merkittä-viä ratkaisuja, on päädytty siihen, että salissa on mukana joitakin virkamiehiä kirjaamassa muistiin käytetyt puheenvuorot. Kyseiset virka-miehet käyvät sitten kokouksen kestäessä vuorol-laan informoimassa salin ulkopuolella odottavat valtuuskuntien yhteyshenkilöt. Näiden tehtävänä on välittää tieto käydyistä keskusteluista valtuuskunnilleen. Viime vuosina Eurooppa-neuvostosta on kasvanut mammuttimainen kokous, jota jäsen-maat pitävät puheenjohtajakautensa merkittä-vimpänä yksittäisenä tapahtumana. Päämiehen mukana seuraavassa valtuuskunnassa on useim-miten ulko- ja Eurooppa-ministeri, valtiovarain-ministeri sekä virkamiesten ja neuvonantajien joukko, joka pienempienkin maiden kohdalla nousee kymmeniin. Varsinaisten osanottajien, heidän valtuuskuntiensa, komission, neuvoston sihteeristön ja isäntämaan järjestelyorgani saa-tion lisäksi saapuu kokousta seuraamaan pari tuhatta tiedotusvälineiden edustajaa. Suomen valtuuskuntaa johtaa Eurooppa-neuvoston kokouksissa pääministeri. Tasavallan presidentti osallistuu kokouksiin silloin, kun niissä käsitellään hänen toimivaltansa piiriin kuuluvia asioita. Ulkoministeri osallistuu kaikkiin kokouksiin. Myös valtiovarainministeri on mukana useimmissa huippukokouksissa. Eurooppa-neuvoston tosiasiallisen merki-tyksen kasvun myötä on viime vuosina usein vaadittu, että sen luonne pitäisi institutionali-soida ja kokoukset valmistella samaan tapaan kuin neuvoston istunnot. Muodollisia muutoksia Eurooppa-neuvos-ton toimintatapoihin ei kuitenkaan ole tehty. Pääsyy on pelko siitä, että silloin menetettäisiin EU-maiden välisen yhteistyön sujuvuuden viimeinen lukko: tapaamiset, joissa päämiehet voivat tehdä merkittäviä, yhdentymiskehitystä edistäviä linjapäätöksiä ja joissa alemman tason yhteistyössä syntyneet erimielisyydet viimeistään voidaan avata. Suomen puheenjohtajakaudella Eurooppa-neuvoston kokous pidettiin Helsingissä vuoden 1999 joulukuussa. Kaudellamme järjestettiin


25

myös toinen, ylimääräinen kokous. Tampereen lokakuisessa Eurooppa-neuvostossa käsiteltiin oikeus- ja sisäasioita.

Neuvosto

”Turvatakseen tässä sopimuksessa vahvis-tettujen tavoitteiden toteutumisen neuvosto tässä sopimuksessa määrätyin edellytyksin: käyttää päätösvaltaa…” (EY, artikla 202) Unionin varsinainen lainsäätäjä ja tärkein päätöksentekijä on neuvosto. Se on toimielimistä ainoa, jonka jäsenet edustavat suoraan jäsen- maiden hallituksia. Neuvosto on yksi kokonaisuus, jonka puitteissa hallitusten ministerit kokoontuvat eri kokoonpanoissa käsiteltävästä

asiakokonaisuudesta riippuen. Perus tamis-sopimuksen mukaan kullakin ministerillä on ”jäsenvaltionsa hallitusta sitovat valtuudet”. Ministerien lisäksi kokouksiin osallistuu komission ja neuvoston sihteeristön edustajia sekä kansallisten valtuuskuntien jäseniä. Salia kiertävissä kopeissa istuvat tulkit mukaan lukien kunkin istunnon osanottajien määrä nousee yli sadan. Lisäksi useimpiin istuntoihin on järjestet-ty erillinen kuuntelusali, jonne osa valtuuskun-tien jäsenistä sijoittuu. Istunnot pidetään Brysselissä lukuun ottamatta huhti-, kesä- ja lokakuuta, jolloin neuvosto kokoontuu Luxemburgissa. Elokuussa ei kokouksia järjestetä. Brysselissä kokouspaik-kana on neuvoston oma talo, joka on ristitty Justus Lipsiukseksi talon paikalla aiemmin kulkeneen kadun mukaan. Justus Lipsius oli 1500-luvulla vaikuttanut flaamilainen huma-nisti. Luxemburgissa kokoukset pidetään Kirchbergin konferenssikeskuksessa. Kummassakin paikassa on valtuuskunnille järjestetty erilliset kokoontumis- ja työskentely-tilat sekä lehdistöhuoneet tiedotustilaisuuksia varten.

Neuvoston päämajan kokonaispinta-ala on 215 000 neliömetriä ja se sijaitsee neljän hehtaarin suuruisella tontilla. Rakennuksen pääsisäänkäynti on Schuman-aukiolta, jonka toisella puolella on komission peruskorjattavana oleva päämaja, Berlaymont.


26

Lainsäädäntöön liittyvä päätöksenteko

Perustamissopimuksessa luetellaan neuvoston tehtävät. Niistä tärkein on kirjattu varsin yti-mekkäästi: neuvosto ”käyttää päätösvaltaa” ja vastaa jäsenvaltioiden ”yleisen talouspolitiikan yhteensovittamisesta”. Toimivalta annettujen säännösten täytäntöön panemiseksi siirretään komissiolle. Se, millä tavalla neuvosto päätöksensä tekee, määritellään perustamissopimuksessa. Erilaisia päätöksentekomenettelyjä on paljon. Yksinkertaisimmillaan uudet lait syntyvät komission ehdotuksesta siten, että neuvosto tekee päätöksen joko yksin, parlamenttia kuullen tai yhdessä sen kanssa. Neuvostossa päätös tehdään yksinkertaisella enemmistöllä, jollei toisin ole erikseen säädetty. Lainsäädäntö- työssä ei päätöksenteon perustana kuitenkaan käytetä yksinkertaista vaan jäsenvaltioidenäänistä laskettua määräenemmistöä. Perustamissopimukset ovat unionin toimivallan lähde ja sen toimintakyvyn perusta. Niissä määrätään asia-alueet, joissa jäsenvaltioi-den ja niiden yhteisöjen ja kansalaisten elämään vaikuttavat päätökset voidaan tehdä pätevästi ainoastaan yhteisön tasolla. Perustamissopi-mukset määräävät myös siitä, kuka viime kä- dessä käyttää päätösvaltaa unionille siirre-tyissä asioissa. Unionin toimintakyvyn kannalta hanka-limpia ovat ne perustamissopimusten kattamat asiat, joissa unioni voi toimia ainoastaan silloin, kun kaikki sen jäsenvaltiot ovat yksimielisiä. Tällaisia artikloja on edelleen kymmeniä. Jotkut niistä ovat koko unionin perusluonteen kannalta olennaisia. Sellaisia ovat esimerkiksi määräyk-set, joiden mukaan perustamissopimuksia voidaan muuttaa vain yksimielisesti eikä unioniin voida ottaa uusia jäsenvaltioita, jol- leivät vanhat ole ehdokkaista yhtä mieltä. Toisissa tapauksissa on kyse alueista, joilla jäsenvaltiot ovat perinteisesti halunneet pitää tiukasti kiinni itsemääräämisoikeudestaan. Siksi yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan (ns. II pilari) ja turvapaikka- ja maahanmuut-topolitiikkaan sekä rikosasioihin liittyvän poliisi- ja oikeudellisen (ns. III pilari) yhteistyön perusvaatimus on yksituumaisuus. Useimmat yksimielisyyttä vaativista artik-loista löytyvät jo Rooman sopimuksesta ja liitty-

vät läheisesti sisämarkkinoihin (ns. I pilari). Esimerkkinä voidaan mainita valtiontuet (artikla 88) ja verotus (artikla 93). Kun päätöksenteossa käytetään määräenem- mistöä, neuvosto useimmissa tapauksissa jakaa valtansa (ns. yhteispäätösmenettely) parlamen-tin kanssa, jonka myötävaikutus on välttämätön päätöksen hyväksytyksi tulemisen kannalta. Nykyisin voimassa olevien säännösten mukaan neuvoston päätöksenteossa noudatetaan äänten painotukseen perustuvaa järjestelmää siten, että eri maille on annettu ääniä seuraavasti:

Yhteensä ääniä on 87. Määräenemmistöjä on kahdenlaisia. Kun neuvosto toimii komission esityksen pohjalta, määräenemmistöön tarvitaan 62 ja päätöksen estämiseen 26 ääntä. Käytännös- sä äänimäärien jakautumisesta seuraa, että määräenemmistöön tarvitaan kahdeksan valtio-ta. Väestömääriin suhteutettuna nykyiset sään-nöt tarkoittavat, että määräenemmistön muodostavissa valtioissa asuu vähimmillään 71 prosenttia unionin väestöstä. Joskus neuvosto saattaa haluta tehdä lainsäädäntöpäätöksen, vaikka komissio ei olekaan antanut asiassa esitystä. Tällöin 62 äänen taakse täytyy saada vähintään kymmenen jäsenvaltiota. Jäsenvaltioiden nykyinen voimatasapaino ja käytetyt käsitteet perustuvat kuuden eri-kokoisen valtion talousyhteisöä varten yli 40 vuotta sitten vahvistetuille säännöille. Kääpiö-kokoinen Luxemburg sai yhden äänen, Belgia ja


Saksa 10Ranska 10Iso-Britannia 10Italia 10Espanja 8Belgia 5Kreikka 5Hollanti 5Portugali 5Itävalta 4Ruotsi 4Suomi 3Irlanti 3Tanska 3Luxemburg 2

27

Hollanti kaksi ja suurimmat Saksa, Ranska sekä Italia kukin neljä ääntä eli yhteensä 17 ääntä. Määräenemmistön kynnys asetettiin 12 ääneen. Jos komissio ei halunnut antaa asiassa esitystä, päätöksen torjumiseen riittivät kolmen pienenkin valtion äänet. Ei ihme, että belgit, hollanti-laiset ja luxemburgilaiset jo tuolloin pitivät vahvaa ja itsenäistä komissiota vankimpana turvanaan. Yhteisön laajentuessa äänimääriä on muutettu ja määräenemmistön käyttö päätök-senteon välineenä on yleistynyt. Tietyt perusperi-aatteet ovat silti säilyneet entisellään. Ensinnäkin suurilla valtioilla on absoluut- tisesti pieniä enemmän ääniä, mutta suhteessa väkilukuun vähemmän. Toiseksi, esimerkiksi Saksalla ja Ranskalla on aina ollut saman verran ääniä, vaikka Saksa on nykyisin sekä väkiluvul-taan että taloudelliselta painoarvoltaan huo-mattavasti merkittävämpi valtio. Kolmanneksi, suuret valtiot yhdessä eivät pysty määräämään lainsäädännöstä, eivätkä seitsemän pienintä yhteistuuminkaan voi estää enemmistön synty-mistä. Suuret tarvitsevat pieniä ja päinvastoin. Neljänneksi, komissio tarvitsee ehdotuksensa tueksi äänten määräenemmistön, mutta ainoas-taan yksimielinen neuvosto voi pakottaa komis-sion muuttamaan ehdotustaan. Viidenneksi, päätöksistä äänestetään muodollisesti melko harvoin. Vain noin kymme-nesosa neuvoston lainsäädäntöpäätöksistä syntyy äänestyksen jälkeen. Tietoisuus määräenemmis-tön käyttömahdollisuudesta pakottaa valtiot etsimään kompromisseja ja liittolaisia. Muodolli-sia äänestyksiä vältetään, koska pitkän päälle laihempikin sopu hyödyttää edunsaajia enem-män kuin jatkuva julkinen äänestystaistelu, jossa vähäisestäkin erimielisyydestä kasvaa helposti suuri arvovaltakysymys. Äänestystulosten seuraaminen johtaa helposti harhaan myös siksi, että enemmistöt ja vähemmistöt määräytyvät yhä harvemmin valtioiden rajojen mukaan. Suhtautuminen keskusteltavana olevaan esitykseen ja sen eri osiin jakaa valtioita. Pyrkimys määräenemmis-töön tai estävään vähemmistöön synnyttää liit-toutumia, jotka saattavat kestää vain yhden

kokouksen ajan. Se, joka haluaa saada aikaan tuloksen tai välttää uhkaavan äänestystappion, pyrkii erilaisiin kompromisseihin. Lopullisessa päätöksenteossa vastaan äänestäminen on ennen muuta viesti kotimaa-han päin. Joskus poliittinen päätöksentekijä mieluummin kaatuu kotiyleisönsä edessä ”saappaat jalassa” kuin hyväksyy huonoksi etukäteen julistamansa kompromissin. Merkittävimmät muutokset määräenem-mistöpäätöksenteossa tehtiin vuonna 1987 Euroopan Yhtenäisasiakirjalla. Perustamis-sopimuksen muutoksella laajennettiin huomattavasti niiden asioiden joukkoa, joista päätökset voitiin tehdä määräenemmistöllä. Vasta tämän jälkeen pääsi kaksi vuotta aiemmin sovittu sisämarkkinoiden toteuttaminen täyteen vauhtiin. Vuonna 1994 äänestyssääntöihin tehtiin muutos, jolla määräenemmistön käyttökynnystä nostettiin. Jos jotakin päätöstä vastustavien valtioiden äänimäärä on alle 26 mutta vähin-tään 23, neuvosto voi jonkin jäsenvaltion vaati-muksesta ottaa päätöksenteossa aikalisän. Ionninan kompromissin nimellä kulkeva muu-tos on merkitykseltään epäselvä ja siihen on turvauduttu vain harvoin. Yksi tärkeimmistä, joskin oikeudellisesti kiistanalainen ratkaisu oli ns. Luxemburgin kompromissi. Se syntyi vuonna 1966 ratkaisuna kriisiin, jossa Charles de Gaullen johtama Ranska boikotoi neuvoston kokouksia puolen vuoden ajan vastalauseena aikomukselle lisätä määräenem mistöpäätöksiä. Kompromissi oli poliittinen sopimus, jonka mukaan neuvosto ei tee enemmistöpäätöstä, jos yksikin jäsenvaltio katsoo elintärkeiden kansallisten etujensa olevan uhattuina. Äänten painotuksessa on valtioiden väliset suhteet säilytetty pitkälti ennallaan joitakin näkyviä poikkeuksia lukuunottamatta. Saksojen yhdistyminen kasvatti Saksan väkilukua 17 miljoonalla ihmisellä, mutta maan äänimäärä neuvostossa pysyi entisellään. Yhteisön jäsen-määrän kasvaessa alkuperäisestä kuudesta kymmeneen Luxemburgin äänimäärä lisääntyi muita valtioita vähemmän.


28

Nizzan Eurooppa-neuvostossa (joulukuu 2000) vahvistettiin uusi, vuonna 2005 voimaan tulevaksi aiottu äänten painotuksen järjestelmä, jonka on määrä toimia neuvoston päätöksenteon pohjana 27-jäsenisessä unionissa.

Nizzan sopimuksen mukaan määräenemmis-töön vaaditaan vähintään 258 ääntä (yhteensä 345:stä) sekä jäsenmaiden yksinkertainen enemmistö silloin kun neuvosto toimii komis-sion aloitteen pohjalta (ts. lainsäädäntö). Silloin kun komissio ei ole tehnyt aloitetta, neuvosto voi säätää vain jos päätöksen takana on vähin-tään 258 ääntä ja kaksi kolmasosaa jäsenmaista. Lauseke vahvistaa komission asemaa ja suojaa sekä suuria että pieniä jäsenmaita: pie-nistä koostuva kahden kolmasosan ryhmä ei vielä yllä äänikynnyksen yli, ja vaikka suurem-mat (vähintään 10 ääntä) yhdessä saisivatkin kokoon tarpeeksi ääniä, maiden lukumäärä ei vielä riittäisi.

Koska seuraava laajentuminen tuo muassaan paljon pieniä jäsenvaltioita, suuret maat ajoivat Nizzassa läpi vielä yhden lisäehdon. Sen mukaan jäsenvaltio voi vaatia tarkistamaan, että tekeillä olevan enemmistöpäätöksen takana on vähintään 62 prosenttia koko unionin väkiluvusta. Tällä hetkellä on vielä liian varhaista sanoa, tullaanko Nizzassa sovittua järjestelmää koskaan sellaisenaan soveltamaan käytännössä. Missään tapauksessa päätöksenteko ei ainakaan muutu yksinkertaisemmaksi. Sopimuksen rati-fiointi on vielä kesken jäsenmaissa. Irlannissa (kesäkuu 2001) järjestetyssä kansanäänestykses-sä enemmistö äänestäjistä torjui ratifioinnin. Eri selvityksissä on todettu mm., että sopimuksen vaikeaselkoisuus on vaikuttanut ihmisten käyttäytymiseen.

Päätöksentekomenettelyt

Keskustelu erilaisista päätöksenteon menette-lyistä on mitä suurimmassa määrin keskustelua Euroopan parlamentin asemasta. Euroopan yhteisöjen perustamisvaiheessa parlamentille ei annettu lainkaan lainsäädäntö-valtaa. Uusia normeja säädettäessä sillä oli ainoastaan lausunnonantajan asema. Neu-vostolla oli velvollisuus lähettää eräät säädös-ehdotukset parlamenttiin mahdollista lausuntoa varten, mutta lausunto ei sitonut ministereitä. Keskustelu parlamentin vallan lisäämisestä sai vahvempaa pontta vasta vuodesta 1979 lähtien, jolloin parlamentaarikot ensi kerran valittiin välittömillä vaaleilla. Sittemmin par-lamentin asema on vahvistunut vähän ker-rassaan. Tähänastisista uudistuksista ra -dikaalein kirjattiin Maastrichtin sopimukseen, jossa otettiin käyttöön yhteispäätösmenettely. Se on käytössä olevista päätöksen teko-menettelyistä ehdottomasti kiistellyin. Toisaalta yhteispäätösmenettelyä pidetään kaikkein demokraattisimpana tapana säätää uusia lakeja. Sitä sovellettaessa neuvoston tahto voi muuttua jäsenmaita ja kansalaisia sitovaksi laiksi vain parlamentin myötävaikutuksella. Toisaalta menettelyä moititaan aikaavieväksi, monimut-kaiseksi ja sekavaksi. Yhteispäätösmenettely on kuvattu oheisessa taulukossa (s. 29). Muut yleisimmin käytetyt muodot ovat lausuntomenettely ja yhteis toi min-tamenettely. Niissä parlamentin kanta ei viime kädessä sido neuvostoa.


Saksa 29 Ranska 29 Iso-Britannia 29 Italia 29 Espanja 27 Puola 27 Hollanti 13 Romania 14 Belgia 12 Tsekki 12 Kreikka 12 Unkari 12 Portugali 12 Itävalta 10 Bulgaria 10 Ruotsi 10 Suomi 7 Slovakia 7 Irlanti 7 Liettua 7 Tanska 7 Luxemburg 4 Kypros 4 Viro 4 Latvia 4 Slovenia 4 Malta 3

29

Talous- jasosiaalikomitea

Alueiden komitea

Parlamentin janeuvostonsovittelukomitea

Euroopan parlamentti

tekee muutosesityksen tekee hylkäysesityksen

ei hyväksymuutosesityksiä

hyväksyy muutokset

Komissionaloite

Parlamentinja mahd.

komiteoidenlausunto

neuvostolle

Neuvostonkanta

Parlamentinkanta

Komission lausuntoparlamentin

esityksestä

Neuvostonuusi kanta

Sovittelu-komitean

esitys

Sovittelu-komiteanesityksen

mukainenpäätös

Lopullinenpäätös

Komissio

Neuvosto

Neuvosto Parlamentti

P Ä Ä T Ö S

Komissio

Euroopanparlamentti

Neuvosto

hylkää tai eitee päätöstä» asia raukeaa

kanta komission aloitteen mukainen » määräenemmistöpäätös

kanta komission aloitteesta poikkeava » yksimielinen päätös

hyväksyy tai eikäsittele

määräajassa

ei puolla puoltaa

ei päätöstä» asia raukeaa

yksimiel.päätös

määräenem-mistöpäätös

Yhteispäätösmenettely

30

Yhteispäätösmenettelyn puolustajat sanovat sen olevan ainoa keino poistaa unionia vaivaava demokratiavaje. Kun jostakin asiasta päätetään unionissa määräenemmistöllä, siirretään valtaa kansallisilta parlamenteilta EU:lle ja otetaan pois mahdollisuudet valvoa vallan käyttöä tehokkaasti. Tämä johtuu siitä, että yksikään hallitus ei kykene yksin estämään määräenem-mistöpäätöstä. Käsityksen mukaan demokratia-vaje syntyy, jos tällaisissa asioissa ei lisätä Euroopan parlamentin vaikutusvaltaa antamalla sille kansallisille parlamenteille kuulunut oikeus estää päätöksen tekeminen. Kriitikoiden mielestä tällainen ajattelutapa on vieras unionille, joka on itsenäisten valtioi-den yhteisö. Sellaisessa yhteisössä valta kuuluu jä senmaiden hallituksille, jotka nauttivat kansallisten parlamenttiensa luottamusta teh des- sään neuvostossa päätöksiä. Euroopan u nio nissa ei kriitikoiden mielestä voi toimia kan-sallisvaltioon kuuluva valtioelinten vallanjako. Kehitys on kulkenut viime vuosina parlamentin asemaa vahvistavaan suuntaan. Yh-teispäätösmenettelyä sovelletaan muun muassa työvoiman vapaata liikkuvuutta, sisämark - kinoiden toimintaa, monivuotisten tutkimus- ja kehitysohjelmien hyväksyntää sekä kuluttajan-suojaa koskeviin neuvoston päätöksiin. Suomen hallitus on koko jäsenyytemme ajan kannattanut parlamentin vallan lisäämistä

ennen muuta yhteispäätösmenettelyä laajenta-malla ja yksinkertaistamalla. Tätä on perusteltu tarpeella lisätä unionin kansan val taisuutta. Eduskunnan osallistuminen EU:n lainsäädäntötyöhön on järjestetty ennakko-käsittelyn avulla. Hallituksen on saatettava merkittävät lainsäädäntöhankkeet ja Suomen kanta niihin eduskunnan tietoon mahdollisim-man pian komission annettua esityksen. Edus-kunta voi antaa lausunnon. Lausunto ei sido hallitusta, mutta hallituksen on otettava se huo-mioon.

Päätösten valmistelu

Neuvoston päätökset valmistellaan työryhmissä ja komiteoissa. Työryhmiä on yli kaksisataa. Nii-den kokoonpano ja kokoustahti vaihtelevat asia-kokonaisuudesta riippuen. Työryhmät ovat asian-tuntijaelimiä, joissa neuvostossa tehtävät päätök-set valmistellaan mahdollisimman pitkälle. Valmistelutyössä keskeisin asema on korkean tason virkamieskomiteoilla, joista tärkein on COREPER. Nimi on lyhenne ranskan kielen sanoista Comité des Représentants Permanents, jäsenvaltioiden pysyvien edustajien komitea. COREPER työskentelee kahdessa eri kokoonpanossa, jotka erotetaan toisistaan roo-malaisilla numeroilla I ja II. COREPER II:ssa istuvat pysyvät edustajat eli jäsenmaiden EU-


Euroopan unionin Helsingin huippukokouksen osanottajat ”perhekuvassa” 10.12.1999.

31

suurlähettiläät. He ovat yleensä poikkeuksetta huipputason diplomaatteja, jotka ovat toimineet EU:iin liittyvien kysymysten parissa eri tehtävissä pitkään. COREPER I:ssä ovat pysyvien edustajien sijaiset, joiden vastuulla ovat ennen muuta Eu-roopan yhteisön toimivaltaan kuuluvat asiat. Muita tärkeitä komiteoita ovat poliittinen komitea, talous- ja rahoituskomitea, 133-komitea, pysyvä maatalouskomitea ja 36-komitea. 133-komitea on saanut nimensä perustamissopimuksen ao. artiklasta, joka säätää sen tehtäväksi yhteisön kauppa-politiikkaan liittyvien päätösten valmistelun. Samalla tavoin on ristitty oikeus- ja sisäasioiden päätöksiä pohjustava 36-komitea. Pysyvä maatalouskomitea puolestaan kantaa päävas-tuun maatalousneuvoston kokousten valmiste-lusta. Ulkoministeriöiden poliittisten osastojen päälliköt (Comité Politique, COPO) kokoontuvat pari kertaa kuukaudessa keskustelemaan ajan koh- taisista ulkopoliittisista asioista ja valmistele-maan ulkoministerien istuntoja. Heidän työnsä tärkeimpiä välineitä on pääkaupunkien välille perustettu suljettu viestiverkko, COREU, jonka kautta maat välittävät toisilleen arkaluonteisina pidettyjä tietoja ministerien henkilötiedoista aseviennin valvontaan saakka. Poliittisen komi-tean apuna toimii pysyvä poliittisten ja turvalli-suusasioiden komitea (COPS). Talous- ja rahoituskomiteassa istuu kansallisten valtiovarainministeriöiden ja keskuspankkien edustajien lisäksi myös Euroopan keskuspankki. Komitea perustettiin Amsterdamin sopimuksella yhteiseen rahaan siirtymistä silmälläpitäen. Sen tehtäviin kuuluu muun muassa rahapolitiikan sekä jäsenmaiden taloudellisen tilanteen seu-ranta. COREPER erottuu muista komiteatason elimistä ennen muuta kahdessa suhteessa. Ensinnäkin sen toiminta-ajatus kirjoitettiin perustamissopimukseen koko yhteisön kattavak-si: ”komitea… huolehtii neuvoston työn valmis-telusta”. COREPER on eräänlainen kompromissimylly, joka jauhaa mitä erilaisim-pia, työryhmissä ratkaisematta jääneitä ongel-mia. Se tuottaa joko valmiita ratkaisuja taimuutamaan vaihtoehtoon karsittuja ratkaisu-malleja ministerien päätettäviksi. Muut komiteat ovat syntyneet sen jälkeen ja ovat pitkälti COREPERille alisteisia. Toiseksi COREPERin

kokouksiin osallistuu kirjoittamattoman sään-nön mukaan ainoastaan jäsenvaltioiden pysyvien edustustojen virkamiehiä. Tällä tavalla halutaan turvata viimeisen vaiheen neuvot-telurutistukseen mahdollisimman suuri liikkumavara. COREPERin ja muiden komiteoiden työn jäljiltä ministeri-istuntojen asialistat ovat kaksijakoisia. A-kohdat ovat asioita, joista ministerit tekevät muodollisen päätöksen ilman keskustelua. B-kohdat ovat kokouksen varsinai-sia keskustelunaiheita. Suomen pysyvä edustaja on Eikka Kosonen ulkoministeriöstä. Suomen edustaja COREPER I:ssä on pysyvän edustajan sijainen Kare Halo-nen. Pysyvässä edustustossa työskentelee keski-määrin 100 ihmistä, joista yli puolet on eri hallinnonaloilta Brysseliin lä he tettyjä virkamie-hiä. Suomen EU-politiikan toteuttamisessa pysy-vä edustusto on avainase mas sa. Neuvostolla on sihteeristö, joka huolehtii kokousten valmistelusta ja tiedottamisesta. Sihteeristöä johtaa pääsihteeri, joka toimii myös yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkeana edustajana. Neuvoston nykyinen pääsihteeri on Javier Solana. Hän on sivutoimisesti myös Länsi- Euroopan unionin WEU:n pääsihteeri. Neuvosto jakautuu asia-alueittain osastoihin. Yhtä tär-keimmistä, talous- ja rahapolitiikkaan ja sen myötä ECOFIN-neuvoston valmisteluihin kes kit ty - vää osastoa johtaa Sixten Korkman, joka aiem-min toimi valtiovarainministeriön ylijohtajana.

Kokoonpanot

Vaikka neuvosto sinänsä on yksi kokonaisuus, eri ministerikokoonpanojen istunnoista on tullut yhä itsenäisempiä, ja neuvoston tosiasiallinen työskentely on kehityksen myötä eriytynyt. Neuvoston kokoonpanoista tärkein on yleisten asiain neuvosto (YAN), jossa osanottaji-na ovat ulkoministerit. Useat maat lähettävät kokouksiin myös Eurooppa-asioista vastaavia ministereitään. Yleisten asiain neuvoston tärkeys juontaa juurensa yhteisön alkuvaiheisiin, jolloin perinteistä kansainvälistä yhteistyötä johdettiin ulkoministerien ja heidän ministeriöidensä kautta. Ensimmäiset talousyhteisön neuvoston istunnot olivat nimenomaan ulkoministereiden kokouksia. Ulkoministerit alkoivat käsiteltävien asioiden kirjon kasvaessa kutsua mukaan tai


32

tilalleen muita ministereitä. Vähitellen nämä alkoivat sittemmin pitää omia kokouksiaan. Yhteisön toimivalta on vuosikymmenten varrella kasvanut. Tänään unionissa harjoitetta-va yhteistyö koskettaa liki kaikkia valtionhallin-non osa-alueita. Yleisten asiain neuvostolle ajateltu yhteisön politiikkoja yhteensovittava ja johtava rooli on jäänyt jokapäiväisessä politiikanteossa taka-alalle. Ulkoministerien kokoukset keskittyvät yhä enenevässä määrin yhteiseen ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä kauppapolitiikkaan. Muiden ministerien yhteis-työ on koko ajan lisääntynyt. Nykyisin neuvoston eri kokoonpanoja on kaikkiaan 20 ja ne kattavat käytännössä kaikki unionin toimivaltaan koko-naan tai osittain kuuluvat asiat. Ulkoministerit ovat säilyttäneet johtavan asemansa unionin kehittämiseen liittyvissä kysymyksissä. Vuosina 1996–1997 neuvoteltu unionin rakenteiden uudistus (hallitusten välinen konferenssi, HVK) oli ulkoministerien vastuulla. Vuonna 1998 alkaneet laajentumisneuvottelut sekä niihin liittyvä unionin politiikkojen uudistus annettiin heidän johdettavakseen. Taloudellisen yhdentymisen syveneminen on lisännyt valtiovarainministerien painoarvoa neuvoston päätöksenteossa. Heidän kokoonpano-aan kutsutaan Brysselin slangissa ECOFINiksi lyhennyksenä englanninkielisistä sanoista Economic and Finance ministers, talous- ja valtiovarainministerit. ECOFIN alkoi kokoontua säännöllisesti 1970-luvulla, kun ensimmäiset talous- ja rahaliittoon tähtäävät suunnitelmat tulivat jäsenmaiden keskusteltaviksi. Nykyään istuntoja järjestetään lähes kuukausittain. Niissä keskustellaan ja tehdään päätöksiä muun muassa verotukseen liittyvästä lainsäädännöstä, yhteisön rahoituksesta sekä talous- ja raha-politiikasta. Valtiovarainministerit kokoontuvat myös budjettineuvostona. Sen tärkein tehtävä on tehdä parlamentille esitys unionin seuraavan vuoden talousarvioksi. ECOFIN on noussut merkitykseltään neu-voston epävirallisessa arvoasteikossa ulkominis-terien rinnalle, joidenkin mielestä jopa heidän ohitseen. Osittain kehitys selittyy siirtymi-sellä talous- ja rahaunioniin, johon liittyvien säädösten ja muiden päätösten tekeminen heille kuuluu. Osittain se on heijastusta jäsenvaltioissa tapahtuneesta kehityksestä, jolle tunnusomaisia piirteitä ovat olleet pyrkimys vakaaseen, velat-

tomaan julkiseen talouteen ja siitä seuraava tiukka talous- ja rahapolitiikka. Muista neuvoston kokoonpanoista raskain-ta sarjaa edustavat maatalousministerien koko-ukset. Yhteisen maatalouspolitiikan ja aluepoli-tiikan rahoittaminen haukkaa valtaosan yhtei-sön budjetista. Ministerien kokoustahti vaihtelee suuresti. Ulko- ja maatalousministerit tapaavat noin kerran kuukaudessa. Myös valtiovarain minis-terien ja sisämarkkinoiden parissa työskentelevi- en kauppa- ja teollisuusministerien istuntoja järjestetään puheenjohtajakauden aikana useita. Useimmat muut kokoonpanot istuvat vain puolivuosittain. Yhteiseen rahaan siirtyneiden 12 maan valtiovarainministerit ovat ryhtyneet pitämään omia kokouksiaan, jotka järjestetään nykyään säännöllisesti ECOFIN-neuvoston kokousten edellä. Toistaiseksi on vielä epäselvää, kuinka tiiviiksi euromaiden välinen yhteistyö muodostuu muilla kuin yhteiseen rahaan välittömästi liittyvillä aloilla. Vaatimukset neuvoston tehokkuuden ja avoimuuden parantamiseksi ovat viime vuosina lisääntyneet. Ennen seuraavaa laajentumista keskustellaan vakavasti mm. siitä, pitäisikö nykyisen kaltainen puheenjohtajakierto korvata jollain muulla, pysyvämmällä järjestelyllä.

Koordinaatio

Yhteistyön tiivistyminen ja neuvoston työn eriytyminen korostavat jäsenvaltioiden sisäisen yhtenäisyyden tarpeellisuutta. Mitä suuremmista ja laaja-alaisemmista asioista on kyse, sitä tärkeämpää hallitukselle on, että se pystyy toimimaan päätöksenteossa johdonmukaisesti ja uskottavasti. Eurooppa-politiikan yhteensovit-tamisen ja käytännön johtamisen tehtävä on yleensä annettu joko pääministerin kanslialle tai ulkoministeriölle. Suomessa Eurooppa-politiikan linjauksista vastaa pääministerin vetämä hallituksen EU-asiain ministerivaliokunta. Sen alaisuudessa toimii ministeriöiden kansliapäälliköistä tai heidän sijaisistaan koostuva EU-asiain toimi-kunta sekä joukko jaostoja. Käytännön koor-dinaatiosta vastaava virkamieselin on Valtio-neuvoston kansliassa välittömästi pääministerin alaisuudessa toimiva EU-sihteeristö, jonka


33

päällikkö (valtiosihteeri Alec Aalto) toimii EU-asiain toimikunnan puheenjohtajana.

Kielet

Neuvostossa käytetään työkielinä yhteisön 11 virallista kieltä. Ministerit puhuvat yleensä istunnoissa äidinkieltään ja voivat myös kuun-nella toisten puheenvuorot omalle äidin-kielelleen tulkattuina. Kaikki lainsäädäntö-työhön liittyvät viralliset asiakirjat käännetään yhteisön kielille. Käytännössä suurten ja pienten kielten välillä on eroja. Suomesta ei tulkata suoraan vaikkapa kreikaksi ja päinvastoin vaan puhe kääntyy englannin, ranskan tai saksan kautta. Asiakirjojen kääntäminen vie aikaa, ja pohja-tekstit tehdään yleensä aina joko ranskaksi tai englanniksi. Tulkkaus on yksi niistä tekijöistä, joiden takia viime aikoina on alettu keskustella vaka-vammin neuvoston työn kehittämisestä. Kun viidentoista maan ministerit puhuvat, yksi ainoa puheenvuorokierros kestää toista tuntia. Koko-ukset venyvät ja niistä tulee helposti jäykkiä ja muodollisia tilaisuuksia, joissa aitoa keskuste-lua ei pääse syntymään. Ministeritason istuntoja valmistelevissa virkamiestason elimissä, komiteoissa ja työ-ryhmissä kirjoitetut säännöt ovat samat mutta käytäntö on joustavampi. COREPERissa käyte-tään ainoastaan kolmea kieltä, ranskaa, eng-lantia ja saksaa. Työryhmissä kokousedus tajat voivat periaatteessa vaatia omaa kieltään tulkattavaksi, mutta ainakaan suomalaisista kaikki eivät näin tee. Neuvoston istunnoissa suomalaisministerit puhuvat aina joko suomea tai (harvoin) ruotsia. Vaikka monet syyt puoltaisivat nykyistä harvempien työkielten laajamittaisempaa käyttöä, poliittisesti asian sopiminen on osoit-tautunut hyvin vaikeaksi. Viimeksi Suomen puheenjohtajakaudella Saksa boikotoi joitakin Suomessa järjestettyjä epävirallisia ministerita-son kokouksia, koska niihin ei ollut järjestetty saksan kielen tulkkausta.

Julkisuus

Neuvoston työ ei ole julkista. Erikseen sovittuja poikkeuksia lukuun ottamatta kokouksiin voivat osallistua ja niitä seurata jäsenvaltioiden ni -

meämät valtuutetut sekä komission ja neu voston sihteeristön edustajat. Heidän lisäkseen kokous-rakennukseen pääsevät tiedotusvälineiden edustajat, joita varten on rakennettu 300–400 toimittajalle työskentelytilat tarjoava lehdistö-keskus. Kokoustiloihin toimittajat eivät pääse. Suomalaisia toimittajia ja kuvaajia työskentelee Brysselissä noin kaksikymmentä. Poikkeuksena säännöstä neuvosto pitää vuosittain joukon julkisia istuntoja. Tällaisia ovat aina puheenjohtajavaltion ohjelman ja komission ohjelman esittely ja niistä käytävä yleiskeskustelu. Lisäksi monet neuvoston ko-koonpanoista istuvat kerran puolessa vuodessa julkisesti. Käytännössä julkisista istunnoista on tullut puhetilaisuuksia, joiden aikana varsinai-nen toiminta eli neuvotteleminen tapahtuu jossain muualla. Unionin alueella asuvilla ihmisillä sekä yhteisöillä on oikeus tutustua EU:n toimielinten hallussa oleviin asiakirjoihin erikseen säädetty-jen rajoitusten puitteissa. Komission lainsäädän-töehdotukset ja neuvoston lainsäädäntöpäätökset julkaistaan aina kaikilla yhteisökielillä, myös suomeksi, Virallisessa lehdessä. Myös neuvoston kokouksista laaditut pöytäkirjat ja niihin liitetyt äänestysselitykset julkaistaan. Pöytäkirjojen ensimmäiset kieliversiot syntyvät kahden viikon kuluessa kokouksesta, suomeksi myöhemmin. Lisäksi puheenjohtajavaltio ja neuvoston sihteeristön tiedotusyksikkö julkaisevat lehdistö- tiedotteita puheenjohtajavaltion kielellä sekä ranskaksi ja englanniksi. Nykyisin tiedotus-aineistoon voi tutustua myös Internetin välityk-sellä. Helpoin tapa on käyttää hyväksi komission Europa-palvelua. Neuvostossa laadittujen asiakirjojen julki-suudesta päättää neuvosto. Asiakirjoja voi pyytää neuvoston sihteeristöltä. Jos sihteeristön vastaus ei miellytä, voi tehdä uuden hakemuksen, jonka kohtalon jäsenmaat sitten ratkaisevat. Mikäli neuvoston ratkaisu on edelleen hakijalle kieltei-nen, tämä voi nostaa kanteen neuvostoa vastaan yhteisön tuomioistuimessa, jonka tulkinnat ovat perinteisesti olleet avoimuudelle myönteisiä. EU-parlamentin jäsen Heidi Hautala (vihr.) voitti neuvostoa vastaan nostamansa kanteen vuonna 2001. Unionin toimielinten avoimuus lisääntyi jo 1990-luvulla huomattavasti. Vuonna 2001 voi-maan tullut, Amsterdamin sopimukseen perus-tuva uusi avoimuussäännöstö parantanee tilan-


34

netta entisestään. Neuvostolla on julkinen asiakirjarekisteri, joka sisältää liki 100 000 asiakirjan viitetiedot (sis. kaikki kieliversiot). Tätä nykyä neuvosto esimerkiksi vastaa myön-teisesti yli 90 prosenttiin sille esitetyistä asia-kirjapyynnöistä. Pyyntöjä esittävät lähinnä tutkijat, journalistit, asianajajat sekä kansalais-järjestöjen edustajat.

Puheenjohtajuus

Jokainen jäsenvaltio toimii vuorollaan kuuden kuukauden ajan neuvoston puheenjohtajana. Uusi kausi alkaa aina tammikuun 1. ja heinä-kuun 1. päivänä. Puheenjohtaja johtaa neuvos-ton työtä ja vastaa siitä, että neuvosto tekee sille kuuluvat päätökset. Puheenjohtaja myös edustaa neuvostoa ulospäin sekä ulkopuolisiin maihinettä muihin EU:n toimielimiin päin. Suomi toimi ensimmäistä kertaa neuvoston puheenjohtajana vuoden 1999 jälkimmäisen puoliskon ajan. Eurooppa-neuvoston ja neuvos-ton istuntojen lisäksi suomalaiset johtivat tuolloin kaikkia työryhmiä ja komiteoita, joissa neuvoston päätökset valmistellaan. Kaikkiaan kokouksia järjestettiin puolivuotiskauden aikana

Komission virkamiehet joutuivat evakkoon päämajastaan Berlaymontista asbestivaurioiden takia joulukuussa 1991. Suojakankailla verhotun rakennuksen remontti on viivästynyt ja sen arvioidaan valmistuvan vasta vuonna 2003.


noin 1 600. Puheenjohtajina toimineita poliitik-koja ja virkamiehiä oli lähes 200. Varsinaisten istuntojen lisäksi Suomessa pidettiin joukko epävirallisia ministerikokouksia sekä eritasoisia konferensseja ja seminaareja. Yksi puheenjohtajan tärkeimpiä velvollisuuksia on unionin edustaminen ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Tältä osin tilanne muuttui Suomen puheenjohtajakaudella, kun Amsterdamin sopimuksessa mainittu ulkopolitii-kan korkea edustaja aloitti työnsä. Hänen tehtävänsä on ennen muuta edustaa neuvostoa suhteessa kolmansiin maihin. Perustamissopi-muksen mukaan korkea edustaja toimii puheen-johtajan apuna. Toistaiseksi on epäselvää, tuleeko hänen roolinsa kasvamaan tästä itsenäisemmäksi. Alunperin puheenjohtajuus kiersi maalta toiselle aakkosellisen järjestyksen mukaan siten, että kunkin maan paikka määräytyi sen alku-kielisen nimen perusteella. Periaate rikottiin vuoden 1995 laajentumisen yhteydessä, jolloin Suomesta, Ruotsista ja Itävallasta tuli yhteisön jäseniä. Tammikuun 1. päivälle 1995 kirjattu neuvoston päätös määrää puheenjohtajuudet vuoden 2003 kesään saakka seuraavasti:

35

Puheenjohtajakierron jatkosta on päätettävä ennen vuoden 2002 loppua. Mahdollista on, että päätös tulee tehtäväksi seuraavan laajentu-misen yhteydessä. Edellisestä, ennen viime laajentumista tehdystä päätöksestä voi lukea muutaman mielenkiintoisen huomion. Vanhat jäsenmaat halusivat välttää tilannetta, johon jouduttiin Kreikan liittyessä yhteisöön vuoden 1982 alussa: maasta tuli yhteisön puheenjohtaja kuuden kuukauden jäsenyyskokemuksella. Kiertoa muutettiin siten, että uusista jäsenmais-ta ensimmäisenä neuvostoa pääsi johtamaan Itävalta ehdittyään olla jäsenenä jo kolme ja puoli vuotta. Suuret jäsenvaltiot eivät myöskään pitäneet hyvänä sitä, että taloudelliselta ja poliittiselta painoarvoltaan pienet maat pääsisi-vät johtamaan neuvostoa ja edustamaan unio-nia keskeytyksittä liian pitkään. Suomen puheenjohtajakauden merkittä-vimmät tapahtumat liittyivät seuraavaan laajen-tumiseen, joka on merkittävyydessään yhteiseen rahaan ja sisämarkkinoiden syntyyn verrattavis-sa oleva muutos. Suomen kaudella unioni päätti aloittaa neuvottelut kuuden uuden ehdokkaan (Roma-nia, Bulgaria, Slovakia, Latvia, Liettua, Malta) kanssa. Tähän saakka neuvotteluja on jo käyty kuuden maan (Puola, Tsekki, Unkari, Viro, Slovenia, Kypros) kanssa. Päätöksestä seuraa, että unionissa on muutaman vuoden kuluttua ainakin 27 jäsenvaltiota. Päätös tehtiin Helsingin Eurooppa-neuvos-tossa, joka kutsui myös Turkin unionin jäsen-ehdokkaaksi. Kukaan ei tiedä, tuleeko maasta koskaan unionin jäsentä. Joka tapauksessa Turkin ehdokkuus vaikuttaa paitsi sen itsensä myös unionin tulevaan kehitykseen.

Helsingissä päätettiin myös avata hallitus-ten välinen konferenssi (HVK) laajentumisen vaatimien sopimusmuutosten tekemiseksi. Niz-zan Eurooppa-neuvostoon joulukuussa 2000 huipentuneen konferenssin tärkein kysymys oli, millä tavoin unionin uudistumis- ja päätöksen-tekokyky voidaan turvata tulevaisuutta ajatellen. Useimpien arvioiden mukaan tässä onnistuttiin vain osittain. Suomen kauden tärkeimpiin ratkaisuihin kuului myös sotilaallisen yhteistyön tiivistäminen. Helsingin huippukokouksen pää-telmien mukaan neuvosto voi jo vuoden 2003 jälkeen päättää enimmillään armeijakunnan (50 000–60 000 miestä) vahvuisen eurooppalai-sen kriisinhallintaoperaation käynnistämisestä. Lokakuussa 1999 pidetyssä Tampereen Eurooppa-neuvostossa päätettiin joukosta toi-menpiteitä, joiden avulla kansalaisten oikeuksia ja turvallisuutta pyritään kohentamaan unionin alueella. Jäsenvaltiot ovat panneet toimeen Tampereen päätöksiä hitaasti. Selvää edistystä on tapahtunut lähinnä rajat ylittävän rikollisuuden torjunnassa, jossa neuvosto hyväksyi syksyllä 2001 eräitä poliisi- ja oikeus-viranomaisten yhteistyötä helpottavia säännöksiä Yhdysvaltoihin kohdistuneiden terrorihyökkäys-ten seurauksena. Muista Suomen puheenjohtajakauden aikana tapahtuneista merkittävistä asioista voisi mainita Venäjän hyökkäyksen Tsetseniaan, ponnistelut Kosovon jälleenrakentamiseksi sekä suhteiden luomisen Serbian oppositioon presidentti Milosevicin eristämiseksi, maailman-kaupan vapauttamiseen tähtäävien WTO-neuvot-telujen valmistelut sekä huippukokoukset Venäjän ja Kiinan kanssa. Suomen kauden lopulla, joulukuun viimeisenä päivänä ilmoitti Venäjän presidentti Boris Jeltsin eroavansa kesken virkakauden. Suomen puheenjohtajuutta valmisteltiin valtioneuvoston kansliassa valtiosihteeri Alec Aallon johdolla. Puheenjohtajakauden käy-tännön järjestelyjä varten ulkoministeriöön perustettiin EU-puheenjohtajuussihteeristö. Puheenjohtajakauden kustannusarvio oli noin 300 miljoonaa markkaa. Kaudesta syntyi ennen muuta elinkeinoelämälle sekä välillistä että välitöntä taloudellista hyötyä, jonka suu-ruutta on vaikea arvioida. Lisäksi Suomi ja Suomessa järjestetty huippu- ja ministeri-kokoukset nousivat suuren kansainvälisen huomion kohteiksi. Liioittelematta voidaan


Puheenjohtajamaat 1.1.–30.6. 1.7.–31.12.

1995 Ranska Espanja1996 Italia Irlanti1997 Alankomaat Luxemburg1998 Iso-Britannia Itävalta1999 Saksa Suomi2000 Portugali Ranska2001 Ruotsi Belgia2002 Espanja Tanska 2003 Kreikka

36

sanoa, että EU:n puheenjohtajuus oli Suomen itsenäisyyden ajan kansainvälisistä tehtävistä vaativin.

Komissio

Komissio on olemassa ”turvatakseen yhteis-markkinoiden moitteettoman toiminnan ja kehityksen”. (EY, artikla 211) Usein kuulee sanottavan, että komissio on Euroopan unionin moottori. Lause saattaa tuntua liioittelulta, mutta se on monessa mieles-sä aivan totta. Ilman niitä 20 miestä ja naista, jotka toimivat komission jäseninä ja niitä virkamiehiä, jotka työskentelevät sen palveluk-sessa, unioni ei voisi toimia. Neuvosto ja parlamentti ovat riippuvaisia komissiosta, koska ilman sen ehdotusta ne eivät käytännössä voisi toimia. Unionissa säädettyjen lakien toimeenpa-no tapahtuu jäsenmaissa yhdenmukaisella tavalla, koska komissio valvoo sitä. Keskeiset yhteiset toiminnot kuten maatalous- ja raken-nepolitiikat toimivat ja pitkälle myös kehittyvät komission ohjauksessa. Komissio vastaa yhteisön suhteista muuhun maailmaan ja käyttää sitä kautta merkittävää valtaa myös jäsenvaltioiden kauppasuhteissa ja ulkopolitiikassa. Tutkimus- ja kehitystoiminnan ohjelmia johdetaan niin ikään komissiosta käsin. Varsinaisten tehtäviensä ohella komissiolla on perinteisesti ollut hyvin merkittävä rooli yhteisöä kehitettäessä. Usein on käynyt niin, että hallitusten hajanaisuus ja keskinäiset erimielisyy-det ovat hidastaneet unionin kehitystä, joskus jopa lamaannuttaneet sen. Komission asemasta käytiin vakavaa keskustelua vuonna 1999. Pu-heenjohtaja Jacques Santerin johtama kollegio joutui alkuvuodesta eroamaan yhteisön tilintar-kastajien komissioon kohdistamien väärinkäytös-syytösten johdosta. Seurannut julkinen keskustelu johti siihen, että uusi komissio sitoutui laajamittaisiin uudistuksiin ja aiempaa suurem-paan vastuullisuuteen parlamentille.

Tehtävät

Komission rooliin katsotaan perinteisesti kuulu-van kolme muita tärkeämpää tehtävää.

Ensinnäkin, komission velvollisuus on huolehtia siitä, että perustamissopimuksia ja niiden nojalla annettuja säännöksiä ja mää-räyksiä noudatetaan. Tarvittaessa komissio nostaa jäsenmaata vastaan kanteen EU:n tuo-mioistuimessa jäsenyydestä koituvien velvoittei-den laiminlyönnistä. Tietyissä olosuhteissa komissio voi päättää sakottaa yrityksiä ja yhtei-söjä unionin lainsäädännön rikkomisesta. Vastaavasti näillä on oikeus valittaa päätöksestä yhteisön tuomioistuimeen. Tunnetuimmat sakkopäätöksiin johtaneet tapaukset koskevat yritysten muodostamia kartelleja. Suomi on täyttänyt jäsenvelvollisuutensa lähes sataprosenttisesti. Yksittäisistä rikkomuk-sista määrällisesti suurin osa liittyy Ahvenan-maahan sekä eläinlääkintää ja kasvinsuojelua koskeviin määräyksiin. Kyse on etupäässä siitä, että näillä alueilla ei toistaiseksi ole ollut riittä- västi hallinnollisia voimavaroja panna täytän-töön yhteisön säännöksiä. Yhteisön tuomioistuimeen saakka tämän-tyyppiset epäselvyydet eivät yleensä päädy. Jäsenvaltioita koskevissa tuomioistuinjutuissa on lähes aina kyse syvemmästä tulkinta-erimielisyydestä jäsenvaltiossa vallitsevan lainsäädännön ja yhteisön lakien välillä. Toiseksi, komissiolla on lähes yksinomai-nen oikeus tehdä aloitteita yhteisön lainsäädän- nön kehittämiseksi. Tämä oikeus on yksi koko unionin lainsäädäntötoiminnan perus- ajatuksista. Useimmissa tapauksissa neuvosto voi toimia ainoastaan komission esityksen poh-jalta ja vain yksimielinen neuvosto voi kaataa komission esityksen. Komission on pyrittävä val-mistelutyössään laatimaan koko Euroopan unio-nin edut tasapuolisesti huomioon ottava esitys. Yksittäisten valtioiden tai elinkeinoelämän loh-kojen edut painavat vaakakupissa vähemmän. Komission päätösesitysten valmistelu on monivaiheinen ja -mutkainen prosessi, jonka aikana kuullaan erilaisia asiantuntijoita, yhtei-söjä sekä jäsenmaita laajalti. Tärkeitä välineitä lainsäädäntöehdotusten valmistelussa ovat vuosittain laadittava lainsäädäntöohjelma sekä erilaiset Vihreät ja Valkoiset kirjat. Niiden kautta komissio tuo julki sen, millaisia hankkeita se on valmistelemassa ja vastaavasti antaa tällä tavoin jäsenmaille ja yhteisöille tilaisuuden pyrkiä jo valmisteluvaiheessa vaikuttamaan yksittäisten ehdotusten sisältöön.


37E U R O O P A N U N I O N I N T O I M I E L I M E T

Prodin komission jäsenet

• Romano Prodi, puheenjohtaja (Italia)

• Neil Kinnock, varapuheenjohtaja, hallinnon uudistus (Iso-Britannia)

• Loyola de Palacio, varapuheenjohtaja, suhteet parlamenttiin, liikenne- ja energia-

politiikka (Espanja)

• Mario Monti, kilpailu (Italia)

• Franz Fischler, maatalous, maaseudun kehittäminen ja kalastus (Itävalta)

• Erkki Liikanen, yritystoiminta ja tietoyhteiskunta (Suomi)

• Frits Bolkestein, sisämarkkinat (Alankomaat)

• Philippe Busquin, tutkimus (Ranska)

• Pedro Solbes Mira, talous- ja rahapolitiikka (Espanja)

• Poul Nielson, kehitysyhteistyö ja humanitaarinen apu (Tanska)

• Günter Verheugen, laajentuminen (Saksa)

• Chris Patten, ulkosuhteet (Iso-Britannia)

• Pascal Lamy, kauppapolitiikka (Ranska)

• David Byrne, terveys- ja kuluttaja-asiat (Irlanti)

• Michel Barnier, aluepolitiikka (Ranska)

• Viviane Reding, koulutus ja kulttuuri (Luxemburg)

• Michaele Schreyer, budjetti (Saksa)

• Margot Wallström, ympäristö (Ruotsi)

• Antonio Vitorino, oikeus- ja sisäasiat (Portugali)

• Anna Diamantopoulou, työllisyys ja sosiaaliasiat (Kreikka)

38E U R O O P A N U N I O N I N T O I M I E L I M E T

Kolmanneksi, komissio käyttää myös itsenäistä päätösvaltaa, osallistuu neuvoston ja parlamentin rinnalla päätöksentekoon sekä edustaa yhteisöä ja sen jäsenmaita monilla alueilla muuhun maailmaan päin. Komissio voi tietyissä asioissa antaa itse-näisesti jäsenvaltioita sitovia säännöksiä. Itse asiassa valtaosa yhteisössä vuosittain tehdyistä lainsäädäntöpäätöksistä on komission tekemiä. Tämän työn keskeinen osa liittyy neuvoston antamien säännösten täytäntöönpanoon. Pe ri-aatteessa on kyse samanlaisesta vallanjaosta jota valtioissa on toteutettu parlamentin ja hallituk-sen välillä, jolloin hallituksella on parlamentin yleisen säädöstenantovallan puitteissa oikeus antaa säädösten toimeenpanoon liittyviä sään-nöksiä ja määräyksiä. Unionissa jäsenvaltiot ovat kuitenkin halunneet säilyttää valvovan otteen EU:n ”hallitukseen” eli komissioon. Tätä työtä tehdään jäsenvaltioiden edustajien ja komission yhteisissä komiteoissa, joiden avulla pyritään tehostamaan eurooppalaisen lainsää-dännön toimeenpanoa. Komiteat ovat joko neuvoa-antavia, hallin-nollisia tai sääntelykomiteoita. Viime kädessä valta päättää jonkin säädöksen antamisesta riippuu komitean tyypistä. Joissakin tapauksissa päätösvalta on komissiolla, toisissa päätös jää neuvoston tehtäväksi. Komissio voi myös ratkaista yksittäisiä asioita muun muassa kilpailulainsäädännön nojalla. Viimeksimainittu tehtävä on yksi julki-suudessa näkyvimpiä. Esimerkiksi Keskon ja Tukon taannoinen fuusio sekä Imatran Voiman ja Nesteen fuusio ovat asioita, joissa komissio ei ainoastaan voi, vaan on velvollinen ottamaan kantaa hankkeiden laillisuuteen yhteisön sään-nösten näkökulmasta. Yhteisön toiminnan johtaminen ja hallinnointi ovat komission näkyvimpiä tehtä-viä. Komissio hallinnoi yhteisön budjettia. Se voi päättää myös rajoittaa määräajaksi tuontia kolmansista maista yhteisön alueelle. Suhteissa muun maailman maihin ja yhteisöihin komissio toimii neuvottelijana. Yli 100 maalla tai maaryhmällä on kauppa- ja yhteistyösopimuksia unionin kanssa. Näitä ovat muun muassa Keski- ja Itä-Euroopan sekä entisen Neuvostoliiton valtiot, jotka saavat unionilta merkittävää taloudellista ja teknistä apua Phare- ja Tacis-ohjelmien kautta, Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren valtiot, joiden kanssa

on solmittu Lomé-sopimus, sekä Välimeren alueen valtiot. Myös Maailman kauppa-järjestössä (World Trade Organisation, WTO) komissio neuvottelee yhteisön puolesta. Erittäin tärkeä rooli komissiolla on niillä politiikan alueilla, joilla jäsenvaltiot ovat luovuttaneet toimivallan yhteisölle. Tällaisia ovat maatalouspolitiikka, rakenne- ja aluepo-litiikka sekä kauppapolitiikka. Kaikilla näillä aloilla politiikan käytännön toteuttaminen kuuluu komission vastuulle ja sillä on huomat-tava valta tehdä päätöksiä myös yksin. Tärkeim-missä lainsäädäntökysymyksissä päätöksentekijä on kuitenkin neuvosto. Tehtäviensä luonteesta johtuen komissiolla on hyvin läheiset yhteydet kaikkiin muihin toimielimiin. Komission puheenjohtaja osallis-tuu Eurooppa-neuvoston kokouksiin. Hän tai joku kollegion jäsenistä on aina läsnä neuvoston istunnoissa puolustamassa komission esityksiä. Koska komissio on kokonaisuudessaan vastuussa parlamentille, joku sen jäsenistä on mukana parlamentin istunnoissa. Komissiolla on velvol-lisuus vastata yksittäisten parlamen taarikkojen tekemiin suullisiin tai kirjallisiin kysymyksiin. Puheenjohtaja edustaa unionia myös johtavien teollisuusmaiden G7-huippukokouksissa.

Jäsenet

Komissio on ylikansallinen elin, jota johtaa puheenjohtaja. EU:n valtioiden ja hallitusten päämiehet valitsevat puheenjohtajan kokoontu-essaan Eurooppa-neuvostona. Puheenjohtajan valinnalle on saatava Euroopan parlamentin hyväksyntä. Komission muiden 19 jäsenen valinnoista sovitaan 15 jäsenvaltion hallitusten ja komission uuden puheenjohtajan kesken. Parlamentti äänestää lopuksi puheenjohtajan ja muiden komission jäsenten – siis koko komissi-on – hyväksynnästä. Komissiossa tulee olla vähintään yksi jäsen kustakin jäsenmaasta. Suurista valtioista – Saksasta, Ranskasta, Isosta-Britanniasta, Italias-ta ja Espanjasta – on kustakin kaksi jäsentä. Komissaarit eivät edusta jäsen maataan vaan Euroopan unionia. Kukin heistä on sitoutunut työskentelemään unionin edun parhaaksi. He eivät voi eivätkä saa tehtäviään hoitaessaan ottaa vastaan ohjeita kansallisilta hallituksilta. Komission jäsenet ovat taustaltaan raskaan sarjan poliittisia vaikuttajia. Melkein kaikki

39

nykyiset komissaarit ovat entisiä ministereitä, joilla on edelleen varsin läheiset siteet omiin hallituksiinsa. Heidän tosiasiallinen mahdolli-suutensa edistää oman maansa etua on suuri. Joskus se näkyy selvänä ”kotiinpäin vetämisenä” silloin, kun komissiossa käsitellään kyseiseen maahan liittyviä asioita. Suomalaisena komission jäsenenä toimii jo toista kautta Erkki Liikanen. Vuonna 1950 synty-neen Liikasen vastuulla ovat yritystoiminta ja tietoyhteiskunta. Salkku kuuluu komission keskiraskaaseen sarjaan. Yritystoiminnan osalta se sisältää teollisuuden, yrityspolitiikan, kaupan ja jakelun, matkailun, osuus- ja yhteisötalouden sekä innovaatiot. Tietoyhteiskuntaan liittyviä merkittäviä teemoja ovat televiestintä, markkinat, teknologia, innovaatio- ja tutkimustoiminta. Komissio julkaisi joulukuussa 1999 Liikasen aloitteesta tähän liittyvän laajamittaisen tiedon-annon ”Eurooppa – tietoyhteiskunta kaikille”. Aiemmin, puheenjohtaja Santerin johta-massa komissiossa Liikanen vastasi yhteisön budjetista ja hallinnosta.

Ehdotusten valmistelu

Komissio kokoontuu kerran viikossa hyväksy-mään ehdotuksia, päättämään toimintalinjoja koskevista asiakirjoista sekä tekemään tarvittaes-sa muita päätöksiä. Rutiiniasiat käsitellään yksinkertaistetussa kirjallisessa menettelyssä. Tarpeen vaatiessa komissio voi pitää lisäksi erityisistuntoja. Kokouksissa kunkin käsiteltävän asian esittelee se komission jäsen, jolla on vastuu kyseisestä toimialasta. Tarvittaessa päätökset tehdään enemmistöäänestyksellä siten, että jokaisella jäsenellä on yksi ääni. Kullakin komission jäsenellä on vastuul-laan olevien pääosastojen henkilökunnan lisäksi oma henkilökohtainen toimistonsa eli ”kabinet-ti”, jossa on kuusi jäsentä. Nämä toimivat välittäjinä komission jäsenten ja pääosastojen välillä. Komission työtä koordinoi pääsihteeristö.Komission esitysten valmistelun pohjana on vuosittain julkaistava lainsäädäntöohjelma. Usein kysytään, mistä komissio saa ideat esi-tyksiään varten. Vain murto-osassa tapauksissa aloite syntyy komission itsensä sisällä. Yleisim-piä prosessin alullepanijoita ovat kansainväli-sistä sopimuksista johtuvat velvoitteet, voimassaolevan lainsäädännön muutostarve, jäsen-valtioiden pyynnöt, neuvoston päätökset, neuvos-


Erkki Liikanen toimii Suomen asettamana Euroopan komission jäsenenä, komissaarina.

Valtiosihteeri Antti Satuli oli Suomen jäsenyysajan ensimmäinen pysyvä edustaja Euroopan unionissa.

Suurlähettiläs Eikka Kosonen on toiminut pysyvänä edustajana eli EU-suurlähettiläänä vuoden 2002 alusta alkaen.

40

ton kanssa hyväksytyt ohjelmat ja elinkeinoelä-män vaatimukset. Laajoissa asioissa komissio valmistelee yleensä ennen varsinaisen lainsäädäntö-hankkeen alullepanoa niin sanotun Vihreän kirjan tai Valkoisen kirjan. Näiden tarkoituksena on nostaa esille tiettyjä ratkaisua vaativia koko naisuuksia ja antaa jäsenmaiden keskustel-tavaksi erilaisia ratkaisuvaihtoehtoja. Komission valta on suurimmillaan sellai-sissa asioissa, joissa toimivalta kuuluu yhteisöl-le. Esimerkiksi yhteisessä maatalouspolitiikassa komissio on jopa tärkeämpi päätöksentekijä kuin neuvosto. Komission esitykset ja päätökset ovat jul kisia. Komission jäsenten eli kollegion ko-koukset eivät sitä ole. Valmistelun ja päätöksen-teon pohjana olevien asiakirjojen julkisuutta säännellään samalla tavoin kuin neuvostonkin asiakirjoja. Komissiolla on myös tiedotustoimis-to jokaisessa jäsenmaassa.

Virkamieskunta

Komissio on EU:n toimielimistä suurin. Sillä on noin 15 000 työntekijää, mikä on noin puolet EU:n toimielinten työntekijöiden kokonaismää-rästä. Heistä noin viidesosa on tulkkeja ja kääntäjiä. Komission tulkkipalvelu huolehtii myös neuvoston kokousten tulkkaamisesta. Laajentumisen vuoksi komissio arvioi tarvit-sevansa noin 3 800 uutta työntekijää. Virkamieskunta on järjestetty 35 tehtävä-kohtaiseen pääosastoon ja erikoisyksikköön. Kutakin pääosastoa johtaa pääjohtaja, joka vas-taa arvoasteikossa ministeriön korkeinta virka-miestä. Pääjohtajan esimiehenä toimii asian-omaisen pääosaston toimialueesta vastaava komission jäsen. Tällä hetkellä komissiossa ei ole suomalaisia pääjohtajia. Näkyvissä tehtävissä komissiossa työsken-televiä suomalaisia ovat työmarkkinasuhteisiin ja sosiaaliasioihin keskittyvän pääosaston varapääjohtaja Karl-Johan Lönnroth, yritystoi-minnan pääosaston johtaja Timo Summa, alue-politiikkaa hoitavan pääosaston osastopäällikkö Elisabeth Helander, varapäätiedottaja Reijo Kemppinen sekä puheenjohtaja Prodin neuvon-antajiin kuuluva Alexander Stubb.

Unionin laajentuminen ja parlamentin vallan kasvu ovat lisänneet parlamentin tilatarvetta. Kuvassa on osa Brysselissä sijaitsevaa parlamentin pääraken-nusta, Leopoldia. Lisätilojen myötä parlamentista on kasvanut huikea rakennuskompleksi, jonka käytävillä on oudon mahdotonta löytää tietään perille ilman opasta.


41

Tulevat haasteet

Nykyinen komissio joutui aloittamaan kautensa ainutlaatuisissa oloissa. Jacques Santerin komis-sion dramaattinen ero ja siihen johtaneet syyt vaikuttavat vielä pitkään uudenkin kollegion työssä. Yhteisön tilintarkastajien julkituomien korruptioepäilyjen lisäksi närää herätti Santerin komission jäsenen, teollisuudesta ja televiestinnästä vastanneen saksalainen Martin Bangemannin yritys siirtyä heti eronsa jälkeen espanjalaisen televiestintämonopolin palve-lukseen. Skandaalien vuoksi Prodin komissio on ainakin alkukaudellaan ollut selvästi edeltäjiään riippuvaisempi parlamentin myötämielisyydestä. Muodollisesti komission puheenjohtajan ja jäsenten parlamentaarista valvontaa tiukennet-tiin jo Amsterdamin sopimuksella. Valvonta antaa parlamentille valtuudet ottaa kantaa komission puheenjohtajan ja jäsenten nimityk-siin. Aiemmin parlamentin ainoa mahdollisuus (joka sillä on edelleen) vaikuttaa tähän asiaan oli pakottaa koko komissio eroamaan epäluotta-muslauseen kautta. Parlamentti ei ole kuiten-kaan koskaan käyttänyt tätä mahdollisuutta. Tämän lisäksi Prodin komissio päätti kautensa aluksi tietyistä perussäännöistä, joiden tarkoituksena on vahvistaa luottamusta komissi-oon. Esimerkkeinä mainittakoon, että komission jäsenet eivät saa tehdä sivutöitä, heidän on julkistettava sekä omansa että puolisoidensa taloudelliset tiedot eivätkä he saa ottaa vastaan yli 150 euron suuruisia lahjoja. Asiallisesti Romano Prodin kausi osuu unionin kehityksessä murrosvaiheeseen. 1980-luvulla aloitetut, sisämarkkinoiden perustami-seen ja yhteiseen rahaan tähtäävät hankkeet on viety pitkälti päätökseen. Tulevia vuosia leimaa-vat valmistautuminen seuraavaan laajentumi-seen, yhteiseen rahaan sopeutuminen ja soti-laallisen sekä siviilikriisinhallinnan valmiuksien rakentaminen. Puheenjohtaja Prodi on asettanut kaudel-leen kolme keskeistä tavoitetta: laajentumisen, euron käyttöönoton ja komission hallinnon perusteellisen uudistuksen. Euroon siirtyminen on sujunut kaikkia ennakko-odotuksia parem-min. Laajentumisen ja komission sisäisten uudistusten osalta arvioita voidaan esittää vasta myöhemmin. Näiden tavoitteiden rinnalle Prodi on

sittemmin nostanut jäsenmaiden talouspoliitti-sen yhteistyön kehittämisen yhteisen rahan oloihin paremmin sopivaksi. Prodin komission keskeisimmät paino-pisteet ovat laajentumisen ohella unionin toimielinten uudistus sekä taloudellisen kasvun, työllisyyden ja kestävän kehityksen turvaaminen. Laajentumisen osalta komissio joutuu kovan paineen alle. Helsingin päätösten jälkeen neuvotteluja käydään samanaikaisesti 12 hakija-maan kanssa. Komission vastuulla neuvotteluissa on ennen muuta hakijamaiden lainsäädännön läpikäyminen sekä yhteisön neuvottelukantojen valmistelu. Neuvottelut on määrä saada päätök-seen ennen vuoden 2002 loppua. Sisämarkkinoiden loppuunsaattamista halutaan kiirehtiä sekä talous- ja rahaliiton että laajentumisen takia. Rajattomaan Eurooppaan on vielä pitkä matka. Toasiasiassa ihmiset eivät liiku täysin vapaasti kaikkialla unionin alueella. Tavarakaupan virtoja säännellään yhä monin tavoin. Merkittävimpänä haittana mainitaan välillisen verotuksen epäyhtenäisyys. Palvelujen vapaata vaihdantaa jarrutetaan eri puolilla. Komissio on laatinut kunnianhimoisen ohjel-man loppujen sisämarkkinaesteiden poistami-seksi.

Euroopan parlamentti

Euroopan parlamentti on unionin kansan-edustuselin. Siinä on 626 jäsentä, jotka valitaan suorilla vaaleilla. Vaalitavan yksityiskohdat vaihtelevat maittain. Parlamentin vaalikausi on viisi vuotta. Parlamentin täysistunnot pidetään Strasbourgissa ja ns. mini-istunnot sekä valio-kuntien ja ryhmien kokoukset Brysselissä. Sihteeristön kotipaikka on Luxemburg. Parla-mentaarikot valitsevat keskuudestaan puheen-johtajan, jona nykyään toimii irlantilainen Pat Cox. Parlamentilla on Helsingissä tiedotustoi-misto, jonka päällikkönä toimii Helsingin Sano-mien entinen toimittaja Renny Jokelin. Parlamentaarikot järjestäytyvät eurooppa-laisten puoluetunnusten alle ryhmiin. Ryhmät päättävät keskuudessaan, mitä valiokuntapaik-koja kukin parlamentaarikko saa.


42

Suomalaiset parlamentin jäsenet

Suomesta on parlamenttiin valittu seuraavat 16 jäsentä:

• Piia-Noora Kauppi, kok., jäsen talous- ja raha-asioiden valiokunnassa sekä työllisyys- ja sosiaalivaliokunnassa.• Marjo Matikainen-Kallström, kok., jäsen parlamenttiryhmän puheenjohtajistossa, jäsen teollisuus-, ulkomaankauppa-, tutkimus-, ja energiavaliokunnassa, varapuheenjohtaja Euroopan talousalueen parlamentaarisessa sekavaliokunnassa.• Eija-Riitta Korhola, krist., jäsen ympäristö-asioiden, kansanterveyden ja kuluttajapolitiikan valiokunnassa sekä ihmisgenetiikkaa ja nyky-lääketieteen muita uusia tekniikoita käsittele-vässä väliaikaisessa valiokunnassa.• Ilkka Suominen, kok., parlamenttiryhmän varapuheenjohtaja, jäsen työllisyys- ja sosiaalivaliokunnassa.• Ari Vatanen, kok., jäsen aluepolitiikka-, liikenne- ja matkailuvaliokunnassa.

Kokoomuslaiset ja Kristillisen liiton edustaja kuuluvat Euroopan kansanpuolue -ryhmään, jolla on yhteensä 233 paikkaa.

• Ulpu Iivari, sd., parlamenttiryhmän varain-hoitaja, kulttuuri-, nuoriso-, koulutus-, tiedonvälitys- ja urheiluvaliokunnan vara-puheenjohtaja.• Riitta Myller, sd., parlamenttiryhmän varapuheenjohtaja, jäsen ympäristöasioiden, kansanterveyden ja kuluttajapolitiikan valiokunnassa.• Reino Paasilinna, sd., jäsen teollisuus-, ulkomaankauppa-, tutkimus- ja energia-valiokunnassa.

Sosiaalidemokraatit kuuluvat Euroopan sosiaalidemokraatit -ryhmään, jolla on yhteensä 180 paikkaa.

• Mikko Pesälä, kesk., jäsen maatalouden ja maaseudun kehittämisen valiokunnassa.• Samuli Pohjamo, kesk., jäsen aluepolitiikka, liikenne- ja matkailuvaliokunnassa.• Astrid Thors, r., parlamenttiryhmän puheen-johtajiston jäsen, jäsen teollisuus-, ulkomaan-kauppa-, tutkimus- ja energiavaliokunnassa,

vetoomusvaliokunnassa, ihmisgenetiikkaa ja nykylääketieteen muita uusia tekniikoita käsit-televässä väliaikaisessa valiokunnassa sekä val-tuuskuntien puheenjohtajakokouksessa.• Kyösti Virrankoski, kesk., jäsen budjetti-valiokunnassa.• Paavo Väyrynen, kesk., parlamenttiryhmän varapuheenjohtaja, jäsen ulkoasioiden, ihmisoikeuksien, yhteisen turvallisuuden ja puolustuspolitiikan valiokunnassa.

Keskustalaiset kuuluvat Euroopan liberaali- ja demokraattipuolueen ryhmään, jolla on yhteen-sä 51 paikkaa.

• Heidi Hautala, vihr., jäsen naisten oikeuk-sien ja tasa-arvoasiain valiokunnassa sekä oikeudellisten ja sisämarkkina-asiain valiokun-nassa. Vihreiden parlamenttiryhmän entinen puheenjohtaja.• Matti Wuori, sit., vihr., jäsen ulkoasioiden, ihmisoikeuksien, yhteisen turvallisuuden ja puo-lustuspolitiikan valiokunnassa.

Vihreät kuuluvat Vihreät/Euroopan vapaa alli-anssi -ryhmään, jolla on yhteensä 48 paikkaa.

• Esko Seppänen, vas., parlamenttiryhmän puheenjohtajiston jäsen, jäsen teollisuus-, ulkomaankauppa-, tutkimus- ja energiavalio-kunnassa.

Esko Seppänen kuuluu Euroopan yhtyneen vasemmiston konfederaatioryhmään, jolla on yhteensä 42 paikkaa.

Muut parlamentissa vaikuttavat ryhmät ovat Unioni Kansakuntien Euroopan puolesta (UEN, 30 paikkaa), Riippumattomien jäsenten tekni-nen ryhmä (TDI, 18 paikkaa), Demokraattisen ja monimuotoisen Euroopan ryhmä (EDD, 16 paikkaa) ja Sitoutumattomien ryhmä (NI, 8 paikkaa). Valiokuntia on kaikkiaan yli kaksikym-mentä. Lisäksi voidaan asettaa tilapäisiä valio-kuntia ja erityisvaliokuntia jotakin tiettyä asiaa varten. Valiokunta valitsee keskuudestaan pääraportoijan, joka vastaa puheenjohtajan kanssa valiokunnan ehdotuksen valmis telusta.Varsinaisten jäsenyyksien lisäksi suomalai-set ovat mukana valiokuntien työssä vara-jäseninä.


43

Parlamentin tehtävät

Euroopan parlamentti ei ole eduskuntaan verrattavissa oleva kansanedustuslaitos. Euroo-pan unionissa ylin lakiasäätävä elin on neuvosto eikä parlamentti. Parlamentilla ei ole itsenäistä aloitevaltaa. Konkreettisimmillaan parlamentin valta näkyy yhteisön talousarvion vahvistamisen ja komission valinnan yhteydessä. Yhteisön vuotuisen budjetin on saatava parlamentin hyväksyntä. Sen tukea tarvitaan kaikille Euroo-pan yhteisön eli ns. ensimmäisen pilarin menoille maatalouspolitiikkaa lukuun ottamat-ta. Maatalouspolitiikan menoista päättää neu-vosto parlamenttia kuultuaan. Uuden komission kokoonpano on kokonaisuudessaan hyväksyttävä parlamentissa. Sen sijaan parlamentti ei voi erottaa yksittäistä komission jäsentä. Varsinaisessa päätöksenteossa parlamentin valta määräytyy valittavan päätöksenteko-menettelyn mukaan. Kuten edellä on todettu, se on suurimmillaan yhteispäätösmenettelyssä. Parlamentin asema on vuosikymmenten varrella vahvistunut. Merkittäviä muutoksia ovat olleet sen jäsenten valinta suorilla vaaleilla vuodesta 1979 alkaen sekä vallan kasvu lainsäädäntötyössä.

Parlamentin tärkeimpiä tehtäviä ovat

• Osallistuminen komission puheenjohtajan ja jäsenten valintaan. Parlamentti voi esittää komissiolle epäluottamuslauseen. Jos sen takana on kaksi kolmasosaa annetuista äänistä ja nämä edustavat parlamentin ehdotonta enemmistöä, komission on erottava.

• Osallistuminen lainsäädäntötyöhön. Erimieli-sillä lausunnoilla voidaan vaikeuttaa neuvoston päätöksentekoa joissakin asioissa siten, että neuvoston on oltava yksimielinen, jos se haluaa poiketa parlamentin kannasta. Eräissä asioissa parlamentti voi yksin hylätä esityksen. Se voi myös pyytää komissiolta tietyssä asiassa ehdotus-ta uusiksi säädöksiksi.

• Osallistuminen yhteisön talousarvion käsitte-lyyn. Harkinnanvaraisista menoista se päättää lopullisesti.

• Osallistuminen uusien jäsenehdokkaiden hakemusten käsittelyyn. Parlamentin absoluutti-

sen enemmistön eli vähintään 314 parlamentaarikon on kannatettava uuden jäsenvaltion ottamista unioniin.

• Suullisten ja kirjallisten kysymysten esittämi-nen neuvoston ja komission vastattavaksi.

Oikeusasiamies

Maastrichtin sopimuksella perustettiin oikeus-asiamiehen virka parlamentin yhteyteen Stras-bourgiin. Kaikki unionin kansalaiset voivat valittaa hänelle yhteisön toimista. Oikeusasia-miehen nimittää parlamentti. Eduskunnan entinen oikeusasiamies Jacob Söderman valittiin 1999 unionin oikeusasiamieheksi jo toiseksi perättäiseksi viisivuotiskaudeksi. Oikeusasiamiehen muodollinen valta on vähäinen. Jos hän epäilee yhteisön toimielimen tai laitoksen toimineen jossakin asiassa väärin, hän voi ryhtyä tutkimaan asiaa joko omasta aloitteestaan tai saamansa kantelun perusteella. Periaatteessa oikeusasiamies voi tutkia mitä tahansa. Ainoastaan sellaiset tapaukset, joissa epäilty rikkomus on jo käsitelty tai sitä käsitel-lään oikeudenkäynnissä, on rajattu oikeusasia-miehen tutkimusten ulkopuolelle. Jos oikeusasiamies selvitystensä perusteella havaitsee epäkohdan, hän saattaa sen asian-omaisen toimielimen tiedoksi. Toimielimellä on kolme kuukautta aikaa antaa oma lausuntonsa. Tämän jälkeen oikeusasiamies laatii asiasta kertomuksen parlamentille ja kyseiselletoimielimelle. Jos kyseessä on ollut kantelu, sen tekijä saa tiedoksi tutkimusten tulokset. Oikeusasiamies ei voi viedä yhteisön toi mi-elimiä tuomioistuimeen. Hän pyrkii saamaan käsittelyyn ottamissaan asioissa aikaan sovin-non, minkä avulla epäkohta korjataan. Jos ratkaisua ei löydy, oikeusasiamies vie asianparlamentin käsittelyyn. Hänen asiallinen valtansa riippuu ennen muuta parlamentin ja tiedotusvälineiden tuesta. Jacob Söderman on kiinnittänyt oma-aloitteisesti huomiota komission rooliin perussopimusten vartijana ja ojentanut yhteisön toimielimiä julkisuussääntöjen puuttumisesta.


44

Tuomioistuin

Euroopan yhteisöjen tuomioistuin huolehtii siitä, että perustamissopimuksia ja niiden nojalla annettuja säädöksiä tulkittaessa ja sovellettaessa noudatetaan lakia. Sillä on yksin-omainen oikeus tulkita eurooppaoikeutta sitovalla tavalla. Yhteisöistä puhutaan monikossa, koska oikeudelliselta kannalta Euroopan yhteisö, Euroopan hiili- ja teräsyhteisö ja Euroopan Atomienergiayhteisö ovat erillisiä kokonaisuuk-sia. Tuomioistuimesta ei myöskään voi puhua unionin tuomioistuimena, koska sen tuomio-valta ei ulotu hallitustenväliseen yhteistyöhön. Tällaista yhteistyötä unionin puitteissa ovat yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ja yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa. Tuomioistuin käsittelee unionin toimi-elinten ja jäsenvaltioiden väliset riidat eurooppaoikeuden tulkinnasta. Se on myös ainoa taho, joka voi ratkaista unionin päätösten pätevyyden ja toimielinten laiminlyöntejä koskevat kanteet. Tuomioistuimen tulkintavalta ulottuu myös jäsenvaltioiden tuomioistuinten ja viran-omaisten lainkäyttöön. Kun kansalliset lain-käyttäjät ratkovat jotakin asiaa eurooppa-oikeuden nojalla, ne pyytävät epäselvissä tapa-uksissa yhteisöjen tuomioistuimelta lausunnon.

Tämä lausunto sitoo kansallista lainkäyttäjää. Yhteisöjen tuomioistuimen ennakko-ratkaisuilla on merkittävä vaikutus sen kannal-ta, kuinka yhtenäisesti eurooppaoikeutta jäsen-maissa sovelletaan. Juttu tulee tuomioistuimessa vireille kanteella, valituksena tai ennakko ratkaisu-pyyntönä. Kanne voi perustua jäsenyys-velvoitteen rikkomiseen, jonkin lainsäädäntö-oimen pätemättömyyteen, toimielimen laiminlyöntiin ja vahingonkorvaus-velvollisuuteen. Tuomioistuin toimii Luxemburgissa. Siihen valitaan kustakin jäsenmaasta yksi tuomari jäsenvaltioiden hallitusten yksimielisellä pää-töksellä kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Suoma-laisena tuomarina tuomioistuimessa istuu Allan Rosas, joka on aiemmin toiminut oikeusneuvoksena korkeimmassa oikeudessa. Tuomioistuimen yhteydessä toimii erillinen ensimmäisen asteen tuomioistuin. Työt näiden kahden elimen välillä on jaettu siten, että tietyissä asioissa kannellaan aluksi ensimmäisen asteen tuomioistuimeen, josta sitten voi valittaa varsinaiseen tuomioistuimeen. Myös ensimmäi-sessä asteessa on yksi tuomari kustakin jäsen-maasta. Suomesta virkaa hoitaa Virpi Tiili. Lisäksi tuomioistuimessa on yhdeksän julkisasiamiestä (avocat général). Heidän tehtävänsä on laatia ratkaisuehdotus, jonka pohjalta varsinainen ratkaisu tehdään.

Euroopan parlamentin oikeusasiamies Jacob Söderman.


45

Tilintarkastustuomioistuin

Tilintarkastustuomioistuimen suomenkielinen nimi on harhaanjohtava. Kyseessä on ranskalai- sen hallintomallin mukaan tuomioistuimeksi järjestetty elin, jonka suomalainen vastine on lähinnä valtion tilintarkastajat. Tilintarkastajia on yksi kustakin jäsenmaasta ja heidän tehtä-vänsä on valvoa toimielinten varainkäyttöä ja hallintoa. Neuvosto nimittää jäsenet kuudeksi vuodeksi kerrallaan. Suomalaisena tilin-tarkastajana toimii Aunus Salmi.

Muut elimet

Talous- ja sosiaalikomitea ja alueiden komitea

Talous- ja sosiaalikomitea ja alueiden komitea ovat pysyviä neuvoa-antavia elimiä. Ne eivät ole varsinaisia toimielimiä. Kummassakin komite-assa on 222 jäsentä yhteisön jäsenvaltioista. Talous- ja sosiaalikomitean jäsenet edustavat elinkeinoelämää ja työmarkkinajärjestöjä. Alueiden komiteassa istuu lähinnä maakuntien ja suurimpien kaupunkien edustajia. Komiteat voivat antaa oma-aloitteisesti lausuntoja yhteisöä koskevista kysymyksistä. Tietyissä tapauksissa neuvoston on kuultava komiteoiden mielipidettä komission ehdotuksis-ta. Kummassakin komiteassa on yhdeksän suomalaisjäsentä, jotka nimetään jäsenmaiden hallitusten toimesta.

Euroopan keskuspankki

Vuoden 1998 kesällä perustettiin Euroopan keskuspankki, josta tulee yksi unionin keskeisiä toimielimiä. Keskuspankilla on yksinoikeus setelien liikkeellelaskemiseen. Jäsenvaltiot voivat sen luvalla laskea liikkelle metallirahaa. Yhdes-sä jäsenvaltioiden keskuspankkien kanssa Euroopan keskuspankki muodostaa Euroopan keskuspankkijärjestelmän. Keskuspankin päättä-vät toimielimet ovat johtokunta ja hallintoneu-vosto, jossa istuvat EMU-valtioiden keskus-pankkien pääjohtajat. Johtokunnan puheenjoh-

tajaksi ja keskuspankin pääjohtajaksi on valittu hollantilainen Wim Duisenberg. Yksi kuusihen-kisen johtokunnan jäsenistä on Suomen Pankin entinen pääjohtaja Sirkka Hämäläinen. Frankfurtissa sijaitseva Euroopan raha-poliittinen instituutti valmisteli EMUn kolman-teen vaiheeseen siirtymistä. Se lakkautettiin kun keskuspankkijärjestelmä aloitti toimintansa.

Euroopan investointipankki

Luxemburgissa toimiva Euroopan investointi-pankki on itsenäinen rahalaitos. Sen tehtävä on rahoittaa sellaisia hankkeita, jotka edistävät yhdentymistä, tasapainoista kehitystä sekä taloudellista ja sosiaalista koheesiota jäsen-valtioissa. Pankin rahoittamia lainasopimuksia solmitaan vuosittain yli 20 miljardin ecun (arviolta noin 120 miljardin mk:n arvosta) arvosta. Pankin hallintoneuvostossa Suomea edustaa toinen valtiovarainministeri Suvi-Anne Siimes. Johtokunnan jäsenenä toimii valtiova- rainministeriön rahoitusjohtaja Inga-Maria Gröhn.

Muut EU:n virastot

Muita EU:n virastoja ovat Europol (Haag), Euroopan vähemmistökielten toimisto (Dublin), Euroopan elin- ja työolojen kehittämissäätiö (Dublin), Eurooppalainen lääkkeiden arviointi-järjestö (Lontoo), Euroopan työturvallisuus- ja työterveysjärjestö (Bilbao), Euroopan huumaus-aineiden ja niiden väärinkäytön seurantakeskus (Lissabon), sisämarkkinoilla toimiva yhden-mukaistamisvirasto (Alicante), Euroopan am-matillisen koulutuksen kehittämiskeskus (Thessaloniki), Euroopan koulutussäätiö (Tori-no), Euroopan yhteisöjen tilastotoimisto (Lu-xemburg), Euroopan yhteisöjen viral- lisjulkaisujen toimisto (Luxemburg), Euroopan ympäristötoimisto (Kööpenhamina), Rasismin ja muukalaisvihan vastainen keskus (Wien) ja Euroopan unionin kasvislajikevirasto (Anger). Useiden uusien virastojen perustaminen on valmisteilla.


4646

Poliittinen kehitys

Poliittinen keskustelu Suomen jäsenyydestä käytiin syksyllä 1991 ja talvella 1992. Hallitus jätti, takanaan eduskunnan selvä tuki, maaliskuussa 1992 jäsenyyshakemuksen Brysseliin. Suomi, Ruotsi ja Itävalta aloittivat neuvottelut jäsenyydestä Euroopan yhteisön kanssa helmi-kuussa 1993, Norja vähän myöhemmin huhti-kuussa. Maastrichtin sopimuksen voimaantulon myötä Euroopan yhteisöstä tuli Euroopan unioni marraskuun 1. päivänä 1993. Suomi, Ruotsi ja Itävalta liittyivät unionin jäseniksi 1. tammi-kuuta 1995. Suomessa pidettiin 16. lokakuuta 1994 neuvoa-antava kansanäänestys, jossa 56,9 prosenttia äänestäneistä kannatti Suomen jäsenyyttä unionissa. Lopullisen päätöksen teki eduskunta 18. marraskuuta 1994. Norja jäi ulkopuolelle, kun kansalaisten enemmistö asettui äänestyksessä jäsenyyttä vastaan. Suomen ulkopolitiikan näkökulmasta unionin jäsenyyttä perusteltiin jatkuvuudella.

Katsottiin, että päätös edustaisi johdonmukaista jatkoa sille yhden tymis-kehitykselle, johon maam-me oli osallistunut vuodesta 1961 lähtien. Tuolloin Suo-mi liittyi Euroopan vapaakauppajärjestön EFTAn liitän näis jäseneksi niin kutsutulla FINNEFTA- sopimuksella. Unionin jäsenyydellä ja muilla yhdentymis rat kai -suilla oli osin ratkaisevia eroavuuksia. FINNEFTA,

S U O M E N J Ä S E N Y Y D E N T A U S T A

Suomen Belgian ja EEC-suurlähettiläs Pentti Talvitie allekirjoittaa EEC-vapaakauppasopi- muksen Brysselissä 5.10.1973 vierellään EEC:n neuvoston silloisen puheenjohtajan, Tanskan pysyvä edustaja Niels Ersböll.

jäsenyyden tausta44 Suomen

47

vuon na 1973 EEC:n (European Economic Community) kanssa solmittu vapaakauppasopi-mus, vuonna 1986 toteutunut EFTAn täys -jäsenyys ja vuosina 1989–1991 käydyt neuvotte-lut Euroopan talousalueesta ETAsta olivat pohjimmiltaan samantyyppisiä valintoja. Ne tähtäsivät siihen, että Suomi saisi mahdollisim-man täyden osan niistä hyödyistä, jotka Länsi- Euroopan yhdentyminen tarjosi Suomen kan-santalouden tärkeimmille eurooppalaisille kilpakumppaneille. ETA-sopimuksessa Suomi oli mukana tammikuun 1. päivästä 1994 saman vuoden loppuun asti. Poliittisesti Suomi pysyi Länsi-Euroopan ulkokehällä. Tasavallan johto ei halunnut sitoa maata yhteisöön, jota Neuvostoliitto piti itseään ja kommunistista järjestelmää uhkaavana. Entinen valtiovarainministeri, Suomen EU-suurlähettiläs Erkki Liikanen tiivisti tuon ajan päättäjien tunnot päiväkirjaansa syyskuussa 1990: ”Niin kauan kuin Euroopassa on vastak-kainasettelua, Suomi ei voi sitoutua minkään ylikansallisen elimen päätöksellä ratkaisuihin, jotka asettaisivat meidät ilman omaa tahtoamme Neuvostoliitoa vastaan.” Taloudellisesti haluttiin pitää kansantalou-den eräät osat, kuten elintarviketalouden koko ketju maataloustuottajista alan teollisuuteen, kansainvälisen kilpailun ulkopuolella. Asiallisesti vapaakauppasopimus ja ETA täyttivät tehtävänsä hyvin. Ne auttoivat kansan-

taloutta sopeutumaan maailmalla tapahtuviin muutoksiin. Niiden ansiosta jäsenyys tuli mah-dolliseksi ja neuvottelut jäsenyyden ehdoista voitiin viedä läpi lyhyessä ajassa. Neuvottelut alkoivat 1. helmikuuta 1993. Poliittinen läpimur-to saavutettiin 1. maaliskuuta 1994. Liittymissopimus allekirjoitettiin Eurooppa-neuvostossa Korfulla 23. kesäkuuta 1994.

Tiedettiinkö jäsenyyden seurauksista?

Jäsenyyden alkuvuosina Suomessa keskusteltiin siitä, tiesivätkö päättäjät ja kansalaiset riittävästi jäsenyyspäätöstä tehdessään sen seurauksista. Eräiden arvioiden mukaan päättäjät olisivat tienneet jäsenyyden välittömistä vaikutuksista kohtuullisesti, mutta pidemmän tähtäimen seurauksista vain vähän. Tässä yhteydessä väitettiin, että tosiasiassa Suomi olisi sitoutunut vain yhteisön jäsenyyden velvoitteisiin ja ilmoit-


EEC-vapaakauppasopimusta vastustettiin Suomessa äänekkäästi. Mielenosoituskulkue Helsingin keskus-tassa syyskuussa 1973.

tanut unionille rat kaise vansa suhtautumisensa unionin tuleviin hankkeisiin myöhemmin. Erityisesti esille nousi kysymys EMUn kolman-nesta vaiheesta. Poliittisten päättäjien kanta EY:n jäsenyy-teen muuttui hyvin nopeasti. Vielä vuonna 1990 liki kaikki politiikan vaikuttajat vannoivat ETA-sopimuksen nimeen ja pitivät jäsenyyttä vaikea- na, kaukana tulevaisuudessa häämöttävänä mahdollisuutena. Vuonna 1991 ääni muuttui kellossa: ETA-sopimusta alettiin pitää riittämät-tömänä ja jäsenyyttä todellisena vaihtoehtona. Mutta niin muuttui koko Eurooppakin, nopeasti ja ennalta-arvaamatta. Kahtiajaetun Euroopan perusta romahti vuodessa, kun Berlii-nin muuri murtui, Saksa yhdistyi ja Neuvosto-liitto hajosi. Ruotsi jätti jäsenyyshakemuksensa heinäkuun alussa 1991, mikä vaikutti ratkaise-vasti moneen suomalaiseen päättäjään. Suomes-sa EY-jäsenyyden etuja ja haittoja alettiin maa-talouden osalta selvittää jo keväällä 1991, laajemmin ja toden teolla samana syksynä. Jokainen päätöksen tekemiseen ja sitä edeltäneeseen keskusteluun osallistunut ministe-

ri, kansanedustaja ja virkamies tiesi, millaista päätöstä oltiin tekemässä. Suomi hakisi yhteisön jäsenyyttä, mutta tosiasiassa neuvoteltaisiin liittymisestä Euroopan unioniin. Kaikilla päättäjillä oli käytettävissään tiedot siitä, mitä oikeuksia jäsenyys antaisi ja mihin velvollisuuk-siin se Suomen sitoisi. Tammikuun 9. päivänä vuonna 1992 eduskunnalle annettiin pääministeri Esko Ahon hallituksen selonteko EY-jäsenyyden vaikutuksis-ta Suomelle. Selonteon yhteenvedossa kuvataan jäsenyyden merkittävimmät vaikutukset ytimek-käästi. Sen mukaan jäsenyys vaikuttaisi ”Suomen oikeusjärjestykseen ja poliittiseen päätöksente-koon laajemmin kuin mikään aikaisempi kansainvälinen ratkaisu”. Jäsenenä ”Suomi osallistuisi kaikilla tasoilla yhteisön päätöksen-tekoon”. Samalla Suomi hyväksyisi sen, että yhteisölle siirtyisi sille kuuluvissa ”lainsää dän-töasioissa päätösvaltaa”. Eduskunnan asema muuttuisi. Taloudessa ”suurimmat haasteet koskisivat maataloutta ja koko elintarvikeketjua”. Jäsenyy-den myötä Suomesta tulisi osa ”yhdentynyttä eurooppalaista talousaluetta”, jolla harjoitetaan ”yhteistä tulli- ja kauppapolitiikkaa”. Ulkopoli-

Ulkoministeriön kauppapoliittinen alivaltiosihteeri Veli Sundbäck lähdössä lentokentälle viemään Suomen jäsenyyshakemusta Brysseliin.

49

tiikan toimintaympäristö muuttuisi. ”Kansalliset pyrkimykset” saisivat vahvemman kanavan. Suomen merkitys muille jäsenmaille kasvaisi. Samalla ”jäsenyys rajoittaisi kansallista toimintavapautta”. Vastuu puolustuksesta ”säilyisi edelleen Suomella”. EMUn osalta selonteossa kerrottiin Maastrichtin sopimuksen sisällöstä. Yksiselittei-sesti todettiin, että ”kolmannessa vaiheessa perustetaan yhteinen keskuspankki ja siirrytään yhteiseen valuuttaan”. Hallitus totesi myös, että rahaliitossa tehtävä yhteistyö ”velvoittaa jäsen-maita” ja että ”EMU tekee sitovia, ylikansallisia enemmistöpäätöksiä etenkin raha- mutta myös muussa talouspolitiikassa”.Talous- ja rahaunionin osalta vuoden 1992 selonteon viesti on yksiselitteinen. EMU ja yhteinen raha olivat olennainen osa siitä jäse-nyydestä, jota Suomi oli hakenut. Varsinaiset neuvottelut alkoivat Brysselissä reilua vuotta myöhemmin. Suomen avaus-puheenvuorossa ei asetettu varaumia EMUun liittymisen suhteen. Puheenvuoro oli hyväksytty hallituksessa. Siinä sanottiin Suomen pyrkivän


rahaliiton kolmanteen vaiheeseen ensimmäisten maiden joukossa. Puheen piti ulkomaankauppa-ministeri Pertti Salolainen (kok.) toisen pääneuvottelijan, ul koministeri Paavo Väyrysen (kesk.) läsnäollessa. Neuvottelujen aikana Suomi ei tavoitellut sen enempää jättäytymistä EMUn ulkopuolelle kuin asettanut varaumiakaan sen suhteen. Ainoa tähän viittaava maininta löytyy erään virkamiestason kokouksen pöytäkirjasta, jossa viitataan asian käsittelyyn aikanaan eduskunnassa. Kir jaus on eräänlainen itsestäänselvyys. Kaikissa EMUn kolmanteen vaiheeseen mukaan me-nevissä maissa järjestetään aikanaan par-lamenttikäsittely. Suomen liittymissopimus ei sisällä varaumaa yhteiseen rahaan. Kansanäänestyksen edellä kaikkiin suomalaiskoteihin jaettiin äänestyslipukkeen mukana valtioneuvoston tiedote. Siinä kerrot-tiin, että unionin tavoitteena on talous- ja rahaliitto, joka johtaa aikanaan yhteiseen rahaan. Tiedote hyväksyttiin valtioneuvoston yleisistunnossa. Pääministerin ollessa estyneenä puhetta johti silloinen sisäministeri Mauri Pekkarinen (kesk.). Kaikki kansalaiset eivät olleet lokakuun 1994 kansanäänestyksessä tietoisia kaikista jäsenyyden vaikutuksista. Eri tutkimuksissa on arvioitu, että äänestäjien enemmistö perusti myönteisen kantansa vain osittain jäsenyydestä

Alivaltiosihteeri Sundbäck luovuttaa Suomen jäsenyyshakemuksen EY:n neuvoston pääsihteerille, Niels Ersböllille. Mukana myös Suomen EY-suurlähetti-läs Erkki Liikanen sekä EY:n silloisen puheenjohtaja-maan Portugalin pysyvä edustaja, suurlähettiläs Jose Cesar Paulouro das Neves.

50S U O M E N J Ä S E N Y Y D E N T A U S T A

välittömästi koituville hyödyille. Yhteistä rahaa ja muita tulevaisuuden asioita enemmän ihmi-set etsivät jäsenyydestä turvallisuutta, yhteen-kuuluvuutta Länsi-Euroopan kanssa, vakautta, halvempaa ruokaa ja pesäeroa menneisyyden haamuihin. Hallituksen ja eduskunnan päätöksenteon perustana olevat tiedot olivat kuitenkin selkeät. Yhtäältä jäsenyys merkitsi sitoutumista yhtei-söön, jonka tavoitteet, toimintaperiaatteet ja säännöt olivat yhteisiä ja samansisältöisiä kaikille. Toisaalta jäsenyyteen tiedettiin sisälty-vän koko joukko jo päätettyjä, vasta Suomen liittymisen jälkeen toteutuvia asioita. Niihinkin jäseneksi mielivän valtion oli sitouduttava jo ennalta.

Eroaminen unionista

Usein kysytään, voiko unionista erota. Yksinker-tainen vastaus olisi: totta kai voi. Jokainen itsenäinen valtio voi tehdä, mitä se haluaa. Valtiot ovat union jäseniä sen takia, että se on niiden edun mukaista. Unionin olemassaolo ei perustu pakkojäsenyyteen vaan kokonaisvaltai-seen hyötyyn. Eri asia sitten on, miten eroami-nen käytännössä tapahtuisi, koska ennakko-tapauksia ei ole. Vain Tanskaan kuuluva auto-nominen osa Grönlanti on eronnut EY:stä. Muodollisesti eroaminen tapahtuisi jäsen-valtioiden yksimielisellä päätöksellä ja johtaisi niiden perustamissopimusten määräysten muuttamiseen, joissa kyseisen valtion nimi mainitaan. Käytännössä se olisi vaikeaa. Unioni on kokonaisuus, joka perustuu sen jäsenvaltioiden yhdessä hyväksymille arvoille ja tavoitteille. Jos joku valtio haluaisi erota unionista, sen olisi irtauduttava kaikesta, mikä jäsenyyteen sisältyy. Valtion olisi neuvoteltava jäsenyyden tilalle jokin toinen järjestely, jolla sen suhteet unioniin, sen jäsenvaltioihin ja melkeinpä kaikkiin muihin-kin maailman valtioihin järjestettäisiin.

Suomen liittymisneuvottelut täydessä vauhdissa Brysselissä. Vasemmalta Niilo Jääskinen, Eikka Kosonen, Esa Härmälä, Antti Satuli ja Veli Sundbäck keskusteluissa yhteisön edustajien kanssa.

Suomen liittymissopimus allekirjoitettiin Korfulla 24. kesäkuuta 1994. Suomen puolesta allekirjoittajina olivat pääministeri Esko Aho, ulkoministeri Heikki Haavisto, ulkomaankauppaministeri Pertti Salolainen sekä valtiosih-teeri Veli Sundbäck. Mainittakoon, että ministeri Salolainen allekirjoitti sopimuksen samalla kynällä, jolla hän oli allekirjoittanut Suomen puolesta myös ETA-sopimuksen.

Jäsenyysneuvottelujen viimeinen maratonistunto on päättynyt aplodeihin. Toinen pääneuvottelijoista, ulkomaan-kauppaministeri Pertti Salolainen (nyk. Suomen Lontoon suurlähettiläs) kättelee komission puheenjohtaja Jacques Delorsia. Toisen pääneuvottelijan, ulkoministeri Heikki Haaviston (nyk. eläkkeellä) ilo on vaisumpaa. Delorsin vieressä komission ulkosuhteista vastaava jäsen Hans van den Broek. Takana seisovat suomalaiset virkamies-neuvottelijat: oikealta UM:n alivaltiosihteeri Veli Sundbäck (nyk. Nokian johtokunnan jäsen), osastopäällikkö Antti Satuli (nyk. ulkoministeriön valtiosihteeri), apulaisosastopäällikkö Eikka Kosonen (nyk. Suomen EU-suurlähetti-läs), toimistopäällikkö Antti Kuosmanen (nyk. ulkoministeriön kauppapoliittisen osaston päällikkö), kaupallinen neuvos Esa Härmälä (nyk. MTK:n puheenjohtaja) ja fi nanssineuvos Lasse Aarnio (nyk. VM:n EU-sihteeristön päällikkö).

52

Unionin rakenne ja synty

Euroopan unioni perustettiin helmikuussa 1992 allekirjoitetulla Maastrichtin sopimuksella, joka tuli voimaan marraskuun alussa vuonna 1993. EU ei ole sen enempää järjestö kuin oikeudelli-nen yhteisökään. Se on jäsenvaltioiden välinen yhteenliittymä, jonka puitteissa toimii edelleen kolme yhteisöä. Euroopan unioni toimii kolmen pilarin varassa. Ensimmäiseen pilariin sisältyy olemassa oleva Euroopan yhteisö vahvistettuna EMUlla ja niillä muutoksilla, jotka yhteisöjen perustamis-sopimuksiin Maastrichtissa ja Amsterdamissa (1997) tehtiin. Toisessa pilarissa on yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka. Kolmas pilari kattaa yhteistyön oikeus- ja sisäasioissa. Pilarit eroavat toisistaan siten, että ykköspilari edustaa perinteistä ylikansallista EY- yhteistyötä. Kakkos- ja kolmospilareissa tehdään perinteistä hallitusten välistä yhteistyötä, jossa päätökset syntyvät pääsäännön mukaan vain, jos kaikki ovat niiden sisällöstä yhtä mieltä. Maastrichtin sopimuksen voimaantuloon saakka Euroopan yhteisö oli yksi yhtenäinen kokonaisuus. Valtaosa Roomassa vuonna 1957 sovituista tavoitteista oli saavutettu sen avulla. Vuonna 1985 Eurooppa-neuvosto hyväksyi komission suunnitelman, jonka avulla oli määrä luoda täydelliset sisämarkkinat vuoden 1992 loppuun mennessä. Suunnitelma tunne-taan sisämarkkinoiden Valkoisen kirjan nimellä. Sen synnystä ja toteutuksesta suurin kiitos annetaan yleensä komission silloiselle puheen-johtajalle Jacques Delorsille. Sisämarkkinasuunnitelmasta ei olisi koskaan tullut totta ilman perustamis sopi-

52J Ä S E N Y Y D E N S I S Ä L T Ö

55 Jäsenyyden sisältö

53

muksen muutoksia. Nämä toteutettiin Euroopan Yhtenäisasiakirjalla, joka tuli voimaan vuonna 1987. Konkreettisin muutos oli, että suurin osa työvoiman, tavaroiden, palvelujen ja pääoman vapaaseen liikkumiseen tarvittavista laeista voitiin tarvittaessa päättää määräenemmistöllä. Yhteisön toimivalta kasvoi ympäristöön, teknolo-giaan ja työsuojeluun liittyvillä aloilla. Yhteisön tavoitteeksi sovittiin talous- ja rahaliitto. Ulko-poliittista yhteistyötä lisättiin. Tunnustettiin koheesio eli köyhempien jäsenmaiden oikeus saada taloudellista tukea yhteisön budjetista korvauksena vapaammasta kaupasta. Yhtenäisasiakirjan muutoksilla Euroopan yhteisö nostettiin uuteen aikakauteen. Sen innoittamana Eurooppa-neuvosto antoi puheen-johtaja Delorsin johtamalle komitealle tehtäväk-si laatia ehdotuksen talous- ja rahaunionista. Ajatus rahaliitosta sai tukea niin elinkeino-elämältä, julkisen vallan käyttäjiltä kuin poliit-tisemmasta unionista haaveilevilta federalis-teiltakin. Elinkeinoelämä piti rahaliittoa luon-nollisena seurauksena sisämarkki noille. Päättä-jät toivoivat rahaliiton avulla voi vansa ottaa takaisin ainakin osan siitä poliittisesta vallasta, jonka kansantalouksien ja rahamarkkinoiden avautuminen olivat heiltä viemässä. Federalistien mielestä rahaliitto oli juuri se tekijä, jonka puuttumisen takia aiemmat kaa-vailut poliittisesta liitosta olivat epäonnistuneet. Delorsin komitean raportin seurauksena kutsuttiin koolle hallitusten välinen konferenssi pohtimaan talous- ja rahaliiton perustamista. Sen työn kestäessä olot Euroopassa muuttuivat jälleen. Ensin Keski- ja vähän myöhemmin Itä-Euroopan valtiot alkoivat pyrkiä eroon Neuvos-toliiton holhouksesta. Berliinin muuri murtui ja itäsaksalaiset vyöryivät länteen. Neuvostoliitto romahti. Saksat yhdistyivät syksyllä 1990. Pelkkä Euroopan yhteisön kehittäminen alkoi yhtäkkiä tuntua monesta täysin riittämättömältä. Saksa ja Ranska alkoivat tavoitella tiiviimpää poliittista yhteistyötä EY:n puitteissa. Maiden motiivit olivat pohjimmiltaan entiset. Ranskalle yhteiseen rahaan perustuva EY edusti entistä mahtavampaa, yhdistyneen Saksan johtamaa liittoa. Käsitteestä poliittinen liitto Pariisi etsi vahvempaa poliittista vaikutusvaltaa yhteisössä ja tasavertaisuutta Saksan rinnalla. Saksalle poliittinen liitto merkitsi toisaalta yhteisestä rahasta maksettavaa hintaa, toisaalta sellaista kehystä, jonka sisällä Saksa voisi kasvaa

ja vaurastua ilman, että muut kokisivat sen itselleen uhaksi. Kesäkuussa 1990 Eurooppa-neuvosto päätti käynnistää toisen hallitusten välisen konferens-sin, tällä kertaa valmistelemaan poliittista liittoa. Tavoite poliittisesta liitosta kulki alussa voimakkaassa vastatuulessa monessa EY:n jäsenmaassa. Vankinta vastarinta oli pääminis-teri Margaret Thatcherin johtamassa Isossa-Britanniassa. Britit vieroksuivat koko hanketta. He näkivät siinä manner-Euroopan federalistien pyrkimyksen kohti eurooppalaista liittovaltiota, joka murentaisi saarivaltakunnan itsemäärää-misoikeuden ja vaarantaisi yhteisön suhteet Yhdysvaltoihin. Myös Tanskassa asiaa vastustet-tiin. Maastrichtin sopimus itse asiassa kaatui kertaalleen Tanskassa kansanäänestyksessä 1991 ja saatiin hyväksytyksi vasta uusilla neuvotte-luilla, joilla vahvistettiin maan jo kertaalleen saamia poikkeuksia. Eräät jäsenvaltiot eivät olleet valmiita yhteisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa sitoutumaan Euroopan yhteisön kaltaiseen toimintamalliin. Se olisi sisältänyt komission aloiteoikeuden, tuomioistuimen tuomio- ja tulkintavallan ja mahdollisesti määräenem- mistöpäätöksenteon. Toiset kammoksuivat ajatusta yhteisön toimintaperiaatteiden vesi t-tämisestä. Heidän mielestään löyhän ulko- ja turvallisuuspoliittisen yhteistyön ymp pää minen yhteisön rakenteisiin olisi johtanut juuri tähän. Pilarirakenne oli kompromissi, jolla neuvottelujen umpikuja murrettiin. Euroopan unioni perustettiin ensimmäisen pilarin eli Euroopan yhteisöjen varaan. Sitä täydennettiin toisella ja kolmannella pilarilla eli yhteisellä ulko- ja turvallisuuspolitiikalla sekä oikeus- ja sisäasioiden yhteistyöllä. Poliittisen liiton vas-tustajien tahdosta toinen ja kolmas pilari muis-tuttavat enemmän perinteistä hallitusten välistä kuin EY-yhteistyötä. Liiton puolustajat saivat neuvotelluksi näihinkin yhteistyön muotoihin komissiolle vahvan ja parla mentillekin jonkin- laisen aseman. Euroopan yhteisöt säilyivät koskemattomina. Amsterdamin sopimuksen voimaantuloa seuraavina vuosina III pilarin merkitys vähenee. Suuri osa oikeus- ja sisäasioiden kysymyksistä siirtyy ensimmäiseen, yhteisöpilariin joko suoraan tai viiden vuoden siirtymäkauden kuluttua.

J Ä S E N Y Y D E N S I S Ä L T Ö

54

Talous- ja rahaliitto

EMUn syntyhistoria

Wien, tammikuun 1. päivä 2002Leveästi hymyilevä komission puheenjohtaja Romano Prodi seisoi wieniläisen kukkakaupan edessä kymmenien toimittajien ja tv-kameroiden puristuksessa ja heilutti juuri ostamaansa kukkakimppua. Uusi aikakausi oli alkanut Euroopan historiassa. Euron setelit ja kolikot olivat saapuneet. Seuraavien viikkojen aikana euro korvasi kansalliset valuutat kahdessatoista EU-maassa. ”Tämä on meidän rahamme, meidän tulevaisuutemme”, onnellinen Prodi julisti kameroille. Tammikuun 1. päivänä vuonna 2002 eurosta tuli käsin kosketeltavaa todellisuutta noin 300 miljoonan ihmisen jokapäiväisessä elämässä. Kansantalouden kannalta euromailla oli ollut yhteinen valuutta jo vuodesta 1999 lähtien.

Maastricht, joulukuu 1991Kymmenen vuotta aikaisemmin tätä kaikkea oli vaikea uskoa tapahtuvaksi. Lauantaina 10. joulukuuta 1991 hollantilaisessa Maastrichtin kaupungissa konferenssikeskus kuhisi poliitikko-ja, virkamiehiä, turvamiehiä, toimittajia ja kuvaajia. Rahapolitiikasta vas taava komission jäsen Henning Christophersen oli vaikean tehtävän edessä. Tiedotusvälineiden edustajat odottivat häntä kertomaan, millä tavoin Euroop-pa-neuvostossa päätetty siirtyminen yhteen, yhteiseen rahaan käytännössä tapahtuisi. Christophersenin tiedotustilaisuuden päätyttyä useiden toimittajien ensimmäinen reaktio oli hämmennys. Euroopan merkittävim-pien valtioiden johtajat olivat juuri tehneet joukon historiallisia päätöksiä. Valtioiden ja julkisyhteisöjen velkaantuminen pysäytettäisiin. Devalvaatioista kansallisen kilpailukyvyn korjausvälineinä luovuttaisiin. Kansallisten valuuttojen arvot vakautettaisiin. Hintojen nousuvauhti pantaisiin kuriin. Viimeistään vuonna 1999 kansalliset valuutat olisivat enää maksuvälineitä, symboleita, joiden arvo määrät-täisiin yhdessä. Pian sen jälkeen yhteinen unionin raha korvaisi kokonaan kansalliset rahat. Unionilla olisi yhteinen rahapolitiikka,

keskuspankki ja entistä tiiviimpi talouspolitiikan yhteistyö. Maastrichtin sopimuksen merkitys valkeni ihmisille hitaasti. Vaikka yhteisestä rahasta oli puhuttu jo vuosikymmenien ajan, useimpien oli vaikea uskoa hankkeen toteutu-miseen. Kansallisesta valuutasta oli tullut itsenäisyyden symboli, jonka merkitykseen haluttiin luottaa silloinkin, kun yksittäisten maiden talous kärsi ulkoisista sokeista ja keskinäisestä kilpailusta. Osaltaan epäluuloa ruokki myös Maastrichtin sopimus, jonka talouspoliittista yhteistyötä ja rahaliittoa koskevat määräykset ovat kenelle tahansa vaikeita ymmärtää.

Haag, joulukuu 1969Talous- ja rahaunioni ei ole mikään uusi hanke. Yhteinen raha ja taloudenpito ovat tavalla tai toisella sisältyneet melkein kaikkiin Euroopan yhdentymisestä tehtyihin suunnitelmiin. Euroopan yhteisössä talous- ja rahaliiton tyyppistä yhteistyötä on pohdittu alusta alkaen. Vakavammin sitä on yritetty kerran aiemmin. Vuonna 1969 valta vaihtui Ranskassa ja Saksas-sa. Willy Brandtista tuli liittokansleri ja Georges Pompidousta presidentti. Eläkepäiviään viettänyt 81-vuotias Jean Monnet oli jälleen ensimmäisiä, jotka oivalsivat mahdollisuuden suurempaan muutokseen. Päivä Brandtin valtaantulon jälkeen hän kirjoitti uudelle liittokanslerille kirjeen, jossa ehdotettiin rahaliiton toteuttamis-ta ja Britannian jäsenyyttä EY:ssä. Saman vuo-den joulukuussa Brandt teki tätä koskevan esityksen muille EY-maiden päämiehille huippu-kokouksessa Haagissa. Huippukokous hyväksyi rahaliiton yhteisön tavoitteeksi. Ajatus rahaliitosta näytti täyttävän kaikki tarpeelliset tunnusmerkit. Liittokansleri Brandt halusi parantaa maansa suhteita Itä-Saksaan. Tähän hän tarvitsi Ranskaa, jonka epäluuloi-suus Saksan motiiveja kohtaan oli parhaiten hälvennettävissä yhä vahvemmalla sitoutumisel-la läntiseen talousyhteisöön. Myös Pompidou suhtautui hankkeeseen aluksi myönteisesti. Läheinen suhde Saksan kanssa oli yksi gaullis-tien Eurooppa-politiikan kulmakiviä. Jos Britan-niasta oli tulossa yhteisön jäsen, Saksa-suhteen merkitys ranskalaisille kasvoi entisestään. Helmikuussa 1970 neuvosto päätti, että rahapoliittisen yhteistyön päätepiste olisi yhtei-nen raha.


55

70-luvun EMU-hanke kaatui lopulta Saksan ja Ranskan välisiin ristiriitoihin, joiden luonne kertoo paljon itse asiaan liittyvistä ongelmista. Ranskan lähestymistapa oli pikemminkin poliittinen kuin taloudellinen. Ranskalaiset esittivät, että rahaliitto toteutettaisiin lukit-semalla ensin valuuttakurssit, mikä pakottaisi myöhemmin myös talouspolitiikan sopeuttami-seen. Rahaliitto oli toteutettava valtioiden kesken, eikä se saisi sisältää merkittävää toimi-vallan siirtoa yhteisön instituutioille. Saksan näkemys oli koko lailla päinvastai-nen. Enemmän kuin mitään muuta, saksalaiset pelkäsivät inflaatiota. Ensimmäisen maailman-sodan jälkeinen hintojen nousukierre oli romahduttanut Saksan talouden, synnyttänyt elintilan Hitlerin nousulle ja toiselle maailman-sodalle. Toisen maailmansodan jälkeen vakaus oli (ja on) saksalaisen rahapolitiikan päätavoite. Tästä näkökulmasta katsoen EY:n rahaliitto oli (ja on) Saksan hyväksyttävissä vain, jos se perustuu jo yhdenmukaistetulle talous-politiikalle, jonka tuloksena kaikki mukana olevat valtiot ovat taloudellisesti terveitä ja kilpailukykyisiä. Hankkeeseen liittyvien ongelmien ratkominen jätettiin Luxemburgin pääministeri Pierre Wernerin johtaman korkean tason työryh-män selvitettäväksi. Työryhmän raportti esiteltiin neuvostolle lokakuussa 1970. Raportissa ehdo-tettiin rahaliiton toteuttamista vaiheittain vuoteen 1980 mennessä. Werner-suunnitelma kaatui alkumetreille. Kesään mennessä Saksan markka oli päästetty kellumaan. Elokuussa maailman valuutta-järjestelmä, vakaaseen dollariin perustunut Bretton Woods romahti. Vuonna 1972 yhteisön jäsenmaat yrittivät saavuttaa uudelleen valuuttavakauden. Suunni-telma sai nimen ”käärme tunnelissa” ja se perustui sopimukselle, jonka mukaan valuutan ulkoisen arvon muutokset sidottiin tietyn-suuruiseen sallittuun vaihteluväliin. Markkinoi-den paine kukisti käärmeen. Ensin siitä irtosi punta ja sitten Ranskan frangi.

Bryssel, joulukuu 1977Taloudellisten vaikeuksien ja rahapoliittisen hajaannuksen vuosina yhteinen raha tuntui useimmista kaukaiselta ajatukselta. Komission uusi puheenjohtaja Roy Jenkins herätti EMU-

hankkeen uudelleen eloon syksyllä 1977. Hänen aloitteestaan ja silloisen puheenjohtajavaltion Belgian ajamana Eurooppa-neuvosto vahvisti Brysselissä joulukuussa yhteisön tavoitteeksi rahaliiton. Tällä kertaa veturin paikan otti liittokansleri Helmut Schmidtin johtama Saksa. Dollarin nopea heikkeneminen vei pohjaa Saksan teollisuuden vienniltä. Amerikkalaiset painostivat saksalaisia keventämään rahapolitiikkaansa. Atlantin takaa tulevan painostuksen ja historiallisen inflaatiopelon ristipaineessa Bonn haki tukea Pariisista. Liitto-kansleri Schmidtin ja presidentti Valery Giscard d’Estaingin yhteistyöstä syntyi Euroopan raha-järjestelmä EMS (European Monetary System) vuonna 1979. Järjestelmän keskipiste oli valuuttakurssijärjestelmä ERM (Exchange Rate Mechanism). Sen puitteissa valuutan ulkoinen arvo sai muuttua korkeintaan 2,25 prosenttiyk-sikköä suhteessa keskikurssiin, joka saatiin laskemalla yhteiselle korivaluutalle eculle painotettu kurs si mukana olevista valuutoista. Jäsenvaltioiden valuutoista koottiin valuuttakori. Keskuspankit sitoutuivat luottojärjestelyjen avulla tukemaan toinen toisensa valuuttoja. Tällä tavoin haluttiin suojata heikompia valuut-toja ja niiden kautta koko järjestelmää. Alun vaikeuksien jälkeen EMS ja ERM alkoivat toimia. Jäsenvaltioiden käsitys talouspo-litiikan perusteista yhtenäistyi. Sen ohella onnistumista edesauttoi jäsenvaltioissa ja laajemmin teollistuneissa maissa vahvistunut käsitys, jonka mukaan rahapolitiikan tärkein tehtävä oli inflaation hillintä. Valuuttakurssi-järjestelmän luoman kurin ansiosta ERM-valtioiden valuuttakurssit ja korkotaso vakiintui-vat. 80-luvun lopulle tultaessa Ranskan inflaa-tiovauhti oli hidastunut lähelle Saksan luke-mia. Järjestelmä myös vahvisti vahvimman valuutan, D-markan, asemaa yhteisön jäsenmai-den rahapolitiikan ankkurina.

Hannover, kesäkuu 1988Länsi-Saksan taloudellinen mahti kasvoi 80-luvulla mittoihin, jotka eivät jääneet keneltä-kään huomaamatta. Vuosikymmenen jälkipuo-liskon taloudellinen kasvu, sisämarkkinoiden myötä vapautuva kilpailu, Mihail Gorbatsovin valtaantulosta alkanut Neuvostoliiton muutos sekä Keski- ja Itä-Euroopan mullistus antoivat uuden sysäyksen myös rahapoliittiselle yhteistyölle.


56

Tällä kertaa rahaintegraatiolla oli taka-naan Ranskan täysi tuki. Ranskalaiset näkivät – jälleen kerran – EMUn projektina, jolla Saksan mahti sidottaisiin Ranskan johtamaan poliitti-seen yhteisöön. Komission puheenjohtaja Jacques Delors vaati jo vuonna 1986 pääoman liikkeiden vapauttamista. Vuotta myöhemmin valtioiden ja hallitusten päämiehet uudistivat sitoutumisensa rahaliittoon Euroopan Yhtenäisasiakirjalla. Kesäkuussa 1988 Eurooppa-neuvosto antoi Hannoverissa Delorsin johtamalle keskus-pankkien johtajien komitealle tehtäväksi hah-motella konkreettisen, vaiheittain rahaliittoon johtavaan suunitelmaan. Komitean työn tulos, niin kutsuttu Delors-raportti esitti rahaliiton perustamista kolmessa eri vaiheessa. Kesäkuussa 1989 Eurooppa-neu vosto päätti, että EMUn ensimmäinen vaihe alkaisi heinäkuun alussa 1990. Siihen mennessä jäsenvaltiot poistaisivat kansalliset rajoitukset pääoman liikkeiltä.

Maastricht, joulukuu 1991Koko sodanjälkeisen ajan Suomi seurasi Länsi- Euroopan kehitystä sivusta – taloudellista hyötyä tavoitellen, poliittista sitoutumista kavahtaen. Suomalaisessa politiikassa Euroopan talousyhteisö oli etäinen ja vähän tunnettu järjestö. Poliittisten päätöksentekijöiden joukos-sa yh teisöä ei juurikaan tunnettu. Pitkälle 80-luvulle virallisen Suomen suorat yhteydet Brysse-liin olivat vähäisiä. Edunvalvonta oli pääasiassa kauppapoliittista. Maastrichtia voidaan pitää käännekohtana. Vähintään yhtä totta on sanoa, että Maastrichtissa saatiin vihdoin tehdyksi joukko päätöksiä, joita oli valmisteltu jo 50-luvulta lähtien. Enemmän kuin mitään muuta Maastricht oli vain yksi askel pitkään jatkunees-sa yhdentymiskehityksessä.

Talouspolitiikan yleiset suuntaviivat

Perustamissopimuksen mukaan jäsenvaltiot pitävät talouspolitiikkaa ”yhteistä etuaan koskevana asiana”. Konkreettisimmin tämä näkyy talous- ja valtiovarainministerien neuvos-tossa ECOFINissä, jonka kokouksissa keskustel-laan avoimesti eri maiden taloudellisesta tilan-

teesta ja pyritään löytämään näkemys talouspo-litiikan perussuunnasta. Eurooppa-neuvosto keskustelee vuosittain yhteisön ja jäsenvaltioiden talouspolitiikan yleislinjoista. Keskustelu perustuu komission laatimaan luonnokseen, jonka ECOFIN hyväksyy määräenemmistöllä. Valtionpäämiesten ja hallitusten päämiesten keskustelun perusteella ECOFIN vahvistaa lopulliset suositukset. Myös tämä päätös tehdään määräenemmistöllä. Komissio ja neuvosto seuraavat jäsen-valtioiden talouspolitiikkaa säännöllisesti. Jäsenvaltiot toimittavat komissiolle tiedot tärkei-nä pitämistään talouspoliittisista toimenpiteistä. Jatkuvan seurannan tarkoituksena on varmistaa, että valtioiden talouspolitiikka on hyväksyttyjen suuntaviivojen mukaista eikä vaaranna talous- ja rahaliiton toteuttamista. Erikseen on pannaan julistettu julkisen talouden keskuspankkirahoitus sekä julkisen sektorin etuoikeutettu asema luottolaitoksissa. Jos jonkin jäsenvaltion taloudellinen kehitys eksyy liian kauas yhteiseltä tieltä, neu-vosto voi komission esityksestä antaa jäsen-valtiolle suosituksen tarvittavista muutoksista. Tämäkin päätös tehdään määräenemmistöllä. Samalla tavoin neuvosto voi halutessaan päättää julkistaa suosituksen.

EMU-ehdot ja niiden tulkinta

Jäsenvaltioiden on vältettävä julkisen talouden liiallista velkaantumista. Komissio seuraa jäsenvaltioiden ta loudenpitoa ja julkisen velan määrää. Talousarvion kurinalaisuutta arvioi-taessa kiinnitetään erityisesti huomiota kahteen tekijään: julkisen talouden (budjetti)alijäämään ja julkisen velan osuuteen bruttokansan-tuotteesta. Tältä osin hyvän kurin määritelmät on kirjoitettu sopimuksen liitteenä olevaan, liialli-sia alijäämiä koskevaan pöytäkirjaan. Niiden mukaan julkisyhteisöjen (valtio, kunnat, sosiaaliturvarahastot) alijäämä saa olla enin-tään kolme prosenttia bruttokansantuotteesta. Julkisen sektorin velka ei saa ylittää 60 prosent-tia bruttokansantuotteesta. Nämä ja sopimuksen erään toisen pöytäkir-jan valuutan ulkoista tasapainoa, korkotason vakautta ja hintojen nousuvauhtia koskevat määritelmät tunnetaan paremmin EMUn pää-


57

syehtoina. Inflaatio saa ylittää tarkastelu-ajankohtaa edeltävän vuoden aikana korkein-taan 1,5 prosentilla kolmen hitaimpaan hinto-jen nousuvauhtiin yltäneen maan keskiarvon. Jäsenvaltion pitkien lainojen korot saavat ylittää parhaan inflaatiokolmikon keskiarvon korkein-taan kahdella prosenttiyksiköllä. Jäsenvaltion on noudatettava ERMin tavanomaisia vaihtelu-välejä kahden vuoden ajan ennen tarkastelu-ajankohtaa. Julkisessa keskustelussa Maastrichtin sopimukseen liitetyt viitearvot ovat nousseet keskeiselle sijalle. On kiinnitetty huomiota siihen, että parhaaseen budjettikuriin ovat kyenneet EMUn ulkopuolelle vapaaehtoisesti jättäytyvät valtiot ja siihen pyrkivistä kaikkein pienimmät. Eräiden suurten jäsenmaiden vaikeuksista täyttää kolmen prosentin budjetti-kriteeri on vedetty johtopäätös, että koko hanke saattaa myöhemmin vaarantua. Tulevaisuudessa on selvää, että julkisen talouden vakautta seurataan ennen muuta suurien maiden osalta aikaisempaa merkittävästi tiukemmin. Julkisen velan osalta tulkinnalle on jätetty vielä enemmän tilaa. Komissio voi arvioida kurin riittäväksi, jos julkisen velan osuus ”pie-nenee riittävästi ja lähestyy riittävän nopeasti viitearvoa”. Myöskään muilta osin kriteereitä ei ole kirjoitettu ehdottomiksi. Varsinaisessa sopimus-tekstissä hintatason vakauden edellytykseksi mainitaan vain, että rahanarvon alenemisen on oltava ”lähellä” parhaan kolmikon tasoa. Korkotason vakaus ja ERMin jäsenyys puoles-taan kytketään toisiinsa niin, että yksiselitteisen tulkinnan tekeminen on liki mahdotonta.

Jäsenmaiden EMU-kelpoisuus

Paljon puhuttujen EMU-ehtojen tosiasiallinen merkitys on muualla kuin niiden kirjaimellises-sa noudattamisessa. Kriteerien pohjana olevista talouspolitiikan perusteista, vakaasta valuutasta, hinta- ja korkotasosta sekä kansantalouksia rasittavan velkakierteen lopettamisesta on jo pitkään vallinnut kaikissa jäsenmaissa yksimie-lisyys. Eräät hallitukset ovat voineet käyttää EMU-kriteerejä tarvittujen uudistusten läpivie-miseen kansallisesti. Vuoden 2001 lopulla valtaosa unionin jäsenmaiden kansantalouksista oli Maastrichtin mittareilla arvioituna melko lähellä toisiaan.

Euron ulkopuolelle jäävissä maissa keskus-telu yhteisestä rahasta jatkuu vilkkaana. Ison-Britannian, Ruotsin ja Tanskan ongel-mat ovat sisäpoliittisia. Isossa-Britanniassa yleinen mielipide on perinteisesti suhtautunut epäluuloisesti Euroo-pan unioniin. Yhteisen rahan suhteen väestön enemmistön kanta näyttää mielipidemittausten mukaan olevan kielteinen. Oppositiossa olevat konservatiivit perustavat Eurooppa-politiikkansa pitkälti euron vastustamiseen. Tilannetta mut-kistaa myös se, että saarivaltakunnan elinkeino-elämä on asiassa jakautunut. Pääministeri Tony Blairin hallitus on ottanut yhteiseen rahaan varovaisen myönteisen kannan. Tanskan julkisessa keskustelussa ei näy suuria merkkejä euron vastaisen rintaman heikkenemisestä. Todennäköistä on, että Tanska seuraa ratkaisuissaan Isoa-Britanniaa. Ruotsissa euron kannatus on lisääntynyt jonkin verran. Koska Ruotsi täyttää kiistattomas-ti yhteisen rahan taloudelliset vaatimukset, se voinee yhä halutessaan liittyä euromaiden joukkoon hyvin nopeastikin.

Yhteisön tuki vaikeuksiin

joutuneelle jäsenmaalle

Talous- ja rahaliitto suunniteltiin keskenään tasavertaisten talouksien liitoksi. Siltä varalta, että jokin jäsenvaltioista joutuu tai uhkaa joutua taloudellisiin vaikeuksiin yhteisö voi antaa sille taloudellista apua. Avun saamisen ehdot määritellään sopimuksessa tarkoituksella epämääräisesti. Edellytyksenä on, että kyseessä ovat ”poikkeukselliset tapahtumat, joihin jäsenvaltio ei voi vaikuttaa”, että komissio tekee esityksen avusta ja että neuvosto päättää siitä yksimielisesti. Avun suuruutta ei ole määritelty. Artiklan todellista merkitystä on mahdoton etukäteen arvioida. Periaatteessa avun saaminen on haluttu tehdä vaikeaksi. EMUn jäsenet ovat itsenäisiä kansantalouksia, jotka kilpailevat myös toistensa kanssa. Sellaiseen yhtälöön on mahdoton kuvitella helppokäyttöistä apu-automaattia, joka käynnistyisi pienem mänkin ahdingon edessä. Toisaalta rahaliiton pohja on siinä mukana olevien jäsenvaltioiden tahdossa ja keskinäisessä luottamuksessa. Näiden tekijöiden arvo punnitaan vasta todellisten vaikeuksien hetkellä.


58

Rahaliiton vaiheittainen toteuttaminen

Talous- ja rahaliiton toteuttamisessa on kolme vaihetta. Ensimmäinen vaihe alkoi vuonna 1990, kun jäsenvaltiot vapauttivat kaikki pää-oman liikkeet. Ensimmäisen vaiheen aikana valtiot myös ryhtyivät laatimaan niin sanottuja lähentymisohjelmia, joiden avulla pyritään kestävään hintavakauteen. Suomen ensimmäi-nen lähentymisohjelma annettiin tiedoksi eduskunnalle syyskuussa 1995 vuoden 1996 budjetin käsittelyn yhteydessä. Ohjelma tarkistettiin seuraavan vuoden syyskuussa. Uusin lähentymisohjelman tarkistus annettiin edus-kunnalle viime syksynä. Toinen vaihe alkoi vuoden 1994 alussa. Silloin perustettiin Euroopan rahapoliittinen instituutti ERI (European Monetary Institute). Sen tehtävänä on luoda pohja kolmannessa vaiheessa käynnistyvälle Euroopan keskuspank ki järjestelmälle EKPJ:lle (European System of Central Banks) ja valmistella siirtymistä yhtei-seen rahaan. ERI pyrkii myös kehittämään jäsenvaltioiden keskuspankkien välistä raha-poliittista yhteistyötä. Kolmas vaihe alkoi tammikuun 1. päivänä vuonna 1999. Valtion- ja hallitusten päämiesten kokoonpanolla kokoontunut neuvosto vahvisti 2. toukokuuta 1998 Brysselissä kolmanteen vaihee-seen lähtijät. Eurosta tulee Suomen, Ranskan, Saksan, Italian, Espanjan, Hollannin, Belgian, Luxemburgin, Portugalin, Itävallan ja Irlannin yhteinen raha. Iso-Britannia ja Tanska jäävät toistaiseksi ulkopuolelle perustamissopimuksessa annetun poikkeuksen nojalla. Kreikan ja Ruot-sin osalta neuvosto totesi, että maat eivät vielä täytä vaadittuja ehtoja. Päämiehet valitsivat myös Euroopan keskuspankin johtokunnan puheenjohtajan ja jäsenet (ks. s. 45). Osallistuvat kansalliset valuutat sidottiin ”peruuttamattomasti” euroon 1.1.1999 lukien vuoden 1998 viimeisen päivän kurssitasolla. Brysseliin kokoontuneet valtiovarainministerit vahvistivat muodollisesti kurssit joulukuun viimeisenä päivänä. Maiden valintaa koskevien päätösten pohjana olivat komission ja ERI:n kertomukset, joissa arvioitiin, miten jäsenvaltiot olivat täyttä- neet velvollisuutensa. Arvioinnissa käytettiin edellä mainittuja sopimuksen määräyksiä ja

niiden tulkitsemisesta sovittuja pöytäkirjoja. Vuoden 1998 vappukokouksen jälkeen EMUn valmisteluun liittyvät merkittävimmät poliittiset päätökset on tehty. Rahapoliittisen instituutin pohjalle on perustettu ja toimintansa aloittanut Euroopan keskus pankki, EKP (European Central Bank), joka on siis vuoden 1999 alusta alkaen luonut suuntaviivoja euro-alueen rahapolitiikalle. EKP:sta ja kansallisista keskuspankeista on muodostettu Euroopan keskuspankkijärjestelmä, joka määrittelee ja panee toimeen yhteisön rahapolitiikkaa. Kolmannessa vaiheessa otetaan käyttöön yksi, yhteinen raha, jonka nimeksi on sovittu euro. Uudet eurosetelit ja -kolikot laskettiin liikkeelle vuoden 2002 alussa. Kansalliset valuutat vaihdettiin euroiksi vuoden kahden ensimmäisen kuukauden aikana.

Keskustelua yhteisestä rahasta

Maastrichtin sopimus lähtee siitä, että raha-liittoon liittyvät ennen pitkää kaikki unionin jäsenmaat. Ulkopuolelle jääville maille anne-taan aluksi muodollinen poikkeus, kunnes ne täyttävät mukaanpääsyn ehdot. Käytännössä EMUn onnistumisen edellytyksenä on aina pidetty sitä, että unionin merkittävimmät kansantaloudet poikkeuksen saanutta Isoa-Britanniaa kenties lukuun ottamatta ovat siinä mukana alusta alkaen. Euron ympärille ryhmittyvät maat joka tapauk-sessa määräävät koko unionin alueella harjoitet-tavan rahapolitiikan suunnan. Avoinna on, kuinka pitkälle euromaat ovat halukkaita tai kykeneviä keskenään sopimaan myös noudatet-tavan talouspolitiikan sisällöstä. Myös muuta Eurooppaa ajatellen euron painoarvo on ratkaiseva, ja sen merkitys kasvanee Yhdysvalto-jen dollarin ja Japanin jenin veroiseksi. Euron syntyä edeltäneinä vuosina useassa maassa kannettiin huolta yhteisen valuutan vakaudesta. Saksassa pelättiin perinteisesti vahvan ja vakaan D-markan liittoa heikompien kansantalouksien kanssa. Joissakin muissa maissa kuten Suomessa taas suhtauduttiin epäilevästi Saksan kaltaisten suurten maiden kykyyn – ja haluun – harjoittaa pienempienkin edun mukaista talous- ja rahapolitiikkaa. Toistaiseksi on ennenaikaista arvioida rahaliiton onnistumista. Vuoden 2001 aikana euroalueen taloudellinen kasvu kärsi maailman-


59

laajuisesta taantumasta ja työllisyys heikkeni, mutta muut keskeiset kilpailukyvyn tunnus-merkit pysyivät vakaina. Vuodesta 1999 lähtien euron ulkoinen arvo heikkeni suhteessa dollariin noin viidenneksellä. Toisaalta voidaan sanoa, että yhteinen valuutta on lisännyt vakautta euroalueella huomattavasti ja tarjonnut jäsenmaiden talouk-sille paremman suojan kuin yksikään kansalli-nen valuutta. 1990-luvun alun pörssiromahdus syöksi Suomen markan ja talouden hallitse-mattomaan syöksykierteeseen. Kymmenen vuotta myöhemmin Suomen kansantalous on kestänyt euron suojassa uuden talouden vaikeudet, öljyn hintojen heittelehtimisen, Lähi-idän kriisin kärjistymisen ja Yhdysvaltojen terrori-iskujen vauhdittaman taantuman ilman suurempia ongelmia. Joka tapauksessa on selvää, että pätevästi talous- ja rahaliittoa voidaan arvioida vasta muutaman vuoden kuluttua. Tällä hetkellä arviointiin vaikuttavia avoimia kysymyksiä on vielä useita. Yksi tärkeimmistä on, kehittyykö unionista yhteiseen rahaan siirtymisen tuloksena vähitellen aito talous- ja rahaliitto.

Euron merkitys kansalaisten kannalta

EMUn hyödyistä on tähän asti puhuttu useimmiten kansantalouden näkökulmasta. En-nen yhteisen rahan käyttöä arvioitiin yhteisen valuutan vahvistavan euromaiden kansan-talouksia vakauden tai ennustettavuuden näkökulmasta. Kaupankäynnin esteet valtioiden välillä vähenisivät, taloudellisen kasvun edelly-tykset kohenisivat, ja sen myötä mahdollisuudet pysyvästi korkeampaan työllisyyteen paranisivat. Suomen kaltaisissa pienen ja haavoittuvan valuutan maissa korkotaso vakiintuisi pysyväm-min alhaiseksi. Eurooppalaisten yritysten kilpailukyky paranisi. EMUn välittömät hyödyt saattavat olla kansalaisen kannalta vaikeammin havaittavissa. Kyse on samantapaisesta muutoksesta, minkä sisämarkkinat on jo tuonut tullessaan alentaessaan erilaisia kaupankäyntiin ja ihmis-ten elämään vaikuttavia kustannuksia. Samalla tavoin EMUn uskotaan pysyvällä tavalla alenta-van kustannuksia esimerkiksi euromaiden välisen valuutanvaihdon loppumisen myötä. Ylipäätään käteisen rahan käyttö vähenee

erilaisten luotto- ja maksukorttien yleistyessä. Toinen asia on, että korttienkin arvo perustuu käytetyn rahayksikön vahvuuteen ja vakauteen. Työnantajien maksamien palkkojen suuruuteen vaikuttaa euroa enemmän yritysten kilpailukyky. Käteen jäävä tulo riippuu tulevaisuudessa yhä enemmän kansallisen palkkaverotuksen tasosta ja siitä, millaisista ja minkä tasoisista julkisista palveluista olemme valmiit maksamaan. Luotto- jen ja talletusten hinta ratkeaa rahalaitosten kannattavuuden myötä.

Kansallinen valmistautuminen

EMUun

Euroon siirtymisessä sovellettiinn ”ei estettä – ei pakkoa” -periaatetta. Tämä tarkoittaa sitä, että siirtymäkaudella (1999–2001) talouden toimi- joilla ei ollut pakkoa eikä estettä euron käyttöön-ottamiselle. Vuonna 1999 alkaneen siirtymäkau-den aikana euro oli jo siis Suomessa laillinen tilivaluutta, mutta käytännössä ihmisten käsissä oleva käteinen raha oli markkoja. Yritykset ottivat euron käyttöön oman harkintansa mukaisesti siirtymäajan puitteissa. Vuoden 2002 alusta kaikkien yritysten oli pakko siirtyä euromääräisiin toimintoihin. Esimerkiksi pankit, arvopaperimarkkinat ja suuret ulko-maankauppaa käyvät yritykset siirtyivät käyttä-mään euroja vuonna 1999. Siirtymäkauden aikana markoissa otetut velat maksettiin markoissa ja euroina otetut velat euroina. Velallinen voi valita kummassa valuutassa hän velkansa maksoi. Markkojen korvautuminen euroilla ei vaikuttanut tehtyjen sopimusten sisältöön. Euron käyttöönotto ei anna sopimuksen osapuolelle oikeutta irtisanoa tai muuttaa sopimusta tai vaatia korvausta. Siirtyminen euroon ei vaikuta kansalaisten perusturvaan. Suomen kansalaisia koskevista eläkkeistä, lapsilisistä, työttömien perusturvasta, opintotuesta, asumistuesta, sairausvakuutukses-ta, toimeentulotuesta sekä muista sosiaali- ja terveyspalveluista päätetään siis edelleen Suo-messa, kuten ennenkin. Etuuksiin liittyvät hakemukset, ilmoitukset, ratkaisut ja maksatuk-set tapahtuvat ensisijaisesti markkamääräisinä 31.12.2001 saakka. Perusturvan piiriin kuuluvat etuudet muuttuvat euromääräisiksi vuoden 2002 alusta. Kaikki hintamerkintöjä koskevat säädökset ja päätökset säilyvät nykyisellään talous- ja


60

rahaliiton kolmannessa vaiheessa. Jotta totut-tautuminen uuden rahan käyttöön olisi käynyt mahdollisimman helposti, vähittäiskaupassa otettiin käyttöön rinnakkaiset hintamerkinnät viimeistään vuoden 2002 alussa. Hinnat ilmoitettiin sen jälkeen sekä markkoina että euroina, kunnes markan asema laillisena maksuvälineenä 1.7.2002 mennessä lakkaa. Kaikki palkat maksettiinn euroissa vasta vuoden 2002 alusta lähtien. Siirtymäkauden aikana palkat voidaan maksaa euroissa, jos työntekijän ja työnantajan kesken on niin sovittu. Mikäli palkka maksetaan euromääräisenä, pankki muuntaa sen auto-maattisesti markoiksi. Palkan ostovoima ei muutu, maksettiinpa se kummassa rahassa hyvänsä. Siirtyminen euroon ei vaikuta verotuksen tasoon. Eläkkeet maksettiin markoissa vanhaan tapaan siirtymäkauden loppuun saakka. Myös eläkeratkaisut ja muut ilmoitukset vakuutetuille tapahtuvat edelleen markoissa. Suomen Pankki vaihtaa markkoja euroiksi aina vuoteen 2012 saakka. Kun markan asema laillisena maksuväli- neenä viimeistään 1.7.2002 lakkaa, pankit muuntavat automaattisesti kaikki tili-, luotto-, ja muut sopimukset euromääräisiksi kiinteää muuntokerrointa käyttäen.

Sisämarkkinat

Euroopan talousyhteisön toiminta aloitettiin poistamalla tullit jäsenvaltioiden välisestä kaupasta ja soveltamalla yhtenäistä tullitasoa yhteisön ulkopuolisiin maihin päin. Toisinsanoen talousyhteisö oli tulliliitto. Tämä Roo-man sopimuksen tavoite saavutettiin vuonna 1968, jolloin viimeiset tullipuomit poistettiin jäsenvaltioiden välisiltä rajoilta. Perustamissopimuksen mukaan tulliliitto on yhteisön perusta, joka sisältää ”kaiken tavaroiden kaupan”. Se merkitsee, että ”vienti- ja tuontitullit sekä vaikutukseltaan vastaavat maksut ovat kiellettyjä jäsenmaiden välillä”. Tulliliitosta tuli yhteisön alkuvuosien menestystarina. Pitkälti siksi yhteisön jäsen-valtioiden välinen kauppa lisääntyi 1960-luvulla kaksi kertaa nopeammin kuin kaupankäynti ulkopuolisiin maihin nähden. Brutto kansantulo kasvoi keskimäärin viiden prosentin vuositahtia, kaksi kertaa enemmän kuin Isossa-Britanniassa ja Yhdysvalloissa. Tulliliitto sitoi tavarakaupan osalta yhteisön jäsenmaat tiukasti toisiinsa. Pohjimmiltaan kyse oli kuitenkin vain yhteisistä tuotemarkkinoista eikä niiden avulla päästy täydelliseen tavaroiden vapaaseen liikku-vuuteen. De Gaullen päivistä jatkunut poliitti-nen hajanaisuus ja 1970-luvun lamavuodet pitivät huolen siitä, ettei taloudellinen yhteistyö päässyt kehittymään pidemmälle. Suomi järjesti suhteensa Euroopan talousyhteisöön vuoden 1973 vapaakauppasopimuksella.

Delorsin sisämarkkinaohjelma

Käännekohta tapahtui 1980-luvun puolivälissä. Tuolloin julkistettiin komission puheenjohtaja Jacques Delorsin johdolla laadittu ns. Valkoinen kirja, jossa jaettiin kaupan esteet kolmeen ryhmään: fyysisiin, verotuksellisiin ja teknisiin esteisiin. Vuonna 1985 hyväksytyn Valkoisen kirjan lähtökohta oli näiden esteiden purkami-nen vuoteen 1993 mennessä, jotta tavarat, pääoma, palvelut ja työvoima voisivat liikkua vapaasti. Konkreettisesti sisämarkkinaohjelma sisälsi liki 300 säädös- ja toimenpide-ehdotusta, jotka toteuttamalla tavoitteeseen päästäisiin. Kuten edellä on todettu, sisämarkkina-ohjelman onnistumiseen vaikutti merkittävällä


61

tavalla vuoden 1987 Yhtenäis asiakirja. Sen myötä tehdyt perustami ssopi muksen muutokset tekivät mahdolliseksi päättää Valkoisen kirjan toimenpiteistä jäsenvaltioiden määrä-enemmistöllä. Lisäksi yhteisön toimivaltaa laajennettiin uusille alueille. Sisämarkkinaohjelma vietiin päätökseen valtaosin määräajassa. Ohjelmaan liittyvät neljä vapautta toteutettiin Suomen ja yhteisön välillä Euroopan vapaakauppajärjestön EFTAn puitteis-sa neuvotellulla sopimuksella Euroopan talous-alueesta ETAsta. ETA-sopimus allekirjoitettiin Oportossa Portugalissa toukokuussa 1992 ja se tuli voimaan vuoden 1994 alussa, vuotta ennen Suomen EU-jäsenyyttä. EFTAn jäsenmaista Sveitsi hylkäsi ETA-sopimuksen kansanäänestyk-sen jälkeen. Valkoisen kirjan toimenpiteistä yhteisö on hyväksynyt valtaosan. Hyväksymistä odottavia säännöksiä on edelleen verotuksen, teollisuuspo-litiikan, tekijänoikeuden ja yhtiöoikeuden alalla.

Kaupan fyysiset esteet

Fyysiset esteet tarkoittavat jäsenmaiden raja-asemilla tapahtuvia tavaroiden ja ihmisten tarkastuksia. Merkittävimmät tavaroihin, pää-omiin ja palveluihin liittyvät säännölliset tar kastukset on jo poistettu. Ihmisten osalta säännöllisistä rajatarkastuksista on luovuttu tullitoiminnassa. Tullitarkastusten loppumiseen on vaikutta-nut merkittävästi välillisen verotuksen järjestel-mien yhtenäistämiseksi tehty työ. Unionin jäsenenä Suomi sitoutui yhteisössä päätettyihin harmonisointitoimenpiteisiin. Välillisessä vero tuksessa se merkitsi muun muassa siirtymis-tä liikevaihtoverosta arvonlisäveroon ja valmiste verotuksen tasojen yhdenmukaistamista yhteisön kanssa. Välillisen verotuksen osalta yhtenäiseen, lopulliseen järjestelmään ei ole vielä päästy, eikä välillisten verojen tasojen harmonisoinnista ole löydetty sopua. Ongelmia on yhä esimerkiksi ym päristöverotuksessa ja liikenteen verotuksessa sekä arvonlisäverossa. Kyse on kenties vaikeim-masta jäljellä olevasta sisämarkkinoiden es teestä. Verotuksen harmonisointi ei koske henkilö-kohtaista tuloverotusta eikä sosiaaliturvamaksuja.

Saksalainen ja hollantilainen tullivirkamies sahaavat yhteistuumin Nettetalin ja Venlon välistä rajapuomia tammikuun 1. päivänä 1993 merkiksi viimeisen tullipuomin katoamisesta yhteisömaiden rajoilta.



Euron setelit ja kolikot otettiin käyttöön vuoden 2002 alusta lukien. Euro korvaa Suomen markan lisäksi Belgian frangin, Espanjan pesetan, Hollannin guldenin, Irlannin punnan, Italian liiran, Itävallan shillingin, Kreikan drak-man, Luxemburgin frangin, Portugalin escudon, Ranskan frangin ja Saksan markan.

Eri maiden uusia eurokolikoita.

63

Passien tarkastamisesta ei ole vielä voitu luopua; osa jäsenmaista on halunnut pitää tältä osin kiinni rajavalvonnasta muun muassa terrorismin ja huumerikollisuuden vuoksi. Hollanti, Belgia, Luxemburg, Ranska ja Saksa allekirjoittivat vuonna 1985 Luxemburgin Schengenissä sopimuksen rajamuodollisuuksien poistamisesta. Käytännössä sopimus tarkoittaa, että ihmiset voivat ylittää Schengen-sopimuk-seen liittyneiden maiden väliset rajat ilman tarkastuksia sekä maarajoilla, lentokentillä että satamien kautta. Ulkorajojen valvonnan hel pot- tamiseksi Schengen-maat ovat sopineet viisumi- politiikkansa yhtenäistämisestä. Sopimukseen ovat myöhemmin liittyneet Italia, Espanja, Portugali, Kreikka, Itävalta, Ruotsi ja Suomi. Suomi ja Ruotsi asettivat ehdoksi sopimuk-seen osallistumiselle pohjoismaiden passi-vapauden säilymisen. Käytännössä sopimusta alettiin soveltaa Suomen ja muiden Schengen-maiden välisessä liikenteessä vasta siirtymäajan jälkeen. Ennen sitä raja-asemilla tehtiin joitain muutostöitä ja kehitettiin Schengen-maiden rajaviranomaisten välistä tietojenvaihtoa. Helsinki-Vantaan lentoasemalle on rakennettu uusi matkustajaterminaali, jotta rajattomaan Eurooppaan matkustavat ja sieltä tulevat eu-rooppalaiset voidaan erottaa muihin maihin suuntautuvasta liikenteestä.

Kaupan tekniset esteet

Kaupan teknisillä esteillä tarkoitetaan valtioiden asettamia vaatimuksia, joka koskevat muun muassa tuotteiden ominaisuuksia, merkitse-mistä, pakkaamista ja valmistusta. Perinteisesti näillä säännöksillä on pyritty turvaamaan ihmisten terveyttä ja turvallisuutta, ympäristöä sekä kuluttajien etuja. Yleinen taloudellinen kasvu sekä tuotanto- ja elinoloissa vallinneiden erojen kaventuminen on vähentänyt poikkeavien kansallisten säännösten tarvetta. Yhteisen sääntelyn yksi lähtökohta onkin, että sillä halutaan estää jäsenvaltioita käyttämästä kansallisia säännöksiä keinona suojata omaa teollisuuttaan muiden yhteisömaiden kilpailua vastaan. Valkoisen kirjan ehdotuksista valtaosa tähtäsi juuri teknisten esteiden poistamiseen. Sit-temmin lainsäädäntöä on yhdenmukaistettu laa-jalti. Yhteisiä säännöksiä on annettu esimerkiksi elintarvikkeiden lisäaineista, pakkaus-

merkinnöistä, moottoriajoneuvojen teknisistä ominaisuuksista, lääkkeistä, kemian tuotteista, teollis- ja tekijänoikeuksista, palveluista ja televiestinnästä. Teknisten esteiden poistamisessa noudate-taan neljää pääperiaatetta. Ensinnäkin teknisiä lainsäädäntöohjeita annettaessa säädetään vain oleellisista turvalli-suus- ja muista vastaavista vaatimuksista. Poikkeuksena tästä tietyillä aloilla tehdään edelleen hyvin yksityiskohtaisiakin säännöksiä. Tällainen on esimerkiksi 2- ja 3-pyöräisten ajoneuvojen teknisiä ominaisuuksia säätelevä direktiivi. Varsinainen tuotteiden teknisiä omi-naisuuksia koskeva työ on eurooppalaisten standardisointijärjestöjen tehtävä. Sellaisilla aloilla, joilla lainsäädäntöä ei ole yhdenmukaistettu, jäsenvaltiot voivat peri-aatteessa itse määrätä teknisestä lain sää dän-nöstään. Tässä on kuitenkin otettava huomioon Rooman sopimuksen velvoitteet ja yhteisön tuomio istuimen ratkaisut. Jälkimmäisistä merkittävin tunnetaan Cassis de Dijon -periaat-teena. Sen mukaan yhdessä jäsenvaltiossa lailli sesti valmistettu ja markkinoitu tuote on päästettävä esteettä myös muiden jäsenvaltioiden markkinoille. Kolmanneksi tuotteet tarkastetaan ja niiden vaatimustenmukaisuus todetaan eli sertifioidaan vain kerran vientimaassa. Tämän takia tuotteiden tarkastukset on yhdenmukais-tettu ja jäsenvaltiot hyväksyvät vastavuoroisesti toistensa tarkastuslaitosten työn tulokset. Tuot-teiden vaatimustenmukaisuus osoitetaan CE-merkillä. Neljänneksi valtiot kertovat toisilleen valmistelemistaan teknisistä määräyksistä ja standardeista. Ilmoituksen vastaanottaneet valtiot voivat kolmen kuukauden aikana pyrkiä vaikuttamaan säännöksen sisältöön. Tietyissä tilanteissa jäsenvaltio voidaan velvoittaa pidem-päänkin lykkäykseen.

Tavaroiden vapaa liikkuminen

Kaupan esteiden raivaamisella oli merkittävin välitön vaikutus tavarakauppaan. Sen osalta Valkoisen kirjan ehdotusten toteuttaminen on onnistunut hyvin. Vasta yksityiskohtaisen lainsäädäntöohjelman ja rajatarkastusten poistamisen avulla on saatu aikaan todelliset tavarakaupan sisämarkkinat.


64

Tavarakaupan osalta tämän hetken merkit-tävimmät ongelmat liittyvät teknisten ja elintar-vikealan määräysten vastavuoroiseen tunnusta-miseen. Teknisten määräysten osalta pulmana on elinkeinoelämän ja markkinoiden nopea kehitys, jonka perässä tarkastustoiminta ja standardisointi eivät tahdo pysyä. Elintarvike-alalla tilannetta vaikeuttaa viime vuosina noussut yleinen huoli kuluttajien turvallisuu-desta. Sen seurauksena monissa maissa on ongelmia toisten maiden alueelta tulleiden ja siellä hyväksyttyjen elintarvikkeiden päästämisessä markkinoille.

Palveluiden vapaa liikkuminen

Palvelujen suhteellinen osuus kansantulosta kasvoi 1980-luvulla. Sekä palvelujen tarjonta että niiden tarjoamien työpaikkojen määrä lisääntyivät kaikissa yhteisömaissa nopeasti. Palvelujen vapaa liikkuminen tarkoittaa, että unionin kansalainen voi ostaa palveluja vapaas-ti unionin alueella. Vastaavasti vaikkapa vakuu-tuksia tai etelänmatkoja myyvä yritys voi tuottaa näitä palveluja samoin ehdoin kaikkialla unionissa. Näiltä osin liberalisointiin tähtäävä työ on on edennyt melko pitkälle. Kokonaisuutena palvelujen kaupan vapaut-taminen on kuitenkin edennyt tavarakauppaa selvästi hitaammin. Tähän vaikuttaa muun muassa se, että monet keskeiset palvelut ovat edelleen kansallisten monopolien omistuksessa. Suomen jäsenyyden aikana neuvosto on päättä-nyt esimerkiksi posti- ja teleliikenteen liberalisointiin liittyvistä lainsäädäntöohjeista.

Lainsäädäntötyötä on hidastanut myös se, että tosiasialliset erot jäsenmaiden välillä ovat monin paikoin suuria. Suomen tavoitteena on ollut mahdollisimman nopea palvelualan sääntelyn purku.

Pääomien vapaa liikkuminen

Suuressa osassa teollistuneita maita rahamark-kinat vapautettiin kansallisesta sääntelystä jo 1980-luvulla. Useimmissa maissa tämä tapahtui tietyssä mielessä pakon edessä, hallituksista riippumattoman taloudellisen kehityksen seu-rauksena. Euroopan unionissa pääomien vapaan liikkumisen viimeiset merkitykselliset esteet purettiin EMUn ensimmäisen vaiheen myötä 1990-luvun alussa.

Työvoiman vapaa liikkuminen

Alunperin työvoiman vapaampaa liikkumista yli rajojen tavoiteltiin, koska haluttiin varmistaa työvoiman saatavuus Euroopan eri osissa. Kehitys on osoittanut, että suuret massat eivät enää suurtyöttömyydenkään aikana lähde etsimään työmahdollisuuksia toisista maista. Koti, perhe, kulttuuri, korkea sosiaaliturvan taso ja sidonnaisuus omaan kieleen painavat vaa’assa enemmän kuin ansiotyö vieraassa maassa. On arvioitu, että unionin väestöstä vain noin prosentti käy vakinaisesti työssä toisen jäsenmaan alueella. Oikeudesta hakea työtä toisesta maasta lähtöhaluttomuus ei ole nykyään kiinni. Yhtei-sön säännösten perusteella kansalaisilla on oikeus hakea töitä, liikkua ja oleskella vapaasti


Unionin kansalaisten liikkumista rajojen yli helpotetaan mm. lentokenttien kylttimerkinnöillä.

65

kaikkialla unionin alueella. Työn etsimisen ajan jäsenvaltiot myös maksavat kansalaisilleen sosiaaliturvaan perustuvia korvauksia. Nuorten työntekijöiden vaihtoa varten on käynnistetty yhteinen toimintaohjelma. Määräykset eivät koske julkisen hallinnon palvelussuhteita. Yllättävää tuskin on, että aktiivisimmin työn perässä liikkuvat nuoret ja koulutetut ihmiset. Heidän kannaltaan tärkeitä ovat ne säännökset, joita on laadittu eri maissa suoritet-tujen tutkintojen vertailukelpoisuudesta. Myös kansallisten työviranomaisten yhteis-työtä on tiivistetty. Vuoden 1994 alusta lukien komission ja eri maiden välillä on toiminut EURES-järjestelmä, jonka kautta välitetään tietoja työmahdollisuuksista eri puolilla Eurooppaa.

Suomea koskevat siirtymäkaudet

sisämarkkinoilla

Suomi neuvotteli jäsenyys-neuvotteluissa eräissä kysymyk-sissä itselleen joukon siirtymä-kausia, joiden aikana yhteisön säännöksiä ei Suomessa tarvitse soveltaa. Siirtymäkauden päätyt-tyä on kansalliset lait muutettava vastaamaan yhteisön säännöksiä, jollei muusta erikseen sovita. Merkittävimmät siirtymäkauden säännökset on esitetty seuraa-vassa. Tavaroiden vapaan liikku-misen suhteen neuvotellut rajoi-tukset liittyvät lähinnä ympäristökysymyksiin. Yhteistä niille on se, että kyseisissä asiois-sa Suomen kansallinen lainsää-däntö on yhteisön tasoa tiukempi. Säännökset koskevat tiettyjen vaarallisten aineiden ja valmis-teiden markkinoille saattamisen

ja käytön rajoituksia, lannoitteiden ka dmium-pitoisuutta, tiettyjä torjunta-aineita, kasvin-suojeluaineita ja tiettyjen nestemäisten polttoai-neiden rikkipitoisuutta. Siirtymäkausia on sittemmin jatkettu tai yhteisön lainsäädännön tasoa nostettu Suomea vastaavaksi. Julkisuudessa kiinnostavimmat rajoitukset tavaroiden vapaaseen liikkuvuuteen koskevat alkoholi- ja tupakkatuotteiden tuontia. Niitä selostetaan tarkemmin verotusta käsittelevässä luvussa (s. 77). Pääomien liikkumisen osalta Suomi sai pitää voimassa vapaa-ajan asuntoja koskevan kansallisen lainsäädäntönsä vuoden 1999 loppuun saakka. Sen perusteella valtio saattoi tarvittaessa rajoittaa ulkomaalaisten oikeutta hankkia omistukseensa loma-asuntoja. Lykkäyk-sen taustalla oli 90-luvun alussa tunnettu huoli ulkomaalaisomistuksen lisääntymisestä. Pelät tiin,


Kuluttajien näkökulmasta EU:ssa harjoitettu sisämarkkinapolitiikka merkitsee vaikkapa sitä, että suomalaisia tuotteita on saatavilla helpommin kaikissa EU-maissa. Kuvassa Finlandia-vodkaa mainoste-taan Barcelonassa.

66

että varakkaat ulkomaalaiset ryntäävät sankoin joukoin Suomen järvien rannoille ja aiheuttavat kesämökkien hintojen nousun. Käytännössä rajoituksiin ei ole tarvinnut tur vau tua. Ulko-maalaisten kiinnostus yksityisten omis tamiin loma-asuntoihin on jäänyt vähäiseksi. Suomi sai pitää voimassa kolmansiin maihin päin aiemmin soveltamansa tullitariffin tiettyjen tuotteiden osalta kolmen vuoden ajan liittymisestä lukien. Luettelo sisälsi ennen muuta tekstiili- ja vaatetusteollisuuden sekä jalkineteollisuuden tuotteita. Suomen perimän perustullin ja yhteisen tullitariffin välinen ero poistettiin kauden kuluessa asteittain. Jäsenyysneuvottelujen aikana yhteisön neuvottelut Viron, Latvian ja Liettuan kanssa solmittavista kauppasopimuksista olivat edelleen kesken. Tämän vuoksi liittymissopimukseen kirjoitettiin säännös, jonka mukaan Suomi voi joka tapauksessa sallia Baltian valtioiden alkuperätuotteiden pääsyn markkinoilleen voimassa olleen tason mukaisesti.

Kauppapolitiikka

Euroopan unioni on vapaakauppa-alue eli yhteisön jäsenmaiden välillä ei ole tulleja. Vapaakauppa-alueeseen kuuluvat myös yhteisön ulkopuoliset maat Norja, Islanti ja Liechtenstein, joiden kanssa yhteisö on solminut ETA-sopimuk-sen. Vapaakauppasopimuksia on solmittu myös useiden muiden maiden kanssa. Kuten aiemmin on selitetty, unioni on myös tulliliitto. Mainitut Norja, Islanti ja Liechtenstein eivät kuulu tulliliittoon. Kauppapolitiikka on yhteisön toimi-vallassa. Se perustuu yhdenmukaisiin periaattei-siin etenkin tullien muuttamisessa, tulli- ja kauppasopimusten ja kaupan vapauttamiseen tähtäävien toimenpiteiden tekemisessä, vienti-politiikassa sekä kauppaa suojaavissa toimen-piteissä kuten polkumyynti- ja vientitukitapauk-sissa. Yksittäisten jäsenvaltioiden tekemät kauppapoliittiset sopimukset unioniin kuulu-mattomien maiden kanssa edellyttävät neuvos-ton hyväksyntää. Komissio laatii aloitteet uudek-

si lainsäädännöksi, ja neuvosto hyväksyy ne määräenemmistöllä. Kauppapolitiikan toteuttaminen kuuluu komissiolle, mutta jäsenmaat käyttävät vaiku-tusvaltaansa laajan komiteajärjestelmän puit-teissa. Komiteoita on sekä neuvoston että komis-sion alaisuudessa. Komiteoista tärkein on saanut nimensä perustamissopimuksen artiklasta 133, jossa sen tehtävät määritellään. Komitea käsitte-lee kaikki tärkeimmät alan kysymykset. Kauppa-politiikkaan liittyvät ehdotukset menevät sen kautta COREPERiin ja edelleen ministerien käsiteltäväksi neuvostoon. Suomea edustaa 133- komiteassa ulkoministeriön kauppapoliittinen alivaltiosihteeri. Komissio edustaa yhteisön jäsenvaltioita muiden maiden kanssa käytävissä kauppaa ja tulleja koskevissa neuvotteluissa. Komissio edustaa yhteisöä myös maailman kauppa-järjestössä WTO:ssa (World Trade Organisation). Euroopan unioni on kauppapolitiikassa maailmanlaajuisesti vahva vaikuttaja. EU vai-kutti keskeisellä tavalla siihen, että Dohassa (Qatar) marraskuussa 2001 päästiin WTO:n puitteissa sopimukseen uuden kauppaneuvottelu-kierroksen käynnistämisestä. Neuvotteluissa pyritään maailmanlaajuiseen kaupan vapautta-miseen sekä helpottamaan kehitysmaiden asemaa markkinoillepääsyn kautta. Itse asiassa suurin osa unionin solmimista sopimuksista on kauppapoliittisia. Neuvottelut yksittäisten sopi-musten solmimiseksi saattavat kestää vuosia. Jäsenmaat voivat sopia yhteisön ulkopuo-listen maiden kanssa sellaisista kauppapolitii-kan asioista, joilla ei toistaiseksi ole yhteistä lainsäädäntöä. Käytännön politiikan teossa jäsenmaat jakautuvat yhteisön sisällä usein ryhmittymiin kauppapoliittisen peruslinjauksen pohjalta. Suomi on jäsenyytensä ajan toiminut uudistus-mielisen ja avoimen kauppapolitiikan puolesta. Vuonna 1997 päättyneessä hallitusten välisessä konferenssissa HVK:ssa Suomi tavoitteli yhteisön toimivallan laajentamista uusille alueille. Tällaisia kysymyksiä, joista yhteinen lainsää-däntö vielä puuttuu, ovat muun muassa teollis- ja tekijänoikeudet sekä palvelujen kauppa. Toimivallan laajentamisen edellyttämää yksi-mielisyyttä ei löydetty. Yhteisön soveltamien tullien keskimääräi-nen taso on asettumassa keskimäärin 3,6 pro-


67

senttiin. Pääsäännön mukaan tullia kannetaan puolivalmisteista ja sellaisista raaka-aineista, joita on saatavilla yhteisön alueella. Jos jotain tuotetta ei ole yhteisön alueella jatkojalostusta varten, tullit voidaan jättää tietyksi ajaksi kantamatta tai kantaa ne alennettuina. Tullisuspension nimellä tunnettua järjestelyä käytettiin Suomen liittyessä yhteisön jäseneksi eräissä tapauksissa, joissa Suomi oli perinteisesti kantanut yhteisön tullia alempaa tullia tai nollatullia. Menettelyn avulla ratkaistiin muun muassa ongelma, joka liittyi matkapuhelinten valmistuksessa käytettyjen komponenttien tullittomaan tuontiin. Kehitysmaita kohtaan yhteisö soveltaa teollisuusmaiden tapaan tullietuusjärjestelmää. Sen nojalla myönnetään tullietuuksia noin 135 kehitysmaalle. Järjestelmä toimii siten, että vähiten kehittyneet valtiot saavat lisäetuuksia. Tuontia yhteisön alueelle säädellään vuonna 1994 hyväksytyn asetuksen pohjalta. Asetuksessa säädetään, miten yhteisöä tai jotakin sen aluetta kattavista tuonnin rajoituksista voidaan päättää. Erityisen vilkasta yhteisön toiminta on polkumyyntiin ja valtiontukiin liittyvissä asioissa.

Maatalouspolitiikka ja kalastus

Maatalouspolitiikan tavoitteet

Maatalouspolitiikka on ollut Euroopan talousyh-teisön perustamisesta lähtien yksi sen kaikkein tär keimmistä politiikan alueista ja ehdottomasti kiisteillyn. Eräät yhteisön historian vaikeimmat kriisit ovat liittyneet maatalouteen. Yhtä lailla monet yhteisön kehitystä edistäneet päätökset on tehty ratkaisuina maatalouspolitiikan ongel-miin. Rooman sopimuksen mukaan yhteis-markkinat ”käsittävät myös maatalouden ja maataloustuotteet”. Maatalouden yhteismarkkinat piti perustaa 12–15 vuoden siirtymä-kauden kuluessa. Komission piti laatia sitä koskeva ehdotus ja neuvoston tehdä päätös yksimielisesti. Jos konsensusta ei siirtymäaikana saavutettaisi, lopullinen päätös voitaisiin tehdä määräenemmistöllä.


Venäjän presidentti Vladimir Putin Tukholman Eurooppa-neuvoston tiedotustilaisuudessa keväällä 2001 EU:n silloisen puheenjohtajan, pääministeri Göran Perssonin (vas.) ja komission puheenjohtajan Romano Prodin (oik.) kanssa.

68

Vaikka maataloustuotannon asema oli 1950-luvulla tyystin toisenlainen kuin tänään, jäsenvaltioiden erilaiset peruslinjaukset näkyivät jo tuolloin. Sodan tuhoista toipuva Saksa tavoitteli markkinakeskeistä politiikkaa, joka olisi sallinut sen jatkaa halpojen elintarvikkeiden tuontia maailmanmarkkinoilta. Samalla Saksa halusi kuitenkin suojella saksalaisten maataloustuotta-jien elinkeinoa. Ranska pyrki luomaan yhteisön kattavan markkinaorganisaation, jonka puitteis-sa ranskalaiset tuottajat voisivat myydä tuottei-taan saksalaisille. Ristiriitaiset tarpeet näkyvät selvimmin niissä tavoitteissa, jotka talousyhteisön perus-tamissopimus yhteiselle maatalouspolitiikalle asettaa. Artiklan 39 mukaan politiikan perus-tavoitteita on viisi. Maatalouden tuottavuutta piti lisätä edistä- mällä teknistä kehitystä; ”varmistamalla, että maataloustuotantoa kehitetään järki- peräisesti”.Tällä tavoin piti taata maatalous-väestölle kohtuullinen elintaso ”lisäämällä maataloudessa työskentelevien henkeä kohti laskettuja tuloja”. Politiikalla piti ”vakauttaa markkinat”. Sen avulla oli määrä ”varmistaa

tarvikkeiden saatavuus” ja ”taata kohtuulliset kuluttajahinnat”. Myöhempi kehitys on mullistanut maa-talouselinkeinon merkityksen perinpohjaisesti. Arvostelua on herättänyt se, että laajoissa osissa yhteisöä maataloustuotanto on taloudellisesti kannattamatonta ja voi jatkua vain yhteisön tuen varassa. Yhteinen maatalouspolitiikka on johtanut huomattavaan ylituotantoon, jonka syömättä ja juomatta jääviä tuotteita viedään muualle maailmaan yhteisön tuella. Monissa maissa tuettu tehotuotanto aiheuttaa suuria vahinkoja ympäristölle. Maatalouden rahoitta-minen nielee yhteisön budjetista suhteellisesti suurimman osan, vaikka sen osuus kansan-tulosta on kutistunut kaikissa maissa huomat-tavasti. Kriitikoiden mielestä maatalouspolitiikan perustavoitteiden ristiriidasta on päästävä eroon. Heidän mukaansa kohtuullisen hintaisia elin-tarvikkeita saadaan ruokapöytään, vasta kun kannattamattoman tuotannon tukeminen lopetetaan. Nykyisen maatalouspolitiikan puolustajat katsovat, että rajut muutokset maatalouspolitii-kan perusteissa merkitsisivät heittäytymistä epävarmojen maailmanmarkkinoiden varaan. Heidän mielestään maataloudella on muitakin yhteiskunnan kannalta tärkeitä tehtäviä kuin elintarvikehuolto. Maatalouselinkeino ja sen harjoittajat ovat elävän maaseudun selkäranka.


Maataloustuottajat valvovat etujaan usein myös kokoussalien ulkopuolella. Traktorimarssit ovat näyttävä tapa osoittaa mieltä elinolosuhteiden huononemista vastaan.

69

Viime vuosikymmeninä tapahtunut ihmisten joukkomuutto maalta kaupunkeihin uhkaa autioittaa maaseudun. Kehitys voidaan pysäyttää vain, jos maatalouselinkeinon säilyminen tur vataan. Vaikka maatalous liittyy läheisesti muuhun talouteen, se sisältää myös erityispiir-teitä, joiden vuoksi täysin vapaa markkina-vetoinen kilpailu olisi tuhoisaa.

Yhteisen politiikan synty

Yhteisen maatalouspolitiikan pääarkkitehti oli komission ensimmäinen maatalouspolitiikasta vastannut jäsen, hollantilainen Sicco Mansholt. Hänen johdollaan maatalouspolitiikalle kehi-tettiin perusteet, jotka sekä Saksa että Ranska saattoivat hyväksyä. Ensimmäinen Mansholtin ehdottama perusratkaisu koski tuontimaksuja. Sen avulla kyettiin varmistamaan vakaa hintataso yhteisön tuottajille. Ehdotuksen mukaan tuojat joutuisi-vat maksamaan tuontimaksun, jonka suuruus määräytyisi laskemalla alhaisemman maail-manmarkkinahinnan ja yhteisön tukeman hinnan välinen erotus. Yhteisön näkökulmasta ehdotus oli nero-kas, sillä se siirsi Ranskan ja Saksan erimielisyy-

den ratkaisun yhteisölle. Ehdotus kelpasi hyvin myös ranskalaisille. Tuontimaksun käyttöön-otosta seuraisi, että korkeilla tuotanto-kustannuksilla toimivan Saksan maatalouden tukitaso määräytyisi yhteisössä määrätyn tuki-tason mukaan. Tämä puolestaan määrittäisi saksalaisten tuottajien tuotannon määrän ja sen myötä avaisi Saksan markkinoita kilpailulle. Saksa vastusti tuontimaksua. Se taipui siihen vasta tammikuussa 1962, kaksi viikkoa kestäneen maratonistunnon jälkeen. Saksan periksiantamiseen vaikutti viime kädessä Hol-lannin uhkaus estää Roomassa sovittu tavara-kaupan vapauttaminen aikataulun mukaisesti.

Politiikan perusteet

Yhteisen maatalouspolitiikan keskeiset toteuttamisperiaatteet ovat yhteiset markkinat, omien tuotteiden suosiminen niillä ja jäsenmai-den yhteinen rahoitus Euroopan maatalouden ohjaus- ja takuurahaston kautta. Yhteiset markkinat tarkoittavat maatalous-tuotteiden vapaata siirtymistä jäsenvaltioiden rajojen yli. Tämä edellyttää, että tullit, vientituet ja muut kaupan esteet on poistettu ja hinnat, kilpailusäännöt sekä hallintoon, kasvin- ja eläinsuojeluun liittyvä lainsäädäntö ovat yhden- mukaisia. Yhteinen markkina-alue merkitsee myös sitä, että luodaan yhteinen suoja kolman-sien maiden kilpailua vastaan.


Erityisen innokkaita suoran toiminnan kannattajia ovat ranskalaiset viljelijät. Kuvassa vihannesviljelijät ovat rakentaneet pyramidin Pariisissa Louvren sisäpihalla.

70

Oman tuotannon suosiminen merkitsee, että yhteisö asettaa jäsenmaiden tuotannon etusijalle ulkomaisiin tuotteisiin nähden. Käytännössä tätä toteutetaan tuontisuojan avulla, ylituotannon viennillä sekä kaikkinaisella tuo tannon tukemi-sella, jonka tarkoitus on saada yhteisön tuotanto ulkomaista parempaan asemaan. Yhteinen rahoitus tarkoittaa, että yhteisestä maatalouspolitiikasta aiheutuvat kustannukset ovat yhteisön vastuulla. Maatalouden ohjaus- ja takuurahaston varoja käytetään riippumatta siitä, mistä tuotteesta tai jäsenmaasta on kyse. Yhteisen rahoituksen lisäksi jäsenmaat an-tavat maatalouksilleen myös kansallista tukea. Sen myöntämiselle on rakennettu tiukat puitteet. Yhteinen maatalouspolitiikka toimii siten, että eri tuotteille määrätään interventiohinta ja kynnyshinta sekä näiden välissä oleva tavoitehin-ta. Interventiolla tarkoitetaan yhteisön bud je tis- ta rahoitettavia tukiostoja. Kun jonkin tuotteen hinta laskee alle interventiohinnan, yhteisö palauttaa hinnan tukiostoilla korkeammaksi. Maataloustuotteiden markkinoita ohjataan hallinnollisin keinoin. Yhteisön markkinoilla hinnat pidetään maailmanmarkkinoita kor-keammalla pääasiassa hintapolitiikan avulla. Tuontimaksujen avulla nostetaan tuonti-elintarvikkeiden hinnat yhteisössä sovellettavien kynnyshintojen tasolle. Sovitulla vähimmäis-hinnalla viedään vastaavasti tuottajilta ostetut ylijäämät ulkomaille vientituen turvin. Tällä tavoin kansallinen vientituki poistuu kokonaan käytöstä. Jäsenvaltiot ja niiden yritykset kilpailevat vientituen saamisesta keskenään. Ne esittävät tarjouksia sekä interventiovarastoista että vapail-la markkinoilla myytävien tuotteiden viemisestä yhteisön ulkopuolelle. Jos maailmanmarkkinahinta nousee korkeammalle kuin kynnyshinta, tuotteelle voidaan määrätä vientivero. Yhteisön korkean hintatason takia vientiveroja ei juuri ole joudut-tu käyttämään. Yhteisön hintapolitiikka perustuu pääosin yli 30 vuotta sitten rakennettujen tuotekoh -taisten markkinajärjestelmien varaan. Kullekin tuoteryhmälle on perustettu komission alainen ohjauskomitea, jossa on sekä jäsenmaiden että komission edustus. Komiteat ohjaavat tavaran kulkua ja siihen liittyen takuu- ja ohjaus-

rahaston rahavirtoja. Ne hyväksyvät tai hylkää-vät vientitarjoukset niiden hintatasosta ja yhteisön rahoitus- sekä markkinatilanteesta riippuen. Maataloustuotteiden hallinnolliset hinnat vahvistetaan komission esityksestä neuvostossa kerran vuodessa. Hintapakettia koskevat neuvot-telut kestävät neuvostossa kuukausia ja huipen-tuvat jopa vuorokausia jatkuvaan ministeri-kokoukseen. Maatalousneuvoston maraton-istunnot ovat tulleet pituutensa ohella tunne-tuiksi siitä, että niissä ratkotaan usein myös monia muita vuoden mittaan ratkaisematta jääneitä maatalouden ongelmia. Hintapäätöksen toimeenpano hoidetaan komission ja hallitusten kautta. Hinnat määri-tellään yhteisellä valuuttayksiköllä eurolla, jonka edeltäjä ecu luotiin alunperin juuri maatalouspolitiikassa käytettäväksi laskenta -yksi köksi. Euroista hinnat muutetaan kan sal-lisiksi valuu toiksi neuvoston määräämien ns. vihreiden va luuttakurssien avulla. Koska las-kennassa ei nojata markkinakursseihin vaan poliittiseen pää töksentekoon, tästä seuraa, että tuottajahin nat ovat käytännössä erilaisia yhtei-sön eri osissa. Jäsenmaihin perustetut interventioelimet ostavat yhteisön alueella tuotetut, tietyt vaati-mukset täyttävät ja niille tarjotut tuotteet vuosit-tain vahvistettuun hintaan. Tuotteet varastoidaan ja sopivan hetken tullen joko päästetään yhteisön markkinoille tai viedään vientituen turvin yhteisön ulkopuolelle. Tavoitehinnalla tarkoitetaan hintaa, joka tuottajan pitäisi keskimäärin saada markkina-vuoden aikana. Tuotteita, joille tavoitehinta lasketaan, ovat viljat, sokeri, maito, oliiviöljy sekä tietyt muut kasvituotteet. Interventiohinta tarkoittaa hintaa, jolla inter ventioelimet ostavat tavaraa varastoon. Komission velvollisuus ostaa tuotetta varastoon alkaa, kun tuotteen markkinahinta alittaa interventiohinnan sovitulla prosentilla. Interventiohinta määrätään muun muassa naudanlihalle, viljoille, sokerille, voille ja maitojauheelle. Kynnyshinta on yhteisön ulkorajalla vaikuttava alin tuontihinta. Maatalouden tuontisuoja määritellään kynnyshinnan mu-kaan. Toisin sanoen kynnyshinta on alin hinta, jolla jokin yhteisön ulkopuolinen maa voi tuoda


71

maataloustuotteita alueelle. Kynnyshinta vah-vistetaan muun muassa viljoille, sokerille, maitotuotteille ja oliiviöljylle.

Maatalouden tuet

Maatalouselinkeinon sisäisten ja alueellisten tuloerojen tasaamiseen käytetään yhteisön budjetista maksettavia tukia, joita voidaan rajoitetusti ja erikseen sovitulla tavalla täyden-tää kansallisesti. Tällaiset tuet ovat maatalouden rakennepolitiikkaa. Ensimmäiset merkittävät rakennepoliittiset tuet olivat varhaiseläkkeitä, investointitukia ja ammattikoulutuksen tukea, jotka otettiin käyttöön 70-luvulla. Vasta tuolloin aloitettiin maatalouden rakenteen järjes tel-mällisempi kehittäminen. Rakennepolitiikan yleisenä tavoitteena on ollut tilakoon suurenta-minen ja tehokkaampi tuotanto. Uudempia rakennepolitiikan välineitä ovat muun muassa nuorten viljelijöiden aloitustuki, viljelijöiden yhteistoiminnan tuki sekä maata-loustuotteiden jalostuksen ja markkinoinnin kehittämiseen tarkoitettu tuki.

Yhteisön käyttämistä tukimuodoista vuoristoisten ja epäedullisten alueiden (Less Favoured Areas, LFA) tuki on luonteeltaan puhtaimmin säilyttävää. LFA-tuen päätavoite on varmistaa, että maatalous voi jatkua tietyillä alueilla. LFA-tuki suunniteltiin aikanaan yhtei-sön silloisten jäsenmaiden vuoristoalueita ja erityishaitoista kärsiviä pieniä alueita silmällä-pitäen. Nykyisin noin puolet yhteisön maatalouspinta-alasta on luokiteltu tuki-alueeksi. Yhteisön maatalouspolitiikkaa uudistettiin viimeksi ns. Agenda 2000 -ratkaisujen yhteydessä Berliinin Eurooppa-neuvostossa maaliskuussa 1999. Osana laajempaa yhteisön poliitikan uudistusta päätettiin alentaa viljan ja maidon interventiohintoja sekä lihan saamaa tukea. Alenevia tukia korvataan viljelijöille maksettavilla suorilla tulotuilla. Viinin, viljan, lihan ja maidon markkinointijärjestelyt uudiste-taan.

Suomen jäsenyysneuvottelut ja maatalous

Suomen jäsenyysneuvottelujen ylivoimaisesti vaikeimmat kysymykset liittyivät maatalouteen. Tämä oli osittain seurausta senhetkisestä poliit-tisesta tilanteesta. Hallituksen johtavan puolu-een, Suomen Keskustan kannattajakunta ja


Tasaista viljelysmaata Ilmajoelta. Pohjanmaalla maatalouselinkeinon jatkaminen lienee tulevaisuu-dessakin mahdollista vain, jos yhteinen maatalouspo-litiikka sallii pohjoisen oloihin soveltuvien erityistukien käytön.

72

jossain määrin myös sen johtohenkilöt olivat syvästi erimielisiä yhteisöön liittymisestä. Ennen muuta maataloutta lähellä olevat päättäjät epäilivät jäsenyyden johtavan maatalouselin-keinon edellytysten romahtamiseen Suomessa. Neuvottelujen vaikeudet johtuivat kuiten-kin enimmäkseen asiallisista ongelmista. Maata-louden harjoittamisen edellytykset ovat Suomes-sa muun muassa luonnonolosuhteista johtuen huonommat kuin muualla yhteisössä. Suomessa harjoitettu maatalouspolitiikka poikkesi paljolti myös luonteeltaan yhteisön maatalouspolitiikas-ta. Kotimaisen maatalouden kehittäminen oli monien mielestä jäänyt ajastaan jälkeen. Maata-louspolitiikasta oli tullut kansallisen puoluepoli-tiikan väline ja välikappale. Tämä puolestaan oli vähentänyt maatalouden kansainvälistä kilpailukykyä ja hyväksyttävyyttä kansalaisten silmissä. Kysymys ei ollut siitä, että yhteisön ko -missio tai jäsenmaat olisivat halunneet Suomen maatalouden ahdinkoa. Neuvottelujen ongelmat olivat seurausta yhteisön maatalouspolitiikan ja siihen sisältyvän tukijärjestelmän perusluonteesta. Vuosikymmenien varrella luotu maatalouspolitiikka on sadoista, jollei tuhansis-ta kompromisseista syntynyt säädösten ja hallin- nollisten määräysten kokonaisuus, jonka sisäistä tasapainoa komissio ja jäsenmaat valvovat liki vainoharhaisella vimmalla. Vaikka Suomen maataloustuotannon merkitys yhteisön markki-noilla on melkein kaikissa tuotteissa häviävän pieni, Suomen erityisoloihin perustuvia siirtymäkausia ja uusia tukimuotoja kavahdet-tiin. Komissio pelkäsi joutuvansa Suomelle sallittavien poikkeusten maksumieheksi muihin jäsenmaihin päin. Jäsenmaat halusivat tukea komissiota eikä ainakaan osa niistä tuntenut (saati halunnut tuntea) Suomen oloja hyvin. Jäsenyysneuvottelut huipentuivat helmi- maaliskuun vaihteessa 1994 pidettyyn kokouk-seen, joka kesti useita päiviä ja öitä. Kokoukses-sa ratkaistiin suurimmat jäljellä olleet avoimet kysymykset. Vaikeimmat asiat liittyivät maa-talou teen: tukijärjestelmän pysyvyyteen, epä suo-tuisien alueiden tuen saamiseen koko maahan, mahdollisuuteen käyttää kansallista maatalous-tukea sekä ympäristötukeen. Komission pääsih-teeri David Williamson tuli suomalaisten neu-vottelijoiden luo tiistaina 1. maaliskuuta vähän yli kello 18 ja kertoi neuvoston hyväksyneen neuvotteluratkaisun.

Liittymissopimuksen

erityisjärjestelyt maataloudessa

Pelkästään yhteisöstä saatavien tukien avulla ei maatalouden jatkuvuutta Suomessa olisi voitu turvata. Yhteisön hintatasolla ja sen käyttämillä tukimuodoilla maataloustuotannosta ei jää vil jelijälle tuloa. Tuotannon jatkuminen edellytti kan sallisia tukiratkaisuja, joilla korvataan tulonmenetyksiä. Kansallisesta tuesta ja sen myöntämisperiaatteista tuli neuvottelujen yksi kiperimmistä kysymyksistä, kun selvisi, ettei yhteisö suostu Suomen pyytämään asteittaiseen hintasopeutukseen. Suomi sai lopulta luvan maksaa kansallis-ta pohjoista tukea 62. leveyspiirin pohjoispuolel- la ja tietyillä leveyspiiriin rajoittuvilla etelä puo-lisilla alueilla. Tuelle on asetettu rajoituksia. Se on muun muassa sidottava perinteisiin tuot-teisiin ja tuotantomääriin eikä se saa kas vattaa tuotannon tehokkuutta. Vakavien vaikeuksien hoitamiseksi Suomel-la on lisäksi oikeus turvautua kansallisiin maa- ja puutarhatalouden tukitoimiin ja yhteisön osarahoittamiin normaaleihin tukiin. Tällä tavalla tuet voivat kattaa koko Suomen. Vuosina 2000–01 maatalouspoliittista keskustelua hallitsi Agenda 2000 -uudistuksen soveltaminen käytäntöön, EU:n ja Yhdysvaltojen kauppapoliittinen keskustelu geenimuunnelluis-ta tuotteista ja eläinhormoneista, BSE sekä WTO:n kauppaneuvottelut, jotka aloitettiin Dohassa (Qatar) marraskuussa 2001. Vuoden 2001 keskeisiä keskustelunaiheita oli myös EU:n jäsenyyttä hakevien maiden sopeutuminen unionin jäsenyyteen. Viljelijöiden tukijärjestelmät ovat nyt tiedossa muutamaksi seuraavaksi vuodeksi. Agenda 2000 määrittää yhteisen maatalouspoli-tiikan toimintaympäristön vuoteen 2006 asti ja maidon osalta vuoteen 2008 asti. EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa (CAP) ryhdytään kuitenkin arvioimaan uudelleen vuosina 2002–2003. Suomi neuvottelee samaan aikaan Euroo-pan komission kanssa Suomen EU-liittymisso-pimuksen 141 artiklan perusteella sovellettavan kansallisen tukijärjestelmän jatkamisesta vuoden 2003 jälkeen. Aktiivitilojen ja tukea saavien tilojen määrä on laskenut alle 80 000:een. Maatalous-laskenta 2000:nen mukaan aktiivista tuotanto-


73

toimintaa harjoitti yhteensä 79 783 maa- japuutarhatilaa vuonna 2000 (lähde: TIKE:n julkaisu 2001:2). Vuonna 2001 käytettävänä olevasta maataloustuesta (10,1 mrd. mk) näiden EU:n kokonaan maksamien tukein osuus oli 24 %. EU:n ja Suomen yhteisesti maksamien, maaseudun kehittämiseen tähtäävien tukien osuus kokonaistuesta on 42 %. Luonnonhaitta-korvauksesta EU maksaa 30 % ja ympäristötuesta 55 %. Kolmas tukikokonaisuus on Suomen kansalliset tuet. Vuonna 2001 niiden osuus maa-talouden koko tukipaketista oli 35 %.

Kalastus

Liittyminen jäseneksi tiesi samalla liittymistä yhteiseen kalastuspolitiikkaan. Se kattaa peri-aatteessa kaikki kalavedet, kalanviljelyn, kalan markkinoinnin ja kalatalouden rakenne-politiikan. Sisävedet ja makean veden kalalajit eivät politiikan piiriin kuulu. Yhteisen kalastuspolitiikan perusperiaattei-ta ovat yhteiset kalastusvedet, yhteiset kala-tuotteiden markkinat ja markkinaorganisaatiot, kalakantojen säätely eräiden keskeisten lajien kalastusta rajoittamalla ja yhteinen politiikka kolmansiin maihin päin. Suomessa kalastuselinkeinolla on kansan-talouden kannalta vähäinen merkitys, alle 0,2 prosenttia bruttokansantuotteesta. Eräillä rannikkoalueilla elinkeino on kuitenkin tärkeä. Vuoden 1999 lopussa ammattikalastajia oli 3 800, joista noin 40 % toimi päätoimisina kalastajina.

Alue-ja rakennepolitiikka

Euroopan maat ovat harjoittaneet kansallista aluepolitiikkaa jo vuosikymmenien ajan. Toi-minnan tavoitteet ovat olleet kaikkialla saman-suuntaisia. Niiden avulla on pyritty pie-nentämään alueellisia kehityseroja ja ta sa-painottamaan alueellista kehitystä. EY:n yhteinen aluepolitiikka sai alkunsa yhteisön laajentuessa ensimmäisen kerran.

Ennen muuta Irlannin mukaantulo lisäsi alueellisia kehityseroja. 1980-luvun laajentumi-sen yhteydessä paineet aluepolitiikan vahvistami-seen kasvoivat. Kreikan, Portugalin ja Espanjan jäsenyyksien myötä köyhissä maissa ja niiden alueilla asuvien ihmisten määrä kaksin-kertaistui. Kehityserojen tasaamiseksi yhteisö tukee budjetistaan ja valtiot kansallisista budjeteistaan heikommassa asemassa olevia maita ja aluei-ta.Yhteisön käytössä olevia välineitä ovat ra ken-nerahastot, koheesiorahasto ja Euroopan inves-tointipankki. Rakennerahastoja ovat Eu roopan aluekehitysrahasto (European Regional Development Fund, ERDF), Euroopan sosiaali-rahasto, ESR (European Social Fund, ESF) sekä maatalouden tuki- ja ohjausrahasto. Vaikka näitä nimitetään rahas toiksi, todellisuudessa ne saavat varansa suoraan yhteisön budjetista. Euroopan yhtenäisasiakirjassa taloudelli-nen ja sosiaalinen koheesio eli yhteenkuuluvuus nostettiin yhdeksi yhteisön keskeiseksi tavoitteek-si. Sen edistämiseksi päätettiin uudistaa yhteisön rakennerahastojen toimintaa ja kaksinkertaistaa niiden kautta tuleva rahoitus vuoteen 1993 mennessä. Maastrichtissa koheesiota korostettiin näkyvästi. Tässä vaiheessa huoli maiden välisis-tä ja alueellisista kehityseroista johtui jo ennen muuta EMUsta ja sen pelätyistä seuraamuksista alueelliselle kehitykselle. Tämän vuoksi päätet-tiin perustaa erillinen ko heesio rahasto, jonka tarkoituksena on auttaa köy hempiä jäsenmaita täyttämään EMU-jäsenyyden edellytykset. Berliinin Eurooppa-neuvostossa päätettiin alue- ja rakennepolitiikan uudistuksesta osana laajempaa Agenda 2000 -kokonaisuutta. Meno-jen katoksi sovittiin 213 miljardia euroa kulu-van rahoituskauden (2000–2006) aikana. Lisäystä edeltävään kauteen on noin viisi miljar-dia euroa. Sopimus koskee nykyistä 15 jäsen-maata. Alue- ja rakennepolitiikka on yhteisön budjetissa toiseksi suurin menoerä heti maata-louden jälkeen. Yhteisön aluepoliittinen toiminta jakautuu karkeasti ottaen kahtia: yhteisen aluepolitiikan säädöksiin ja kansallisen aluetuen valvontaa koskeviin kilpailusäädöksiin.


74

Yhteinen aluepolitiikka

Yhtenäisasiakirjassa määriteltiin yhteisen aluepolitiikan tavoitteeksi edistää ”koko yhtei-sön harmonista kehitystä”. Toisin sanoen yhtei-sön on pyrittävä vahvistamaan eri alueiden taloudellista ja sosiaalista yhteenkuuluvuutta. Erityistä huomiota on kiinnitettävä siihen, että vähennetään ”eri alueiden välisiä eroja ja heikoimmin kehittyneiden alueiden jälkeenjää-neisyyttä”. Julkisuudessa on runsaasti keskusteltu siitä, kuinka pysyviin tuloksiin rakenne-politiikalla ylipäätään on mahdollista päästä. Komissio on velvollinen laatimaan kolmen vuoden välein raportin, jossa toiminnan tulok-sellisuutta selvitetään. Yhtäältä voidaan sanoa, että yhteisön tuella on saatu aikaan näkyviä muutoksia muun muassa Espanjan ja Portuga-lin kehitysalueiden rakenteissa. Parhaana esimerkkinä aluepolitiikan tuloksellisuudesta mainitaan Irlanti, jonka kansantalous on vau rastunut jäsenyyden aikana huomattavasti. Yhteisön köyhimpiin luetusta valtiosta on tullut yksi EMUn kolmanteen vaiheeseen kiistat to-mimmin kelpaavista. Toisaalta useimmissa koheesiomaissa koetaan yhteisön tuki eräänlaiseksi saavutetuksi eduksi, josta nauttivat valtiot muodostavat tietyissä asioissa yhtenäisen poliittisen ryhmitty- män yhteisön sisällä. Kyseenalaista myös on, kuinka pysyviä tuloksia sinänsä näyttävällä tukipolitiikalla on vaikkapa Kreikassa saatu aikaan. Tällaisissa tapauksissa ei ole niinkään kyse yhteisön tukipolitiikan heikkoudesta kuin jonkin jäsenmaan tehottomasta toiminnasta.

Kansallinen aluepolitiikka

Komissio valvoo, että yrityksille myönnettävät valtion tuet eivät riko perustamissopimuksen määräyksiä. Rooman sopimuksen mukaan kiellettyä on sellainen tuki, joka ”vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua suosimalla jotain yritystä tai tuotannonalaa” ja ”vaikuttaa jäsen-valtioiden väliseen kauppaan”. Valvonta koskee vain yrityksille myönnettävää tukea. Esimerkiksi kuntien valtionosuusjärjestelmä jää sen ulko-puolelle. Kansallisesti voidaan vapaasti päättää myös julkisten investointien suuntaamisesta alueellisin perustein.

Tuen käsitettä ei ole määritelty tyhjentäväs-ti ja kielteisestä peruslinjasta on olemassa poikkeuksia. Tästä on seurannut käytännössä valvontaan ja säännösten tulkintaan liittyviä ongelmia. Jäsenmaiden on ilmoitettava eli notifioitava komissiolle kaikki suunnittelemansa uudet tuet ja muutokset, joita se aikoo tehdä olemassaoleviin tukiin ja seurattava valtiontuki-en kertymistä yrityksiin. Jos komissio epäilee, että tuki voi vääristää kilpailua, se käynnistää asiassa tutkimukset. Niiden perusteella se voi määrätä valtion muuttamaan tukea tai lopetta- maan sen kokonaan. Kiistatapaukset viedään yhteisön tuomioistuimen ratkaistaviksi. Samaan voidaan päätyä, mikäli jäsenmaa laiminlyö ilmoitusvelvollisuutensa. Rooman sopimuksessa on säädökset myös sallitusta kansallisesta aluetuesta. Sisä markki-noiden kanssa yhteensopivaa on esimerkiksi tukea taloudellisen kehityksen edistämistä ”alueilla, joiden elintaso on poikkeuksellisen alhainen tai joilla vajaatyöllisyys on vakava ongelma”. Kansallista tukea voidaan antaa myös ”tietyn taloudellisen toiminnan tai talousalueen kehityksen edistämiseksi, jos tuki ei muuta kaupankäynnin edellytyksiä yhteisen edun kanssa ristiriitaisella tavalla”.

Tuen kohteet

Aluekehitysrahaston tehtävä on yhteisön alueel-listen kehityserojen vähentäminen. Sen kautta tuleva rahoitus kohdistuu käytännössä juuri yhteisön ongelmallisimmille alueille. Sosiaali-rahasto ja maatalousrahasto eivät ole samalla tavoin pelkästään aluepolitiikan välineitä. Aluekehitysrahasto keskittyy enemmän raken-teelliseen rahoitukseen ja maatalouden ohjaus-rahasto maaseudun elinkeinoelämän monipuo-listamiseen. Ohjausrahastolla on myös puhtaasti maatalouden tukien maksuun liittyviä tehtäviä. Tärkeää on huomata, että rahastojen kautta myönnettävän tuen saanti edellyttää aina myös kansallista rahoitusta. Yleensä sen tulee olla vähintään puolet kokonaiskustannuksista.

Rahastojen toimintaa ohjataan yhteisten tavoit-teiden pohjalta.


75

Tavoitteiden määrä vähennettiin aiemmasta kuudesta kolmeen Agenda 2000 -ratkaisujen yhteydessä. Tavoitteet ovat

• Kehityksestä jälkeenjääneiden alueiden kehit-täminen ja sopeuttaminen (1)• Rakenteellisista ongelmista kärsivien alueiden taloudellinen ja sosiaalinen muutos (2)• Koulutus- ja työllisyyspolitiikkojen sekä järjestelmien sopeuttaminen ja modernisointi (3)

Tavoitteiden 1 ja 2 rahoituksesta päätettäessä kriteerinä käytetään väestöä, alueellista ja kansallista varallisuutta sekä rakenteellisten ongelmien suhteellista suuruutta erityisesti työttömyyden osalta. Tavoitteeseen 3 rahoitusta myönnettäessä ratkaisevaa on väestön lisäksi työllisyystilanteeseen, sosiaaliseen syrjäytymiseen, koulutukseen ja naisten osallis-tumiseen työmarkkinoilla liittyvät tekijät. Liittymissopimuksessa Suomi sai ns. tavoite 6 -tukea harvan asutuksen perusteella. Agenda 2000 -ratkaisujen perusteella tavoite 6 -tuki sisällytetään uuteen tavoite 1:een. Tavoite 6 koskee alunperin Suomessa neljää kokonaista maakuntaa ja osia neljästä muusta maakunnasta. Komissio päättää tavoitealueittain ohjelmi-en rahoituksesta hallituksen esitysten pohjalta vuonna 2000. Samaa keskittämisen periaatetta sovelle-taan myös yhteisöaloitteisiin, joiden lukumäärä putoaa kolmestatoista neljään. Jäljelle jäävät yhteisöaloitteet ovat rajat ylittävän yhteistyön hankkeiden rahoitukseen käytettävä Interreg, maaseutualueiden kehitykseen tarkoitettu Leader, työmarkkinoilla tapahtuvaa syrjintää vastaan taisteleva Equal ja kriisiin joutuneiden kaupunkien ja esikaupunkialueiden uudistami-seen sovellettava Urban. EU-tuki edellyttää siis aina lisäksi kansallista rahoitusta. Siitä huolehtivat eri ministeriöt, kunnat, yritykset ja muut yksityiset tahot. Kan-salliset rahoitusosuudet budjetoidaan valtion budjetissa niille ministeriöille, joiden toimi-alaan toteutus kulloinkin kuuluu. Samoin menetellään yhteisöstä saatavan tuen kanssa. Kuntien muodostamat maakuntien liitot (19 + Ahvenanmaa) toimivat Suomessa alue-kehitysviranomaisina omilla toimialueillaan. Liittojen johdolla on laadittu maakunnalliset ohjelmat yhdessä muiden alueella toimivien tahojen kanssa.

Hankekohtaisesta valmistelusta ja rahoi-tuksesta sekä kansallisen että yhteisön rahoituksen osalta päättävät ne viranomaiset, joilla on alan työnjaon mukaisesti varat käytössään. Rakennerahastoista saatavan tuen toimeenpano varmistetaan yhteistyössä valtion ja komission kesken.

Kilpailupolitiikka

Yhteisön kilpailupolitiikan on määrä tukea sisämarkkinoiden toimintaa. Kilpailupoli-tiikkaan luetaan yrityksiä velvoittavat kilpailu-säännöt sekä valtion tukia ja julkisia hankintoja koskevat määräykset. Sääntöjen tarkoitus on estää yhteisön sisäisen kaupankäynnin vääristymät. Yhteisön toimivalta ei ulotu kaikkiin kilpailukysymyksiin. Se koskee vain asioita, joiden vaikutukset ylittävät jäsenvaltioiden rajat. Muutoin kilpailupolitiikasta päätetään kansal-listen kilpailusäännösten puitteissa. Tämän vuoksi esimerkiksi tietyn suuruiset yritysfuusiot on hyväksyttävä komissiossa.

Yritysten fuusiot

Yhteisön ja sen etua vartioivan komission valta on suurimmillaan juuri kilpailusäädöksien noudattamisen valvonnassa ja toimeenpanossa. Rooman sopimus kieltää määräävän markkina-aseman väärinkäytön sekä sellaiset yritysten väliset sopimukset tai yhteenliittymät, jotka saattavat rajoittaa kilpailua. Määräyksiä sovelle-taan yhteisön kaupan kannalta merkittäviin tapauksiin. Julkisuudessa vilkkainta keskustelua herättävät yleensä suuryritysten fuusiot. Suomen jäsenyyden aikana yhteisön kilpailusäännöistä on puhuttu muun muassa Keskon ja Tukon sekä Nordbankenin ja Meritan fuusioiden yhteydessä. Lähtökohta fuusiokontrollin soveltamiseen on osallistuvien yritysten liikevaihto. Jos niiden yhteenlaskettu maailmanlaajuinen liikevaihto ylittää viisi miljardia euroa, ja ainakin kahden hankkeeseen osallistuvan yrityksen yhteisön alueella kertyvä liikevaihto ylittää 250 miljoo-


76

naa euroa, sovelletaan fuusiokontrollista annet-tua yhteisön asetusta. Poikkeuksena on tilanne, jossa vähintään kaksi kolmasosaa yhteisön alueella syntyneestä liikevaihdosta on lähtöisin yhdestä ja samasta jäsenvaltiosta. Pankkien osalta laskentatapa on erilainen. Maailmanlaajuisen liikevaihdon sijasta ehto on, että kymmenesosa kaikista varoista on yhteisön alueella. Yhteisön alueen liikevaihdon asemasta käytetään laskukaavaa, jossa mitataan pankkien liiketoimista johtuvien saatavien määrää. Kaavan monimutkaisuus on yleensä omiaan hillitsemään suurten pankkifuusioiden julkista kommentointia komission taholta. Jos fuusio kuuluu kilpailusäännösten soveltamisen piiriin, komissio tutkii, syntyykö sen tuloksena määräävä markkina-asema, jonka seurauksena tehokas kilpailu sisämarkkinoilla tai sen merkittävällä osalla estyisi. Lähtökohta on, että julkisia ja yksityisiä yrityksiä kohdellaan samalla tavoin. Sellaisten julkisten yritysten eli lakisääteisten monopolien, joille valtio on antanut yhteiskunnallisen palvelutehtävän tai veromonopolin, tilanne on jossain määrin toinen. Niiden tulee noudattaa kilpailusääntöjä siinä määrin, kuin sääntöjen soveltaminen ei estä niille uskottujen tehtävien hoitamista. Tietyt ehdot täyttävistä julkisista hankin-noista on järjestettävä tarjouskilpailu, joka on avoinna kaikkien jäsenmaiden yrityksille. Val tion tuki on kielletty, jos se vääristää kilpai-lua tai vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kaup-paan. Yhteisön kilpailupolitiikka on ollut kiivaankin julkisen keskustelun kohteena. Komissio on pyrkinyt laajentamaan toimi-valtansa koskemaan myös sellaisia yhteisön ulkopuolisissa maissa sijaitsevia yrityksiä, joilla on merkittävässä määrin toimintaa yhteisön alueella. Tuore esimerkki tällaisesta tapauksesta oli taannoinen amerikkalaisten lentokone-valmistajien McDonnel-Douglasin ja Boeingin yhteistyöhanke. Komission kilpailuviranomaiset tulkitsivat, että hanke oli vastoin yhteisön kilpailusääntöjä ja uhkasivat amerikkalaisia vastatoimilla, mikäli komission vaatimia muu-toksia yhtiöiden keskinäisiin sopimuksiin ei tehdä. Neuvottelut johtivat lopulta siihen, että lentokoneyhtiöt muuttivat sopimustaan komis-siota tyydyttävällä tavalla.

Toisaalta komission kilpailuviranomaisia on kritisoitu yhteisön sisällä liian helposta taipumisesta tiettyjen suurten jäsenvaltioiden myöntämiin valtiontukiin. Keskustelua on käyty tässä yhteydessä muun muassa Saksan tappiol-listen suurtelakoiden tukemisesta. Myös suomalaiset yritykset ovat saaneet koetella jäsenyyden aikana yhteisön kilpailu-lakien rajoja. Komissio hylkäsi Keskon ja Tukon fuusion ja pakotti yhtiöt neuvottelemaan jär-jestelyn laajoilta osin uusiksi. Tapaus johtui ainakin osaltaan siitä, että asianomaiset yhtiöt eivät olleet ottaneet ennakkoon selvää komission kilpailuviranomaisten kannasta suunnitellun fuusion yksityiskohtiin. Erityistä huolta Suomessa on kannettu alkoholimonopolista. Alkon asemaa muutettiin jo liittymisen yhteydessä radikaalisti. Liittymis-sopimuksen perusteella vain monopolin vähittäismyynnin yksinoikeus on säilytetty. Sopimuksen määräysten tulkinta on sittemmin asetettu kiistanalaiseksi sekä Suomen että samantyyppisen alkoholipolitiikan omaavan Ruotsin osalta. Yhteisön tuomioistuin on sittem-min vahvistanut valtion oikeuden alkoholimonopoliin. Todennäköistä silti on, että alkoholin tuonnin vapautuminen ennen pitkään johtaa Alkon monopolin murtumiseen myös vähittäismyynnissä.

.Julkiset hankinnat

Rajattomassa Euroopassa julkisen vallan rooli ja tehtävät muuttuvat. Entisestä holhoajasta tulee kannattamattoman elinkeinotoiminnan viimei-nen toivo, jonka puoleen kaikki hädän hetkellä kääntyvät. Toisaalta sekä valtioilla että yhteisöllä on suuri kiinnostus pitää huolta siitä, etteivät viranomaiset toiminnallaan vie pohjaa markkinoiden avaamiseksi tehdyiltä päätöksiltä. Raja-aitojen kaatumisen myötä on alettu kiinnittää enenevästi huomiota julkiseen val-taan erilaisten tavaroiden ja palvelujen ostajana. Eräiden laskelmien mukaan julkiset hankinnat muodostavat 15–20 prosenttia unionimaiden yhteenlasketusta bruttokansantuotteesta. On arvioitu, että tehokkaammalla kilpailuttamisella saataisiin aikaan 5–10 prosentin säästöt hankintakustannuksissa. Hankintamääräyksiä sovelletaan valtion, kuntien viranomaisten ja liikelaitosten sekä


77

eräiden erityis- ja yksinoikeuden nojalla toimivi-en yhteisöjen tavarahankintoihin, rakennusurakoihin ja palveluihin. Suurimmista hankinnoista on ilmoitettava julkisesti ja samanaikaisesti. Hankinnoissa ei saa suosia kotimaista tavaran tai palvelun toimittajaa tai urakoitsijaa. Kun tehdään valinta tarjouksen jättäneiden välillä, valinnan tulee perustua joko halvimpaan hintaan tai koko-naistaloudellisesti edullisimpaan tarjoukseen.

Verotus

Verotuksen yhdenmukaistaminen koskee vä lil-listä verotusta eli arvonlisäveroa ja valmisteveroja, liikenteen verotusta, ympäristöveroja, yhtiö-verotusta, korkotulojen verotusta sekä leima-verotusta. Yhtenäinen arvonlisäverojärjestelmä on tar peen muun muassa siksi, että osa yhteisön budjetin tuloista saadaan maksuina, joiden suuruus määräytyy maittain niiden arvon lisä-veropohjan mukaan. Valmisteveroja ovat alko ho-lin, tupakan ja polttonesteiden välilliset verot. Välittömän verotuksen eli tuloja varallisuusverotuksen sekä pääomatulojen verotuksen jokainen jäsenvaltio voi järjestää niin kuin parhaaksi katsoo. Ainoa ehto on, että verotus ei saa syrjiä muita jäsenvaltioita ja kansalaisia. Välillisen verotuksen epäyhtenäisyydestä aiheutuvien kaupan verotuksellisten esteiden kimppuun käytiin ensimmäisen kerran vakavasti sisämarkkinaohjelmaa valmisteltaessa. Komis-sion mukaan jäsenvaltioiden suuret erot vää ris-tivät niiden keskinäistä kauppaa. Niiden takia pidettiin yllä rajakontrolleja, joiden avulla kireämmän verotuksen maat yrittivät estää ihmisiä ja yhteisöjä hyötymästä toisten maiden alemmista veroista. Komissio ehdotti, että jäsenvaltiot harmo-nisoisivat arvonlisäverotasonsa. Normaalitaso olisi 14–20 prosenttia. Vähemmän verotetuille tuotteille kuten ruoalle määrättäisiin 4–9 prosentin verotaso. Valmisteverot yhden- mukaistettaisiin vastaamaan jäsenvaltioiden keskiarvoa.

Esitystä arvosteltiin jyrkästi. Eräät maat sanoivat, että verotuksella on tärkeä merkitys sekä valtion tulonmuodostuksen että sosiaalipo- litiikan kannalta. Toiset, kuten Iso-Britannia, puolustivat voimakkaasti verotuksellista itse-määräämisoikeuttaan. Kesäkuussa 1991 neuvosto päätti yleisestä 15 prosentin vähimmäistasosta arvonlisäverolle siten, että tiettyihin tuotteisiin kuten elin-tarvikkeisiin sovellettaisiin kevyempää verotusta. Välillisen verotuksen tasoja ei toisin sanoen ole onnistuttu yhdenmukaistamaan. Keskustelu harmonisoinnista on jatkunut vuoden 1991 jälkeenkin. Komissio pitää tasojen harmoni-soinnin puuttumista yhtenä tärkeimmistä täydellisten si sä markkinoiden tiellä olevista esteistä. Harmonisoinnin tarvetta perustellaan myös talous- ja rahaliitolla, jossa kaikki yritykset ja kansalaiset käyttävät samaa rahaa, liikkuvat esteettä rajojen ylitse ja vievät mukanaan va-paasti pääomia. Jos tuotteiden hintaan vaikutta- van arvonlisäveron suuruus vaihtelee paljon maiden välillä, ostovoima ja pääomat siirtyvät helposti maasta toiseen. Kansan talouk sille haitallisen verokilpailun uhka kasvaa ja kau-pankäynnin perusteet vääristyvät. Yritysten tavarakaupassa voimassa oleva arvonlisäverotus perustuu niin sanotulle määränpäämaan periaatteelle. Sen mukaan veron suuruus määräytyy ja vero maksetaan maassa, jossa tavara kulutetaan. Tavoitteena on siirtyä myös yritysten osalta alkuperämaan periaatteeseen. Silloin vero maksettaisiin maassa, jossa tavara tuotetaan. Tämäkin uudistus on lykkääntynyt. Suurin syy arvonlisäverotuksen uudistuk-sen viivästymiseen on se, että päätöksen pitää olla yksimielinen. Välillisestä verotuksesta saatavat tulot muodostavat merkittävän osan kaikkien valtioiden tuloista. Joillekin maille, kuten Luxemburgille, verokilpailu tuo naapuri- maista erittäin paljon hyötyä. Muun muassa näistä syistä konsensukseen perustuvan, toimi-van kompromissin neuvotteleminen on osoittau-tunut erittäin vaikeaksi. Viimeksi tämä havait-tiin Suomen puheenjohtajakaudella, kun vuosia jatkuneita neuvotteluja pääomatulo- ja yritys-verotuksesta yritettiin viedä päätökseen. Neuvot-telut ns. veropaketista epäonnistuivat, koska Iso-Britannia vastusti pääomatulojen verokohtelun


78

yhtenäistämistä Lontoon Cityn euromääräisten joukkovelkakirjojen osalta. Verotusta koskevan päätöksenteon siirtä-mistä määräenemmistöperiaatteen piiriin yritettiin viimeksi vuonna 1997 päättyneessä hallitusten välisessä konferenssissa HVK:ssa. Yksimielisyyttä ei saavutettu. Suomi kannatti periaatteessa enemmistöpäätöksenteon käyttöön-ottoa. Edistystä ei saavutettu myöskään Nizzan sopimukseen päättyneessä HVK:ssa. Yhteisön sisällä kansalaiset voivat hankkia toisesta jäsenvaltiosta kaikkia siellä verotettuja tuotteita omaan käyttöönsä rajoituksetta. Alko-holin ja tupakkavalmisteiden tuonnille on kuitenkin sovittu suositusluontoiset ohjemäärät, jotka voi tarvittaessa ylittää. Tupakkavalmisteista saa suosituksen mukaan tuoda savukkeita 800 kappaletta, pikkusikareita 400 kappaletta, sikareita 200 kappaletta ja irtotupakkaa yhden kilon. Alkoho-lin osalta ohjemäärät ovat viinoille 10 litraa, väkeville viineille 20 litraa, viineille 90 litraa ja oluelle 110 litraa. Liittymissopimus antoi Suomelle oikeuden käyttää tiukempia rajoituksia vuoden 1996 loppuun saakka. Vuonna 1996 Suomi neuvotteli uuden, vuoden 2003 loppuun ulottuvan jatko-ajan, jonka kuluessa sisämarkkinatuonnin rajoitukset asteittain puretaan. Kun matkustaja tuo alkoholia, tupakkaa tai sikareita yhteisön ulkopuolelta, sovelletaan toisenlaisia sääntöjä. Kolmansista maista tuotavan oluen määrälle ei ole asetettu EU:n säännöissä rajoituksia. Suomen liittymis-sopimuksen määräyksistä johtuen oluen tuonti voitiin kuitenkin rajoittaa 15 litraan. Koska alkoholin tuonti Venäjältä ja Virosta kasvoi tämän seurauksena huimasti, hallitus päätti vuonna 1996 uusista yksipuolisista rajoituksista. Oluen tuonti rajoitettiin kahteen litraan ja säädettiin aikaraja, joka matkustajan täytyy oleskella ulkomailla, ennen kuin hän saa tuoda alkoholia. Yhteisöjen tuomioistuin katsoi kesä-kuussa 1999 antamassaan ratkaisussa, että Suomen matkustajatuomisten verottomuuteen soveltama 20 tunnin sääntö on yhteisöoikeuden mukainen. Siten matkustajatuomisia koskevat säännöt säilyvät toistaiseksi ennallaan. Valmisteverojen harmonisoinnin myötä on verottoman myynnin käsite eli tax free -käsite kokonaan poistunut. Ennen muuta elinkeinoelä- mälle koituvia haittoja haluttiin pehmentää

siirtymäsäännöksellä, joka salli verottoman myynnin vuoden 1999 kesäkuun loppuun saakka. Ns. tax free -myynnin loppuminen yhteisön sisäisessä kaupassa aiheutti runsaasti muutoksia sekä lentokentillä että satamissa, mutta ei johtanut sen enempää elinkeinon romahtamiseen kuin hintojen suureen nousuunkaan. Välillisen verotuksen uudistami-nen ei koske Ahvenanmaata.

Tutkimus- ja kehitystyö

Euroopan kansantalouksien kilpailukyky on mitä suurimmassa määrin riippuvainen sen teollisuuden kyvystä menestyä kansainvälisessä kilpailussa. Menestyksen avaintekijöitä ovat tutkimukseen ja kehitystoimintaan käytettävät panostukset. Euroopan unionin alueella toimi-vat yritykset ovat tässä suhteessa olleet jo pitkään Pohjois-Amerikan ja Kaukoidän kilpa- kumppaneitaan heikommassa asemassa. Yhteisön tasolla asiaan tartuttiin määrätie-toisemmin vasta 1980-luvun lopulla. Rooman sopimuksen muutoksella yhteisön tavoitteeksi asetettiin muun muassa ”lujittaa yhteisön teollisuuden tieteellistä ja teknologista perustaa sekä suosia yhteisön teollisuuden kansainvälisen kilpailukyvyn kehittämistä samoin kuin edistää kaikkea tutkimustoimintaa, jota pidetään tarpeellisena…” Tutkimus- ja kehitystyötä tuetaan yhteisön budjetista rahoitettavilla, 4–5 vuoden pituisilla puiteohjelmilla. Rahoitus suunnataan yrityksille ja tutkimuslaitoksille. Yhteisön on määrä edistää ”yrityksiä, tutkimuskeskuksia ja korkeakouluja tutkimuk-seen ja teknologiseen kehittämiseen liittyvissä kysymyksissä”. Yhteisön viides puiteohjelma kattaa vuodet 1998–2002. Se on suuruudeltaan noin 15 miljardia euroa, josta 1,26 miljardia euroa on suunnattu Euratomille. Puiteohjelman painopisteitä ovat tietoyhteiskunta, kilpailuky-kyinen ja kestävä kasvu, energia, ympäristö ja kestävä kehitys sekä elämänlaatu ja voimavaro- jen hallinnointi. Neuvos to päättää puiteoh-jelmista yksimielisesti yhteispäätösmenettelyllä parlamentin kanssa. Komissio on tehnyt


79

esityksen kuudennesta, vuodet 2002–2006 katta-vasta puiteohjelmasta, joka on 16,2 miljardia euroa. Komissio esittää puiteohjelman nojalla erillisiä tutkimusohjelmia. Niistä päätetään määräenemmistöllä siten, että parlamenttia vain kuullaan.

Liikenne ja televiestintä

Yhteisön alueella on vapautettu liikenne-palvelujen tarjontaa asteittain lisäämällä sekä liikennemuotojen sisäistä että niiden välistä kilpailua. Sisämarkkinat eivät ole vielä tällä-kään alueella täydelliset, mutta tärkeimmät päätökset on jo tehty. Palvelujen vapauttamisen vastapainoksi yhteisillä säädöksillä yhdenmukaistetaan lii-kennemuotojen teknisiä määräyksiä ja sosiaalis-ta lainsäädäntöä sekä pyritään parantamaan liikenneturvallisuutta. Erityistä huomiota on kiinnitetty myös liikenteen ympäristönä- kökohtiin. Suomen jäsenyyden aikana tällaisia säännöksiä on hyväksytty useita. Esimerkiksi raskaan maantieliikenteen ajoneuvojen mitat ja painot on päätetty harmonisoida, henkilö-luettelot tulevat pakollisiksi matkustaja-aluk-silla, polttoaineiden laatuvaatimuksia kiriste-tään, yhteisön ulkopuolelta tulevien lentokonei-den turvallisuustarkastuksia tiu kennetaan ja uusilta, raskailta ajoneuvoilta vaaditaan elektro- ninen ajopiirturi vuodesta 2000 lähtien. Suomen puheenjohtajakaudella neuvosto pääsi yhteisym- märrykseen rautatieliikenteen vapauttamisesta kilpailulle. Televiestinnän alueella tähänastisista muutoksista merkittävin tapahtui vuoden 1998 alussa, johon mennessä valtaosassa jäsenmaita vapautettiin telealan kilpailu. Osa jäsenmaista sai siirtymäaikaa lopullisen liberali soinnin toteuttamiseen. Kilpailun vapauttaminen on alentanut kuluttajahintoja sekä parantanut alan teollisuuden kilpailukykyä. Erkki Liikasen johdolla komissio on panos-tanut televiestinnän uudistuksiin viime vuosina

huomattavasti. Vuosina 2000–01 EU:ssa on hy-väksytty mm. sähköistä kaupankäyntiä koskevat uudet säännökset.

Euroopan laajuiset verkostot

Euroopan laajuisen liikenneverkoston (Trans-European Networks, TENs) tarkoituksena on rakentaa yhteisön eri osien välille uusia perusrakenteita sekä kohentaa nykyisiä yhteyk-siä. Eurooppa-neuvosto hyväksyi Brysselissä joulukuussa 1993 tätä koskevat periaatteet osana Valkoista kirjaa työllisyydestä, kasvusta ja kilpailukyvystä. Verkoston tavoitteena on parantaa kansa-laisten ja yritysten mahdollisuuksia liikkua yhteisön alueella ja hyötyä sisämarkkinoiden tarjoamista eduista. Rajat ylittäviä yhteyksiä kehitetään muun muassa moottoriteiden, rautateiden, puhelinverkkojen, sähköverkkojen sekä öljy- ja kaasuputkien avulla. Yhteisö tukee esimerkiksi huippunopeiden junien verkoston luomista Eurooppaan. TEN-tuki voi olla korkeintaan 10 prosenttia hankkeen kokonaiskustannuksista. Selvityksiin tukea voi saada enintään 50 prosenttia ja hankkeiden korkotukiin 2 prosenttia laina-pääomasta. Yli 65 prosenttia tuesta menee Pohjolan kolmio -liikenneyhteyden kehittämiseen. Pohjolan kolmio on yksi Essenissä hyväksytyistä kärkijoukon hankkeista. Kyseessä on useita liikennemuotoja käsittävä liikennekäytävä, joka yhdistää Helsingin, Tukholman ja Oslon. Suomessa Pohjolan kolmioon kuuluu liikenne- yhteys välillä Turku–Helsinki–Venäjän raja.

Ympäristö

Yhteisön ympäristöpolitiikan perustavoitteita on neljä. Pyrkimyksenä on säilyttää, suojella ja pa-rantaa ympäristön laatua, suojella ihmisten ter-veyttä, käyttää luonnonvaroja harkitusti ja jär-kevästi sekä vaikuttaa alueellisiin ja maailman-laajuisiin ympäristöongelmiin kansainvälisesti. Yhteisö sai toimivallan ympäristöpolitiikas-sa vasta 1980-luvun lopulla. Valtaosa päätöksistä


80

tehdään nykyään määräenemmistöllä. Ympäristöön liittyvällä lainsäädännöllä luodaan joko tietyn vähimmäistason täyttäviä tai yhdenmukaistavia normeja. Vähimmäisnormeilla asetetut vaatimukset voidaan ylittää kansallisesti, jos ne eivät vääristä kilpailua tai muodostu kaupan esteiksi. Välittö- mästi sisämarkkinoiden toimintaan liittyvillä säädöksillä pyritään yhdenmukaistamiseen. Sillä tavoin halutaan varmistaa, etteivät jäsenvaltiot estä ennen muuta tavaroiden vapaata liikkumis-ta rajojen ylitse. Sisällöltään yhdenmukaista lakia tiukempia säännöksiä voidaan antaa kansallisesti vain poikkeustapauksissa. Ympäristönsuojelua ohjataan viisivuotisiksi laadituilla ympäristöpoliittisilla toiminta-ohjelmilla. Tähän mennessä EU on hyväksynyt alle 300 säädöstä tai suositusta, jotka koskevat muun muassa ilmansuojelua, meluntorjuntaa, jätehuoltoa, haitallisia kemikaaleja ja luonnon-suojelua. Merkittävin jäsenyyden mukanaan tuomis-ta ympäristönsuojelun lohkoista on juuri luonnonsuojelu. Ns. lintudirektiivi velvoittaa jäsenvaltiot lintujen ja niiden elinympäristöjen suojeluun. Direktiivissä määritellään ne lintulajit, joiden elinympäristö tulee jäsenvaltiossa suojella. Eräät luonnonsuojelijat ovat valittaneet komissiolle Vuotoksen altaan ja Vuosaaren sataman rakennushankkeista, joiden he epäilevät rikkovan lintudirektiiviä. Luontodirektiivin tavoitteena on turvata unionin alueen luonnon säilyminen moni muo -toisena. Tätä varten luodaan yhtenäinen suo jel ta- vien alueiden verkosto, Natura 2000. Verkoston avulla yritetään suojella EU:n kannalta tyypilli-siä ja tärkeitä luontotyyppejä ja lajeja. Unionin tärkeinä pitämiä luontotyyppejä on Euroopassa lähes 200. Suomessa niistä on noin 50. Tärkeitä eläin- ja kas vilajeja on yli 600, joista Suomesta löytyy yli 40. Natura-verkoston rakentaminen on hidas prosessi. Se edellyttää maastoinventoin teja, tietojen kokoamista, asianosaisten kuule mista ja valtioneuvoston päätöstä. Suomessa on keskusteltu ennen muuta siitä, kuinka laajalti yksityisomistuksessa olevia maita liitetään Naturaan sekä siitä, mitä alueilla sen jälkeen saa tehdä. Alueiden laajuus on pit kälti jäsenvaltion itsensä harkinnassa. Natura-alueellakin voi ulkoilla, marjastaa,

sienestää ja kalastaa. Metsän taloudellista hyöty-käyttöä rajoitetaan. Rio de Janeirossa 1992 pidetyssä YK:n Ympäristö- ja kehityskonferenssissa hyväksyttiin YK:n ilmastomuutoksen puitesopimus eli ns. ilmastosopimus, joka astui voimaan vuonna 1994. Sopimuksen tavoitteena on vakiinnuttaa ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuudet tasolle, joka ei vaaranna ilmakehän tilaa ja toimintaa. Sopimuksessa asetettiin teollisuusmaiden yhteistavoitteeksi päästöjen palauttaminen vuoden 1990 tasolle vuosituhannen vaihteeseen mennessä. Ilmastosopimuksen täsmentämiseksi ja sen sitovuuden lisäämiseksi allekirjoitettiin vuonna 1997 ns. Kioton pöytäkirja, joka sisältää sitovat päästövähennysvelvoitteet teollisuusmaille aikatauluineen. Teollisuusmaat sitoutuivat vähentämään kuuden kasvihuonekaasun päästöjä siten, että päästöjen kokonaismäärä laskee vähintään 5,2 prosenttia vuoden 1990 päästöjen tasosta. Velvoite on täytettävä vuosina 2008–2012, joka on ensimmäinen sitoumusjakso. EU on tehnyt sisäisesti ns. taakanjakosopimus, joka jyvittää sen 8 %:n tavoitteen maakohtaisesti. Kioton pöytäkirjan tekee merkittäväksi sen laillinen sitovuus, jonka ansiosta se vahvistaa merkittävästi ilmastosopimusta. Pöytäkirja astuu voimaan, kun vähintään 55 puitesopimuksen osapuolta on ratifioinut sen. Kioton pöytäkirjassa jäi ratkaisematta useita kysymyksiä, joista pääosa sovittiin Marrakeshissa marraskuussa 2001. Yhdysvallat, joka tuottaa kolmasosan maailman kasvihuonekaasu-päästöistä, on jättäytynyt Kioton pöytäkirjan ulkopuolelle.



Sosiaalipolitiikka

Sosiaalipolitiikka kuuluu jäsenvaltioiden omaan toimivaltaan. Perustamissopimuksissa on kuitenkin määritelty tietyt kansalaisten perusoi-keudet. Lisäksi yhteisö on päättänyt vähim mäis-normeista, joiden avulla yritetään estää sosiaali-politiikan hyväksikäyttö kilpailun välineenä. Työoikeutta ja työntekijöiden työ-turvallisuutta ja -terveyttä koskevat päätökset tehdään yleensä määräenemmistöllä. Muilta osin päätöksenteko edellyttää yksimielisyyttä. Suomen hallitus on toivonut, että tälläkin alueella voitaisiin tulevaisuudessa tehdä enemmistöpäätöksiä. Yksimielisyys merkitsee aina sopeutumista hitaimman tahtiin. Talous- ja rahaliiton oloissa on entistä tärkeämpää, ettei mikään yhteisön valtio voi hankkia kilpai-luetua esimerkiksi sosiaaliturvan kustannuksia leikkaamalla.

Energia

Yhteisöllä on toimivalta energia-asioissa silloin, kun puhutaan sisämarkkinoista tai yhteisön te-kemistä hiilidioksidipäästöjen vähentämis-päätöksistä. Energiatalouteen vaikuttava lain-säädäntö tuli pääosin voimaan Suomessa jo ETA-sopimuksen myötä. Jäsenyys toi muassaan polttoaineiden kriisivalmiuteen liittyvää lain- säädäntöä ja samanaikaisesti toteutuneen Eu-roopan Atomienergiayhteisön Euratomin jäsenyy-den kautta kaikki ydinenergiaan liittyvät asiat. Jäsenvaltion on pidettävä yllä tiettyjä raakaöljyn ja öljytuotteiden vähimmäis varas toja. Suomi oli jo ennen jäsenyyttä sitoutunut samanlaiseen kriisivalmiusmenettelyyn kansain-välisessä energiajärjestössä IEA:ssa. Arvonlisä-verotukseen siirryttäessä muutettiin polttotur-peen ja osin myös puun verotusta. Käytännössä EU:lla ei ole yhteistä ydinener-gian käyttöä koskevaa politiikkaa. Euratomin toiminta keskittyy lähinnä ydin- ja säteily-turvallisuuden edistämiseen jäsenvaltioissa, ydinpolttoainehankintojen varmistamiseen,

tutkimusyhteistyön yhteensovittamiseen sekä ydinmateriaalivalvontaan. Jäsenvaltiot voivat itse päättää omasta ydinenergian käytöstään. Siihen liittyen myös-kään ydinjätettä ei tarvitse ottaa vastaan ilman omaa suostumustaan. Komissio voi vaikuttaa uusien laitoshankkeiden toteuttamiseen. Ennen uuden ydinvoimalan käyttöönottoa komissio arvioi, voiko laitoshanke aiheuttaa muiden jäsenvaltioiden alueella radioaktiivista saastu-mista. Komissio antaa lausunnon, joka on otettava huomioon käyttölupaa harkittaessa. EU:n laajentumisneuvottelujen myötä on kiinnitetty runsaasti huomiota hakijamaiden ydinturvallisuuteen.

Koulutus

Jäsenvaltiot vastaavat itse kansallisista kou lu-tusjärjestelmistään ja koulutuksen sisällöstä. Yhteisö tukee niitä lisäämällä nuoriso-, opiskeli- ja- ja opettajavaihtoa sekä oppilaitosten yhteis-työtä. Ammattikoulutuksessa halutaan edistää teollisiin muutoksiin sopeutumista, parantaa ammatillista koulutusta sekä edistää oppilaitos-ten ja yritysten välistä yhteistyötä ja koulutusta. Kansalaisilla on oikeus hakeutua ja tulla valituiksi koulutukseen sekä opiskella ja suo-rittaa tutkintoja muissa jäsenvaltioissa sa moin ehdoin kuin kyseisen maan kansalaiset. Koulutusyhteistyö perustuu toiminta-ohjelmiin. Niistä kiinnostavimmat ovat Comet-, Erasmus-, Socrates- ja Leonardo-ohjelmat. Comet- ja Erasmus-ohjelmien avulla edistetään korkeakoulujen ja yritysten välistä yhteistoimintaa ja opiskelijavaihtoa. Socrates-ohjelma käsittää korkeakouluyhteistyötä, opiskelijavaihtoa sekä peruskoulujen ja lukioi-den yhteistyötä koskevat ohjelmat. Leonardon avulla kehitetään ja tuetaan verkostoja, alueelli-sia voimakeskuksia ja kieltenopetusta.

82

Kehitysyhteistyö

Yhteisö on perinteisesti harjoittanut kehitys-yhteistyötään ns. AKT-maiden (Afrikan, Karibian ja Tyynenmeren maat) kanssa. Yhteistyö perus-tuu Cotonou-sopimukseen, joita uusitaan tietyin väliajoin. Sopimus kattaa kehitysyhteistyön lisäksi kauppapoliittisia toimia, perus hyödyk-keisiin liittyviä järjestelyjä ja tukea raken ne-sopeutukselle. Sopimuksen toiminta rahoitetaan Euroopan kehitysrahastosta (European Develop-ment Fund, EDF) ja Euroopan investointipankis-ta. Varat tulevat suoraan jäsenmailta. Välimeren, Aasian ja Latinalaisen Ameri-kan kanssa ei ole kattavaa yleissopimusta vaan yksittäisiä sopimusjärjestelyjä. Lisäksi unioni antaa huomattavia määriä elintarvikeapua ja humanitaarista apua kaikkialle maailmaan.

Budjetti

Unionin menot katetaan jäsenvaltioiden jäsenmaksuilla. Niiden suuruus perustuu mai-den bruttokansantuloon ja arvonlisäveron kertymään sekä yhteisön keräämiin tulleihin ja maatalouden tuontimaksuihin. Muita tuloja on alle prosenttiyksikön verran. Talousarvion perustana olevat rahoituskehykset vuosille 2000–2006 perustuvat maksusitoumusten vakauttamiseen hiukan alle 90 miljardin euron tasolle. Laskelmassa ei myöskään otetaan huomi-oon kansantalouteen esimerkiksi korkotason ja elintarvikkeiden hintojen alenemisen kautta saatavia välillisiä hyötyjä. Se vastaa enintään 1,27 prosenttia jäsenvaltioiden brutto kansan-tulosta. Tuloista sovitaan jäsenvaltioiden päätök-sellä viisivuotiskausiksi. Kausi päättyy siis vuonna 2006. EU:n budjetti jaetaan komission ja muiden hallintoelinten hallinnollisiin kustannuksiin sekä unionin keskeisten toimintalohkojen rahoitukseen. Budjetissa esitetään erikseen sitoumus- ja maksumäärärahat. Sitoumukset ovat yhtä kuin tulevan varainhoitovuoden velvoitteiden kokonaissumma. Maksumäärä -rahat kattavat uusien ja olemassaolevien si-


toumusten maksatukset. Budjetti on laadittava vuosittain niin, että se pysyy tasapainossa. Budjetin menot jaetaan pakollisiin ja ei-pakollisiin menoihin. Pakollisia menoja ovat ne, jotka aiheutuvat perustamissopimuksesta tai sen nojalla annetuista säädöksistä. Neuvosto päättää viime kädessä pakollisista menoista ja parla-mentti muista määrärahoista. Suomi on yhteisön budjetissa netto-maksaja. Valtion talousarviosta maksetaan yhteisön kassaan enemmän kuin talousarvioon saadaan Brysselistä tuloja. Niiden EU-tukien määrästä, jotka saadaan Suomeen valtion talousarvion ulkopuolelle, ei ole käytettävissä tietoja. Tällaisia tukia ovat muun muassa suomalaisten yritysten tutkimus- ja kehitystuet ja ympäristöpoliittiset tuet. Laskelmassa ei myöskään oteta huomioon kansantalouteen esimerkiksi korkotason ja elintarvikkeiden hintojen alenemisen kautta saatavia välillisiä hyötyjä. Suomen ja EU:n väliset rahavirrat muodos-tuvat siis yhtäältä jäsenmaksusta sekä toisaalta rahoitusosuuksista, joita saadaan unionin budjetin kautta unionin ohjelmiin maassamme. Sekä maksut että tulot vaihtelevat luonnollisesti vuosittain. Bruttokansantulon ja arvonlisävero-tulojen kasvun myötä myös jäsenmaksut unionille kasvavat. Maatalouden tukien leikka-ukset ja unionin laajentuminen pienentävät yhteisön budjetista saatavia maksuosuuksia. Vuonna 2000 Suomen bruttomaksut EU:n budjettiin olivat arviolta 8,3 miljardia markkaa. Maksujen lasketaan nousevan vuoteen 2006 mennessä noin 9,7 miljardiin markkaan, joka vastaa 1,2 prosenttia bruttokansantulosta. Talousarvion kautta Suomeen ohjatut uni-onin varat on arvioitu yhteensä noin seitsemäksi miljardiksi markaksi vuonna 2000. Rahoitus-osuuksista merkittävin on yhteinen maatalous-politiikka, jonka ylläpitoon oli vuoden 2000 ta-lousarvioesityksessä varattu noin 4,76 miljardia markkaa. Lisäksi Suomeen tulee jonkin verran EU-varoja ohi valtion talousarvion. Jäsenyyden alkuvuosina näitä varoja on saatu osapuilleen 500 miljoona markkaa vuodessa. Suurin nettomaksaja unionissa on Saksa. Sen maksuosuus budjetin varoista on noin 30 prosenttia.

83

Yhteinen ulko- ja turvallisuus politiikka (II pilari)

Maastrichtin sopimuksella luotu yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ollut koko olemassa-olonsa ajan voimakkaan kritiikin kohteena. Arvostelijat sanovat sen jääneen kauaksi alku peräisistä tavoitteistaan. Unioni ei ole heidän mielestään kyennyt esiintymään yhtenäisesti eikä toimimaan määrätietoisesti Euroopassa tai muualla maailmassa puhjenneiden kriisien edessä. He vaativat, että unionin tulisi jatkossa voida päättää yhteisistä kannoistaan ja toimis-taan määräenemmistöllä. Politiikan puolustajat pitävät kritiikkiä kohtuuttomana. Ulko- ja turvallisuuspoliittises-sa keskustelussa kosketellaan usein jäsen-valtioiden tärkeitä ja herkkiäkin kansallisia etuja. Kantojen yhteen sovitta mi nen on vaikeaa. He arvioivat, että enemmistöpää töksenteko ei sovi ulkopolitiikkaan eikä siitä muutoinkaan olisi apua, jos tarvittava poliittinen tahto yhtei-seen toimintaan puuttuu.

Tavoitteet

Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeisiä tavoitteita ovat unionin yhteisten arvojen, perus-etujen ja riippumattomuuden turvaaminen, EU:n ja sen jäsenten turvallisuuden kaikinpuolinen vahvistaminen sekä rauhan ylläpitäminen ja kansainvälisen turvallisuuden vahvistaminen. EU pyrkii edistämään kansainvälistä yhteis työtä sekä kehittämään ja lujittamaan demokratiaa ja oikeusvaltion periaatetta. Edis-tettävien asioiden listalle kuuluvat myös ihmis-oikeudet ja perusvapaudet. Yhteinen puolustuspolitiikka ja yhteinen puolustus ovat unionin tavoitteita, joiden toteu-tumisesta täytyy erikseen päättää yksimielisesti hallitusten välisessä konferenssissa. Yhteinen puolustuspolitiikka tarkoittaisi lähinnä yhteis-työtä puolustuspolitiikan eri osa-alueilla. Yhtei-sellä puolustuksella tarkoitetaan sitä, että hyökkäys yhtä jäsenmaata vastaan tulkitaan hyökkäykseksi kaikkia vastaan.

Yhteiset kannat ja yhteinen

toiminta

Neuvosto voi hyväksyä kaikissa ulko- ja turvalli-suuspolitiikan kysymyksissä yhteisiä kantoja. Tähän tarvitaan jäsenvaltioiden yksimielisyys. Jäsenvaltiot voivat myös ryhtyä yhteiseen toimin-taan, mikäli neuvosto pääsee sen tarpeellisuu-desta ja sisällöstä yksimielisyyteen. Samalla tavalla neuvosto voi myös päättää, että yhteisen toiminnan täytäntöönpanossa sovelletaan määräenemmistöpäätöksiä. Suomen jäsenyyden aikana EU-maat ovat harjoittaneet yhteistä toimintaa muun muassa Lähi-idässä ja entisessä Jugoslaviassa sekä Yhdysvaltoihin syyskuussa 2001 tehtyjen terro-ri-iskujen jälkeisessä tilanteessa. Jälkimmäisessä tapauksessa unioni on mm. hyväksynyt pitkälle meneviä, jäsenvaltioita sitovia pakotteita, joiden avulla terroristeja ja heitä tukevia organi-saatioita on pyritty rankaisemaan. Ulkoministerit keskustelevat yhteisestä ulko- ja turvallisuuspolitiikasta keskimäärin kerran kuukaudessa. Näiden kokousten valmis-telussa tärkeä rooli on poliittisella komitealla, joka kokoontuu liki viikoittain. Ulko- ja turvallisuuspolitiikan menettely-tapoihin kuuluu myös vuoropuhelu kolmansien maiden kanssa sekä jäsenmaiden edustustojen yhteistyö.

Yhteiset strategiat ja korkea edustaja

Yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehittä-minen on ollut viime vuosina jäsenmaiden jatkuvan huomion kohteena. Amsterdamin sopimus ei kajonnut politiikan peruspiirteisiin. Päätöksenteon perusta on edelleen jäsenmaiden yksimielisyydessä. Sopimus antoi kuitenkin Eurooppa-neuvostolle vallan päättää yhteisistä strategioista aloilla, joilla jäsenvaltioilla on merkittäviä yhteisiä etuja. Tällaisia strategioita on jo luotu Venäjää ja Ukrainaa varten. Yhteisten strategioiden samoin kuin yhtei-sen toiminnan tai kannan toimeenpanoa koske-via päätöksiä on mahdollista tehdä määrä-enemmistöllä. Vetoamalla tärkeään kansalliseen etuun jäsenvaltio voi estää äänestyksen. Neuvos-to voi myös määräenemmistöllä päättää, että asia saatetaan Eurooppa-neuvoston yksimielisesti


84

ratkaistavaksi. Näihin pykäliin ei ole toistaiseksi turvauduttu. Amsterdamin sopimuksella luotiin myös mahdollisuus rakentavaan pidättymiseen pää-töksenteossa. Se tarkoittaa, että jokin valtio tai valtiot voivat halutessaan pidättymällä äänestä-mästä antaa muille mahdollisuuden toimia unionin nimissä. Tällöin kyseisen valtion ei tarvitse soveltaa tehtyä päätöstä, mutta sen on hyväksyttävä, että ratkaisu silti sitoo unionia. Sopimuksella perustettiin myös uusi, hteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkean edustaja tehtävä. Sopimuksen mukaan korkea edustaja avustaa neuvoston puheenjohtajaa. Edustajana toimii neuvoston pääsihteeri. Tehtävä haluttiin perustaa, koska pidettiin tärkeänä vahvistaa neuvoston ulkoista näkyvyyttä ja lisätä politiikan valmistelun määrätietoisuut-ta. Neuvoston ensimmäiseksi ulkopolitiikan korkeaksi edustajaksi valittiin Naton entinen pääsihteeri Javier Solana, joka aloitti työssään lokakuussa 1999. Samana syksynä hänet valittiin sivutoimisesti myös Länsi-Euroopan

unionin WEU.n pääsihteeriksi. Länsi-Balkanilla Solanan toiminta unionin edustajana on ollut erittäin näkyvää ja myös tuloksellista. Muualla maailmassa, eritoten Lähi-idässä EU:n yhteinen politiikka on jäänyt usein poliittisten julkilausumien asteelle.

Sotilaallinen ja siviilikriisinhallinta

Monet syyt vaikuttivat vuosina 1998–99 siihen, että unionissa alettiin toden teolla valmistella sotilaallista yhteistyötä. Tällaisia tekijöitä olivat ainakin entisen Jugoslavian hajoaminen, Kosovon verilöyly ja yhteisen rahan synnyttämä paine yhtenäisempään toimintaan unionin ulkosuhteissa. Erittäin tärkeä vaikutus oli sillä, että eurooppalaiseen sotilaalliseen yhteistyöhön perinteisesti eri tavoin suhtautuneet Ranska ja Iso-Britannia löysivät yhteisen sävelen. Kölnin ja Helsingin Eurooppa-neuvostoissa sovittiin sotilaallisen ja siviilikriisinhallinnan kehittämisestä vuoteen 2003 saakka. Helsingin


Puolustusvoimien entinen komentaja, kenraali Gustav Hägglund toimii Euroopan unionin sotilaskomitean puheen-johtajana. Hägglund on vastikään perustetun elimen ensimmäinen puheenjohtaja, joka johtaa EU:n sotilaallisen kapasiteetin luomiseen tähtäävää työtä.


päätösten mukaan jäsenvaltioiden on kehitettä-vä valmiuksiaan siten, että ne pystyvät vuoteen 2003 mennessä osallistumaan yhteensä 50 000– 60 000 sotilaan kriisinhallintaoperaatioon. Päätöksen operaation käynnistämisestä tekee neuvosto yksimielisesti. Halukkaista jäsen-valtioista koottava joukko on saatava kentälle kahden kuukauden kuluessa. Helsingissä avattiin myös keskustelut EU:n ja Naton välisten sotilaallisen yhteistyön rakenteiden kehittämiseksi. Tarkempia päätöksiä uusien elinten tehtävistä samoin kuin yhteis-työstä kolmansien maiden ja järjestöjen kanssa tehtäneen vuonna 2002. Yhteistyön kehittämistä Naton kanssa on jarruttanut kiista Kyproksen asemasta. Nizzan Eurooppa-neuvosto päätti luoda neuvostoon uudet pysyvät poliittiset ja sotilaalliset rakenteet huolehtimaan kriisinhal-linnan poliittisesta valvonnasta ja strategisesta johdosta. Nämä rakenteet ovat poliittisten ja turvallisuusasioiden komitea ja sotilaskomitea. Lisäksi neuvoston pääsihteeristössä toimii jo sotilasesikunta, joka kostuu jäsenvaltioiden lähettämistä sotilasasiantuntijoista. Esikunnan tehtävänä on avustaa sotilas-komiteaa, jonka sotilaallisessa ohjeistuksessa se toimii. Sotilaskomitean puheenjohtajana toimii puolustusvoimien entinen komentaja, kenraali Gustav Hägglund.

Länsi-Euroopan unioni

Länsi-Euroopan unioni (Western European Union, WEU) on Maastrichtin sopimuksen mukaan unionin kehityksen kiinteä osa. Sen on määrä valmistella ja panna täytäntöön puolus-tukseen liittyviä EU:n päätöksiä. Toistaiseksi niitä ei ole juuri syntynyt. Varsinaiset sotilaalliset toimet ovat Euroo-passakin jääneet Naton ja YK:n harteille. Useimmat unionin jäsenmaat kuuluvat joko Natoon tai WEU:hun tai molempiin. Suomi on WEU:n tarkkailijajäsen. Näillä näkymin Suomi ei ole liittymässä WEU:n täysjäseneksi. Syy tähän on ennen muuta WEU:n voimassaolevan perustamissopimuk sen mää- räyksissä, joiden kautta jäsenvaltiot sitoutuvat puolustamaan toisiaan aseellisen hyökkäyksen edessä. Sitoumus on ristiriidassa maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan peruslinjan kanssa, jonka mukaan Suomi vastaa puolustuksestaan

itse eikä liity sotilaallisiin liittoutumiin. Suomi on halunnut kehittää Länsi-Euroopan unionia järjestönä, joka keskittyisi ennen muuta kriisin-hallintaan liittyviin tehtäviin.

Yhteistyö oikeus- ja sisäasioissa (III pilari)

Sisämarkkinoiden avautuminen lisäsi tarvetta oikeus- ja sisäasioista vastaavien viranomaisten yhteistyölle. Viranomaisia painoi yhteinen huoli katoavien rajojen mukanaan tuomista haitoista: huumeiden salakuljetuksesta, rahanpesusta, terrorismista. Maastrichtin sopimuksella peruste-tun kolmannen pilarin eli oikeus- ja sisäasiain yhteistyön tavoite on pureutua näihin ongelmiin. Yhteistyö on luonteeltaan samanlaista kuin ulko- ja turvallisuuspolitiikassakin eli hallitus-ten välistä, jolloin päätösten tekemiseen vaadi-taan yksimielisyys. Tavoitteena on antaa ”kansa-laisille korkeatasoinen suoja vapauteen, turvalli-suuteen ja oikeuteen perustuvalla alueella kehittämällä jäsenvaltioiden yhteistä toimintaa poliisiyhteistyössä ja oikeudellisessa yhteistyössä rikosasioissa...” (artikla 29). Kun jäsenvaltiot neuvottelivat sopimuksen Euroopan unionista, ne laativat luettelon yhteis-tä etua koskevista aloista. Tähän luetteloon kuu-luvat turvapaikka- ja maahanmuutto-asiat, uni-onin ulkorajojen valvonta, huumausaineongel-ma, kansainväliset petosasiat, siviili- ja rikosoi-keudelliset kysymykset sekä tulli- ja poliisiyhteis-työ erityisesti kansainvälisen rikollisuuden ja terrorismin torjumiseksi. Unionin mailla on yhtenäinen viisumipoli-tiikka kolmansia maita kohtaan. Neuvosto voi hyväksyä yhteisiä kantoja, päättää yhteisestä toi-minnasta sekä tehdä yhteistyöhön liittyviä yleis-sopimuksia. Jäsenvaltioiden viranomaisten välille luo-duista yhteistyön muodoista tärkein on Euroo-pan poliisivirasto Europol. Tampereen Eurooppa-neuvosto viitoitti lä-hitulevaisuuden yhteistyön tärkeimmiksi virs-

86

tanpylväiksi yhteisen turvapaikka- ja maahan-muuttopolitiikan, Euroopan oikeusalueen luomi-sen sekä taistelun rikollisuutta vastaan. EU pyrkii luomaan yhteisen eurooppalaisen turvapaikkajärjestelmän. Lyhyellä aikavälillä py-ritään määrittelemään turvapaikkahakemuksen käsittelystä vastuussa oleva valtio, oikeudenmu-kaista ja tehokasta turvapaikkamenettelyä koskevat yhteiset normit, yhteiset vähimmäisvaatimukset turvapaikanhakijoiden vastaanotto-olosuhteil-le sekä lähentämään pakolaisaseman tunnusta-mista ja sisältöä koskevia sääntöjä. Henkilölle, joka on laillisesti oleskellut jäsenvaltiossa tietyn, myöhemmin määriteltävän ajan, olisi annettava yhdenmukaiset, mahdollisimman lähellä EU:n kansalaisten nauttimia oikeuksia olevat oikeudet, mukaan lukien esimerkiksi oikeus oleskella maassa, saada koulutusta ja olla työntekijänä tai toimia itsenäisenä ammatinharjoittajana. Eurooppa-neuvosto vahvisti tavoitteeksi sen, että maassa pitkään laillisesti oleskelleille

EU:n Interreg II A Saaristo -tukiohjelmaan, jolla on tarkoitus parantaa ja helpottaa EU:n jäsenvaltioiden raja-alu eiden yhteistyötä, kuuluvat Varsinais-Suomen saaristo, Ahvenanmaa saaristoineen ja Tukholman läänin saa risto ja rannikko. Myös Länsi-Uudenmaan, Södermanlandin ja Upsalan läänin saaristot kuuluvat tietyin rajoituksin tuen piiriin.

MAARIANHAMINALångnäs

TURKU

HELSINKI

TUKHOLMA

Upsala

Södertälje

Norrtälje

Kapellskär

Vaxholm

Dalarö

NynäshamnTrosa

Nyköping

Öregrund

HargshamnGrisslehamn

Korppoo

NauvoParainen

Uusikaupunki

Kustavi Naantali

Kemiö

Hanko

Tammisaari

RUOTSI

AHVENANMAA

SUOMI

kolmansien maiden kansalaisille voidaan antaa mahdollisuus saada sen jäsenvaltion kansalaisuus, jossa he oleskelevat. Kansalaisten oikeusaseman parantamiseksi Tampereella päätettiin muun muassa, että komission on järjestettävä tiedotuskampanjoita sekä julkaistava asianmukaisia unionin oikeu-dellista yhteistyötä ja jäsenvaltioiden oikeus-järjestelmiä koskevia ”käyttöohjeita”. Se kehotti myös perustamaan helposti saatavilla olevan tietojärjestelmän, jonka ylläpidosta ja päivittämisestä huolehtisi toimivaltaisten kan-sallisten viranomaisten verkosto. Rikollisuuden vastaisen torjunnan tehosta-miseksi päätettiin muun muassa laajentaa Europolin toimivaltaa, perustaa Euroopan poliisiakatemia ja luoda kansallisten syyttäjien, tuomarien ja poliisien yhteistyöverkosto. Vuoden 2002 kuluessa selvinnee, kykenevätkö hallitukset pitämään kiinni Tampereella sovitusta linjasta.


87

Ahvenanmaa ja EU

Ahvenanmaahan sovelletaan liittymis sopimuksen erillisessä lisäpöytäkirjassa (ns. Ålands-protokollet) täsmennettyjä poikkeuksia. Ahve-nanmaan tuleminen osaksi EY:n aluetta varmis-tui 2.12.1994, kun Ahvenanmaan Lagtinget an-toi suostumuksensa liittymis sopimukselle. Sitä ennen Ahvenanmaalla oli järjestetty kansanää-nestys 20.11.1994, jossa liittyminen hyväksyttiin. Lisäpöytäkirjan poikkeusten mukaan Ahve-nanmaan kotiseutuoikeutta vailla olevien luon-nollisten henkilöiden ja kaikkien oikeushenki-löiden oikeus omistaa ja hallita kiinteää omai-suutta maakunnassa tai harjoittaa elinkeinoa siellä edellyttää maakunnan viranomaisten an-tamaa lupaa. Lupia myönnettäessä maakunnan viranomaisten on kohdeltava yhden ver taisesti

vailla kotiseutuoikeutta olevia Suomen kansalai-sia ja muiden jäsenvaltioiden kansalaisia. Kun-nallinen äänioikeus ja vaalikelpoisuus myönne-tään kolmen vuoden pysyvän asumisen jälkeen. Ahvenanmaa-pöytäkirjassa maakunnan alue suljettiin EY:n veroalueen ulkopuolelle ar-vonlisäveroa ja valmisteveroja koskevien direk-tiivien soveltamisen osalta. Sulkeminen toteutet-tiin käytännössä 1.3.1997 alkaen. Poikkeus mahdollistaa verovapaan myynnin jatkamisen Ahvenanmaan lauttaliikenteessä myös 1.7.1999 jälkeen. Välittömän verotuksen osalta Ahvenan-maa ei ole erityisasemassa. Ah venanmaata kos-kevista neuvotteluista päätettäessä Suo men hal-litus ilmoitti, ettei sen tarkoituksena ole kehittää Ahvenanmaasta vero vapaata paratiisia. Ahvenanmaan maakuntahallitus osallistuu Ahvenanmaata koskevien EU-asioiden käsittelyyn valtionhallinnossa, ja sillä on oma eri tyis virka-miehensä Suomen EU-edustustossa Brysselissä.


88

Euroopan unioni on käymässä läpi valtavan suurta muutosta, jonka vaikutukset ovat tänään vain osittain nähtävissä. Kun euron setelit ja kolikot vuoden 2002 alussa korvasivat kansalliset valuutat 12 maassa, kyseessä oli epäilemättä koko unionin 50-vuotisen tähän-astisen historian konkreettisin saavutus. Seuraavien vuosien aikana nähdään, kuinka pitkälle menevään yhdentymiseen euro johtaa talouspolitiikan alueella ja missä vaiheessa tois-taiseksi ulkopuolelle jääneet jäsenvaltiot ottavat käyttöön yhteisen rahan. Vuoden 2002 loppuun mennessäviedään päätökseen neuvottelut, joiden tuloksena unioniin liittyy jopa kymmenen uutta jäsen-valtiota. Ennen kuluvan vuosikymmenen loppua EU kattaa lähes koko Euroopan. Jo lähitulevai-suudessa voitaneen odottaa jäsenyyshakemuksia parhaiten kehittyneiltä Balkanin valtioilta. Vuoteen 2003 mennessä EU:lla on käytös-

sään paitsi 60 000 miehen armeija myös nykyistä paljon tehokkaammat keinot toi-mittaa humanitaarista apua kriisitilanteissa. Unionin tulevaisuuden suurin haaste on sen raken-teiden ja toimintakyvyn uudistaminen. Lähes 30valtiota kattava, yhteisen rahan ja pitkälle yhdentyneen talouspolitiikan vauhdittama EU on maailman suurin sisämarkkina, joka kilpailee vauraudessa Yhdysvaltojen kanssa. Poliittisena toimijana unioni hakee edelleen itseään.

U N I O N I N T U L E V A I S U U S88

66 Unionin tulevaisuus

89

Vuosikymmeniä jatkuneiden kompromissien tuloksena syntynyt monimutkainen rakenne ja päätöksentekojärjestelmän puutteellisuudet uhkaavat monien mielestä jopa halvaannuttaa unionin toiminnan, jollei merkittävistä uudis-tuksista kyetä pian sopimaan. Joulukuussa 2000 Nizzaan päättyneen hallitusten välisen konferenssin oli määrä ratkaista toimintakyvyn kannalta tärkeimmät avoimet kysymykset. Eurooppa-neuvostossa syntynyt Nizzan sopimus rajoitti veto-oikeuden käyttöä entisestään, vahvisti komission puheenjohtajan asemaa sekä jakoi äänet ja paikat laajemmassa unionissa toimivalle neuvos-tolle ja parlamentille. Sopimuksen sisältö on sittemmin laajalti tuomittu riittämättömäksi ja sen syntytapa on saanut osakseen voimakasta kritiikkiä. Julkisuudessa hallitusten päämiesten katsottiin sortuneen vanhanaikaiseen poliittiseen valtapeliin, jonka jalkoihin jäivät sekä Euroopan että sen kansalaisten etu. Vuosina 2000–01 unionin julkista kuvaa leimasivat eri huippu-kokousten liepeillä järjestetyt väkivaltaiset mellakat, kansalaisjärjestöjen voimakas kritiikki

sekä kasvanut luottamuspula kansalaisten keskuudessa. Belgian puheenjohtajakaudella Laekenin Eurooppa-neuvostossa käynnistettiin vielä yksi yritys uudistusten läpiviemiseksi ennen laajentumista. Tällä kertaa uudistukset on määrä valmistella aiempaa laajapohjaisemmin ja avoimemmin. Maaliskuussa 2002 aloitti työnsä Ranskan entisen presidentin Valery Giscard d’Estaingin johtama valmistelukunta.Konventissa ovat edustettuna jäsenmaiden halli-tusten ohella Euroopan parlamentti, kansalliset parlamentit, komissio ja hakijamaat. Konventin pyrkimyksenä on tuottaa ehdotuksia ja vaihtoehtoja julkiseen keskuste-luun ja keväällä 2003 kokoontuvalle Euroop-pa-neuvostolle. Lopullinen päätösvalta eri vaihtoehtojen välillä jää myöhemmin koolle kutsuttavalle hallitusten väliselle konferenssille. Tavoitteena on perustamissopimusten laajamit-tainen uudistaminen ja sovittujen uudistusten hyväksyminen siten, että laajentunut unioni voisi toimia niiden pohjalta vuodesta 2004 lähtien. Uuden valmistelutavan todellista merki-tystä on tässä vaiheessa vielä vaikea arvioida.

U N I O N I N T U L E V A I S U U S

Ulkoministeri Tarja Halonen allekirjoittaa Suomen puolesta Amsterdamin sopimuksen 2. lokakuuta 1997. Allekirjoituksen myötä Suomen asema muuttui: Suomesta tuli ”vanha” jäsenvaltio, yksi niistä, jotka ovat olleet laatimassa unionin perussääntöjä.

90

Paljon riippuu siitä, onnistutaanko tällä tavoin synnyttämään eri jäsenmaissa sellainen laaja julkinen keskustelu, joka jo ennalta muokkaisi yleistä ilmapiiriä tarvittaville uudistuksille myönteiseksi. Unionin toimivaltaa ja rakenteita on uudistettu hallitusten välisen yhteistyön keinoin lähes taukoamatta jo neljännesvuosisadan ajan.1970-luvun puolivälistä alkanut työ sisämarkki-noiden rakentamiseksi on huipentunut vuoden 1987 Yhtenäisyysasiakirjaan (enemmistöpäätöksenteko), 1992 Maastrichtin sopimukseen (EMU, yhteinen ulko- ja turval-lisuuspolitiikka) ja sitten vuoden 1997 Amsterdamin sopimukseen (yhteistyö oi-keus- ja sisäasioissa). Amsterdamin jälkeen neuvotteluja jatkettiin Nizzaan. Väliin on mahtunut lukuisia pienempiä uudistuksia, kymmeniä huippukokouksia, liki katkeamaton sarja hallitusten välisiä neuvottelu-ja ja unionin jäsenluvun kasvu nykyiseen viiteentoista. Lyhyesti sanottuna, kehitys on kulkenut tavatonta vauhtia eivätkä hallitukset, kansalliset parlamentit tai unionin omat toimielimet – kansalaisista puhumattakaan – ole aina pysyneet vauhdissa mukana. Laajentumiseen unionia valmistava konventti on tavattoman vaativa operaatio. Sisämarkkinoiden ja yhteisen rahan kaltaista, ihmisiä ja kansakuntia yhdistävää projektia ei ole näköpiirissä. Kansallisten hallitusten suhtautuminen on varovaista, ja poliittisten lupausten ja toimeenpanon välinen kuilu kaikkien nähtävillä. Yleistä mielipidettä leimaa varautuneisuus ja epä-luulo uusia yhdentymishankkeita kohtaan. Toisaalta on selvästi havaittavissa, että Euroopan yhdentymisen kannalta merkittävim-mät päätökset on tehty jo kymmenen vuotta sitten. Vaikka Amsterdamin sopimus ja Tampereen Eurooppa-neuvoston päätelmät avasivat oven uusille aluevaltauksille, useimmat päätökset ovat toistaiseksi jääneet panematta täytäntöön. Amsterdamissa perustamissopimukseen esi-merkiksi liitettiin työllisyyttä koskeva luku, ja yhteisö sai tavoitteekseen edistää korkeaa työl-lisyyttä. Tarkoituksena oli, että jäsenvaltiot sovittaisivat jatkossa paremmin yhteen työlli-syyspolitiikkaansa. Tältä osin tavoitteet on saa-vutettu, mutta sopimuksen käytännön vaikutus

työllisyyden tasoon on jo kyseenalaisempi. Enemmän merkitystä lienee ollut sillä, että yhteisö sai mahdollisuuden ryhtyä toimenpi-teisiin kaikenlaisen syrjinnän torjumiseksi sekä miesten ja naisten tasa-arvon edistämiseksi. Unionin uskottavuuden kannalta myön-teinen vaikutus on ollut myös avoimuutta kos-kevalla uudella periaatteella, jonka mukaan kaikilla kansalaisilla on oikeus tutustua unionin asiakirjoihin, ja tämä oikeus voidaan evätä heil-tä vain erikseen määritellyin perustein. Toisaalta avoimuus on käsitteenä hyvin vähän tunnettu ja unionin rakenteet mielletään luotaantyöntävän etäisiksi ja sekaviksi. Amsterdamin suuri avaus, turvapaikka-, viisumi- ja maahanmuuttoasioiden sekä unionin ulkorajoilla suoritettavien tarkastusten yhtenäis-täminen odottaa edelleen päätöksiä. Tätä on pidetty erittäin tärkeänä ajatellen unionin seu-raavaa laajentumista Keski- ja Itä-Eurooppaan. Määräykset tähtäävät siihen, että ihmisten vapaa liikkuminen voitaisiin toteuttaa täydelli-senä viiden vuoden kuluessa sopimuksen voi-maantulosta. Poliisin, tulli- ja oikeusviranomaisten yhteistyö on lisääntynyt, mutta merkittävämmin vasta pakon edessä: Yhdysvaltojen terrori-iskut herättivät hallitukset toimintaan. Kansainvälisen rikollisuuden, terrorismin ja huumekaupan kal-taisiin ilmiöihin kiinnitetään jatkossa enem-män huomiota. Ulko- ja turvallisuuspolitiikassa päätök-senteon perusperiaatteena pysyy yksimielisyys. Kankeaksi moitittua päätöksentekoa on kehitetty käytännössä jonkin verran, mutta unionin ul-kopoliittinen toimintakyky on vielä kaukana siitä, että unioni kykenisi vastaamaan euron myötä kasvaneen taloudellisen painoarvon tar-joamaan haasteeseen. Euroopan unioni on solminut tai on solmimassa pitkälle meneviä yhteistyösopimuk-sia Välimeren eteläpuolisten valtioiden kanssa. Sopimuksilla pyritään vakauttamaan maiden poliittisia oloja sekä avaamaan puolin ja toisin markkinoita taloudelliselle yhteistyölle. Monet pitävät ns. joustavuutta unionin tulevan toimintakyvyn elinehtona. Sen vaihto-ehdoksi mainitaan usein ns. kova ydin. Toisin sanoen, jos esimerkiksi puolustusyhteistyötä suunnittelevat valtiot eivät halua toteuttaa suunnitelmiaan unionin puitteissa, ne tekevät


91

sen unionin ulkopuolella. Muiden valtioiden osaksi jää silloin sivusta katsominen ja mahdol-lisesti jälkikäteen tapahtuva sopeutuminen jo päätettyihin asioihin. Sekä määräenemmistöpäätösten lisäämi-seen, neuvoston äänten painotukseen että komission kokoonpanoon liittyvät kysymykset ovat toistaiseksi jääneet lopullista ratkaisua vaille. Euroopan parlamentin asemaa on vahvis-tettu laajentamalla yhteispäätösmenettelyn soveltmisalaa sekä yksinkertaistamalla sitä, mutta tietyt peruskysymykset odottavat yhä vasta-ustaan. Niistä tärkeimpiin kuuluu yhteisön budjetin tulopuolen (omien varojen järjestel-män) perusteiden uusiminen. Monien mielestä välitön, veronluonteinen jäsenyysmaksu oli sekä

oikeudenmukaisempi että avoimempi pohja kuin nykyinen järjestelmä, jossa tulot koostuvat jäsenmaiden eri lähteistä (mm. ALV- ja BKT-maksut) keräämien maksujen tilityksistä. Seuraavan uudistuksen tärkein ja samalla vaikein kysymys on toimivallan jaon selkiinnyttäminen jäsenmaiden ja unionin toi-mielinten välillä. Euroopan unionia on vaikea käsittää toimivaksi demokratiaksi, ellei sen valtaoikeuksia ja toimielinten tehtäviä kirja-ta perustuslain tapaiseen asiakirjaan. Tämän ajattelutavan mukaan Euroopan unioni voi nauttia kansalaistensa luottamusta vasta kun ihmiset voivat itse nähdä, kuka, missä, miksi ja milloin käyttää unionille siirrettyä valtaa.


Euroopan unionin laajeneminen

1952 / 1958

1973

1981

1986

1995

Liittymis-prosessiinhyväksytytmaat

92

RANSKA

ITALIAESPANJA

SVEITSI ITÄVALTA

Välimeri

MAROKKO

ALGERIA

LIBYA

KREIKKATURKKI

BULGARIA

ROMANIA

KYPROS

UKRAINASLOVAKIA

JUGOSLAVIA

SLOVENIA

BOSNIAHERZEGOVINA

ALBANIA

MOLDOVA

MONTENEGRO

MAKEDONIA

KROATIA

SAKSAVENÄJÄ

GRUUSIA

SYYRIA

UNKARI

LIBANON

ISRAEL

JORDANIA

IRAK

SAUDI-ARABIA

MALTA

TSEKINMAA

^

TUNISIA

PORTUGALI

Laajentuminen

Tällä hetkellä unioni käy neuvotteluja yhtaikaisesti kahdentoista hakijamaan kanssa. Laekenin Eurooppa-neuvoston mukaan EU ”on päättänyt viedä liittymisneuvottelut tulok-sekkaaseen päätökseen vuoden 2002 loppuun mennessä niiden ehdokasvaltioiden kanssa, jotka ovat valmiita liittymään, jotta ne voisivat osallistua unionin jäseninä Euroopan parla-mentin vaaleihin vuonna 2004”. Ensimmäistä kertaa Eurooppa-neuvosto otti myös kantaa ehdokasmaiden edistymiseen. Laekenissa sovittiin, että ”Kypros, Latvia, Liettua, Malta, Puola, Slovakia, Slovenia, Tsekki, Unka-ri ja Viro voisivat olla valmiita liittymään” vuon-na 2004, jos ”neuvottelujen ja uudistusten tahti jatkuu ehdokasvaltioissa nykyisellään”. Samalla Eurooppa-neuvosto teki myös selvän pesäeron Romaniaan ja Bulgariaan, joita ”kannustettiin jatkamaan ponnisteluja” uudistusten läpiviemiseksi. Tavoitteena on ava-ta neuvottelut näiden maiden kanssa kaikista kysymyksistä vuoden 2002 loppuun mennessä. Jäsenyyden toteutuminen aiotussa aikataulussa on epävarmaa myös parhaiten edis-tyneiden maiden osalta, sillä kaikkein vaikeim-mat neuvottelut ovat vielä edessä. Ennen kuin neuvottelut voidaan todeta päättyneiksi, on ennen muuta maatalouteen, rakennerahastoi-

hin ja ympäristönormeihin liittyvät ongelmat ratkaistava. Maatalouden osalta mutkikkaimman tilanteen synnyttää Puola, jonka koko yhdistet-tynä elinkeinorakenteen maatalousvaltaisuuteen on osalle nykyisistä jäsenmaista vaikea ongelma. Odotettavissa on, että maatalouteen ja raken-nerahastoihin liittyvät kysymykset ratkaistaan vasta aivan neuvottelujen loppumetreillä. Rakennerahastoista saatu tuki koetaan useimmissa jäsenmaissa eräänlaiseksi saavu-tetuksi eduksi, josta tinkiminen on hyvin vastenmielistä. Eritoten Portugalissa ja Irlannis-sa rakennerahastot ovat myös vauhdittaneet em. maiden talouden nousua silminnähtävällä ta-valla. Toisaalta ehdokasmaiden alhainen kan-santulo ja korkea työttömyys tekee niistä itse-oikeutettuja tuen saajia. Yhteisön voimassaolevat budjettiraamit ei-vät salli paljoa liikkumavaraa. Kysymys on myös Suomen ns. ykköstukialueille tärkeä. Ympäristön osalta keskustelua käydään sekä hakijamaiden ongelmista täyttää yhteisön normitaso että ydinturvallisuudesta. Tsekin alueella, lähellä Itävallan rajaa vastikään avattu Temelinin ydinvoimala on aiheuttanut suurta huolta. Jäsenyysneuvottelut aloitettiin maalis-kuun 31. päivänä 1998 Unkarin, Puolan, Viron, Tsekin, Slovenian ja Kyproksen kanssa. Helsingin


Euroopan unioni on solminut tai on solmimassa pitkälle meneviä yhteistyösopimuksia Välimeren eteläpuolisten valtioiden kanssa. Sopimuksilla pyritään vakauttamaan maiden poliittisia oloja sekä avaamaan puolin ja toisin markkinoita taloudelliselle yhteistyölle.

93 U N I O N I N T U L E V A I S U U S

Eurooppa-neuvostossa 1999 päätettiin aloittaa neuvottelut Romanian, Slovakian, Latvian, Liettuan, Bulgarian ja Maltan kanssa sekä tunnustettiin Turkki ehdokasvaltioksi.

Hakijamaiden edistystä arvioidaan ns. Kööpen-haminan kriteerien pohjalta. Nämä ovat

• vakaat hallinnolliset instituutiot, jotka takaavat demokratian, oikeusvaltion periaatteen noudattamisen, ihmisoikeuksien kunnioituksen ja vähemmistöjen suojelun;

• toimiva markkinatalous sekä kyky kestää unionissa esiintyviä kilpailupaineita ja markki-navoimia;

• kyky omaksua jäsenyyteen liittyvät velvolli-suudet poliittiset sekä talous- ja rahaliiton tavoitteet mukaan lukien.

Tavoitteena maailman kilpailu-kykyisin talous vuonna 2010

Yhteisen rahan toivotaan piristävän taantumaan ajautuneita unionimaiden talouksia ja toimivan virikkeenä pidemmälle viedylle talouspolitiikan koordinaatiolle ja harmonisoinnille. Euron katsotaan kuitenkin tarvitsevan tuekseen pitkälle meneviä rakenteellisia uudistuksia. Jäsenmaiden valmiudesta päättää ja toteuttaa tarpeelliset rakenneuudistukset saattaa tulla eurotalouden toimivuuden todellinen koetinkivi lähivuosina. Lissabonissa maaliskuussa 2000 pidetty Eurooppa-neuvosto asetti kunnianhi-moisen tavoitteen, jonka mukaan unionista on tultava vuosikymmenen loppuun mennessä ”maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin tietoon perustuva talous, joka kykenee ylläpitä-mään kestävää talouskasvua, luomaan uusia ja parempia työpaikkoja ja lisäämään sosiaalista yhteenkuuluvuutta”. Uuden talouden toimintaedellytysten parantaminen on avainasemassa. Tätä varten Eurooppa-neuvosto sopi mittavan lainsäädäntö-ohjelman toteuttamisesta. Tavoitteena on luoda sähköisen kaupankäynnin ja internetin menes-tykselle suotuisat edellytykset, niin että unioni voi saavuttaa kilpailijansa varustamalla entistä huomattavasti useammat liikeyritykset ja kotitaloudet nopeilla Internet-yhteyksillä.

Samalla vaadittiin toimia sen varmistamiseksi, että Eurooppa säilyttää johtoasemansa tekniikan avainalueilla, kuten matkaviestimissä. Uusia säännöksiä on valmisteltu muun muassa sähköisen kaupankäynnin oikeudellisista puitteista, tekijänoikeuksista ja niihin liittyvistä oikeuksista, sähköisestä rahasta sekä rahoituspalvelujen etämyynnistä. Internetin käyttökustannuksia pyritään alentamaan olennaisesti lisäämällä kilpailua paikallis-verkoissa ja tilaajayhteyksissä. Jäsenvaltioita vaaditaan varmistamaan, että kaikilla kouluilla unionin alueella on pääsy internetiin ja tieto-pankkeihin ja että tarpeellinen määrä opettajia osaa myös käyttää näitä uusia välineitä. Tärkeimpiin julkisiin peruspalveluihin on turvattava yleinen pääsy sähköisesti vuoteen 2003 mennessä. Uuden talouden osalta Lissabonin uudistus-ohjelma on käynnistynyt lupaavasti. Eurooppa-neuvosto pyrki antamaan uutta vauhtia myös eurooppalaisen tutkimus-alueen perustamiselle. Tähtäimessä on kan-sallisten ja yhteisten tutkimusohjelmien verkottaminen sekä veropolitiikan, riski-pääoman ja Euroopan investointipankin tuen hyväksikäyttö tutkimusinvestointien ja korkean teknologian yritysten toiminnan edesauttamiseksi. Niin ikään pyritään toteuttamaan toimenpiteitä, joiden tarkoituk-sena on poistaa tutkijoiden liikkuvuuden estei-tä sekä houkutella Eurooppaan korkeatasoisia tieteellisiä kykyjä ja saada heidät jäämään Eurooppaan. Tältä osin Lissabonin ohjelma on jo törmännyt joihinkin ongelmiin. Esimerkiksi yritysten kilpailukyvyn kannalta oleelliseksi ymmärretystä yhteisöpatentista ei ole onnistut-tu toistaiseksi sopimaan. Suurimmat vaikeudet koskevat talouden rakenteellisia uudistuksia, joissa jäsenvaltioilla on selviä vaikeuksia pitää kiinni Lissabonissa sovituista tavoitteista. Markkinoiden täydellinen vapauttami-nen sellaisilla aloilla kuin kaasu, sähkö, posti-palvelut ja liikenne on kohdannut useissa jäsenmaissa vastarintaa. Myös julkisia hankin-toja, rahoitusmarkkinoita ja ilmatilan vapaut-tamista koskevien sääntöjen uudistaminen on edennyt vastatuulessa.


VENÄJÄ

Norjanmeri

Barentsinmeri

Karan-meri

SUOMI

NORJA

Itämeri

Grönlannin-meri

Huippu-vuoret

NovajaZemlia

TANSKA

PUOLA

LIETTUA

LATVIA

VIRO

SAKSA

Pohjanmeri

ISO-BRITANNIA

IRLANTI

GRÖNLANTI

ISLANTI

HOLLANTI

RUOTSI

VALKO-VENÄJÄ

Pohjoinen ulottuvuus

Johdonmukaisuuden puutetta pidetään unionin ulkopolitiikan eräänä suurena ongelmana. Suomen ideoima ja voimakkaasti ajama pohjoi-sen ulottuvuuden politiikka on yritys koota yh-teen kaikki ne välineet, joita unionilla on käy-tettävissään suhteissa sen pohjoisiin alueisiin ja ennen muuta Venäjään. Alkuvuosien kangertelun jälkeen idea on alkanut kantaa hedelmää. EU:n Venäjä-politii-kasta on tullut yhdenmukaisempaa. Lisäksi on toteutettu tiettyjä ympäristönsuojeluun ja tietotekniikkaan liittyviä projekteja.

Suomen ja Ruotsin EU:iin liittymisen jälkeen Itämerestä on tullut unionin sisämeri, jonka rantavaltioista Puola, Latvia, Liettua ja Viro ovat pyrkimässä unionin jäseniksi. Venäjän osalta kyse on sekä maan demokratisoitumisen ja poliittisen vakauden tukemisesta että maan valtavien luonnonvarojen hyödyntämisestä.


Globalisaation vastustajat ovat järjestäneet viime vuosina useaan otteeseen laajoja mielenosoituksia Eurooppa-neuvoston kokouspaikkakunnilla. Osa mielenosoituksista on päättynyt väkivaltaisuuksiin, minkä johdosta turvatoimia on kiristetty entisestään.

Laekenin (Belgia) Eurooppa-neuvostossa joulukuussa 2001 sovittiin EU:n tulevaisuutta pohtivan valmistelukunnan perustamisesta.

96

Aro, Pekka O., Impiö, Pekka ja Kemppinen, Reijo: Euroopan unioni, perusteos (Ulkoasi-ainministeriö ja Taloudellinen tiedotustoimisto 1994)

Dynes, Michael, Owen, Richard: Guide to 1992 (Times Books 1989)

Ekestam, Harry: EY ja Suomi, aluepolitiikka (Ulkoasiainministeriö 1992)

Grant, Charles: Delors, Inside the House that Jacques Built (Nicholas Brealey Publishing 1994)

Kemppinen, Reijo: Yhteenveto Suomen EU-jä-senyyden sisällöstä (Ulkoasiainministeriö, Eu-rooppa-tiedotus 1994)

Kosonen, Eikka, Kaila, Heidi ja Stubb, Alexan-der: Mitä sisältää Amsterdamin sopimus? (Ul-koasiainministeriö, Eurooppa-tiedotus 1997)

Lemaignen, Robert: L’Europe au Berceau (Plon 1964)

Liikanen, Erkki: Brysselin päiväkirjat (Otava 1995)

Liikanen, Erkki: Näkökohtia Euroopan yh-teisön talousarvion historiasta ja tulevaisuu-desta (luento Kansantaloudellisen yhdistyksen kuukausikokouksessa 6.2.1997)

Luoma, Raimo: Euroopan parlamentin valta ja vastuu (Painatuskeskus 1995)

Mikkeli, Heikki: Euroopan idea (Suomen Histo-riallinen Seura 1994)

Monnet, Jean: Muistelmat (Edita 1997)

Paxton, John, Walsh, A.E.: Into Europe, the Structure and Development of the Common Market (Hutchinson, 1972)

Pinder, John: European Community (Oxford University Press 1995)

Spaak, Paul-Henri: Combats inacheves (Fayard 1969)

Voyenne, Bernard: Petite Histoire de l’Idée Européenne (Campagne Européenne de la Jeunesse 1954)

Hallinnon kehittämiskeskus: Opiskellen Eu-roopan unioniin (Painatuskeskus 1995)

Euroopan komissio: Eurooppa-tiedon käsikir-ja (1996)

European Commission: Action plan for the Single Market (1997)

European Commission: Completing the Inter-nal Market, White Paper from the Commission to the European Council, Milan 28.–29.1985

European Commission: 1992, The Benefits of a Single Market; Cecchini Report (Wildwood House 1988)

Euroopan hiili- ja teräsyhteisön perustamisso-pimus

Euroopan yhteisön perustamissopimus

Sopimus Euroopan unionista

Suomi ja Euroopan yhteisön jäsenyys, Valtio-neuvoston selonteko eduskunnalla ja siihen liit-tyvä taustaselvitys (Painatuskeskus 1992)

Maa- ja metsätalousministeriön EU-sivut www.mmm.fi

Sisäasiainministeriön EU-sivut www.intermin.fi

Ulkoasiainministeriön Eurooppa-tiedotuksen kotisivut www.eurooppa-tiedotus.fi

Valtiovarainministeriön EMU-sivut www.vn.fi/vm/index.html

Lähdetietoa

97

Henkilö- ja aihehakemisto

133-komitea 31, 6636-komitea 31A-kohta 31Aalto, Alec 33, 35Aarnio, Lasse 51Acheson, Dean 8Adenauer, Konrad 9, 11, 14Agenda 2000 71–75Aho, Esko 48, 51Ahvenanmaa 75, 78, 87AKT-maat 82alkoholi 21, 78alueiden komitea 22, 29, 45aluekehitysrahasto 73–74aluepolitiikka 32, 38, 73–75Amsterdamin sopimus 17, 31, 33–34,

41, 52–53, 90arvonlisävero 76–77, 80–81asetus 19avoimuus (ks. myös Julkisuus) 33–34,

87B-kohta 31Bangemann, Martin 41Barnier, Michel 37Berlaymont 25, 34Beyen, Johan 11Bismarck, Otto von 6Blair, Tony 57Bolkestein, Frits 37Brandt, Willy 54Broek, Hans van den 51budjetti 71, 73, 78, 82Busquin, Philippe 37Byrne, David 37Cassis de Dijon -periaate 63 CE-merkki 63Christophersen, Henning 54 Churchill, Winston 10 Comet-ohjelma 81COPO (Comité Politique) 30COPS, poliittisten ja turvallisuusasioi-

den komitea, 31COREPER (Comité des Représentants)I

30–31, 33, 66COREU 30Cox, Pat 41Giscard d'Estaing, Valery 23–24, 55, 89das Neves, Jose Cesar Paulouro 49De Gaulle, Charles 14–15, 28, 60de Palacio, Loyola 37Delors, Jaques 41, 51–53, 55Demokraattisen ja monimuotoisen Eu-

roopan ryhmä 42demokratiavaje 29–30Diamantopoulou, Anna 37direktiivi 18–21, 63, 79Duisenberg, Wim 45ECOFIN 31–32, 56

EEC (European Economic Commu-nity), ks. Euroopan talousyhteisö 10–15, 17, 31, 47, 51, 60, 67

EMU (European Monetary Union) 45, 48–49, 52, 54–59, 64, 73–74, 91

energia 81ensimmäinen pilari 43, 52–53ensisijaisuus 18, 23Equal 75Erasmus-ohjelma 81eroaminen unionista 50Ersböll, Niels 46, 49ETA-sopimus 47–48, 61, 66, 80EU-asiain ministerivaliokunta 32EU-asiain toimikunta 32EU-puheenjohtajuussihteeristö 32EU-sihteeristö 32Euratom 10–11, 15, 17, 80EURES-järjestelmä 65Euro 32, 57–60, 62, 70euro-11 32Euroopan aluekehitysrahasto (Europe-

an Regional Development Fund ERDF) 73–74

Euroopan ammatillisen koulutuksen kehittämiskeskus 45

Euroopan atomienergiayhteisö Eura-tom 10–11, 15, 17, 44, 80

Euroopan elin- ja työolojen kehittä-missäätiö 45

Euroopan hiili- ja teräsyhteisö EHTY 9–13, 15, 17, 26, 44

Euroopan huumausaineiden ja niiden väärinkäytön seurantakeskus 45

Euroopan investointipankki 18, 22, 45, 73, 81

Euroopan Kansanpuolue (PPE) 42Euroopan kehitysrahasto (European

Development fund, EDF) 81Euroopan keskuspankki EKP (Europe-

an Central Bank) 22, 31, 45, 54, 58Euroopan keskuspankkijärjestelmä

EKPJ (European System of Central Banks) 45, 58

Euroopan koulutussäätiö 45Euroopan laajuinen liikenneverkosto

(Trans European Networks TENs) 79

Euroopan laajuiset verkostot 80Euroopan liberaali- ja demokraatti-

puolue 42Euroopan maatalouden ohjaus- ja ta-

kuurahasto 69–70, 73–74Euroopan neuvosto 11Euroopan poliisivirasto Europol 45, 84Euroopan puolustusyhteisö EDC

10–12

Euroopan rahajärjestelmä EMS (Euro-pean Monetary System) 55

Euroopan rahapoliittinen instituutti ERI (European Monetary Institute) 58

Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue (PSE) 45

Euroopan sosiaalirahasto ESR (Euro-pean Social Fund)73–74

Euroopan taloudellisen yhteistoimin-nan järjestö OEEC 10

Euroopan talousalue ETA 47, 61Euroopan talousyhteisö 10–15, 17, 31,

47, 51, 60, 67 Euroopan talousyhteisön perustamis-

sopimus 10–11, 17Euroopan työturvallisuus- ja työter-

veysjärjestö 45Euroopan unionin kasvislajikevirasto

45Euroopan unionin neuvosto 11Euroopan vapaakauppajärjestö EFTA

10, 46–47, 61Euroopan vihreät (V) 42Euroopan vähemmistökielten toimisto

45Euroopan yhteisö 31, 44, 46–48, 50,

52, 54Euroopan yhteisöjen tilastotoimisto 45Euroopan yhteisöjen tuomioistuin

18–21, 44Euroopan yhteisöjen virallisjulkai-

sujen toimisto 45Euroopan yhteisöt 44, 53Euroopan yhtenäisasiakirja 17, 27, 53,

55, 60, 73Euroopan ympäristötoimisto 45Eurooppa-neuvosto 11, 23–24, 33, 35,

38, 52–56, 73, 79, 83–84, 86–87Eurooppaoikeus 18, 44Eurooppa-päivä 9Eurooppalainen lääkkeiden arviointi-

järjestö 45Europa-palvelu 33Europol 45, 85federalismi 10, 16FINNEFTA-sopimus 46Fischler, Franz 37G7-maat 38Gaspari, Alciedo de 11Gorbatsov, Mihail 55Gröhn, Inga-Maria 45Haagin kongressi 11Haavisto, Heikki 51hallitusten välinen konferenssi HVK

28, 31, 35, 44, 66, 77, 82, 86, 88, 90

98

Halonen, Kare 31Halonen, Tarja 89harvaan asuttujen alueiden tukeminen

74Hautala, Heidi 42heikoimmin kehittyneiden alueiden

tukeminen 74Helander, Elisabeth 40Himmler, Heinrich 7Hirsch, Etienne 9Hitler, Adolf 7, 55 Hägglund, Gustav 84Hämäläinen, Sirkka 45Härmälä, Esa 50–51ihmisoikeussopimus 11Iivari, Ulpu 42Interreg 75, 85interventio 70interventiohinta 70Ionninnan kompromissi 27Jeltsin, Boris 35Jenkins, Roy, 55Jokelin, Renny 41joustavuuden periaate 87, 90julkiset hankinnat 75–76julkisuus 33, 43Justus Lipsius 25jäsenmaksut 81Jääskinen, Niilo 50Kaarle Suuri 13kalastus 67, 72–73kanne 44Kansainliitto 6Kansainvälinen energiajärjestö IEA 80kansalaisten oikeudet 35, 80, 86, 92kansallinen aluepolitiikka 73–75kansallinen tuki 70, 72, 75kansanterveys 87kaupan esteet 14, 63kauppapolitiikka 23, 30–31, 38, 66–67Kauppi, Piia-Noora 41kehitysyhteistyö 23, 67, 82Kemppinen, Reijo 40kielet 33kilpailulainsäädäntö 38, 73kilpailupolitiikka 75–77kilpailusäännökset 21, 75Kinnock, Neil 37koheesio 53, 73–74koheesiorahasto 73kolmansien maiden kansalaisten koh-

telu 84kolmas pilari 52–53komissaari 36, 39komissio 15, 20–27, 29, 33, 36–41,

53, 55–56, 66–67, 73–75, 80, 84, 90–91

Korhola, Eija-Riitta 42Korkman, Sixten 31korkotulojen verotus 76Kosonen, Eikka 31, 39, 50–51koulutus 81

kriisinhallinta 35, 85, 90–91kulttuuri 26kuluttajansuoja 30, 87Kuosmanen, Antti 51kynnyshinta 70laajentumisneuvottelut, 31, 35, 88lainsäädäntö 18–21, 26–28, 36, 43,

63–64lainsäädäntöohje 20, 63Lamy, Pascal 37lausunnot 20Leader 75leimaverotus 76Less Favoured Areas LFA 71Leonardo-ohjelma 81Liikanen, Erkki 37–39, 47, 49, 79liikenne- ja televiestintä 79liikenteen verotus 77liittymissopimus 17, 19, 47, 51lintudirektiivi 79Lipponen, Paavo 67Lomé-sopimus 38, 81luonnonsuojelu 21, 79luontodirektiivi 79Luxemburgin kompromissi 28Länsi-Euroopan unioni (Western Euro-

pean Union, WEU) 11, 31, 85 Lönnroth, Karl-Johan 40maahanmuuttopolitiikka 84, 87Maailman kauppajärjestö (World Tra-

de Organisation, WTO) 35, 38maakuntien liitot 75maaseudun kehittäminen 71Maastrichtin sopimus 15, 17, 19, 21,

24, 28, 43, 46, 49, 52–54, 56–58, 82, 84

maatalouden ympäristötukiohjelma 72maatalouden rakennepolitiikka 71maatalouden tuet 68, 72, 81Maatalouden tuki- ja ohjausrahasto

69–70, 73–74maatalous 27, 48, 67–71maatalouskomitea 30maatalousneuvosto 30, 70maatalouspolitiikka 16, 23, 32, 35, 38,

43, 67–72maataloustuotteiden markkinat 16, 67,

69–70Mansholt, Sicco 69Marshall, George C 8Marshall-apu 8, 10Matikainen-Kallström, Marjo 41Migues, Suzanne 9Milosevic, Slobodan 35Monnet, Jean 15, 54Monti, Mario 37Moro, Aldo 15Myller, Riitta 42määräenemmistö 14, 26–29, 53, 56,

66, 67, 79–80, 82, 87Napoleon 6Nato 8, 83–84, 91

Natura 2000 80neuvosto 18, 20, 22–23, 25–29, 33–35,

38, 43, 54, 56, 63, 66, 67, 77, 82, 84, 90

Nielson, Poul 37notifikaatio 20, 74nuorisotyöttömyyden torjunta 74ohjausrahasto 74oikeus- ja sisäasiat 23, 25–26, 30, 44,

52–53, 84, 86oikeusasiamies 43–44oikeusjärjestelmä 18–19Paasikivi, Juho Kusti 8Paasilinna, Reino 42palvelujen vapaa liikkuminen 26, 53,

60, 63Pariisin sopimus 9–10, 17Parlamentti 10, 22–24, 26, 28–29, 33,

35, 41–43, 53, 88, 90Patten, Chris 37Pekkarinen, Mauri 49Persson, Göran 67perustamissopimus 14, 17–20, 22–23,

26, 31, 34–35, 43–44, 52, 54, 60–61, 74, 80–81, 86–88

perustuslaki 17Pesälä, Mikko 42Phare-ohjelma 38Pinay, Antoine 11pitkäaikaistyöttömyyden torjunta 74Pohjamo, Sauli 42pohjoinen tuki 72pohjoinen ulottuvuus 94Pohjois-Atlantin liitto, ks. Nato 8,

83–84, 91poliittinen komitea 30Pompidou, Georges 15, 54Prodi, Romano 37, 40–41, 54, 67puheenjohtajuus 24, 34–36Putin, Vladimir 67pysyvä edustusto 30–31pääomien vapaa liikkuminen 26, 53,

60, 63, 65päätöksenteko 22, 33päätöksentekomenettelyt 26, 28päätös 26–29päätösten valmistelu 30–31rahapolitiikka 54rakennepoliittiset tuet 73rakennepolitiikka 35, 38, 73–75rakennerahastot 73, 75Rasismin ja muukalaisvihan vastainen

keskus 47Reding, Viviane 37Reuter, Paul 9Riippumattomien jäsenten tekninen

ryhmä (TDI) 42Rooman sopimus 10–11, 12, 14–15,

17, 22, 26, 52, 60, 63, 67, 74–75, 78

Rosas, Allan 20Salmi, Aunus 45

99

Salolainen, Pertti 49, 51Santer, Jaques 36, 38, 40–41Satuli, Antti 39, 50–51Schengen-sopimus 63, 87Schmidt, Helmut 55Schreyer, Michaele 37Schuman, Robert 8–9Seppänen, Esko 42Siimes, Suvi-Anne 45siirtymäkausi 13, 53, 59–60, 65sisämarkkinat 21, 26–28, 32, 35, 41,

52, 59, 60–66, 75, 77, 84, 91sitoumus- ja maksumäärärahat 81sitoutumattomat (NI) 42siviili- ja rikosoikeus 84Socrates-ohjelma 81Solana, Javier 31, 83Solbes Mira, Pedro 37Sopimus Euroopan yhteisöjen yhteisen

neuvoston ja yhteisen komission perustamisesta 17

sosiaalinen koheesio 73sosiaalipolitiikka 81sosiaalirahasto 73–74Spaak, Paul-Henri 11Spinelli, Altiero 8, 10, 16Stalin, Josef 7–8, 11Stubb, Alexander 40subsidiariteetti 16Summa, Timo 40Sundbäck, Veli 48–51Suominen, Ilkka 42suositus 20syrjintä 87säädösten täytäntöönpano 20Söderman, Jacob 43–44taantuneiden teollisuusalueiden tuke-

minen 74Tacis-ohjelma 38, 40taloudellinen koheesiotalous- ja rahapolitiikka 16, 24,

31–32, 54, 56, 58talous- ja sosiaalikomitea 22, 29, 30,

45, 90

Talvitie, Pentti 46tasa-arvo 87tavaroiden vapaa liikkuminen 26, 53,

60, 63–65tax-free 78TEN-tuki 79Thatcher, Margaret 53Thors, Astrid 42tilintarkastustuomioistuin 22, 45Tiili, Virpi 20, 44toimielimet 22–23, 43–44toimivallan jako 23, 31toinen pilari 52–53, 82, 84Trumpf-Piris-raportti 32tullihallinto 84tulliliitto 13, 60, 66tullisuspensio 67Tuomioistuin 17, 21–23, 36, 43–44,

53, 63, 78, 90Turkki 35, 89–90turvapaikkapolitiikka 84, 87tutkimuksen puiteohjelmat 78, 88tutkimus- ja kehitystyö 28, 36, 78työllisyys 41, 74, 87työoikeus 80työturvallisuus ja -terveys 80työvoiman vapaa liikkuminen 26, 28,

53, 60, 63–64ulko- ja turvallisuuspolitiikka 21, 23,

26, 30–31, 34, 44, 52–53, 82–84, 86–87, 91, 93

ulkorajojen valvonta 63, 84, 87, 92Unioni kansakuntien Euroopan puo-

lesta (UEN) 42unionin laajentuminen 31, 35, 86,

88–90, 92Urban 75vahvistetun yhteistyön periaate 88Valkoinen kirja 36, 39, 52, 60–61, 63valmistevero 76–78valtiontuki 26, 75–76valuuttakurssijärjestelmä ERM

(Exchange Rate Mechanism) 55–57

vapaakauppa-alue 10, 66Vatanen, Ari, 42Verheugen, Gunter 37veroton myynti 77–78, 85verotus 21, 23, 26, 32, 61, 65, 77–78,

90viestiverkko (COREU) 30Vihreä kirja 36, 39vihreät valuuttakurssitviisumipolitiikka 84, 87virallinen lehti 20, 33Virrankoski, Kyösti 42Vitorino, Antonio 37välillinen verotus 77Väyrynen, Paavo 42, 49Wallström, Antonio 37Werner, Pierre 55WEU 11, 31, 85Williamson, David 72WTO 35, 38Wuori, Matti 42yhdenmukaistamisvirasto (Alicante)

45yhteismarkkinat 11–14, 67yhteispäätösmenettely 26, 28–30yhteisöaloitteet 75yhteisöpoliitikka 23yhtiöverotus 76Yhtyneen vasemmiston konfederaatio

– Pohjoismaisten vihreä vasem-misto (GUE/NGL) 42

YK 84yksimielinen päätös 26, 80, 82, 88, 90yksinkertainen enemmistö 26yleisten asiain neuvosto YAN 31Yleissopimus Euroopan yhteisölle yh-

teisistä toimielimistä 17ympäristöpolitiikka 79–80, 87ympäristöverotus 76yritysten fuusiot 75–76

suomi euroopan unionissa perusteosikoponen/okp51 - vanha/suomi eeuussa.pdf · alussa 1939 puolaan....

Documents