Jasso Lamberg

Sanomalehden leipätekstin ladelman typografinen analyysiTypografisen mittaustavan arviointia toimialan haastatteluihin perustuen

Opinnäytetyö 2005Kymenlaakson AmmattikorkeakouluMuotoilu ja MediaGraafisen suunnittelun suuntautumisvaihtoehto

TIIVISTELMÄ

KYMENLAAKSON AMMATTIKORKEAKOULU

Viestintä

LAMBERG, JASSO Sanomalehden leipätekstin ladelman typogra•nen analyysi.Typografisen mittaustavan arviointia toimialan haastatteluihin perustuen

Opinnäytetyö 61 sivua + 9 liitesivua

Työn ohjaajat Kata Lyytikäinen, yliopettaja

Heikki Rajasalo

Huhtikuu 2005

Avainsanat typografia, sanomalehdet, graafinen viestintä

Suomalaisten sanomalehtien levikit ovat tasaisesti laskeneet viimeisten kymmenen vuoden aikana. Yhdeksi keinoksi tilanteen korjaamiseksi on ehdotettu laadun parantamista. Tämä ei kuitenkaan yleensä ole merkinnyt typografian ja sen myötä luettavuuden parantamista. Monissa lehdissä ulkoasukysymykset nähdään toissijaisina.

Työn tarkoituksena oli analysoida typografista laatua sanomalehden leipätekstissä. Asiantuntijahaastattelujen avulla selvitetään laadun roolia lehden kaltaisessa kulutustuotteessa. Haastateltaviksi on valittu neljä erilaista typografian ammattilaista. Työ käsittelee myös typografista laatua, sen osatekijöitä ja arviointia.

Ammattilaisten teemahaastatteluissa antamat vastaukset osoittautuivat hyvin yhteneviksi. Heidän mielestään sanomalehdestä voidaan pyrkiä tekemään laatutuote, vaikka kompromissejakin tarvitaan. Leipätekstin typografia luo tuotteen imagoa ja sen laadussa tulisi pitää kiinni samanlaisesta huolellisuudesta kuin journalismissakin. Kiirettä voidaan helpottaa nykyaikaisten taitto-ohjelmien automatisoinnin kautta, jolloin taiton lähtötilanne saadaan mahdollisimman hyväksi.

Laadun arvioinnissa haastateltavat painottivat ammattilaiselle kehittyvää intuitiivistä silmää. Kukaan haastateltavista ei nähnyt lukijakyselyitä erityisen hedelmällisinä typografian arvostelukeinoina. Lehden ulkoasun muuttuessa lukijoiden kriittinen palaute kuvastaa usein enemmän muutosvaisuutta kuin uuden ulkoasun epäonnistumista.

Työssä tutkitaan myös sanomalehden leipätekstitypografiassa vaikuttavia tekijöitä ja miten niiden kautta laatuun voidaan vaikuttaa. Pohdiskelevassa osuudessa näistä tekijöistä pyritään rakentamaan systemaattinen analyysimalli laadun arvioimisen

välineeksi.

ABSTRACT

KYMENLAAKSO POLYTECHNIC

Media Communication

LAMBERG, JASSO Typographical Analysis of Bodytype in Finnish Newspapers. Interview-based evaluation of typographical measuring

Bachelor’s Thesis 61 pages + 9 pages of appendices

Supervisors Kata Lyytikäinen, Principal lecturer of the graphic department

Heikki Rajasalo, Project manager

April 2005

Keywords: typography, newspaper design, graphic design

The circulation of Finnish newspapers has been dropping for the last ten years. It has been suggested that an increase in quality would provide the solution for keeping the readers on board. These reforms have yet failed to reach the realm of typography. In many newspapers, questions related to the appearance of the medium are seen as less significant.

The aim of this study was to analyze the typographic quality in the body text of Finnish newspapers. Questions about the role of typography in a commodity such as a newspaper are reviewed through interviews of four typographic professionals. In addition the study examines the different factors that contribute to the quality of a typographic composition. It also contemplates how these factors could be used to systematically analyze columns of bodytext.

The interviewed professionals were quite like-minded in their answers. According to them, a newspaper does not necessarily exclude quality. Compromises must be made in order to meet the deadlines, but nevertheless, one should strive for the best possible outcome.

Typography of the bodytext brands the newspaper. With modern layout programs many procedures can be automized and thus ease the hurry of the page designer. The interviewed saw the intuitive professional eye as the best way to evaluate typographic quality. None of them saw reader surveys as truly beneficial tools for judging typography.

SISÄLLYS

1. JOHDANTO 6

2. SANOMALEHTI TYPOGRAFIAN YMPÄRISTÖNÄ 8

2.1 Sanomalehden muoto 8

2.2 Kielen vaikutus 11

2.3 Tekstin synty ja käsittely 11

2.4 Toimitusjärjestelmä 13

2.5 Taitto-ohjelma ja taittaja 13

2.6 Tarkastus ja painaminen 15

3. TUTKIMUKSEN TOTEUTUS 16

3.1 Tutkimuksen tavoitteet 16

3.2 Teemahaastattelut 16

3.3 Kirjalliset lähteet 18

3.4 Suhde aikaisempaan tutkimukseen 19

3.5 Suhde tutkimuskohteeseen 20

4. NÄKÖKULMIA TYPOGRAFISEEN LAATUUN 21

4.1 Typografian rooli sanomalehdessä 23

4.2 Kulutustuote vai laatutuote? 24

4.3 Typografian nykytilanne 25

4.4 Typografisen laadun arvioiminen 26

4.5 Lukijoilta kysyminen 27

5. POHDINTAA LADELMAN SYSTEMAATTISESTA TARKASTELUSTA 30

5.1 Luettavuuden perusteita 30

5.2 Tarkasteltavia osa-alueita 33

5.2.1 Merkistö 33

5.2.2 Rivit ja rivivälit 38

5.2.3 Välit 39

5.2.4 Tavutus ja rivitys 43

6. POHDINTAA KÄYTÄNNÖN SOVELLUKSESTA 45

6.1. Vaihe I, havainnointi 45

6.2. Vaihe II, sanavälien mittaaminen 47

6.3 Esimerkki sanavälimittauksesta 50

6.4 Avoimia kysymyksiä 52

7. YHTEENVETO 54

LÄHTEET 57

LIITTEET

Liite 1. Arviointilomakkeen prototyyppi

Liite 2. Mallianalyysi sanavälien mittaamisesta

Liite 3. Esimerkki sanavälien mittaamisesta

6

1. JOHDANTO

Sanomalehti kuuluu olennaisesti suomalaisten elämään. 86 prosenttia kansasta lukee

yhtä tai useampaa sanomalehteä. Lehtien määrä on korkea väestön määrään verrattu-

na, ja Suomessa luetaan kolmanneksi eniten lehtiä maailmassa, jos käytetään mitta-

rina kokonaislevikkiä suhteessa asukaslukuun. Viimeisen kymmenen vuoden aikana

lehtien kokonaislevikki on kuitenkin tasaisesti laskenut. Vuonna 1993 sanomalehtien

kokonaislevikki oli noin 3,63 miljoonaa kappaletta ja vuonna 2004 vain 3,17 miljoonaa

kappaletta. (Levikintarkastus 2005a ja 2005b, Sanomalehtien liitto 2005.)

Suomen Lehdistön mukaan levikkien laskussa heijastuvat nykyajan tiukentunut

medioiden välinen kilpailu sekä muut yhteiskunnalliset muutokset. Ihmiset asuvat

yhä useammin pienissä, yhden tai kahden hengen talouksissa, joita on hankalampi

houkutella tilaamaan lehtiä. (Jäppinen 2003.) Vuonna 1980 näitä pieniä talouksia oli

yhteensä noin 53 prosenttia Suomen 1,8 miljoonasta asuntokunnasta. Vuonna 2003

pieniä talouksia oli jo 71 prosenttia ja asuntokuntien kokonaismäärä 2,4 miljoonaa.

(Tilastokeskus 2005.)

Yhdeksi lääkkeeksi levikkikehityksen kääntämiseksi on ehdotettu laadun paranta-

mista niin journalismin kuin muidenkin tekijöiden osalta (Suomen Lehdistö 2000

ja 1999). Osa lehdistä onkin onnistunut kasvattamaan levikkejään viime vuosina.

Tutkimus- ja markkinointipäällikkö Sirpa Saarikivi Sanomalehtien Liitosta pitää on-

nistumisen syinä lehtien panostusta sisällön ja ulkoasun kehittämiseen. Esimerkkinä

hän mainitsee Hufvudstadsbladetin, joka uuden formaatin ja ulkoasun myötä kasvatti

LT-levikkiään yli 600:lla. (Levikintarkastus 2005a ja 2005b.)

Hannu Pulkkisen tutkimuksen mukaan lehtien ulkoasun kehittäminen on kuitenkin

keskittynyt pääkaupunkiseudun suuriin lehtiin sekä muutamiin maakuntien johtaviin

lehtiin. Suuressa osassa suomalaisista päivälehdistä visuaaliset kysymykset nähdään

toissijaisina ja ulkoasu toteutetaan ilman visuaalisen koulutuksen saanutta henkilö-

kuntaa. Erityisesti lehtien typografiaa Pulkkinen kuvaa huonoksi ja mielikuvitukset-

tomaksi. (Pulkkinen 2002, 174–175.)

”Useimpien sanomalehtien typografia on epäilemättä takapajuista.

Muodon puute tuhoaa vähäisimmätkin hyvät pyrkimykset. Monet luke-

vat sanomalehtiä enemmän kuin kirjoja, ja ovat siksi tekemisissä yleensä

huonon typografian kanssa.” (Tschichold 2002, 54)

Lainauksen voisi kuvitella olevan Pulkkisen työstä mutta se onkin peräisin Jan

Tschicholdin vuonna 1948 kirjoittamasta Kirjan muoto -teoksesta. Hän korosti jo

7

tuolloin sanomalehtien arkitypografian merkitystä. Tschichold toteaa, että ”huonoon

ruokaan totutaan, kun parempaakaan ei ole saatavilla”. Hänestä suuri yleisö tai suun-

nittelijatkaan eivät osaa vaatia parempaa, niin kauan kuin ovat jatkuvasti tekemisissä

vain huonon typografian kanssa. (ibid., 54–55.)

Viestinnän teorian mukaan typografian virheet voidaan lukea ulkoisiin häiriöihin,

aivan kuten epäselvä käsiala (Wiio 1978, 89). Sanomalehtiä luetaan usein arkisissa,

kiireisissä tilanteissa, joissa on muitakin häiriötekijöitä, kuten liikenteen tai perheen

melu. Näin ollen olisi mielekästä pyrkiä minimoimaan typografiset häiriötekijät.

Daryl R. Moen vertaa sanomalehden tekstiä maantiehen. Mitä parempi tie, sitä ko-

vempaa sillä voivat rekat ajaa. Kun typografinen infrastruktuuri on kunnossa, lukijat

voivat helposti ja nopeasti omaksua lehden informaatiota. (Moen 2000, 96.)

Näistä lähtökohdista aloitin opinnäytetyöni suunnittelun. Kaavailin tekeväni ver-

tailevan tutkimuksen suomalaisten sanomalehtien leipätekstien typografisesta

laadusta. Perehtyessäni aiheeseen ongelmaksi nousi millä kriteereillä laatua pitäisi

arvioida? Mikä typografian rooli on sanomalehden kaltaisessa kulutustuotteessa?

Lehtiä tehdään kovalla kiireellä, jolloin joudutaan turvautumaan kompromisseihin.

Onko siis mielekästä lähteä arvioimaan sanomalehtitypografiaa tiukoilla kriteereillä?

Minkälaisilla tekijöillä typografiaan voidaan sanomalehdessä vaikuttaa ja miten laa-

tua voidaan arvioida?

Näen vertailevan tutkimuksen tekemisen mielekkäänä vasta edellä mainittujen ky-

symysten kartoittamisen jälkeen. Täten keskityn tässä työssäni näiden kysymysten

pohtimiseen asiantuntijahaastatteluiden ja kirjallisten lähteiden kautta.

Kirjallisista lähteistä en ole löytänyt kattavaa tapaa typografisen laadun arvioimiseen.

Ylipäätään olen löytänyt hyvin vähän suomalaista typografista tutkimusta. Hannu

Pulkkinen on mainitussa lisensiaattityössään arvioinut sanomalehtien ulkoasua

havainnoimalla. Taiton, hierarkian ja laajemman typografiakatsauksen ohella hän

on mitannut myös leipätekstitypografian huolellisuutta. (Pulkkinen 2002, 166–168.)

Huolellisuuden osatekijöinä hän on tarkastellut neljää seikkaa:

– Onko rivit asetettu rivirekisteriin

– Onko palstat tasattu ylhäältä ja alhaalta

– Onko kappalevälejä kasvatettu

– Leskirivien määrää (Pulkkisella orporivi) (ibid.)

Vaikka nämä tekijät vaikuttavatkin lehden ulkoasun huolellisuuteen, ne eivät mieles-

täni mittaa palstassa juoksevan tekstin ominaisuuksia. Kaikki Pulkkisen käyttämät

8

kriteerit liittyvät rivien ja palstojen asetteluun. Esimerkiksi yhden palstan juttu ei voi

sisältää leskiriviä, mutta sama teksti juoksutettuna kahdelle palstalle voi – kysymys ei

ole tekstin ominaisuuksista vaan taiton määrittämästä katkaisukohdasta.

Toki kaikki neljä Pulkkisen tarkastelemaa kohtaa kuuluvat typografian kokonaislaa-

dun arvioimiseen. Työssäni olen kuitenkin pyrkinyt pureutumaan syvemmälle itse

tekstin ominaisuuksiin, jotka näen merkittävämpinä laadun osatekijöinä.

Haluan tässä yhteydessä kiittää haastateltaviani, jotka auttoivat myös lähdekirjalli-

suuden kartuttamisessa. Lisäksi kiitos Satakunnan journalisteille sekä Talousneuvos

M. J. Saarnilehdon säätiölle, jotka myöntämillään apurahoilla auttoivat haastattelu-

matkoista sekä kirjahankinnoista aiheutuneissa kuluissa.

2. SANOMALEHTI TYPOGRAFIAN YMPÄRISTÖNÄ

Sanomalehden typografia on monien tekijöiden summa. Teksti kulkee läpi pitkän

ketjun toimittajalta lukijalle. Tässä luvussa kuvailen lyhyesti tekstin matkaa valmiiksi

ladelmaksi ja tekijöitä, jotka vaikuttavat typografiaan. Taloudellisten resurssien vaiku-

tusta en ole erikseen maininnut. Ne ovat taustalla kaikessa sanomalehden tekemisessä

mutta vaikutukset eivät näy suoraan vaan heijastuvat muiden tekijöiden kautta.

Kirjoittaessani tätä lukua olen käyttänyt hyvin pitkälti omassa työssäni oppimia tie-

toja, varsinkin selostaessani sanomalehden työketjua ja toimitusjärjestelmää. Omien

kokemusteni lisäksi olen pyrkinyt tukemaan asiaa kirjallisilla lähteillä ja haastatte-

luilla.

2.1 Sanomalehden muoto

Sanomalehdissä ulkoasua ja typografiaa rajoittavat monet vakiintuneet käytännöt.

Jo 1800-luvun loppupuolella suomalaiset lehdet alkoivat yhdenmukaistaa palstale-

veyksiänsä ja 1900-luvun alussa oli formaatin vuoro. Lehtien nykyinen yhtenäinen

formaatti ja palstaleveys ovat peräisin 1970-luvulta. (Mervola 1995, 134–142, 304–307.)

Yhtenäisyyden tarkoituksena on palvella mainostajia. Mainostaja voi suunnitella

yhden mainoksen, joka sopii kaikkiin lehtiin sellaisenaan.

Vakiintuneita käytäntöjä tukee Kärkimedia, joka on kymmenen vuoden ajan tarjon-

nut palveluitaan mainostajille. Mainostaja voi ostaa tällaiselta keskitetyltä mainosten

levittäjältä erilaisia räätälöityjä paketteja, joilla varmistetaan mainoksen näkyvyys

ympäri maata tai vain halutuilla alueilla. Kärkimediaan kuuluu tällä hetkellä 32 lehteä

Helsingin Sanomista alkaen. (Kärkimedia 2005.)

9

Lähes kaikki seitsemänpäiväiset sanomalehdet ilmestyvät tällä hetkellä broadsheet-

koossa ja lehtien rakenne perustuu kahdeksaan 44 mm palstaan palstavälin ollessa

4 mm. Myös suuri osa harvemmin ilmestyvistä lehdistä käyttää samaa formaattia.

Päivälehdistä poikkeuksia ovat Hufvudstadsbladet (HBL), Länsi-Savo ja Itä-Savo,

jotka ilmestyvät tabloideina. Savolaislehdet ovat tabloid-muodosta huolimatta säi-

lyttäneet palstaleveyden 44 millimetrissä. HBL muuttui vuonna 2004 ulkoasu-uudis-

tuksensa myötä tabloid-kokoiseksi ja samalla palstan leveydeksi tuli 38 mm. Vaikka

sivujen leveydet ovat vakioidut, sivujen korkeuksissa on pieniä vaihteluita eri lehdis-

sä. Broadsheet-sivut ovat joko 510 tai 525 mm korkeita ja tabloid-sivut joko 365 tai 440

mm. (Levikintarkastus 2005a, Kärkimedia 2005, HBL 2005)

Lehdet käyttävät jonkin verran leveämpiä palstoja etusivuillaan ja muilla erikoisem-

milla osastoillaan. Suurin osa lehtien leipätekstistä juoksee kuitenkin juuri 44 mm

palstassa.

Molemmista reunoistaan tasattu palsta on vakiintunut sanomalehden leipätekstin

muodoksi. Lehdissä näkee jonkin verran myös oikean puolen liehureunaa, mutta sitä

ei yleensä käytetä varsinaisten uutisen leipäteksteissä, vaan kolumneissa, faktalaati-

koissa yms.

Kapea tasapalsta aiheuttaa helposti ongelmia ladelmaan. 44 mm on monien mieles-

tä liian kapea normaalille leipätekstille. (esim. Henning 2005, Itkonen 2003, 70–71.)

Sanomalehtien leipätekstin pistekoot vaihtelevat noin 8,2 pisteestä 10 pisteeseen.

Tyypillinen leipäteksti on 9–9,5 pistettä. (Pulkkinen 2002, 147.) Käsittelen kapean

palstan aiheuttamia ongelmia tarkemmin luvussa 5.2.2.

Carl Henning totesi haastattelussaan, että hänestä 70-luvun standardisoimiskehitys

on muodostanut pahimman esteen sanomalehtien ulkoasun ja typografian kehittä-

miselle. Erityisesti palstaleveyttä hän piti liian kapeana. Ongelmaa ei kuitenkaan ole

helppo ratkaista, koska Suomen useimmat painokoneinvestoinnit on tehty niin, että

lehtien vaihtoehtoina ovat joko nykyinen broadsheet tai sitten tabloid. (Henning

2005.)

”Tämän tuotteen muoto heijastaa tällä hetkellä 70-luvun näkemyksiä,

jolloin kilpailu oli aivan toisenlainen.” (ibid.)

Vuosi sitten Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunen totesi lehtensä

haastattelussa, ettei HS muutu tabloidiksi ja arveli että ”formaattia ratkaisevampi on

sisältö” (Remes 2004).

10

Samaan tapaan Henning totesi tabloidin olevan liian pieni. Helsingin Sanomia on

hankala kuvitella 200-sivuisena tabloid-järkäleenä, hän huomautti. Henningin mie-

lestä jokin välimuodoista olisi parempi, mutta painokoneinvestoinnit estävät ne.

(Henning 2005.)

”Standardisointi yleensä nähdään hyvänä asiana. Tässä on mielenkiin-

toista se, milloin standardisointi kääntyy tuotekehityksen jarruksi. […]

Eli missä tulee se raja, jossa standardisointi tulee purkaa? (ibid.)

HBL:n viime vuotinen muutos lisäsi keskustelua lehtien formaateista. Lehtien on

väitetty olevan kriisissä uusien medioiden painostuksessa. Muun muassa ruotsalaisen

kaupunkilehti Metron isä Pelle Anderson povaa kuolemaa lehdille, jotka roikkuvat

vanhentuneissa perinteissä eivätkä pysty muuntautumaan MTV-sukupolvien maail-

maan (Anderson 2000).

Ennen muutostaan Hufvudstadsbladet oli menettänyt kymmenen vuoden ajan levik-

kiään 67 000:sta 50 000:een. HBL:n vastaava päätoimittaja Max Arhippainen kertoi

hävikin olleen erityisen suuri ruotsinkielisten nuorten keskuudessa ja siksi lehdestä

oli tehtävä heille houkutteleva, mutta samalla otettava huomioon vanha lukijakunta.

(Remes 2004.)

Suomalaiset ovat tottuneet lukemaan lehtensä nykyisessä koossaan. Broadsheet-ko-

ko symboloi arvokkuutta ja uskottavuutta. Kun Savon Sanomat, Keskisuomalainen

ja Karjalainen tilasivat yhteisen ulkoasu-uudistuksen vuonna 2003 skotlantilaisilta

graafikoilta, myös formaatin muuttamisesta tabloidiksi keskusteltiin. Muutosideat

hylättiin ja lehdet jatkavat yhä entisessä koossaan. Kun Sipoon Sanomat vaihtoi vuo-

den 2004 alussa broadsheet-kokoon, se kirjoitti muuttuvansa nyt ”oikeaksi sanoma-

lehdeksi”.

Mielikuvaa on ehkä vahvistanut myös se, että 1960-luvulta lähtien lehtikilpailussa

tappiolle jääneet, ns. kakkoslehdet alkoivat siirtyä tabloidiin. Muutos toi säästöjä

paperikuluissa ja mahdollisti entisellä aineistolla paksumman lehden. (Mervola 1995,

329–330.)

Näin HBL:n muutos näyttäisi seuraavan enemmän ruotsalaislehtien muutoksia kuin

suomalaisten. Ruotsin 170:stä päivälehdestä ainakin 18 on siirtynyt kokonaan tabloid-

kokoon vuoden 1994 jälkeen (Width 2004).

On mielenkiintoista nähdä tuleeko asennoituminen lehtiformaatteihin muuttumaan

tulevaisuudessa. Kakkoslehtien siirtyminen tabloidiin jatkuu, joten koko yleistyy

koko ajan. Esimerkiksi kuusipäiväinen Itä-Häme siirtyi vastikään 9.3. 2005 tabloi-

11

diin ja kavensi palstakokonsa 40 millimetriin (Itä-Häme 2005, Kärkimedia 2005).

Kakkoslehtien lisäksi suomalaiset ovat jo tottuneet tabloid-kokoiseen HBL:ään ja

kaupunkilehtiin kuten Uutislehti 100 ja Metro. Silti tabloid assosioituu yhä helposti

iltapäivälehtien kooksi (Sipilä 2004).

2.2 Kielen vaikutus

Typografia on sanojen viestimistä, joten se ei voi koskaan irtautua kielen vaikutukses-

ta. Käytetty kieli määrittää paljon typografisen ladelman luonnetta.

Esimerkiksi latinankielinen teksti näyttää tasaisemmalta kuin englannin- tai suomen-

kielinen, koska siinä käytetään vähemmän ylä- tai alapäätteellisiä kirjaimia, eikä siinä

käytetä aksentoituja kirjaimia. Latinassa käytetään usein myös vähemmän versaalikir-

jaimia. Näiden seikkojen johdosta latinankielinen teksti voidaan latoa pienemmällä

pistekoolla ja rivivälillä. Toisenlainen esimerkki on taas saksa, jossa versaalikirjainten

yleisyyden vuoksi täytyy käyttää hieman suurempaa riviväliä. Toisissa kielissä sano-

jen rajat tulevat esille kieliopillisesti selvemmin, jolloin sanaväli voi puolestaan olla

hieman kapeampi. (Bringhurst 2002, 26–27, 37.)

Kieli määrittää tarvittavien merkkien skaalan. Suomen kieltä varten tarvitaan niin sa-

notut skandit, mutta me pääsemme vielä helpolla verrattuna vaikkapa navajokieleen,

jossa esiintyy 12 erilaista a-merkkiä. Myös eri kielissä vaihtelevat sanojen pituudet ja

tavutussäännöt vaikuttavat ladelman eheyteen. (ibid., 114–115.) Samoin vaihtelevat

käytännöt esimerkiksi lainausmerkkien ja ajatusviivojen typografisesta asusta ja käyt-

tötavasta (Itkonen 2003, 120–122). Suomalaisten sanomalehtien merkistöä käsittelen

laajemmin luvussa 5.2.1.

Toisissa kielissä käytetään myös pidempiä sanoja kuin toisissa. Suomen kieli on pit-

käsanaista ja tämä vaikuttaa mm. sanavälien kokoon. (Pajatti 1971, 59, Itkonen 2005.)

Pitkät sanat lisäävät myös tavutuksen tarvetta kapeissa palstoissa.

2.3 Tekstin synty ja käsittely

Jokaisella toimittajalla on oma tyylinsä tuottaa tekstiä. Hyvä toimittaja perehtyy leh-

tensä kirjoitusohjeisiin ja pyrkii noudattamaan niitä. Hän tietää perusteet siitä miten

hänen lehtensä toimitusjärjestelmä ja taitto toimivat ja tarvittaessa osaa olla yhteydes-

sä taitto-osastoon. Tilanne ei kuitenkaan aina ole näin.

Kirjoittajan tulisi pyrkiä tuottamaan tekstinsä mahdollisimman huolellisesti.

Sanomalehden taittaminen on niin nopeatempoista, ettei jokaista tekstiin jäävää vir-

12

hettä ehditä huomaamaan tai korjaamaan. Mitä valmiimpana teksti lähtee kirjoittajal-

ta, sen virheettömämpää se on myös painetussa lehdessä.

Kirjoittajan tuottamaan tekstiin vaikuttavat muun muassa hänen koulutustasonsa

ja perehtymisensä käytössä olevaan tekstinkäsittelyohjelmaan. Yleisiä virheitä ovat

ylimääräisten välilyöntien, sarkainten ja rivinvaihtojen jättäminen tekstiin tai ajatus-

viivan ja yhdysviivan sekoittaminen.

Käytetty tekstinkäsittelyohjelma saattaa myös vaikuttaa. Mikäli kirjoittaja ei osaa

käyttää tietokonetta tai ohjelmaa hän ei todennäköisesti löydä tarvitsemiaan merkkejä

koneen näppäimistöltä. Hänen tulisi ymmärtää ohjelman toimintatapoja ja -periaat-

teita jonkin verran.

Esimerkiksi Word-kirjoitusohjelmassa saattaa olla käytössä erilaisia automaattisia

toimintoja, jotka muovaamat tekstiä käyttäjän toivomatta. Jos kirjoittaja ei osaa varoa

tai kääntää toimintoja pois päältä, hänen tuottamansa teksti saattaa olla varsin eri-

koista.

Yleensä toimittaja merkitsee itse tekstin kappalemallit. Näillä hän määrittelee, mikä

osa tekstistä on leipätekstiä, mikä väliotsikoita jne. Joissain tapauksissa, esimerkiksi

kun teksti tulee ulkopuoliselta avustajalta, tekstin kappalemallit määrittää käsittelijä

tai sihteeri.

Useimmiten toimittaja määrittää myös osan tekstin korostuksista, kuten lihavoinnit

ja kursivoinnit. Eri lehdissä näiden korostamistapojen käytön tarkkailu vaihtelee.

Esimerkiksi helmikuussa 2005 Satakunnan Kansan aamupalaverissa todettiin yllättä-

en, ettei kukaan paikallaolijoista tiennyt mitä talon säännöt sanoivat kursivoinnista.

Vastausta ei saatu edes kysymykseen, oliko kursivointisääntöjä lainkaan määri-

tetty. Jokainen toimittaja oli käyttänyt kursivointia niin kuin oli parhaaksi nähnyt.

Tällaisten epäjohdonmukaisuuksien välttämiseksi lehtitaloissa olisikin hyvä olla

kattava tyylikirja, joka määrittelee talon käytännöt aina tekstin muotoilusta lähtien.

Useissa taloissa teksti siirtyy toimittajan jälkeen vielä erilliselle käsittelijälle tai toimi-

tussihteerille, joka pyrkii korjaamaan tekstistä löytyvät virheet tai puutteelliset muo-

toilut.

13

2.4 Toimitusjärjestelmä

Nykyään lähes kaikki sanomalehdet käyttävät jonkinlaista toimitusjärjestelmää. Tämä

on ohjelmakokonaisuus, joka ohjaa lehden valmistumista toimien linkkinä lehden

eri osastojen välillä. Yleensä niiden kautta hoidetaan myös materiaalien arkistointi.

Toimitusjärjestelmiä on markkinoilla useita. Suomalaisten sanomalehtien käyttämiä

järjestelmiä ovat muun muassa Doris, Scoop, CCI NewsDesk ja Editix.

Jotkut toimitusjärjestelmät ohjaavat lehden työnkulkua alusta loppuun saakka.

Esimerkiksi Helsingin Sanomien käyttämällä CCI NewsDeskillä hallitaan myös niiden

kolmen eri kirjapainon logistiikkaa, jotka tarvitaan lehden painamiseen (Henning

2005). Toisena ääripäänä ovat järjestelmät, joiden tehtävä on vain koota eri materiaa-

lit kuten tekstit, valokuvat yms. helposti taiton saataville. (kuva 1)

Usein toimittajan käytössä oleva kirjoitusohjelma on jo osa toimitusjärjestelmää.

Tekstin valmistuttua toimittaja siirtää tekstin järjestelmässä eteenpäin. Tämän jäl-

keen toimitussihteeri, käsittelijä tai taittaja voi avata tekstin omalla päätteellään. Kun

tekstinkäsittelyohjelma on osa toimitusjärjestelmää voi olla vaikeaa vetää rajaa siihen,

kumpi niistä oikeastaan vaikuttaa tekstin muotoiluihin. Olen kuitenkin katsonut vielä

selkeämmäksi käsitellä näitä kahta erillään.

Toimitusjärjestelmällä tai siihen liitetyllä apuohjelmalla voidaan myös suunnitella

ja esitaittaa lehteä. Toimitussihteeri voi näin luoda digitaalisen skeeman, johon hän

määrää juttujen ja kuvien sijainnit. Esitaittaminen näyttää lisääntyvän jatkuvasti. Näin

ollen toimitusjärjestelmien vaikutus taittoprosessiin ja samalla typografiaan tullee

kasvamaan.

2.5 Taitto-ohjelma ja taittaja

Suurin osa sanomalehdistä käyttää vielä Quark XPress-ohjelmaa. (Pulkkinen 2002,

95) Adoben Indesign on kuitenkin kohoamassa varteenotettavaksi vaihtoehdoksi.

Ohjelmaan on rakennettu esimerkiksi OpenType-tuki, joka lisää käyttäjien mahdol-

sanomalehti

toimitusjärjestelmän vaikutusalue

toimittaja kirjoitus-ohjelma toimitusjärjestelmä taitto paino lukija

Kuva 1: Sanomalehden työketju tekstin osalta ja toimitusjärjestelmän vaikutusalue.

14

lisuuksia typografian hiomiseen. Todennäköisesti Indesignin hankintapäätökseen

vaikuttaa kuitenkin enemmän Adoben muiden tuotteiden suosio. Adoben kuvankä-

sittelyohjelma, grafiikkaohjelma sekä pdf-tiedostomuoto ovat muodostuneet varsin

voimakkaiksi standardeiksi painomaailmassa. Moni valitseekin saman valmistajan

taitto-ohjelman toivoen tämän johtavan sujuvaan työnkulkuun vailla yhteensopi-

vuusongelmia.

Huolellinen taittaja voi tuottaa laadukasta typografiaa rauhassa työskennellen lähes

millä tahansa ohjelmalla. Sanomalehdessä työtahti tekee mahdottomaksi tekstin tar-

kan hiomisen, jolloin ohjelmien vaikutus kasvaa huomattavasti. Lehdissä pyritäänkin

automatisoimaan mahdollisimman paljon tekstin muotoiluista. Osan näistä auto-

maattisista toiminnoista suorittaa toimitusjärjestelmä. Kun taittaja sijoittaa tekstin

sivulle, taitto-ohjelma soveltaa tekstiin kappalemalleilla määritetyt asetukset.

Yleensä nämä asetukset on suunnitellut graafikko tai typografi samalla kun hän on

suunnitellut lehden ulkoasun. Näiden asetusten voidaan katsoa vaikuttavan eniten

leipätekstin typografiaan sanomalehdessä.

Asetusten suunnittelija joutuu taiteilemaan usein kahden pahan välillä ja tekemään

paljon kompromisseja. Mahdollisuuksien mukaan hänen tulisi pyrkiä minimoimaan

ennalta määrättyjen käytäntöjen, kuten kapean tasapalstan negatiivisia vaikutuksia.

Suunnittelija voi esimerkiksi yrittää valita kapeamman tekstityypin tai pienemmän

pistekoon, jotta riville mahtuisi hieman enemmän merkkejä ja lados näyttäisi eheäm-

mältä. Tässä ei kuitenkaan voi mennä kovin pitkälle, sillä täytyy muistaa että tekstin

tulee olla luettavaa kaiken ikäisille ihmisille.

Suomalaisissa sanomalehdissä kirjaintyypit ovat tähän asti olleet erilaisia antiikvakir-

jaintyyppejä (Pulkkinen 2002, 144–148). Niiden nähdään antavan lehdelle uskotta-

vuutta (Lukkarila 2001, 75). Hyvinä kirjaintyyppeinä on pidetty sellaisia, joissa on

suuri x-korkeus, eli lyhyet ylä- ja alapäätteet. Tällaiset kirjaimet näyttävät lukijan

silmissä suuremmilta parantaen luettavuutta. Haittapuolena on, että riviväliä pitäisi

vastaavasti kasvattaa, etteivät välit näyttäisi ahtaalta. (Pulkkinen 2003, 15) Valinnassa

tulee ottaa huomioon myös mm. minkälaisen merkkivalikoiman fontti tarjoaa.

Vaikka automatiikalla pyritäänkin hoitamaan mahdollisimman paljon tekstin muo-

toilusta, ei inhimillisen taittajan työtä voida ainakaan vielä – jos koskaan – korvata

tietokoneella. Taittajalla tulisi olla tarpeeksi koulutusta tietokoneen ja taitto-ohjel-

man käyttämiseen sekä myös typografista tietoutta. Mielestäni taittaja on nykypäivän

15

latoja, joten häneltä voitaisiin vaatia typografista osaamista aivan kuten latojiltakin

vaadittiin.

Taittajan tehtävä on tarkistaa ja korjata ohjelman tekemää ladelmaa. Hänen tulisi

silmäillä teksti läpi myös siltä varalta, että sinne on jäänyt virheellisiä muotoiluja tai

muita virheitä. Monet merkistön ongelmat tulevat näkyville vasta taitto-ohjelmassa.

Lisäksi ohjelmien tavutusalgoritmit ovat usein puutteellisia, eivätkä osaa tavuttaa

sanoja oikein. Taittaja voi helpottaa tekstin juoksua palstassa mm. käyttämällä

vihjetavuja, katkeamattomia välejä, katkeamattomia tavuviivoja ja pehmeitä

rivinvaihtoja. (Itkonen 2003, 102–104.)

2.6 Tarkistus ja painaminen

Taittaja tulostaa valmiista sivusta vedoksen, jonka latomosihteeri tai vuoropäällikkö

oikolukee. Joissakin lehdissä pyritään taloudellisiin säästöihin luopumalla

paperivedoksista. Toinen säästötapa on ottaa sivuista täysikokoisten väritulosteiden

sijaan esimerkiksi mustavalkoiset A3-kokoiset tulosteet. Oma kokemukseni kuitenkin

on, että täysikokoisesta paperivedoksesta oikoluettuna tarkistus on yleensä tarkempi

kuin ruudulta luettuna. Kokemustani tukee Jari Laarnin artikkeli Tekstin graafisen

ulkoasun vaikutus lukemisen tehokkuuteen (2002):

”Useimmissa tutkimuksissa, joissa on vertailtu paperilla ja tietokonenäy-

töltä lukemista, paperilta lukeminen on osoittautunut tehokkaammaksi

kuin näytöltä lukeminen. […] Paperilta lukeminen on nopeampaa, ja

esimerkiksi virheiden löytäminen paperitekstistä on helpompaa.

(Laarni 2002, 131.)

Kun ladoksen mahdolliset virheet on korjattu, taittaja tulostaa sivun. Sivu voidaan

nykyään tulostaa suoraan painolevytulostimelle. Muita vaihtoehtoja on tulostaa sivu

ensin filmille, josta se erikseen valotetaan painolevylle. Nykypäivän tietotekniikka

mahdollistaa myös sen, että taittaja tulostaa sivun vain pdf-tiedostoon. Pdf-tiedosto

lähetetään painoon, jossa se lopulta tulostetaan painolevylle tai ensin filmille.

Painolaatu levyjen valmistamisineen on oma laaja alueensa, josta minulla on vain

pintapuolinen kokemus. Tämän vuoksi en yritäkään selostaa sen työprosesseja

syvällisesti. Periaatteessa nykyisessä off-set rotaatiopainokoneessa painolevyt

kiinitetään sylintereihin. Pyörivä väritela levittää painomustetta sylinteriin

kiinnitettyyn painolaattaan, josta väri siirtyy kumitelalle, joka puolestaan puristuu

paperia vasten.

16

Painolaadulla on joka tapauksessa hyvin suuri vaikutus lopputulokseen myös

typografian kannalta. Haastatellessani Carl Henningiä kysyin myös mikä hänestä on

suurin ongelma tällä hetkellä leipätekstin kannalta:

”Mielestäni painolaatu. […] Se korostuu lehdessä, jota painetaan

kolmessa eri paikassa. […] Peräänkuulutan parempaa painomoraalia.

Toimituksessa ja [fontin] valintaprosessissa voidaan olla kuinka tietoisia

ja hyviä tahansa, mutta jos ei se lopputulos ole hyvä… […] Työn ainoa

kriteeri on, miltä se näyttää aamulla paperilla.” (Henning 2005.)

3. TUTKIMUKSEN TOTEUTUS

3.1 Tutkimuksen tavoitteet

Tutkimuksen tavoitteena on syventyä sanomalehden typografisen ladelman laadun

pohtimiseen. Haastatteluilla kartoitan typografian ja sanomalehtien parissa työsken-

nelleiden ammattilaisten näkemyksiä sanomalehtitypografiasta ja sen laadun arvioi-

misesta. Työ keskittyy lähinnä leipätekstin käsittelemiseen.

Tutkin typografisen laadun merkitystä sanomalehden kaltaisessa kulutustuotteessa:

miten ammattilaiset sen näkevät ja millaisena he näkevät nykytilanteen. Toiseksi kes-

kityn pohtimaan typografisen laadun arvioimista ja sen kehittämistä.

Tutkimusmenetelminä olen käyttänyt haastatteluita ja kirjallisen lähdemateriaalin

analysointia.

3.2 Teemahaastattelut

Haastattelumuodoksi valitsin teemahaastattelun. Tällainen haastattelu on lähempä-

nä vapaamuotoista keskustelua sen sijaan että etenisi ennalta määrättyjen kysymys-

ten varassa. Tämä muoto korostaa enemmän haastateltavan osuutta ja eri ihmisten

tulkintoja. Teemarungon avulla haastattelun aihepiirit pysyvät jokaisen haastatelta-

van kohdalla samoina, mutta muuten keskustelu polveilee ja tuo esiin uusia asioita.

(Hirsjärvi & Hurme 2000, 47–48.)

Sirkka Hirsjärven ja Helena Hurmeen mielestä teemahaastattelu on sopiva muoto

kun haastateltavien määrä on pieni ja tarkoitus on selvittää heidän asenteitaan ja

arvostuksiaan. Haastattelun tarkempi muoto määräytyy vasta haastattelun aikana,

mutta haastateltavat eivät pääse johtamaan keskustelua. Tällainen muoto mahdollis-

17

taa myös lisäkysymykset ja paneutumisen tarkemmin aiheisiin, jotka nousevat esille

vasta keskustelun aikana. (ibid. 47–48, 102–104, 109, Eskola – Vastamäki 2001, 26–27)

Pirkko Anttila suosittaa samaa muotoa nimellä asiantuntijahaastattelu silloin, kun

tarkoituksena on koota haastateltavien hallussa oleva erikoistietämys (Anttila 1996,

233–234). Teemahaastattelussa ei haastattelukertojen määrä ole rajattu. Eli tarvittaessa

on mahdollista syventää aihetta jatkohaastatteluilla. (Hirsjärvi & Hurme 2000, 48.)

Haastatteluja varten valmistin teemarungon, jonka pohjalta keskustelua voitiin ohjata

eteenpäin. Pääteemojen listaamisen lisäksi mietin varmuuden varalta useita alakohtia

ja lisäkysymyksiä jokaiseen teemaan. Haastattelujen aikana jouduin kuitenkin totea-

maan, että teemarunkoni oli joiltain osin liian suppea ja toisilta osin taas turhankin

yksityiskohtainen. En antanut valmiin rungon rajoittaa keskustelua vaan lähdin haas-

tatteluissa spontaanisti mukaan myös odottamattomiin aiheisiin. Näin myös teema-

runko hioutui jokaisen haastattelun myötä: seuraavilta haastateltavilta osasin kysyä

samat asiat paremmin.

Kaikki haastattelut tehtiin 11.2.–10.3. välisenä aikana keväällä 2005. Haastattelu-

ympäristöinä vaihtelivat kahvila, työhuone ja kokoushuone. Tila ei kuitenkaan

tuntunut missään tilanteessa muodostuvan ongelmaksi. Kaikissa haastatteluissa koin,

että haastateltava uppoutui keskusteluun sujuvasti. Tähän varmasti vaikutti osaltaan

se, että keskustelua ei käyty arkaluonteisista henkilökohtaisista asioista vaan amma-

tillisista mielipiteistä. Jokaisessa haastattelussa myös nautittiin kahvia tai virvokkeita

keskustelun ohella.

Haastatteluiden alussa kerroin haastateltaville omasta työtaustastani ja opinnäytetyö-

ni lähtökohdista. Tämä palveli keskustelun lämmittäjänä ja saatoin samalla valmistella

nauhurin tallennuskuntoon ja etsiä omat paperini esille. Lisäksi tästä oli se hyöty, että

kun haastateltavat tiesivät taustani, he eivät pysähtyneet vastauksissaan selittämään

typografian tai painoalan erikoistermejä ja näin keskustelu pysyi sujuvana.

Nauhoitin ensimmäisen haastattelun perinteisellä sanelukoneella. Koin tämän kui-

tenkin hankalaksi tavaksi ja lisäksi ajattelin sanelukoneiden nauhoihin kuluvan rahan

menevän tavallaan hukkaan, koska en nähnyt nauhoille mitään käyttöä työn tekemi-

sen jälkeen. Tästä syystä hankin digitaalisen tallentimen, jota voidaan myöhemmin

hyödyntää esimerkiksi tiedonsiirtoon ulkoisena kovalevynä. Tämä osoittautui loista-

vaksi välineeksi haastattelujen kannalta. Tallennin on huomaamaton ja hiljainen, eikä

sitä tarvitse huomioida lainkaan käynnistämisen jälkeen, koska kasetteja ei tarvitse

vaihtaa.

18

Digitaalisesta tallennuksesta koitui myös se etu, että pystyin siirtämään haastattelut

suoraan tietokoneelle, jossa niitä voi kuunnella ja selata ilman vaivalloista nauhojen

kelaamista. Oivallettuani tämän hankin tarvittavan välijohdon ja siirsin myös ensim-

mäisen haastattelun materiaalit sanelukoneen nauhoilta tietokoneelle. Kaksi tuntia

kestävä haastattelu on kuitenkin tietokoneellakin hankala käsiteltävä, joten pilkoin

kaikkien haastattelujen nauhoitteet noin 15 minuutin osiin. Tämä helpotti suuresti

materiaalin selaamista ja kuitenkin tarvittaessa kaikki osat pystyi kuuntelemaan myös

yhtäjaksoisesti.

Litteroituani haastattelut ymmärsin, ettei litteroitujen tekstien analysointi ollut kovin

tehokasta. Kahden tunnin haastattelut käsittivät paljon keskustelua myös varsinaisen

aiheen ulkopuolelta, kuten hauskoja anekdootteja yms. Yhden haastattelun litteroi-

dusta 50 000 merkin tekstimassasta oli hankalaa etsiä merkittävät kohdat.

Tästä syystä kuuntelin nauhoitukset vielä kerran läpi ja kirjoitin itselleni haastatte-

luista sisällysluettelot. Tällaiseen luetteloon kirjasin aina keskustelun aiheen vaih-

tuessa aiheen tai kuvauksen tilanteesta ja missä kohdassa nauhotteita se sijaitsee.

Esimerkiksi:

– Gemenanumerot (1, 12:30)

– Numeroiden muutos gemenoiksi etsi–korvaa -toiminnolla (1, 14:00)

Valmiista sisällysluetteloista poimin merkittävät kohdat teema-alueittain omiksi

koosteikseen. Tällöin pohtiessani yhtä teemaa pystyin nopeasti kuuntelemaan mitä

kukakin haastateltava oli todella sanonut juuri siitä aiheesta.

Litteroin haastattelut sanatarkkuudella, mutta koin että varsinaisissa lainauksissa

liika puhekielisyys oli häiritsevää. Eri haastateltavat puhuvat eri tavoin – toisten puhe

on lähempänä kirjakieltä ja toisten taas enemmän puhekielistä. Tästä syystä päädyin

toimittamaan lainauksia hieman, niin että kaikki pysyisivät suurin piirtein kirjallisen

puhekielen tasolla. Näin eri haastateltavien välille ei pitäisi muodostua arvotuseroja

kielen tason perusteella. En kuitenkaan halunnut toimittaa lainauksista täysin kir-

jakielisiä, koska puhekielisyys korostaa autenttisuutta, sekä tuo herkullista elämän

makua tekstiin. Haastateltavat tarkistivat toimitetut lainaukset sähköpostitse.

3.3 Kirjalliset lähteet

Kirjallisissa lähteissä olen pysytellyt mahdollisimman pitkälti typografisen kirjalli-

suuden parissa. Sanomalehtitypografiaa voisi nähdäkseni lähestyä myös esimerkiksi

journalismin, havaintopsykologian, luettavuustutkimuksen, kulttuurintutkimuksen

19

tai vaikkapa viestinnän tutkimuksen kautta, mutta mielestäni typografia ansaitsee

paikkansa näiden rinnalla omana kenttänään, joka toki sivuaa mm. kaikkia mainittuja

aloja.

Typografian käytäntöjen ja sääntöjen osalta olen käyttänyt paljon Markus Itkosen

Typografian käsikirjaa (2003) ja Robert Bringhurstin teosta Elements of Typographic

Style (2002), jotka molemmat kuuluvat alan perusteoksiin. Näiden lisäksi muun mu-

assa Geoffrey Dowdingin Finer Points in the Spacing & Arrangement of Type (1995)

on ollut hyvä lähde angloamerikkalaiseen typografiaan. Suomalaisen typografian

sääntöjen kehittymisen tarkastelussa olen käyttänyt vanhoja ladonta- ja kirjapaino-

oppaita vuosilta 1923, 1957 ja 1971.

Sanomalehtien formaattien kehityksessä hyvä lähde on ollut sanomalehtien ulkoasu-

uudistuksia käsittelevä Pekka Mervolan väitöskirja Kirja, kirjavampi, sanomalehti

(1995). Toinen ulkoasumuutoksia käsittelevät teos, Hannu Pulkkisen lisensiaattityö

Kasvojen pesu vai kunnon sauna? (2002), on tarjonnut suhteellisen tuoretta tietoa

esimerkiksi lehtien asennoitumisesta ulkoasukysymyksiin.

Kirjojen lisäksi olen hyödyntänyt artikkeleita mm. Suomen lehdistöstä, Kirjatyö-leh-

destä, ja graafista suunnittelua käsittelevästä kansainvälisestä Eye-lehdestä.

Olen hyödyntänyt myös jonkin verran painamattomia lähteitä, kuten Internetistä löy-

tyviä artikkeleja ja sanomalehtien verkkosivuja. Lisäksi selvittäessäni erikoismerkkien

tarvetta sanomalehdissä olen tehnyt lyhyitä asiantuntijahaastatteluita puhelimitse.

3.4 Suhde aikaisempaan tutkimukseen

En ole juurikaan löytänyt varsinaista typografisen tutkimuksen perinnettä Suomesta.

Suomenkielistä kirjallisuutta löytyy jonkin verran, mutta ne ovat lähinnä eri tyyppisiä

opaskirjoja käytännön työtä varten. Suomen typografista historiaa on kartoittanut

Toini Melander ja hänen työtään jatkanut Anna Perälä teoksessaan Suomen typogra-

finen atlas (2000). Kirja keskittyy kuitenkin enemmän kuvalliseen materiaaliin kuin

kirjainmuotoihin tai ladelmiin (Hinkka 2000). Riitta Brusilan toimittama Typografia:

kieltä vai visuaalisuutta (2002) on harvoja suomenkielisiä teoksia, joka sisältää artik-

keleja typografisesta tutkimuksesta.

Aihetta sivuavat sanomalehtien ulkoasu-uudistuksia käsittelevät aiemmin maini-

tut Pekka Mervolan väitöskirja Kirja, kirjavampi, sanomalehti (1995) sekä Hannu

Pulkkisen lisensiaattityö Kasvojen pesu vai kunnon sauna? (2002). Mervola keskittyy

20

sanomalehtien historiallisen kehityksen seuraamiseen ja koskettaa typografiaa vain

pintapuolisesti. Pulkkisen teos sen sijaan kartoittaa laajalti suomalaisissa päivälehdis-

sä käytettävää typografiaa ja lehtien asennoitumista siihen.

Tiedustelin asiaa myös ohjaajiltani, haastateltaviltani, sekä Lapin yliopiston taiteiden

tiedekunnan graafisen muotoilun professorilta Riitta Brusilalta. Kaikki totesivat ettei

akateemista tutkimusta ole juurikaan tehty. Lisensiaattityössään Hannu Pulkkinen

huomauttaa, että lehtien ulkoasu-uudistusten yhteydessä saatetaan tehdä jonkin ver-

ran lukijatutkimuksia, mutta näitä ei yleensä anneta lehden ulkopuolisten käyttöön.

Lisäksi arvelisin, että näissä tutkimuksissa kysytään lukijoiden mielipiteitä enemmän

yleisulkoasusta eikä niinkään typografiasta.

3.5 Suhde tutkimuskohteeseen

Osassa luvuista olen kirjoittanut pitkälti omaan kokemukseeni perustuen silloin kun

aiheesta ei ole ollut tarjolla kattavia ja tuoreita kirjallisia lähteitä. Tällaisia asioita ovat

esimerkiksi luvussa 2 käsittelemäni toimituksen työnkulku ja toimitusjärjestelmä.

Ammatillisesti tutustuin sanomalehteen ensimmäisen kerran kesätoimittajana vuon-

na 1994. Toimittajan työ opetti katsomaan rivien läpi; näkemään että lehdessä on

muutakin kuin tekstin sisältämä informaatio.

Lehtien ulkoasuun ja typografiaan sain ensimmäisen kosketuksen toimiessani

Hämeen Sanomissa taittajana 2000. Sen jälkeen työskentelin lehdessä sekä taittajana

että graafikkona kesäisin ja satunnaisesti neljän vuoden ajan. Tällä ajanjaksolla sain

myös lyhyesti osallistua lehden ulkoasu-uudistuksen alkuvaiheisiin.

Tämän jälkeen perehdyin lehtien uutisgrafiikan tuottamiseen STT:n grafiikkaosas-

tolla kesän 2004 ajan. Tällä hetkellä toimin Satakunnan Kansan vakituisen graafikon

opintovapaan sijaisena kaksivuotisella sopimuksella. Satunnaisesti olen myös kirjoit-

tanut juttuja lehteen ja lehden viikkoliitteeseen. Mielestäni tämä on hyvä tapa pitää

mielessä myös kirjoittajan realiteetit, jotka aina vaikuttavat osaltaan sanomalehden

typografiaan.

Graafikkona työni keskittyy uutisgrafiikan, kuvitusten yms. elementtien suunnitte-

luun. En tähän mennessä ole osallistunut millään tavalla taiton tai typografian tekemi-

seen. Näin en siis arvostele omia töitäni käyttäessäni SK:n artikkeleita esimerkeissäni.

Haluan korostaa, että vaikka käytän esimerkeissäni paljon Satakunnan Kansaa, en itse

näe työtäni erityisen SK-keskeisenä. Kyse on pelkästään siitä, että työni ansiosta olen

21

saanut helposti kyseisen lehden materiaalia käsiini. Mikäli olisin tehnyt tämän työn

pari vuotta aiemmin esimerkeissä olisi todennäköisesti esiintynyt Hämeen Sanomat.

Lisäksi koen turvalliseksi oman työpaikkani käyttämisen kriittisissä esimerkeissä,

jolloin suututan korkeintaan oman esimieheni.

4. NÄKÖKULMIA TYPOGRAFISEEN LAATUUN

Työssäni sanomalehdessä olen törmännyt ihmisiin, jotka korostavat sanomalehden

olevan yhden päivän elinkaaren omaava kulutustuote. Olen kuullut väitteitä siitä, että

sanomalehteä tehdään sellaisella kiireellä, ettei typografian ja muun visuaalisuuden

viimeistelyyn ole aikaa. Minulle on muodostunut mielikuva, että monet toimittajat

ymmärtävät lehden kokonaisulkoasun merkityksen, mutta eivät pidä yksityiskohtien

kuten typografian hiomista tärkeänä. Kerran kuulemani lausahdus ”huomennahan se

on kalankääreenä” kiteyttää hyvin tämän asenteen.

Pekka Mervola (1995) ja Hannu Pulkkinen (2002) ovat käsitelleet teoksissaan laajem-

min muotoilun arvostusta sanomalehdissä. Saamaani mielikuvaa ulkoasun arvos-

tuksesta tukee eritoten Pulkkisen tutkimus. Hän toteaa ulkoasun arvostuksen olevan

kasvussa, mutta että osaaminen keskittyy suurimpiin lehtiin.

”Monissa päivälehdissä ulkoasun parantaminen näyttää olevan toisarvoi-

sessa asemassa. Suomalaisten heikko menestys lehtien ulkoasukilpailuissa

ilmentää jälkeenjääneisyyttä kansainvälisestä kehityksestä.”

(Pulkkinen 2002, 174.)

Erityisesti typografian tasoa Pulkkinen kutsuu huonoksi ja mielikuvituksettomaksi.

Syyksi hän näkee Suomen ohuen typografisen perinteen ja osaamisen puuttumisen

toimituksista. (ibid., 175.)

Teemahaastattelullani halusin selvittää miten haastateltavat näkevät tällaisen suhtau-

tumisen ja miten he kokevat typografian roolin sanomalehdessä. Tämän luvun ensim-

mäiset kolme alakohtaa käsittelevät heidän näkemyksiään typografiasta ja sen laadus-

ta. Luvun loppuosassa siirryn pohtimaan eri tapoja arvioida tätä laatua.

Typografia on elänyt ja muovautunut historian tyylikausien myötä. Aivan kuten

muutkin ilmaisuvälineet, typografian muutokset juontavat juurensa kulttuurin poliit-

tisiin, filosofisiin ja muihin muutoksiin. Jan Tschichold pyrki kiteyttämään modernin

ajan tyylin kerralla Die neue Typographie -manifestissaan vuonna 1928, mutta tavalli-

sempaa lienee huomaamattomampi liukuminen tyylistä toiseen. Samanaikaisesti voi

22

vallita useampia tyylejä ja tyylit ovat aikojen kuluessa myös sekoittuneet (Bringhurst

2002, 120–122).

Näin typografian ja sen laatukäsityksen kehitys näyttäisi dialogilta, jossa kulloinenkin

tyylikausi on tavallaan kyseisen ajan suunnittelijoiden kesken vallitseva konsensus.

Täten on mielekästä lähteä kartoittamaan tämän ajan typografiseen laatuun liittyviä

kysymyksiä juuri teemahaastatteluilla. Ajatuksen kiteytti sattumalta Juhani Lahtinen

oman haastattelunsa aikana:

”Luulen, että vaikka tässä [haastattelussa] tulee erilaisia mielipiteitä

esille esimerkiksi sanomalehtitypografiasta, niin kuitenkin jos tarpeeksi

kauan keskustelet eri ihmisten kanssa, jotka asiaa harrastavat, niin löydät

hirveästi yhteneviä juttuja. Eli on olemassa kuitenkin yhteisiä arvoja

huomattavasti enemmän kuin näitä makuarvoja, jotka ovat erilaisia.”

(Lahtinen 2005.)

Haastateltaviksi olen valinnut neljä henkilöä, joita kaikkia yhdistää työskentely typo-

grafian parissa. Jokainen heistä tuo myös hieman erilaisen näkökulman keskusteluun

mukaan.

Carl Henningin työura Helsingin Sanomissa kesti 39 vuotta. Hän aloitti toimittaja-

na mutta ajautui ulkoasupuolelle. Hän jäi eläkkeelle ulkoasutoimittajan työstä syksyl-

lä 2004.

Jorma Hinkka työskenteli mainosalalla yli 30 vuotta eri toimistoissa. Viimeiset

13 vuotta hän on keskittynyt graafiseen suunnitteluun ja pitänyt omaa studiotaan

Helsingissä. Grafia on palkinnut hänet mm. vuoden graafikkona.

Markus Itkonen on toiminut parikymmentä vuotta graafisena suunnittelijana.

Hän on kirjoittanut Typografian käsikirjan, joka lienee alan kattavin suomenkielinen

opaskirja.

Juhani Lahtinen työskenteli latojana 50–60-lukujen taitteesta lähtien, kunnes siir-

tyi 70-luvulla kirjapainoalan järjestötoimintaan. Hän on toiminut mm. raadin jäsene-

nä Vuoden kaunein kirja -palkintoa valittaessa.

Kaikki haastateltavat kertoivat seuraavansa Helsingin Sanomia. Lisäksi jokainen seu-

rasi ainakin yhtä toista lehteä enemmän tai vähemmän satunnaisesti. Haastateltavat

kertoivat myös kiinnittäneensä jonkin verran huomiota eri lehtiin niiden ulkoasu-uu-

distusten yhteydessä, kuten esim. HBL:n muutokseen viime keväänä. HS:n keskeisyy-

23

den vuoksi ei haastatteluissa voitu kuitenkaan keskustella kovin laajasti suomalaisen

sanomalehdistön typografiasta.

Tämän kappaleen puheenvuorot ovat lähes yksinomaan tekemistäni haastatteluista

keväällä 2005. Näin ollen en ole erikseen merkinnyt lähdeviitteitä jokaisen puheen-

vuoron jälkeen, jos puhuja tulee ilmi asiayhteydestä. Lähteen olen merkinnyt silloin

kun se selkeyden vuoksi on ollut tarpeellista, tai silloin kun olen tuonut keskusteluun

mukaan muita, esimerkiksi kirjallisia lähteitä.

4.1 Typografian rooli sanomalehdessä

Haastateltavat korostivat odotetusti luettavuuden merkitystä mutta esiin nousi myös

muita näkökulmia. Jorma Hinkka nosti esiin typografian hierarkkisen rakenteen mer-

kityksen sisällön jäsentämisessä. Leipätekstin hän nimesi hyväksi sanoman välittämi-

sen välineeksi, jolle selkeys ja luettavuus ovat tärkeitä, koska lehtiä luetaan esimerkiksi

linja-autoissa ja muissa liikennevälineissä. Hän vertasi hyvän typografian merkitystä

hyvän kielen merkitykseen.

”[…] sama kun toimittaja käyttää suomen kieltä hyvin ja oikein. Ja osaa

jäsentää viestintänsä niin, että se menee sanallisesti hyvin perille. Samoin

typografin pitäisi ajatella ilmaisuvälinettään. Että se on ensinnäkin oikea-

kielistä – siellä ei ole hämäriä, epäselviä ja väärinkäytettyjä temppuja ja

että se vie viestin hyvin perille.” (Hinkka 2005.)

Osa korosti typografian vaikutusta lehden imagolle. Carl Henning totesi leipätekstin

leimaavan tuotteen ja että tästä syystä kansainvälisillä johtavilla lehdillä on yleensä

persoonallinen kirjaintyyppi, joista jotkut suojataan erityisesti vain kyseisen lehden

käyttöön. Tai jos ei varsinaisesti luoda omaa kirjaintyyppiä, ainakin muovataan

olemassaolevista tyypeistä omaan käyttöön sopivia. Samanlaisia ajatuksia ovat esittä-

neet mm. Ilta-Sanomien ulkoasupäällikkö Hannu Pulkkinen (Pulkkinen 2003) sekä

kirjainmuotoilja Sami Kortemäki (Hämäläinen 2003).

Henning sanoi ulkomailla vallitsevan kilpailutilanteen pakottavan lehtiä ajattelemaan

enemmän visuaalista puolta. Hänestä Suomessa asia on hoidettu ”vähän sinne päin”

ja asetettu aina talousnäkökulmat muotoilun edelle, eli kunhan teksti on lukukel-

poista niin muilla seikoilla ei ole niin väliä. Hän totesi kuitenkin Suomen lehdistöllä

menevän taloudellisesti paremmin kuin muilla, joka mahdollisesti johtuu osaksi tästä

talouskeskeisestä ajattelutavasta. Vaikkei Suomessa olekaan aiemmin arvostettu typo-

grafiaa, hän muistutti sen roolin olevan kasvamassa.

24

”Mutta niin kuin on Nokiasta ja monesta muusta opittu, design on yhä

olennaisempi osa tätä maata. Ja designiin kuuluu hyvä typografia. Jos

ajatellaan yliopistokaupunkien lehtiä […]. Ei ne voi olla mitä tahansa, jos

ne aikovat pitää yleisönsä.” (Henning 2005.)

Juhani Lahtinen puhui lehtien välisen kilpailun sijaan syntyneestä medioiden välises-

tä kilpailutilanteesta, joka voimistaa typografian merkitystä. Hän käytti vertauksena

elokuvien alku- ja lopputekstejä, jotka myös selvästi sommitellaan, jotta tehtäisiin

vaikutus katsojaan. Vastaavasti sanomalehtien täytyy tehdä töitä, jotta tuote olisi

helppolukuinen ja houkuttelisi ihmisiä lukemaan.

4.2 Kulutustuote vai laatutuote?

Kaikkien haastateltavien vastaukset heijastivat suhtautumista, jonka mukaan sano-

malehdessä täytyy tehdä kompromisseja mutta laatuun tulisi silti pyrkiä. Lahtinen

ja Hinkka alleviivasivat sitä, että sanomalehden kulutustuotteen luonne ei ole este

hyvälle laadulle. Heistä ongelma voi piillä ennemminkin asenteissa. Hinkan mielestä

kiire ei riitä selitykseksi huonolle työlle. Hän muistutti että nykyinen tietotekniikka

mahdollistaa toimintojen automatisoinnin hyvin pitkälle. Jos typografia on lähtökoh-

taisesti mahdollisimman hyvää, se vähentää taittajan työtaakkaa. Samaa järkiperäistä-

mistä ja automatisointia ehdotti Markus Itkonen, todeten kuinka käyttäjän näkökul-

masta olisi hienoa jos lehti olisi laatutuote. Kompromisseista huolimatta laadusta ei

siis tulisi tinkiä.

”Kyllä kulutustuotteen voi tehdä laatutuotteeksikin […]. Joskus jää

kaipaamaan, että leipätekstissä jälki olisi huolitellumman näköistä.

Esimerkiksi jos palstat eivät ole alhaalta tasan. Se ei ole iso asia mutta sil-

lä on symbolinen merkitys. Se kertoo eräänlaisesta huolimattomuudesta.”

(Lahtinen 2005.)

”Se on ihan sama jos sanotaan että hälläväliä, pääkirjoituksetkin on

lehdessä päivän tuotteita, huomenna vanhoja. Samantekevää silloin

kirjoittaako ne hyvällä suomen kielellä vai ei. Tiedän, että joka lehdessä

pääkirjoitus on kirjoitettu hyvällä suomen kielellä. Siihen satsaa jokainen

päätoimittaja. Ne ovat sellaisia paraatitekstejä. Niin jos sanotaan, että ne

ovat päivän tuotteita, niin miksei niissä sitten tehdä huolimatonta kieltä

ja hälläväliä tyyliin – viis suomen kieliopista.” (Hinkka 2005.)

25

4.3 Typografian nykytilanne

Haastateltavat olivat yksimielisiä siitä, että typografian laatu Suomessa kehittyy tällä

hetkellä positiiviseen suuntaan. Jorma Hinkka totesi esimerkiksi valtakunnallisen

ilmoitustypografian olevan paremmalla tasolla kuin koskaan ennen Suomessa.

Markus Itkonen naurahti laadun keskiarvon pysyvän jotakuinkin samana, koska

samaan aikaan kun alan ihmiset oppivat lisää, painotuotteita pääsee tekemään yhä

enemmän uusia ja osaamattomia ihmisiä myös alan ulkopuolelta.

Carl Henning näki koko sanomalehdistön kehittyvän myönteiseen suuntaan, myös

typografian osalta. Hän totesi tämän johtuvan siitä, että nykyään yhä useammin

haetaan suunnitteluapua ulkomailta. Lisäksi hän näki suomalaisten tekijöiden oman

kunnianhimon kasvaneen.

”Aletaan ymmärtää, että pitää olla sisäsiisti. Jos Suomi kansainvälistyy,

niin vertailukohdat ovat muualla. Me ei voida enää tehdä kylän lehtiä

sillä huolettomuudella kuin aikaisemmin.” (Henning 2005.)

Kysyin haastateltavilta, missä vaiheessa he ovat kokeneet typografian olleen heikoim-

millaan. Sain todeta kysymykseni olleen liian ylimalkainen, sillä tällaiseen kysymyk-

seen vastaaminen edellyttäisi arviota sekä teknisestä laadusta että suunnittelukult-

tuurista. Lisäksi teknisissä murrosvaiheissa pitäydytään ilmeisesti usein vanhoissa

käytännöissä, jotka eivät enää sovellu uuteen työtapaan, jolloin tämä aiheuttaa laadun

heikkenemistä. Kysymys herätti kuitenkin mielenkiintoista keskustelua. Sekä Jorma

Hinkka että Carl Henning kertoivat esimerkkejä siitä miten metalliladontaan suunni-

teltuja kirjaintyyppejä käytettiin myös valoladonnan aikaan. Tämä aiheutti esimerkik-

si ei-toivottua kirjainmuotojen hoikkenemista.

Henning totesi pahimman vaiheen olleen valoladonnan tultua, jolloin ”kaatui-

vat koko gutenbergiläisen kehityksen kauneimmat kukat.” Hänestä valoladonnan

mahdollistama vapaus typografisista perinteistä johti sekasortoon. Lisäksi hän piti

valoladonnan aikaista teknistä tasoa ala-arvoisena. Hinkka taas totesi valoladonnan

siedettäväksi, koska silloin latomisen suorittivat vielä latojat. Hänestä pahin vaihe oli

tietokoneiden tultua, koska silloin latojien työn ottivat tehdäkseen graafikot, joilla ei

ollut siihen tarvittavaa tietotaitoa.

Näitä kahta erilaista näkemystä tarkastellessa täytyy muistaa, että Helsingin Sanomien

koon vuoksi lehti siirtyy uusiin teknisiin ratkaisuihin hitaasti, kun taas mainostoimis-

tot pyrkivät yleensä seuraamaan kehityksen kärkeä. Näin ollen Hinkka ja Henning

26

ovat kokeneet samat tekniset murrokset mutta hieman eri aikoina ja erilaisina. Lisäksi

sanomalehtipainon ja mainostoimistojen käyttämien palvelulatomoiden välillä on

voinut vallita suuriakin eroja esimerkiksi työmoraalissa.

4.4 Typografisen laadun arvioiminen

Haastateltavat vastasivat kaikki samoin kysymykseen siitä, miten he arvioivat typo-

grafista laatua esimerkiksi ladotussa palstassa. Jokainen piti ammattilaiselle kehitty-

nyttä intuitiivistä silmää parhaimpana keinona arvioida typografiaa.

”Mun mielestä silmä on paras mittari.” (Hinkka 2005.)

”Nimenomaan näin. Se on miten ihmisen silmä sanoo sen asian, luulen

että sieltä se kumpuaa. On vaikea löytää mitään mittaria.” (Lahtinen

2005.)

”Sellainen taito tai silmä kehittyy. Kyllä sen näkee todella nopealla vilkai-

sulla. ” (Itkonen 2005.)

Carl Henning ja Markus Itkonen kertoivat jonkin verran törmänneensä typografian

systemaattisempaan mittaamiseen. Molempien tapauksessa ammattilaisen silmällä

tehtiin varsinaiset ratkaisut ja arvioinnin tukena voitiin jälkikäteen käyttää mittaamis-

ta.

”Mittaus tapahtui yhteistyötovereiden kanssa silloin kun systeemiä

asennettiin. He ilmoittivat ne yksiköt ja minä ilmoitin miltä näyttää – tai

haluaisinko sen jotenkin toisin.” (Henning 2005.)

[haastattelija: Eli systemaattinen lähestymistapa on vieras?]

”Joo. Tai toisarvoinen kuitenkin. Ei se ihan vieras ole mutta se on kuiten-

kin jälkimmäinen tapa. Se on varmistuskeino. Ensin silmä sanoo, sitten

voi mitata ja katsoa vielä että olinko oikeassa.” (Itkonen 2005.)

Itkonen esittelee kirjassaan Typografian käsikirja ideaalin sanavälin kooksi suomen-

kielisessä leipätekstissä r-kirjaimen leveyttä. Haastattelussa hän kertoi päätyneensä

tähän systemaattisen mittaamisen avulla. Tässäkin yhteydessä hän kuitenkin korosti,

että mittaaminen ei tapahtunut ladelmaa tehtäessä vaan jälkeenpäin.

”Omien kokeilujen kautta. […] En tarkoita että ensin olisin sovitellut kir-

jaimia [sanaväleihin] vaan ensin tein testipätkiä tai ylipäätään katselin

27

vanhoja töitä, ja sitten rupesin miettimään mikä [kirjain] sinne [sanavä-

leihin] sitten sopisi. Gemena-r se sitten oli.” (Itkonen 2005.)

Keskustelussa systemaattisesta mittaamisesta Carl Henning mainitsi myös mahdol-

lisuuden laatia tarkastuslistoja tukemaan typografian arvioimista. Hänestä voisi olla

kannattavaa listata ”itsestään selviä” asioita, kuten merkkimääriä per rivi, painotek-

niikan laatua ja niin edelleen.

4.5 Lukijoilta kysyminen

Lukijoiden rooli typografian tuomareina nousi esille useaan otteeseen haastatelles-

sani Carl Henningiä. Aihe ei alunperin kuulunut teemahaastattelurunkooni, mutta

totesin sen niin mielenkiintoiseksi, että kysyin asiaa myös muilta haastateltavilta.

Tämä uusi teema osoittautui hedelmälliseksi keskustelun aiheeksi ja herätti erilaisia

mielipiteitä.

Kun Helsingin Sanomat uudisti ulkoasunsa vuodenvaihteessa 1999–2000, lehden

saama lukijapalaute oli ristiriitaista. Enemmistö palautteesta oli kriittistä ja varsinkin

luettavuutta moitittiin. Erityisesti vanhemmat lukijat pitivät leipätekstiä lukukelvotto-

mana. (Keskipohjanmaa 2000.)

Palautteen vuoksi leipätekstin pistekokoa nostettiin 8,6 pisteestä 9,1 pisteeseen. Asiaa

käsiteltiin jopa televisiossa, jossa muutosta pidettiin liian äkillisenä. (Pulkkinen

2000.) Uudistusprojektin vetäjä, päätoimittaja Reetta Meriläinen kuvasi myöhemmin

Kirjatyö-lehden haastattelussa (2003) lukijoiden reaktioita voimakkaaksi ja että se

yllätti. Ymmärrettävästi muutosta tekemässä olleella Carl Henningillä oli paljon näke-

myksiä lukijoiden palautteesta.

Hänen eri kommenteistaan kuvastui käsitys siitä, että vaikka lukijoiden palautteen

vuoksi lehti tekikin muutoksia, lukijoiden mielipiteille ei tulisi antaa liian suurta

painoarvoa. Hän painotti typografian lukemisen olevan voimakkaasti kulttuurinen

asia ja tottumusasia. Hän huomautti, että vaikka uusi ulkoasu herätti paljon vastus-

tusta aluksi, nyt lukijat ovat täysin tottuneet siihen. Hän vertasi muutosta Dagens

Nyheterin tekemään leipätekstin muutokseen, kun osa lehdestä muuttui tabloidko-

koiseksi. Henningin mukaan muutoksesta ei kerrottu lukijoille, eikä ainakaan en-

simmäisen viikon aikana tullut yhtään yleisöpalautetta. Lehden ulkoasumuutoksessa

onkin siis hyvin pitkälle kyse lukijoiden psykologian hallinnasta.

”Analysoimme jälkikäteen, että Hesarin muutoksen suurin virhe oli, että

se tehtiin millennium-taitteessa. Jolloin ihmisillä oli hirveä millennium-

28

angsti päällä. Ja se tehtiin pimeänä vuodenaikana. Ja kerrottiin etukä-

teen, että asiat muuttuu paremmiksi – mikä on normaalia tiedottamista.

[…] Niin tottakai siinä syntyy ristiriita odotusten ja vastaanoton välillä.”

(Henning 2005.)

Hän arveli kaikkien tekstiin liittyvien muutosten olevan tulenarkoja, koska se on niin

tärkeä inhimillisen kommunikaation muoto. Tekstin merkityksestä on kirjoittanut

laajemmin Mikko Lehtonen teoksessaan Post scriptum. Lehtonen toteaa (2001, 42)

että kirjoitusta on viime vuosisadoilla pidetty länsimaissa kulttuurin korkeimpana

saavutuksena. Taideteollisen korkeakoulun graafisen suunnittelun professori Tapio

Vapaasalo on verrannut sanomalehden ulkoasun muuttumista kulttuurishokkiin, joka

aiheutuu matkustettaessa vieraaseen maahan (Keskipohjanmaa 2000).

Lisäksi Henning katsoi kotitietokoneiden saavan monet tuntemaan itsensä typogra-

fian tuntijoiksi, koska niiden myötä käsitteet fontti ja pistekoko ovat tulleet tutuiksi.

Ongelmana on kuitenkin, että maallikko kuvittelee näiden kahden olevan ainoat teki-

jät typografiassa. Typografin on siis turha esittää valintojen perusteluina x-korkeuksia

tai muita termejä.

”Se on juuri rajun muutoksen riski. Kun kulttuurinen muutos on niin

suuri. Niin lasketaan, että se on mekaanisesta ja muusta muutoksesta

johtuvaa. Että ei nähdä sitä, että ei ole totuttu. Eikä sitten uskota sitä

asiantuntijaa, joka sanoo että ’hei, odota vähän aikaa’.

[…]

Vaikka meteli kävi, niin osastojen lukuarvot nousivat välittömästi uu-

distuksen jälkeen. Mikä oli mun mielestä huomattavasti kiinnostavampi

asia, kuin jos muutosvastaiset ihmiset ilmaisevat mielipiteensä.”

(Henning 2005.)

Tiivistäen Henningin mielestä ihmiset ovat pohjimmiltaan muutosvastaisia ja että

vaikka suunnittelijat voivat pyrkiä ennakoimaan lukijoiden reaktioita, heidän pa-

lautettaan ei pitäisi pitää typografian ja muun visuaalisen suunnittelun ehdottomana

tuomiona.

”Jos jokapäiväisessä asiassa, nykyisessä muuttuvassa maailmassa, havai-

taan muutos, se koetaan rangaistukseksi. Ihmiset ovat muutoskylläisiä,

muutosvastaisia juuri siksi että muutoksia tulee niiltä kysymättä joka

paikassa. Eli muutoksesta joka on perusteltu, hyvä ja pieni ei välttämättä

tarvitse kertoa lukijoille.” (Henning 2005.)

29

Muista haastateltavista Jorma Hinkka sekä Juhani Lahtinen totesivat molemmat lu-

kijan periaatteessa olevan typografian lopullinen mittari. Kumpikaan ei kuitenkaan

nähnyt lukijoiden mielipiteitä kovin hedelmällisenä typografian arvioinnin välinee-

nä.

Hekin siis asettuivat samalle linjalle Carl Henningin ajatusten kanssa. Eli tottumukset

ohjaavat vahvasti lukijoiden mielipiteitä ja muutoksia siedetään huonosti.

”Kun ihmisiltä kysytään, että pidättekö tästä asiasta, joka on teille täy-

sin tuntematon ja outo. Niin ei kai ihmiset voi sanoa että ’juu, pidän’.

Tottakai ihmiset pitää jostain sellaisesta, joka on tuttu ja turvallinen ja

selkeä, ja jota ne ovat tottuneet aamukaudet katselemaan.”

(Hinkka 2005.)

”Ihmiset eivät ota kantaa typografisiin kysymyksiin, ellei sitä heiltä ni-

menomaan kysytä. Silloin löytyy tuhansia asiantuntijoita, joiden mielestä

asiat pitäisi hoitaa noin. […] Silloin kun se [typografia] ärsyttää, siihen

reagoidaan. Mutta jos kysytään, miten se pitäisi laittaa paremmin, siihen

ei oikeastaan osata kommentoida. […] …onhan se [lukijakysely] hieno

tapa ja markkinointikeino. Että ’tehkäämme yhdessä lehteä, joka maistuu

hyvältä.’” (Lahtinen 2005.)

Markus Itkonen mainitsi, että ulkoasu-uudistusten kiihtyminen on johtanut joissain

lehdissä suorastaan lukijoiden rääkkäämiseen. Hän totesi, että koska näkökyky ja

valontarve muuttuvat iän myötä, on järkevää testata lukijoilla sitä, mikä teksti koetaan

liian pieneksi. Kysymystä lukijoiden mielipiteen merkityksestä hän pohti hetken ja

päätyi lopulta kaikkein tiukimpaan kantaan:

[haastattelija: Mitä mieltä olet sellaisesta ajatuksesta, että lukija on viime

kädessä tuomari?]

”En oikein pidä siitä ajatuksesta. Kuka niistä puolesta miljoonasta luki-

jasta? Minkälainen? […] Kenet me sieltä otetaan, kenen sana painaa?

Onko kaikki tasavertaisia, vai haetaanko massatutkimuksella keskiar-

votuloksia… Ei, en mä tästä tingi. Lukijatutkimuksella voidaan mitata

kiinnostavia jutun aiheita ja kuvitusta ja… [haastattelija: Enemmän si-

sällöllisiä asioita?] Joo. Ei nyt sentään keneltä tahansa mennä kysymään,

että onko tämä palsta hyvän näköistä.” (Itkonen 2005.)

30

5. POHDINTAA LADELMAN SYSTEMAATTISESTA TARKASTELUSTA

Tässä ja seuraavassa luvussa keskityn pohtimaan ladelman systemaattista tarkastelua.

Olen jakanut teeman kahteen erilliseen osaan selkeyden vuoksi. Lisäksi, ensimmäinen

luku käsittelee aihetta pääosin lähdeteosten kautta, kun taas jälkimmäinen on pitkälti

omaa pohdintaani.

Luvussa neljä ammattilaiset totesivat, että paras väline ladelman arvioimiseen on ko-

kenut silmä, intuitio. Ammattilaisen silmää on kuitenkin hankala valjastaa laajemman

tutkimuksen palvelukseen. Pohdintani lopuksi pyrin luvussa kuusi esittämään mallin,

jonka avulla ladelman laatua voitaisiin arvioida.

En halua horjuttaa kokeneen typografin asemaa ladelman arvioijana. Typografia on

aina tapauskohtaista ja optisista vaikutelmista riippuvaista. Yritän pikemminkin so-

veltaa typografien omaamaa tietoa karkeasti yksinkertaistetun mallin luomiseen, jolla

vajavaisuuksistaan huolimatta voitaisiin tuottaa vertailukelpoista tietoa eri ladelmien

laaduista. Tällainen malli voisi toimia apuvälineenä typografian tutkijalle ja miksei

joissain tilanteissa myös typografeille. Laadun arvioimisen perusteina käytän teke-

miäni haastatteluja sekä kirjallisia lähteitä.

Aluksi käsittelen lyhyesti luettavuuden pääperiaatteita, joilla voidaan perustella

typografisia ratkaisuja. Vaikka viimeisen hieman yli sadan vuoden aikana monille

typografisille tekijoille on löydetty yhä enemmän tieteellisiä perusteita (Larson 2004,

74–75), monet näistä ratkaisuista on hallittu jo aiemmin. Tämä näkyy siinä, että

ladontaoppaiden tai typografisten ohjekirjojen sisältö ei ole typografian osalta kovin

radikaalisti muuttunut ajan myötä.

Monet lähdeteokset pitävät 1400- ja 1500-lukujen ihanteita yhä parhaimpina lähtö-

kohtina hyvälle typografialle. Paradoksaalista onkin, että samalla kun 1900-luvulla lu-

kemisen tieteellinen ymmärtäminen lisääntyi, typografia ei suinkaan aina parantunut,

vaan pikemminkin huononi. (esim. Chappel 1999, 267–274, Hellmark 1994, 12–13.)

5.1 Luettavuuden perusteita

Typografit ovat koko kirjapainotaidon olemassaolon ajan pitäneet hyvän ladelman

merkkinä tasaisen harmaata valööriä, joka syntyy kun mustien merkkien välissä on

juuri oikea määrä valkoista. Hyvän ladelman tekemisen taito on vain välillä unohdet-

tu. (Tschichold 2002, 63–69) Mutta mikä tasaisesta ladelmasta tekee niin erinomaista?

31

Typografiassa asiaa käsitellään kahden eri helppolukuisuutta määrittävän termin

kautta. Englannin kielessä käytetään sanaa readability tarkoittamaan helppolu-

kuisuutta kokonaisuudessaan; sana legibility taas tarkoittaa yksittäisten merkkien

tunnistettavuutta eli erottumista toisistaan. (Laarni 2002, 126, Itkonen 2003, 62.)

Luettavuuden tutkiminen on oma laaja tieteensä, eikä liene mielekästä sukeltaa siihen

tässä kovin syvälle. Seuraavassa kuitenkin lyhyt pintaraapaisu aiheeseen.

Rudolf Arnheim puhuu visuaalisesta ryhmittymisestä ja jakautumisesta. Aivot ha-

vainnoivat objekteja vastaparin samankaltaisuus–erilaisuus avulla. Pääperiaate on,

että aivot pyrkivät näkemään ryhmänä samankaltaiset objektit ja vertaamaan tätä

ryhmää muihin, erilaisiin. Samanlaisuus voi johtua muodosta, kirkkaudesta, väristä

tai tilallisesta ryhmittymisestä. (Arnheim 1985, 79–83.)

Ladelmassa kyse on siis sopivan tasapainon löytämisestä monotonisuuden ja moni-

muotoisuuden välille. Yksittäisten merkkien tulee siis erottua toisistaan muotojensa

ansiosta selkeästi, jotta pystymme hahmottamaan ne nopeasti. Kirjainten tulee kui-

tenkin ryhmittyä muodostaakseen sanoja. Eli niiden väliset kontrastit eivät saa olla lii-

an suuria. Sanavälit jakavat rivin tilallisiin ryhmiin ja luovat näin sanakuvia. (Itkonen

2003, 62–63, Lukkarila 2001, 75.)

Vastaavasti ladelmassa pitäisi pyrkiä välttämään epäolennaisten tekijöiden nousemis-

ta huomiota vieviksi objekteiksi. Muutoin huomaamattomat tekijät voivat ryhmitty-

essään muodostaa visuaalisia joukkoja. Esimerkkinä epäonnistuneesta ryhmityksestä

voidaan pitää tavuviivojen muodostamaa ”tikapuuta.” Typografisten oppaiden mu-

kaan liian moni peräkkäinen rivi ei saisi päättyä tavuviivaan (esim. Itkonen 2003, 78).

Tällöin palstan reuna näyttää epätasaiselta. Arnheimin väitettä soveltaen voisi myös

todeta, että päällekäiset tavuviivat luovat palstaan oman tikapuumaisen kuvionsa, jo-

ka saattaa viedä huomiomme. Saman periaatteen mukaisesti useampi versaalimerkki

keskellä gemenatekstiä hyppää lukijan silmään.

Lukiessamme tekstiä emme tarkastele sitä merkki merkiltä. Silmä seuraa tekstiriviä

hyppäyksittäin hahmottaen kerrallaan eri lähteiden mukaan 5–10 tai 7–9 merkkiä, eli

yhdestä kahteen sanaan. Hyppäyksiä kutsutaan sakkadiseksi liikkeeksi, tai lyhyesti

sakkadeiksi. (kuva 2) Eteenpäin suuntautuvien hyppäyksien lisäksi 5–10 prosenttia

��������������������������������������������������������

���������������������������������������������������

Kuva 2. Sakkadinen liike. Kuva Kevin Larsonin artikkelista Eye-lehdestä 2004.

32

hypyistä liikkuu taaksepäin, lukusuunnan vastaisesti. (Larson 2004, 74, Hochuli 1987,

8–9.)

20–35 millisekuntia kestävien sakkadien välillä silmä pysähtyy huomiopisteisiin

200–250 millisekunniksi. Sakkadin aikana lukija on käytännössä sokea. Hän ei kyke-

ne huomaamaan jos tekstiä muutetaan kesken kaiken, ja muutos on ohi ennen sakka-

din loppumista. (Larson 2004, 74–75.)

Huomiopisteet eivät ole koskaan sanojen välissä vaan yleensä hieman vasemmalle

sanan keskipisteestä. Pysähdys ei myöskään yleensä tapahdu lyhyiden sanojen koh-

dalla. Silmä hahmottaa kerrallaan tarkasti kolmesta neljään merkkiä huomiopisteen

kummallakin puolella. Tutkimukset ovat kuitenkin osoittaneet, että lukiessamme

silmä kerää tietoa hieman laajemmalta alueelta ja tavallaan valmistelee hyppäyksissä

tapahtuvaa lukemista. Todellinen huomioalueemme onkin siis noin 15 merkkiä. Näin

sanan sisältämät kirjaimet tunnistetaan kerralla ja tämän kirjaininformaation avulla

tunnistamme koko sanan. (ibid., 74–77)

Aiemmin on uskottu muun muassa, että silmä tunnistaa sanat kirjainten muodosta-

man sanakuvan perusteella. (kuva 3) Tätä on perusteltu sillä, että tutkimuksissa on

todettu ihmisten lukevan gemenatekstiä nopeammin kuin versaalitekstiä. Ajateltiin,

että gemenakirjainten suurempi muotojen vaihtelu ala- ja yläpidennyksineen hel-

pottaisi sanojen tunnistamista. Uudemmat tutkimukset ovat todenneet, että kyse on

kuitenkin enemmän tottumuksesta. Jos ihminen pakotetaan lukemaan paljon versaa-

litekstiä, lukunopeus nousee samalle tasolle gemenatekstin kanssa. (ibid., 74–76.)

Ilmeisesti gemenakirjaimet kuitenkin todella erottuvat paremmin toisistaan kuin

versaalit, vaikka tämä ei korreloikaan suoraan lukunopeuden kanssa. Erityisesti

gemenakirjainten yläosat ovat tärkeitä. Tätä on havainnollistettu peittämällä tekstiri-

vien alaosat, jolloin gemenatekstiä pystyy yhä lukemaan kun taas versaaliteksti saattaa

muuttua epäselväksi. (Laarni 2002, 137, Itkonen 2003, 63.)

Keskustelu lukemisen periaatteista jatkuu, mutta käyttötypografian perusteet säilyvät

pitkälti samana. Gemenatekstiä luetaan yhä paremmin kuin versaalitekstiä, olkoonkin

että syy ei ole selvemmissä sanakuvissa vaan tottumuksessa.

�����������Kuva 3. Sanakuva myötäilee kirjainten muotoja.

33

5.2 Tarkasteltavia osa-alueita

Seuraavissa osioissa luettelen sanomalehden leipätekstissä esiintyviä typografisia osa-

alueita, sekä miten ja miksi niitä mielestäni voitaisiin tarkastella ladelmaa arvioitaessa.

Luonnollisesti pohdintani painottuu esteettisiin kohtiin. En näe mielekkääksi keskus-

tella laajalti kieliopillisista seikoista, kuten ajatusviivojen tai lainausmerkkien käytös-

tä. Näille oikean käyttötavan määrittävät suomen kielen kielioppi ja maassa vallitsevat

käytännöt, aivan kuten ne myös määräävät lauseet alkamaan versaalikirjaimilla.

Sanomalehti on mielestäni kiehtova typografinen haaste. Standardisoinnin vuoksi

monet niistä ratkaisuista, joita typografit muutoin käyttävät, rajautuvat pois. Monet

tekijät on siis lyöty lukkoon jo ennen työn aloittamista: jos teksti kapeassa tasapalstas-

sa näyttää reikäiseltä, palstan leventäminen ei onnistu vaan ongelmaa on pyrittävä

lieventämään muilla valinnoilla.

Tämän vuoksi en käsittele esimerkiksi palstan muotoa tai tasausta. Standardisoinnin

purkaminen ja sanomalehtitypografian kohentaminen sitä kautta on toki kiinnostava

keskustelunaihe, mutta itse haluan työssäni keskittyä niihin välineisiin, mihin tällä

hetkellä voidaan vaikuttaa.

Käsittelemieni seikkojen lisäksi sanomalehtitypografian systemaattisessa tarkastelus-

sa tuli ehdottomasti huomioida painolaatu. Valitettavasti minun täytyy todeta, ettei

nykyinen kokemukseni riitä kattavasti painoteknisten ongelmien käsittelemiseen.

Lisäksi painolaadun arviointia ei nähdäkseni voi typografisten sääntöjen tavoin oppia

kirjoista, vaan se täytyy omaksua kokemuksen kautta.

5.2.1 Merkistö

Ajatusviivojen käyttö repliikeissä

Sanomalehdissä ajatusviivoilla aloitetaan yleensä suorat lainaukset. Suomalaisessa ty-

pografiassa viivan tulisi olla ½ neliön mittainen viiva, eli en-viiva (Itkonen 2003, 120).

Ajatusviivaa käytetään myös muissa tilanteissa, mutta niiden tarkastelun olen erot-

tanut omaksi kohdakseen. Tämä siksi, että suorien lainauksien käyttäminen on niin

yleistä sanomalehtikielessä. Ilmeisesti tämän yleisyyden vuoksi ajatusviivan käyttö

tunnutaan hallitsevan suuressa osassa lehdistä varsin hyvin repliikkien alussa, mutta

ei välttämättä muualla.

34

Muu viivojen käyttö

Ajatusviivan ja yhdysmerkin sekoittaminen haittaa tekstin ymmärrettävyyttä. Jos

väärin käytettyjä viivoja on paljon, se tekee tekstin jopa täysin käsittämättömäksi.

(Itkonen 2005.) Merkkien sekoittaminen on oikeastaan kieliopillinen virhe, mutta

mikäli kirjoittaja ei niitä ole hallinnut jää korjaaminen taittajan vastuulle. Ajatusviivaa

pitäisi käyttää esimerkiksi virkkeen sisällä osoittamassa irrallista lisäystä, tai rajakoh-

tamerkinnöissä, esimerkiksi 10–15 minuuttia tai 20–30-vuotiaat (Kotimaisten kielten

tutkimuskeskus 2004).

Lainausmerkit

Lainausmerkeissä ja puolilainausmerkeissä tulisi varmistaa suomen kielen mukainen

käyttö. Yleisiä virheitä ovat amerikkalaistyylisten merkkien käyttäminen tai tuuma-

merkkien käyttäminen lainausmerkkien sijaan. (Itkonen 2003, 122.) Tietääkseni yksi-

kään suomalainen sanomalehti ei tällä hetkellä käytä kulmalainausmerkkejä. Markus

Itkonen totesi haastattelussaan, että monessa tilanteessa ne olisivat paremmat kuin

yleiset kaksoisapostrofit, koska ne asettuvat samalle riville tekstin kanssa (Itkonen

2005). En osaa arvioida miltä ne näyttäisivät sanomalehden palstassa, mutta idea voisi

olla kokeilemisen arvoinen.

Erikoismerkit

Erikoismerkkien käyttö tuntuu jakavan ihmisiä kahteen eri leiriin. Käytännön sano-

malehtityössä niitä näkee harvoin. Merkit š (suhu-s) ja ž (suhu-z) esimerkiksi korva-

taan varsin yleisesti kirjainyhdistelmillä sh ja zh. Merkkien puute juontaa teknisestä

kehityksestä, joka aikoinaan rajoitti käytettävissä olevat merkit niihin, mitkä löytyivät

kirjoituskoneen näppäimistöltä (Hinkka 1999, Bringhurst 2002, 48).

Käytännön lehtityön asenne kuvastuu hyvin Carl Henningin toteamuksessa, että

nykyinen sekakäytäntö on kaikkein pahin. Merkkejä ei yleisesti käytetä, mutta yksit-

täinen toimittaja saattaa päättää esitellä sivistyneisyytään käyttämällä erikoismerkke-

jä. Henningin mielestä lehdessä voidaan käyttää kumpaa tapaa tahansa, kunhan siitä

sovitaan yhteisesti. (Henning 2005.)

Nykyisiä käytäntöjä vahvistaa muun muassa se, että STT ei juurikaan käytä jutuissaan

erikoismerkkejä. Toimituspäällikkö Olli Kemppainen kertoi puhelinhaastattelussa

(2005) STT:n käyttävän vain erikoismerkkejä ü, é, à ja â. Tällä pyritään varmistamaan

tekstien toistuminen lehtien erilaisissa tietoteknisissä järjestelmissä. Järjestelmien

toimintaa testataan mm. testisanoilla Zürich ja Kodàly.

35

Š ja ž ovat kuitenkin osa suomen kielen merkistöä (Kotimaisten kielten tutkimus-

keskuksen lausunto 1998). Jo nimitys ”erikoismerkki” vääristää niiden asemaa. Se

on kuitenkin tällä hetkellä selkein tapa kuvata niitä. Tässä yhteydessä siis ”normaali”

on vain se mitä tietokoneen näppäimistöltä helposti löytyy ja ”erikoinen” kaikki sen

ulkopuolelle jäävä.

Robert Bringhurst vaatii typografiaa kunnioittamaan inhimillisen kielen monimuo-

toisuutta. Hän pahoittelee viimeisten parin sadan vuoden ajan vallinnutta etnosentri-

syyttä ja rasismia, joka on institutionalisoitunut moderneissa koneissa. Hän perään-

kuuluttaa merkkirikkautta, jonka digitaalitekniikka on jälleen tehnyt mahdolliseksi,

vaikka toteaakin ”turmeltuneiden ja sivistymättömien” fonttien ja näppäimistöjen

olevan vielä yleisiä. (2002, 89–90.) Kotimaisten kielten tutkimuskeskus on hyvin

samoilla linjoilla Bringhurstin kanssa.

”Tilanne, jossa tekniikka pakottaa jonkin kielialueen väestön rikkomaan

käyttämänsä kielen oikeinkirjoitusperiaatteita ja siten muuttamaan

vallitsevan, vakiintuneen järjestelmän, ei ole hyväksyttävä. Tekniikan

keinoin on sen sijaan pyrittävä kaikin mahdollisin tavoin tukemaan eri

kulttuurien mahdollisuuksia kehittää ja viljellä kieltään parhaalla mah-

dollisella tavalla.” (Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen lausunto

1998.)

Erikoismerkkien käytön ongelmaksi muodostuu rajan vetäminen. Maailman kielten

merkkiskaala on niin laaja, että niiden kaikkien täydellinen hallitseminen vaikka-

pa vierasperäisissä nimissä vaatisi epäkäytännöllisen pitkän opiskelun. Š ja ž vielä

kuuluvat suomalaiseen kielioppiin, mutta voidaanko lehdeltä vaatia hieman eksoot-

tisempien haidan tai khoisan kielten erikoismerkkien osaamista? Kysymys on toki

kärjistetty, mutta voi muuttua yllättäen ajankohtaiseksi jos lounaisafrikkalainen khoi-

sankielisen nimen omaava maahanmuuttaja päätyy maakuntalehden haastatteluun.

Suomessa on kenties totuttu pääsemään hieman liian helpolla merkkivalikoiman

suhteen. Ä, ö ja å riittävät suomen ja ruotsin latomiseen mutta toisaalta maasta löytyy

myös saamenkielinen vähemmistö, jonka nimistön latomiseen tarvitaan merkkejä

kuten â, č, đ, ŋ, š, ja ŧ. On myös mahdollista, että lehdessä olisi tarvetta suomen roma-

nikielessä esiintyvälle ĥ -kirjaimelle. (FiLT 2004.)

Maistraateista kerrotaan, että ihmisten nimet pyritään rekisteröimään alkuperäisissä

asuissaan. Tämä pätee niin saamenkielisiin kuin myös maahanmuuttajien nimiin.

Tietotekniset järjestelmät eivät hyväksy kaikkia merkkejä itse rekisteriin, mutta tällöin

tehdään lisämerkintä, jossa selostetaan millaisia erikoismerkkejä kyseisessä nimessä

36

esiintyy. (Aarnikko 2005, Pumpanen 2005.) Osalla suomalaisista on siis virallinen

nimi, jota sanomalehdet eivät pysty painamaan oikein.

Yhä useammassa lehtitalossa näiden merkkien käyttäminen alkaa olla teknisesti

mahdollista. Esimerkiksi jokainen nykyaikainen Macintosh-tietokone sisältää laa-

joilla merkkivalikoimilla varustettuja fontteja ja näin erikoismerkkejä voi helposti

käyttää jo järjestelmän perus-kirjoitusohjelmassa. Taitto-ohjelmassa erikoismerkkejä

sisältävän tekstin käsittelyyn tarvitaan yleensä pro- tai expert-fontti. Kehitys näyttäisi

kuitenkin kulkevan siihen suuntaan, ettei erikoisfonttejakaan pian tarvita, vaan kaikki

merkit löytyvät yhdestä OpenType-fontista (Itkonen 2003, 112–113). Esimerkiksi tämä

teksti on alunperin kirjoitettu Macin TextEdit-ohjelmalla, Geneva-fontilla, josta olen

löytänyt kaikki tässä luvussa käytetyt erikoismerkit.

Mielestäni voisi olla perusteltua vaatia lehdiltä kotimaisten kielten sekä eurooppalais-

ten valtakielten merkkien hallitsemista. En näe miten suomalaiset voisivat vaatia

EU:n muilta jäseniltä Hämäläisten ja Törmästen osaamista jos itse emme selviydy

vaikkapa kulttuuriosaston uutisissa Søren Kierkegaardista, Antonín Dvořákista tai

Andreï Makinesta.

Gemenanumerot

Kuten erikoismerkkien kohdallakin, gemenanumerot ovat karsiutuneet ladelmista

tekniikan puutteellisuuden vuoksi ja ovat nyt hiljalleen palaamassa käyttöön (Itkonen

2003, 115). Robert Bringhurst korostaa gemenanumeroiden olevan olennainen osa ty-

pografista viestintää, sekä että ne kertovat sivistyksestä, jossa dollarit eivät ole kaiken

mitta (2002, 47). Todistustaakan voisikin sanoa olevan versaalinumeroiden kannatta-

jilla.

Versaalinumeroiden haittapuolia voidaan sanoa olevan ainakin kaksi. Ensinnäkin

ne yleensä nousevat turhan voimakkaasti esiin leipätekstissä ja lisäksi ne välistyvät

huonommin kuin gemenat ja näin heikentävät ladelmaa (Dowding 1995, 60, Itkonen

2003, 116, Henning 2005). Käsitykseni on, että lähes kaikki suomalaiset sanomalehdet,

Helsingin Sanomia lukuunottamatta, käyttävät tällä hetkellä leipätekstissään versaali-

numeroita.

On olemassa myös tilanteita, jolloin versaalinumerot ovat tarpeen. Esimerkiksi ly-

henteet, jotka sisältävät sekä kirjaimia että numeroita (GP2, F1 jne.), tulisi latoa joko

kokonaan versaalilla tai vaihtoehtoisesti kapiteelikirjaimilla. (Bringhurst 2002, 46,

Itkonen 2005.)

37

Ellipsis

Ellipsis-merkille ei ole olemassa suomalaista nimeä. Kyse on kolmesta peräkkäisestä

pisteestä. Pisteet voidaan kirjoittaa myös yksittäisinä pisteinä, mutta tällöin niiden

väliin tulisi sijoittaa ohukkeet. (Itkonen 2003, 101.) Sanomalehden kapeassa, tasatussa

palstassa ongelmia saattaa syntyä tilanteessa, jossa kolme pistettä on kirjoitettu yksit-

täin peräkkäin ilman ohukkeita. Tällöin, asetuksista riippuen, taitto-ohjelma saattaa

repiä pisteitä irralleen toisistaan. (Hinkka 2005.)

Ligatuurit

Ligatuurit tekivät metalliladonnassa mahdolliseksi paremman välistyksen esimerkiksi

kirjainyhdistelmän fi -kohdalla. Erillisinä kirjasimina f:n ylhäälle kurkottava kaari

olisi työntänyt i-kirjasimen turhan kauas, joten niistä suunniteltiin ja valettiin yksi

yhtenäinen fi-merkki. Ligatuurit eivät silti ole syntyneet pelkästä teknisestä pakosta,

vaan niitä käyttivät jo keskiaikaiset kirjurit. Gutenbergin pyrkiessä jäljittelemään sen

ajan käsin kirjoitettuja kirjoja, hän siirsi myös ligatuurit metalliladontaan. (Chappell

1999, 59.)

On olemassa myös diftongeja kuvaavia ligatuureja, kuten æ (Itkonen 2003, 118), joita

voidaan pitää pakollisina tekstin ymmärrettävyydelle. Suomen kielessä näitä ei kui-

tenkaan käytetä, joten keskustelu niiden käytöstä kuuluu nähdäkseni yhteen edellä

mainittujen erikoismerkkien kanssa.

Nykyään voidaan pohtia, onko esteettisten ligatuurien käytölle perusteita, koska

tekninen pakko on digitalisoitumisen myötä poistunut. Otsikoissa ligatuurien käyttä-

mättä jättäminen johtaa mielestäni erittäin rumaan lopputulokseen, mutta leipäteks-

tissä tilanne on erilainen. Kirjaimet f ja i, tai f ja l menevät pienessä koossa kohtalaisen

siististi päällekäin.

Omasta mielestäni ligatuurien puute leipätekstissä kertoo kuitenkin huolimattomuu-

desta, tyylillisestä tietämättömyydestä tai välinpitämättömyydestä. Aiemmin niiden

käyttäminen olisi vaatinut ylimääräisen työvaiheen, mutta uudet taitto-ohjelmat, ku-

ten Indesign osaavat sijoittaa ligatuurit automaattisesti paikoilleen. Jos lehti ei halua

käyttää ligatuureja, leipätekstiin voidaan valita kirjaintyyppi, joka on suunniteltu niin

etteivät kirjaimet törmää missään tilanteessa (Bringhurst 2002, 52). Sanomalehdissä

käytetään kuitenkin yleensä klassisen tyylin mukaisia kirjaintyyppejä (Pulkkinen

2002, 144–148) ja niiden muotokieleen kuuluvat myös ligatuurit.

38

5.2.2 Rivit ja rivivälit

Rivin pituus

Typografien mukaan sopiva rivin pituus vaihtelee käytettävän kirjaintyypin ja -koon

sekä rivivälin mukaan. Ideaaliksi leipätekstin rivin pituudeksi monet ehdottavat noin

54–65 merkkiä. (Itkonen 2003, 70, Lukkarila 2001, 88, Bringhurst 2002, 26, Dowding

1995, 11, Hochuli 1987, 30.)

Täytyy kuitenkin muistaa, että vaikka ideaaliarvoja on helppo käyttää kirjatypo-

grafiassa, sanomalehdessä joudutaan yleensä toimimaan kapeammassa palstassa.

Ehdottomana miniminä monet typografit pitävät noin 40 merkkiä rivillä. Esimerkiksi

Jost Hochuli (1987, 32) pitää miniminä 45 merkkiä. Robert Bringhurst (2002, 26–27)

puolestaan toteaa alle 38–40 merkin levyisen rivin muodostuvan reikäiseksi ja roko-

narpiseksi. Suomalaiset Markus Itkonen ja Jarno Lukkarila venyttävät minimiä 35

merkkiin asti. (Itkonen 2003, 70–71. Lukkarila 2001, 88)

Suomalaisissa sanomalehdissä jäädään kuitenkin typografien suosituksista. Yleisesti

käytettyyn 44 millimetrin leveyiseen palstaan mahtuu laskelmieni mukaan vain noin

30 merkkiä leipätekstin pistekoolla. Arvioni perustuu muutamista lehdistä laskemiini

merkkimäärien keskiarvoihin. (Helsingin Sanomat, Satakunnan Kansa, Kouvolan

Sanomat, Hämeen Sanomat)

Riviväli

Riviväli täytyy säätää suhteessa muihin väleihin. Riviväliä tarvitaan sitä enemmän,

mitä pitempiä rivit ovat. (Itkonen 2003, 71.) Jokaiselle kirjaintyypille täytyy etsiä so-

pivan korkuinen riviväli. Paksut kirjaimet, pystyt kirjainmuodot tai x-korkeudeltaan

suuret kirjaintyypit vaativat enemmän tilaa ylä- ja alapuolelleen. (Bringhurst 2002,

36–37.) Sanomalehdessä riviväli on aina ongelmallinen. Suurempi riviväli auttaa luki-

jaa erottamaan rivit paremmin toisistaan, mutta se myös vie enemmän kallisarvoista

tilaa. (Pulkkinen 2003, 15.) Sanomalehden kapeassa palstassa riviväliä ei juuri tarvitse

kasvattaa. Itkonen (2003, 71) suosittelee lyhytriviseen (35 merkkiä) tekstiin käytettä-

väksi riviväliä, joka on yhden pisteen suurempaa kuin tekstin pistekoko. Käytännössä

usein hieman vähemmänkin riittää.

Käsitykseni mukaan rivivälit eivät yleensä tuota sanomalehdissä ongelmia. Leipä-

tekstissä käytetään usein hyväksi havaittuja yhdistelmiä, esimerkiksi 9,5 pisteen

tekstille on totuttu antamaan 10 pisteen riviväli.

39

Rivirekisteri

Taitto-ohjelmassa teksti tulisi määrätä rivirekisteriin. Tällöin vierekkäisten palstojen

rivit ovat aina samassa linjassa. Eri tasalta kulkevat palstat antavat huolimattoman

vaikutelman ja vaikeuttavat luettavuutta. (Pulkkinen 2002, 166, Lahtinen 2005.)

Tyhjät rivit

Silloin tällöin näkee lehtiä, joissa lyhyellä jutulla on yritetty peittää iso pinta-ala.

Tällöin tekstipalstaan on saatettu lyödä ylimääräisiä tyhjiä välirivejä. Tällainen tapa

pidentää tekstiä ei kuulu painotekstiin. Tyhjät rivit rikkovat palstan yhtenäisyyden.

(Itkonen 2003, 77, Lahtinen 2005.)

Joskus lisätilaa ei ole luotu tyhjillä riveillä, vaan kappaleiden väliin on vain määritelty

hieman lisää tilaa. Tämä on mahdollista vain jos tekstiä ei ole määrätty kulkemaan

rivirekisterissä. Tapaa ei pitäisi käyttää, koska silloin palsta rikkoutuu, sekä rivit kul-

kevat entistä vähemmän linjassa viereisten palstojen kanssa. Hävettää myöntää, mutta

olen itse syyllistynyt moiseen nuorempana ja kokemattomana taittajana.

Palstojen tasaus

Vierekkäisten tekstipalstojen ylä- ja alapäät tulisi tasata samalle korkeudelle

(Pulkkinen 2002, 167, Lahtinen 2005). Mikäli tekstiä ei ole asetettu rivirekisteriin tai

jos kappaleiden väliin on määritetty eri kokoisia tyhjiä kaistaleita, palstojen tasaami-

nen ei todennäköisesti ole mahdollista.

5.2.3 Välit

Merkkivälien harventaminen tai tiivistäminen

Työstäessään kirjaintyyppiä suunnittelija määrittää, kuinka suuri väli eri kirjainparien

väliin jää. Taitto-ohjelman asetuksissa voidaan helposti muuttaa näitä oletusarvoja.

Hyvin tehdyssä fontissa välit ovat jo kohdallaan. Hienovaraisia muutoksia saatetaan

kuitenkin tarvita.

Sanomalehden kapeassa tasapalstassa riveille jää hukkatilaa, joka voidaan ohjata joko

sana- tai merkkiväleihin. Suomalaisessa typografiassa tila tulisi ohjata sanaväleihin

eikä merkkiväleihin. (Itkonen 2003, 74–75, Lukkarila 2001, 93.) Merkkivälien suu-

rentaminen irrottaa kirjaimet toisistaan ja huonontaa luettavuutta lehtien suosimissa

40

antiikvakirjasimissa. Tiivistäminen vie kirjaimet liian lähelle toisiaan ja jälleen heiken-

tää luettavuutta. (Bringhurst 2002, 31–35.)

Jos taitto-ohjelman asetukset ovat pielessä, ohjelma saattaa joko ohjata riveille jäävää

tyhjää tilaa merkkiväleihin tai tiivistää kirjaimia kapeampaan tilaan, jotta sanat mah-

tuisivat riville. Näin syntyy tahattomia harvennuksia ja tiivistyksiä, jotka eivät kuulu

suomalaiseen typografiaan ja aiheuttavat läikikkyyttä palstaan poiketessaan muusta

ladelmasta. Markus Itkonen huomauttaa kirjassaan, että nykyiset holtittomat merk-

ki- ja sanavälien vaihtelut ovat syntyneet vasta DTP-julkaisutekniikan myötä. 1400-

luvun loppupuolelta asti hallittu tasaisen palstan tekemisen taito on äkkiä hävinnyt.

(Itkonen 2003, 74.)

Sanomalehden kapeassa tasapalstassa on kuitenkin hankalaa tuottaa tasaista ladel-

maa. Tästä syystä taitto-ohjelmassa voidaan mielestäni antaa merkkiväleille minimaa-

linen vaihteluväli. Tämä jakaa tyhjää tilaa paremmin tai mahduttaa riville enemmän

kirjaimia tilanteesta riippuen. Keino on hyväksyttävissä niin kauan kun merkkivälien

vaihtelu pysyy niin pienenä, ettei sitä palstaa lukiessa huomaa.

Sanavälit

Liian suuret sanavälit tekevät palstasta reikäisen näköistä. Jos taas sanavälit kapene-

vat liikaa, sanat eivät erotu erotu tarpeeksi toisistaan, mikä huonontaa luettavuutta.

(Hochuli 1987, 30, Malmström 1923, 161–162.) Geoffrey Dowding toteaa liian suurten

sanavälien jättävän sanat seisomaan yksinäisinä keskelle riviä, jolloin silmä harhau-

tuu horisontaalisesta liikkeestään pohtimaan kirjainmuotojen vertikaalista liikettä.

Heti perään hän huomauttaa, että kyse on myös esteettisestä vaikutelmasta: hyvin

tehdyn palstan tulisi näyttää sarjalta tummia rivejä, joita erottavat valkoiset kanavat.

(Dowding 1995, 5.) Suomalaiset ladontaoppaiden ohjeet hyvien sanavälien merkityk-

sestä säilyivät varsin yhtenäisinä viime vuosisadalla. Opaskirjat vuosilta 1923 ja 1971

toteavat yhteen ääneen:

”Suorassa ladelmassa ovat sanojenvälit tehtävä mahdollisimman yhtä

suuriksi, ja selvien sananjakojen tulee helpottaa lukemista, huomioonot-

tamalla kirjapainollisen kauneusaistin vaatimuksia.”

(Malmström 1923, 163.)

”Tavoitevälistyksestä poikkeamiset on pidettävä mahdollisimman vähäi-

sinä; välien erilaisuudesta on seurauksena rikkinäinen tekstipinta.”

(Pajatti 1971, 62.)

41

Molemmat toteavat myös, että kun tasapalstassa on tarpeen säätää välejä, niin on

mieluummin tiivistettävä kuin suurennettava. K. Malmström (1923, 163) korostaa, että

tätä sääntöä hoetaan siksi, että ”Suomessa on tullut tavaksi miltei aina vain enentää,

josta ammottavat sanavälit ovat seurauksena.”

Hieman vaihtelua esiintyy oppaiden käsityksessä siitä, mitä kohti sanaväleissä tu-

lisi pyrkiä, eli mikä on ns. normaaliväli. Vanhempi opas toteaa normaalivälin ole-

van puolikas neliö, mutta että kapeissa kirjainlajeissa on käytettävä ⅓ neliön välejä.

Sanomalehtiä ei erikseen käsitellä, mutta esimerkkiteksti, jossa näytetään ⅓ neliön

sanavälien oikeaoppinen käyttö, muistuttaa lehtitekstiä. (ibid., 162)

Vuoden 1971 opaskirja opastaa samalla tavalla käyttämään a-kirjaimen leveyttä jatku-

vassa suorassa tekstissä (Pajatti 1971, 59). Gemena a-kirjain on keskimäärin puolik-

kaan neliön kokoinen. Silloin kun käytetään välikkeetöntä riviä, kirja kehottaa käyt-

tämään s-kirjaimen levyistä väliä (ibid., 62). Gemena s on aavistuksen kapeampi kuin

⅓ neliö.

Ulkomaiset opaskirjat puhuvat i-kirjaimen levyisestä sanavälistä (esim. Dowding

1999, 8). Suomalaisten typografien mukaan tämä on pitkäsanaisessa kielessämme

aivan liian vähän (Pajatti 1971, 59, Itkonen 2005). Kuten Markus Itkonen haastattelus-

saan totesi, hän on päätynyt r-kirjaimen käyttöön suomenkielisessä tekstissä (Itkonen

2005). Gemenakirjaimet r ja s ovat leveydeltään lähellä toisiaan, molemmat ovat noin

kolmasosaneliön kokoisia.

Sanomalehdissä palsta on kapea ja yleensä leipätekstissä käytetään taloudellista eli

kapeaa kirjaintyyppiä. Näin voidaan mielestäni katsoa, että kaikkien suomalaisten

lähteiden perusteella sanomalehden leipätekstille sopiva sanaväli olisi ⅓ neliö eli

r-kirjaimen leveys.

Neliöstä johdetun mitan ongelmana on nähdäkseni se, että se määräytyy suoraan

käytetyn pistekoon mukaan, eikä tällöin ota huomioon kirjaintyypin ominaisuuksia.

Näin r-kirjaimen leveys voisi olla järkevämpi ratkaisu. Jos kirjaintyyppi on leveämpi,

se tarvitsee aavistuksen isommat sanavälit. Saman kirjaintyypin r-kirjain on vastaa-

vasti leveämpi, joten sitä käyttämällä levennys tulee luonnostaan, eikä sitä tarvitse

lähteä muuten laskemaan.

Voi myös ajatella, että sanavälit ovat olleet olemassa kauan ennen pistejärjestelmää

(McLean 2000, 73, Chappell 1999, 166–167). Täten jonkin tietyn kirjaimen käyttä-

misen sanavälien määrittämiseen voisi katsoa noudattavan paremmin typografian

perinteitä.

42

Kuten aiemmin on todettu, kapeassa tasapalstassa riville jää kuitenkin hukkati-

laa, joka tulee ohjata sanaväleihin. Näin ollen vaikka sanomalehdessäkin voidaan

pyrkiä lähemmäs ideaaleja sanavälejä, venymisestä ei koskaan päästä täysin eroon.

Kokemukseni mukaan sanavälit saattavat kuitenkin nykyään venyä välillä nauretta-

van suuriksi. Joskus lehdissä näkee kahden sanan rivejä, joissa on yhtä paljon tyhjää

tilaa keskellä kuin kirjaimia reunoilla. (kuva 4) Vaikka vanhatkin latomisoppaat

myöntävät, että normaaliväleistä tulee tarvittaessa joustaa, määrittää esimerkiksi

Malmström tiukan maksimivälin.

”Suurin sallittu sanojenväli on kolme neljäsosaa (=puolikas ja neljäsosa),

jonka yli hyvässä ladelmassa vain hätätilassa saa mennä.”

(Malmström 1923, 166)

Sisennykset

Sisennykset ovat käsitykseni mukaan sanomalehdissä yleensä asiallisen mittai-

sia. Ilmeisesti tässä asiassa noudatetaan jo aikoja sitten hyväksi havaittuja arvoja.

Typografisten ohjeiden mukaan normaali sisennys on joko kirjainkoon tai rivivälin

suuruinen (Itkonen 2003, 77). Neliön mittaista sisennystä Jan Tschichold nimittää

typografian historian kaikkein kallisarvoisimmaksi perinnöksi (Tschichold 2002, 67).

Bringhurst (2002, 39–40) määrittelee sisennyksen minimiksi ½ neliön ja maksimiksi

kolme neliötä.

Mitä pienempi sisennys, sen enemmän merkkejä mahtuu aloittavalle riville.

Sisennyksen tehtävä on kertoa kappaleen alku, jolloin sen on syytä olla tarpeeksi suuri

erottuakseen selkeästi (Tschichold 2002, 72–74). Mielestäni sanomalehden kapeassa

palstassa hyvän sisennyksen raja-arvoiksi voisi määritellä ½ neliötä ja kaksi neliötä.

En tosin näe syytä, miksi ylipäätään pitäisi poiketa edellä mainitusta hyväksi havaitus-

ta neliön sisennyksestä.

Kuva 4. Erilaisia ylisuuria sanavälejä leipätekstissä. Suurin väleistä (vasemmalla) on

mm leveä, eli lähes puolet koko palstan leveydestä ( mm). ( .., .., .. )

43

Katkeamattomat välit

Katkeamatonta väliä tulisi sanomalehdessä käyttää ainakin repliikin aloittavan ajatus-

viivan jälkeen. Muutoin ajatusviivan ja lainauksen ensimmäisen kirjaimen väli vaihtelee

eri repliikeissä. Katkeamattoman välin sijasta voidaan käyttää myös ohuketta, joka on

myös venymätön. (Itkonen 2003, 101.) Pahimmillaan repliikkejä on peräkkäisillä riveil-

lä, jolloin välien vaihtelu tulee selvästi esille (Hinkka 2005). Katkeamattomia ohukkeita

tulisi käyttää myös numerosarjoissa kuten puhelinnumeroissa (Itkonen 2003, 100–101).

Kaksoisvälilyönnit

Kaksoisvälilyöntejä tulee kirjoittaessa helposti silloin tällöin. Sanomalehden painettua

palstaa tarkastellessa niitä on hankala huomata, koska kaikki sanavälit ovat yleensä

hieman venyneet tai kaventuneet. Ylimääräiset välilyönnit kuitenkin lisäävät entises-

tään palstan reikäisyyttä kasvattaessaan satunnaisesti sanavälejä. Siksi ne olisi syytä

poistaa, mikä onnistuu helposti ohjelmien etsi/korvaa-toiminnolla. Tämä voidaan

tehdä taitossa, mutta koska tarkistus voidaan tehdä aiemminkin, on sillä mielestäni

turha kuormittaa ennestään kiireistä taittoa.

5.2.4 Tavutus ja rivitys

Peräkkäiset tavuviivat

Palstassa ei saisi olla peräkkäin kovin montaa tavutukseen päättyvää riviä. (kuva 5)

Kuten aiemmin totesin, tällainen ladelma näyttää epätasaiselta oikeasta reunastaan

(Malmström 1923, 169, Dowding 1995, 34) ja mahdollisesti syö muutenkin lukijan

huomiota. Suurin osa kirjallisuudesta suosittelee rajaksi kolmea peräkkäistä tavuvii-

vaa. Toisissa lähteissä määritetään tämän suositusarvon lisäksi sallituksi maksimiksi

viisi peräkkäistä tavuviivaa. (esim. Bringhurst 2002, 42, Itkonen 2003, 78, Malmström

1923, 169.)

Kuva 5. Peräkkäisiä tavuviivoja. Tässä esimerkissä

tilannetta pahentaa entisestään viidennen rivin

päättävä pilkku. ( .. )

44

Orvot ja lesket

Ei-toivottuihin kohtiin jääneitä vajaita rivejä on aiemmin kutsuttu mm. nimillä riesa

ja äpärä (Graafinen tietokirja 1960), mutta orpo ja leski ovat täsmällisempiä ilmaisuja.

Markus Itkonen toteaa, ettei täysin yksimielistä käytäntöä sanojen merkityksistä ole

muodostunut (2003, 90). Tässä työssäni puhun orvoista ja leskistä Itkosen ja Robert

Bringhurstin määrittelemissä merkityksissä.

”Kappaleen aloittava rivi, joka esiintyy sivun alimmaisena, on orpo. Sillä

ei ole menneisyyttä mutta sillä on tulevaisuus. […] Kappaleen lopettava

vajaa rivi, joka esiintyy sivun ensimmäisenä, on leski. Sillä on menneisyys

mutta ei tulevaisuutta.” (Bringhurst 2002, 44.)

Bringhurst puhuu sivusta, mutta termit pätevät myös palstojen ylimpiin ja alimpiin

riveihin. Sekä hän että Itkonen toteavat, että orvoista ei tarvitse välttämättä välittää.

Niillä on tulevaisuus, ja lukeminen jatkuu niistä normaalisti seuraavalle sivulle. Lesket

taas aiheuttavat töksähdyksen sivun alkuun ja ne pitäisi pyrkiä poistamaan, tai vaihto-

ehtoisesti antamaan yksinäiselle rouvalle toinen rivi seuraksi.

Sanomalehtityön nopeassa ympäristössä täytyy mielestäni silloin tällöin hyväksyä

myös lesket, vaikka ne ovatkin häiritseviä ja periaatteessa tulisi poistaa. Mutta jos la-

delma on yhtä leskeä lukuunottamatta saatu hiottua hyväksi, en näe mielekkääksi uh-

rata kaikkea tehtyä työtä tämän yhden yksityiskohdan vuoksi. Mitä lyhyempi leski, sen

häiritsevämpi se on. Niinpä ongelmaa voi pyrkiä ainakin lieventämään merkkiväliä

aavistuksen harventamalla ja näin ohjaamalla hieman enemmän merkkejä leskiriville.

Optinen tasaus

Yksi mahdollinen ratkaisu helpottamaan sanomalehden palstan kapeutta voisi olla

ns. optinen marginaali. Tällöin taitto-ohjelma tasaa palstan optisesti, jolloin esimer-

kiksi rivin alussa olevat lainausmerkit tai rivin lopussa olevat yhdysmerkit sijoite-

taankin palstan ulkopuolelle. Ainakin Indesign-ohjelmassa on jo olemassa toiminto,

jolla voidaan säätää tekstiobjektille optinen marginaali, mahdollisesti myös muissakin

mutta niistä minulla ei ole yhtä laajaa kokemusta.

Toiminto pitäisi kuitenkin voida liittää kappalemallien automatiikkaan ennen kuin

sitä voisi harkita käytännön sanomalehtityöhön. Voisin myös kuvitella, että optisesta

tasauksesta saattaa syntyä uusia ongelmia lehtien 4 mm palstavalissä. Jos liian moni

merkki sijoittuisi palstaväliin, ne voisivat aiheuttaa tikapuuilmiön tai ylipäätään hä-

märtää palstojen rajaa.

45

6. POHDINTAA KÄYTÄNNÖN SOVELLUKSESTA

Edellisessä luvussa kävin läpi erilaisia tekijöitä, joilla voidaan vaikuttaa sanomalehden

typografian laatuun. Näistä tekijöistä voidaan muodostaa Carl Henningin ehdottama

tarkistuslista (kts. 4.4), jonka tuella ladelman laatua voidaan käytännössä havainnoi-

da. Tässä luvussa esittelen lyhyesti oman ehdotukseni tällaisesta analyysimallista.

Haluan huomauttaa, että en pidä tässä esittelemääni mallia valmiina työkaluna.

Pikemminkin kyse on prototyypistä, jota voidaan lähteä kehittämään eteenpäin.

Selostan seuraavissa kahdessa alakohdassa, miten lehden tarkastelu suoritettaisiin

mallini mukaisesti.

Joitakin edellisessä luvussa esiteltyjä alueita ei voida selvittää lehtiä havainnoimalla.

Esimerkiksi kaksoisvälilyönnit kasvattavat sanavälejä mutta eivät ole havaittavissa.

Ylimääräisten välien esiintyminen tekstissä näkyy mallissa vain epäsuorasti sanavälejä

arvioitaessa. Samalla tavalla kiinteiden välien käyttö numerosarjoissa ei useinkaan

näy visuaalisesti. Jos lehdistä löydetään numerosarjoja, jotka ovat tavuttuneet kahdel-

le riville, voidaan todeta että kiinteitä välejä ei ole käytetty vaikka tarvetta olisi.

6.1. Vaihe I, havainnointi

Ensimmäisessä vaiheessa tutkittavasta lehdestä kerätään esimerkiksi 2–4 viikon

numerot. Lehtiä havainnoidaan systemaattisesti tarkistuslistan mukaisesti. (kuva 6,

kokonainen kaavake liitteessä 1) Havainnointi voidaan enimmäkseen suorittaa silmä-

määräisesti ilman apuvälineitä. Joissakin kohdissa, esimerkiksi kiinteiden välien erot-

tamiseksi repliikkien alussa tavallinen viivain voi olla hyödyllinen: kiinteällä välillä

ladotut repliikit alkavat kaikki samasta tasosta ajatusviivan jälkeen.

Suurin osa tekijöistä voidaan erottaa palstasta helposti. Jotkin voidaan arvioida yksin-

kertaisella, pohjimmiltaan binäärisellä järjestelmällä. Esimerkiksi tahattomia harven-

nuksia ja tiivistyksiä joko esiintyy tai ei esiinny lehdessä.

ajatusviivat repliikeissä

muu viivojen käyttö

lainausmerkit

erikoismerkit

gemenanumerot

oikein väärin vaihtelee

oikein väärin vaihtelee

oikein väärin vaihtelee

runsaasti joitain harvoin ei lainkaan

on ei vaihtelee ei tarvetta

Kuva 6. Tarkistuslista (osa listasta)

46

On myös mahdollista, että joidenkin yksityiskohtien käyttötapa lehdessä vaihte-

lee. Näin voidaan mustavalkoiseen arviointijärjestelmään lisätä kolmas vaihtoehto.

Harvennuksien tarkastelussa tämä olisi hedelmätöntä, mutta esimerkiksi repliikin

aloittava ajatusviiva joko on tai ei ole oikea merkki – tai sitten lehdessä käytetään

kahta eri merkkiä sekaisin.

Toisissa tekijöissä vaihtoehtoja voi olla useampia. Esimerkiksi ligatuureja tarkas-

teltaessa tulee ottaa huomioon, että edellämainittujen kolmen vaihtoehdon lisäksi

on myös mahdollista, että lehti on valinnut kirjaintyypin, joka ei tarvitse ligatuureja

lainkaan.

Suurempaa haarukointia vaativat erikoismerkit sekä peräkkäisten tavuviivojen

esiintyminen. Erikoismerkeissä vaihtoehdot runsaasti, joitain, harvoin, ei lainkaan,

voisivat olla riittäviä. Runsaaksi merkkien käyttö voitaisiin arvioida silloin jos tarkas-

telujaksolla esiintyy termejä, jotka vaativat erikoismerkkien käyttöä ja näitä todella

käytetään. Joitain-vaihtoehdolla voitaisiin määrittää lehti, jossa perusaakkosten lisäksi

esiintyvät vaikkapa kotimaisten kielten vaatimat merkit. Merkinnän harvoin lehti saisi

silloin, jos lehdessä esiintyvät yleisimmät erikoismerkit, kuten STT:n käyttämät ü, é, à

ja â. Jos lehdessä ei esiinny edes näitä merkkejä, silloin arvio ei lainkaan on paikallaan.

Tavuviivoissa maksimissaan kolmen peräkkäisen tavuviivan löytyminen merkitsisi

normaalia eli hyvää tilannetta. Muut vaihtoehdot voisivat olla esimerkiksi ja tai

enemmän.

Havainnoinnissa täytyy muistaa satunnaisten virheiden mahdollisuus. Yksittäinen

tapaus, jossa ajatusviivan tilalla on yhdysmerkki ei vielä kerro lehden yleisestä tasosta

vaan satunnaisesta inhimillisestä virheestä. Näiden laskeminen mukaan arviointiin

vääristäisi tulosta. Vaihtoehto vaihtelee tulisi kirjata silloin kun sekakäyttö on selkeäs-

ti yleistä.

On myös mahdollista, että tarkasteltavalla jaksolla lehdessä ei esimerkiksi esiinny

yhtäkään tapausta, joissa tulisi käyttää ligatuureja tai erikoismerkkejä. Tällöin yksi

vaihtoehto on kirjata lomakkeen kyseiseen kohdan lisätietoihin ei havaittu. Parempi

ratkaisu olisi kuitenkin tarkastelualueen laajentaminen, eli tutkia lisää lehtiä, jotka

ovat ilmestyneet ennen tai jälkeen alkuperäisen rajauksen.

Tämän vuoksi alussa esittämäni tarvittavien lehtien määrä, 2–4 viikon lehdet, on niin

epämääräinen. Tarkastelu voidaan periaatteessa suorittaa vaikkapa vain yhden viikon

lehdistä, mutta todennäköisesti silloin joudutaan myöhemmin hankkimaan lisää leh-

tiä, mikäli halutaan vastata kaikkiin mallin kohtiin.

47

6.2. Vaihe II, sanavälien mittaaminen

Sanavälien mittaamisen olen erottanut omaksi vaiheekseen useista syistä. Ensinnäkin,

sanomalehden kapeassa palstassa sanavälien kasvu on hyvin keskeinen (Henning

2005) ja yleinen ongelma. Suuret reiät palstassa keskeyttävät lukemisen rytmin – häi-

ritsevät silmän sakkadisia hyppäyksiä.

Toiseksi, pelkän havainnoinnin sijaan mallissani mitataan konkreettisesti sanavälien

kasvua ja kutistumista. Tähän ratkaisuun päädyin, koska en löytänyt mitään miele-

kästä tapaa tehdä selkeää eroa ”hyvien” ja ”huonojen” sanavälien välille. Optimiarvo

voidaan toki määrittää, kuten edellisessä luvussa olen tehnyt, mutta koska kapeassa

tasapalstassa lähes jokainen sanaväli joko kasvaa tai kutistuu, on tiukan rajan vetämi-

nen vaikeaa. Näin koen konkreettisen mittaamisen hedelmällisemmäksi.

Jos olisin määrittänyt tiukasti ”hyvät” ja ”huonot” sanavälit, se olisi kenties toiminut

tekstissä, jossa esiintyy rajuja vaihteluita sanaväleissä. Mittaamisella sanavälien vaihte-

lu voidaan selvittää myös silloin, kun teksti on hyvälaatuista, ja välien vaihtelu pientä.

Sanavälien arviointia varten tulee tutkittavista lehdistä valita satunnaisesti muutamia

ja näistä lehdistä taas satunnaisesti muutamia artikkeleita.

Valittujen artikkelien tulee edustaa lehden tavallista leipätekstiä, eli mm. palstaleveys

on normaali. Tämä sulkee pois sellaiset premit, teemasivut jne., joissa palstat ovat

usein tavallista leveämmät. Lisäksi artikkelien käyttämän kielen tulee olla lehden nor-

maalia uutiskieltä. Eli luetteloita sisältävät urheilutulokset tms. eivät ole sopivia.

Tietysti on mahdollista tehdä erilliset analyysit esimerkiksi leveämpään palstaan lado-

tusta tekstistä ja normaalista leipätekstistä. Tulosten vertaaminen voisi kertoa ehey-

tyykö ladelma ja pieneneekö sanavälien vaihtelu palstan leventyessä.

Artikkelit skannataan mustavalkoisina 1-bittisinä (line-art) kuvina isompaan kokoon

ja suurella resoluutiolla. Itse olen skannannut tekstit 200 prosentin kokoon resoluu-

tiolla 3600 dpi. Nämä arvot eivät kuitenkaan ole syntyneet pitkän hiomisen tuloksena,

vaan ovat yksinkertaisesti suurimmat mahdolliset arvot, jolla työpisteeni skannaus-

ohjelma suostui vielä toimimaan. Tarkoitus on siis saada artikkeli ruudulle mahdolli-

simman tarkkana, jolloin pikselöityminen ei pääse vaikuttamaan tulokseen.

Eri skannerit eroavat toisistaan mm. tarkkuuden osalta, joten näin käytetty laite vai-

kuttaa lopputulokseen. En tiedä kuinka suuria eroja eri laitteiden välillä on, enkä näin

osaa tällä hetkellä arvioida eroista mahdollisesti aiheutuvien mittausvirheiden suu-

48

ruutta. Mikäli mittauksissa käytetään eri skannereita, tulisi etukäteen selvittää mitä

eroja laitteissa on.

Täytyy muistaa, että skanneri saattaa myös vääristää kuvaa. Värivääristymät eivät

tietystikään mustavalkoisessa kuvassa haittaa lopputulosta, mutta muita vääristymiä

ei saisi tulla. Jo mittausta suunnitellessa tulisi siis varmistaa, että käytetty skanneri on

kunnossa.

Skannausohjelman asetukset vaikuttavat myös lopputulokseen. Asetuksissa määri-

tellään esimerkiksi ns. mustavalkoinen kynnys, jolla määritellään mitkä kohdat kone

lukee mustiksi ja mitkä valkoisiksi pikseleiksi. Tämän lisäksi jotkut ohjelmat tarjoavat

jo skannaustilanteessa mahdollisuudet terävöittää kuvaa eri tavoin. Asetukset tulisi

vakioida samoiksi jokaisen artikkelin kohdalla. Terävöityksiä ei tulisi käyttää, koska

ne saattavat vaikuttaa lopputulokseen.

Skannaamisen jälkeen kuvat tulee tallettaa esimerkiksi tif-muodossa. Tärkeintä on

ettei kuvia talleteta vaikkapa jpg-muotoisina, jolloin kuvan pakkaus muuttaa kuvan

pikseleitä.

Itse mittaaminen suoritetaan vektorigrafiikkaohjelmassa, kuten Freehand tai

Illustrator. Näistä kahdesta ohjelmasta Freehand tuntuisi tällä hetkellä kätevämmältä.

Molemmissa itse mittaaminen sujuu samalla tavalla, mutta Freehandin transform-pa-

letista nähdään suoraan sanavälin prosentuaalinen muutos, jolloin erillisiä laskutoi-

mituksia lähtöarvon ja mitatun arvon välillä ei tarvita.

Eri ohjelmien käyttöön liittyy kysymys siitä, miten ne mahdollisesti eroavat näyttä-

essään ruudulla korkearesoluutioisen mustavalkoisen kuvan. Ilmiselvää eroa ei näy

mutta asia tulisi varmistaa, mikäli mittaamisessa halutaan käyttää molempia ohjelmia.

Tietysti niin kauan kuin kaikki mittaaminen tapahtuu samalla ohjelmalla, ohjelmien

ominaisuuksilla ei ole merkitystä.

Seuraavaksi skannattu tiedosto tuodaan vektorigrafiikkaohjelmaan. Koska mittaus

tapahtuu ihmissilmällä, täytyy monitorin zoomausaste säilyttää vakiona jokaisessa

mittauksessa: itse olen käyttänyt 3200 prosenttista suurennosta. Kätevintä on luoda

kuvatiedostolle oma tasonsa, joka lukitaan ja tehdä mittaukset omalla, kuvatason

päälle luodulla tasolla.

Ennen varsinaisten sanavälien mittaamista täytyy selvittää jokaiselle artikkelille

optimisanaväli, eli normaaliväli. Kuten kohdassa 5.2.3 totesin, gemena r-kirjaimen

leveys voisi olla sopiva mitta. Skannatusta artikkelista etsitään r-kirjain ja sen päälle

49

piirretään mahdollisimman tarkasti kirjaimen levyinen suorakulmio. Piirtämisessä

täytyy muistaa, että käytetty viivan paksuus vaikuttaa tulokseen. Itse olen käyttänyt

0,01 pisteen levyistä viivaa. Painetussa tekstissä kirjainten ääriviivat ovat pisteenkas-

vun johdosta epämääräisen röpelöiset. Tästä syystä on hyvä verrata piirrettyä suora-

kaidetta myös muihin tekstissä esiintyviin r-kirjaimiin. Näin suorakaiteen leveys

voidaan säätää vastaamaan keskimäärin artikkelin r-kirjaimia. (kuva 7)

Näin aikaansaatu suorakulmio kopioidaan jokaiseen artikkelin sanaväliin. Tämän

jälkeen sanavälit mitataan yksitellen. Käytännössä suorakaidetta venytetään tai ka-

vennetaan kunnes se täyttää sanavälin mahdollisimman tarkasti. Mikäli käytössä on

Freehand-ohjelma, näkyy suorakulmion kasvu tai kutistuminen prosentteina trans-

form-paletissa. (kuva 8) Olen myös merkinnyt erilaiset välit eri väreillä: kutistuneet

välit syaanilla, leventyneet magentalla ja tasan r-välin kokoiset välit keltaisella. Tämä

helpottaa artikkelien tutkailua myöhemmin.

Lopputuloksena saadaan artikkelin sanavälien prosentuaaliset arvot. Näistä voidaan

tehdä viivadiagrammi, joka helpottaa tulosten arvioimista. Kuvaajan pystyakselin

yksiköksi sijoitetaan prosenttia r-leveydestä ja näin ollen 100 prosentin linja kuvas-

taa r-leveyttä, eli normaaliväliä. Mitä enemmän diagrammi poikkeaa 100 prosentin

linjasta, sen enemmän sanavälit ovat suurentuneet tai pienentyneet.

Kuva 7. Gemena r-leveyden mittaaminen ja tarkistaminen

Kuva 8. Sanavälin mittaaminen suorakulmion avulla. Vasemmalla alkuperäinen suo-

rakulmio ja oikealla venytetty. Sanavälin koko tässä tapauksessa on 202 % r-leveydestä.

50

Jos r-leveys on noin kolmasosaneliö (kts. 5.2.3), silloin 300 prosenttia pystyakselilla

vastaa suurin piirtein neliötä. Tulee kuitenkin muistaa, että vaikka r-kirjain on aina

suhteessa muihin kirjaimiin ja näin tarvittaviin sanaväleihin, se ei välttämättä ole le-

veydeltään aina kolmasosaneliötä. Esimerkiksi jos tarkastelemme kahta saman piste-

koon kirjaintyyppiä, joista toinen on tavallinen (roman) ja toinen tiivistetty (conden-

sed), niiden r-kirjaimet ovat eri levyisiä, vaikka molempien neliö on saman kokoinen.

Kuva 9 esittää yhden artikkelin sanavälianalyysin tuloksen. Koko mallianalyysi mitat-

tuine sanaväleineen, tuloslistaus ja tarkempi diagrammi löytyvät liitteestä 2.

6.3. Esimerkki sanavälimittauksesta

Seuraavalla esimerkillä pyrin demonstroimaan mittaamisesta saatavaa tietoa. Olen

taittanut mallianalyysissä (liitteessä 2) käyttämäni artikkelin kolme ensimmäistä pals-

taa uudelleen pyrkien parantamaan ladelmaa, jonka jälkeen olen mitannut sanavälit.

Vertailukohteena uudelle artikkelille ei kuitenkaan voida käyttää mallianalyysissä

saamiani tuloksia, koska ne pohjautuvat painetun artikkelin mittaamiseen, jossa on

mukana pisteenkasvun vaikutus. Täten olen suorittanut mittaukset sekä vanhasta

artikkelista että uudestaan taitetusta artikkelista pdf-tiedostoista, jolloin pisteenkasvu

on eliminoitu molempien tuloksista kokonaan.

Mittaus voitaisiin hyvin suorittaa myös eri kirjaintyypeillä ladottujen artikkelien vä-

lillä. Halusin esimerkillä kuitenkin tutkia taitto-ohjelman ja automaattisten asetusten

vaikutuksia ladelman laatuun, joten olen uudessa artikkelissa käyttänyt täsmälleen

Kuva 9. Malliartikkelin sanavälianalyysin tulokset graafisesti esitettyinä. Tummempi

100 prosentin linja on r-väli, sen alapuolella olevat kutistuneita ja yläpuolella venyneitä

sanavälejä.

0

100

200

300

400

500

600prosenttia r-leveydestä

51

samaa fonttia kuin alkuperäisessäkin. Olen taittanut artikkelin työpisteessäni, jossa

konekanta ja käytetty fontti on sama kuin alkuperäisessä. Taitto-ohjelma on kuiten-

kin alkuperäisessä Quark Express 4.11 ja uudessa Indesign CS.

Taittaessani pyrin vaikuttamaan uuteen artikkeliin vain kappalemallien asetuksilla.

Säädettyäni asetukset kohdalleen olen yksinkertaisesti juoksuttanut tekstin palstaan

sen kummemmin sitä hiomatta, lukuunottamatta yhtä etsi/korvaa -komentoa, jolla

vaihdoin kaikki artikkelin numerot gemenanumeroiksi. Tällä toimintatavalla pyrin

pitämään uuden artikkelin mahdollisimman lähellä sanomalehtitaittoa, jossa ei ole

aikaa hioa ladelmaa rivi riviltä.

Kuvassa 10 olen sijoittanut vierekkäin palstat vanhasta ja uudesta artikkelista.

Molemmat löytyvät kokonaisina liitteestä 3. Kuva 11 puolestaan näyttää mittaustu-

lokset molemmista sijoitettuna diagrammiin. Tuloksista voimme nähdä, miten sama

teksti uudelleen taitettuna rauhoittuu huomattavasti ja sanavälit pysyttelevät lähem-

pänä r-kirjaimen levyistä normaaliväliä. Levenemisen sijasta useampi sanaväli on nyt

kaventunut, mikä vanhojen sääntöjen mukaan on suotavampaa. (kts. 5.2.3)

MAARIT RAUNIO

HELSINKI

Opetusministeri Tuula Haa-tainen (sd.) pidentäisi oppi-velvollisuutta kahdella vuo-della. Peruskoulun jälkeenkoko 16-vuotiaiden ikäluok-ka pantaisiin jonkun koulunpenkille, esimerkiksi lukioontai ammattioppilaitokseen.

Haatainen perusteli maa-

nantain Demari-lehdessä, et-tä yhteiskunnalla ei ole oi-keutta jättää oman onnensanojaan tuhansia mur-rosikäisiä nuoria. Vuosittainkuusi prosenttia ei jatka opin-toja heti peruskoulun jälkeen.Haataisen mielestä pahim-massa tapauksessa nuoretvoivat syrjäytyä loppuelä-mäkseen.

Opetusministeriön toinenministeri, kulttuuriministeriTanja Karpela (kesk.) ei innos-tu ehdotuksesta. Hän ei uskosen olevan paras keino koulu-pudokkaiden ongelmaan.

– Jos kaikki laitetaan edel-leen samaan putkeen niin, et-tä tulisi vain kaksi vuottaenemmän, se ei välttämättätoimi. Näillä oppilailla on hy-

vin erilaisia ongelmia elämäs-sään.

Karpela epäilee, että oppi-velvollisuuden venyttäminenvoisi viedä tilanteeseen, jossaongelma vain siirtyy kaksivuotta eteenpäin.

Hänestä olennaista on saa-da koulupudokkaat viihty-mään ja motivoitumaan kou-lussa ja siten parantamaanelämänhallintaa koulun jäl-keen. Siinä hän pitää velvolli-suuden pakkoa parempanaerilaisia räätälöityjä keinojakuten työpajoja, kymppiluok-kaa tai oppisopimuskoulutus-ta.

– Pitää myös arvioida, mitäoppivelvollisuuden pidentä-minen maksaa ja mistä se ra-ha otettaisiin.

koulunpenkillä 18-vuotiaiksiOppivelvollisuu-

den pidennys saa

ristiriitaisen

vastaanoton.

�����������������������������������������������������������

������������������� ����������������������������������������

���������������������

���������������� ������ ����������� ������ ����������� ���������������������������������������� ������������ �������� ������������������� ���������� �����������������������������������������������������������������������������������

���������� ���������� ����

��������������������������������������������� ����������������������� ����� �������� ��������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������� ������������������������������������ �����������������

������������������ ������������������ ����������������������������������������������������� �������������� ���� ��� ��������������������������������������������������������

��������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������

�������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������

������������������������������������������� ������������������������������������� ������������������������������������������������������������������������������������������������������� ���������� ��������������������������������������������������������������������������������

����������������������������������������������� ������������������������������������������������������������������������������������� ������ �����

Kuva 10. Vasemmalla palsta alkuperäisestä artikkelista ja oikealla palsta samasta ar-

tikkelista uudelleen taitettuna.

52

6.4 Avoimia kysymyksiä

Mielestäni analyysimallin ensimmäinen vaihe on varsin yksinkertainen ja toimiva.

Varmasti sitäkin voidaan hioa vielä tarkemmaksi. Toiseen vaiheeseen liittyy kuitenkin

selvästi enemmän kysymyksiä, jotka vaativat pohtimista.

Yksi suurimmista ongelmista on r-kirjainten vaihtelu eri kirjaintyypeissä. Eri r-kirjai-

met ovat hieman eri levyisiä, mutta tämä ei nähdäkseni ole ongelma niin kauan kuin

kirjaimen muodon suhde säilyy muihin saman kirjaintyypin kirjaimiin. On kuitenkin

mahdollista, että jossain kirjaintyypissä on hyvin erikoinen r-merkki, joka olisi muo-

toiltu tavallista kapeammaksi. Tällöin sen perusteella tehtävä mittaus olisi lähtökoh-

taisesti virheellinen. Tähän mennessä en ole ehtinyt selvittää tätä asiaa perin pohjin.

Todennäköisesti kirjainmuotoilijat voivat kertoa asiasta enemmän.

Ongelma on kuitenkin nähdäkseni marginaalinen, sillä suurin osa sanomalehdistä

käyttää leipätekstissään klassisia kirjaintyyppejä (Pulkkinen 2002, 144–148), joiden

r-kirjaimet noudattavat perinteisiä muotoja.

Mitattaessa painettua tekstiä voidaan myös pohtia, aiheuttaako pisteenkasvu ongel-

mia mittaukselle. Säännöt jonkun tietyn kirjaimen leveydestä nimittäin perustuvat

joko metalliladontaan tai ruudulla näkyviin kirjaimiin (kts. 5.2.3). Vaikka väli ladot-

taessa määritettäisiin tasan r-kirjaimen levyiseksi, pisteenkasvun vaikutuksesta se on

paperilla hieman kapeampi.

Tämä voidaan tietysti ratkaista siten, että arvioitaessa mittaustuloksia ei pidetä ab-

soluuttisena tavoitteena sanaväliä, joka antaa mittaustulokseksi sata prosenttia.

0

100

200

300

400

500

600

alkuperäinen artikkeli

uudelleen taitettu artikkeli

prosenttia r-leveydestä

Kuva 11. Malliartikkelin sanavälianalyysin tulokset graafisesti esitettyinä. Tummempi

100 prosentin linja on r-väli, sen alapuolella olevat kutistuneita ja yläpuolella venynei-

tä sanavälejä.

53

Pisteenkasvun takia täydellinen, ladelmassa r-kirjaimen levyinen sanaväli onkin

mitattuna hieman alle sata prosenttia.

Mittasin pisteenkasvun vaikutuksen r-kirjaimen leveyteen mallianalyysin painetusta

kappaleesta (liitteessä 1) ja saman artikkelin pdf-tiedostosta (liitteessä 2). Painettu

r-kirjain osoittautui noin 4,6 prosenttia alkuperäistä leveämmäksi. Jos mitattavasta

artikkelista on saatavilla alkuperäinen pdf-tiedosto tai taittotiedosto, silloinhan tämä

ero voidaan selvittää ja ottaa huomioon tuloksia tarkasteltaessa. Tai sitten näin pieni

vaikutus voidaan jättää huomioimatta ja ilmoittaa mittauden epätarkkuudeksi vähin-

tään 0–5 prosenttia. Mittausepätarkkuutta tulee väistämättä muutenkin, joten ei liene

mielekästä tavoitella täydellisyyttä.

Mittaukseni ei myöskään millään tavoin ota huomioon optista tasausta, joka on

lisääntymässä taitto-ohjelmissa. Tällä hetkellä mittaus tapahtuu periaatteessa kir-

jainpäätteestä kirjainpäätteeseen. Optisen vaikutelman huomioonottaminen vaatisi

luullakseni aikamoisen työmäärän ja on vaikea arvioida kuinka paljon mittaus siitä

hyötyisi. Ehkä tämäkin asia joudutaan lukemaan mittausepätarkkuuksien joukkoon.

Välimerkkejä sisältävät sanavälit liittyvät myös optiseen tasaukseen. Lauseen lopus-

sa oleva piste tai pilkku luo itsessään aukon palstaan. Tästä syystä tällaista merkkiä

seuraava sanaväli voi kenties olla tavallista kapeampi. Ehkä mittauksessa olisikin

hyvä jättää välimerkkejä sisältävät sanavälit tyystin mittaamatta. Näin ne eivät pääsisi

vaikuttamaan mittaustulokseen. Lisäksi välimerkkejä esiintyy suhteellisen harvassa,

joten ne eivät ole relevantteja kokonaisuuden kannalta.

Ongelmallisia arvioitavia ovat sisennykset ja rivivälit. Ammattilaisen silmä pystyy sa-

nomaan, ovatko ne sopivan kokoisia, mutta näiden mittaaminen pelkästään painetun

ladelman pohjalta on hankalaa. Mikäli arviointi voidaan tehdä yhteistyössä lehden

kanssa, silloin tutkijan on mahdollista saada tekstin rivivälin ja sisennyksen arvot.

Mallini kuitenkin pyrkii mittaamaan tekstiä siitä itsestään lähtien ilman ulkopuoli-

sia tietolähteitä, joten tässä mielessä arvojen hankkiminen suoraan lehdestä edustaa

erilaista lähtökohtaa. Lisäksi, lehti saattaa kertoa leipätekstin pistekoon ja rivivälin

oletusarvot, mutta on mahdollista että arvoja on aavistuksen säädetty tutkittavissa

artikkeleissa. Näin lukuarvojen tarkastelu johtaisi vääriin johtopäätöksiin.

Mikäli analyysin tekijä on tarpeeksi harjaantunut typografian tarkastelussa, hän voi

tietysti pelkän havainnoinnin perusteella todeta, ovatko riviväli ja sisennys hyväk-

syttävän kokoisia. Tämä taas edustaa paluuta ammattilaisen intuitiiviseen silmään

luottamiseen ja näin sotii koko analyysimallia vastaan.

54

Luvussa viisi en ole käsitellyt tekstin korostuksia, kuten kursivointeja ja lihavointeja.

Mikäli leipätekstin arviosta halutaan mahdollisimman kattava, tulisi myös korostuk-

sia analysoida.

Korostuksien käyttö on vaihdellut eri aikakausina. Eurooppalaisen kirjapainotaidon

alkuaikoina koko teksti ladottiin samalla kirjaintyypillä. Kirja saatettiin latoa myös

kokonaan kursiivilla. (Itkonen 2003, 92–93, Eriksson 1974, 79, Barnhurst 1994, 120–

121.) Nykyään on helppo käyttää sekä lihavointeja että kursivointeja. Varsin yleinen

tapa näyttäisi olevan henkilöiden nimien lihavointi, kun ne esiintyvät tekstissä ensim-

mäisen kerran.

Voimakkaat korostukset hyppäävät lukijan silmään tekstistä. Kirjatypografiassa tämä

ei ole toivottua, mutta sanomalehdessä tällainen tärkeiden kohtien esilletuominen

voidaan nähdä myönteisenä. Korostusten käytöstä on todennäköisesti paljon erilaisia

mielipiteitä sanomalehtiväen kesken: toiset kenties puoltavat tiedon nopeaa esilletu-

loa ja toiset kannattavat enemmän tyylillistä yhtenäisyyttä.

Korostusten käytöstä ei ole ehdottomia sääntöjä, joten en ole sisällyttänyt niiden

arviointia analyysimalliini. Niitä voitaisiin kuitenkin tarkastella kahdesta eri läh-

tökohdasta. Ensinnäkin, käytetäänkö kaikkialla lehdessä johdonmukaisesti eri ko-

rostustapoja. Toiseksi voitaisiin pohtia, onko lehdessä käytetty turhan voimakkaita

korostuksia. Esimerkiksi Hämeen Sanomissa käytettiin aikoinaan lihavointiin voi-

makasta Minion Black -kirjaintyyppiä. Kevyemmät Minion Bold tai Medium olisivat

myös nostaneet sanat esille muusta tekstistä, mutta vähemmän häiritsevästi.

7. YHTEENVETO

Olen työssäni käsittellyt seuraavia kysymyksiä:

– Mikä typografisen laadun rooli on sanomalehdessä?

– Millä tekijöillä typografiaan voidaan sanomalehdessä vaikuttaa?

– Miten typografista laatua voidaan arvioida?

Jokaiseen kysymykseen olen myös löytänyt vastauksia. Koska typografia kulttuuri-

sena rakenteena ei ole tarkkaan mitattavissa, on varmasti mahdollista löytää myös

erilaisia vastauksia kuin tässä työssä esittämäni. Esimerkiksi typografian merkitykses-

tä olen esittänyt vain visuaalisen alan ammattilaisten näkemyksiä. Haastattelemalla

lehtien päätoimittajia tai toimitusjohtajia voisimme saada hyvin erilaisia vastauksia.

55

Laajempi otos saattaisi paljastaa myös enemmän näkemyseroja alan ammattilaisten

kesken. Minulle oli yllätys kuinka yhteneviksi haastateltavieni antamat vastaukset

osoittautuivat, vaikka erojakin löytyi.

Laadun arvioimiskeinona kaikki haastateltavat painottivat odotusteni mukaan am-

mattilaiselle kehittyvää intuitiivistä silmää. En ollut varautunut lukijan roolin nou-

semiseen osaksi keskustelua, mutta loppujen lopuksi se osoittautui yhdeksi kaikkein

mielenkiintoisimmaksi teemaksi. Käsitykseni mukaan lukijatutkimuksia käytetään

hyvin yleisesti lehdissä mittaamaan onnistumisia ja epäonnistumisia. Tämän tutki-

muksen valossa lukijoita ei kuitenkaan pitäisi käyttää typografian tuomareina.

Luetteloni typografisista tekijöistä luvussa viisi jää väistämättä hieman ohueksi.

Aiheen täydellinen kattaminen vaatisi enemmän tilaa ja aikaa. Olen kuitenkin pyrki-

nyt tiivistämään lukuun olennaisia huomioita eri lähteistä.

Erikoismerkeistä olen kirjoittanut laajemmin kuin monista muista alueista. Mielestäni

aiheen syvempi käsittely on kuitenkin tarpeen, koska kyse ei ole pelkästään esteet-

tisestä pohdinnoista, kuten vaikkapa ligatuurien kohdalla. Sanomalehti joukko-

viestimenä tukee yhteiskunnan sisäistä solidaarisuutta, me-henkeä. Tämän lisäksi

se uusintaa yhteiskunnassa vallitsevia normeja ja arvoja. (Kunelius 2001, 170–171)

Yhtä lailla kuin tarkastelemme juttujen tekstisisältöjen arvoja, voisimme mielestäni

huomioida tekstin typografisen diskurssin. Diskurssit luovat hierarkioita ja määrittä-

vät kenen kielellä puhutaan, mikä on totta ja mitä pidetään normaalina. (ibid., 199)

Sanomalehtien rajattu merkkimaailma viestittää voimakkaasti, minkälaiset sanat ja

nimet ovat hyväksyttäviä. Asiasta tekee paradoksaalisen se, että käsitykseni mukaan

kaikissa lehdissä pidetään erittäin tärkeänä haastateltavien nimien tarkastamista ja

oikeinkirjoitusta.

Toki kyse on teknisestä ongelmasta, mutta lehdet ovat voittaneet monia muitakin

teknisiä pulmatilanteita ohjaamalla resursseja niiden ratkaisemiseen. Ymmärrän

myös, että tekninen kehitys etenee hitaasti sanomalehdissä. Toimitusjärjestelmien,

taitto-ohjelmien tai käytettyjen fonttien vaihtaminen ovat suuria, harkintaa vaativia

prosesseja. En esitä, että lehtien tulisi välittömästi ryhtyä toimimaan kaikkien luvussa

viisi esittämieni ohjeiden mukaan. Toivon kuitenkin, että uudistusprosesseissa kiin-

nitettäisiin laajemmin huomiota kaikkiin niihin yksityiskohtiin, joista typografinen

laatu koostuu.

Uudistuksien yhteydessä voidaan myös hyödyntää luvussa kuusi esittämäni tapaista

systemaattista arviointia. Tällaisen mallin avulla leipätekstin laatu voidaan mitata

ennen ja jälkeen muutoksen, ja arvioida oliko muutos onnistunut. Ammattilaisen

56

kokenut silmä saattaa nähdä muutoksen suoraan, mutta mittaamalla voidaan tukea

tätä intuitiota. Lisäksi tulokset ovat varsin helposti myös maallikon ymmärrettävissä.

Typografi voisi siis käyttää mittausta esitellessään työnsä tuloksia esimerkiksi lehden

johdolle.

Mielestäni esittämäni analyysimalli on käytännönläheinen ja hyödynnettävissä juuri

sanomalehden leipätekstin analysoimiseen. En näe kovin mielekkäänä tällaisen mallin

soveltamista esimerkiksi kirjatypografiaan. Kirjatypografian tekovaiheessa ongelmia

voidaan ratkaista monilla tavoin kun taas sanomalehdessä käytössä on vain rajattu

määrä vaihtoehtoja.

En tiedä ovatko suomalaiset sanomalehdet valmiita maksamaan pelkästään leipäteks-

tin arvioinnista ja parantamisesta. Näin ollen esittämäni mittaustapa ei välttämättä ole

suoraan kaupallisesti hyödynnettävissä. Olisi varmasti mahdollista laajentaa syste-

maattista analysointia kattamaan lehden typografiaa kokonaisuudessaan. Tällainen

pakettiratkaisu saattaisi jo muodostua tarpeeksi houkuttelevaksi sanomalehdille.

Vaikka tämän tapaiselle analyysimallille ei löytyisi Suomesta kaupallista potentiaalia,

sitä voidaan joka tapauksessa hyödyntää tutkimuksen käyttöön. Esimerkiksi johdan-

nossa mainitsemani vertaileva tutkimus lehtien välillä voitaisiin toteuttaa tällaisen

mallin avulla.

57

LÄHTEET

Kirjat, tutkimukset, artikkelit

Anttila, Pirkko 1996. Tutkimisen taito ja tiedon hankinta. Akatiimi, Helsinki.

Arnheim, Rudolf 1985. Art and Visual Perception. 2. painos. University of

California Press, Berkeley and Los Angeles, California.

Barnhurst, Kevin G. 1994. Seeing the Newspaper. St. Martin’s Press, New York.

Bringhurst, Robert 2002. The Elements of Typographic Style. 2., täydennetty

painos. (1. painos 1992) Hartley & Marks, Vancouver.

Brusila, Riitta (toim.) 2002. Typografia. Kieltä vai visuaalisuutta. Lapin yliopisto,

WS Bookwell OY, Porvoo.

Chappell, Warren – Bringhurst, Robert 1999. A Short History of the Printed

Word. 2., täydennetty painos. (1. painos 1970) Hartley & Marks, Vancouver.

Dowding, Geoffrey 1995. Finer Points in the Spacing & Arrangement of Type. 4.,

täydennetty painos. (1. painos 1954) Hartley & Marks, Vancouver.

Eriksson, Olof 1974. Graafisen tyylin perusteet. Otava, Helsinki.

Eskola, Jari – Vastamäki, Jaana 2001. Teemahaastattelu: opit ja opetukset,

teoksessa Aaltola, Juhani – Valli, Raine (toim.), Ikkunoita tutkimusmetodeihin, PS-

kustannus, Jyväskylä.

Graafinen tietokirja 1960. Toinen painos. (1. painos 1956) WSOY, Helsinki.

Hellmark, Christer 1994. Typografisk handbok. 3. painos. Ordfront & Ytterlids,

Stockholm.

Hendel, Lauri – Vuorio, V.A. 1957. Kirja ja kirjapainotaito. 3., uusittu painos.

Otava, Helsinki.

Hirsjärvi, Sirkka – Hurme, Helena 2000. Tutkimushaastattelu.

Teemahaastattelun teoria ja käytantö. Yliopistopaino, Helsinki.

58

Hämäläinen, Katri 2003. Omalla fontilla sanomalehti erottuu. Suomen Lehdistö

5/2003, sivut 6–8.

Hochuli, Jost 1987. Detail in Typography. Compugraphic, Wilmington.

Itkonen, Markus 2003. Typografian käsikirja. RPS-yhtiöt, Helsinki

Jäppinen, Kaija 2003. Pääkirjoitus, Mediakentän harjaantunein taistelija. Suomen

Lehdistö 5/2003, sivu 5.

Keskipohjanmaa 2000. Hesarin uudistuksesta kritiikkiä. Keskipohjanmaa 19.1.

2000.

Kunelius, Risto 2001. Viestinnän vallassa. 3. painos (1. painos 1997) WSOY,

Helsinki.

Laarni, Jari 2002. Tekstin graafisen ulkoasun vaikutus lukemisen tehokkuuteen,

teoksessa Brusila, Riitta (toim.) 2002. Typografia. Kieltä vai visuaalisuutta. Lapin

yliopisto, WS Bookwell OY, Porvoo.

Larson, Kevin 2004. The Science of Word Recognition. Eye nro 52. Summer 2004.

sivut 74–77.

Lehtonen, Mikko 2001. Post scriptum. Vastapaino, Tampere.

Lukkarila, Jarno 2001. Tekstuuri. Typografia julkaisijan työvälineenä. CredoNet,

Helsinki.

Malmström, K. 1923 Kirjapainotaidon oppikirja. Latomis-osa. Otava, Helsinki.

McLean, Ruari 2000. The Thames & Hudson Manual of Typography. 3. painos.

Thames & Hudson, London.

Mervola, Pekka 1995. Kirja, kirjavampi, sanomalehti. Suomen Historiallinen Seura,

Jyväskylän yliopisto, Helsinki.

Moen, Daryl R. 2000. Newspaper Layout & Design. (4. painos, 1. painos 1984) Iowa

State University Press, Ames, Iowa.

Pajatti, Armas 1971. Latomisen taito. Graafinen keskusliitto, Helsinki.

59

Pulkkinen, Hannu 2003. Hyviä tyyppejä. Suomen Lehdistö 5/2003. sivut 14–15.

Pulkkinen, Hannu 2002. Kasvojen pesu vai kunnon sauna? Suomalaiset

päivälehdet graafisen muotoilun kohteina 1991–2002. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Remes, Ritva 2004. Ruotsinkielisten päälehti HBL alkoi ilmestyä tabloid-koossa.

Helsingin Sanomat 22.3. 2004. sivu B6.

Sipilä, Annamari 2004. Britanniassa tabloid-sanalla on paha kaiku. Helsingin

Sanomat 22.3. 2004. sivu B6.

Tschichold, Jan 2002. Kirjan muoto, teoksessa Brusila, Riitta (toim.) 2002.

Typografia. Kieltä vai visuaalisuutta. Lapin yliopisto, WS Bookwell OY, Porvoo.

Tschichold, Jan 1998. The new typography. (saksankielinen alkuteos 1928)

University of California Press, Berkeley and Los Angeles, California.

Width, Terhi 2004. Ruotsalaislehdet käyvät kohti tabloid-kokoa. Helsingin

Sanomat 22.3. 2004. sivu B6.

Wiio, Osmo A. 1978. Viestinnän perusteet. 2. painos. Weilin & Göös, Espoo.

Painamattomat lähteet

Aarnikko, Jouni 2005. Apulaistarkastaja, Helsingin maistraatti. Puhelinhaastattelu

31.3. 2005

Anderson, Pelle 2000. Dead Man Walking. www.a4.se/svensk/texter/text_dead_

man_walking.htm 7.3. 2005

Filt 2004. Eurooppalaisen merkistön merkkien suomenkieliset nimet. http://www.

ling.helsinki.fi/filt/info/mes2/ 25.4. 2005

HBL 2005. HBL Mediainfo. http://www.hbl.fi/mediekort.html 8.4. 2005

Hinkka, Jorma 2000. True to type, artikkeli Books from Finland -lehdestä. Artikkeli

on luettavissa Internetissä osoitteessa http://www.gr2.fi/g2sivut/words5.html 4.4.

2005.

60

Hinkka, Jorma 1999. Kirjoituskoneen pitkä varjo, artikkeli Grafia-lehdestä. Artikkeli

on luettavissa Internetissä osoitteessa http://www.gr2.fi/g2sivut/sanoja_kirjoituskone.

html 10.4. 2005.

Itä-Häme 2005. Itä-Häme uudistuu. Itä-Hämeen verkkolehti 28.2. 2005. http://www.

itahame-lehti.fi/edrumArt.jsp?article=29533 7.4. 2005.

Kemppainen, Olli 2005. Toimituspäällikkö, STT, Helsinki. Puhelinhaastattelu 31.3.

2005

Kirjatyö 2003. Helsingin Sanomat saa syyskuun lopussa lisää väriä ja uutta

järjestystä. Kirjatyö 11/2003. http://www.viestintaliitto.fi/kirjatyo/2003/11/

ajankohtaista/hesari.html 24.3. 2005

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus 2004. Ajatusviiva. http://www.kotus.

fi/kielitoimisto/usein_esitettyja_kysymyksia/ajatusviiva.shtml 26.3. 2005

Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen lausunto 30.1.1998 www.kotus.

fi/kotoistus/kotoistus/valmiit/hattumerkit.html 8.3. 2005

Kärkimedia 2005. http://www.karkimedia.fi/mediaratkaisu/tavoitakuluttajat/index.

html 2.4. 2005

Pulkkinen, Hannu 2000. Monta tietä uuteen ulkoasuun. Suomen Lehdistö 2/2000.

http://www.sanomalehdet.fi/suomenlehdisto/0002/020002.html 24.3. 2005

Pumpanen, Anja 2005. Lapin maistraatti. Puhelinhaastattelu 31.3. 2005

Levikintarkastus 2005a. Sanomalehtien levikkien kehitys 1992-2004.

Levikintarkastus Oy. www.levikintarkastus.fi/levikintarkastus/tilastot/

Sanomalehdet10vuotta.pdf 6.3. 2005.

Levikintarkastus 2005b. Kansallinen mediatutkimus, Lukijatiedot 2004. http://

www.levikintarkastus.fi/kmt/lukijamaarat.htm 8.4. 2005.

Sanomalehtien liitto 2005. Tietoa sanomalehdistä. Sanomalehtien Liitto ry.

http://www.sanomalehdet.fi/fi/tietoa/index.shtml 9.4. 2005.

61

Suomen Lehdistö 2000. Pääkirjoitus: Ulkoasu tärkeä – sisältö vielä tärkeämpi.

Suomen Lehdistö 2/2000. http://www.sanomalehdet.fi/suomenlehdisto/0002/

0200paakirjoitus.html 24.3. 2005

Suomen Lehdistö 1999. Pääkirjoitus: Tekninen laatu sanomalehden menestyksen

tärkeä osatekijä. Suomen Lehdistö 3/1999. http://www.sanomalehdet.fi/

suomenlehdisto/0399p.html 8.4. 2005.

Tilastokeskus 2005. Suomi lukuina, asuminen. http://www.stat.fi/tup/suoluk/

taskus_asuminen.html

Teemahaastattelut

Henning, Carl 2005. Haastateltu 24.2. 2005.

Hinkka, Jorma 2005. Haastateltu 25.2. 2005.

Itkonen, Markus 2005. Haastateltu 11.2. ja 10.3. 2005.

Lahtinen, Juhani 2005. Haastateltu 25.2. 2005.

Liite 1, sivu 1/1

vaihtelee

arviointilomake

Vaihe I

lehti:

tutkittu ajanjakso:

tutkittuja lehtiä:

tutkittuja artikkeleja:

ajatusviivat repliikeissä

muu viivojen käyttö

lainausmerkit

erikoismerkit

gemenanumerot

ellipsis

ligatuurit

rivirekisteri

tyhjät rivit palstassa

tahattomat harvennukset

tahattomat tiivistykset

peräkkäiset tavuviivat

lisätietoja(esim. lehti, josta asia havaittu tai jos ei havaintoa lainkaan)

oikein väärin vaihtelee

oikein väärin vaihtelee

oikein väärin vaihtelee

runsaasti joitain harvoin ei lainkaan

on ei

oikein väärin vaihtelee

on ei vaihtelee ei tarvetta

on ei vaihtelee

on ei

on ei

on ei

max. 3 max. 4 5 tai enemmän

Arviointilomakkeen prototyyppi

Liite 2, sivu 1/4Mallianalyysi sanavälien mittaamisesta. Artikkeli ”Oppivelvollisuuden pidennys saa ristiriitaisen vastaanoton” Satakunnan Kansasta 1.2. 2005, sivu 2. Palstat 1–3.

Liite 2, sivu 2/4Mallianalyysi sanavälien mittaamisesta. Artikkeli ”Oppivelvollisuuden pidennys saa ristiriitaisen vastaanoton” Satakunnan Kansasta 1.2. 2005, sivu 2. Palstat 4–6.

Liite 2, sivu 3/4

Palsta 1

171

177

165

167

153

204

199

304

302

182

155

132

138

134

136

129

82

195

198

Palsta2

129

126

172

185

186

188

164

168

171

557

559

179

169

71

78

72

74

77

78

85

269

262

332

332

323

319

289

313

74

85

92

70

127

127

127

120

94

90

91

92

83

113

109

118

93

88

91

90

222

216

222

216

222

213

181

186

173

86

83

90

79

Palsta 3

86

85

85

131

129

129

189

111

114

120

226

237

216

85

100

105

107

255

256

100

95

96

219

220

213

207

216

103

90

93

89

249

248

214

210

71

66

69

76

82

84

79

280

100

98

100

100

103

84

Palsta 4

288

289

109

116

170

172

120

116

119

72

123

124

73

69

66

55

61

59

65

64

146

144

151

178

178

175

177

130

134

132

274

269

73

70

67

72

151

145

154

211

219

215

161

173

172

72

171

181

175

128

132

Palsta 5

109

116

65

67

77

76

72

78

191

191

195

320

326

105

103

82

172

162

164

90

92

81

252

245

270

273

163

164

164

197

205

98

98

98

93

154

184

156

150

77

85

73

85

Palsta 6

74

80

154

153

66

68

68

63

131

131

71

59

343

88

74

103

89

209

198

204

220

243

104

100

116

115

120

103

111

105

172

168

166

163

138

128

112

118

117

140

117

107

132

116

105

Artikkelin sanavälien mittaustulokset. Luvut ovat prosenttia r-leveydestä.

Liite 2, sivu 4/4

50

150 0

100

200

300

400

500

600

0100

200

300

400

500

600

pro

sent

tia r-

välis

tä

Sat

akun

nan

Kan

sati

1.2.

200

5si

vu 2

otsi

kko:

Op

piv

elvo

llisu

uden

pid

enny

s sa

a ris

tiriit

aise

n va

staa

noto

nty

ypp

i: uu

tiset

/ p

oliti

ikka

pal

stoj

a: 6

sana

väle

jä: 2

68

San

aväl

it s

uhte

essa

r-v

äliin

(teks

tissä

esi

inty

vän

r-ki

rjaim

en le

veyt

een)

1. p

alst

a2.

pal

sta

3. p

alst

a4.

pal

sta

5. p

alst

a6.

pal

sta

Artikkelin sanavälin mittaustulokset esitettynä graafisesti.

Liite 3, sivu 1/4Esimerkki sanavälien mittaamisesta. Pdf-tiedosto artikkelista ”Oppivelvollisuuden pidennys saa ristiriitaisen vastaanoton” Satakunnan Kansasta 1.2. 2005, sivu 2. Palstat 1–3.

Liite 3, sivu 2/4Esimerkki sanavälien mittaamisesta. Pdf-tiedosto uudelleen taitetusta artikkelista, palstat 1–3.

Liite 3, sivu 3/4Artikkelin sanavälien mittaustulokset. Luvut ovat prosenttia r-leveydestä. Oikealla alkuperäinen artikkeli ja vasemmalla uudelleen taitettu artikkeli.

165

167

175

174

157

75

71

144

130

126

131

124

76

70

72

62

64

68

190

191

114

123

121

121

125

152

156

150

73

73

110

109

113

66

62

62

88

75

67

111

114

112

106

200

204

79

92

100

77

124

136

126

122

109

104

103

106

87

63

59

69

66

69

79

62

78

71

82

92

66

70

88

75

69

68

73

67

84

67

77

66

72

71

96

100

114

106

83

100

78

86

77

77

80

194

110

111

112

94

97

58

69

82

61

55

62

60

144

142

60

66

71

59

68

104

112

114

211

89

86

86

88

91

179

181

172

173

158

208

204

312

308

192

162

139

145

140

145

137

91

205

205

136

135

178

192

192

194

172

173

178

570

569

186

175

74

78

77

78

83

83

90

276

269

336

338

332

325

296

323

79

92

100

77

132

135

134

129

104

97

98

100

87

120

116

125

100

95

98

98

226

220

227

223

191

193

178

96

92

92

90

93

88

88

136

138

136

197

116

119

124

229

244

222

90

109

108

114

262

259

105

100

100

224

226

225

209

219

110

98

100

89

259

254

222

215

76

73

75

82

84

92

85

288

109

105

103

107

112

90

Liite 3, sivu 4/4Artikkelin sanavälien mittaustulokset ja uudelleen taitetun artikkelin sanavälien mittaustulokset esitettynä graafisesti.

0

100

200

300

400

500

600

alku

per

äine

n ar

tikke

li

uud

elle

en t

aite

ttu

artik

keli

pro

sent

tia r-

leve

ydes

tä