päätökzenteko taito tehdä parempia valintoja · 3 päätökzenteko – taito tehdä parempia...

PäätökZENteko Taito tehdä parempia valintoja

Mikko LeskeläVer 2.0 © 2016

Kustantaja: True Self OyKansi & taitto:

Joona Kallio / Jay Style Ltd.

Lataa kirja, keskustele ja kommentoi: www.facebook.com/paatokZENteko

http://www.jay.fi

https://www.facebook.com/paatokzenteko

PäätökZENteko – Taito tehdä parempia valintoja3 Ver. 2.0

Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen.

- Psalmi 90

Tämä kirja ei ole esitys zen-buddhalaisuutena tunnetusta uskonnosta. Sillä ei myöskään ole

paljonkaan tekemistä päätöksenteon teoreettisen tarkastelun kanssa.


LukijalleEnsimmäinen versio tästä kirjasta näki päivänvalon noin kaksi vuotta sitten, kun jaoin sitä PDF:nä muutamissa sosiaalisissa medioissa. Tähän päivään mennessä tuo PäätökZENteon ensimmäinen versio on kerännyt yli 33 000 latausta. Se on monin verroin enemmän, kuin koskaan osasin odottaa, ja olen tästä kaikesta edelleen hieman hämilläni.

Tuo ensimmäinen tekstini myös hävettää jo hieman. Eräs kokeneempi kirjoittaja onneksi opasti, että ellei teksti parin vuoden päästä jo nolota, et ole itse kehitty-nyt tarpeeksi. Silti toivon, että kahden vuoden päästä tästä hetkestä hävettäisi hieman vähemmän.

Paljon tässä välissä on tapahtunutkin. Ammatillisesti olen sukeltanut yhä syvem-mälle ihmisten käyttäytymisen ymmärtämisen maailmaan. Se näkyy tekstini täs-sä versiossa, jossa avaan hiukan konkreettisemmin ensimmäisen version teemaa, sisäisen ja ulkoisen maailman tarkastelun yhteyttä ja erityisesti sen soveltamista minkä tahansa toiminnan kehittämisessä.

Vielä merkittävämpää tekstin kehityksen kannalta on, että reilusti yli 100 lukijaa otti minuun yhteyttä ja antoi palautetta, kuten olin pyytänytkin. Suurkiitokset teille. Aika ajoin, kun kirjoittaminen oli vaikeinta, ainoa mikä kantoi eteenpäin oli kiitollisuudenvelka teille, jotka annoitte tähän projektiin jotain itsestänne. En vain kehdannut jättää tekstiä kesken.

Osaa ohjeistanne olen noudattanut tarkastikin, ja kaikkea en alkuunkaan. Ehkä yksi mieleenpainuvimmista neuvoista tuli Jaakko Tapaniselta, joka kehotti minua jakamaan enemmän itsestäni ja välttämään tekstilleni tyypillistä ”puunattua Vali-tut Palat -kieltä” – siis laittamaan itseni rohkeammin peliin. Osui ja upposi. Erityi-sesti tätä olen nyt pitänyt ohjenuoranani, ja yritän antaa enemmän itsestäni. Te olette jatkossakin parhaat tuomarini kertomaan, miten tässä onnistuin.

Tämän kirjasen tarkoitus on edelleen käydä mahdollisimman monen ihmisen kanssa keskustelua siitä, mikä elämässä on tärkeää. Paljon olemme jo ajatuksi-amme jakaneet, ja ensimmäisessä versiossa lupasin jatkossa nimeltä kiittää teitä, jotka olette projektissa jollain tavalla auttaneet, joko itse kirjaa kommentoiden tai muuten ajatteluani avartaen. Takuulla olen unohtanut useita, mutta kiitos ainakin teille:


Tapio Aaltonen, Pauli Aalto-Setälä, Topi Ahava, Sanna Aikio, Jyrki Alkio, Pauli Ant-tila, Satu Arimo, Timo Autio, Henri Backman, Antti Belt, Ian Borgeot, Kimmo Eklund, Pirjo Friedrich, Patrick Furu, Jukka Haataja, Marco Halen, Juho Hannukai-nen, Tiina Harmaja, Hanna Hartikainen, Joran Hasenson, Lauri Hiekkanen, Eero Hietala, Laura Hinkkanen, Ari Hinttu, Helinä Hirvikorpi, Johannes Hirvonsalo, Juha Holkkola, Päivi Holmqvist, Timo-Pekka Huhtinen, Vesa Hämetvaara, Markko Hämäläinen, Tuukka Ihalainen, Tarja Ilvonen, Edi Immonen, Pekka Isosomppi, Jan-ne Isosävi, Liisa Jokinen, Maija Joutsenkoski, Topi Jääskeläinen, Aaron Kaartinen, Tommi Kalenius, Joona Kallio, Riitta Kankaanpää, Heikki Kapanen, Lauri Karjalai-nen, Jani Karlsson, Maija Kaski, Simo Kauranen, Jukka-Pekka Kevätsalo, Kirmo Koistinen, Joonas Kokko, Riitta Kolehmainen, Juhani Korolainen, Aleksi Koski, Ant-ti Kostiainen, Maija Kovanen, Janne Kuusela, Sari Kuvaja, Kalle Kuusimäki, Antti Kylliäinen, Arto Käyhkö, Petri Lassila, Antti Latva-Koivisto, Pekka Lavila, Kai Lehti, Roope Leppänen, Timo Leppänen, Timo Lindholm, Jarmo Lipiäinen, Päivi Lou-kusa, Kristian Luoma, Tero Luoma, Juho Luukko, Jouni Lähteenmäki, Ville Lähdes-mäki, Marko Mahkonen, Antti Makkonen, Pipsa Lotta Marjamäki, Heikki Mattila, Aki Moilanen, Mikko Muurinen, Antti Mäkelä, Mika Mäkeläinen, Turo Mäki, Mika Nikkola, Mikko Nikkola, Hannu-Matias Nurmi, Olli Nuutinen, Niklas Nykter, Juha Ollila, Kirsi Orava, Joni Pakanen, Auni Palo, Jari Parantainen, Antti Perttula, Harri Pettersson, Tarja Pitkänen, Pertti Pitsinki, Tuija Pyhäranta, Leena Päivärinta, Antti Rantamäki, Mathias Rosenlund, Heikki Rusama, Jussi Saarinen, Sami Saarinen, Henry Salo, Mikko Sammalkivi, Kari Santalahti, Pauli Selkee, Olli Seppälä, Antti Siukonen, Tuomas Sorjamaa, Ari Syrjäläinen, Jaakko Tapaninen, Saara Tarumo, Jaakko Torvinen, Raimo Tyykiluoto, Kalle Vaismaa, Vera Valanto, Seija Vennervir-ta, Risto Voipio, Arto Väisänen, Antti Yli-Krekola, Reetta Yli-Krekola ja Hanna Äijä-lä.

Erityiskiitokseni haluan vielä antaa kustannustoimittaja Hertta Hulkkoselle ja AD Joona Kalliolle. Ilman teitä en tänään julkaisisi yhtään mitään.

Kaikki palaute on edelleen erittäin tervetullutta.

Mikko Leskelä [email protected]


JOHDANTO

Välttämättömiä johtopäätöksiä5. tammikuuta 2009 illansuussa iäkäs saksalainen teollisuusmoguli Adolf Merckle puki päälle takkinsa ja lähti ulos. Vaimolleen hän kertoi käyvänsä vielä toimistol-la. Tässä ei ollut mitään epätavallista – yrittäjänä Merckle oli omistanut elämänsä työlle, ja yleensä se tarkoitti myös iltoja ja viikonloppuja konttorilla.

Kotipihasta lähdettyään Adolf Merckle ajoi suoraan läheisen rautatien varteen ja kävi makuulleen jäisille junanraiteille odottamaan. Myöhemmin löytynyt itse-murhaviesti oli lyhyt: ”Olen pahoillani.”

Adolf Mercklen elämässä työlle vapaaehtoisesti uhratut illat ja viikonloput olivat tuottaneet valtavan tuloksen. Hän syntyi valmiiksi varakkaaseen perheeseen ja peri isältään 80 työntekijän kemikaalitukun. Vaatimatonta, suorastaan askeettis-ta elämää viettänyt Merckle oli pitkän työuransa aikana kasvattanut isänsä perin-nön 100 000 hengen teollisuusimperiumiksi, johon kuului muun muassa Ratiopharm-lääkeyhtiö.

Aika ajoin Merckle myös löi rohkeita vetoja arvopaperimarkkinoilla. Niissä hän usein voitti. Nyt hän kuitenkin oli epäonnistunut sellaisessa isosti ja hävinnyt noin puoli miljardia euroa Volkswagenin osakkeen lähdettyä yllättäen nousuun. Merckle oli veikannut sen halpenemisen puolesta isoin panoksin. Lisäksi Merck-len yhtiöt olivat joutuneet vuonna 2008 alkaneessa talouskriisissä neuvottele-maan velkajärjestelyn, jonka ehtona oli, että Merckle luopuisi määräysvallasta osassa yhtiöitään.

Kaiken tämän jälkeenkin Mercklen henkilökohtainen omaisuus arvioitiin edelleen noin 6 miljardiksi euroksi, ja Forbesin listauksessa hän kuului edelleen maailman 100 varakkaimman ihmisen joukkoon, tosin nyt enää listan häntäpäähän. Silti jokin hänen päässään sanoi, että umpikuja ja häpeä olivat niin vahvoja, että ainoa mahdollisuus oli ottaa itsensä hengiltä.

99,999999% maailman ihmisistä olisi Mercklen tilanteessa todennäköisesti aja-tellut, että hätäkös tässä. Minä ainakin. Mutta Merckle tunsi olevansa umpikujas-sa, täysin mennyttä miestä. Mikä häntä esti näkemästä tilanteensa toisin?


Elämän suuri tragedia on, että ihmiset vetävät usein tilanteestaan jyrkkiä johto-päätöksiä, joiden he itse uskovat olevan täysin välttämättömiä.

Adolf Merckle tuskin oli mitenkään sairas tai poikkeuksellinen. Hän tuskin erosi meistä muista muuten kuin saavutustensa mittasuhteissa. Yhtä aikaa saavutus-ten kasvaessa oli myös kehittynyt asteikko, jolla hän arvioi itseään. Ja siinä on tragediamme juuri.

Ihminen rakentaa arvoasteikkonsa ja elämäntulkintansa hyvin monimutkaisessa verkostossa ihmissuhteita, lapsuutta, koulutusta, työtoveruutta, tarinoita, usko-muksia, onnistumisia ja epäonnistumisia. Aivan erityisissä olosuhteissa on mah-dollista jopa rakentaa uskomus, että maailman 100 rikkaimman ihmisen listalla hännille putoaminen vaatii itsemurhan.

Mittasuhteet vaihtuvat, mutta asteikkojen armottomuus pysyy. Työskentelin Mercklen itsemurhauutisen aikaan Nokialla, missä tein yhtiön lukuun yrityskaup-poja. Aika lailla heti uutisen jälkeisinä päivinä istuin erään itseäni hiukan vanhem-man kollegan kanssa pääkonttorin kahvilassa pohtimassa työuriamme. Työmme oli mielestämme vaativaa ja palkat mielestämme aina liian huonot. Keskustelu-kumppanini piirsi silloin paperille ulkomuistista kuvaajan, joka esitti kohtalaisen tarkasti suomalaisten työikäisten tulojakaumaa. Hän oli selvästi vaivannut pää-tään asialla. Kollegani väritti jakaumasta kymmenyksen, johon me molemmat kuuluimme. Kauas meistä oikealle jakauman pitkään häntään hän merkkasi ras-tin. Sitten hän totesi, ettei voi olla onnellinen, ennen kuin kuuluu jakaumalla tuo-hon kohtaan, Suomen parhaiten ansaitsevaan yhteen prosenttiin.

Ja hän oli aivan tosissaan. Insinööri kun oli, niin kehotin häntä vielä muuntamaan tavoitteensa todennäköisyydeksi. ”Tähän ei tietenkään ole olemassa eksaktia menetelmää, mutta…” hän aloitti, ja totesi hetken mietittyään: ”todennäköisyys, että näin tapahtuu, on sellaiset 20 prosenttia.”

”Eli hyväksyt ihan tyynenä 80 prosentin todennäköisyyden, että et koskaan työ-urasi aikana ja tuskin sen jälkeenkään tule tuntemaan itseäsi onnelliseksi?” kysyin.

”Kyllä. Onhan se vähän hullua mutta en voi sille mitään. Näin minä tunnen ja ajat-telen.”

Tuosta hetkestä alkaen olen hahmotellut, mitä tästä aihepiiristä joskus kirjoittai-sin, jos kirjoittaisin. Mercklen kohtalon mielettömyys vaivasi mieltäni, ja lähipii-


rissäni talousalan ihmisiä oli finanssikriisin vuoksi vaikeuksissa työllistymisensä kanssa: moni hartaasti vaalittu ja kasvatettu ura oli katkennut. Myös Nokialla oli alkanut jo nyt mennä hiukan huonommin, ja se hämmensi meitä isoa joukko yhti-ön työntekijöitä. Kultainen oksa, jolla olimme istuneet, oli yhtäkkiä osoittautu-massa pelkäksi dubleeksi.

Tallensin tuon kollegani kanssa käymäni keskustelun muistiin vihkoni reunaan, koska tunnistin, että tässä aihepiirissä on jotain pohtimisen arvoista.

Jotenkin me kudomme tällaisia hyvin monimutkaisia, kaikkea muuta kuin itses-täänselviä tarinoiden ja uskomusten verkostoja, joiden otteesta emme välttä-mättä koskaan pääse vapaaksi, emmekä välttämättä edes osaa haluta. Keskuste-lukumppaninikin tuntui suorastaan halveksivan ajatusta, että tyytyisi vähempään kuin minkä nyt koki hyvän ja onnellisen elämän ehdoksi. Jos hän jonain päivänä muuttuisi, hän olisi nykyiselle itselleen suoranainen hirvitys.

Tässä on outo paradoksi. Mehän ajattelemme, että olemme vapaita muuttamaan omaa ajatteluamme kuten haluamme. Teoriassa nimenomaan oma ajattelumme on se viimeinen linnake, johon meillä säilyy määräysvalta: saamme itse päättää, mitä mieltä mistäkin olemme, ja sille ei kukaan voi mitään. Käytännössä kuiten-kin näyttää siltä, että luovutamme tämän vallan pala palalta pois, kun rakennam-me kuvaa itsestämme ja maailmasta.

Ihmisen fyysinen koskemattomuus on isossa osassa läntistä maailmaa itsestään-selvyys, mutta henkisestä koskemattomuudesta ei voi sanoa samaa. Siten myös tehdessämme päätöksiämme emme taidakaan olla niin itsenäisiä kuin haluaisim-me uskoa. Toisaalta silti koemme olevamme myös päätöksentekijöinä melko riip-pumattomia. Koko päätöksenteon käsite tuntuu pitävän sisällään ajatuksen siitä, että tilanteen voi arvioida mahdollisimman vapaasti, mistä seuraa myös vapaus valita.

Tämä kirja on tutkimusmatka siihen, miten päätöksentekijän olisi mahdollista val-loittaa takaisin henkinen koskemattomuutensa, tai edes osa sitä. Henkisesti kos-kematon, vapaa päätöksentekijä kykenee näkemään valittavissa olevat vaihtoeh-dot mahdollisimman selkeästi ja tekemään päätöksensä mahdollisimman riippumattomasti. Hän näkee itsensä ja maailman vapaana valmiista, kahlitsevista ajatusmalleista.


Käytän ilmaisua mahdollisimman vapaasti. Ei kai itseään ja maailmaa koskaan kykene näkemään täysin sellaisenaan, vailla mitään ennalta annettua tulkintaa? Olen kuitenkin itse kokenut, että jo pienet löydöt vapaamman ajattelun suuntaan voivat mullistaa päätöksentekotilanteet.

Näkökulmani tässä kirjassa onkin puhtaan pragmaattinen: kerron siitä, mitä itse olen kokenut ja mitä olen muiden kuullut kertovan omista kokemuksistaan. Seu-raavilla sivuilla haluan tarjota näkökulmia, joiden olen huomannut toimivan kes-kellä elämän absurdiutta, erityisesti keskellä työelämää ja keskellä urapolkujen suunnittelua, rakentamista ja äkkinäisiä romahduksia.

Matka tähän kertomukseen on hyvä aloittaa tarkastelemalla yksinkertaista pape-rinpalaa.

10 000 päivää tahkoa kiertämässäKuvitellaan, että työurasi olisi alkamassa tänään ja että ensimmäisenä työpäivä-näsi leikkaisit millimetripaperista kymmenen senttimetriä kanttiinsa olevan neli-ön, jokseenkin tällaisen:


Sinulla on nyt koko työurasi kalenteri. Neliössä on yhteensä 10 000 ruutua, ja suurin piirtein saman verran sinulla on edessäsi työpäiviä: noin 40 vuotta, 250 työpäivää vuodessa, yhteensä 10 000 työpäivää.

Jos pitäisit ruudukon tallessa koko työurasi ajan ja ruksaisit joka päivä yhden ruu-dun suoritetuksi, taulukon täytyttyä vietettäisiin todennäköisesti eläkkeellelähtö-äsi. Työpaikalla tekeminen taukoaisi kakkukahvien ajaksi, ja sinua 20 vuotta nuo-rempi pomosi ojentaisi sinulle pienen lahjan ja kortin, johon työkaverit olisivat vain hetkeä ennen raapustaneet sinulta salassa nimensä. Ehkä esimiehesi myös pitäisi puheen siitä, miten ”yksi meistä saa vihdoin alkaa tehdä sitä, mitä eniten rakastaa”. Jos siis saat vielä elää, hän ajattelee, mutta ei kehtaa sanoa sitä ääneen. Kaikki sitä kuitenkin ajattelevat, ja takuulla aivan erityisesti sinä. Mahdollisesti mietit myös, että olisi nämä päivät voinut toisinkin käyttää.

Jokainen on kuullut jostakusta, jonka oli tarkoitus todella alkaa elää vasta silloin, kun työura on ohi. Ja joka kuoli sitten syöpään vuoden sisään eläkkeelle jäämises-tä. Hitto millainen tuuri.

Kahvit on juotu, sinä kiität ja lähdet kotiin. Muiden työ jatkuu. Menee muutama viikko, ja on kuin sinua ei olisi koskaan ollutkaan. Powerpointeihisi, jotka tallensit tiimin verkkolevylle muiden avuksi, ei kukaan enää koskaan palaa. Ei yhteenkään. Eikö olekin hyvä, että teit niistä myös aikaa kestävät PDF:t Microsoft Officen ver-siomuutosten varalta?

Jos nyt työurasi alkaessa veisit ruudukon käytön vielä astetta pidemmälle ja värit-täisit tulevina vuosina jokaisen päivän joko punaisella tai vihreällä sen mukaan, miten mielekkääksi koit kuluneen työpäiväsi, minkä väristä lappusta katselisit eläkkeelle lähtiessäsi? Olisitko tyytyväinen siihen, miten kaikki meni? Tuntisitko, että pystyit itse vaikuttamaan siihen, miten työnteon koit? Nautitko matkasta tähän pisteeseen? Vai voiko sellaista edes vaatia?

Juuri näitä kysymyksiä kyselee itseltään myös Sinuhe egyptiläinen koko sen run-saat 700 sivua, mitkä Mika Waltari on mestariteokseensa loihtinut. Luin kirjan ensimmäistä kertaa teini-ikäisenä ja palaan siihen säännöllisin väliajoin. Teoksen lopun suoranaisessa antikliimaksissa on nimittäin jotain hyvin kiehtovaa, joka ei jätä minua rauhaan.

Kirjan viimeisessä luvussa lukijalle selviää, että lääkäri Sinuhe on taltioinut elä-mäntarinansa Puntin maassa Afrikan sarvessa meren rannalla istuen. Sinne hänet on loppuiäksi karkotettu, tarkkaan rajatulle alueelle, jottei hän kertoisi kenelle-


kään näkemästään ja tietämästään. Niinpä Sinuhe päättää kirjoittaa tarinansa, omaksi ilokseen ja itselleen, ihan vain selvittääkseen päätään. Sinuhen lukija pää-see siis ikään kuin kurkistamaan hyvin intiimiin päiväkirjaan. Sitä ei koskaan ole tarkoitettu kenenkään muun silmille, koska sen tiedot ovat äärimmäisen vaaralli-sia.

Näin Sinuhe itse kertoo luomistyöstään:

”Olen näet kirjoittanut tämän kaiken itseni tähden jaksaakseni elää ja selvittääk-seni itselleni, miksi olen elänyt. Mutta miksi olen elänyt, sitä en tiedä ja lopettaes-sani viimeisen kirjani on tietoni tästä vielä vähäisempi kuin alkaessani kirjoittaa.”

Waltarin Sinuhe egyptiläisen pääteema on todellisuutta koskevien illuusioiden murskaaminen, missä kirjan päähenkilö näyttääkin onnistuneen. Hän katselee itseään, omaa elämänvaellustaan ja maailmaa selkeästi, ympärillään oleviin ihmi-siin verrattuna korostetun vailla mitään harhaluuloja ja ilman yhtään ideologiaa. Mutta mitä siitä hänen kohdallaan seuraa? Syvälle itseensä matkustaneen oma-elämäkerturin voisi kuvitella olevan tuossa tilassa niin sanotusti valaistunut, mut-ta kirjan sivuilla meille puhuu pikemminkin masentunut Sinuhe.

Kaikin mittapuin Sinuhe on elänyt poikkeuksellisen vaiherikkaan ja tiedostavan elämän. Siinä missä yksi ystävä toisensa jälkeen on kuollut hänen rinnaltaan mitä parhaimmassa aikuisiässä, Sinuhella itsellään on ollut mahdollisuus palvella yhä uudelleen mielenkiintoisissa tehtävissä, eläköityä varakkaana ja vieläpä reflektoi-da kaikkea tapahtunutta. Kirjan sivuilla meitä kuitenkin tuijottaa takaisin ikään kuin depressioon vaipunut kirjuri:

”Mutta minä, Sinuhe, kirjoitan tämän itseni tähden, koska tieto kalvaa sydäntäni lipeän kaltaisena ja kaiken iloni olen menettänyt elämästä.”

”Ehkä en ole onnellinen, mutta en myöskään ole kovin onneton yksinäisyyteni täh-den, ja kuta yksinäisempi ja kauempana ihmisistä olen ollut, sitä selvemmin olen nähnyt ihmiset ja heidän tekojensa turhuuden. Varsin turhia ovat näet kaikki ihmi-sen teot hänen elämänsä päivinä.”

Sinuhen sanavalinnoissa on jotain perin tuttua. Aivan kuin lukisi Raamatun Van-han testamentin Saarnaajan kirjaa.

”Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta”, juuri niinhän julistaa myös Saarnaaja. Saarnaajan kirja onkin ollut Waltarin suurimpia vaikuttimia niin Sinuhen kirjoitus-


tyylin löytymisen kuin myös Sinuhen elämänfilosofian synnyttämisen taustalla. Saarnaajan kirjan tulkintaan sisältyy samanlainen mysteeri kuin Sinuheenkin: sii-näkin pitkän ja tapahtumarikkaan elämän elänyt oppinut ihminen tarkastelee koko kuljettua matkaa. Kirjan riveiltä on luettavissa, että kirjoittajan elämänkoke-mus on tiivistynyt harvinaisen syväksi viisaudeksi siitä, miten vähän ihmisen elä-mää voi suunnitella tai edes ymmärtää.

Myös Saarnaajan kohdalla on vaikea tulkita, tuijottaako meitä sivuilta täydellisen onnellinen vai umpimasentunut elämänsä kertaaja – vaipuuko hän seuraavaksi nirvanaan vai onko hän valmis viiltämään ranteensa auki. Eri lukijat tulkitsevat Saarnaajaa juuri tässä kysymyksessä hyvin eri tavoin. Sinuhen diagnoosi on kui-tenkin Saarnaajaa selkeämpi. Sinuhe on värittänyt oman 10x10 senttimetrin ruu-dukkonsa, ja väri on selkeästi punaisen puolella. Elämä takana. Ja kaikki se oli tur-han takia. Mikään ei aiheuta hänessä enää minkäänlaista liikahdusta.

Sinuhen antikliimaksista seuraa mielenkiintoinen kysymys, jonka vuoksi palaan kirjaan yhä uudelleen: onko kirjoittajan tulkinta elämänsä mielekkyyden puut-teesta välttämätön seuraus hänen elämänvaiheistaan, vai olisiko hän vapaa ajat-telemaan toisin? Jos olisin elänyt Sinuhen elämän alusta loppuun, seuraisiko fak-toja ja kokemuksiani järkähtämättömällä varmuudella sama tuntemus?

Unohdetaan hetkeksi Sinuhe (palaamme häneen vielä myöhemmin) ja puhutaan hetki sinusta ja minusta. Kysymys on tärkeä, koska olemme itse joka ikinen sekun-ti sen hetkisen elämänhistoriamme taitekohdassa. Nyt jo noin 40-vuotiaan koke-muksella tiedän itsestäni, että oma näkökulmani omaan elämänhistoriaani on varsin vahva ja muuttumaton. Mutta olisiko sittenkin mahdollista, että samoista lähtökohdista voisi päätyä täysin toisenlaiseen arvioon eletystä elämästä täysin riippumatta siitä, millaisen osan on maailmassa saanut?

Jo tässä vaiheessa täytyy paljastaa, että en lainkaan ole niin sanotun positiivisen ajattelun kannattaja. Positiivinen ajattelu näyttäytyy usein todellisuuden kieltä-misenä. Elämä ei kuitenkaan muutu yhtään sen enempää voittamiseksi, vaikka sitä miten itselleen ja muille hokisi. Parhaimmankin positiivisen ajattelijan elä-mänkohtalo voi siksi olla aivan yhtä julman satunnainen kuin kenen tahansa muun.

En toki kiellä, etteikö optimistisella asenteella olisi suuria vaikutuksia ihmisen omaan oloon ja siihen, mitä hän säteilee ulospäin, ja sitä kautta myös, mitä hän saa aikaan. Mutta positiivisillakaan ajatuksilla ei loppujen lopuksi ole valtaa muut-taa todellisuutta.


Ajattelun ja päätöksenteon taas olisi hyvä pohjautua mahdollisimman realisti-seen kuvaan todellisuudesta, eikö vain? Jos saisit valita, teetkö elämäsi päätökset todellisuuden vai jonkin positiivisen haavekuvan pohjalta, kumman valitsisit? En keksi mitään parempaa lähtökohtaa yhteenkään päätökseen kuin todellisuuden katseleminen mahdollisimman selkeästi sellaisena kuin se on.

Todellisuuden tunnustaminen on parasta terapiaa.

Totuus on, että onnen lahjat eivät käy tasan. On suorastaan absurdia, miten eri-laisen osan kukin elämässään saa. Tuntuu jopa siltä, kuin ihminen olisi heitetty maailmankaikkeuteen täysin satunnaisesti. Se, millaista genetiikkaa kannamme mukanamme ja millaisiin historian olosuhteisiin juuri me synnymme, näyttäytyy puhtaana sattuman oikkuna. Lapsuusvuotemme olemme ulkoisesti totaalisesti sen armoilla, millaiseen perheeseen, sukuun, naapurustoon ja kouluun satuimme tupsahtamaan. Ja vaikka kontrollimme joihinkin asioihin aikuistuttuamme para-neekin, silti armoton sattuma heittelee meitä edelleen. Ihmisten tasavertaisista mahdollisuuksista puhuminen on tässä mielessä puhtaan tietämätöntä.

Olen kuitenkin optimisti siinä, mitä tulee ihmisen kykyyn mukautua sattumaan ja tehdä omasta kokemuksestaan mielekäs. Omaan ajatteluumme meillä itselläm-me säilyy valta – se on oikeastaan ainoa asia, johon meillä on mitään valtaa. Siksi uskon, että erityisesti oma tulkintamme tilanteista ja usein myös siitä seuraava toiminta ja päätöksemme voivat pitkälti olla omassa kontrollissamme.

Onnistuneen päätöksenteon ytimessä onkin kykymme nähdä itsemme ja maail-ma sellaisina kuin ne ovat, vailla harhoja ja illuusioita, ja tehdä tarpeelliset pää-tökset tämän näkökyvyn pohjalta.

Sinuhe egyptiläisen ja Saarnaajan kirjan tavoin PäätökZENteko on kirja illuusiois-ta luopumisesta. Sen päätavoite on hyvin käytännöllinen: keskustella siitä, millai-sella ajattelulla ja käytännön metodeilla ihminen kykenisi tarkastelemaan itseään ja ympäröivää maailmaa mahdollisimman avoimesti, vailla sitovia ennakkoajatuk-sia ja asenteita, ja perustaa sitten päätöksentekonsa tältä pohjalta tehtyyn ana-lyysiin.

Tällaista taitoa on harjoitettu kautta kirjoitetun historian. Kristityillä, muslimeilla, hinduilla, buddhalaisilla – melkein jokaisella suurella uskonnollakin on ollut omat mystikkonsa, joiden korkein tavoite on ollut päästä kosketuksiin todellisuuden kanssa. Taidon ei kuitenkaan tarvitse olla sidoksissa mihinkään uskoon. Mitä ZEN


sitten tekee tämän kirjan otsikossa? Se on ainoastaan viittaus elämäntapaan, joka pyrkii jatkuvaan tietoisuuteen. Tällainen elämäntapa lienee kaikkein tutuin juuri zen-buddhalaisuudesta, mutta esiintyy useissa uskonnoissa sekä myös täysin irrallaan mistään uskonnosta.

Itse olen kristitty ja toiselta koulutukseltani teologi. Olen kuitenkin tehnyt jo tois-takymmentä vuotta työni erilaisissa liiketoiminnan kehittämisen ja strategisen suunnittelun tehtävissä. Alun pitäen luulin, ettei teologialla olisi juurikaan annet-tavaa liiketoiminnan kehittämiselle. Yllättäen se ajattelun perinne, johon Päätök-ZENteon nimessäkin viittaan, onkin nyt viime vuosina muodostunut kenties kaik-kein tärkeimmäksi työkalukseni. Siitä syystä tulen tekemään tässä kirjassa myös pienen ekskursion liiketoiminnan kehittämisen maailmaan.

Olen jakanut kirjan kahteen pääosaan. Osa 1 tarkastelee itsensä katselemista ja osa 2 itsen ulkopuolisen maailman katselemista. Nämä tarkastelukulmat liittyvät läheisesti toisiinsa; ulkoista maailmaa on vaikea havainnoida oikein, jos ei osaa ensin nähdä itseään, havainnoijaa. Kirjan loppuluvussa palataan Sinuhen elämän-tarinaan ja hänen tulkintaansa omasta elämästään: Sinuhe oli monella tavalla hyvillä jäljillä tavoitellessaan todellisuutta koskevien harhojensa hylkäämistä. Miksi sitä seurasi epätoivo ja masennus?

Olen tietoisesti keskittynyt tässä kirjassa työelämään, sillä se nyt vain on niin pal-jon yksinkertaisempi elämänalue kuin perhesuhteet ja muu lähipiiri. Voin rehelli-sesti todeta, että oma matkani oman perhe-elämäni zen-mestariksi on vielä pahasti kesken. Kysykää vaikka vaimoltani. Koska voin aidosti kirjoittaa vain sel-laisesta, minkä olen itse kokenut toimivaksi, keskityn siis työelämään. Ehkä jos-kus vielä osaan neuvoa jotakuta parisuhteeseen liittyvissä asioissa. Mutta sinuna en sitä odotellessa pidättäisi hengitystäni.

Oma havahtumiseni todellisuuden toisenlaiseen katselemiseen alkoi vuosia sit-ten kesken työpäivän. Koin silloin jotain, joka muutti kaiken siinä, miten olen työ-päiväni ja koko urani sen jälkeen nähnyt. Kerron seuraavaksi siitä päivästä.


OSA 1: ITSEN KATSELEMINENSe, mikä on tietoista, on hallinnassa; se, mistä

ette ole tietoisia, hallitsee teitä. – Anthony de Mello

Eräänä alkusyksyn iltapäivänä istuin työpaikkani aulatiloissa neuvotteluhuoneen ulkopuolella ja odotin vuoroani päästä tapaamaan organisaatiomme ylintä johta-jaa. Katselin aulasta avautuvaa merimaisemaa hermostuneena. Olin menossa esittelemään ratkaisevaa vaihetta projektissa, joka aiheutti suuria tunteita monis-sa, itsessänikin. Joskus työssä nimittäin saa tehtäväksiantoja, jotka esitellään alkuun ikään kuin suurina luottamuksen osoituksina, mutta joiden yhteydessä tehdään selväksi, että epäonnistumisella tulee olemaan vakavat henkilökohtaiset seuraukset. Tämä oli juuri sellainen projekti.

Projekti sinänsä oli hyvässä vaiheessa. Suurin huoleni oli kuitenkin keskustelu-kumppanini, joka tunnettiin ankarana miehenä, kaikkeen tyytymättömänä ja lisäksi säälimättömänä palautteenantajana. Hänen kanssaan työskennelleet kuvailivat usein, miten paljon heitä jännitti hänen tapaamisensa.

Yhtiömme käytävillä myös liikkui tarinoita henkilöistä, jotka eivät olleet näissä ”keskusteluissa” pärjänneet. Itsekin olin jo useaan otteeseen joutunut johtajam-me kanssa alakynteen, reagoinut siihen tekemällä valtavan määrän uutta, enim-mäkseen turhaa työtä, mutta siten kuitenkin säilyttänyt johtajamme reaktioiden seuraukset edes jotenkin hallittavina. Olin usein viettänyt työpaikalla viikonlop-puja ja aamuöitä tehden jotain, jonka ainoa tavoite olisi tyydyttää johtajaamme. Se, mitä kutsutaan pelolla johtamiseksi, kai toimii näin. Ainakin se toimi minuun: pelkäsin ihan oikeasti. Tälläkin kertaa.

Tapaamisessa johtajamme kanssa tapahtui kuitenkin jotain täysin suunnittelema-tonta. Avaan hiukan taustoja, millaisesta tilanteesta olin tällä kertaa neuvottelu-huoneeseen tulossa.

Olin alkanut edellisenä kesänä lukea intialaisen jesuiittamunkki Anthony de Mel-lon hyvin vaatimattoman näköistä kirjaa Havahtuminen. Olin jo tässä vaiheessa elämääni ollut vuosikausia niin uppoutunut rahoituksen, yrityskauppojen ja stra-


tegian maailmaan, että millään teologiaan viittaavalla ei ollut suurta sijaa elämäs-säni. Akateemisen kirjakaupan ALE-laarista oli kuitenkin kuin ihmeen kaupalla tarttunut matkaani tämä de Mellon opus.

Luin sen kesälomallani; hain ihan tietoisesti uutta näkökulmaa edessä siintävään jo ennalta vaikeaksi tietämääni syksyyn. Muistan menneisyydestäni useita tällai-sia lomia: 4–5 viikkoa täydellistä vapautta ajatella, miten hirveä töiden alku on edessä.

Enemmän kuin perinteinen kirja Havahtuminen on oikeastaan litterointi luento-sarjasta, jonka de Mello piti New Yorkissa hieman ennen kuolemaansa vain 56-vuotiaana. Kirjan pääteesi on, että ihmiset aivan turhaan kärsivät omista tun-nereaktioistaan, esimerkiksi pelosta; ihmiset tuntuvat uskovan, että negatiivisiin tunteisiin olisi pakko reagoida tuntemalla olonsa kurjaksi. Tällaiset reaktiot ovat ulkoa opittuja käyttäytymismalleja. Ihmisen kärsimys on vaikea lopettaa, ennen kuin hän itse osaa nähdä itsensä ja tunnistaa, milloin hän reagoi asioihin jollakin kaavamaisella, ulkoa opitulla tavalla. De Mellolle aikuiseksi ehtinyt ihminen on jo monimutkainen rykelmä tällaisia ehdollistettuja ajattelu- ja käyttäytymiskaavoja. Ihminen itse mielessään luo illuusion siitä, että noita kaavoja olisi välttämättä toteltava. Näin hän luovuttaa pois viimeisen vapautensa: ajatella kuten itse halu-aa.

Kun ihminen oppii havainnoimaan itseään, siis omia tunnetilojaan ja käyttäyty-mismallejaan, hän vapautuu pakosta seurata niitä. De Mellon mukaan omiin ehdollistettuihin käyttäytymismalleihinsa havahtunut ihminen kykenee toimi-maan jopa täysin niistä välittämättä.

Havahtuminen opettaa yksinkertaisen itsensä havainnoimisen metodin, jota aloin soveltaa kesälomallani. Ensimmäinen harjoitus tapahtui Hesperian puisti-kossa Helsingin Töölössä. Silloin lukemisen lomassa ja kirja vielä pahasti kesken ajattelin ensimmäistä kertaa läpi de Mellon opettaman yksinkertaisen nelivaihei-sen ajatusharjoituksen. Mitään erityistä ei tapahtunut. De Mello kehottaakin toistamaan harjoitusta niin kauan, että se alkaa toimia. Joillakin se toimii välittö-mästi, toisilla vasta tuhansien toistojen jälkeen, hän kertoo. Päätin antaa tälle mahdollisuuden.

Nyt johtajamme oven ulkopuolella olin tehnyt harjoitusta jo useita viikkoja ja kokenut joitakin välähdyksiä uudesta tavasta nähdä itseni tällaisissa äärimmäisen stressaavissa tilanteissa. Sellaisia ovat esimerkiksi hetket, jolloin tunnen oloni epämukavaksi siksi, että joku osoittaa olevansa minulle vihainen. Tätä taas seu-


raavat ajatusreaktiot ja toiminta, joissa luontaisesti haen ratkaisua, jolla saisin keskustelukumppanini vähentämään vihanilmauksiaan. Omituista on, että en ollut aikaisemmin tunnistanut itsessäni niin voimakasta tarvetta miellyttää minuun vihastunutta ihmistä hinnalla millä hyvänsä. Nyt aloin huomata, että minun oli suorastaan vaikea olla, jos kuka tahansa osoitti minua kohtaan tyyty-mättömyyttä – ja aivan erityisesti, jos tämä joku oli oman organisaationi johtaja.

Johtajan assistentti tuli kutsumaan minua käytävästä. Johtaja on aikataulustaan myöhässä mutta saisin parikymmentä minuuttia. Kyllä, alun perin oli sovittu tun-nista. Ei, etukäteen lähettämääni materiaalia ei ole luettu. Ja hei, tsemiä! Hyvin se menee.

Astuin sisään, ja siinä hän oli, jotenkin kireänä jo valmiiksi. Se on kuitenkin viimei-nen havainto, jonka tein varsinaisesti vain hänestä. Odotellessani olin toistanut de Mellon harjoitusta ja tarkkaillut itsessäni olevaa pelkoa ja ahdistusta. Olin toki jo pitkään ymmärtänyt, että työyhteisössämme vallitsi sellainen kulttuuri, jossa tiettyjä pelkoja opetettiin. Minullekin oli ensimmäisistä työpäivistä alkaen kerrot-tu johtajamme vihanpuuskista, ja minua oli kehotettu välttämään niitä hinnalla millä hyvänsä, jos halusin säilyttää työpaikkani. Mutta se nyt on aika tavallista, olen oppinut myöhemmin monista työpaikoista vastaavaa. Vakavinta itse asiassa oli, että oikeastaan koko elämäni ajan olin uskonut, että olisi jotenkin vaarallista, jos joku on minulle vihainen. Nyt tarkkailin sitä: omaa pelkoani siitä, että neuvot-teluhuoneessa kohtaisin ongelmia, ja tästä seuraavia ajattelun ja toiminnan kaa-voja. Yhtäkkiä ymmärsin, ensimmäistä kertaa, miksi tällaisissa tilanteissa tunsin oloni kurjaksi ja miten automaattisesti toimin vähentääkseni sitä – ikään kuin minun pitäisi automaattisesti tuntea pahaa oloa siksi, että joku haluaa minun tun-tevan sitä, ja tehdä sitten kaikkeni saadakseni oloni taas tasaantumaan.

Keskustelukumppanini vaikutti nytkin alkuun jo kuin valmiiksi tyytymättömältä kaikkea sitä kohtaan, mitä tulisin esittämään, mutta jotenkin kummassa se ei enää vaikuttanutkaan minuun.

Kun tällä tavoin katselin omaa pelkoani, saatoin antaa sen vain olla ja toimia pelostani välittämättä. Toisin kuin kertaakaan koskaan ennen vastaavassa tilan-teessa edes pulssini ei kohonnut. Se on omituista, koska olin aina ollut jonkin sor-tin jännittäjä. Ja aina ensimmäisenä tällaisissa tilanteissa pulssini on tavannut kohota huippulukemiin. Esitin omat näkemykseni vankkumattomana, enkä rien-tänyt korjailemaan sitä, minkä olin oikeaksi nähnyt. Osasin myös haastaa johta-jaamme – ensimmäistä kertaa kylmän, loogisen rauhallisesti, vaikka työpaikkam-me käytävillä kiersi vanhempien kollegoitten viisaus, jonka mukaan johtajamme


haastamisesta ei seurannut koskaan mitään hyvää. Hän vaikuttikin yllättyneeltä, mutta kuunteli ja oli jopa valmis ottamaan takaisin omia nopeita johtopäätöksi-ään.

Havaitsin tuon 20 minuutin aikana useita kertoja, miten johtajamme yritti vaikut-taa minuun (tietoisesti vai tiedostamattaan, en tiedä). Johtajamme huomio oli tunnetusti jakamaton silloin, kun viestintuoja miellytti häntä. Jos häntä taas alkoi jokin ärsyttää, ensimmäinen merkki siitä oli, että hän lakkasi reagoimasta sanoil-la, hiljaisella hyminällä tai edes kasvojensa ilmeellä siihen, mitä hänelle esitti. Kes-kustelukumppanille se on kaamea tilanne – ikään kuin joutuisi puhumaan ihmi-selle, jota ei näe ja jonka läsnäoloa ei mitenkään aisti. Johtajamme osasi parhaimmillaan olla ilmeetön ja äänetön jopa minuutteja, täysin vailla inhimillisiä reaktioita – ja se oli yleensä merkki siitä, että keskustelukumppanin täytyisi ymmärtää lopettaa ja palata takaisin vasta, kun oikeasti oli jotain järkevää kerrot-tavaa. Kun näin jälleen tapahtui, huomasin heti pelon hiipivän ajatuksiini. Mutta joka käänteessä myös havaitsin tuon pelon, annoin sen olla enkä tehnyt ratkaisu-jani siitä käsin.

Olikin ikään kuin tilanteessa olisi ollut läsnä kaksi minää: toinen, joka edelleen pelästyy joitakin asioita, ja toinen, joka tarkkailee tätä ensimmäistä ja kykenee halutessaan ohjaamaan toimintaansa tämän tuntemuksista huolimatta. Tämä toinen minä havaitsi ensimmäisen pelon ja kuiskasi: kaikki on hyvin. Jälkimmäi-nen minä kykeni pysymään kontrollissa, vaikka ensimmäinen oli jo valmis hyppi-mään seinille.

Esitykseni sujui loppuun saakka kaikin tavoin loistavasti. Myös johtajamme oli lopulta tyytyväinen. Olin haastanut hänen ajatteluaan ja tullut kuulluksi. Tavois-taan poiketen hän kirjoitti vielä jälkikäteen lyhyesti palautetta ja kiitti ”hyvästä ajattelusta ja hyvästä keskustelusta”. Näin siitä huolimatta, että yhdessä kohdas-sa olin jo aivan varma, että hän pian huutaa.

Omituisinta tarinassa kuitenkin on, että aina siitä hetkestä eteenpäin tulin johta-jamme kanssa huomattavasti paremmin toimeen. Jollain ihmeellisellä tavalla minusta tuli sillä hetkellä myös parempi alainen – ei sellainen, joka epämiellyttä-viä tilanteita kohdatessaan syöksyy paniikinomaisesti korjaamaan omaa käytös-tään, vaan sellainen, joka kykenee toimimaan rauhallisesti siitä huolimatta, mil-lainen päivä ylemmilläni kokoushuoneessa on. Eikä tämä pätenyt vain minun ja johtajamme suhteeseen. Uskon tulleeni myös paremmaksi työtoveriksi, ja (ehkä) jopa paremmaksi esimieheksi. Ylipäätään aloin siitä hetkestä lähtien tulla paljon tietoisemmaksi siitä, mikä minua ja ajatteluani todella liikutti, etenkin muiden


ihmisten seurassa. On ollut yllättävää tiedostaa, missä kaikkialla esimerkiksi pel-ko, kiintymys ja miellyttämisenhalu minua pyrkivät ohjaamaan ja miten nopeasti pyrin vetämään niistä johtuvia johtopäätöksiä, jotka on vain naamioitu rationaa-liseksi analyysiksi. Ja juuri hyvin perustellun analyysin tuottaminen oli ja on se, mistä minulle on työssäni aina maksettu.

En sitä silloin arvannut, mutta tuosta aurinkoisesta syyspäivästä alkoi omalla työ-urallani kehitys, joka on muuttanut aivan ratkaisevasti sen, miten olen kokenut itseni työssä.

Olen kertonut tätä tarinaa useissa yhteyksissä ja saanut paljon vastakaikua. Yleensä ihmiset haluavat kiirehtiä kertomaan, miten tuttua pelolla johtaminen on heidän organisaatioissaan. Kerroin tapauksesta myös eräässä lehtihaastatte-lussa – artikkelin johdosta peräti kaksi entistä esimiestäni edellisistä työpaikois-tani otti minuun yhteyttä. He olivat hämillään siitä, että olin loannut heidän työn-antajiensa mainetta. En ollut kuitenkaan maininnut haastattelussa kummankaan heidän työnantajaansa. Enkä muuten edes ollut tarkoittanut kertomukseni yhti-öllä kumpaakaan niistä – tapahtumat sijoittuivat aivan toiseen aikaan. Ihmisten kokemus pelolla johtamisesta on kuitenkin niin yleinen, että he automaattisesti ajattelivat minun puhuvan oman organisaationsa johdosta. Minulla on sellainen kuva, että kumpikaan heistä ei edes uskonut, kun kerroin, että kyse ei ole heidän työnantajistaan.

Yhtä kaikki, tämä kertoo jotain siitä, miten usein ihmiset kokevat, että heitä joh-detaan pelolla.

Ja aivan yhtä usein se, mitä haluan sanoa asian kanssa kamppaileville, hätkähdyt-tää heitä yhtä lailla. Kerron ihmisille nimittäin, että tässäkin tapauksessa vika oli minun. Ei johtajamme vaan yksin minun.

Ja tämä on hyvä uutinen, suorastaan paras mahdollinen uutinen. Sillä silloin minulla itselläni on myös mahdollisuus korjata tilanne. Toki mielelläni muuttaisin kaikkia ihmisiä ympärilläni itselleni sopivammiksi, jos vain voisin. Totuus kuiten-kin on, että minulla ei ole valtaa muuttaa ketään muuta kuin itseäni.

Siitä hetkestä lähtien, kun lakkaan automaattisesti reagoimasta minussa herää-vään pelkoon, minua ei pysty enää johtamaan pelolla. Pelolla johtaminenhan vaatii ihmisiä, jotka reagoivat pelkoon. Ilman pelkoon reagoimista ei voi olla pelolla johtamista.


Johtajamme jatkoi kai elämäänsä kuin ennenkin, mutta minä itse muutuin, ja samassa koko suhteemme muuttui. Minähän olin ollut se, joka pelkäsi ja reagoi sitten pelkoon kaikin mahdollisin epämiellyttävin tavoin. Enhän voi syyttää häntä omista reaktioistani. Luoja tietää, miksi hän käyttäytyi niin kuin käyttäytyi, mutta minä itse vastaan omasta käyttäytymisestäni. Miksi kantaisinkaan vastuun myös hänen pahasta olostaan? Ajattelenko, että hän toimi fiksusti ja oikein? En tieten-kään! Mutta mitä sitten: minun arvioni hänen toimintansa moraliteetista ei vielä auta minua muuttamaan itselleni epämieluisaa tilannetta pätkän vertaa.

Maailma tarjoaa loputtomasti mahdollisuuksia tulla loukatuksi ja jäädä sitten näi-hin tuntemuksiin jumiin. Mutta miksi antaisin kenellekään muulle vallan siihen, miten minä voin?

En myöskään tarkoita, ettei kukaan voisi enää herättää minussa pelkoa ja muita negatiivisia tunteita. Enkä todellakaan tarkoita, että tarvitsisi alistua minkälai-seen kohteluun tahansa – päinvastoin: tietoisena omien negatiivisten tunteiden vaikutuksesta olen itse asiassa vapaampi tekemään päätöksiä sellaisissa tilanteis-sa, joissa joku yrittää käyttää minuun valtaansa. Juuri pelkoon hallitsemattomasti reagoiminenhan pitää ihmisiä kiinni haitallisissa suhteissa. Itse hankkiuduin ajan mittaan eteenpäin myös tuosta esimies–alainen-suhteesta.

Mitä tietoisempi olen itseäni kunakin hetkenä liikuttavista tuntemuksista, sitä vapaampaan päätöksentekoon kykenen. Ja sitä vapaampi olen siis ohjaamaan omaa elämääni. Jos me jollain tavoin ohjaamme elämäämme, niin juuri päätöksil-lämme.

Mikä lopulta on tärkeää?Kuvittele nyt katsovasi omaan tulevaisuuteesi – mitä näet siellä lähestyvän? Mehän ajattelemme olevamme ikään kuin matkalla tulevaisuuteen: mennyt jää taakse ja tulevaisuus siintää edessä. Kaukanakin olevat asiat alkavat pikkuhiljaa näyttää selväpiirteisiltä, ja lähestymme jokaista risteystä miettien jo ajoissa, min-ne haluamme kääntyä.

Juuri näin me huijaamme itseämme.

Jos elämä olisi moottoripyörämatka, kummin päin me oikeasti istuisimme satu-lassa? Robert Pirsig kysyy tämän kysymyksen klassikkonsa Zen ja moottoripyörän


kunnossapito jälkipuheessa. Yllätyin kysymyksestä, koska itsekin olen aina miel-tänyt elämän jonkinlaisena matkana siten, että tulevaisuus lähestyy minua edes-täpäin. Todellisuudessa istun kuin istunkin selkä menosuuntaan. Tulevaisuus tulee minulle täysin selkäni takaa. Nykyhetken lisäksi näen vain menneisyyttä, ja menneisyyden suuria linjojakin vasta, kun olen päässyt riittävän etäälle. Ja iso osa omastakin historiastani katoaa näkyvistä, unohtuu kokonaan. Tulevaisuudes-ta minulla ei ole muuta hajua kuin se, mitä kykenen menneisyyttä tarkkailemalla ennustamaan. Jos tulevaisuus on kovin erilainen kuin menneisyys, kykyni ennus-taa katoaa täysin.

Kaiken muun lisäksi minut on sidottu käsistäni moottoripyörän sarviin ja kone käy kierroksilla, vaihde päällä – eteenpäin on mentävä, vaikka minulla ei ole aavistustakaan, mitä on tulossa.

Tällaista on elämä: se yllättää meidät, kun teemme suunnitelmiamme. Todelli-suus valkenee meille vasta, kun se jo ajaa meistä ohi ja vilkuttaa.

Mitä muita vaihtoehtoja minulle jää kuin tulkita läsnä olevaa hetkeä niin hyvin kuin mahdollista ja yrittää tällä vähällä tiedolla tehdä hyviä ratkaisuja? Siksi tie-toisuus nykyhetkestä on tärkein työkaluni, kun teen päätöksiä tulevasta suunnas-tani. Tässä on päätöksenteon ZEN: olla alati tietoinen siitä, mikä meitä kullakin päätöksenteon hetkellä liikuttaa, koska meille ei anneta mitään muuta hetkeä.

Perinteinen viisaus kertoo meille päätöksenteosta tosin jotain aivan päinvastais-ta. Kansanviisaushan sanoo, että ennen tärkeän päätöksen tekemistä olisi hyvä nukkua yön yli. Neuvo on aihepiirissään varmasti toistetuimpia koko kirjoitetun historian aikana. Onhan se vuosisatojen saatossa käytännössä koeteltu ja hyväksi havaittu.

Siitä ei taida kuitenkaan enää olla niin paljon hyötyä.

Miten monen asian kanssa saat nimittäin oikeasti aikaa miettiä yön yli? Useim-mat päätöksethän – tärkeätkin – tehdään niin sanotusti lennossa. Mieti esimer-kiksi normaalia työpäivääsi ja sitä, miten moneen eri tavalla saamaasi viestiin jou-dut vastaamaan tekemällä jonkin valinnan. Sama jatkuu totta kai vielä työajan jälkeenkin. Vastaavan suuruisia asioita tavattiin menneessä maailmassa varmaan miettiä yön yli.


Tai mieti vaikka, millaista vauhtia tarinat kehittyvät nykyään mediassa. Kerto-mukset syntyvät, kukoistavat, vaihtavat suuntaa ja joskus kuolevatkin yhden ainoan vuorokauden sisällä.

Päätöksentekoympäristömme muutos ei kuitenkaan ole suurin ongelmamme, mitä tulee kykyymme ohjata elämäämme päätöksillämme. Vielä suurempi vaike-us on nimittäin ikiaikainen, ja se on sukua tämän luvun alussa kuvaamalleni perspektiiviharhalle: sille, millaisia päätöksiä pidämme tärkeinä.

Tärkeällä viitataan päätöksen yhteydessä yleensä erityisesti siihen, että päätök-sillä on kauaskantoiset vaikutukset tai että ne vaikuttavat isoon joukkoon asioita elämässämme, usein molempia. Sellaisia päätöksiä ovat esimerkiksi monet har-voin eteen tulevat valintatilanteet, kuten vaikka puolison valinta, opiskelupaikan valinta tai työpaikan valinta.

Ohjaammeko oikeasti tällä tavoin tärkeillä päätöksillä elämäämme? Todennäköi-sesti vähemmän, kuin haluaisimme uskoa. Kussakin valintatilanteessa olemme kyllä luoneet mieleemme pitkän aikavälin kertomuksen siitä, mihin kukin valitta-vissa oleva tie meidät veisi. Lopputulos harvoin vastaa edes likimain alkuperäistä kertomustamme, joten matkalla muutamme kertomusta uudelleen ja uudelleen vastaamaan toteutunutta.

Kun hiukan juksaamme itseämme, saamme aikaan sisäisesti ehjän, draaman kaarta hienosti noudattelevan elämäntarinan. Sellaisista aineksista on useimmat merkittävät elämäkerrat tehty. Harvoin, hyvin harvoin löydät tällaisen kirjallisen kunnianosoituksen kohteen, joka valintojaan kuvatessaan aidosti antaisi puhtaal-le sattumalle sille kuuluvan kunnian. Siinä mielessä Sinuhen tilitys elämänvaiheis-taan on fiktiivisenäkin aidompi kuin valtaosa oikeiden nykyvaikuttajien biografi-oista.

Kauaskantoisten ja monimutkaisten vaikutusten vuoksi näiden ”tärkeiden” pää-tösten lopputuloksissa korostuu ennen kaikkea puhdas sattuma – sokea, joskus säälimätön, joskus (mutta aivan liian harvoin) ihana.

Mietitään vaikka opiskelupaikan valintaa. Valintaa tehdessämme tulemme yhtä lailla usein määrittäneeksi myös esimerkiksi sen joukon ihmisiä, joista lopulta löy-tyvät useimmat aikuisiän tärkeimmät ystävämme, liikekumppanimme, jopa puo-lisomme ja mahdollisesti myös ex-puolisomme. Miten kaiken tämän voisi ottaa päätöstä tehdessään huomioon?


Ei sitten niin mitenkään.

Jos päätöksen tärkeyttä katsotaan siitä näkökulmasta, miten hyvin se sallii mei-dän ohjata tulevaisuuttamme haluamaamme suuntaan, moni päätös itsessään ei siis välttämättä ole niin tärkeä, kuin haluaisimme uskoa. Elämä tapahtuu sillä välin, kun teemme pitkän aikavälin suunnitelmiamme. Tämän tajuaminen on huono uutinen kertomuksellemme mutta mahdollisesti yksi tärkeä avain todelli-suuden ymmärtämiseen ja parempaan päätöksentekoon.

Pitäisitkö tällaisiin ”tärkeisiin” päätöksiin sitten rynnätä hetken hurmiossa, kun sellainen sattuu kohdalle? Ei suinkaan – jos sinulle tarjoutuu mahdollisuus nukkua tällaisessa valintatilanteessa yön yli, käytä se toki. Nuku kuin lapsi ja herää aamul-la virkeänä tekemään tärkeää päätöstäsi.

Tiedosta kuitenkin, että tällaisten päätösten rinnalla on huomattavasti suurempi joukko näennäisesti pienempiä päätöksiä, joiden avulla elämää on mahdollista ohjata enemmän. Jos vertaisimme ensin mainittuja ”tärkeitä” päätöksiä jonkinlai-seen moottoripyörämatkan reittisuunnitelmaan, näiden pienempien päätösten voisi sanoa pitävän meidät tiellä, pois ojanpohjalta, viepä reittimme lopulta min-ne tahansa. Ne ovat ohjausliikkeitä ja tilannetajua. Sillä, miten ajetaan, on mat-kanteon kannalta paljon enemmän merkitystä kuin sillä, minne ajatellaan ajetta-van.

Me todella istumme moottoripyörän selässä nurin päin. Hyväksyt sen tai et, juuri nyt pitkän tähtäimen reittisuunnitelma on ainoastaan viitteellinen. Oikeastihan emme kykene tekemään päätöksiä juuri mistään muusta kuin siitä, miten suhtau-dumme selkämme takaa tähän hetkeen syöksyviin tilanteisiin.

Sillä, miten hereillä olemme joka hetki taittaessamme matkaamme, on lopulta alkuperäistä ajosuunnitelmaamme paljon suurempi vaikutus jopa siihen, mihin lopulta päädymme ja olemmeko tilanteeseen tyytyväisiä.

Suunniteltua määränpäätä tärkeämpää siis on, miten ajan joka hetki, juuri nyt. Opiskelupaikan valintaa tärkeämpää saattaa olla, miten suhtaudun jatkuvaan uuden oppimiseen. Työpaikan valintaa tärkeämpää todennäköisesti on, miten suhtaudun pitkin matkaa työtovereihini, esimiehiini, esitettyihin ajatuksiin, joka-päiväisiin itseeni kohdistuviin ja itseni muihin kohdistamiin vaatimuksiin. Puoli-son valintaa huomattavasti tärkeämpää on, miten joka hetki suhtaudun läheiste-ni tarpeisiin.


Näitä pikkupäätöksiä tavataan pitää vähäisempinä, ja niinhän ne itsessään ovat-kin. Mutta kun ketjutamme suuren määrän sellaisia ”pieniä” päätöksiä, joiden aikaperspektiivi on lyhyt ja lopputulos jotenkuten ennustettavissa – juuri sellaisil-la päätöksillä lopulta todella ohjaamme elämäämme.

Kun hyväksymme tämän hetken ja pienten päätösten tärkeyden, meitä voi huo-mattavasti auttaa eteenpäin lyhyt, hersyvästi naurava intialainen munkki, joka halusi opettaa koko maailmaa katselemaan itseään lempeämmin ja olemaan tuo-mitsematta.

Katolisen kirkon paha poikaPaahtava heinäkuun lopun päivä vuonna 1944 Intian Bombayssa: 13-vuotias poi-ka juoksee koko matkan kotoaan synnytyssairaalalle katsomaan äitiään ja vasta-syntynyttä sisarustaan. Juoksija on jännittynyt, muttei suinkaan äitinsä tai vasta-syntyneen terveydentilan vuoksi. Ei. Häntä jännittää syntyneen lapsen sukupuoli. Se tulee nimittäin määräämään pojan oman elämänuran. Jos perheeseen edel-leenkin syntyy hänen lisäkseen pelkkiä tyttöjä, hän on velvollinen ammatinvalin-nallaan takaamaan iäkkäiden, todennäköisesti viimeisen lapsensa nyt saaneiden vanhempiensa toimeentulon. Siinä tapauksessa isä on jo valinnut: pojasta tulee isänsä tavoin rautatieläinen. Jos taas tulokas olisi vihdoinkin poikalapsi, hän olisi vapaa valitsemaan omien mieltymystensä mukaan. Ja ne mieltymykset osoittavat jonnekin täysin muualle kuin rautateille.

Osastolla odottava näky on pojalle mieleinen. On syntynyt pikkuveli. Nuori Antho-ny parahtaa ensi sanoikseen: ”NYT voin ryhtyä jesuiittapapiksi.”

Jesuiittamunkki Anthony de Mellon lapsuudentarinan kertoi maailmalle ensim-mäistä kertaa tuo hänen tarinassaan syntynyt pikkuveli Bill de Mello. Hänen osakseen tuli elättää vanhemmat, ja Anthony-veli pääsi tavoittelemaan unel-maansa katolisen kirkon jesuiittana. Tarina alleviivaa hienosti sattuman (tässä tapauksessa Anthonyn pienemmän sisaruksen kromosomin!) vaikutusta koko elämänkulkuumme. Vielä mielenkiintoisempaa on, että vankasta vakaumuksesta huolimatta Anthonysta kasvoi täysin toisenlainen pappi kuin hän nuoruuden uskonnollisessa kiihkossaan suunnitteli ja kuvitteli varmaksi.

Tulikin kyseenalaistaja ja kuvainraastaja, jonka oppeja Vatikaanin uskonopin kongregaatio kiirehti tuomitsemaan vuonna 1988, vain vuosi de Mellon yllättä-


vän kuoleman jälkeen. Kongregaatiota johti tuolloin kardinaali Ratzinger, joka tunnettiin myöhemmin paavi Benedictus XVI:nä, nykyisen paavi Franciscuksen edeltäjänä.

On todella harvinaista, että katolinen kirkko tuomitsee vääräoppiseksi pappinsa, joka on omistanut koko elämänsä kirkkonsa palvelemiseen.

Kuvainraastajanakin de Mello oli lempeimmästä päästä. Hän ei tuputtanut mitään sanomaa kenellekään – hänellä tuskin edes uskonnollisessa mielessä oli varsi-naista sanomaa. Hänen ainoa virheensä taisikin olla, että hän kertoi rehellisesti ajatuksistaan. Mielenkiintoisesti Waltarin Sinuhekin määrättiin maanpakoon tis-malleen samasta syystä: jotta hänen täysin auktoriteeteista ja ideologioista vapaa ajattelunsa ei villitsisi kansaa. (Kerranhan myös roomalaiset tuomitsivat miehen ristinkuolemaan samoin perustein, mutta se on toinen tarina.)

Mikä isä Anthonyssä hänen omaa kirkkoaan niin loukkasi? Ehkä se, että hän aidosti osoitti kunnioitusta muidenkin uskontojen harjoittajien ja jopa agnostik-kojen vakaumuksille. Hän ei suostunut tuomitsemaan ketään, ainoastaan ymmär-tämään. Siinä, missä virallisen katolisen kirkon opetus ei auttanut ihmisiä eteen-päin, de Mello ammensi heille apua niin buddhalaisten, hindulaisten kuin kristittyjenkin mystikkojen vuosituhantisesta perinteestä. Ehkä de Mellossa pelotti myös se, että hänen opetuksensa ja oppaansa elämäntaidosta olivat tuo-neet avun miljoonille kiitollisille.

Mitä de Mello kuulijoilleen noista perinteistä ammensi? Ehkä oleellisimmin ja yksinkertaisimmin taidon havainnoida omaa itseään, omaa ajatteluaan. Varsi-naista oppia, johon kuulijoiden tulisi uskoa tai joka heidän tulisi omaksua, hänellä siis ei ollut.

Tiedäthän, miten suuri apu jonkun ulkopuolisen omaan itseesi kohdistuva havain-to voi joskus olla. Joissakin mutkikkaissa elämäntilanteissa ulkopuolisen mutta meitä riittävästi tuntevan ihmisen näkökulma voi vaikuttaa ratkaisevasti käsityk-seemme tilanteestamme ja sitä seuraaviin päätöksiimme. Sellaiset tilanteet tosin ovat harvinaisia, eniten siitä syystä, että ulkopuolinen erittäin harvoin todella näkee sisällemme. Mutta joskus harvoin siitä voi olla suunnaton apu.

Me itse sen sijaan kykenemme jatkuvasti näkemään sisimpäämme. Meillä on kyky nähdä itseemme koko ajan, mutta harjoittamattomana sekin taito on puut-teellinen. Oma ajattelumme ja kuva itsestämme on nimittäin muotoutunut niin


vahvasti kaiken oppimamme perusteella, että emme välttämättä osaa katsoa itseämme objektiivisesti. Siksi vaatii harjoittelua nähdä itsemme kuin ulkopuoli-nen.

Juuri tätä taitoa de Mello opetti. Hänen metodinsa oli yksinkertainen, eikä se pohjimmiltaan ollut edes hänen omansa. Sitä on harjoitettu kaikkina aikoina, ja ehkä eniten eri uskontojen niin kutsuttujen mystikoiden piirissä. Mutta siinä sinänsä ei ole mitään uskonnollista.

Metodiin kuuluu oleellisesti käsitteellinen erottelu, jossa itse jaetaan kahteen osaan. De Mellon määritelmä mukaan on tarpeen erottaa toisaalta havaintojen kohteena oleva minä ja toisaalta havaintoja tekevä minä. Mitä minän erottelu kahteen tällaiseen komponenttiin tarkoittaa? Yksinkertaisesti sitä, että ihmisen mieli kykenee tekemään havaintoja itsestään, siis olemaan tietoinen itsestään. Ihmisen minä voi jonakin hetkenä olla esimerkiksi tunnekuohun vallassa – ja samaan aikaan minä voi tulla tuosta tunteesta tietoiseksi ja tarkastella sitä ikään kuin ulkopuolisena. Vastauksena kysymykseen, kuka silloin havainnoi ja ketä, voi-daan minä jakaa noihin kahteen toimijaan: havaintoja tekevään ja havaintojen kohteena olevaan. Erottelu on puhtaan käytännöllinen, jotta voisimme puhua sii-tä, mitä koemme näissä tilanteissa tapahtuvan.

Annan konkreettisen esimerkin. Mieti hetki vaikka tilannetta, jossa olet erittäin kiukkuinen. Kiukku on niin voimakas ja selväpiirteinen tunnetila, että sitä on help-po käyttää esimerkkinä. Yleinen hyvä neuvohan on, että kiukkuisena ei kannattai-si tehdä päätöksiä, vaan kannattaisi odottaa voimakkaan tunnetilan laantumista. Kiukkuisena ei ylipäätään kannata ryhtyä juuri mihinkään, minkä haluaa todella onnistuvan, ei oikeastaan edes leivän voiteluun.

Vaikka tässä pidättäytymisessä onnistuisikin, ongelmaksi voi muodostua se, että kiukku kestää kauan. Vaihtoehtoina näyttäisi siis olevan joko tehdä huonoja pää-töksiä kiukkuisena tai antaa kiukun halvaannuttaa kyvyn päättää yhtään mitään.

Tunteen armoilla olemiselle on kuitenkin vaihtoehto. Kuvittele nyt, että kesken pahimman kiukunpurkauksesi tulisit tietoiseksi omasta kiukustasi, näkisit sen sel-västi ja pystyisit toimimaan ja tekemään päätöksiä kiukustasi välittämättä. Se on täysin mahdollista. Itsehavainnoinnin tekniikka mahdollistaa sen. Havaintojen kohteena oleva minä voi olla miten kiukkuinen tahansa. Havaintoja tekevä minä taas voi olla tyynen rauhallinen tarkkailija, joka toimii kiukusta välittämättä sen mukaan, miten haluaa.


Tähän pystyäksesi sinun täytyy vain opetella havainnoimaan, siis katselemaan itseäsi oikein. Tekniikka siihen on onneksi maailman yksinkertaisin.

Itseään havainnoivan tulee katsoa kaikkea itsessään tapahtuvaa ikään kuin se tapahtuisi jollekulle toiselle, niin ulkopuolisena ja objektiivisesti kuin mahdollista. Havainnoija on passiivinen katselija. Hän ei arvostele tai sekaannu siihen mitä näkee – hän ainoastaan havainnoi.

Itsehavainnointi on siis toteavaa. Se ei tarkoita itsensä arvioimista. Pikemminkin se on täysin arvostelusta ja tunteista vapaata katselua. Joitakuita tässä auttaa, jos he mielessään jopa kuvittelevat katselevansa itseään etäisyyden päästä – mutta se ei ole välttämätöntä.

Itseään havainnoiva huomaa esimerkiksi kiukkunsa, mutta ei yritäkään tehdä mitään muuttaakseen sitä. Hän vain tunnistaa kiukun ja... antaa sen olla. Päätök-senteon kannalta ratkaisevaa on, mitä tapahtuu sen jälkeen. Kiukkunsa tiedosta-va havainnoija kykenee olemaan samastumatta tähän kiukkuun ja toimii siitä välittämättä. Kun tulet tietoiseksi kiukustasi, sen ei enää tarvitse ohjata toimin-taasi. Voisi sanoa, että se, joka todella onnistuu jakamaan minänsä havaintojen tekijään ja havaintojen kohteeseen, kykenee myös riistämään päätöksentekoval-lan havaintojen kohteena olevalta minältä ja pitämään sen yksinomaan havainto-ja tekevällä minällä.

Päätöksenteossa, kirkkaassa ajattelussa ja tarkoituksenmukaisessa toiminnassa ongelmien lähde on juuri se, että nämä kaksi minää samastetaan. Ratkaisu ongel-maan on harjaannuttaa itsensä pitämään ne erillään, tai siis tulemaan tietoiseksi minästään. Silloin voit tehdä päätöksesi täysin riippumatta siitä, millaisten tuntei-den vallassa milloinkin rimpuilet.

Tehtävä ei siis ole tukahduttaa tunteita. Tunteet kuuluvat ihmiselämään. Tietoi-suus itsestä ei tarkoita ilman tunteita elämistä. Mutta se tarkoittaa, etteivät ne ohjaa sinua, ellet sitä aivan välttämättä halua.

Jotkut ikävät tunteet, kuten pelko, eivät edes ole kokonaan tukahdutettavissa, vaikka moni pitää sitä tavoitteenaan. Pelollakin on tehtävä, ja täysin peloton ihminen olisi itse asiassa yhtä haavoittuvainen kuin täysin kipuaistiton ihminen. Tavoite ei olekaan päästä irti pelosta vaan oppia suhtautumaan paikalle vääjää-mättä hiipivään pelkoon. Pelostaan oikealla tavalla tietoinen ihminen säilyttää täysin toimintakykynsä, vaikka pelkäisi miten paljon. Onkin kaksi aivan eri asiaa tuntea pelkoa ja antaa pelolle valta.


De Mello on kirjoittanut yksinkertaisen harjoituksen, jota hän kehottaa toista-maan uudestaan ja uudestaan, niin että siitä tulee ikään kuin automaatio, jolloin olemme lopulta aina tietoisia tunteistamme emmekä pidä niiden seurauksia vää-jäämättöminä. Harjoitusta on hyvä tehdä niin usein, että siitä tulee suorastaan tapa olla. Jotta itseään kykenisi havainnoimaan kaikkein vaativimmissa tilanteis-sa, on paras alkaa luoda sille tukevaa pohjaa aivan arkipäiväisimmässä, vähem-män haastavassa tekemisessäkin.

Itse sovellan de Mellon harjoitusta edelleen aivan tietoisesti päivittäin, ja siitä on jo tullut paljolti kaiken tekemiseni ja olemiseni taustavoima.

Harjoituksessa on neljä askelta:

1) Katsele itseäsi kuin ulkopuolinen ja tunnista itsessäsi olevat tunteet.2) Ymmärrä, että tunteet ovat ainoastaan sinussa; ne eivät ole ulkoisessa

todellisuudessa.3) Älä samastu tunteisiin – ne eivät ole minän oleellinen osa vaan jotakin,

joka tulee ja menee.4) Ymmärrä, että kun itse muutut, kaikki muuttuu.

Tähän saakka olemme käsitelleet pääasiassa askelia 1–3, itsen havainnointia. Askel 2 tarkoittaa, että kun tulemme tietoisiksi tunteistamme, on tärkeää tunnis-taa myös se, että tunteet todellakin ovat ainoastaan meissä itsessämme. Ne eivät ole olemassa ulkopuolellamme – me itse olemme keittäneet ne kasaan. Niihin ei siksi sisälly mitään pakkoa, joka väistämättä ohjaisi meitä tiettyyn suuntaan, vaan me olemme itse niistä vastuussa. Askel 3 tarkoittaa, että kun tulemme tietoisiksi havaintojen kohteena olevaan minään vaikuttavista voimista, pidämme päätök-senteon vallan ainoastaan havaintoja tekevällä minällä. Koska olemme itse syn-nyttäneet tunteemme, ei ole mitenkään välttämätöntä, että suhteessa ulkomaa-ilmaan toimimme niiden vallassa. Voimme valita toisin, jos haluamme.

Askeleeseen 4 menen hieman myöhemmin. Sitä ennen katsotaan, mitä sisäisen maailman havainnoinnista ja ensimmäisestä kolmesta askeleesta välittömästi seuraa. Viimeinen askel on looginen seuraus kolmen edellisen ymmärtämisestä.

Mitä sisäisen maailman havainnoinnista seuraa


Harjoituksen tuloksena tulet yhä tietoisemmaksi omasta itsestäsi: tunteistasi ja siitä, miten ne ovat omiaan vaikuttamaan siihen, mitä ajattelet ja teet. Opit teke-mään päätöksiä täysin niistä riippumatta. Voisi jopa sanoa, että havaintoja tekevä minäsi on nyt se, joka tekee päätökset. Mitä se sitten muuttaa päätöksenteossa?

Ratkaisevan paljon.

Et enää päätöksissäsi väistämättä reagoi siihen, mitä ulkopuolinen maailma sinus-sa aiheuttaa. Reagoinnin sijasta kykenet tekemään johtopäätöksiä itsenäisesti ja toimimaan niiden pohjalta. Käytännössä otat vallan päättää takaisin itsellesi. Ja ennen et edes tiennyt antaneesi sitä muille!

Suututko edelleen, nyt kun olet tietoinen tunteistasi? Totta kai suutut. Mutta sen sijaan, että suutuksissasi reagoisit kiukustasi käsin, olet siitä tietoinen ja toimit tietoisesti valitsemallasi tavalla. Kiukku tai suuttumus on tietenkin helppo ja jopa hieman liian itsestään selvä esimerkki kirkasta ajattelua haittaavasta tunteesta. Kiukku, viha ja suuttumus eivät olekaan suurimmat ongelmamme arkipäivän pää-töksenteossa, koska ne ovat niin helposti tunnistettavissa. Moni meistä on elä-mänsä aikana tehnyt jo niin monta virhettä näiden äärimmäisen negatiivisten tunteiden vallassa, että on harjaantunut odottamaan sellaisen tunnereaktion ohi menemistä ennen päätöksiin ja toimiin ryhtymistä. Osaat jo olla kirjoittamatta sähköpostia vihaisena? Hyvä. On kuitenkin valtava määrä muita tunteita, jotka ovat sitäkin salakavalampia.

Tällainen on esimerkiksi miellyttämisen tarpeemme. Se todennäköisesti tappaa enemmän ihmisen omaa ajattelua ja aloitekykyä kuin mikään muu tunne, sillä yksittäisenä tunteena ja tarpeena se lienee kaikkein helpoiten ulkopuolisten hyväksikäytettävissä.

Mieti, mitä meille yleensä tapahtuu, kun meitä kehutaan. Tulemme useimmiten hyvälle mielelle. Pidämme hyvästä mielestä ja olemme valmiit tekemään työtä sen eteen, että kehuja pysyy kannassaan. Entäs kun saamme moitteita? Useim-miten otamme ne itseemme ja olemme valmiit tekemään jotain, jotta meistä taas tykättäisiin. Olemme perustavasti virittyneet niin, että kiitos kohottaa ja arvostelu painaa mieliämme. Aina siihen asti, että opimme näkemään itsemme ja tunnistamaan tämän vaikutuksen. Miten hölmöiltä alammekaan omasta mieles-tämme vaikuttaa!

Siksi erityisesti työelämä on kuin saippuaoopperaa: yhtä reaktiota toisen perään. Työ osana organisaatiota on monille alituista reagointia erilaisiin itsetuntoa nos-


taviin ja painaviin viesteihin. Osana organisaatioita ohjaudumme usein vahvasti ulkoapäin. Eikä tämä koske ainoastaan viestintää ja vaikuttamista ”ylhäältä alas-päin”. Myös johtajiin vaikutetaan samalla mekaniikalla.

Voit olla varma, että mitä korkeammassa asemassa ja mitä pidempään olet ehti-nyt olla organisaatiossasi, sitä yksityiskohtaisempia ovat alaistesi käsitykset siitä, millä erityisillä keinoilla sinuun vaikutetaan – erityisesti siitä, mikä silittää sinua myötäkarvaan. Tämä on väistämätöntä ja luonnollista, sillä sinä itse olet aikojen saatossa opettanut heille kaiken tarvittavan siitä, mikä juuri sinua liikuttaa.

Ja nämä metodit ovat hyvin tehokkaita, sillä jokaisella johtajalla on heikot koh-tansa, jotka ovat lisäksi kohtalaisen muuttumattomia. Jokaisella huoneesi ovesta sisään marssivalla on jokin käsitys siitä, mikä sinuun tepsii, ja näistä keinoista jopa vaihdetaan alttiisti tietoa alaistesi kesken.

Itsehavainnointi tosin pystyy avaamaan nämäkin mekanismit ja vähentämään tiedostamatonta altistumista vaikuttamiselle. Ja eikö aivan jokaisessa asemassa tehdassalista kulmahuoneeseen olisikin paljon hauskempaa tehdä johtopäätök-sensä ja toimia enemmän esitettyihin argumentteihin kuin manipuloiden lähetet-tyihin ärsykkeisiin nojautuen?

Tietoisuus arvostelunpelostamme ja imartelunhalustamme vapauttaa meidät saippuaoopperan näyttelijöistä jälleen niiksi todellisiksi oman elämämme päättä-jiksi, joita haluaisimme olla.

Kun päätöksiisi yritetään vaikuttaaOlen ottanut tavaksi haastatella ihmisiä elämän pienistäkin ilmiöistä ihan vain paremmin ymmärtääkseni niitä. Teen sitä paljon työkseni mutta joskus myös vapaa-ajalla. On hämmästyttävää, miten syvästi ihmisten käyttäytymistä on mahdollista alkaa ymmärtää jo muutamalla oikein tehdyllä haastattelulla.

Tein ystäväpiirissäni kerran pienen tutkimuksen suihkussakäymisestä. Kyllä. Olin nimittäin mielestäni havainnut omassa itsessäni jotain merkillistä, ja siksi halusin tutkia, mitä ihmiset yleensä ajattelevat suihkussa ollessaan.

Tunnethan tilanteen: oli elämä miten hektistä tahansa, aina on pysähdyttävä suo-rittamaan tiettyjä perustoimintoja, ja ne tarjoavat usein kaivatun tauon perus-


puurtamiseen. Yksi miellyttävimmistä pakkotauoista on peseytyminen lämpimäl-lä vedellä. Se on ikään kuin miniloma; edes omat lapset eivät voi häiritä suihkussa seisovaa, kun ovi on lukossa. Siinä rentoutuessa mielemme saa hiukan lisää tilaa – ja mihin se hakeutuukaan.

Kun kävimme läpi ystävieni suihkuajatuksia, valtaosa heistä kertoi voittavansa suihkussa väittelyitä! Tämä tuli osalle heistä itsestäänkin yllätyksenä, mutta sitä he todella tekevät suihkussa seistessään. Heidän päänsä täyttyy kesken olevista keskusteluista, usein kiivaista sellaisista. Suihkussa he pääsevät näissä keskuste-luissa viimein niskan päälle, ja päänsä sisällä todella voittavat väittelyitä esimies-tensä, työtovereittensa ja puolisoittensa kanssa!

Kun meillä vihdoinkin on mahdollisuus rentoutua, myös kaikki patoutunut ja väki-sin taka-alalle työnnetty vyöryy ensimmäisenä esiin. Siksi suihkussa ollessaan yllättävän moni käy mielessään läpi vaikeita vuorovaikutussuhteitaan ja uskaltaa kerrankin antaa takaisin kuten haluaisi.

Jos tämä tuntuu tutulta, käsissäsi voi olla ongelma.

Yleinen suihkukäyttäytymisemme on vain oire sitä, että emme ole olleet päivit-täisessä vuorovaikutuksessamme riittävän hereillä. Meihin on vaikutettu, ja olem-me olleet sen edessä voimattomia. Suihkussa keskustelut sitten käydään niin kuin ne haluttaisiin käydä, jos vain kykenisimme toimimaan keskusteluissamme viile-än rauhallisesti.

Emme ole olleet hereillä työpäiviemme aikana ja havahdumme sitten ajattele-maan, kun vihdoin rentoudumme, vaikkapa keskellä lomaa. Siksi kai moni myös sairastuu heti jäätyään lomalle, ja usein lyhyehkö loma ei tunnu auttavan työpe-räiseen stressiin laisinkaan.

Paljon hauskempaa toki olisi rentoutuessaan vain rentoutua.

Tämäkin muuttuu, kun tulet tietoisemmaksi muiden ihmisten vaikutuksesta ajat-teluusi ja toimintaasi. Niin käy vääjäämättä, kun alat harjoittaa itseäsi tietoisem-maksi omista tuntemuksistasi. Kuulet edelleen keskustelukumppanisi samalla tavalla kuin ennenkin, mutta sen lisäksi kuuntelet nyt myös itseäsi ja huomaat: Hitto, tuohan aiheuttaa minussa ylpeyttä! Tai surua. Tai pelkoa. Tai ihan mitä vain. Huomaat, että keskustelukumppanisi on vääntänyt taas jostain ruuvista (ehkä


jopa itse sitä tiedostamatta!), ja se synnyttää sinussa tunteen, joka tuntuu pakot-tavan toimimaan jollakin tietyllä tavalla. Mutta pakko poistuu, jos näet tilanteen selvästi.

Olet ehkä jo tottunut seuraamaan keskustelukumppanisi ilmeitä. Olet pakosti nimittäin ainakin tiedostamattomalla tasolla virittynyt tarkkailemaan, mitä ympä-rilläsi olevien ihmisten kasvojen lihasten pienimmätkin liikkeet tarkoittavat. Kiin-nität ehkä tietoisestikin huomiota keskustelukumppanisi yhtäkkiä suureneviin sieraimiin, jotka saattavat ilmaista esimerkiksi vihastumista. Yritä seuraavaksi tarkkailla, miten salamannopeasti nuo ilmeetkin vaikuttavat siihen, mitä tunnet hänen kanssaan jutellessasi. Jos keskustelukumppanisi kasvot ilmaisevat vähän-kään vihaa, aistit sen aina, ja ainakin jollain tasolla se saa sinut varpaillesi.

Tulet yhtäkkiä tietoiseksi valtavasta määrästä sinuun vaikuttavia asioita – mahta-vaa! Mitä sitten pitäisi tehdä? Torjuako vaikuttamisyritykset?

Ei mitään. Tietoisuus riittää. Itse asiassa kaikki, mitä lisäät siihen, vain pahentaa tilannetta.

Kokemukseni mukaan kaikkein kiusallisimpia tilanteita kokoushuoneissa tai kah-denkeskisessä kommunikaatiossa koetaan juuri silloin, kun joku on tehnyt toisen vaikuttamisyrityksen näkyväksi tai muuten alkanut torjua sitä. Imarteliko myynti-mies kenties sinua, mahdollista asiakastaan? Hyvä – huomauta siitä, ja tunnelma ei koskaan palaa ennalleen. On kuin jotain yhteisesti sovittua sääntöä olisi vaka-vasti rikottu. Vaikuttamisyritykset ihmisten välillä ovat tabu, ja aina ne yritykset eivät ole edes tietoisia.

Kun siis tulet tietoiseksi vaikuttamisyrityksistä... älä tee mitään. Katsele itseäsi ja hymyile sille sisäiselle pienelle törpölle, joka hetken aikaa tunsi olonsa hyväksi, kun joku silitti sitä myötäkarvaan, tai huonoksi saadessaan vastakarvaan. Rakasta sitä surkimusta sisälläsi, ja jatka eteenpäin. Havainnoi itseäsi mutta ole muiden kanssa vuorovaikutuksessa kuten ennenkin.

Keskustelin kerran erään todella kokeneen konsultin kanssa, joka halusi myydä minulle ajatuksen yhteisestä hankkeesta. Olin tutustunut tämän vanhemman herran kirjoituksiin ja huomannut, että hän kertoi olevansa ns. NLP-tekniikan aktiiviharjoittaja. En itse tiedä NLP:stä (neuro-linquistic-programming) juuri mitään, mutta olin samassa yhteydessä törmännyt keskusteluun siitä, miten


NLP:tä voi käyttää ihmisiin vaikuttamisessa. Se toimii siten, että alat jäljitellä kes-kustelukumppanillesi tyypillisiä eleitä. Tämä auttaa ilmeisesti muodostamaan välillenne siteen, joka saa teidät pitämään enemmän toisistanne.

Vanhempi konsultti miellytti minua, ja keskustelumme soljui mukavassa henges-sä, vaikka hänen ehdotuksensa olikin minulle vaikea. Heräsin yhtäkkiä kesken keskustelun johonkin. Minulla on nimittäin erittäin omituinen tapa uusiakin ihmi-siä tavatessani ja heidän kanssaan vaikeista asioista keskustellessani nostaa käte-ni niskani taakse ristiin ja nojata tuolilla reilusti taaksepäin. Äitini kielsi aina minua keinuttamasta tuolia, mutta jostain syystä tämä asento rentouttaa minua keskit-tyessäni analysoimaan jotain yhdessä muiden kanssa. Nyt tuijotin pöydän toisel-le puolelle ja näin tämän pukuun sonnustautuneen herran täsmälleen samassa asennossa. Päässäni alkoivat soida pienet hälytyskellot… niinpä tein testin, ja nojasin yhtäkkiä eteenpäin ja nostin käteni ristiin polven päälle.

Ei aikaakaan, kun flanellipukuinen konsultti teki saman. Taika oli murrettu.

Tästähän tulee hauskaa, ajattelin. Palaveri jatkui vielä puolisen tuntia, ja aloin itse jäljitellä vastapuoleni lempieleitä, äänenkäyttöä myöten. Meillä oli lopulta kaikin puolin mukava kokous, mutta se ei lopulta johtanut mihinkään yhteiseen projek-tiin. Mitä olisikaan tapahtunut, jos olisin paljastanut konsultin NLP-kortin ääneen? Todennäköisesti meillä olisi ollut edessämme ikävä loppukokous, eikä edelleen-kään yhteistä projektia. Koko suhteemme olisi vaurioitunut. Nyt lähdimme molemmat ulos hyvillä mielin, minä ehkä jopa huvittuneempana kuin hän. En tie-dä, huomasiko hän edes kaikkea, mitä tapahtui.

Jos huomaat jonkun pyrkivän vaikuttamaan sinuun tiedostamattomalla tasolla ja haluat välttämättä tehdä asialle jotain, pelaa mieluummin tilannetta ja sinuun vaikuttamaan pyrkinyttä kuin shakkia. Tee vastasiirto ja testaa, miten hereillä vastapuoli itse on.

Alitajuiset vaikuttamispyrkimykset ovat läheistä sukua jollekin, mitä kutsumme piilotetuiksi agendoiksi. Piilotetut agendathan ovat julkilausuttujen tavoitteiden rinnalla eläviä toimijoiden todellisia tavoitteita, joista ei kuitenkaan voida syystä tai toisesta puhua.

Aina silloin tällöin joku kauhistelee, että työpaikka on täynnä piilotettuja agendo-ja. Totta kai on! Ja (vähintään) yksi niistä kuuluu kauhistelijalle itselleen. Asia on tragedia ainoastaan, jos hän ei itse tule tietoiseksi edes omista todellisista tavoit-teistaan – harvoinhan ne ovat täsmälleen samat kuin organisaatiolla. Jokainen


organisaatio, jokainen kokoushuone, jokainen tiimi, jokainen esimies–alaissuhde on siksi täynnä piilotettuja agendoja, sillä jokaisella meistä on oma agendamme. Vaikka meiltä vietäisiin kaikki, viimeisenä meille jää omat julkilausumattomat tavoitteemme.

Ja toisaalta: mikään inhimillinen vuorovaikutustilanne ei kestä sitä, että kaikki pii-lotavoitteet todella kannetaan esille. Siksi jopa kaikkein turvallisimmassa paikas-sa käsitellä agendoja, nimittäin terapeutin ja potilaan keskustelussa, vain toisella on siihen lupa.

Mutta jokaisessa suhteessa on piilotettu agenda, halusimme tai emme. Parasta siis tottua ajatukseen ja tulla omista agendoistaan tietoiseksi.

Pelottaako? Ei se mitään.Merkittävimpiä alitajuisen vaikuttamisen keinoja on saada vastapuoli tavalla tai toisella pelkäämään. Esimies–alais-suhteissa se on toiseen suuntaan jopa epärei-lun helppoa ja varmasti juuri siksi niin yleistä.

Sanoin jo aiemmin, että tarkoitus ei ole päästä eroon kaikesta pelosta. Täysin peloton ihminen on vailla fyysistä ja sosiaalista itsesuojeluvaistoa. Pelolla on siksi takuulla paikkansa, mutta ajajan paikalle sitä ei silti saa päästää.

Aivan samoin maailma tulee myös takuuvarmasti aina olemaan täynnä pelolla johtajia. Yksi ehkä väistyy, toinen tulee tilalle. Todella onnistuakseen hekin tarvit-sevat kuitenkin niitä, jotka suostuvat johdettavaksi pelolla. Pelostaan tietoiseksi tullut ihminen ei siihen välttämättä enää suostu.

Pelostaan tietoinen ihminen on vapaa vastaamaan pelotteluun kuin filosofi Diog-enes tavatessaan keisari Aleksanteri Suuren. Kun keisari törmäsi filosofiin kesken maailmanvalloituksensa, hän kysyi tältä, voisiko tehdä jotain filosofin hyväksi. Diogeneksen edessä seisoi senhetkisen maailman hallitsija (ja takuulla sellainen pelolla johtaja, että pahinkin työyhteisön öykkäri vaikuttaisi hänen rinnallaan kuoropojalta). Ja mitä Diogenes pyysi? Että keisari väistyisi auringonvalon tieltä.


Tarinan mukaan Aleksanteri Suuri vastasi: ”Jos en olisi Aleksanteri, olisin Dioge-nes.” Parhaimmillaan pelolla johtajan ja alaisen välille voi syntyä aivan uudenlai-nen yhteys, jos tämä ei suostu hänelle valmiiksi ajateltuun rooliin. On toki vielä mahdollisempaa, että johtajan loukattu ego vaatii niskoittelijalle rangaistusta. On ihme, ettei Diogenes päässyt tuossa hetkessä hengestään.

Pelkäsikö Diogenes? Emme tiedä, mutta uskon, että syytä ainakin olisi ollut. Pel-ko ei kuitenkaan vaikuttanut siihen, mitä hän vastasi keisarille. Miellyttämisen halu tai rangaistuksen pelko ei enää ohjannut häntä suhteessa muihin.

Harjoittaessasi tietoisuutta pelkäät edelleen silloin tällöin. Mutta huomaat itsesi vapaaksi olemaan välittämättä tuosta pelosta. Et tietenkään todennäköisesti pys-ty vaikuttamaan siihen, johtaako joku yläpuolellasi oleva pelolla, koska sinulla ei ole valtaa ihmisiin ympärilläsi. Mutta sinulla itselläsi on kaikki valta päättää, joh-taako hän pelolla juuri sinua.

Työyhteisöissä kuulee nykyisin erityisen usein myös manattavan sitä, että epäon-nistuminen ei ole sallittua ja että siksi ihmiset eivät yritä riittävästi. Itsekin yllätän edelleen itseni tämän tästä tekemästä niin. Jos todella olisin noina hetkinä itsel-leni ja muille täydellisen rehellinen, jatkaisin valitustani sanomalla: ”...ja minä pel-kään, että minua arvostellaan epäonnistumisesta, ja se pelko estää minua yrittä-mästä.” Sillä siitähän on oikeasti kysymys!

Kumpi sinua todella pidättelee yrittämästä: sekö, että organisaatiossasi ei pidetä epäonnistumisesta (mikä varmasti pitää paikkansa, jos niin sanot), vai se, että pelkäät tällaisen organisaation esittämää arvostelua? Mikä on ensimmäisen vai-kutus ilman jälkimmäistä?

Siksi siinä, että puolustaa epäonnistumisen kulttuuria tai manaa työnantajaansa tai jotakuta muuta tahoa epäonnistumisen pelosta, ei ole vielä mitään ansiota. Ainoastaan se, joka toimii siitä huolimatta, on selkeästi ymmärtänyt jotain. Orga-nisaatiossa vallitseva epäonnistumisen pelko on kaikille muille vain tekosyy.

Mitä merkitystä on sillä, että joku ei siedä epäonnistumista, jos et itse ole enää riippuvainen kenenkään kiitoksesta tai moitteesta ja vain toimit? Jos todella halu-at yrittää ja sietää epäonnistumisen mahdollisuutta, tiedät varmasti, kumpaa reittiä asioiden tila on helpommin muutettavissa: muuttamalla itseäsi vai organi-saatiotasi?


Tästä on kysymys de Mellon harjoituksen 4. askeleessa, jossa luvataan: ”Kun itse muutut, kaikki muuttuu.”

Kun itse muutut, kaikki muuttuuAnthony de Mello kertoo riemastuttavan tarinan miehestä, joka menee vaivoi-neen lääkärin vastaanotolle:

Lääkäri: ”Hyvä, ymmärrän oireilunne. Tiedättekö, mitä aion tehdä? Määrään lää-kettä naapurillenne.”Potilas: ”Kiitos paljon tohtori. Tunnen oloni jo paljon paremmaksi.”

Kaikki ongelmani ratkeaisivat, jos minulla vain olisi valta muuttaa muita ihmisiä mieleisikseni. Minulla ei ole epäilystäkään, etten valitsisi sitä vaihtoehtoa, mikäli sillä välttäisin muuttumasta itse. Ei pienintäkään epäilystä.

Useimmat parisuhteessa elävät tietävät, miten vähän valtaa meillä on muuttaa ketään muuta kuin itseämme. Silti monet yrittävät ja viettävät 40 tai jopa 50 vuotta yrittäen tehdä toisesta mieleisensä. Ja epäonnistuvat toistuvasti. Parisuh-de on hyvä vertailukohta, kun alamme miettiä mitä tahansa muuta pyrkimystäm-me muuttaa ihmisiä. Jos jopa läheisin, kaikkein intiimein kanssakäymisen suhde antaa meille niin vähän vipuvoimaa toisen ihmisen muuttamiseen, mitä voimme sanoa vivun voimakkuudesta muissa suhteissa?

Haaveilet kokonaisen organisaation muuttamisesta, mutta vaikutusvaltasi ei riitä edes yhden ihmisen todelliseen muuttamiseen! Tai vielä hullumpaa: onhan niitä-kin, jotka alkavat lähtökohtaisesti muuttaa ei enempää eikä vähempää kuin maa-ilmaa, ja asettavat vielä onnellisuutensa edellytykseksi, että onnistuvat siinä!

Silti jotkut harvat onnistuvat siinäkin. Miten?

Yksikään alkuperäislähde ei pysty vahvistamaan, että Mahatma Gandhi olisi jos-kus oikeasti sanonut: ”Ole se muutos, jonka haluat nähdä maailmassa.” Hänen olisi kuitenkin ollut hyvä sanoa niin, sillä sanoissa on hurja viisaus.

Mitä noilla sanoilla oikeasti tarkoitetaan? Useinhan sanontaa tulkitaan jotenkin mahtipontisesti, ikään kuin se tarkoittaisi, että ENSIN muutetaan itseä JA SITTEN lähdetään muuttamaan maailmaa. Todellisuudessa siinä sanotaan ainoastaan,


että muuta itseäsi. Piste. Loppu tapahtuu, jos tapahtuu. Sinä et voi tehdä sille mitään. Ja kaikkein turhinta maailmassa olisi alistua pelolle siitä, ettei niin tapah-du.

Jos päämäärämme todella on muuttaa maailmaa, se on – kirjaimellisesti – melko masentava tavoite. Sinä hetkenä taas, kun alamme toimia vähät välittämättä sii-tä, muuttuuko maailma mukanamme, olemme rentoja ja vapaita muuttamaan kaikkea sitä, mihin meillä on valtaa. Nimittäin vasta kun meille on täydellisen yhdentekevää, muuttuuko maailma, lakkaamme puristamasta mailaa, lakkaam-me jännittämästä, onnistummeko mahdottomassa tavoitteessamme. Silloin saat-taa kuin saattaakin syntyä jotain, mikä todella muuttaa myös muita kuin itseäm-me.

Silloin olemme kuitenkin jo ajat sitten alkaneet nähdä maailman toisin: egomme ei enää vaadi meitä muuttamaan mitään muuta kuin minkä voimme. Tämän oivaltaminen on keskeistä hyvinvointimme ja onnellisuutemme kannalta.

Ihminen on heitetty maailmankaikkeuteen paljolti sattuman armoille. Joku meis-tä saa jo synnyinlahjaksi mahdollisuuden muuttaa isojakin asioita ympärillään; toiselle ei suoda minkäänlaisia mahdollisuuksia, vaikka hän pyrkisi sellaiseen ase-maan koko elämänsä. Onko tämä oikeasti toisen ansio tai toisen vika? Jos jokai-nen meistä todella on oman onnensa seppä, toisilta puuttuu jo lähtötilanteessa sekä vasara että alasin.

Itsestään tietoinen ihminen kykenee kuitenkin muuttamaan itseään, täysin talou-dellisesta ja sosiaalisesta asemastaan riippumatta. Se on tärkeintä. Ainoastaan itsestään tietoinen ihminen kykenee todella olemaan oman onnensa seppä toi-miessaan milloin missäkin mikrokosmoksessaan: perheessä, työpaikalla, asuin-ympäristössään.

Puhuin jo edellä suihkussa käymisestä eräänlaisena minilomana. Mietitään ihan oikeita lomia, jotka Suomessa voivat onnellisesti olla jopa useiden viikkojen mit-taisia. Miksi loma joskus toimii paremmin kuin muulloin? Melko usein onnistun itse irtautumaan työstressistä, kun lähden matkoille. Totta kai jo se, että matka-kohteissa on hyvin vähän asioita, jotka muistuttaisivat minua työtehtävistäni, auttaa. Uskon kuitenkin, että vähintään yhtä suuri vaikutus on turistin asenteella-ni: vain katselen ja yritän ymmärtää näkemääni, mutta en yritä muuttaa juuri mitään, koska minulla ei vieraana ole siihen valtaakaan. Lisäksi ymmärrän pian lähteväni – useimmista paikoista jopa lopullisesti.


Mitä jos suhtautuisin koko maailmaan tällä tavoin, kuin turisti? Sillä totuuden nimissä sehän minä olen.

Kaiken pelolla johtamisen alkukoti: perhePienten lasten isänä olen itse pelolla johtamisen mestari. Uskon, että useimmat meistä perheellisistä ovat.

Ihminen syntyy vailla monimutkaisia kognitiivisia malleja, mutta moni on jo var-haiskeski-ikään mennessä oppimiensa mallien vuoksi henkinen raunio. Yksi kaik-kein tuhoisimmista malleista opetetaan meille jo lapsena: sen mukaan on vaaral-lista, jos joku on meille vihainen.

”Jos Mikko et nyt ala totella, äiti suuttuu.” Tuntuuko tutulta? Metodi on lasten kaitsemisessa niin tehokas, että huomaan soveltavani sitä omiin lapsiini kuin automaattisesti, vaikka ymmärränkin sen tuhoisuuden. Mikäänhän ei tunnu pitä-vän lasta aisoissa sen paremmin kuin uhka vanhemman vihasta ja hylkäämisestä. Sanoinhan, että niin kauan kuin on pelolla johdettavia, on myös pelolla johtamis-ta. Lapsia on epäreilun helppo johtaa pelolla.

Toinen aivan yhtä vaarallinen on malli, jota myös tunnistan itse monistavani suku-polvien ketjussa alaspäin: sen mukaan anteeksi ei voi antaa ilman, että anteeksi-annon kohde sitä pyytää.

Mallin seurauksena monet meistä marssivat läpi koko aikuisikänsä kantaen seläs-sään niitä lukuisia loukkauksia ja vääryyksiä, joita kukaan ei pyytänyt anteeksi. Omituista tässä lapsena oppimassamme mallissa on, että falskikin anteeksipyyn-tö tuntuu riittävän.

Mieti tilannetta, jossa useita pieniä lapsia on kokoontunut leikkimään, niin että heidän vanhempansa ovat koko ajan kuulo- ja näköetäisyydellä. Tuskin kuluu edes paria tuntia ilman, että patistamme jotakuta pyytämään toiselta anteeksi. Joku lapsista tuntee toisen loukanneen, ja yleensä loukkaajan isä tai äiti puuttuu tilanteeseen. Hän vaatimalla vaatii kaiken muun mahdollisen hyvityksen lisäksi anteeksipyyntöä loukkaajalta, ja loukatun osa on seisoa vieressä odottaen anteeksipyyntöä, vaikka olisi mieluummin jo jatkamassa leikkiä. Lopulta loukka-uksesta syytetty lapsi murtuu ja seuraa näytelmä, jossa pyydetään anteeksi, annetaan anteeksi ja halataan. Kukaan aikuisista läsnäolijoista ei oikeasti usko,


että kenessäkään liikahtaisi mitään erityisen syvää, mutta lapset oppivat, että näin anteeksianto tapahtuu. Tai ehkä he jopa uskovat asioiden olevan nyt maail-massa paremmin. Tässäkin on yksi ihmiselämän tragedian juuri.

Anteeksi pyytämisen opettamisessa ei kai sinänsä ole mitään väärää, mutta kat-sotaan asiaa loukkauksen kärsineen lapsen näkökulmasta: tulemme samalla opettaneeksi, että aito anteeksi antaminen vaatii myös anteeksipyynnön. Tässä sukupolvien ketjussa ties miten monta vuosituhatta toistuneessa tanssissa luovu-tamme siten joka sukupolvessa aivan vapaaehtoisesti toisille ihmisille vallan päät-tää, miten toivumme loukkauksista!

Anteeksi antaminen ei todellakaan vaadi anteeksipyytämistä, eikä edes pahoin tehneen katuvaa mieltä. Siitä huolimatta ehdollistamme lapsemme vaatimaan anteeksipyyntöä milloin mistäkin. Ohjaamme uudestaan ja uudestaan näytel-män, jossa on itse asiassa enemmän kysymys häpäisemisestä kuin anteeksian-nosta. Anteeksi pyytämisen häpeä on hinta, jolla pahoin tehnyt saa sovittaa rik-komuksensa, ja itse anteeksi antamista ei välttämättä edes tapahdu.

Näin lastaamme pienille jälkeläisillemme lapsesta asti tuhoisia malleja, ja niitä kerrostuu vuosi vuodelta päällekkäin koulussa, työelämässä, ystäväpiirissä. Säly-tämme toisillemme ja itsellemme valtavan määrän vaatimuksia, jotka kertovat, millä ehdoilla voimme elää itsemme kanssa rauhassa.

Hereille havahtuminen vaatisi näistä ajatusmalleista luopumista. Mutta ne on iskostettu meihin niin vahvasti, että emme edes halua luopua niistä. Useimmat ihmiset eivät halua herätä näkemään, että heidän itselleen kasaamansa vaati-mukset ovat olleet harhaa. Ihminen, joka kykenee ja haluaa antaa anteeksi ilman anteeksipyyntöä, on päinvastoin meille suoranainen kauhistus.

Anteeksiantaminen ei vaadi yhtään mitäänAnteeksiantaminen ei koskaan vaadi anteeksipyyntöä. Olen oppinut sen kanta-pään kautta, kuten monet muutkin asiat, kärsittyäni itse riittävästi omista johto-päätöksistäni ja valinnoistani. Aina silloin tällöin kuitenkin kokee onneksi myös sellaisia hetkiä, jolloin jokin asia kirkastuu positiivisen kautta. Yksi voimakkaimpia anteeksiannon luonteeseen liittyviä oivalluksia tuli minulle kehitysvammaisen Helenan ansiosta. Vietettiin hänen 50-vuotissyntymäpäiviään lapsuuden-kodis-sani.


Kasvoin nimittäin perheessä, jossa oli vanhempieni kuuden biologisen lapsen lisäksi neljä kehitysvammaista sijaislasta. He olivat minulle koko lapsuuteni veljiä ja siskoja siinä kuin muutkin – sillä erotuksella, että heillä oli loputtomasti aikaa leikkiä ja vain olla. Vielä vanhempanakin tapaan heitä ja nautin siitä sydämellisyy-destä, jota erityisesti down-ihmiset osaavat osoittaa. En edes osaa halata muita veljiäni kuten heitä.

Useimmat vanhempieni sijaislapsista olivat muuttaneet pysyvästi perheeseem-me varhaisteini-iässään, joitakin vuosia sen jälkeen, kun heidät oli siirretty lap-suudenkodistaan laitokseen, kuka mistäkin syystä.

Helenaan minulla oli koko lapsuuteni hyvin erityinen suhde. Tulimme perhee-seemme samana vuonna, ja äidin käsien loppuessa nuorempien sisarteni synnyt-tyä Helena sai olla se, joka minua usein hoiti. Nyt kun tätä miettii, se tuntuu uskomattomalta: yksi keskeisimpiä hoivaajiani varhaislapsuudessa oli kehitys-vammainen tyttö.

Down-lapsi Helenan oma tarina oli erityisen riipaiseva. Helena oli saanut varttua lapsuudenkodissaan pitkälle teini-ikään ja kokea kuuluvansa perheeseensä. Kehi-tysvammaisuus oli 60-luvun maaseudulla usein vaikea asia, mutta perhe saattoi elää Helenan kanssa ja osoittaa välittävänsä hänestä. Sitten yhtenä päivänä per-heen isä yksin mahtikäskyllään muutti Helenan kohtalon keskellä tämän pahinta murrosikää. Isän päätöksen seurauksena Helena sai lähteä äitinsä kanssa reissul-le, joka tulisi jäämään viimeiseksi yhteiseksi matkaksi. Määränpäässä kehitysvam-maisten hoitolaitoksessa Seinäjoella äiti jätti Helenan odotushuoneeseen ja meni itse ”toimittamaan asioita”. Se oli viimeinen hetki, kun Helena näki perheensä jäseniä melkein neljäänkymmeneen vuoteen.

En eläissäni kykene kuvittelemaan, miten kovasti hylätyksi tuleminen ja kaikesta tutusta ja turvallisesta irti repäistyksi tuleminen satutti Helenaa. Luonnollisesti hän oli katkera, ja se tuli aika ajoin esiin hänen puheissaan, tosin nöyrällä, kohta-loonsa alistuneella tavalla. Ja olihan Helena saanut meidän perheemme mukana paljon, vaikkakaan ei sitä samaa perhettä, jonka menetti. Eikä äitiään.

Helenan ansiosta sain 2000-luvun alussa olla paikalla todistamassa omalaatuisin-ta ja latautuneinta koskaan näkemääni kahden ihmisen kohtaamista. Perheeni juhli Helenan 50-vuotispäiviä, kun juhlaan kutsuttu vielä elossa oleva Helenan äiti saapui paikalle. Aikaa edellisestä tapaamisesta oli kulunut siis melkein 40 vuotta. Tiesimme etukäteen, että tämä jo vanhuksen ikään ehtinyt nainen saapuisi, ja


jännitimme, millainen kohtaamisesta muodostuisi: miten vuosikymmenien pai-nolasti purkautuisi. Jännitykseen sekoittui ainakin minulla myös katkeruutta Hele-nan puolesta, jopa vihaa hänet hylännyttä perhettä kohtaan. Tilanne oli monella tavoin jopa ahdistava.

Ja miten Helena sen hoitikaan? Siinä kotitalomme pitkän käytävän päässä ulko-ovella itsekin jo hieman kumaraan taipunut Helena seisoi, kun hänen vanha äitin-sä tuli hänen kotiinsa, tyttärensä vieraaksi. Molemmat tunnistivat toisensa välit-tömästi ja ottivat toisiaan käsistä kiinni. Helena sanoi ”äiti”. Ei tarvittu muuta kuin paljon ilosta itkuisia silmiä.

Eikä mitään vihaa tai kaunaa enää ollut. Ei koskaan.

Helena riensi antamaan anteeksi, ennen kuin kukaan edes pyysi.

Jos olet sitä mieltä, että anteeksiannon helppous saattoi johtua Helenan 4-vuoti-aan tasolle jääneistä kognitiivisista kyvyistä, niin myönnän riemumielin olevani kanssasi samaa mieltä. Juuri niin! Lapsen mieltä ei vielä ole lopullisesti onnistuttu rasittamaan määräyksellä, missä järjestyksessä anteeksipyynnön ja anteeksian-non on tapahduttava! Ehkä myös tätä tarkoitetaan kristinuskossa, kun sanotaan, että meidän on tultava lasten kaltaisiksi.

Olen aika ajoin kertonut tätä eri tuttavapiireissäni. Usein kuulijoissa joku perään-kuuluttaa sisareni oikeutta olla vihainen. Olihan hänet hylätty mitä törkeimmällä tavalla. Ymmärrän tämän, olinhan itsekin hyvin tuohtunut ja vihainen Helenan puolesta.

Varmaan meillä onkin oikeus vihata. Meillähän on oikeus keittää kasaan millaisia tunteita haluamme. Mutta jos nyt kuvittelet tilanteen, jossa saisit valita, kannat-ko kaunaa ja kärsit siitä vai päästätkö siitä irti, kumman valitsisit, jos se olisi sinul-le mahdollista? Useimmat valitsisivat päästää irti. Harmi vain, että he uskovat, ettei se ole mahdollista.

Tämä ajatus on harhaa ja valhe, josta itseään tarkastelevan ihmisen on mahdol-lista päästä vapaaksi. Kukaan ei siihen pakota, eikä voisikaan. Joskus ihmisen on myös kärsittävä riittävästi, ennen kuin hän uskaltaa avata mielensä. Mutta edellä kirjoittamani tarkoitus on kertoa, että sinulla on jo kaikki, mitä siihen tarvitset.


Olemme nyt kirjaseni ensimmäisessä osassa keskittyneet tarkastelemaan itseäm-me, omaa sisäistä maailmaamme. Oman itsen ymmärtäminen onkin perusedelly-tys sille, että koskaan oppii tarkastelemaan myös ympäröivää maailmaa sellaise-na kuin se on. Keskustelemme seuraavaksi siitä osassa 2.

Esimerkkini eivät silti tee varsinaista hyppäystä kognitiivisessa kypsyydessä. 4-vuotiaan tasolta haluan johdattaa sinut kertomukseen 5-vuotiaasta Richardis-ta.

OSA 2: MAAILMAN KATSELEMINEN”Sen päivän jälkeen, kun opetat lapselle linnun nimen,

hän ei näe lintua enää koskaan.” – J. Krishnamurti (1895–1986)

Nuoren Richardin perheellä oli monen muun tuttavaperheen lailla tapana viettää kesää New Yorkin läheisillä Catskill-vuorilla. Äidit ja lapset viipyivät siellä useita viikkoja kerrallaan, ja perheiden työssäkäyvät isät tulivat heidän seurakseen vii-konlopuiksi. Noina yhteisinä hetkinä Richardin isä käyskenteli poikansa kanssa luonnossa huomattavasti enemmän kuin muut isät. Tämä oli tuttavapiirissä ylei-nen kateuden aihe. Naapuriperheiden isät taas olivat Richardin isälle happamia, koska tämän vuoksi heidän vaimonsa pakottivat omatkin miehensä lapsineen luontoon.

Siihen naapuruston kateus kuitenkin loppui. Moni leikkitovereista ja varmaan myös heidän äideistään nimittäin piti Richardia hieman hitaana oppimaan. Tai sitten isää surkeana opettajana. Poika ei näet pitkistä luontoretkistä huolimatta tuntunut osaavan esimerkiksi sellaisten tavallisten eläinlajien nimiä, jotka muut lapset osasivat kuin vettä valaen. Tuttavia ihmetytti, minkälaista hedelmää isän ja pojan luontoretket tuottivat. Richard oppi tuskin yhdenkään eläinlajin edustaji-en nimiä.

Fysiikan nobelisti Richard Feynman kertoi ylpeänä tarinaa isänsä kanssa tekemis-tään retkistä vuonna 1981 BBC:n TV-kanavan haastattelussa. Siitä käy ilmi, että retkillä oli ratkaiseva merkitys siinä, millaiseksi nuori mieli kehittyi ja mitä se myö-hemmin tulisi saavuttamaan.

https://www.youtube.com/watch?v=ga_7j72CVlc


Feynmanin isä oli asemaltaan melko tavallinen työläinen, eikä missään nimessä akateemikko. Hän osasi kuitenkin opettaa jo alle kouluikäiselle pojalleen, mikä ero on sillä, että tietää jonkin asian nimen, ja sillä, että oikeasti tietää asiasta jotain. Hän työskenteli univormubisneksessä, ja siksi tiesi riittävän hyvin, miten helppoa oli antaa ulospäin vaikutelma, että hallitsi jonkin asian, vaikka totuus olisikin toisenlainen.

Mitä maaseudun rauhassa tehdyillä luontoretkillä sitten tapahtui? Feynman ker-too edelleen: Kohdatessaan erään tietyn rastaslajin yksilön isä oli osoittanut lin-tua pojalleen ja kertonut lajin nimen englanniksi. Sitten hän oli kertonut linnun nimen portugaliksi, italiaksi, japaniksi, kiinaksi, ja niin edelleen. Tavoite ei kuiten-kaan ollut opettaa pikku-Richardille lintujen nimiä eri kielillä. Isä nimittäin jatkoi:

”Nyt tiedät tuon linnun nimen kaikilla mahdollisilla kielillä, joita voit kuvitella. Ja kun olet saavuttanut tämän, et edelleenkään tiedä tuosta linnusta yhtään mitään. Tiedät ainoastaan ihmisistä eri puolilla maailmaa ja sen, millä nimillä he kutsuvat tuota lintua. Mutta nyt: katsotaanpa tuota lintua.”

Tästä hetkestä eteenpäin isä opetti Richardia katselemaan ympäröivää maailmaa mahdollisimman pitkään turvautumatta nimiin. Nimien opettelun sijaan Richard havainnoi, teki hypoteeseja ja testasi niitä. Tärkeää oli tehdä aitoja havaintoja, ei esittää tai uskoa tietävänsä jotain, mitä ei tiennyt varmuudella. Koko menestyk-sekkään uransa Feynman korostikin, että tietämisen rajojen tunnustaminen on uuden tiedon synnyttämisen lähtökohta.

Pyrkiessään näkemään sen, mikä todella on, Richard Feynman yritti olla näke-mättä sitä, mitä ei ole. Kuvittelemme nimittäin näkevämme huomattavasti asioi-ta, joita ei ole. Siksi kaiken luulotellun näkemisen seasta on vaikea siivilöidä sitä, mikä todella on mahdollista nähdä.

Suurimpia näkemisen esteitä olivat Richardin isän mukaan käsitteet, joihin tur-vaudumme aivan liian nopeasti ja joiden luulemme kuvaavan todellisuutta tar-kasti. Käsitteet ovat totta kai elinehtoja viestimiselle ja ajattelullekin. Käsitteet eivät kuitenkaan ole se asia, mihin ne viittaavat, ja siksi mukavia oikopolkuja etsi-välle mielelle ne voivat tulla ymmärtämisen ja näkemisen esteeksi.

Yksi petollisimpia käsitteistön lajeja on business-jargon. Sille on ensinnäkin oma maksettu kehittäjäkuntansa – konsultit. Tunnen tuon kielen kehittäjät ja vaarat hyvin siksikin, että toimin itse konsulttina. Lisäksi business-slangin termistö ja


syntaksi ovat niin hioutuneita, että kokonainen iso yhteisö voi puhua toisilleen businesstä ilman, että kukaan oikeasti ymmärtää, millaisiin asioihin jargon sano-jen ulkopuolella viittaa.

Bullshit-bingoemäntä ottaa lopputilin”Mahdatko ymmärtää jotain aiheesta vai puhutko vain?” Kysymys voidaan kokea loukkaavaksi, mutta se olisi etenkin työpaikoilla liike-elämän parissa yksi tärkeim-mistä. Työskennellessäni Nokialla pääsin kerran Berliinissä todistamaan tilannet-ta, jossa näin kysyttiin kokeneelta konsultilta. Tämä jäi verekseltään kiinni siitä, ettei oikeasti ymmärtänyt termejä, joita käytti.

Ison konsulttitalon asiantuntija oli nimittäin jo useammassa tilanteessa viljellyt tuolloin muodikasta englanninkielistä termiä ”open API”, joka tarkoittaa avointa ohjelmointirajapintaa. Konsultin tarina kuulosti kokonaisuudessaan vakuuttaval-ta – itse en nuorena asiantuntijana huomannut mitään epäilyttävää. Tuona aamu-päivänä seuraamme liittyi kuitenkin myös yksi kokeneemmista kollegoistani. Hän kiinnitti huomiota johonkin konsultin tavassa käyttää kyseistä termiä ja päätti ottaa riskin.

Aiheen parissa oli tavattu jo pari kertaa mutta kollegani pyysi nyt konsulttia mää-rittelemään, mitä tämä oikeastaan termillä tarkoitti. Ihailen sitä, miten hän sen teki: kollegani sanoi, ettei itse ymmärrä, mitä sanat tarkoittavat, ja pyysi vieras-tamme kertomaan, mistä oli kyse.

Seurasi kiusallinen hiljaisuus, sitten pyrkimys kääntää keskustelu muualle, epätoi-voinen yritys arvata termin merkitys ja lopulta tunnustus: ”Itse en varsinaisesti ole tämän alueen asiantuntija…” Konsultti oli kuitenkin vaahdonnut meille myös tästä aiheesta jo hyvän tovin.

Business-slangin taika oli särkynyt, ja kokous voitiin lopettaa, kerrankin etuajas-sa.

Minua jäi vaivaamaan, mahtoivatko omasta porukastammekaan kaikki ymmär-tää, mistä puhuttiin. Siksikö emme osanneet edellyttää sitä konsultiltakaan? Usein muotitermin äärellä eletään monenkeskisessä valheessa. Lopulta termistä, jota ei tosiasiassa ymmärretä, tulee suurin este koskaan ymmärtää mitään siitä ilmiöstä, johon sillä viitataan. Joka ikistä business-keskustelua hallitsee muutama


muotitermi, joista puhujia on huomattavasti enemmän kuin niitä, jotka ovat oikeasti olleet tekemisissä termin tarkoittaman asian kanssa. Jokin ilmiö synnyt-tää muotitermin, ja pian ihmiset alkavat kiinnostua enemmän itse termistä kuin ilmiöstä. Sanojen tutkiminen kun on helpompaa kuin todellisuuden havainnointi. Aivan pian asiasta tehdään jopa väitöskirjoja ilman että itse asiasta on varsinaista kokemusta. Mutta akateemisten tutkijoiden kesken neitsyt seksitutkijakin voi olla aiheen asiantuntija.

Mieti, millaista olisi tulla jonakin maanantaiaamuna töihin ja huomata, että kaikki jargon on yhtäkkiä hävinnyt maailmasta. Poissa olisivat agile, organisaatiosiilot ja ydinosaamiset. Jonnekin hevon kuuseen olisivat totaalisesti hävinneet myös sel-laiset termit kuin asiakaslähtöisyys, internet of things, kaikki platformit, avoimet ekosysteemit ja, todellakin, Big Data.

Jäljellä olisivat vain havaintomme ja se tieto, joka meillä oikeasti on tuntemistam-me ilmiöistä. Niillä pitäisi pärjätä. Kaikki täytyisi oikeasti osata selittää, jotta siitä voisi puhua, ja puheen perusteella toimia.

Useampi Powerpoint-ilotulitus taitaisi jäädä laukaisualustalle.

Business-slangi ei liene yksin konsulttien tuotos. Sen syntyyn ovat totta kai vai-kuttaneet niin kysyntä kuin tarjontakin. Kysyntä syntyy osin siitä, että meillä todellakin on tarve saada tuntea, että ymmärrämme ja hallitsemme niitä jopa absurdin monimutkaisia ilmiöitä, joiden keskellä joudumme jokapäiväistä työ-tämme tekemään.

Jargonhan tarkoittaa parhaimmillaan teräviä kiteytyksiä, jotka helpottavat sel-laista monimutkaisten asioiden parissa työskentelevää ihmistä, joka todella ymmärtää havainnoimiaan ilmiöitä. Sellainen ihminen käyttääkin termejä taita-vasti ja onnistuu viestinnässään toisten samanlaisten kanssa. Muiden käsissä business-slangi on tappavan vaarallista: taikasanoja ilman ymmärrystä.

Hyvän konsultin termistö ja metodit ovat parhaimmillaan kuin terävä veitsi, ja hän kykenee operoimaan niillä kuin kirurgi. Vatsanpohjaani kouristaa, kun mie-tin, mitä samalla veitsellä voi saada aikaan kokematon mutta innokkas käsi.

Business-jargon on ilmiönä ollut olemassa jopa ennen businesstä. Sitä on vain sovellettu muilla elämänalueilla, kuten esimerkiksi uskonnossa. Ilmiöiden ja vuo-rovaikutuksen muotojen monimutkaistuessa elämän absurdius ei liene vuosisa-tojen aikana merkittävästi vähentynyt – se on ainoastaan muuttanut muotoaan.


Siinä, missä muinaissuomalaisten elämää ohjasivat sääilmiöt, meillä sitä ohjaa maailmantalous. Siksi tavassamme käyttää business-fraaseja on jotain liikuttavan samanlaista kuin muinaissuomalaisten tavassa selittää maailmaa. Heillä konsultti-läpän tehtävää toteuttivat tarinat moninaisista jumalista.

Listat hämäläisten ja karjalaisten jumalista ovat säilyneet kirjakielemme isän Mikael Agricolan muistiinmerkinnöissä vuodelta 1551. Silloin katajainen kansam-me pystyi nimeämään jokaiselle luonnonilmiölle ja isommalle tapahtumalle jon-kun aiheuttajan. Jos ei tullut kalaa, se oli totta kai Ahdin syy, jos ei riistaa, niin Tapiota oli syyttäminen.

Muinaisuskolle oli tunnusomaista, että niitä asioita, jotka vaikuttivat jokapäiväi-seen elämään, uskottiin voitavan hallita nimenomaan tietämällä ilmiön aiheutta-jan nimi. Se riitti. Kun nimi tunnettiin, voitiin loitsea. Ja kun nimet oli helppo oppia, melkein kuka tahansa pystyi loitsemaan.

Konsulttijargon toimii kuin loitsu: se on oikotie henkisesti vaikeasta tai jopa käsit-tämättömästä tilanteesta täydelliseen tietämykseen ja jopa hallinnan tuntee-seen, täysin ilman asioiden perinpohjaisen selittämisen vaivaa. Modernit ukon-maljat juodaankin kahviautomaateilla, kokoushuoneissa, projektien kick offeissa ja sisäisissä tiedotustilaisuuksissa.

Konsulttislangi auttaa meitä todistelemaan itsellemme ja toisillemme, että olem-me täydellisesti tilanteen tasalla. Jos se antaa lisäksi turruttavan mielenrauhan, se voi olla harmitonta ja harmaana työpäivänä jopa mieltä ylentävää: ikään kuin muutamia nimityksiä oppimalla olisi päästy osalliseksi suurista salaisuuksista.

Mikä avuksi? ”Kun itse muutut, kaikki muuttuu.” Mitä jos konsulttislangiin ja muuhun ammattijargoniin törmätessäsi avaisitkin kaikki käsitteet, etkä hyväksyisi mitään selitystä ainoastaan nimikkeiden tasolla.

”Organisaatiomme siilot siis tulisi rikkoa, niinkö? Kerropa lisää näistä siiloista: miten ne eroavat aivan luonnollisista organisaation rajoista? Mikä tekee tällaises-ta ’siilosta’ siilon? Minkä kokoinen organisaatio kykenee vielä helposti toimimaan kuvaamallasi tavalla siiloutumatta? Ovatko meidän siilomme enemmän saman-laisia vai erilaisia kuin kuvittelemamme kilpailijan siilot?”

”Meidän tulisi siis mielestäsi siirtyä ketterämpään kehittämiseen. Hyvä, voisitko nyt kertoa esimerkein, miten tämä ketteryyden puute meillä näkyy, ja mitä sen

http://www.scribd.com/doc/48950130/Agricola%C2%B4s-List-of-Finnish-Gods-and-Spirits


lisääminen ihan konkreettisesti muuttaisi? Entä jos teemmekin tällä hetkellä vää-riä asioita – auttaisiko ketteryys meitä silloin tekemään enemmän vai vähemmän väärää?”

”Henkilöstö on siis sinun mukaasi tärkein voimavaramme. Tarkoitatko voimavara, niin kuin kivihiili, joka poltetaan loppuun, vai ennemminkin kuten IPR, jota suojel-laan viimeiseen asti? Miten tämä voimavara-ajattelu meillä tällä hetkellä näkyy?”

”Jos tämä ratkaisu on mielestäni no-brainer, kuten sanot, niin varmaankin voit hyvin nopeasti käydä tässä läpi koko tuon aukottoman päättelyketjun?”

Mitä jos puhuisitkin vähemmän, ja silloin kun puhuisit, useammin kysyisit kuin väittäisit? Saisit varmasti viikoissa maineen organisaation tylsimpänä tyyppinä. Ja ihan aiheesta. Business-bullshit on näet kaikilla organisaation tasoilla äärimmäi-sen herkkää arvostelulle. Jos kuitenkin samaan aikaan tinkimättömästi hylkäät omassa ajattelussasi käsitteet analyysin lähtökohtina ja keskityt sen sijaan havain-noimaan maailmaa, maineesi ajan mittaan ehkä jopa korjautuu, kun analyysisi terävöityy. Mutta mikä parasta, tiedät itse entistä paremmin, miten vähän mis-tään todella tiedät.

Paradoksaalisesti pitää nimittäin paikkansa, että jos ”tietäisimme” vähemmän, todennäköisesti kykenisimme saamaan aikaan enemmän.

Tietämisen harhaMinun käy todella sääliksi niitä ihmisiä, jotka joutuivat olemaan lähelläni silloin, kun vielä tiesin kaiken. Tämä korjautuu yleensä iän myötä, mutta ei aina.

Kun maailmaa lopulta heittäytyy todella katselemaan, sen monimutkaisuus avau-tuu joskus yllättävissä paikoissa. Voin esimerkiksi istua meren rannalla ja katsoa tuulen nostamia vaahtopäisiä aaltoja vaikka kuinka kauan, enkä silti kykene ennustamaan edes yhden pisaran matkaa seuraavien sekuntien aikana. En kyke-ne ymmärtämään yhden vesipisaran olemusta, mutta voin kuvitella hallitsevani monimutkaisia aineettomia konstruktioita kuten sosiaalista ja taloudellista todel-lisuutta! Kokoonnumme sitten joukolla seminaareihin muun muassa pelastamaan Suomea, Eurooppaa tai maailmaa (ihan jalo päämäärä, sitä en kiellä) ja kirjoitam-me lehtiin vihaisina siitä, miten harva meidän lisäksemme ymmärtää, miten maa-ilma ja talous oikeasti toimivat.


Paitsi että olemme täysin varmoja monesta asiasta, me myös suorastaan rakas-tamme omia mielipiteitämme. On puhuttelevaa, että vaalien alla eri medioiden vaalikoneet auttavat meitä löytämään nimenomaan ehdokkaita, joiden mielipi-teet ovat mahdollisimman lähellä omiamme. Viis siitä, osaavatko he ajaa edusta-miaan asioita. (Konkaripoliitikot kertovatkin, että uuden kansanedustajan kauden alkaessa työtoverit kykenevät hyvin nopeasti arvioimaan, kuuluuko tämä siihen neljännekseen, joka kykenee ajamaan mitään muutosta. Loput kolme neljännestä ovat vain asioista vahvasti jotain mieltä.)

Tuntuu todella hyvältä olla jotain mieltä ja sen lisäksi oikeassa. Erityisen hyvältä se tuntuu samaa mieltä olevien porukassa. Tekisikö vastaavasti pahaa tunnustaa, kuinka hataralla pohjalla mielipiteemme ja kaikki varmana pitämisemme on? Kokemukseni mukaan kyllä.

Epävarmuus tuntuu joskus sietämättömältä. Sen vuoksi moni analyysi hyppääkin mahdollisimman nopeasti lopputuloksiin – se vähentää avoimina ammottavien kysymysten aiheuttamaa suoranaista psyykkistä kipua.

Tämä on kuitenkin juuri se epämukavuusalue, johon päätöksentekijän täytyy uskaltautua: tunnustamaan oma tietämättömyytensä niin kauan, kuin se on ole-massa. Ja aivan äärimmillään myös tekemään päätös tiedostaen, että sen perus-teena oleviin asioihin liittyvä varmuustaso on edelleen matala, jos se sitä tosiasi-assa on. Moni isokin päätös on tehtävä sellaisessa tilanteessa, eikä asiaa auta, että päätöksentekijä luulottelee olevansa varma.

Kipua voi tosin helpottaa muillakin tavoilla kuin uskotellulla varmuudella asioiden tilasta. Joskus tietämättömyyden kipua jopa helpottaa aito ihmetys siitä, että todellisuus on lopulta mielipiteitämme ja luulojamme monimutkaisempaa, häm-mästyttävämpää ja jollain tavalla jopa majesteettisempaa. Todellisuus on poh-jimmiltaan lumoavaa, kun sitä antautuu katselemaan.

Erityisesti uskonnot ovat vuosituhansien saatossa keksineet taidokkaat selitykset ihmiselämän ja maailmankaikkeuden suurimmille mysteereille. Moni niistäkin on lumoavan mielenkiintoisia, kuten esimerkiksi kertomus siitä, miten maailma on syntynyt ja lepää merestä nousseen kilpikonnan selässä.

Mutta eikö todellisuus ole jotain vieläkin hämmästyttävämpää, kysyy nobelisti Richard Feynman. Merestä noussut kilpikonna on toki nokkela kertomus, mutta mieti hetki tämänhetkistä tieteeseen pohjautuvaa näkemystämme maapallosta:


elämme siis sulaytimisellä kuulalla, joka kiertää tyhjyydessä valtavaa vauhtia mil-joonien kilometrien päässä raivoavan vedystä ja heliumista koostuvan fuusiore-aktorin ympäri. Ja syystä, jota emme aivan tarkkaan edelleenkään kykene ymmärtämään, tämä 4,5 miljardia vuotta vanha pallo vetää pinnallaan asuvaa ihmistä puoleensa, niin että emme kaikessa tässä liikkeessä itse sinkoudu tyhjyy-teen.

Kilpikonnakertomuskin on ihan jees, mutta todellisuus on huomattavasti ihmeel-lisempää.

Entä estääkö se, että emme vielä edes ymmärrä painovoiman syytä, meitä toimi-masta sen vallitessa? Auttaisiko meitä tekemään parempia päätöksiä, jos sepit-täisimme sille jonkin selityksen?

”En tiedä” on usein loistava vastaus, koska se kuvaa todellisuutta.

Joukkojen viisausJos ihmisyksilö ei kykenekään tietämään varmasti, ehkä ihmiset kollektiivisesti kuitenkin kykenisivät? Joskus markkinat esitetään mahdollisimman varman tie-don lähteenä: kun iso joukko itsenäisiä toimijoita muodostaa mielipiteensä, nii-den keskiarvoa voidaan pitää hyvänä ennusteena tulevasta. Rahoitustieteilijänä olen itsekin oppinut teorian markkinoiden tehokkuudesta ja jopa uskonut siihen.

Sitten menin töihin isoon rahoituslaitokseen.

Yllättävää kyllä, en nähnyt markkinoiden heikkoutta dealing-salin toimintaa tark-kailemalla. Tarkkailin sen sijaan dealereita kahvitauolla.

Tässä rahoituslaitoksessa oli nimittäin iso keskusaukio, jonka perimmäisessä nur-kassa jökötti vierekkäin kaksi valtavan kokoista teollista kahvinkeitintä. Koneet keittivät päivän aikana tuhansia kuppeja mokkaa, josta pankkiirit hakivat potkua päiväänsä, erityisesti aamuisin ihan jonoksi asti. Koneet olivat täysin identtisiä, mutta vasemmanpuoleiselle niistä johti aina pidempi jono kuin oikeanpuoleisel-le.

Finanssikorttelissa elikin myytti, jonka mukaan vasemmanpuoleinen keitin tekisi parempaa kahvia kuin se toinen. Uskomus oli niin vahva, että se opetettiin minul-


le jo ensimmäisenä työpäivänäni. Vaikka ajatus tuntui järjettömältä (olivathan koneet ja niihin sisään menevät ainekset identtisiä) useat kahvinystävät olivat valmiita todistamaan, että kahveissa todella oli merkittävä makuero. Minun oli vaikea uskoa tätä. Harmikseni makuaistini on sen verran epätarkka, että itse en havainnut kahveissa oleellista eroa.

Asian todellisen laidan selvittääkseni päätin turvautua ammattiapuun. Tällä oli kiire, koska huhun mukaan koneet siirrettäisiin remontin alta varastoon ennalta määräämättömäksi ajaksi, ja kuka tietää, miten niille lopulta kävisi. Jottei mystee-ri jäisi ratkaisematta, sovin siis erääksi aamuksi treffit läheiselle pienelle kahvi-paahtimolle, jossa oli meneillään uuden kahvierän koemaistelu. Mukanani vein termosmukeissa kaksi kupillista tuoretta Juhla-Mokkaa työnantajani keittimistä. Termosmukeista kahvi kaadettiin kuuteen lämpimään lasiin, joista kahvin ammat-tilaiset sitä ammensivat pyöreillä metallilusikoilla ryystettäviksi.

Nopeasti kävi ilmi, että olin ollut väärässä.

Alla lyhyt koonti kahvinmaistajien kommenteista:

VASEN KEITIN- Pirtsakan hapokasta; hyvin suomalaiseen makuun sopivaa- Hieman pähkinää ja hedelmää- Lämpötilaltaan matalampi

OIKEA KEITIN- Selvästi tummempi, vähemmän happoinen- Vahva, tylsempi maku kuin toisessa- Hieman liian kuumaa

Olin löydöksistä yllättynyt. Keskustelimme vielä hetken makuerojen mahdollisis-ta syistä. Jos keittimissä ei ole eroa, makuero voi hyvinkin syntyä siitä, että toi-sessa keittimessä kahvi kiertää nopeammin ilman että ehtisi seistä ja kuumeta lii-kaa. Ja kahvi todennäköisesti kiertää eri nopeuksilla, koska kahvinjuojat ”tietävät”, että toisesta keittimestä tulee parempaa kahvia. Usko vasemman keittimen paremmuuteen saa siis aikaan sen, että kahvista oikeasti tulee suhteessa parem-paa.

Kahvikone lienee huomattavasti yksinkertaisempi laite kuin useimmat niistä taloudellisista instrumenteista, joilla meidänkin markkinayksikkömme kävi päivit-täin kauppaa. Jo päätös, että jonakin päivänä porukka olisi siirtynyt ottamaan


kahvinsa myös oikeanpuoleisesta koneesta, olisi tehnyt vasemman koneen makuedun tyhjäksi saman tien. Kun aamusta toiseen katsoin dealereittemme (jotka tunnetusti olivat pankin terävintä porukkaa) kuitenkin jonottavan vasem-malle koneelle, menetin lopunkin uskoni markkinoiden oikeassaoloon.

Hauska jälkinäytös makutestille saatiin jonkin aikaa sen jälkeen, kun kahvikoneita oltiin siirtämässä finanssikeskuksen remontin alta varastoon. Satuin paikalle, kun huoltomies tarkasti koneita ja totesi vasemmanpuoleisen koneen kuluneen lop-puun ennätysajassa, kun taas oikeanpuoleinen oli saman ikäisenä edelleen täysin kunnossa. Juuri näinhän markkinoidenkin kuplat syntyvät… ja puhkeavat.

Kahvikoneenkin ”markkinakuplan” puhkeaminen kesti silti jopa vuosia. Siksi en aidosti usko kykyymme havaita monimutkaisempienkaan markkinoiden kuplia ja puhkoa niitä. Suurten joukkojen markkinamekanismi varmasti tarkentaa tietoa-mme joissain paikoissa – ja toisissa se altistaa meidät tyhmentävälle ryhmäajat-telulle. Kun vain tietäisi, missä.

Empatian merkitys maailman ymmärtämisessäMuutin kesällä 1998 Pohjanmaalta Helsinkiin opiskelemaan teologiaa. Tuona vuonna Suomi tuntui elävän kaikkien aikojen kuuminta IT-huumaansa. Ne ystä-vistäni, jotka olivat valinneet jonkin teknisemmän opinsuunnan, lähes poikkeuk-setta revittiin koulun penkistä töihin jo ensimmäisten kahden opiskeluvuoden aikana. Meidät teologit taas… no, me saimme opiskella ja valmistua ihan rauhas-sa. Luulen, että kuumin tekno-Suomikaan ei nähnyt jumaluusoppineille suurta tarvetta.

Ensimmäisellä viikolla Helsingin yliopistossa meille jaettiin ylioppilaskunnan tuot-tamat infopaketit, jotka sisälsivät myös eri oppiaineiden esittelyn karikatyyreinä. Eläinhahmot esittivät kunkin oppialan tyypillistä opiskelijaa. Teologi kuvattiin kapeaharteisena ja pienileukaisena kettupoikana, jonka tunnusmerkiksi mainit-tiin ”ällöttävä empaattisuus”. Puhekuplassa tämä nyhverö katsoi kulmiensa alta ja kysyi arasti ”Saanko ymmärtää sinua?” Tällä kaikella haluttiin kai ilmaista, että ihmistieteillä ei ollut niin suurta merkitystä niiden asioiden kehittymisen kannal-ta, jotka maailmaa pyörittivät. Uskoin sen, ja liiketoiminnasta kiinnostuneena läh-din etsimään oppia muualta.


Päädyin kauppakorkeakouluun rahoituksen laitokselle, koska arvelin sen olevan ällöttävän empatiani vastapainoksi kaikkein välineellisin ja sieluttomin tarjolla oleva oppiaine. Sain sitä, mitä tilasin.

Merkittävin ero aiempaan koulutukseeni oli, että opinnoissa ei juuri koskaan yri-tetty ymmärtää yksilön motiiveja. Taloutta ja kulutustottumuksia käsiteltiin aina suurina otoksina, ja koskaan ei kysytty kysymystä ”miksi” sen perimmäisessä mielessä. Kaikkeen oli nimittäin olemassa jo kourallinen teorioita, joiden ajatel-tiin kuvaavan taloudellisin motiivein toimivien ihmisten käytöstä riittävällä tasol-la. Ihmisyksilön ymmärtämiselle, hänen osaansa asettumiselle ei nähty juuri tar-vetta.

Omaksuin silloin myös itse tämän näkökulman ja aloin nähdä investointini teolo-giaan hukkareissuna. Vaikka olinkin useita vuosia keskimääräistä kauppislaista vanhempi, laitoksellamme vallinneet uskomukset siitä, millainen on tavoitelta-van arvoinen ura, tarttuivat helposti minuunkin. Lähdin tästä pisteestä uusine välineineni uralle, joka on pyörinyt pitkälti uuden liiketoiminnan kehittämisen, strategisen suunnittelun ja yrityskauppojen ympärillä.

Olen sen jälkeen saanut yllättyä. Ihmistieteissä on nimittäin valtavasti potentiaa-lia liiketoiminnan kehittämisen kannalta, ja aivan erityisesti teologiassa. Bisnes ei edelleenkään tarvitse juuri yhtään enempää Moosesta kuin ennen, mutta liike-toiminnan uudelleen miettimisessä empatiakykyyn, siis ihmisten todelliseen ymmärtämiseen pohjautuvien metodien merkitys on kasvanut. Voisi jopa sanoa, että niistä on kovaa vauhtia tulossa kaiken liiketoiminnan kehittämisen valtavir-taa.

On nimittäin käynyt niin, että pääasiassa teknologian kehittymisen myötä monet toimialat ovat historiansa suurimmassa muutoksessa: juuri nyt mahdollisuudet useiden palveluiden tuottamisessa ovat mullistuneet, ja siinä samassa ihmisten ja organisaatioiden tavat käyttää palveluja muuttuvat sellaista vauhtia, että tarvi-taan ihmis- ja yhteiskuntatieteilijöitä selvittämään, mihin kaikki on menossa sekä mihin kaikki voisi olla menossa.

Jotkut parhaista tuntemistani uuden liiketoiminnan kehittäjistä ja strategiakon-sulteista ovatkin humanisteja: psykologeja, teologeja ja kulttuurintutkijoita.

Viime vuodet olen itsekin työskennellyt strategiakonsulttina. Käytännössä yritän ratkoa liiketoiminnan tulevaisuuden ongelmia tutkimalla yksittäisten ihmisten ja organisaatioiden käyttäytymistä. Yritän ymmärtää, miksi ihmiset käyttäytyvät


niin kuin käyttäytyvät, ja miten tämä käytös on muuttumassa. Voisin kutsua metodejani monilla eri nimillä, vaikka etnografiaksi, business-antropologiaksi, palvelumuotoiluksi, yhteissuunnitteluksi tai design-ajatteluksi, mutta pelkään, että tällaiset nimet johtavat harhaan. Nimet aina johtavat myös harhaan. Siksi on ehkä parempi, että vain kuvaan, mitä teen.

Aihepiiri on tämänkin kirjasen aiheen kannalta tärkeä. Kun jopa strategian teke-minen alkaa perustua yhä enemmän ja enemmän ihmisten käyttäytymisen ymmärtämiseen, perustava kysymys on silloin, osaammeko tulkita heitä oikein. Osaammeko käyttää empatiaa oikein, ja ymmärrämmekö, mikä tutkimuksessa kokemassamme oikeasti nousee tutkimuskohteestamme ja mikä ainoastaan meistä itsestämme? Ihmisiä tulkittaessa vaarana nimittäin on, että tulkitsemme-kin enemmän itseämme kuin tutkimuskohdettamme. Yritän avata tätä kysymys-tä vielä hieman oman työni kautta.

Tärkeimmät metodini kenttätyössä ovat havainnointi ja syvähaastattelut. Taitava haastattelija puhuu itse huomattavasti vähemmän kuin kuuntelee, mutta uskal-taa kysyä haastateltavaltaan ”miksi” yhä uudelleen ja uudelleen, niin kauan, että lopulta uskoo ymmärtävänsä haastateltavan käyttäytymistä ja perimmäisiä motiiveja. Alalla tunnetun peukalosäännön mukaan haastateltavalta täytyy kysyä ”miksi” peräti seitsemän kertaa peräkkäin, jotta oikeasti voi päästä käyttäytymi-sen ytimeen.

Tärkeimpiä hetkiä haastatteluissa ovat ne tilanteet, joissa puhe taukoaa. Pitkän hiljaisuuden päätteeksi haastateltava tulee usein paljastaneeksi jotain ratkaise-van tärkeää, minkä sanomiselta olisi välttynyt, jos tutkija olisi kiirehtinyt puhu-maan ensin. Haastattelijan on siksi oltava hyvin herkkä kuulemaan myös asioita, jotka ovat lauseiden välissä, joskus pelkässä hiljaisuudessa.

Opin jo aikoinani terapiatyön opinnoissa, että kokematon kuuntelija sekoittaa helposti oman kertomuksensa siihen, mitä yrittää kuunnella. Teologisessa sielun-hoidossa puhutaan paljon käsitteestä auttajan varjo. Sillä viitataan auttajien jon-kinlaiseen pimeään puoleen, siis siihen, että auttamisammatteihin hakeutuvilla on usein itsellään tiedostamattomia tarpeita, joita he tyydyttävät hoitosuhteis-saan. Usein auttaja siis itse tarvitsee suhdettaan autettavaan aivan yhtä paljon kuin autettava häntä.

Jos auttaja ei tule tietoiseksi omista hoitosuhdetta vääristävistä tarpeistaan, hän saattaa kulkea läpi koko uransa hyvää tarkoittavana hölmönä, joka ei ymmärrä projisoivansa omia tunteitaan ja ongelmiaan autettavaan. Auttajan tavoitteena ei


tarvitse olla päästä irti omista ongelmistaan vaan ymmärtää, milloin ne vaikutta-vat hänen kuvaansa autettavan tilanteesta. Jos havainnoija ei tunne tärkeintä havainnointi-instrumenttiaan, omaan mieltään, hän havainnoi pakostikin epätar-kasti.

Palvelumuotoilu ja design-ajattelu perustuvat pitkälti empatiakyvyn harjoittami-seen – siis siihen, että asetutaan tutkittavan paikalle ja yritetään ymmärtää hänen maailmaansa. Yhtä lailla näiden metodien soveltajana havainnoija ja haastattelija sortuu omiin hyviin tarkoituksiinsa, ellei tule tietoiseksi omista syvimmistä vai-kuttimistaan.

Näin on erityisesti siksi, että päästäkseen perille niistä ratkaisevista muutoksista, joita ihmisten käyttäytymisessä on tulevaisuudessa odotettavissa, tutkijan täytyy kyetä sukeltamaan todella herkille elämänalueille: ihmisten syvimpiin toiveisiin ja suurimpiin pelkoihin. Ihmistä ymmärtävän liiketoiminnan kehittäjän täytyy kyetä pureutumaan tutkittaviensa kanssa kuolemaan, rakkauteen, suurimpiin kipuihin ja merkittävimpiin toivon lähteisiin.

Etnografilla, business-antropologilla tai yhteisuunnittelijalla on lähestulkoon samat sudenkuopat kuin terapeutilla. Ulkoisen maailman ymmärtäminen edellyt-tää oman sisäisen maailman ymmärtämistä. Miten voisimme koskaan ymmärtää toisia, jos emme osaa kuulla ja suodattaa oman päämme sisäistä meteliä?

Kerran tutkimuskohteenani olivat yli 80-vuotiaat edelleen omassa kodissaan asu-vat vanhukset. Toimeksiantajani oli vakuutusyhtiö, ja tehtäväni oli saada selville, miten tutkimuskohteeni varautuvat omaan kuolemaansa. Istuinkin tuntikausia heidän kahvipöydissään, kodeissaan ja kesämökeillään, ja avasimme yhdessä elä-män ja kuoleman mysteeriä. Nautin projektista suuresti; ihmiset avaavat usko-mattomia ikkunoita omaan sisimpäänsä, kun heitä haluaa ja osaa kuunnella.

Kaikkein vaikein tehtävä tuollaisessa toimeksiannossa on pitää omat mielipiteet ja ajatukset kuolemasta ja elämästä erillään siitä, mitä ymmärtää tutkittavan ajat-televan. Ja se taas ei onnistu, ellei tutkija ymmärrä itseään ja tunnista noihin tee-moihin liittyviä tunteitaan. On mahdoton lähestyä kenenkään käsitystä kuole-masta, ellei osaa tunnistaa, millaisia tuntemuksia kuolema saa aikaan omassa itsessä.


Parhaat palvelumuotoilijat ja design-ajattelijat kykenevätkin erityisesti haastatte-luita tehdessään ylläpitämään yhtä aikaa kahta prosessia: he haastattelevat ja kuuntelevat kohdettaan, ja toisaalta koko ajan samalla tarkkailevat itseään, siis omaa tutkimusinstrumenttiaan.

Tämän taidon kehittämiseen on olemassa metodeja, joista yksi on erityisen raa-ka tutkijalle itselleen ja hänen luuloilleen omasta objektiivisuudestaan. Jos siis harjoitat liiketoiminnan kehittämistä sellaisilla metodeilla, joihin kuuluu syvä-haastatteluita, pyydä aina silloin tällöin haastateltavalta lupa nauhoittaa keskus-telunne. Kokoonnu sitten 2 tunnin istuntoon parin kolmen kollegasi kanssa ja soi-ta äänitys heille. Kuulet ehkä jo silloin paremmin, mikä kaikki sisälläsi mylläsi haastattelussa. Kaikkein parhaiten kuulet sen kuitenkin kollegoittesi suusta: tässä harjoituksessa heillä on lupa tehdä sinulle kysymyksiä siitä, miltä sinusta tuntui, mitä sanoja käytit ja mitä kysyit – ja sinulla on lupa kommentoida.

Voit uskoa, että kahden tunnin jälkeen olet puhki ja epätoivoinen. Mutta olet juu-ri päässyt hyvään alkuun tiellä, joka johdattaa sinut todella ymmärtämään itseäsi tutkimusinstrumenttinasi. Tällaiset näkymät omaan itseesi muuttavat sinua näki-jänä ratkaisevasti, silmänräpäyksessä.

Miten muutos tapahtuu?Richard Feynman kertoo riemastuttavan tarinan opiskeluvuosiltaan, jotka osui-vat keskelle toista maailmansotaa. Nuori Richard värvättiin Los Alamosiin työs-kentelemään niin kutsutussa Manhattan-projektissa. Projektin tehtävä oli kehit-tää Yhdysvalloille ydinase.

Manhattan-projekti oli hanke suoraan helvetistä, hyvin monella tavalla ja tasolla mutta erityisesti organisoinniltaan. Huippusalaista projektia johdettiin Los Ala-mosista, mutta sen monimutkaiset vaiheet oli jaettu suoritettavaksi eri puolille maata usein täysin muista osista irrallaan. Ajatus oli, että ainoastaan päämajassa kukaan sai tietää, mitä projektin oli tarkoitus tuottaa lopputuloksenaan. Niinpä muun muassa Tennesseen Oak Ridgessä rikastettiin uraania Los Alamosista tul-leilla ohjeilla, kuitenkin niin, että ainoastaan rikastamon johto tiesi, että kyse on uraanista, ja heitä alemmat työntekijät eivät edes sitä. Kukaan Oak Ridgessä ei tiennyt, miksi uraania rikastettiin.


Oak Ridge olisi ennen pitkään räjähtänyt, ellei Feynmanin esimies olisi vaatinut päästä käymään paikan päällä. Operaation johdon mielestä se oli huono ajatus, mutta esimies Emilio Segre (hänkin tuleva fysiikan nobelisti) sai lopulta luvan mennä paikalle ja nähdä, miten huolimattomasti ydinpommin raaka-aineita käsi-teltiin. Omituisten yhteensattumien summana tilannetta korjaamaan päädyttiin lähettämään porukan juniori Feynman. Tehtävässä alkuun pääseminen olikin helppoa, koska hengenvaarallisia kohteita oli nähtävissä joka puolella. Tehtävä muuttui kuitenkin pian paljon vaativammaksi.

Sokeiden valtakunnassa näet yksisilmäinen on kuningas. Niinpä nuori fysiikan opiskelija sai aika nopeasti Oak Ridgessä gurun maineen (olihan hän lopulta koko porukan ainoa, paikallinen johto mukaan luettuna, jolla oli mitään hajua siitä, mitä oikeasti oltiin tekemässä.) Mainetta seurasi pyyntöjä ottaa kantaa yhä moni-mutkaisempiin asioihin. Jopa sellaisiin asioihin, joista Feynman ei oikeastaan ymmärtänyt mitään. Se totta kai hiveli opiskelijapojan itsetuntoa.

Niinpä yhdellä Oak Ridgen vierailullaan ihmelapsi Feynman ohjattiin kokoushuo-neeseen, jonka pitkälle pöydälle oli levitetty kasa valtavan kokoisia pohjapiirrok-sia tulevasta uraaninrikastamosta, jonka piti kyetä tuottamaan riittävästi materi-aalia ydinaseeseen. Feynman oli osallistunut yliopistossa teknisen piirtämisen kurssille mutta ei ollut koskaan tulkinnut pohjapiirroksia. Pöydän ympärille oli kuitenkin kokoontunut arvovaltainen joukkio tehtaan suunnitelleita insinöörejä ja projektista vastuussa olevia upseereita. Feynman ei kehdannut käyttää mah-dollisuutta yrittää perääntyä, ennen kuin hänen jo odotettiin kommentoivan pöy-dälle kasattua suunnitelmaa.

Feynman tunnisti mielestään piirustuksista yhden merkin: neliön, jossa oli keskel-lä risti. Merkki näytti siltä, että se saattaisi merkitä venttiiliä, mutta Feynman ei ollut asiasta täysin varma. Venttiilit olivat tehtaan turvallisuuden kannalta mer-kittäviä: tehdas oli insinöörien kertoman mukaan suunniteltu niin, että jokaisella venttiilillä oli vieressä varaventtiili, joka varmistaisi sen, että venttiilin jumittuessa liikaa räjähdysherkkää materiaalia ei pääsisi kertymään yhteen paikkaan.

Feynman tuijotti hiljaa piirustuksia. Muiden silmät olivat kiinnittyneinä häneen. Jostain syystä hän kiinnitti huomiota yhteen yksinäiseen venttiilimerkkiin, ja päät-ti kysyä insinööreiltä: ”Mitä tapahtuisi, jos tämä venttiili jumiutuisi?” Kysymyksen tarkoitus oli yhtä lailla testata, tarkoittiko merkki todella venttiiliä.


Feynman osoitti sormellaan neliötä piirustuksissa. Tunnelma sähköistyi. Kaksi insinööriä kumartui mumisten pöydän ylle lukemaan piirustuksiaan ja seuraa-maan venttiileitä, putkia ja kuljettimia. Yhtäkkiä he molemmat hiljenivät ja nosti-vat päänsä katsoakseen toisiaan ja sitten Feynmania.

”Olette täydellisen oikeassa, sir.”

Insinöörit keräsivät pikaisesti paperinsa rullalle ja poistuivat käytävään.

En tiedä sinusta, mutta itseäni harmittaa suuresti, kun aina silloin tällöin törmään tällaiseen Feynmaniin. Hän saapuu organisaation uuden työntekijän muodossa tai vieraana illanvietossa, jossa kerrot ylpeänä, mitä teet työksesi ja miten. Sitten hän kysyy yhden ainoan kysymyksen, ja menet sanattomaksi siitä, miten oikeaan ja kipeään paikkaan hän osuikaan.

Näin toimii ulkopuolinen näkökulma. Ainoastaan sisäpuolella olevat toimijat tie-tenkin kykenevät tekemään asioille mitään, mutta jos sisäisen toimijan kykyihin liitetään taito tarkastella asioita kuin ulkopuolinen, yhdistelmä on valtavan arvo-kas. Tässä kirjassa oman itsen ja maailman katselemisen taidolla viitataan nimen-omaan mahdollisimman ulkopuoliseen ja arvovapaaseen tapaan katsella omaa itseä ja maailmaa. Mitä monimutkaisempi organisaatio on kyseessä, sitä vaike-ampaa sisäisen toiminnan ja ulkopuolisen näkökulman tasapainottaminen on.

Mietitään modernia linjaorganisaatiota. Saadessaan elää ja kasvaa mitkä tahansa organisaatiot ovat taipuvaisia muuttumaan yhä vaikeammiksi hahmottaa ja muuttaa. Jokaisella osalla on oma tehtävänsä, ja jokaiselle ehdotetulle muutok-selle löytyy useita syitä, miksi ne eivät voi onnistua (ja usein näillä syillä on ihmis-ten nimet). Hierarkkinen organisaatio on kuin aristoteelinen logiikka, viimeiseen asti perusteltu ja ainoa mahdollinen. Matriisiorganisaatio taas on sama mutta usein kuin huumepäissä piirrettynä.

Sitten organisaatiota lähestyy ulkopuolinen, jonka ei tarvitse välittää tästä logii-kasta ja säännöistä, syistä ja seurauksista. Hän kuuntelee sinua hetken ja kysyy: “Miksi te ette…”

Tässä on konsulttien voima. Tai valmentajien ja terapeuttien. He ottavat työk-seen ulkopuolisen näkökulman ja argumentoivat sen hyvin. Siksi konsultinkaan ei tarvitse olla asiakastaan fiksumpi – riittää, että hän osaa löytää oikean näkökul-man ja esittää näkemänsä muille.


Jos olen jotain oppinut, niin sen, että suurimpia muutosvoimia on kyky asettua hetkeksi itsensä ulkopuolelle ja nähdä itsensä toisin. Usein tähän tarvitaan riittä-västi kärsimystä tai suoranainen umpikuja, joka pakottaa etsimään uutta tapaa nähdä itsensä.

Siksi zen-buddhalaiset mestaritkin esittävät ohjattavilleen kysymyksiä, joihin ei ole olemassa loogisia vastauksia. Umpikuja on hyvä paikka aloittaa uudelleen näkeminen.

EPILOGISyyskuussa 2004 Alexandrian kirjastossa Egyptissä esitelmöi vihainen akateemik-ko. Arkeologi ja tutkija Gaballah Aly Gaballah oli kutsuttu puhujaksi Suomen suurlähetystön ja kirjaston yhteiseen Mika Waltari -kongressiin. Ehkä järjestäjien-kin yllätykseksi herra Gaballahilla oli kovin vähän positiivista sanottavaa Waltarin mestariteoksesta, jota ainakin kotimaisessa keskustelussamme on tavattu ylistää lähes virheettömäksi siinä, miten se kuvasi muinaisen Egyptin ja ympäröivien val-tioiden elämää. Tutkijan kritiikki osuikin yksityiskohtien kuvausta syvemmälle: Mika Waltari on kirjallaan turmellut täysin Egyptin kansallistarinan.

Alkuperäinen Sinuhe-seikkailukertomus on nimittäin peräisin jo 1800-luvulta eKr. Waltari-tuntijana tunnustettu Panu Rajala arvioi, että Waltari oli löytänyt Sinu-hen kertomuksen oman romaaninsa päälähteeksi H.O. Langen teoksesta Egyptis-ka myter och sagor vuodelta 1925. Näin Rajala kuvaa Sinuhen lähdekertomusta:

”Tarinan Sinuhe on hovin virkamies, joka uskoo tulleensa sekoitetuksi faarao Ame-nemhat I:n salamurhaan ja pakenee Egyptistä Syyriaan. - - Vanhoilla päivillään Sinuhen valtaa koti-ikävä ja hän kirjoittaa tunnustuksen toimistaan faarao Seso-stris I:lle, joka ymmärtää Sinuhen syyttömäksi salamurhaan ja kutsuu hänet takai-sin Egyptiin. Hänet otetaan vastaan kunnianosoituksin, ja hän saa vitivalkoiset pellavavaatteet ja hautapaikan pyhästä maasta.”

Waltarin Sinuhen kohtalohan on hovin käsissä täysin päinvastainen: hänet karko-tetaan palvelijansa kanssa koko loppuiäkseen kauas muista ihmisistä. Syynä kar-kotukseen on Sinuhen kuvia kumartamaton ajattelu, jonka pelätään villitsevän


kansaa. Sinuhen karkottaa faaraoksi noussut Horemheb, joka on hänen nuoruu-den tovereitaan. Ystävyys pelastaa näin Sinuhen varmalta kuolemantuomiolta, ja hän saa mahdollisuuden kirjoittaa muistiin elämäntarinansa.

Siinä missä alkuperäisen Sinuhen kertomus oli lopussa iloinen ja tulevaisuuden-uskoinen, Waltarin Sinuhe muuttuu elämänsä ehtoopuolella pessimistiseksi elä-män turhuuden julistajaksi, kuten tämän kirjan alkusivuilla totesimme. Mikä sai Waltarin luomaan tällaisen Sinuhe-hahmon?

Sinuhen elämänhistoriassa on huikean paljon yhtymäkohtia elämään, jota Van-han testamentin Saarnaajan kirjan kirjoittaja kuvaa. Saarnaajan kirja on Raama-tun kirjojen joukossa monella tavalla poikkeava. Se mainitsee Jumalan vain muu-tamissa kohdin ja pääosin kuvaa, miten mahdotonta ihmisen on aavistaa tulevaisuuttaan, suunnitteleepa hän sitä miten tahansa.

Saarnaajan kirjan kirjoittaja on selkeästi ylhäistä syntyperää, varakas ja oppinut. Saarnaaja kertoo tehneensä elämänsä aikana kaiken, mistä ikinä kykeni unelmoi-maan: hankkineensa viisautta ja kultaa, ryhtyneensä suuriin rakennusprojektei-hin, perustaneensa perheen ja vierailleensa ilotaloissa. ”Minä en evännyt silmil-täni mitään, mitä ne halusivat, enkä kieltänyt sydämeltäni yhtäkään iloa”, Saarnaaja kirjoittaa. Silti hän tekee uudestaan ja uudestaan tylyltä kuulostavan johtopäätöksensä: kaikki on turhuutta. Koko Saarnaajan kirja jopa alkaa huudah-duksella: ”Turhuuksien turhuus; kaikki on turhuutta!”

Sinuhea ja Saarnaajaa rinnakkain lukeva hämmästyy sitä, miten paljon yhtymä-kohtia kirjojen päähenkilöiden elämässä on. Vielä selvempi yhtäläisyys on kuiten-kin niissä sanoissa, joilla kirjoittajat arvioivat eletyn elämänsä merkitystä. Näin kirjailee Sinuhe viimeisillä sivuillaan:

”Ehkä en ole onnellinen, mutta en myöskään ole kovin onneton yksinäisyyteni täh-den, ja kuta yksinäisempi ja kauempana ihmisistä olen ollut, sillä selvemmin olen nähnyt ihmiset ja heidän tekojensa turhuuden. Varsin turhia ovat näet kaikki ihmi-sen teot hänen elämänsä päivinä.”

Näyttää vahvasti siltä, että Waltari on omaksunut Sinuhen elämänfilosofian tai ainakin sen sanoituksen suoraan Saarnaajalta.


On kuitenkin suuri vaara, että Waltari on tulkinnut Saarnaajansa täysin väärin. Pidän sitä jopa todennäköisenä, sillä useat Saarnaajan kirjan tutkijat ovat sitä mieltä, että Saarnaajan filosofia on ymmärretty aivan väärin, pessimistisemmäksi ja traagisemmaksi kuin se oikeasti olikaan.

Tutkijoita jakava erimielisyys Saarnaajan kirjan sanomasta liittyy Saarnaajan tihe-ään käyttämän turhuus-termin oikeaan käännökseen. Nimittäin sana, joka sekä vuoden 1992 nyky-Raamatussa että Waltarin käyttämässä vuoden 1933 Vanhas-sa testamentissa on käännetty muotoon turhuus, on heprean kielen sana hebel. Turhuus on kuitenkin vain sen yksi mahdollinen käännös. Toinen, aivan yhtä mah-dollinen käännös, olisi ohikiitävä, jokin joka on yhtä pysyvää kuin tuulen henkäys.

On todella suuri ero sillä, kuvaako jonkin turhaksi vai ohikiitäväksi.

Saarnaajan kirja ei valitettavasti anna mitään vinkkiä siitä, minkä merkityksen kir-joittaja itse on tarkoittanut sanalle hebel. Niinpä kääntäjälle jää Saarnaajan kirjan kohdalla suuri valta: riippuen kääntäjän sanavalinnasta Saarnaaja on joko tuhkaa ilmaan heittelevä masentunut pessimisti tai todellisuutta neutraalin toteavasti tarkasteleva, lähes stoalainen filosofi.

Paras käytettävissä oleva menetelmä päästä hebel-sanan merkityksen lähteille on vertailla, miten muualla Vanhan testamentin kirjoissa tuota sanaa käytetään. Silloin huomaa, että kaikkialla muualla Vanhassa testamentissa sana esiintyy merkityksessä ohikiitävä. Siksi itse pidän todennäköisenä, että se on myös Saar-naajan kirjoittajan alkuperäinen tarkoitus. Onkin siis hyvin mahdollista, että suo-malainen Raamattu piirtää käännöksessään kuvan huomattavasti todellista ahdistuneemmasta Saarnaajasta. Tämä tietenkin sopii hyvin stereotypiaan kan-sanluonteestamme.

Kokeile lukea Saarnaajan kirja niin, että korvaat jokaisen turhan ilmaisulla ohikii-tävä. Yhtäkkiä koko kirja muuttuu: Saarnaajalla on edelleen sama maailmaa koke-nut äänensä ja ilmaisunsa: hän ei edelleenkään ymmärrä, miksi todellisuus mani-festoituu sellaisina elämänkohtaloina, kuin hän näkee ympärillään, miksi ihminen ylipäänsä syntyy tänne, tekee työtä, kärsii ja kuolee, ja joutuu tekemään valintan-sa täysin pimeässä, ymmärtämättä koskaan, mihin ne johtavat – mutta johtopää-tös tästä ei enää olekaan kaiken turhuus. Saarnaaja ainoastaan toteaa, minkä näkee ja kokee olevan todellista.


Näin luettuna Saarnaajan kirjasta itse asiassa nousee esiin myös toiveikkaampi, jopa onnellisempi ajatuslinja. Saarnaaja nimittäin monessa kohdin juuri elämän mielettömyyttä kuvattuaan toteaa muun muassa seuraavasti:

“Niinpä olenkin havainnut, että on oikein ja paikallaan syödä ja juoda ja nauttia elämästä kaiken sen vaivan keskellä, jota ihminen näkee vähinä Jumalan antami-na elinpäivinään auringon alla; sellainen on hänen osansa. -- Kun Jumala täyttää mielen iloa tuottavilla askareilla, ei ihminen ehdi ajatella elinpäiviensä kulumista”

Kaiken näkemänsä ja kokemansa jälkeen Saarnaaja onkin kaikkea muuta kuin ahdistunut. Voisiko Sinuhekin siis olla?

Tiedämme, että Mika Waltari itse joutui kulkemaan pitkän ja kitkerän matkan nuoruutensa poliittisesta ja uskonnollisestakin idealismista. Ehkä Waltari olisi siis päätynyt Sinuhen elämänfilosofiaan täysin ilman Saarnaajan kirjaakin ja löysi Saarnaajalta vain sanat, joiden avulla toi pessimisminsä julki. Tai sitten Saarnaa-jan virheellinen käännös tarjosi Sinuhelle jopa elämänfilosofian ytimen.

Täysin Waltarin oman elämänpohdinnan tulosta Sinuhen filosofia tuskin on – kir-jailija näyttää nimittäin itsekin pitäneen Sinuhen kypsällä iällä muodostamaa elä-mänasennetta vaikeana ja ankarana. Tämä paljastuu Waltarin pienoisromaanista Neljä päivänlaskua, joka on neljään näytökseen sovitettu kertomus Sinuhe egyp-tiläisen kiihkeästä luomisprosessista. Waltari kuvaa siinä, miten hän kirjoitti mes-tariteoksensa mummonsa mökin ullakolla yhden kesän aikana, ja hän nyttää sel-västi eläneen tuon suven kuvitteellisten egyptiläisten kanssa keskusteluita käyden, suorastaan harhojen vallassa. Kaikkein vaikeimmaksi asuintoveriksi Wal-tari mainitsee nimenomaan päähenkilö Sinuhen, joka käy entistä hankalammaksi henkilöhahmon vanhetessa.

Pienoisromaanin kolmannen osan lopussa, kun Sinuhe egyptiläisen viimeinenkin liuska on vedetty ulos kirjoituskoneesta ja sen päähenkilö on jätetty istumaan Punaisen meren rannalle, Waltari tunnustaa:

”Sinuhen saatoin jättää hyvin mielin oman onnensa nojaan meren rannalle, vaik-ka hän olikin ystäväni ja kenties paras miespuolinen ystävä mitä minulla on kos-kaan ollut, sillä hän muistutti suuresti itseäni ja tunsin hänessä lukuisia omia vir-heitäni ja heikkouksiai. – Jossakin mieleni salassa oli minulla näet tunne, ettei Sinuhen karvas viisaus tehnyt hyvää minulle, vaan että yhä oli olemassa jotakin, mitä Sinuhe ei ollut löytänyt ja mikä minun oli löydettävä ennen kuin olisin val-mis.”


Kysyin kirjani johdannossa, olisiko Sinuhen sittenkin mahdollista olla vapaa arvot-tamaan elettyä elämäänsä, kuten haluaa, vai onko niin, että elämän tapahtumat sanelevat myös lopullisen elämän tulkinnan? Tähän saakka luettuasi tunnet aina-kin minun johtopäätökseni: henkisen koskemattomuutensa takaisin saanut ihmi-nen on vapaa tulkitsemaan elämäänsä, kuten itse haluaa ja päättää tehdä. Niin näyttää myös ajattelevan Saarnaaja, Sinuhen esikuva. Mikä on siis se, mikä on Sinuhelta vielä löytämättä ja mihin Waltarikin viittaa?

Vastaus tähän avautunee Sinuhen ja Saarnaajan perimmäisestä erosta, joka kiteytyy juuri sanapariin ohikiitävä – turha. Molemmat pyrkivät tarkastelemaan itseään ja maailmaa sellaisina, kuin ne ovat, mutta Sinuhe on lisännyt todellisuu-teen (väliaikainen) jotain: oman pessimistisen tulkintansa (turha). Hänellä olisi ollut kaikki valta tehdä toisinkin, sillä mikään johtopäätös ei ole täysin välttämä-tön. Mutta sitä hän ei vielä tiedä. Romaanin lopussa lukija jättää rannalle valistu-neen ajattelijan, joka edelleen on ajatustensa vanki.

Vielä yksi juttu…En mitenkään malta olla kirjoittamatta vielä tätä. Aivan alussa kertomani tarina Adolf Mercklen viimeisestä illasta tuo nimittäin väistämättä mieleeni toisen mil-jardöörin, jonka saavutukset ja ajattelu lienevät useimmille tutumpia kuin Merck-len. Hän on Steve Jobs, joka menehtyi haimasyöpään vuonna 2011, siis vain pari vuotta Mercklen itsemurhan jälkeen. Myös Jobs on monella tavalla mysteeri.

En itse pidä Steve Jobsista johtajana alkuunkaan – tai siis siitä kuvasta, jonka olen hänestä eri lähteistä saanut. Uskon, että hänen elämäkertansa lukeminen jopa toimii usealle kammottavan huonolle johtajalle tekosyynä jatkaa tiellään muuttu-matta: koska Jobs oli alaisilleen aika ajoin suorastaan hirviö ja silti menestyi, saan minäkin olla. Jos pitäisi valita esimies Mercklen ja Jobsin välillä, en missään tilan-teessa altistaisi itseäni pitkäksi aikaa Jobsin kaltaiselle ihmiselle. Mutta jos tarjol-la olisi jompikumpi herroista seuraksi oluelle, Jobs olisi kiistaton suosikkini. Halu-aisin kysyä ja kuulla lisää siitä, miten hän selvisi samanlaisista tragedioista, jotka lopulta koituivat Mercklen tuhoksi: suuren mittakaavan menetyksistä ja ennalta ajatellun suunnan täydellisistä, ulkoa pakotetuista muutoksista. Niistä hänelläkin oli nimittäin kokemusta.


Jobs koki uransa aikana saman mittaluokan menetyksiä kuin mitkä kaatoivat Mercklen, suhteellisesti jopa suurempia. Hänethän heitettiin kolmekymppisenä jopa ulos yhdessä Steve Wozniakin kanssa perustetusta Apple-yhtiöstä ja häväis-tiin johtajana julkisesti. Kuin ihmeen kaupalla Jobs onnistui kuitenkin punnerta-maan itsensä takaisin yhtiön johtoon yli vuosikymmentä myöhemmin, ja loppu on maailmanluokan teknologia- ja taloushistoriaa.

Toinen valtava muutos ennalta suunniteltuun elämäntarinaan oli Jobsin haima-syöpädiagnoosi vuonna 2004.

Suhtautuminen menetyksiin ja suunnitelmien muutokseen paljastaa Steve Jobsin pahan johtajan kuvassa ison särön. Parhaiten se käy mielestäni ilmi hänen vuon-na 2005 Stanfordin yliopiston valmistujaisjuhlassa pitämässään puheessa, jota en edelleenkään kykene katsomaan kuivin silmin. Minua ei liikuta niinkään Jobsin elämänkohtalo vaan hänen sanomansa tuon tuntemattoman ja (lähes) täysin mielivaltaisen kohtalon edessä.

Jobs esittää puheensa loppupuolella huikean näkökulman myös tämän kirjan tee-maan, siihen miten todellisuutta voisi katsella mahdollisimman harhattomasti, ja miten vapauttavaa tosiasioiden tunnistaminen voi olla:

”Elämäni tärkein työkalu suurten valintojen edessä on se, että muistan kuolevani pian. Lähes kaikki, kaikki ulkopuoliset odotukset, kaikki ylpeys, kaikki epäonnistu-misen tai häpäistyksi tulemisen pelko, kaikki nämä asiat häipyvät kuoleman edes-sä, jättäen jäljelle vain sen, mikä on oikeasti tärkeää. Kuolevaisuuden muistami-nen on paras tapa välttää se luulo, että sinulla on jotain hävittävää. Sinä olet jo alasti. Ei ole mitään syytä olla seuraamatta sydäntään.”

Amen.


Mikko Leskelä (s. 1977) on ekonomi ja teologi, joka tekee työkseen strategiakonsultointia useille kansain-välisille suuryhtiöille. Työssään hän yhdistää ihmisen käyttäytymisen ymmärtämistä ja kulttuurin tutkimus-ta liiketoiminnan suunnittelun ja liiketoimintamallien ymmärtämiseen. Aikoinaan papiksi tähdänneen Mikon elämä on kehkeytynyt merkittävästi alkuperäi-sestä suunnitelmasta poikkeavalla tavalla. Jo vuosia Mikon toimeksiannot ovat karanneet niin kauas kai-kesta, mitä Lapualta lähtöisin oleva maalaispoika saat-toi koskaan uskoa itselleen mahdolliseksi, ettei hän enää kykene selittämään työnsä tarkkaa sisältöä omalle äidilleen.

PäätökZENteko on Mikko Leskelän ensimmäinen pitkä teksti. Vuonna 2014 ilmestynyttä kirjan ensimmäistä versiota on tämän toisen version ilmestymiseen men-nessä ladattu yli 33.000 kertaa.

https://fi.linkedin.com/in/mikkoleskela

https://fi.linkedin.com/in/mikkoleskela

LATAA KIRJA, KESKUSTELE JA KOMMENTOI:

www.facebook.com/paatokZENteko

https://www.facebook.com/paatokzenteko/

https://www.facebook.com/paatokzenteko/

päätökzenteko taito tehdä parempia valintoja · 3 päätökzenteko – taito tehdä parempia...

Documents