onko poliisin vaativissa tilanteissa aina kyse ......vi husa, jaakko, julkisoikeudellinen tutkimus....

Onko poliisin vaativissa tilanteissa aina kyse hätävarjelusta niin

kuin oikeuskäytäntö osoittaa?

Itä-Suomen yliopisto

Oikeustieteiden laitos

Pro gradu -tutkielma

19.05.2019

Tekijä: Janne Veirto 242536

Ohjaaja: Mika Launiala

II

Tiivistelmä ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO

Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta Yksikkö

Oikeustieteiden laitos

Tekijä

Janne Veirto

Työn nimi

Onko poliisin vaativissa tilanteissa aina kyse hätävarjelusta niin kuin oikeuskäytäntö

osoittaa?

Pääaine

Rikos- ja prosessioikeus ja

rikollisuuden tutkimus

Työn laji

Pro gradu -tutkielma Aika

19.5.2015 Sivuja

X + 72

Tiivistelmä

Tässä Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen poliisin vaativia voimankäyttötilanteita, joissa on

aseenkäytön edellytykset olemassa. Oikeuskäytäntö, joka perustuu kahteen korkeimman

oikeuden ratkaisuun poliisin vaativista tilanteista, osoittaa että nämä tilanteet arvioidaan

rikoslain hätävarjelusäännöksen mukaan. Tarkoittaako tämä sitä, että kaikki poliisin vaativat

tilanteet tulee arvioida hätävarjelusäännöksen kautta vai onko kyse ollut

vastuuvapausperusteista. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin eriäviä mielipiteitä, osa jakaantuu

rikoslain hätävarjelusäännöksen kannalle ja osa poliisilain voimankäyttösäännöksen kannalle.

Tutkimuksen tarkoituksena ei ole selvittää sallitun voimakeinojen käytön rajoja, toki niitä on

myös aiheeseen kuuluen sivuttu. Tutkielmani tutkimusmetodi on oikeusdogmatiikka eli

lainoppi. Tarkastelen aihetta lainsäädännön, lain esitöiden, oikeuskäytännön ja

oikeuskirjallisuuden kautta. Näkökulmana on osittain poliisioikeudellinen siinä mielessä, että

olen selvittänyt kumpaan säännökseen missäkin tilanteessa toimineen poliisimiehen on

edullisempaa vedota. Poliisioikeudellisen näkökulman rinnalla on luonnollisesti kulkenut

rikosoikeudellinen näkökulma, koska rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevista säännöksistä

rikoslain hätävarjelu- sekä voimakeinojen liioittelusäännös vastuuvapausperusteineen on ollut

oleellinen osa tutkimusta.

Tutkielmassani nousi kaksi oleellista kysymystä esille. Ensimmäinen on mitä sillä saavutetaan,

että poliisin vaativa tilanne arvioitaisiin hätävarjeluoikeuden kannalta? Toinen oleellinen

kysymys on, onko tilanteessa mahdollisesti ylitetty sallitun voimankäytön rajat? Tutkimus antoi

näihin vastauksen ja niistä seurasi loogisesti kolmas oleellinen kysymys, ovatko tilanteessa

toimineet poliisimiehet toimineet vastoin tilannetta johtaneiden poliisimiesten ohjeita ja

määräyksiä? Tutkielmani antaa vastauksen siihen kumman säännöksen mukaan poliisin

tilanteita tulee lähtökohtaisesti arvioida sekä siihen kumpaan säännökseen poliisimiehen on

edullisinta vedota missäkin tilanteessa. Osittain tutkielma antaa myös vastauksen siihen, milloin

voisi olla kyseessä poliisin virkatehtävässä hätävarjelutilanne, tähän rajanvetoon mielestäni

liittyy, onko poliisimiehillä tehtävästä ennakkotietoa vai tuleeko tilanne täysin yllättäen eteen

ilman ennakkotietoa. Tutkielma antoi myös vastauksen siihen mihin asti poliisilain

voimakeinojen käyttösäännös riittää, kun arvioidaan tilannetta kokonaisuutena verrattuna siihen,

että tilanne arvioitaisiin rikoslain hätävarjelusäännöksen mukaan.

Avainsanat

poliisi, poliisimies, voimankäyttö, toimivalta, yleisvaltuus, hätävarjelu, voimakeinojen käytön liioittelu,

hätävarjelun liioittelu

III

SISÄLLYS

LÄHTEET ........................................................................................................ V

LYHENNELUETTELO................................................................................... X

1 JOHDANTO ................................................................................................... 1

2 TUTKIMUSMETODI .................................................................................... 7

2.1 Oikeusdogmatiikka ............................................................................. 7

2.2 Oikeuslähdeoppi .................................................................................. 9

2.3 Tulkinta ja systematisointi ................................................................ 10

2.4 Oikeuslähteistä .................................................................................. 11

3 PERUS- JA IHMISOIKEUKSIEN MERKITYS ........................................ 14

3.1 Perusoikeudet .................................................................................... 14

3.2 Ihmisoikeudet .................................................................................... 17

3.3 Oikeuksien merkitys vaativissa tilanteissa ....................................... 19

4 POLIISIN TOIMINNAN YLEISET PERIAATTEET ................................ 21

4.1 Suhteellisuusperiaate ......................................................................... 21

4.2 Vähimmän haitan periaate ................................................................ 22

4.3 Tarkoitussidonnaisuuden periaate ..................................................... 24

4.4 Periaatteiden merkitys ....................................................................... 25

4.4.1 Voimankäytössä ..................................................................... 25

4.4.2 Hätävarjelussa ........................................................................ 26

5 VOIMANKÄYTÖSTÄ ................................................................................ 28

5.1 Toimivalta ja lainsäädäntö ................................................................ 28

5.2 Ampuma-aseen käytöstä ................................................................... 33

5.3 Todistustaakan jaosta voimankäytössä ............................................. 35

5.4 Poliisin velvollisuus toimia ............................................................... 37

5.5 Oikea voimankäyttö ......................................................................... 39

6 HÄTÄVARJELUSTA ................................................................................. 42

6.1 Lainsäädäntö ..................................................................................... 42

6.2 Todistustaakan jaosta hätävarjelussa ................................................ 46

6.3 Virkavastuusta hätävarjelussa ........................................................... 48

6.4 Kieltoerehdys ja putatiivitilanne ....................................................... 50

IV

7 HÄTÄVARJELU KAIKKIEN OIKEUS ..................................................... 54

7.1 Miten toteutuu virkatehtävässä ......................................................... 54

7.2 Missä tilanteissa poliisi tarvitsee hätävarjeluoikeutta ....................... 55

7.3 Onko poliisimies eriarvoisessa asemassa hätävarjelutilanteessa ...... 57

8 VOIMANKÄYTÖN JA HÄTÄVARJELUN ERO ..................................... 58

8.1 Lainsäädännön eroavaisuudet ........................................................... 58

8.2 Todistustaakan eroavaisuudet ........................................................... 59

8.3 Tilanteessa kahden eri säännöksen vuorottelu .................................. 61

9 JOHTOPÄÄTÖKSET .................................................................................. 67

V

LÄHTEET

KIRJALLISUUS

Aarnio, Aulis, Lain ja kohtuuden tähden. WSOY 1986.

Aarnio, Aulis, Laintulkinnan teoria. Yleisen oikeustieteen oppikirja. WSOY 1989.

Aarnio, Aulis, Tulkinnan taito: ajatuksia oikeudesta, oikeustieteestä ja yhteiskunnasta.

WSOY 2006.

Aarnio, Aulis, Luentoja lainopillisen tutkimuksen teoriasta. Unigrafia Oy Yliopistopaino

2011.

Alanen, Aatos, Hätävarjelus yksityisen käyttämänä oikeussuojakeinona. Helsingin uusi

kirjapaino 1925.

Alexy, Robert, Oikeusjärjestelmä, oikeusperiaate ja käytännöllinen järki. LM 1989. s. 618-

633.

Backman, Eero, Huomioita hätävarjelusta ja todistustaakan jaosta hätävarjeluasioissa.

Teoksessa: Prosessioikeudellisia erityiskysymyksiä. Juhlajulkaisu Antti Jokela

26.1.2005 (toim. Jarkko Männistö). Gummerus Kirjapaino Oy 2004. s. 3–11.

Boucht, Johan, Polisiär våldsanvänding. En straff- och offentligrättslig undersökning.

Författaren och Iustus Förlag AB 2011.

Boucht, Johan – Frände, Dan, Suomen rikosoikeus. Rikosoikeuden yleisten oppien

perusteet. Poliisiammattikorkeakoulu 2008.

Elholm, Thomas, Politiets brug af skydevåben – juridiske aspekter. Forlaget Thompson A/S

2003.

Frände, Dan, Yleinen rikosoikeus. Suom. Markus Wahlberg. Edita 2005.

Frände, Dan, Yleinen rikosoikeus. Toinen uudistettu painos. Suom. Markus Wahlberg. Edita

2012.

Hakonen, Kimmo, Hätätilaoikeudellinen voimankäyttö? Teoksessa: Väkivalta.

Seuraamukset ja haavoittavuus. Terttu Utriaisen juhlakirja. Talentum 2006. s.67–78.

Heinonen, Olavi – Koskinen, Pekka – Lappi-Seppälä, Tapio – Majanen, Martti – Nuotio,

Kimmo – Nuutila, Ari-Matti – Rautio, Ilkka, Rikosoikeus. Oikeuden perusteokset.

Toinen, uudistettu painos. WSOY LAKITIETO 2002. (Heinonen ym. 2002)

Helminen, Klaus – Kuusimäki, Matti – Salminen, Markku, Poliisioikeus. Kauppakaari 1999.

Helminen, Klaus – Kuusimäki, Matti – Rantaeskola, Satu, Poliisilaki. Talentum 2012.

Helminen, Klaus – Fredman, Markku – Kanerva, Janne – Tolvanen, Matti – Viitanen,

Marko, Esitutkinta ja pakkokeinot. Talentum 2014. (Helminen ym. 2014)

Hirvonen, Ari, Oikeuden ja lainkäytön teoria. Unigrafia Oy 2012.

Honkasalo, Brynolf, Suomen rikosoikeus. Yleiset opit. Ensimmäinen osa. Toinen painos.

Suomalaisen lakimiesyhdistyksen julkaisuja 1965.

VI

Husa, Jaakko, Julkisoikeudellinen tutkimus. Tutkimus julkisoikeudessa harjoitettavan

oikeusdogmatiikan metodologiasta. Gummerus Kirjapaino Oy 1995.

Jokela, Antti, Oikeudenkäynti III. Gummerus kirjapaino Oy 2004.

Jonkka, Jaakko, Rikosprosessioikeuden yleisistä opeista. Helsingin yliopiston rikos- ja

prosessioikeuden laitoksen julkaisuja 1992.

Jyränki, Antero, Uusi perustuslakimme. Iura Nova 2000.

Kelsen, Hans, Puhdas oikeusoppi (1960). Suom. Olli Nikkola. WSOY 1968.

Kiehelä, Hannu – Hakonen, Kimmo, Rikostorjunnan perusteet. Poliisin oppikirjasarja 6/97.

Helsinki 1997.

Klami, Hanu Tapani – Rahikainen, Marja – Sorvettula, Johanna, Todistusharkinta ja

todistustaakka. Johdatus todistusoikeuden perusteisiin. Lakimiesliiton kustannus

1987.

Klami, Hannu Tapani, Eräistä todistusharkintakysymyksistä rikosprosessissa. Teoksessa

Klami, Hannu Tapani. Todistelun ongelmia. Oikeus ja totuus -projektin kirjoituksia.

Lakimiesliiton kustannus 1995.

Koskinen, Seppo – Kulla, Heikki, Virkamiesoikeuden perusteet. Talentum 2013.

Laakso, Seppo, Lainopin teoreettiset lähtökohdat. Juvenes Print – Tampereen Yliopistopaino

Oy 2012.

Lappalainen, Juha – Frände, Dan – Koulu, Risto – Niemi-Kiesiläinen, Johanna – Rautio,

Jaakko – Sihto, Juha – Virolainen, Jyrki, Prosessioikeus. Oikeuden perusteokset.

WSOY 2003.

Lappi-Seppälä, Tapio, Rangaistuksen määräämisestä 1. Teoria ja yleinen osa. Suomalainen

lakimiesyhdistys 1987.

Launiala, Mika, Esitutkinnan funktiot ja esitutkintaperiaatteet. Kopijyvä Oy 2013

Majanen, Martti, Yksityishenkilön oikeudesta voimakeinojen käyttöön. Suomalainen


Majanen, Martti, Hätävarjelun liioittelusta. Teoksessa: Väkivalta. Seuraamukset ja

haavoittuvuus. Terttu Utriaisen juhlakirja. Talentum 2006. s. 387–396.

Norée, Annika, Laga befogenhet. Polisens rätt att använda våld. Jure AB 2000.

Norée, Annika, Polisers rätt at skjuta. Norstedts Juridik 2004.

Norée, Annika, Polisers rätt till våld. Norstedts Juridik 2008.

Nuutila, Ari-Matti, Rikoslain yleinen osa. Kauppakaari 1997.

Nuotio, Kimmo – Majanen, Martti, Rikosoikeuden poluilla. Hakapaino Oy 2003.

Nuotio, Kimmo, Merkitseekö poliisimiehen oikeus hätävarjeluun oikeusturva-aukkoa?

Teoksessa: Rikos, rangaistus ja prosessi. Juhlajulkaisu Eero Backmann 1945–14/5–

2005. Gummerus Kirjapaino Oy 2005. s. 215–244.

Oikeusministeriön lainvalmisteluosaston julkaisu 5/2000, Rikosoikeuden yleisiä oppeja

koskevat säännökset. Hakapaino Oy 2000. (OLJ 5/2000)

VII

Pellonpää, Matti – Gullans, Monica – Pölönen, Pasi – Tapanila, Antti, Euroopan

ihmisoikeussopimus. Talentum Media Oy 2012. (Pellonpää ym. 2012)

Pellonpää, Matti – Gullans, Monica – Pölönen, Pasi – Tapanila, Antti, Euroopan

ihmisoikeussopimus. Alma Talent Oy 2018. (Pellonpää ym. 2018)

Rantalainen, Hannu, Erehdysoppi. Teoksessa: Rikosoikeuden uudistuneet yleiset opit.

Helsingin hovioikeuden julkaisuja. Saarijärven Offset Oy 2004. s. 169 – 184.

Ruuskanen, Minna, Hätävarjelu ja parisuhdeväkivalta. Gummerus Kirjapaino Oy 2005.

Sahavirta, Ritva, Käännetty todistustaakka rikosprosessioikeudessa. Teoksessa: Kirjoituksia

todistusoikeudesta, Lappalainen, Juha – Ojala, Timo. Helsingin hovioikeuden

julkaisuja. Hakapaino 2006.

Saraviita, Ilkka, Perustuslaki. 2. uudistettu painos. Talentum 2011.

Siltala, Raimo, Oikeustieteen tieteenteoria. Vammalan Kirjapaino Oy 2003.

Sinisalo, Kari, Poliisin toimivallan määräytyminen. Tutkimus poliisin vallasta ylläpitää

yleistä järjestystä ja turvallisuutta. Suomalainen lakimiesyhdistys 1971.

Sinisalo, Kari, Poliisi. Poliisioikeuden perusteet. Tammi 1973.

Tapani, Jussi – Tolvanen, Matti, Rikosoikeuden yleinen osa – Vastuuoppi. Talentum 2013.

Terenius, Markus, Hätävarjelu ja voimakeinojen käyttö. Teoksessa: Rikosoikeuden

uudistuneet yleiset opit. Helsingin hovioikeuden julkaisuja. Saarijärven Offset Oy

2004. s. 198 – 215.

Terenius, Markus, Poliisin voimankäytön kahdet kasvot. Helsingin yliopisto 2007

Terenius, Markus, Poliisin voimankäyttö – Rikosoikeudellinen tutkimus sallitun

voimankäytön rajoista. Suomalainen lakimiesyhdistys 2013.

Tirkkonen, Tauno, Suomen rikosprosessioikeus II, 2 uudistettu painos. Suomalainen


Tolonen, Hannu, Oikeuslähdeoppi. WSOY lakitieto 2003.

Tuori, Kaarlo, En sista tillflyktsort för polisens allmänna befogenhet. JFT 3 – 4/2004.

Viljanen, Veli-Pekka, Virkarikoksista. Rikosoikeudellinen tutkimus rangaistavan teon

virkarikosominaisuudesta ja sen merkityksestä. Suomalainen lakimiesyhdistys 1984.

Viljanen, Veli-Pekka, Perusoikeuksien rajoitusedellytykset, Tummavuoren kirjapaino oy.

2001.

Virolainen, Jyrki – Pölönen, Pasi, Rikosprosessioikeus II. Rikosprosessin osalliset. WSOY

2004.

Ylösjoki, Pentti, Poliisioikeus I. Arvi A. Karisto Oy:n kirjapaino 1965.

Ylösjoki, Pentti, Poliisioikeus II. Arvi A. Karisto Oy:n kirjapaino 1966.

VIII

VIRALLISLÄHTEET

HE 57/1994 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle poliisilaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi

laeiksi.

HE 1/1998 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle uudeksi Suomen Hallitusmuodoksi.

HE 44/2002 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan

lainsäädännön uudistamiseksi.

HE 224/2010 vp, Hallituksen esitys Eduskunnalle poliisilaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi

laeiksi.

LaVM 28/2002 vp, Lakivaliokunnan mietintö 28/2002 hallituksen esityksestä 44/2002

rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi.

PeVL 15/1994 vp, Perustuslakivaliokunnan lausunto hallituksen esityksestä eduskunnalle

poliisilaiksi ja eräiksi siihen liittyviksi laeiksi.

PeVM 25/1994 vp, Perustuslakivaliokunnan mietintö hallituksen esityksestä (HE 309/1993

vp) Eduskunnalle perustuslakien perusoikeussäännösten muuttamisesta.

OIKEUSTAPAUKSET

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin

Babylonova v. Slovakia, 69146/01, 27.4.2009

Huohvanainen v. Suomi, 57389/00, 13.3.2007

Kontrova v. Slovakia 31.5.2007, 7510/04, 31.5.2007

Ouranio Toxo ym v. Kreikka, 74989/01, 20.10.2005

Surugiu v. Romania, Application no. 48995/99, 20.4.2004

Korkein oikeus

KKO 1973-II-6

KKO 1988:49

KKO 1993:50

KKO 1995:4

KKO 1998:159

KKO 1999:2

KKO 2004:16

KKO 2004:75

KKO 2013:60

IX

Korkein hallinto-oikeus

KHO 2012:77

Eduskunnan oikeusasiamiehen päätökset

EOAK 18.12.2003 dnro 1634/4/01: Apulaisoikeusasiamiehen päätös 18.12.2003 kanteluun

poliisi toimittama rippikoululeirin tarkastus

EOAK 20.6.2018 dnro 3813/17: Apulaisoikeusasiamiehen päätös 20.6.2018 kanteluun

poliisin ilmoitus rahoista ulosottoviranomaiselle.

X

LYHENNELUETTELO

AmpAseL Ampuma-aselaki 1/1998

EIS Euroopan ihmisoikeussopimus

EIT Euroopan ihmisoikeustuomioistuin

ETL Esitutkintalaki 805/2011

HE hallituksen esitys

KKO korkein oikeus

OK oikeudenkäymiskaari 4/1734

PKL pakkokeinolaki 806/2011

PL perustuslaki 731/1999

PolL Poliisilaki aikaisempi 493/1995, poliisilaki nykyinen 872/2011

PeVL Perustuslakivaliokunta

PeVM Perustuslakivaliokunnan mietintö

RL rikoslaki 39/1889

VNApol valtioneuvoston asetus poliisista 1080/2013

1

1 JOHDANTO

Poliisi yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäjänä joutuu tehtävissään tilanteisiin,

joissa on läsnä henkeen ja terveyteen kohdistuva väkivallan uhka. Sanalla poliisi on useita

merkityssisältöjä, sillä tarkoitetaan lainsäädännössä joko poliisiorganisaatiota

kokonaisuudessaan tai siihen kuuluvia poliisiyksikköjä. Sanaa poliisi käytetään kuvaamaan

myös yksittäistä poliisiorganisaatiossa palvelevaa virkamiestä eli poliisimiestä.1 Poliisin

virkatehtävissä uhka voi kohdistua sivullisiin tai poliisiin itseensä, ja mahdollista on myös

tilanteet, joissa uhka kohdistuu molempiin samanaikaisesti. Poliisilla on näissä tilanteissa

poliisilain (872/2011, PolL) 2 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan oikeus virkatehtävää

suorittaessaan vastarinnan murtamiseksi, henkilön paikalta poistamiseksi, kiinniottamisen

toimittamiseksi, vapautensa menettäneen pakenemisen estämiseksi, esteen poistamiseksi

taikka välittömästi uhkaavan rikoksen tai muun vaarallisen teon tai tapahtuman estämiseksi

käyttää sellaisia tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina.

Puolustettavuutta arvioitaessa otetaan huomioon tehtävän tärkeys ja kiireellisyys,

vastarinnan vaarallisuus, käytettävissä olevat voimavarat sekä muut tilanteen

kokonaisarvosteluun vaikuttavat seikat. Äärimmäisenä voimakeinona poliisimiehellä on

oikeus käyttää tilanteen sitä vaatiessa ampuma-asetta. Suomessa on hyväksytty, että kaikki

poliisimiehet kantavat palveluksessa asetta ja ovat tilanteen vaatiessa valmiita sitä myös

käyttämään.2 Valtioneuvoston asetuksessa poliisista (1080/2013, VNApol) 10 §:ssä

vahvistetaan poliisin viralliset voimankäyttövälineet, joita ovat muun muassa erilaiset

ampuma-aseet sekä ampuma-asetta lievemmät voimankäyttövälineet.

Tavanomaiset voimankäyttötilanteet ovat arkipäivää kenttätehtävissä toimiville

poliisimiehille, mutta ampuma-aseen käyttö on harvinaisempaa. Jos poliisi joutuu virassaan

ampumaan, niin tapaus saa osakseen yleensä myös tiedotusvälineiden huomion. Mikäli

seuraukset ovat vakavat, tapaus käsitellään laajalti julkisuudessa ja tilanteessa mukana olleet

poliisimiehet saavat varautua myös esitutkintaan, mahdolliseen oikeudenkäyntiin ja

kanteluihin. Tapaus tulee myös käydä läpi tilanteessa olleiden poliisimiesten osalta ja

virheistä tulee ottaa opiksi.3 Tosin terrorismin jalkautuminen myös Pohjoismaihin on

alentanut tiedostusvälineiden kiinnostusta ns. ”tavanomaisiin” voimankäyttötilanteisiin,

missä poliisi on joutunut käyttämään asetta. Nykyisin poliisin aseenkäyttö ei saa niin suurta

1 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 1; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 1. 2 Helminen – Kuusimäki - Salminen 1999, s. 276; Helminen – Kuusimäki - Rantaeskola 2012, s. 767–768. 3 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 770–771.

2

huomiota medialta, mitä vielä joitakin vuosia sitten. Tämä on luonnollista seurausta, miten

maailma muuttuu ja Suomi sen mukana. Poikkeuksellisissa tilanteissa tapauksen käsittelyn

tulee edetä oikeusvaltiossa, vaikka se voikin tuntua tilanteessa toimivilta poliisimiehiltä

raskaalta, kun tilannetta voidaan analysoida tiedotusvälineissä ja tuomioistuimissa hyvinkin

pitkään. Tämä on kuitenkin tilanteessa mukana olleiden kaikkien osapuolten oikeusturvan

kannalta paras vaihtoehto. Tosin nykypäivänä selvissä tapauksissa syyttäjä tekee usein

nopeasti päätöksen, ettei ole syytä epäillä poliisin toimineen tilanteessa väärin ja ampuma-

asetta käyttänyttä poliisimiestä ole syytä epäillä rikoksesta. Tätä voidaan pitää hyvänä

suuntauksena ja selvissä tapauksissa ei ole syytä pitää tilanteessa toimineita poliisimiehiä

epätietoisuudessa missä asemassa he ovat rikosprosessissa. PolL 2 luvun 17 §:n 2

momentissa säännellään poliisimiehen oikeudesta käyttää hätävarjeluoikeutta.

Hätävarjelusta säädetään rikoslain (39/1889, RL) 4 luvun 4 §:ssä. Tätä oikeutta käyttäessä

virkatehtävässä poliisimiestä koskee virkavastuu PolL 2:17.2 mukaan. Hätävarjelun

puolustettavuutta arvioidessa otetaan huomioon PolL 2 luvun 17 §:n 2 momentin mukaan

poliisimiehelle koulutuksen ja kokemuksen perusteella asetettavat vaatimukset.

Voimankäytössä on myös otettava huomioon poliisin toiminnan yleiset periaatteet, kuten

PolL 1 luvun 3 §:n suhteellisuusperiaate, jonka mukaan poliisin toimenpiteiden on oltava

puolustettavia suhteessa tehtävän tärkeyteen, vaarallisuuteen ja kiireellisyyteen,

tavoiteltavaan päämäärään, toimenpiteen kohteena olevan henkilön käyttäytymiseen, ikään,

terveyteen ja muihin vastaaviin häneen liittyviin seikkoihin sekä muihin tilanteen

kokonaisarviointiin vaikuttaviin seikkoihin. PolL 1 luvun 4 §:n vähimmän haitan periaatteen

mukaan kenenkään oikeuksiin ei saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä eikä

kenellekään saa aiheuttaa suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin on välttämätöntä tehtävän

suorittamiseksi. PolL 1 luvun 5 §:n tarkoitussidonnaisuuden periaatteesta ilmenee, että

poliisi saa käyttää toimivaltuuttaan vain säädettyyn tarkoitukseen.

Tämän pro gradu -tutkielman tutkimusmetodi on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Lainopilla

on kaksi tehtävää: oikeussäännösten tulkinta ja niiden systematisointi. Kumpikin edellyttää

tullakseen oikein ymmärretyksi, normin käsitteen määrittelyn. Silloin kun normi on

yksiselitteinen ei synny mitään ongelmaa tulkita sitä. Usein normin ilmaisevat tekstit ovat

kuitenkin moniselitteisiä tai epätäsmällisiä ja tällöin ne sallivat useamman kuin yhden

merkityssisällön. Tällöin merkitys on täsmennettävä ja tätä nimitetään oikeussäännösten

tulkinnaksi, täsmällisemmin sanottuna kyse on silloin kielellisten ilmausten, tavallisesti

3

lakitekstien tulkinnasta.4 Aulis Aarnion mukaan lainoppi on enemmänkin näkökulma

oikeuteen kuin metodi. Metodi on Aarnion mielestä karkeasti ilmaistuna eräänlainen

laskusääntö kovissa tieteissä eli luonnontieteissä, jos näissä tieteissä menetellään metodisen

normiston osoittamalla tavalla, niin se takaa määräedellytyksin tietyn tuloksen. Lainoppi ei

ole metodina sellainen, että se antaisi aina tiettyä kaavaa noudattaen tietyn tuloksen. Tulkinta

ja normien soveltaminen käytäntöön ei ole mekaaninen, yksikäsitteisiä sääntöjä noudattava

prosessi. Vaan se on harkintaa ja punnintaa ja tästä syystä se on enemmänkin näkökulma

oikeuteen kuin tietyn tuloksen antava laskusääntö.5 Raimo Siltala toteaa lainopin olevan

oikeustieteen käsittämistä tutkimusaloista metodisesti pulmallisin, koska siinä ei voi

tukeutua minkään erityistieteen metodioppiin. Lainoppi on metodisesti tulkintatiede.6 Usein

on sanottu, että lainoppi on käytännöllistä ja käytännönläheistä tutkimusta. Aarnio hakee

tähän vastausta vertaamalla arkikäytännöstä syntyneitä uskomuksia ja kannanottoja

lainopilla saataviin tulkintakannanottoihin. Jos näiden välillä ei ole paremmuussuhdetta, käy

lainopin asema esimerkiksi akateemisena opinalana kyseenalaiseksi. Lainoppi tieteellisenä

tutkimuksena eroaa kuitenkin Aarnion mielestä merkittävästi praktisesta juridisesta

toiminnasta, kuten normaalista asianajokäytännöstä. Lainoppi eroaa tästä sillä, että

lainopissa on tieteellinen asenne ja se on jotain muuta kuin teknisen suorituksen

ammattitaitoinen osaaminen.7

Tämän tutkielman tarkoitus on selvittää ovatko poliisin vaativat voimankäyttötilanteet

rikoslain mukaisia hätävarjelutilanteita niin kuin oikeuskäytäntö KKO 1993:50, KKO

2004:75 ja Huohvanainen v. Suomi EIT 13.3.20078 osoittaa vai tulisiko soveltaa

ensisijaisesti poliisilain voimankäyttösäännöstä, joka on erityislaki suhteessa rikoslain

yleissäännökseen hätävarjelusta. Mahdollista on, että molemmat säädökset soveltuvat

tilanteisiin mutta miksi yleislaki eli hätävarjelusäännös syrjäyttää erityislain eli

voimankäyttösäännöksen vastoin normihierarkiaa. Tarkoitus on myös antaa

tulkintasuosituksia kumpaa säännöstä tulisi soveltaa vaativissa voimankäyttötilanteissa sekä

mahdollisia lain muutoksen tarpeita.

4 Aarnio 1986, s. 110. 5 Aarnio 2006, s. 237. 6 Siltala 2003, s. 326. 7 Aarnio 1989, s. 53. 8 Korkeimman oikeuden ratkaisut ovat ainoat ennakkotapaukset poliisin aseenkäytöstä. Näissä tapauksissa yksi

panttivanki ja kohdehenkilöt ovat menehtyneet. Tapaus Huohvanaiseen korkein oikeus ei antanut valituslupaa

ja hovioikeuden ratkaisu jäi lainvoimaiseksi. EIT piti poliisin aseenkäyttöä sallittuna. Kaikki tapaukset on

käsitelty rikoslain hätävarjelusäännöksen nojalla.

4

Tulen tässä tutkielmassa tarkastelemaan poliisin voimankäyttöä lainopillisesti sellaisesta

näkökulmasta, josta sitä on vähemmän tutkittu. Yhteiskunnallisesti ei varmasti ole

suurtakaan merkitystä kumman säännöksen mukaan poliisin vaativat tilanteet arvioidaan.

Tärkeintä yhteiskunnalle on ammattitaitoinen ja kykenevä poliisiorganisaatio, joka pystyy

puuttumaan myös erittäin vakaviin rikoksiin kuten esimerkiksi terroristisiin hyökkäyksiin

yhteiskuntaa vastaan. Näkisin kuitenkin, että tätä kautta tutkielmalla on myös

yhteiskunnallinen merkitys, koska oman toimialan toimivaltuuden tuntemalla ja

ymmärtämällä mihin asti toimivaltuus antaa mahdollisuuksia puuttua vakaviin tekoihin

yhteiskuntaa vastaan kehittää yhteiskuntarauhan puolustajien ammattitaitoa.

Kimmo Nuotio on todennut vuonna 2005, että kotimaisessa oikeuskirjallisuudessa on

käsitelty merkitykseensä nähden hyvin vähän tilanteita, missä poliisi on joutunut käyttämään

äärimmäistä voimaa tilanteen ratkaisemiseksi.9 Näkökulmana on enemmänkin

poliisioikeudellinen kuin rikosoikeudellinen, luonnollisestikaan rikosoikeudellista

näkökulmaa ei voi sivuuttaa kokonaan vaan sen täytyy olla poliisioikeudellisen näkökulman

rinnalla tutkielmassa. Poliisin voimankäytöstä löytyy muutamia väitöskirjatasoisia

tutkimuksia Pohjoismaista, kuten Suomesta, Ruotsista ja Tanskasta. Markus Terenius on

tutkinut poliisin voimankäyttöä kansallisen lainsäädännön mukaan hyvinkin laajasti vuonna

2013 valmistuneessa väitöskirjassaan. Tereniuksen näkökulma on ollut rikosoikeudellinen,

jossa on tutkittu sallitun voimankäytön rajoja ja tutkimus on valmistunut ennen uuden

poliisilain voimaan tulemista. Uusi poliisilaki tuli voimaan 1.1.2014 ja

voimankäyttösäännökseen tuli tarkennuksia muun muassa poliisin hätävarjeluoikeudesta.

Näkökulma näissä väitöskirjoissa ei ole ollut selvittää kumpaa säännöstä tulee soveltaa

silloin kuin molemmat ovat rinnan. Luonnollisesti asiaa on tutkimuksissa sivuutettu, mutta

se ei ole ollut tutkimuksien pääasiallinen tutkimusongelma.

Itse en ole kohdannut tieteellistä tutkimusta, jossa poliisin voimankäyttöä olisi käsitelty tästä

näkökulmasta. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että olisi syytä arvioida kokonaan

uudestaan poliisin voimankäytön sääntelyä. Kaarlo Tuori on esittänyt, ettei poliisilla olisi

ollenkaan tarvetta eikä oikeutta hätävarjeluun eikä pakkotilatekoon rikoslain yleissäännösten

nojalla, koska poliisin voimankäyttösäännös riittää kattamaan kaikki tilanteet.10 Kimmo

Hakonen on todennut, että poliisin voimankäyttö voi perustua lähinnä poliisilain

voimankäyttösäännökseen tai rikoslain hätävarjelu- ja pakkotilasäännöksiin. Hätävarjelu- ja

9 Nuotio 2005b, s. 215. 10 Tuori 2004, s. 492–516.

5

pakkotilasäännökset tulisivat sovellettavaksi kuitenkin vain yksittäisissä konkreettisissa

vaaratilanteissa. Niiden varaan ei voida rakentaa viranomaisen toimivaltuusjärjestelmää, jos

näin toimittaisiin se tarkoittaisi tosiasiallisesti poliisioikeudelliseen yleisvaltuuteen

palaamista.11 Tuori ja Hakonen on esittänyt näkemyksensä ennen uuden poliisilain

voimaantuloa, jossa asia on ratkaistu niin, että poliisia koskee PolL 2:17.2 mukaan

virkavastuu hätävarjelutilanteissa sekä PolL 2:17.5 olevilla viittauksilla RL 4:4.2

hätävarjelun liioitteluun sekä RL 4:6.3 voimakeinojen käytön liioitteluun. Varsinkin RL 4:6

voimankäytön yleissäännökseen liittyvää viittausta pidän epäonnistuneena, koska kyseisen

pykälän ensimmäisen momentin mukaan oikeudesta käyttää voimakeinoja virkatehtävän

hoitamiseksi säädetään erikseen lailla, toisaalta se ei estä soveltaa voimankeinojen käytön

liioittelussa RL 4:6.3 vastuuvapausperusteena. Käytännössä voimakeinojen liioittelua

koskevaa vastuuvapausperustetta RL 4 luvun 6 §:n 3 momenttia ei ole kuitenkaan sovellettu

virantoimituksessa. Poliisikoulutuksessa kouluttautumisessa voimankäyttötilanteisiin sekä

peruskoulutuksen jälkeen jatkokursseilla kuin työpaikan omissa voimankäyttöharjoituksissa

asiaa ei pidetä täysin selvänä. Toisaalta se nähdään liian helposti siten, että aina kun

vastapuoli on aloitteen tekevä osapuoli, niin on kyse hätävarjelusta ja kun poliisilla on aloite

niin olisi kyse voimankäytöstä. Asia ei kuitenkaan mielestäni ole noin yksinkertainen ja se

on yksi syy kiinnostukseeni aihepiiriä tutkimaan.

Tarkastelen aihetta soveltuvan lain kysymysten osalta lainsäädäntöön,

lainvalmisteluaineistoon, oikeuskäytäntöön ja oikeuskirjallisuuteen perustuen. Rajaan

tutkielman koskemaan ainoastaan viranomaistoimintaa ja tarkemmin vielä

poliisiviranomaista koskevasta näkökulmasta, jätän yksityisen turvallisuusalan kokonaan

tutkielman ulkopuolelle. Tutkielman pääpaino on vaativissa voimankäyttötilanteissa, joissa

aseenkäytön edellytykset ovat olemassa. Tutkimuskysymykset ovat: 1. Ovatko poliisin

vaativat voimankäyttötilanteet pääasiallisesti hätävarjelua vai tulisiko soveltaa

voimankäyttösäännöstä? 2. Voimankäyttötilanne, jossa molemmat sekä poliisilain

voimankäyttösäännös ja rikoslain hätävarjelusäännös rinnakkaisia, kumpi tulee

sovellettavaksi ensisijaisesti? 3. Suomen oikeuskäytännössä vaativiin

voimankäyttötilanteisiin sovelletaan hätävarjelusäännöstä, vaikka molemmat sekä

poliisilain voimankäyttösäännös ja rikoslain hätävarjelusäännös soveltuu tilanteeseen. Miksi

oikeuslähdeoppi kumoutuu ja yleislakia sovelletaan erityislain sijaan? 4. Kattaako poliisilain

11 Hakonen 2006, s. 69.

6

voimankäyttösäännös kaikki mahdolliset vaativat tilanteet, tulisiko viranomaistoiminnassa

kyseeseen rikoslain hätävarjelusäännös ainoastaan täysin poikkeuksellisissa tilanteissa?

7

2 TUTKIMUSMETODI

2.1 Oikeusdogmatiikka

Tämän tutkielman tutkimusmetodi on oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Lainopin tehtävänä

on selvittää oikeussääntöjen sisältöä, kohteena ovat säännöt ja kiinnostuksen kohde on

järjestelmän tuotoksessa eli normissa. Tutkimuskohteena ovat voimassaolevat eli sitovat

oikeussäännöt ja tarkemmin sanottuna selvittää voimassa olevien oikeussääntöjen sisältöä.

Lainoppi kattaa kaksi tehtävää eli oikeussäännösten tulkinnan ja niiden systematisoinnin.

Kumpikin näistä edellyttää normin käsitteen määrittelyn.12 Hans Kelsen on jakanut

laintulkinnan kahteen osaa. Toinen on positiiviseen oikeuteen kohdistuva oikeustieteellinen

tulkinta ja toinen on tuomioistuimelle kuuluva lain soveltaminen. Kelsenin mukaan

oikeussäännön ollessa kielellisenä ilmaisuna tulkinnanvarainen, ei positiivisoikeudellisella

metodilla ole mahdollista ratkaista mikä tulkinta on toista oikeampi vaan oikeustieteen

piirissä esitettävät tulkintavaihtoehdot ovat kaikki samanarvoisia ja lainmukaisia. Kelsen on

sitä mieltä, että valinta eri tulkintavaihtoehtojen välillä ei ole oikeustieteen tehtävä, vaan se

on lain soveltajan eli tuomarin tehtävä.13 Tätä ei kuitenkaan pidetä riittävänä täyttämään

lainopille asetettavia tiedonintressin vaatimuksia, lainopilta odotetaan argumentoituja

tulkintakannanottoja ja tältä pohjalta Kelsenin tulkintateoria on saanut osakseen kritiikkiä.14

Siltala on oikeuskirjallisuuden ilmenevästä kannasta sitä mieltä, että jos kanta on

yksimielinen niin sillä on tuomarin tai muun viranomaisen ratkaisuharkintaan vaikutus vain

sallitun ratkaisuperusteen tavoin ja oikeuslähdeopillinen painoarvo on ainoastaan

tapauskohtaisesti määritettävissä. Painoarvo on taas suhteessa vähäisempi, jos

oikeuskirjallisuuden kanta on hajautunut tai erimielinen. Samaa mieltä hän on

oikeuskäytännöstä, jos jutun ratkaisseiden tuomarien kannat ovat voimakkaasti jakautuneet

tasaisessa äänestysratkaisussa. Sama koskee myös lainvalmisteluaineistoa, mikäli

lainsäädäntö on syntynyt riitaisan ja vaikean poliittisen kompromissin tuloksena.15

Hannu Tolonen toteaa lain tulkitsemisen olevan lain soveltajan ja oikeustieteen harjoittajan

arkipäivää.16 Lainoppi on Suomessa välillä ankarastikin ollut ja on kritiikin kohteena.

Kritiikin kohteet Jaakko Husan mukaan ovat pääpiirteittään seuraavat: Oikeustieteen

12 Aarnio 1986, s. 108–110. 13 Kelsen (1960) 1968, s. 346–354. 14 Laakso 2012, s. 58. 15 Siltala 2003, s. 299. 16 Tolonen 2003, s. 109.

8

metodit eivät riitä selvittämään yhteiskunnallisesti merkittäviä ongelmia, painotetaan liiaksi

sisäistä näkökulmaa oikeuteen, tutkimuskohteina tulisi olla kaikki oikeudelliset ilmiöt

eivätkä vain oikeusnormit ja oikeudelliset päätökset, oikeustieteen tulisi lähentyä muita

yhteiskuntatieteitä ja siitä on tehtävä todellinen tiede.17

Mitä käsite ”metodi” tarkoittaa lainopissa? Jos lainopin kohteeksi nimitetään oikeusnormi ja

tehtävänä on selvittää tuon normin sisältö, niin ydinkysymys on millä menetelmällä

saavutetaan mahdollisimman suuri varmuus normin sisällöstä.18 Varmuuden tuottamisen

olennaisin vaatimus on lainopin kannanottojen kontrolloitavuus. Ilman kontrollin vaatimusta

ajauduttaisiin systeemiin, jossa väitteiden uskottavuudesta ei olisi mahdollista varmistua.

Tämä vaatimus edellyttää ensinnäkin, että lainoppi hyödyntää täsmällistä ja olosuhteisiin

nähden hiottua käsitteistöä. Tätä Aulis Aarnio nimittää systemaattisuuden vaatimukseksi.

Käsitteiden käytöllä on vastattava ihmisten oikeusturvaodotuksiin. Oikeudellisella

argumentaatiolla eli perustelemisella oikeudellinen ajattelu avataan ihmiselle

ymmärrettävänä ja perusteiltaan kestävänä. Argumentaatiolla muodostetaan kannanottojen

toinen, systematisointia täydentävä puoli. Systematisoinnin ja oikeudellisen argumentaation

kautta jäsentyvät lainopin metodiset vaatimukset.19 Lainoppi ei ole kuitenkaan metodina

sellainen, että se antaisi tiettyä kaavaa noudattaen tietyn tuloksen. Koska lainoppi on

harkintaa ja punnintaa, niin se on Aarnion mukaan enemmänkin näkökulma oikeuteen kuin

tietyn tuloksen antava laskusääntö.20 Lainoppi on metodina tulkintatiede eli oppi

oikeudellisen tiedon perusteista, jota Siltala kutsuu epistemologiaksi. Institutionaalinen

epistemologia kiinnittyy etenkin lainsäätäjän ja tuomioistuimen sekä muiden viranomaisten

kirjallisiin päätöksiin.21 Tästä syystä lopulta on kyse oikeudellisen argumentaation

vakuuttavuudesta, jos niitä ei voida kumota vasta-argumentaatiolla niin harkinnan ja

punninnan tulos on vähintäänkin yksi oikea näkökulma käsillä olevaan oikeudelliseen

ongelmaan.

17 Husa 1995, s. 141–142. 18 Aarnio 2011, s. 12. 19 Aarnio 2011, s. 12–13. 20 Aarnio 2006, s. 237. Ks. Kelsen (1960) 1968, s. 366–367. 21 Siltala 2003, s. 326.

9

2.2.Oikeuslähdeoppi

Lähestyn voimankäytön ja hätävarjelun eroa osittain myös oikeuslähdeopin mukaan.

Tolonen kuvaa oikeuslähdeoppia yleisen oikeustieteen yhdeksi vaikeimmaksi ongelmaksi ja

samalla se on oikeustieteen keskeisempiä ja klassisimpia ongelmia. Tutkijat ja jopa eri

oikeuskulttuurit painottavat eri tavoin erilaisia oikeuslähteitä.22 Aarnion mukaan

oikeudellisen kannanoton peruste on oikeuslähde. Oikeuslähdeopiksi nimitetään teoriaa

siitä, mikä on oikeuslähde, miten niitä luokitetaan, miten niitä käytetään ja mikä on niiden

vaikutus. Oikeuslähdeoppiin on alettu kiinnittämään Suomessa huomiota vasta 1960-luvulta

lähtien. Tämän jälkeen ne ovat saaneet keskeisen aseman oikeuden muotoutumisessa.23

Oikeuslähteet ovat perusteita, joilla oikeutetaan oikeudellinen tulkinta ja ratkaisu. Niillä

osoitetaan oikeudellisen ratkaisun hyväksyttävyys. Oikeuslähdeoppi on nimenomaan oppi

ratkaisun oikeuttamisperusteista ja ratkaisu oikeutetaan sellaiseen ulkopuoliseen nähden,

joka niitä arvioi. Ratkaisu, joka ei nojaudu oikeuslähteisiin ei ole oikeudellinen ratkaisu.24

Perinteisesti oikeudellisen ratkaisun ongelmaa on lähestytty siten, että ensiksi on valittu

soveltuva normi, jota on sanottu yläpremissiksi ja tapauksen tosiseikastoja kutsutaan

alapremissiksi. Näistä sitten syntyy loogisen päätelmän mukaan tapauksen oikeudellinen

ratkaisu tai paremminkin ratkaisu on looginen seuraus, kun ylä- ja alapremissi ovat päteviä.25

Ratkaisun uskottavuus ei kuitenkaan synny noin helpolla, vaan uskottava ratkaisu vaatii

perustelunsa. On väitetty, että osapuolten argumenttien huomioiminen perusteluissa

vähentää muutoksenhakuherkkyyttä.26

Oikeuslähdeopin mukainen oikeuslähde on ratkaisun materiaalinen peruste. Oikeuslähteiden

lisäksi on informaatiolähteitä, jotka antavat tietoa oikeuslähteistä. Aarnio mukaan voidaan

puhua informaatiolähdeopista. Oikeuslähdeoppi ei keskity kuitenkaan

informaatiokysymyksiin vaan nimenomaan varsinaisiin oikeuslähteisiin ja niiden

käyttöön.27

Siltala on kehittänyt institutionaalisen oikeuslähdeopin, joka on kuvaus tuomareiden ja

muiden lakia soveltavien viranomaisten käyttämästä oikeuslähdeopista eli

22 Tolonen 2003, s. 1–2. 23 Aarnio 2011, s. 65. 24 Aarnio 2011, s.67; Hirvonen 2012, s. 151. 25 Tolonen 2003, s. 2 26 Aarnio 2006, s. 250–251. 27 Aarnio 2011, s. 65–66.

10

tuomarinideologiasta. Se on oppi institutionaalisen lainsoveltajan oikeudellista

ratkaisuharkintaa eriasteisesti sitovista, velvoittavista ja ohjaavista oikeudellisista ratkaisu-

ja tulkintaperusteista.28

2.3 Tulkinta ja systematisointi

Tulkinta ja systematisointi edellyttävät tullakseen oikein ymmärretyiksi normin käsitteen

määrittelyn. Silloin kuin normin ilmaiseva teksti on yksiselitteinen, ei tulkinnassa synny

ongelmaa. Usein kuitenkin normin ilmaisevat tekstit ovat moniselitteisiä tai epätäsmällisiä,

tällöin ne pitävät sisällään useamman kuin yhden merkityssisällön. Tulkinnalla

täsmennetään merkitystä. Kyseessä on kielellisten ilmausten tulkinta eli tulkinta on aina

kielellinen asia. Oikeustiede on lainopillisessa metodissa tulkintatiede ja eroaa näin ollen

kokemusperäisistä tutkimuksista.29

Kielen teoriassa sanoilla on erilaisia merkitysvyöhykkeitä. Aarnio esittää tämän kaaviolla,

jonka ytimessä on sanan suppea merkitys, jota tavoitteleva tulkinta on nimeltään suppea

tulkinta. Ytimestä ulospäin mentäessä tullaan ensin normaalivyöhykettä suppeammalle

alueelle, tästä puhutaan supistavana tulkintana. Seuraava ulompi kehä on sanan normaali

merkitys ja tästä seuraava ulompi kehä kuvaa laventavaa tulkintaa. Laventavan tulkinnan

ulkokehällä tulee vastaan merkityksen raja, jolloin tulkinnan avulla ilmaisu ei enää veny.

Merkitysvyöhykkeen ulkokehällä käytetään vielä hyväksi analogiaa ja tämän jälkeen tullaan

tilanteeseen, jossa ilmaisun käyttö sulkeutuu kokonaan pois.30

Analogia on samankaltaisuusvertailua, sillä pyritään osoittamaan riittävä yhdenmukaisuus

tapauksien välillä. Kyse ei ole identtisyydestä, vaan samankaltaisuudella luodaan riittävä

perusta päätöksille siten, että voidaan turvata sekä jatkuvuus että ennustettavuus.

Oikeudellisen päättelyn ja tulkinnan muotona analogia on yksi käytetympiä. Vastakohtana

analogialle on e contrario-päätelmä eli vastakohtaisuusjohtopäätös, sillä suljetaan jokin asia

pois säädöksen soveltamisalasta. Koska se ei mahdu ilmaisun merkitysvyöhykkeelle. Tätä

voidaan noudattaa esimerkiksi poikkeussäännösten tulkinnassa, jos säännöksen

poikkeusluontoisuudesta johtuen tapaus ei mahdu normaalimerkityksen piiriin, niin sitä ei

voida tuohon tapaukseen soveltaa.31 Kelsen on tulkintametodeista sitä mieltä, että ne johtavat

28 Siltala 2003, s. 189. 29 Aarnio 1986, s. 110 30 Aarnio 2011, s. 39–40. 31 Aarnio 2011, s. 40–41.

11

johonkin mahdolliseen, mutta eivät koskaan yksinään oikeaan tulokseen ja tulkintakeinoina

tavalliset argumentum a contrario ja analogia ovat arvottomia. Tämä selviää Kelsenin

mielestä siitä, että ne johtavat vastakkaisiin tuloksiin ja ei ole mitään kriteeriä osoittamassa

milloin kumpaakin tulisi soveltaa. Koska tulkintametodit jättävät avoimeksi useampia

mahdollisuuksia, eikä sisällä ratkaisua niin ratkaisu tulisi jättää norminluomisaktiin eli

tuomarille tuomion ratkaisuun.32 Kuten edellä on todettu Kelsenin tulkintateoriat ovat

saaneet osakseen kritiikkiä.

2.4 Oikeuslähteistä

Aarnio jakaa oikeuslähteet neljään eri kategoriaan sen mukaan mikä on niiden

velvoittavuuden aste, nämä ovat: 1. vahvasti velvoittavat oikeuslähteet, 2. heikosti

velvoittavat oikeuslähteet, 3. sallitut oikeuslähteet sekä 4. kielletyt oikeuslähteet. Vahvasti

velvoittavat oikeuslähteet sitovat tuomaria ratkaisutoiminnassa, niiden syrjäyttämisestä

seuraa virkavirhe ja ratkaisu ei ole laillinen. Heikosti velvoittavat oikeuslähteet eivät sido

tuomaria ratkaisussa. Kuitenkin, jos ratkaisussa ei ole vedottu heikosti velvoittavaan

oikeuslähteeseen niin on oletettavaa, että ratkaisu muuttuu ylemmässä oikeusasteessa tai

vastaavanlaisen tapauksen tullessa uudelleen tuomioistuimen käsiteltäväksi. Sallittu

oikeuslähde ei sido ratkaisua mutta se lisää tulkinnan tai ratkaisun uskottavuutta. Kiellettyjä

oikeuslähteitä ei voi luonnollisestikaan käyttää ratkaisutoiminnassa, näitä ovat muun muassa

lain ja hyvän tavan vastaiset sekä puoluepoliittiset argumentit.33

Yksittäisiä oikeuslähteitä ovat laki, maan tapa, lain esityöt, oikeuskäytäntö, oikeustiede,

yleiset oikeusperiaatteet, moraali (arvot ja arvostukset) sekä oikeusvertailevat ja

oikeushistorialliset argumentit.34 Aarnion jaottelun mukaan laki ja maan tapa ovat vahvasti

velvoittavia oikeuslähteitä.35 Tarkemmin sanottuna laki pitää sisällään kansallisen oikeuden

normistot sekä kansallisen oikeuden ulkopuoliset normistot. Kansallisen oikeuden

ulkopuoliset normistot ovat eurooppaoikeuden sitovat osat, Euroopan

ihmisoikeussopimuksen normit ja EY-tuomioistuimen sekä Euroopan

ihmisoikeustuomioistuimen tietyt prejudikaatit.36 Maan tapa ilmeni aiemmin

32 Kelsen 1960 (1968?), s. 366–367. 33 Aarnio 2011, s. 69–70. 34 Tolonen 2003, s. 22–23; Aarnio 2011, s. 68–69; Hirvonen 2012, s. 154–155. 35 Aarnio 2011, s. 70–71. 36 Aarnio 2011, s. 68; Aarnio 2006, s. 295. Kansallisen oikeuden ulkopuoliset lähteet pakottavat

täydentämään vahvasti velvoittavien oikeuslähteiden kategoriaa.

12

oikeudenkäymiskaaren (4/1734, OK) 1 luvun 11 §:stä. Oikeudenkäymiskaarta on kuitenkin

uudistettu ja enää maan tapa ei ilmene suoraan laista. Yleinen lakisidonnaisuuden periaate

ilmenee perustuslain 2 §:n 3 momentista ja rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ilmenee

perustuslain 8 §:stä. Lainsäädännön ensisijaisuus on kirjattu myös tuomioistuinlain

(673/2016) 9 luvun 1 §:än, jonka mukaan tuomari käyttää itsenäisesti tuomiovaltaa ja tässä

häntä sitoo vaan laki. Maantavalla on aiemmin paikattu lainsäädännön aukkoja, nykyisin

maantavalla tarkoitetaan yhteiskunnan eri aloille vakiintuneita säännönmukaisia tapoja ja

nämä ovat nykyisin enemmissä määrin kirjoitettua tapaoikeutta37.

Heikosti velvoittavia oikeuslähteitä ovat lain esityöt ja oikeuskäytäntö. Korkeimpien

oikeusasteiden ratkaisujen tosiasiallinen käyttö on lisääntynyt ja sanotaan, että niiden

merkitys on sitova. Tämä on kuitenkin harkinnanvaraista, milloin ennakkotapaus on

samankaltainen kuin käsillä oleva tapaus. Lain esitöillä ei ole sitovan oikeuslähteen painoa

ja niiden sivuuttamista ei useinkaan perustella. Tästä syystä Tolosen mukaan niiden

tosiasiallista merkitystä on vaikea arvioida.38 Aarnion mukaan lainvalmistelutöiden merkitys

oikeuslähteenä on vahvistunut. Korkeimman oikeuden ratkaisuista on syytä käsitteellisesti

erottaa ennakkotapaus ja ennakkoratkaisu. Ennakkotapaus tarkoittaa tapauksen

tosiseikastoa, johon ratkaisu annetaan ja ennakkoratkaisu on normi, jota tapauksessa

sovelletaan. 39

Sallitut oikeuslähteet ovat ryhmä, joihin saa viitata.40 Aarnion mukaan viittaamalla

sallittuihin oikeuslähteisiin lisätään tulkinnan ja ratkaisun uskottavuutta. Tähän ryhmään

kuuluvat oikeuskirjallisuus, yleiset oikeusperiaatteet, arvot, arvoasetelmat ja

moraaliperiaatteet sekä reaalinen harkinta. Oikeuskirjallisuus muodostaa itsenäisen

oikeuslähteen. Yleiset oikeusperiaatteet on jätetty tuomarin harkittavaksi ja niille

tunnusomaista on moraalisävytteinen tulkinta. Arvot, arvoasetelmat ja moraaliperiaatteet

ovat ihmisten luomia ja ne syntyvät sekä muuttuvat ihmiskunnan mukana. Reaalinen

harkinta viittaa ratkaisun tavoiteltuihin tai tavoiteltaviin tosiasiamaailman vaikutuksiin.41

37 Hirvonen 2012, s. 154. 38 Tolonen 2003, s. 24–25. 39 Aarnio 2011, s. 73. 40 Tolonen 2003, s. 25. 41 Tolonen 2003, s. 25; Aarnio 2011, s.69–70, 82–84, 89.

13

Oikeuslähteiden etusijajärjestystä määrittävistä periaatteista, lakitekstillä on etusija kaikkiin

muihin oikeuslähteisiin verrattuna. Lakitekstien sisällä etusijajärjestystä varten on

hyväksytty käytännössä seuraavat standardit:

- Lex superior derogat legi inferiori eli ylempi säädös syrjäyttää alemman, kuten laki

asetuksen.

- Lex posterior derogat legi priori eli myöhempi säännös kumoaa aiemman, jollei

myöhemmän voimaansaatetun annetuissa määräyksissä ole muuta säädetty.

- Lex specialis derogat legi generali eli erityissäännös syrjäyttää yleissäännöksen

- Lex posterior generalis non derogat legi priori speciali eli myöhemmin annettu

yleissäännös ei kumoa aiemmin annettua erityissäännöstä, jollei toisin ole

säädetty.42

42 Aarnio 1989, s. 254.

14

3 PERUS- JA IHMISOIKEUKSIEN MERKITYS

3.1 Perusoikeudet

Perustuslain (731/1999, PL) 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja

ihmisoikeuksien toteutuminen. PL 124 §:ään on kirjattu, että merkittävä julkisen vallan

käyttöä sisältäviä tehtäviä voidaan antaa vain viranomaiselle. Lain esitöistä uudeksi Suomen

hallitusmuodoksi todetaan, että merkittävää julkisen vallan käyttöä on muun muassa

itsenäiseen harkintaan perustuva voimakeinojen käyttö tai puuttua muuten merkittävällä

tavalla ihmisen perusoikeuksiin, tällaisia valtuuksia ei voida antaa kuin viranomaisille.43

Voimakeinojen käyttö on siis merkittävää julkisen vallan käyttöä ja ampuma-aseen käyttö

yksi julkisen vallan käytön ankarimpia muotoja. Lain esitöissä poliisilaista todetaan, että

toisaalta on otettava huomioon PL:n 22 §, jonka mukaan julkisen vallan on turvattava

perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Kyseinen pykälä asettaa poliisille

velvollisuuden käyttää tehtäväpiiriinsä kuuluvia toimivaltuuksia. EIT:n ratkaisukäytäntö

korostaa tätä velvollisuutta, kuten esim. ratkaisussa Kontrova v. Slovakia 31.5.2007.

Kyseisessä tapauksessa korostuu positiivinen velvollisuus ryhtyä ehkäiseviin käytännöllisiin

toimenpiteisiin suojellakseen toisen henkeä toisen rikollisen toiminnan vuoksi. Muita

ratkaisuja, joissa nousee esille poliisin velvollisuus turvata perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia

ovat mm. Surugiu v. Romania 20.4.2004, Ouranio Toxo ym v. Kreikka 20.10.2005 ja

Babylonova v. Slovakia 20.6.2006.44

Poliisilain 1 luvun 2 §:n mukaan poliisin on kunnioitettava perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia

sekä käyttäessään toimivaltuuksia valittava perusteltavista vaihtoehdoista se, joka parhaiten

edistää näiden oikeuksien toteutumista. Poliisin tulee siis kaikessa poliisitoiminnassa, myös

esitutkinnassa, vaikka tästä periaatteesta ei erikseen säädetä esitutkintalaissa (805/2011,

ETL) käyttää perusoikeusmyönteistä tulkintaa.45 Käytännön poliisityössä tämä ilmenee

esim. harkittaessa otetaanko rikoksesta epäilty kiinni vai riittääkö tämän henkilötiedot ja hän

tulee myöhemmin poliisilaitokselle kuulusteltavaksi. Perustuslain säännösten tulkinnan

painopiste on eduskunnalla, eduskunta tulkitsee perustuslakia ennen kaikkea harkitessaan

esillä olevien lakiehdotusten perustuslainmukaisuutta.46 Voimakeinojen käyttöä koskevassa

sääntelyssä on otettava huomioon se, että voimakeinoilla puututaan merkittävästi perus- ja

43 HE 1/1998 vp, s.179. 44 HE 224/2010 vp, s.72. 45 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 22; Helminen – Kuusimäki -Salminen 1999, s. 7–10,

samankaltainen perusoikeusmyönteinen tulkinta oli jo ennen perustuslain kokonaisuudistusta, 46 Jyränki 2000, s. 43.

15

ihmisoikeuksiin, kuten henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja omaisuuden suojaan

nauttiviin oikeushyviin. Perustuslakivaliokunnan lausunnossa todetaan, että poliisilaki on

tyypillisesti sellainen säädös, jossa voidaan joutua ristiriitaan klassisten vapausoikeuksien

kanssa.47 Rikoslain 4 luvun 6 §:ssä on lakitasoinen yleissäännös muihin

voimankäyttötilanteisiin kuin poliisiin virkatehtäviin tai niihin, rinnastettaviin tehtäviin.

Perustuslain 7 §:n 3 momentissa (731/1999, PL) säädetään, että henkilökohtaiseen

koskemattomuuteen ei saa puuttua mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta.48

Kari Sinisalo toteaa vuoden 1973 poliisioikeuden perusteet -teoksessaan ettei mikään

perusoikeus voi kuitenkaan kohota absoluuttiseksi, mistään muusta riippumattomaksi. Esim.

sananvapautta käyttämällä voi syyllistyä rikokseen, jos se täyttää jonkin rikoksen

tunnusmerkistön. Vetoamalla perusoikeuteen ei voi vapautua rangaistuksesta.49

Perustuslain 7 §:n 3 momentin mukaiset vapauden ja fyysisen koskemattomuuden suojat

ovat edellytys muiden perusoikeuksien käyttämiselle. Ensi vaiheessa poliisille vuosina 2005

– 2009 annettiin laajojakin toimivaltuuksia, joilla rajoitettiin näitä perusoikeuksia ja

myöhemmin myös muille turvallisuusviranomaisille sekä valtuuksia luovutettiin myös

yksityiselle turvallisuusalalle. Syitä tähän olivat mm. kansainvälisen terrorisminvastaisen

toiminnan vaatimat lisävaltuudet. Pääsäännön mukaan toimivaltuuksia voidaan aseelliseen

voimankäyttöön säätää ainoastaan viranomaisille ja asianmukaisesti koulutetuille

henkilöille, lähinnä poliisille mutta myöhemmät tulkinnat ovat laajentaneet oikeuksia myös

rajavartijoille, sotilashenkilöille, tullille jne. Muilla kuin virkavastuisilla henkilöillä

aseenkäyttöoikeus työtehtävissä rajataan pääasiassa hätävarjelun kaltaisiin tilanteisiin.50

Koska voimakeinoilla puututaan perusoikeuksiin, niin rajoittamisen tulee täyttää yleiset

perusoikeuksien rajoitusedellytykset. Nämä sallittavuuden kriteerit perusoikeuksien

rajoittamisesta ovat täsmentyneet perusoikeusuudistuksessa vuonna 1995 ja uuden

perustuslain astuessa voimaan 1.3.2000.51 Perustuslakivaliokunnan perusoikeusuudistusta

koskevassa mietinnössä todetaan, että osa perusoikeuksista on turvattu oikeuden muodossa

ilman nimenomaista lakivarausta tai rajoituslauseketta. Tällä tavoinkaan kirjatut oikeudet

47 PeVL 15/1994 vp, s. 1. 48 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 771. 49 Sinisalo 1973, s. 126; Samoin Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 8, että sananvapautta voidaan

valvoa jälkikäteen rangaistus- ja vahingonkorvaussäännöksin. 50 Saraviita 2011, s. 154–158. 51 Viljanen 2001, s. 2, 22, 37.

16

eivät ole pääsääntöisesti ehdottomia oikeuksia52, vaan kysymys rajoittamisesta ratkaistaan

perusoikeuksia koskevien yleisten oppien mukaan. Osa säännöksistä ovat täsmällisiä ja

ehdottomia, joita ovat syrjintäkielto, kuolemanrangaistuksen, kidutuksen ja ihmisarvoa

loukkaavan kohtelun kielto, taannehtivan rikoslain kielto, kielto estää Suomen kansalaista

saapumasta maahan ja kielto karkottaa kansalainen, ulkomaalaisen luovuttamisrajoitus ja

lakiin perustumattoman työstä erottamisen kielto. Nämä kiellot koskevat myös lainsäätäjää,

joten tavallisella lailla niistä ei voida poiketa. Mietinnön mukaan ”perusoikeusjärjestelmän

kokonaisuudesta ja oikeuksien luonteesta voidaan johtaa joitain yleisiä rajoittamista

koskevia vaatimuksia”. Nämä rajoitukset ovat tiivistettynä seuraavanlaisia:

1. Rajoitusten tulee perustua eduskunnan säätämään lakiin.

2. Vaatimus tarkkarajaisuudesta ja riittävän täsmällisesti määritettyjä.

3. Vaatimus rajoitusperusteen hyväksyttävyydestä, tulee olla

perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttäviä ja painavan yhteiskunnallisen

tarpeen vaatimia.

4. Perusoikeuden ydinalueeseen ulottuvaa rajoitusta ei voida säätää tavallisella

lailla.

5. Rajoitusten on oltava suhteellisuusvaatimuksen mukaisia, niiden tulee olla

välttämättömiä hyväksyttävän tarkoituksen saavuttamiseksi.

6. Rajoittaessa on huolehdittava riittävästä oikeusturvasta.

7. Eivät saa olla ristiriidassa Suomen kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden

kanssa.

Tämä luettelo ei ole tyhjentävä, vaan perustuslakivaliokunta listaa esimerkin omaisesti

joitakin rajoittamista koskevia vaatimuksia.53 Tästä syystä myös muut seikat saattavat sallia

rajoittamisen. Luettelossa ovat kuitenkin keskeisimmät rajoitusten sallittavuuteen

huomioitavat seikat.54

52 Nuotio – Majanen 2003, s.37, nostavat esille Ultima ratio -periaatteen, jonka mukaan rikosoikeuteen

turvautuminen tulisi olla aina viimesijainen keino. Valtiosääntöoikeudellisesti tulee tarkastella

kriminalisoinnin hyväksyttävyyttä eduskuntalakina, missä tilanteessa kriminalisointi on

perusoikeusrajoituksena hyväksyttävissä. 53 PeVM 25/1994 vp, s. 4–5. 54 Viljanen 2001, s. 38.

17

3.2 Ihmisoikeudet

Ihmisoikeussääntelyn lähtökohtia ovat Yhdistyneiden Kansakuntien perustaminen vuonna

1945 ja ihmisoikeuksien yleismaailmallisen julistuksen hyväksyminen vuonna 1948.

Ihmisoikeusyleissopimuksia ovat Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimus (SopS 18 –

19/1990, EIS) sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskeva kansainvälinen

yleissopimus eli KP -sopimus (SopS 8/1976). EIS on saatettu lisäpöytäkirjoineen voimaan

Suomen osalta 10.5.1990 alkaen lailla (438/1990) sekä asetuksella (438/1990). KP -sopimus

on saatettu voimaan Suomen osalta 23.3.1976 alkaen lailla (107/1976) sekä asetuksella

(108/1976). Kansainväliset ihmisoikeusyleissopimukset ovat tärkeimmät oikeuslähteet ja

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa (EIT) käsitellään ihmisoikeusasioita ja sillä on

oikeutta kehittävä ja luova ns. dynaaminen oikeudenkäyttölinja. EIT päätökset ovat

jäsenvaltioita sitovia ja niiden täytäntöönpanoa valvoo jäsenvaltioiden edustajien

muodostama ministerikomitea. Valtiot itsessään ovat velvollisia huolehtimaan, että

ihmisoikeussopimuksista ilmenevät oikeudet toteutuvat.55

Voimakeinojen käyttämistä, varsinkin ampuma-aseen käyttämistä on pyritty ohjeistamaan

myös kansainvälisellä tasolla, kuten erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS SopS

18 – 19/1990) 2 artiklan ”oikeus elämään” –säännön ohella YK:n 8. kriminaalipoliittisen

maailmankokouksen 1990 hyväksymät voimakeinoja ja aseen käyttöä koskevat yleiset

periaatteet. Nämä periaatteet on otettu huomioon Suomen voimankäyttösäännöksissä sekä

voimakeinoja koskevissa hallinnollisissa määräyksissä.56 EIS 2 artiklan mukaan kenenkään

elämää ei saa riistää tahallisesti. Artikla 2 ei ehdottomasti kiellä sanamuotonsa mukaan

kuolemanrangaistusta, mutta asettaa tällaiselle rangaistukselle tietyt ehdot.

Kuolemanrangaistus edellyttää, että rangaistukseen määrätty on tuomioistuimen päätöksellä

tuomittu rikoksesta, josta laissa määrätään tällainen rangaistus. Kuitenkin vuonna 2010

annetun Al-Saadom ja Mufdhi v Yhdistyneet kuningaskunta -tuomiolla sivuutettiin 2 artiklan

määräykset, joiden mukaan kuolemanrangaistus olisi sallittu. Tämän tuomion myötä

nykyisin kuolemanrangaistusta on pidettävä kiellettynä Euroopassa kaikissa olosuhteissa.

Eri asia on kuitenkin ne tapaukset, jotka ihmisoikeussopimuksessa on määritelty

tyhjentävästi, joissa hengen riistäminen on todettu poikkeukseksi 2 artiklan sisältämästä

kiellosta. 2 artiklan 2 kappaleen mukaan henkilön surmaaminen voi olla sopimuksen

sallimaa, mikäli se on ”ehdottoman välttämätöntä a) kenen hyvänsä puolustamiseksi

55 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 11–12; Helminen – Kuusimäki - Rantaeskola 2012, s. 24 – 26. 56 Helminen – Kuusimäki - Rantaeskola 2012, s. 771–772.

18

laittomalta väkivallalta b) laillisen pidätyksen suorittamiseksi tai laillisen vapaudenriiston

kohteeksi joutuneen henkilön paon estämiseksi c) mellakan tai kapinan kukistamiseksi

laillisin toimin”. EIS 2 artikla hyväksyy sen, että voimankäytössä ampuma-aseen käytön

osalta on mahdollista, että kohdehenkilö menehtyy. Edellytys on, että kuolemaan johtanut

voimankäyttö on ollut tilanteessa ”ehdottoman välttämätöntä”. Euroopan

ihmisoikeustuomioistuin on korostanut, että tämä edellytys on tiukempi kuin 8 artiklan 2

kappaleessa oikeuksien rajoituksilta vaadittu ”välttämättömyys demokraattisessa

yhteiskunnassa”. Näin ollen ”ehdottoman välttämätön” ei oikeuta rajattoman voiman

käyttöön esimerkiksi mellakka -tilanteissa. Asianomaisella valtiolla on todistustaakka

voimankäytön välttämättömyydestä.57

Suomen lainsäädäntöä ja poliisin toimintaa on arvioitu Euroopan

ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisussa Huohvanainen v. Suomi EIT 13.3.2007. Itse

tapahtuma on ollut Suomessa talvella vuonna 1994.

Huohvanainen on uhannut alkutilanteessa taksinkuljettajaa aseella ja siitä lähtenyt

piiritystilanne asutulla saarella. Huohvanainen on paikallistettu asumaansa taloon, josta hän

on ampunut useita laukauksia kohti poliisia. Muutaman päivän kestäneen piirityksen jälkeen

Huohvanainen on tullut palavasta talosta aseistautuneena ja poliisi on käyttänyt kahden

poliisimiehen toimesta ampuma-asetta. Poliisimiesten voimankäytön seurauksena

Huohvanainen on menehtynyt tilanteessa.

Tapauksessa oli tarkastelun alaisena se, onko kansallinen lainsäädäntö voimankäytön osalta

Euroopan ihmisoikeussopimuksen mukaista. Suomessa käräjäoikeus katsoi aseen käytön

olleen sallittua hätävarjelua, vaikka itse ampujat ovat olleet panssariajoneuvon suojassa,

mutta muut tilanteessa olleet poliisimiehet lähimaastossa vailla suojaa. Hovioikeus ei

muuttanut käräjäoikeuden päätöstä ja korkein oikeus ei antanut valituslupaa.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on arvioinut, oliko tapauksessa rikottu Euroopan

ihmisoikeussopimuksen 2 artiklan 2 kohtaa. Kohdan mukaan ”Elämän riistämistä ei voida

katsoa tämän artiklan vastaiseksi teoksi silloin, kun se seuraa voimankäytöstä, joka on

ehdottoman välttämätöntä kenen hyvänsä puolustamiseksi laittomalta vakivallalta.”

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen lopputulos oli, ettei EIS 2 artiklaa ollut rikottu. EIT

oli tuomiossaan pannut merkille, että Suomen lainsäädännössä oli säännöksiä siitä, miten

poliisin tuli käyttää ampuma-aseita ja toimia tämän kaltaisissa operaatioissa. Tuomiossa on

57 Pellonpää ym. 2018, s. 382–384.

19

myös todettu, ettei hengenvaarallista voimaa ole käytetty mielivaltaisesti ja tilanteessa

toimineet poliisit oli koulutettu aseiden käyttämiseen ja ylemmät poliisit olivat valvoneet

tilannetta.

3.3 Oikeuksien merkitys vaativissa tilanteissa

Kuten edellä on todettu, voimankäyttö viranomaistoiminnassa on PL 124 §:n mukaan

merkittävää julkisen vallan käyttöä ja ampuma-aseen käyttäminen voimankäyttövälineenä

ihmistä kohtaan yksi sen ankarampia muotoja. PL 7 §:n oikeus elämään sekä

henkilökohtaiseen vapauteen, koskemattomuuteen ja turvallisuuteen on vapausoikeuksien

suojasäännös. Poliisitoiminnassa tulee huolehtia erityisesti suojasäännöksen mukaisista

ihmisen hengestä ja terveydestä sekä henkilökohtaisesta koskemattomuudesta ja

vapaudesta.58 Poliisin toimivallan tulee mukautua perusoikeuksiin, eikä toistenpäin.

Perusoikeuksien ja poliisin toimivaltasäännösten ollessa vastakkain, tulee

toimivaltasäännösten antaa mahdollisimman pitkälle periksi.59

PL 7 §:n termillä ”turvallisuus” on haluttu korostaa julkisen vallan velvollisuutta suojata

kansalaisiaan. Poliisin vaativissa voimankäyttötilanteissa nousevat luonnollisesti sivullisten

oikeudet edelle verrattuna siihen joka yhteiskuntajärjestystä rikkoo, tämä voi antaa oikeuden

poikkeuksellisten voimakeinojen käyttämiseen.60 Poliisin voimankäyttö kohdistuu yksilön

vapausoikeuksien ydinalueelle, jota PL 7 § suojaa. Poliisin turvatessa jonkun toisen henkilön

oikeutta elämään, voi näissä tilanteissa poliisin aseenkäytön seurauksena oikeuden rikkoja

menehtyä. Oikeus elämään on tärkein perusoikeus, koska ilman elämää ei voi nauttia muista

perusoikeuksista.61 PL 7 §:n 3 momentin mukaan ”henkilökohtaiseen koskemattomuuteen

ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta”.

Poliisin osalta keskeisiä toimivaltasäännöksiä puuttua henkilökohtaiseen

koskemattomuuteen ja vapauteen on kirjattu poliisilakiin ja pakkokeinolakiin (806/2011,

PKL).

Koska kansallisessa lainsäädännössämme on jo otettu huomioon perus- ja ihmisoikeudet,

niin nostan esille sen, että EIS 2 artiklan 2 kohdassa on kirjattu se mitä kansallisessa

58 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 16 59 Sinisalo 1973, s. 133. 60 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 16. 61 Pellonpää ym. 2012, s. 164.

20

lainsäädännössä ei ole kirjattu näkyviin. Eli ”elämän riistämistä ei voida katsoa tämän

artiklan vastaiseksi teoksi silloin, kun se seuraa voimakäytöstä, joka on ehdottoman

välttämätöntä”. Tämä ilmenee toki oikeuskäytännöstämme, että on hyväksyttävää

kohdehenkilön menehtyminen silloin kun, sen on ollut tarpeellista ja puolustettavaa.62

62 Ks. tarkemmin asiasta alaluku 3.2, s. 17–19.

21

4 POLIISIN TOIMINNAN YLEISET PERIAATTEET

4.1 Suhteellisuusperiaate

Poliisilain voimankäyttösäännökset ovat selkeästi osoitettu toimivaltuussäännöiksi, jolloin

voimankeinojen käytössä on myös huomioitava poliisin toiminnan yleiset periaatteet.63

Oikeusnormit on vakiintuneesti ryhmitelty oikeustieteessä oikeusperiaatteisiin ja

oikeussääntöihin. Oikeusperiaatteella ei oikeuteta ratkaisua lopullisesti, niistä saadaan

ainoastaan perusteluja ratkaisulle ja niiden painoarvo määräytyy tapauskohtaisesti.64

Oikeusperiaatteen käsite on enemmän suuntaa antava kuin täsmällinen. Oikeusperiaatteelle

tuki voi löytyä lainsäädännöstä, lain esitöistä, oikeuskäytännöstä tai oikeuskirjallisuudesta.65

Mika Launiala on todennut esitutkintaperiaatteista, että oikeuslähdeopin kannalta

esitutkintalain (805/2011, ETL) 4 luvun mukaisia esitutkintaperiaatteita voidaan arvioida

yhtenä ryhmänä, koska ne kaikki löytyvät kirjoitetusta laista. Oikeusperiaatteen

oikeuslähdeopillinen asema muodostuu sen mukaan, mistä se saa institutionaalisen tukensa.

Tästä syystä esitutkintaperiaatteet, huolimatta siitä ovatko ne oikeussääntöjä vai

oikeusperiaatteita, kuuluvat vahvasti velvoittavien oikeuslähteiden ryhmään.66 Nähdäkseni

sama koskee myös poliisilain poliisin toiminnan yleisiä periaatteita.

Suhteellisuusperiaate on kirjattu PolL 1 luvun 3 §:ään sekä ilmaistu myös

voimankäyttösäännöksessä PolL 2 luvun 17 §:ssä. Suhteellisuusperiaatteen mukaan poliisin

toimenpiteiden tulee olla suhteessa tehtävän tärkeyteen, vaarallisuuteen ja kiireellisyyteen,

tavoiteltavaan päämäärään, kohteena olevan henkilön käyttäytymiseen, ikään, terveyteen ja

muihin vastaaviin häneen liittyviin seikkoihin sekä muihin tilanteen kokonaisarviointiin

vaikuttaviin seikkoihin.

Suhteellisuusperiaatteeseen liittyy myös yhtenä kriteerinä PolL 2 luvun 17 §:ssä mainittu

käytettävissä olevat voimavarat. Helminen ym. mukaan tämä maininta tekee selkeän poliisia

koskevan erityissäännöksen PolL 2 luvun 17 §:stä verrattuna RL 4 luvun 6 §:n yleiseen

säännökseen nähden. Voimankäytön tulee suhteellisuusperiaatteen mukaan olla

63 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 291; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 780. 64 Aarnio 1989, s. 78: Alexy 1989b, s. 620–621: Tolonen 2003, s. 43: Hirvonen 2012, s. 72; Laakso 2012, s.

229. 65 Aarnio 1989, s. 79. 66 Launiala 2013, s. 35; ks. Siltala 2002, s. 205. Toteaa oikeusperiaatteiden tilannesidonnaisesta merkityksestä

tuomarin tai muun lainsoveltajan ratkaisuharkinnassa, arvioitavaksi tulee niiden sisällöllinen hyväksyttävyys

sekä yhteiskunnallinen institutionaalinen tuki.

22

keskivertokansalaisen silmin suhteessa virkatehtävän laatuun ja tavoiteltavaan päämäärään.

Poliisimiehen tulee siis arvioida ensisijaisesti keskenään tehtävänsä kiireellisyyttä ja

tärkeyttä sekä voimakeinoja, joita tulisi käyttää tehtävän loppuun saattamiseksi. Myös

provokaatiota on vältettävä, ettei rutiinitilannetta ajeta kovemmaksi voimankäytöksi.67

Poliisilla on myös oikeus joissakin tapauksessa PolL 1 luvun 9 §:n mukaan luopua

toimenpiteestä, jos sen loppuunsaattaminen voisi johtaa kohtuuttomaan lopputulokseen

tavoiteltavaan päämäärään nähden, tämä liittyy myös suhteellisuusperiaatteeseen. HE

224/2010 todetaan, että suhteellisuusperiaatteen soveltamisen mukaan toimenpiteestä

voidaan myös luopua. Suhteellisuusperiaate korostuu esityksen mukaan erityisesti nuorten

henkilöiden kohdalla. Periaatteen arviointiperusteista erityisesti tehtävän vaarallisuus

liittyisi vastustamiseen, jota mahdollisesti tultaisiin kohtaamaan tehtävän aikana ja täten

suhteellisuusperiaatteella on liityntä PolL 2 luvun 17 §:n voimankäyttösäännökseen.68

Voimankäyttötilanteessa tulee punnita, voiko virkatehtävää viivyttää tai siirtää seuraavaan

ajankohtaan, jos sen ratkaiseminen vaatii esimerkiksi ankaria voimakeinoja kohdehenkilön

mielentilan takia. Silloin kun kohdehenkilö ei voi vahingoittaa muita sivullisia, niin on syytä

viivyttää tai siirtää virkatehtävän toimittamisajankohtaa tuonnemmaksi. Helminen ym.

toteavat kuitenkin, että ne tilanteet, joissa poliisi voi luopua virkatehtävänsä suorittamisesta,

vaikka valta voimakeinojen käyttöön on käsillä, ovat selvästi poikkeusluontoisia. Tärkeintä

on, että tilanteessa tulee aina edetä poliisin harkinnan mukaan.69

4.2 Vähimmän haitan periaate

Poliisilain 1 luvun 4 §:ään on kirjattu vähimmän haitan periaate, jonka mukaan kenenkään

oikeuksiin ei saa puuttua enempää eikä kenellekään saa aiheuttaa suurempaa vahinkoa tai

haittaa kuin on välttämätöntä tehtävän suorittamiseksi. Tarpeellisuusvaatimuksen mukaan

kenenkään oikeuksiin ei siis saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä tehtävän

suorittamiseksi ja vähimmän haitan vaatimuksen mukaan kenellekään ei tule aiheuttaa

suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin on välttämätöntä. Tarpeellisuusvaatimus mainitaan

myös voimankäyttösäännöksessä PolL 2 luvun 17 §:n 1 momentissa. Tämä periaate on

otettava huomioon muun muassa punnittaessa kuinka suuri on riski, että ulkopuolisten

67 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 292; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 782. 68 HE 224/2010 vp, s. 72. 69 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 292-293; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 782.

23

henkilöiden turvallisuus ja omaisuus vaarantuvat.70 Vähimmän haitan periaate asettaa

poliisimiehille vastuun esim. siitä, milloin ja missä virkatehtävän vaatimaan kiinniottoon

ryhdytään, kun voidaan henkilön vaarallisuudesta etukäteen saaduista tiedoista olettaa

voimakeinojen käytön olevan mahdollisesti käsillä. Periaatteesta on mielestäni pääteltävissä,

että se asettaa velvollisuuden valita virkatehtävän toimittamispaikka sellaiseksi, että

sivulliset eivät ole vaarassa, silloin kun tähän valintaan on mahdollisuus.

Voimakeinojen puolustettavuutta arvioitaessa tehtävän tärkeys ja kiireellisyys nousevat

esille, kun arvioidaan, onko toimenpiteeseen ryhdyttävä heti vai annetaanko tilanteen

rauhoittua. Tarpeettoman ankaria voimakeinoja ei voida kuitenkaan käyttää vastarinnan

vaarallisuuteen nähden, vaikka tehtävän tärkeys sitä puoltaisikin.71 Tarpeellisuuskriteeri

nousee siis kiireellisyyskriteerin yläpuolelle. Tarpeellisuusvaatimuksen mukaan

voimakeinoja ei saa käyttää varmuuden vuoksi, vaan vasta jos muut keinot on käytetty.

Tarpeellisuusvaatimuksen mukaan tulee käyttää lievimpiä mahdollisia keinoja ja näiden

käyttämisestä vähiten haittaa ja vahinkoa tuottamalla tavalla. Valtaa ei siis tule käyttää

yhtään enempää kuin on tarpeen.72 Helminen – Kuusimäki - Rantaeskola poliisioikeuden

yleisteoksessa toteavat, että ensiksi tulee käyttää käskyjä ja kehotuksia. Jos nämä eivät tehoa,

niin tämän jälkeen on ensin syytä osoittaa voimankäyttömahdollisuus tai uhata

voimankäytöllä, vakavassa tilanteessa jopa ampuma-aseella. Myös riittävän voiman

osoittamista he pitävät tarpeellisena, koska tämä voi johtaa siihen, että voimaa ei

tarvitsekaan käyttää.73 Mielestäni tarpeellisuusvaatimus ei vaadi aina sitä, että ensiksi tulee

käyttää käskyjä ja kehotuksia, vaan ainoastaan silloin kun niillä on saavutettavissa jotain

hyötyä. PolL 2 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan poliisimiehellä on oikeus käyttää sellaisia

tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina. Voimakeinojen käyttösäännös

ei siis vaadi, että aina tulisi ensiksi käyttää kehotuksia ja käskyjä, vaan tarpeellisia ja

puolustettavia voimakeinoja. Tämä ilmenee myös PolL 2 luvun 18 §:stä, jolla säännellään

varautumisesta voimakeinojen käyttöön ja käytöstä varoittaminen. Pykälän 2 momentin

mukaan virkatehtävän kohteena olevaa henkilöä on varoitettava mahdollisuudesta joutua

voimakeinojen käytön kohteeksi, jos varoittaminen on mahdollista ja tarkoituksenmukaista.

Näin ollen joissakin tilanteissa, kun se on tarkoituksenmukaista, voidaan siirtyä esimerkiksi

suoraan fyysiseen voimankäyttöön ilman kehotuksia ja käskyjä. Tällä voidaan joissain

70 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 291; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 781. 71 Boucht – Frände 2008, s. 111. 72 Sinisalo 1971, s. 161; Sinisalo 1973, s. 83; Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 291 ja 294. 73 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 291; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 780–781.

24

tilanteissa varmistaa se, että tilanne saadaan ratkaistua nopeasti ja tehokkaasti, ilman että

kohdehenkilölle annetaan mahdollisuutta vastustaa kiinniottoa. Tähän valintaan vaikuttaa

ne, seikat mitkä ovat ennalta tiedossa ennen kuin ryhdytään virkatehtävän suorittamiseen,

kuten vaarallisen henkilön kiinni ottoon. Voiman osoittamisesta olen sitä mieltä, että sen

taakse ei voi puolustautua, jos tilanne on vaatinut voimakeinojen käyttämistä, mutta niitä ei

ole käytetty koska on jääty odottamaan lisävoimien saapumista paikalle. Tällöin

enemmänkin kyse on käytettävistä resursseista, koulutuksesta ja kokemuksesta. Silloin kun

käytettävissä olevat resurssit, koulutus ja kokemus eivät anna mahdollisuuksia tilanteen

ratkaisemiseksi, tulee niistä pidättäytyä, ettei synnytetä lisävahinkoja poliisin omalla

toiminnalla. Edellytyksenä tällöin on, ettei kukaan ole välittömässä hengenvaarassa.

4.3 Tarkoitussidonnaisuuden periaate

PolL 1:5 mukaan poliisi saa käyttää toimivaltaa vain säädettyyn tarkoitukseen.

Tarkoitussidonnaisuuden periaate koskee kaikkea poliisitoimintaa, myös muista laeista

tulevia toimivaltuuksia.74 Tämä periaate on ensimmäistä kertaa kirjattu lakiin, vaikka sen

vastaista toimintaa on ennestäänkin pidetty yleisten hallinnollisten periaatteiden vastaisena

ja siten virheellisenä toimintana. Poliisitoiminnassa voidaan joutua puuttumaan

voimakkaasti toimen kohteena olevan henkilön oikeusasemaan, tästä syystä on ehdoton

lainmukaisuuden vaatimus kaikissa poliisitehtävissä. Poliisi ei voi siis käyttää valtaa

näennäisesti johonkin mikä on sallittua, jos sillä tavoitellaan sellaista tietoa, johon

alkuperäistä toimivaltaa ei tulisi liittää. Poliisi ei voi myöskään laajentaa tosiasiallisia

valtuuksiaan pyytämällä kansalaiselta suostumusta asiaan. Poliisin auktoriteettiasemasta

johtuen kansalainen voi ymmärtämättään antaa suostumuksen sellaiseen mihin poliisilla ei

ole tosiasiallista toimivaltuutta.75

74 HE 224/2010 vp, s. 73. 75 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 208.

25

4.4 Periaatteiden merkitys

4.4.1 Voimankäytössä

Voimankäytössä esille nousevat tarpeellisuuskriteeri ja puolustettavuuskriteeri76, nämä

ilmenevät suoraan PolL 2 luvun 17 §:n 1 momentista. Lain esitöissä todetaan, että

suhteellisuusperiaatteen soveltaminen voi myös johtaa toimenpiteestä luopumiseen.

Suhteellisuusperiaatteeseen PolL 1 luvun 3 §:ään lisätyt arviointiperusteista tehtävän

vaarallisuus liittyisi erityisesti vastustamiseen, jota tehtävällä voidaan kohdata, tällöin

suhteellisuusperiaatteella on suora liityntä PolL 2 luvun 17 §:n voimakeinojen käyttöön.

Ennakolta käsillä olevat tiedot voivat perustellusti osoittaa sen, että toimenpiteen kohteena

olevan henkilön käyttäytyminen voi vaarantaa poliisin työturvallisuuden ja tämä voidaan

ottaa huomioon käytettävän keinon valinnassa. Tehtävän vaarallisuus ei välttämättä liity

henkilön käyttäytymiseen vaan se voi koskea myös suorittamisolosuhteita.77 Aikaisemman

poliisilain (493/1995, PolL aikaisempi) esitöissä todetaan tarpeellisuusvaatimuksesta, että

voimakeinojen käyttöön ei pidä ryhtyä, jos tavoite voidaan saavuttaa muilla keinoin.

Voimakeinoihin ei myöskään pidä ryhtyä, jos niilläkään ei voida saavuttaa haluttua

tavoitetta.78

Tarpeettomana voimankäyttönä pidetään valitettavana tyyppiesimerkkinä lyömistä ja

potkimista tai muu väkivalta kiinniotettua säilöön pantaessa. Poliisin tiloissa asiakas on

yleensä alakynnessä ja lisävoimia on saatavissa, jos syntyy vakavaa vastarintaa.79 Vanhassa

korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1973-II-6, konstaapelin yrittäessään saada

rikoksesta kiinniotettua poliisiautoon oli tahallaan lyönyt maassa makaavaa epäiltyä nyrkillä

kasvoihin aiheuttaen nenäluun murtuman. Konstaapeli tuomittiin yksin teoin tehdystä

virkarikoksesta ja pahoinpitelystä sakkoon. Voimankäytön edellytyksenä on siis

tarpeellisuus, jos tilanne on muulla tavalla ratkaistavissa niin voimakeinojen käyttö ei tule

kysymykseen.

76 OLJ 5/2000, s. 153. Voimakeinojen yleissäännöksestä todetaan puolustettavuusvaatimuksen samaistuvan

suhteellisuusvaatimukseen, ja sen edellyttämään intressivertailuun. Käytettävien keinojen on oltava järkevässä

suhteessa tavoiteltaviin päämääriin. 77 HE 224/2010 vp, s. 72. 78 HE 57/1994 vp, s.54: ks. Norée 2000, s. 74–75. Ruotsin poliisin voimankäytöstä todennut samankaltaisesti. 79 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 781.

26

4.4.2 Hätävarjelussa

Rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan

oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on sallittua. Teko ei saa

kokonaisuutena arvioituna ylittää sitä, mitä voidaan ilmeisesti pitää puolustettavana.

Hätävarjelun arviointi aloitetaan siis kysymällä, oliko tilanteessa tarpeellista torjua hyökkäys

puolustusteolla. Mikäli puolustautuja on käyttänyt enemmän väkivaltaa mitä hyökkäys olisi

edellyttänyt, niin puolustustekoa ei voida pitää tarpeellisena.80 Lain esitöissä todetaan, että

tarpeellisuusvaatimukseen sisältyy ensinnäkin lievimmän käytettävän väkivallan vaatimus.

Toisaalta kuitenkin lievimmällä väkivallalla torjua oikeudeton hyökkäys tarkoittaa sitä, että

puolustautuja voi käyttää enemmän väkivaltaa kuin hyökkääjä itse ja samoin myös on

oikeutettua aiheuttaa vammoja hyökkääjälle, jopa vakavampia kuin mihin itse hyökkäys

olisi otaksuttavasti johtanut. Tarpeellisuus voi liittyä myös hätävarjelun aikarajoihin, keinoja

ei saa käyttää ennen kuin niihin tarve, eikä enää sen jälkeen, kun tilanne on jo ohi.81

Oikeusministeriön julkaisussa rikosoikeuden yleisistä opeista käytetään termiä puolustuksen

välttämättömyys, joka pitää sisällään lievimmän mahdollisen väkivallan vaatimuksen.82

Minna Ruuskanen on todennut, että mikäli hätävarjeluteon tekijällä on muita motiiveja

käyttää väkivaltaa, kuin ainoastaan puolustustarkoituksessa, on arvioitava näiden muiden

motiivien merkitystä teon oikeutukselle.83

Suhteellisuusperiaatteen mukaan hätävarjelutilanteessa voidaan käyttää vain sellaisia

keinoja, jotka ovat puolustettavia suhteessa suojattavaan etuun. Tällä periaatteella asetetaan

rajoitteet absoluuttiselle hätävarjeluoikeudelle. Käytettyjä keinoja arvioidessa otetaan

huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, hyökkääjän henkilöön sekä muihin

olosuhteisiin. Hyökkäyksen laatu viittaa muun muassa siihen kuinka odottamaton hyökkäys

on ollut ja missä paikassa se on tehty. Hyökkäyksen voimakkuudella viitataan, hyökkäyksen

vaarallisuuteen, onko hyökkäys tehty pelkällä fyysisellä voimalla vai hengenvaarallisella

välineellä.84 Suhteellisuusperiaate asettaa rajoja siihen minkälaiset voimakeinot ovat

80 Tapani – Tolvanen 2013, s. 319; Frände 2012, s. 146–147. 81 HE 44/2002 vp, s. 115–116. 82 OLJ 5/2000, s. 133. 83 Ruuskanen 2005, s. 181; Alanen 1925, s. 101, 104. Alanen on todennut jo tuolloin, että vallitseva mielipide

tieteisopissa on puolustustarkoituksen kuuluminen hätävarjeluun. Alasen mukaan hätävarjeluteko on

oikeudenmukainen, vaikka oikeushyvän suojaaminen ei olisi ollut tekijän ainoana tarkoituksena. 84 Tapani – Tolvanen 2013, s. 321 – 322; OLJ 5/2000, s. 134, lain sanamuoto on absoluuttisen

hätävarjeluoikeuden kannalla, kohtuullinen lopputulos edellyttää kuitenkin uhratun ja pelastetun välistä

vertailua.

27

hyväksyttäviä missäkin tilanteessa. Esimerkiksi bensavarkaan ampuminen ei ole

suhteellisuusperiaatteen mukaista verrattuna suojattavaan oikeushyvään.85

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1988:49 katsottiin, että tapauksessa oli rikottu sekä

suhteellisuusperiaatetta kuin puolustuksen välttämättömyysehtoa.

Huoltoasemalle oli tehty useita murtoja ja huoltoaseman hoitaja oli näistä ilmoittanut poliisille.

Poliisit eivät kuitenkaan olleet saaneet tekijöitä kiinni. Huoltoaseman hoitaja oli jäänyt yöksi

aseen kanssa vartioimaan asemaansa. Asemalle tulleet tekijät tulivat huoltoaseman hoitajan

yllättämäksi ja tämä ampui jalkaan uhkaavasti käyttäytynyttä murtovarasta.

Korkeimman oikeuden ratkaisun mukaan puolustusteko ampua jalkaan ei ollut välttämätön

eikä keinot olleet suhteessa uhkaan.

85 OLJ 5/2000, s. 133–134. Julkaisussa todetaan, että kirjaimellisesti tulkiten laki sallii hengen ja terveyden

uhraamisen esim. omaisuusedun palauttamiseksi. Kuitenkin oikeuskirjallisuudessa ollaan yksimielisiä siitä,

että ”omenavarasta ei saa ampua”; Honkasalo 1965, s. 156. Honkasalo käyttänyt kyseistä omenavaras

esimerkkiä jo tuolloin.

28

5 VOIMANKÄYTÖSTÄ

5.1 Toimivalta ja Lainsäädäntö

Yleissäännös voimakeinojen käyttöön on RL 4 luvun 6 §, jonka ensimmäisen momentin

mukaan oikeudesta voimakeinojen käytöstä virkatehtävässä tai muuhun siihen

rinnastettavan syyn vuoksi sekä oikeudesta avustaa järjestystä ylläpitämään asetettuja

henkilöitä säädetään erikseen lailla. Voimakeinoja käytettäessä saa turvautua tehtävän

suorittamiseksi vain tarpeellisiin toimenpiteisiin, joita on pidettävä kokonaisuutena

arvioiden puolustettavina, huomioon otetaan tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan

vaarallisuus sekä tilanne muutenkin (RL 4:6.2). Mikäli voimakeinojen käytössä on ylitetty

2 momentissa säädetyt rajat, on tekijä kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa. Edellyttää

painavia perusteita, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista,

ottaen huomioon hänen asemansa ja koulutuksensa sekä tehtävän tärkeys ja tilanteen

yllätyksellisyys (RL 4:6.3).

Lain esitöiden mukaan voimakeinojen käytön liioittelu on anteeksiantoperuste. Ratkaisevaa

tilanteessa on, voidaanko voimakeinojen liioittelua pitää tilanteessa ymmärrettävänä ja

anteeksiannettavana. Edellytysten käsilläolo ratkeaa yleisten syyllisyysarvioinnissa olevien

periaatteiden mukaan. Perusteet ovat läheisesti samoja seikkoja, joiden nojalla ratkaistaan

kysymys myös hätävarjelun liioittelusta. Nämä säännökset limittyvät eritoten tilanteissa,

joissa on ylitetty lain sallimien voimakeinojen rajat. Kumpaa säännöstä tulisi

oikeuskäytännössä noudattaa aiheuttaa vaikeita rajanveto-ongelmia.86 Tähän totean, että

poliisin toimintaa tulee aina arvioida toimivaltuuden kautta koska muuten olisi paluuta

yleisvaltuuteen. Virkatehtävä, josta poliisilla on ennakkotietoa, on toimivallan käyttöä ja

tästä syystä se tulee myös arvioida lähtökohtaisesti toimivallan kautta. Poliisi käyttää

virkatehtävässään aina oikeutettua voimaa ja siitä lähtökohdasta tapaukset tulee myös

arvioida. Voimakeinojen liioittelutapauksissa voidaan soveltaa RL 4 luvun 6 §:ää, joka myös

ilmenee PolL 2 luvun 17 §:n 5 momentista.

Rangaistusvastuuta voidaan myös lieventää RL 4:7 mukaan siinä tapauksessa, jos

voimakeinojen liioittelutapauksessa ei voida kokonaan vapauttaa RL 4:6.3 mukaan.

Olosuhteet voidaan ottaa huomioon siten kuin RL 6 luvun 8 §:n 1 momentin 4 kohdassa sekä

2 ja 4 momentissa säädetään. Näitä lieventäviä seikkoja ovat: rikos on tehty olosuhteissa,

86 HE 44/2002 vp, s. 130.

29

jotka läheisesti muistuttavat vastuuvapausperusteiden soveltamiseen johtavia olosuhteita.

Tällöin rangaistuksesta tuomitaan enintään kolme neljännestä maksimirangaistuksen

enimmäismäärästä ja vähintään kuitenkin rangaistuslajista säädetty vähimmäismäärä.

Tuomioistuin voi myös erityisestä painavasta syystä määrätä vankeuden sijasta sakkoa (RL

6 luvun 8 §:n 1 momentin 4 kohta ja 2 sekä 4 momentti).

Ylempien laillisuusvalvojien ratkaisukäytännössä voidaan todeta se, että PolL 1:1 ei ole

toimivaltasäännös, kuten tapauksessa, jossa poliisi oli vedonnut PolL 1:1 rippikoululeirillä

huumeisiin liittyvässä tarkastuksessa87. Samoin voidaan todeta laillisuusvalvojien

ratkaisuista se, että toimivallan tulee perustua lakiin. Kuten eduskunnan

apulaisoikeusasiamiehen päätöksessä, jossa kysymys oli poliisin ilmoitusvelvollisuudesta

oma-aloitteisesti ulosottoviranomaiselle. Päätöksessä todetaan, että poliisilla ei ole laillista

oikeutta ilmoittaa oma-aloitteisesti kiinniotetun käteisvaroista eikä edistää

siviilioikeudellisia saatavia.88 Historiallisesta kehityksestä Helminen – Kuusimäki -

Rantaeskola toteavat poliisioikeus teoksessaan, että aiemmin poliisilla on ollut varsin laaja

valta, joka on perustunut tavanomaiseen oikeuteen. Suhtautuminen on ollut poliisin vallan

lähteisiin toinen kuin nyt, ajateltiin että poliisilla oli valta toimia, jos sitä laissa ei ollut

suoraan kielletty. Ennen 1967 voimaan tullutta poliisilakia, laissa oli toimivallasta varsin

vähän säännöksiä.89 Sinisalo toteaa vuonna 1973, että poliisin vallan ulottuvuus ainakin

pääpiirteissään näkyy lainsäädännöstä, voidaan osoittaa jokin lainkohta mihin valta on

johdettavissa ja vain poikkeuksellisesti valta perustuu tavanomaiseen oikeuteen. Sinisalo

toteaa myös jo tuolloin, ettei mitään epämääräistä yleisvaltuutta ole, johon aina ”tarvittaessa”

voitaisiin viitata.90 Sinisalon mukaan on myös mahdollista, ettei minkäänlainen

viranomaisen vallankäyttö ole mahdollista kieltonormia rikottaessa, tällaisessa tapauksessa

normi on vailla sanktiota. Katsomustavan tulee olla, minkälaiset orgaania koskevat

toimivaltanormit ovat, eikä tutkimalla mikä on hallintoalamaisilta kiellettyä. Tämän

hallinnon lainalaisuutta ilmentävän lähtökohdan Sinisalo hyväksyy myös poliisin toiminnan

osalta.91 Vuonna 1995 voimaan tulleessa aikaisemmassa poliisilaissa oli jo varsin kattavasti

toimivaltasäännökset. Nykyisen poliisilain 1 luvun 1 §:n yleissäännöksellä ei siis voida

perustaa toimivaltaa minkä tyyppisiin toimiin tahansa yleissäännöksessä ilmenevien

87 EOAK 18.12.2003, dnro 1634/4/01 88 EOAK 20.06.2018, dnro 3813/17 89 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 48. 90 Sinisalo 1973, s. 73. 91 Sinisalo 1971, s. 144.

30

tehtävien hoitamiseksi. Tämän pykälän perusteella poliisi ei voi puuttua ihmisen laillisiin

oikeuksiin. Poliisin toimenpiteiden oikeutus tulee ilmetä aina kyseisestä toimivaltaa

osoittavasta säännöksestä.92 Toisaalta kuitenkin on muistettava PL 22 §:n vaatimus, jonka

mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen.

Tilanne mikä kohdistuu perusoikeuden tai ihmisoikeuden loukkaamiseen, asettaa

viranomaiselle toimimisvelvollisuuden. Siinä tapauksessa, ettei poliisilla olisikaan

tilanteeseen sopivaa säänneltyä toimivaltuutta ja tiedossa on, ettei muuta toimivaltaista

viranomaista ole tehtävää suorittamaan niin nähdäkseni poliisin olisi ryhdyttävä

toimenpiteisiin ilman asianomaista toimivaltuussäännöstäkin.

Poliisin toimivaltaa voidaan tarkastella seuraavalla perusmääritelmällä:

Lain normit antavat toimivallan puuttua

a) jonkun asemaan oikeudellisesti merkityksellisellä tavalla, siten että ilman valtuutta

kyseessä olisi rangaistava teko

b) suorittaa muita toimenpiteitä, jotka olisivat ilman lain tuomaa valtuutta rangaistavia

c) ratkaista poliisille kuuluvia hallintolupa-asioita.93

Poliisin toimivaltuussäännös voimakeinojen käyttöön on PolL 2 luvun 17 §, jonka mukaan

poliisimiehellä on virkatehtävässä oikeus käyttää sellaisia tarpeellisia voimakeinoja, joita

voidaan pitää puolustettavina. Voimankeinojen käyttö on vastuun poistava peruste ja täten

se on myös oikeuttamisperuste. Silloin kun voimankäyttöoikeus ilmenee laista, niin siihen

oikeutettu toimii normin mukaisesti.94 Voimankäyttösäännöksessä luetellaan tilanteet, joissa

oikeus voimakeinojen käyttöön on. Näitä tilanteita ovat vastarinnan murtaminen, henkilön

paikalta poistaminen, kiinniottamisen toimittaminen, vapautensa menettäneen pakenemisen

estäminen, esteen poistaminen, lennokin tai miehittämättömän ilma-aluksen kulkuun

puuttuminen taikka välittömästi uhkaavan rikoksen tai muun vaarallisen teon tai tapahtuman

estäminen. Voimakeinojen puolustettavuutta arvioitaessa tulee ottaa huomioon tehtävän

tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus, käytettävissä olevat voimavarat sekä muut

tilanteen kokonaisarvosteluun vaikuttavat seikat. Rikoslaissa säädetään sallittujen

voimakeinojen uloimmat rajat ja viranomaisten toimivaltasäännöksillä on mahdollista

rajoittaa niitä. Tarpeellisuus ja puolustettavuus ovat kuitenkin pääasialliset

92 HE 224/2010 vp, s.71. 93 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 179. 94 Honkasalo 1965, s. 178; Viljanen 1984, s. 356; Frände 2012, s. 152-157; Tapani – Tolvanen 2013, s. 293.

31

arviointikriteerit.95 PolL 2:17 on nimenomaan poliisin toimivaltuus säännös, tämä ilmenee

poliisilain 2 luvun otsikosta – yleiset toimivaltuudet.96 Aikaisemman poliisilain esitöissä

voimankäyttösäännöksen kohdalla todetaan, ettei viranomaisten toimivaltuuksia voida

sisällyttää rikoslain yleiseen osaan, koska eri viranomaisten toimivaltuuksien

tilannekohtainen sääntely on niin laaja. Tästä syystä toimivaltasäännökset on pakko sijoittaa

kutakin viranomaista tai hallinnonalaa koskevaan lainsäädäntöön erikseen.97 Rikoslain

yleisiä oppeja koskevassa lain esityössä todetaan, että voimakeinojen käytön sääntelyä

rikoslaissa vaikeuttaa se, että kysymys sallittujen voimakeinojen rajoista määräytyy viime

kädessä asianomaisen hallinnonalan toimivaltasäännösten nojalla. Rikoslain puolella

voidaan säätää ainoastaan siitä, kuinka menetellä siinä tapauksessa, kun valtuudet on ylitetty.

Ensi vaiheessa tilannetta tulee tarkastella kulloistenkin toimivaltasäännösten kautta, ei

rikostunnusmerkistön ja rikoslain kannalta.98 Voimankäyttötilanteita tulee tarkastella

lähtökohtaisesti toimivaltuuksien kannalta, rikosoikeudellinen näkökulma tulee siinä

vaiheessa kyseeseen, kun nuo valtuudet ylitetään.99

PolL 2 luvun 17 §:n 2 momentissa säädetään poliisimiehen oikeudesta virkatehtävässä

käyttää hätävarjelua RL 4 luvun 4 §:n mukaan, ja tällöin poliisimiestä koskee virkavastuu.

Tämä virkavastuu on kirjattu nyt ensimmäistä kertaa uuteen poliisilakiin, aiemmin tätä ei ole

lainsäädännössä mainittu. Hätävarjelun puolustettavuutta arvioitaessa otetaan huomioon

poliisimiehen koulutus ja kokemus (PolL 2:17.2). Poliisin oikeus hätävarjeluun määrittyy

eri oikeudenaloilla eri tavoilla, rikosoikeuden näkökulma on yleisten rikosoikeudellisten

oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteiden soveltamisesta hallinnollisten toimivaltasäännösten

kattamaan elämänalueeseen. Hallinto-oikeuden näkökulmasta arvioidaan, mikä merkitys

rikosoikeuden vastuuvapausperusteille tulee antaa määritettäessä poliisin toimivaltaa.

Valtiosääntöoikeudellisesta näkökulmasta korostuvat luonnollisesti perusoikeuksien

asettamat rajoitukset.100

Voimakeinojen käyttäminen mainitaan myös väkijoukon hajottamista koskevassa PolL 2

luvun 9 §:n 1 momentissa, vieraan valtion virkamiehen toimivaltaa koskevassa PolL 2 luvun

22 §:ssä ja turvatarkastusta koskevassa PolL 3 luvun 4 §:ssä. Näitä tilanteita koskevat samat

95 OLJ 5/2000, s. 153. 96 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 780. Toteavat, että poliisilaissa voimankäyttösäännökset

selkeästi osoitettu toimivaltasäännöksiksi. 97 HE 57/1994 vp, s. 53. 98 HE 44/2002 vp, s. 123. 99 OLJ 5/2000, s. 151. 100 Terenius 2013, s. 269–270.

32

yleissäännöksen mukaiset rajoitukset ja periaatteet, kuten myös voimankäyttöä kulkuneuvoa

PolL 2 luvun 11 §:n tai tieliikennelain säännösten nojalla pysäytettäessä. Voimakeinojen

käyttämistä, varsinkin ampuma-aseen käyttämistä on pyritty ohjeistamaan myös

kansainvälisellä tasolla, kuten erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen (EIS SopS 18 –

19/1990) 2 artiklan ”oikeus elämään” –säännön ohella YK:n 8. kriminaalipoliittisen

maailmankokouksen 1990 hyväksymät voimakeinoja ja aseen käyttöä koskevat yleiset

periaatteet. Nämä periaatteet on otettu huomioon Suomen voimankäyttösäännöksissä sekä

voimakeinoja koskevissa hallinnollisissa määräyksissä.101

Valtioneuvoston asetus poliisista 10 § sääntelee poliisin viralliset voimankäyttövälineet, 1

momentin mukaan valtio varustaa poliisimiehen tehtävien edellyttämillä voimankäyttö- ja

suojavälineillä. Saman momentin mukaan henkilöön kohdistuvia voimakeinoja PolL 2 luvun

17 §:n 1 momentin mukaisesti käyttäessä poliisimies saa käyttää vain asetuksen 2

momentissa mainittuja voimankäyttövälineitä, jotka poliisihallitus on hyväksynyt ja joiden

käyttöön poliisimies on saanut koulutuksen. Näitä asetuksessa mainittuja virallisia

voimankäyttövälineitä ovat henkilökohtaisena virka-aseena pistoolit ja revolverit niihin

soveltuvine patruunoineen. Poliisitoimintaa tukevina ampuma-aseina haulikko,

konepistooli, kivääri ja ampuma-aselain (1/1998, AmpAseL) 6 §:n 2 momentin 12 kohdassa

tarkoitettu muu ampuma-ase ja kaasun tai muun lamaannuttavan aineen levittämiseen

tarkoitettu ampuma-ase niihin soveltuvine patruunoineen, sekä muut ominaisuuksiltaan ja

asianmukaisesti käytettyinä vaikutuksiltaan ampuma-asetta lievemmät

voimankäyttövälineet.

Poliisimiehen tulee siis asetuksen mukaan käyttää henkilöön kohdistuvassa voimankäytössä

näitä virallisia voimankäyttövälineitä. Asetuksen mukaan muiden mahdollisten käsillä

olevien välineiden käyttö olisi siis kiellettyä.102 PolL 2 luvun 17 §:n mukaanhan

poliisimiehellä on oikeus käyttää sellaisia tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää

tilanteessa puolustettavina. Asetuksella on mielestäni kavennettu lain antamaa

mahdollisuutta käyttää tilanteessa mahdollisesti mukana olevaa ei-virallista

voimankäyttövälinettä, joka saattaisi kuitenkin olla tilanteeseen sopivin ja lievin

101 Helminen – Kuusimäki - Rantaeskola 2012, s. 771–772. 102 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s.783, toteavat että PolL 2:17:ssä voimankäyttövälineitä ei ole

rajattu. Voitaisiin heidän näkemyksensä mukaan turvautua epävirallisiinkin välineisiin, ei kuitenkaan hyvän

tavan vastaisiin. Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 296, samoin myös aikaisemman poliisilain

kohdalla on todettu, että poikkeuksellisesti voidaan turvautua myös ei-tavanomaisiin välineisiin

voimankäyttötilanteessa.

33

voimankäyttöväline. Oikeuslähdeopin mukaan kuitenkin ylempi laki syrjäyttää alemman

lain. Kyseeseen tulisi myös tällaisessa tilanteessa praeter legem –kielto, jonka mukaan

rangaistussäännökset sisältyvät muodolliseen lakiin eli eduskunnan säätämiin

oikeussääntöihin. Rikosoikeudellista vastuuta ei ole enää mahdollista perustaa

rangaistussäännöksiin, jotka pohjautuvat asetuksiin.103 Tämä ilmenee myös ratkaisusta KKO

1998:159.104 VNApol 10 §:n 2 momentissa ei sinänsä ole rangaistusuhkaa, mutta kyseeseen

kuitenkin voisi tulla epävirallista voimankäyttövälinettä käytettäessä virkavelvollisuuden

rikkominen, koska virkavelvollisuuden rikkomiseen syyllistyy RL 40 luvun 9 §:n mukaan,

jos virkamies tahallaan rikkoo virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin

perustuvan virkavelvollisuutensa. Lisäksi poliisimiehellä tulee olla hallinnon antama

koulutus viralliseen voimankäyttövälineeseen, jotta tämän käyttämiseen on oikeutettu

voimankäyttötilanteessa.

5.2 Ampuma-aseen käytöstä

Ampuma-aseen käytöstä voimankäyttötilanteessa säädetään PolL 2 luvun 19 §:ssä.

Ampuma-asetta voidaan käyttää vain silloin, kun kyseessä on välitöntä ja vakavaa vaaraa

toisen hengelle tai terveydelle aiheuttavan henkilön toiminnan pysäyttäminen eikä

lievempää keinoa pysäyttämiseksi ole käytettävissä tai kun kyseessä on kiireellinen ja tärkeä

tehtävä esineen, eläimen tai muun vastaavan esineen poistamiseksi. Ampuma-asetta ei saa

käyttää väkijoukon hajottamiseen, ellei käytetä kaasupatruunoita tai muita vastaavia

ammuksia erillisen määräyksen mukaan (PolL 2:19.1).

Ampuma-aseen käytöstä, sillä uhkaamisella ja laukauksen ampumisesta päättää päällystöön

kuuluva esimies, jos se, tilanteen kiireellisyys huomioiden on mahdollista (PolL 2:19.3).

Lain esitöistä ilmenee, että voimankäyttötilanteet syntyvät käytännössä nopeasti eikä

läheskään aina ole mahdollista saada päällystöön kuuluvan poliisimiehen päätöstä. Tällä

päällystön päätöksellä tarkoitetaan johdettuja tilanteita, jotka ovat jo kestäneet jonkin aikaan,

kuten piiritystilanteet.105 Tilanteessa toimivilla poliisimiehillä on paras käsitys aseen käytön

edellytyksistä, mutta tilannetta johtavan päällystötasoisen poliisimiehen määräykset

103 Frände 2005, s.36. 104 Fränden mukaan ratkaisusta on yksiselitteisesti todettavissa, että ainoastaan asetukseen sisältyvä

rangaistusuhka, joka ei saa tukea tai perustetta muodollisen lain antamasta valtuutuksesta, on ristiriidassa HM

6a §:n kanssa ja siten sellainen säännös on ristiriidassa PL 8 §:n ja RL 3:1 kanssa. 105 HE 224/2010 vp, s. 85.

34

taktiikkaan ja voimankäyttöohjeeseen voivat rajoittaa ampuma-aseen käyttöä. Ampuma-

aseen käyttämistä on siitä varoittaminen, uhkaaminen ja laukauksen ampuminen. Esille

ottaminen ja toimintavalmiuteen saattaminen eivät ole ampuma-aseen käyttämistä (PolL

2:19.2). PolL 2 luvun 18 §:ssä on kirjattuna varautumisesta voimakeinojen käyttöön ja

käytöstä varoittaminen.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1993:50 ilmenee asianomistajien vaatimuksissa

Mikkelin raastuvanoikeudessa oleellinen asia panttivankitilanteissa aseen käytöstä Jakomäki

– Mikkeli panttivankitilanteessa muun muassa seuraavaa:

”Sen jälkeen A oli sijoittanut valmiusyksikön miehiä ampumavalmiuteen lääninhallituksen

rakennukseen, vaikka hänen olisi tullut saamansa erikoiskoulutuksen perusteella tietää, että

osumatarkkuus lasien läpi ammuttaessa oli hyvin huono, ja vaikka ampumisesta saattoi olla

hyötyä vain, jos kaappaaja voitaisiin heti saattaa toimintakyvyttömäksi.”

Poliisin aseenkäytössä, kun edellytykset siihen ovat olemassa, pyritään aina toiminnan

pysäyttämiseen. Tämä korostuu eritoten silloin, kuin sivullisen henki ja terveys on vaarassa.

Tämä toiminnan pysäyttäminen ilmenee myös ampuma-aseen käyttösäännöksestä PolL

2:19.1.

Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola toteavat aseen eroavan muista

voimankäyttövälineistä, koska se aiheuttaa suuren vammautumisen riskin kohdehenkilölle

sekä myös sivullisille ja seurauksena voi olla jopa henkilön kuolema. Poliisimies ei heidän

mukaansa saa käyttää asetta surmaamistarkoituksessa, vaan ainoastaan kohdehenkilön

toiminnan pysäyttämiseksi. Kohdehenkilön menehtyminen on kuitenkin mahdollinen riski

ampuma-aseen käytöstä.106 Terenius pitää rikosoikeudellisesti selvänä, että tahallinen

surmaaminen on sallittua, jos kohdehenkilön menettely aiheuttaa välitöntä ja vakavaa vaaraa

toisen hengelle ja terveydelle, eikä lievempää keinoa ole käytettävissä. Hänen mukaansa

merkitystä ei ole sillä onko kyseessä voimankäyttötilanne vai hätävarjelutilanne.107 Olen

samaa mieltä Tereniuksen kanssa, oleellista on tarpeellisuuden ja puolustettavuuden

vaatimukset. Väärässä eivät myöskään ole Helminen – Kuusimäki - Rantaeskola koska

painottavat kohdehenkilön toiminnan pysäyttämistä. Toiminnan pysäyttäminen

äärimmäisessä tilanteessa voi vaatia sen, että poliisimies valikoi osumakohdaksi

kohdehenkilön elintärkeän elintoiminnon, jolloin tiedossa etukäteen on kohdehenkilön

106 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 786–787; Helminen – Kuusimäki -Salminen 1999, s. 297,

toteavat ettei asetta saa käyttää voimankäyttötilanteessa teloituksenomaisesti; ks. Nuotio 2005, s. 224–225. 107 Terenius 2013, s. 629.

35

menehtyminen. Tähän on myös todettava, että jokainen ihmiseen kohdistuva laukaus voi

aiheuttaa tämän menehtymisen osumakohdasta huolimatta. Alaraajaan ammuttu laukaus voi

rikkoa reisivaltimon ja tämän jälkeen on n. kaksia minuuttia aikaa suorittaa henkeä

pelastavat ensiaputoimenpiteet ja olosuhteista johtuen tämä ei ole aina mahdollista.

Toiminnan pysäyttäminen valikoiden osumakohdaksi elintärkeän elintoiminnon tukee myös

EIS 2 artikla, jonka mukaan henkilön surmaaminen voi olla sallittua, kun se on ehdottoman

välttämätöntä.

EIS 2 artiklan mukaan kenenkään elämää ei saa riistää tahallisesti, kuitenkin artiklan 2

kappaleen mukaan henkilön surmaaminen voi olla sopimuksen sallimaa, kun se on

”ehdottoman välttämätöntä a) kenen hyvänsä puolustamiseksi laittomalta väkivallalta b)

laillisen pidätyksen suorittamiseksi tai laillisen vapaudenriiston kohteeksi joutuneen

henkilön paon estämiseksi c) mellakan tai kapinan kukistamiseksi laillisin toimin”.

EIS 2 artikla hyväksyy sen, että voimankäytössä ampuma-aseen käytön osalta on

mahdollista, että kohdehenkilö menehtyy. Edellytys on, että kuolemaan johtanut

voimankäyttö on ollut tilanteessa ehdottoman välttämätöntä. Asianomaisella valtiolla on

todistustaakka voimankäytön välttämättömyydestä.108

Aseistautuneen itsemurhan estäminen voi tulla kyseeseen myös ampuma-asetta käyttämällä,

mutta tällöin itsemurhaa yrittävän toiminta tulee aiheuttaa vaaraa myös muiden hengelle ja

terveydelle. Vähemmän vaarallisten voimankäyttövälineiden käyttäminen ei ole ongelma,

mutta ampuma-asetta ei voi käyttää niissä tilanteissa, joissa ei uhata muiden henkeä tai

terveyttä.109 Tanskassa Thomas Elholm on katsonut, että itsemurhan estäminen asetta

käyttämällä olisi oikeutettua pakkotilatekona. Hän perustaa tämän näkemyksen tilanteeseen

missä poliisi oli useita kertoja käskenyt itsemurhaa suunnittelevan pudottamaan kiväärinsä

ja lopulta poliisi ampui jalkaan ja sai tilanteen ratkaistua sillä.110

5.3 Todistustaakan jaosta voimankäyttötilanteessa

Oikeudenkäymiskaaren (4/1734, OK) 17 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rikosasiassa

kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Rikosasian

108 Pellonpää ym. 2012, s. 327–328. 109 Boucht 2011, s. 240–241. 110 Elholm 2003, s. 61–63.

36

kantajapuolella esiintyvät henkilöt ovat virallinen syyttäjä ja asianomistaja.111 Tästä

syyttäjän todistustaakasta johtuu, ettei epäilyllä ei ole velvollisuutta osoittaa itseään

syyttömäksi.112 Rikosprosessissa pääsääntöisesti kantajapuolen tulee näyttää toteen se, että

on riittävä näyttö rangaistavuuden vaatimista tosiseikoista.113 Kantajapuolella on

todistustaakka kaikkiin rikostunnusmerkistöön kuuluvista seikoista, jos riittävää näyttöä ei

ole syyte tulee hylätä. Tämä koskee nykyisin myös rangaistavuuden poistavia seikkoja,

kuten hätävarjelua ja syyteoikeuden vanhentumista. Luonnollisesti syytetyn kannattaa tuoda

esille rangaistavuuden poistavat seikat, mutta näistä seikoista todistustaakka varsinaisessa

mielessä on kantajapuolella. Syyttäjän todistustaakka on keskeinen osa oikeusvaltiollista

periaatetta. Kantajan todistustaakka on yhtäläinen ainakin periaatteessa rikoksen

objektiivisista ja subjektiivisista tunnusmerkistötekijöistä. Subjektiivisen puolen

selvittäminen on kuitenkin ongelmallista, koska saatavilla ei ole luotettavaa tietoa tekijän

mieltämistä ja tavoitteista. Rikosasian langettava päätös vaatii ns. täyden näytön

(tuomitsemiskynnys), kun taas syytteen nostamiseen (syytekynnykseen) riittävät

”todennäköiset syyt”. Täydeksi näytöksi on voitu katsoa varsin vahva ja uskottava näyttö

syyllisyydestä, kun muut vaihtoehdot ovat epätodennäköisiä. Täysi näyttökään ei siis tarvitse

välttämättä sataprosenttista varmuutta vaan sellaista todennäköisyyden määrää, joka riittää

tekemään järkevän ja tunnollisen henkilön vakuuttuneeksi tosiseikan olemassaolosta.

Syytetyn syyllisyyden suhteen ei saa jäädä varteenotettavaa epäilystä.114 Lähtökohta on

syyttömyysolettama, joka ilmenee esitutkintalain 4 luvun 2 §:stä, jonka mukaan epäiltyä on

kohdeltava esitutkinnassa syyttömänä. Ihminen on syytön niin kauan kunnes toisin on

osoitettu eli on esitetty näyttö hänen syyllisyydestään. Syylliseksi toteaminen edellyttää

menettelyä, jossa epäilyllä on tosiasialliset mahdollisuudet torjua häneen kohdistuneet

epäilykset.115

Edellä mainitun mukaan poliisimiehen joutuessaan syytteen alaiseksi virkatehtävässään,

jossa on käytetty voimakeinoja ja tätä epäillään liiallisesta voimakeinojen käytöstä. Tässä

tilanteessa poliisin vedotessa virkatehtävään ja sallittuihin voimakeinoihin, on syyttäjällä

todistustaakka näyttää toteen, että voimakeinojen sallittu raja on ylitetty. Tilanteessa

lähtökohta on, että poliisi on toiminut säännöksen mukaisesti. Asia ei myöskään muutu

111 Virolainen – Pölönen 2004, s. 28. 112 Sahavirta 2006, s. 235. 113 Backman 2004, s. 9. 114 Jokela 2004, s. 261–263. 115 Heinonen ym. 2002, s. 79–80.

37

oleellisesti, vaikka poliisimies vetoaisi toimineensa hätävarjelusäännöksen nojalla. Tästä

hätävarjelutilanteen todistustaakasta myöhemmin alaluvussa 6.2 lisää ja alaluvussa 8.3

tarkemmin mitä eroavaisuuksia on todistustaakan jaossa voimankäyttösäännöksen ja

hätävarjelusäännöksen osalta – vai onko niitä eroavaisuuksia edes?

5.4 Poliisin velvollisuus toimia

Virkamiehen yleisistä velvollisuuksista säädetään virkamieslain (750/1994) 4 luvussa.

Virantoimittamisvelvollisuuden yleissäännös on 14 §, jonka mukaan virkamiehen on

suoritettava tehtävänsä asianmukaisesti ja viivytyksettä. Pentti Ylösjoki on todennut, kun laki

kieltää jonkun vahingollisen teon ja tapahtumaketju on edennyt vahinkokynnykselle, niin

poliisille syntyy ehdoton velvollisuus ryhtyä toimenpiteisiin häiriön poistamiseksi.116

Rikoslain 3 luvun 3 §:ssä säännellään laiminlyönnin rangaistavuudesta, jonka mukaan

laiminlyönti on rangaistavaa, jos rikoksen tunnusmerkistö niin nimenomaan määrää. RL

3:3.2 mukaan laiminlyönti on rangaistava myös, jos tekijä on jättänyt estämättä

tunnusmerkistön mukaisen seurauksen syntymisen, vaikka hänellä on ollut erityinen

oikeudellinen velvollisuus estää seurauksen syntyminen. Tällainen velvollisuus voi perusta

RL 3:3.2 1 kohdan mukaan virkaan, toimeen tai asemaan. Lain esitöissä todetaan, että

virkaan liittyvien tehtävien laiminlyönti tulee yleensä rangaistavaksi jo varsinaisena

laiminlyöntirikoksena tai tuottamuksellisena virkavirheenä. Yleinen virkavelvollisuus tulee

harvemmin kyseeseen epävarsinaisen laiminlyöntirikoksen vastuuperusteeksi. Esitöissä

todetaan, että tämä virkaan, toimeen tai asemaan perustuvan velvollisuuden tulisi olla

tarkennettu siten, että se koskisi tietyn henkilön tai henkilöjoukon taikka määrätyn

omaisuuden suojaamista tai valvomista. Esitöiden mukaan jonkinlaisena rajatapauksena

voisi pitää palkattua vartijaa, jos hänen vartioimaan kohteeseen murtaudutaan ja hän sallii

tämän teon toteutumisen ilman, että puuttuu tilanteeseen mitenkään.117

Poliisilain 2 luvun 17 §:n voimankäyttösäännös ei määrittele virkatehtävää, johon

voimankäyttöoikeutta voidaan käyttää. Voimankäyttö on lähtökohtaisesti sallittua kaikissa

poliisitehtävissä, johon laista löytyy toimivalta. Voimankäyttösäännös ei ole itsenäinen

toimivaltuus, vaan se vaatii toimivallan käsillä olevasta virkatehtävästä. Tästä syystä

116 Ylösjoki 1965, s. 131. 117 HE 44/2002 vp. s. 43.

38

voimakeinojen käyttösäännöstä toisinaan nimitetään toisen asteen toimivallaksi.

Toimivallan muodostava virkatehtävä sekä voimakeinojen käyttöä on aina tarkasteltava

yhtenä kokonaisuutena.118

PolL 2:17.1 mukaan säännöksessä luetelluissa tilanteissa voidaan käyttää sellaisia

tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina. Puolustettavuutta arvioidaan

järkevän keskivertokansalaisen mittapuuta käyttäen ja jos voimankäyttötilanne tulee

käsiteltäväksi oikeudenkäynnissä, tuomioistuin harkitsee voimankäytön puolustettavuutta.

Voimakeinoja ei tule käyttää varmuuden vuoksi, eikä enää sen jälkeen, kun vastarinta on

loppunut tai tilanne on muutoin ohi. Vastarintatilanteiden osalta katsotaan lähtökohdaksi se,

että jos oikeus voimakeinoihin on ja tilanne sitä vaatii, niistä ei luovuta kuin

poikkeuksellisesti.119 Voimakeinoista luopuminen tulee kysymykseen tilanteissa, joissa

niistä luopumisella on voitettavissa suurempi oikeushyvä, kuten esimerkiksi ihmishengen

säilyminen. Tällaisessa tilanteessa rikokseen syyllistyneen voitaisiin esimerkiksi antaa

poistua paikalta, jos tällä luopumisella voidaan turvata sivullisen henki ja terveys.

Poliisin toiminnan yleiset periaatteet on otettava myös huomioon voimakeinojen käytössä.120

PolL 1:3 suhteellisuusperiaate ilmenee myös PolL 2:17 voimankäyttösäännöksessä ja sen

mukaan poliisin toimenpiteiden on oltava suhteessa tehtävän tärkeyteen ja kiireellisyyteen

sekä tilanteen kokonaisarviointiin vaikuttaviin seikkoihin.121 Tämän periaatteen mukaan on

tarkoin harkittava onko virkatehtävä pakko saattaa loppuun, jos loppuunsaattaminen

edellyttää voimakeinojen käyttöä vai voidaanko virkatehtävä siirtää mahdollisesti

myöhempään ajankohtaan. Vai onko syytä PolL 1:4 vähimmän haitan periaatteen mukaan

sietää vähäinen oikeudenloukkaus, jos toimenpiteen loppuun saattaminen saattaisi johtaa

kovaankin vastarintaan. Poliisi saa ainakin Etelä-Suomessa aina riittävästi voimavaroja

paikalle, että mikä tahansa vastarinta saadaan kyllä haltuun mutta vähäisen

oikeudenloukkauksen takia ei ole järkevää lähteä tähän voimannäyttämiseen.

118 Sinisalo 1971, s. 115; Sinisalo 1973, s. 114 – 115; Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 277;

Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 778. 119 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 294; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 785. 120 ks. tarkemmin tämän tutkielman luku 4, jossa poliisin toiminnan yleisten periaatteiden merkitys

voimankäytössä on käsitelty. 121 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 782.

39

5.5 Oikea voimankäyttö

Kuten edellä on jo todettu voimakeinojen käyttö, vaatii ensisijaisesti tarpeellisuuskriteerin

täyttymisen. Lisäksi puolustettavuusvaatimuksen mukaan on otettava huomioon tehtävän

tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus, käytettävissä olevat voimavarat sekä muut

kokonaisarvosteluun vaikuttavat seikat. Tehtävän tärkeys ja kiireellisyys nousevat

puolustettavuusvaatimuksessa muiden vaatimusten yläpuolelle. Annika Noréen mukaan

arvioinnin lähtökohtana on poliisimiehen näkemys tilanteesta122. Tehtävän tärkeydellä

voidaan katsoa esimerkiksi kiinniottamisen toimittamiseksi olevan eroa, lähtökohtaisesti

pakenemisen estämiseksi tulisi käyttää lievempiä voimakeinoja kuin vastarinnan

torjumiseen.123 Tähän kuitenkin lisään, että kun voimakeinojen käytön edellytykset ovat

käsillä, ei voida tehdä suoraa eroa pakenijan vaarallisuuden ja vastarintaan ryhtyvän

kohdehenkilön välillä. Ajatellaan tilanne, jossa pakenija on aseistautunut ja käsiase on

havaittavissa hänen kädessään. Pakenija ei tottele kehotuksia ja käskyjä, jolloin hän on aivan

yhtä vaarallinen kuin passiivisesti paikallaan seisova aseistautunut henkilö, joka ei tottele

kehotuksia ja käskyjä. Voidaan jopa katsoa, että pakenija on vaarallisempi kuin passiivisesti

poliisin piiritysrenkaan sisällä oleva aseistautunut henkilö, varsinkin jos pakenijan

läheisyydessä on sivullisia. Lisätään tähän vielä kolmas mahdollinen tilanne, jossa

aseistautunut henkilö kehotuksista ja käskyistä huolimatta kävelee kohti poliisimiestä

piiritysrenkaan sisällä. Kaikissa näissä kolmessa tilanteessa voimakeinot tilanteen

ratkaisemiseksi ovat samat tarpeellisuus- ja puolustettavuusvaatimuksen mukaan, ainoastaan

aikarajat milloin voimakeinojen käyttöön ryhdytään voivat olla toisistaan poikkeavia.124

Heinonen on todennut, että oikein toimittaessa voimakeinojen käyttötilanne voi muuttua

hätävarjelutilanteeksi vain poikkeuksellisesti, tilanteen saadessa täysin yllättävän käänteen.

Tähän hänen mukaansa, syynä on se, että toimintataktiikka on pettänyt. Syitä miksi taktiikka

voi pettää, ovat hänen mielestään tilanteen arvioinnissa tapahtuneet virheet tai valitussa

toimintataktiikassa tapahtuneet virheet, sekä myös siksi että välttämättömiin toimenpiteisiin

on ryhdytty riittämättömillä resursseilla.125 En ole Heinosen kanssa aivan samaa mieltä,

perustelen sillä, että aina kun poliisilla on joku ennakkotieto tehtävästä niin kyseessä on

122 Norée 2000, s. 201. 123 LaVM 28/2002 vp, s. 14, jossa todetaan, että oikeuskäytännössä pakenemista ei ole pidetty vastarintana,

eikä voimakeinot ole olleet sallittuja pakenemisen estämiseksi. Tästä johdettuna valiokunnan mietinnön

mukaan voimakeinot pakenemisen estämiseksi tulee olla lievempiä kuin vastarinnan murtamiseksi. 124 Ks. Boucht 2011, s. 165 – 167; Kiehelä – Hakonen 1993, s. 103. Kiehelä – Hakonen ovat katsoneet, että

myös aktiivinen vastarinta voi olla väkivallatonta. 125 Heinonen 2012, s. 66–67.

40

virkatehtävä. Virkatehtävässä toimitaan aina esnisijaisesti toimivaltuudella. Virkatehtävässä

on oikeus voimankeinojen käyttöön silloin, kun ne ovat tarpeellisia ja puolustettavia. Vaikka

kyseisessä tehtävässä kohdehenkilö hyökkäisi kohti poliisia esimerkiksi ampumalla näitä

kohden, niin tilanne on edelleen voimankäyttöä poliisilain mukaan. Terenius toteaa, että

varautuminen parantaa hänen nähdäkseen myös mahdollisuuksia joustavuuteen ja

vetäytymiseen tilanteesta, mitä laki eräissä tilanteissa edellyttääkin126. Tähän totean

Tereniuksen olevan oikeilla jäljillä, mutta ei ole olemassa täydellistä poliisitaktiikkaa, jolla

voitaisiin varautua jokaiseen mahdolliseen kohdehenkilön vaaralliseen toimintaan tilanteen

aikana. Kysymys on aina siitä, miten kohdehenkilö päättää käyttäytyä esimerkiksi

kiinniottotilanteessa. Oikealla taktiikallakin voidaan joutua tilanteeseen, jossa joudutaan

puolustautumaan, johtuen kohdehenkilön omasta yllättävästä vaarallisesta toiminnasta.

Tällöin nousee poliisin ammattitaito esiin, miten poliisimies on kouluttautunut

voimankäyttötilanteisiin, koska tietynlaiset tilanteet vaativat ratkaisun juuri sillä hetkellä,

kun siihen on mahdollisuus tai vaihtoehtoisesti pidättäydytään tietoisesti juuri kyseisellä

hetkellä voimakeinojen käytöstä.

Boucht on sitä mieltä, että varautuminen ja valmistautuminen voimankäyttöön aiheuttavat

sen, että tilanteen yllätyksellisyys ei johda tilannekontrollin menettämiseen.127 Mielestäni

tämä pätee tavanomaisiin ja yksinkertaisiin voimankäyttötilanteisiin, mutta ei voida tehdä

päätelmää, että varautuminen ja valmistautuminen aina varmistaisi joka tilanteessa sen, että

tilanteen yllätyksellisyys ei johtaisi tilannekontrollin menettämiseen. Ajatellaan tilanne,

jossa vaarallinen aseistautunut henkilö on tunkeutunut liikekiinteistöön sen virka-aikana.

Vaarallinen aseistautunut henkilö ei kuitenkaan ole ampunut rakennuksessa laukaustakaan,

eikä ottanut panttivankeja, näkemykseni mukaan tilanteessa edetään toimivalta säännöksellä

eli PolL 2:17 mukaan. Vaikka kohdehenkilö ampuisi rakennuksessa, niin tilanne on edelleen

sama, poliisi toimii toimivaltasäännöksen mukaan. Poliisin erityisryhmä on lähistöllä ja

saapuu paikalle nopeasti. Poliisin erityisryhmä on kouluttautunut muun muassa tämän

kaltaisiin tilanteisiin eli varautuminen ja valmistautuminen ovat parhaalla mahdollisella

tavalla kunnossa. Sivulliset ovat kiinteistössä vaarassa ja erityisryhmän tulee suorittaa

vaarallisen henkilön kiinniottaminen mahdollisimman nopeasti, jotta sivulliset eivät joudu

vaaraan. Rakennuksessa poliisitaktisesti oikein erityisryhmän edetessä, tulee yhdessä

toimistohuoneessa kohtaaminen aseistautuneen kohdehenkilön kanssa. Kohdehenkilö

126 Terenius 2013, s. 688. 127 Boucht 2011, s. s. 472. Ks. tilannekontrollista tämän tutkielman alaluvusta 8.4 s. 54, tilannekontrolli on

Boucht – Fränden mukaan voimankäytön ominaispiirre.

41

nähdessään poliisimiehen, nostaa aseen ampumaotteessa kohti poliisimiestä. Kyseessä siis

kohdehenkilön oikeudeton hyökkäys poliisimiestä kohtaan, mutta mielestäni edelleen

selkeästi voimankäyttötilanne. Koska tilanteen alkutiedot jo kertoivat sen, että kohdehenkilö

saattaa ryhtyä vastarintaan. Poliisimies reagoi tilanteeseen koulutuksensa ja harjoittelun sekä

kokemuksensa tuoman toimintamallin mukaan. Tällä hetkellä aloite on hyökkääjällä eli

kohdehenkilöllä ja puolustautumisteko poliisimiehellä. Tilanne on ollut kohtaamiseen asti

hallittua poliisin puolelta, mutta kohdehenkilön vaarallinen toiminta vienyt tilanteen

hetkeksi poliisin tilannekontrollin ulkopuolelle? Vai onko edes vienyt, koska nimenomaan

tällaisia tilanteita poliisi harjoittelee. Lyhyesti siis sanottuna, varautuminen ja

valmistautuminen ovat olleet kohdallaan, poliisitaktiikka tilanteeseen nähden oikea sekä

koulutus ja kokemus kunnossa.

PolL 2 luvun 19 §:n mukaan ampuma-asetta voidaan käyttää vain silloin, kun kyseessä on

välitöntä ja vakavaa vaaraa toisen hengelle ja terveydelle eikä lievempää keinoa

pysäyttämiseksi ole käytössä. Lain sanamuodon mukaan edellyttää siis vastarintaa.128

Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola ovat sitä mieltä, että voimankäyttö on aktiivista ja

jollain tavalla ”hyökkäävää” ja hätävarjelu olisi passiivislähtöinen

puolustautumistoimenpide, joka voi olla vastahyökkäyksen tapainen.129 Ymmärrän tämän

ajatuksen, mutta koska lähtökohta poliisitoiminnassa on aina suorittaa virkatehtävä

toimivaltuuteen perusten niin Helmisen – Kuusimäen - Rantaeskolan näkemyksen mukaan

suurin osa voimankäyttötilanteista tulisi silloin arvioida aina yleisvaltuuden perusteelle.

Mikä siis on oikeaa voimankäyttöä? Oikea voimankäyttö on sitä, että tilanteessa käytetty

voimankäyttöväline on ollut lievin ja toimivin sekä kokonaisuudessaan tarpeellista ja

puolustettavaa.130 Poliisitaktiikka on tukenut tätä voimankäyttövälineen käyttöä ja taktiikalla

ei ole selkeästi otettu riskiä siihen, että tilanne voi ajaa kohdehenkilön epätoivoiseen

ratkaisuun. Ennen kaikkea tilanne on pysynyt poliisin hallinnassa taktisilla valinnoilla,

varautumisella ja valmistautumisella siten, että kohdehenkilön tekemiset tai tekemättä

jättämiset eivät ole pystyneet vaikuttamaan siihen, miten poliisi suorittaa virkatoimen

päätökseen asti.

128 OLJ 5/2000, s. 147. 129 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 769, toteavat tässä yhteydessä, kun molemmat säännökset

ovat rinnan niin hätävarjelusäännös olisi ensisijainen. 130 HE 57/1994 vp, s. 55. Esityksessä todetaan, että voimankäyttötavan tulee olla yleisesti hyväksyttävä,

seurauksiltaan ennustettava ja suoritusvarma.

42

6 HÄTÄVARJELUSTA

6.1 Lainsäädäntö

Hätävarjelusta säädetään RL 4 luvun 4 §:n 1 momentissa, jonka mukaan aloitetun tai

välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen

puolustusteko131 on sallittu. Hätävarjelutilanne alkaa, kun käsillä on aloitettu tai välittömästi

uhkaava oikeudeton hyökkäys ja päättyy, kun hyökkäys on päättynyt. Rajankäynnillä on

tärkeä merkitys, koska sallitun hätävarjelun aikarajat määräytyvät hyökkäyskäsitteen

perusteella. Hätävarjelun liioitteluna voidaan pitää nykyisin myös aikarajojen ylittämistä.132

Hätävarjelu on siis oikeudenvastaisen teon oikeuttamisperuste. Oikeuttamisperusteilla on

läheinen yhteys anteeksiantoperusteisiin.133 Aloitettu hyökkäys on tavallisesti helppo

määritellä, esimerkiksi kun hyökkääjä kohottaa käden nyrkiniskuun. Välittömästi uhkaava

käsite on jo monivivahteisempi ja tällöin vaaditaan, että käsillä on objektiivisesti ottaen

hyvin suuri todennäköisyys siitä, että hyökkäys aloitetaan.134 Hyökkäyksessä on kysymys

ensisijaisesti fyysisen väkivallan tai sen uhan kohdistamisesta suojeltavaan intressiin.135

Kokonaisuutena arvioiden puolustettavana puolustustekona otetaan huomioon

hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut

olosuhteet. Hyökkäyksen laadulla tarkoitetaan muun muassa sitä, kuinka yllättävästi se

tapahtui ja minkälaisissa olosuhteissa se toteutettiin, kuten esimerkiksi tyhjässä

pysäköintitilassa vai suuressa ihmisjoukossa. Hyökkäyksen voimakkuudella tarkoitetaan

lähinnä sen vaarallisuutta. Toiseksi on otettava huomioon puolustautujan ja hyökkääjän

henkilö, lähinnä sukupuoli, ikä ja ruumiinvoimat. Käsite pitää myös sisällään

päihtymysasteen, mielisairauden, koulutuksen ja ilmeisen erehdyksen. On

puolustautumistilanteita, joissa harjaantumatonta henkilöä on arvioitava toisin kuin tämän

kaltaisiin tilanteisiin kouluttautunutta henkilöä. Muina olosuhteina on otettava huomioon

muun muassa puolustusteolla suojeltavan intressin arvo, uhrattavan intressin arvo sekä

puolustusteon laatu ja voimakkuus.136 Säännöksen 2 momentissa säädetään siitä, miten

131 Heinonen ym. 2002, s.102, aikaisemman hätävarjelu säännöksen sanamuodon mukaan puolustusteko

pysyisi oikeissa rajoissa, kunhan ne vain ovat ”hyökkäyksen torjumiseksi välttämättömiä”. Hyökkääjän

hengenkin uhraaminen olisi omaisuuden suojaamiseksi sallittua, jos muuta keinoa ei ollut. Tällaista

absoluuttista hätävarjeluoikeutta ei kuitenkaan käytännössä ole hyväksytty, puolustuskeinojen tulee olla

kohtuullisessa suhteessa oikeushyvään, esim. omenavarasta ei saa ampua. 132 Majanen 2006, s. 389. 133 Heinonen ym. 2002, s. 100–101. 134 Nuutila 1997, s. 285; Frände 2005, s. 153–154; Tapani - Tolvanen 2013, s.316–318. 135 Majanen 2006, s. 389. 136 Frände 2005, s. 159; Tapani – Tolvanen 2013, s. 321–322.

43

hätävarjelun liioittelutapauksia on arvioitava. Tekijä voi olla rangaistusvastuusta vapaa,

vaikka on ylitetty hätävarjelun rajat. Tähän 2 momentin mukaan vaikuttaa se, että olosuhteet

olivat sellaiset, ettei tekijältä olisi voitu vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan

huomioon hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutenkin.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2013:60, on arvioitu, onko kyseessä ollut

pahoinpitely teräaseella vai hätävarjelua tai hätävarjelun liioittelua.

”A on aloittanut oikeudettoman hyökkäyksen C:tä kohtaan. B on ryhtynyt lyömään A:ta

veitsellä siinä vaiheessa, kun C:n hengitys on ollut A:n kuristusotteen johdosta salpautuneena.

B:n käsitys siitä, että C on ollut tuossa tilanteessa vakavassa hengen ja terveyden vaarassa,

voidaan pitää perusteltuna. Korkein oikeus katsoo, että B:n A:han kohdistunut osin kovatkin

veitsen iskut ovat olleet tarpeellisia A:n hyökkäyksen torjumiseksi. Siten B ei ole ryhtyessään

lyömään A:ta ylittänyt sallitun puolustusteon rajoja. B on toiminut tässä tilanteessa

hätävarjelussa ja hänen tekonsa on siis tältä osin ollut oikeutettua.”

Ratkaisussa on otettu huomioon, että veitseniskusta syntyneet vammat olivat jääneet

suhteellisen lieviksi. B:n syyksi on luettu hätävarjelun liioitteluna tehty pahoinpitely ja hänet

jätetään tästä teosta rangaistukseen tuomitsematta. Ratkaisussa on siis katsottu sallituksi

puolustautumisteoksi käyttää teräasetta, vaikka hyökkääjä oli käyttänyt ainoastaan

ruumiinvoimia.

Hätävarjelu merkitsee oikeutta puolustautua voimakeinoin oikeudellisesti suojeltuun

intressiin137 kohdistuvaa hyökkäystä vastaan ja tälle on erilaisia perusteluja minkä vuoksi

oikeusjärjestys antaa yksityishenkilöille tällaisen puolustautumisoikeuden. Yksi peruste on

ihmisen sisäsyntyinen taipumus puolustaa itseään ja lähimmäistään. Tällaista ihmisen

sisäistä viettiä vastaan oikeusjärjestys on voimaton. Lisäksi katsotaan myös, että

itsepuolustuksella on pelotevaikutus, koska rikollinen ei voi olla varma etukäteen kuka

uhreista iskee takaisin omaa oikeuttaan suojellakseen. Yhteiskunnan on kuitenkin asetettava

sallituille hätävarjeluteoille sangen tiukat ehdot, jotta omankädenoikeus ei pääse

vaarantamaan laillista yhteiskuntajärjestystä.138 Suojeltavat oikeushyvät

hätävarjelutilanteissa ovat hengen, ruumiillisen koskemattomuuden, vapauden, omaisuuden

137 Heinonen ym. 2002, s. 101, oikeudellisesti suojellut intressit eli oikeushyvät hätävarjelutilanteessa ovat

henkeen, ruumiilliseen koskemattomuuteen, vapauteen, varallisuuteen tai kotirauhaa koskevat. 138 Frände 2005, s. 150; Heinonen ym. 2002, s.101-102, sivullisen puuttuessa pahoinpitelyyn uhrin

puolustamiseksi, tällaista menettelyä on syytä arvostaa. Sen lisäksi, ettei oikeissa rajoissa pysyvää

voimankäyttöä pidetä oikeudenvastaisena, niin sitä on lisäksi pidettävä toivottuna käyttäytymisenä.

44

ja kotirauhan suojaksi. Ruumiillisella koskemattomuudella tarkoitetaan muun muassa

terveyteen ja seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen kohdistuvia tilanteita.139

Martti Majanen on katsonut hätävarjelua koskevassa väitöskirjassaan, että hyökkääjän

tahallinen surmaaminen olisi oikeutettua erittäin harvoin. Tämä tulisi kyseeseen ainoastaan

niissä tilanteissa, joissa vaihtoehtoina joko puolustautujan tai hyökkääjän kuolema.140

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1997:182 on arvioitu, onko kuolettavan voiman

käyttö ollut sallittua hätävarjeluna.

A oli uhkaillut haulikolla ja ampunut sillä toistuvasti, joista kerran laukaissut kohti T:n tuolia.

T mukaan tilanne kävi koko ajan pahemmaksi ja ammutut laukaukset tulivat toinen toistaan

lähemmäksi häntä. M kehotti useita kertoja A:ta laittamaan haulikon pois. T:n tuoliin osuneen

laukauksen jälkeen M haki makuuhuoneesta pienoiskiväärin. M on kertonut, että näin

toimiessaan hän on saanut A:n aikaisemmin rauhoittumaan. M:n mukaan, kun A havaitsi hänet

pienoiskiväärin kanssa, oli tämä ruvennut nostamaan haulikkoa kohti M:n ylävartaloa. Tässä

vaiheessa M laukaisi pienoiskiväärin kohti A:ta sen tarkemmin tähtäämättä. A menehtyi

laukauksesta syntyneisiin vammoihin. Korkein oikeus muutti hovioikeuden ratkaisua, katsoen

M:n toimineen hätävarjelussa ja vapautti hänelle tuomitusta rangaistuksesta.

Tapauksessa alioikeudet olivat tuominneet M:n hätävarjelun liioitteluna tehdystä taposta.

Ratkaisusta on todettava, että todella pitkälle tulee antaa vastapuolen hyökkäyksen ulottua,

että ampuma-aseen käyttö puolustautumistekoon on hyväksyttävää.

Lain esitöissä hätävarjelussa käytettävästä voimasta todetaan, että kohtuullisen ja järkevän

hätävarjeluoikeuden rajojen määrittely edellyttää uhratun ja pelastetun välistä vertailua.

Tällä uudistuksella siirrytään absoluuttisesta hätävarjeluoikeudesta relatiiviseen

hätävarjeluun. Oikeutetun hätävarjelun edellytyksenä on se, että tekoa voidaan

kokonaisuutena arvioituna pitää puolustettavana, huomioiden hyökkäyksen laatu ja

voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet. Jos

puolustettavuuden taso on kiistatta ylitetty, niin tekoa ei voida pitää sallittuna

hätävarjeluna.141

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2004:16 on arvioitu, voidaanko tekoa pitää

hätävarjeluna tai sen liioitteluna:

139 Nuutila 1997, s. 284; Frände 2005, s. 155; Tapani – Tolvanen 2013, s.311. 140 Majanen 1979, s. 301–303. 141 HE 44/2002 vp, s.114.

45

B oli käyttäytynyt väkivaltaisesti joskus ja hän oli tapahtumapaikalla sekavassa mielentilassa.

B oli heittänyt hetkeä ennen ampumista juomalasin asunnon haltijaa kohti. Paikalla olleella

A:lla oli mukanaan ase, koska kertomansa mukaan pelkäsi joutuvansa erään henkilön

väkivallan kohteeksi. Tapahtumapaikalla A oli ladannut aseen. B:n lähdettyä sohvalta kohti

A:ta, A oli ampunut B:tä vatsaan. B menehtyi tapahtumapaikalle. B:n aikeet eivät olleet selvät,

saman oli käräjäoikeus todennut. Mikään tilanteessa ei viittaa siihen, etteikö A olisi voinut

poistua asunnosta torjuakseen tällä tavoin uhan. B:n kädet olivat olleet näkyvillä sivuilla, eikä

tällä ollut mitään esinettä kädessään. Olosuhteissa ei ole mitään sitä tukevaa, että A olisi ollut

perustellusti siinä käsityksessä, että B olisi aloittanut sellaisen hyökkäyksen tai uhkaavan

sellaisella hyökkäyksellä, että ampuma-aseen käyttö olisi puolustautumistekona ollut

välttämätöntä.

A:n kohdalla ei tullut kysymykseen hätävarjelutilanne vaan hänet tuomittiin tahallisesti

tehdystä taposta.

PolL 2 luvun 17 §:n 2 momentissa todetaan, että poliisimiehellä on virkatehtävässään oikeus

hätävarjeluun siten kuin RL 4 luvun 4 §:ssä säädetään. Tällöin poliisimiestä koskee

virkavastuu ja on mahdollista, että hätävarjelun liioittelutilanteessa poliisimies tuomitaan

lisäksi myös virkavelvollisuuden laiminlyönnistä RL 40 luvun 9 §:n mukaan.

Hätävarjelutilanteessa poliisimiehen osalta puolustettavuutta arvioitaessa otetaan huomioon

hänen koulutuksensa ja kokemuksensa perusteella asetettavat vaatimukset.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1993:50 Jakomäki – Mikkeli panttivankitilanteessa

ei korkein oikeus pohtinut hätävarjelun edellytyksiä vaan ne katsottiin olevan niin kuin

Mikkelin raastuvanoikeus oli ratkaisussaan perustellut poliisin hätävarjelun edellytyksistä.

”Kaappaaja oli luvattomasti riistänyt vapauden pakoautoon panttivangeiksi ottamiltaan Jukka

H:lta sekä kahdelta muulta panttivangilta. Näin menetellessään kaappaaja oli syyllistynyt

törkeään rikokseen. Kaappaajalla olleet ampuma-ase ja räjähteet olivat muodostaneet vakavan

vaaran panttivankien hengelle ja terveydelle. Kaappaaja oli siten syyllistynyt sellaiseen

oikeudettomaan hyökkäykseen, jonka torjumiseksi hätävarjelu oli rikoslain 3 luvun 6 §:n

mukaan mahdollista. Hätävarjelutilanne oli jatkunut koko sen ajan, kun panttivangit olivat

olleet kaappaajan vallassa.

Oikeus hätävarjelutoimenpiteisiin oli jokaisella henkilöllä, myös poliisilla.

Hätävarjeluoikeuden käyttämisen joutui jokainen henkilö ratkaisemaan suorittamansa

tilannearvion perusteella viimekädessä itsenäisesti, poliisin virka-asemasta ja käskytyksestä

riippumatta. Tätä harkintavelvollisuutta eivät poistaneet poliisin organisaatiolle

46

luonteenomaiset tiukat käskyvaltasuhteet, joskin niillä oli merkitystä harkittaessa, oliko

hätävarjelutoimenpiteisiin ryhtynyt poliisimies syyllistynyt rangaistavaan menettelyyn.”

Poliisin ylijohto Helsingistä oli linjannut, että tilanteessa neuvotellaan ja annetaan

kaappaajan lähteä Mikkelin torilta. Aseen käyttö oli erikseen kielletty. Tilanne kaappaajan

toimesta muuttui hyvin nopeasti ja tähän oli puututtava poliisin toimesta nopeasti reagoiden.

Sinänsä ratkaisun perustelut hätävarjeluoikeudesta ovat erinomaisesti perusteltu ja kyse on

nimenomaan ollut siitä, voidaanko tällaisessa muuttuvassa tilanteessa toimia vastoin

ylimmän johdon ohjeita ja määräyksiä ja sitä kautta onko anteeksiantoperusteet käsillä.

6.2 Todistustaakan jaosta hätävarjelutilanteessa

Rikosoikeuden ehkä tärkein periaate on syyttömän suojaamisen periaate eli

syyttömyysolettama.142 Ihminen on syytön siihen asti, kunnes on riittävä näyttö tämän

syyllisyydestä. Syyllisyys on syytä sitoa mahdollisimman voimakkaasti perus- ja

ihmisoikeusajatteluun sekä ennen kaikkea oikeusvarmuuteen.143 Syyttäjän on kunnioitettava

rikosprosessin eri vaiheissa syyttömyysolettamaa.144 Syyttömyysolettama on kirjattu myös

esitutkintalakiin, jonka 4 luvun 2 §:n mukaan rikoksesta epäiltyä on kohdeltava

esitutkinnassa syyttömänä.

Luonnollisen henkilön kohdalla ollessaan vastaajana, on se poliisimies tai siviili,

vedotessaan hätävarjeluoikeuteen syyttömyysolettama tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että

syyttäjän tulee näyttää toteen, ettei vastuuvapausperustetta ole. Hätävarjelutapauksissa

ongelmaksi nousee usein se, että hätävarjelutilannetta tukevia näytteitä on vaikea näyttää

toteen siinä kuin samoin on vaikea näyttää toteen, ettei kyseessä ole hätävarjelutilannetta.145

Ratkaisu on kuitenkin tehtävä ja tällöin se on suoritettava todistustaakkaa koskevien

sääntöjen avulla.146

Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä hätävarjelutilanteita koskevan näytön osalta

ainakin KKO 1999:20, on todettu seuraavaa:

142 Helminen ym, 2014, s. 94, tausta-ajatus syyttömyysolettamalle on, että osa epäilyistä jää toteennäyttämättä

ja osoittautuu jopa vääriksi. Tästä syystä on minimoitava epäilylle koituvat haitalliset seuraamukset. 143 Nuutila 1995, s. 12; Heinonen ym. 2002, s. 79–80; Syyttömyysolettama ilmenee myös EIS 6 artiklan 2

kappaleesta sekä KP -sopimuksen 14 artiklan 2 kappaleesta. 144 Virolainen – Pölönen 2004, s. 92. 145 Ruuskanen 2005, s. 301. 146 ks. Jonkka 1992, s. 77; Klami 1995, s. 109; Lappalainen ym. 2003, s. 547–552.

47

” Tilannetta ei paikalla ollut edeltänyt minkäänlainen suukopu tai riita. Kukaan muu todistaja

ei ole kertonut havainneensa puukoniskua. Tapahtumista asiassa esitetty selvitys ei anna

aihetta päätellä, että A:n lyödessä veitsellä tilanne olisi hänen kannaltaan ollut uhkaava ja että

hänellä olisi ollut perusteita luulla joutuvansa B:n oikeudettoman hyökkäyksen kohteeksi. A:n

ei näin ollen voida katsoa tahallisuuteen vaikuttavalla tavalla erehtyneen tekoonsa johtaneista

tosiseikoista.”

Tapauksessa oli otettu huomioon vastaajan väite, että hän olisi toiminut

hätävarjelutilanteessa. Tapauksen tosiseikasto ei tukennut tätä väitettä, jotenka A tuomittiin

tahallisesta teosta eikä hätävarjelutilannetta otettu huomioon kuten vastaaja itse toi esille.

Tauno Tirkkonen on todennut jo vuonna 1972, että kantajapuolen tulisi näyttää toteen, ettei

syytetty olisi toiminut hätävarjelutilanteessa. Hän on pitänyt tuota kantaa tieteisopissa melko

yleisenä, tosin toteaa oikeuskäytännön olevan eri mieltä asiasta. Tuon ajan oikeuskäytännön

mukaan syytetyn tulisi näyttää toteen, että tämä on toiminut hätävarjelutilanteessa eikä

myöskään syyllistynyt hätävarjelun liioitteluun.147 Fränden mukaan syyttäjän

todistustaakasta huolimatta vastaajan tulisi näyttää toteen edes auttavasti

hätävarjelutilanteen konstituoiva tosiseikasto. Hän toteaa kuitenkin, ettei vastaajan tarvitse

osata luonnehtia tilannetta hätävarjelutilanteeksi eikä antaa sille oikeudellista merkitystä.148

Frände on mielestäni tuonut asian hyvin esille, riittäneen kun vastaaja osaa kuvata

olosuhteita ja miksi hän on toiminut tilanteessa niin kuin on toiminut. Syyttäjän tulee tällöin

virkansa puolesta ottaa nämä tosiseikastot huomioon. Hannu Tapani Klami on pohtinut

laajemmin todistustaakkakysymystä hätävarjelutilanteissa ja hänen kantansa ei poikkea

aiemmin esitetystä.149 Hänen mielestään on vaikea asettaa yleistä sääntöä todistustaakasta,

koska näytön arviointia on niin erilaista näissä tilanteissa. Klami on sitä mieltä, että näissä

tilanteissa tulee ottaa huomioon se mitä on selvitetty kuin, että sovellettaisiin kiistanalaista

todistustaakkasäännöstöä.150

Eero Backman toteaa, että hätävarjelutilanteessa poliisikoulutuksen tai vastaavan

koulutuksen saaneelta voidaan odottaa suurempaa vastuuta määritellä kielletyn ja sallitun

puolustautumisen rajojen hahmottamista kuin muilta. Todistustaakasta hän toteaa, että kyse

on perimmältään siitä, kuka asianosaisista kärsii haitan, ettei oikeudellisesti merkityksellistä

147 Tirkkonen 1972, s.150; Jokela 2004, s. 44–45, toteaa, että anteeksiantoperusteen olemassaolosta ei

asianosaisilla ole varsinaista todistustaakkaa, vaan se olisi tuomioistuimella. 148 Frände 2003, s. 562–563; Jonkka 1992, s. 98, on todennut, että syyttäjän tehtäväksi jää näyttää toteen, ettei

käsillä ole ollut hätävarjelutilannetta, jos kysymys on edes jollain perustellulla tavalla noussut esille. 149 Klami ym. 1987, s. 95. 150 Klami 1995, s. 109.

48

tosiseikkaa ole kyetty selvittämään riittävästi. Rikosprosessissa pääsääntö on, että

kantajapuolen tulee näyttää toteen se, että riittävä näyttö on rangaistavuuden vaatimista

tosiseikoista. Epäselvä seikka ratkaistaan in dubio pro reo. Todistustaakka ei siis poikkea

hätävarjelutilanteessa siitä, miten muussakaan rikosprosessissa, kantajan vastuulle jää

näyttää toteen, ettei hätävarjelusta ole kyse.151

Lyhyenä yhteenvetona, syyttömyysolettama on lähtökohta ja vastaajalle ei kokonaan synny

todistustaakkaa näyttää toteen hätävarjelutilanne. Lähtökohta on aivan sama kuin kaikessa

rikosprosessissa, että syyttäjän tulee näyttää toteen ne tosiseikastot, jolla vastaaja voidaan

todeta syyllistyneen rikokseen. Mikäli vastaaja on edes jollain tavalla kuvannut olosuhteita

niin, että syntyy olettama mahdollisesta hätävarjelutilanteesta, niin tämä tulee syyttäjän ja

tuomioistuimen ottaa huomioon ja arvioida asiaa siltä osin ainakin tuleeko hätävarjelu

kyseeseen olemassa olevilla tiedoilla.

6.3 Virkavastuusta hätävarjelussa

Poliisimiehellä on siis PolL 2 luvun 17 §:n 2 momentin mukaan oikeus hätävarjeluun

virkatehtävässä ja tällöin häntä koskee myös virkavastuu. Virkavastuuksi kutsutaan

virkamiesten erityistä, kansalaisten yleistä oikeudellista vastuuta tiukempaa vastuuta. Tätä

vastuuta on perusteltu sillä, että juuri virkamiehet käyttävät julkista valtaa eli päättävät

yksityisten eduista, oikeuksista ja velvollisuuksista. Virkamiehelle on oleellista, ettei mikään

virkavastuun muodoista ole kohtuuttoman ankara ja että hänen oikeussuojansa on turvattu.

Yksityiselle henkilölle on tärkeää muun muassa se, että hän saa täyden korvauksen

julkisyhteisön toiminnasta johtuneesta vahingosta. Julkisyhteisön etu taas on se, että

virkamiehet hoitavat tehtävänsä asiantuntevasti ja puolueettomasti.152

Lain esitöiden mukaan säännöksessä nimenomaisesti todettaisiin se mikä aiemmin on

ilmennyt ainoastaan aikaisemman poliisilain esitöistä HE 57/1994 vp ja rikoslain yleisten

oppien uudistamiseen liittyvästä HE 44/2002 vp. Poliisimiehen oikeus hätävarjeluun on

hyväksytty myös oikeuskäytännössä KKO 1993:50 ja 2004:75. Esitöistä ja

oikeuskäytännöstä ilmenevää näkemystä voidaan pitää perusteltuna siitä huolimatta, että

151 Backman 2004b, s. 4 ja 9. Säännöstä in dubio pro reo johtuen epäillyn tai syytetyn ei tarvitse todistaa

toimineensa hätävarjelussa. 152 Koskinen – Kulla 2013, s. 255–256.

49

poliisilain voimankäyttösäännös ja rikoslain yleisiin oppeihin liittyvien säännösten

muuttumisten vuoksi lainsäädäntö on täydentynyt ja muuttunut 1990- ja 2000-luvulla.153

Virkavastuun liittäminen hätävarjelutilanteisiin ja hätävarjelun liioitteluun merkitsee myös

sitä, että poliisimiestä ei enää arvioida siviilihenkilönä ja hänestä voidaan näissä tilanteissa

kannella myös poliisiorganisaation sisällä, valtioneuvoston oikeuskanslerille sekä

eduskunnan oikeusasiamiehelle. Luonnollisesti virkavastuun myötä kaikki

virkamiesoikeudelliset seuraamukset ovat käytössä.154

Virkavelvollisuuden rikkomisesta säädetään RL 40 luvun 9 §:ssä ja tuottamuksellisesta

virkavelvollisuuden rikkomisesta säädetään RL 40 luvun 10 §:ssä. Virkavelvollisuus

perustuu virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin, jos virkamies

virassaan rikkoo näitä tahallaan ja kyseessä on vähäistä vakavampi rikkomus, syyllistyy

virkamies virkavelvollisuuden rikkomiseen. Tuottamukselliseen virkavelvollisuuden

rikkomiseen virkamies syyllistyy, kun tämä huolimattomuuttaan rikkoo virassa

noudatettavia säännöksiä ja määräyksiä. Huolimattomuuden tulee olla vähäistä vakavampaa.

Virkarikoksista rangaistusseuraamuksena on yleistä lajia olevina vankeus ja sakko.

Lievemmissä rikoksissa sakko on vaihtoehtoinen varoituksen kanssa ja vakavammissa

tapauksissa vankeusrangaistuksen kanssa. RL 6 luvun 1 §:n 3 momentin mukaan

virkarikoksista erityisrangaistuksia ovat varoitus ja viraltapano. Virkarikoksesta ainoana

seuraamuksena voi olla varoitus, mutta viraltapano tulee kyseeseen ainoastaan yleistä lajia

olevan rangaistuksen ohella. Viraltapanon tarkoituksena on päästä eroon virkamiehestä, joka

on osoittautunut rikollisella toiminnallaan sopimattomaksi tehtäväänsä.155

Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisussa KHO 2012:77 oli kyse siitä, voiko työnantaja

purkaa virkasuhteen rikollisen toiminnan johdosta, käräjäoikeuden lailla lainvoimaa olevalla

tuomiolla.

153 HE 224/2010 vp, s. 83; Korkeimman oikeuden ratkaisut 1993:50 ja 2004:75, kysymys on enemmänkin ollut

tuolloin ovatko poliisimiehet vastuusta vapaita kuin siitä onko kyseessä voimankäyttöä vai hätävarjelua.

Ratkaisujen perusteluista ei ilmene miksi silloinen RL 3:9.2 voimakeinojen liioittelu ei ole tullut kyseeseen,

vaikka säännöksen mukaan erityisistä syistä tekijä voidaan vapauttaa kokonaan rangaistuksesta. KKO 2004:75

ratkaisun perusteluista: ”Mikäli poliisimies virkatehtävää suorittaessaan joutuu tilanteeseen, jossa hän

itseään tai toista oikeudettomalta hyökkäykseltä suojellakseen joutuu turvautumaan voimakeinoihin,

ei niiden käyttö perustu viranomaisvaltuuksiin ja tapahdu virkatehtävän hoitamiseksi vaan

poliisimieskin käyttää tällöin voimakeinoja yleisen oikeuden nojalla ja

puolustautumistarkoituksessa”. Tätä argumenttia voi nykypäivänä kritisoida, koska olisi paluuta

poliisitoiminnassa yleisvaltuutukseen. 154 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 800; Ks. myös Tapani – Tolvanen 2013, s. 300. 155 Koskinen – Kulla 2013, s.262.

50

Kaupungin pelastusjohtaja oli purkanut palomies A:n käräjäoikeuden tuomiolla nuuskan

salakuljetuksesta. Tuomio oli kaksi vuotta ja neljä kuukautta ehdotonta vankeutta sekä

rikoshyötynä valtiolle hiukan yli miljoona euroa. Korkein hallinto-oikeus katsoi toisin kuin

hallinto-oikeus, että pelastusjohtajalla oli ollut kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 41

§:ssä tarkoitettu erittäin painava syy A:n virkasuhteen purkamiseen.

Tuomioistuimen päätös olla panematta viralta virkamiestä ei siis sido työnantajaa, vaan tämä

voi siitä huolimatta harkita virkasuhteen irtisanomista ja purkamista.

6.4 Kieltoerehdys ja putatiivitilanne

Rikoslain 4 luvun 2 § on kieltoerehdys tilanteita varten. RL 4:2 mukaan, jos tekijä erehtyy

pitämään tekoa sallittuna, hän on rangaistusvastuusta vapaa, jos erehtymistä on pidettävä

ilmeisen anteeksiannettavana seuraavien seikkojen vuoksi:

1) lain puutteellinen tai virheellinen julkistaminen;

2) lain sisällön erityinen vaikeaselkoisuus:

3) viranomaisen virheellinen neuvo: tai

4) muu näihin rinnastettava seikka.

Lain esitöissä todetaan, että vanhemmassa oikeuskirjallisuudessa erehdykset jaetaan

tosiasia- ja oikeuserehdyksiin. Tosiasiaerehdyksestä on kyse, kun erehtyminen koskee teon

rangaistavuuden kannalta merkityksellisistä tosiseikoista. Oikeuserehdyksessä on kyse

erehtymisestä teon oikeudenvastaisuudesta. Laissa kumpaakaan erehdystyyppiä ei ole

määritelty, vaan erehdyksen vaikutusten sääntely perustuu oikeuskirjallisuudessa ja

oikeuskäytännössä muodostuneisiin sääntöihin. Tosiasiaerehdys poistaa tahallisuuden, jos

tekijä on erehtynyt jostakin asiaan olennaisesti vaikuttavasta seikasta. Kuitenkin, jos se

voidaan katsoa tekijän syyksi tuottamuksellisena voi vastuu seurata tuottamuksellisena

rikoksena, mikäli teko on tuottamuksellisena kriminalisoitu.156

Tapani – Tolvanen toteaa, että viranomaisen toimivallan ylitys voi olla kieltoerehdystä,

edellyttää että toimivaltaa käyttävä ei tiedosta ylittävänsä toimivaltaa.157 RL 4 luvun 2 §:n

tarkoittamalla erehdyksellä tarkoitetaan sitä, että tekijällä on virheellinen tai puutteellinen

käsitys teon sallitusta luonteesta. Tämä kattaa myös täydellisen tietämättömyyden.

156 HE 44/2002 vp, s. 100. 157 Tapani – Tolvanen 2013, s. 350. Käyttävät kuviteltua tilannetta esimerkkinä komisariosta, jonka päätöksellä

annetaan virka-apua haastemiehelle testamentin tiedoksiantoa varten. Komisarion toimivaltaan kuuluu päättää

tunkeutumisesta kotirauhan suojaa nauttivaan paikkaan ja hän pitää oven murtamista tiedoksiantoa varten

sallittuna. Näiden seikkojen perusteella arvioidaan, oliko hän selvillä rikosvastuuseen vaikuttavista seikoista.

Erehtyminen oman toimivallan laajuudesta on heidän mukaansa kieltoerehdystä.

51

Kuitenkaan vastuun syntyminen ei edellytä sitä, että tekijä tietää tarkalleen rikoksen

määrittävän normin sisällön. RL 4 luvun 2 §:n 1 kohdassa on kyse siitä, kun laki on julkaistu

virheellisessä muodossa ja tekijä on perustanut tekonsa tuohon virheelliseen säädökseen.

Edellyttää myös, että tiedon täytyy olla oleellisesti väärä. RL 4 luvun 2 §:n 2 kohdan lain

sisällön erityinen vaikeaselkoisuus voi vapauttaa tekijän vastuusta. Käytännössä tähän voi

vedota vain poikkeuksellisesti, koska laki on aina tulkinnanvarainen eikä tulkinnanvaraisuus

riitä yksinään erehdyksen perusteluksi. Vaikeaselkoisuus voi tulla kysymykseen, kun

rangaistuksen rajat määräytyvät muun lainsäädännön sekä EY- ja EU-oikeuden avulla.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1995:4 oli kyse kansainvälisen säännöksen

velvoittavuudesta:

”Ilmailuhallitus oli määrännyt, että vaarallisten aineiden ilmakuljetuksissa oli noudatettava

kulloinkin voimassa olevaa kansainvälisen siviili-ilmailujärjestön (ICAO) vaarallisten

aineiden kuljetussäännöstöä. Kun syytteessä tarkoitetun ilmakuljetuksen tapahtuessa voimassa

ollutta kuljetussäännöstöä ei ollut nimenomaisesti määrätty noudatettavaksi eikä määräystä ja

säännöstöä asianmukaisesti julkaistu, ilmailulain 68 §:n 1 momenttiin, jossa oli säädetty

rangaistavaksi ilmailulain tai sen nojalla annettujen säännösten tai määräysten rikkominen,

perustuva syyte kuljetussäännösten määräysten rikkomisesta hylättiin.”

RL 4 luvun 2 §:n 3 kohdassa on kyse siitä, että tekijä on ottanut yhteyttä viranomaiseen

saadakseen vastauksen tulkinnallisesti epäselvään tilanteeseen. Väärät viranomaisneuvot

tekevät erehdyksestä anteeksiannettavaa, kun kysyjällä on hyvät perusteet pitää vastausta

viranomaisen päätöksenä asiasta. Edellyttää, että neuvo on täysin yksiselitteinen ja koskee

nimenomaan asianomaista yksittäiskysymystä, eikä kysyjä ole erehdyttänyt viranomaista

kysymyksenasettelussa. RL 4 luvun 2 §:n 4 kohdan muu näihin rinnastettava seikka on niitä

tilanteita varten, jossa lainsäätäjä ei ole pystynyt määrittelemään tarkkaan niitä kaikkia

perusteita, jotka voivat johtaa vastuuvapausperusteeseen. Tekijä voidaan siis vapauttaa

vastuusta tilanteessa, joka on rinnastettavissa edellä mainittuihin seikkoihin. Edellyttää, että

tekijä on vilpittömästi yrittänyt ottaa asiasta selkoa, mutta ulkopuolista asiantuntija-apua ei

ole kohtuudella ollut tarjolla.158 Vastuuvapauden kannalta rikosoikeudellisesti

merkityksellisempiä kieltoerehdykseen liittyviä anteeksiantoperusteita ovat pykälän 3 ja 4

kohdissa tarkoitetut tilanteet.159 Lain esitöissä jaetaan erehdykset

158 Tapani – Tolvanen 2013, s. 350–354; ks. myös Frände 2012, s. 185–189. 159 Rantalainen 2004, s. 179.

52

tunnusmerkistöerehdykseen, joka poistaa tahallisuuden ja kieltoerehdykseen, joka poistaa

syyllisyyden.160

Rikoslain 4 luvun 3 §:n mukaan, jos tekoon ei liity vastuuvapausperusteita mutta teon tekijä

on perustellusti käsittänyt tekotilanteessa olevan tällainen peruste niin häntä ei rangaista

tahallisesta rikoksesta. Vastuu tuottamuksellisesta rikoksesta voi kuitenkin tulla kyseeseen.

Tekijä voi uskoa, että käsillä on hätävarjelu tai pakkotila. Hätävarjelutilanteessa oman

käsityksensä mukaan oleva voi luulla, että häntä uhataan pistoolilla, vaikka kyseessä on

leikkipistooli. Tällä perusteella vapautetaan tahallisuusvastuusta, tuottamusvastuun

edellytykset harkitaan kuitenkin erikseen.161 Näitä tilanteita kutsutaan putatiivitilanteiksi eli

sillä tarkoitetaan erehdystä käsillä olevassa tilanteessa, esimerkiksi poliisimies luulee

olevansa kohtapäätä uhkaavan hyökkäyksen kohteena, kun kohdehenkilö on nostanut aseen

näköisen esineen poliisimiestä kohti. Poliisimies puolustautuu tilanteessa käyttämällä virka-

asettaan ja tilanteen jälkiselvittelyssä selviää, että kohdehenkilön ase ei ollut oikea vaan

esimerkiksi oikeaa asetta muistuttava replika-ase.

Lain esitöissä todetaan putatiivitilanteesta, mikäli tekijä erehtyy tilanteessa siten, että hänen

luulemassaan muodossa se on hätävarjelua. Tällöin tekijää ei voida tahallisuuden puuttuessa

tuomita tahallisesta rikoksesta. Mikäli huolellinen henkilö olisi välttänyt erehdyksen, voi

vastuu seurata tuottamuksellisesta rikoksesta mutta, jos huolellinenkaan menettely ei olisi

pelastanut väärinkäsityksiltä, niin tuottamuksellinenkin vastuu poistuu. Erehdyksen tulee

olla anteeksiannettava, jotta rangaistusvastuu poistuu.162

Noréen on tutkinut Ruotsin poliisin aseenkäyttöä vuosina 1990 – 2004 ja siitä ilmenee, että

tällä aikajaksolla poliisi ampui kuoliaaksi 14 ihmistä. Seitsemässä tapauksessa oli kyse

putatiivitilanteesta. Kahdessa tapauksessa poliisimies oli tuomittu voimankäytöstä, toisessa

kuolemantuottamuksesta ja toisessa tapauksessa poliisimies tuomittiin törkeästä

pahoinpitelystä ja kuolemantapauksesta. Muissa tapauksissa poliisimiehet vapautettiin

rikosepäilyistä.163

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1999:20 vastaaja A oli vedonnut putatiiviseen

hätävarjeluun.

160 HE 44/2002 vp, s. 104. 161 HE 44/2002 vp, s. 110. 162 HE 44/2002 vp, s. 117. 163 Norée 2004, s. 53 – 55; ks. Norée 2005, s. 118; Norée 2008, s. 125–126.

53

A oli lyönyt B:tä pitkäteräisellä veitsellä reiteen. Lyönnistä oli aiheutunut B:lle reiteen lähelle

valtimoa ja laskimoa n. 2 cm pitkä ja 10 cm syvä pistohaava. Lisäksi B:lle oli aiheutunut

virtsarakon sisäinen verenvuoto ja reiden etuosan tuntoa välittävä hermo ja reisilihas olivat

vaurioituneet. A väitti toimineensa putatiivisessa hätävarjelutilanteessa, koska oli luullut, että

hänet oli aiottu ryöstää. Todistaja C on kertonut, että hän oli ollut B:n läheisyydessä ja äkkiä

havainnut jonkun tulevan oikealta ja huitaisevan B:tä puukolla. Tilannetta ei ole edeltänyt

minkäänlainen suukopu tai riita. Tapahtuman selvitykset eivät tue sitä väitettä, että A:n

lyödessä veitsellä olisi tilanne hänen kannaltaan ollut uhkaava ja että hänellä olisi ollut

perusteita luulla joutuvansa B:n oikeudettoman hyökkäyksen kohteeksi. A:n ei näin ollen

voida katsoa erehtyneen tekoonsa johtaneista tosiseikoista tahallisuuteen vaikuttavalla tavalla.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa ei siis otettu huomioon A:n vetoomusta

putatiivihätävarjeluun. A ei ollut näyttänyt toteen, että hänellä oli syytä olettaa olevansa

oikeudettoman hyökkäyksen kohteena. Ratkaisussa jäi arvioitavaksi mihin asti tahallisuus

ylettyi, tapon yritykseen vai törkeään pahoinpitelyyn. A tuomittiin syyllistyneen törkeään

pahoinpitelyyn.

54

7 HÄTÄVARJELU KAIKKIEN OIKEUS

7.1 Miten toteutuu virkatehtävässä

Kuten edellä jo todettu poliisimiehellä on virantoimituksessa oikeus hätävarjeluun siten kuin

RL 4 luvun 4 §:ssä säädetään. Hätävarjelussa poliisimies toimii virkavastuulla ja

hätävarjelun puolustettavuutta arvioidessa otetaan huomioon tämän koulutus ja kokemus

(PolL 2:17.2). Aikaisemmin tämä oikeus on ilmennyt ainoastaan lain esitöistä. Aikaisemman

poliisilain voimankäyttösäännöksestä todetaan, että säännös ei rajoita poliisimiehelle

muiden kansalaisten tavoin kuuluvaa oikeutta hätävarjeluun tai pakkotilatekoon.

Voimankäyttösäännös määrittää normaaleja kansalaisoikeuksia pitemmälle menevän

voimankäyttöoikeuden, joka poliisimiehellä on virkatehtävässään nimenomaan virka-

asemansa perusteella.164

Lain esitöissä rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi todetaan

voimakeinojen käytöstä, että kysymys sallittujen voimakeinojen rajoista määräytyy viime

kädessä asianomaisen hallinnonalan toimivaltasäännösten perusteella. Rikoslain puolella

voidaankin säätää lähinnä siitä, kuinka menetellä tapauksissa, joissa valtuudet on ylitetty.

Ensi vaiheessa tulisi tilannetta tarkastella toimivaltasäännösten kautta, ei

rikostunnusmerkistön eikä rikoslain kannalta.165 Nuotio arvioi KKO 2004:75 ratkaisua, jossa

siis rikosoikeudellinen vastuuvapausperuste katsottiin ensisijaiseksi poliisin

toimivaltaperusteeseen nähden. Hänen mielestään toinen vaihtoehto olisi ollut tapauksen

arviointi virkamiesoikeudellisesta näkökulmasta ja selvittää mihin asti toimivallan kautta

poliisilla on oikeus. Vasta tämän jälkeen olisi tullut selvittää seurasiko yleisestä

hätävarjelusääntelystä jonkinlainen toimivallan lisäys siihen toimivaltaan mikä poliisilla

tilanteessa oli. Tätä lähestymistapaa Nuotio pitää luonnollisempana, koska julkisen vallan

tulee aina perustaa toimensa toimivaltaperusteeseen.166 Olen täysin Nuotion kannalla,

poliisin voimankäyttötilanteet tulee aina alusta loppuun asti arvioida toimivaltasäännöksen

perusteella. Jos tässä arvioinnissa todetaan poliisin käyttäneen liiallista voimaan, niin tämän

jälkeen vasta tulee arvioitavaksi rikoslain vastuuvapausperusteet. Mutta koska

hätävarjeluoikeus on jokaisen ihmisen oikeus, niin siinä mielessä on oikein, ettei sitä ole

164 HE 57/1994 vp, s. 53. 165 HE 44/2002 vp, s. 123. 166 Nuotio 2005b, s. 219.

55

viety pois virkatehtävässä toimivilta, vaikkakin sitä on rajoitettu siten, että virkavastuu

koskee myös hätävarjelutilanteita.

7.2 Missä tilanteissa poliisi tarvitsee hätävarjeluoikeutta

Tämä on vaikeampi kysymys, olen sitä mieltä, että ne tilanteet missä poliisi tarvitsee

hätävarjeluoikeutta ovat hyvin harvinaisia. Kuten Tuori on jo vuonna 2004 todennut, poliisin

voimankäyttösäännös kattaa kaikki mahdolliset tilanteet.167 Olen lähes samaa mieltä Tuorin

kanssa, aina kun poliisilla on ennakkotieto tehtävästä, niin se tulee kokonaisuutena arvioida

poliisilain 2 luvun 17 §:n voimankäyttösäännöksen mukaan. Näkemykseni mukaan vaan ne

oikeudettomat hyökkäykset mitkä tulevat täysin yllättäen poliisin silmille voisivat olla

hätävarjelua.168 Tapio Lappi-Seppälä on todennut väitöskirjassaan, että hätävarjelussa on

usein kyse toimimisesta itsesuojeluvaiston nojalla.169 Sinänsä on mahdollista, että poliisille

tulee tällainen tilanne eteen. Tosin tähänkin näkemykseeni suhtaudun kriittisesti, koska

välittömästi syntyy virkatehtävä, kun tällainen oikeudeton hyökkäys kohdalle sattuu.

Mielestäni oleellinen kysymys on se mitä sillä saavutetaan, että tilannetta arvioitaisiin

hätävarjeluoikeuden kannalta?

Ylösjoki on todennut poliisin hätävarjeluoikeudesta, että yleinen hätävarjelu koskee

poliisimiehen oikeutta suojata itseään ja virantoimitushätävarjelussa olisi kyseessä julkinen

intressi.170 Poliisin voimakeinojen käyttö perustui tuolloin yleisvaltuuteen, poliisilaissa ei

ollut tuohon aikaan voimakeinojen käyttösäännöstä.171 Terenius on katsonut, että tuolloin

viran toimittamiseen ja virkavastuuseen on liittynyt nimenomaan

virantoimitushätävarjelu.172 Ylösjoen tulkinta voisi tulla tänä päivänäkin kyseeseen niissä

poikkeuksellisissa hyökkäyksissä poliisimiestä kohtaan mistä ei ole ennakkotietoa.

Mitä sillä siis saavutetaan, että poliisin voimankäyttötilanne arvioitaisiin yleisen

hätävarjeluoikeuden mukaan. Molemmissa säännöksissä on samankaltaiset

puolustettavuuden sekä aikarajan vaatimukset. Sinänsä hätävarjelutilanne ei tuo mitään

167 Tuori 2004, s. 492–516. 168 Ks. tämän tutkielman alaluku 8.2, s. 59. Tarkemmin oikeudettomasta hyökkäyksestä ja milloin se voisi olla

poliisimiehen kannalta hätävarjelua. 169 Lappi-Seppälä 1987, s. 423. 170 Ylösjoki 1966, s. 283–284. 171 ks. Ylösjoki 1966, s. 270. Poliisilaissa myönnetty tuolloin epäsuorasti yleisvaltuuden olemassaolo

poliisipakon käyttöön asettamalla sille käyttörajat. 172 Terenius 2007, s. 97.

56

lisävoiman käytön mahdollisuutta ja kumman säännöksen mukaan tapaus arvioidaankin, niin

poliisimiehen koulutus ja kokemus otetaan huomioon. Toinen oleellinen kysymys on siis,

onko tilanteessa mahdollisesti ylitetty sallitun voimankäytön rajat? Lain esitöissä todetaan,

että nykyisellä sääntelyllä on pyritty siihen, että voimankäyttötilanne voidaan arvioida

yhtenä kokonaisuutena.173 Näkisin siis, että rikoslain säännökset tulevat lähtökohtaisesti

vasta siinä vaiheessa mukaan, kun on tarpeen arvioida anteeksiantoperusteita.

Poliisimiehen turvautuessaan epäviralliseen voimankäyttövälineeseen, riippuen tapauksesta

voisi tulla kysymykseen vetoaminen hätävarjeluoikeuteen. Koska VNApol 10 § sääntelee

poliisin viralliset voimankäyttövälineet ja siten asetuksella on kavennettu

voimankäyttövälineiden mahdollisuutta. Toimivaltasäännöksellä eli PolL 2 luvun 17 §:n

mukaan voimankäyttövälineitä ei ole määritelty. Hätävarjelusäännöksen mukaan

toimiessaan voi turvautua epävirallisiinkin voimankäyttövälineisiin. Helmisen – Kuusimäen

- Rantaeskolan näkemyksen mukaan voitaisiin PolL 2:17 mukaan myös turvautua

epävirallisiinkin välineisiin, ei kuitenkaan hyvän tavan vastaisiin.174

Kuten Nuotio on arvioinut ratkaisua KKO 2004:75 Merikarvian vesurimiestapausta, jossa

siis rikosoikeudellinen vastuuvapausperuste katsottiin ensisijaiseksi poliisin

toimivaltaperusteeseen nähden. Ensiksi olisi tullut selvittää mihin asti toimivallan kautta

poliisilla on oikeus ja vasta tämän jälkeen seuraako jokin toimivallan lisäys

hätävarjelusääntelystä siihen toimivaltaan mitä poliisilla tilanteessa oli. Korkeimman

oikeuden ratkaisusta KKO 1993:50 Jakomäki – Mikkeli panttivankitilanteesta nousee yksi

oleellinen asia ja tavallaan myös toimivallan lisäys, milloin poliisimiehen kannattaa vedota

hätävarjeluoikeuteen. Tapauksessa on käyty läpi poliisin johtosuhteita ja sitä, miten ne on

vaikuttanut lopputulokseen.

Tilannetta johtanut komisario A:n katsottiin toimineen vastoin poliisiylijohdon antamia

ohjeita, koska ei päästänyt kaappaaja panttivankien kanssa liikkeelle ajoneuvolla. Komisario

A antoi hyökkäyskäskyn, jonka seurauksena kaappaajan ajoneuvo räjähti ja kaappaaja sekä

yksi panttivanki menehtyi. Komisario A:n katsottiin syyllistyneen virkarikokseen ja

kuolemantuottamukseen. Kuitenkin hyökkäyskäskyn toteuttaneet poliisimiehet B, C ja D eivät

olleet syyllistyneet rangaistavaan menettelyyn. Katsottiin, että B oli toiminut A:n alaisena ja

velvollinen tottelemaan tämän hyökkäyskäskyä. B oli aloittanut hyökkäyksen, jota C ja D

173 HE 224/2010 vp, s.84. 174 Ks. tämän tutkielman alaluku 5.1, s. 30–31, jossa käsitelty voimankäyttövälineiden ja epävirallisten

välineiden suhdetta.

57

rupesivat tukemaan ampumalla. Korkein oikeus katsoi, että se on ollut tilanteessa

välttämätöntä kaappaajan toimesta välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen

torjumiseksi.

Ratkaisussa on siis todettu, että poliisimiehet B, C ja D toimivat vastoin ylemmän johdon

ohjeita ja määräyksiä. Mutta koska tilanne oli alkanut oleellisesti muuttumaan, on katsottu,

että hätävarjeluoikeutta ei voida rajoittaa näissä tilanteissa ohjeilla ja määräyksillä.

Tilanteessa toimivilla poliisimiehillä on paras käsitys nopeasti muuttuvassa tilanteessa ja

heillä on tällöin oikeus toimia hätävarjeluoikeuden mukaan. Tosin paikan päällä tilannette

johtaneen A:n kohdalla ei otettu huomioon hätävarjeluoikeutta, koska hän oli omalla

taktisella valinnallaan vienyt tilanteen hätävarjeluun.

7.3 Onko poliisimies eriarvoisessa asemassa hätävarjelutilanteissa

Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola nostavat esille sen, että poliisin hätävarjelu-uudistus

tuo esille perustuslaillisen kysymyksen. PL 7 §:n ja EIS 2 artiklan mukaan jokaisella tulee

olla oikeus elämään ja tällainen elämän ja kuoleman kysymys voi olla kyseessä poliisin

hätävarjelutilanteessa. He katsovat, että poliisimies ei olisi lain mukaan yhdenvertaisessa

asemassa muihin kansalaisiin nähden, vaan joutuu vaalimaan oikeuttaan elämäänsä

virkavastuulla, valtion kurinpitovallan alaisena.175 Itse en näe asiaa aivan noin jyrkästi,

koska kun ajatellaan, että poliisimies virkatehtävässään on joutunut kyseiseen tilanteeseen,

niin kyse on nimenomaan virantoimituksesta. Ilman virkatehtävää poliisimies ei

mahdollisesti olisi joutunut kyseiseen elämän ja kuoleman paikkaan tai jos vapaa-aikanaan

joutuu, niin tilannetta ei automaattisesti katsota virkatehtävänä. PolL 2 luvun 17 §:n 2

momentissa nimenomaan todetaan poliisimiehen oikeudesta hätävarjeluun, tätä oikeutta ei

siis ole kavennettu mitenkään lainsäädännöllisesti, virkavastuu toki poikkeaa muista

kansalaisista. Mutta poliisimiehellä kyseinen vastuu on aina virantoimituksessa ja

voimankäyttötilanteissa. Mielestäni nyt poliisilakiin kirjattu oikeus hätävarjeluun ja sitä

koskeva virkavastuu selkeyttävät tilannetta aikaisempaan lainsäädäntöön nähden.

175 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 801.

58

8 VOIMANKÄYTÖN JA HÄTÄVARJELUN ERO

8.1 Lainsäädännön eroavaisuudet

Poliisilain 2 luvun 17 §:n mukaan poliisimiehellä oikeus käyttää tarpeellisia ja puolustettavia

voimakeinoja seuraavissa säännöksessä lueteltavissa tilanteissa: ”vastarinnan

murtamiseksi”, ”henkilön paikalta poistamiseksi”, ”kiinniottamisen toimittamiseksi”,

”vapautensa menettäneen pakenemisen estämiseksi”, ”esteen poistamiseksi”, ”lennokin tai

miehittämättömän ilma-aluksen kulkuun puuttumiseksi” taikka ”välittömästi uhkaavan

rikoksen tai muun vaarallisen teon tai tapahtuman estämiseksi”. Lisäksi PolL 2 luvun 19 §:n

mukaan käyttää ampuma-asetta vain silloin, kun kyseessä on ”välitöntä ja vakavaa vaaraa

toisen hengelle tai terveydelle aiheuttavan henkilön toiminnan pysäyttäminen” eikä

”lievempää keinoa pysäyttämiseksi ole käytettävissä”. Näissä kaikissa tilanteissa

voimakeinojen puolustettavuutta arvioitaessa on otettava huomioon tehtävän ”tärkeys ja

kiireellisyys”, ”vastarinnan vaarallisuus”, ”käytettävissä olevat voimavarat sekä muut

tilanteen kokonaisarvosteluun vaikuttavat seikat”.

Rikoslain 4 luvun 4 §:n mukaan ”aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman

hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu”, jollei teko

kokonaisuutena arvioiden ilmeisesti ylitä sitä mitä on pidettävä puolustettavana. Huomioon

otetaan hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut

olosuhteet.

Sanamuodon mukaan poliisilain voimankäyttösäännöksessä nousee esille välittömästi

uhkaava ja välitöntä ja vakavaa vaaraa. Lain esitöissä näihin käsitteisiin ei oteta kantaa,

vaan todetaan, että käytännön tilanteissa hankalaksi ovat osoittautuneet tilanteet, joissa

limittyvät poliisin voimankäyttöperuste ja rikosoikeudellinen hätävarjelu- tai

pakkotilaoikeus. Poliisin voimankäyttösäännökseen lisätty oikeus hätävarjeluun tarkistaisi

tätä epäkohtaa ja tilannetta voidaan tämän rakennelman mukaan arvioida yhtenä

kokonaisuutena.176 Oikeuskirjallisuuskaan ei tarkemmin avaa poliisilain

voimankäyttösäännöksen käsitteitä, Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola toteavat, että

poliisin voimankäyttötilanteista osa toteuttaa myös hätävarjelun tunnusmerkistön ja tällöin

176 HE 224/2010 vp, 84.

59

tulisi ensisijaisesti soveltaa hätävarjelusäännöstä.177 Kuten aikaisemmin tässä tutkielmassa

on jo todettu Tuori on sitä mieltä, että poliisilain voimankäyttösäännös kattaa kaikki

tilanteet, eikä poliisi tarvitse oikeutta ollenkaan yleislain mukaisiin hätävarjelu- ja

pakkotilasäännöksiin.178 Rikoslain hätävarjelusäännöksestä nousee esille oikeudeton

hyökkäys. Sana ”hyökkäys” on käsitteenä hyvin selvä ja sen tulkinta ei yleensä aiheuta

ongelmaa179. Sana ”oikeudeton” tarkoittaa lähtökohtaisesti sitä, että kysymyksessä on

rikosoikeudellisesti arvioituna tahallinen tai tuottamuksellinen teko. Se ei ole kuitenkaan

ehdoton edellytys, periaatteessa on mahdollista myös torjua hätävarjelussa esimerkiksi

lapsen, mielisairaan tai erehdyksen vallassa toimineen hyökkäys.180

Oleellinen kysymys mielestäni siis on, mikä on oikeudeton hyökkäys poliisin

virkatehtävässä? Tähän voisi valita kaksi linjaa sananmuodon mukaan eli kaikki

hyökkäykset poliisia kohtaan ovat oikeudettomia, tämä valinta tarkoittaisi sitä, että lähes

kaikki voimankäyttötilanteet olisivat silloin hätävarjelutilanteita sanamuodon mukaan.

Mielestäni oikeudeton hyökkäys poliisin työvuorossa tarkoittaa täysin poikkeuksellista sekä

yllättäen eteen tullutta tilannetta. Kuten esimerkiksi poliisipartion istuessa partioautossa

tarkkailemassa yleistä järjestystä ja turvallisuutta ja ilman mitään varoitusta alkaisi vakava

aseellinen hyökkäys poliisiautoa ja partiomiehiä kohden. Tämän kaltaisessa tilanteessa

poliisimiehet saattaisivat tarvita hätävarjeluoikeutta. Toisaalta poliisilain

voimankäyttösäännöksen mukaan tilanteessa voisi puolustautua aivan samankaltaisesti.

8.2 Todistustaakan eroavaisuudet

Tässä luvussa lyhyt yhteenveto mitä eroavaisuuksia on todistustaakan jaossa voimakeinojen

käyttösäännöksen ja hätävarjelusäännöksen mukaan tilannetta arvioitaessa. Poliisilain 2

luvun 17 §:n voimakeinojen käytön mukaisten tilanteiden todistustaakan jaosta on käsitelty

luvussa 5.2 ja rikoslain 4 luvun 4 §:n mukaisten hätävarjelutilanteiden todistustaakan jaosta

on käsitelty luvussa 6.2.

177 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 780. Tätä he eivät perustele, heidän johtopäätös mielestäni

perustuu ainoastaan korkeimman oikeuden ratkaisuihin KKO 1993:50 ja KKO 2004:75, ratkaisuissa ei ole

tarkastellut mihin asti toimivaltasäännös olisi riittänyt. 178 Tuori 2004, s. 492–516; Hakonen 2006, s. 69, on todennut samankaltaisesti, että poliisin voimankäyttö voi

perustua lähinnä poliisilain voimankäyttösäännökseen. Hätävarjelu- ja pakkotilasäännökset tulisi

sovellettavaksi ainoastaan yksittäisissä konkreettisissa vaaratilanteissa. Ks. tämän tutkielman luvusta 1 s. 4. 179 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 794. 180 HE 44/2002 vp, s. 116; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 795.

60

Rikosprosessissa pääsääntöisesti kantajapuolen eli syyttäjän ja asianomistajan on näytettävä

toteen riittävä näyttö rangaistavuuden vaatimisista tosiseikoista. Ritva Sahavirran mukaan

tästä syyttäjän todistustaakasta johtuen, epäilyllä ei ole velvollisuutta osoittaa itseään

syyttömäksi.181 Antti Jokela toteaa tämän kantajapuolen todistustaakan koskevan nykyisin

myös rangaistavuuden poistavia seikkoja, kuten hätävarjelua.182 Poliisimiehen tai siviilin

kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että vedotessaan hätävarjeluoikeuteen, syyttäjän tulee näyttää

toteen, ettei vastuuvapausperustetta ole. Hätävarjelutapauksissa on ongelmallista näyttää

toteen sitä tukevia näytteitä ja samoin on yhtä vaikea näyttää toteen, ettei kyseessä olisi

hätävarjelutilanne.183 Ratkaisu on kuitenkin tehtävä ja se suoritetaan todistustaakkaa

koskevien sääntöjen avulla.184

Tirkkonen on todennut jo vuonna 1972, että kantajapuolen tulee näyttää toteen, ettei syytetty

olisi toiminut hätävarjelutilanteessa.185 Fränden mukaan syyttäjän todistustaakasta

huolimatta, vastaajan tulisi näyttää toteen edes auttavasti hätävarjelutilannetta tukeva

tosiseikasto.186 Klamin kanta ei poikkea aiemmista, hänen mielestään ei voida asettaa yleistä

sääntöä todistustaakasta hätävarjelutilanteissa, koska näytön arviointi poikkeaa näissä

tilanteissa muista. Oleellista hänen mielestään on hätävarjelutilanteissa ottaa huomioon se

mitä niistä on selvitetty kuin, että sovellettaisiin kiistanalaista todistustaakkasäännöstä.187

Backmanin kanta ei myöskään poikkea edellisistä, hän toteaa todistustaakasta

hätävarjelutilanteissa, että perimmältään kyse on siitä, kuka asianosaisista kärsii haitan, ettei

oikeudellisesti merkityksellistä tosiseikkaa ole kyetty selvittämään.188

Todistustaakan jako on siis sama, siitä huolimatta kumman säännöksen mukaan poliisin

vaativia tilanteita arvioidaan. Suosittelen kuitenkin lähtökohtaisesti poliisimiestä vetoamaan

toimineensa poliisilain voimankäyttösäännöksen mukaan, koska tällöin lähtökohta on, että

poliisimies on toiminut normin mukaan. Syyttäjän tulee näyttää toteen näissä tilanteissa, että

sallitun voimankäytön rajat on ylitetty. Hätävarjelutilanteeseen vetoaminen voisi tulla

kyseeseen niissä tilanteissa missä on käytetty epätavallisia voimankäyttövälineitä.

181 Sahavirta 2006, s. 235. 182 Jokela 2004, s. 262. 183 Ruuskanen 2005, s. 301. 184 ks. Jonkka 1992, s. 77; Klami 1995, s. 109; Lappalainen ym. 2003, s. 547–552. 185 Tirkkonen 1972, s. 150; Jokela 2004, s. 262, toteaa, että kantajapuolen todistustaakasta huolimatta

käytännössä syytetyn on itse helpompi esittää selvitys hätävarjelutilannetta tukevista seikoista. 186 Frände 2003, s. 562–563. 187 Klami ym. 1987, s. 95; Klami 1995, s. 109. 188 Backman 2004, s. 9.

61

Valtioneuvoston asetus poliisista määrittelee poliisin viralliset voimankäyttövälineet ja

tällöin on mahdollista, jos sallitun voimankäytön rajat on ylitetty, että rangaistus seuraa

myös RL 40 luvun 9 §:n mukaan virkavelvollisuuden rikkomisesta. Jos taas epätavallista

voimankäyttövälinettä käyttäessään on toiminut poliisilain voimankäyttösäännöksen

puolustettavuusvaatimuksen mukaan, rangaistuksenuhkaa ei pitäisi olla, koska

voimankäyttösäännöksellä ei ole kavennettu lain antamaa mahdollisuutta käyttää

mahdollisesti käsillä olevaa epävirallista voimankäyttövälinettä189. Hätävarjelutilanteeseen

vetoaminen tulee mielestäni tarkastella hyvinkin kriittisesti, ennen kuin siihen vetoaa. Jos

siihen vetoaa, edelleen todistustaakka on syyttäjällä, mutta tällöin oman edun mukaisesti

kannattaa tuoda esille kaikki ne tosiseikat, jotka tukevat hätävarjeluväitettä.

8.3 Tilanteessa kahden eri säännöksen vuorottelu

Lähtökohtaisesti on täysin mahdollista, että poliisin voimankäyttötilanteissa soveltuu

molemmat säännökset sekä poliisilain voimankäyttösäännös, että rikoslain

hätävarjelusäännös. PolL 2 luvun 17 §:n mukaan poliisimiehellä on virkatehtävää

suorittaessaan oikeus käyttää tarpeellisia puolustettavia voimakeinoja tehtävän

suorittamiseksi. RL 4 luvun 4 §:n mukaan oikeus hätävarjeluun on aloitetun tai välittömästi

uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi ja kokonaisuutena arvioituna

puolustettavana pidettävä puolustusteko on sallittua. Voimankäyttö on poliisimiehen oikeus

virkatehtävän suorittamiseksi, kun taas hätävarjeluoikeus on kaikkien niiden oikeus, jotka

joutuvat oikeudettoman hyökkäyksen kohteeksi. Hätävarjeluoikeus on siis myös

poliisimiehellä tämän suorittaessaan virkatehtävää ja tämä todetaan nykyisin

lainsäädännössä PolL 2 luvun 17 §:n 2 momentissa. Joitakin eroavaisuuksia tavalliseen

kansalaiseen verrattuna poliisimiehellä on, tämän joutuessaan käyttämään

hätävarjeluoikeutta virkatehtävässä. Merkittävin ero on, että virkavastuu koskee

poliisimiestä hätävarjelutilanteessa. Poliisimiehen koulutus ja kokemus otetaan myös

huomioon arvioitaessa hätävarjelun puolustettavuutta (PolL 2:17.2).

Poliisimiehen virkatehtävässä joutuessa käyttämään voimakeinoja ei ole aina aivan

yksinkertaista määritellä voimakeinojen ja hätävarjelun välistä rajaa. Rikoslain yleisten

oppien hallituksen esityksessä 44/2002 vp on korostettu puolustautumismotiivin merkitystä

189 ks. tarkemmin tämän tutkielman alaluvussa 5.1 s. 26, praeter legem -kiellosta ja epävirallisesta

voimankäyttövälineestä.

62

rajaa määrittävänä tekijänä. Esityksessä todetaan, että virkatehtävää suorittava poliisi saattaa

joutua virkatehtävässä tilanteeseen, jossa ei niinkään ole kyse virkatehtävän suorittamisesta

vaan puolustautumisesta itsensä tai toisen suojaamiseksi oikeudettomalta hyökkäykseltä.

Tällainen puolustautumisteko arvioidaan hallituksen esityksen mukaan hätävarjeluoikeuden

nojalla. Samalla esityksessä todetaan, että rajan täsmentäminen on vaikeaa, milloin kyse

viranomaisvaltuutuksien ja jokaiselle kuuluvien puolustautumisoikeuksien käyttämisestä.190

Nykyisen poliisilain hallituksen esityksessä 224/2010 vp on todettu, että rajan määrittäminen

voimakeinojen käytön ja yleisen hätävarjeluoikeuden välillä on vaikea määritellä, eikä tätä

myöskään voida täysin poistaa lainsäädännöllisillä ratkaisuilla191. Nykyisin on selvää, että

virkatehtävä ja virkavastuu koskevat myös hätävarjelutilannetta. Itse voimakeinojen ja

hätävarjelun raja on silti edelleen vaikeasti määriteltävissä. Oikeuskäytännöstä

voimakeinojen käytön ja hätävarjelun välisestä rajanvedosta löytyy ainakin Korkeimman

oikeuden ratkaisu KKO 2004:75, jossa kohdan 37 mukaan todetaan seuraavaa:

”Poliisimiehen on kaikessa virkatoiminnassaan noudatettava poliisivaltuuksien käyttöön

liittyviä rajoituksia. Näitä rajoituksia ei kuitenkaan ole perusteltua laajentaa koskemaan yleistä

hätävarjeluoikeutta, joka sitä koskevan rikoslain 3 luvun 6 §:n perusteella kuuluu jokaiselle

henkilölle ja johon oikeuteen perustuvan teon hyväksyttävyys tulee saman säännöksen nojalla

arvioitavaksi. Mikäli poliisimies virkatehtävää suorittaessaan joutuu tilanteeseen, jossa hän

itseään tai toista oikeudettomalta hyökkäykseltä suojellakseen joutuu turvautumaan

voimakeinoihin, ei niiden käyttö perustu viranomaisvaltuuksiin ja tapahdu virkatehtävän

hoitamiseksi vaan poliisimieskin käyttää tällöin voimakeinoja yleisen oikeuden nojalla ja

puolustautumistarkoituksessa. Tämä periaate on ilmaistu myös poliisilain esitöissä

perusteltaessa poliisilain 27 §:n 4 momenttiin sisältyvää viittausta rikoslain hätävarjelua ja

pakkotilaa koskeviin säännöksiin (HE 57/1994 vp s. 55 - 56). Teon hyväksyttävyys

suhteellisuusperiaatteen kannalta ja se seikka, että hätävarjeluoikeutta käyttää poliisimies,

tulee joka tapauksessa punnittavaksi arvioitaessa itse hätävarjelutekoa.”

Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola ovat poliisioikeuden teoksessaan todenneet

voimankäytön ja hätävarjelun eron olevan siinä, että voimankäyttö on tavallaan

”hyökkäävää”, kun taas hätävarjelu on puolustustoimenpide, joka tosin on

vastahyökkäyksen tapainen.192 Mielestäni Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola ovat

osuvasti selventäneet voimankäytön ja hätävarjelun rajaa. Itse vielä lisäisin tähän, että

190 HE 44/2002 vp, s.130. 191 HE 224/2010 vp, s. 24. 192 Helminen – Kuusimäki – Salminen 1999, s. 278; Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 769.

63

voimankäytössä aloite on poliisimiehellä. Hätävarjelutilanteessa hyökkääjällä, mutta tämä

mielestäni edellyttää sen, että hyökkäys tuli aivan yllättäen ilman ennakkotietoja

virkatehtävästä. Voimankäytössä lähtökohtaisesti voimakeinojen ja voimankäyttövälineiden

käyttö on hallittua, kun taas hätävarjelutilanteessa joudutaan toimimaan enemmän omien

vaistojen, koulutuksen sekä harjoittelun tuoman toimintamallin mukaan niin nopeasti, että

puolustautumisteko on enemmänkin vaistonvaraista kuin ajateltua ja suunniteltua. Tällöin

hätävarjelutilanteessa toimiminen ei ole niin hallittua ja seurauksena voi olla hyökkääjälle

kovemmat vammat kuin, jos tilanne olisi pysynyt voimakeinojen käytön puolella. Toisaalta

aina, kun joudutaan käyttämään ampuma-asetta tilanteessa, on se mahdollisuus, että

kohdehenkilö menehtyy. Olen sitä mieltä, että poliisi harjoittelee juuri kyseisiä tilanteita eli

mielestäni pelkästään kohdehenkilön oikeudeton hyökkäys ei tee tilanteesta hätävarjelua.

Tilanteessa pitää olla jotain erityisiä syitä miksi tilanne katsottaisiin hätävarjeluksi.

Mielestäni yksi oleellinen tekijä on, oliko poliisilla mitään ennakkotietoa tilanteesta vai

tuliko se täysin yllättäen eteen.

Boucht ja Frände ovat todenneet rajanvedosta, että tilannekontrolli on voimankäytön

ominaispiirre, kun taas hätävarjelutilanteet ovat tyypillisesti kontrolloimattomia. He ovat

sitä mieltä, että etäisyyttä ottamalla, aikaa voittamalla ja muilla taktisilla valinnoilla

palautetaan tilanne kontrolliin ja siten voimakeinojen käytön pariin.193 Tämä tilannekontrolli

on mielenkiintoinen kysymys, mielestäni lähtökohta on aina voimankäytössä se, että

kohdehenkilön valintoihin ei voi vaikuttaa. Tai voi taktisilla valinnoilla, kuten

yllätyksellisyydellä mutta lähtökohtaisesti kohdehenkilön mielen liikkeisiin ei voida

vaikuttaa. Poliisin tavoitteena on aina ratkaista tilanne ilman voimakeinoja eli

neuvottelemalla, kehotuksilla ja käskyillä saada kohdehenkilö antautumaan. Tämä ei

luonnollisestikaan aina voi toteutua ja siihen on syynä kohdehenkilön oma tahto ja toiminta.

Poliisin vaativissa tilanteissa missä on aseenkäytön edellytykset, tilanne ei voi milloinkaan

olla täysin poliisin hallinnassa. Tilanne on vasta siinä vaiheessa hallinnassa, kun

kohdehenkilö tai -henkilöt ovat kiinni.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1993:50 eli Jakomäki – Mikkeli

panttivankitilanteessa on loogisesti pääteltävissä mikä merkitys tilannekontrollilla ja

”hyökkäävällä” voimankäytöllä on tapauksen arvioinnissa siltä osin, onko kyseessä

poliisilain voimankäyttöä vai rikoslain hätävarjelua. Tapauksessa oli kyse poliisimiesten

193 Boucht – Frände 2008, s. 116

64

toiminnan laillisuudesta kaappaajan ja yhden panttivangin kuolemaan johtaneessa

tilanteessa. Poliisimiesten toimintaa tilanteessa on arvioitu hätävarjelu –säännöksen nojalla.

”T oli uhkaamalla räjäyttää hallussaan olevan dynamiittipanoksen pakottanut pankin

henkilökunnan luovuttamaan hänelle rahaa ja pakoauton. Sen jälkeen T oli poistunut pankista

rahojen ja räjähteiden sekä ottamansa kolmen panttivangin kanssa. Poliisi oli myöhemmin

suluttanut auton niin, ettei T:llä ollut ollut mahdollisuutta jatkaa matkaa. Huolimatta siitä, että

T oli uhannut räjäyttää auton, ellei matkan jatkamista sallita, sulutusta ei ollut purettu. Kahden

panttivangin paettua autosta poliisit olivat avanneet tulen T:tä kohti. Auto oli räjähtänyt,

jolloin T ja yksi panttivanki olivat saaneet surmansa.”

Tapauksessa syytteessä oli neljä poliisimiestä. A oli toiminut tilanteessa poliisin

valmiusyksikön johtajana ja tehnyt päätöksen suluttaa T:n pakoauton. Lisäksi syytteessä oli

poliisimies B, joka oli tilanteessa saanut A:lta hyökkäyskäskyn ja ampua kaappaajaa.

Syytteessä olivat myös poliisimiehet C ja D, jotka olivat tukeneet B:n hyökkäystä,

ampumalla omalla päätöksellä viereisestä Lääninhallituksen rakennuksesta sisältä

ikkunoiden läpi kaappaajaa. Tämän hyökkäyksen yhteydessä kaappaajan T:n pakoauto oli

räjähtänyt ja T sekä yksi panttivanki saivat surmansa. Kaksi panttivankia oli hieman

aiemmin päässyt pakenemaan autosta.

KKO:n ratkaisun mukaan, A tuomitiin yksin teoin tehdyistä kuolemantuottamuksesta ja

varomattomuudesta tehdystä virkavirheestä. A:n kohdalla ei tullut kysymykseen

hätävarjelun liioittelu, koska hän oli omalla toiminnallaan ajanut tilanteen hätävarjeluun.

Ratkaisussa katsottiin, että A:n velvollisuutena olisi ollut panttivankien turvallisuuden

takaaminen ja täten purkaa sulutus. A:n toiminnan katsottiin olevan suhteellisuusperiaatteen

vastainen nimenomaan siltä osin, että hän ei purkanut sulutusta. Nuutilan mukaan tilanteessa

käytettävät voimavarat olivat niin hyvät, että sulutus olisi pitänyt purkaa194. B:n, C:n ja D:n

kohdalla oikeus katsoi, että nämä ovat toimineet hätävarjelusäännöksen nojalla ja heidän

toimintansa on ollut tilanteessa oikeutettua.

Jakomäki – Mikkelin panttivankitilanteen loppuvaiheessa tilanne on siis ollut poliisin

kontrollissa, ja he ovat käskeneet panttivankeja pakenemaan ajoneuvosta ja hyvin nopeasti

tämän jälkeen poliisit ovat ryhtyneet toteuttamaan valittua taktiikkaa eli hyökänneet

kaappaajaa kohden, siten että ovat alkaneet ampumaan ajoneuvon tuulilasin läpi

tarkoituksena pysäyttää kaappaajan vaarallinen toiminta. Kuten edellä on mainittu Bouchtin

194 Nuutila 1997, s. 304.

65

ja Fränden mukaan tilannekontrolli on voimankäytön ominaispiirre ja Helmisen –

Kuusimäen – Rantaeskolan mukaan voimankäytön ja hätävarjelun ero on siinä, että

voimankäyttö on ”hyökkäävää” ja hätävarjelu on enemmänkin puolustautumistoimenpide.

Olen sitä mieltä, että Jakomäki – Mikkelin loppuratkaisu oli voimankäyttöä, mutta se on

arvioitu hätävarjeluoikeuden mukaan. Loogisesti on pääteltävissä, että tähän valintaan on

vaikuttanut se, että tilanne on ollut poikkeuksellinen Suomen historiassa ja poliisimiesten

ollessa syytteen alaisina on tällöin ollut mahdollista liioittelutilanteessa arvioida

anteeksiantoperusteita. sekä myös se, että tilanteessa poliisimiehet toimivat vastoin

ylijohdon ohjeita ja määräyksiä.

Kandidaatin tutkielmassani, jonka aihe oli poliisin vastuu väärästä voimankäyttövälineen ja

taktiikan valinnasta sen johtaessa hätävarjelutilanteeseen, olin tilannekontrollista mieltä

seuraavasti: ”Poliisitilanteissa voidaan aluksi olla voimakeinojen käytön puolella, siitä se

voi kohdehenkilön vaarallisen toiminnan vuoksi johtaa hätävarjelutilanteeseen ja taas palata

poliisin toiminnan seurauksena voimankeinojen pariin. Ongelma näissä tämän kaltaisissa

tilanteissa on, kun puhutaan aseistautuneesta vaarallisesta kohdehenkilöstä, se että kohteen

toiminta aiheuttaa niin vaarallisen tilanteen poliisimiehille sekä mahdollisille sivullisille, että

tähän toimintaan on reagoitava välittömästi. Edellä mainitsemassani tilanteessa ei siis

välttämättä tule kyseeseen etäisyyden ottaminen, ajan voittaminen tai muiden taktisten

valintojen käyttäminen.” Nykyisin olen vahvasti sitä mieltä, että koko tilanne tulee arvioida

poliisilain voimankäyttösäännöksen perusteella ja vasta siinä vaiheessa tulee rikoslain

säännökset mukaan, kun on syytä epäillä sallittujen voimakeinojen rajojen ylittyneen.

Tereniuksen mukaan hyvä lähtökohta voimankäytön ja hätävarjelun väliselle rajan vedolle

saattaisi olla rikosoikeudellinen arviointi. Hän esittää, että jos menettely täyttää ainoastaan

RL 13 luvun 3 §:n mukaisen haitanteko virkamiehelle -rikoksen tunnusmerkistön, sitä ei

voine pitää oikeudettomana hyökkäyksenä. Teon täyttäessä RL 16 luvun 1 §:n mukaisen

virkamiehen väkivaltaisen vastustaminen -rikoksen tunnusmerkistön, se osoittaisi

mahdollisesti hyökkäysteon.195 Tämä Tereniuksen argumentti veisi pohjan poliisin

toimivaltasäännökseltä ja merkitsisi paluuta yleisvaltuutukseen.

Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola toteavat, että voimankäyttö ja hätävarjelutilanne ovat

usein lomittaisia eli käytetään voimakeinoja kohdehenkilön taltuttamiseen ja samalla

puolustaudutaan esim. kohdehenkilön nyrkin iskuilta. Tällaisessa tilanteessa Helminen ym.

195 Terenius 2004, s. 212.

66

katsovat, että tulisi soveltaa ensisijaisesti hätävarjelusäännöksiä. Tästä näkemyksestä löytyy

oikeuskirjallisuudessa myös eriäviä näkemyksiä, Frände yleisten oppien perusteoksen

uudemmassa painoksessa on katsonut, että lex specialis –sääntöön viitaten, että mikäli

molemmat, hätävarjelu ja voimakeinojen käyttö tulee sovellettavaksi, sovelletaan

erityislakia eli voimakeinojen käyttöä.196 Aiemmassa painoksessa Frände katsoi

hätävarjelun olevan ensisijaista.197 Myös Boucht katsoo nykyisin poliisin

voimankäyttöoikeutta Ruotsissa käsittelevässä väitöskirjassaan, että lex specialis derogat

legi generalis –säännön mukaan rikoslain hätävarjelusäännös sen yleisen luonteen vuoksi

väistyy, jos myös poliisilaki soveltuu tilanteeseen.198 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola

uutta poliisilakia koskevassa yleisteoksessa ovat edelleen kuitenkin sillä kannalla, että jos

voimakeinojen käyttö- sekä hätävarjelusäännös ovat rinnakkain, tulisi hätävarjelusäännös

sovellettavaksi ensisijaisena.199 Tälle näkemykselle he eivät kuitenkaan esitä tässä

yhteydessä mitään perusteluja.200 Itse olen ehdottomasti Fränden ja Bouchtin kannalla.

Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola kanta tarkoittaisi sitä, että suurin osa poliisin

voimankäyttötilanteista arvioitaisiin hätävarjelusäännöksen mukaan.

196 Frände 2012, s. 140. 197 Frände 2005, s.169. 198 Boucht 2011, s. 386 – 387. 199 Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 769. 200 Ilmeisesti Helminen ym. kanta perustuu oikeuskäytäntöön, kuten esim. ratkaisut KKO 1993:50 ja KKO

2004:75, joiden mukaan hätävarjelusäännös on ensisijainen voimakeinojen käyttöön koskevaan normiin

nähden. Ks. Helminen – Kuusimäki – Rantaeskola 2012, s. 798.

67

9 JOHTOPÄÄTÖKSET

Tämän pro gradun -tutkielman tarkoitus oli selvittää epäselvää oikeustilaa poliisin vaativissa

voimankäyttötilanteissa. Oikeuskäytäntö osoittaa, että vaativissa tilanteissa ensisijainen

säännös olisi rikoslain hätävarjelusäännös. Oikeuskirjallisuudessa on kuitenkin eriäviä

mielipiteitä, osa jakaantuu hätävarjelusäännöksen kannalle ja osa poliisilain

voimankäyttösäännöksen kannalle. Näkökulmana on siinä mielessä ollut

poliisioikeudellinen, koska olen selvittänyt kumpaan säännökseen, tilanteessa toimineen

poliisimiehen on edullisempaa vedota. Poliisioikeudellisen näkökulman rinnalla on

luonnollisesti kulkenut rikosoikeudellinen näkökulma, koska rikosoikeuden yleisiä oppeja

koskevista säännöksistä rikoslain hätävarjelusäännös vastuuvapausperusteineen on ollut

oleellinen osa tutkimusta. Oikeuskäytäntöön perustuen tulisi aina ensisijaisesti arvioida

poliisin vaativia voimankäyttötilanteita rikoslain hätävarjelusäännöksen kautta. Tämä oli

tutkielman keskeisin oikeudellinen ongelma selvittää syyt miksi yleisvaltuutus tulisi

menemään poliisin toimivaltuuden eli poliisilain voimankäyttösäännöksen ohi.

Tutkimusmetodi tutkielmassa on ollut oikeusdogmatiikka eli lainoppi. Olen tutkinut aihetta

lainsäädännön, lainvalmisteluaineiston, oikeuskirjallisuuden ja oikeuskäytännön kautta.

Poliisilain voimankäyttösäännöstä ja rikoslain hätävarjelusäännöstä tarkastelin myös

sanamuototulkinnan mukaan. Tutkielman tarkoituksena ei ollut selvittää voimankäytön

sallittuja rajoja, toki niitä on myös aiheeseen kuuluen sivuttu.

Perus- ja ihmisoikeudet vaikuttavat myös voimankäyttötilanteisiin, vaikka tilanteessa

toimiva poliisimies ei niitä varmastikaan juurikaan sillä hetkellä mieti. Perustuslain 22 §:n

mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. PL

124 §:ään on kirjattu, että merkittävää julkisen vallan tehtäviä voidaan antaa vain

viranomaisille. Lain esitöistä Suomen hallitusmuodoksi ilmenee, että merkittävää julkisen

vallan käyttöä on muun muassa itsenäiseen harkintaan perustuva voimakeinojen käyttö tai

puuttua muuten merkittävällä tavalla ihmisten perusoikeuksiin, näitä valtuuksia ei voida

antaa kuin viranomaisille. Voimakeinojen käyttö on siis merkittävää julkisen vallan käyttöä

ja ampuma-aseen käyttö yksi julkisen vallan käytön ankarampia muotoja. Lain esitöissä

poliisilaista todetaan, että on otettava huomioon PL:n 22 §, jonka mukaan julkisen vallan on

turvattava perus- ja ihmisoikeuksien toteutuminen, tämä säännöksen mukaan poliisin

velvollisuuksiin kuuluu käyttää tehtäväpiiriinsä kuuluvia toimivaltuuksia. Tämä edellyttää

muun muassa ryhtyä toimenpiteisiin suojellakseen toisen henkeä rikollisisen toiminnan

vuoksi.

68

Poliisin on valittava käyttäessään toimivaltuuksia perusteltavista vaihtoehdoista se, joka

parhaiten edistää näiden oikeuksien toteutumista. Poliisin tulee siis kaikessa toiminnassaan

käyttää perusoikeusmyönteistä tulkintaa. Perustuslain säännösten tulkinnan painopiste on

eduskunnalla, eduskunta tulkitsee perustuslakia harkitessaan esillä olevien lakiehdotusten

perustuslainmukaisuutta. Voimakeinojen käyttöä koskevassa sääntelyssä on otettu

huomioon se, että voimakeinoilla puututaan merkittävästi perus- ja ihmisoikeuksiin, kuten

henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ja omaisuuden suojaan nauttiviin oikeushyviin.

Voimakeinojen käyttämistä, varsinkin ampuma-aseen käyttöä on ohjeistettu myös

kansainvälisellä tasolla, kuten erityisesti EIS 2 artiklan ”oikeus elämään” -säännön ohella

YK:n 8. kriminaalipoliittisen maailmankokouksen 1990 hyväksymät voimakeinoja ja aseen

käyttöä koskevat yleiset periaatteet. Nämä periaatteet on otettu huomioon Suomen

voimankäyttösäännöksissä sekä voimakeinoja koskevissa hallinnollisissa määräyksissä. EIS

2 artiklan mukaan kenenkään elämää ei saa riistää tahallisesti, tämä ei kiellä ehdottomasti

kuolemanrangaistusta, mutta asettaa tällaiselle rangaistukselle tietyt ehdot. Voimakeinojen

käyttö tekee tähän myös poikkeuksen, ihmisoikeussopimuksessa on määritelty tyhjentävästi,

joissa hengen riistäminen on todettu sallituksi 2 artiklan kiellosta huolimatta. Surmaaminen

voi olla sopimuksen sallimaa 2 artiklan 2 kappaleen mukaan, mikäli se on ”ehdottoman

välttämätöntä a) kenen hyvänsä puolustamiseksi laittomalta väkivallalta b) laillisen

pidätyksen suorittamiseksi tai laillisen vapaudenriiston kohteeksi joutuneen henkilön paon

estämiseksi c) mellakan tai kapinan kukistamiseksi laillisin toimin.” EIS 2 artikla hyväksyy

sen, että voimankäytössä ampuma-aseen käytön osalta on mahdollista, että kohdehenkilö

menehtyy. Edellytys on, että kuolemaan johtanut voimankäyttö on ollut tilanteessa

”ehdottoman välttämätöntä”. Tämä ”ehdottoman välttämätöntä” ei kuitenkaan oikeuta

rajattomaan voimankäyttöön.

Voimankäytössä tulee huomioida myös poliisin toiminnan yleiset periaatteet. Nämä

periaatteet on kirjattu poliisilakiin. Mika Launiala on todennut esitutkintaperiaatteista, jotka

löytyvät esitutkintalakiin kirjattuna, että oikeusperiaatteen oikeuslähdeopillinen asema

muodostuu sen mukaan, mistä se saa institutionaalisen tukensa. Tästä syystä

esitutkintaperiaatteet kuuluvat vahvasti velvoittavien oikeuslähteiden ryhmään, huolimatta

siitä ovatko ne oikeussääntöjä vai oikeusperiaatteita. Sama nähdäkseni koskee myös

poliisilain yleisiä periaatteita. Voimankäytössä esille nousevat tarpeellisuuskriteeri ja

puolustettavuuskriteeri. Lain esitöiden mukaan suhteellisuusperiaatteen soveltaminen voi

myös johtaa toimenpiteistä luopumiseen. Suhteellisuusperiaatteen arviointiperusteista

69

johtuen tehtävän vaarallisuus liittyisi erityisesti vastustamiseen, jota tehtävällä voidaan

kohdata, tällöin suhteellisuusperiaatteella on suora liityntä PolL 2 luvun 17 §:n

voimakeinojen käyttöön. Ennakolta käsillä olevat tiedot voivat perustellusti osoittaa sen, että

toimenpiteen kohteena olevan henkilön käyttäytyminen voi vaarantaa poliisin

työturvallisuuden ja tämä voidaan ottaa huomioon käytettävän keinon valinnassa.

Tarpeettomana voimankäyttönä pidetään esimerkiksi lyömistä ja potkimista, koska

lähtökohtaisesti poliisimiehillä on saatavissa lisävoimaa paikalle. Lyömiset ja potkimiset

eivät myöskään kuulu poliisin virallisiin fyysisen voimankäytön hallintaotteisiin.

Voimankäytön tärkeimmäksi edellytykseksi nousee siis tarpeellisuus, jos tilanne on muulla

tavoin ratkaistavissa niin voimakeinojen käyttö ei tule kysymykseen.

Tarpeellisuuskriteeri ja suhteellisuusperiaate nousevat myös esille hätävarjelutilanteissa.

Rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan

oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on sallittua. Mikäli

puolustautuja on käyttänyt enemmän väkivaltaa mitä hyökkäys olisi edellyttänyt, niin

puolustustekoa ei voida pitää tarpeellisena. Tarpeellisuusvaatimukseen sisältyy ensinnäkin

lievimmän käytettävän väkivallan vaatimus. Toisaalta kuitenkin tämä tarkoittaa sitä, että

puolustautuja voi käyttää enemmän väkivaltaa kuin hyökkääjä itse ja jopa vakavampia

vammoja hyökkääjälle kuin mihin itse hyökkäys olisi otaksuttavasti johtanut. Tarpeellisuus

voi liittyä myös hätävarjelun aikarajoihin, keinoja ei saa käyttää ennen kuin niihin tarve eikä

enää sen jälkeen, kun tilanne on jo ohi. Suhteellisuusperiaatteella asetetaan rajoitteet myös

absoluuttiselle hätävarjeluoikeudelle. Voimakeinojen hätävarjelussa tulee olla suhteessa

hyväksyttäviä verrattuna suojattavaan oikeushyvään.

Poliisin toimivaltuussäännös voimakeinojen käyttöön on PolL 2 luvun 17 §. Lain esitöistä

ilmenee, ettei viranomaisten toimivaltuuksia voida sisällyttää rikoslain yleiseen osaan, koska

eri viranomaisten toimivaltuuksien tilannekohtainen sääntely on niin laaja. Tästä syystä ne

on sijoitettava kutakin viranomaista koskevaan lainsäädäntöön erikseen. Rikoslain yleisiä

oppeja koskevassa lain esityössä todetaan, että voimakeinojen käytön sääntelyä rikoslaissa

vaikeuttaa se, että kysymys sallittujen voimakeinojen rajoista määräytyy viime kädessä

asianomaisen hallinnonalan toimivaltasäännösten nojalla. Rikoslain puolella voidaan säätää

ainoastaan siitä, kuinka menetellä, jos valtuudet ylitetään. Tilannetta tulee tarkastella

kulloistenkin toimivaltasäännösten kautta, ei rikostunnusmerkistön ja rikoslain kannalta.

70

Yleissäännös voimakeinojen käyttöön on RL 4 luvun 6 §, jonka ensimmäisen momentin

mukaan oikeudesta voimakeinojen käyttöön virkatehtävässä säädetään erikseen lailla. RL

4:6.2 mukaan voimakeinoja saa käyttää tehtävän suorittamiseksi vain tarpeellisiin

toimenpiteisiin, joita on pidettävä puolustettavina, huomioon otetaan tehtävän tärkeys ja

kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus sekä tilanne muutenkin. RL 4 luvun 6 §:n 3

momentissa säädetään voimakeinojen liioittelusta. Mikäli voimakeinojen käytössä on

ylitetty 2 momentissa säädetyt rajat, on tekijä rangaistusvastuusta vapaa. Edellyttää painavia

perusteita, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, ottaen

huomioon hänen asemansa ja koulutuksensa sekä tehtävän tärkeys ja tilanteen

yllätyksellisyys. Poliisilain 2 luvun 17 §:n 5 momentissa on viittaus RL 4 luvun 6 §:n 3

momenttiin eli voimakeinojen liioittelua voidaan käyttää vastuuvapausperusteena poliisin

virkatehtävässä, jos on ylitetty sallitun voimakeinojen rajat. Lain esitöiden mukaan

anteeksiantoperusteet ovat läheisesti samoja seikkoja, joiden nojalla ratkaistaan myös

kysymys hätävarjelun liioittelusta. Lain esitöissä todetaan, että nämä säännökset limittyvät

toisiinsa eritoten tilanteissa, joissa on ylitetty lain sallimien voimakeinojen rajat,

oikeuskäytännössä tämä aiheuttaa vaikeita rajanveto-ongelmia kumpaa säännöstä tulisi

noudattaa.

Tutkielman ensimmäinen tutkimuskysymys oli, ovatko poliisin vaativat tilanteet

hätävarjelua vai tulisiko soveltaa voimankäyttösäännöstä? Korkeimman oikeuden

ratkaisuissa KKO 1993:50 Jakomäki – Mikkeli panttivankitilanteessa ja KKO 2004:75

Merikarvian vesurimies tapauksessa on todettu, että hätävarjeluoikeus kuuluu myös

poliisille. Kysymys on ollut molemmissa tapauksissa siitä, että poliisimiehet ovat olleet

syytettyinä sallittujen voimakeinojen rajojen ylittämisestä. Hätävarjelun liioittelu on ollut

anteeksiantoperuste tai alentanut rangaistusta. Varsinkin KKO 1993:50 tapauksessa

poliisimiehet ovat toimineet vastoin ylijohdon antamia ohjeita ja määräyksiä,

hätävarjelutilanteena arvioituna he olivat rangaistuksesta vapaita ja pystyivät toimimaan

vastoin annettuja ohjeita. Tosin paikan päällä tilannetta johtaneen poliisimiehen kohdalla

hätävarjelu ei tullut kyseeseen, koska katsottiin hänen omalla toiminnallaan vieneen

tilanteen hätävarjeluun. Mutta tilannetta johtaneen poliisimiehen hyökkäyskäskyä

noudattaneet olivat toimineen ratkaisun mukaan hätävarjelussa. Ratkaisuissa ei ole pohdittu

toimivallan ja yleisvaltuuden välistä suhdetta. Samoin on ollut tapaus Huohvanaisessa,

kansalliset tuomioistuimet ovat valinneet soveltuvaksi säännökseksi hätävarjelun. EIT on

71

ratkaisussa tutkinut ainoastaan sitä, onko kuolettava voimankäyttö ollut tilanteessa sallittua,

mitä se myös ratkaisun mukaan oli.

Toinen tutkimuskysymys oli kumpaa säännöstä tulisi soveltaa, kun molemmat rinnan?

Tutkimus antoi vastauksen, että molemmat säännökset soveltuvat vaativiin

voimankäyttötilanteisiin ja sitä ei voi ratkaista tulkinnalla. Olen tutkimuksessani

argumentoinut, että aina tulee ensisijaisesti arvioida tilannetta toimivallan kautta eikä

yleisvaltuuden kautta. Ensiksi tulee arvioida tilanne poliisilain voimankäyttösäännöksen

mukaan ja ainoastaan siinä tapauksessa tulee mukaan rikoslain hätävarjelusäännös, kun

sallitut voimakeinojen rajat on ylitetty. Tämä voidaan arvioida yhtenä kokonaisuutena, kuten

lain esitöissä on todettu.

Kolmas tutkimuskysymys oli, miksi oikeuslähdeoppi kumoutuu ja yleislakia sovelletaan

erityislain sijaan? Ratkaisun perusteluista tähän ei vastausta saanut, mutta erityislakia tulee

soveltaa ensisijaisesti ja tähän pätee sama kuin edelliseen, että yleislaki astuu mukaan vasta

siinä vaiheessa, kun sallittujen voimakeinojen rajat on ylitetty tai on toimittu vastoin johdon

ohjeita ja määräyksiä. Tällöin on syytä vedota hätävarjeluun.

Neljäs tutkimuskysymys oli kattaako voimankäyttösäännös kaikki vaativat tilanteet?

Tutkimus antoi tähän vastauksen, että kattaa. Oleellista on tarpeellisuuden ja

puolustettavuuden vaatimukset, sinänsä voimankäyttösäännöksellä ei ole rajattu mitään

tilannetta pois. Ja toisin päin hätävarjelusäännös ei anna mitään lisäarvoa, jos on toimittu

sallittujen voimakeinojen rajoissa.

Tutkielmassa nostin mielestäni kaksi oleellista kysymystä esille ja näitä seurasi loogisesti

kolmas oleellinen kysymys. Ensimmäinen on mitä sillä saavutetaan, että poliisin vaativa

tilanne arvioitaisiin hätävarjeluoikeuden kannalta? Tutkielma antoi vastauksen, että

hätävarjeluoikeus ei anna mitään oikeutusta kovemman voiman käyttöön kuin

voimankäyttösäännöskään. Molemmissa säännöksissä on samankaltaiset puolustettavuuden

sekä aikarajan vaatimukset ja molempien säännöksien mukaan poliisimiehen koulutus ja

kokemus otetaan huomioon, myös virkavastuu koskee molempia säännöksiä. Toinen

oleellinen kysymys on, onko tilanteessa mahdollisesti ylitetty sallitun voimankäytön rajat?

Tämä tulee selvittää tarkastelemalla tapausta ensiksi toimivaltasäännöksen kautta ja vasta

siinä vaiheessa tulee mukaan yleisvaltuus, kun on tarpeen arvioida anteeksiantoperusteita.

Kolmas oleellinen kysymys on, ovatko tilanteessa toimineet poliisimiehet toimineet vastoin

johdon ohjeita ja määräyksiä? Tässä tapauksessa poliisimiesten on edullisinta vedota

72

hätävarjelutilanteeseen, koska tilanteen nopea oleellinen muutos antaa oikeutuksen toimia

vastoin johdon ohjeita ja määräyksiä.

Nämä kysymykset ja tutkielmassa selvinneet vastaukset antavat seuraavan loogisen

päättelyketjun, miten poliisin vaativia voimankäyttötilanteita tulee arvioida: 1) Lähtökohta

aina toimivallan kautta, jos voimankäyttö on tilanteessa ollut puolustettavaa, niin poliisimies

on toiminut normin mukaan ja oikeutetusti. 2) Siinä tapauksessa, kun on ylitetty sallitun

voimakeinojen rajat toimivaltasäännöksen mukaan, niin sovelletaan voimakeinojen

liioittelusäännöstä mahdollisena anteeksiantoperusteena rikoslain 4 luvun 6 §:n 3 momentin

mukaan. 3) Mikäli poliisimies on toiminut vaativassa voimankäyttötilanteessa vastoin

johdon ohjeita ja määräyksiä, niin tällöin tulee sovellettavaksi rikoslain 4 luvun 4 §:n

hätävarjelusäännös ja mikäli tässä tilanteessa on ylitetty sallitun voimakeinojen rajat, niin

mahdollisena anteeksiantoperusteena sovelletaan RL 4 luvun 4 §:n 2 momenttia.

Lopuksi totean vielä, että nostin myös ennakkotiedon virkatehtävästä jonkinlaiseksi rajan

vetäjäksi siihen kumman säännöksen mukaan tilannetta tulee arvioida. Ennakkotieto

tehtävästä tekee selkeän virkatehtävän ja tällöin tilanne tulee arvioida toimivallan mukaan.

Mikäli poliisimiehet joutuvat täysin yllättäen ilman ennakkotietoa oikeudettoman

hyökkäyksen kohteeksi ja tilanteessa joutuu puolustautumaan itsesuojeluvaistojen kautta,

tilanne olisi hätävarjelua. Kolmas mahdollinen tilanne missä edellä mainitun ja 3 kohdan

mukaan voisi olla syytä vedota hätävarjeluoikeuteen on tilanne missä on turvauduttu

epävirallisiin voimankäyttövälineisiin, hätävarjelutilanteessa voimakäyttövälineitä ei ole

rajattu. Todistustaakka jakaantuu aivan samoin tavoin molemmissa säännöksissä, kantajan

tulee näyttää tosiseikat toteen, mutta sen, joka vetoaa hätävarjeluoikeuteen, on syytä tuoda

esille oman edun vuoksi kaikki ne seikat, jotka väitettä tukevat.

onko poliisin vaativissa tilanteissa aina kyse ......vi husa, jaakko, julkisoikeudellinen tutkimus....

Documents