vastuu ja yhteistoiminta - moraalisen vastuun vahvat ja
TRANSCRIPT
VASTUU JA YHTEISTOIMINTA – MORAALISEN VASTUUN
VAHVAT JA HEIKOT MUODOT
Mikko Markus Kotola
Helsingin yliopistoValtiotieteellinen tiedekuntaKäytännöllinen filosofiaPro gradu -tutkielmaHuhtikuu 2008
SISÄLLYS1 JOHDANTO ............................................................................................................................... 1
2 MORAALINEN VASTUU ......................................................................................................... 4
2.1 VASTUUN TUTKIMUKSEN HISTORIASTA JA VASTUUN KÄSITTEISTÄ.......................................... 42.2 PETER STRAWSONIN SOSIAALINEN VASTUUKÄSITYS .............................................................. 72.3 MAYN TEORIA VASTUUSTA ................................................................................................... 8
2.3.1 Mayn lähtökohta: sosiaalinen eksistentialismi ................................................................ 92.3.2 Mayn strawsonilainen vastuukäsitys ............................................................................. 102.3.3 Ei-yhteistoiminnallinen vastuu...................................................................................... 112.3.4 Vastuu yhteistoiminnassa ............................................................................................. 132.3.5 Mayn työn arviointia.................................................................................................... 19
2.4 KUTZIN TEORIA VASTUUSTA ............................................................................................... 202.4.1 Terveen järjen vastuukäsitys ja Kutzin kritiikki ............................................................. 212.4.2 Vastuun perustat: käyttäytyminen, seuraukset ja luonne................................................ 232.4.3 Sosiaalinen, moraalinen ja juridinen vastuu ................................................................. 252.4.4 Kutzin teorian arviointia .............................................................................................. 26
2.5 VASTUUN EDELLYTYKSET .................................................................................................. 272.5.1 Vapaa tahto ja vastuu................................................................................................... 272.5.2 Tunteet ja reflektiivinen itsehallinta.............................................................................. 302.5.3 Henkilöys ja vastuu ...................................................................................................... 322.5.4 Pettit ja vastuun lajit .................................................................................................... 332.5.5 Syyttämisen käytäntöä koskevat ongelmat ja vastuun ottamisen käytäntö....................... 352.5.6 Yhteenveto vastuun edellytyksistä ja ongelmista............................................................ 39
2.6 KOHTI SYNTEESIÄ: VASTUUN VAHVOJEN JA HEIKKOJEN MUOTOJEN ALUSTAVAA ARVIOINTIA 40
3 YHTEISTOIMINTA ................................................................................................................ 44
3.1 YKSILÖN VASTUU YHTEISTOIMINNASSA JA KOLLEKTIIVINEN VASTUU ................................... 443.2 KOLLEKTIIVITYYPIT ........................................................................................................... 453.3 MAYN YHTEISTOIMINNAN TEORIA....................................................................................... 483.4 KUTZIN YHTEISTOIMINNAN TEORIA..................................................................................... 53
3.4.1 Kutz ja yhteistoiminta................................................................................................... 533.4.2 Vastuu yhteistoiminnassa Kutzilla ................................................................................ 60
3.5 KORPORAATIOT ................................................................................................................. 643.6 YKSINKERTAISET KOLLEKTIIVIT JA SATUNNAISET JÄRJESTÄYTYNEET KOLLEKTIIVIT ............. 67
3.6.1 Bratman....................................................................................................................... 673.6.2 Tuomela....................................................................................................................... 703.6.3 Bratmanin ja Tuomelan teorioiden soveltuvuusalue ...................................................... 723.6.4 Yksinkertaiset kollektiivit ja vastuu ............................................................................... 74
3.7 SATUNNAISET JÄRJESTÄYTYMÄTTÖMÄT KOLLEKTIIVIT ........................................................ 743.8 YHTEISTOIMINTA JA VASTUU .............................................................................................. 76
4 KOHTI RIKKAAMPAA VASTUUKÄSITYSTÄ ................................................................... 78
4.1 VASTUUN VAHVAT JA HEIKOT MUODOT............................................................................... 784.2 AVOIMIA KYSYMYKSIÄ JA JATKOTUTKIMUKSEN AIHEITA ..................................................... 814.3 VASTUUN MAANTIEDE........................................................................................................ 82
LÄHTEET ......................................................................................................................................... 84
LIITTEET
LIITE 1: KÄYTÄNNÖN KYSYMYKSIÄ VASTUUSEEN LIITTYENLIITE 2: DISKURSIIVINEN DILEMMA JA POLIITTINEN PÄÄTÖKSENTEKO
1
1 JOHDANTO
Moraalinen vastuu, erityisesti yksilön vastuu yhteistoiminnassa, on ensi tuntumalta
valtavan vaikea ja monimutkainen asia. Onko ihminen vastuussa jostakin, mihin hän ei
voi havaittavasti vaikuttaa? Entä jos hän voi vaikuttaa asiaan, mutta hänellä ei ole
vaihtoehtoja tai muut vaihtoehdot ovat kaikki huonompia? Pitäisikö ihmisen tuntea
huonoa omatuntoa jos hän on mukana jossakin ryhmässä, jonka jäsen aiheuttaa
vahinkoa? Mitä vastuu yleensäkin on?
Moraalisen vastuun tutkimuksen avulla voimme pyrkiä selventämään käsitystämme
vastuun luonteesta, vastuun määrittämisestä ja omasta vastuustamme
yhteistoimintatilanteissa. Käsittelen tutkielmassani moraalisen vastuun eri muotoja ja
pyrin muodostamaan kokonaiskuvan moraalisen vastuun eri muodoista. Käsittelen
vastuun tutkimuksen strawsonilaista perinnettä, jossa vastuu ymmärretään vastuussa
pitämisen käytännön kautta, olennaisesti sosiaalisena asiana. Vastuulla tarkoitetaan
tällöin ihmisten asettumista keskinäisten reaktiivisten tunteiden tuntijoiksi ja kohteiksi.
Motivaationi aiheen tutkimiseen kumpuaa aiheen merkityksestä ajallemme.
Yhteiskuntamme on viimeisen 150 vuoden aikana muuttunut nopeasti suuntaan, jossa
ihmiset elävät yhä monimutkaisemmissa sosiaalisissa verkostoissa. Yksilö toimii
säännöllisesti jäsenenä erilaisissa yhteisöissä, ja yksilön elämään vaikuttaa
lukemattomien ryhmien ja yhteisöjen toiminta. Sosiaalisesti monimutkaisessa
maailmassa yksilön on vaikea hahmottaa vastuutaan omasta toiminnastaan. Filosofien
tehtävä tässä ajassa on selventää vastuun käsitettä yleisesti ja erityisesti yksilön vastuun
luonnetta yhteistoiminnassa. Aikamme suuret ongelmat, ilmaston lämpeneminen,
luonnonvarojen rajallisuus ja kansainvälisen yhteisön hajanaisuus, ovat kaikki
yhteistoimintaongelmia, joiden ymmärtämiseen ja ratkaisemiseen ihmisten kyvyllä
ymmärtää oma vastuunsa on suuri merkitys.1
Keskeisellä sijalla moraalisen vastuun eri muotojen tutkimisessa ovat yhteistoiminnan
eri muodot. Ihmiset toimivat päivittäin yhdessä toisten kanssa: nostelevat pöytiä,
äänestävät kunnallisvaaleissa, tekevät työtä monikansallisissa yrityksissä ja osallistuvat
yhdistysten hallitusten kokouksiin. Ymmärrys yksilön asemasta yhteistoiminnassa ja
kollektiivien, ihmisten yhteenliittymien, olemuksesta ja tyypeistä on avainasemassa kun
tutkitaan yksilöiden vastuun erilaisia muotoja.
1Käytännön esimerkkejä vastuun hahmottamisen haastavuudesta liitteessä 1.
2
Keskeisimmät lähteeni vastuun yhteistoimintaan liittyvien muotojen tutkimisessa ovat
Christopher Kutzin teos Complicity: Ethics and Law for a Collective Age (2000) sekä
Larry Mayn The Morality of Groups: Collective Responsibility, Group-Based Harm,
and Corporate Rights (1987) ja Sharing Responsibility (1992). Täydennän näiden
kahden teoreetikon vastuun ja yhteistoiminnan muotojen analyysiä useiden muiden
kirjoittajien näkökulmilla. Kutzin ja Mayn työn keskeisin kontribuutio koskee
nimenomaan länsimaiseen individualistiseen ajattelun perinteeseen kuulumattomien
vastuun heikkojen, yhteistoimintaan liittyvien muotojen ymmärtämistä.
Tutkielmani päämäärä on esittää selkeä näkemys vastuun luonteesta sekä kuvata
vastuun moninaisia muotoja, niiden keskinäisiä yhtäläisyyksiä ja eroja, ja perustellun
vastuun määrittämisen kriteereitä. Esitän, että yhteistoiminnallisen vastuun analyysi
paljastaa, että vastuulla on yhteistoimintatilanteisiin liittyviä heikkoja muotoja, joita ei
ole mahdollista kattavasti ymmärtää yhden vastuun käsitteen avulla, vaan joita on
hyödyllistä tarkastella tilivelvollisuuden ja vastuun erillisten käsitteiden kautta. Vastuun
vahvoihin muotoihin liittyy olennaisesti toimijan hallinta ja välitön kausaalinen rooli,
se, että toimijalla on tutkittavan teon tai tuloksen aiheuttamisessa välitön kausaalinen
rooli ja että hän pystyy oikealla tavalla vaikuttamaan tekoon tai tulokseen. Vastuun
heikommissa muodoissa kausaalinen rooli on epäsuorempi tai jopa olematon, ja
toimijan mahdollisuus hallita tekoa tai tulosta ovat rajalliset. Vastuun heikot muodot
tulisi ymmärtää tilivelvollisuuden käsitteen avulla.
Luvussa 1 esittelen tutkielmani aiheen ja esittelen aiheen merkitystä filosofian
tutkimukselle ja ihmisten käytännön elämälle ja ajattelulle. Käyn läpi tärkeimmät
tulokseni ja tutkielman rakenteen.
Luvussa 2 esittelen ensin vastuun tutkimuksen historiaa ja Peter Strawsonin teorian
vastuun luonteesta. Sitten käyn läpi Kutzin ja Mayn teoriat vastuusta ja analysoin niiden
suhdetta muuhun vastuun tutkimukseen. Käyn läpi myös moraalisen vastuun keskeisiä
taustaoletuksia: sitä, mitä moraaliseen vastuuseen kykenevältä toimijalta edellytetään ja
vastuun ja vapaan tahdon suhdetta. Eri teorioiden perusteella esitän alustavan
näkemykseni vastuun heikoista ja vahvoista muodoista.
Luvussa 3 esittelen yhteistoiminnallisen vastuun ymmärtämisessä keskeistä
yhteistoiminnan teorian tutkimusta. Luokittelen erilaisia kollektiiveja ja käyn läpi niiden
3
toimintaa koskevaa tutkimusta. Käyn läpi Mayn ja Kutzin yhteistoiminnan teorioita ja
analysoin niiden suhdetta muuhun tutkimukseen. Täydennän Mayn ja Kutzin
näkemyksiä esittelemällä Michael Bratmanin ja Raimo Tuomelan yhteistoiminnan
teoriat. Pyrin kirjoittamaan auki erilaisten yhteistoimintarakenteiden ja kollektiivien
merkitystä toimijoiden moraalisen vastuun kannalta.
Luvussa 4 kokoan yhteen tulokseni ja esitän näkemykseni moraalisen vastuun vahvoista
ja heikoista muodoista. Esitän myös muutamia kiinnostavia aiheita jatkotutkimukselle.
4
2 MORAALINEN VASTUU
Tässä luvussa esittelen ensin lyhyesti vastuun tutkimuksen historiaa (2.1) ja siirryn
sitten esittelemään Peter Strawsonin teorian moraalisen vastuun luonteesta (2.2).
Strawsonin jälkeen esittelen Larry Mayn (2.3) ja Christopher Kutzin (2.4)
strawsonilaiseen perinteeseen kuuluvat teoriat vastuusta. Esittelen Mayn ja Kutzin
vastuukäsityksiin kohdistuvaa kritiikkiä ja pyrin analysoimaan niiden välistä suhdetta.
Luvun loppupuolella esittelen vastuun luonteeseen liittyviä ongelmia, vastuun
teoreettisia edellytyksiä ja vastuullisten toimijoiden vaatimuksia (2.5). Lopuksi esitän
vastuun muotojen alustavaa arviointia ja luokittelua (2.6).
2.1 Vastuun tutkimuksen historiasta ja vastuun käsitteistä
Vastuun käsitteellä on monia eri käyttöjä. Tämän tutkielman, ja moraalifilosofian
kannalta, keskeisin on moraalinen vastuu, jolla viitataan siihen siteeseen, joka liittää
toimijan tiettyyn tekoon tai toiminnan tulokseen ja jonka perusteella kyseistä toimijaa
voi ylistää, moittia tai sanktioida. Tämän tarkempaa määritelmää ei ole
tarkoituksenmukaista tässä vaiheessa antaa, sillä moraalisen vastuun määritteleminen on
yksi tämän tutkielman keskeisistä päämääristä. Muita käsitteen 'vastuu' merkityksiä ovat
muun muassa2:
Juridinen vastuu: Juridiset instituutiot usein määrittävät velvollisuuksia ihmisille,
ja pitävät heitä vastuussa näiden velvollisuuksien täyttämättä jättämisestä
(Williams 2008, luku 3).
Kausaalinen vastuu: Tapahtumat, mukaan lukien ihmisen teot, aiheuttavat muita
tapahtumia; aiheuttaja on kausaalisesti vastuussa seurauksesta (Shiner 1999, 794).
Roolivastuu: Toimija on vastuussa hänen sosiaaliseen rooliinsa (esim. vanhempi,
professori) liittyvien velvollisuuksien suorittamisesta (Shiner 1999, 794).
Vastuun tutkimuksesta filosofian itsenäisenä osa-alueena alettiin puhua vasta 1970-
luvun alussa: Joel Feinberg esitti aiheen tutkimukselle nimeä vastuun teoria (the theory
of responsibility) vuonna 1974 ilmestyneen esseekokoelmansa Doing and deserving
esipuheessa. Vastuuta on ennen tätä tutkittu koko etiikan historian ajan osana etiikan
2Vastuun käsitteen eri käyttöjä (esim. juridinen, rooli- ja kausaalinen vastuu) ovat käsitelleet mm.
Fischer & Ravizza (1998, 1–2), Shiner (1999, 794) ja Gregory Mellema (1988): Individuals, Groups, andShared Moral Responsibility. American University Studies. Series V, Philosophy, Vol. 61. Peter Lang,
New York, 6–7.
5
kokonaisuutta. Läheisimmin vastuu on liittynyt retributiivisen oikeudenmukaisuuden
tutkimukseen, jossa tutkitaan sitä, milloin ja miksi rankaiseminen on oikeutettua.
Normatiivisen etiikan teorioihin vastuu on liittynyt epäsuorasti: deontologisissa
teorioissa vastuu liittyy toimijan velvollisuuksiin ja tahtoon, konsekventialistisissa
teorioissa tekojen seurauksiin, hyve-eettisissä teorioissa toimijan luonteeseen.
Tarkastelen seuraavaksi vastuun, oikeudenmukaisuuden ja hyveiden suhdetta (katso
myös May 1992, 34). Näiden käsitteiden ja niihin liittyvien tutkimusalueiden
keskinäiset yhteydet auttavat ymmärtämään käsitteen ’vastuu’ erilaisia merkityksiä ja
vastuututkimuksen tulosten merkitystä muille etiikan osa-alueille.
Oikeudenmukaisuuden ja oikein toimimisen tutkimuksessa keskeisiä ovat henkilön
velvollisuudet ja se, miten henkilön tulisi toimia, hyveiden tutkimuksessa taas ideaalit.
Vastuu ymmärretään yleisimmin retributiivisen oikeudenmukaisuuden merkityksessä,
omista teoista vastaamisena (joko moraalisesti muille ihmisille ja itselle tai juridisesti
oikeusistuimessa). Retributiivisen oikeudenmukaisuuden voi katsoa sisältävän paitsi
negatiiviset sanktiot ja reaktiot, rankaisemisen ja moittimisen, myös positiiviset sanktiot
ja reaktiot, palkitsemisen ja ylistämisen.
Vastuu liittyy distributiiviseen oikeudenmukaisuuteen ja henkilön moraaliseen
velvollisuuteen toimia oikein vain epäsuorasti, retributiivisen oikeudenmukaisuuden
kautta. Kun toimin tietyllä tavalla, minulla on vastuu teoistani ja niiden seurauksista.
Tämä vastuu teoista ja niiden seurauksista tarkoittaa strawsonilaisesti ymmärrettynä
valmiutta asettua reaktiivisiin asenteellisiin suhteisiin muiden moraalisten toimijoiden
kanssa. Vastuussa pitäminen/oleminen todellistuu näissä suhteissa kuitenkin aina
jälkikäteen, retributiivisesti.
Hyvetutkimuksen yhteydessä käytettynä vastuu taas koskee hyveiden ja ideaalien
mukaan elämistä, sitä, kuka henkilö on, hänen olemustaan ja luonnettaan, eikä vain
hänen tekojansa (’vastuu itsestä’, ’vastuu omasta kehityksestä’). Tämän tyyppinen
vastuu vaikuttaa olevan ensisijaisesti vastuuta itselle omasta olemuksestaan ja
luonteestaan, vaikka hyveet ovatkin ensisijaisesti yhteisöllisesti määräytyneitä.
Deontologisissa teorioissa henkilö on vastuussa vain aikomuksistansa. Jos aiottu
toiminta johtaa ennalta arvaamattomiin seurauksiin, henkilö ei ole moraalisessa
vastuussa näistä seurauksista. Henkilö ei itse asiassa ole vastuussa myöskään aiotuista
6
seurauksista, vaan ainoastaan aikomuksistansa. Myös sellainen tilanne on mahdollinen,
että henkilö on moraalisessa vastuussa pahoista aikomuksistansa, vaikka toiminta
johtikin ei-aiottuihin hyviin seurauksiin.
Utilitaristisissa teorioissa henkilö on vastuussa tekojensa seurauksista. Esimerkiksi R.
M. Hare tunnistaa, että tulevaisuutta on mahdotonta ennustaa, ja siten henkilön tulee
aina toimia siten, että ennustettavissa olevat seuraukset ovat kokonaisuudessaan parhaat
mahdolliset. Tämä ei kuitenkaan poista henkilön vastuuta kaikista tekojensa
seurauksista: henkilö vastaa kaikista seurauksista, ja teon moraalinen arvo määräytyy
täysin seurausten perusteella.
Vastuun tutkimuksen nousu omaksi erilliseksi tutkimusalueekseen liittyy
yhteistoiminnan luonteen ymmärtämisen tarpeeseen ja yhä monimutkaisempien
yhteistoiminnan muotojen syntymiseen ja arkipäiväistymiseen. Vastuun
monimuotoisuus ja vastuun ymmärtämisen haasteet nousevat esiin
yhteistoimintatilanteissa. Tässä tutkielmassa esitellyt Mayn ja Kutzin teoriat ovat osa
Toisen maailmansodan jälkeen alkanutta vastuututkimuksen aaltoa, jonka pioneereja
olivat Hannah Arendt ja Karl Jaspers3 ja jonka keskeisiä teoreetikkoja 1960–1980
luvuilla olivat muun muassa Joel Feinberg, Peter Strawson ja Peter French. Viime
vuosikymmeninä vastuututkimuksen painopiste on siirtynyt yhä enemmän kollektiivisen
vastuun, ryhmien vastuun ja yksilön yhteistoiminnallisen vastuun suuntaan.
Kollektiivisen vastuun korostuminen tutkimuksessa heijastaa sosiaalisesti hyvin
monimutkaiseksi ja monimuotoiseksi muuttuneessa yhteiskunnassa elävien ihmisten
tarvetta ymmärtää omaa vastuutaan itsestään, läheisistään, yhteisöistään ja yhä
useammin koko maailman tulevaisuudesta.
Moraalisen vastuun tutkimuksen perinteessä on erotettavissa kaksi pääsuuntausta,
ansioperusteinen näkemys (merit-based view) ja konsekventalistinen näkemys4.
Ansioperustaisen näkemyksen mukaan toimijan ylistäminen tai paheksuminen on
asianmukainen reaktio jos, ja vain jos, toimija ansaitsee (merits/deserves) kyseisen
reaktion. Konsekventialistisen näkemyksen mukaan ylistäminen tai syyttäminen on
asianmukaista jos, ja vain jos, kyseisen tyyppisestä reaktiosta seuraa todennäköisesti,
että toimija muuttaa käyttäytymistään halutulla tavalla. 1900-luvun loppupuoliskon
vastuuta koskeva tutkimus on keskittynyt ansiokeskeiseen vastuuseen sekä yhden
3Katso Hannah Arendt (2003): Responsibility and Judgment. Schocken Books, New York.; ja KarlJaspers (1947): Die Schuldfrage: ein Beitrag zur deutschen Frage. Artemis, Zürich.
4Nämä suuntaukset rinnastuvat suoraan retributiivisen oikeudenmukaisuuden tutkimuksen suuntauksiin.
7
yhtenäisen moraalisen vastuun käsitteen olemassaolon kyseenalaistamiseen.
Tutkimuksessa on kiinnitetty aiempaa enemmän huomiota vastuussa pitämisen
käytännölle (contra vastuussa oleminen), johon sisältyy viittaus vastuun sosiaaliseen
luonteeseen. (Eshleman 2004, luku 2).
Vastuun yhtenäisen olemuksen kyseenalaistamiseen liittyy myös käsitteellistä
pohdintaa. Perinteisen 'vastuun' (responsibility) käsitteen lisäksi viime vuosikymmenten
aikana on alettu käyttää myös 'tilivelvollisuuden' (accountability) käsitettä5 (Eshleman
2004, luku 2). Näiden kahden käsitteen suhteesta toisiinsa ei ole olemassa vakiintunutta
käsitystä. Christopher Kutz käyttää omassa vastuuteoriassaan käsitettä tilivelvollisuus,
ja esittää, että vastuu tulisi tulkita tilivelvollisuudeksi (Kutz 2000, 17–18). Esitän tässä
tutkielmassa, että vastuun eri muotojen kattava ymmärtäminen edellyttää molempien
käsitteiden käyttöä, ja että käsitteiden käyttöalat ovat keskenään erilaiset6.
2.2 Peter Strawsonin sosiaalinen vastuukäsitys
Peter Strawsonin esitti alun perin vuonna 1962 julkaistussa esseessään ”Freedom and
Resentment” sosiaalisen tulkintansa vastuusta, jolla on ollut suuri merkitys
myöhemmän tutkimuksen kannalta. Strawson korostaa esseessään reaktiivisten
tunteiden asemaa sosiaalisissa suhteissa: ihmisten keskinäiset reaktiiviset tunteet ovat
hänelle vastuullisena, moraalisena toimijana olemisen ja moraaliyhteisön jäsenyyden
edellytys (Strawson 1974, 17). Vastuu on Strawsonin katsannossa reaktiivisten
tunteiden ja asenteiden käyttämistä sosiaalisissa suhteissa (Strawson 1974, 22): jos joku
aiheuttaa minulle vahinkoa, hänen on hyväksyttävä minun häneen kohdistama
paheksuntani; jos hän reagoi paheksuntaani jatkuvasti täysin poikkeavalla tavalla,
minun täytyy ennen pitkää todeta, että hän ei ole kykenevä vastuusuhteisiin: hän ei joko
ole täysin järjissään tai ei muuten osaa tulkita oikein tunteitani ja asenteitani. Kun
5Suomennan käsitteen ’accountability’ tilivelvollisuudeksi kun on tärkeää painottaa vastuun sosiaalista
luonnetta tai tehdä ero ’responsibilityyn’, ja vastuuksi kun merkitys on sama kuin ’responsibilitylla’.
’Accountability’ merkitsee ehkä pikemminkin mahdollisuutta joutua vastaamaan jollekulle jostakin. Sekä
'accountability' että ’responsibility’ voitaisiin suomentaa aina käsitteellä ’vastuu’, mutta eron tekeminen
näiden välillä olisi tällöin tekstissä hankalaa. ’Accountabilityn’ merkitys sisältää viittauksen muihin
ihmisiin, eikä vastuu mielly absoluuttiseksi, vaan vastuuksi muille ihmisille. Termin merkitys on siis
jotain 'vastuun' ja 'tilivelvollisuuden' väliltä. Suomen sanassa 'vastuu' on jonkin verran kristillisiä
konnotaatiota (”vastata synneistään Jumalan edessä”). Kutz kirjoittaa 'accountabilityn' ja 'responsibilityn'
merkityserosta Complicityn sivuilla 17–18 (Kutz 2000a, 17–18).
6Tässä olen samoilla linjoilla kuin Philip Pettit. Katso Pettit 2007, 173–174.
8
keskinäiset reaktiiviset tunteet ja asenteet eivät toimi, ainoaksi vaihtoehdoksi jää
kohdistaa toiseen henkilöön instrumentaalisia asenteita, kohdella häntä moraaliyhteisön
ulkopuolisena toimijana, eläimen kaltaisena (Strawson 1974, 17).
Strawson kääntää vastuun käsitteen päälaelleen: kun aiemmin on hahmotettu vastuussa
pitämisen käytäntö vastuussa olemisen tosiasian avulla, Strawson hahmottaa vastuussa
olemisen tosiasian vastuussa pitämisen käytännön kautta (Eshleman 2004, alaluku 2.1).
Käytännöt ovat Strawsonille tieto-opillisesti ensisijaisia suhteessa moraalikäsitteisiin:
moraalikäsitteiden merkitykset ymmärretään tutkimalla niihin liittyviä käytäntöjä, ja
moraalikäsitteiden merkitys koostuu tyhjentävästi niiden käytöstä näissä käytännöissä
(Strawson 1974, 23)7. Ihmisten asenteiden ja tunteiden verkoston sisällä on tilaa tutkia
sitä, miten asenteet ja tunteet liittyvät toisiinsa, mutta nämä sosiaalisen elämän tosiasiat
eivät tarvitse tai salli minkäänlaista ulkoista perustelua (external justification) (Strawson
1974, 23; Eshleman 2004, alaluku 2.1).
2.3 Mayn teoria vastuusta
Larry Mayn keskeinen teesi teoksessa Sharing Responsibility (1992) on, että ihmisten
tulisi ottaa henkilökohtaista vastuuta paitsi omista teoistaan myös yhteisöissään
tapahtuvista asioista, vaikka he eivät itse olisi olleetkaan suoraan kausaalisesti
vaikuttamassa näiden asioiden tapahtumiseen ja vaikka he eivät edes olisi voineet estää
niiden tapahtumista. Ensi näkemältä Mayn teesi vaikuttaa melko radikaalilta:
perinteisen vastuukäsityksen mukaan yksilö on vastuussa vain tapahtumista, joiden
syntymisessä hänen toiminnallaan on ollut tietoinen kausaalinen rooli. May esittää
vastuun käsitteen laajentamista niin, että henkilö voi olla vastuussa paitsi omista
teoistaan myös asenteistaan, luonteenpiirteistään, yhdessä muiden kanssa
muodostamiensa ryhmien teoista ja yhteisönsä toiminnasta laajassa mielessä.
Tämän alaluvun pääpaino on Mayn teoksissaan The Morality of Groups (1987) ja
Sharing Responsibility (1992) esittämien vastuunäkemysten esittelyssä ja arvioinnissa.
Alaluvussa 2.3.1 kuvaan Mayn teorioiden perustana olevan ihmiskäsitystä, sosiaalista
eksistentialismia, ja alaluvussa 2.3.2 esittelen Mayn strawsonilaisen vastuukäsityksen.
Mayn ihmiskäsityksen tunteminen on välttämätöntä hänen laajan vastuutulkintansa
7”Only by attending to this range of attitudes can we recover from the facts as we know them a sense ofwhat we mean, i.e. of all we mean, when, speaking the language of morals, we speak of desert,responsibility, guilt, condemnation, and justice. But we do recover it from the facts as we know them.We do not have to go beyond them.” (Strawson 1974, 23.) (kursivointi Strawsonin)
9
perustan ymmärtämiseksi. Alaluvussa 2.3.3 esittelen Mayn tulkinnan vastuun ei-
yhteistoiminnallisista muodoista. Alaluvussa 2.3.4 esittelen vastuun yhteistoiminnallisia
muotoja. Luvussa 2.3.5 arvioin Mayn teorian vahvuuksia ja heikkouksia.
2.3.1 Mayn lähtökohta: sosiaalinen eksistentialismi
Mayn käsitys toimivasta subjektista, minästä, perustuu Mayn itsensä mukaan Martin
Heideggerin, Karl Jaspersin ja myöhäisen Jean-Paul Sartren kirjoituksiin. May kutsuu
subjektikäsitystään sosiaaliseksi eksistentialismiksi (social existentialism). Hänen
mukaansa minä on sosiaalinen rakennelma, menneisyyden, yhteisön muokkauksen ja
yksilön itse valitseman käyttäytymisen tulos. Se minä, joka valitsee, on itse yhteisönsä
tuote. Minän on kuitenkin tietyissä rajoissa mahdollista valita, minkä yhteisönsä
vaikutusten alaiseksi se asettuu ja minkälainen minästä kehittyy näiden vaikutusten
seurauksena. Sosiaalinen eksistentialismi eroaa Albert Camusin ja varhaisen Sartren
esittämästä radikaalista eksistentialismista huomioimalla yhteisön keskeisen roolin
minän muodostumisessa. Radikaalissa eksistentialismissa minä nähdään maailmaan
heitettynä yksilön vapaan tahdon ilmentymänä, joka on vapaa rakentamaan itsensä juuri
sellaiseksi kuin haluaa. Molemmat eksistentialismin juonteet korostavat, että ihmisen
vastuun ja vastuussa olemisen tutkimisessa tulee huomioida sekä asenteet että ulkoinen
käyttäytyminen. Vastuun ottaminen silloin kun teoillaan ei voi estää pahan tapahtumista
tarkoittaa itsensä etäännyttämistä pahasta tai vähintään sen hyväksymisestä
pidättäytymistä. (May 1992, 3.)
Mayn kannattama sosiaalisen eksistentialismi ei tarkemmin tarkasteltaessa ole kovin
radikaali lähtökohta vastuun tutkimuksessa. Ihmisen vapaa tahto, ja siihen kuuluva
jatkuvien valintojen tekeminen, on vastuun olemassaolon edellytys. Eksistentialismi
edellä esitetyssä muodossa on oppi joka korostaa ihmisen vapautta muuttaa itseään
sellaiseksi kuin haluaa. Eksistentialismin sosiaalinen muoto on luonteva lähtökohta
vastuun tutkimuksessa, jossa Toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta lähtien on
korostettu ihmisen yhteisöllistä luonnetta ja tutkittu vastuun määräytymistä ryhmissä.
Sosiaalisen eksistentialismin näkökulmasta yhteisön jäsenyys luo yksilölle uusia
mahdollisuuksia mutta myös uusia vastuita (May 1992, 4). Yhteisöllisen ihmisen
vastakohta, ilman yhteisöä elävä ihminen, on tietysti fiktio, mutta vastuun näkökulmasta
yksilöiden toimintaa yksilöinä (contra yhteisön jäseninä) on mahdollista tarkastella
mielekkäästi, aivan kuten 1900-luvulle asti pitkälti on tehtykin. Yksilöiden
10
tarkasteleminen ryhmien ja yhteisöjen jäseninä ja heidän vastuunsa määrittäminen tästä
lähtökohdasta on kuitenkin ainoa mielekäs viitekehys niille tapauksille, joissa
tarkasteltavana on ihmisten yhteistoiminta.
2.3.2 Mayn strawsonilainen vastuukäsitys
Mayn mukaan vastuu on kaikkea muuta kuin yksinkertainen ilmiö. May seuraa Peter
Strawsonia8 vastuun perusluonteen hahmottamisessa, ja pitää siten moraalisten
toimijoiden keskinäisiä (ja sisäisiä) reaktiivisia asenteita vastuun keskeisinä
elementteinä (katso May 1992, 17, 34 ja 38). Hän ottaa omassa teoriassaan huomioon
sekä perinteisen syyttämisen asenteen että vähemmän tutkimuksen keskiössä olleet
häpeän, katumuksen ja moraalisen tahraantumisen tunteet (katso May 1992, 34–35).
Hän laajentaa vastuun käsitteen käyttöalaa henkilön teoista myös asenteisiin,
luonteeseen ja mielentiloihin. Vastuun piiriin kuuluvat Mayn mukaan kaikki ne
päätökset, jotka muovaavat ihmisestä sellaisen kuin hän on ja jotka vaikuttavat siihen,
miten henkilö käyttäytyy maailmassa (May 1992, 17). Vastuu on Maylla olennaisesti
sosiaalinen käsite: vastuu on vastuuta jollekulle toiselle moraaliselle toimijalle. "Ihmiset
eivät ole eristäytyneitä olentoja vaan ryhmien jäseniä, ja näissä ryhmissä ihmisen
valitsemilla teoilla on merkitystä muille ryhmän jäsenille"9 (May 1992, 17; suomennos
kirjoittajan). Vastuun rikkaamman tulkinnan hahmottamisessa keskeistä on ymmärtää,
että toisin kuin juridissävytteinen syyllisyys, joka on päällä–pois-tyyppinen määre,
häpeä, katumus ja tahraantuneisuuden tunne ovat moraalisen vastuun muotoja, joiden
soveltuvuuden alat ovat melko vaikeasti määritettäviä ja jotka ilmenevät eri asteissa
(May 1992, 34).
Vastuun perusluonne on siis sosiaalinen ja tunteisiin ja asenteisiin perustuva.
Strawsonilaisessa viitekehyksessä vastuun määrittämisessä olennaisia ovat oikeutetun
vastuussa pitämisen kriteerit: se, mikä oikeuttaa yhden toimijan syyttämään ja
paheksumaan tai kehumaan toista toimijaa tai oikeuttaa toimijan tuntemaan katumusta.
Nämä kriteerit eivät ole objektiivisia vaan yhteisöjen sisällä määräytyviä. Yhteisöt itse
asiassa osittain rakentuvat jäsenten keskinäiselle vastuussa pitämisen käytännöille ja
yhteisymmärrykselle oikeutetun vastuussa pitämisen kriteereistä. Mikäli joku toimija ei
8Strawson esittää keskeiset teesinsä vastuun luonteesta artikkelissa "Freedom and Resentment". P. F.Strawson (1974): “Freedom and Resentment”. Teoksessa P. F. Strawson (1974): Freedom andResentment and Other Essays. Methuen & Co, London, 1–25.
9”[P]eople are not merely isolated beings, but that they are members of groups in which it matters to othermembers what they choose to do.”
11
ole kykenevä sitoutumaan yhteisiin käytäntöihin, hän lakkaa olemasta moraalinen
toimija ja hänet suljetaan moraalisen yhteisön ulkopuolelle (Strawson 1974, 17).
2.3.3 Ei-yhteistoiminnallinen vastuu
Deontologisten etiikan teorioiden mukaan henkilön teon moraalinen arvo määräytyy
sen mukaan, mikä henkilön aikomus oli tai mitä hän tahtoi. Vaikka teosta seuraisi mitä
vahinkoa, henkilö ei ole moraalisessa vastuussa teon seurauksista jos hän ei tehdessään
tekoa aikonut kyseisiä seurauksia. Utilitarististen teorioiden mukaan henkilön teon
moraalinen arvo määräytyy nimenomaan teon seurausten perusteella. Mayn – kuten
monen muunkaan vastuututkijan – näkemys vastuusta ei seuraa tätä perinteistä
ensisijaisesti hyvään tai oikeaan toimintaan keskittyvien teoriakuntien jakolinjaa
toimijan aikomusten ja toiminnan tulosten välillä. May katsoo vastuun kattavan ihmisen
olemuksen ja toiminnan hyvin laajasti. Ihminen on vastuussa kaikista valinnoistaan,
valintojen motiiveista, seurauksista ja vaikutuksista ympäröivään maailmaan ja
henkilöön itseensä nyt ja tulevaisuudessa (May 1992, 17 ja 34).
Vastuun ydinaluetta – siinä mielessä, että tästä alueesta vallitsee laajin konsensus niin
arkiajattelun kuin vastuun tutkimuksenkin piirissä – on henkilön vastuu hänen omasta
vapaasta tahdostaan tekemistään teoista. Useat tutkijat ovat pyrkineet muotoilemaan
tämän tyyppisen vastuun yksinkertaisia ehtoja. Larry May muotoilee Joel Feinbergiä
seuraten10 ehdot seuraavalla tavalla (May 1992, 15):
i. henkilön käyttäytymisellä oli merkittävä kausaalinen rooli vahingossa
ii. henkilön käyttäytyminen oli jollakin tavalla moitteellista tai moraalisesti
huonoa
iii. käyttäytymisen moitteellinen aspekti oli myös se tai yksi niistä, joiden takia
vahinko aiheutui.
Tällaisessa vastuun kuvauksessa painottuvat kausaalinen suhde toimijan ja vahingon
välillä sekä toimijan käyttäytymisen moitteellisuus. Käyttäytymisen moitteellisuuden
määrittäminen vaatisi luonnollisesti paljon tarkempaa luonnehdintaa, mutta tällä tasolla
luonnehdittunakin pääasia tulee selväksi: toimijaa arvioidaan suhteessa joihinkin
normatiivisiin standardeihin tai velvollisuuksiin.
May käsittelee Sharing Responsibilityssä yhteistoimintatapausta, jossa yksi osallisista
on ollut mukana aiheuttamassa vahinkoa ilman aikomusta osallistua vahingon
10Katso Joel Feinberg (1968): ”Collective Responsibility”. Journal of Philosophy LXV, 222–251.
12
aiheuttamiseen. Mayn mukaan tällaisessa tapauksessa henkilö on vastuussa myös
tekojensa ei-aiotuista seurauksista. Vastuu ei ole kuitenkaan asteeltaan yhtä voimakasta
kuin sellaisessa tapauksessa, jossa henkilö tietoisesti osallistuu vahingon
aiheuttamiseen. (May 1992, 39.)
Toimimatta jättämiseen perustuvasta vastuusta ei ole tutkijoiden keskuudessa yhtä
suurta konsensusta kuin aktiiviseen toimintaan perustuvasta vastuusta. Keskeinen
kysymys omissioihin (tarkoitukselliseen toimimatta jättämiseen) liittyvässä vastuussa
on, mihin henkilön velvollisuus toimia tietyllä tavalla tietyssä tilanteessa perustuu.
Utilitarismin kannattajien mukaan ihmisillä on velvollisuus toimia niin, että kaikkien
toimijoiden yhteenlaskettu hyvä maksimoituu. Tästä periaatteesta seuraa paljon
tilannekohtaisia velvollisuuksia, esimerkiksi velvollisuus auttaa katuojassa makaavaa
tuntematonta loukkaantunutta ihmistä vaikka itsellä olisi kiire kotiin vanhempaansa
odottavien lasten luokse. Bernard Williams on esittänyt kritiikkiä utilitarismia kohtaan
juuri oppiin sisältyvän hyvin laajan valmiiksi määräytyneen velvollisuusmassan takia:
Williamsin mukaan ihmiselämässä ei ole kysymys valmiiksi annettujen velvollisuuksien
täyttämisestä vaan itsensä, omien päämääriensä ja omien hankkeidensa valitsemisesta
(Williams 1973, 116). Utilitaristiseen normatiiviseen etiikkaan perustuvien
velvollisuuksien lisäksi velvollisuuksia voi olla rooliin perustuen. Ihmiset tunnistavat
itseensä kohdistuvia velvollisuuksia joko yleiseen ihmisyyteen perustuen (esim. edellä
kuvattu laupias samarialainen -tyyppinen velvollisuus) tai sosiaaliseen asemaansa tai
rooliinsa perustuen. Mikäli velvollisuus on olemassa ja sitä rikotaan, omissio on
rinnastettavissa aktiiviseen toimintaan, jonka perusteella vastuu määräytyy.
Henkilöt, joilla on sosiaalisesti määrättyyn asemaansa perustuva velvollisuus tehdä
tiettyjä asioita, ovat vastuussa näiden asioiden tekemisestä/tekemättä jättämisestä
tavalla, joka ei päde henkilöihin, joilla ei ole kyseistä velvollisuutta. Tällaisissa
tapauksissa teon tekemättä jättämistä kutsutaan laiminlyönniksi (negligent omission),
joka rinnastuu vastuun kannalta aktiiviseen toimintaan. Esimerkiksi autonmyyjä, joka ei
varoita auton ostajaa auton tietyn tyyppisen käytön vaaroista, voi olla vastuussa niistä
vahingoista, jotka aiheutuvat siitä, että auton ostaja käyttää autoa kyseisellä tavalla,
vaikka myyjä ei aikonut näiden vahinkojen tapahtumista eikä hänen toimintansa
suoraan aiheuttanut kyseisiä vahinkoja. (May 1992, 42–43.)
Samantyyppistä on myös valvovaan asemaan asetetun henkilön vastuu valvonnan
kohteestaan. Jos minut asetetaan valvomaan sinun trukilla ajamistasi, ja annettuani
13
trukin avaimet sinulle lähden pois lastauslaiturin alueelta jättäen sinut yksin, jokainen
aiheuttamasi vahinko on samalla myös vahinko, josta minä olen vastuussa valvovan
asemani kautta (May 1992, 43). Valvojan vastuun kautta voi myös ymmärtää esimiesten
vastuun yrityksissä ja muissa selvärakenteisissa organisaatioissa. Jos esimiehellä on
valta ohjata alaistensa toimintaa – ja usein myös valta valita alaisensa –, hänellä on
myös vastuu alaistensa ja sitä kautta koko johtamansa organisaation toiminnasta.
Suurissa organisaatioissa näitä esimieskerroksia on luonnollisesti useampia. Ylempien
kerrosten esimiehet kantavat vastuuta organisaation monissa kerroksissa toimivien
henkilöiden toiminnasta. Valvojan vastuuseen ei siis liity välitöntä kausaalista yhteyttä
vahinkoon: viimekätisenä vahingon aiheuttajana oli joku muu toimija. Välillinen
kausaalinen yhteys on olemassa: valvojalla oli velvollisuus ohjata ja valvoa valvottavan
toimintaa. Välillinen kausaalinen yhteys on heikompi kuin suora kausaalinen yhteys.
Valvojan vastuu vaikuttaisi olevan luonteeltaan heikompaa kuin toimijan vastuu.
2.3.4 Vastuu yhteistoiminnassa
Alaluvussa 2.3.3 käsittelin yksilön vastuuta omasta toiminnastaan kiinnittämättä
erityistä huomiota inhimillisen toiminnan sosiaaliseen luonteeseen. Vastuun
monimutkaisemmat muodot, joita käsittelen tässä alaluvussa, liittyvät nimenomaan
ihmisten yhteistoimintaan. Mayn tärkeimmät näkemykset ja kontribuutiot
vastuututkimukselle liittyvät yksilön vastuuseen ryhmän jäsenenä ja yhteistoiminnassa
muiden ihmisten kanssa. Esittelen tässä alaluvussa vastuun vahinkoa mahdollisesti
aiheuttavasta toiminnasta, vastuun asenteista ja luonteenpiirteistä, vastuun
kollektiivisesta toimimattomuudesta ja viimeisenä metafyysisen syyllisyyden. Nämä
kaikki ovat Mayn mukaan moraalisen vastuun muotoja, ja kaikkiin muotoihin kuuluvat
olennaisesti ihmisen omat valinnat. Esittelen Mayn yhteistoiminnan teoriaa vasta
myöhemmin, yhteistoimintaa käsittelevän luvun 3 alaluvussa 3.3.
Yksi vastuun muodoista on Mayn mukaan vastuu vahingoista, joita henkilö ei ole
kausaalisesti aiheuttanut, mutta jonka tyyppisen vahingon aiheutumisen riskiä hän on
omalla toiminnallaan nostanut. Esittelen tässä osiossa Mayn esimerkkeinä antamat kaksi
eri tapausta, joita hän pitää olennaisilta piirteiltään samanlaisina: lumenluontitapauksen
ja rasististen asenteiden tapauksen.
Tarkastellaan ensin lumenluontitapausta. Oletetaan, että on henkilö, joka ei puhdista
talonsa edessä olevaa ja omistamaansa osaa julkisesta kävelytiestä lumesta tietäen, että
14
tämä tekemättä jättäminen nostaa jalankulkijoiden liukastumisen ja siitä seuraavan
loukkaantumisen riskiä11. Vaikka henkilö ei aio aiheuttaa vahinkoa, yleisesti ajatellaan,
että hän on vastuussa vahingoista, jotka aiheutuvat riskiä nostavista tekemättä
jättämisistä. May mukaan tällainen vastuu tunnistetaan myös laissa: tietyt riskien ottajat
ovat laillisessa vastuussa heidän varomattomuudestaan aiheutuvista vahingoista, vaikka
vahingot eivät olisikaan aiottuja. (May 1992, 44.)
Tarkastellaan seuraavaksi tapausta, jossa kaksi henkilöä jättää talonsa edessä olevan
kävelytien osan putsaamatta lumesta ja jossa molemmat tietävät, että heidän toimintansa
aiheuttaa normaalia suuremman riskin jalankulkijoille. Tällä kertaa ensimmäisen
henkilön kävelytien osalla tapahtuu onnettomuus, mutta toisen henkilön pätkällä ei.
Tällöin ainoa tekijä, joka erottaa ensimmäisen ja toisen henkilön tapaukset on se, että
ensimmäisellä oli epäonnea ja toisella onnea. Lain edessä ensimmäinen henkilö joutuu
vastaamaan toimistaan, mutta toinen ei, sillä vain ensimmäisen henkilön kävelytien
pätkällä tapahtui vahinko, johon pitää reagoida. Mayn mukaan henkilöiden toiminta oli
kuitenkin moraalisesti arvioituna täysin samanlaista: se, että toinen henkilöistä oli
onnekas, ei ole relevanttia tekojen moraalisen arvon kannalta12. Yksi saattaa olla
juridisessa vastuussa ja suoremmassa moraalisessa vastuussa vahingon uhreille kuin
toinen, mutta kumpaakaan ei Mayn mukaan tulisi vapauttaa teon moraalisesta vastuusta.
(May 1992, 44.)
Mayn väite, että onni on tekojen moraalisen arvon kannalta epärelevanttia, sopii hyvin
yhteen sen hänen käsityksensä kanssa, että henkilön hallinta on olennaista teon vastuun
määrittämisessä hänelle. Hallinnan painottaminen vastuun määrittämisessä on Mayn
mukaan tärkeätä, koska se korostaa oikealla tavalla ihmisen omia valintoja (May 1992,
44–45).
Toinen Mayn Sharing Responsibilityssä esittämistä vastuun muodoista on vastuu
asenteiden perusteella. May katsoo, että ihmisille on tietyissä tapauksissa asianmukaista
11Mayn kuvaama vastuu vahingon riskin nostamisesta muistuttaa paljon Joel Feinbergin artikkelissaan"Collective Responsibility" kuvaamaa "vastuu ei-osallisen moitteellisen teon perusteella"-kategoriaa(liability with noncontributory fault). Katso Joel Feinberg (1968): "Collective Responsibility". Journalof Philosophy LXV, 222–251.
12Mayn näkemys onnen merkityksettömyydestä teon moraalisen arvon ja vastuun kannalta voidaanasettaa kyseenalaiseksi. Esimerkiksi Bernard Williams ja Thomas Nagel ovat väittäneet, että onnellaon merkitystä tekojen moraalisen arvon kannalta. Katso Bernard Williams (1981): Moral Luck.Cambridge University Press, Cambridge.; sekä Thomas Nagel (1993): "Moral Luck". TeoksessaDaniel Statman (toim.) (1993): Moral Luck . State University of New York Press, Albany, 57–71.Edellisiä referoi esimerkiksi Andrew Latus (2008): "Moral Luck". Teoksessa James Fieser & BradleyDowden (toim.) (2008): The Internet Encyclopedia of Philosophy. http://www.iep.utm.edu/ , 8.4.2008.Katso myös alaluvun 2.5.5 pohdinnat syyttämisen käytäntöä koskevista ongelmista.
15
määrittää vastuuta heidän asenteidensa perusteella (May 1992, 5). Vastuun
määrittäminen asenteiden perusteella on Mayn mukaan perustelua tapauksissa, joissa
henkilö jakaa tiettyjä asenteita (esimerkiksi rasistisia asenteita), ja näistä jaetuista
asenteista aiheutuu vahinkoa, jota hän ei kuitenkaan ole itse ollut suoraan
aiheuttamassa. Tämä väite vaikuttaa ensi kuulemalta olevan ristiriidassa perinteisen
vastuukäsityksen kausaalisen yhteyden periaatteen kanssa: ihmisille määritettäisiin
vastuuta tapahtumista, joihin heillä ei ole ollut minkäänlaista kausaalista kontribuutiota.
Mayn sosiaalisen eksistentialismin hengessä toimivat argumentit väitteensä puolesta
ovat seuraavat:
i. tiettyjä henkilön piirteitä, erityisesti tiettyjä asenteita, tulee pitää henkilön
vastuun alaisina vaikka nämä piirteet eivät olisikaan täysin henkilön tahdon
hallinnassa
kohta i pitää paikkansa koska
ii. henkilö voi vaikuttaa itseensä laajemmin kuin yleisesti katsotaan ja
iii. asenteet ja henkilön tietyt piirteet ovat osittain tahdon alaisia ja niitä on
mahdollista tietoisesti muuttaa.
(May 1992, 5–6.)
Mayn mukaan asenteet kuuluvat sellaiseen asioiden luokkaan, joita henkilön voi
kohtuudella odottaa muuttavan kun ymmärretään, että nämä asiat todennäköisesti
aiheuttavat vahinkoa (May 1992, 6). Asenteet ovat enemmän kuin pelkkiä kognitiivisia
tiloja: ne ovat affektiivisia tiloja, jotka johtavat tietyissä olosuhteissa tietynlaiseen
toimintaan (May 1992, 46).
May käyttää esimerkkinään henkilön rasististen asenteiden ja yhteisössä tapahtuvan
rasistisen väkivallan suhdetta. Mayn mukaan henkilö, jolla on rasistisia asenteita, jakaa
vastuun kaikista yhteisössä tehdyistä rasistisista teoista. Väite perustuu siihen, että
rasistinen asenne nostaa vahingon riskiä analogisesti lumen luomatta jättämiseen.
Yksittäisten henkilöiden rasistiset asenteet muodostavat rasistisen ilmapiirin, joka
nostaa rasistisen väkivallan riskiä. Rasistinen ilmapiiri tekee yhteisön jäsenistä
riskinottajia rasistisen väkivallan suhteen. Mayn mukaan rasistisen ilmapiirin luominen
on yhteistoimintaa, joka nostaa vahingon todennäköisyyttä. Tällaisena se on
rinnastettavissa osittain ladatun kuudestilaukeavan revolverin laukaisemiseen kohti
toisia ihmisiä. (May 1992, 46 ja 50.)
16
Mayn esimerkkien ero on se, että lumen luomatta jättäminen ei ole yhteistoimintaa vaan
yksilön toimintaa ja rasististen asenteiden vaikutus ihmisen käyttäytymiseen on
väistämättä yhteistoiminnassa luodun rasistisen ilmapiirin seuraus. Mayn esimerkkien
rinnastaminen vaatii toimiakseen lisäpremissikseen sen, että yksilö on (jollakin tavalla)
vastuussa yhteistoiminnassa luodun ilmapiirin vaikutuksista. Luvussa 3 suoritettavan
yhteistoiminnan muotojen analyysin perusteella yksilö todella on vastuussa
yhteistoiminnassa luodun ilmapiirin seurauksista, joskin heikommalla tavalla kuin oman
toimintansa välittömistä kausaalisista seurauksista. Mayn rinnastus on siis toimiva,
ottaen huomioon aste- ja laatuerot määritettävässä vastuussa.
Mayn näkemys toimijuudesta sosiaalisena ilmiönä on perinteisen individualistisen
toimijuuskäsityksen vastainen. May katsoo, että ihmisen asenteet ja taipumukset
muodostavat kontekstin, jossa ihminen toimii; ja että ihmisten asenteiden ja taipumusten
yhdistelmä yhteisön sisällä muodostaa ilmapiirin, jonka puitteissa yksilöiden
käyttäytyminen tapahtuu. Asenneilmapiiri vaikuttaa yksilöiden käytökseen usein hyvin
voimakkaasti. Kun asenteet otetaan osaksi toimijuutta, yksilön toiminnan tarkastelussa
on syytä ottaa huomioon paitsi yksilön omat asenteet, myös muiden yhteisön jäsenten
asenteet, jotka voivat vaikuttaa toimijan toimintaan. (May 1992, 52.)
May katsoo, että henkilö on vastuussa myös omista luonteenpiirteistään tietyissä
rajoissa. Hänen määritelmänsä mukaan henkilö on vastuussa luonteenpiirteestään, jos
jokin näistä ehdoista täyttyy:
i. henkilöllä on ollut olennainen rooli luonteenpiirteen kehittymisessä
ii. henkilö on ollut tietoinen luonteenpiirteestä ja siitä, mitä piirteen
muuttamiseksi olisi mahdollista tehdä, mutta ei ole muuttanut piirrettä
iii. henkilö on ollut tietoinen piirteestä ja sitä tukevista tavoista mutta ei ole
laatinut suunnitelmaa tapojensa muuttamiseksi.
(May 1992, 62–63, 70.)
Tämän määrittelyn mukaan on tilanteita, joissa ihminen on vastuussa toiminnastaan,
vaikka ei nykyhetkellä pysty toimimaan toisella tavalla. Tämä ei Mayn mukaan
kuitenkaan irrota vastuun käsitettä ihmisen tekemistä valinnoista. Ihminen on valinnut
menneisyydessä omia luonteenpiirteitään ja tapojaan ja on kykenevä muokkaamaan
itseään toisenlaiseksi tulevia tilanteita varten. (May 1992, 70.)
17
May käsittelee myös kollektiivista toimimattomuutta vastuun perustana. May jakaa
kollektiivien vastuun kannalta relevantit toimimattomuustilanteet kahteen ryhmään
(May 1992, 107):
i. Kollektiivinen omissio (collective omission): Ryhmä valitsi toimimattomuuden
oman aktiivisen valintansa kautta.
ii. Kollektiivinen toimimattomuus (collective inaction): Ihmiset eivät ryhmänä
valinneet omissiota, mutta olisivat voineet toimia ryhmässä vahingon
estämiseksi.
Mayn mukaan kollektiivinen omissio johtaa kollektiiviseen vastuuseen, mutta myös
kollektiivinen toimimattomuus mahdollistaa kollektiivisen vastuun (May 1992, 108).
Samasta tilanteesta voi seurata molemmissa tapauksissa myös yksilöllistä vastuuta (May
1992, 107). Kollektiivisen toimimattomuuden tapauksessa olennainen kysymys tietyn
ihmisjoukon vastuun kannalta on, olisivatko he voineet muodostaa ryhmän, joka olisi
voinut estää vahingon (May 1992, 108). Tähän kontrafaktuaaliseen kysymykseen on
usein tosiasiassa hyvin vaikea vastata: vastaukseen vaikuttavat monet tilannetekijät,
esimerkiksi mahdollisen vahingon laatu, vahingon estämiseen vaadittavan
yhteistoiminnan monimutkaisuus, käytettävissä oleva aika ja mahdollisen ryhmän
(putative group) jäsenten johtajuus- ja organisointitaidot.
Mayn mukaan kollektiivisessa toimimattomuustilanteessa yksilöllinen vastuu tulee
jakaa mahdolliseen ryhmään kuuluville yksilöille siinä suhteessa, mikä henkilöiden
rooli vahingon estämisessä olisi ollut (May 1992, 106). Kollektiivisen vastuun kannalta
toimimatta jättävä taho tilanteessa on mahdollinen ryhmä, eräänlainen kollektiivi, joka
olisi voinut estää vahingon. Vastuu tilanteessa, jossa ryhmää ei saada organisoitua
vahingon estämiseksi, määritetään jaetusti mahdolliseen ryhmään kuuluville yksilöille
heidän mahdollisen ryhmän rooliensa suhteessa: johtamistehtäviin kykenevät ja niissä
mahdollisesti toimivat henkilöt ovat enemmän vastuussa ryhmän kokoamatta jäämisestä
(ja siten vahingon estämisen laiminlyönnistä) kuin vähemmän organisointikykyiset
yksilöt (May 1992, 114). Vastuu kollektiivisen toimimattomuuden perusteella on siis
yleensä luonteeltaan sekä kollektiivista että yksilöllistä.
Viimeinen Mayn yhteistoiminnallisen vastuun muodoista on metafyysinen syyllisyys.
May katsoo, että Karl Jaspers teki toisen maailmansodan jälkeisissä vastuuta ja
saksalaisten sodanjälkeistä syyllisyyttä käsittelevissä kirjoituksissaan13 merkittävää
työtä vastuuseen liittyen. Jaspersin yksi tärkeä kontribuutio oli Mayn näkemyksen
13Katso Karl Jaspers (1947): Die Schuldfrage: ein Beitrag zur deutschen Frage. Artemis, Zürich.; ja(1979): Die Schuldfrage Für Völkermord gibt es keine Verjährung. Piper, München.
18
mukaan sellaisen syyllisyyden tutkiminen, joka ei perustu siihen, mitä henkilö on
tehnyt, vaan siihen, mitä henkilö on (May 1992, 146). Jälkimmäistä syyllisyyden
tyyppiä Jaspers kutsuu nimellä metafyysinen syyllisyys (metaphysical guilt).
Metafyysinen syyllisyys on Jaspersille koko ihmiskunnan keskinäiseen solidaarisuuteen
perustuvaa yhden henkilön syyllisyyttä muiden ihmisten teoista, joka on erityisen
painavaa jos nämä teot tapahtuivat henkilön läsnä ollessa tai jos hän muuten oli
tietoinen niistä (May 1992, 147). Tämä syyllisyys painaa jokaista murhan todistajana
ollutta todistajaa, jos tämä ei tehnyt kaikkeansa murhan estämiseksi (May 1992, 147).
May rakentaa oman metafyysisen syyllisyyden käsitteensä Jaspersin hengessä mutta
omalla tavallaan. Hän pitää kiinni sosiaalisen eksistentialismin ihmisen valintoihin
keskittyvästä näkemyksestä ja väittää metafyysisen syyllisyyden löytävän perustansa
siitä, että henkilö olisi voinut reagoida mutta ei reagoinut tietyllä tavalla kun hän kohtasi
ryhmätoveriensa aiheuttamat vahingot (May 1992, 147). Ihminen tuntee metafyysistä
syyllisyyttä kun hän ei tee mitään estääkseen vahingon aiheutumisen tai vähintään
ilmaise, että ei hyväksy vahinkojen aiheuttamista (May 1992, 147–148). Vaikka
henkilöllä ei joskus ole mahdollisuutta estää ryhmän aiheuttamaa vahinkoa, hänellä on
aina asenteensa valitsemisen ja ilmaisemisen kautta mahdollisuus etäännyttää itseään
vahingon tekijöistä ja itse vahingosta (May 1992, 148). ”Kun ihminen muuttaa
asennoitumistaan maailmaa kohtaan, hän muuttaa myös itseään”14 (May 1992, 149;
sitaatin suomennos kirjoittajan). Ne ihmiset, jotka eivät vastaa yhteisöjensä aiheuttamiin
vahinkoihin muuttamalla asenteitaan, jakavat moraalista vastuuta, vaikkakaan eivät
moraalista syyllisyyttä, näistä vahingoista (May 1992, 149). Mayn mukaan häpeä ja
tahraantumisen tunne ovat ne tunteet, jotka läheisimmin liittyvät metafyysiseen
syyllisyyteen (May 1992, 149).
May katsoo Jean-Paul Sartren käsittelevän näitä samoja asioista kirjoittaessaan
aitoudesta ja epäaitoudesta. Mayn mukaan Sartren kuvaama epäaitous sisältää henkilön
epäonnistumisen itsensä näkemisessä vastuussa siitä, mitä hän on (May 1992, 150).
Mayn tulkinnan mukaan Sartre katsoo tämän olevan vika luonteessa, eräänlaista
pelkuruutta (May 1992, 150). Sartren mukaan aito ihminen kohtaa omat vikansa ja
puutteensa sekä muiden yhteisönsä jäsenien viat ja puutteet suoraan ja rohkeasti, pitäen
itseään ainakin osittain vastuullisena niistä (May 1992, 150).
14”And by changing one’s stance toward the world, one changes oneself.”
19
Mikä sitten on ryhmän aiheuttamiin vahinkoihin kohdistuvan kielteisen asenteen
omaksumisen ja ilmaisemisen suhde moraaliseen vastuuseen ja metafyysiseen
syyllisyyteen? Vapauttaako kielteinen asenne henkilön vastuusta ja syyllisyydestä tai
vähentääkö se vastuuta ja syyllisyyttä? Mayn seuraavat lauseet viittaavat siihen, että
alistuvan, hiljaisesti hyväksyvän asenteen ottaminen tekee henkilön vastuulliseksi
vahingoista:Jos me vain passiivisesti hyväksymme epäoikeudenmukaisuudet, silloin me valitsemme niihin
mukautumisen. Tämä tekee meidät sekä metafyysisesti syyllisiksi että moraalisesti vastuullisiksi,
vaikkakaan ei välttämättä moraalisesti syyllisiksi, näistä epäoikeudenmukaisuuksista.15 (May
1992, 151; suomennos kirjoittajan.)
Vaikuttaa siis siltä, että Mayn mukaan epäoikeudenmukaisuuksien vastustaminen omien
mahdollisuuksien puitteissa vapauttaa henkilön metafyysisestä syyllisyydestä ja
vastuusta. Tässäkin May pitää kiinni henkilön omista valinnoista vastuun perustana.
Mayn mukaan vastuussa olemiseen ei siis aina liity moraalista syyllisyyttä. Moraaliseen
syyllisyyteen (moral guilt) kuuluu se, että henkilö on ansainnut itseensä kohdistuvat
syytökset (May 1992, 146). Vastuun vahvoihin muotoihin liittyy moraalinen syyllisyys,
mutta toisiin, heikompiin muotoihin ei liity moraalista syyllisyyttä vaan muita asenteita
ja tunteita kuten häpeää, katumusta ja tahraantumisen tunnetta. Metafyysinen syyllisyys
perustuu Maylla ryhmän jäsenyyteen, henkilön mahdollisuuteen vaikuttaa ryhmän
sisällä toimintaan ja asenneilmapiiriin sekä henkilön luovuttamattomaan
mahdollisuuteen valita asenteensa ryhmänsä toimintaa kohtaa (May 1992, 147–148).
Mayn mukaan syyllisyyden tai vastuun tunteminen on usein soveliaampaa kuin se, että
henkilöä pidetään syyllisenä johonkin tekoon tai vastuussa jostakin teosta (May 1992,
51). Metafyysisen syyllisyyden tarkempi tarkastelu edellyttää erityyppisten ryhmien
analysoimista ja metafyysisen syyllisyyden soveltuvuuden tutkimista erilaisien
kollektiivityyppien tapauksessa. Tätä teen luvussa 3.
2.3.5 Mayn työn arviointia
Larry Mayn kuvaamista vastuun muodoista useat vastaavat arkikokemustamme;
esimerkiksi mahdollisesti vahinkoa aiheuttavan toiminnan ja omien asenteiden ja
luonteenpiirteiden kohdalla May tarjoaa tutkijoille käyttökelpoisia teoreettisia työkaluja
moraalisen vastuun monimutkaisen luonteen hahmottamiseen. Eräät Mayn vastuun
muodoista ovat kuitenkin hyvin kiistanalaisia. Erityisesti metafyysinen syyllisyys ja
15”If we merely passively accept injustices, then we choose to align ourselves with them. This is whatmakes us both metaphysically guilty and morally responsible, although not necessarily morally guilty,for these injustices.”
20
kollektiivinen toimimattomuuteen liittyvä vastuu eivät Mayn esittämässä muodossa ole
muuhun teoreettiseen työhön ehjästi liittyviä kokonaisuuksia. Mayn
yhteistoiminnallisen vastuun muotojen arviointi edellyttää hänen yhteistoiminnan
teoriansa tarkempaa tarkastelua. Kollektiiviseen toimimattomuuteen liittyvä vastuu ja
erityisesti mahdollisten ryhmien (putative groups) muodostaminen vaativat
perustakseen koherentin teorian yhteistoiminnan luonteesta ja mahdollisten ryhmien
ontologisesta asemasta. Metafyysinen syyllisyyden kohdalla lisää työtä tarvitaan ilmiön
sosiaalisen luonteen parissa: millä tavalla metafyysinen syyllisyys liittyy muiden
ihmisten asenteisiin jotakin ryhmää tai yksilöä kohtaan ja missä määrin se on yksilön
sisäinen ilmiö? Pyrin arvioimaan Mayn esittämän vastuukäsityksen soveltuvuusalaa
ensin alaluvussa 2.7 ja lopulta luvussa 4 tutkittuani ensin luvussa 3 yhteistoiminnan
luonnetta ja muotoja.
Mayn työn ehkä suurin ansio on vastuun monimuotoisuuden kuvaaminen ja vastuuseen
liittyvien tunteiden ja asenteiden kirjon esiin tuominen. Ei ole vain yhden tyyppistä
vastuuta, jossa ollaan tai ei olla, vaan vastuulla on oma erittäin kirjava ihmisten
sosiaalisiin suhteisiin ja yhteisöihin sisään rakennettu maantieteensä.
2.4 Kutzin teoria vastuusta
Christopher Kutz esittää kirjassaan Complicity: Ethics and Law for a Collective Age
(2000) sosiaalisen tulkinnan vastuusta. Kutz pyrkii laajentamaan vastuuta koskevaa
käsitteistöämme koskemaan ihmistä sosiaalisena toimijana, osana ryhmiä ja suhteessa
toisiin ihmisiin. Kutz itse nimittää näkemystään relationaaliseksi ja positionaaliseksi
käsitykseksi tilivelvollisuudesta (a relational and positional conception of
accountability) (Kutz 2000a, 10). Kutzin peruskäsitteet ovat tilivelvollisuus
(accountability), osallisuus (complicity) ja osallistuminen (participation). Kutzin
näkemys on sosiaalisten suhteiden painottamisessaan hengeltään strawsonilainen.
Tarkastelen tässä alaluvussa Kutzin Complicityssa esittämää vastuutulkintaa.
Alaluvussa 2.4.1 esittelen Kutzin kritiikkiä perinteistä vastuumallia kohtaan. Alaluvussa
2.4.2 tarkastelen vastuun perusteita Kutzin teoriassa ja alaluvussa 2.4.3 esittelen Kutzin
näkemyksen sosiaalisen, moraalisen ja juridisen vastuun suhteista. Lopuksi esitän
arvioni Kutzin vastuunäkemyksen vahvuudesta.
21
2.4.1 Terveen järjen vastuukäsitys ja Kutzin kritiikki
Kutzin näkemyksestä saa hyvän kuvan seuraamalla hänen 'terveen järjen
vastuukäsitystä' kohtaan esittämäänsä kritiikkiä. Kutz katsoo, että terveen järjen
vastuukäsitykseen kuuluvat olennaisesti seuraavat vastuun määrittämisen periaatteet:
1) Yksilön vaikutuksen periaate (Individual Difference Principle): Olen vastuussa
vahingosta vain, jos jokin, mitä tein, vaikutti vahingon tapahtumiseen. Jos
sama vahinko olisi tapahtunut riippumatta siitä, mitä tein, en voi olla vastuussa
siitä.
2) Hallinnan periaate (Control Principle): Olen vastuussa vain tapahtumista,
joihin minulla on valtaa, ja joiden tapahtumisen olisin voinut estää.
3) Autonomian periaate (Autonomy Principle): En ole vastuussa toisen toimijan
aiheuttamasta vahingosta, paitsi jos olen suostutellut tai pakottanut toimijan
tekoon.
(Kutz 2000a, 3.)
Kutzin mukaan nämä kolme periaatetta yhdessä muodostavat individualistisen
käsityksen vastuusta. Käsitys on individualistinen kolmella tavalla: siinä subjekti on
yksilöllinen moraalinen toimija; sen objekti, vahinko, josta subjektia paheksutaan, on
määritettävissä yksin subjektille; ja sen perusta, subjektin vastuussa pitämisen syy,
koostuu ensisijaisesti subjektia koskevista tosiasioista, kuten hänen kausaalisesta
vaikutuksestaan vahinkoon ja aikomustensa sisällöstä. (Kutz 2000a, 4.)
Kutz katsoo individualistisen vastuukäsityksen kumpuavan länsimaisesta
individualismin perinteestä. Individualistinen objekti ja perusta heijastavat hänen
mukaansa sitoumusta evaluatiiviseen solipsismiin, jossa on relationaalinen ja
kausaalinen elementti. Relationaalinen elementti tarkoittaa sitä, että vastuun
määrittämisessä ei viitata toimijan ja muiden ihmisten suhteiden laatuun, esimerkiksi
siihen, ovatko tapahtuman piirissä olevat ihmiset kanssatoimijoita, uhreja vai sivullisia.
Arviointi tapahtuu yksinomaan tahdon sisällön ja toiminnan vaikutusten perusteella
sekä näiden suhteuttamisella yleisluontoisiin normatiivisiin standardeihin. Toisten
toimintaan ja siihen, miten he olisivat oikeutettuja vastaamaan toimijan toimintaan, ei
kiinnitetä mitään huomiota. Kantin esittämä tulkinta murhaajalle valehtelemisesta oli
tässä mielessä solipsistinen: erityinen luottamussuhde henkilön ja hänen ystävänsä
välillä sekä opportunismi murhaajan ja henkilön välillä eivät vaikuttaneet millään
tavalla valheen sallittavuuteen. Kausaalinen elementti taas tarkoittaa, että yksilö ei ole
22
vastuussa niistä asiaintiloista, joihin yksilöllä ei ole ollut havaittavaa vaikutusta16.
Kausaalinen vaikutus, joka on usean teon yhteisvaikutusta, mutta joka ei riipu
yhdestäkään yksittäisestä teosta, jää tällöin huomioimatta yksilöllisen vastuun
arvioinnissa. (Kutz 2000a, 4–5.)
Vastuujärjestelmän tehtävä on ylläpitää moraaliyhteisöämme ja sen sisäisiä sosiaalisia
suhteita; evaluatiivinen solipsismi aiheuttaa ongelmia niin kutsutuissa minä–me-
tilanteissa, joissa minä osallistun meidän toimintaamme, josta aiheutuu vahinkoa, mutta
josta minä en ole vastuussa osallistumiseni merkityksettömyyden takia (Kutz 2000a, 5).
Tietynlaisissa yhteistoimintatilanteissa (esim. koko maapallon ihmisten vaikutus
otsonikerroksen ohentumiseen, mikä aiheuttaa syöpää ihmisille tietyissä osissa
maailmaa) yksilön rooli kollektiivin osana katoaa, mutta vain yksilön näkökulmasta
katsottuna: vahingon uhrien näkökulmasta vahingon aiheuttanut kollektiivi on helposti
tunnistettavissa (Kutz 2000a, 6–7). Avaan Kutzin analyysiä tällaisista
yhteistoimintatilanteista tarkemmin alaluvussa 3.4.
Kutzin vastaus evaluatiivisen solipsismin puutteisiin on osallistumiseen perustuva
sosiaalinen käsitys vastuusta. Hän haluaa ottaa vastuuta määriteltäessä huomioon
kaikkien vahinkoa ympäröiviin tapahtumiin osallistujien näkökulmat ja suhteet
toisiinsa. Toimijan aikomusten, toiminnan seurausten ja toimijan luonteen merkitys
vastuuta määritettäessä vaihtelee näkökulmasta toiseen. (Kutz 2000a, 9–10.)
Vastuuseen liittyvät kiinteästi oikeutetut reaktiot (warranted responses), toimijaan
kohdistetut tunteet, asenteet, sanktiot ja vaatimukset. Millekään vahingolle ei ole
olemassa yhtä oikeaa oikeutettua reaktiota, vaan reaktioiden oikeutus riippuu aina
henkilöiden välisestä suhteesta ja olosuhteista. Reaktio on oikeutettu jos se on
vallitsevien moraalisten ja sosiaalisten normien sallima tai vaatima. Itsensä pitäminen
vastuussa ilmenee reaktioille alttiiksi asettumisena. (Kutz 2000a, 19–20.)
Tietyissä yhteistoimintarakenteissa vastuun määrittämisen perustat muuttuvat verrattuna
aiemmin esiteltyihin kolmeen 'terveen järjen' periaatteeseen. Yksilölliset vaikutukset
ovat taka-alalla kun tarkastellaan meidän toimintamme vaikutuksia. Hallinnan
periaatetta tulee yhteistoiminnassa soveltaa minun ominaisuuksieni sijaan meidän
16Tekojen kausaalisten vaikutuksien ja vastuun suhteeseen yhteistoimintatilanteissa liittyvistäparadokseista on kirjoittanut Derek Parfit teoksensa Reasons and Persons (1986) luvussa 3 ”FiveMistakes in Moral Mathematics”.
23
kollektiivisiin suunnitelmiimme ja kykyihimme. Autonomian periaate ei päde
yhteistoimintakontekstissa. (Kutz 2000a, 12.)
2.4.2 Vastuun perustat: käyttäytyminen, seuraukset ja luonne
Vastuun perustat ovat Kutzin mukaan käyttäytyminen (conduct), seuraukset
(consequences) ja luonne (character) (Kutz 2000a, 26). Esittelen tässä kunkin perustan
erikseen.
Käyttäytymisen oikeuttama vastuu. Henkilö katsoo usein olevansa vastuussa omasta
käyttäytymisestään muita kohtaan riippumatta toiminnan seurauksista. Moitteellinen
käyttäytyminen usein liittyy vahingon riskin aiheuttamiseen tai nostamiseen.
Ensimmäisen persoonan näkökulmasta paradigmaattinen seuraus mahdollisesti
vahingollisesta käyttäytymisestä on syyllisyys, usein myös häpeä. Toisen persoonan
reaktioihin sisältyvät muun muassa syyllistäminen, paheksuminen, anteeksianto ja
koston vannominen. Sivullisten reaktioita ovat tyypillisesti paheksuminen,
syyllistäminen ja selityksien tarjoaminen. Hyvän käytöksen seurauksia ovat tyypillisesti
ylpeys (1. p.), kiitollisuus (2. p.) ja ihailu (3. p.). (Kutz 2000a, 26–27.)
Seurausten oikeuttama vastuu. Jossakin tapauksissa pelkkä toimijan kausaalinen yhteys
vahinkoon voi oikeuttaa muiden vahinkoon sidoksissa olevien henkilöiden reaktioita,
vaikka hänen käyttäytymisensä olisi täysin moitteetonta. Teon seurauksiin perustuvassa
vastuussa on räikeä epäsymmetria toimijan ja teon uhrien sekä sivullisten näkökulmien
välillä: toimija syyttää ja paheksuu usein itseänsä teosta, jolla oli tarkoittamattomia
pahoja seurauksia, kun taas uhrit ja sivulliset kiinnittävät niihin tällaisessa tapauksessa
vähemmän huomiota. Tätä ilmiötä kutsutaan nimellä toimijakatumus (agent-regret).
Toimija katuu kausaalista rooliansa vaikka hänen käyttäytymisensä ja aikomuksensa
olisivat kaikkien mielestä olleet moitteettomia. Toisaalta joissakin tilanteissa toimija
kiinnittää huomion hyviin aikomuksiinsa ja uhri korostaa ei-aiottuja huonoja seurauksia.
(Kutz 2000a, 38–39 ja 10.)
Seurausten huomioimisen epäsymmetriasta seuraa myös tekojen perusteella
suoritettavia korvauksia ja tekojen sovittamista koskeva epäsymmetria. Uhrille voi olla
merkityksetöntä, mistä korvaus tulee, mutta teon aiheuttajalle se, että hän saa suorittaa
korvauksen, on usein tärkeää. Anteeksipyynnön voi suorittaa vain teon aiheuttaja, ei
kukaan muu. Vain uhri voi antaa anteeksi ja vaatia korvausta. (Kutz 2000a, 32, 41–42.)
24
Luonteen oikeuttama vastuu. Toimijan luonne voi toimia perustana vastuun
määrittämiselle, ja myös sen lieventämiselle tai koventamiselle. Tällaisen vastuun
määrittäminen ei perustu mihinkään kausaaliseen tai asenteelliseen yhteyteen toimijan
ja vahingon välillä, vaan arvioija liittää vahingon toimijaan siksi, että vahinko ilmentää
tai symboloi jotakin ajan yli jatkuvaa piirrettä toimijassa. Kutzin mukaan reaktio
toimijaa kohtaan voi olla oikeutettu jos arvioijalla on syytä arvioida, että toimija olisi
hyväksynyt vahingon tai tukenut vahinkoa oikeissa olosuhteissa. (Kutz 2000a, 42–43.)
Luonteeseen perustuva vastuu on ainoa tapa pystyä selittämään sijaishäpeän ja -
syyllisyyden (vicarious shame and guilt) tunteet. Tähän vastuukategoriaan kuuluu
vastuun ottaminen ryhmän jäsenyyden perusteella silloin kun toimija itse ei
tarkoituksellisesti osallistu ryhmän yhteistoimintaan: Vieraassa maassa henkilö piilottaa
häveten oman matkaoppaansa kuullessaan äänekkään turistin puhuvan typeryyksiä
julkisesti. Saksalaiset, kansalaisuutensa perusteella, kantavat yhä vastuuta Toisen
maailmansodan tapahtumista ja järjestävät holokaustin uhreille hyvitystä heidän
kokemistaan kärsimyksistä. Kontrafaktuaalinen syyllisyys on toinen tähän liittyvä ilmiö:
amerikkalaiset Vietnamissa palvelleet sotilaat tuntevat syyllisyyttä sodan aikana
tehdyistä julmuuksista, vaikka heillä ei itsellään ollut mitään kausaalista yhteyttä niihin;
kysymys on siitä, että he tunnistavat julmuuksia suorittaneissa tovereissaan jonkin
ihmisyyden piirteen, jonka he uskovat jakavansa ja jonka perusteella hekin olisivat
saattaneet päätyä suorittamaan julmuuksia. Toinen Kutzin antama esimerkki on sen
selviäminen, että henkilön saama stipendi on peräisin julmalta imperialistilta, joka on
ansainnut omaisuutensa hyväksikäyttämällä siirtomaiden kansalaisia. Stipendin saajalla
ei ole mitään kausaalista yhteyttä vahinkoihin, mutta hän tuntee syyllisyyttä asiasta.
Kysymys on Kutzin mukaan siitä luonteenpiirteestä, että suostuu olemaan tekemisissä
moraalisesti arveluttavien asioiden kanssa. (Kutz 2000a, 43–46.)
Kutzin vastuun perusteet ovat hänen näkemyksensä mukaan hyvin lähellä Strawsonin
(1974) "Freedom and Resentment"-artikkelissa esittämiä perusteita. Kutzin mukaan
Strawsonilla reaktiivisten tunteiden perustana toimivat uskomukset toisen toimijan
asenteista tai tahdon laadusta (quality of will), ei niinkään toiminnan seurauksista.
Kutzin mukaan olennainen huomio, jota Strawson ei eksplisiittisesti esitä, on, että
taipumuksemme olla ilmaisematta reaktiivisia asenteita ei-vastuullisille toimijoille ei
selity täysin heidän tahtonsa laatuna, vaan myös välisemme suhteen laatuna. Me emme
25
näe heitä vastuullisina toimijoina vaan ymmärtämisen, hoitamisen tai kouluttamisen
kohteina. (Kutz 2000a, 27–28.)
Kutz nostaa kognitiiviset moraaliset kriteerit yleisinhimillistä perussuhdetta
konstituoivaan asemaan; perustasolla tarkoitetaan osapuolten kykyä asettua keskinäisiin
reaktiiviseen tunne- ja asennesuhteisiin. Etiikan perinteiset deontologiset ja utilitaristiset
teoriat ovat ansioituneita näiden keiden tahansa kahden ihmisen välisiä suhteita
säätelevien kriteerien tutkimisessa. Yleisinhimillisen perussuhteen piiriin kuuluvat
toimijat määrittyvät siksi joukoksi ihmisiä, jotka ovat potentiaalisia osapuolia
lähempiin, merkityksellisiin, vastavuoroisiin reaktiivisiin asenteisiin ja tunteisiin
perustuviin suhteisiin. Perussuhde on ihmisten välisten suhteiden minimalistinen
pohjataso, jonka päälle on mahdollista rakentaa erityisiä suhteita tiettyjen ihmisten
kanssa. Näissä erityissuhteissa keskinäinen luottamus ja välittäminen ovat usein
määrittelevämpiä kuin esimerkiksi kategorisen imperatiivin soveltaminen. (Kutz 2000a,
30–31.)
2.4.3 Sosiaalinen, moraalinen ja juridinen vastuu
Kutz näkee vastuun yhtenä olennaisista yhteisöä ylläpitävistä sosiaalisista käytännöistä
(Kutz 2000a, 10, 254), ja pyrkii kuvaamaan vastuujärjestelmään kuuluvia käytäntöjä,
uskomuksia ja instituutioita niiden sosiaalisten funktioiden kautta (Kutz 2000a, 14).
Vastuujärjestelmän päämäärä on ylläpitää niitä ihmisten välisiä suhteita, jotka tekevät
elämästämme hyvän ja elämisen arvoisen (Kutz 2000a, 254). Moraalijärjestelmän
suojaamat intressit ovat Kutzin mukaan länsimaissa toimijoiden itsemääräämisoikeus,
hyvinvointi, omaisuuden ja henkilön koskemattomuus ja tasapuolinen kohtelu (fair
consideration) (Kutz 2000a, 26).
Kutz näkee moraalijärjestelmän hyvin samantyyppisenä kuin sosiaalisen ja juridisen
vastuun järjestelmät (Kutz 2000a, 20–21). Nämä kolme järjestelmää ovat osittain
päällekkäisiä (Kutz 2000a, 21). Niistä on hyvä huomata myös, että kaikki vastuun
muodot ovat samalla tavalla relationaalisia ja positionaalisia (Kutz 2000a, 21).
Sosiaalisen vastuun piiriin kuuluu vastuu sellaisista vahingoista, joiden ensisijainen
arvioinnin perusta ei ole moraalinen: etikettisäännöt ja erittäin läheisten ihmisten
välinen luottamussuhde kuuluvat sosiaalisen vastuun alueeseen (Kutz 2000a, 20).
Moraalisen vastuun funktio on erityisten sosiaalisten suhteiden mahdollistaminen.
Juridisen vastuun ja yleisen moraalisen vastuun funktio on ylläpitää sitä
26
toimintaympäristöä, jossa erityiset sosiaaliset suhteet mahdollisia – yhteiskuntaa (Kutz
2000a, 61).
Suurin osa arkipäiväisistä moraalisista suhteista on hyvin määriteltyjä roolien välisiä
suhteita: kollegojen, ostajien ja myyjien, esimiesten ja alaisten, vanhempien ja lasten
suhteita. Näihin suhteisiin liittyviä moraalisia häiriöitä voidaan kuvata ainoastaan
viittaamalla henkilöiden rooleihin ja niiden suhteeseen. Abstraktilla moraalilla on
arjessa hyvin pieni osa. Moraalisen tason vaihtelut jäljittelevät sosiaalisen tason
vaihteluita, ehkä jopa supervenoivat niiden päällä. (Kutz 2000a, 25.)
Kutz kiistää näkemyksensä olevan konsekventialistinen teoria vastuusta, vaikka hän
tuokin voimakkaasti esiin vastuujärjestelmän ylläpitämät intressit. Hän ei katso, että
sosiaalisten käytäntöjen tehtävä olisi maksimoida kokonaishyvinvointia vaan ylläpitää
yksilöiden välisiä sosiaalisia suhteita, joiden ansiosta elämä on elämisen arvoista ja
hyvää. Tärkein ero konsekventialismiin on, että Kutzin teoriassa suhde teon ja siihen
liittyvän reaktion välillä on sisäinen, orgaaninen, kun niiden suhde
konsekventialistisissa teorioissa on kontingentti. Kutzin kritiikki konsekventialismia
kohtaan onkin, että se ei attribuoi toimijoiden ja vahinkojen välille oikeanlaista
suhdetta. Konsekventialismissa ei anneta itsenäistä asemaa väärin tekemiselle, mutta
väärin tekemisen tutkiminen on koko vastuun tutkimisen ydinasia. Vaikka
konsekventialistinen teoria onnistuisikin antamaan objektiivisen perustan moraalisille
käytännöille, se ei luonteestaan johtuen koskaan pystyisi selittämään käytäntöjen
merkitystä osallistujien näkökulmasta. Konsekventialistisesti vastuuta pohtiva ihminen
ottaa objektiivisen, välineellisen asenteen muihin toimijoihin; tällainen asenne on vieras
yksittäisen toimijan näkökulmalle ihmisen elämään kuuluvissa moninaisissa
sosiaalisissa suhteissa. (Kutz 2000a, 53–55.)
2.4.4 Kutzin teorian arviointia
Kutzin teorian keskeinen anti on vastuun relationaalisen ja positionaalisen luonteen
esiin nostaminen ja vastuun perusteiden erittely. Toimijan käyttäytymisen ja tekojen
seurausten oikeuttamaa vastuuta tulee tarkastella ottaen huomioon toimijoiden roolit ja
erityiset sosiaaliset suhteet muihin toimijoihin. Luonteen oikeuttama vastuu on
luonteeltaan heikompaa kuin käyttäytymiseen tai tekojen seurauksiin perustuva vastuu.
Kaikki perusteet toimivat myös yhteistoimintakonteksteissa. Tällöin vaikutukset ja
aikomukset tulee ymmärtää yksilön ja kollektiivin tai yksilön ja muiden toimijoiden
27
välisten suhteiden kautta. Kutz pyrkii irrottamaan vastuussa pitämisen perusteet
toimijan teon oikeellisuuden kriteereistä ja nostamaan vastuun perusteiden tarkastelussa
keskiöön toimijoiden väliset suhteet (Kutz 2000a, 19).
2.5 Vastuun edellytykset
Tässä alaluvussa käsittelen vastuun edellytyksiä. Ensimmäisessä osassa (2.5.1)
tarkastelen vastuun ja vapaan tahdon suhdetta sekä vastuullisen toimijuuden ehtoja.
Seuraava alaluku (2.5.2) jatkaa vastuullisen toimijuuden ehtojen pohtimista nostaen
esiin reflektiivisen itsehallinnan kriteerin vastuun edellytyksenä. Alaluvussa 2.5.3
esittelen vastuullisen toimijuuden edellytyksiä. 2.5.4:ssä tarkastelen Philip Pettitin
näkemyksiä vastuun lajeista. Viimeisessä alaluvussa (2.5.5) esittelen Garrath
Williamsin näkemyksiä syyttämisen käytäntöä koskevista ongelmista ja vastuun
ottamisen käytännöstä.
2.5.1 Vapaa tahto ja vastuu
Vapaan tahdon ja vastuun suhde, erityisesti vastuun ja deterministisen maailman välinen
suhde, on paljon kirjoitusta ja ajattelua osaksensa saanut filosofian osa-alue. Käsittelen
tässä ongelmaa Daniel C. Dennettin teoksessa Elbow Room: Varieties of Free Will
Worth Wanting (1984) esittämisen ajatusten valossa.
Dennettin mukaan vapaan tahdon ongelman ydin ovat kuvitelmat siitä, millaista olisi
olla vailla vapaata tahtoa. Dennett katsoo, että vapaan tahdon ongelma johtuu filosofien
taiputuksesta tarkastella asioita metafyysisestä, ei-inhimillisestä näkökulmasta. (Dennett
1984, 5–6.)
Dennett puolustaa mielenfilosofista materialismia, näkemystä, jonka mukaan ihminen
on osa materiaalista maailmaa, eikä mitään muita maailmoja ole olemassa. Ihminen on
evoluution tulos, hyvin monimutkainen olio, jolla on hyvin monimutkainen hermosto.
Dennettin mukaan mieli on ominaisuus, joka esiintyy elävien olentojen tietyn
tyyppisissä monimutkaisissa hermostorakenteissa. Aivot ovat merkitysmanipulaattori:
ne pystyvät prosessoimaan hyvin monimutkaista aisti-informaatiota, tunnistamaan
kuvioita, luomaan merkityksiä ja päämääriä sekä tarkkailemaan ja kehittämään omia
prosessejaan. Tämä ei kuitenkaan tee niistä materiaalisesta maailmasta erillistä.
(Dennett 1984, 28–29.)
28
Dennett käsittelee kirjassaan determinismin ja vapaan tahdon suhdetta. Hän katsoo, että
fysiikan viimeaikaisen kehityksen valossa ei ole lainkaan selvää, missä määrin maailma
tosiasiassa on deterministinen. Mutta vaikka determinismi olisi totta, se ei estä ihmisten
itsehallintaa (self-control). Kausaaliset linkit asiaintilojen välillä eivät ole riittävä ehto
hallinnalle. Vaikka ihminen onkin vain monimutkainen tiedonkäsittelijä, jonka toiminta
perustuu ärsykkeisiin ja muusta todellisuudesta tehtyihin havaintoihin, ihminen voi silti
hallita itseään. Ihmisellä on omaa liikkumatilaa (elbow room), vaikka hän onkin
kasvatuksensa ja kulttuurinsa tuote ja ulkoisten ärsykkeiden jatkuvasti ympäröimä.
Ihminen on olio, joka itse päättelee ympäristöstä, mitä haluaa tehdä; ympäristö ei kerro
ihmiselle, mitä tehdä. (Dennett 1984, 57–58, 72.)
Dennettin ihmiskuva antaa tukea Mayn puolustamalle sosiaaliselle eksistentialismille.
Dennettin mukaan ihmisellä on kyky itsensä määrittelemiseen. Tämä kyky tarkoittaa
omien arvojensa arvioimista ja itsensä valitsemista, jotka ovat prosesseina luonteeltaan
hyvin korkean metatason itsereflektiota. Dennettin näkemys ihmisen moraalisesta
kasvamisesta on myös hyvin tasa-arvoistava: hän katsoo, että ihmisen moraalinen
kehitys on hyvin pitkä prosessi (verrattavissa maratonin juoksemiseen), jossa
aloituskohdalla (viivalla vai sata metriä viivan takana) on hyvin pieni merkitys
lopputuloksen kannalta. Hänen mukaansa yhteiskunnan antama moraalinen kasvatus vie
kaikki ihmiset suunnilleen samalle perustasolle, ja kaikilta odotetaan tämän tason
mukaista toimintaa yhteisössä. Tällä Dennett viitannee siihen, että olemme kaikki
sellaisen yhteisön jäseniä, jossa toiminnan syiden antaminen ja huomioon ottaminen
ovat perustava osa yhteisön olemusta (ne osittain konstituoivat yhteisöä). Dennettin
mukaan onnea ei voi eliminoida yksittäisissä tapauksissa, mutta pitkällä aikavälillä
ihmisellä on liikkumatilaa olosuhteista johtuvan onnen tai epäonnen ulkopuolella.
Vaikka ihminen onkin osa erilaisia kausaalisia tapahtumaketjuja, hänellä on
mahdollisuus vaikuttaa omaan toimintaansa. ”Kuinka paljon vähemmän dominon
kaltainen voisi jokin osa fysikaalista maailmaa olla?17” (Dennett 1984, 90–91, 96–97,
100; sitaatin suomennos kirjoittajan.)
Dennett katsoo osoittavansa, että joidenkin vastuuteorioiden keskiössä oleva kriteeri
vastuussa olemiselle, kyky tehdä toisin tietyssä tilanteessa, ei ole ensinkään keskeinen
osa vastuussa olemista vaan ajatusvirhe. Ajatus ’kyvystä vaikuttaa johonkin
asiaintilaan’ (the ability to make a difference) perustuu vertailuun asioiden
17”How much less like a domino could a portion of the physical world be?” (Dennett 1984, 100.)
29
todennäköisen kehityskulun ja toteutuneen kehityskulun välillä. Todennäköisellä
kehityskululla tarkoitetaan sitä tapaa, jolla asiat olisivat sujuneet jos tietyt jatkuvuuden
oletukset olisivat pitäneet paikkansa. Todennäköisessä kehityskulussa koko
todellisuuden oletetaan toimivan fysiikassa hyvin toimivan inertian lain mukaan: jos
mikään voima ei vaikuta järjestelmään, kaikki kappaleet jatkavat liikettään kuten
aiemminkin. Koko todellisuuteen sovellettuna tämä tarkoittaa, että asiat jatkuvat
normaalisti, siten kuin niiden on totuttu toimivan. (Dennett 1984, 125.)
Dennettin mukaan vastuun tutkimuksessa usein keskeisenä pidetty ”kyky tehdä toisin” -
ehto tulee lukea seuraavasti: Henkilön kyky tehdä toisin tarkoittaa, että hän olisi
toiminut toisella tavalla, jos olosuhteet olisivat olleet tietyillä tavoilla erilaiset. Nimeän
tämän materialistiseksi tulkinnaksi. Metafyysinen tulkinta, joka Dennettin mukaan on
väärä, on, että henkilö olisi voinut toimia toisin täsmälleen samassa tilanteessa.
Metafyysinen luenta liittyy käsitykseen vapaasta tahdosta jonakin materiaalisesta
todellisuudesta erillisenä asiana, joka yksittäisellä hetkellä olisi voinut ohjata
materiaalista todellisuutta toimimaan eri tavalla. Dennettin materialismin mukaan
ihminen, monimutkaisena tiedonkäsittelijänä, on kykenevä muokkaamaan itseään ajan
kuluessa – joissakin tapauksissa jopa hyvin lyhyen ajan kuluessa –, mutta ihmisen
mentaaliset prosessit ovat aina prosesseja ihmisen aivoissa ja hermostossa, ja nämä
prosessit tapahtuvat aina ajassa. Jos ihminen on jossakin tilanteessa jossakin tilassa, hän
toimii aina täsmälleen samassa tilanteessa täsmälleen samalla tavalla. (Dennett 1984,
134.)
Haluamisen arvoiset vapaan tahdon muodot ovat niitä, jotka varmistavat meille meidän
arvokkuutemme ja vastuumme. Dennett kannattaa strawsonilaista vastuukäsitystä,
vastuuta vastuussa pitämisenä. Hänen mukaansa vastuussa pitämisen käytännön piirissä
olevien ja sen ulkopuolelle jäävien ihmisten välinen raja on epäselvä, kuten useat rajat
filosofiassa. Meidän tulee kuitenkin luoda yleiset kriteerit, joiden avulla määritämme
toimijan vastuulliseksi – vastuussa pitämisen käytäntö edellyttää jonkinlaisia kriteereitä
vastuun kantajaksi sopille toimijoille. Sen todentaminen, onko henkilön jokin
luonteenpiirre hänen oman toimintansa tietoinen tulos vai ei, on käytännössä erittäin
vaikeata; tämän takia me yksinkertaisesti vain pidämme henkilöä vastuussa kaikista
hänen piirteistään. Tämän käytännön kautta saavutamme sen, että ihmiset käyttäytyvät
keskimäärin vastuullisemmin kuin siinä tapauksessa, että yrittäisimme jokaisessa
yksittäistapauksessa tutkia piirteen taustaa tai siinä tapauksessa, että emme pitäisi
ihmisiä vastuussa omista luonteenpiirteistään. Käytäntö on perusteltu ihmisyhteisöjen
30
sujuvaa yhteistoimintaa edistävänä käytäntönä (perustelu on utilitaristinen). (Dennett
1984, 153, 158, 162, 164).
Dennettin mukaan vastuulla ei ole suoraa yhteyttä oikein toimimiseen. Jokainen
ihmisen, epätäydellisen tiedonkäsittelijän, tekemä päätös voi olla oikea, mutta tulos voi
silti olla huono ja vastuu toiminnasta toimijalla. Kaikkiin ihmisen päätöksiin liittyy
epävarmuutta, riskien ottamista ja usein myös sattumanvaraisuutta. Normatiivisen
etiikan teoriat yrittävät määritellä sen, miten ihmisen tulisi toimia. Oikein tai hyvin
toimimisella on vain heikko yhteys vastuuseen. Muut ihmiset pitävät henkilöä vastuussa
hänen teoistaan riippumatta siitä, minkä normatiivisen teorian mukaan hän on
päätöksensä tehnyt ja onko toiminta niiden mukaan ollut oikeaa vai väärää. (Dennett
1984, 164.)
Se, mitä haluamme halutessamme vapaan tahdon, on valtaa päättää odotustemme ja halujemme
puitteissa toimintamme kulusta. Haluamme hallita itseämme, emme olla muiden hallittavina.
Haluamme olla projektien ja tekojen käynnistämiseen ja niistä vastuun kantamiseen kykeneviä
toimijoita.18
Haluamme liikkumatilaa, emme vain epätoivoisia, pakotettuja toimintavaihtoehtoja.
(Dennett 1984, 169; sitaatin suomennos kirjoittajan.)
Dennettin mukaan itsehallinta on riittävä ehto vastuussa pitämiselle. Myös Fischer ja
Ravizza ovat puolustaneet samansuuntaista näkemystä. Fischer & Ravizza puhuvat
ohjaushallinnasta (guidance control). Heidän mukaansa vaihtoehtoiset toiminnan tavat
eivät ole välttämättömiä moraalisen vastuun määrittämiselle tietylle henkilölle hänen
toiminnastaan, vaan ohjaushallinta omasta toiminnasta on riittävä ehto (Fischer &
Ravizza 1998, 240).
2.5.2 Tunteet ja reflektiivinen itsehallinta
R. Jay Wallace syyttää Dennettiä vastuun utilitaristisesta käsittelystä. Hänen mukaansa
Dennettin eteenpäin katsova näkemys vastuusta ei onnistu vangitsemaan kaikkia niitä
ominaisuuksia, joita ihmisten vastuussa pitämisen käytännöllä on. Wallace itse ottaa
vastuututkimuksensa yhdeksi lähtökohdaksi väittämän ”vapaudella on merkitystä
vastuun kannalta, koska olisi epäreilua pitää ihmisiä vastuussa tahdonvapauden
18”What we want when we want free will is the power to decide our courses of action, and to decide themwisely, in the light of our expectations and desires. We want to be in control of ourselves, and notunder the control of others. We want to be agents, capable of initiating, and taking responsibility for,projects and deeds.”
31
puuttuessa”19. Wallacen mukaan vastuussa pitämisen ehtojen tutkiminen edellyttää
normatiivisen etiikan pohtimista, reiluuden periaatteiden tutkimista. (Wallace 1994, 4–
6; sitaatin suomennos kirjoittajan.)
Wallace esittää teoksessaan Responsibility and the Moral Sentiments (1994), että
vastuullisessa moraalisessa toimijuudessa ei ole kysymys tahdon vapaudesta, vaan
ensisijaisesti normatiivisesta kompetenssista, kyvystä ymmärtää ja soveltaa moraalisia
syitä ja hallita omaa käyttäytymistään näiden syiden perusteella. Hän jalostaa
Strawsonin ajatuksia vastuun luonteesta, ja väittää, että vastuuseen sidoksissa olevat
moraaliset tunteet (keskeisimpinä paheksunta, suuttumus ja syyllisyys) erottuvat muista
tunteista olemalla sidoksissa odotuksiin. (Wallace 1994, 1–2.)
Wallacen mukaan vastuun ehdot eivät sisällä tahdon vapautta, vaan ensisijaisesti
tiettyjen rationaalisten kykyjen omaamisen: kyvyn ymmärtää ja soveltaa moraalisia
syitä ja kyvyn hallita omaa käyttäytymistään näiden syiden perusteella. Se kyky, jolla
on merkitystä moraalisen vastuun kannalta, ei ole kyky toimia vaihtoehtoisella tavalla
(vahvan tahdonvapauden merkityksessä), vaan yleiset rationaaliset kyvyt. Wallacen
mukaan vastuussa pitämisessä on kysymys altistumisesta tietylle moraalisten tunteiden
skaalalle vuorovaikutussuhteissa muiden ihmisten kanssa. Wallace käyttää teoriassaan
myös Kantilta peräisin olevaa ajatusta moraalisesta toimijuudesta: moraalinen toimijuus
edellyttää kykyä astua askel halujen yläpuolelle ja arvioida moraalisten periaatteiden
kautta niitä päämääriä, joita näillä haluilla on taipumus saada henkilö tavoittelemaan,
sekä tämän arvioinnin perusteella muokata omia päämääriään. Wallacen tulkinta
strawsonilaisten moraalisten tunteiden luonteesta (ovat yhteydessä odotuksiin) yhdistää
ne moraalisiin velvollisuuksiin (obligations), joita puolestaan tukevat periaatemuotoiset
oikeutukset (justifications) ja jotka kiinnittävät huomion ihmisten tekemiin valintoihin.
(Wallace 1994, 7–8, 13–15.)
Wallacen pääväitteet vastuun luonteesta ovat seuraavat. On kohtuullista pitää toimijoita
moraalisessa vastuussa (accountable) kun heillä on kyky reflektiiviseen itsehallintaan.
Ja kun vastuunalaiset toimijat rikkovat niitä velvollisuuksia, joista me pidämme heitä
vastuussa, he ansaitsevat tulla moitituiksi toiminnastaan. (Wallace 1994, 226.)
Wallacen mukaan kyky reflektiiviseen itsehallintaan, joka on moraalisen vastuussa
pitämisen käytännön ensisijainen perusta, ei ole päällä–pois-tyyppinen ominaisuus,
19”[F]reedom matters to responsibility because it would be unfair to hold people responsible in theabsence of freedom of will.”
32
vaan sisältää astevaihteluita. Kuten muutkin fyysiset ja psykologiset ominaisuudet, kyky
voi olla täydemmin tai vähemmän täydellisesti kehittynyt. Esimerkiksi huonot
olosuhteet lapsuudessa – väkivallan, turvattomuuden ja toivottomuuden läsnäolo –
voivat aiheuttaa reflektiivisen itsehallinnan kyvyn epätäydellisen kehittymisen.
Tällaisilla kyvyillä varustettua ihmistä ei tule pitää vastuussa samojen standardien
mukaan kuin täysin kehittyneellä reflektiivisellä itsehallinnalla varustettua ihmistä.
Vapaaseen tahtoon vastuullisuuden liittävät teoriat ovat Wallacen mukaan yleensä
laiminlyöneet tämän tärkeän astevaihtelun. Keskeistä toimittaessa tällaisen astevaihtelua
sallivan vastuussa pitämisen käytännön kanssa on jatkuvasti tutkia omien
reaktioidemme ja moraalitunteidemme reiluutta suhteessa muiden toimijoiden kykyihin
ja tekoihin. (Wallace 1994, 232–235.)
Wallacen kanssa samansuuntaisiin tuloksiin moraalisen toimijan luonteesta päätyy
Michael McKenna artikkelissaan ”Collective Responsibility and an Agent Meaning
Theory”. McKennan mukaan moraalisen vastuun toimijalle määrittämisen peruste on
kyky vastata syihin (reasons-responsiveness) (McKenna 2006, 25–26). McKennan
artikkelin aiheena ovat kollektiivisten subjektien mahdollisuudet vastuuseen, mutta
hänen näkemyksensä vastuullisen toimijuuden kriteereistä pätee kaikkiin toimijoihin.
McKenna ei ole valmis antamaan kollektiiveille itsenäistä statusta moraalisen vastuun
kantajina. Hänen mukaansa täyttääkseen vastuullisen toimijuuden kriteerit toimijan
täytyy olla kykenevä keskustelumaiseen kommunikaatioon moraalisen yhteisön kanssa
ja olla kykenevä tulkitsemaan oman toimintansa monimutkaista tulkintakehystä, johon
sisältyvät esimerkiksi tulkinnat toimijan tekojen vaikutuksesta sen tahdon laatuun
(McKenna 2006, 27–29).
2.5.3 Henkilöys ja vastuu
McKennan mukaan henkilöys on moraalisen vastuun kantamisen välttämätön mutta ei
riittävä ehto. Hänen pikainen yrityksensä kuvata tarkemmin henkilöyttä jättää
valitettavasti melko epäselväksi käsitteen soveltamisen rajat. Mieleltään sairaat ihmiset
ja lapset ovat McKennan mukaan tietyin rajoituksin henkilöitä, vaikka heille ei
voidakaan määrittää vastuuta heidän teoistaan. Vastasyntyneet vauvat ja sikiöt eivät
kuitenkaan hänen mukaansa ole henkilöitä. Myös ei-ihminen voi olla henkilö.
(McKenna 2006, 23.)
33
Henkilöyden kannalta tärkeitä ovat henkilöiden väliset suhteet, tunteet ja asenteet toisiin
henkilöihin. Fischer ja Ravizza esittävät, että henkilöiden asenne ei-henkilöihin on
erilainen kuin henkilöihin: ei-henkilöitä voi käyttää ja manipuloida toisin kuin
henkilöitä. Peter Strawsonia seuraten he esittävät, että moraaliseksi toimijaksi
hyväksytään vain sellaisia toimijoita, joihin voidaan kohdistaa reaktiivisia asenteita
seurauksena hänen toiminnastaan. Moraalinen toimija ei ole aina tosiasiallisesti
vastuussa toiminnastaan, mutta on aina potentiaalisesti vastuussa toiminnastaan muille
moraalisille toimijoille. (Fischer & Ravizza 1998, 6.)
Philip Pettit käsittelee vastuussa pitämisen ja säännösten välistä suhdetta artikkelissaan
”Responsibility Incorporated” (2007). Hänen mukaan säännöksiä on kahden tyyppisiä,
estäviä (deterrent) ja kehittäviä (developmental). Estäviin säännöksiin liittyy sanktioita,
joiden tarkoitus on vaikuttaa toimijoiden valintoihin. Estävät säännökset ja niihin
liittyvät sanktiot perustellaan konsekventialistisesti: niiden avulla voidaan vaikuttaa
toimijoiden käytökseen. Säännökset ja sanktiot ovat kuitenkin eri asia kuin itse
vastuussa pitäminen, joka ansioperustaista ja retributiivista. Toinen vastuussa
pitämiseen liittyvä säännöstyyppi on kehittävät säännökset. Esimerkki kehittävästä
sääntelystä on vanhempien tapa kohdella kasvavia lapsiaan tietyissä tilanteissa aivan
kuin nämä olisivat täysin vastuullisia toimijoita, vaikka nämä eivät olekaan täysin
vastuullisia toimijoita. Tällaisen toiminnan tarkoituksena on Pettitin mukaan saada
lapsissa aikaan itsetietoisuutta ja itsesäätelyä, jota vastuullinen toimijuus vaatii. Pettit
kutsuu tällaista toimintaa vastuullistamiseksi (responsibilization).20 (Pettit 2007, 175–
177.)
2.5.4 Pettit ja vastuun lajit
Philip Pettit analysoi artikkelissaan ”Responsibility Incorporated” myös käsitteen
‘vastuu’ erilaisia käyttöjä ja vastuun erilaisten muotojen suhdetta tunteisiin. Hänen
mukaansa käsitettä voidaan käyttää merkityksessä ’kausaalinen vastuu’, jolloin viitataan
ainoastaan tietyn ihmisen, olennon tai asian kausaaliseen rooliin tietyn tapahtuman
tapahtumisessa tai asiaintilan syntymisessä. Käsitteen toinen merkitys on vastuussa
pitämisen käytännölle olennainen: kun henkilön sanotaan olevan vastuussa,
tarkoitetaan, että häntä olisi mahdollista syyttää (blame) tai ylistää (praise) hänen
toimintansa takia. Pettitin mukaan syyttäminen tai ylistäminen eivät kuitenkaan aina
liity vastuussa pitämiseen. Hän erottaa tilivelvollisuuden (accountability) ja vastuun
20Pettitin kollektiivien itsenäisyyteen liittyvää diskursiivista dilemmaa on käsitelty liitteessä 2.
34
(responsibility) toisistaan. Pettitin mukaan on mahdollista pitää henkilöä tilivelvollisena
jonkin tapahtuman suhteen ja samalla olla pitämättä häntä vastuussa kyseisestä
tapahtumasta. Syytöstä tai ylistystä voi kohdistaa henkilön myös pelkän
tilivelvollisuuden perusteella. Pettitin mukaan vanhemmat voivat olla tilivelvollisia
seitsemäntoistavuotiaan lapsensa käyttäytymisestä tietyissä olosuhteissa, mutta me
emme pitäisi heitä vastuussa samalla tavalla kuin teon tehnyttä lasta. Pettit katsoo, että
tilivelvollisena pitämisen kriteerit ovat vähemmän vaativat kuin vastuussa pitämisen
kriteerit. Pettitin käsitteiden merkityksen erittely eroaa jokseenkin Kutzin käsityksestä
käsitteiden erosta. Kutzin mukaan tilivelvollisuus on merkitykseltään kapeampi kuin
vastuu (Kutz 2000a, 17). Kutzin mukaan käsite 'vastuu' sisältää kaksi komponenttia,
sisäisen ja ulkoisen: sisäinen komponentti viittaa niihin toimijan sisäisiin psykologisiin
kompetensseihin, jotka henkilöllä täytyy olla jotta häntä voidaan pitää vastuussa;
ulkoinen komponentti taas viittaa ulkoisiin normatiivisiin suhteisiin, toimijan
velvollisuuksiin muita toimijoita kohtaan (Kutz 2000a, 17). Kutz käyttää käsitettä
'tilivelvollisuus' viitatakseen pelkkään vastuun ulkoiseen komponenttiin (Kutz 2000a,
17).
Pettitin mukaan vastuussa pitäminen on eri asia sen ajatteleminen, että joku on
vastuussa. Vastuussa pitäminen edellyttää, että henkilön ajatellaan olevan vastuussa,
mutta sisältää lisäksi toisen komponentin: tosiasiallisen syyttämisen tai ylistämisen.
Pettitin mukaan sen ajatteleminen, että joku on vastuussa, implikoi vain, että henkilön
mielestä toinen henkilö on syyttämisen tai ylistämisen mahdollinen kohde; vasta
tosiasiallinen syyttäminen tai ylistäminen on vastuussa pitämistä. Tällä on merkitystä,
koska jotkin asenteet ovat mahdollisia vain tietyssä suhteessa henkilölle: anteeksi
antaminen sisältää sen, että anteeksiantaja lakkaa syyttämästä toista henkilöä tai ainakin
välttää hänen syyttämistään21. Pettitin mukaan syyttämiseen liittyy velkojan
näkökulman omaksuminen. (Pettit 2007, 173–174.)
Pettitin erottelu tilivelvollisuuden (vastuu accountabilityna) ja vastuun (responsibility)
välillä on erittäin mielenkiintoinen. Hänen erottelunsa voisi mahdollistaa Kutzin, joka
käsittelee vastuuta tilivelvollisuutena, ja Mayn, joka käsittelee vastuuta responsibilityna,
teorioiden uudelleenkuvaamisen, hieman eri kriteereillä arvioimisen ja
yhteensovittamisen. Pettitin erottelulle on nähdäkseni todellisuuspohjaa, mutta liian
jyrkän erottelun tekeminen ei ole tarkoituksenmukaista: kyse on kuitenkin samasta
21Kysymys on samasta asiasta kuin Kutzin teorian eri näkökulmissa: vain vahingon kohteen onmahdollista antaa anteeksi. Sivullisen ei ole mahdollista antaa anteeksi, koska hänen suhteensatoimijaan on vääränlainen.
35
ilmiöstä, vastuusta ja vastuussa pitämisestä, vaikka termit sallisivatkin eri vastuun
muotojen arvioinnin erilaisilla kriteereillä. Oikea suunta on joka tapauksessa erilaisten
vastuun muotojen ja niihin liittyvien kriteereiden luonnehtiminen. Alaluvussa 2.7 pyrin
muotoilemaan synteesin Mayn ja Kutzin näkemyksistä Pettitin näkemysten hengessä.
2.5.5 Syyttämisen käytäntöä koskevat ongelmat ja vastuun ottamisen
käytäntö
Garrath Williams analysoi ansiokkaasti syyttämisen käytännön ominaisuuksia ja
ongelmia artikkelissaan ”Blame and Responsibility”. Williams tekee samansuuntaisen
näkökulmajaottelun kuin Kutz (katso alaluku 2.4). Williamsin mukaan syyttämisen
käytäntöön liittyen on kolme relevanttia osallistujaa: syyllinen (culprit),
sormellaosoittaja (finger-pointer) ja sivustakatsoja (on-looker) (Williams 2003, 429–
430). Syyllinen voi olla syyllinen häntä koskeviin syytöksiin tai olla olematta; termi
’syyllinen’ viittaa mahdolliseen syyllisyyteen. Sormellaosoittaja indikoi syyllisen
syyllisyyttä. Sivustaseuraajat seuraavat prosessia sivusta. Williamsin jaottelun ero
Kutzin jaotteluun on se, että Williamsin sormellaosoittaja voi olla myös joku muu kuin
syyllisen tekojen uhri tai kohde, kun taas Kutzin jaottelussa uhri on aina toimijan
moitteellisen toiminnan kohde.
Williamsin mukaan syyttämisen käytännössämme on kolme erillistä ongelmaryhmää,
jotka ryhmittyvät kolmen kysymyksen ympärille: i) Ketä puhutellaan kun syytetään?; ii)
Mitkä näkökulmat otetaan arvioinnissa huomioon?; ja iii) Miten vastuut jaetaan?
(Williams 2003, 431). Syyttämisen käytäntöön liittyviä ongelmia voidaan analysoida
performatiivisina ristiriitoina (performative contradictions). Performatiiviset ristiriidat
tarkoittavat Williamsin mukaan sitä, että sormellaosoittajan teossa (syyttämisessä) on
jokin piirre, jota ei ole mahdollista tuoda julki ilman, että se tekee tyhjäksi toimijan
näkyvän päämäärän (Williams 2003, 430). Käsittelen ongelmat kysymys kerrallaan.
Ensimmäinen kysymys on ”Ketä puhutellaan kun syytetään?”. Vastuun attribuoinnit
keskittävät useimmiten huomion syyllisen ominaisuuksiin pikemminkin kuin
tilanteeseen, jossa hän oli. Sormellaosoittaja on taipuvainen yksinkertaistamaan
tapahtumaan liittyviä asioita monella tavalla. Syylliselle jälkeenpäin projisoitu valinta ei
ole sama kuin se valinta, jonka hän tilanteessa todella teki: projisoitu tahto on paljon
konkreettisempi ja tietoisempi. Ihmisen luonne ja näkökulma sekä tilannetekijät ovat
kaikki historiallisen prosessin tuloksia (vrt. sosiaalinen eksistentialismi), ja ihmisen
36
identiteetti on osittain läpinäkymätön ja pirstoutunut. Toisaalta keskeisellä sijalla
syyttämisessä on se, että syyllinen olisi voinut tehdä toisin siinä tilanteessa, jossa hän
moitteellisen tekonsa teki. Näkökulma on voimakkaasti taaksepäin katsova, eikä
kiinnitä huomiota siihen, mitä nyt, tässä tilanteessa, pitäisi tehdä reaktiona kyseessä
olevaan tekoon tai tapahtumaan. Huomiota kiinnitetään syylliseen dispositioihin, ja
tilannetekijät jätetään syrjään. Williamsin tämä ’perustavanlaatuinen attribuutiovirhe’,
jossa toimijoiden käyttäytymisen sisäisiä syitä ylikorostetaan ja tilanteen piirteiden
merkitystä aliarvioidaan, on länsimaiseen individualistiseen kulttuuriin syvälle juurtunut
ja sosiaalipsykologien hyvin tuntema ilmiö. Tällainen individualismi on ylikorostunutta
ja virheellistä jättäessään huomiotta ihmisten olosuhteiden vaikutuksen häneen
henkilönä ja hänen toimintaansa. Sormellaosoittajan esittämä yksilön sisäisiä
ominaisuuksia korostava näkökulma on syylliselle väistämättä vieras. Williamsin
mukaan sormellaosoittajan yleisö ei olekaan syyllinen, kuten hän tyypillisesti esittää
olevan, vaan sivustakatsojien joukko – mikä muodostaa performatiivisen ristiriidan.
(Williams 2003, 432–435.)
Williamsin toinen kysymys on “Mitkä näkökulmat otetaan huomioon?”. Hänen
mukaansa sormellaosoittaja tarkastelee aina asiaa tietystä näkökulmasta. Näkökulma
johtaa kuitenkin helposti puolueellisuuteen. Sormellaosoittaja määrittelee sen mitä
tapahtui ja muodostaa voimakkaan väitteen tämän määrittelyn totuudellisuudesta,
vähätellen jo tässä vaiheessa muiden näkökulmien mahdollista totuudellisuutta. Tämä
johtuu sormellaosoittajan aseman tunnepitoisuudesta – syyttämiseen liittyvät
paheksunnan ja närkästyksen tunteet –, mikä tekee asian tasapuolisen tarkastelun
hänelle vaikeaksi. Voimakkaan tunnelatauksen vallitessa syyttämisen pääfunktioksi
onkin noussut tunteiden ilmaiseminen epämieluisan teon tai tuloksen arvioimisen ja
siihen reagoimisen sijaan – yksi mahdollinen performatiivinen ristiriita. Toinen,
kattavampi ristiriita on siinä, että kaventuneen näkökulman perusteella tapahtuva
syyttäminen väittää ulkoisesti olevansa vain yksi mahdollinen tulkinta tilanteesta.
Syyllisen näkökulmalla ei kuitenkaan sormellaosoittajan kertomuksessa ole
mahdollisuuksia ilmaista totuutta tilanteesta. (Williams 2003, 436–438.)
Kolmas kysymys on ”Miten vastuut jaetaan?”. Williams katsoo, että syyttämisessä
yhden henkilön ottaminen syyttämisen kohteeksi tapahtuu kaikkeen inhimilliseen
toimintaan liittyvän laajemman vastuiden verkoston huomioimisen kustannuksella.
Yksinkertaistetun tarinan kertominen välttää kahden tärkeimmän monimutkaisuuden
lähteen, yhteisen vastuun (co-responsibility) ja sattuman (contingency) huomioimisen.
37
Syyttäminen vetoaa toimijoiden jaettuun ymmärrykseen moraalisesta
hyväksyttävyydestä, joka puolestaan perustuu hyvin perustavanlaatuiseen moraaliseen
periaatteeseen: siihen että kukin on valmis hyväksymään oman osansa vastuusta. Jos
syyttäminen kieltää jaetun vastuun, se kieltää osan näkyvästä päämäärästään – mikä
muodostaa performatiivisen ristiriidan. Williamsin mukaan ihmisen tapa hahmottaa
todellisuus perustuu eräänlaiseen kirjanpitomalliin: ihmisillä on taipumus yhdistää
kokemansa tai havaitsemansa vääryydet vastaavan suuruiseen syyllisyyteen –
vääryyden vakavuus ja syyllisyyden määrä ovat siis toisiaan vastaavia. Tällaista
kirjanpitomallia noudattava ajattelu suojelee sormellaosoittajaa siltä mahdollisuudelta,
että vääryyttä voisi esiintyä maailmassa sattumanvaraisesti – se perustuu ajatukseen
maailman oikeudenmukaisuudesta (vrt. keskustelu moraalisesta onnesta). Williamsin
mukaan syyllisyyden kirjanpitomallista johtuu uskomus syyllisyyden automaattisesta
olemassaolosta, mikä estää vastuun ottamisen aktiivisen prosessin, jonka tulisi seurata
vahinkoa aiheuttavia tekoja tai omissioita. Williams katsoo, että juuri siksi, että tekojen
tai omissioiden seuraukset ovat osittain satunnaisia, vailla viittausta tahtoomme, meidän
täytyy vastata siitä, minkä tapahtumista edistimme. Kirjanpitomalli tuottaa taaksepäin
katsovan ja rankaisemiseen keskittyvän ajattelutavan, joka ei ratkaise mitään.
(Williams 2003, 438–441.)
Williamsin näkemys syyttämisen käytännön ongelmista johtaa hänet muutamiin
johtopäätöksiin. Ensinnäkin hän uskoo näiden ongelmien käsittelemisen mahdollistavan
kriteereiltään paremman ja koherentimman vastuussa pitämisen käytännön, johon
osallistuvat ihmiset eivät toimi vastuuttomasti. Toiseksi hän katsoo, että ongelmat
paljastavat syyttämisen ja vastuussa pitämisen käytäntöihin sisältyvän rakenteellisen
järkeistämisen, joka tukee vastuun välttämistä: uskon oikeudenmukaiseen maailmaan22
(belief in a just world). Uskomme, että maailma, jossa elämme, on moraalisesti hyvin
22Sosiaalipsykologian tuntemassa oikeudenmukainen maailma -ajattelussa (just world thinking)
attribuoidaan toisille ihmisille laajaa vastuuta heidän omasta tilanteestaan. Esimerkiksi jotta vältettäisiin
ajatus, että kodittomuudessa on kysymys yhteiskunnallisesta epäoikeudenmukaisuudesta,
oikeudenmukainen maailma -ajattelussa attribuoidaan kodittomuus kodittomien itsensä syyksi.
Yleisemmin: kun emme voi auttaa ihmisiä, olemme taipuvaisia syyttämään heitä heidän tilanteestaan.
Vastuun attribuoinnin yhtenä taustaoletuksena on tällöin ajatus oikeudenmukaisesta maailmasta, jossa
jokainen on ansainnut oman osansa. (Williams 2003, 429.) Vastuu kodittomuudesta ei luonnollisestikaan
ole päällä–pois-tyyppinen ominaisuus tai määritettävissä täysin kodittomille itselleen tai yhteiskunnalle.
Mutta tämä sosiaalipsykologien tunnistama ihmisten taipumus ajatella maailmaa oikeudenmukaisena ja
attribuioida vastuuta tämän premissin perusteella on hyvin kiinnostava ja relevantti seikka vastuun
käytäntöjemme analysoimisen kannalta.
38
järjestynyt. Yksinkertaistetusti: jos kärsimystä tai vahinkoja esiintyy, uskomme, että
useimmiten ja useimmilla tavoilla ihmiset saavat sen, mitä ansaitsevat; ja jos pahaa
tapahtuu jollekulle hyvälle ihmiselle, jonkun pahan ihmisen täytyy olla vastuussa, ja
vastuun täytyy olla suhteessa vahingon suuruuteen. Oikeudenmukainen maailma -
ajattelu ottaa annettuna sen, että moraalinen kokemuksemme on ymmärrettävissä, ja
siten väheksyy tarvetta toiminnalle, joka tekisi tästä kokemuksesta ymmärrettävämpää.
Maailma kuitenkin on rakenteellisesti epäoikeudenmukainen. Williamsin mukaan
meidän tulisi tuoda keskeisempään asemaan vastuun ottamisen käytäntö vastuussa
pitämisen käytännön sijaan. Kun otamme vastuuta, teemme jotain hyvittääksemme
tekojemme seurauksia. Me tiedostamme seuraukset emmekä vain aikomuksiamme ja
tahtoamme ja tiedostamme tekomme emmekä vain lieventäviä seikkoja. Kun pidämme
jotakuta vastuussa, yritämme saada hänet ymmärtämään tekojensa koko todellisuuden,
joka väistämättä on hänen aikomuksiaan laajempi. Pyydämme häntä ottamaan vastuuta
vahingoista, joita hän ei – kuten ei kukaan muukaan – tahtonut aiheuttaa. Samalla
kuitenkin tunnistamme, että vastuu ei ole yksin hänen; usein meidän täytyy hyväksyä
oma roolimme syyllisen tekoa edistävinä tai teon hyväksyvinä toimijoina. (Williams
2003, 442–444.)
Williamsin näkemykset vastuun luonteesta ovat erittäin merkittäviä. Mikäli Williams on
oikeassa vastuussa pitämisen ja vastuun ottamisen käytäntöjen suhteesta, kaikkien
vastuun yhteistoiminnallisten muotojen täytyisi perustua näihin molempiin
käytäntöihin, ei pelkkään vastuussa pitämisen käytäntöön. Vastuun merkitys olisi yhä
moninaisempi, kun tämä näkökulmaerottelu vastuuseen liittyviin käytäntöihin otettaisiin
huomioon. Williamsin tarkkanäköiseen tunteiden ja ihmisluonteen analysoimiseen
perustuvan teorian ongelma ovat sen vahvat odotukset ensimmäisen persoonan
näkökulman suhteen. Jos käsiteltävä toimijajoukko on ryhmä moraalin suhteen
valistuneita ja vastuun ottamiseen taipuvaisia ihmisiä, Williamsin kuvaamilla
käytännöillä voi olla mahdollisuuksia tuottaa niiltä odotettuja asioita (yhteisön
ylläpitäminen). Mutta jos yhteisössä on toimijoita, jotka eivät ole halukkaita ottamaan
vastuuta, muilla yhteisön jäsenillä ei ole keinoja saada heitä ottamaan vastuuta –
vastuun ottaminen vaatii paljon subjektilta. Mikäli tällaisia keinoja ei ole, käytännöt
eivät pysty hoitamaan tehtäväänsä, ylläpitämään yhteisöjä. Vaihtoehdoksi jää pyrkiä
sulkemaan vastuun ottamiseen kykenemättömät toimijat yhteisön ulkopuolelle tai palata
vastuussa pitämisen käytäntöön, joka on vähemmän vaativa. Vastuussa pitämisen
käytäntö vaatii vain, että toimijat ovat herkkiä moraalisille syille; vastuun ottamiseen
perustuva moraaliyhteisö vaatisi jäseniltään laajempia asenteita ja taipumuksia, joita en
39
yritä tässä eritellä. Vastuun ottamiseen perustuvia yhteisöjä voinee syntyä vastuussa
pitämisen käytäntöön perustuvan yhteisön sisälle.
2.5.6 Yhteenveto vastuun edellytyksistä ja ongelmista
Vastuullisen toimijuuden edellytys on kyky reflektiiviseen itsehallintaan. Kyky
reflektiiviseen itsehallintaan tarkoittaa kykyä asettua keskinäisiin reaktiivisiin
tunnesuhteisiin muiden toimijoiden kanssa ja herkkyyttä moraalisille syille.
Mahdollisuus toimia tietyssä tilanteessa eri tavalla ei ole vastuun edellytys: ihmisen
toimintaa tulee tarkastella ajan yli ulottuvana kokonaisuutena, ei vain yksittäisen hetken
analyysina. Ihmisellä on kyky reflektoida omia ominaisuuksiaan ja muuttaa omia
tapojaan, taipumuksiaan ja asenteitaan tietyissä rajoissa ajan kuluessa. Reflektiivinen
itsehallinta sallii astevaihteluita. Heikko reflektiivisen itsehallinta on peruste vastuun
heikommille ja lievemmille muodoille.
Syyttämisen käytännön konsekventialistinen perustelu voidaan muotoilla näin:
Syyttämisen käytännön keskeinen päämäärä on parantaa syyllisen käyttäytymistä
vetoamalla hänen ymmärrykseensä siitä, mikä on moraalisesti hyväksyttävää (Williams
2003, 431). Koko syyttämisen käytännön tai laajemmin muiden reaktiivisten tunteiden
osoittamisen käytännön perustelu on mahdollista muotoilla konsekventialistisesti,
suhteessa niihin päämääriin, joita näillä käytännöillä halutaan edistää. Nämä käytännöt
tekevät mahdolliseksi hyvään elämän ihmisyhteisöissä, mahdollistavat ihmisten
keskinäiset merkitykselliset suhteet, jotka ovat keskeinen asia ihmisen elämässä (vrt.
Kutz 2000a, 254). Reaktiivisten tunteiden osoittaminen ja koko vastuussa pitämisen
käytäntö voidaan myös liittää evoluution tarinaan (esim. Dennett 1984, 28–29), jolloin
käytäntöjen päämäärä on tukea ihmisyhteisöjen toimintaa, ja ihmisen yhteisöllisen
elämän päämäärä on mahdollistaa ihmislajin lisääntyminen ja jatkuminen maapallolla.
Vastuussa pitämisen käytäntö ja syyttämisen käytäntö voidaan perustella ulkoisesti
konsekventialistisesti, mutta käytäntöjen sisällä perustelut ovat luonteeltaan
retributiivisia tai ansioperustaisia. Käytännön sisällä on kysymys siitä, mikä on reilua tai
oikeutettua vastuussa pitämistä tai syyttämistä. Syyttämisen käytäntö on taipuvainen
jättämään yhteisen vastuun ja sattuman huomioimatta lähtökohdissaan. Maailma ei ole
niin hyvin järjestynyt kuin vastuun ottamisen käytännössä ollaan taipuvaisia
ajattelemaan: sattuman seurauksena voi esiintyä vahinkoja, joista ei ole mahdollista
pitää vastuussa ketään yksittäistä toimijaa. Vastuun ottamisen käytäntö tulee nostaa
40
vastuussa pitämisen käytännön rinnalle tarkasteltaessa vastuun heikkoja,
yhteistoimintaan ja sattumaan liittyviä muotoja.
2.6 Kohti synteesiä: vastuun vahvojen ja heikkojen muotojen alustavaa
arviointia
Luvuissa 2.3 ja 2.4 esitellyt Mayn ja Kutzin teoriat vastuusta vaikuttavat ensi tuntumalta
kilpailevan keskenään, pyrkivän selittämään vastuun eri tavalla. Tässä alaluvussa pyrin
kuitenkin luomaan synteesin näistä kahdesta teoriasta. Lähtökohtani on, että Mayn ja
Kutzin teoriat eivät ole toisilleen vastakkaisia vaan käsittelevät vastuun osittain samoja
ja osittain eri muotoja eri näkökulmista ja eri käsitteillä. Pyrin sovittamaan yhteen
näiden kahden teoreetikon teoriat ja siten luomaan näkemyksen, joka pystyy selittämään
laajemman joukon vastuun muotoja. Liitän mukaan synteesiin joitakin elementtejä
alaluvussa 2.6 käsittelemistäni vastuun edellytyksistä ja ongelmista.
Mayn ja Kutzin ero tulee eksplisiittisesti esiin Mayn (2002) kirjoittamassa Complicitya
koskevassa arvostelussa. May on sympaattinen Kutzin vastuuteorialle, mutta vastustaa
Kutzia siinä, että pelkän osallisuuden perusteella, ilman kausaalista linkkiä toimijan
teon ja vahingollisen lopputuloksen välillä, olisi mahdollista antaa vapauden tai
omaisuuden menettämisen sanktioita (May 2002, 485). May pitää siis kiinni hallinnan
periaatteesta materiaaliset sanktiot oikeuttavan vahvan vastuun määrittämisen
perustana; paheksunta ja muut reaktiiviset tunteet voivat olla oikeutettuja pelkän
osallisuuden perusteellakin. Eroavat näkemykset vastuun asteisiin liittyvistä
perustelluista sanktioista ovat kuitenkin melko marginaalinen ero vastuun kokonaisuutta
ajatellen.
Vastuun vahvimpien muotojen perusteena ovat kaikki kolme Kutzin tunnistamaa
vastuun perustaa, käyttäytyminen, tekojen seuraukset ja toimijan luonne. Tällöin toimija
siis toimii tietoisesti tietyllä tavalla, kausaalisesti aiheuttaa vahingon (hänen kausaalinen
roolinsa on merkittävä) ja on luonteensa puolesta taipuvainen toimimaan tällä tavalla.
Toimija on myös täysin kykenevä reflektiiviseen itsehallintaan.
Vastuun erilaisia heikompi muotoja saadaan, kun heikennetään tai poistetaan joitakin
näistä kriteereistä. Kaikkein heikoimmat vastuun muodot perustuvat pelkkään
luonteeseen tai kohdistuvat hyvin heikosti reflektiiviseen itsehallintaan kykeneviin
toimijoihin. Yhteistoimintaan perustuvat vastuun muodot kuuluvat tähän skaalaan:
41
niiden kohdalla toimijan käyttäytyminen (myös aikomukset, tahto) ja kausaalinen rooli
täytyy arvioida yhteistoiminnallisessa kontekstissa.
Heikoin Mayn käsittelemistä vastuun muodoista on metafyysinen syyllisyys, jossa ainoa
asia, johon toimija voi välttämättä vaikuttaa, on hänen omat asenteensa. Tällöin
kausaalista linkkiä toimijan ja vahingon välillä ei ole. Metafyysistä syyllisyyttä vastaa
Kutzilla luonteen perusteella määritettävä vastuu.
Linda Radzik on esittänyt, että Jaspersilta peräisin oleva ja Mayn käyttämä termi
'metafyysinen syyllisyys' pitäisi korvata termillä 'metafyysinen velka' (metaphysical
debt) tai 'metafyysinen vastuu' (metaphysical responsibility), koska kyseessä olevassa
ilmiössä kyse on vastuun ottamisesta sellaisista muiden oman ryhmän jäsenten teoista,
joihin henkilö ei ole voinut suoraan vaikuttaa (Radzik 2001, 459). Osuvampi vertaus
ilmiölle olisi Radzikin mukaan taloudellinen velka tai kunniavelka, jollaisia ihmisille
tulee esimerkiksi muiden perheen jäsenten kautta. Radzik myös esittää, että vastuu
yleensäkin tulisi ymmärtää velvollisuuksina vastata toisille (duties to respond to others)
pikemminkin kuin kapeasti oikeutettuna syyllisyytenä (Radzik 2001, 469). Radzikin
näkemysten perusteella yksi Mayn ja Kutzin teorioiden välinen yhteys alkaa hahmottua.
Mayn metafyysinen syyllisyys, joka siis ei ole moraalista syyllisyyttä alkuunkaan,
voidaan käsitteellistää paremmin metafyysisenä velkana. Metafyysisen velka voidaan
ymmärtää heikkona tilivelvollisuutena, toimijan ryhmäsidoksiin ja luonteeseen
perustuvana valmiutena vastata uhrin ja sivullisten syytöksiin ja hyväksyä häpeän
tunteen oikeutus. Metafyysinen velka ei kuitenkaan ole riittävä peruste aineellisen
korvauksen vaatimiselle.
Metafyysiseen syyllisyyteen Maylla liittyvää moraalisen tahraantumisen tunnetta (moral
taint) on käsitellyt syvemmin Marina A. L. Oshana artikkelissaan "Moral Taint"
(2006)23. Oshanan mukaan tahraantumisen tunne tarkoittaa henkilön moraalisen tason
alentumista jonkin moraalisesti pahan tai epäilyttävän henkilön tai asian kanssa
tekemisissä olemisen perusteella (Oshana 2006, 353–4 ja 356). Myös Oshana kehittää
tämän tyyppisen vastuun teoriaa muille osapuolille vastaamisen suuntaan ja kauemmas
syyllisyyden tunteesta. Kutz analysoi pelkän luonteen perusteella määritettävää
sijaissyyllisyyttä samalla tavalla, valmiutena olla tekemisissä moraalisesti huonon tai
epäilyttävän asian kanssa (Kutz 2000a. 43–46). Kutzin käyttämä käsite 'osallisuus'
23Moraalista tahraantumista käsittelee myös Juha Räikkä artikkelissaan "On Dissociating Oneself fromCollective Responsibility". Katso Juha Räikkä (1997): “On Dissociating Oneself from CollectiveResponsibility”. Social Theory and Practice 23, 1–9.
42
(complicity) ja Oshanan moraalisen tahraantumisen yhteydessä käyttämä käsite
'tekemisissä oleminen' (association) nousevat keskeiseksi käsitteiksi vastuun heikkoja
muotoja tutkittaessa. Käsitteet ovat sukua keskenään: molemmat nostavat vastuun
määrittämisen kriteeriksi henkilön sosiaalisen suhteen toiseen henkilöön, jolle
määritetään moraalista vastuuta hänen tekojensa perusteella. Tällöin henkilöiden
välisten suhteiden laatu on olennainen premissi oikean tyyppisen vastuussa pitämisen
perustana. Henkilöiden välisiä yhteistoiminta- ja ryhmäsuhteita tutkin luvussa 3.24
Pettitin hengessä käsitteille vastuu ja tilivelvollisuus voisi määrittää erilaiset
käyttöalueet. Tällöin vastuu olisi vahvempi sidos toimijan ja teon tai tapahtuman välillä,
ja edellyttäisi toimijan havaittavaa kausaalista kontribuutiota teon tai tapahtuman
hyväksi. Tilivelvollisuus voitaisiin määritellä laajemmaksi käsitteeksi, joka kattaisi niin
edellä määritellyn vastuun kuin sellaisetkin tilivelvollisuuden muodot, jotka perustuvat
vain metafyysiseen velkaan tai toimijan käyttäytymiseen ja luonteeseen, ja joihin ei
sisälly mitään mielekästä kausaalista yhteyttä toimijan ja teon tai tapahtuman välillä.
Vastuun ottamisen käytäntö vaikuttaisi olevan tärkeä vastuussa pitämisen käytännön
ohella kuvattaessa tilivelvollisuuden heikkoja muotoja. Näiden kahden käytännön
suhdetta pyrin kuvaamaan tarkemmin luvussa 4.
24Käytännön esimerkki moraalisesta tahraantumisesta on keväällä 2007 esiin tullut ammattilaispyöräilyn
dopingskandaalisuma ja eri toimijoiden reaktiot dopingkäryihin. Kun pyöräilytallit jäivät kiinni
kiellettyjen aineiden käytöstä, jotkut talleja rahoittavat yritykset vetivät rahoituksensa pois, toiset asettivat
tarkkoja ehtoja tallin tulevalle toiminnalle, ja jotkut lausuivat julkisuuteen jatkavansa tallin rahoittamista
ikävässäkin tilanteessa, sillä ”rakastetun lajin hylkääminen vaikeuksien keskellä jos mikä olisi
vastuutonta”. Rahoittajien reaktiot kertovat jonkinlaisesta yhteydestä tallin toiminnan ja rahoittajan
välillä. Rahoittajalla ei kaikella todennäköisyydellä ole tarkkaa tietoa tallin toiminnan yksityiskohdista,
eikä se ole suoraan vahvasti vastuussa dopingaineiden käytöstä tallissa. Oletettavasti rahoittaja on
pyrkinyt tukemaan tallia, saamaan omalle yritykselleen positiivista julkisuutta ja uskonut tallin toimivan
lakien ja sääntöjen puitteissa. Tästä huolimatta yritykset ovat huolissaan omasta maineestaan kun niiden
rahoittamat tallit käryävät dopingaineista. Yritykset tuntuvat uskovan, että yritysten ja tallien maineet
ovat yhteydessä toisiinsa. Tämä uskomus, joka koskee pääasiassa eri medioiden kautta muodostuvaa
sosiaalista todellisuutta, pitää paikkansa, koska mediaa seuraavat ihmiset yhdistävät tallien ja niitä
tukevien yritysten toiminnan toisiinsa. Kyseessä on siis itsensä toteuttava uskomus. Yritykset ovat
heikolla tavalla vastuussa tallien toiminnasta, koska niillä on selvä yhteys talleihin (rahoitus), ja sivusta
seuraavat ihmiset eivät voi tuntea yhteyden yksityiskohtia. Sivusta seuraajan näkökulmasta yritys on
samaa ryhmää tallin kanssa, ja yritys on siten heikolla tavalla vastuullinen myös tallin toiminnasta.
43
Kutzin ja Mayn näkemykset vastuun luonteesta ovat yhteensovitettavissa. Tämä ei
kuitenkaan vielä tee heidän näkemyksistään yhteistoiminnallisen vastuun
määrittämisperusteista yhtenäisiä. Olennaista kausaalisen linkin ja oman kontribuution
määrittämisessä on kulloinkin kyseessä olevan yhteistoiminnan luonne. Vasta
yhteistoiminnan luonteen ja muotojen tarkan tulkinnan (luku 3) jälkeen voin esittää
lopullisen näkemykseni vastuun muodoista.
44
3 YHTEISTOIMINTA
Tässä luvussa käsittelen yhteistoimintaa ja kollektiiveja sekä näiden suhdetta
vastuuseen. Alaluvussa 3.1 käsittelen yksilön vastuun yhteistoiminnassa ja
kollektiivisen vastuun eroja. Alaluvussa 3.2 käsittelen kollektiivityyppejä ja tarkastelen
erilaisia kollektiivien luokitteluja. Seuraavaksi siirryn esittelemään Mayn (3.3) ja Kutzin
(3.4) yhteistoiminnan teoriat. Kollektiivien luokittelun perusteella käsittelen alaluvuissa
3.5–3.7 erilaisia kollektiivityyppejä, tarkastelen Mayn ja Kutzin teorioiden
selitysvoimaa eri tyyppien suhteen ja esittelen analyysin täydentämiseksi muutamia
muita yhteistoiminnan teorioita. Tämän luvun tuloksien ja luvun 2 tuloksien perusteella
voin luvussa 4 esittää kuvauksen vastuun vahvoista ja heikoista muodoista, mukaan
lukien vastuun yhteistoimintaan liittyvät muodot.
3.1 Yksilön vastuu yhteistoiminnassa ja kollektiivinen vastuu
Puhuttaessa yhteistoiminnasta ja kollektiiveista on tehtävä ero kollektiivien
käsitteellisen ja ontologisen statuksen välille. Tällä erottelulla tehdään ero sen välille,
millaisilla käsitteillä kollektiiveja ja kollektiivista toimintaa on totuudenmukaista kuvata
ja mikä kollektiivien ontologinen status on. Tässä luvussa esittelemäni keskeiset
teoreetikot (Kutz, May, Bratman ja Tuomela) ovat kollektiivien ontologisen aseman
suhteen individualisteja tai interrelationisteja: he eivät attribuoi kollektiiveille itsenäistä
ontologista asemaa vaan näkevät kollektiivit yksilöiden summana tai yksilöinä
yhteistoimintasuhteissa (katso esim. Tuomela 2007, 120). Käsitteellisen kysymyksen
suhteen Bratman on individualisti ja Tuomela kollektivisti: Bratmanin mukaan kaikki
kollektiivien toiminta on mahdollista kuvata individualistisilla käsitteillä; Tuomela taas
katsoo, että tietyn tyyppistä yhteistoimintaa ei ole mahdollista kuvata ilman
kollektiivisen käsitteistön käyttämistä (katso Tuomela 2007, 120). Myös May katsoo,
että kollektiivinen toiminta on käsitteellisesti erilaista kuin individualistinen toiminta
(May 1987, 6). Kutzin mukaan osallistumisaikomuksien sisältö on luonteeltaan
kollektiivinen (”me teemme”) ja redusoimattomissa individualistisiin käsitteisiin; myös
Kutz katsoo kollektiiviset käsitteet välttämättömiksi yhteistoiminnan kattavassa
selittämisessä (Kutz 2000b, 16).
Kollektiiveja koskevan ontologisen individualismin viitekehyksessä on tarpeellista
erottaa käsitteellisesti yksilöllinen vastuu yhteistoiminnassa ja kollektiivinen vastuu
yhteistoiminnassa. Ero havainnollistuu parhaiten Tuomelan käsitteistöä käyttämällä:
45
yksilön vastuu yhteistoiminnassa on yksilöllistä silloin kun hän toimii minä-moodissa,
yksittäisenä henkilönä (”minä pudotin ämpärin kun me olimme kiipeilemässä
rakennustelineillä”); ja vastuu on kollektiivista silloin kun hän toimii me-moodissa,
ryhmän jäsenenä (”me pudotimme ämpärin kun olimme kiipeilemässä
rakennustelineillä”) (katso esim. Tuomela 2007, 100–102). Sama teko voidaan tietyillä
ehdoilla kuvata sekä yksilöllisenä tekona että kollektiivisena tekona. Se, millaista
vastuuta teon perusteella voidaan määrittää, riippuu teon kuvauksesta ja vastuun
määrittämisen kriteereistä. Olennaista kollektiivisessa vastuussa on, että se ei ole
käsitteellisesti ilmaistavissa yksilöllisenä vastuuna: me-lauseita ei voida kääntää minä-
lauseiksi. Kollektiivista vastuuta ei esiinny kaiken tyyppisessä yhteistoiminnassa, vaan
se edellyttää yhteistoiminnalta ja kollektiivin jäseniltä tiettyjä asioita (tästä tarkemmin
alaluvussa 3.6).
3.2 Kollektiivityypit
Tutkittaessa kollektiivien ontologista asemaa ja suhdetta vastuuseen on tärkeää pitää
mielessä, että kaikki kollektiivit eivät ole samanlaisia. Yksi yhteistoiminnan ja
kollektiivisen vastuun teorioiden selitysvoiman mittari on se, miten ne onnistuvat
selittämään eri yhteistoiminnan muotoja ja erityyppisten kollektiivien toimintaa. Yhden
kollektiivityypin tutkimiseen perustuvia johtopäätöksiä ei tule yleistää kaikkia tyyppejä
koskeviksi ilman lisätutkimusta.
Michael McKenna erottaa artikkelissaan ”Collective Responsibility and Agent Meaning
Theory” (2006) neljä eri kollektiivityyppiä. Hän katsoo, että nämä tyypit voivat olla
joiltakin osin päällekkäisiä, eli että kollektiivi voi kuulua useampaan kuin yhteen
kategoriaan.
1) Satunnaiset järjestäytyneet kollektiivit (randomly organized collectives):
tilanteen ympärille organisoituneet kollektiivit, esim. auto-onnettomuuden
jälkeen paikalle tulleet ihmiset, jotka organisoituvat tietyssä tilanteessa,
muodostavat jaetun aikomuksen ja toteuttavat suunnitelman, joka vaatii
kollektiivista toimintaa, pelastaakseen uhrit ja estääkseen lisäonnettomuuksia.
2) Satunnaiset järjestäytymättömät kollektiivit (randomly disorganized
collectives): satunnaisesti valitut kollektiivit, jotka toimivat ilman
minkäänlaista organisointia, joka antaisi sen toiminnalle yhtenäisyyttä, esim.
urheilutapahtumassa mellakoiva väkijoukko ja kollektiivit, joihin synnytään,
kuten saksalaiset, juutalaiset tai valkoiset miehet.
46
3) Yksinkertaiset kollektiivit (simple collectives): kollektiivit, jotka ovat
järjestäytyneet tietyn päämäärän ympärille; esim. veneen soutaminen, talon
maalaaminen, dueton laulaminen, Fox trotin tanssiminen. Nämä kollektiivit
voivat olla jäsenmäärältään pieniä, ja ne eivät edellytä minkäänlaista
valtarakennetta. Näiden kollektiivien jäsenillä on myös usein jonkinlainen
yhteinen historia.
4) Korporaatiot (corporations): institutionaalisesti määräytyneiden
toimintatapojen ja päämäärien ympärille järjestäytyneet kollektiivit, joilla on
valtarakenne. Tarpeeksi vakiintunut korporaatio voi jatkaa olemassaoloaan
vaikka sen jäsenet vaihtuisivat täysin. Esim. Iso-Britannian parlamentti,
Lontoon filharmoninen orkesteri, Coca-Cola-yhtiöt, ja Grateful Dead -
orkesteri.
(McKenna 2006, 17–18.)
McKennan kategorioita voidaan alustavasti tarkastella jäsenten välisten suhteiden ja
päätöksentekorakenteen kautta. Kategoria 2 vaikuttaisi olevan täysin vailla
päätöksentekorakennetta, kun taas kategorian 4 kollektiiveilla taas on tyypillisesti hyvin
määräytynyt ja hierarkkinen päätöksentekorakenne. Kategoriat 1 ja 3 edellyttävät
jonkinlaista yhteistä koordinointia ja päätöksentekoa, mutta päätöksentekorakenne ei ole
vakiintunut ja kollektiivit eivät ole hierarkkisia. Kategorioiden ero on se, että
yksinkertaiset kollektiivit ovat pitkäaikaisempia ja vakiintuneempia, kun taas
satunnaiset järjestäytyneet kollektiivit ovat lyhytaikaisia ja tietyssä tilanteessa tiettyä
päämäärää varten muodostuvia. Jäsenten väliset suhteet perustuvat kategoriassa 2
ainoastaan joko ajallis-paikalliseen yhtenäisyyteen tai johonkin yhteiseen
ominaisuuteen; mitään kanssakäymistä ei edellytetä. Kategorioissa 1 ja 3 keskeisessä
roolissa vaikuttaisivat olevan jäsenten yhteiset päämäärät ja yhteistoiminta vaikuttaisi
vaativan keskinäistä kanssakäymistä ja koordinointia. Kategorian 4 kollektiivit
vaikuttavat olevan hyvin vakiintuneita ja niihin vaikuttaa liittyvän instituutioille
ominaisia sääntöjä ja rooleja, joille on määritelty valtaa ja vastuuta. Sisällytän
kategoriaan 2 myös Kutzin käsittelemät strukturoimattomia kollektiivisia vahinkoja
aiheuttavat kollektiivit (katso alaluku 3.4.2).
McKennan luokittelu nostaa hyvin esiin useita keskeisiä kollektiivityyppejä. Käytän
McKennan luokittelua oman käsittelyni pohjana seuraavissa alaluvuissa. Tämäkään
luokittelu ei luonnollisesti ole kaikki mahdolliset yhteistoiminnan muodot kattava ja
aukoton. Ihmisten yhteistoiminta on niin monimuotoista, että kattavan ja objektiivisen
47
luokittelun rakentaminen tuntuu jo teoriassa mahdottomalta tehtävältä. Aina on
mahdollista löytää luokkien sisältä joitakin ominaisuuksia, joiden perusteella voidaan
tehdä hienojakoisempi luokitus; ja aina on mahdollista kyseenalaistaa juuri kyseisen
luokituksen kriteerit ja rakentaa erilainen luokitus. Liian kunnianhimoista tavoitetta ei
kannata omaksua. McKennan luokitus kiinnittää huomion keskeisiin eri
kollektiivityyppeihin ja mahdollistaa niiden hedelmällisen analyysin.
Esitän kuitenkin vielä muutamia jaotteluja, joiden merkitystä McKennan luokittelulle
pyrin avaamaan. Peter French erottaa toisistaan kaksi kollektiivityyppiä,
summakollektiivit (aggregate collectivities) ja yhtymäkollektiivit (conglomerate
collectivities):
1) Summakollektiivi: Kokoelma ihmisiä. Tämän yhteenliittymän olemassaolo ei
ole yhteensopiva vaihtuvien jäsenten kanssa.
2) Yhtymäkollektiivi: Yksilöiden organisaatio, jonka identiteettiä ei voi
tyhjentävästi selittää tarkastelemalla organisaation jäsenten identiteettien
summaa. Sellaista ominaisuutta, joka voidaan liittää kollektiiviin, ei välttämättä
voida liittää kaikkiin tai edes yhteen niistä yksilöistä, jotka ovat osa
kollektiivia.
Frenchin mukaan yhtymäkollektiivia voidaan kohdella kuin moraalista henkilöä; se ei
ole redusoitavissa yksilöiksi. May argumentoi, että Frenchin tarkoittamia
summakollektiiveja on kahden tyyppisiä, joista toinen mahdollistaa jäsentensä
päämääräperusteisen yhteistoiminnan. Hän erottaa toisistaan
1) summakollektiivit, jotka on määritelty ajallis-paikallisen yhtenäisyyden
perusteella ja
2) summakollektiivit, jotka on määritelty yhteisen piirteen perusteella.
Näistä jälkimmäinen mahdollistaa Mayn mukaan päämääräperusteisen yhteistoiminnan.
(May 1987, 21–22.) Frenchin tarkoittamat yhtymäkollektiivit ovat McKennan
luokittelussa lähimpänä korporaatioita. Mayn yhteisen piirteen perusteella määritellyt
summakollektiivit vastaavat McKennan luokkia 1, 2 ja 3. Mayn ajallis-paikallisen
yhtenäisyyden perusteella määritellyt kollektiivit vastaavat lähimmin osaa McKennan
luokasta 2.
Yksi hyödyllinen erottelu, joka ei sisälly McKennan luokitteluun, on jäsenten
mahdollisuus liittyä kollektiiviin ja erota kollektiivista. Jan Narveson erottaa
kollektiiviryhmät jäsenten liittymis- ja eroamismahdollisuuksien perusteella:
1) täysin voluntaariset ryhmät
48
2) involuntaarinen liittyminen mutta voluntaarinen eroaminen
3) voluntaarinen liittyminen mutta involuntaarinen eroaminen
4) involuntaariset ryhmät
(Smiley 2004, luku 4). McKennan antamista esimerkeistä kollektiivit, joihin synnytään,
on selvästi involuntaarinen luokka. Muut luokat ovat lähtökohtaisesti voluntaarisia,
mutta liittymisen tai eroamisen suhteen involuntaarisia esimerkkejä on varmasti
mahdollista rakentaa. Esimerkiksi suomen valtio on korporaatio, jonka kansalaiseksi
liitytään yleensä involuntaarisesti (syntymisen tai vanhempien tahdon kautta), mutta
josta eroaminen on voluntaarista (edellyttäen, että joku muu valtio on valmis ottamaan
henkilön kansalaisekseen). Jonkin yhdistyksen (korporaation) ainaisjäsenyys puolestaan
saattaa olla liittymisen suhteen voluntaarinen mutta eroamisen suhteen involuntaarinen.
Ryhmän jäsenyyden merkitys vastuun määrittämisen perusteena tulee sitä pienemmäksi,
mitä alemmaksi listalla mennään (Smiley 2004, luku 4).
3.3 Mayn yhteistoiminnan teoria
May esittää teoriansa ryhmien toiminnan luonteesta teoksessaan The Morality of
Groups (1987). Hän täydentää näkemystään yksilön yhteistoimintatilanteisiin liittyvän
henkilökohtaisen vastuun osalta Sharing Responsibilityssa (1992). Mayn teoria sijoittuu
puhtaan individualismin, joka redusoi ryhmien toiminnan täysin yksilöiden toiminnaksi,
ja kollektivismin, joka antaa ryhmälle itsenäisen ontologisen statuksen, väliin. May
katsoo, että sosiaalisten ryhmien rakenne on niin keskeinen tekijä ryhmien jäsenten
teoissa, aikomuksissa ja intresseissä, että sosiaalisille ryhmille tulisi määrittää niissä
toimivista itsenäisistä henkilöistä erillinen moraalinen asema (May 1987, 3). Mayn
näkemys on individualistinen siinä mielessä, että hän katsoo ryhmien olevan yksilöitä,
jotka ovat suhteissa toisiinsa, ja kollektivistinen siinä mielessä, että hän ei katso
ryhmien vastuun olevan redusoitavissa sen jäsenten yksilölliseksi vastuuksi vaan on
valmis antamaan ryhmälle itsenäisen moraalisen aseman. Itsenäistä ontologista statusta
hän ei ryhmille anna (May 1987, 23).
May pyrkii kattamaan yhteistoiminnan teoriallaan väkijoukkojen toiminnan,
korporaatioiden toiminnan ja epäformaalisten yhdistysten (informal associations)
toiminnan (May 1987, 31). Väkijoukot kuuluvat McKennan luokittelun kategoriaan 2,
korporaatiot kategoriaan 4. Epäformaaliset yhteenliittymät kuuluvat Mayn esimerkkien
valossa joko kategorioihin 3 (jazzkvartetti) tai 4 (ammattiyhdistys).
49
Mayn mukaan ryhmän rakenne mahdollistaa yksilöiden yhteistoiminnan (joint action),
toiminnan, joka on käsitteellisesti hyvin erilainen kuin yksilöiden yhteenlaskettu
toiminta (aggregated actions of individuals). Hänen mukaansa päämäärään
suuntautuvan ja tarkoituksellisen toiminnan täysimittainen selittäminen edellyttää
viittaamista ryhmän rakenteeseen. (May 1987, 6.)
May päätyy seuraaviin kriteereihin tekojen perustellulle määrittämiselle jollekin
joukolle ihmisiä:1) Yksilöt ovat toisiinsa sellaisessa suhteessa, että he mahdollistavat toisilleen sellaisen
toiminnan, johon he eivät yksin toimiessaan olisi pystyneet.
2) Jotkut yksilöt on valtuutettu tai vaikuttavat olevan valtuutettu edustamaan omilla teoillaan
koko ryhmän tekoja.25 (May 1987, 55; sitaatin suomennos kirjoittajan.)
May tarkentaa, että toisen ehdon täyttymiseksi ei riitä, että jotkut ihmiset uskovat, että
tietty henkilö on ryhmän oikeutettu edustaja; tämän odotuksen tai havainnon täytyy
perustua sekä näennäisen edustajan käytökseen että ryhmän jäsenten käytökseen
näennäistä edustajaa kohtaan (May 1987, 55). May katsoo, että ehto 1 pätee niin
väkijoukkoihin, epämuodollisiin yhdistyksiin kuin korporaatioihinkin. Ehto 2 on
olennainen vain kun kaikki ryhmän jäsenet eivät jatka aktiivista osallistumista ryhmän
yhteisiin hankkeisiin. (May 1987, 56–57.) Yksilöiden välinen suhde on Mayn mukaan
erilainen hänen käsittelemässään kolmessa kollektiivityypissä. Esittelen seuraavaksi
Mayn analyysin näistä kolmesta kollektiivityypistä.
Väkijoukkojen tapauksessa ryhmän toiminta edellyttää jaettua solidaarisuuden tunnetta
(May 1987, 36). Solidaarisuus on tapa olla kiinnostunut siitä, mitä ryhmän muille
jäsenille tapahtuu, ja välijoukon kyky toimia ryhmänä perustuu solidaarisuuteen (May
1987, 40). May katsoo, että pieni jazzorkesteri ja väkijoukko ovat tietyssä suhteessa
samanlaisia kollektiiveja: molempien jäseniä yhdistää yhteinen intressi toimia yhdessä
(May 1987, 37–38). Pienissä ryhmissä yksimielisyys päämääristä mahdollistaa kuin
yhtenä toimijana toimimisen päämäärien saavuttamisen hyväksi (May 1987, 38).
Väkijoukoissa se, että joku ulkopuolinen kohtelee ryhmän jäseniä tietyllä tavalla heidän
ryhmän jäsenyytensä takia, luo yksilöille yhteisen intressin. Tämä intressi perustuu
siihen, että yksilöt tunnistavat, että se, miten joukon muita jäseniä kohdellaan, on vahva
indikaatio siitä, miten heitä kohdellaan (ryhmän jäseninä) vastaavassa tilanteessa. (May
1987, 39.)
25“1) [I]ndividuals are related to each other so as to enable each other to act in ways they could not act ontheir own; and 2) some individuals are authorized, or appear to be authorized, to represent their ownactions as the actions of the group as a whole.”
50
May katsoo, että väkijoukon jäsenet voidaan jakaa kolmeen ryhmään heidän vahingon
aiheuttamiseksi tekemänsä kontribuution perusteella:
1) Välineelliset jäsenet (instrumental members): henkilöt, joiden teoilla on suora
kausaalinen yhteys vahinkoon.
2) Tukevat jäsenet (facilitating members): henkilöt, jotka kontribuoivat
vahinkoon epäsuorasti.
3) Jäsenet, jotka eivät estä joukon joidenkin jäsenten vahingollista toimintaa;
näiden jäsenten kontribuutio on epäsuora ja perustuu omissioon, vahingollisen
toiminnan estämisen laiminlyömiseen.
May säilyttää kaikkien ryhmän jäsenten kausaalisen kontribuution vastuun
määrittämisen edellytyksenä. (May 1987, 74.)
Korporaatiot voivat Mayn mukaan toimia ainoastaan sijaistoimijoiden kautta. Hän
määrittelee sijaistoiminnan sellaiseksi toiminnaksi, jossa on olemassa formaalinen
suhde korporaation ja sen olion välillä, joka aiheutti (kausaalisesti) toiminnan (May
1987, 41–42). Korporaation olemassaolo perustuu perustavaan tekoon (incorporating
act), jolla yksilöt luovat fiktiivisen olion, korporaation, joka voi edustaa heitä
kollektiivisesti. Perustava teko luo myös korporaation formaalisen rakenteen, säännöt ja
käytännöt, joiden perusteella yksilöt toimivat yhdessä korporaationa (May 1987, 45–
46.) Korporaation toiminnassa on aina joku luonnollinen henkilö tai ryhmä henkilöitä,
jotka on valtuutettu toimimaan korporaation puolesta (May 1987, 48). Jonkinlaiset
säännöt ja jonkinlainen päätöksentekomenettely on korporaation toiminnan välttämätön
edellytys (May 1987, 48).
Epäformaalisten yhdistysten toimintaa May analysoi näennäisen auktoriteetin (apparent
authority) kautta. Näennäinen auktoriteetti viittaa ehtojen joukkoon, jotka luovat
julkinen odotuksen siitä, että tietty henkilö toimii ryhmän edustajana, vaikka ryhmän
jäsenet eivät ole auktorisoineet kyseistä yksilöä toimimaan ryhmän puolesta (May 1987,
48). May tarkentaa analyysiaan perustellusta näennäisestä auktoriteetista seuraavasti:
Näennäinen auktoriteetti edellyttää, että i) henkilö uskoo, että x on y:n edustaja, ii)
henkilön on järkeenkäypää uskoa näin ja iii) y on tarjonnut syitä uskoa näin eikä ole
tarjonnut perusteita kumota näitä syitä yksittäisessä tilanteessa (May 1987, 53). Mayn
analyysin soveltuvuus yksinkertaisiin kollektiiveihin jää hieman epäselväksi.
Kirjoittaessaan epämuodollisista yhdistyksistä May antaa esimerkkinä American Society
of Mechanical Engineers -yhdistyksen, joka tässä käytetyssä luokituksessa on
korporaatio (sillä on päätöksentekorakenne ja säännöt) eikä yksinkertainen kollektiivi.
51
May kuitenkin käyttää näennäistä auktoriteettia kaikkien kollektiivien kuvaamisessa,
joten hän itse katsoo analyysinsa soveltuvan kaikkien kollektiivien analysoimiseen.
May katsoo, että ryhmän rakenteen merkittävä rooli yksilöillä ryhmäkontekstissa
olevissa aikomuksissa tekee perustelluksi puhua ryhmäperustaisista aikomuksista
(group-based intentions) (May 1987, 66). Aikomusten perustana toimiva rakenne on
erilaisissa ryhmissä erilainen: väkijoukkojen rakenteen muodostaa solidaarisuus ja
korporaatioiden rakenteen muodostaa päätöksentekorakenne (May 1987 66).
Kollektiivisten aikomuksen määrittäminen ryhmille on perusteltua silloin kun yksilöt
ovat toisiinsa sellaisissa suhteissa, että he omaksuvat päämääriä ja tavoitteita, jotka ovat
erilaisia kuin ne päämäärät ja tavoitteet, jotka heillä olisi ollut ilman suhteita (May
1987, 67). Ryhmien rakenne tarjoaa perustan päämäärään suuntautuvalle toiminnalle
(May 1987, 67).
Toinen olennainen näkökulma ryhmien vastuuseen on yksilön näkökulma ryhmän
jäsenenä: tätä näkökulmaa May tutkii Sharing Responsibilityssä. May käyttää termejä
’jaettu vastuu’ ja ’kollektiivinen vastuu’ seuraavissa merkityksissä: Jaettu vastuu
(shared responsibility) tarkoittaa vastuun jakautumista tietyn ryhmän kaikille jäsenille
yksilöinä. Tällöin jäsenet ovat siis yksilöllisesti henkilökohtaisessa vastuussa.
Kollektiivinen vastuu (collective responsibility) tarkoittaa, että ryhmä sinänsä on
vastuussa, mutta ei kerro mitään siitä, ketkä ryhmän jäsenistä ovat vastuussa yksilöinä
(on myös mahdollista, että yksikään jäsen ei ole vastuussa yksilönä). Kollektiivinen
vastuu perustuu siihen, että jokin ryhmän ominaisuus saa aikaan kollektiivista toimintaa
tehden ryhmän toiminnasta enemmän kuin ryhmän jäsenten toimintojen summan.
Ryhmän toiminnasta voi seurata samanaikaisesti sekä kollektiivinen vastuu ryhmälle
että jaettu henkilökohtainen vastuu tietyille ryhmän jäsenille. Kollektiivista vastuuta ei
voida jakaa kollektiivin jäsenten henkilökohtaiseksi vastuuksi – se ei ole distributiivisen
vastuun muoto. (May 1992, 38 ja 106 sekä May 1987, 109–110.)
May erottaa ryhmän kollektiivisen omission ja ryhmän kollektiivisen
toimimattomuuden. Kollektiivinen omissio tarkoittaa sitä, että ryhmä valitsi
toimimattomuuden. Kollektiivinen toimimattomuus taas tarkoittaa, että ihmiset eivät
ryhmänä valinneet toimimattomuutta, mutta olisivat voineet toimia tilanteessa ryhmänä.
Mayn mukaan sekä kollektiivinen omissio että kollektiivinen toimimattomuus
mahdollistavat kollektiivisen vastuun. Kollektiivisen toimimattomuuden tapauksessa
olennaista moraalisen vastuun määrittämisen kannalta on se, olisiko ryhmä voinut luoda
52
toimimiseen tarvittavan rakenteen ajoissa vahingon estämiseksi. Vastuun
määrittämisessä tällaiselle mahdolliselle ryhmälle (putative group) tulee huomioida
myös ryhmän historia. Jos historiaa ei ole, voi olla, että vastuuta ei ole perusteltua
määrittää ryhmälle; ryhmällä pitää olla siis jokin aiempaan toimintaan tai
kontekstisidonnaiseen rooliinsa perustuva velvollisuus tietyn vahingon estämiselle.
Mahdollisen ryhmän erottaa satunnaisesta kollektiivista se, että mahdollisessa ryhmässä
on tarpeeksi potentiaalista johtajuutta ja organisointikykyä ryhmän organisoimiseen.
(May 1992, 107–108 ja 122.)
Mayn mukaan jaettu identiteetti on yksi jaetun vastuun perusta (May 1992, 147–148).
Yhteisön jaetut asenteet luovat ajan kuluessa yhteisölle jaetun identiteetin ja jaetun
solidaarisuuden tunteen. May katsoo, että ihmiset jakavat moraalisia tunteita ryhmänsä
ja sen jäsenten teoista juuri solidaarisuuden tunteen perusteella. Ryhmätunteiden
voimakkuus riippuu ihmisen ja ryhmän välisen suhteen laadusta. Itsensä ja ryhmän
välisen suhteen heikentäminen (itsensä etäännyttäminen ryhmästä) heikentää henkilön
jaettua vastuuta ryhmän muiden jäsenten teoista. (May 1992, 153–154.) May tarjoaa
vastuun täyden välttämisen kriteeriksi kysymystä "Olenko tehnyt kaiken, mitä minulta
voidaan kohtuudella odottaa, etäännyttääkseni itseni vahingosta?" (May 1992, 159).
May pitää siis tässäkin kiinni omista valinnoista vastuun kriteerinä. Solidaarisuuden
tunne ja jaettu identiteetti ovat Maylla keskeisiä erityisesti väkijoukkojen toiminnan
selittämisessä.
Mayn yhteistoiminnan teorian keskeinen piirre on ryhmien sisäisten yksilöiden välisten
suhteiden korostaminen. Hän tarkastelee ryhmiä ulkopuolisesta näkökulmasta (vertaa
Bratmanin ja Tuomelan ensimmäisen persoonan näkökulmaan perustuvaan
tarkasteluun). May pitää kollektiivisia aikomuksia ja yhteisiä päämääriä ryhmien
kollektiivisen toiminnan perustana. Hänen teoriansa yksi heikkous on kollektiivisten
aikomusten analyysin suppeus. Hän myös keskittyy teoriansa rakentamisessa kolmeen
kollektiivityyppiin. Väkijoukkojen kohdalla hänen tutkimuksensa on omaperäistä ja
perusteellista; on kuitenkin kyseenalaista, onko Mayn näkemys solidaarisuussuhteesta
kollektiivisten aikomusten ja kollektiivisen toiminnan perustana tyydyttävä. Kutz
kritisoi Mayta siitä, että hän ei onnistu selittämään solidaarisuussuhteiden luonnetta
muuna kuin yhteisinä sympatian ja samastumisen tunteina, jotka eivät vielä sellaisenaan
riitä selittämään yhteistoimintaa (Kutz 2000a, 280, alaviite 78). Korporaatioiden
kohdalla May esittää melko laajan analyysin. Yksinkertaisia kollektiiveja hän
ainoastaan sivuaa epämuodollisista yhdistyksistä, jotka ovat tässä käytetyssä
53
luokituksessa korporaatioita, kirjoittaessaan. Mayn yhteistoimintaan perustuvan
kollektiivisen vastuun teorian keskeinen piirre on yksilön kausaalisesta kontribuutiosta
kiinni pitäminen vastuun kriteerinä.
3.4 Kutzin yhteistoiminnan teoria
3.4.1 Kutz ja yhteistoiminta
Kutz kutsuu omaa yhteistoiminnan teoriaansa yhteistoiminnan osallistumiskäsitykseksi
(participatory conception of collective action) (Kutz 2000a, 11). Hän pyrkii kattamaan
teoriallaan sekä yhteistoiminnan heikosti koordinoidut että täysin kooperatiiviset
muodot. Hänen teoriassaan keskiössä on yksilön aikomus täyttää oma tehtävänsä
yhteisteossa (joint act) (Kutz 2000a, 11). Ryhmän jäsenet osallistuvat yhteistoimintaan
(joint action), kunhan heidän käsityksensä kollektiivisesta päämäärästä, jota he
tarkoituksellisesti edistävät, ovat ainakin osittain päällekkäisiä (Kutz 2000a, 90). Kutz
nimittää tällaista yhteistoiminnan teoriaa minimalistiseksi (Kutz 2000a, 112).
Kutzin näkemyksen yksilön vastuusta yhteistoiminnassa voi tiivistää periaatteeseen:
osallistuminen implikoi vastuuta (Kutz 2000a, 144); tai: ”kun toimimme yhdessä,
olemme jokainen vastuussa siitä, mitä me kaikki teemme”26 (Kutz 2000a, 165; sitaatin
suomennos kirjoittajan). Kutzin minimalistinen käsitys yhteistoiminnan luonteesta tekee
kaikista yksilöistä, jotka tarkoituksellisesti osallistuvat yhteistoimintaan,
yhteistoiminnasta vastuullisia toimijoita. Kutzin käsitys yhteistoiminnasta on erikoisen
laaja, koska hän ei edellytä, että yksilön täytyy tarkoituksellisesti edistää kollektiivin
yhteistä päämäärää; Kutzin mukaan riittää, että yksilö mieltää itsensä osaksi kollektiivia
ja toimii sen osana toistuvasti; sillä, mikä hänen motiivinsa osana kollektiivia
toimimiselle on, on merkitystä vain sen kannalta, millä tavalla hänen toimintaansa voi
oikeutetusti reagoida (Kutz 2000a, 162). Tällaisen näkemyksen perusteella esimerkiksi
pommitehtaan työntekijät ovat osaltaan vastuussa pommien aiheuttamista kuolemista;
näkemys ei salli toimijoille näkemystä ”teen vain työtäni”, vaan oikeuttaa heidän
vastuussa pitämisensä yhteistoiminnan aiheuttamista vahingoista.
Kutz katsoo, että yhteistoiminnan teorian yleinen ongelma on, että pyritään luomaan
yleinen teoria yleistämällä tiettyjen yhteistoiminnan tyyppien analyysi koskemaan
kaikkea yhteistoimintaa. Yhteistoiminnan muotojen kirjo on niin laaja, että on
26”When we act together, we are each accountable for what all do.”
54
epäselvää, onko kaikkia yhteistoiminnan muotoja selittää yhdellä teorialla. Kutz
kuitenkin esittää, että hänen minimalistinen yhteistoiminnan teoriansa kattaa kaikki
yhteistoiminnan muodot. (Kutz 2000b, 4.)
Kutz kutsuu toimijoiden aikomuksia strategisesti herkiksi (strategically responsive) jos
se, mitä he aikovat tehdä, on herkkä heidän uskomuksilleen ja ennustuksilleen siitä,
mitä muut aikovat tehdä. Kutzin mukaan yhteistoiminta (joint action) vaatii usein
strategista herkkyyttä, ja koordinoitu toiminta (coordinated action) vaatii sitä aina.
Toinen yhteistoiminnan ominaisuus on Kutzin mukaan päämäärän jakaminen (sharing
a goal). Päämäärän jakaminen on kaikkien yhteistoiminnan muotojen välttämätön ehto.
Kolmas yhteistoiminnan ominaisuus on vuorovaikutussuhteita koskeva keskinäinen
avoimuus (mutual openness). Tämä on paljon heikompi ehto kuin tilannetta koskeva
yhteinen tieto (common knowledge), joka vahvassa muodossaan vaatii osallistujilta
tietoa muiden osallistujien suunnitelmista ja tiedoista. (Kutz 2000b, 5–6.)
Osallistumisaikomukset (participatory intentions) ovat olennaisia yhteistoiminnan
ehtoja. Osallistumisaikomuksilla Kutz tarkoittaa osallistujien tarkoituksellisia
sitoumuksia edistää ryhmän tekoa, kunkin osallistujan aikomusta tehdä oma osansa
ryhmän teon hyväksi. Prosessi on tässä olennainen asia; ei riitä, että lopputulos on
aiottu: toiminta on yhteistoimintaa vain jos lopputulos saavutetaan sellaisen prosessin
kautta, jossa jokainen osallistuja toimii tarkoituksenaan yhteisen hankkeen
lopputuloksen saavuttaminen. (Kutz 2000b, 6–7.)
Kutz huomauttaa, että hänen osallistumisaikomuksia koskevat näkemyksensä linkittyvät
peliteorian perusteita koskevaan tutkimukseen. Peliteorian puhdas individualistinen
tulkinta ei tietyissä tapauksissa johtaa yksilöiden optimaalisiin valintoihin ilman, että
perusteita täydennetään tietyillä oletuksilla siitä, mikä on kollektiivisesti preferoitavaa.27
Lisäoletukset johtavat puhtaasta kilpailullisesta peliteoriasta kooperatiiviseen
peliteoriaan. (Kutz 2000b, 7–9.)
Osallistumisaikomuksessa on Kutzin mukaan kaksi eri komponenttia: yksilön rooli ja
kollektiivinen päämäärä. Yksilöllinen osallistumisaikomus tähtää siis kahden eri
päämäärän saavuttamiseen: ensisijaisen yksilöllisen tehtävän suorittamiseen ja tämän
edistämän toissijaisen kollektiivisen päämäärän saavuttamiseen.
Osallistumisaikomuksen määrittelevä piirre on yksilöllisen teon ja ryhmän teon tai
27Myös Raimo Tuomela on käsitellyt oman yhteistoiminnan tutkimuksensa yhteyksiä periteoriaan, jaerityisesti vangin dilemman ratkaisemiseen. Katso Tuomela 2007, luku 7.
55
toiminnan tuloksen välinen suhde. Kontributorinen suhde merkitsee sitä, että yksilön
teko kausaalisesti edistää kollektiivisen päämäärän saavuttamista. Esimerkki on se, kun
henkilön auton työntäminen osana yhteistä työntämistä auttaa siirtämään autoa. Suhde
voi olla ilmaiseva (expressive), jos tekemällä oman osansa henkilö ilmaisee
jäsenyytensä ryhmässä tai osallisuutensa toiminnassa. Esimerkki tällaisesta suhteesta on
äänestäminen, jolla henkilö ilmaisee jäsenyytensä poliittisessa yhteisössä. Suhde voi
olla myös normatiivinen jos henkilö tekee osansa koska ryhmän tai instituution normit
vaativat tietynlaista toimintaa, ja tällä toiminnallaan samalla ylläpitää kyseisiä normeja.
Esimerkki normatiivisesta suhteesta on se, kun IBM:n työntekijän tulee pukeutua
tummaan pukuun IBM:n pukeutumisnormien perusteella. Sama teko voi myös olla
useassa samanaikaisessa suhteessa ryhmän päämäärään tai toimintaan. (Kutz 2000b,
10–11.)
Tietyissä konteksteissa osallistumisaikomukset tekevät yksittäisistä teoista
yhteistoimintaa. Kutz toistaa John Searlen tehdasesimerkin: Kuvitellaan, että
taloudellisen kriisin aikana tehdastyöntekijöille kuulutetaan, että he voivat parhaiten
auttaa maataan jatkamalla ahkeraa työntekoa omissa työpisteissään. Työntekijät
palaavat työhönsä ja tukevat maansa hyvinvointia tekemällä täsmälleen samaa kuin
aiemminkin. Nyt työntekijät kuitenkin toimivat yhdessä tuottaakseen sen, mikä oli
aiemmin vain heidän yksilöllisten tekojensa seuraus. Ainoa ero on se, että nyt
työntekijöillä on yksilölliset osallistumisaikomukset.28 (Kutz 2000b, 12; katso myös
Searle 1990, 405.)
Kutz määrittelee aikomukset funktionalistisesti, toimijan suunnitelmien, taipumusten ja
käyttäytymisen kautta, ilman vahvaa ensimmäisen persoonan tieto-opillista
ensisijaisuutta. Kutzin mukaan toimijoiden aikomusten sisällöt tekevät joukosta
yksittäisiä tekoja jaetusti tarkoituksellista toimintaa (jointly intentional action).
Olennaista on yksittäisten toimijoiden uskomus, että heidän tekonsa kontribuoivat
kollektiiviseen tulokseen. Kutz nimittää tätä tapaa mieltää oma tekonsa osallistuvan
aikomuksen mukaan toimimiseksi (acting with participatory intention). (Kutz 2000a,
74.)
Kutz nostaa itse esiin osallistumisaikomusten määrittelyn kehämäisyyden ongelman.
Hän huomauttaa myös Michael Bratmanin nostaneen tämän omaa teoriaansa koskevan
28Lukuisia vastaavanlaisia esimerkkejä käytetään business- ja johtamiskirjallisuudessa kuvaamaantyöntekijöiden motivoimisen olennaisuutta: ”Siinä, kantavatko he kiviä vai rakentavatko hepyramidia, on valtava ero.”
56
ongelman esiin. Ongelma on se, että määritellessään yksittäistä aikomusta, Kutz käyttää
tarkoituksellisen yhteistoiminnan käsitettä (yksittäinen aikomus sisältää viittauksen
tarkoitukselliseen yhteistoimintaan). Ongelma johtuu siitä, että aikomus toimia
yhteistoiminnassa muiden toimijoiden kanssa on perusluonteeltaan kollektiivinen, eikä
sitä voida koskaan redusoida ei-yhteistoiminnallisiksi aikomuksiksi.
Osallistumisaikomusten fenomenologiassa on myös seuraava piirre:
osallistumisaikomuksiin sisältyy reflektiivinen tai harkittu itsetietoisuus, joka koskee
oman teon instrumentaalista suhdetta ryhmän toimintaan, joka on oman teon päämäärä
(Kutz 2000b, 12–13).
Kutz tarjoaa erääksi tavaksi hahmottaa aikomuksia tarkemmin jakoa toimeenpaneviin
(executive) ja alisteisiin (subsidiary) aikomuksiin. Toimeenpaneva aikomus on
aikomus, joka koskee toimintaa tai tulosta kokonaisuutena ja jolla on keskeinen rooli
muiden päämäärän saavuttamiseksi tarpeellisten aikomusten ja mielentilojen
luomisessa. Alisteinen aikomus on toimeenpanevan aikomuksen luoma ja perustelema
aikomus. (Kutz 2000b, 14.)
Kutz katsoo, että osallistumisaikomuksen sisältö (aikomus) on luonteeltaan
kollektiivinen (”me teemme”) ja redusoimattomissa individualistisiin käsitteisiin.
Osallistumisaikomuksen muoto sen sijaan on redusoitavissa individualistisiin
käsitteisiin: ”Me aiomme, että me teemme x” ”Minä aion, että me teemme x”.
(Kutz 2000b, 16.)
Kutz pyrkii kattamaan yhteistoiminnan teoriallaan sekä yhteistoiminnan heikosti
koordinoidut että täysin kooperatiiviset muodot. Ryhmän jäsenet osallistuvat
yhteistoimintaan (joint action), kunhan heidän käsityksensä kollektiivisesta
päämäärästä, jota he tarkoituksellisesti edistävät, ovat ainakin osittain päällekkäisiä
(Kutz 2000a, 90; Kutz 2000b, 17). Kutz nimittää tällaista yhteistoiminnan teoriaa
minimalistiseksi (Kutz 2000a, 112; Kutz 2000b, 17). Kutzin mukaan ryhmät voivat
toimia yhteistoiminnallisesti vaikka ryhmän jäsenillä on vain hyvin heikot odotukset
toistensa aikomuksista, vaikka jäsenet eivät ole strategisesti herkkiä toistensa
toiminnalle ja vaikka he eivät aio, että ryhmän teko onnistutaan toteuttamaan (Kutz
2000b, 17). Ryhmä toimii yhteistoiminnallisesti niin kauan kuin ryhmän jäsenten
käsitykset heidän kollektiivisesta päämäärästään, jonka hyväksi he tarkoituksellisesti
toimivat, ovat päällekkäisiä (Kutz 2000b, 17).
57
Kutz katsoo, että muutamat esimerkkitapaukset (katso Kutz 2000b, 18–19) osoittavat,
että yhteistoiminta sellaisenaan ei vaadi uskomuksia muiden aikomuksista tai
taipumuksia keskinäiseen herkkyyteen. Kutzin mukaan nämä tapaukset voidaan kuvata
osallistumisaikomusten avulla. Keskeinen käsite Kutzin määritelmässä on
päällekkäisyys. Hän määrittelee sen lyhyesti seuraavasti: ”toimijoiden
osallistumisaikomukset tehdä oma osansa ryhmän teosta ovat (ainakin osittain)
päällekkäisiä jos asiaintiloissa on yhteinen osa, joka tyydyttää jokaisen aikomuksen” 29.
Kutzin mukaan toimijat siis jakavat päämääriä jos sama tapahtuma tai tulos (asiaintila)
tyydyttää kaikkien aikomukset. Kutz lisää kriteeriksi myös, että aktuaalinen
päällekkäisyys edellyttää, että muiden osallistujien toiminta osittain tyydyttää henkilön
osallistumisaikomuksen. Esimerkki aktuaalista heikommasta potentiaalisesta
päällekkäisyydestä, jota Kutz ei pidä yhteistoiminnan riittävänä perustana, on minun
aikomukseni pelata tennistä ja sinun aikomuksesi pelata tennistä, ja sellainen
todellisuus, jossa minä täytän aikomukseni pelaamalla Bethin kanssa ja sinä täytät
aikomuksesi pelaamalla Charlien kanssa. Tällöin aikomustemme päällekkäisyys oli vain
potentiaalista, sillä kummallakaan ei ollut osaa toisen aikomuksen täyttämisessä. (Kutz
2000b, 20; sitaatin suomennos kirjoittajan).
Kutz kritisoi Bratmania30 sekä Tuomelaa ja Milleriä31 siitä, että heidän teoriansa toimii
vain pienen skaalan yhteistoiminnassa, vahvoihin keskinäisiin riippuvaisuussuhteisiin
perustuvassa ei-hierarkkisessa yhteistyössä, jossa jokainen tähtää jokaisen
onnistumiseen yhteisen päämäärän saavuttamisessa. Vaikka yksilöt, jotka aikovat ”että
me teemme G” aikovat tehdä osansa G:n toteuttamisessa, päinvastainen ei pidä
paikkaansa: yksilöt voivat myös aikoa tehdä osansa G:n toteuttamisessa ilman että he
aikovat, ”että me teemme G”. Kutzin mukaan yhteistoiminta edellyttää vain yksilöitä,
jotka toimivat osallistumisaikomusten mukaisesti, ei ryhmäaikomuksia. (Kutz 2000b,
22.)
Kutz katsoo, että orkesterissa selloa soittavalle henkilölle olisi väärin määrittää aikomus
”että me soitamme Eroican”. Kutzin mukaan tilannetta kuvaa paremmin aikomus: minä
teen osani sinfonian esittämisessä. (Kutz 2000b, 23.) Kutzin perustelu yksilösisältöisen
aikomuksen ensisijaisuudesta kollektiivisisältöiseen on ontuva. Se, kumpi aikomus
sellistin mielentilaa kuvaa parhaiten, riippuu pitkälti muusta kontekstista, siitä, kokeeko
29”Agents’ participatory intentions to do their parts of a group act overlap if there is common ground inthe states of affairs that satisfy the intentions of each.”
30Michael Bratman (1992): “Shared Cooperative Activity”. Philosophical Review 101, 327–341.31Raimo Tuomela & Kaarlo Miller (1988): ”We-intentions”. Philosophical Studies 53, 367–389.
58
sellisti yhtenäisyydentunnetta muun orkesterin kanssa, vai kokeeko hän soittonsa olevan
yksinäisen harjoittelun tulos, joka vain sovitetaan yhteen muiden soiton kanssa. Se,
mikä sellistin kokemus tosiasiassa on, ei tietenkään tee tyhjäksi Kutzin teorian
selitysvoimaa yleisesti ottaen.
Kutzin mukaan suuremmissa ryhmissä yksilöillä, joiden kontribuutio on marginaalinen,
ei tyypillisesti ole toimeenpanevaa aikomusta suhteessa koko tuloksen tai toiminnan
tuottamiseen. Heillä on tyypillisesti alisteisia osallistumisaikomuksia, aikomus tehdä
oma osansa toimeenpanijan määrittämän päämäärän saavuttamisessa. Heillä saattaa olla
myös kokonaisuutta koskeva aikomus, mutta he eivät tarvitse sitä oman osansa
suorittamiseen. Heidän omat alisteiset aikomuksensa toimivat vuorollaan
toimeenpanevina aikomuksina (soita oma osasi) ja tuottavat alisteisia aikomuksia
(seuraa nuotteja, liikuta jousta oikeassa tahdissa). Kutz huomauttaa, että yksinkertaisissa
sosiaalisissa tilanteissa (kävelylle lähteminen yhdessä), joissa ei ole mitään valmista
sosiaalista rakennetta, jokaisen osallistujan täytyy osallistua kollektiivin toiminnan
suunnitteluun. Jokainen osallistuja ratkaisee koordinaatio-ongelmat miettimällä ensin,
mitä meidän pitäisi tehdä ja sitten tekemällä oman osansa suunnitelmassa;
kollektiivisilla aikomuksilla on keskeinen rooli yhteistoiminnan kuvauksessa. Tilanne
on hyvin erilainen hierarkkisen yhteistoiminnan tapauksessa, kuten orkesterissa.
Jollekulle on annettu valta ratkaista yhteistoimintaongelmat. Alisteiset osallistujat vain
tekevät osansa suunnitelmassa. (Kutz 2000b, 23–24.)
Kutzin teorian mukaan toimija, joka tarkoituksellisesti tekee osansa yhteisessä teossa,
mutta jolla ei ole ryhmäaikomusta yhteisen teon toteuttamiseksi, tekee tekonsa
tarkoituksellisesti välineenä yhteisen päämäärän saavuttamiseen. Kutz pitää tätä
periaatetta tärkeänä, sillä useat yhteistoiminnan muodot ovat sellaisia, joissa toimijat
ovat vieraantuneet siitä päämäärästä, jota he edistävät, esimerkiksi pakottamisen,
tarkoituksellisen tietämättömyyden tai moraalisten tunnontuskien takia. Pasifisti
työskentelee ydinasetehtaalla, koska muita töitä ei ole saatavilla; ja kirjanpitäjä
käsittelee uskomattoman suuren laskun pizzaravintolasta ilman, että selvittää tarkemmin
laskun alkuperää tai syntymisen syitä. Nämä ovat tapauksia, joissa yhteistoiminta on
yhdessä aiottua (jointly intentional) ja yksilöllisen tarkoituksellisen osallistumisen
seurausta, sillä yksilöt ymmärtävät toimivansa yhteistyössä muiden kanssa ja
kontribuoivat kollektiivisen päämäärän hyväksi, vaikka paheksuvatkin kyseistä
päämäärää. (Kutz 2000b, 25–26.)
59
Kutzin mukaan minimalistinen yhteistoiminnan teoria on selitysvoimaisempi kuin
ryhmäaikomuksiin perustuvat teoriat, sillä se pystyy ottamaan huomioon vieraantuneet
toimijat, rutiininomaisen yhteistoiminnan, hierarkkisen auktoriteetin ja osastoituneen
tiedon. (Kutz 2000b, 26.)
Kutz erottaa toisistaan kaksi eri ryhmätyyppiä: lyhytaikaiset ryhmät (ephemeral groups)
ja institutionaaliset ryhmät. Lyhytaikaisissa ryhmissä ainoa ryhmän jäsenyyden kriteeri
on päällekkäiset aikomukset muiden ryhmän jäsenten kanssa. Institutionaalisissa
ryhmissä on laajemmat jäsenyyden kriteerit. Lyhytaikaisessa ryhmässä ryhmän jäsenen
teko on määritettävissä kaikille ryhmän jäsenille (tarkasteltuna ryhmän jäseninä).
Russell kirjoitti Principian Russell–Whitehead-ryhmän jäsenenä, ja hän voi sanoa ”me
kirjoitimme kirjan”. Yhteistoimintaa koskevat väitteet ovat tosia toimijoiden
päällekkäisten aikomusten ja niistä seuranneiden tekojen perusteella. (Kutz 2000b, 28–
29.)
Kutz huomauttaa, että tekojen ominaisuuksien määrittäminen riippuu teon kuvauksesta,
joka on näkökulmasuhteellista (description-relative). Näkökulmasuhteellisuudella Kutz
tarkoittaa sitä, että teot voivat olla tarkoituksellisia tietyllä tavalla kuvattuna ja
tarkoittamattomia toisella tavalla kuvattuna. Meidän yhteinen piknikkimme voi olla
sinun näkökulmastasi mahdollisuus keskustella työasioista, mutta jos minä en jaa samaa
näkökulmaa, me emme valmistaudu keskusteluun työasioista. Myös jaettu
aikomuksemme voi olla joissakin tapauksissa epäselvä: jos aiomme mennä piknikille,
sillä ei ole suurta merkitystä, mitä viiniä ostat. Mutta jos ostat pullon Koskenkorvaa,
teko lasketaan sinun teoksesi, koska se poikkeaa huomattavasti jaetun aikomuksemme
normaalista tulkinnasta ja jää jaetun aikomuksemme minkään mielekkään tarkentamisen
ulkopuolelle. Institutionaalisten ryhmien tapauksessa ryhmää edustavan henkilön tulee
olla oikealla tavalla instituution valtuuttama, jotta teko on ryhmän teko. (Kutz 2000b,
29–30.)
Kutzin teoria soveltuu hyvin korporaatioiden toiminnan selittämiseen eri asemissa
toimivien jäsenten näkökulmista. Se kattaa hyvin myös yksinkertaiset kollektiivit ja
satunnaiset järjestäytyneet kollektiivit. Satunnaiset järjestäytymättömät kollektiivit Kutz
kattaa vain niiltä osin kuin ne muodostavat ryhmän, joka toimii jonkin yhteisen
tavoitteen hyväksi – tätä laajempaa skaalaa yhteistoiminnan muotoja Kutz ei väitäkään
ottavansa osallistumisaikomuksiin perustuvan teoriansa piiriin.
60
3.4.2 Vastuu yhteistoiminnassa Kutzilla
Kutz muotoilee osallisuuden periaatteen (complicity principle) seuraavasti:Osallisuuden periaate: (Peruste) Olen vastuussa siitä, mitä muut tekevät, kun tarkoituksellisesti
osallistun heidän tekemäänsä vääryyteen tai heidän aiheuttamaansa vahinkoon. (Kohde) Olen
vastuussa vahingosta tai vääryydestä, jonka me teemme yhdessä, riippumatta oman toimintani
tosiasiallisista vaikutuksista.32 (Kutz 2000a, 122; sitaatin suomennos kirjoittajan.)
Osallisuuden periaatetta tukee vahvimmin toisen persoonan näkökulma johonkin
vahingolliseen tekoon. Uhrin kokemuksessa on tyypillisesti voimakkaimmin esillä
kärsimys, joka on suorassa yhteydessä kärsimyksen aiheuttajiin. Dresdenin
pommituksen tapauksessa uhri kokee kärsimyksensä ensisijaisesti Liittoutuneiden
sotajoukkojen aiheuttamana. Uhri ei kiinnitä huomiotaan yksittäisen lentokoneen
lentäjän toimintaan. (Kutz 2000a, 122–123.)
Kutz erottaa toisistaan tekojen eksklusiivisen ja inklusiivisen tekijyyden. Henkilö on itse
tekemiensä tekojen ja niiden aiheuttamien tapahtumien eksklusiivinen tekijä; tekijyys
on eksklusiivista, koska hän ja vain hän voi sanoa teosta tai tapahtumasta ”minä tein
sen” tai ”minä aiheutin sen tapahtumisen”. Henkilö on sellaisen ryhmän, jonka
toimintaan hän osallistuu, tekojen inklusiivinen tekijä. Tekijyys on inklusiivista, koska
hän on yksi monista, jotka voivat sanoa ”me teimme sen”. (Kutz 2000a, 105–106.)
Kutzin mukaan vastuu perustuu tekojen ja niiden seurausten määrittämiseen henkilöille
yksilöinä tai ryhmän jäseninä. Henkilön tarkoituksellinen toiminta ilmentää hänen
asenteitaan muita kohtaan, koska hänen päämääriensä ja hänen tekojensa välillä on
teleologinen yhteys. Reaktiot henkilön käyttäytymiseen ovat reaktioita pääasiassa
tekojen taustalla olevia asenteita ja aikomuksia kohtaan, eivät niinkään tekoja kohtaan.
Tekojen eksklusiivinen määrittäminen jollekulle toimijalle perustuu sekä kausaalisiin
yhteyksiin että teleologisiin yhteyksiin. Tekojen inklusiivinen määrittäminen taas
perustuu ainoastaan teleologiseen yhteyteen jaetun päämäärän ja toisen toimijan
tekemän teon välillä: meidän jaettu päämäärämme toimii sinun tekosi perusteena ja
selittää teleologisesti sinun tekosi. Tämän teleologisen suhteen ja jaetun päämäärän
perusteella minä olen sinun tekosi inklusiivinen tekijä. (Kutz 2000a, 139–140.)
Inklusiivinen vastuu on perusteiltaan samanlainen. Sekin perustuu teleologisiin, ei
kausaalisiin, suhteisiin ryhmän jäsenten aikomusten ja kollektiivisen teon välillä. Meitä
32“The Complicity Principle: (Basis) I am accountable for what others do when I intentionally participatein the wrong they do or harm they cause. (Object) I am accountable for the harm or wrong we dotogether, independently of the actual difference I make.”
61
pidetään perustellusti vastuussa ryhmien teoista ja ryhmien yksittäisten jäsenten teoista,
joihin me osallistumme, koska nämä teot edustavat meidän omaa käsitystämme
toimijuudestamme ja hankkeistamme. Jos toimijoiden osallistumisaikomukset ovat
päällekkäisiä, jokaisen tahto on edustettuna kaikkien muiden ryhmän jäseninä tekemissä
teoissa ja siinä, mitä he tekevät yhdessä. Koska tilivelvollisuus perustuu teleologiseen
yhteyteen, yksilön vaikutuksen periaatetta ja hallintaperiaatetta ei voi soveltaa: nämä
periaatteet kuuluvat kausaalisten yhteyksien arvioimiseen. (Kutz 2000a, 140–141.)
Vastuun määrittäminen seurauksien perusteella on Kutzin mukaan aina sosiaalisten ja
moraalisten käytäntöjen osittain määräämää. Tämä johtuu siitä, että tekojemme
välillisten seurauksien ketju on käytännössä ääretön. Vastuun määrittäminen puhtaasti
teon kausaalisten seurauksien perusteella ei perustu toimijan moitteelliseen
käyttäytymiseen, vaan siihen alkeellisempaan tosiasiaan, että yhden henkilön toimijuus
on johtanut toisen henkilön kärsimykseen. (Kutz 2000a, 142–143.)
Osallistumisaikomus oikeuttaa Kutzin mukaan vastuussa pitämisen.
Osallistumisaikomus on kuitenkin vain vastuussa pitämisen kynnysehto: pelkkä
osallistumisaikomus ei vielä kerro mitään siitä, minkälainen ja kuinka vahva
tilivelvollisena pitäminen on perusteltua. Tarkemmassa perustellun tilivelvollisuuden
määrittämisessä tulee ottaa huomioon toimijoiden väliset suhteet ja heidän asemansa.
(Kutz 2000a, 146.)
Osallisuuden periaatteen soveltamisen rajat kulkevat samassa paikassa kuin jaettuun
päämäärään perustuvan yhteistoiminnan mahdollisten seurausten kohtuullisen
ennustettavuuden rajat. Tekoja, jotka ovat minkään jaetun päämäärän mielekkään
tarkentamisen ulkopuolella, ei voi määrittää ryhmälle, eikä siten inklusiiivisesti sen
jäsenille. (Kutz 2000a, 155.)
Kutzin päämäärä on kuitenkin kunnianhimoisempi kuin pelkkien
osallistumisaikomukseen perustuvan tilivelvollisuuden muotojen esittäminen. Kutz
haluaa selittää myös yksilön roolin ja tilivelvollisuuden strukturoimattomissa
kollektiivisissa vahingoissa (unstructured collective harms), kuten useiden toimijoiden
toiminnan yhdessä aiheuttaman saastumisen aiheuttamissa vahingoissa. Tällaisissa
tilanteissa ylideterminaatio tekee yksilön kontribuutiosta merkityksettömän, mutta
yksilöillä ei myöskään ole osallistumisaikomusta, jonka perusteella häntä voisi pitää
vastuussa vahingoista. (Kutz 2000a, 166–167).
62
Kutz katsoo, että tällaisissa tilanteissa yksilön vastuu perustuu kahteen asiaan, jotka
yhdessä ovat riittävä peruste tälle vastuulle: osallistuminen tiettyyn kulttuuriin tai
elämäntapaan, ja siten yhteistoiminnan systeemisidonnaisiin muotoihin, ja toimijan
luonteeseen, hänen ilmaisemiinsa jaettuihin arvoihin, jotka tekevät hänen elämästään
mielekkään (Kutz 2000a, 167 ja 191). Ensimmäinen peruste on siis osallistumisen
käsitteen laajentaminen. Kutz katsoo, että yksilölliset toimijat ovat laajassa mielessä
osallistujia jaetussa elämäntavassa, joka aiheuttaa tiettyjä vahinkoja. Kutz kutsuu
tällaista osallistumista kvasiosallistumiseksi, koska yksilöt eivät osallistu mihinkään
tiettyyn hankkeeseen, vaan ainoastaan laajempaan suhteiden verkostoon, tiettyyn
elämäntapaan. Kutz katsoo, että ilmansaasteista kärsivä ihminen on oikeutettu
esittämään vaatimuksia länsimaista saastuttavaa elämäntapaa toteuttaville yhteisöille.
(Kutz 2000a, 186–187.) Osallistujan, ensimmäisen persoonan, näkökulmaa Kutz kuvaa
seuraavasti:Joten jopa täsmällisen tunnistettavan kollektiivisen teon, jonka tarkoittamaton seuraus kyseinen
vahinko on, puuttuessa, toimijat voivat ajatella itseään osallistujina kollektiivisessa hankkeessa.
Oman ja muiden tekojen moraalisina kriitikkoina me voimme luoda käsityksen jaetusta hankkeesta
perustuen ennalta olemassa oleviin sosiaalisen kanssakäymisen konteksteihin.33 (Kutz 2000a, 189;
sitaatin suomennos kirjoittajan; kursivointi kirjoittajan.)
Kutzin kuvaus ensimmäisen persoonan näkökulmasta paljastaa tämän tyyppisen
tilivelvollisuuden eron aiemmin kuvattuun verrattuna. Kvasiosallistumiseen perustuva
tilivelvollisuus vaatii toimijoilta aktiivista oman tilanteensa ja toimintansa
uudelleenkuvaamista. Tämä kuvaus viittaa siihen, että mitään kaikista näkökulmista
pätevää vastuussa pitämisen perustetta ei ole: kysymys on pikemminkin ensimmäisen
persoonan näkökulmasta tapahtuvasta vastuun ottamisesta.
Kutz katsoo, että tämän tyyppinen tilivelvollisuus perustuu toimijan luonteeseen ja on
symbolista. Ylideterminoituneissa tilanteissa toimijoiden syy pidättäytyä osallistumasta
vahinkoon ei perustu hänen valintansa ja tosiasiallisen tuloksen väliseen suhteeseen
vaan siihen, mitä valinta symboloi hänen luonteessaan ja sitoumuksissaan. Hänen
valintansa on tapa ilmaista merkitystä. Kutzin mukaan on uskottavaa, että jotkut toimijat
vaativat itseltään seurauksista riippumatonta itsensä uhraamista, vaikka mikään
moraalinen järjestelmä ei voisikaan vaatia tätä heiltä. (Kutz 2000a, 190–191.)
33”So even in the absence of a discrete identifiable collective act whose unwanted consequence is theharm in question, agents can think of themselves as participants in a collective venture. As moralcritics of our own and others’ actions, we can draw upon preexisting contexts of social interaction inorder to create a sense of shared venture.”
63
Garrath Williams huomauttaa, että Kutzin osallistumisen periaatteen yksi suuri
heikkous on se, että hän ei määrittele osallistumista täsmällisesti. Kutz käsittelee kyllä
useita tarkoituksellisen osallistumisen (intentional participation) teorioita ja muotoilee
kirjassaan myös omansa, mutta kiinnostavimmat ja kiistanalaisimmat tapaukset ovatkin
juuri ne, joissa vahingot tapahtumat ilman toimijan suoraa aikomusta, usean toimijan
päällekkäisen (overlapping) toiminnan seurauksena. (Williams 2002, 204.) Williamsin
kritiikki ei osu maaliinsa sikäli, että Kutz tarjoaa myös ilman osallistumisaikomusta
toimivat tilivelvollisuuden analyysin. Williams on ilmeisesti tyytymätön Kutzin
analyysiin tällaisista tapauksista, siitä, millä perusteella henkilö saadaan yhdistettyä
muihin toimijoihin ja vahinkoon, joka tapahtui ilman henkilön osallistumisaikomusta.
Williams kritisoi Kutzia myös siitä, että hän edellyttää vahingon tuottamiseen
osallistuvilta toimijoilta jonkinlaista taustana toimivaa keskinäistä riippuvuutta.
Williams huomauttaa, että minkäänlainen ennakkoriippuvuus ei ole edellytys vahingon
aiheuttamiselle tai korvauksien vaatimiselle aiheutetusta vahingosta. Williams antaa
esimerkin, jossa kaksi joen yläjuoksulla sijaitsevaa kylää saastuttavat joen vettä niin,
että alajuoksulla oleva kolmas kylä kärsii. Nämä kolme kylää ovat alkutilanteessa täysin
tietämättömiä toistensa olemassaolosta. Vaikka kylien välillä ei ole mitään aiempia
suhteita, saastunut kylä on oikeutettu vaatimaan reaktioita saastuttajakyliltä, joille
muodostuu velvollisuus muodostaa yhteys toisiinsa ja reagoida vaatimuksiin sopivalla
tavalla. Williams kannattaa hyvin laajaa vastuun muotoilua: koska tekojemme
vaikutukset ulottuvat aikomuksiamme laajemmalle ja koska vaikutukset voivat
vahingollisesti olla päällekkäisiä muiden toimijoiden, joista meillä ei ole mitään tietoa,
tekojen seurausten kanssa, olemme hyvin usein mukana yhteistoiminnassa, jonka
perusteella meille määräytyy vastuuta, jota emme olisi millään osanneet ennustaa.
(Williams 2002, 205–206.) Williamsin kritiikki on sinänsä perusteltua, että hänen
kuvaamansa tyyppiset tilanteet ovat todellisia: toimijat eivät aina tiedä tekojensa
seurauksia eivätkä niiden yhteisvaikutuksia muiden toimijoiden tekojen kanssa.
Williamsin kritiikki ei kuitenkaan ole kovin tehokasta: kun saastuttavat kylät saavat
lisätietoa toimintansa seurauksista ja niiden yhteisvaikutuksista, saastuttavan kylän
asukkaat pitävät saastuneen kylän asukkaiden vaatimuksia pahoitteluihin tai korvauksiin
perusteltuina. Lisääntynyt tieto muuttaa ihmisten käsitystä perustellusta vastuusta ja sen
oikeuttamista reaktioista.
Olennaista on Williamsin mukaan se, minkälaisia velvollisuuksia meille lankeaa laajan
tarkoituksettoman yhteistoimintamme seurauksena. Hänen mukaansa Kutz kiinnittää
64
huomion nimenomaan toimijoiden vastuun ottamiseen, ei niinkään kolmannen
persoonan näkökulmasta tehtävään vastuun määrittämiseen. (Williams 2002, 206.)
Williams näkee yhtäläisyyksiä Kutzin työn ja Hannah Arendtin poliittisen filosofian ja
siinä keskeisen moninaisuuden (plurality) käsitteen välillä. Williamsin mukaan näitä
kirjoittajia yhdistää toimijuuden relationaalinen hahmottaminen ja ihmissuhteiden
verkoston sisäisten arvostelmien ja reaktioiden näkökulmasidonnaisuus. Williams näkee
yhtäläisyyksiä myös Kutzin ja Onora O’Neillin kantilaiseen perinteeseen kuuluvan
filosofian välillä. Williamsin mukaan O’Neillin instituutioiden käsittely on tärkeätä kun
aletaan miettiä, mitä mukanaolon suhteen pitäisi tehdä. Williams katsoo, että instituutiot
liittyvät olennaisesti siihen, miten yhteisön sisällä voidaan turvata ihmisten
hyvinvointioikeuksia. Erilaiset luonteeltaan yhteistoiminnalliset tarkoitukselliset ja
tarkoituksettomat vahingot ovat usein riski yhteisön jäsenten hyvinvoinnille, ja
instituutiot ovat välttämättömiä yhteistoiminnallisten vahinkojen ja haittojen
estämisessä. (Williams 2002, 207–208.)
3.5 Korporaatiot
Tässä alaluvussa käyn läpi korporaatioiden toiminnan selittämistä. Pääosin nojaudun
Kutzin teoriaan. Pyrin nostamaan esiin ne piirteet yksilön toiminnassa korporaatiossa,
jotka ovat olennaisia kun määritetään vastuuta korporaation toiminnan perusteella.
Kutzin teoria on verrattain selitysvoimainen yksilön vastuuseen
korporaatiokontekstissa. Olennaista korporaatiossa (esimerkiksi yrityksessä) on sen
rakenteen hierarkkisuus, selkeän päätöksentekorakenteen olemassaolo ja
institutionaalisesti määritellyt roolit ja niihin liittyvät vastuut, valta ja velvollisuudet.
Kutz pystyy osallistumisaikomustensa ja toimeenpanevat–alisteiset aikomukset -
erottelunsa kautta selittämään yksilöiden erilaiset näkökulmat korporaation toimintaan
ja erilaiset roolit korporaation sisällä.
Korporaation monimutkaisesta ja institutionaalisesta rakenteesta johtuen vastuun
määrittäminen korporaation toiminnassa on monimutkaisempaa kuin pienissä, tasa-
arvoisissa kollektiiveissa. Määritettäessä vastuuta korporaation jäsenelle (korporaation
jäsenenä), seuraavat seikat tulee ottaa huomioon vastuun perusteina: henkilön rooli
korporaatiossa ja rooliin liittyvät velvollisuudet, valta ja vastuut; henkilön mahdollisuus
vaikuttaa korporaation muiden jäsenten toimintaa (vallan muoto, määrä ja laatu);
65
henkilön kausaalinen rooli vahingon syntymisessä; henkilön aikomusten suhde
vahinkoon; mahdollisuus erota korporaatiosta tai etäännyttää itseään korporaatiosta.34
Mayn anti korporaatioiden analysoimiselle on Kutziin verrattuna vaatimaton. Mayn
näkemys korporaatioiden toimimisesta sijaistoimijoiden kautta on yhteensopiva Kutzin
analyysin kanssa. Sen sijaan hänen ulkopuolisesta näkökulmasta tapahtuvat näennäisen
auktoriteetin käyttäminen tekojen korporaatiolle määrittämisen perustana ei tuo
merkittävää uutta näkemystä korporaation yhteistoiminnan perustaan. Mayn
kollektiivisten aikomusten analyysi jää hyvin karkeaksi: hän tyytyy siihen, että
kollektiivinen aikomus ja teko ovat määritettävissä korporaatiolle kun se ovat
ryhmäperusteisia, määritettävissä korporaatiolle sen sisäisen päätöksentekorakenteen ja
valtuutuksien perusteella. Kutzin ryhmän jäsenten osallistumisaikomuksiin perustuva
analyysi on selitysvoimaisempi ja yksityiskohtaisempi kuvaus yhteistoiminnasta.
Philip Pettit on analysoinut yksilöiden vastuuta suhteessa ryhmätoimijaan seuraavasti.
Pettitin mukaan yksilöt voivat kantaa kolmen tyyppistä vastuuta suhteessa
ryhmätoimijaan (group agent). Yksilöitä voidaan pitää vastuussa ryhmän suunnittelusta,
ryhmän jäsenyydestä tai ryhmän toivomusten toteuttamisesta (vertaa Mayn erottelu
alaluvussa 3.3). Vastuu ryhmän suunnittelusta on luonteeltaan yksilöllistä. Suunnittelijat
ovat jossakin määrin vastuussa siitä, miten heidän luomansa ryhmä (esim. poliittinen
puolue tai yhtiö) toimii heidän tekemiensä päätösten seurauksena. Suunnittelijoiden
yksilöllinen vastuu ei poista ryhmän vastuuta siitä, mitä se tekee, vaikka ryhmän teot
ovatkin mahdollisia vain ryhmän suunnittelijoiden päätösten ansiosta. Pettit katsoo, että
34Asema ryhmän sisällä on myös korporaatioiden tietyissä johtavissa asemissa toimiville henkilöille
erittäin sitova. Tämä ilmeni vuonna 2006 havainnollisesti kun Suomen ylioppilaskuntien liiton, johon
kuuluvat kaikki suomen ylioppilaskunnat, joihin puolestaan kuuluvat kaikki suomen yliopistojen
perustutkinto-opiskelijat, kokoomustaustainen puheenjohtaja antoi luvan liittää nimensä kokoomuslaisen
Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjan tukijoiden listaan. SYL:n puheenjohtaja antoi luvan puhtaasti
yksityishenkilönä, mutta asiasta nousi ylioppilaskunnissa valtava meteli. SYL:n puheenjohtajan nimen
esiintyminen tietyn puolueen presidentinvaaliehdokkaan tukilistassa tuntui implikoivan monen mielestä,
että SYL, ja sitä kautta kaikki ylioppilaskunnat ja sitä kautta kaikki suomen yliopistojen perustutkinto-
opiskelijat, tukivat Sauli Niinistöä hänen kampanjassaan. Se, että SYL:n puheenjohtaja oli antanut
nimensä käyttöön yksityishenkilönä, oli korkeintaan lieventävä asianhaara. Tämä tapaus osoittaa, että
tietyissä tehtävissä toimivat henkilöt ovat kaikissa toimissaan jollakin tavalla sidoksissa asemaansa tietyn
ryhmän sisällä. Asema ei ole riisuttavissa pois päältä vaatteiden lailla vaan kiinnittyy henkilöön tiiviisti.
Kysymys on samastamisesta ryhmän sisällä ja johtavaan asemaan valitun henkilön asemasta koko
organisaation jäsenten edustajana.
66
ryhmän suunnittelijoiden suhteessa ryhmän toimintaan on paljon samaa kuin
vanhempien suhteeseen heidän lastensa myöhempään toimintaan: vanhemmat voivat
luoda tiettyjä tapoja ja kasvattaa lasta tietyllä tavalla, mutta se ei poista mahdollisuutta
pitää lapsia vastuussa heidän teoistaan (silloin kun lapset ovat kasvaneet kykeneviksi
vastuussa pitämisen suhteen osapuoliksi). Jäsenen vastuu ryhmän toiminnasta on
luonteeltaan kollektiivista vastuuta, joka on kaikilla ryhmän jäsenillä, jotka jatkavat
ryhmän jäseninä olemista ja eivät protestoi ryhmän toimintaa vastaan tai eroa ryhmästä:
jäsenet ovat osallisia ryhmän toiminnassa. Kolmas vastuun tyyppi on vastuu ryhmän
toivomusten tai suunnitelmien toteuttamisesta. Toteuttajat ovat vastuussa kaikesta mitä
he tekevät ryhmän nimissä, siinä määrin kuin he olisivat voineet kieltäytyä oman osansa
tekemisestä. Toteuttajan vastuuta on myös negatiivisessa mielessä: negatiivisessa
toteuttajan vastuussa ovat kaikki, jotka olisivat voineet estää tai ainakin haastaa
positiivisten toteuttajien toiminnan, mutta eivät tehneet niin35. (Pettit 2007, 193–194.)
Pettitin erottelu on hedelmällinen yksilön vastuun tarkastelussa suhteessa
korporaatioihin. Korporaation perustajia voidaan aina pitää vastuussa korporaation
teoista, mutta vain hyvin heikossa mielessä: moraalinen tahraantuneisuus kuvaa
parhaiten tätä suhdetta. Jäsenten vastuu riippuu monesta seikasta, joita käsittelin
aiemmin Kutzin käsitteellisillä työkaluilla. Toimeenpanijan vastuu voidaan kuvata joko
yksilöllisenä tai kollektiivisena. Toimeenpanijan vastuu on tyypillisesti suorempaa ja
vahvempaa kuin pelkän ryhmän jäsenen vastuu. Toimeenpanijan vastuun perusteena on
suora kausaalinen yhteys teoista vahinkoihin. Hänellä on itsehallinta suhteessa omaan
toimintaansa, mutta hän ei toimi itsenäisen tahtonsa perusteella vaan ryhmän tahdon
toteuttamiseksi: tämä toiminnan perusteena olevan tahdon laatu heikentää hänen
henkilökohtaista vastuutaan huomattavasti.
Pettit katsoo, että on tilanteita, joissa on perusteltua pitää ryhmää vastuussa jostakin
teosta, mutta joissa samalla perusteella ei ole perusteltua pitää yksilöitä vastuussa teosta
(Pettit 2007, 194). Toteuttajia voidaan pitää vastuussa heidän tietoisista teoistaan ja
omissioistaan, ja yhtä lailla järjestäytynyttä ryhmää voidaan pitää vastuussa vahingoista,
jotka se järjestää omien päätöksiensä perusteella ja toteutusorganisaation välityksellä.
(Pettit 2007, 196).
35Vertaa Larry Mayn omissioihin ja tekemättä jättämisiin (May 1992, 107).
67
3.6 Yksinkertaiset kollektiivit ja satunnaiset järjestäytyneet kollektiivit
Epäformaaliset yhteenliittymät ovat Mayn näkemyksen mukaan ryhmiä, joilla ei ole
formaalista päätöksentekorakennetta, mutta joilla on yhteinen intressi toimia yhdessä
yhteisen päämäärän saavuttamiseksi (May 1987, 38). May antaa esimerkkinä tällaisista
yhteenliittymistä amatöörien urheilujoukkueen ja pienen jazzorkesterin. Tämä
kollektiivityyppi ei ole Mayn tutkimuksen keskiössä, mutta useat muut yhteistoiminnan
teoreetikot kuten Michael Bratman ja Raimo Tuomela pitävät tämän tyyppistä
kollektiivia keskeisimpänä tutkimuksensa kohteena. Käyn tässä luvussa aluksi läpi
Kutzin selitysvoiman tällaisten kollektiivien toiminnan suhteen. Esittelen tämän jälkeen
Bratmanin ja Tuomelan yhteistoiminnan teoriat. Lopuksi käyn läpi Bratmanin ja
Tuomelan teorioiden soveltuvuusaluetta ja eri teorioiden suhdetta toisiinsa. Käsittelen
yksinkertaiset kollektiivit ja satunnaiset järjestäytyneet ryhmät yhdessä, sillä molempien
kollektiivityyppien selittämisessä kollektiiviset tai jaetut päämäärät ovat keskeisessä
roolissa.
Kutzin kuvaus yksinkertaisista kollektiiveista perustuu kollektiivin jäsenten
osallistumisaikomuksiin, jotka Kutz määrittelee kunkin osallistujan aikomukseksi tehdä
oma osansa ryhmän teon hyväksi ja näin edistää ryhmän tekoa (Kutz 2000b, 6–7).
Kutzin osallistumisaikomukset ovat heikompia kuin ryhmäaikomukset, jotka voidaan
nähdä osallistumisaikomusten erityistapauksena.
May käsittelee yksinkertaisia kollektiiveja vain ohimennen, väkijoukkojen analyysin
ohella. May katsoo, että pieni jazzorkesteri ja väkijoukko ovat tietyssä suhteessa
samanlaisia kollektiiveja: molempien jäseniä yhdistää yhteinen intressi toimia yhdessä
(May 1987, 37–38). Pienissä ryhmissä yksimielisyys päämääristä mahdollistaa kuin
yhtenä toimijana toimimisen päämäärien saavuttamisen hyväksi (May 1987, 38). May ei
mene tämän syvemmälle yksinkertaisten kollektiivien rakenteen analysoimisessa.
3.6.1 Bratman
Michael Bratman on kehittänyt vaikutusvaltaista individualistista yhteistoiminnan
teoriaansa useissa kirjoituksissa 1980-, 1990- ja 2000-luvun aikana36. Bratmanin teorian
36Katso esim. Michael E. Bratman (1999): Faces of Intention. Cambridge University Press, Cambridge.;(1987): Intention, Plans, and Practical Reason. Harvard University Press, Cambridge.; (2006):“Dynamics of Sociality”. Teoksessa Peter A. French & Howard K. Wettstein (toim.) (2006): SharedIntentions and Collective Responsibility. Midwest Studies in Philosophy XXX. Blackwell, Malden.;(2006): Structures of Agency: Essays. Oxford University Press, Oxford.
68
keskiössä ovat jaetut aikomukset (shared intentions). Bratman määrittelee jaetun
aikomuksen seuraavasti:Perustapauksessa sinä ja minä jaamme aikomuksen tehdä J, kun, julkisessa kontekstissa, kumpikin
meistä aikoo, että me teemme J siten, että meidän aikomuksiimme tehdä J ja niiden yhteen
limittyviin alasuunnitelmiin sekä aikomustemme jatkuvaan pysyvyyteen sisältyy tunnistettu
keskinäinen riippuvuus.37 (Bratman 2006, 2; suomennos kirjoittajan.)
Edelliseen lauseeseen on tiivistetty kaikki Bratmanin yhteistoiminnan teorian olennaiset
piirteet, joita on syytä käydä läpi hieman laajemmin. Pyrin seuraavaksi esittämään
Bratmanin teorian rakennusosat.
Bratmanin lähtökohta on hänen teoriansa yksilöiden aikomuksista, suunnitteluteoria
(the planning theory). Suunnitteluteorian mukaan aikomukset ovat perusosasia
sellaisissa suunnittelun muodoissa, jotka ovat keskeisiä ihmisen kyvylle saavuttaa
monimutkaisia tavoitteita ajan yli ja yhdessä muiden ihmisten kanssa. Se pyrkii
ymmärtämään aikomukset ensisijaisesti koordinoimiseen ja organisoimiseen liittyvien
säännönmukaisuuksien ja normien kautta. Bratmanin suunnitteluteorian on omaksunut
oman ryhmien vastuuta koskevan teoriansa osaksi muun muassa Peter French38.
(Bratman 2006, 2.)
Toisessa vaiheessa Bratman soveltaa edellä kuvatulla tavalla ymmärrettyihin
aikomuksiin aikomusten jakamisen teoriaa (a theory of intention sharing). Tämä teoria
tukeutuu aikomusten tyypillisiin sisältöihin ja aikomusten välisiin suhteisiin julkisessa
kontekstissa. Keskeisiä ajatuksia jakamisen teoriassa ovat yhteistoimintaan pyrkivän
yksilön aikomukset, alasuunnitelmien yhteen limittyminen, semanttisesti yhteen
lukittuvat aikomukset, aikomusten tunnistettu keskinäinen riippuvuus ja julkinen
saavutettavuus. Bratman pitää tärkeänä, että hänen teoriansa käsittelee osallisten
aikomusten semanttisia, kausaalisia, episteemisiä ja selityksellisiä keskinäisiä suhteita.
Hänen mukaansa tämä auttaa teoriaa selittämään osallisten aikomusten rationaalisen
herkkyyden suhteessa muiden osallisten aikomuksiin. Esimerkiksi minun aikomukseni,
että me teemme J siten, että sinulla on analoginen aikomus ja meillä on limittyvät
alasuunnitelmat, aiheuttaa minulle rationaalista painetta täydentää ajan myötä
37”[I]n a basic case you and I share an intention to J when, in a public context, we each intend that we J byway of each of our intentions that we J and their meshing subplans, and the continued persistence ofour intentions involves a recognized interdependence.”
38Frenchin Collective and Corporate Responsibility (1984, Columbia University Press, New York) onvaikutusvaltainen kollektivistinen esitys ryhmien vastuun tutkimuksessa. French on omaksunutBratmanin suunnitteluteorian vasta myöhemmin, 1990-luvulla (Denis G. Arnold (2006): ”CorporateMoral Agency”. Teoksessa French, Peter A. & Howard K. Wettstein (toim.) (2006): Shared Intentionsand Collective Responsibility. Midwest Studies in Philosophy XXX. Blackwell, Malden, 280).
69
alasuunnitelmiani tavoilla, jotka ovat yhteensopivia sinun täydentyvien
alasuunnitelmiesi kanssa. (Bratman 2006, 2–3.)
Jaettu arvostaminen (shared valuing) on Bratmanin mukaan relevanttia käytännöllistä
päättelyä koskevan menettelytavan (policy) jakamista. Menettelytavat ovat hänen
mukaansa aikomuksia, jotka ovat sisällöltään asianmukaisesti yleisiä. Perustapauksessa
sinulla ja minulla on jaettu menettelytapa, jonka mukaan X:ää kohdellaan oikeuttavana
jaetussa harkinnassa, kun, julkisessa kontekstissa, meillä molemmilla on menettelytapa,
jonka mukaan me kohtelemme X:ää oikeuttavana limittyvien alasuunnitelmiemme
kautta, nämä menettelytavat ovat yhteen lukittuvia ja niiden jatkuvuus on oikealla
tavalla keskinäisesti riippuvaista ja se tunnistetaan sellaiseksi. (Bratman 2006, 3.)
Jaettu arvostaminen on tärkeää erottaa siitä, että henkilöt arvostavat samaa asiaa.
Yksilöiden kohdalla tämä ero havainnollistuu muun muassa seuraavassa Gilbert
Harmanin huomiossa: voin pitää Mozartin kuuntelemista yleisesti ottaen arvokkaana
asiana mutta olla henkilökohtaisesti arvostamatta Mozartin kuuntelemista.
Arvoarvostelmien voidaan katsoa olevan jonkinlaisten henkilöiden välisten
rationaalisten yhteneväisyyksien rajoittamia, mutta henkilökohtainen arvostaminen on
täysin vapaata rationaalisuuden rajoituksista. (Bratman 2006, 3.)
Bratmanin mukaan on siis eri asia
i. arvostaa asiaa henkilökohtaisesti
ii. pitää asiaa yleisesti arvokkaana
iii. jaetusti arvostaa asiaa.
Asian jaettu arvostaminen ei edellytä asian arvostamista henkilökohtaisesti tai asian
pitämistä yleisesti arvokkaana. Jaettu arvostaminen voi perustua johonkin ulkoiseen
syyhyn, kuten siihen, että toinen arvostuksen jakamiseen osallistuva henkilö pitää asiaa
hyvin arvokkaana. Henkilö voi tällöin osallistua yhden asian jaettuun arvostamiseen
koska se on osa suurempaa jaettujen sitoumusten kokonaisuutta, joka kokonaisuutena
on hänelle mielekäs. Sosiaalisuus on tässä mielessä pakettiratkaisu. Jaettu arvostaminen
on myös aina kontekstisidonnaista. Jaetusti arvostaminen viittaa jaettuun kontekstiin,
erityisesti jaetun harkinnan kontekstiin. Henkilökohtainen arvostaminen tai asian
pitäminen yleisesti arvokkaana eivät ole samalla tavalla kontekstisidonnaisia toimintoja.
(Bratman 2006, 4.)
70
Bratman huomauttaa vielä, että hänen aikomusten jakamisen selityksensä ei edellytä,
että jakamiseen osallistuvat henkilöt osallistuisivat siihen samoista syistä. Sinä ja minä
voimme tehdä yhdessä puutarhatöitä, vaikka minun syyni töiden tekemiseen on
liikunnan saaminen ja sinun syysi ruoan hankkiminen. Osallistumisen erilaisista syistä
huolimatta töiden yhdessä tekeminen luo meille yhteisen viitekehyksen. (Bratman 2006,
5; vertaa Kutzin osallistumisaikomusten päällekkäisyys (Kutz 2000b, 20).)
Bratman käyttää teoriassaan täysin individualistisia käsitteitä. Vaihtoehtoisen teorian
yksinkertaisten järjestäytymättömien ryhmien luonteesta tarjoaa Raimo Tuomela, jonka
mukaan yhteistoimintaa täydessä merkityksessä ei ole mahdollista kuvata ilman
kollektiivisia käsitteitä.
3.6.2 Tuomela
Raimo Tuomelan mukaan Bratmanin teoria ei kata yhteistoiminnan kaikkia alueita,
tarkemmin sanoen me-moodissa tapahtuvaa yhteistoimintaa. Hänen mukaansa
Bratmanin teoria individualistisena teoriana kattaa tietyn osan yhteistoiminnan kentästä,
tarkemmin sanottuna minä-moodisen yhteistoiminnan. Me-moodinen yhteistoiminta ei
ole kuitenkaan redusoitavissa minä-moodiseen yhteistoimintaan tai selitettävissä ilman
kollektiivisia käsitteitä. Me-moodisella yhteistoiminnalla on Tuomelan mukaan minä-
moodiseen yhteistoimintaan verrattuna se ominaisuus, että siihen sisältyy tietyissä
tapauksissa jaettu tekijyys ja jaettu vastuu. (Tuomela 2007, 100–102.)
Tuomela muotoilee yhteistoiminnan (yhteistoiminta täydessä merkityksessä, me-
moodissa) ehdot seuraavasti:(AT*) Sinä ja minä (yhdessä) tarkoituksellisesti teimme X yhdessä joss
1) X on yhteistoiminnan tyyppi, tarkemmin, "saavutuskokonaisuus", joka on jaettavissa minun ja
sinun osiisi saavutuksen saavuttamisessa
2) me yhdessä aioimme tehdä X yhdessä
3) me teimme X yhdessä yhteisen aikomuksemme tehdä X (tai jonkun "läheisesti sidoksissa
olevan" teon) yhdessä mukaisesti ja osittain sen takia.
4) sinä ja minä yhdessä uskoimme tai ainakin jaoimme uskomuksen , että 1), 2) ja 3)
5) 2) osittain 4):n takia.39 (Tuomela 2007, 112; suomennos kirjoittajan.)
39"(AT) You and I (jointly) intentionally performed X jointly if and only if (1) X is a collective actiontype, namely, an "achievement-whole" divisible either ex ante actu or ex post actu into my and yourparts; (2) we jointly intended to perform X jointly; (3) we performed X together in accordance withand partly because of our joint intention to perform X (or some 'closely related' action) jointly; (4) youand I mutually believed or at least shared the belief that (1), (2), and (3); (5) (2) in part because of(4)."
71
Tuomela myös kirjoittaa auki kolmesta ensimmäisestä ehdosta ja teoriansa muista
premisseistä johtuvat lisäehdot:Koska yhteistoiminnasta seuraa jaettu me-aikomus, 2):sta seuraa
2*) sinä ja minä me-aioimme tehdä X yhdessä.
Ehto 3):sta seuraa samasta syystä
3*) sinä ja minä teimme osamme X:ssä meidän me-aikomustemme tehdä X yhdessä mukaisesti ja
osittain niiden takia.
Lisäksi meidän täytyy olettaa, että 3):sta seuraa myös
3**) se, että sinä teit osasi X:ssä ja minä tein osani X:ssä kyseisissä olosuhteissa sai aikaan
yhteistoimintatapauksen X.40 (Tuomela 2007, 111; suomennos kirjoittajan.)
Tuomelan teoriassa jokaisella (me-moodissa toimivalla) ryhmällä on tavoitteen
kaltainen eetos. Ryhmän jäsenillä (ryhmän jäseninä) on ryhmän jäsenyyden luoma
velvollisuus edistää ryhmän eetosta. Tämä jäsenten velvollisuus on osa ryhmän
olemusta. Ryhmän jäsenet ovat prima facie velvollisia omilla teoillaan edistämään
ryhmän eetoksen tyydyttymistä. Tämän velvollisuuden perusteella ryhmä on vastuussa
jäsentensä toiminnasta ryhmän jäseninä, niissä rajoissa kuin ryhmä voi tai sen voidaan
kohtuullisesti odottaa voivan hallita kyseisiä toiminnan tuloksia. (Tuomela 2007, 233-
235.)
Tuomela täsmentää yhteistoiminnan määritelmäänsä niin, että myös erimieliset ryhmän
jäsenet (dissidents) toimivat ryhmän jäseninä kun heidän tekonsa ovat vielä määrätyssä
suhteessa ryhmän eetokseen. Tuomelan mukaan seuraavan tyyppinen toiminta on
ryhmän jäsenen toimintaa ryhmän jäsenenä:Ryhmän jäsenen tarkoituksellinen toiminta joka kuuluu ryhmän toiminta-alueeseen, mutta joka
rikkoo eetosta vastaan, mahdollisesti tarkoituksellisesti, kontekstissa, jossa ainakin jotkut jäsenen
teoista yhä kunnioittavat eetosta.41
(Tuomela 2007, 235; sitaatin suomennos kirjoittajan.)
Ryhmällä on aina mahdollinen (tulevaisuuteen suuntautuva) vastuu kontrolloida
jäseniään siten, että ryhmä toimii yhtenäisesti eetoksensa edistämiseksi. Jos ryhmä
epäonnistuu tämän tehtävänsä hoitamisessa, se on suoraan (retrospektiivisesti) vastuussa
40"As joint intention entails shared we-intention, (2) is taken to entail: (2*) you and I we-intended toperform X jointly. Clause (3) accordingly entails: (3*) you and I performed our parts of X inaccordance with and partly because of our we-intentions to perform X jointly. Furthermore, weobviously need to assume that (3) also entails: (3**) your performance of your part of X and myperformance of my part in X in the circumstances in question generated a joint action token of X."
41"A group member's intentional action that belongs to the realm of concern of g but that violates theethos, E, possibly with the purpose of violating it, in a context where at least some of the member'sactions still respect E."
72
epäonnistumisestaan valvoa jäsentensä toimintaa ja epäsuorasti vastuussa, tiettyyn
rajaan asti, myös erimielisen jäsenensä teoista (ryhmän jäsenenä). (Tuomela 2007, 236.)
Tuomela huomauttaa myös, että niissä tapauksissa, joissa ryhmiin liittyminen ja niistä
eroaminen on mahdollista, ryhmiä voidaan pitää vastuussa siitä, minkälaisia jäseniä ne
hyväksyvät, ja henkilöitä voidaan pitää vastuussa siitä, minkälaisiin ryhmiin hän kuuluu
(Tuomela 2007, 240).
Tuomelan analyysi ryhmän jäsenten velvollisuudesta estää muiden ryhmän jäsenten
vahingollinen toiminta päätyy samoihin johtopäätöksiin kuin Mayn eri näkökulmasta
ryhmän jäsenen velvollisuuksia ja vastuuta lähestyvä analyysi.
3.6.3 Bratmanin ja Tuomelan teorioiden soveltuvuusalue
Keskeinen kysymys Bratmanin ja Tuomelan teorioiden, kuten kaikkien muidenkin
yhteistoiminnan teorioiden, suhteen on, minkä tyyppisen yhteistoiminnan kuvaamiseen
ne soveltuvat parhaiten tai soveltuvat ylipäänsä. Bratman käyttää esimerkeissään
kahden henkilön tapauksia ja pyrkii selittämään myös monimutkaisia kahden henkilön
yhteistoiminnan muotoja, jotka vaativat onnistuakseen paljon suunnittelua ja
koordinointia. Hänen yksi käytetyimmistä esimerkkinsä on Chicagoon matkustaminen
ryhmänä. Tuomelan pääasialliset esimerkit ovat samantyyppisiä tilanteita kuin
Bratmanilla. Tuomela puhuu tyypillisesti pöydän kantamisesta yhdessä, dueton
laulamisesta tai shakin pelaamisesta. Molempien kirjoittajien lähtökohtaesimerkit ovat
pienen ihmisryhmän yhteistoimintatilanteita, joissa osallistujat ovat tasa-arvoisia,
ryhmällä ei ole valmista hierarkiaa ja yhteistoiminta vaatii verrattain tiivistä
kanssakäymistä osallistujien välillä. Olennainen kysymys on, soveltuvatko Bratmanin ja
Tuomelan teoriat suurempien järjestäytymättömien joukkojen, esimerkiksi
jalkapallopelin katsojajoukon, tai suurten järjestäytyneiden ryhmien kuten yritysten tai
valtioiden toiminnan kuvaamiseen.
Tuomela ei väitä kaiken yhteistoiminnan tapahtuvan me-moodissa. Hänen mukaansa
myös minä-moodin yhteistoiminnalla on paikkansa. Hän kuitenkin katsoo, että me-
moodin yhteistoiminta on yhteistoiminnan ydintä, ilman sitä ei ole mahdollista selittää
kaikkein vahvimman laatuista yhteistoimintaa. (Tuomela 2007, 122–123.)
73
Tuomela katsoo, että hänen yllä referoitu analyysinsä ei sellaisenaan sovellu me-
moodissa toimivien ryhmien, joiden sisällä on normatiivisia valtarakenteita (esim.
jääkiekkojoukkue tekemässä maalia) tai minä-moodissa toimivien ryhmien toiminnan
kuvaamiseen (Tuomela 2007, 115). Tuomelan analyysi minä-moodisesta
yhteistoiminnasta on identtinen hänen me-moodisen yhteistoiminnan analyysinsa
kanssa; ainoa ero on, että kaikki me-aikomukset korvataan minä-aikomuksilla ja ehto 2)
muutetaan X:n tekemisen minä-moodisen aikomuksen jakamiseksi (Tuomela 2007,
115–116).
Tuomelan me-moodisen ja minä-moodisen yhteistoiminnan erottaminen on
käsitteellisesti ja yhteistoiminnan selittämisen kannalta tärkeätä, mutta erottelun
merkitys vastuussa pitämisen käytännön kannalta on vähäisempi. Minä- ja me-
moodinen yhteistoiminta ovat käytännössä erittäin vaikeasti erotettavissa toisistaan
toisen tai kolmannen persoonan näkökulmasta. Mielensisältöjen tieto-opillinen
epäsymmetrisyys tekee mielentilojen perusteella luokiteltavasta yhteistoiminnasta
vastuussa pitämisen käytännön kannalta haastavan vastuun kriteerin: jos oikeutus pitää
henkilöä vastuussa tai vastuun laatu riippuu siitä, kumman tyyppisestä
yhteistoiminnasta oli kyse, oikeanlainen vastuussa pitäminen toisen tai kolmannen
persoonan näkökulmasta on erittäin vaikeata. Ensimmäisen persoonan näkökulmasta ero
on ainakin teoriassa tehtävissä – tosin ihmisen oman toiminnan läpinäkymättömyys voi
tehdä jopa itsensä vastuussa pitämisestä tai vastuun ottamisesta haastavan tehtävän.
Samojen käytännöllisen ongelman edessä ovat toki kaikki muutkin toimijan tahdon ja
aikomuksien varaan rakentuvat teoriat.
Tuomela (2007) käsittelee vain hallintaan liittyvää vastuuta, mutta hän tunnistaa, että
ryhmä voi olla tilivelvollisuustyyppisessä vastuussa vaikka se ei olisikaan hallintaan
liittyvässä responsibility-tyyppisessä vastuussa. Esimerkkinä tästä hän antaa Saksan
nykypäivän vastuun Toisen maailmansodan tapahtumista; tässä tapauksessa ryhmän
jäsenistö on vaihtunut, mutta ryhmä on jatkuva ajan yli. Tuomelan mukaan tällaisessa
tilanteessa ryhmän jäsenillä (ryhmän jäseninä) on velvollisuus asettua kritiikin
kohteeksi ja vastata kritiikkiin sekä hyväksyä häpeä tapahtuneesta. (Tuomela 2007,
253.) Tuomelan näkemys tilivelvollisuustyyppisestä vastuusta on hyvin lähellä Kutzin
näkemystä vastuusta luonteen perusteella.
Tuomela kritisoi Kutzin teoriaa liian heikoksi yksinkertaisten kollektiivien toiminnan
selittämisessä. Hänen mukaansa Kutzin teoria on liian heikko, koska se, että kaikki
74
ryhmän toimijat uskovat, että heidän jaettu päämääränsä ei ole saavutettavissa, ei ole
yhteensopivaa sen kanssa, että kyseessä on yhteistoimintatapaus missään mielekkäässä
merkityksessä. (Tuomela 2007, 272, alaviite 29.)
3.6.4 Yksinkertaiset kollektiivit ja vastuu
Yksinkertaisten kollektiivien tapauksessa yhdeksi vastuun määrittämisen keskeisistä
kriteereistä nousee se, toimivatko henkilöt yhdessä me-moodissa vai minä-moodissa.
Me-moodissa tapahtuneen kollektiivisen toiminnan perusteella jokaista ryhmän jäsentä
voidaan pitää vastuussa vahingosta perustuen ryhmän velvollisuuteen varmistaa, että
ryhmän jäsenet toimivat ryhmän eetoksen hyväksi. Tämä vastaa velvollisuuteen
perustuvaa omissiota, joka on rinnastettavissa aktiiviseen toimintaan ja josta on suora
kausaalinen yhteys vahinkoon. Minä-moodissa tapahtuneessa yhteistoiminnassa
samanlaista velvollisuusperustetta ei ole. Kutzin mukaan minä-moodisen ryhmän jaettu
päämäärä selittää teleologisesti ryhmän jäsenten ryhmän jäseninä tekemät teot, ja
ryhmän jäsenet ovat tämän yhteyden perusteella ryhmän tekojen inklusiivisia tekijöitä.
Kutz siis katsoo, että vaikka kyse ei olekaan me-moodisesta yhteistoiminnasta, ryhmän
tekoon omalla osallistumisaikomuksellaan ja teoillaan kontribuoivat toimijat ovat
tilivelvollisia ryhmän toiminnasta. Kutzin inklusiivisen tilivelvollisuuden määrittämisen
rajat määräytyvät sen mukaan, mitkä teot ovat mielekkäästi selitettävissä teleologisesti
ryhmän jaetuilla päämäärillä.
Me-moodissa tapahtuvan vahvan yhteistoiminnan ja tällaisien ryhmien jäsenten vastuun
määrittämisessä Tuomelan teoria on selitysvoimaisempi kuin Kutzin teoria. Tuomelan
kuvaamat me-moodiset kollektiiviset aikomukset voidaan ymmärtää yhteistoiminnan
vahvimpiin muotoihin liittyviksi erityistapauksiksi osallistumisaikomuksista. Bratmanin
teoria ei onnistu kattamaan vahvimpia, me-moodisia yhteistoiminnan muotoja, mutta
antaa tarkan kuvauksen vahvaa koordinaatiota vaativista minä-moodisista
yhteistoimintatapaukista. Bratmanin teoria ei tarjoa mitään olennaista lisäsisältöä Kutzin
ja Tuomelan teorioilla katettavissa oleviin yksinkertaisten kollektiivien jäsenten vastuun
muotoihin.
3.7 Satunnaiset järjestäytymättömät kollektiivit
Tarkastelen tässä alaluvussa satunnaisia järjestäytymättömiä ryhmiä väkijoukkojen
osalta Mayn The Morality of Groups -teoksessa esittämän analyysin perusteella ja
75
Kutzin vaihtoehtoisen analyysin perusteella sekä muita strukturoimattomia ryhmiä
Kutzin näkemysten pohjalta.
Väkijoukot May ymmärtää sosiaalisiksi ryhmiksi, joilla ei ole päätöksenteko- tai
organisaatiorakennetta, mutta jotka, toisin kuin satunnaiset joukot, ovat kokoontuneet
yhteen taloudellisista tai poliittisista syistä (May 1987, 73–74). Väkijoukoista tulee
Mayn mukaan kollektiivisia toimijoita keskinäisen solidaarisuuden tunteen johdosta.
May seuraa teoriassaan Jean-Paul Sartren pohdintoja väkijoukon luonteesta.
Keskinäisen solidaarisuuden syntymisessä on tärkeässä osassa jokin Toinen, vihollinen
tai alistaja, joka kohtelee joukon jäseniä kuin heitä ei voisi erottaa toisistaan. Tietoisuus
tästä toisesta saa joukon jäsenet välittämään siitä, miten muita joukon jäseniä
kohdellaan, sillä he ymmärtävät, että muiden kohtelutapa on vahva viittaus siihen, miten
heitä olisi kohdeltu jos he olisivat sattuneet olemaan toisen joukon jäsenen asemassa.
Kun Toinen kohtelee väkijoukkoa yhtenäisenä ryhmänä, myös väkijoukko alkaa nähdä
itsensä yhtenäisenä ryhmänä. Väkijoukon yhteiseksi intressiksi nousee
vastakkainasettelu Toisen ja väkijoukon välillä. Solidaarisuus on tapa olla kiinnostunut
siitä, mitä muille joukon jäsenille tapahtuu, ja sen päälle rakentuu kyky toimia ryhmänä.
(May 1987, 37–40; katso myös Mayn tarkempi kuvaus väkijoukkojen toiminnan
ominaisuuksista May 1987, 59.)
Kutz selittää väkijoukon yhteistoiminnan samansuuntaisesti kuin May. Kutzin mukaan
väkijoukon jäsenet alkavat jossakin vaiheessa samastua päämäärään, joka voidaan
saavuttaa vain kollektiivisen toiminnan kautta. Tämä samastuminen ja väkijoukon
kollektiiviset tunteet johtavat yksilöt ymmärtämään itsensä toimivan osana väkijoukkoa
saavuttaakseen päämäärän, jonka he uskovat olevan laajasti jaettu. Kutz katsoo, että
väkijoukolle voidaan määrittää kollektiivinen aikomus, kunhan suurin osa sen jäsenistä
näkee itsensä toimimassa tuon päämäärän hyväksi. Kutz kuitenkin muistuttaa, että
kollektiivisten aikomusten määrittäminen on aina sidonnaista kuvauksen
tarkkuustasoon: historiankirjoituksessa heikompi osallistumisaikomusten päällekkäisyys
on riittävä, kun taas rikosoikeudellinen syyttäminen vaatii tiukempien kriteereiden
soveltavista. (Kutz 2000a, 111–112.)
McKennan esimerkit ryhmistä, joihin synnytään, ovat saksalaiset, juutalaiset ja
valkoiset miehet. Näistä saksalaiset ja juutalaiset ovat sikäli erilaisia kuin valkoisten
miesten kollektiivi, että ensin mainituilla on keskinäistä yhteistoimintaa ja
jonkinasteiset yhteiset päätöksentekomekanismit, kun taas valkoiset miehet eivät
76
muodosta millään mielekkäällä tavalla hahmotettavaa kokonaisuutta, joka toimisi
keskenään yhteistoiminnassa. Valkoiset miehet on tietyn ominaisuuden perusteella
muodostettu joukko, ei kollektiivi missään yhteistoiminnan kannalta relevantissa
merkityksessä. Samanlaisia joukkoja ovat esimerkiksi vasenkätisten joukko ja
maaliskuun 5. päivä syntyneiden joukko. Tällaisten vailla keskinäistä yhteistoimintaa
olevien joukkojen jäsenyys ei voi toimia vastuun perustana.
Saksalaisten (ymmärrettynä saksan valtion kansalaisiksi) ja juutalaisten (ymmärrettynä
juutalaisen uskonnon kannattajiksi tunnustautuvina) joukot taas ovat yhteistoiminnan
kannalta relevantteja kollektiiveja, joita voidaan analysoida korporaatioina. Tämän
tyyppisten kollektiivien yhteydessä usein esitettävä kysymys on, voidaanko kollektiivin
jäseniä pitää vastuussa myös kollektiivin toiminnasta sellaisena menneenä ajankohtana,
kun henkilö ei itse vielä ole ollut kollektiivin jäsen. Vastuu tällaisessa tapauksessa on
hyvin heikkoa ja perustuu tahraantumiseen ja metafyysiseen syyllisyyteen.
Strukturoimattomia kollektiivisia vahinkoja aiheuttavat kollektiivit ovat analysoitavissa
Kutzia seuraten. Vastuu tällaisissa tapauksissa on heikkoa ja perustuu ensisijaisesti
vastuun ottamiseen, joka perustuu siihen, että yksilö tunnistaa itsensä ja omat valintansa
osana kollektiivia, jonka tekojen yhteisvaikutukset aiheuttavat vahinkoa. Uhrien
perusteet vaatia kollektiivin jäseniltä reaktioita ovat hyvin heikot.
3.8 Yhteistoiminta ja vastuu
Kollektiivin jäsenten yhteiset päämäärät ovat keskeisessä roolissa niin Mayn, Kutzin
kuin Tuomelankin teorioissa. May ja Kutz molemmat väittävät kollektiivisten
aikomusten olevan ilmaistavissa vain kollektiivisella käsitteistöllä ja redusoimattomissa
yksilölliseen käsitteistöön. Tuomelan erottelu minä-moodiseen ja me-moodiseen
yhteistoimintaan tarjoaa työkalut tämän redusoimattomuuden käsitteellistämiseen ja
tarkempaan analysoimiseen.
Kutzin teoria on tässä esitetyistä selitysvoimaisin yli kaikkien kollektiivityyppien
kokonaisuutena tarkasteltuna. Olennaista korporaatiossa (esimerkiksi yrityksessä) on
sen rakenteen hierarkkisuus, selkeän päätöksentekorakenteen olemassaolo ja
institutionaalisesti määritellyt roolit ja niihin liittyvä valta, vastuut ja velvollisuudet.
Kutz pystyy osallistumisaikomustensa ja toimeenpanevat–alisteiset aikomukset -
77
erottelunsa kautta selittämään yksilöiden erilaiset näkökulmat korporaation toimintaan
ja erilaiset roolit korporaation sisällä.
Yksinkertaisten kollektiivien suhteen Kutzin teoriaa tulee täydentää Tuomelan
tarkemmalla analyysilla me-moodisten ryhmien toiminnasta, joka voidaan tulkita
erityistapaukseksi Kutzin osallistumisaikomuksista. Minä-moodisten yksinkertaisten
kollektiivien osalta Kutzia voidaan täydentää joko Bratmanin tai Tuomelan analyyseilla:
en ota kantaa Bratmanin ja Tuomelan analyysien selitysvoiman eroon. Tuomela antaa
Kutzia rikkaamman selityksen yksinkertaisissa kollektiiveissa tapahtuvalle laajimmalle
ja vaativimmalle, ryhmäaikomuksiin perustuvalle yhteistoiminnalle. Kutzin käsitteistöä
käyttäen tämä suhde voidaan ilmaista näin: Tuomela kuvaa tarkemmin sellaiset
yhteistoiminnan tapaukset, joissa yksilön aikomus tehdä osansa meidän G:ssämme
sisältää aikomuksen, että ”me teemme G”; ja Kutz kattaa paitsi Tuomelan kuvaamat
tapaukset (karkeammalla tasolla) että ne tapaukset, joissa yksilön aikomus tehdä osansa
meidän G:ssämme ei sisällä aikomusta, että ”me teemme G” (katso Kutz 2000a, 97).
Kutz siis kattaa teoriallaan (Tuomelan käsitteistöllä ilmaistuna) sekä minä-moodisen
että me-moodisen yhteistoiminnan. Minä-moodinen yhteistoiminta edellyttää Kutzilla
ainoastaan osallistumisaikomuksia, ei ryhmäaikomuksia. Kutz katsoo, että
kollektiivisen päämäärän toteutumisen hyväksi voi tehdä osansa tarkoituksellisesti
ilman, että aikoo, että kollektiivinen päämäärä toteutuu. Kutzin minä-moodisen
yhteistoiminnan ehdot ovat väljemmät kuin Bratmanin analyysin, joka sekin voidaan
tulkita erityistapaukseksi Kutzin osallistumisaikomuksista.
Kutzin analyysi väkijoukkojen kollektiivisista aikomuksista ja yhteistoiminnasta toimii
samalla mekanismilla kuin hänen muunkin yhteistoiminnan analyysinsa,
osallistumisaikomusten perusteella. Mayn kuvaus solidaarisuussuhteesta väkijoukon
jäsenten välillä toimii hyvänä tukena Kutzin näkemykselle, mutta May ei anna
aikomusten muodostumisesta yhtä tarkkaa kuvausta kuin Kutz. Mayn antaman yleisen
yhteistoiminnan kuvauksen pääongelma on sen karkea taso: ryhmien rakenne
yhteistoiminnan mahdollistajana ei vielä ole kovin informatiivinen tulos.
Sellaiset kollektiivit, joita yhdistävät ainoastaan toimijoiden tekojen yhteisvaikutukset,
ja joilla ei ole minkäänlaista sisäistä rakennetta, ovat yhteistoimintaa vain jossain hyvin
heikossa mielessä. Tällaisia kollektiiveja voi vastuun kannalta analysoida vain vastuun
heikkojen muotojen ja erityisesti vastuun ottamisen käytännön kautta.
78
4 KOHTI RIKKAAMPAA VASTUUKÄSITYSTÄ
Tutkielmani viimeisessä luvussa vedän yhteen lukujen 2 ja 3 tulokset sekä esittelen
muutamia näkökulmia ja aiheita jatkotutkimukselle. Alaluvussa 4.1 täydennän luvun 2
lopussa esittämääni alustavaa vastuun muotojen kuvausta luvussa 3 saamillani
yhteistoiminnan luonnetta koskevilla tuloksilla. Tämä alaluku tiivistää tutkielmani
tärkeimmät tulokset vastuun vahvoista ja heikoista muodoista. Alaluvussa 4.2 käyn läpi
vastuuseen liittyviä jatkotutkimuksen aiheita, joita en tämän tutkielman puitteissa
käsitellyt. Alaluvussa 4.3 arvioin vielä tutkielmani tulosten suhdetta vastuututkimuksen
perinteeseen.
4.1 Vastuun vahvat ja heikot muodot
Christopher Kutz pyrkii teoriassaan yhteistoiminnallisesta vastuusta löytämään kaiken
yhteistoiminnallisen vastuun pienimmän yhteisen nimittäjän. Yhteistoiminnallisen
vastuun kattava ymmärtäminen ei onnistu pelkän Kutzin teorian avulla. Syy on se, että
Kutz menettää yksittäisten yhteistoiminnan muotojen selitysvoimaa pyrkiessään
sisällyttämään kaikki yhteistoiminnan muodot omaan teoriaansa. Erilaisten
yhteistoiminnan muotojen, ja yksilön roolin niiden sisällä, tarkempi ymmärtäminen on
tärkeää yksilön vastuun ymmärtämisen kannalta, sillä omalla roolilla yhteistoiminnassa
on vaikutusta siihen, miten toimijan itse tulisi ymmärtää vastuunsa ja miten
yhteistoiminnan kohteet ja sivulliset ymmärtävät toimijan vastuun. Kysymys on siis
vastuun vahvuuden ja muodon tarkemmasta määrittämisestä.
Vastuun vahvimpien muotojen perusteena ovat kaikki kolme Kutzin tunnistamaa
vastuun perustaa, käyttäytyminen, tekojen seuraukset ja toimijan luonne. Tällöin toimija
siis toimii tietoisesti tietyllä tavalla, kausaalisesti aiheuttaa vahingon (hänen kausaalinen
roolinsa on merkittävä) ja on luonteensa puolesta taipuvainen toimimaan tällä tavalla.
Toimija on myös täysin kykenevä reflektiiviseen itsehallintaan. Kaikkein vahvimmat
vastuun muodot eivät ole yhteistoiminnallisia, vaan toimija on vahinkojen ainoa
kausaalinen aiheuttaja. Tällainen vastuu oikeuttaa paitsi paheksuntaa ja syyllistämistä
muilta toimijoilta ja syyllisyyden tunteen ja katumusta toimijalta itseltään, usein myös
juridista vastuuta, materiaalisia sanktioita ja vapaudenmenetystä. Vastuu heikkenee kun
toimija aiheuttaa vahingon yhteistoimintakontekstissa. Yhteistoimintakontekstissa
toimijalle voidaan määrittää yksilöllistä vastuuta (eksklusiivinen tekijä) ja kollektiivista
vastuuta (inklusiivinen tekijä): yksilöllinen vastuu on edelleen näistä vahvempaa ja
79
oikeuttaa voimakkaampia reaktioita ja vaateita toimijaa kohtaan. Kollektiivisen vastuun
vahvimmat muodot ovat vastuuta me-moodissa tapahtuvan yhteistoiminnan
aiheuttamista vahingoista: näissä tapauksissa toimija on täysin sitoutunut ryhmän
yhteiseen päämäärään. Kollektiivinen vastuu on heikompaa minä-moodisessa
yhteistoiminnassa, jossa toimija hyväksyy jaetun päämäärän ja haluaa edistää sitä. Vielä
heikompaa kollektiivinen vastuu on minä-moodisessa yhteistoiminnassa, jossa
toimijalla on ainoastaan osallistumisaikomus mutta jossa hän ei hyväksy jaettua
päämäärää omaksi päämääräkseen. Tapauksissa, joissa toimijalla ei ole
osallistumisaikomusta, mutta joissa hän kuitenkin on tekemisissä vahingon
aiheutumisen kanssa (ei-tarkoituksellinen kausaalinen kontribuutio, joka yhdessä
muiden toimijoiden tekojen kanssa aiheuttaa vahinkoa tai ei-kontributorinen suhde
vahinkoon), oikeuttavat vain hyvin heikkoa vastuuta, joka usein ei oikeuta toisen
toimijan vastuussa pitämistä mutta oikeuttaa vastuun ottamisen vahingosta. Kaikissa
vastuun tapauksissa heikentynyt tahto, puuttuva tieto teon kausaalisista vaikutuksista,
heikentynyt kausaalinen rooli ja heikentynyt kyky reflektiiviseen itsehallintaan tekevät
vastuusta heikompaa ja lievempiä reaktioita oikeuttavaa.
Tyypillisesti pienessä mittakaavassa tapahtuvan strukturoimattoman yhteistoiminnan
(esim. tangon tanssiminen, yhdessä käveleminen, sohvan kantaminen, Chicagoon
yhdessä matkustaminen) ymmärtämiseksi Kutzin teoriaa tulee täydentää jollakin
osallistujien hienovaraiset keskinäiset riippuvuussuhteet huomioon ottavalla
yhteistoiminnan teorialla, kuten Michael Bratmanin tai Raimo Tuomelan
yhteistoiminnan teorialla. Väkijoukkojen jäsenten yhteistoiminnan kuvauksessa Larry
Mayn solidaarisuuden tunteeseen keskittyvä analyysi täydentää joiltakin osin Kutzin
teoriaa. Strukturoitujen organisaatioiden puitteissa tapahtuva yhteistoiminta (Exxon
maksaa korvauksia, Venäjä julistaa sodan Saksalle) on ymmärrettävissä osallistujien
osallistumisaikomusten perusteella. Vastuun määrittäminen korporaation jäsenille
edellyttää korporaation rakenteen hierarkian ja päätöksentekorakenteen sekä
institutionaalisesti määriteltyjen roolien ja niihin liittyvän vallan, vastuiden ja
velvollisuuksien tarkempaa analysoimista tapauskohtaisesti.42
Suurin Mayta ja Kutzia erottava tekijä on suhtautuminen kausaaliseen kontribuutioon ja
hallinnan periaatteeseen vastuun keskeisenä kriteerinä. Mayn mukaan moraalinen
42Korporaatioiden sisäisiä päätöksentekorakenteita tutkivat ja käyttävät yhteistoiminnan teorioidensaperustana esim. Peter French ja David Risser. Katso Peter A. French (1984): Collective and CorporateResponsibility. Columbia University Press, New York.; ja David T. Risser (1996): “The SocialDimension of Moral Responsibility: Taking Organisations Seriously”. Journal of Social Philosophy27, 189–207.
80
vastuu perustuu aina toimijan omiin valintoihin ja hallintaan. Hän perustelee vastuun
myös yhteistoimintatilanteissa toimijan valintojen ja vahingon kausaalisella yhteydellä.
Ainoa kausaation ulkopuolelle jäävä vastuun muoto on metafyysinen syyllisyys,
tapaukset, joissa toimija ei voi kausaalisesti vaikuttaa vahinkoon; näissä tapauksissa
vastuu perustuu Mayn mukaan toimijan valitsemaan asennoitumiseen vahinkoa kohtaan.
Kutz taas on osallisuuden periaatteeseen perustuvassa vastuun määrittämisessä valmis
luopumaan kausaalisesta yhteydestä vastuun ehdottomana ehtona, valmis määrittämään
vastuuta (tilivelvollisuudeksi tulkittuna) henkilön osallistumisaikomusten ilmaiseman
tahdon perusteella silloin, kun ryhmän jaettu päämäärä on jonkun ryhmän jäsenen teon
teleologinen perusta. Kutzin näkemys jaetusta päämäärästä on myös luonteeltaan
vähemmän vaativa kuin esimerkiksi Tuomelalla: Kutz edellyttää vain, että toimija tietää
tekonsa edistävän tiettyä päämäärää; hän ei siis edellytä, että toimija jakaisi tämän
päämäärän muiden yhteistoimintaan osallistuvien toimijoiden kanssa. Kutz katsoo
kaikkein heikoimpien vastuun muotojen perustuvan toimijan luonteeseen. Luonteeseen
perustuva vastuu toimii samalla alueella metafyysisen velan kanssa: vastuun ollessa
olennaisesti sosiaalinen, keskinäisiin reaktiivisiin asenteisiin perustuva asia, toimijan
tekemä valinta oman asenteensa ja suhtautumisensa suhteen perustuu siihen, miten hän
tunnistaa oman luonteensa ja omien ominaisuuksiensa suhteen uhriin, sivulliseen tai
kanssatoimijaan. Vastuu luonteen perusteella on kaikkein heikoimman tyyppistä
vastuuta.
Vastuu tulisi ymmärtää monitasoisesti ja monena eri lajina. Vastuun käsitteistön voi
edeltävien lukujen tulosten perusteella uudelleenmuotoilla näin: Vahva vastuu
(responsibility) on vahva sidos toimijan ja teon tai tapahtuman välillä, ja edellyttää
toimijan havaittavaa kausaalista kontribuutiota teon tai tapahtuman hyväksi.
Tilivelvollisuus (accountability) on laajempi käsite, joka kattaa niin edellä määritellyn
vahvan vastuun kuin sellaisetkin vastuun muodot, jotka perustuvat vain teleologiseen
yhteyteen toimijan tahdon ja toisen toimijan kausaalisesti aiheuttaman vahingon välillä
tai toimijan luonteeseen, johonkin toimijan jatkuvaan ominaisuuteen, joka liittää hänet
ei-kausaalisesti vahinkoon. Kaikki vahvan vastuun muodot oikeuttavat moittimisen ja
syyllisyyden tunteen, kun taas osa tilivelvollisuuden muodoista ei oikeuta mitään
vastuussa pitämisen muotoja vaan ainoastaan ensimmäisen persoonan näkökulmasta
tunnetun häpeän ja vastuun ottamisen vahingosta.
Osallisuuteen perustuva tilivelvollisuus on hyvin näkökulmasidonnaista: Uhrin
näkökulmasta tuntuu oikeutetulta vaatia vahingon aiheuttaneeseen yhteistoimintaan
81
jollakin tavalla kontribuoineita toimijoita vastuuseen teoistaan. Toimijan tai
sivustakatsojan näkökulmasta pelkkä osallisuus ei kuitenkaan usein näyttäydy hyvänä
perusteena vastuun määrittämiselle. Osallisuuteen perustuvat heikot vastuun lajit tulisi
ymmärtää yhteisöä ylläpitävänä käytäntönä, joka ohjaa yhteisön jäseniä ottamaan
vastuuta ja keskinäisen kommunikoinnin kautta saamaan muita ottamaan vastuuta
omista teoistaan. Vastuun ottaminen liittyy vastuussa pitämisen käytäntöön, ja sisältää
sen, että syyllinen omaksuu oikeanlaisen reaktiivisen asenteen uhria kohtaan ja toimii
oikeutetuksi katsomallaan tavalla uhria kohtaan.
4.2 Avoimia kysymyksiä ja jatkotutkimuksen aiheita
Olen käsitellyt tässä tutkielmassa vastuun vahvoja ja heikkoja muotoja, erityisesti
yhteistoimintaan liittyen. Tutkielman aiheen ollessa näinkin laaja, on luonnollista, että
paljon näkökulmia ja kiinnostavia kysymyksiä jää käsittelemättä. Esittelen tutkielman
lopuksi muutamia näistä avoimista kysymyksistä ja vaihtoehtoisista näkökulmista.
Hans-Bernard Schmid on esittänyt, että on olemassa myös kollektiivisia tunteita (vrt.
kollektiiviset intentiot). Schmidin mukaan vallitseva tunneteoria on kognitiivista ja
toimintapainotteista. Hänen mukaansa tietyt tunteet, kuten kuolleen sureminen ovat
kollektiivisia tunteita, jotka yksilöt kokevat kollektiivisena subjektina (me kaipaamme
häntä). (Schmid 2006.) Schmidin ajatuksilla voi olla merkitystä strawsonilaisen
vastuukäsityksen kannalta: voisivatko reaktiiviset tunteet olla joissakin tapauksissa
kollektiivisesti koettuja (vrt. me-moodiset aikomukset Tuomelalla ja Searlella)?
Raimo Tuomela (2007) ja John Searle43 ovat käsitelleet laajasti instituutioiden
ontologiaa. Yhteistoiminnallisen ja kollektiivisen vastuun tutkimukselle olisi
hedelmällistä tutkia erilaisia kollektiiveja instituutioina ja eritellä tarkemmin
erityyppisten instituutioiden rakenteen merkitystä vastuulle. Tuomela on tehnyt tämän
tyyppistä tutkimusta teoksessaan The Philosophy of Sociality (2007, luvut 8 ja 10).
Vastuussa pitämisen käytännön yksi keskeinen oletus on, että toimijat ovat ajallisesti
jatkuvia olioita. Arkikäsityksemme vastuusta olettaa, että ihminen on ajan yli jatkuva
subjekti, että henkilölle voidaan aina määrittää vastuuta hänen menneistä teoistaan
43John R. Searle (1996): The Construction of Social Reality. Penguin Books, London.; ja (2005):
“What is an Institution?”. Journal of Institutional Economics 1, 1–22.
82
riippumatta siitä, kuinka kauan sitten teot on tehty tai kuinka henkilö on muuttunut
tekojen tekemisen jälkeen. Vaihtoehtoisen näkemyksen henkilöydestä (personhood)
tarjoaa Derek Parfit teoksessaan Reasons and Persons (1986). Parfitin mukaan henkilöt
eivät ole aivoistaan, kehoistaan ja kokemuksistaan erillisiä olioita (Parfit 1986, 445).
Tämän seurauksena henkilön elämän ykseyttä ei voi selittää sillä, että tietyllä henkilöllä
on elämässään tietyt kokemukset, vaan ykseyden selityksen pitää perustua erilaisiin
suhteisiin, joita kokemuksilla on keskenään ja suhteessa tiettyihin aivoihin (Parfit 1986,
445). Henkilöt eivät ole Parfitin mukaan perustavanlaatuisia olioita, vaan
ontologiassaan verrattavissa kansakuntiin (Parfit 1986, 445). Parfitin näkemyksillä
henkilöyden luonteesta on hänen mukaansa seurauksia myös vastuun kannalta. Parfit
esittää, että ”vähäisempi psykologinen yhteys vähentäisi sekä vastuuta menneistä
rikoksista että velvollisuutta täyttää menneet sitoumukset”44 (Parfit 1986, 446; sitaatin
suomennos kirjoittajan). Parfitia löyhästi mukaillen voisi esittää, että ihminen muuttuu
ajan yli niin paljon, että on virhe pitää samaa ihmistä yhtenä ajan yli kestävänä
henkilönä riippumatta siitä, kuinka hän muuttuu. Jos hyväksytään parfitilainen käsitys
henkilöydestä, yhden ihmisen vastuun tarkastelu hänen aiemmista teoistaan rinnastuu
joiltakin piirteiltään lapsen vanhempiensa tekoja koskevan vastuun tarkasteluun.
Molemmissa tapauksissa vahingollisen teon tekijä on jossain määrin eri henkilö kuin se,
jonka vastuuta teosta tarkastellaan, ja molemmissa tapauksissa näiden kahden henkilön
välillä on biologinen jatkuvuus. Luonnollisesti biologinen jatkuvuus on yhden ihmisen
sisäisiä eri aikojen henkilöitä tarkasteltaessa täydellinen ja lapsen ja vanhemman
tapauksessa vain osittainen. Jos Parfitin näkemykset henkilöyden luonteesta otetaan
vastuun tutkimisen premisseiksi, toimijoiden psykologisen yhtenäisyyden ja
jatkuvuuden heikkeneminen pitäisi ottaa mukaan yhdeksi vastuuta heikentäväksi
tekijäksi.
4.3 Vastuun maantiede
Tutkielmalle asettamani tavoite oli yksinkertaisuudessaan kunnianhimoinen: halusin
esittää selkeän näkemyksen vastuun luonteesta sekä kuvata vastuun moninaisia
muotoja, niiden keskinäisiä yhtäläisyyksiä ja eroja, ja perustellun vastuun määrittämisen
kriteereitä. Aiheen laajuus ja vastuun muotojen hämmästyttävä monimutkaisuus ovat
selvinneet minulle täydessä mitassaan vasta tutkielman kirjoittamisen aikana. Uskon
tunnistaneeni useita keskeisiä vastuun muotoja ja kuvanneeni tyydyttävästi tärkeimpiä
vastuun määrittämisen kriteereitä. Missään mielessä tyhjentävä tai älyllistä
44“[R]educed psychological connectedness would reduce both responsibility for past crimes, andobligations to fulfil past commitments.”
83
kunnianhimoa tyydyttävä tutkielma ei kuitenkaan ole. Vastuun muotojen moninaisuus
yhdistettynä yhteistoiminnan muotojen moninaisuuteen on ihmisten yhteisöllisen
elämän kannalta olennainen, mutta monen muun ihmisten toimintaan liittyvän
tutkimusalueen lailla lähes loputtomasti uusia näkökulmia salliva aihealue.
Margaret Walker on nimennyt erään vastuun muotoja käsittelevän tekstinsä ”Vastuun
maantieteeksi”45. Tämä kuvaus vangitsee hyvin sen, mikä tarkempaa tutkimusta
edeltävältä käsitykseltämme vastuusta jää näkemättä. Yhden käsitteen taakse kätkeytyy
valtava verkosto muotoja ja suhteita, ja näiden muotojen ja suhteiden selittäminen vaatii
valtavasti tarkkaa tutkimusta ja kuvaamista ennen kuin kokonaisuus avautuu silmiemme
eteen. Tämän filosofian ja ihmiselämän osa-alueen tutkimus on vasta alussa.
45Margaret Walker (1997): ”Geographies of Responsibility”. Hastings Center Report 27, Issue 1, 38–44.
84
LÄHTEET
Painetut
Audi, Robert A. (1999): The Cambridge Dictionary of Philosophy (2nd edition).
Cambridge University Press, Cambridge.
Bratman, Michael E. (2006): “Dynamics of Society”. Teoksessa Peter A. French &
Howard K. Wettstein (toim.) (2006): Shared Intentions and Collective
Responsibility. Midwest Studies in Philosophy XXX. Blackwell, Malden, 1–15.
Cohen, Philip R. & Jerry Morgan & Martha E. Pollack (toim.) (1990): Intentions in
Communication. MIT Press, Cambridge.
Dennett, Daniel C. (1984): Elbow Room – The Varieties of Free Will Worth Wanting.
Oxford University Press, Oxford.
Fischer, John Martin & Mark Ravizza (1998): Responsibility and Control: a Theory of
Moral Responsibility. Cambridge University Press, Cambridge.
French, Peter A. & Howard K. Wettstein (toim.) (2006): Shared Intentions and
Collective Responsibility. Midwest Studies in Philosophy XXX. Blackwell, Malden.
Kutz, Christopher (2000a): Complicity: Ethics and Law for a Collective Age.
Cambridge University Press, Cambridge.
Kutz, Christopher (2000b): “Acting Together”. Philosophy and Phenomenological
Research LXI, 1–31.
May, Larry (1987): The Morality of Groups: Collective Responsibility, Group-Based
Harm, and Corporate Rights. University of Notre Dame Press, Notre Dame.
May, Larry (1992): Sharing Responsibility. The University of Chicago Press, Chicago.
May, Larry (2002): “Review: ‘Complicity: Ethics and Law for a Collective Age by
Christopher Kutz’”. The Philosophical Review 111, 483–486.
McKenna, Michael (2006): “Collective Responsibility and Agent Meaning Theory”.
Teoksessa Peter A. French & Howard K. Wettstein (toim.) (2006): Shared Intentions
and Collective Responsibility. Midwest Studies in Philosophy XXX. Blackwell,
Malden, 16–34.
Oshana, Marina A. L. (2006): "Moral Taint". Metaphilosophy 37, 353–375.
Parfit, Derek (1986): Reasons and Persons. Oxford University Press, Oxford.
Pettit, Philip (2007): “Responsibility Incorporated”. Ethics 117, 171–201.
Radzik, Linda (2001): "Collective Responsibility and Duties to Respond". Social
Theory and Practice 27, 455–471.
85
Searle, John R. (1990): ”Collective Intentions and Actions”. Teoksessa Philip R. Cohen
& Jerry Morgan & Martha E. Pollack (toim.) (1990): Intentions in Communication.
MIT Press, Cambridge, 401–415.
Shiner, Roger A. (1999): “Responsibility”. Teoksessa Robert A. Audi (1999): The
Cambridge Dictionary of Philosophy (2nd edition). Cambridge University Press,
Cambridge, 794.
Smart, J. J. C. & Bernard Williams (1973): Utilitarianism: For and Against. Cambridge
University Press, Cambridge.
Strawson, P. F. (1974): “Freedom and Resentment”. Teoksessa P. F. Strawson (1974):
Freedom and Resentment and Other Essays. Methuen & Co, London, 1–25.
Strawson, P. F. (1974): Freedom and Resentment and Other Essays. Methuen & Co,
London.
Tuomela, Raimo (2007): The Philosophy of Sociality: The Shared Point of View.
Oxford University Press, Oxford.
Wallace, R. Jay (1994): Responsibility and the Moral Sentiments. Harvard University
Press, Cambridge.
Williams, Bernard (1973): “A Critique of Utilitarianism”. Teoksessa J. J. C. Smart &
Bernard Williams (1973): Utilitarianism: For and Against. Cambridge University
Press, Cambridge, 77–150.
Williams, Garrath (2002): “’No Participation Without Implication’: Understanding the
Wrongs We Do Together”. Res Publica 8, 201–210.
Williams, Garrath (2003): “Blame and Responsibility”. Ethical Theory and Moral
Practice 6, 427–445.
Sähköiset
Eshleman, Andrew (2004): "Moral Responsibility". Teoksessa Edward N. Zalta (toim.)
(2004): The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2004 Edition). Stanford
University, http://plato.stanford.edu/archives/fall2004/entries/moral-responsibility/,
3.12.2005.
Fieser, James & Bradley Dowden (toim.) (2008): Internet Encyclopedia of Philosophy.
http://www.iep.utm.edu/, 8.4.2008.
Smiley, Marion (2004): “Collective Responsibility”. Teoksessa Edward N. Zalta (toim.)
(2004): The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2004 Edition). Stanford
University, http://plato.stanford.edu/archives/fall2004/entries/collective-
responsibility/, 3.12.2005.
86
Williams, Garrath (2008): “Responsibility”. Teoksessa James Fieser & Bradley Dowden
(toim.) (2008): Internet Encyclopedia of Philosophy.
http://www.iep.utm.edu/r/responsi.htm, 8.4.2008.
Zalta, Edward N. (toim.) (2004): The Stanford Encyclopedia of Philosophy (Fall 2004
Edition). Stanford University, http://plato.stanford.edu/archives/fall2004/,
3.12.2005.
Esitelmät
Schmid, Hans Bernhard (2006): “Towards a Phenomenology of Collective Affective
Intentionality”. Esitelmä seminaarissa “Collective Intentionality V: Collective
Responsibility”, Helsinki, syyskuu 2006.
LIITTEET
Liite 1: Käytännön kysymyksiä vastuuseen liittyen
”Olenko minä vastuussa niiden ihmisten kuolemasta? En tiedä. Totta puhuen mieluummin auttaisintyökseni joulupukkia rakentamaan leluja.”
-Yhdysvaltalaisen pommeja rakentavan tehtaan työntekijä ”Miksi me taistelemme”-dokumentissaYlen TV2:lla 7.9.2005
”Ammattilaiset hakevat nyt rajaa: mihin päättyy valokuvien teknistä laatua parantava käsittely, ja mistäalkaa kuvan merkityksiä muuttava manipulointi. – – Lehtitaloissa on erilaisia työtapoja. Sanomalehdissäon suhteellisesti enemmän omia, kuukausipalkkaisia kuvaajia kuin aikakauslehdissä, jotka ostavat paljonkuvia freelancereilta. Aikakauslehdissä kuvien käsittelyn saattaa hoitaa reprotiimi, joka voi olla useidenlehtien käytössä. Lopputulos on, että kukaan ei ole vastuussa ja kaikki ovat vastuussa.”
-Toimittaja Anu Nousiainen kuvaa viestimien valokuvien käsittelyä koskevia käytäntöjä jaitsesäätelyä artikkelissaan ”Kuva saa säännöt” Helsingin Sanomissa 30.3.2008
Ilmasto lämpenee. Ihmiskunnan tulevaisuus on vaakalaudalla, jos ilmaston
lämpenemistä ei saada pysäytettyä. Kioton ilmastosopimus toteutuu sittenkin, mutta
maailman suurin kasvihuonekaasujen tuottaja Yhdysvallat ei ole allekirjoittanut
sopimusta.
Mitä Washingtonin osavaltiossa asuvan John Smithin pitäisi tehdä? Hän ajaa autolla;
onko hän siis osaltaan vastuussa ilmaston lämpenemisestä? Vai voiko hän jatkaa autolla
ajamista hyvällä omatunnolla, koska autolla ajamista ei kielletä missään laissa? John
maksaa veronsa ja on tunnollinen kansalainen; voidaanko hänen vaatia tekevän
enemmän kuin lain puitteissa täytyy?
Entä tulisiko hänen vaikuttaa osavaltionsa kantaan ilmastokysymyksissä ja pyrkiä
saamaan aikaan osavaltion laajuinen bensiinivero, jonka vaikutuksesta autojen käyttö
kallistuisi ja vähentyisi Washingtonissa? Poliittisella osallistumisellaan hän saattaisi
myös pystyä vaikuttamaan liittovaltion kantoihin ilmastokysymyksissä. Pitääkö hänen
siis osallistua politiikkaan?
Entä jos hän osallistuu politiikkaan, mutta huomaa, että muutosta on nykytilanteessa
mahdotonta saada aikaan? Tuleeko hänen silloin toimia jopa lainvastaisesti pyrkiessään
vaikuttamaan asiaan? Tuleeko hänen ääritapauksessa kapinoida maansa hallitusta
vastaan?
Pommeja rakentamassa. Yhdysvaltalainen pommitehtaan työntekijä kertoo Miksi me
taistelemme -dokumentissa, että kun hän tv-uutisissa näkee lentopommin räjähtävän,
hän miettii joka kerta, onko hän itse rakentanut juuri näytetyn pommin. Työläinen ei
osaa vastata kysymykseen, onko hän vastuussa pommin tappamien ihmisten
kuolemasta.
Työläinen voisi perustella itselleen, että hän ei ole vastuussa. Jos hän sanoisi itsensä irti
työstään, aseyritys palkkaisi hänen paikalleen jonkun muun. Pommit putoilisivat samaa
tahtia, ainoa ero olisi, että hän olisi työtön ja rahaton. Hän tekee vain työtään, päätökset
tehdään jossain muualla. Hän ei ole vastuussa ihmisparkojen kuolemasta.
Mutta jos kaikki Yhdysvaltain kansalaiset tekisivät periaatepäätöksen, että he eivät
rakenna pommeja, asetehdas joutuisi sulkemaan ovensa ja pommit eivät enää tappaisi
ihmisiä. Paitsi ne toisen, naapurimaassa toimivan firman pommit. Mutta jos kaikki
maailman ihmiset…
Yhdysvaltain presidentti kantaa epäilemättä osan vastuusta. Vai onko hän sittenkin vain
aseteollisuuden sätkynukke? Jos hän ei suostuisi sotimaan, asettaisiko aseteollisuus
hänen paikalleen jonkun muun? Sodat jatkuisivat täysin hänestä riippumatta, vai…
Aseteollisuutta on turha syyttää, se vain toteuttaa kapitalismin lakeja tuottaen palveluja
niitä tarvitseville ja korkoa omistajiensa pääomalle. Entä sitten aseyritysten
osakkeenomistajat? Mutta jos he eivät sijoittaisi aseyrityksiin, joku muu tekisi niin
korkeamman tuoton takia.
Vastuu pommien uhrien kuolemasta on kuin kiertolaiskissa: moni katsoo sitä pitkään,
mutta kukaan ei ota sitä omakseen.
Elämme elämäämme yhdessä toisten ihmisten kanssa. 2000-luvun alussa alati kasvava
osa Suomen väestöstä asuu kaupungeissa, ja yhä useamman työpaikka on yrityksessä,
jossa on tuhansia työntekijöitä, mahdollisesti ympäri maailmaa. Elämme
perustavanlaatuisissa riippuvuussuhteissa muiden ihmisten kanssa, ja joissakin asioissa,
kuten ilmaston lämpenemisessä, tulevaisuutemme riippuu kaikkien maailman ihmisten
toiminnasta. Kysymykset yksilön vastuusta yhteistoiminnassa ovat keskeisiä, mutta
toisaalta niin vaikeita ja monimutkaisia, että tarve aihetta selventäville filosofisille
teksteille on suuri. Teksti on hyödytön suurimmalle osalle ihmisistä, ellei se sano
asiaansa selvästi; tässä on lisähaasteetta aiheesta kirjoittaville filosofeille.
Peruskysymyksiä ovat: Mitä on vastuu? Mistä asioista minä olen vastuussa? Miten minä
voin vaatia muita ihmisiä vastuuseen? Miten minun pitää toimia kun olen ymmärtänyt
vastuuni?
Tämä tutkielma on yritykseni tarjota vastauksia ja selvyyttä edellä mainittuihin
ongelmiin. Toivottavasti myös muut kirjoittavat aiheesta ja tarjoavat siihen erilaisia
näkökulmia. Se on filosofien tehtävä yhteiskunnassamme, filosofien vastuu, joka heidän
on kannettava.
Liite 2: Diskursiivinen dilemma ja poliittinen päätöksenteko
Philip Pettitin näkemys diskursiivisten dilemmojen (esim. Pettit 2007, 180–184) ja
kollektiivisen päätöksenteon luonteesta saa tukea demokraattisen poliittisen
päätöksenteon mekanismeista. Pettitin mukaan ryhmätoimijoiden kollektiivisen
päätöksenteon tuloksena syntyneet asenteet eivät voi riippua ryhmän jäsenten
yksilöllisistä asenteista enemmistö- tai minkään muunkaan säännön tai funktion kautta
(Pettit 2007, 184). Demokraattisessa enemmistöpäätöksenteossa kyseisen
organisaation/kollektiivin toiminnan kannalta on olennaista, että sen toiminta on
sisäisesti mahdollisimman koherenttia. Tämä mielekkään toiminnan edellytyksenä oleva
koherenssi on johtanut siihen, että demokraattisissa organisaatioissa pyritään luomaan
koherentteja tavoitekokonaisuuksia tietylle (kohtalaisen pitkälle) ajanjaksolle kerrallaan.
Yhdistyksissä tämä tarkoittaa toimintasuunnitelman hyväksymistä vuosittain,
(suuremmissa) yrityksissä strategioiden, budjettien ja tavoitteiden asettamista tietyille
kausille ja valtiollisessa päätöksenteossa vaalikauden/hallituskauden mittaisesta
hallitusohjelmasta päättämistä kauden alussa. Kaikille kollektiivien toimintaa
määritteleville tavoitekokonaisuuksille on yhteistä, että kukaan yksittäinen kollektiivin
sisäinen toimija ei voi saada kaikkia omia tavoitteitaan läpi ilman muiden tukea. Koska
eri toimijoiden tavoitteet usein eroavat, käyvät toimijat jonkinlaisia neuvotteluita tai
keskusteluita tavoitekokonaisuudesta, ja pyrkivät päättämään kokonaisuudesta, jonka
enemmistö (enemmistöpäätöksenteossa) on valmis hyväksymään. Jokainen yksittäinen
toimija joutuu hyväksymään joitakin tavoitteita, joita itse vastustaa, jotta saa
sisällytettyä omat tärkeimmät tavoitteensa tavoitekokonaisuuteen. Suomen valtion
hallituskauden 2007–2011 hallitusohjelmassa tämä tarkoittaa sitä, että Vihreä liitto on
valmis hyväksymään perintöveron poistamisen tai alentamisen kunhan muuta verotusta
muokataan siihen suuntaan, että veroja maksetaan aiempaa enemmän korkeista
päästöistä ja runsaasta energian käytöstä. Suomen valtion toiminta ei riipu millään
yksinkertaisella funktiolla minkään yksittäisen puolueen kannoista, yhdenkään
yksittäisen poliitikon näkemyksistä eikä yhdenkään yksittäisen äänestäjän
äänestyskäyttäytymisestä. Valtio on autonominen toimija.