Ilmainen lukunäyte

H E L S I N G I S S ÄK U S TA N N U S O S A K E Y H T I Ö O TAVA

Suomentanut Ilkka Rekiaro

3

H E L S I N G I S S ÄK U S TA N N U S O S A K E Y H T I Ö O TAVA

ENSIMMÄINEN OSA

Loppukesällä 1454

Väkivalta on lain musertamien ainoa toivo.Jos laki on heidän vihollisensa, heistä tulee lain vihollisia.

Edmund Burke

4

1

Aamu sarasti yhä kylmän harmaana, kun linna heräsi eloon. Hevosia haettiin pilttuista ja har­jattiin; koirat haukkuivat ja näykkivät toisiaan, ja niitä potkittiin pois, jos ne sattuivat olemaan tiel­lä. Sadat nuoret miehet kokosivat suitsia, satuloita ja aseita ja kantoivat niitä kiireesti sylin täydeltä isoimmalle sisäpihalle.

Henry Percy, Northumberlandin jaarli, katseli päätornin ikkunasta linnoituksensa nurmikentäl­lä käynnistynyttä vilinää. Elokuun aurinko läm­

5

mitti linnan muureja, mutta ikäkäs jaarli oli siitä huolimatta pukeutunut viittaan ja turkismantte­liin, jonka etuliepeitä hän puristi tiukasti yhteen. Hän oli edelleen sekä pitkä että leveä, vaikkakin vuodet olivat painaneet häntä kumaraan. Hänen kuudes vuosikymmensä oli tuonut mukanaan ko­lotusta ja nivelten natinaa – ne tekivät liikkeistä kivuliaita ja vetivät hermot kireälle.

Jaarli katsoi äreänä lyijypuitteisen lasin läpi. Kylä alkoi herätä. Maailma nousi yhtä aikaa auringon kanssa, ja hän oli valmis panemaan toi­meksi odoteltuaan hetkeään niin pitkään. Hän tarkkaili haarniskoihin sonnustautuneiden rita­rien kokoontumista; asepalvelijat ojensivat heil­le mustaksi maalattuja tai narulla sidotulla säkki­kankaalla peitet tyjä kilpiä. Percyn vaakunaväre­jä, sinistä ja keltaista, ei näkynyt missään; ne oli kätketty katseilta, minkä vuoksi hänen käskyään odottavat sotilaat näyttivät synkeiltä. He olisivat jonkin aikaa harmaita miehiä, vaeltavia ritareita, talottomia ja perheettömiä. Kunniattomia mie­hiä, joita kunnia sitoi kuin ketju.

6

Vanha jaarli tuhahti ja hieraisi nenäänsä. Ku­kaan ei menisi lankaan, mutta tappamisen jälkeen hän voisi edelleen väittää, ettei yksikään Percyn ritari tai jousimies ollut osallinen. Mikä tärkeintä, ne jotka saattaisivat inttää hänelle vastaan, ma­kaisivat haudassa.

Jaarlin seistessä mietteisiinsä vaipuneena hän kuuli poikansa lähestyvän, kun nuoren miehen kannukset naksuivat ja kolisivat puulattialla. Jaar­li kääntyi ja tunsi vanhan sydämensä sykähtävän innostuksesta.

”Luoja siunatkoon päiväänne”, Thomas Percy tervehti kumartaessaan. Hänenkin katseensa har­haili ikkunan läpi alas linnanpihan hyörinään. Thomas kohotti kysyvästi toista kulmaansa, ja isä murahti ärtyneenä palvelijoiden joka puolelta kantautuvista askelista.

”Tule mukaan.” Jaarli paineli vastausta odot­tamatta käytävään ja veti arvovaltansa voimalla Thomasia kannoillaan. Hän tuli yksityishuonei­densa ovelle, melkein retuutti poikansa sisään, ja riuhtaisi oven perässään kiinni. Thomas seurasi

7

sivusta, kun jaarli harppoi hermostuneena huo­neesta toiseen ja paiskoi ovia mennessään. Isän epäluulo näkyi kasvoilla syvenevänä punoitukse­na, jota poskille ja nenälle levinneet katkenneet hiussuonet tummensivat entisestään. Jaarli ei voi­si ikinä näyttää kalpealta, kun kasvot olivat sil­lä tavalla juonittuneet. Se saattoi johtua rajuista viimoista, jotka puhalsivat rajan takana Skotlan­nissa, mutta kuvasti yhtä lailla hänen senhetkis­tä mielialaansa. Vuodet eivät olleet vanhusta peh­mentäneet vaan kuivattaneet ja kovettaneet.

Kun jaarli oli vakuuttunut siitä, että he oli­vat kahden, hän palasi poikansa luo, joka odotti edelleen kärsivällisesti selkä ovea vasten. Thomas Percy, Egremontin paroni, ei ollut sen pitempi kuin isänsä nuorena, mutta hän ei ollut painanut iän myötä kumaraan ja siksi näki isänsä pään yli. Kolmekymmentäkaksivuotias Thomas oli mie­huutensa parhaassa terässä. Hänen tukkansa oli musta ja kyynärvarret olivat lihaksista ja jänteistä paksut kuudentuhannen harjoituspäivän jäljiltä. Siinä seistessään hän miltei hohkasi terveyttä ja

8

voimaa, eikä hänen rusottavissa kasvoissaan ollut ainuttakaan arpea tai taudin jättämää jälkeä. Niin paljon kuin isällä ja pojalla ikäeroa olikin, molem­milla oli Percyn suvun nenä, mahtava kiila, jonka saattoi nähdä kymmenissä torpissa ja kylissä eri puolilla Alnwickia.

”Kas niin, nyt olemme kahden”, jaarli totesi viimein. ”Äidilläsi on korvia kaikkialla. En saata puhua edes oman poikani kanssa ilman että urk­kijat välittävät hänelle joka sanan.”

”Mitä uutta kuuluu?” poika kysyi isältä. ”Näin miesten kokoavan jousia ja miekkoja. Rajallako kahinoidaan?”

”Ei tänään. Kirotut skotit ovat aloillaan, vaik­ka Douglasit varmasti nuuskivat lakkaamatta maillani. He lähtevät liikkeelle talven tullen, kun näkevät nälkää, ja yrittävät varastaa karjaani. Me annamme heille kyytiä.”

Poika kätki kärsimättömyytensä; hän tiesi, että tilaisuuden tullen isä saattoi pauhata ”kava­lista Douglaseista” tuntitolkulla.

”Mutta nuo miehet, isä. He ovat peittäneet

9

vaakunat. Kuka meitä uhkaa, kenet on peitottava isännättömien ritarien voimin?”

Isä astui hänen eteensä, tarttui luisevalla kä­dellään nahkaisen rinta suojuksen huullokseen ja veti hänet lähemmäs.

”Äitisi on Nevillen huonetta ja sukua, poi­ka, pesunkestävä ja parantumaton Neville. Min­ne ikinä minä ahdingossani käännynkin, siellä he seisovat tielläni!” Percyn jaarli nosti puhuessaan toista kättään ja piti sormia yhdessä kuin linnun nokkana. Hän tökki sillä ilmaa poikansa kasvo­jen edessä. ”Heitä on niin tuhottomasti, ettei hei­dän määräänsä saata laskea. Ovat naimakaupoil­la ujuttautuneet kaikkiin aatelissukuihin! Jokai­seen huoneeseen! Kirotut skotit näykkivät ku­peitani, tekevät ryöstöretkiä Englantiin, polttavat kyliä minun maillani. Jos en panisi heille hant­tiin, jos päästäisin yhdenkin vuoden livahtamaan tappamatta niitä nuoria miehiä, joita he heittä­vät kimppuuni minua koe tellakseen, heitä tulvi­si etelään kuin vettä murtuneesta padosta. Miten Englannin silloin kävisi? Jos Percyn sotajoukot

10

eivät sitä puolustaisi? Mutta Nevillet viis veisaa­vat moisesta. Ehei, he lyöttäytyvät mahdillaan ja vauraudellaan yhteen Yorkin kanssa, sen penikan. Hän ylenee Nevillen suvun ansiosta. Meiltä sen sijaan vohkitaan tilukset ja tittelit.”

”Länsi­Marchin vartija”, poika mumisi väsy­neesti. Hän oli kuullut isän valitusvirren monet kerrat.

Jaarli Percyn katse tulistui.”Yksi monista. Titteli, joka olisi kuulunut

veljellesi, samoin tuhatviisisataa puntaa vuodes­sa, mutta se annettiinkin sille Neville­sukuiselle Salisburylle! Olen niellyt sen, poikani. Olen niel­lyt sen, että hänestä tehtiin kansleri samaan ai­kaan, kun minun kuninkaani nukkuu ja uneksii ja Ranska menetettiin. Olen niellyt heidän vuok­seen niin paljon, että mahani on täynnä.”

Vanha isä oli vetänyt poikansa niin lähel­le, että heidän otsansa melkein koskettivat. Hän antoi nopean suukon Thomasin poskelle ja päästi irti. Pitkästä tottumuksesta hän vilkuili ympäril­leen vielä kerran, vaikka huoneessa ei ollut muita.

11

”Thomas, sinussa on hyvää Percyjen verta. Ai­kanaan se häätää äitisi veren kuten minä häädän Nevillet mailtani. Ne on annettu minulle, ym­märrätkö sinä, Thomas? Herran armosta minul­le on suotu tilaisuus kaapata takaisin kaikki, min­kä he ovat ryövänneet. Jos olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi, nousisin Windstriken selkään ja karauttaisin itse heidät kumoon, mutta ne päi­vät ovat olleet ja menneet.” Vanhan jaarlin silmät olivat miltei kuumeiset, kun hän tuijotti poikaan­sa. ”Thomas, sinun on oltava tässä asiassa minun oikea käteni. Sinun on oltava minun miekkani ja varstani.”

”Se on minulle kunnia”, Thomas mumisi mur­tuvalla äänellä. Hän oli vain perheen toiseksi van­hin poika, varttunut mieheksi saamatta juuri osak­seen isän huomiota. Hänen isoveljensä Henry oli tuhatpäisen miesjoukon kanssa rajan takana Skot­lannissa ryöstämässä, polttamassa ja haavoittamas­sa villejä klaaneja. Thomas ajatteli veljeään ja tiesi Henryn poissaolon olevan varsinainen syy siihen, miksi isä oli ottanut hänet puheilleen. Isällä ei ol­

12

lut lähettää asialle ketään muuta. Ajatus katkeroit­ti häntä, mutta hän ei malttanut olla tarttumatta tilaisuuteen ja näyttää kykynsä ainoalle ihmiselle, jonka hän salli arvostella itseään.

”Henryllä on mukana parhaat taistelukuk­komme”, isä sanoi myötäillen poikansa miettei­tä. ”Ja minun on pidettävä Alnwickissa riittäväs­ti vahvoja miehiä siltä varalta, että ne viekkaat Douglasit livistävät veljesi kynsistä ja ratsastavat etelään raiskaamaan ja varastamaan. Sille roska­sakille mikään ei tuota enemmän mielihyvää kuin anastaa minun omaisuuttani. Sano minun sano­neen…”

”Isä, minä en epäonnistu”, Thomas sanoi. ”Montako annatte mukaani?”

Isä vaikeni harmistuneena siitä, että hänet oli keskeytetty, ja siristi silmiään nuhtelevasti. Vii­mein hän antoi periksi ja nyökkäsi.

”Seitsemisensataa. Kaksisataa ratsumiestä, mutta loput ovat jousin aseistautuneita seppiä, tiilentekijöitä ja muuta rahvasta. Trunningin saat kuitenkin mukaasi, ja jos sinulla on yhtään älyä,

13

kysyt häneltä neuvoa ja myös otat hänen neuvois­taan vaarin. Hän tuntee Yorkin seudun ja tuntee myös miehet. Saattaisin suhtautua sinuun luotta­vaisin mielin, ellet olisi haaskannut nuoruuttasi viinaan ja huoriin. Vaiti! Älä ota nokkiisi. Mu­kaan tarvitaan minun poikani, jotta miesten roh­keus ei petä. Mutta he ovat minun miehiäni, ei­vät sinun. Seuraa Trunningia. Hän ei johda sinua syteen.”

Thomas punehtui, kun hänenkin kiukkunsa kuohahti. Ajatus kahdesta vanhasta äijästä puno­massa yhdessä juonia sai hänen vartensa kiristy­mään. Isä huomasi sen.

”Ymmärrätkö sinä?” tiuskaisi jaarli. ”Tottele Trunningia. Se on käsky.”

”Ymmärrän”, Thomas vastasi yrittäen kovasti peittää pettymyksensä. Hetken ajan hän oli luul­lut isän uskovan miehet hänen komentoonsa sen sijaan, että nimittäisi isoveljen tai jonkun muun hänen komentajakseen. Hän tunsi menettäneen­sä jotain, mitä hänellä ei ollut edes ollut.

”Kerrotteko, minne minun on puolestanne

14

ratsastettava, vai pi tääkö sitäkin tiedustella Trun­ningilta?” Thomas kysyi. Hänen äänensävynsä oli tiukka, ja isän suu nytkähti pilkallisesti.

”Poika, johan minä sanoin, että älä ota nok­kiisi. Sinulla on hyvä miekkakäsi ja olet minun poikani, mutta olet johtanut miehiä vain muu­tamassa kahakassa. Miehet eivät kunnioita sinua kuten Trunningia. Kuinka he kunnioittaisivat­kaan? Hän on taistellut kaksikymmentä vuotta, yhtä lailla Englannissa kuin Ranskassa. Hän pi­tää huolen, ettet joudu vaaraan.”

Jaarli odotti jonkinlaista merkkiä siitä, että hänen poikansa ymmärsi evästyksen, mutta Tho­mas mulkoili häntä vihaisena ja loukkaantuneena. Henry Percy pudisti päätään ja jatkoi.

”Thomas, huomenna pidetään Tattershallissa häät, joissa vihitään muuan Neville. Äitisi klaani on napannut taas yhden. Se pöyhkeilevä kukon­poika Salisbury tulee sinne seuraamaan poikansa häitä. He eivät osaa olla varuillaan, tyytyvät vain saattamaan morsiamen tilalleen Sheriff Hutto­niin. Eräs mieheni kertoi minulle kaiken, pani

15

henkensä likoon ehtiäkseen ajoissa puheilleni. Ei sen puoleen, minä maksoin hänelle hyvin. Kuule­han siis. He käyvät ratsain ja jalan, hilpeä pikku hääseurue tallustelemassa pitoihin kauniina kesä­päivänä. Ja sinä olet siellä, Thomas. Ratsastat hei­dät lakoon etkä jätä yhtäkään eloon. Siinä on mi­nun käskyni sinulle. Ymmärrätkö?”

Thomas nielaisi, kun isä katsoi häntä. Salis­buryn jaarli oli hänen enonsa, tämän pojat olivat hänen serkkujaan. Thomas oli luullut, että ratsas­taisi jonkun Nevillen sukupuun heikomman haa­ran kimppuun eikä klaanin pään, koko puun juu­ren. Jos hän tottelisi isänsä käskyä, hän saisi yh­dessä päivässä enemmän verivihollisia kuin koko siihenastisessa elämässään. Silti hän nyökkäsi sa­nomatta mitään, koska ei luottanut ääneensä. Isän suu vääristyi, kun hän jälleen kerran näki poikan­sa heikkouden ja jahkailun.

”Salisburyn vesa menee vihille Maud Crom­wellin kanssa. Kuten tiedät, morsiamen setä pi­tää hallussaan Percyn kartanoita ja kiistää minun omistusoikeuteni. Hän näyttää kuvittelevan, että

16

voi luovuttaa minun tilukseni myötäjäisiksi Ne­villeille. Hän uskoo heidän olevan nyt niin väke­viä, että minun on pakko luopua oikeustoimista häntä vastaan. Minä lähetän sinut sinne näyttä­mään, että he tekevät väärin. Näytät heille arvo­vallan, jota Cromwell loukkaa, kun yrittää piiles­kellä isomman varjon alla. Kuuntelepas nyt tark­kaan. Ratsastat sinne seitsemänsadan mieheni kanssa ja surmaat heidät kaikki. Pidä huoli sii­tä, että myös Cromwellin veljentytär kuolee, jotta voin mainita hänen nimensä, kun seuraavan ker­ran kohtaan hänen kyynelehtivän setänsä kunin­kaan hovissa. Ymmärrätkö sinä?”

”Totta tai ymmärrän!” Thomas sanoi karskiksi kovettuneella ää nel lä. Hän tunsi käsiensä vapise­van katsoessaan isäänsä, mutta ei halunnut antaa isälle syytä halveksua häntä kieltäytymällä tehtä­västä. Hän kiristi leukaansa; päätös oli tehty.

Oveen koputettiin Thomasin selän takana. Miehet säpsähtivät kuin syyllisyyden kalvamat salaliittolaiset. Thomas astui sivuun päästääkseen oven avautumaan ja kalpeni nähdessään äitinsä.

17

Isä suoristi selkänsä ja röyhisti rintaansa.”Menehän nyt, Thomas. Tuo kunniaa per­

heellesi ja nimellesi.””Pysy tässä, Thomas”, äiti sanoi nopeasti ilme

kylmänä. Thomas empi, painoi päänsä alas, pujahti äi­

din ohi ja riensi pois.Jäätyään miehensä kanssa kahden kreivitär

Eleanor Percy kääntyi terävästi tämän puoleen.”Huomasin, että kaartisi ja sotilaasi aseistau­

tuvat ja peittävät Percyn vaakunat. Ja nyt poikani pakenee luotani kuin piesty rakki. Pitääkö mi­nun varta vasten kysyä, Henry? Minkä katalan suunnitelman olet tällä kertaa kuiskannut hänen korvaansa? Mitä olet tehnyt?”

Percy veti syvään henkeä ja näytti voiton­riemuiselta.

”Etkö siis kuunnellutkaan salaa oven taka­na kuin paraskin piika? Sepä vallan hämmästyt­tävää!” jaarli virkkoi. ”Ei kuulu sinulle, mitä olen tehnyt.” Puhuessaan hän yritti kiertää vaimon­sa ympäri ja astua käytävään. Eleanor kävi hä­

18

nen eteensä ja nosti kätensä miehen rintaa vasten. Jaarli tarttui siihen kovakouraisesti ja puristi sor­mia yhteen niin että vaimo parahti. Percy vään­si kättä pidellen vaimoa otteessaan kyynärpäästä.

”Älä, Henry! Sattuu…” valitti Eleanor. Sen kuullessaan jaarli väänsi kovemmin ja

sai vaimon kirkaisemaan. Hän näki käytäväs­sä vilaukselta lähemmäksi kiiruhtavan palvelijan ja potkaisi ovea niin että se paukahti kiinni. Vai­mon uikuttaessa Percy taivutti hänet kumaraan melkein kaksin kerroin tiukalla otteella kädestä ja kyynärvarresta.

”En ole tehnyt sen kummempaa kuin sinun Nevillesi tekisivät minulle, jos olisin heidän ar­moillaan”, hän sanoi vaimonsa korvaan. ”Luulit­ko, että sallisin veljesi polkea maahan Percyn ni­men? Hän on nyt Yorkin herttuan kansleri ja uh­kaa kaikkea, mitä minä olen, kaikkea mitä minun pitää suojella. Ymmärrätkö? Otin sinut vaimok­seni, jotta saisin poikia, hedelmällisen nuorikon Nevillen suvusta. Nyt olet minulle poikia antanut, mutta älä rupea kyselemään huoneeni asioista.”

19

”Minuun sattuu!” Eleanor valitti kasvot vihas­ta ja kivusta väärinä. ”Sinä näet vihollisia sielläkin, missä heitä ei ole. Ja jos käyt veljeäni vastaan, hän tappaa sinut, Henry. Richard vie sinulta hengen.”

Hänen miehensä sysäsi hänet raivosta äläh­täen huoneen poikki ja Eleanor kaatui sängylle. Jaarli oli hänen päällään ennen kuin Eleanor ehti nousta, repi hänen pukuaan ja karjui hänelle kas­vot punaisina kiskoessaan vaatteita hänen yltään. Eleanor itki ja rimpuili, mutta mies oli suutus­päissään helvetillisen vahva eikä piitannut vai­monsa kynsistä, joista jäi naamaan ja käsivarsiin punaisia naarmuja. Percy piti häntä alhaalla toi­sella kädellään, paljasti Eleanorin pitkän kalpean selän, veti vyönsä vapaaksi ja taittoi sen kaksin kerroin lyhyeksi ruoskaksi.

”Varokin enää puhumasta minulle tuohon sä­vyyn omassa linnassani!” Jaarli löi iskun toisen­sa perään; vyön päästämät äänet olivat yhtä kovia kuin vaimon epätoivoiset huudot. Kukaan ei tul­lut, vaikka jaarli löi ja löi, kunnes vaimo hiljeni ja lakkasi rimpuilemasta. Pitkistä punaisista juovis­

20

ta tihkui verta vaimon hienoihin vaatteisiin, kun jaarli läähätti, ja hänen nenänpäästään ja otsal­taan tippui hikeä vaimon iholle. Percy ujutti ilot­toman tyytyväisenä vyön takaisin housuihinsa ja jätti vaimon nyyhkyttämään päiväpeitteelle.

Palvelijat avasivat sisäpihalle antavan oven, ja Eg­remontin paroni Thomas Percy astui ulos. Sato­jen miesten mekastus hyökkäsi hänen korviin­sa sinisen taivaankannen alla ja sai hänen sydä­mensä hakkaamaan. Ärtymyksekseen hän huo­masi omien aseenkantajiensa olevan jo valmiina; isä oli kutsunut heidät, ja he odottivat Thoma­sia kärsivällisesti hänen suojustensa ja aseidensa kanssa. Toiset miehet valmistelivat Balionia, iso mustaa sotaratsua, jonka hän oli ostanut kisku­rihintaan edellisvuonna. Vaikutti siltä, ettei isäl­lä ollut ollut epäilystäkään heidän kahdenkeski­sen keskustelunsa lopputuloksesta. Thomas rypis­ti otsaansa lähestyessään aseenkantajiaan miesten lomitse ja pani merkille näkymän monet yksityis­kohdat. Hän kuuli korkealta linnasta äidin huu­

21

tavan kuin pistetty emakko; epäilemättä isäukko antoi hänen taas maistaa piiskaa. Thomasia ärsyt­ti, että äiti sillä tavoin häiritsi hänen ajatuksiaan. Hän loi katseensa maahan, jottei joutunut kärsi­mään miesten kutsumattoman tuttavallisia silmä­yksiä. Jokaisen parkaisun myötä nämä joko vir­nistivät tai irvistivät, ja koko ajan Thomasin viha äitiä kohtaan yltyi. Nevillen suvun vahvistumi­nen jäyti hänen isäänsä syvältä ja sai vanhuksen haaskaamaan voimansa epäluuloon ja raivokoh­tauksiin juuri kun hänen olisi kuulunut luovuttaa maidensa hallinta pojilleen ja ryhtyä nauttimaan ehtoovuosista. Kun parkaisut lopulta lakkasivat, Thomas katsoi ylös isänsä yksityishuoneen ikku­naan. Oli tyypillistä isäukolle tehdä suunnitelmia päiviä tai jopa viikkoja vaivautumatta kertomaan aikeistaan halaistua sanaa pojalleen.

Thomas otti pois viittansa ja nahkaisen rinta­suojuksensa nopein, näppärin liikkein ja riisuutui sisäpihalla. Hän jätti päälleen vain saumatut hou­sut ja ihokkaan, jossa näkyi hikilaikkuja. Täällä ei kainosteltu, vaan kymmenet nuoret miehet heit­

22

tivät huulta ja huutelivat toisilleen hyppiessään haarniskasaapas jalassa tai käskiessään tuomaan jonkin varusteen, joka oli päätynyt jollekulle toi­selle. Thomas istuutui korkealle jakkaralle odot­tamaan, että palvelijat sitoisivat hänen päälleen topatun kankaisen takin, gambesonin, ja kaikki hänelle henkilökohtaisesti mitoitetun haarniskan levyt. Ne istuivat erinomaisesti, ja vaikka naarmut olivat peräisin harjoituksista eivätkä taisteluis­ta, haarniska näytti sopivasti kuluneelta. Kun hän kohotti kätensä rintasuojuksen sitomista varten, hän katsoi tuohtuneena hankausjälkiä, jotka him­mensivät metallin kiiltoa – joku keittiöpiika oli kuurannut sitä kuin padan pohjaa. Sinikeltainen vaakuna oli raaputettu pois, ja Thomas kurkotti kaulaansa nähdäkseen miekkansa, joka oli maassa valmiina ojennettavaksi hänelle. Silloin Thomas kirosi hiljaa huomattuaan, että hieno emalitunnus oli irrotettu taltalla. Tämä oli tietysti tehty isän käskystä, mutta hän oli kantanut tuota miekkaa kaksitoistavuotispäivästään saakka. Teki kipeää nähdä, että sitä oli vahingoitettu.

23

Haarniska puettiin hänen päälleen pala palal­ta, kunnes hän nousi seisomaan ja koki sen suo­man suurenmoisen vahvuuden ja haavoittumat­tomuuden tunteen. Lordi Egremont ojensi kä­tensä tarttuakseen kypärään, jota palvelija ojensi hänelle kunnioittavasti. Kun Thomas painoi sen päähänsä, hän kuuli isänsä miekkamestarin sisä­pihalla raikuvat sanat.

”Lähdemme oitis, kun portti avataan,”, Trun­ning huusi pihalle kokoontuneille miehille. ”Va­rautukaa siihen, että nyt ei ratsasteta kuin hovi­neidot hakemaan pudonnutta käsinettä. Mukaan ei oteta muita palvelijoita kuin ne, jotka osaavat pidellä miekkaa tai jousta ja pysyvät ratsain vauh­dissa mukana. Kuivalihaa ja raakakauraa, hiukan olutta ja viiniä, mutta ei enempää! Muonaa kuu­deksi päiväksi, mutta ratsastakaa kevyesti tai jäät­te jälkeen.”

Trunning piti tauon ja pyyhki katseellaan ri­tareita ja jalkamiehiä valmistautuessaan kajotta­maan lisää ohjeita, joita oli kaikkiaan puolen tu­sinaa. Hän huomasi Percyn pojan ja asteli välit­

24

tömästi hänen luokseen. Thomas oli hiukan hy­villään siitä, että saattoi katsoa lyhyempää miestä alaviistoon.

”Mitä nyt, Trunning?” hän kysyi puhuen ta­hallaan viileään sävyyn. Trunning ei vastannut heti, vaan katsasti häntä ja pureskeli ylähuulel­taan kaartuvia valkoisia viiksiään. Isän miekka­mestari oli opettanut Percyn veljeksille aseiden käyttöä ja taktiikkaa niin pienestä pitäen, ettei Thomas edes muistanut aikaa, jolloin Trunning ei olisi ollut läsnä, karjunut äkäisesti huonoille is­kuille tai tivannut, kuka oli opettanut Thomasin pitelemään kilpeä ”kuin skottilainen impi”. Tho­mas muisti vaivatta ne viisi luunmurtumaa, jot­ka tuo punakka mies oli vuosien varrella aiheut­tanut: kaksi oikeassa kädessä, kaksi kyynärvarsis­sa ja yhden pienen jalkaterässä, jolle Trunning oli kerran rytäkässä tampannut. Jokainen murtuma oli merkinnyt viikkojen mittaista särkyä, samoin musertavaa pilkkaa, jota Thomas oli kuullut aina huokaistessaan, kun lastoja oli sidottu. Kyse ei ol­lut siitä, että Thomas olisi vihannut eikä edes pe­

25

lännyt tätä isänsä sotilasta. Hän tiesi Trunningin olevan äärimmäisen uskollinen Percyn suvulle ja Northumberlandille, kuin vanha ärhäkkä koira. Mutta niin erilainen kuin heidän asemansa oli­kin, Egremontin paroni Thomas ei osannut kuvi­tella Trunningin milloinkaan kelpuuttavan häntä vertaisekseen saati ylempiarvoiseksi. Siitä todis­ti jo se, että isä oli määrännyt Trunningin johta­maan hyökkäystä. Ne kaksi vanhaa houkkaa oli veistetty samasta puusta, eikä kummaltakaan he­runut rahtuakaan armoa tai lämpöä. Ei ihme, että he olivat niin hyvää pataa keskenään.

”Isänne on siis puhunut teille? Selittänyt mi­ten toimitaan?” Trunning kysyi viimein. ”Käski­kö hän totella minua kaikessa, jotta pääsette ehjin nahoin takaisin kotiin pari uutta naarmua tuossa koreassa haarniskassanne?”

Thomas tukahdutti vilunväreen kuullessaan miehen äänen ja ryhdistäytyi. Trunning puhui aina käheästi, ja ääneen sekoittui hinkuvaa rohi­naa, kenties siksi, että hän oli karjunut koulutet­tavilleen vuosikausia kaduilla ja kentillä.

26

”Kyllä, hän sanoi, että te johdatte hyökkäystä, Trunning. Tiettyyn pisteeseen saakka.”

Trunning mittaili häntä raukealla silmäyksellä. ”Ja mikähän se piste mahtaa olla, jalo lordi

Egremont?”Tyrmistyksekseen Thomas tunsi sydämen­

sä jyskyttävän rinnassa ja kurkkuaan kuristavan. Hän toivoi, ettei miekkamestari vaistonnut hä­nen ahdistustaan, mikä oli varmasti turhaa, oli­han Trunning tuntenut hänet niin kauan. Thomas kuitenkin vastasi lujasti; hän ei antautuisi isänsä miehen simputettavaksi.

”Se piste koittaa, Trunning, kun te ja minä olemme jostain asiasta eri mieltä. Minun tehtä­väni on vaalia ja suojella huoneemme kunniaa. Te voitte antaa marssi­, hyökkäys­ ja sen sellaiset käskyt, mutta minä päätän tavoitteista ja menet­telytavoista.”

Trunning katsoi häntä pitkään pää kallellaan ja hieroi otsaansa oikean silmäkulman yläpuolelta.

”Jos kerron isällenne, että niskuroitte, hän ko­mentaa teidät kokkipojaksi jos edes päästää teidät

27

mukaan”, hän sanoi hymyillen vastenmielisesti. Hän hämmästyi, kun nuori mies kääntyi koko­naan häneen päin ja kumartui hivenen.

”Voitte olla varma, että tulen mukaan, jos kantelette isäukolle. Sittenpähän näette, mi­ten kauas portista pääsette, jos kärjessä ei ratsas­ta kumpikaan Percyn perheen poika. Ja silloin te, Trunning, olette saanut Egremontista vihamie­hen. No niin, olen selittänyt ehtoni. Tehkää ku­ten haluatte.”

Sitten Thomas kääntyi tieten tahtoen takai­sin palvelijoihinsa päin ja viittasi heidät luokseen sovittamaan hänelle silmikon ja hankaamaan sa­ranoihin öljytipan. Hän aisti Trunningin kat­seen, ja hänen sydämensä laukkasi edelleen, mut­ta hän oli varma tuosta yhdestä asiasta. Hän ei katsonut taakseen, kun miekkamestari marssi tiehensä, ei edes nähdäkseen, menikö tämä lin­naan valittamaan isännälle. Egremontin paroni laski silmikon alas kätkeäkseen ilmeensä. Isä ja Trunning olivat vanhoja, ja ikämiehet syrjäytet­tiin lopulta aina, vaikka heissä oli kuinka paljon

28

sappea ja tahdonlujuutta. Thomas johtaisi jousi­miehet ja miekka miehet enonsa hääseurueen kimppuun joko Trunningin kanssa tai ilman; hä­nelle oli sama niin tahi näin. Hän katsoi jälleen pientä armeijaa, jonka isä oli kutsunut Percyjen palvelukseen. Sadat miehet olivat pelkkiä kyläläi­siä, jotka läänitysruhtinas oli määrännyt palveluk­seen, mutta olivat he sitten seppiä, teurastajia tai parkitsijoita, kaikki oli koulutettu pojasta saakka taistelemaan tapparalla tai jousella, ja taitojensa ansiosta heistä oli hyötyä Alnwickin jaarli Percyl­le. Thomas hymyili itsekseen ja nosti taas silmik­konsa auki.

”Järjestäytykää portille!” hän karjaisi. Hän näki silmäkulmastaan Trunningin solakan hah­mon käännähtävän äkkiä ympäri, mutta Thomas ei välittänyt hänestä. Vanhat parrat syrjäytettiin, hän toisti itselleen myhäillen. Nuoret miehet as­tuivat heidän tilalleen.