Ilmainen lukunäyte

H E L S I N G I S S ÄK U S TA N N U S O S A K E Y H T I Ö O TAVA

Suomentanut Ilkka Rekiaro

3

1

Englannissa oli siinä kuussa koleaa. Kuura sai polut kiiltämään pimeässä valkoisina, ja huurre takertui puihin jääseiteiksi. Vartijat seisoivat kyyryssä ja hytisivät muurinharjoilla. Ylimmissä huoneissa tuuli vihelsi ja vetisteli kiiriessään kivi- seinillä. Kammion valkea ei lämmittänyt sen enempää kuin jos se olisi ollut pelkkä maalaus seinällä.

”Muistan prinssi Halin, William! Muistan sen leijonan! Vielä kymmenen vuotta, ja hän wolisi alistanut loputkin Ranskasta polvilleen. Henrik Monmouthilainen oli minun kuninkaa-

H E L S I N G I S S ÄK U S TA N N U S O S A K E Y H T I Ö O TAVA

4

ni, yksin hän. Minä Luoja paratkoon seuraan hä-nen poikaansa, mutta poika ei ole isänsä veroi-nen. Sinä tiedät sen. Meillä ei ole enää Englannin leijonaa vaan lauha valkoinen lammas johtamas-sa yhteisrukoustamme. Kiesus, melkein itkettää.”

”Derry hyvä, äänesi kantaa! Enkä suvaitse rie-naa. En suvaitse sitä miehiltäni, ja sinulta odotan parempaa käytöstä.”

Lattiaa mittaillut nuorempi mies pysähtyi ja nosti katseensa tuiman näköisenä. Hän otti kak-si nopeaa askelta kädet hieman koholla. Hän oli puoli päänmittaa lyhyempi kuin lordi Suffolk, mutta vanttera ja hyvässä kunnossa. Viha ja voi-ma kiehuivat hänessä aina lähellä pintaa.

”Minä vannon, William, etten ole ikinä ol-lut näin lähellä antaa sinulle turpiin”, hän sanoi. ”Kuuntelijat ovat omia miehiäni. Luuletko, että minä yritän houkutella sinut ansaan? Sitäkö sinä pelkäät? Kakista ulos! He tietävät, mitä teen, jos he paljastavat muille yhdenkin sanan.” Hän tö-näisi Suffolkia kevyesti olkapäähän raskaalla nyr-killään ja kuittasi Suffolkin kulmien kurtistuk-

5

sen naurulla. ”Vai rienaa? William, sinä olet ol-lut sotilas koko ikäsi mutta puhut kuin siloposki-nen pappi. Minä pystyn vieläkin antamaan sinulle turpiin. Meillä on se ero. Sinä sodit sangen hy-vin, kun sinun käsketään sotia, mutta minä sodin, koska minä pidän siitä. Siksi tämä tehtävä jää mi-nun kontolleni, William. Siksi minä olen se, joka etsii tikarille sopivan kohdan ja iskee sen sisään. Me emme kaipaa hurskaita herrasmiehiä, Wil-liam, emme tässä asiassa. Me tarvitsemme sellai-sen miehen kuin minä, miehen joka näkee heik-kouden eikä pelkää puhkaista siltä silmiä.”

Lordi Suffolk veti harmissaan syvään henkeä. Kun kuninkaan vakoojamestari oli täydessä vauh-dissa, häneltä sateli vuoroin kehuja ja solvauksia vuolaana rikinkatkuisena ryöppynä. Suffolk ajat-teli, ettei saavuttaisi mitään loukkaantumalla Derryn puheista. Suffolk arveli Derihew Brewe-rin tietävän Suffolkin sapen rajat oikein hyvin.

”On totta, että emme kaipaa herrasmiehiä, Derry, mutta tarvitsemme lordin pistämään rans-kalaiset ojennukseen. Sinähän se minulle kirjoitit,

6

muistatko? Minä purjehdin meren poikki ja jä-tin velvollisuuteni Orléansissa tullakseni kuun-telemaan sinua. Näin ollen olisin kiitollinen, jos paljastaisit suunnitelmasi. Muuten palaan saman tien rannikolle.”

”Niinkö se menee? Minä keksin vastaukset, ja minun pitää luovuttaa ne jalolle aateliselle ystä-välleni, jotta hän voi niittää kaiken maineen? Jot-ta voidaan sanoa: ’Se William Pole, se Suffolkin herttua, siinä vasta terävä mies’, ja unohtaa Der-ry Brewer.”

”William de la Pole, Derry, kuten hyvin tie-dät.”

Derry vastasi siihen hampaat irvessä murinaa muistuttavalla äänellä.

”Ai jaa? Onko sinusta nyt oikea hetki käyt-tää pöyhkeää ranskalaiselta kuulostavaa nimeä? Minä luulin, että sinulla olisi enemmän älyä pääs-sä, ihan totta. Asia on katsos niin, William, että teen sen kaikesta huolimatta, koska välitän siitä, mitä sille meitä hallitsevalle pikku karitsalle ta-pahtuu. Enkä halua, että houkat ja kukkoilevat

7

äpärät repivät isänmaani hajalle. Minulla on kuin onkin suunnitelma, joskaan sinä et varmasti pidä siitä. Haluan kuitenkin sinun ymmärtävän, millä panoksilla tässä pelataan.”

”Toki minä ymmärrän”, Suffolk sanoi silmät kovina ja kylminä.

Derry virnisti hänelle ilman huvittuneisuu-den häivääkään paljastaen valkoiset hampaansa – Suffolk ei ollut eläessään nähnyt aikuisella mie-hellä niin valkoisia hampaita.

”Etkä ymmärrä”, Derry sanoi halveksuen. ”Koko maa odottaa, että nuori Henrik osoittau-tuisi edes jossain määrin siksi mieheksi, joka hä-nen isänsä oli, ja veisi päätökseen sen mahtavan työn, jolla vallattiin puolet Ranskasta ja pantiin heidän tärkeilevä dauphin-prinssinsä kipittämään karkuun kuin pikkulikka. He odottavat, William. Kuningas on kaksikymmentäkaksivuotias, ja hä-nen isänsä oli siinä iässä oiva taistelija. Muistatko? Vanha Henrik olisi repinyt heiltä keuhkot rinnas-ta ja käyttänyt niitä rukkasina ihan vain pitääkseen kätensä lämpiminä. Mutta ei se karitsa. Ei Henri-

8

kin poika. Karitsa ei osaa johtaa eikä taistella. Hä-nelle ei kasva edes parta! Kun he tajuavat, ettei hän tule ikinä Ranskaan, meidän pelimme on pelattu, käsitätkö? Kun ranskalaiset lakkaavat tutisemasta peloissaan siitä, että Englannin leijona, kuningas Henrik tulee takaisin, kaikki on menetetty. Ehkä vuoden tai kahden päästä Ranskalla on sotajouk-ko koolla, ja se lähtee päiväksi Lontooseen kuin ampiais parvi pitämään hauskaa. Pikkuisen piristä-vää hävitystä ja teurastusta, ja sen jälkeen riisumme lakin päästä ja kumarramme syvään aina kuulles-samme jonkun puhuvan ranskaa. Sitäkö sinä tyttä-rillesi haluat, William? Ja pojillesi? Noilla panok-silla pelataan nyt, William englantilainen Pole.”

”Kerro sitten, miten heidät saa solmimaan aselevon”, Suffolk sanoi hitaasti ja ponnekkaasti.

Hän oli neljäkymmentäkuusivuotias iso mies, jonka tuuhea raudanharmaa tukka harotti hänen leveästä päästään sivuille kunnes laskeutui mel-kein olkapäille asti. Hän oli viime vuosina lihonut ja tunsi itsensä vanhaksi Derryn seurassa. Oikeaa olkapäätä kolotti harva se päivä, ja hän oli saa-

9

nut vuosia sitten toiseen jalkaansa pahan haavan, josta lihakset eivät olleet koskaan kunnolla toipu-neet. Suffolk ontui talvella ja tunsi koleassa huo-neessa seistessään kivun, joka vihloi haavasta jal-kaa pitkin ylöspäin.

”Se poika sanoi minulle samaa”, Derry totesi. ”’Järjestä minulle aselepo, Derry’, hän virkkoi. ’Tuo minulle rauha.’ Rauha, vaikka voisimme korjata koko potin yhtenä hyvänä sotavuonna. Sitä oli ku-vottavaa kuunnella – ja isäparkansa varmasti kään-tyi haudassaan. Minä olen homehtunut arkistossa pitempään kuin yhdeltäkään punaveriseltä miehel-tä on soveliasta vaatia, mutta minä löysin sen, et-täs tiedät, William Pole. Minä löysin jotain, mistä ranskalaiset eivät kieltäydy. Sinä viet sen heille ja he harmittelevat ja huokailevat, mutta eivät malta vastustaa kiusausta. Hän on saava aseleponsa.”

”Ja mahdatko paljastaa tämän suuren salai-suuden?” Suffolk kysyi onnistuen vaivoin hillit-semään kiukkunsa. Derry oli sietämätön, mutta häntä ei voinut hoputtaa. Sitä paitsi Suffolk epäi-li vakoojamestarin nauttivan siitä, että sai jaarlin

10

kärkkymään sanojaan. Suffolk päätti olla suomat-ta Derrylle sitä mielihyvää, että paljastaisi kärsi-mättömyytensä. Hän astui huoneen poikki kaa-tamaan itselleen kannusta vettä ja joi sen nopein kulauksin.

”Meidän Henrikimme haluaa vaimon”, Der-ry sanoi. ”He antavat ennemmin helvetin jäätyä kuin luovuttavat hänelle kuninkaallisen prinses-san kuten luovuttivat Henrikin isälle. Ranskan kuningas pitää tyttärensä lyhyessä lieassa odot-tamassa ranskalaisia sulhoja, joten en edes suo hänelle iloa päästä kieltäytymään pyynnöstäm-me. Mutta on olemassa eräs toinen huone, An-jou. Sen herttualla on pergamentilla oikeus Na-poliin, Sisiliaan ja Jerusalemiin. Vanha René kut-suu itseään kuninkaaksi ja on saattanut perheensä perikatoon yrittämällä jo kymmenen vuoden ajan penätä oikeuksiaan. Hän on maksanut suurempia lunnaita kuin sinä ja minä olemme koskaan nä-kevä. Ja hänellä on kaksi tytärtä, joista toinen on kolmetoista vuotias ja vielä lupaamatta kellekään kosijalle.”

11

Suffolk pudisti päätään ja kaatoi pikarinsa uudelleen täyteen. Hän oli lopettanut viinin ja oluen juonnin, mutta nyt jos koskaan hän todella kaipasi niitä.

”Minä tunnen Anjoun herttua Renén”, hän sanoi. ”Hän vihaa englantilaisia. Hänen äitinsä oli sen tytön, Jeanne d’Arcin, hyvä ystävä, ja muista-net, Derry, että me poltimme hänet roviolla.”

”Se oli oikein tehty”, Derry kivahti. ”Sinä olit paikalla ja näit hänet. Se narttu oli liitossa jonkun kanssa, vaikkei ehkä itsensä sielunvihollisen. Wil-liam, sinä et ymmärrä. Ranskan kuningas kuun-telee Renétä. Se riikinkukko saa kiittää René An-joulaista kruunustaan ja kaikesta muustakin. Eikö Renén äiti tarjonnut hänelle turvapaikan, kun hän nosti hameenhelmansa ja otti jalat alleen? Eikö Renén äiti käskenyt Jeanne d’Arcin mennä Orléansiin ja usuttaa heidät hyökkäämään? Se suku piti Ranskan ranskalaisten hallussa, tai aina-kin Ranskan persepuolen. Anjou on avainase-massa. Ranskan kuningas meni lempo soikoon naimisiin Renén sisaren kanssa! Se suku jos mikä

12

pystyy painostamaan heidän pikku kruunupää-tään – ja suvulla on naimaton tytär. Suvun kaut-ta pääsemme sisään, sano minun sanoneen. Olen käynyt heidät kaikki läpi, joka ikisen ranskalaisen herttuan, jolla on vähintään kolme sikaa ja kaksi palvelijaa. Margareeta Anjoulainen on toden tot-ta prinsessa; hänen isänsä saattoi itsensä vararik-koon todistaakseen sen.”

Suffolk huokaisi. Oli myöhä, ja hän oli väsy-nyt.

”Derry, ei auta, vaikka olisit oikeassa. Olen tavannut herttuan useampaan otteeseen. Muis-tan hänen valittaneen, että englantilaiset sotilaat nauroivat hänen ritarikunnalleen. Hän loukkaan-tui syvästi.”

”Siinä tapauksessa hän ei olisi saanut kutsua sitä Ordre du Croissantiksi.”

”Ei se ole yhtään oudompi nimi kuin Suk-kanauharitarikunta. Oli miten oli, Derry, hän ei anna meille tytärtään, ei varsinkaan aselevon vas-tineeksi. Hän saattaisi luopua tyttärestään, jos sai-si ison omaisuuden – mikäli asiat ovat niin huo-

13

nosti kuin sanot – mutta aselevon tähden? Eivät kaikki ranskalaiset ole tonttuja. Me emme ole so-tineet kymmeneen vuoteen, ja meidän on vuo-si vuodelta vaikeampi pitää alueet hallussamme. Heillä on täällä suurlähettiläs, joka varmasti kan-telee kotona kaikesta mitä näkee.”

”Hän kantelee kaikesta mitä minä sallin hä-nen nähdä. Siitä sinun ei tarvitse olla huolissasi. Se parfymoitu poju on visusti minun taskussani. Mutta en ole vielä kertonut sinulle, mitä tarjoam-me, jotta saamme vanhan Renén hikoilemaan, ny-käisemään kuningastaan hihasta ja taivuttelemaan tämän hyväksymään ehtomme. Ilman perintömai-densa vuokria hän on köyhä kuin kirkonrotta. Ja miksi hän ei niitä saa? Koska me omistamme ne. Hänellä on pari ränsistynyttä linnaa Ranskan par-haiden viljelysmaiden keskellä, ja kelpo englanti-laiset siviilit ja sotilaat nauttivat niistä hänen puo-lestaan. Koko Mainesta ja Anjousta! Tämä saa hä-net neuvottelupöytään ja vähän äkkiä. Ja sitä kaut-ta me saamme havittelemamme aselevon. Kym-menen vuotta? Me vaadimme kaksikymmentä

14

ja pirulauta prinsessan kaupan päälle. Ja kunin-gas kuuntelee René Anjoulaista. Ne etanansyöjät suostuvat kilvan ehtoihimme.”

Suffolk hieroi turhautuneena silmiään. Hän tunsi viinin maun suussaan, vaikkei ollut juonut yli vuoteen tipan tippaa.

”Tämä on hullua. Sinä vaadit minua luovutta-maan yli neljänneksen Ranskan-maistamme.”

”Luuletko, että riemuitsen siitä?” Derry ky-syi vihaisesti. ”Luuletko sinä, etten ole kuukausi-kaupalla hiki hatussa etsinyt parempaa keinoa? Kuningas sanoi: ’Derry, järjestä minulle ase-lepo.’ No tässä se on. Se saadaan aikaan vain täl-lä konstilla, ja usko huviksesi, että jos olisi toinen, minä olisin sen jo tähän mennessä löytänyt. Jos hän osaisi käyttää isänsä miekkaa – jos hän Herra paratkoon edes jaksaisi nostaa sen omin voimin – en kävisi kanssasi tätä keskustelua. Sinä ja minä lähtisimme jälleen kerran kentälle torvet soiden, ja ranskalaiset pötkisivät pakoon. Kun hän ei ker-ran pysty siihen – eikä hän todellakaan pysty, olethan sinä nähnyt millainen hän on – tämä on

15

ainoa tie rauhaan. Samalla saadaan hänelle vaimo, jotta kaikki muu pysyy salassa.”

”Joko olet kertonut kuninkaalle?” Suffolk ky-syi, vaikka arvasi vastauksen.

”Jos olisin, hän olisi jo suostunut, eikö tot-ta?” Derry vastasi katkerana. ”’Sinä tiedät parhai-ten, Derry.’ ’Jos olet sitä mieltä, Derry.’ Tiedät-hän sinä, miten hän puhuu. Saisin hänet suostu-maan ihan mihin hyvänsä. Ongelmana on, että niin saavat kaikki muutkin. Hän on heikko hal-litsija. Me voimme vain hankkia hänelle vaimon ja odottaa kärsivällisesti vahvaa poikalasta.” Derry näki Suffolkin epäilevän ilmeen ja tuhahti. ”On-nistuihan se Edvardinkin kohdalla. Skottien va-saralla oli heikko poika, mutta millainen oli po-janpoika? Olisinpa tuntenut sellaisen kuninkaan. Korjaan: tunsinhan minä. Minä tunsin Henrikin. Minä tunsin Agincourtin leijonan, ja ehkei mie-hen sovi elämässään enempää toivoa. Mutta sillä aikaa kun odottelemme kelpo monarkkia, meillä pitää olla aselepo. Se parraton poika ei kestä mi-tään sen kovempaa.”

16

”Oletko nähnyt edes sen prinsessan kuvaa?” Suffolk kysyi tuijottaen etäisyyteen.

Derry naurahti pilkallisesti.”Margareetanko? Sinähän tykkäät nuoris-

ta neitokaisista, eikö niin? Mutta olet ukkomies, William Pole! Mitä väliä hänen ulkonäöllään on? Hän on melkein neljätoista ja neitsyt – vain sillä on väliä. Vaikka hän olisi kauttaaltaan syy-lien ja luomien peitossa, meidän Henrikimme sanoisi: ’Jos sinusta siltä tuntuu, Derry.’ Minä en liioittele.”

Derry pysähtyi Suffolkin viereen ja pani mer-kille, että vanhempi mies vaikutti kumarammalta kuin astuessaan kammioon.

”William, sinut tunnetaan Ranskassa. Sinut, isäsi ja veljesi, ja siellä tiedetään, että sukusi on maksanut oppirahansa. Ranskalaiset kuuntelevat sinua, jos esität heille tämän tarjouksen. Meille jää yhä pohjoinen ja koko rannikkokaistale. Meil-le jäävät Calais, Normandia, Pikardia ja Bretagne – maita aina Pariisiin saakka. Jos pystyisimme pi-tämään ne hallussamme ja lisäksi Mainen ja An-

17

joun, vetäisin lipun salkoon ja marssisin kanssasi. Mutta me emme pysty.”

”Minun on kuultava tämä kuninkaan suusta ennen kuin lähden takaisin”, Suffolk sanoi silmät kolkkoina.

Derry käänsi vaivautuneesti katseensa sivuun.”Olkoon menneeksi, William. Ymmärrän.

Mutta sinä tiedät... No hyvä on. Löydät hänet kappelista. Ehkä voit keskeyttää hänen rukous-hetkensä, mene ja tiedä. Hän on yhtä mieltä kans-sani. Hän suostuu piru vie mihin vain.”

Miehet kävelivät pimeässä riitteisen, rouskuvan ruohikon poikki Windsorin kappelille, joka oli omistettu Neitsyt Marialle, Edvard Tunnustajalle ja Pyhälle Yrjänälle. Tähtien valossa hengityksen huurutessa suun edessä Derry nyökkäsi ovella sei-soville vartijoille. Suffolk ja Derry astuivat kyntti-löin valaistuun kappeliin, jossa oli lähes yhtä kyl-mä kuin ulkona.

Kappeli vaikutti aluksi autiolta, mutta Suffolk aisti ja sitten hahmotti miehiä seisomassa patsai-

18

den välissä. He olivat mustissa kaavuissaan lähes näkymättömiä kunnes liikahtivat. Kivilattialla otetut askeleet kaikuivat hiljaisuudessa, kun val-vojat kävelivät ovesta tulleiden miesten luo kas-voillaan vastuun kovettama ilme. Derry joutui odottamaan kahdesti että hänet tunnistettiin, en-nen kuin pääsi kulkemaan keskilaivaa pitkin koh-ti yksinäistä rukoilijaa.

Monarkin aitio oli lähes kauttaaltaan veiste-tyn ja kullatun puun peitossa ja valaistu korkeas-ta katosta riippuvilla himmeillä lampuilla. Hen-rik oli polvillaan, kädet suorina edessä, jäykkinä ja tiukasti ristissä. Hän oli sulkenut silmänsä, ja Derry huokaisi hiljaa itsekseen. Hän ja Suffolk odottivat jonkin aikaa aloillaan ja katsoivat po-jan ylös kohotettuja kasvoja, jotka kuulsivat pi-meässä kullankeltaisina. Kuningas oli enkelimäi-nen, mutta heidän kummankin sydän oli särkyä heidän ajatellessaan, miten nuorelta hän näytti, miten hauraalta. Kerrottiin, että synnytys oli ollut vaikea hänen ranskalaiselle äidilleen. Nainen oli

19

selvinnyt siitä onnen kaupalla, ja poika oli ollut syntyessään sinertävä ja vähällä tukehtua. Yhdek-sää kuukautta myöhemmin hänen isänsä Henrik V oli kuollut, kun sangen tavallinen sairaus oli riistänyt häneltä elämän hänen selvittyään hen-gissä sodista, joita hän oli käynyt koko ikänsä. Jotkut sanoivat siunaukseksi sitä, että taisteluis-sa menestynyt kuningas ei ollut nähnyt poikansa varttuvan mieheksi.

Derry ja Suffolk katsoivat hämärässä toisiaan ajatellen yhteistä menetystään. Derry kumartui lähemmäksi.

”Tässä voi mennä vielä monta tuntia”, hän kuiskasi Suffolkin korvaan. ”Sinun täytyy kes-keyttää hänet tai joudumme seisoskelemaan tässä aamunkoittoon asti.”

Suffolk otti tästä onkeensa ja rykäisi – hän päästi hiljaisuuteen kovemman äänen kuin oli ai-konut. Kuningas avasi räpytellen silmänsä kuin olisi palannut jostain hyvin kaukaa. Henrik kään-si hitaasti päätään ja näki käytävällä seisovat mie-het. Hän räpytti taas silmiään, hymyili molemmil-

20

le, teki ristinmerkin ja mumisi viimeisen rukouk-sen. Sitten hän nousi tunteja jatkuneen liikkumat-tomuuden kangistamille jaloilleen.

Suffolk huomasi, miten kuningas hapuili ai-tionoven säppiä ennen kuin astui käytävälle ja lä-hestyi häntä. Henrik jätti valokeilan taakseen, jo-ten he eivät nähneet hänen kasvojaan, kun hän seisahti heidän eteensä.

Miehet polvistuivat, ja Suffolkin polvet esit-tivät vastalauseensa. Henrik naurahti heidän ku-martaessaan.

”Sydämeni pakahtuu teidät nähdessäni, lor-di Suffolk. Nouskaahan jo. Lattia on liian kylmä vanhoille miehille. Olen kuullut sisäkköni valit-tavan, kun hän ei tiedä minun olevan kuulolla. Luullakseni hän on nuorempi kuin te. Nouskaa kumpikin ennen kuin vilustutte.”

Kun Derry suoristautui, hän sytytti kanta-mansa lyhdyn, josta levisi valoa kappeliin. Ku-ninkaalla oli yllään erittäin vaatimattomat vaat-teet, pelkkää tummaa villaa ja tylppäkärkiset nahkakengät kuin kellä tahansa kaupunkilais-

21

miehellä. Hänellä ei ollut kultakoruja, ja koska hän näytti nuorelta, hän olisi voinut olla oppi-poika jossain ammatissa, jossa ei vaadittu kovin paljon voimia.

Suffolk etsi nuoren miehen kasvoista jonkin-laisia merkkejä tämän isästä, mutta silmät olivat vilpittömät ja varsi solakka vailla merkkejä su-vun mahtavista voimista. Suffolkilta olivat jäädä huomaamatta Henrikin käsien siteet. Hänen kat-seensa takertui niihin, ja Henrik nosti käsiä va-loon kasvot punehtuen.

”Miekkailuharjoituksista, lordi Suffolk. Van-ha Marsden sanoo, että ne känsittyvät, mutta eikö mitä, ne vain vuotavat vuotamasta päästyään. Vä-lillä jo luulin…” Kuningas huomasi eksyneensä aiheesta ja naputti yhdellä sidotulla sormella ke-vyesti huuliaan. ”Te ette tullut Ranskasta asti kat-somaan minun käsiäni, vai kuinka?”

”En, teidän armonne”, Suffolk vastasi tyynesti. ”Soisitteko minulle hetken? Olen keskustellut mestari Brewerin kanssa tulevaisuudesta.”

”Derry Breweriltä ei heru olutta!” Henrik sa-

22

noi. ”Brewer on ainoa panimomestari, joka ei pane olutta!”

Sutkaus oli vanha, mutta miehet hymähtivät asiaankuuluvasti. Henrik katsoi heitä myhäillen.

”Totta puhuen en voi poistua täältä. Minun annetaan pitää tauko kerran tunnissa, käydä juo-massa tai heittämässä vettä, mutta sitten minun on palattava rukoilemaan. Kardinaali Beaufort paljasti minulle salaisuuden, eikä taakka ole liian raskas.”

”Salaisuuden, teidän armonne?””Että ranskalaiset eivät pysty hyökkäämään

kuninkaan rukoillessa, lordi Suffolk. Minä pidät-telen heitä käsilläni, vaikka ne ovatkin haavoilla ja sidotut. Eikö ole mainiota?”

Suffolk hengitti hitaasti sisään ja ulos ja noi-tui mielessään nuoren miehen isosedän houkka-maisuutta. Ei ollut lainkaan tarkoituksenmukais-ta panna Henrikiä haaskaamaan öitään sillä ta-voin, joskin Suffolk arveli sen helpottavan Hen-rikin lähipiirin elämää. Kardinaali Beaufort var-masti veteli sikeitä jossain lähistöllä. Suffolk päät-

23

ti herättää hänet ja määrätä hänet rukoilemaan pojan kanssa, sillä eihän kuninkaan rukousseu-raksi kelvannut kukaan kardinaalia vähäisempi.

Derry oli kuunnellut tarkkaan ja kärkkynyt suunvuoroa.

”Minä komennan miehet ulos, lordi Suffolk. Luvallanne, teidän armonne? Tämä on yksityis-asia, josta on parempi olla puhumatta muiden kuullen.”

Henrik viittasi häntä toimimaan. Suffolk hy-myili Derryn viralliselle sävylle. Niin katkera ja pilkallinen kuin Derry olikin, hän piti varansa ku-ninkaan läsnä ollessa. Kappelissa ei kuuluisi rie-naavia sanoja edes Derryn suusta.

Kuningas ei näyttänyt huomaavan niitä kuut-ta miestä, jotka Derry paimensi kappelin ovesta ulos hallayöhön. Kyyninen Suffolk uumoili, että yksi tai kaksi jäi lymyämään pimeimpiin alkovei-hin, mutta Derry tunsi omat miehensä, ja Henri-kin kärsivällisyys alkoi jo rakoilla. Hän pälyili ru-kouspaikkaa.

Suffolk tunsi yhtäkkistä kiintymystä nuorta

24

kuningasta kohtaan. Hän oli seurannut Henrikin kasvua kun koko maan toivo oli levännyt tämän harteilla. Suffolk oli nähnyt tuon toivon lakastu-van ja sitten kääntyvän pettymykseksi. Hän saat-toi vain arvailla, miten raskasta se oli ollut pojal-le itselleen. Henrik ei suinkaan ollut tyhmä, niin omalaatuinen kuin olikin. Hän oli varmasti kuul-lut kaikki hänestä vuosien mittaan esitetyt piikik-käät huomiot.

”Teidän armonne, mestari Brewer on suvain-nut laatia suunnitelman, jolla tehtäisiin kaupat sekä vaimosta että aselevosta vastineeksi kahdesta isosta Ranskan maakunnasta. Hän uskoo ranska-laisten suostuvan aselepoon, jos he saavat Mainen ja Anjoun.”

”Vaimosta?” Henrik sanoi hätkähtäen.”Kyllä, teidän armonne, sillä kyseisellä suvulla

on sovelias tytär. Halusin…” Suffolk empi. Hän ei voinut kysyä, ymmärsikö kuningas, mitä hän tar-koitti. ”Teidän armonne, sekä Mainessa että An-joussa asuu Englannin kruunun alamaisia. Heidät häädettäisiin, jos luopuisimme noista maakunnista.

25

Haluan tiedustella, olisiko se liian kova hinta ase-levosta.”

”Meidän on saatava aikaan aselepo, lordi Suf-folk. Meidän on pakko. Kardinaalisetäni sanoo niin. Mestari Brewer on hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta kertokaapa siitä vaimosta. Onko hänestä kuvaa?”

Suffolk sulki hetkeksi silmänsä ja avasi ne sit-ten.

”Maalautan kuvan, teidän armonne. Puhu-kaamme aselevosta. Maine ja Anjou ovat Ranskan- maidemme eteläosassa. Niiden koko vastaa yh-teen laskien Walesia, teidän armonne. Jos luo-vumme niin isosta alueesta…”

”Mikä hänen nimensä on, sen tytön? Tokkopa voin kutsua häntä tytöksi tai edes vaimoksi, vai kuinka, lordi Suffolk?”

”Teidän armonne on oikeassa. Hänen nimensä on Margareeta. Margareeta Anjoulainen.”

”Te lähdette Ranskaan, lordi Suffolk, ja käyt-te katsastamassa hänet puolestani. Kun palaatte, haluan kuulla tarkkaan kaiken.”

26

Suffolk kätki turhautumisensa.”Teidän armonne, tulkitsinko oikein, että

olette valmis menettämään kyseiset Ranskan alu-eet saavuttaaksenne rauhan?”

Hänen hämmästyksekseen kuningas kumar-tui lähelle ja vastasi vaaleansiniset silmät kiiluen.

”Oikein tulkitsitte, lordi Suffolk. Meidän on saatava aselepo. Luotan siihen, että toteutatte tahtoni. Tuokaa minulle hänestä kuva.”

Derry oli palannut keskustelun aikana. Hän piti kasvonsa visusti ilmeettöminä.

”Hänen kuninkaallinen korkeutensa haluaa nyt varmaankin jatkaa rukouksiaan, lordi Suffolk.”

”Haluaisin todellakin”, Henrik sanoi ja kohot-ti toista sidottua kättään hyvästiksi. Suffolk näki kämmenen keskellä tummanpunaisen laikun.

He kumarsivat syvään Englannin nuorel-le kuninkaalle, kun hän astui takaisin paikalleen ja polvistui, sulki hitaasti silmänsä ja risti kätensä kuin olisi sulkenut lukon.