HÖYHTYÄN SUVUN VAIHEITA

Heinäkuu, 2003

HÖYHTYÄ 2 (48)

Johdanto

Nämä muistelut Höyhtyän suvun vaiheista on jaettu viiteen lukuun. Luvuissa on

päällekkäisyyksiä, joita ei ole pyritty millään tavoin poistamaan. Päätarkoituksena on ollut

saada erilaisia näkökulmia sukumme vaiheisiin. Aivan aluksi käsitellään Höyhtyä -nimen

taustaa ja Höyhtyä -nimisten henkilöiden määrää, yleisten lähteiden pohjalta.

Toisessa luvussa kerrotaan suvun varhaisista vaiheista. Tähän liittyviä tarinoita muistelivat

äitini Elina Höyhtyä ja sisarukseni tänä keväänä ja kesänä. Suvun tarinoita on isäni Matti

Höyhtyä kuullut aikanaan Oijärven vanhoilta ja kertonut eteenpäin. Tekstiä on täydennetty

myös Heikki Annanpalon sukututkimuksen (19.6.2002) tiedoilla sekä Iin seurakunnan

papintodistuksen (kirkonkirjan aukeama 330/1860) tiedoilla. Lopuksi on hyödynnetty Matti

Höyhtyän perheraamattuun tekemiä kirjauksia.

Kolmannessa luvussa sivutaan isoisäni Aapin kohtaloa, hyödyntäen Martti Höyhtyän

muisteluita kirjasta Isänmaan Puolesta, 1918-45, Kuivaniemen Sotaveteraanit. Lisäksi

apuna on ollut valokopio isoisäni Aappi Höyhtyän viimeisestä kirjeestä rintamalta.

Alkuperäiset kirjeet ovat tiettävästi Höyhtyällä (Marttilassa) tallessa. Isänmaan Puolesta

-kirjan lisäksi luvussa on hyödynnetty myös Osmo Hyvösen kirjaa Kiestingin Motti.

Neljännessä luvussa muistelut ovat Eila Nissilän kirjoittamia, syksyllä 2001 ja talvella

2002. Viidennessä luvussa muistelijana on Helli Hiltula, syksyllä 2001. Suurkiitokset

Eilalle ja Hellille. Saamistani kuvista kiitän Inga-Lill Lexanderia, Jorma Höyhtyää ja Eila

Nissilää. Muisteluiden loppuun on liitetty Jormalta saamani Aapin ja Iidan lasten hääkuvat.

Ensimmäinen luku olisi ollut todennäköisesti huomattavasti pidempi, jos isäni Matti

Höyhtyä olisi ollut tarinoita muistelemassa. Toisaalta, vanhoja tarinoitakin tärkeämpää

ovat ne Höyhtyän suvun arvot, joita nämä muistelut heijastavat. Työnteon arvostaminen ja

lähimmäisistä huolehtiminen nousevat tällöin ehkä päällimmäisiksi.

Lopuksi, haluaisin omistaa nämä muistelut sukumme jälkikasvulle – erityisesti lapsilleni

Miikalle ja Hillalle.

Helsingissä, 11.7.2003

Juha Aappi Höyhtyä

HÖYHTYÄ 3 (48)

SISÄLLYSLUETTELO

1. HÖYHTYÄ ..................................................................................................................... 4

2. SUVUN VARHAISET VAIHEET .................................................................................... 5

3. AAPPI HÖYHTYÄ JA SOTA.......................................................................................... 8

4. EILA NISSILÄN MUISTELUT...................................................................................... 14

5. HELLI HILTULAN MUISTELUT................................................................................... 37

LIITE: Eräitä Aapin ja Iidan lasten hääkuvia.................................................................. 48

HÖYHTYÄ 4 (48)

1. HÖYHTYÄ Seuraavassa on esitetty lainaus Pirjo Mikkosen ja Sirkka Paikkalan teoksesta: Sukunimet

(uudistettu painos, 2000, Otava):

HÖYHTYÄ

Vanhat tiedot Höyhtyästä ovat Iin pitäjästä: 1668 Påll Höfftui, 1629 Matz Höijchtie, 1652

Matz Höichtiä, 1634 Sigfredh Höijchtt. Myöhemmin Höyhtyä-nimisiä taloja ja sukuja on

mainittu Kiimingistä, Haukiputaalta, Ranualta ja Kuivaniemeltä. Nimelle ei ole annettu

mitään selitystä. Mahdotonta ei liene, että nimi olisi suomalaistunut skandinaavisesta

henkilönnimestä HØffuid, HØdhvidh.

Väestörekisterikeskuksen hakupalvelun mukaan eniten Höyhtyä-nimisiä on syntynyt

vuoden 1966 jälkeen Kuivaniemellä (23), Oulussa (alle 20) ja Haapajärvellä (alle 20).

Ennen vuotta 1944 syntyi Höyhtyä-nimisiä eniten Kuivaniemelle, Iihin ja Haukiputaalle.

Eniten syntyneitä ennen vuotta 1944: Eniten syntyneitä vuoden 1966 jälkeen:

Väestörekisterin mukaan oli 7.7.2003 Höyhtyä -nimisiä henkilöitä elossa seuraavasti: Lkm: Miehet: Naiset: Suomessa: Ulkomailla:Höyhtyä nykyisenä nimenä 199 89 110 184 15 Höyhtyä entisenä nimenä 57 5 52 48 9

Tiedetään, että Oijärven Höyhtyällä on asunut kaksi Höyhtyä –nimistä sukua.

HÖYHTYÄ 5 (48)

2. SUVUN VARHAISET VAIHEET Vuonna 1714 alkavassa rippikirjassa Yli-Iin Karjalankylän Ylitalon isännäksi on merkitty

Pauli Heikinpoika ja hänen vaimokseen Helga. Vuonna 1722 Paulin vaimoksi on merkitty

Kaisa Matintytär. Pauli kuoli 1730-luvulla. Yli-Iin Karjalankylä oli luultavasti saanut

nimensä sinne muuttaneiden karjalaisten myötä. Suvun juuret ovat luultavasti Vienan

Karjalassa. Karjalaisuutta puoltavat myös suvussa yleiset piirteet: tummat hiukset ja

ruskeat silmät.

Paulilla ja Helgalla oli ainakin tytär Anna. Anna Paulintytär meni naimisiin Antti Antinpojan

kanssa. Heille syntyi mm. Antti (s. 17.11.1730) ja Priitta (s. 13.8.1736). Tämä Antti

Antinpoika nai 1750-luvulla Liisa Juhontyttären (s. 18.2.1727) Maalismaasta. Heille syntyi

ensin Priitta (kuoli vajaan kuukauden ikäisenä) sitten kaksoset Antti (kuoli kahden

kuukauden ikäisenä) ja Valpuri (s. 12.4.1759). Tämän jälkeen syntyi vielä kolme tyttöä,

Kaisa, Anna ja Marketta. Tämä näyttää olleen jälleen tapaus, jossa miespuolisia perijöitä

ei taloon jäänyt. Valpuri Antintytär toi taloon vävyksi Pauli Antinpojan (s. 17.12. 1749)

Siuruasta. Heille syntyi kaksi lasta: Antti (s.7.11.1777) ja Maria (s. 24.2.1779). Pauli

Antinpoika ehti jäädä kolmesti leskeksi, ennen kuin kuoli 83-vuotiaana 8.1.1833.

Antti Paulinpoika (s. 7.11.1777) meni 17-vuotiaana, 13.1.1795, naimisiin Anna

Antintyttären kanssa (s. 5.5.1772) kanssa. He ehtivät saada viisi lasta (joista nuorin, Antti,

kuoli kahden kuukauden ikäisenä). Anna-vaimo kuoli 2.2.1809, 36-vuotiaana, viikon

poikansa Antin jälkeen. Myös Antti Paulinpojan äiti, Valpuri, oli kuollut edellisenä päivänä.

Antti Paulinpoika meni 15.11.1812 uusiin naimisiin Marketan (os. Kemilä) kanssa ja heille

syntyivät Iisakki (s. 1.12.1812), Juho (s. 21.6.1815) ja Antti (s. 12.10.1817). Vuosien 1806-

1811 kirjassa Antti Paulinpoika mainitaan karhunkaatajaksi ja tilanomistajaksi. Lisäksi

viitataan osallisuuteen Martti Juhonpoika Heikkisen tekemään murhaan.

Antti Paulinpoika muutti perheineen kuopuksen, Antin, syntymän jälkeen Oijärven

Höyhtyään. Hänen poikansa ensimmäisestä avioliitosta, Pauli Antinpoika (s. 10.9.1803)

ei muuttanut mukana. Myöskään isä Pauli Antinpoika (s. 17.12.1749) ei muuttanut

Oijärvelle. 1820-luvulla Ylitaloa isännöi vanhan Pauli Antinpojan lisäksi pojanpoika Pauli

Antinpoika. Suvun ensimmäistä taloa Höyhtyällä kutsuttiin isännän mukaan Anttilaksi.

Antti Paulinpoikaa kutsuttiin Höyhtyällä vanhemmiten myös nimellä Ylitalon äijä. Tarina

kertoo, että hän olisi nuorena ollut Lapissa ”noidan opissa”. Antti oli kertoman mukaan

HÖYHTYÄ 6 (48)

lähtenyt syksyllä hiihtämällä Lappiin. Keväällä hän huomasi, että lumet ovat sulamassa

tavallista aiemmin ja oli kysynyt tietäjältä, miten hän pääsee nyt täältä pois. Tietäjä oli

sanonut, että asia järjestyy, mutta hän haluaa palkaksi Antin parhaan lehmän. Kuinka

ollakaan, Antti heräsi aamulla omasta sängystään kotoaan Ylitalosta. Hän meni

ensitöikseen navettaan: paras lehmä oli hävinnyt.

Ylitalon äijä oli jossain vaiheessa töissä Olhavan lasiruukissa. Tehtaan patruunan ja

työväen, näiden joukossa Ylitalon äijän, kesken tuli riitaa, nähtävästi palkoista. Niinpä äijä

lähti tehtaalta vihapäissään ja sanoi patruunalle, että kadut vielä tätä. Pian tehtaalla syttyi

tulipalo, jota ei saatu millään sammumaan, vaikka vettä kuinka käytettiin. Patruuna tiesi

silloin, että Ylitalon äijä on asialla ja lähti pyytämään tältä anteeksi. Kun palkka-asia sitten

sovittiin tuli sammui itsestään. Tehdas ei nähtävästi ollut palanut ollenkaan.

Ylitalon äijän nuorin poika Antti Antinpoika (s. 12.10.1817) nai Kreeta Pekantyttären (os.

Lalli, s. 24.9.1825). Heille syntyivät Matti (s. 18.11.1846), Antti (s. 28.11.1848), Maria (s.

15.4.1851), Kaisa (s. 20.8.1857), Pekka (s. 29.6.1859) ja Jaakko (s. 28.10.1866). Lapsista

nuorin, Jaakko, kuoli nelivuotiaana. Pekasta on kirjaus, että hän olisi mennyt Amerikkaan.

Antti Antinpoika oli isänsä tapaan karhunkaataja (tarina kertoo, että hän olisi kaatanut yli

40 karhua). Kirkonkirjassa hänet mainitaan talollisena (Oijärvi Rn:o 2) ja kirkkoneuvoston

jäsenenä. Antti Antinpoika tunnettiin myös nimellä ”Luutupää”, koska karhu oli joskus

repäissyt häneltä päänahan silmille. Kesäkuumalla Antti joutui pitämään päässään

märkää rättiä, ettei päätä niin vihloisi. Siitä siis tämä nimi. Noihin aikoihin Oijärvellä alkoi

levitä lestadiolainen herätysliike. Luutupää ei liittynyt lestadiolaisuuteen eikä hän täysin

hyväksynyt saarnamiesten tapaa elää köyhien talojen vieraana. Luutupää itse oli varakas

mies ja omisti laajan tilan Oijärvellä. Hän perusti muun muassa Oijärven ensimmäisen

meijerin. Luutupää kantoi huolta myös vähäosaista. 1860-luvun nälänhädän aikaan hän

mm. jakoi viljaa aitoistaan siemenviljaksi köyhille. Antti Höyhtyä, joka siis paremmin

tunnettiin Luutupäänä, kuoli 8.4.1894.

Eräs tarina kertoo, että Luutupään nuorin poika olisi pyytänyt perintönsä ennakkoon.

Poika sai juoksijahevosen, hopeaa ja kirkkoreen. Hän lähti tiettävästi kohti etelää. Eräs

mahdollisuus on, että hän olisi asettunut Ouluun, jossa tunnettiin ennen ns. Höyhtyän

pellot, joiden mukaan nykyinen Höyhtyän kaupunginosa on nimetty. Jos tarina pitää

paikkansa, niin Luutupään lapsista kyseessä olisi voinut olla Pekka, joka sittemmin meni

Amerikkaan.

HÖYHTYÄ 7 (48)

Antti Antinpojan vanhin poika Matti (s. 18.11.1846) nai Anna Hannuntyttären (os. Lalli, s.

27.1.1850) ja heille syntyi kuusi lasta: Matti, Kaisa, Pekka, Sofia, Kaarlo ja Aukusti. Matti

Antinpoika rakensi uuden talon, Mattilan. Pekan Kaarlo-veljeä kutsuttiin Kalleksi.

Pekka Höyhtyä (s. 26.5.1881, k. 18.3.1930) vihittiin 6.1.1905 Kreetan kanssa (os. Takalo,

s. 23.4.1874, k. 23.4.1955). Heille syntyivät Sofia (s. 20.11.1905), Aappi (s. 2.1.1907),

Pekka (s. 11.5.1908), Arvid (s. 23.5.1910), Jenni Maria (s. 6.12.1911), Alma Gunilla (s.

21.6.1913) ja Eino Henrik (s. 17.11.1915). Arvid ja Alma kuolivat pikkulapsina.

Kreeta tunnettiin Höyhtyällä nimellä ”vanhaäiti”. Pekan ja Kreetan ensimmäinen poika

syntyi 2.1.1907 ja oli syntyessään niin heiveröinen, että vanhemmat ajattelivat, ettei

häneen kannata ”tuhlata” kunnon nimeä, kuten esimerkiksi Pekka tai Antti. Niinpä pojalle

annettiin nimeksi Aappi.

Aappi Höyhtyä (s. 2.1.1907, k. luultavasti 24.8.1941) meni naimisiin Iida Annanpalon (s.

14.9.1906, k. 5.3.1958) kanssa. Kuollessaan (tai kadotessaan) Aappi oli kuuden lapsen:

Eilan, Hellin, Niilon, Martin, Pentin ja Tyynen isä. Seitsemäs lapsi, Matti, syntyi Iida-

leskelle 25.2.1942. Iida ei ollut raaskinut kertoa odottavansa lasta, kun Aappi oli sodasta

viimeisellä heinäntekolomalla.

Mattilan talo Höyhtyällä (Kallen puoli vasemmalla, Pekan puoli oikealla):

HÖYHTYÄ 8 (48)

3. AAPPI HÖYHTYÄ JA SOTA

Martti Höyhtyä kirjoittaa v. 1991 ilmestyneessä kirjassa - Isänmaan Puolesta 1918-45,

Kuivaniemen sotaveteraanit - seuraavasti:

”Mielessäni on muistikuva isästä, kun hän tuli sotilaspuvussa lomalle tai ajoi heiniä latoon.

Tärkeänä olen myös säilyttänyt postikorttia, jonka hän on lähettänyt nelivuotispäiväkseni.

Paremman puutteessa se on Saimaa-askin kannesta tehty, mutta se tuli omalla nimelläni

ja on sellaisena arvokas. Kuva isästä ihmisenä on muovautunut varmaan äidin puheitten

värittämänä. Miellessäni on vain muisto, että odotimme häntä kauan…

Isäni Aappi Höyhtyä oli mukana Kiestingin motissa, jossa hänen kohtalonsa sai

ratkaisunsa elokuun 24. päivä 1941. Mikä oli tuo ratkaisu, siitä ei ole saatu varmuutta

vieläkään. Toiset ovat sanoneet, että he näkivät isän ruumiin ja toiset taas tiesivät hänen

joutuneen vangiksi. Itse en osaa arvailla, kummin on käynyt. Yli-Iin kirkkoherra jäi silloin

vangiksi ja meillekin kerrottiin huhua, että isä olisi ollut samalla leirillä. Ristiriitaisuutta lisää

sekin, että venäläiset ottivat kaatuneittenkin henkilötietoja ja heidän nimissään Tiltu tai

joku puhumaan pantu lähetti radiossa terveisiä. Jos niiden lähettäjänä on joskus esiintynyt

sellaisia, joiden on kuunteluhetkellä nähty makaavan ruumispinossa, ei tietoihin voi

suuresti luottaa. Huhut elivät sitä paremmin.

Äiti odotti viimeiseen saakka, että isä tulisi takaisin ja niin tietysti teimme me lapsetkin.

Leskelässä oli silloin radio ja äiti kävi siellä kuuntelemassa tarkasti, kun uutisissa lueteltiin

palautettavien vankien nimiä. Isän nimeä ei sanottu, mutta palaamatta jäi moni muukin.

Sodan jälkeen hänet sitten ilmoitettiin virallisesti kadonneeksi ja siunattiin kentälle

jääneenä. Se ei tietysti ratkaissut mitään. Äiti sanoikin silloin, etteihän tämä estä

palaamasta, jos isä on hengissä ja pääsee. Sieltä tulikin vielä pitkien aikojen kuluttua

sellaisia vankeja, jotka tiedettiin muka varmasti kuolleiksi. Juuri tällaiset tapaukset

ruokkivat sekä toivoa että epävarmuutta. Lopulta isä siunattiin kentälle jääneenä.

Kentälle jääneen siunaus ei ole hautaustilaisuus. Siinä ei kaiveta hautaa eikä lasketa

arkkua. Siinä siunataan poissaoleva vainaja. Muistokivi jää kertomaan hänestä. Niin on

isänikin paikalla Oijärven sankarihaudalla ja tietämäni mukaan Kuivaniemellä useitten

muittenkin kummulla.

HÖYHTYÄ 9 (48)

Rauhan tulon aikaan meillä oli töissä yksi venäläinen sotavanki Karhumaasta,

Kuivaniemen ja Ranuan rajoilla olevasta saarekkeesta, jossa oli vankien leiri. Tuo mies oli

oppinut suomea puhumaan ja jopa lukemaankin. Hän sanoi äidille, että sinun miehesi

tulee takaisin, mutta minä en pääse koskaan Aleksandrani luo. Vangiksi jääminen on

rikos. Kun ei ole mitään ruumiin vammaa, ei ole kuin kaksi mahdollisuutta: Siperiaan tai

pum (otsaansa näyttäen).

Isän katoamisen epävarmuus ja palaamisen toivo synnytti meissä lapsissa kuvitelman,

että kaikki asiat muuttuvat hyviksi, kun isä tulee kotiin. Arkielämässä oli kuitenkin

tartuttava kaikkiin töihin, joihin kykeni. Meitä on seitsemän lasta, nuori veli Matti syntynyt

vasta isän katoamispäivän jälkeen, ja jokaisen oli tehtävä sitä mitä osasi. Peltotöissä

aloitin silloin, kun kykenin keräämään maahan pudonneita tähkiä.

Vanhempi veljeni Niilo lähti kyntämään jo 11-12 vuotiaana. Kun metsästä piti saada

puukuorma, meitä oli monta poikaa reessä ja aina sieltä puita löytyi. Eino-setäni oli näissä

töissä joskus opastamassa, mutta hänkin oli menettänyt sodassa toisen kätensä, ei

muuten pystynyt suuresti auttamaan. Silloin huomasi, että töihin oppii tekemällä. 14-

vuotiaana, kun kansakoulu oli käyty ja jatkokurssi kesken, olin jo ajamassa pölliä

myyntipuuksi. Todennäköisesti tilanne olisi ollut sama, vaikka isä olisi elänytkin. En

ainakaan ole katkera siitä, että olen joutunut tai saanut nuoresta pitäen oppia tekemään

työtä. Se kuuluu ihmisen osaan.

Isäni oli uskovainen mies ja sama henki oli äidilläkin. Heidän elämänarvonsa ja

uskonkäsityksensä ovat juurtuneet meihin kodin perintönä. Siinä suhteessa isän

poismeno ei merkinnyt muutosta. Äitin talletti kaikki hänen kirjeensä ja niistä näkyy, että

sodassakin hän luotti sanaan: käsi aurassa, sydän taivaassa. Toisaalta hän huolehtii

erilaisista arkipäivän töistä, jotka kulloinkin ovat ajankohtaisia ja toisaalta ottaa edessä

olevat tilanteet vastaan Jumalan kädestä. Usein hän kirjoittaa tulevansa kotiin, ”jos se on

sallittu, mutta jos toisin käy, sekin on Jumalan tahto”. Tällaisessa hengessä oppi lapsesta

lähtien ottamaan kaiken vastaan sellaisena kuin se tuli, tietäen, että meidän elämämme

on Korkeimman kädessä.”

Eila Nissilä kirjoittaa 5.5.1987 Matti Höyhtyälle, että ”Aapin kirjeistä näkee tarkkaan

lukemalla jotakin – isällä on oma tyylinsä kirjoittaa. Neljän vuoden kansakoulu ei ole vienyt

yksilöllistä leimaa – ja ehkä näistä saa kuvan hänen ajatusmaailmastaan.” Aappi

Höyhtyän viimeiseksi jäänyt, 53:s kirje kotiinsa, oli seuraavanlainen:

HÖYHTYÄ 10 (48)

”20.8.1941

Rakkaani Jumalanterve!

Ensinnäkin kiitos kirjeistäsi, joita olen kaksikin saanut, ensimmäinen oli 12 päivältä

Elokuuta ja viimeinen 14 päivältä, itse olen kirjoittanut 11toista, 14 ja 17toistapäivä siis

aina kolmen vuorokauden kuluttua.

Ensimmäisen kirjeen kysymyksiin kait olet saanut lomamiehiltä vastauksen. Saapa nähdä

joka elää mikäse oikein tämän sodan loppu lienee, nyt meillä on ollut taas rauhallisempaa

kun ei ole tarvinnut hyökätä, odottelemme saksalaisia että pääsisivät maantien suunnassa

samalle korkeudelle kun met rautatiellä. Onhan se sillä lailla, että jossen on Jumala

hyväksi nähnyt, että täältä vielä kotiakin tullaan niin se varmasti tapahtuu, vaan jos se on

hyväksi nähnyt että täältä kutsua pois niin on hänen tahtoonsa tyytyminen…

Olen melkein aina kotona unissani ja aivan rauhantöissäkin. Nythänne ne taisi poutat

loppua, ainakin täällä on sadella ripsutellut usea päivä vettä, niin että jokohan lienee

Luodeperän niitty jää nyt tältä kesältä tekemättä, vaan jos jää niin sekin on Jumalan

sallimuksesta irroittaa näin näistä ajallisista ja katoavaisista ja kiinnittää kiinteämmästi

Elävään Herraan Jeesukseen joka meitän ainoa ja tarpeellinen asia täällä maanpäällä

oisi. Ei kyllä ihmismieli tahdo aina ymmärtää miksi Jumala näin salli tapahtuvaksi niin kun

tuokin, kun luulevat Pastori Juuselan joutuneen ryssän vankiksi, vaan nekin ovat hänen

ajatuksensa niin paljon korkeammalla meidän ajatuksia, kuin taivas on maasta, että sitä

ihminen tahtoo välistä hämmästyä.

No niin, taidanpa taas lopettaa ja jääkää taaskin Jumalanrauhaan.

Sydänterveisin Aappi

Paljon terveisiä Isältä Eilalle, Hellille, Niilolle, Martille, Pentille ja Tyynelle sekä vanhalle

Äitille ja toisten väelle.

Höyhtyän Yrjöltä Lähtevän Väinöltä Sepän Vertiltä ja Tuomaalta myös terveisiä.”

HÖYHTYÄ 11 (48)

Aappi nuorena sotilaspuvussa: Perhekuva vuodelta 1939:

Kirjassa – Isänmaan puolesta – Hugo Heikinmatti (s. 14.1.1909) kirjoittaa:

”Olimme liki kuukauden motissa, joka rautatien suunnassa oli arvioni mukaan reilun

kilometrin, mutta toisessa suunnassa selvästi kapeampi. Maastoltaan siihen kuului suota,

rämettä ja joku metsäisempi kohta sekä tietysti ratapenkka. Vihollinen oli ympärillä

hevosenkengän muodossa vartioiden aukkopaikkaa molemmilta reunoilta olleilta

kumpareilta.

Ensin yritimme pois saksalaisten puoleiselta laidalta, mutta vihollinen oli niin hyvin

montussa, ettemme onnistuneet.

Siinä yrityksessä minä pääsin sellaisen montun kohdalle, josta näkyi kiväärin piippu

pystyssä. Ajattelin, että siellä ukko kyyröttää ja minä yllätän sen. Niin kyyröttikin

lyhyttukkainen mies, jota minä kumautin pyssyn perällä, mutta se oli jo valmiiksi ihan

veltto ja nyykähti sinne montun pohjalle.

HÖYHTYÄ 12 (48)

Kun ei päästy eteenpäin, oli peräydyttävä. Aikani kontattuani huomasin Väätäjän Harrin ja

Höyhtyän Aapin makaavan rinnakkain varvikossa. Konttasin niiden luo ja käänsin toisen

selälleen. Hän oli ihan veltto ja arvasin heidän kuolleen siihen (kaatuivat 24.8.1941, kuten

myös Leo Hyry, Kalle Kilpimaa, Akseli Hamarinaho, Allan Höyhtyä ja Reino Kehus, kaikki

Kiestingin itäpuolella. Höyhtyät, Hamarinaho, Kilpimaa ja Kehus siunattiin kentälle

jääneinä).

Edellisestä voi päätellä, että Harri Väätäjän ruumis saatiin pois, koska häntä ei siunattu

kentälle jääneenä.

Mottitaisteluvaihe Kiestingissä (lähde: Kiestingin Motti)

HÖYHTYÄ 13 (48)

Vuonna 1986 ilmestyneessä kirjassa – Kiestingin Motti – Osmo Hyvönen kirjoittaa

seuraavasti:

Vertailu Kiestingin suunnalla kärsityistä tappioista muiden rintamasuuntien tappiolukuihin

osoittaa, että Koillismaan kairain miesten osalle langennut sotatie osoittautui tavallista

raskaammaksi. Kiestingin suunnan taisteluvaiheen 31.7. – 4.9., eli käytännössä elokuun

1941, tappiot olivat yli 2800 miestä. Jos verrataan näitä tappiolukuja muilla

rintamaosillamme kärsittyihin tappioihin hyökkäysvaiheen aikana ja jos huomioidaan myös

joukkojen vahvuudet, niin ne olivat Kiestingissä raskaammat kuin yhdelläkään toisella

rintamasuunnalla.

Jalkaväkirykmentti 53, Kiestingin suunta (lähde: Isänmaan puolesta)

HÖYHTYÄ 14 (48)

4. EILA NISSILÄN MUISTELUT

Peräkammarin seinällä oli valokuvasuurennos. Pikkutyttönä katselin sitä mietteissäni.

Tunnistin vanhaäidin. Ihmettelin, miksi hän on siinä "toisten isän" kanssa. ”Toisten isä” oli

sana, joka oli tullut meillä käyttöön. ”Toisten isä” Kalle Höyhtyä oli hyvin samannäköinen

kuin oli ollut meidän vanhaisä Pekka Höyhtyä, joka oli kuollut vuonna 1930. Häntä en ollut

voinut nähdä, koska synnyin myöhemmin samana vuonna.

Meidän kotia sanottiin Mattilaksi - koko taloa, jossa oli kahdet asukkaat. Ensimmäinen

isäntä sillä paikalla oli Matti Höyhtyä. Pojat Pekka ja Kalle perheineen jäivät taloon isänsä

kuoltua, keskelle taloa tehtiin väliseinä sulkemalla ovi pirtistä kamariin. Kalle Höyhtyä

perheineen jäi pirttipäähän, rakennuksen eteläpäähän. Hän rakensi omaan päätyynsä

tilavan kamarin, joka toimi etupäässä vierashuoneena. Pekka rakensi oman puolensa

jatkeeksi pirtin ja eteisen.

Mattilan talo, Oijärvi:

ISO KAMARI PIRTTI

KEITTIÖ

LÄMMINETEINEN

PITKÄ KAMARI

VANHA- ÄIDIN KAMARI

VÄLI- KAMARI

PERÄ- KAMARI

PIRTTIETELÄ POHJOINEN

Uuni

Uuni uuni

uuni

TÄSSÄ "TOISTELLA" ASUIVAT KALLE JA ANNA HÖYHTYÄ PERHEINEEN.

LAPSET: VILJO, HILJA, HILDA, ELSA JA TIMO

TÄSSÄ ASUIVAT PEKKA JA KREETTA HÖYHTYÄ PERHEINEEN.

MYÖHEMMIN TÄSSÄ ASUIVAT AAPPI JA IIDA HÖYHTYÄ PERHEI- NEEN SEKÄ VANHA-ÄITI KREETTA KUOLEMAANSA ASTI V. 1955

V. 1955 IIDA PERHEINEEN MUUTTI UUTEEN KOTIIN (MARTTI HÖYHTYÄN TALO). TÄMÄ PUOLI PURETTIIN SITTEMMIN.

PIIRUSTUS POHJAUTUU EILA NISSILÄN LUONNOKSEEN. EI MITTAKAAVASSA.

MATTILAN TALO, OIJÄRVI

JÄRVINÄKYMÄ

.

HÖYHTYÄ 15 (48)

Viljo, Kalle, Timo ja Anna Höyhtyä:

Meidän puolelle tehtiin navetta aputiloineen ja talli. Meidän puolella oli "kesäpuoli", pirtti,

eteishalli ja liiteri. Kesäpuolella saattoi talvisaikaan säilyttää monenlaista. Loput vietiin

vaateaitan puolelle. Kesäpuoli paloi syksyllä 1937.

Meidän portaiden edestä jatkui kylätie. Noin 200 m (arvioni) päässä maasto kohosi. Siellä

oli kolme taloa. Ensimmäinen talo oli nimeltään Leskelä. Sukunimi oli Höyhtyä. Olisikohan

heillä se sukunimi ollut pitempään kuin meidän suvussa. Olihan meidän esi-isä tullut Yli-Iin

Karjalankylästä Iijokivarresta ja hän oli Antti Ylitalo. Silloin saatettiin ottaa sukunimi paikan

mukaan.

Leskelässä asui silloin neljä sisarusta: Eemeli, Aate, Fanni ja Reeta. Reeta oli leski ja

hänen sukunimensä oli Hyry (Reeta oli jäänyt leskeksi kaksi kertaa, ensimmäisen miehen

nimi oli Jokela ja toisen Hyry). Hänellä oli poika, Eino Jokela (elää nyt, vuonna 2001, on

vanha ja väsynyt nyt). Eemeli sai vanhanapoikana reippaan ja ahkeran vaimon, Martan

Kuivajoelta. Heidän tyttärensä ovat perineet äidin taidot ja ahkeruuden. Yksi, vanhin Aila,

"Toistella", Kalle Höyhtyän puolella olivat

talousrakennukset, navetta, talli- ja

puohirakennus. Talli- ja puohirakennus oli

pitkähkö rakennus, jossa oli monta ovea.

Puohirakennuksessa oli varastohuoneita ja

se oli kylmävarastona talvella. ”Toistella”

oli järvenpuoleisessa päädyssä puohi,

jossa oli ala- ja yläkerta. Yläkerrassa oli

ikkuna ja talon tyttäret nukkuivat siellä

kesäisin. Ennen ei ollut komerotiloja

asuinhuoneissa. Oli siis tarpeen olla joku

tila esimerkiksi vaatteiden säilyttämistä

varten. Niitä voitiin säilyttää tuossa

puohissa. Toisia tiloja tarvittiin monen-

laiseen muuhun säilytykseen. Aitta sijaitsi

ulompana ja iso aitta oli pelkästään viljan

säilytystä varten

HÖYHTYÄ 16 (48)

on kotona miehensä Aslak Jaaran kanssa. Talo on mallikelpoinen. Heillä, Aslalla ja Ailalla

oli viimeiseksi karjaa, ei enää v. 2001 ole.

Seuraavaksi oli kaksi eri taloa Leväojan rannalla. Leväoja, osin aivan joen näköinen

laskee n. 200 m päässä Oijärveen.

Pihakuva Höyhtyältä:

Vasemmalla oli mielestäni kaunis talo, ehkä pienin kooltaan. Siinä asui Kalle Höyhtyä,

"Parta-Kalle". Oliko hänkin "perushöyhtyäläisiä", ei sukua meille, niin että hän saattoi ottaa

vaimoksi Kaisa Höyhtyän, joka oli meidän Pekka-vanhaisän sisko. Lapsuudessani he

olivat jo vanhoja. Heidän lapsiaan olivat Janne, Kustu, Maija ja Anni. Vanhin, Janne, oli

kai meidän isän kanssa hyvät kaverit. Vuonna 1941 hän sai sydänkohtauksen ja tuupertui

myllykuorman päälle. Oli jyväkuorma valmiina ja Janne oli lähdössä myllyyn. Kuolema tuli

siihen, kotipihalle.

Janne ja meidän Sohvitäti rakastuivat ja menivät kihloihin. Varmaan oli kova paikka, kun

he joutuivat eroamaan. Olivathan he täysiä serkkuja. Janne löysi vaimoksi Armiida

Puurusen Pudasjärveltä. Sohvitäti pääsi talveksi Ylitornion kansanopistoon. Senjälkeen

hän pääsi opiskelemaan Kätilöopistoon Helsinkiin.

HÖYHTYÄ 17 (48)

Kolmas talo Höyhtyällä - kuten tätä taloryhmää kutsuttiin - oli se, missä esi-isämme alkoi

asustaa tultuaan Oijärvelle. Paikkaa kutsuttiin Anttilaksi. Siinä oli päittäin Leväojaan

harmaahirsinen tilava rakennus. Oli eteinen (porstua), keittiö ja tilava pirtti. Tässä talossa

oli piisi leivinuunin nurkassa. Sitä ei ollut muissa taloissa.

Lapsuudessani talossa asui Jaakko Höyhtyä (vaimo Kaisa) perheineen. Pirtissä majaili

myös avioituneita lapsia aluksi, joten siellä oli elämää. Lisäksi mustalaisetkin saivat yöpyä

kylää kiertäessään. Muissa taloissa ei otettu mustalaisia yöksi, vaikka oli useampi huone.

Toisinaan Anttila jätettiin kylmilleen talvella siksi, että russakat kuolisivat.

Anttilan pihapiirissä, meiltäpäin siihen kummulle noustessa oli jäänteitä kivinavetasta.

Liekö ihan ensimmäisen isännän aikainen navetta. Oli se.

Höyhtyän taloryhmään kuului luonnollisesti talousrakennuksia. Jokaisessa talossa tarvittiin

30-luvulla ja 40-luvullakin hevonen. Lampaat vietiin muistaakseni jonnekin kesäksi.

Kuitenkin: Anttilan tytöt Anni ja Elna saivat ihanan rauhallisen oman pesän kesäksi, kun

he siivosivat tallin. Hirsiseinäisenä se oli hyvä paikka levähtää.

Leskelän pihapiirissä, navettarakennuksen takana - navetanporstuan läpi oli suora yhteys

- oli lapsuuteni aikana vanha hirsinen asuinrakennus. Silloin se lähinnä toimi

varastotilana. Kun meni piipahtamaan vaikka asialla heillä, joku naisista kävi vanhalta

puolelta nisusiivun. Liekö maidon kanssa tarjonneet.

Yhtenä, kevättalven aikaan tapahtuvana, ruisleipien tekoviikkona olin Martta-äidillä apuna

leivänpaistossa, meidän äiti lähetti. Joka talossahan leivottiin keväällä kesäleivät. Ohuita

ruisleipiä, joissa oli reikä keskellä. Joka talossa oli juurisaavi. Siihen laitettiin taikina ensin

hapettumaan. Sitten oli tehty laudasta n. kolme metriä pitkiä leipälautoja. Päissä oli "jalat"

niin, että muodostui "hyllykkö", joihin leivät voitiin laittaa odottamaan paistamista. Pitihän

ne myös kuivattaa. Ne olivat ohuita, mahdollisimman ohuita. Hyvin ne kuivaisivat

leipävartaissa, joita tarvittiin siis myös joka talossa.

Ainakin yhden joulun aikaan sain Leskelästä rukiin olkia himmelin tekoa varten. Heillä oli

siis silloin viljelty itse ruista. Leskelän pihapiiristä turvallisen matkan päässä - olisiko esim.

50 m. - oli riihi, jossa oli aikanaan puitu viljaa. Kai ne olivat puineet jonkunverran vanhalla

systeemillä, jolloin sai ehyitä olkia. Uusi puintitapa "ryskillä" eli puimakoneella rikkoi oljet.

Meidän riihirakennus sijaitsi maantien vieressä, siinä paikalla on nyt Einosedän talo (nyt

Elli ja Jorma Laitisella). Se riihi oli ilman muuta alkuperältään Matti-isännän aikana laitettu.

HÖYHTYÄ 18 (48)

Siinä oli nimittäin kaksi hirsiseinäistä "huonetta", joista toisen nurkassa oli uuni. 30-luvulla

- silloin ei taidettu enää puida riihtä vanhaan malliin - tuli puimakone, "ryski". Se oli

useamman talon yhteisomistuksessa. Vuorotellen tuli väkeä töihin siihen taloon, missä

"ryski" oli. Tarvittiin joku antamaan olkia, toinen syöttämään, kolmas ottamaan vastaan

jyviä ja ruumenia jne. Koneenkäyttäjä tottakai. Varmaan puintihommaa varten meidän

riihirakennuksen eteen oli tehty lautaseinäinen yhtenäinen huone, samoin toinen taakse,

eli maantien puolelle. Sinne voitiin siirtää oljet, joilla toki oli talven mittaan käyttöä

kuivikkeina navetassa ym.

Jos siirrymme nyt Einosedän talosta Höyhtyälle päin. Höyhtyäntie alkaa juuri tästä ja

päättyy Leväjoen rannalla oleviin taloihin eli sukumme Oijärvellä alkaneeseen vaiheeseen.

Vasemmalle jää nyt Martti Höyhtyän talo. Sitä veljekset Martti ja Niilo - pikkuveljet apuna -

alkoivat rakentaa 1950-luvun alkupuolella. Vanhaäiti oli katsonut pirtin ikkunasta ja

päivitellyt nykyrakentamista: "kaivavat tuommoista kuoppaa?. Ei sitä ennen. Kerättiin vaan

kiviä perustukseen."

Marttilan uudisrakennuksen alkua:

HÖYHTYÄ 19 (48)

Martin talon paikalla oli vielä 1940-luvulla tilava aitta. Sekin oli ilman muuta Matti-isännän

ajalta. Se oli kaksikerroksinen: etuovesta päästiin vilja-aittaan. Viljalaareja oli molemmissa

kerroksissa. Veljekset Pekka ja Kalle olivat sopineet, mikä laari on sinun, mikä minun.

Toisessa päässä olivat vaateaitat, kaksi samanlaista. Toinen oli Kalle-isännän, toinen

Pekka-isännän. Meidän puolella ainakin yläkerta toimi vaateaittana. Alakerrassa saattoi

olla muuta, esim. ovipielessä silakkanelikko ja lihasaavi (sianlihaa suolassa). Siihen

Sohvitäti, joka asui jo Kuivaniemen kirkolla (40-luvulta alkaen) syksyllä osti Kuivaniemen

kalastajilta silakat, jotka tuotiin valmiiksi suolattuina Oijärvelle.

Näiden kahden hirsiaitan välissä oli lautaseinäinen tila, joka toimi maatalouskoneiden

varastona. Siellä olivat katon alla niittokone ja haravakone, aura, karhi ym. Se oli meidän

väen käytössä.

Jos nyt yritän kertoa pihapiiristä 30-luvun alkupuolella. Kahden perheen erillisissä

talouksissa tarvittiin kaikki kahdet. Rakennukset olivat noin suorakaiteen muotoisessa

ryhmässä, tilava piha-alue välissä.

Yleisnäkymä Höyhtyän pihapiiristä:

HÖYHTYÄ 20 (48)

Pohjoisella sivustalla oli meidän kesäpuoli. Ainakin pirttiosa oli hirsistä, olisiko toinenkin

pää ollut. Ehkä taisi olla. Siinä oli keskellä eteistila, vasemmalla tien ja järven puolella

pirtti. Oikealla oli tilava liiteri. Pirtissä oli oikea leivinuuni. En tiedä, on tullut mieleen, että

olisiko se ollut Matti Höyhtyän ensimmäinen oma asunto. Se oli 30-luvulla meidän

"kesäpuoli". Talvipuoli voitiin siivota ja jättää "pyhäkuntoon".

Kesäpuolta on Pohjois-Suomessa harrastettu paljon. Miten helppoa siivouksenkin

kannalta oli kesällä, jolloin kuljettiin ulkotöissä ja vaan käväistiin sisällä. Oli kaikinpuolin

kätevää.

Isä oli hankkinut ajoissa seuraavan talven tarvepuut liiterin puolelle.

Vuonna 1937 lähdin kansakouluun, joka näkyi meille. Matkaa oli noin puoli kilometriä.

Koulu alkoi syyskuussa. Yhtenä syyskuun päivänä näkyi koululle meiltäpäin liekkejä.

Meidän kesäpuoli paloi.

Siinä meni myös seuraavan talven polttopuut. Ajatella, ei tullut koskaan kysyttyä, miten isä

tämän ongelman ratkaisi. Auttoivatko ehkä naapurit? Päärakennuksessa oli sentään

pirtinuuni, hellauuni ja neljä kakluunia kamareissa. Kamareista kaksi toki olivat talvella

pitkät tovit lämmittämättä.

Minä vaan surin Kaanperän vanhaäidin lahjoittamaa Aapista ja oliko ne uudet

kumisaappaat vai uudet sukset, jotka menivät.

Väkeä kertyi, myös pelastamaan toisia rakennuksia ja onneksi ne säästyivät. Nyt on

käynyt mielessä, mikä järkytys se oli äidille, joka loppukuusta synnytti Pentin.

Talousrakennuksia oli varmaan myös Matti-isännän ajalta "toisten puolen" navetta

"karjalatoineen" (heinälato) ja eteläpuolen yhtenäinen rakennus, jossa oli navetasta päin:

ulkohuone (käymälä), talli, pari varastotilaa ja puohi. Puohin vintillä talon tyttäret nukkuivat

kesällä.

Meidän puolella oli varmaan 1900-luvun alkupuolella rakennettu navettarakennus. Leveä

"sola" erotti sen "toisten" navettarakennuksesta niin, että väliin saattoi hyvin ajaa

heinähäkin. Toisten heinälato (karjalato) oli siinä. Meidän tunkiolle pääsi siitä hyvin,

tarvittaessa.

HÖYHTYÄ 21 (48)

Oli tilava navetta. Toisella, pihan puoleisella seinustalla olivat lehmien parvet. Lehmiä oli

6-7 ja sonni. Usein oli joku "nuori" kasvamassa. Ovipielessä navetanporstuassa oli

vasikkakarsina, takaseinällä tilava lammaskarsina, sen vieressä siankarsina.

Lammaskarsinan yläpuolella oli yksi orsi ja kanakoppi.

Meidän äiti saattoi tienata hiukan käteistä kananmunilla. Niitä ei siis raaskittu syödä monta

kotona. Nisutaikinaan ja kesällä lehtisalaatin kastikkeeseen - sillä lailla.

Karjaladon perältä oikealle jäi "ulkohuone". Suoraan edessä oli talli. Siellä oli kolme partta.

Yksi tammahevonen meillä oli. Se ehti tehdä vielä isän kotona ollessa kaksi varsaa,

tammavarsan ja orivarsan. Ne olivat ihania! Jossakin vaiheessa ne myytiin.

Tässä ulkoiset lähiympyrät, jossa elettiin. Elämä oli aitoa maalaiselämää, ruokaa sai sota-

aikanakin monenlaista niin navetasta kuin pelloilta. Lisäksi sai kalaa järvestä. Meillähän oli

muutama verkko ja rysä.

Jossakin vaiheessa 30-luvulla meillä peräkamarissa oli Jennitädin harmooni. Pieni, mutta

se oli tädille tärkeä. Isäkin sillä joskus vähän soitti pyhäaamuna. Sain minäkin vähän

yrittää.

Jenni Höyhtyä:

Jennitäti kävi 30-luvulla Kemissä

meijerikkökoulun. Olisiko ollut tilaisuus

lähteä, kun meidän äiti osasi hoitaa

karjaa. Olihan hän joutunut kotonaan

Yli-Iissä tarttumaan kaikkiin töihin,

omalla äidillä kun puhkesi reuma

(niveliin, taisi niin olla).

Miten lie yksi Lauri Räinä Yli-Iistä

ohjautunut pyöräilemään meille (sem-

moinen 50 km hänen kotoaan). Iski

silmänsä meidän Jennitätiin, josta

pidimme kovasti. Eräänä kauniina

kesäisenä päivänä Jennitäti ja

Laurisetä vihittiin pitkässä kamarissa.

HÖYHTYÄ 22 (48)

Niin Jennitäti harmooneineen lähti Yli-Iihin. Hän oli aluksi 10 vuotta miniänä Hirvelän

talossa. Yhteen aikaan heitä oli kolme miniää.

Joku oli kysynyt Rauha Räinältä (elää vielä ja asuu yksin Hirvelän pihapiirissä olevassa

kodissaan), että riitelittekö te miniät keskenänne? Rauha oli vastannut, että "ei me

joudettu riitelemään".

Tänä päivänä Hirvelän talossa voi käydä tutustumassa entisen ajan työkaluihin. Niitä on

siellä paljon niin asuinrakennuksessa kuin navetan puolella. Jääkäriliikkeen aikana yksi

etappi oli Hirvelän talo. Siellä on nähtävää tunniksi, pariksi. Kesällä on mukavampi käydä.

Rakennuksia ei enää lämmitetä. Muutenkin, sillä kohtaa on tosi upea paikka Iijoessa, jos

pääsee käymään rannassa.

Oijärven kylällä oli kansakouluksi muutettu maalaistalo. Lisäksi rakennettiin (20-luvulla)

alakansakoulurakennus. Siinä oli eteinen, luokkahuone. Eteisestä pääsi myös opettajan

asuntoon (keittiö ja kamari). Toisesta päästä rakennusta vei ovi oppilasasuntolan puolelle.

Oli keittiö, tyttöjen huone ja poikien huone, yläkerrassa asuntolanhoitajan huone.

Yläkansakoulun opettaja Hilja Soivuori asui yläkoulurakennuksen päädyssä (neljä

huonetta) miehensä ja poikansa kanssa. Hän sai sota-aikana vielä tyttären. Isä-Artturi oli

sodassa, kaatui, eikä ehtinyt nähdä tytärtään.

Alakoulun opettajaksi tuli Laura Jämsä Yli-Iin Jakkukylästä. Hän kai oli tullut vaan lyhyeksi

aikaa. Miten lie sattunut, että kaksi kaunista tummatukkaa alkoivat kiinnosta toisistaan.

Sama pappi, Honkasalo, joka 30-luvun loppupuolella vihki Jenni ja Lauri Räinän, oli

vihkinyt Laura ja Eino Höyhtyän joitakin vuosia aikaisemmin. Niin Einosetä muutti

asumaan koululle.

Einosetä oli kätevä käsistään. Hän olikin käynyt puuseppäkoulun ja sepänkoulun (en tiedä

missä). Meidän kamareissa oli monta kaunista sedän tekemään huonekalua. Setä rakensi

myös itselleen pajan, se oli riihestä pikkuisen erillään kylätien varressa, meille kotiinpäin

tullessa. Usein näimme sedän puuhailevan pajassaan.

HÖYHTYÄ 23 (48)

Laura ja Eino Höyhtyä:

Sedällä oli hyvä käsiala vasenkätisenäkin. Hän kuului vaalilautakuntaan ym. Hän alkoi

opiskella mm. ruotsia. Hän joutui olemaan tulkkina, kun joku kylän lapsi oli tullut Ruotsista

ummikkona oltuaan sotalapsena. Kirjeitä hän tietysti suomensi omaisille silloin, kun lapsi

oli vielä Ruotsissa.

Sota-aikana setä kasvatti mm. kessua eli tupakkaa meillä kotona pellossa. Hän hoitelikin

sen kaikkien ohjeiden mukaan niin, että lopulta saattoi kääriä mahtavia sikaareja.

Setä oli toki paljon apuna yhteisen talon töissä haavoituttuaan ja palattuaan kotiin. Kesällä

koulun väki tuli joukolla heinä- ja elonkorjuutöihin. Opettajalla oli kotiapulainen, kun lapsia

syntyi. Kesällä kotiapulainen oli paljon meillä äidin apuna.

Isä kaatui 24.8.1941 Kiestingissä. Hän oli silloin 34 ja1/2 vuotta.

Oli siksi Einosedälle tosi raskas

paikka, kun hän sodassa haavoittui

oikeaan käteen.

Se jouduttiin katkaisemaan vähän

kyynärpään alapuolelta. Meni niin

paljon oikeakätiseltä.

Toivuttuaan järkytyksestä hän

ryhdistäytyi ja opetteli vasenkätiseksi.

Pajassaan hän rakensi apukädeksi

koukun, jolla tarttua esim. auraan.

Hän saattoi näin kyntääkin. Meillähän

oli rauhallinen hevonen.

"Pyhäkäsi" tehtiin proteesipajassa.

HÖYHTYÄ 24 (48)

Meidän äidillä oli surutyön ohella paljon huolta esim. kesätöistä. Oli yritettävä suunnitella,

milloin aletaan heinänteko, milloin ohranleikkuu, milloin otetaan perunat, juurekset - mistä

apua milloinkin?

Meidän Sohvitäti oli kätilöksi valmistuttuaan jonkin aikaa Laatokan Karjalassa - tarkemmin

en paikkakuntaa osaa sanoa - kätilönä. Se oli toki antoisaa aikaa, jotenkin silti kotiseutua

kaipasi ja sen vakaita ihmisiä. Olipa Kuivaniemen asemakylällä samanikäinen Eino

Vakkuri. Hän haki Sohvitädin vaimokseen. Se koti näkyy rautatielle ja maantiellekin, kun

ylitetään Kuivajoki Kemiinpäin mennessä.

He eivät saaneet lasta ja Einosetä kuoli keuhkotautiin. Täti jäi kovin yksin. Myöhemmin

leskimies Juho Mursu (s. v. 1874 eli samana vuonna kuin Sohvitädin äiti) kosi ja koska täti

oli ikävissään päättänyt, että jos joku kosii, hän vastaa myöntävästi - niin tädistä tuli Sohvi

Mursu. Sohvitäti oli loma-ajat sota-aikana meillä heinätöissä.

Vanhaäiti ehti olla leskenä noin 25 vuotta. Hän asui kotona kanssamme. Kun äiti aamulla

lähti navettaan ja siellähän oli käytävä päivällä ja illalla vielä, oli vanhaäiti sisällä. Hän

keitteli aamupuurot ja -vellit ja oli siis olemassa. Meidän lasten ei tarvinnut olla yksin

keskenämme.

Toki vanhaäiti kaipasi välillä ikäistänsä seuraa. Hänellä oli keveä askel 80-vuotiaaksi.

Hyvin mieluinen paikka ja sopiva kävelymatka oli Leskelään, jossa asuivat sisarukset

Eemeli (vaimonsa ja lastensa kanssa), Aate-vanhapoika, Reeta-leski Eino-poikineen ja

Fanni-neiti-ihminen. (Leskelässä asuvat nyt Aila ja Aslak Jaara). Eemeli, Aate, Reeta,

Eino ja Fanni olivat sopuisaa väkeä. Siellä oli mukava istahtaa ja rupatella, ehkä pikku

sauhut vetäistä. Vanhaäiti poltti piippua ja Reeta taisi polttaa myös.

Leskelään hankittiin radio ensimmäisenä Höyhtyällä. He olivat - talonväki - niin

ymmärtäväisiä, että anoivat lasten kerääntyä kuuntelemaan lasten tuntia, jossa Markus

Rautio -setä jutteli mukavia lasten kanssa. Meitä istui jonkunmoinen joukko Leskelän

kamarin lattialla ryhmänä kuuntelemassa.

Erikoisesti on mieleeni painunut lähetys, jota kuuntelemaan pääsin Leskelään isän

kanssa. Radioitiin presidentti Kyösti Kallion siunaustilaisuus.

Koulu oli siis lähellä meitä. Heti koulun aidan taakse oli saatu rakennuslupa Oijärven

Rauhanyhdistykselle oman talon rakentamiseksi. Se tapahtui 30-luvulla. Tilava hirsinen

rakennus palvelee yhä 2000-luvun alkupuolella. Sitä on korjattu. Martti-veljeni sai olla

HÖYHTYÄ 25 (48)

poikineen mukana, kun uusittiin lattiat, penkit, puhujapöydän teki Jouni H. ja kahvioon

uusittiin kalusto. Aluksi siellä oli seinän vieressä puuhella ja sitä kiersi tiski vähän niinkuin

entisajan kaupassa. Nyt on yksi pitkä palvelupöytä ja erillisiä pöytiä penkkeineen.

Mutta alkuun. Rakennuspäätös oli tehty. Opettaja Hilja Soivuori piirsi pohjapiirroksen.

Korkea huoneet ja ikkuna koulun ikkunoiden malliin.

Kalle Höyhtyältä kysyttiin talon kokoa. Otettiin yksi nurkkakohta. Kalle H. asteli joitakin

askeleita, pysähtyi katsomaan taakseen ja asteli vielä eteenpäin pysähtyen: tässä on

toinen nurkka. Sitten toinen sivu samoin.

Kylän isännät toivat rakennuspuuta. Loppu ostettiin kunnalta. Talkooväkeä löytyi. Meidän

isä-Aappi taisi olla yksi, joka kuljetti metsästä puita.

Niin saatiin seurahuone ja alkuvuosina siellä riitti seuraväkeä. Papit pitivät Oijärvellä

käydessään "maakirkon" (jumalanpalveluksen). Myös kinkerit pidettiin Ry:llä.

Koulun harmooni oli se, joka kesäisin palveli soittovälineenä. Jos ei kanttori ollut - joka oli

yleensä papin mukana - soitti opettaja Laura Höyhtyä.

Kesäseurat olivat tapaus myös meidän pihapiirissä. Puhujat yöpyivät niin, että pappi ja

kanttori toistella ja maallikkopuhujat meillä. Sitten oli muita ulompaa tulleita vieraita yötä.

Puhujien ruokailu järjestettiin niin, että joku kerta meillä ja joku toistella, en tiedä oliko

muissa taloissa. Myöhemmin toki oli useampi yöpymis- ja ruokailupaikka, etenkin kun

autot yleistyivät. Meille jaksoi kävellä Ry:ltä.

Kesäseurat olivat aina juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna. Niitä odotimme. Juhannus

ohitettiin noin vain. Saihan silloin levähtää alkukesän työrupeaman jälkeen. Työt

keskeytettiin seurojen ajaksi. Oltiin vieraiden kanssa ja seuroissa. Silloin harva sivukylältä

kuten Oijärveltä jaksoi lähteä ulommas. Nuoret saattoivat pyöräillä naapurikylään - jos oli

pyörää. Myös hevosella saattoivat mummutkin kulkea. Meidän "Kaanperän vanhaäidillä"

(äidin äiti) olikin hyvät kiesit. Ne hän valjasti hevosen eteen ja tuli Oijärvelle kesäseurojen

ajaksi (n. 45 km).

Kerran olin vanhaäidin (isän äiti) kanssa hevosella (oli siinäkin kärryssä penkki) Veskassa

seuroissa. Veskan talo on Kuivaniemelle päin mennessä Kuivajokivarressa. Pari

kilometriä risteyksestä, jossa Oijärveä kiertävä maantie yhtyy. Veskan emäntä kävi aina

Oijärvellä kesäseuroissa.

HÖYHTYÄ 26 (48)

Yksi Veskan pojista, Hannes Paaso, oli kansanedustajanakin. Hänen veljensä Ilmari

Paaso kai seurusteli jonkun aikaa meidän Jennitädin kanssa. Heille oli kuitenkin Taivaan

Isä suunnitellut puolisoksi jonkun toisen. Seuraavassa polvessa tämän Paason poika haki

vaimonsa Yli-iistä: Jenni ja Lauri Räinän tyttären Elinan.

Elina ja Pentti Paaso asuvat Haukiputaalla. Heillä on iso perhe. Ensimmäisen oman kodin

heille suunnitteli ja piirsi arkkitehtiylioppilas Matti Höyhtyä. Elinan ja Pentin poika Raimo

oli Kuopiossa soittajana Matti Höyhtyän siunaustilaisuu-dessa. Hänestä tilaisuus oli

kaunis.

Miten osaisin kuvata isääni Aappia?

Hän oli 23-vuotias, kun hänen isänsä Pekka kuoli. Aapin Eino-veli oli isänsä kuollessa 12

vuotta.

Iidan ja Aapin hääkuva: Perhekuva, 1933:

HÖYHTYÄ 27 (48)

Oli aivan luonnollista, että meidän isän oli otettava isännän vastuu harteilleen. Siinä

opiskeluhaaveet karisivat. Olin joskus kuullut, että hän olisi halunnut maatalouskouluun

(samoin kuin äitini karjatalouskouluun). Maataloustöihin oli vankka tuntuma, koska oli

kasvanut kaiken sen työn ja touhun keskellä. He olivat hyvä aisapari, isä ja äiti. Varmaan

yhdessä suunniteltiin, mitä milloinkin tehtiin. He olivat nuoria ja elämä, yhteinen elämä,

haki uomiaan. Olihan sillälailla hyvä jatkaa, kun oli valmiit työolot ja -välineet. Ei tarvinnut

alusta alkaa. Oli vanhoja, kokeneita papparaisia naapureissa. "Toisten isä" oli rauhan

mies, kuten luulisin Pekka-isänkin olleen. Oli hyvä naapurisopu.

Hiljaisena ja vaatimattomana isä teki työtä vainioilla ja metsissä. Hän raivasi uutta

peltoakin ja koetti kunnostaa olemassaolevia. Kerran hän ajoi suomultaa kotipellolle,

halusi sillä parantaa maata. Karjanlanta käytettiin peltojen höysteeksi, vuoronperään eri

lohkoilla. Perunapelto sai lannoituksen joka syksy (vai kevät - joka vuosi kumminkin).

Yhtenä talvena pidettiin maatalousalan koulua meidän pitkässä kamarissa. Siellä tietysti

isä oli mukana. Istuin pikkutyttönä ovensuussa kuuntelemassa. En kyllä muista

opetuksesta mitään.

Yhtenä kesänä isä teki meille leikkimökin ja sinne pöydän ja penkit. Siellä leikittiin

naapurin lasten kanssa. Myöhemmin vuonna 1937 kun kesäpuoli paloi, leikkimökki

siirrettiin sille paikalle jonkunlaiseksi ruoka-ainevarastoksi. Ja esim. taikinasaavi säilytettiin

siellä, puolukka-astia ym.

Äiti ja isä saivat ahertaa rauhassa yhdessä kymmenen vuotta, kun tuli sota maahan. Isä

sai palata talvisodasta. Oli vielä vähän aikaa hoitaa kotiasioita.

Erikoisesti on jäänyt mieleen jouluaattoilta 1940. Meillä oli oman väen lisäksi "Viipurin täti"

Briitta Wittenberg, vanhaäidin sisko. Hän oli jäänyt leskeksi ja lapset olivat omissa

oloissaan (en tiedä heistä muuta kuin että yksi tyttö oli farmaseutti ja oli yksi poika joku

upseeri, mutta oli heillä sairautta tai muuta, joka esti pitämästä yhteyttä?). Briittatäti oli

tullut Oijärvelle kesällä 1939 (samoinkuin Saaratäti Amerikasta, hän vaan kävi).

No niin, Briittatäti ehdotti että laulaisimme: "Oi muistatko vielä sen virren" , jota he olivat

oman perheen kanssa laulaneet. Mutta erikoisesti jäi kaikumaan isän ääni, voimakas

veisuu, kun laulettiin jouluvirsi "Enkeli taivaan". Istuin pirtin penkillä isän vieressä ja miten

turvalliselta se tuntuikaan.

HÖYHTYÄ 28 (48)

Maatalon töistä jotakin.

Heinänteko oli kesän suururakka. Jos oli väkeä ja hyvät ilmat, oli luonnollisesti

helpompaa. Niitetty heinä kuivasi levällään ja se korjattiin kuivana talteen. Mutta toki usein

saattoi sade yllättää ja se lisäsi työvaiheita. Missä saattoi haravakonetta käyttää -

ojitetuilla peltosaroilla - voitiin heinä koota pitkänmallisiksi saran levyisiksi kasoiksi. Jos ne

kastuivat, hajotettiin kuivana päivänä käsiharavan kanssa ja taas kuivina kerättiin.

Luonnonniityllä tehtiin "nökkösiä", joista oli hyvä kerätä. Siellä niitettiin viikatteella. Piti siis

alkukesästä viimeistään tarkistaa niittytyökalut. Eiköhän esim. haravanpiikkejä täydennetty

jo talvisaikaan, viimeistään ennen heinäntekoa. Luonnonniityiltä heinät kerättiin

ihmisvoimin tulevan suovan luo. Eli piti olla sapilaat. Sapilas oli puusta tehty pitkä keppi.

Sapilaan terävämpi pää työnnettiin valmiin heinäkeon alta. Sapilaita oli aina kaksi

kappaletta, edessä kantoi toinen henkilö, takana toinen. Näin heinät siirrettiin

suovanpohjan viereen tai latoon, jos sellainen oli.

Yhtenä kesänä vietiin hevonenkin Rupuperään semmoisen "levikkeen" kanssa. Sen

levikkeen varmaan teki Einosetä. En toki muista, mutta kukapa muu. Vierekkäin lautoja,

jotka etuosasta kiinnitettiin hevosen aisoille. Mutta mitenkähän se vietiin? Olihan

maantiematkaa monet kilometrit? Sota-aikaan kun oli heikko väki, tuo toki auttoi heinien

siirtelyssä.

Oijärven pohjoispäässä oli nimittäin Höyhtyäläisillä luonnonniittyä pitkin järvenrantaa.

Meidän osuus oli ihan perukassa. Sitä oli kai toista kilometriä. Osa kapeampana, joku osa

hiukan leveämpänä. Heinänteko Rupuperässä kesti yleensä viikon. Sinne tehtiin

yhdeksän suovaa. Olin usein suovan päällä polkemassa ja vastaanottamassa heiniä.

Suovasta pyrittiin tekemään kananmunan muotoinen, ylhäältä kapea. Rupuperässä asui

oikein ystävällistä väkeä. Saimme olla siellä yötä heinänteon ajan. Yhdessä asusteltiin,

lattiatilaa löytyi. Talosta saatiin maito. Oltiin kuin retkellä. Rupuperältä oli maantielle

metsätietä noin kolme kilometriä. Metsässä oli mustikoita. Voitiin joskus keittää

mustikkapuuroa - jos vaikka sattui heinänkuivaamisessa odottelua.

Rupulan emäntä neuvoi minua ruisjauhopuuron keittämisessä. Heillä oli vielä ns.

maitohuone, jossa oli hyllyjä viilikuppeja varten ym. Hirsinen rakennus pysyi viileänä.

Ennen maitohuoneita toki oli joka talossa. Meilläkin jotakin kamaria saatettiin kutsua

maitokamariksi. Matti-isännän aikana se ilman muuta toimi tehtävässään.

HÖYHTYÄ 29 (48)

Vielä 40-luvulla meilläkin lypsettiin käsin. Sähköt tulivat Oijärvelle joskus 50-luvulla.

Silloinhan Pentti-veli oli menettää näkönsä, kun hän oli räjäyttämässä sähköpylvästä

varten kuoppaa. Pentti sai silmät täyteen multaa siinä rytäkässä. Hän oli sairaalassa

Oulussa viikon verran sokeana. Hiljalleen palautui näkö toiseen silmään, toisen silmän

näkö meni (vai näkikö hiukan?).

Pentti oli hyväksytty ammattikouluun sähköpuolelle. Hän myöhästyi toista kuukautta

koulun alkupuolelta. Kuitenkin hän aloitti ja varmaan opettajat auttoivat saavuttamaan

toiset. Näköä on riittänyt niin, että hän jatkoi teknillisessä ja vielä Tampereella opistossa.

Silloin oli Lea-vaimo jo mukana. Lea yo-merkonomina sai töitä pankista. Vaatimattomasti

alivuokralaisina eläen he pääsivät päivästä toiseen.

Pentin valmistuttua he muuttivat Ouluun. Lea oli nyt SYP:ssä (Tampereella KOP:ssa).

Pentti sai joksikin aikaa työtä Oulun Sähkölaitokselta. Hän suunnitteli jonkun sähkö - (mitä

ne aitaukset ovat joissa on paljon sähkövempeleitä?) ja esim. Rajakylän kaukolämpöä.

Jonkin aikaa Pentti oli työttömänä.

Olin "mökkikuumeessa", sain Niilon ja Allin välityksellä ostettua tontin Antti ja Olga

Puhakalta Heposaaresta. Matti-veli suunnitteli mökin, piirsi ison kasan piirustuksia ja tilasi

tarvikkeet. Oli perustuksen valutalkoot (toistakymmentä miestä, Höyhtyän veljekset ja

Ainin veljiä), Elina ja Alli tarjoilupuolella. Pentillä oli vapaata sinä kesänä. Hän alkoi

nostella seiniä Matin piirustusten mukaan. Välillä oli apuna Hellin mies Tauno. Martti-veli

muurasi takan ja saunanuunin. Niilo hoiteli Haukiputaan ammattikoululta tilatut ison

ikkunan ja ovet paikoilleen. Hän toimi rakennuksen valvojana.

Matti oli jo perheellinen ja sotaväestä käydessään viimeisteli mitä ehti, kuten kellarin

hyllyjä ja ulkovessan. Veljekset olivat mukana, kukin osaltaan. Pentillä kun sattui olemaan

aikaa, hän oli eniten. Minulla oli nyt kesäpaikka.

Tuli auki yksi sähköaineiden opettajan paikka Ylä-Savon ammattikoulussa Iisalmessa.

Pentti ei ollut alunperin ajatellut alkaa opettajaksi, mutta kun oli työttömänä, haki ja tuli

valituksi. He kotiutuivat Iisalmeen hyvin. Lea sai sielläkin työtä pankissa. Iisalmessa perhe

kasvoi, kun he saivat omaksi Mirjami-tyttären. Elämä oli nyt täydellistä, kun he vielä saivat

ostettua osakkeen kauniilta paikalta, olohuoneen ikkunasta järvinäkymä. Järvi oli aivan

vieressä.

HÖYHTYÄ 30 (48)

Miten lie syntynyt myöhemmin päätös hakea Rovaniemelle. Siellä isossa ammattikoulussa

oli auki sähköaineiden lehtorin virka. Valittiin, tuli muutto Rovaniemelle. Kai sinne piti

mennä, koska siellä he saivat peräkkäin kaksi tytärtä, Suvi-Maarian ja Maaretin.

Elämää talvisaikaan.

Hiljalleen siirryttiin sisätöihin. Syksy oli ollut kiireinen. Sadonkorjuun jälkeen syksyllä

teurastettiin joku lammas, myöhemmin sika. Vasikoita teurastettiin silloin, kun ei voitu

jättää kovin isoksi kasvamaan. Syksyllä oli tiedossa heinien määrä. Pirtin seinällä oli aina

almanakka, johon oli merkitty tarkkaan, montako kuormaa missäkin ladossa oli heiniä.

Talvella se tiedettiin, kun nähtiin montako häkillistä oli tuotu "karjalatoon" eläimille

syötettäväksi.

Tiedettiin minkä verran eläimet kuluttivat kesään mennessä. Lampaita varten oli tehty

lehtikerppuja. Kun lehdet oli riivitty lehtikerpusta ja alettiin lämmittää pirttiä, laittoi äiti ensi

kuivat risut uuniin. Ne antoivat myös lämpöä ja olivat näin hyötykäytössä.

Kun oli teurastettu lammas, saimme lampaanpäävelliä. Pää ja sorkat puhdistettiin. Ne

kärvennettiin uunin hiilloksella. Lampaanpäävelli oli herkkua!

Syksyisin saimme usein porkkanavelliä. Porkkanoita oli keitetty reilu erä. Ne jauhettiin

lihamyllyllä. Niistä sai nopeasti koululaisille aamuvelliä. Pelkkä ohrajauhovelli oli myös

hyvää.

Talvella, kun uuni oli lämmitetty, saimme usein perunalaatikkoa. Perunaviipaleita oli

ladottu n. kolmen litran rautapataan, väliin sianlihaa, sipulia ja päälle silavaviipaleita.

Maistui! Toisinaan uuniin laitettiin tuohon samaan monikäyttöpataan lanttukuutioita. Päälle

vähän silavaa. Oli herkkua!

Teurastuksen aikana sisälmykset, mitä siihen kerättiinkään, paloiteltiin ja jauhettiin

lihamyllyssä, maustettiin ja niin reunuksellisessa uunipannussa paistui mureke. Se oli

valmista ruokaa ja hyvä lisä perunaruuille.

HÖYHTYÄ 31 (48)

Liha suolattiin karkealla suolalla. Se säilytettiin kylmässä aitassa omassa lihasaavissa.

Sota-aikana nuuhkimme vesi kielellä, kun uunissa paistui suorakaiteen muotoiseksi

tasasivuiseksi leikattu sianlihapala. Se lähetettiin rintamalle isälle ja sedälle.

Meillä ei ollut koskaan kinkkua jouluna. Riisipuuro keitettiin silloin, kuin riisiä sai. Sianliha

ja muutkin lihat käytettiin säästeliäästi. Kastiketta oli usein ja käristystä. Rasvassa

kasteltiin rieskaa.

Yleensä joka syksy saatiin ohraa. Sitä kun käytettiin myllyssä, saatiin tehdä rieskaa. Sitä

olikin leivottava usein. Äiti oli hyvä leipomaan. Rieska oli hyvää ja ohut ruisleipä - se oli

hyvää. Ruisjauho ostettiin. Myös äidin vehnänen oli hyvää. Vehnäjauho ostettiin, silloin

kun se oli mahdollista. Sota-aikana oli monesti pulaa vehnäjauhosta.

Meillä oli ruokaa niin, ettei nälkää tarvinnut nähdä. Jouluksi äiti teki perunalimppua. Sitä

tehtiin heti saavillinen, taikinaa. Kun Jennitätikin aluksi oli kotona, he yhdessä survoivat

pitkillä survimilla perunoita ja ruisjauhoja sekaisin (myöhemmin auttoi joku muu

survomisessa). Perunalimput säilytettiin aitassa jyvälaarissa. Siellä ne säilyivät, kunnes

tulivat syötyä.

Syksyllä vanhaäidin erikoisuus olivat naurishaudikkaat. Isossa rautapadassa hän niitä

kypsensi hiljalleen. Nam nam!

Mainitsin, että meillä oli ruokaa. Silti syötiin säästeliäästi, nyt ajattelen että ehkä

terveellisesti. Maito esim. separoitiin, jolloin siitä erotettiin kerma. Tätä "kurria" käytettiin

ruokajuomana. Sitä oli riittävästi. Voi kirnuttiin (meillä oli käsin pyöritettävä teräskirnu) ja

vanhaäiti vaivasi voin puupytyssä. Kirnupiimä oli oikein hyvää juomaa. Sitä otettiin kesällä

mukaan pääläriin janojuomaksi. Viileässä se säilyi hyvin. Päälärin kanteen sitä itsekukin

kaatoi ja siitä joi.

Kahvi, eli sota-aikana korvike, laitettiin lasipulloon, joka pantiin puhtaaseen sukkaan. Se

pysyi siinä hyvin lämpimässä.

Talviaikaan oli puhdetöitä: miehet korjasivat pirtissä reet, kelkat ja sukset sekä tekivät

tarvittaessa ja ehtiessään uusia. Oli luonnollista, että löytyi lakaistavaa. Kerran olin

koululla Laura-opettajan äidin kanssa jonkun päivän kaverina, kun opettaja oli Oulussa

käymässä. Kun lakaistiin lattiaa, ihmettelin että mitä täällä on lakaisemista. Meidän

HÖYHTYÄ 32 (48)

pirtissä sitä oli aina. Kun pojat kasvoivat (Niilo, Martti ja Pentti) niin hekin vuoleskelivat

vaikka mitä.

Äiti ja vanhaäiti jalostivat lampaanvillan langaksi. Äiti karttasi, vanhaäiti kehräsi.

Molemmat osasivat homman. Tuli eri vahvuista, myös konekutomiseen. Sohvitädillä oli

kutomakone. Sillä hän kutoi villapaitoja ja -housuja meille kaikille. Itse tietysti kudoimme

villasukat ja -vanttuut.

Villalankaa käytettiin joskus myös kankaan kutomiseen. Äiti kutoi "puolivillaista". Jostakin

oli saatu ostettua puuvillalankaa loimeksi. Kerran meillä Hellin kanssa oli liivihame. Se oli

varsinainen "pönkkähame". Kangas oli senverran tukevaa.

Puuvillalangasta äiti kutoi ennen sotia raidallista sinivoittoista kangasta. Siitä hän ompeli

pojille housut, oli puserotkin. Äiti oli oppinut jo kotonaan ompelemaan. Neuvoi hän

minullekin ensiaakkosia. Sillälailla naisväki pysyi vaatepäällä sai esim. kesämekon, jos sai

ostettu "retonkia" ja itse ompeli mekon.

Rippikoulun jälkeen minä tilasin kirjekurssin tapaisen (tai ei siinä tarvinnut suorittaa

opinnäytettä) semmoisen kuin "Sakset ja Neula Omiin Käsiin". Siinä sai peruskaavat.

Säilytin niitä pitkään, vielä pankissa ollessa (menin pankkiin 20-vuotiaana). Tein itselle

työpukuja ja kun pankki juhli 100-vuotisjuhlia, minulla oli itse tehty aivan hyvä jakkuasu

puseroineen. Se oli Rovaniemellä alkukesästä v. 1962. Ja kun Oulu konttori juhli 100-

vuotiaana (muutin elokuussa -62 Ouluun), oli taas itse tehty villakangasmekko. Sitä kun

sai itsekseen rauhassa värkätä ja oli peruskaavat, mikäs siinä.

Vielä kotiin. Yhtenä kesänä kudottiin ikkunaverhot kotiin. Raanuja oli kudottu joskus

aikaisemmin, niitä oli joka sängyn päällä. Valkoisista matonkuteista (tai vaaleista) oli

kudottu "alusia" (aluslakanoina käytettäviä). Lakanat olivat lyhyitä, tyynyn eli "polsterin"

peittona, ei ollut tyynyliinoja. Ihan valkoinen alusta oli yksi, vierashuoneessa eli

peräkamarissa. Siellä oli myös höyhenpatja. Alla oli olkipatja pitkillä oljilla ja sen päällä

höyhenpatja. Se oli vaan peräkamarissa.

Meillä oli hyvä vesi puhdasvesikaivossa (navettakäyttöön oli toinen kaivo). Se vesi oli

kuitenkin pyykinpesuun "kova". Piti siis harkiten kerätä pestävää. Kesällä äiti saattoi

kerätä pyykkiä ja mennä Leväojan rantaan. Siellä oli kaikkien Höyhtyän emäntien

käytössä yksi rantapata (näin luulen, että kaikkien käytössä).

HÖYHTYÄ 33 (48)

Talvella äiti saattoi lumestakin sulattaa pyykkivettä. Oli siinä oma hommansa, kaivosta

tietysti silti suurin osa kuljetettiin saunan luo. Sauna oli toisella puolella taloon tulevaa tietä

kuin aitta. Ei kaukana, mutta talvella oli saavi kelkan päällä, kesällä kärryissä. Sauna oli

välillä sisäänlämpiävä ja myöhemmin uloslämpiävä. Siellä äiti höyryn seassa keitteli ja

hieroi pyykkiä pyykkilaudalla. Kyllä sekin työstä kävi. Sauna oli ensin yksi hirsiseinäinen

tila. Kerran isä teki pukuhuoneen laudasta siihen eteen. Toki se ennenkaikkea palveli

pukuhuoneena, mutta antoi lisätilaa vaikka ensin tuoda likavaatteet ja lajitella, ei koko

aikaa ja heti ollut vaan se musta sauna. Likavaatteet, eli pestävät vaatteet, tuotiin silloin,

kun aiottiin aloittaa pyykinpesu (ei tietenkään saunailtoina). Pyykinpesua varten oli pari

saavia, padassa keitettiin valkopyykki. Meillä oli tilava, korkeahko tila (vintti) pirtin päällä.

Siellä oli pyykkinarut. Talvisaikaan pyykit vietiin sinne kuivamaan. Keväästä syksyyn

tietysti kuivattiin ulkona.

Sohvitäti:

Sohvitäti oli isäni sisarussarjan vanhin. Isä oli seuraava. Sitten Jennitäti ja Einosetä. Neljä

muuta sisarusta oli kuollut pienenä.

Sohvi-täti:

Ensimmäinen työ Karjalassa, tarkoitan

ensimmäisen synnytyksen hoitoa, oli

luonnollisesta jäänyt tädille mieleen.

Sohvi-täti oli pukeutunut valkoiseen

työasuunsa. Se synnytys tapahtui

savusaunassa.

Täti muisteli joskus, miten anteliaita

emännät siellä olivat. He toivat

omenoita ja muuta hyvää.

Eräästä emännästä jäi hyvin siistin

ihmisen kuva. Oli pyyhitty ja luututtu

kaikki aitan hyllyjä myöten.

HÖYHTYÄ 34 (48)

Kumpi tuli ennen, Eino Vakkuri vai avoin paikka Kuivaniemen kunnassa? Kuitenkin täti oli

Kuivaniemen kunnankätilö kuolemaansa saakka.

Karjalasta muistoksi täti oli ostanut kanteleen (32 kieltä), jonka eräs isäntä oli tehnyt

tytärtään varten. 40-luvulla täti antoi sen minulle. Opettelin sillä vähän soittelemaan.

Valitettavasti kauppakouluaikana vuonna 1948 annoin puusepän korjata kanteleen

pohjaa. Hän naulasi nauloilla. Kun vein kanteleen virittäjälle, hän sanoi ettei kanteletta saa

nauloilla kiinnittää. Harmitti: miksi en ollut huomannut ensin hänen kanssaan jutella.

Mutta Sohvitäti siis oli ensin rouva Vakkuri. Yhden kerran 7-vuotiaana isä käytti minua

Oulussa korvalääkärissä. Oli talviaika. Ensimmäinen päivä matkustettiin hevosen reessä

Kuivaniemeen. Silloin saimme olla Vakkurilla yötä. Illalla täti sieppasi minut syliin ja vei

katsomaan ohi kulkevaa junaa. Sitä en ollut ennen nähnyt. Iltapalasta on jäänyt mieleen

hienoksi hakattu suolasilakka-sipuliseos. Einosetä oli petissä koko ajan. Hän oli jo silloin

sairas.

Hevonen sai hoidon Vakkurin tallissa, kun seuraavana päivänä kävimme isän kanssa

junalla Oulussa. Seuraava yö taas Vakkurilla, kolmantena päivänä kotiin. Toki pikkutytön

oli mukava olla vällyn alla.

Mutta Sohvitäti jäi leskeksi. Meillä ja sedän väellä ja varmaan Jennitädin väellä oli

valokuva, jossa alakoulun opettajan asunnon portailla istuu pikkupoika Pekka (s.1936) ja

seisovat Jennitäti puvussa, jossa hänet vihittiin aikanaan ja Sohvitäti tummassa

surupuvussa.

Myöhemmin tädistä tuli rouva Mursu. Mursun papan tyttäret olivat samaa ikäluokkaa kuin

Sohvitäti. Vanhempi, Kerttu Liakka, oli opettajana kirkonkylän koululla. Miehensä oli

maanviljelijä. Heille pappa oli antanut navettarakennuksen. Nuorempi, Mirja Kaukola, asui

päärakennuksessa, jonka Juho-isä oli luovuttanut hänelle. Se oli taitekattoinen ja osin

kolmikerroksinen talo. Siinä oli kauppa ja kirkonkylän posti vielä 40-luvulla. Pihapiirissä oli

matala rakennus. Toisessa päässä pirtti ja pieni kamari. Liakan mummu (Liakan isännän

äiti), herttainen vanha ihminen, asui siinä. Joenpuoleisessa päässä asui Juho-pappa

Sohvi-vaimonsa kanssa. Eteinen, pieni keittiö ja kaksi kamaria.

Siellä oli hyvin siisti ja kotoinen pesä. Pappa piti huoneet lämpiminä, kun täti joutui

lähtemään. Papalla oli omassa käytössään merivene (ja toinen pienempi vene) ja

lohikellari. Sain olla joskus näyttämässä valoa, kun pappa käänteli isoa lohiammetta (että

HÖYHTYÄ 35 (48)

suolaantuminen olisi tasaista). Papan suolaama kala oli hyvää. Lohiverkoilla täti oli

mukana, oliko aina, en ole varma, kun tädin työ oli säännöllisen epäsäännöllistä.

Täti sai kasvattaa sikapossua Liakan navetassa.

Sohvitäti oli meille sisarusten lapsille tärkeä henkilö, luulisin että kaikille. Rippikouluaikana

saimme kukin vuorollamme asua tädin täysihoidossa. Myöhemmin kaupassa

(Kuivaniemen osuuskauppa, joka sijaitsi Kuivaniemen asemakylällä) ollessani kesällä

1948 sain asua tädin luona. Kävelin työmatkan, noin 3 km noin puolessa tunnissa.

Kauppakoulun jälkeen syksyllä 1950 asuin myös tädin luona noin kolmen kuukauden ajan,

kun olin Kuivaniemen kunnantoimistossa harjoittelijana. Sohvitäti antoi asunnon ja ruuan,

niistä palkoista ei riittänyt mihinkään. Lähdin siitä työstä Ivaloon Yhdyspankkiin tammikuun

1951 lopulla.

Kun Oijärveltä asemalle ja kirkolle oli n. 50 km, oli täti se ihminen, joka hoiti ainakin

meidän perheen asioita sota-aikana 40-luvulla. Hän saattoi joskus saada ostettua jotain,

mitä sodan aikana ei olisi muuten saatu, ja hoitaa yleensä äidin puolesta esim.

pankkiasioita. Niinpä hänellä oli oikeus käyttää tilejämme.

Tarkemmin en osaa sitä sanoa, äiti ja Sohvitäti sopivat niistä. Me lapset kun olimme

sotaorpoja, olimme saaneet sotakummit, jotka lähettivät joka kuukausi jonkun pienen

rahaerän tilillemme. Samoin äiti sai sotalesken eläkettä. Pankki oli Kuivaniemellä, jossa

äiti ei karjanhoidonkaan vuoksi käynyt juuri koskaan (tai hyvin harvoin?). Oli kätevää, kun

täti edusti äitiä sillälailla. Kerran pankissa oli kysytty valtakirjaa, kun täti oli nostamassa

rahaa. Täti oli sanonut jotakin että: "Tähän asti olen nämä kuitannut ja käyttänyt!".

Täti oli paljon liikkeellä polkupyörällä (kesäisin). Kalapuntari saattoi olla mukana, kun hän

piipahti vauvaa punnitsemassa. Kotikäynnit kuuluivat työhön. Täti hankki kerran mopedin

ja ajoi muutaman kerran ojaan sen kanssa. Taisi mopedi sitten jäädä. Talvella oli varmaan

hevoskyyti. Myöhemmin hän sai käyttää taksia. Oli tuttu näky: Annikki-taksi ja Sohvitäti.

Terveyssisaren kanssa he tekivät yhteisiä tarkastuskäyntejä. Sota-ajalta vielä: silloinhan

piti pitkälle esim. pyörällä kulkea. Eräs käyntipaikka oli Luujoki Kuivaniemeltä

Oijärventietä. Oli jo pimeää ja liukas, jäinen tie. Täti oli väliin huudellut: "Onko siellä

ketään? Täältä tulee kätilö ja terveyssisar!"

HÖYHTYÄ 36 (48)

Myöhemmin 1950-luvulla täti ja pappa alkoivat rakennuttaa omaa kotia omalle maalle,

vähän Kaukolan pihapiiristä jokirantaan päin. Jonkun aikaa he ehtivät asua omassa,

pihalla oli jo istutuksia. Täti oli jo huonossa kunnossa. Muistan yhden helluntaiaaton. He

olivat hankkineet polttopuita, joita piti pilkkoa. Pilkkomiskone oli hankittu, veljenpoikia

tilattu töihin. Niilo, Pekka, oliko joku muu. Minäkin olin, olinko tullut Rovaniemeltä. Pitkälle

yöhön kuului koneen ääni. Sohvitäti ja pappa kävivät välillä katsomassa: "ei ole enää kuin

työkalut jäljellä." Ennen aamua puut oli pilkottu ja siirretty liiteriin.

"Olisin minä papan hoitanut", täti huokasi, kun oli näkösällä oma tilanne: sydän oli

lopussa. Pappaa hoitivat lopulta omat tyttäret - tai en tarkkaan tiedä. Sohvitäti halusi, että

hänet haudataan isän viereen Oijärvelle.

HÖYHTYÄ 37 (48)

5. HELLI HILTULAN MUISTELUT

Yritän nyt muistella jotain lapsuudestani - lähinnä Juhan toivomuksesta.

Synnyin Oijärvellä Mattilan talossa. Samassa, jossa isäni Aappi Höyhtyäkin oli syntynyt.

Samoin kaikki sisarukseni, Eila, Niilo, Martti, Pentti, Tyyne ja Matti. Isäni sisaruksista

aikuisiksi elivät Sohvi, Jenni ja Eino.

Kotini toisessa päässä rakennusta oli isoisäni Pekan veljen, Kallen, perhe. Pekka ja Kalle

olivat jakaneet talon siten, että Kalle sai ison pirtin, keittiön ja kaksi eteistä. Hän rakensi

ison kamarin talon jatkeeksi.

Isoisäni Pekka sai viisi pientä kamaria, joista kahden välistä purettiin seinä, ja niin tuli

huone, jota kutsuimme pitkäksi pirtiksi. Kolme pienempää kamaria olivat: vanhaäidin

kamari (entinen maitokamari), välikamari ja peräkamari. Kahta viimeksi mainittua kamaria

lämmitettiin talvella harvoin. Etupäässä silloin, kun tiedettiin odottaa vieraita. Näiden

jatkeeksi oli isä rakentanut myöhemmin pirtin.

Sisarukset Sohvi ja Jenni olivat myyneet osuutensa veljillensä ja niin tilaa viljeltiin

yhtenäisenä.

Eino meni naimisiin opettaja Laura Jämsän kanssa ja he asuivat koululla opettajan

asunnossa perheensä kanssa.

Isäni oli mennyt naimisiin Iita Annanpalon kanssa, joka oli Yli-Iistä.

Muistamani kuuleman mukaan isä vastasi pääasiallisesti maataloudesta. Einolla oli paja ja

sepäntaidot. Isän äiti Kreeta asui kanssamme ja toimi emäntänä (ruuan laittajana) ja

kehräsi lapsuudessani vielä lampaan villoista lankaa.

Lapsuus oli onnellista aikaa, kunnes tuli sota.

HÖYHTYÄ 38 (48)

Aapin ja Iidan perhe vieraineen:

Lapsesta asti olimme mukana kaikissa töissä, kykymme mukaan. Lakaistiin lattioita

päivittäin. Puisteltiin matot. Kannettiin hella- ja lämmityspuita. Huoneethan lämmitettiin

jokainen omalla uunilla. Pesimme astioita. Ei ollut edes astiankuivauskaappia, vaan astiat

kuivattiin pyyheliinoilla.

Navetassa "hellittiin" pieniä vasikoita, lehmiä, possuja ja lampaita. Joskus juotettiin pientä

karitsaa tuttipullolla, kun emä oli sen hyljännyt ja hoiti vain kahta muuta pientä

karitsaansa. Olipa isällä kaksi suloista varsaakin! Oli tamma- ja orivarsa. Niilolle oli hyvin

surkeaa, kun tammavarsa Virkku myytiin. Niilo oli ominut sen omaksensa. Orivarsa Tuisku

myytiin muistaakseni aivan talvisodan kynnyksellä.

1937 syksyllä, kun Eila oli juuri mennyt ensimmäiselle luokalle kouluun, paloi

kesäpuolemme, joka oli ison asuinrakennuksen ja navetan välissä. Kesäpuolella oli pirtti,

eteinen isoine ruokakomeroineen ja navetanpuoleisessa päässä liiteri, jonka isä oli tehnyt

halkoja täyteen. Eilan oppilastoverit olivat koulun ikkunasta nähneet ja huutaneet, että

Eilan koti palaa!

Isä, äiti, Jennitäti, Niilo ja minä olimme pellolla "Tammen sisällä" -nimisellä lohkolla, kotoa

rantaan päin. Joku isoista huomasi, että miksi ihmiset naapurista lähtivät juoksemaan

meillepäin, ja näkivät sitten, että kesäpirtin katto on tulessa. Martti nukkui kätkyessä siellä

HÖYHTYÄ 39 (48)

pirtissä ja vanhaäiti kuori perunoita navetanporstuassa päiväruokaa varten, eikä tiennyt,

että kipinä oli sytyttänyt pärekaton.

Naapureita tuli apuun. Koululla oli käsin pumpattava paloruisku, jolla saatiin suojeltua

isompi asuinrakennus (joka myös tyhjennettiin varalta) ja navetta, jonka pärekatto

useamman kerran yritti syttyä. Meidät lapset lähetettiin etäämmällä olevan naapurin

saunan luo. Kun tuli hiipui sen verran, että hiilloksella keitettiin kahvia sammutusväelle, tuli

mulle hätä, että onko isän meille rakentama leikkimökkikin palanut. Se oli taaempana

hiekkapaikkoineen, mutta palon vuoksi ei näkynyt. Pulkkisen Taimo kiersi rakennusten

taitse katsomaan ja tuli lohduttamaan, ettei se palanut. Mutta leikkimökin virkaan se ei

enää joutanut. Se siirrettiin palaneen rakennuksen paikalle, jauho-, juurisaavi- yms.

varastoksi. Ovipielinurkassa oli puunelikko, johon suolattiin lahnaa ja haukea, jota

pyydettiin verkoilla järvestä. Ei silloin ollut kaupoissa makkaroita, vaan suolakala ja

suolattu siankylki, läski, olivat leivänpäällisiä.

Silloin, kun leikkimökki valmistui, Eila epäili isän tekemiä penkkejä, etteivät ne kestä istua.

Isä istui pöyän taa penkille ja sanoi, että tuuppas Helli sinäkin, että Eila näkee, että

kestää. Niin me isän kanssa yhessä istuttiin ja penkki kesti.

Sitten pidettiin tupaantulijaiset. Anttilan (Höyhtyän Jaakon perhe) meni aamulla niitylle

meiän kautta. Niin juostiin vanhaäitiltä kahvia pienellä peltipannulla ja tarjottiin pienistä

peltikupeista heille kahvit. Laurille ei kahvia ollut, niin vanhaäiti antoi kahvipannuumme

juustokeiton heraa, ja niin sai Laurikin tupaantuliaiskahvit.

Muuten leikittiin seuroja, koulua, kotista. Hautajaisetkin piettiin, kun poikain elättiharakka

kuoli. Joskus myös nukkekin kuoli ja hauattiin. Kerran niin hyvin, ettei enää löyetty sitä

takaisinkaan.

Lehmät kävivät metsässä luonnonlaitumilla kesäisin. Aamulla saattelimme navetan takaa

lähtevää kujaa pitkiin metsään ja illalla tulivat samaa pitkin takaisin. Joskus olivat niin

pitkään, että aikuisten piti hakea. Laitettiin lehtiä tai järvikortetta "tuliaisiksi", että paremmin

tulivat.

Maito "meijeröitiin" separaattorilla. Ite syötiin kurria ja kerma piimitettiin ja kirnuttiin voiksi.

Ylimääräisellä voilla saatiin tarverahaa. Ensin meillä oli veivillä pyöritettävä kirnu (jotain

metallia), mutta kun se syöpyi rikki, teetti äiti eräällä siirtolaispapalla puisen pystykirnun.

HÖYHTYÄ 40 (48)

Pentti-veli syntyi niin joutuin, ettei kätilö toiselta puolelta järveä ehtinyt, vaan Jaakon Kaisa

oli äitiä auttamassa. Siinäpäs olikin meillä isommilla sisaruksilla ihmettelemistä, että miten

hän sen vauvan toi, kun ei hänellä ollu laukkuakaan. Meille kerrottiin, että esiliinan alla.

Naapurin Kalle-setä antoi vauvalle aina hätäkasteen, sillä kirkkoherra kävi hyvin harvoin

Oijärvellä kinkereillä tms, jolloin hän vahvisti kasteen. Niinpä, kun Pentille oli ensin

suunniteltu nimeksi Mattia, me Eilan kanssa oltiin menty Höyhtyälle ja kerrottu; "meilläkipä

on Ikämatti". Siellä kun oli pappa, jota sanottiin Ikämatiksi. Niin Pentti sai siis nimensä.

Talvisotahan alkoi syksyllä 1939. Niinpä aloitettu koulukin lomautettiin ja koululle tuli

evakoita Taivalkoskelta. Meillekin tuli Martta Kivelä, kasvattipoikansa Heikin kanssa, sekä

hänellä kunnasta sijoitettuna ollut Loukusan pappa ja Alina Riekki kaksiviikkoisen Seppo-

poikansa kanssa sekä Aukusti (käsittääkseni orpo). Alina oli hylätty palvelupaikastansa

aviottoman lapsensa vuoksi. Niin Marttatäti otti hänetkin hoiviinsa. Seppo oli matkalla

sairastunut, kovat pakkaset kun oli, ja eli meillä vain noin kaksi kuukautta. Myös pappa

kuoli meillä. Hän tiesi sairastaessaan kertoa rauhantulopäivän kelloaikoineen. Alina lähti

Sepon kuoltua piikaksi Peltoahoon. Martta-täti oli äidin kanssa kirjeenvaihdossa äitin

kuolemaan asti. Kävikin meillä muutamia kertoja rauhan aikana.

Jatkosotahan alkoi kesällä 1941 ja taas piti isänkin lähteä. Kerran sai käydä

heinäntekolomalla. Meillä oli kaksi lehmää jäänyt metsään. Toinen saatiin pelastettua

ojasta, mutta toista ei löydetty. Äiti ja naapurin vanhat miehetkin hakivat. Turhaan. Isäkin

päivän haki, mutta kun ei löytänyt, oli sanonut, että ei kannata monta päivää hakea, kun

on kiireellinen heinäaika, eikä tiiä misä mättäänkolosa vielä itekin makaa. Lehmän

luurangon olivat marjamiehet löytäneet seuraavana kesänä. Jalka oli tarttunut puunjuuren

koloon, ettei ollut saanu sitä irti, vaan täytyi siihen kuolla.

Niin sitten isä katosi Kiestingin motissa 24.8.1941. Äiti ootti isää kuolemaansa asti, kun

uskoi hänen joutuneen vangiksi. Kahvipaketti ootti isää äitin lukitussa arkussa sota-ajan,

jolloin ei oikeaa kahvia saanut. Isän tulemaksi ois ollu oikea kahvi. Huhuja liikkui:

Tannikylään oli tuotu kaksikin lentolehtistä, joissa oli ollu isän ja Yli-Iin kirkkoherra

Kuuselan nimi, että he ovat Venäjällä vankina. Taas uusi: sotasairaalassa joku mies oli

kertonut kantaneensa jalkaan haavoittunutta korpr. Höyhtyää, mutta hänen täytyi jättää,

kun ei jaksanut ja ois iteki jäänyt mottiin. Joku taas oli sanonut kuulleensa, kun isä lähetti

terveisiä ryssän Tiltun radiossa, että hän on vankina, mutta voi hyvin.

HÖYHTYÄ 41 (48)

Joulun alla -57 äiti antoi äitinsä sormuksesta teetetyn sormuksen ja sanoi: "Koitapa tuota.

Sehän sopii sinulle ja sinä sen hänelle laitatitkin. Ota sinä se ja Eila ja Tyyne hänen toiset

sormukset. Kun hän kuolee jää joka tytölle häneltä sormus muistoksi." Olin ihan vihainen,

että mitä hän nyt tuollaisia puhuu. Äiti sanoi, että hän on nähnyt sellaisia unia, että jos

Venäjältä ei kuulu mitään, niin isä tulee häntä noutamaan. Äiti kuoli 5.3.-58

aivoverenvuotoon.

Kyllähän äiti, jos me lapsetkin, oli lujilla sota-aikana ja sen jälkeenkin. Eino-setä menetti

oikean kätensä sodassa. Hän sai proteesin käsitynkäänsä. Siinä oli vain "pyhäkoura".

Setä teki ite pajassansa työkoukkukäden, että pystyi kesällä ajamaan hevosvetoista niitto-

ja haravakonetta.

Näin jatkui niin kauan, kun olin syksyllä 1950 lähdössä ammattikouluun. Silloin keväällä,

kylvönteon aikaan äitin kämmen oli jotenki loukkaantunut ja turposi ja pakotti, ettei

lopussa voinut enää lypsää, eikä sontatalikkoa puristaa, vaikka sisulla yritti, ettei mulle ois

kaikki jääny.

Menin silloin koululle ja ehdotin karjan jakoa, vaikka äiti oli kieltänyt, ettei lapset saa

sekaantua, tulee vain ehkä ikävyyksiä, riitaa. Lehmiä oli silloin yhdeksän. Siitä alkoi vasta

äitin oman osuutensa hoitaminen. Ei ollut sähköäkään vielä silloinkaan, kun 1955

valmistuneeseen kotiin saatiin vasta sähköt. Vesijohtoa ei ollut vielä silloinkaan.

Muuten vastuu maa- ja karjatöistä oli äitillä.

Hän ajoi talvella heinätkin luonnonniityiltä

(mehän olimme vielä koululaisia), huolehti

polttopuut, hoiti karjan.

Maito ja voi haettiin koululle sedän

perheelle valmiina.

Rieskatkin äiti leipoi, puolet reppuun

koululle, kun alakoulun puolella ei ollut

leivinuuniakaan.

HÖYHTYÄ 42 (48)

Yrittihän meillä tulipalo syksyllä 1941:kin. Äiti ja vanhaäiti olivat seuroissa. Me lapset

riisuimme ja laitoimme sukat kuivumaan sellaisen "lieden" reunalle, johon oli päivällä

vedetty leivinuunista hiilet. Ne oli kyllä työnnetty hellaan, mutta pohjalle oli jäänyt sen

verran, että kun sukan kärki ylettyi siihen, syttyi palamaan. Lieden alla lattialla oli kuivia

puunparkkeja, hellapuiksi. Kumisaappaamme, myös siinä uunin vieressä kuivumassa.

Niilo oli käynyt pissalla (pissaämpäri oli pirtin ovenpielessä) ja nähnyt liekkiä, mutta luullut

kummitukseksi. Meni sänkyyn ja veti peiton korville. Heräsin, kun Tyyne kätkyessä kitisi ja

näin että tuli roihusi uunin edessä. Menin pitkään kamariin, jossa toiset nukkuivat ja

herätin sikiunista Eilaa huutamalla, että "nouse, me palamme". Niilo tietysti oli heti

ylhäällä. Samoin Pentti. Mutta Eila ja Martti eivät tahtoneet herätä. Viimein Eila heräsi ja

käskin hänen raahata uninen Martti ulos. Ite vein Tyynen, Niilo ja Pentti tulivat ite.

Olimme kaikki portailla, kun naapurin Hilja tuli ja kysyi, että mitä te huuatta. Sanoin, että

me palamma. Hilja, että eihän teissä oo tulta. Sanoin, että pirtti palaa. Hilja säntäsi pirttiin,

tyhjensi kaksi vesisankoa tuleen, tuli räystään alta hakeen sadevettä lisäksi. Sanoi meille,

että menkää heille, ettette palellu. Oli hämärä, ettei Hiljakaan tuntenut kiireessä

pyöräilijää, vaan huusi, oo kuka oot, mutta tuu apuun, täällä on tuli irti. Pulkkisen Taimo oli

heti apuna. Olivat sammuttaneet tulen, käyneet varmistamassa ettei vintillä kytenyt, kun

kiukaan verhotkin olivat olleet jo tulessa. Hilja jäi tuulettamaan ja laittoi Taimon hakemaan

äitiä.

Ei äiti nukkunut sinä yönä! Kertoi myöhemmin, että jos me kaikki olis tukehtuneet ja

palaneet ja hänelle ei olis jäänyt kuin Matti, joka aivan alkuansa kehittyi äidissä, ei hän

olis voinu Oijärvelle jäähä. Hän ois tullu tänne Yli-Iihin, josta oli kotoisin. Sanoi, että kyllä

hän jotenkin ois itsensä ja yhden lapsensa elättänyt.

Niin! Mattihan ei saanut isää nähdä. Hänhän syntyi sitten helmikuussa, kun isä kaatui

edellisenä elokuuna. Matti oli kiltti ja hyvin vakava lapsi. 4-vuotiaana valokuvaajakin yritti

saada nauramaan, mutta äiti sanoi, että ottakaa nyt pian kuva, tai muuten hän pian itkee.

Olihan äidin odotusaika raskasta, ehkä sekin vaikutti lapseen. Valokuvasta Matti kyllä pian

tunnisti isän ja sanoi aina, että isä on siellä kaukana sodassa. Hän tulee sitte joskus.

Matti oli äidin näppärä Matti. Oisko ollu jotain parivuotias, kunhän eksyi äitistä isoissa

seuroissa rauhanyhdistyksellä. Satuin kuulemaan, kun hän itki eteisessä outojen keskellä.

Kun he kysyivät, että kenenkä poika sinä oot, oli vastaus: "Äiti näppärä Matti vain". Menin

pelastamaan hänet pulasta.

HÖYHTYÄ 43 (48)

Matti nelivuotiaana, 1946: Ensimmäinen ylioppilas, Matti, 1960:

Erityisesti yksi lauantai on jäänyt mieleen, kun läjäsimme niin paljon heiniä. En muista,

mitä Eila teki. Oli ehkä sillon illalla jo karjan hoidossa. Me Niilon kanssa hankosimme

heiniä hevosen vetämään laveriin ja ajoimme ladolle. Äiti hankosi lattoon. Martti ja Pekka

polkivat ladossa. Sohvitäti ja seän vaimo pienimpien kanssa haravoivat. Täti meni latoon

Martille kaveriksi, että saisivat tungettua kaikki sinne. Pekka tuli haravoimaan, mutta

hänellä ja äidillään tuli väsy ja heidät luvattiin kotiin. En uskalla kuormamäärää sanoa,

mutta paljon saimme läjään. Kun seuraavana päivänä pyöräilin Lamminkankaalta

hakemassa paketin, jonka Matin sotakummi Lexander oli lähettänyt, niin siellä

kauhistuivat saannostamme, kun kysymykseensä vastasin. Sanoivat, että heillä on

aikuisempaa ja miesväkeäkin, eikä hekään saa niin paljon päivässä läjään heiniä. Linja-

auto kulki silloin toisella puolella järveä ja se kuljetti pakettejakin Lamminkankaalle asti.

Mannerheimin sotavaliokunnan kauttahan saimme sotakummit, mutta ei meillä toisilla ollut

kuin vähä aikaa. Matin kummi vain on pitänyt yhteyttä aikuiseksi asti. Minä sain kyllä myös

uuden kummin Ruotsista, kun edellinen lopetti. Kirjoitin kummilleni vielä, kun menin

naimisiin ja lähetin hänelle hääkuvamme. Hän vielä vastasi. Kiitteli ja lähetti valokuvan.

HÖYHTYÄ 44 (48)

Elonkorjuun aikaan myös kaikki olivat mukana töissä pienestä pitäen. Isommat seivästivät

ja haravoivat ja pienimmät keräsivät tähkäpäitä. Kaikki piti ottaa tarkoin talteen. Ei ollut

leikkuupuimureita. Kun lyhteet ja eloseipäät olivat kuivuneet, ne ajettiin hevosella

elosuojaan ja "ryskättiin".

Moottorikäyttöinen "ryski" (puima-kone) kiersi talosta taloon. Joku ammattitaitoinen oli

"monttööri", koneenkäyttäjä. Joka talosta oli mukana työväkeä ja näin talkoilla saatiin

puitua kaikkien viljat. Emännät laittoivat parasta pöytään ja illalla saunassa pestiin päivän

pölyt. Se oli juhlaa!

Valtio avusti sotaorpoja ammattikoulutuksessa parin vuoden verran. Niinpä Eila kävi

kauppakoulun, minä ammattikoulun talouslinjan, Niilo rakennuspuolen kirvesmieslinjan

(sitten jatkoi Teknillisessä rakennusmestariksi), Martti muurarilinjan, Pentti sähkölinjan

(hänkin omillansa Tekulan ja opiston insinööriksi ja ammattikoulun opettajaksi), Tyyne

diakonissalaitoksen, seurakuntasisareksi ja Matti ensin, Tyynen kanssa yhdessä, Ivalossa

Eilan avustuksella keskikoulun. Mattihan oli erityisen hyvä oppilas jo kansakoulussa ja äiti

ja me vanhemmat sisarukset sanoimme että Matti saa käydä koulua niin korkealle kuin

haluaa. Mutta, äiti kuoli niin äkkiä, jo 51-vuotiaana ja me menimme naimisiin kaikki, Niilo,

Martti ja minä, köyhinä. Ansiomme oli mennyt uuden kodin rakentamiseen. Niin että ei

ollut meillä millä auttaa. Matti sai ponnistella ite eteenpäin. Sisukkaasti sen tekikin!

Vaikeaa ja raskasta oli sota-ajan lapsuutemme. Kun tieto isän kaatumisesta tuli, kokosi

äiti meidät, niinkuin kanaemo siipiensä suojaan ja sanoi, että nyt meillä ei ole enää isää.

Mutta itkunsa hän itki navetassa ja öillä, meiltä lapsilta koitti kätkeä surunsa ja teki töitä ja

huolehti meistä. Kaikkensa meidän eteen uhraten.

Kyllä oli raskasta sekin aika, kun rauhan tulon jälkeen Venäjältä palautettiin sotavankeja.

Radiossa lueteltiin niiden nimet. Radioita oli vain Leskelässä ja koululla. Toivorikkaina äiti

kanssa mentiin aina kuuntelemaan, mutta kyllä oli raskas askel takaisin tullessa, kun isän

nimeä ei kuulunut. Oli melkein jokaöinen uni, kun isä unessa tuli kotiin, ja aina piti herätä

totuuteen, että unta se vieläkin oli.

Muistan miten kävi kateeksi, kun isä viimeisellä lomallansa, viimeisenä iltana saunan

jälkeen istui keinutuolissa Pentti ja Tyyne sylissä. Seisoin vieressä ja mullakin olis

haluttanut isän syliin. Isä oli sitten peitellyt vielä meitä jokaista, kun jo nukuimme ja

sanonut sitten äitille, että nuin pieniäkö ne kaikki vielä ovat.

HÖYHTYÄ 45 (48)

Vanhaäiti asui sedän perheessä lopun aikansa (en muista montako kuukautta) ja kuoli

heillä. Hän halusi sinne, ettei tarvinnut olla yksin sisällä niin paljoa. Meillä kun äiti oli

pakosta ulkotöissä niin paljon, kun me lapset olimme pois kotoa. Minä kylläkin yöt olin

kokona, mutta päivät työssä Koivuvaaran kaupassa Jokelassa. Vanhaäiti kuoli 1955

marraskuussa. Hänen hautajaisvieraansa olivat ensimmäiset yöpyjät uudessa

kodissamme. Sitten jo 1958 maaliskuussa äiti kuoli. Niin vähän aikaa hän sai nauttia

uudesta kodista ja sähkövaloista. Vesi oli silloinkin vielä haettava kaivosta, eikä ollut

pyykinpesukonetta eikä muitakaan sähkökoneita.

Matti sattui hiihtolomalle kotiin silloin, kun äidillä katkesi verisuoni päässä, kotona. Matti

vaihtoi kylmää pyyhettä äidin otsalle, kun kipu oli kova ja se vähän auttoi. Puhelin oli

silloin lähinnä Leskelässä (n. 1/2 km), josta juoksin soittamaan Sohvitädille Kuivaniemen

kirkonkylälle. Niilo ja Alli asuivat silloin tädin yläkerrassa ja niin Niilo ja täti tulivat sieltä,

Matti hevosella haki Jokelasta. Äiti oli jo tajuton. Niilon piti ajaa auto Jokelasta Erkkilään,

järven toiselle puolelle, kun siellä oli parempi tie. Marttikin ehti sitten Tannikylästä (oli

Ainin kanssa kihloissa ja käymässä hänen kotonaan) ja hän sitten vei tajuttoman äitin ja

Sohvitädin hevosella järven yli ja sieltä Niilon "pikkumossen" peräpenkillä äiti vietiin

Ouluun. Oli sunnuntai.

Keskiviikkona äiti kuoli, tulematta tajuihinsa. Matti oli silloin kuudentoista. Matin, Tyynen ja

Pentin nimet olivat viimeisiä sanoja, josta sai selvän, kun äiti puhui. Hänhän sanoi vähän

ennen, että ei hänellä ole tietääksensä kenenkään kanssa sopimattomia asioita, että

senvuoksi hän voi lähteä, jos tämä on sitä aivoverenvuotoa, mutta lasten vuoksihan hän

olisi vielä ollut, jos hänelle elinpäiviä olisi suotu. Äiti oli vasta 51-vuotias.

Iidan hautajaiset:

HÖYHTYÄ 46 (48)

Niin sitten pian hautajaisten jälkeen meidän kihlaparitkin vihittiin. Tauno ja minä

Sohvitädin kodissa ja Aini ja Martti Porkassa, Ainin kotona. Aini tuli emännäksi kotiimme,

Martille, ja minä menin miniäksi Ojalaan, Taunon kotiin. Sieltä kävin työssä siinä

Jokelassa, Koivuvaaran Einon kaupassa edelleen, kunnes 1959 tammikuussa jäin pois.

Kaksoset, Elvi ja Eija, syntyivät kaksi viikkoa sen jälkeen.

Helli (Hellin) ja Tauno hääkuvassa:

Tauno ja Antti, Taunon isä, kulkivat poroissa ja syksyisin hirvimetilläkin Alasiurualla

Pudasjärvelläkin asti. Ei silloin autoja ollut. Poromiehet kulkivat suksilla ja viipyivät

reissuillansa viikon ja joskus pidempäänkin.

Eivät helpolla ja laiskana kasvaneet lapsemmekaan. Ei ollut hevosta eikä traktoria meillä

koskaan. Ei sähköä, eikä vesijohtoja. Tytöt olivat mukana kykynsä mukaan. Kesällä

haravoivat niityllä, taittoivat lehtiä, poroille talveksi. Takkavitalla (narun mutkaan kerput ja

Niin syntyivät tyttäremme aika

tiheään. Ehti olla kaksi

vuorokautta meillä viisi tyttöä, alle

neljän vuoden ikäistä. 35 neliön

asunnossa oli meitä parhaim-

millaan viisi lasta ja neljä aikuista.

Mummu kuoli sitten 1.12.1963.

Pari - kolme lehmää oli, joten

maito ja voi saatiin kotoa, hirven-

ja poronlihaa oli ja perunaakin,

kun saimme Martin - ja myöhem-

min naapurin Lassin - pellossa

kasvattaa.

Omasta pellosta sen vei aina

halla.

HÖYHTYÄ 47 (48)

naru olalle) kannettiin kerput kasaan ja muovilla suojattiin sateelta. Heinät läjättiin

sapilailla latoon ja suovaan. Tytötkin kantoivat heti, kun jaksoivat. Järvikortetta kerättiin

myös poroille. Isä-Tauno niitti ja sapilailla kannettiin rannalle kuivina, jossa pääsi kävellen

rantaan. Isä ja minä parina, ja tytöt toisena, vuorotellen. Veneellä tuotiin etempää ja tytöt

hajoittelivat rannalle kuivamaan. Siinä käänneltiin, kuivateltiin ja haravoitiin, kannettiin

kasaan. Jonkun naapurin traktorilla sitten aikanaan saatiin kotiin.

Talvella sai navetta- kaivo- ja savusaunapolut lapioida useamman kerran päivässäkin, kun

oikea tuisku sattui. Vesi nostettiin naruilla ja sangolla kaivosta pirttiin, navettaan, saunaan.

Saunan kuumavesi lämmitettiin navettapadassa. Sitten saunaan saaviin. Kyllähän

"saunatytöt" muistavat nämä!

Pyykkivedet samoin. Kaivosta navettaan. Siellä veet lämmitettiin. Pyykit pestiin

pyykkilaudalla ja keitettiin padassa lakanat, pyyhkeet, alusvaatteet ym. kiehutuksen

kestävät. Kesällä ei tahtonut ehtiä pyykille kuin välttämättömät. Niinpä syksyllä, muiden

syystöiden jälkeen, olikin monta pyykkipäivää perätysten.

HÖYHTYÄ 48 (48)

LIITE: ERÄITÄ AAPIN JA IIDAN LASTEN HÄÄKUVIA

Alli ja Niilo: Lea ja Pentti:

Tyyne ja Lauri: Elina ja Matti: