”Kelle se tieto kuuluu, ni sillä se on.” Osallistava GIS Pohjois-Suomen pyhien

paikkojen sijaintietoon liittyvien näkemysten kartoituksessa

Tiina Äikäs

Pro gradu -tutkielma

Maantieteen laitos

Oulun yliopisto

21.5.2013

Oulun yliopisto TIIVISTELMÄ OPINNÄYTETYÖSTÄ Luonnontieteellinen tiedekunta Liite FM‐tutkielmaan

Maisterintutkinnon kypsyysnäyte 

 

Laitos:  Pääaine:

Maantieteen laitos  Maantiede Tekijä (Sukunimi ja etunimet, myös entinen sukunimi):  Opiskelija‐

numero: 1623570 Tutkielman sivumäärä:  71 + I liit. 

Äikäs, Tiina Eliisa Tutkielman nimi (suomeksi; muun kielinen nimi ilmoitetaan vain jos se on tutkielman kieli):

”Kelle se tieto kuuluu, ni sillä se on.” Osallistava GIS Pohjois‐Suomen pyhien paikkojen sijaintietoon liittyvien näkemysten kartoituksessa 

Asiasanat:  osallistava GIS, paikkatieto, paikallistieto, saamelaiset, pyhät paikat 

Tiivistelmä (kirjoitetaan vapaamuotoisesti, selväsanaisesti ja lyhyin lauserakentein, ks. ohje seuraavalla sivulla):

Tutkielmani käsittelee paikallisyhteisöiden sekä viranomaisten suhtautumista saamelaisten pyhien paikkojen paikkatiedon 

julkiseen esittämiseen. Työssäni selvitän, mitä mieltä paikalliset ovat pyhien paikkojen paikkatiedon esittämisestä kaikille 

avoimessa  Muinaisjäännösrekisterissä  ja  toisaalta,  mikä  on  kulttuuriperinnön  suojelusta  vastaavien  viranomaisten 

näkökulma paikkatiedon esittämiseen. Keskeinen kysymys on, koetaanko tieto pyhistä paikoista salatuksi paikallistiedoksi 

ja  jos  näin  on,  mitä  keinoja  tällaisen  tiedon  esittämiseen  on  olemassa.  Tutkielmani  tarkoituksena  on  toimia 

keskustelunavauksena paikallisyhteisöiden ja viranomaistahojen välillä. 

Työni liittyy feministisen maantieteen viitekehykseen, sillä tärkeäksi näkökulmaksi nousevat erilaiset tietämisen tavat sekä 

tiedon  omistajuus.  Tutkimuksessani  hyödynnetään  osallistavaa  GIS:ä  (PPGIS  l.  Public  Participation  GIS),  jonka 

tarkoituksena  on  voimaannuttaa  paikallisyhteisöt  ottamalla  heidät mukaan  paikkatiedon  keruuseen.  Tutkimusaineisto 

koostuu  kymmenestä  paikallisyhteisöiden  jäsenille  ja  seitsemästä  viranomaistahoille  vuosina  2011−2012  tehdystä 

puolistrukturoidusta  haastattelusta.  Perinteisestä  osallistava  GIS  ‐projektista  poiketen  en  kerännyt  paikallisilta 

paikkatietoa sinänsä vaan käsityksiä paikkatiedosta. 

Haastatteluille  tehdyssä  sisällönanalyysissä  selvisi,  ettei  paikallisilla  ole  yhtä  yhteistä  mielipidettä  pyhien  paikkojen 

paikkatiedon esittämisestä. Perusteet tiedon salaamiselle  ja tiedon avoimuudelle ovat usein samankaltaisia  ja pohjaavat 

käsitykseen tiedon luonteesta. Osa haastatelluista on sitä mieltä, että kaikenlainen tiedon salaaminen on diskriminoivaa. 

Toiset taas kokeivat pyhien paikkojen luonteeseen kuuluvan, että ne ovat salattuja, ja tieto niistä voi välittyä ainoastaan 

suullisena perinteenä. Sekä tiedon avoimuutta että tiedon salaamista perustellaan pyhien paikkojen suojelulla. Suomessa 

viranomaistahot  pitävät  avointa  tietoa  suojelun  kannalta  tärkeänä.  Toisaalta  Ruotsissa  on  päädytty  pyhien  paikkojen 

osalta suljettuun rekisteriin juuri suojelun näkökulmista. 

Haastatteluissa nousee esiin myös näkökulmia siitä, miten pyhien paikkojen sijaintitietoa voisi esittää osittain salatusti. 

Jatkokeskusteluiden kannalta keskeiset näkökulmat liittyvät sijaintitiedon esittämiseen laajempana alueena tai suljettuina 

tasoina.  Laajempaa aluetta käytettäessä  tulisi ottaa huomioon, että pyhät paikat ovat  luonteeltaan erilaisia  ja vaativat 

näin ollen erikokoisia alueita  tullakseen kätketyiksi. Mikäli osa  tiedosta esitetään suljettuina  tasoina,  tulisi käydä  laajaa 

keskustelua  siitä,  ketkä  ovat  oikeutettuja  mihinkin  tietoon  ja  miten  tieto  saadaan  välitetyksi  viranomaistahoille. 

Haastatteluissa  korostuu,  että  kulttuuriperinnön  kontrolli  on  paikallisille  tärkeää  ja  keskustelua  pyhien  paikkojen 

paikkatiedon esittämisestä tulisi käydä mahdollisimman pian.  

   

Muita tietoja:   

Paikka ja päiväys:   Oulu, 22.5.2013 

Toukokuu 2013 

Sisällys

1.  Johdanto .............................................................................................................................................. 3 

2.  Termit ja teoreettinen tausta ............................................................................................................... 6 

2.1. Osallistava GIS voimaannuttavana menetelmänä ............................................................................. 6 

2.2. Perinteinen tieto: kulttuurinsisäistä ja salattua ............................................................................... 11 

2.3. Feministisen teorian näkökulmia tietoon ......................................................................................... 15 

3.  Tutkimuksen lähtökohdat ja tutkimuskysymykset ........................................................................... 16 

4.  Tutkimusmenetelmät ja -aineisto ..................................................................................................... 18 

4.1. Osallistavan GIS:n käyttö tutkielmassani ......................................................................................... 18 

4.2. Tutkimusalue .................................................................................................................................... 23 

4.3. Haastattelujen toteutus ja haastatteluaineisto ................................................................................. 24 

5.  Tieto pyhistä paikoista suhteessa käsitykseen tiedon luonteesta ...................................................... 28 

5.1. Tieto pyhästä – salattua vai ei .......................................................................................................... 28 

5.2. Perusteita tiedon avoimuudelle tai salaamisen tarpeelle ................................................................. 29 

6.  Tapoja pyhien paikkojen paikkatiedon esittämiseen ........................................................................ 34 

6.1. Sijaintitiedon esittäminen ................................................................................................................. 34 

6.2. Millä tahoilla pitäisi olla pääsy tietoon? ......................................................................................... 40 

6.3. Salattua ominaisuustietoa ................................................................................................................ 42 

6.4. Sijainnin esittäminen maastossa ...................................................................................................... 43 

6.5. Muita salattuja kohteita .................................................................................................................... 44 

7.  Hallinnollinen näkökulma ................................................................................................................ 44 

8.  Johtopäätökset .................................................................................................................................. 50 

8.1. Pohdittavaa pyhien paikkojen paikkatietoa esitettäessä .................................................................. 50 

8.2. Kuinka osallistava GIS soveltui tutkimukseen? ................................................................................ 56 

9.  Bibliografia ....................................................................................................................................... 59 

9.1. Haastattelut ...................................................................................................................................... 59 

9.2. Lainsäädäntö .................................................................................................................................... 60 

9.3.  Internetlähteet .................................................................................................................................. 60 

9.4. Painamattomat lähteet ..................................................................................................................... 62 

9.5. Tutkimuskirjallisuus ......................................................................................................................... 62 

LIITE I: Haastattelukysymysten runko ................................................................................................... 73 

1. Johdanto

Tutkielmani sai alkunsa kahdesta arkeologisten kohteiden hallinnoimiseen tarkoitetusta,

paikkatietoa sisältävästä rekisteristä: suomalaisesta Muinaisjäännösrekisteristä (2013) ja

ruotsalaisesta Fornsök-tietokannasta (2013). Se mikä toisessa on esillä, on toisessa kätkettyä.

Muinaisjäännösrekisteri on ollut internetissä selattavissa vuodesta 2009 (Haimila 2012a: 26).

Suomessa on tehty periaatteellinen päätös, että kaikkien arkeologisten kohteiden

paikkatiedon tulee olla ihmisten vapaasti saatavilla, kun taas Ruotsissa vastaava julkinen,

internetissä toimiva rekisteri näyttää ainoastaan valikoidut ominaisuustiedot ilman

sijaintitietoa, kun tehdään saamelaisalueella haku kategoriassa ”Kult, offer och folktro”.

Tällä estetään tavallista käyttäjää sijoittamasta kartalle saamelaisten pyhiä paikkoja. Kahden

rekisterin vertaaminen herätti kysymyksen, miten pyhien paikkojen sijaintitiedon

julkistamiseen tulisi suhtautua ja mitä paikalliset ajattelevat aiheesta. Halusin selvittää,

millaisia vaihtoehtoisia keinoja sijaintitiedon esittämiseen näissä tapauksissa voisi olla.

Tutkielmani taustalla on ajatus siitä, että alkuperäiskansoilla1, joita saamelaiset Suomessa

edustavat, pitäisi olla oikeus kulttuuriperintöönsä. Tällä tarkoitetaan käytännössä sitä, että

heidän tulisi pystyä päättämään kulttuuriperinnön hyödyntämisestä ja suojelusta. Työni

kannalta tämä merkitsee oikeutta päättää, miten saamelaisten kulttuuriperintöä koskeva tieto

esitetään rekistereissä ja julkaistaan.

Ajatus oikeudesta kulttuuriperintöön pohjaa ILO:n asetukseen 169 vuodelta 1989, jossa

todetaan, että alkuperäiskansoilla pitäisi olla hallintaoikeus traditionaalisiin maihinsa ja

niiden resursseihin mutta myös oikeus päättää taloudellisesta, sosiaalisesta ja kulttuurisesta

kehityksestään (ILOLEX, Convention 169 1989, kirjoittajan kursiivi). Yhdistyneiden

kansakuntien alkuperäiskansojen oikeuksien julistuksessa vastaava ajatus esitetään

seuraavasti: 1 Alkuperäiskansalla tarkoitetaan kansaa, joka on asuttanut maata tai aluetta valloituksen tai kolonisaation

aikana ja jonka elintavat, kieli ja kulttuuri eroavat muusta väestöstä (ILOLEX, Convention 169 1989).

4

Article 11

1. Indigenous peoples have the right to practise and revitalize their

cultural traditions and customs. This includes the right to maintain,

protect and develop the past, present and future manifestations of

their cultures, such as archaeological and historical sites, artefacts,

designs, ceremonies, technologies and visual and performing arts

and literature.

Article 12

1. Indigenous peoples have the right to manifest, practise, develop

and teach their spiritual and religious traditions, customs and

ceremonies; the right to maintain, protect, and have access in

privacy to their religious and cultural sites; the right to the use and

control of their ceremonial objects; and the right to the repatriation

of their human remains. (YK 2008.)

Myös Suomen perustuslain (11.6.1999/731) 17§:n 3 momentin mukaan saamelaisille taataan

oikeus ylläpitää ja kehittää omaa kulttuuriaan.

Akateeminen vastuu kulttuuriperinnöstä ja sen suojelusta on arkeologeilla, joita sitovat oman

alansa eettiset ohjeet. Näistä muun muassa World Archaeological Congressin vuonna 1990

laatima eettinen ohje kiinnittää erityistä huomiota alkuperäiskansojen kulttuuriperinnön

tärkeyteen. Siinä kehotetaan arkeologeja muun muassa tunnustamaan alkuperäiskansojen

yhteys kulttuuriperintöönsä lainsäädännöstä huolimatta, huomioimaan alkuperäiskansojen

tavat tulkita ja hoitaa kulttuuriperintöään sekä luomaan tasapuolinen yhteistyö heidän

kanssaan heidän kulttuuriperintöään tutkittaessa (World Archaeological Congress Codes of

Ethics 1990). Myös Ruotsin arkeologeille suunnatuissa eettisissä ohjeissa kehotetaan

alkuperäiskansojen kanssa työskennellessä kiinnittämään erityistä huomiota yhteistyöhän

heidän kanssaan sekä paikallisen osaamisen kehittämiseen (Svenska arkeologiska

samfundets principer för god arkeologisk praxis 2000). Suomessa arkeologien eettiset ohjeet

5

ovat kuitenkin vasta työn alla, eikä ILO-sopimusta ole ratifioitu johtuen muun muassa

erimielisyyksistä maankäyttöön liittyen (ks. mm. Korpijaakko-Labba 1999).

Edellä esitetyn pohjalta voi todeta, että työni lähtökodat ovat eettiset, poliittiset 2 ja

epistemologiset enemmän kuin metodiset. Tutkimukseni on kaksiosainen: ensimmäisessä

vaiheessa selvitän PPGIS:n periaatteita hyödyntävien haastatteluiden avulla, miten

paikalliset kokevat pyhien paikkojen paikkatiedon julkisen esittämisen. Pääpaino on

sijaintitiedon esittämisellä, mutta myös kohteisiin liitetyn ominaisuustiedon julkistamisesta

keskustellaan. Keskeisiksi nousevat epistemologiset kysymykset tiedon luonteesta ja tiedon

hallinnasta. Toisessa vaiheessa vertaan paikallisten ajatuksia hallinnollisiin näkökulmiin,

joita myös selvitän haastatteluiden avulla. Näiden pohjalta esitän joitakin

paikkatietojärjestelmien mahdollistamia ratkaisuja tiedon esittämiseen kumpaakin osapuolta

tyydyttävällä tavalla.

Tutkimukseni on ajankohtainen, sillä sekä ILO:n ratifiointiin liittyvät kysymykset että

muinaisjäännösten sijaintitiedon esittäminen, erityisesti koskien aiemmin suojattuja hylkyjä,

ovat olleet mediassa esillä. Saamelaisten pyhien paikkojen sijaintitiedon julkisen esittämisen

osalta laajaa keskustelua ei ole kuitenkaan käyty. Tarvetta keskustelun aktivoimiselle

kuitenkin olisi, kuten tästäkin työstä käy ilmi. Metodisesti PPGIS:n käyttö Suomessa on ollut

vähäistä, eikä sitä ole suomalaisessa arkeologiassa hyödynnetty lainkaan.

2 Tieteen ja politiikan yhteys on herättänyt runsaasti keskustelua viime vuosikymmeninä. Ajatuksesta, että

tutkimuksen täytyisi olla täysin erillään politiikasta, on siirrytty näkemään tutkija osana yhteiskuntaa, jossa

hänen tekemillään tulkinnoilla on vaikutusta, halusi hän niin tai ei (arkeologiassa esim. Shanks 2006).

Maantieteessä suhde tieteen ja politiikan välillä on muita tieteenaloja monimutkaisempi, sillä kuten Baroness

Young (1987: 391) toteaa, politiikka ja maantiede ovat kietoutuneet toisiinsa, sillä poliitikkojen täytyy ottaa

huomioon kunkin maan ominaispiirteet. Esimerkiksi feministinen maantiede tunnustaakin ajavansa jopa

radikaaleja poliittisia tavoitteita (Kwan 2002: 646; Moss 2002; Hyndman 2004: 312).

6

2. Termit ja teoreettinen tausta

2.1. Osallistava GIS voimaannuttavana menetelmänä

PPGIS (Public Participatory GIS tai Public Participation GIS) on saanut alkunsa GIS:in

1990-luvulla kohdistuneesta eettisestä ja sosiaalisesta kritiikistä (mm. Crampton 1995;

Obermeyer 1995; Curry 1998). Toisaalta taustalla voidaan nähdä myös 1980- ja 1990-

lukujen vaihteessa laajemmin esiin noussut kritiikki sellaisia suunnitteluprosesseja kohtaan,

jotka eivät ota huomioon paikallista tietoa. Kritiikin pohjalta syntyi CBNRM (community-

based natural resource management), joka yhdistää yhteistyön kautta asiantuntijoiden ja

paikallisten tietoa päätöksenteossa (Hibbard et al. 2008: 143). Varsinaisen PPGIS:n

ensimmäisiä askeleita olivat yhteisöön integroitu GIS (community-integrated GIS) (esim.

Harris & Weiner 1998) sekä kartoitus status quon saavuttamiseksi (counter mapping) (esim.

Peluso 1995). Näiden kanssa samaan aikaan 90-luvun puolivälin jälkeen oli nähtävissä myös

esimerkkejä PPGIS:n käytöstä sekä käytön kriittistä tarkastelua (esim. Barndt 1998).

Tarkoituksena oli luoda sosiaalisesti tiedostavampi tapa käyttää GIS:ä hyödyntäen

paikallisten ja alkuperäiskansojen spatiaalista tietoa ja antaen sille oikeutusta (Dunn 2007:

616). 1990-luvun lopulta lähtien yhä useammassa tutkimuksessa onkin yhdistetty yhteisön

mukaan ottavia menetelmiä GIS:n käyttöön (Stewart et al. 2008: 353).

Suomessa PPGIS:ä on käytetty enenevissä määrin viimeisen viiden vuoden aikana.

Suomenkielinen termi on kuitenkin ollut pitkään vakiintumaton. Yhtenä ensimmäisistä

tutkimuksista, joissa PPGIS:ä on Suomessa käytetty, voidaan esittää Marketta Kytän ja

Maarit Kahilan (2006) Teknillisen korkeakoulun Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja

koulutuskeskukselle tekemä selvitys elinympäristön koetusta laadusta. He käyttävät

tutkimuksessaan termiä pehmoGIS.

Kytän ja Kahilan tutkimuksessa ilmenee useita PPGIS:lle ominaisia piirteitä. Siinä

kartoitetaan paikallisten asukkaiden omaan kokemusmaailmaan pohjaavaa tietoa

elinympäristönsä laadusta. Lähtökohtana on siis paikallisten tietämys ja sen esittäminen

kartalla niin, että tuloksista on jälleen hyötyä paikallisille – tässä tapauksessa

7

yhdyskuntasuunnittelun kehittämisen kautta. Asukkaat siis toimivat paikkatiedon tuottajina.

(Kyttä & Kahila 2006.) Paikallisten osallistuminen paikkatiedon kartuttamiseen onkin

PPGIS:n keskeisin elementti. Itse kuitenkin käyttäisin suomenkielisenä terminä mieluummin

osallistavaa GIS:ä kuin pehmoGIS:ä. Ensimmäinen viittaa nimenomaan menetelmään, jonka

avulla saadaan paikalliset osallistumaan paikkatiedon tuottamiseen, kun taas jälkimmäinen

mielestäni kuvaa paikallisten tuottamaa tietoa jotenkin pehmeämpänä kuin tutkijoiden tieto.

Jakoon pehmeisiin ja koviin tieteisiin tai tietoon liittyy arvolatauksia, jotka haluan välttää

termin osallistava GIS käytöllä.3

Kytän ja Kahilan tutkimusta on kritisoitu myös siitä, että siinä tieto kulkee vain yhteen

suuntaan – paikallisilta tutkijoille. Syvempään osallistumiseen päästään silloin, kun

paikalliset voivat kommunikoida myös keskenään ja kommentoida toistensa välittämää

tietoa. (Nuojua 2010.)

Osallistavasta tai osallistuvasta tutkimuksesta on puhuttu myös muilla tieteenaloilla. Muun

muassa tietojenkäsittelytieteen että yhdyskuntasuunnittelun puolella käytetään termiä

osallistuva suunnittelu (esim. Hentilä et al. 2009; Hentilä et al. 2010; Hentilä & Suikkari

2011). Muun muassa metsäsuunnittelun yhteydessä on puolestaan puhuttu osallistavasta

suunnittelusta (Haapasalo 2010). GIS.n osalta osallistava GIS tai osallistavat

paikkatietomenetelmät tuntuisi olevan vakiintuneempi termi kuin osallistuva GIS (mm.

Dubrovin 2010).

Osallistavasta toiminnasta on puhuttu erityisesti opetukseen liittyen. Tällöin tarkoitetaan

opetusmenetelmiä, jotka johtavat oppijan aktiiviseen toimintaan passiivisen tarkkailun

asemesta (mm. Meijer 2005). Samalla tavoin PPGIS:n keinoin saadaan paikallisista

aktiivisia tiedon tuottajia. Osallistavan GIS:n keskeisiä ajatuksia ovat (Participatory

geographical information system 2009):

3 Lisäksi pehmoGIS ei vastaa suomen kielen vakiintuneita kirjoitusasuja. Tällaisten termien käyttöä tieteessä

olisi mielestäni hyvä välttää.

8

• Spatiaalinen spesifisyys: tieto, joka on lähtöisin paikallisista arvoista, intresseistä ja

käsityksistä.

• Sosiaalinen inklusiivisuus: mukana ovat paikalliset yhteisöt ja yksilöt.

• Paikallinen ja ulkopuolinen tieto: paikallistietoon, alkuperäiskansojen tietoon, pyhään

tietoon ja sukupuolittuneeseen tietoon yhdistetään tieteellistä tietoa laajemmista

viitekehyksistä.

• Kuvat ”tilallisina kertomuksina”: kuvat sisältävät paljon informaatiota ja jaettua

ymmärrystä ja voivat toimia vakuuttajina.

• Monilähteisyys: monien ihmisten mukanaolo tiedon tuottamisessa mahdollistaa useat

tulkinnat.

• Voimavarojen lisääntyminen: yhteisöjen itseluottamusta sekä poliittiset ja sosiaaliset

valmiudet lisääntyvät.

Keskeistä on siis tehdä näkyväksi paikallista paikkatietoa ja saada tätä kautta uusia

näkökulmia. Paikallisille mahdollisuus oman tietonsa esiin tuomiseen voi olla

voimaannuttava kokemus, jossa yleensä marginaaliin jäävät yhteisön jäsenet voivat

osallistavan GIS:n kautta saada äänensä kuuluviin ja pystyvät parantamaan elämänlaatuaan.

Voimaantumisella (empowerment) viitataan yleensä yksilön tai yhteisön kykyjen,

mahdollisuuksien ja vaikutusvallan lisääntymiseen. Voimaannuttavana nähdään näin ollen

toiminta, joka johtaa sisäiseen vahvistumiseen. Yhteisön voimaantumisessa valtapohjaa

laajennetaan sen sijaan, että valtaa ainoastaan jaettaisiin uudelleen. Voimaantumisen

käsitettä on käytetty erityisesti kasvatustieteissä, jossa se on suomennettu myös

valtaistumiseksi tai valtautumiseksi, ja siihen on liitetty toimintakyvyn lisääntyminen ja

yksilön voimistuminen (Antikainen et al. 2000: 312). Jan Neverdeen Pietersen (1992: 10)

mukaan juuri osallistava toiminta on voimaantumista määrittävä tekijä. Näin ollen

voimaantuminen linkittyy jo käsitteen tasolla osallistavaan GIS:in.

Voimaantumisen käsitteellä onkin alusta asti ollut keskeinen osa osallistavan GIS:n

käytössä (Harris & Weiner 1998), ja osallistavan GIS:n voimaannuttavasta luonteesta on

kirjoitettu laajalti (mm. Engle 2001; Chapin et al. 2005: 628; Hoyt et al. 2005: 1; Sieber

2006: 491; Dunn 2007: 617; Stewart et al. 2008: 352). Osallistava GIS voimaannuttaa

9

paikallisyhteisöjä monin tavoin, joista voidaan mainita lisääntynyt kontrolli tiedon

kohteesta, osallistuminen tutkimusprosessiin sekä erilaisten tietämisen tapojen

merkitykselliseksi tekeminen. Osallistavan GIS:n kautta paikallisyhteisöt pääsevät

tuottamaan heitä koskevaa tietoa, mikä puolestaan parhaassa tapauksessa johtaa siihen, että

heidän kontrollinsa tiedon kohteesta lisääntyy. Osallistavan GIS:n ansiona on pidetty

esimerkiksi sitä, että kartoitetulla alueella elävien ihmisten kontrolli sekä heitä koskeviin

kuvauksiin että heidän luonnonvaroihinsa kasvaa (Peluso 1995; Johnson et al. 2006: 87).

Voimaannuttamisessa tärkeänä nähdään myös yhteisön jäsenten aktiivinen osallistuminen

tutkimusprosessiin (Stewart et al. 2008: 352), minkä kautta he pääsevät vaikuttamaan

tutkimuksen kaikkiin vaiheisiin. Lisäksi voimaannuttamiseen linkittyy erilaisten tietämisen

tapojen hyödyntäminen. Muun muassa alkuperäiskansojen tiedon hyödyntäminen

yhdistettynä suurempaan kontrolliin suunnitteluprosessissa on nähty alkuperäiskansoja

voimaannuttavana toimintana (Lane et al. 2003; Hibbrad et al. 2008: 143).

Voimaantuminen tapahtuu sekä tiedon tuottamisen että tiedon omistajuuden kautta.

Osallistavaan GIS:in liittyykin paikallisen tiedon tuottamisen lisäksi ajatus siitä, että

paikallisilla on oikeus tietonsa kontrolliin ja omistajuuteen (Dunn 2007: 617). Näin ollen

pyritään demokraattisempaan tapaan kerätä ja esittää paikkatietoa. Toisaalta osallistavaan

GIS:in on koettu liittyvän myös ongelmia; voimaannuttamisen ja demokratian lisäämisen

asemesta se saattaa rajata osan ihmisistä tiedon ulkopuolelle ja näin rajoittaa osallistumista

päätöksentekoon, marginalisoida yhteisön elämänlaatuun vaikuttavaa joukkoa ihmisiä, ajaa

voimakkaiden ryhmien agendaa ja vähentää demokratiaa (Sieber 2006: 491). Näin käy, jos

tutkimukseen mukaan valittavat ihmiset tietoisesti tai tiedostamatta rajataan tiettyihin

yksilöihin esimerkiksi naiset tai vanhukset poissulkien. Lisäksi ongelmallisena on pidetty

sitä, että osallistava GIS pohjaa länsimaiseen tiedonkäsitykseen ja kartografiaan, joka voi

olla ristiriidassa sen tavan kanssa, jolla paikallisyhteisöt hahmottavat maailmaa (Johnson et

al. 2006: 82). Robert Rundstromin (1995) mukaan GIS vähentää epistemologista

moninaisuutta, jolla erityisesti alkuperäiskansat ymmärtävät maailmaa sekä tapoja jakaa ja

säilyttää sitä koskevaa tietoa. Näin ollen GIS johtaa muiden tietämisen tapojen

assimiloitumiseen eurooppalaiseen kartografiaan. Alkuperäiskansojen yritykset yhdistää

omaleimainen tapansa hahmottaa maailmaa tieteellisen standardoituihin, spatiaalisen

10

teknologian mahdollistamiin esittämistapoihin onkin nähty haastavana. Esimerkiksi

Lounais-USA:ssa asuva zuni-heimo hahmottaa maailman seitsenulotteisena yhdistäen

pääilmansuuntiin zeniitin, nadiirin ja keskuksen. (Fox 1998: 3.) Tällainen maailmankuva ei

ole helposti tuotavissa kaksi- tai parhaimmillaan kolmiulotteiseen GIS:in.

Eri ihmisryhmiin liittyvien rajoitusten sekä erilaisten epistemologisten käsitysten lisäksi

GIS:ssä käytetty tekniikka voi toimia rajoittavana tekijänä silloin, kun se luo rajoja

ihmisten osallistumiselle. GIS:n voikin nähdä samaan aikaan voimaannuttavan ja

marginalisoivan ihmisiä (Engle 2001: 30; Rambaldi et al. 2010: 7). Palaan luvussa 4.1.

erilaisiin keinoihin tekniikkapelon luomien raja-aitojen kumoamiseksi. Muita syitä

osallistavan GIS:n epädemokratisoitumiseen voivat olla muun muassa kustannukset silloin,

kun käytetään kalliita ohjelmia ja laitteita. Osallistavaan tutkimukseen laajemmalti liittyvät

eettiset kysymykset koskien muun muassa sitä, kenellä on auktoriteettia puhua yhteisön

puolesta, kuka saa puhua ja kenen puolesta, millä kielellä kommunikoidaan ja miten

osallistava tutkimus tuottaa vastakertomuksia status quon haastamiseksi (Cahill et al. 2007:

312). Nämä kysymykset ovat keskeisiä myös osallistavan GIS:n osalta.

Tiedon keräämisen teknisten näkökulmien lisäksi osallistavassa GIS:ssä ja sen

voimaannuttavassa vaikutuksessa keskeisiksi nousevat jo edellä mainitut eettiset ja

filosofiset kysymykset paikkatiedon saatavuudesta, kontrollista ja omistajuudesta (Dunn

2007: 620). Nämä ovat tärkeitä kysymyksiä, sillä paikkatietoa voidaan käyttää myös

kontrollin välineenä, ja se mahdollistaa ihmisten tarkkailun sekä voimasuhteiden

vahvistamisen (esim. Myers 2010; vrt. Foucault, 2001 [1975]). Bjørn Sletto (2009a: 147)

on todennut, että abstrahoimalla ja kätkemällä alkuperäiskansojen komplekseja, elettyjä

tiloja osallistava kartoitus itse asiassa lisää valtion kontrollia alkuperäiskansojen maista sen

sijaan, että vähentäisi sitä. Erityisesti kerättäessä alkuperäiskansojen tietoa esiin nousevat

myös erilaiset käsitykset tiedon omistajuudesta. Ajatus salatusta tiedosta tai vain tietyille

ryhmille kuuluvasta tiedosta voi olla ristiriidassa länsimaisen tietokäsityksen kanssa. Myös

tässä työssä erilaiset näkemykset tiedon luonteesta ja tiedon omistajuudesta nousevat

keskeiseen osaan.

11

2.2. Perinteinen tieto: kulttuurinsisäistä ja salattua

Edellä esitetyistä osallistavan GIS:n keskeisistä näkökulmista tässä tutkielmassa keskitytään

alkuperäiskansojen tietoon ja erityisesti tietoon pyhästä. Kulttuurinsisäisen tiedon merkitystä

on painotettu 1970-luvulta asti sekä saamelaisten että muiden alkuperäiskansojen

tutkimuksessa (Ruotsala 1998: 96; Colley 2002: 61). Kulttuuriin kasvaneilla eli

enkulturoituneilla ihmisillä katsottiin olevan kyky parempaan ymmärrykseen kulttuuria

koskevasta tiedosta.

Kuitenkin myös käsitykset siitä, keiden voidaan katsoa kuuluvan tiettyyn yhteisöön ja

jakavan kulttuurinsisäisen tiedon, ovat vaihdelleet. Usein vedotaan USA:ssa 1990 voimaan

tulleeseen Native American Graves Protection and Repatriation Act -lakiin, jossa todetaan

niin sanotun kulttuurisen yhteyden (cultural affiliation) tarkoittavan jaettua

ryhmäidentiteettiä, joka voidaan perustellusti jäljittää nykyisen heimon ja identifioidun

historiallisen tai esihistoriallisen ryhmän välillä (NAGPRA 1990). Itse katsoisin kuitenkin

laajemman määrittelyn – polveutuva yhteisö (descendant community) – olevan paikallaan.

Tällä tarkoitetaan epäyhtenäistä, itsensä identifioivaa ryhmää, jonka jäsenet taustastaan

huolimatta samastuvat tiettyyn paikkaan tai menneisyyteen yhteisten traditioiden,

läheisyyden tai kollektiivisten muistojen kautta (Nicholas & Hollowell 2007: 1). Laajempi

määritelmä on mielestäni paikallaan, sillä nykyisin tunnustetaan kulttuurisen identiteetin

olevan heterogeeninen ja muuttuva kokonaisuus (esim. Sussman 2004; Díaz-Andreu 2005:

17), mikä vaikuttaa myös siihen, että kulttuuristen ryhmien jäljittäminen pitkälle

esihistoriaan ei ole mielekästä. Kumpaakin määritelmää voidaan kuitenkin soveltaa

saamelaisiin.

Työssäni käytän termiä paikallisyhteisön jäsenet viitatessani niihin haastateltuihin, joilla

katson olevan kulttuurinsisäistä tietoa tutkimukseni aiheesta. Paikallisyhteisön näen tässä

tulevan hyvin lähelle polveutuvan yhteisön määritelmää. Heillä on tiettyjä yhtenäisiä

kulttuurisia piirteitä, joiden pohjalta he samastuvat tiettyyn paikkaan – tässä laajasti ottaen

Lappiin – ja tiettyihin traditioihin, joista työni kannalta merkityksellisin on käsitys pyhistä

paikoista luonnossa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että paikallisyhteisö olisi yhtenäinen

12

ryhmä tai että sen jäsenet edes välttämättä kuuluisivat samaan maantieteelliseen tai etniseen

paikallisryhmään.

Puhuttiinpa kulttuurisesta yhteydestä tai polveutuvasta yhteisöstä, itsensä kulttuurisesti

identifioivan ryhmän jäsenillä voidaan katsoa olevan paitsi ymmärrystä kulttuuristaan usein

myös pääsy salattuun tietoon. Salattu tieto on nimensä mukaisesti tietoa, jota ryhmä ei halua

jakaa ulkopuolisille. Tiedon salaaminen voi johtua monista syistä, kuten tarpeesta suojella

paikkaa, paikkaan liittyvistä säännöistä ja normeista tai käsityksestä, että tiedon voi saada

vain tiettyjä reittejä. Palaan erilaisiin syihin saamelaisten salatun tiedon osalta luvussa 5.

Salattu tieto saattaa koskea muun muassa lääkekasveja, paikkoihin liittyvää perinnetietoa tai

arkeologisia kohteita (esim. Rambaldi et al. 2007: 120). Omassa työssäni salattu tieto

koskee lähinnä saamelaisten pyhiä paikkoja, vaikka muitakin arkeologisia muinaisjäännöksiä

sivutaan. Pyhistä paikoista tarkastellaan erityisesti saamelaisen etnisen uskon rituaaliseen

traditioon kuuluneita uhrikiviä eli seitoja. Seidat ovat luonnonmuotoon jätettyjä kiviä, joille

on uhrattu esimerkiksi kalaa, lihaa ja sarvia elinkeinon harjoittamisen yhteydessä.

Saamelaisten etnisessä uskonnossa pyhyyden merkityksiä saatettiin liittää myös muun

muassa tuntureihin, vaaroihin, järviin ja saariin. (Äikäs 2011.)

Laajemmalti kulttuurinsisäinen ja salattu tieto voidaan yhdistää perinteiseen tietoon, joka

välittyy tietyn ryhmän sisällä. Osallistava GIS pyrkii kartoittamaan nimenomaan

paikallistietoa (local knowledge), joka on sidottu tiettyihin yhteisöihin ja paikkoihin sekä

koko elintapaan. Näkisin perinteisen tiedon (indigenous knowledge) olevan erityisesti

alkuperäiskansojen elintapaan liittyvää paikallistietoa (Kuva 1). Perinteinen tieto opitaan

usein erehdysten kautta ja saadaan henkilökohtaisten kokemusten välityksellä, minkä vuoksi

tieto on yleensä pragmaattista eikä teoreettista. Tieto säilyy usein suullisessa muodoissa

lauluissa ja tarinoissa. Se on myös sosiaalista ja sen omistajuuteen vaikuttaa muun muassa

klaanit, perhesiteet ja status. (Ross et al. 2011: 34–35.) Perinteinen tieto kuuluu yhtä aikaa

kaikille ja ei kenellekään. Huolimatta voimakkaasta yhteydestään tiettyyn kulttuuriin ja

elämäntapaan perinteinen tieto ei ole staattista ja menneisyyteen sidottua vaan dynaamista ja

jatkuvaa (Grenier 1998: 1–2; Huntington & Fox 2005: 64).

13

Kuva 1. Erilaisten tietojen liittyminen toisiinsa.

Perinteisen tiedon jatkuva kehittyminen liittyy tiedon välittymiseen oppimisen kautta.

Perinteisen tiedon omaksuminen havainnoimisen ja jäljittelyn kautta on yleistä. Lisäksi tieto

välittyy tarinoiden kautta, joiden merkitys liitetään omiin tarpeisiin ja kokemuksiin, mikä voi

johtaa muutokseen perinteisessä tiedossa. (Huntington & Fox 2005: 65.)

Perinteisen tiedon osana erityisen tärkeää on tieto ympäristöstä ja maasta (Huntington & Fox

2005: 64). Johtuen alkuperäiskansojen tiiviistä suhteesta maahan elinkeinon hankkimiseksi

tieto maasta on tiiviisti linkittynyt muuhun tietoon, ja rajanvetoa perinteiseen tietoon yleensä

ja tietoon maasta on vaikea tehdä (Chambers et al. 2004: 20). Saamelaiskulttuurin osalta

perinteinen tieto on määritelty paikalliseen tietämykseen pohjautuvaksi, tiettyyn

paikalliskulttuuriin ja ympäristöön sopeutuneeksi tiedoksi. Saamelaisten perinteiselle

tiedolle on tyypillistä, että se on kollektiivista ja välittyy suullisena perintönä sukupolvelta

toiselle muun muassa tarinoiden, laulujen, sanontojen ja paikalliskielen muodossa. Toisaalta

saamelaisten perinteisen tiedon välittymiselle on pidetty tärkeänä myös oppimista

Perinteinen tieto

Paikallistieto

Salattu tietoKulttuurinsi-

säinen tieto

14

käytännössä toisten työskentelyä seuraten. Saamelaisten perinteinen tieto on myös

voimakkaasti sidoksissa saamelaisten harjoittamiin elinkeinoihin, saamelaisten sosiaaliseen

järjestelmään ja saamen kieleen. (Ingold & Kurttila 2000; Vuojala-Magga 2009; Juntunen &

Törvi 2011: 7.)

Perinteistä tietoa, joka saamelaisten tiedon tapaan liittyy moniin elämän osa-alueisiin ja pitää

sisällään monia tietämisen tapoja, on kuvattu holistiseksi. Maantieteilijä Béatrice Collignon

(2006) on tutkinut Keski-Kanadan inuiittien ja erityisesti inuinnaq-heimon (kupari-inuitit)

geografista tietoa, jossa on paljon yhtymäkohtia myös saamelaisten perinteiseen tietoon.

Geografinen tieto on maata koskevaa holistista tietoa, jossa yhdistyvät toiminnan kautta

opitut käytännön taidot ja suullinen perinne sisältäen paikannimet. Oppiminen tapahtuu

havainnoinnin, tarinoiden ja kokemuksen kautta. Käytännön taitojen lisäksi geografinen tieto

koostuu maahan liittyvistä tunteista ja muistoista. Tunneside maahan onkin erityisen tärkeä

inuinnaqien geografisessa tiedossa. Holistiseen tietoon kuuluvat myös henkiset aspektit,

muun muassa unien kautta saatu tieto sekä animistiset ajatukset vuorovaikutuksesta

esimerkiksi henkien, eläinten ja kasvien kanssa. (Collignon 2006: 63, 75, 90, 149, 152.)

Holistisessa tiedossa yhtä tietämisen tapaa ei voi erottaa toisesta vaan ne yhdessä

muodostavat tiedon maasta. Collignonin (2006: 162, 166, 169) mukaan inuinnaqien

geografiselle tiedolle keskeisiä ovat kolme käsitettä. Ensimmäinen niistä, liitettävyys

(connectivity), merkitsee sitä, että paikat saavat merkityksensä suhteessa muihin paikkoihin.

Toinen käsite, suhteellisuus (relativity), kuvaa sitä, kuinka ajatukset paikasta riippuvat

vallitsevasta tilanteesta, sillä geografiseen tietoon liittyy ajatus jatkuvasta muutoksesta.

Kolmas käsite on subjektiivisuus; ihmiset ovat osa maata ja vuorovaikutuksessa sen kanssa,

joten he eivät voi olla etäisiä tarkkailijoita.

Jatkossa tarkastelen saamelaisten näkemyksiä pyhien paikkojen sijaintitiedon esittämisestä

nimenomaan perinteisen tiedon näkökulmasta. Tällöin otan huomioon, että tieto pyhistä

paikoista on usein kulttuurinsisäistä, salattua ja sukupolvien kautta opittua. Siihen liittyy

muu tieto elinkeinoista ja maasta sekä tunteet ja henkilökohtaiset kokemukset.

15

2.3. Feministisen teorian näkökulmia tietoon

Osallistava GIS ja kysymykset salatusta tiedosta linkittyvät epistemologisella tasolla

feministiseen teoriaan. Kyseinen teoria korostaa erilaisia tietämisen tapoja ja kriittistä

reflektiota (mm. Nast 1994; Moss 2002; Bondi 2003; Cahill et al. 2007: 306). Hallinnollisen

ja tieteellisen tiedon rinnalla merkityksellistä voi siis olla tässä tapauksessa myös perinteinen

tieto ja muu suullinen tieto. Kun hallinnollinen ja tieteellinen tieto on kansainvälistä, ovat

paikallistieto ja perinteinen tieto puolestaan lähtöisin tietystä kulttuurista tai yhteisöstä.

Lisäksi, kuten edellä esitin, niiden on katsottu usein liittyvän maahan ja alueisiin, mikä tekee

paikallistietoa hyödyntävistä kartoitusprojekteista ensiarvoisen tärkeitä. (Hunter 2005; Dunn

2007: 622.) Erilaisten tietämisen tapojen linkittäminen paikkatietoon ja tieteelliseen tietoon

on nähty haastavana, mutta toisaalta esimerkiksi etnografista tietoa on jo hyödynnetty

feministisessä maantieteessä (Dunn 2007: 630). Näin ollen perinteisen tiedon linkittäminen

paikkatietoon on mielestäni enemmän epistemologinen kuin tekninen ongelma.

Kyseisen epistemologisen ristiriidan ratkaisun lähtökohtana voidaan pitää ajatusta, että

erilaisia tietämisen tapoja ei voida arvottaa, vaan ne saattavat kuvata todellisuutta eri puolilta

ja tuoda erilaisia näkökulmia. Feministisessä teoriassa onkin korostettu useiden eri lähteiden

käyttämistä ja moninaisia tietämisen tapoja (Elwood 2006: 198). Feministisen teorian

mukaan tieto on myös puolueellista (Moss 2002). Sitä voidaan käyttää vallan välineenä ja se

voi palvella tiettyjen ryhmien etuja. Usein tieteellinen tieto saa autoritäärisemmän aseman

muihin tietämisen tapoihin verrattuna, kun taas elämänkokemukseen ja paikalliseen

ymmärryksen perustuvaa tietoa pidetään puolueellisena ja vähemmän valtuuttavana (Elwood

2006: 198–199).

Tämän takia feministisessä teoriassa korostetaankin, että niillä ryhmillä ja yksilöillä, joihin

tutkimus vaikuttaa, pitäisi olla oikeus päättää tiedon käyttämisestä. Feministiseen

tutkimukseen kuuluu laajemminkin ajatus siitä, että yksilöt, joihin tutkimus vaikuttaa, tulisi

ottaa mukaan tutkimuksentekoon. Riistoa välttävä yhteistyö tutkimuksen vaikutuksille

alttiina olevien yhteisöiden kanssa on ollut pitkään myös feministisen maantieteen ytimessä.

(Elwood 2006: 197.) Näin tullaan hyvin lähellä osallistavan GIS:n periaatteita tiedon

16

palauttamisesta eli julkaisemista paikallisyhteisölle ymmärrettävässä muodossa ja heille

saatavilla olevalla foorumilla sekä tiedon käyttämisestä paikallisyhteisöä palvelevalla

tavalla.4 Vastaavia ajatuksia on esitetty myös kriittiseen kartografian ja postkoloniaaliseen

teorian yhteydessä (Engle 2001: 28).

3. Tutkimuksen lähtökohdat ja tutkimuskysymykset

Tarve tutkimukselle nousi tehdessäni arkeologian väitöskirjaa saamelaisten pyhien paikkojen

suhteesta rituaaliseen maisemaan (Äikäs 2011). Käytin tutkimuksessani ainoastaan ennalta

tunnettuja pyhiä paikkoja, joiden sijaintitieto oli jo ennestään julkaistu jossakin muodossa.

Aineistoa kerätessäni törmäsin kuitenkin myös mainintoihin ennakolta tuntemattomista

pyhistä paikoista. Samanaikaisesti olin seurannut keskustelua paikallisten halusta salata

pyhien paikkojen sijainti. Tutkijana eteeni nousi eettinen kysymys: voiko näitä paikkoja

tutkia eettisesti kestävällä tavalla, joka ottaisi huomioon myös paikallisten tarpeen tiedon

salaamiseen.

Mikäli jokin tieto määritellään kulttuurinsisäiseksi ja salatuksi, nousee tutkijan eteen monia

kysymyksiä. Ketkä ovat tiedon jakavan ryhmän jäseniä? Onko heillä yhtenäinen näkemys

tiedosta? Kokevatko he tiedon ryhmän sisällä säilytettäväksi ja salatuksi vai muille

jaettavaksi? Kun kyseessä on arkeologisiksi muinaisjäännöksiksi luokiteltaviin seitoihin

liittyvä tieto, täytyy huomioon ottaa paitsi kulttuurinsisäiset myös hallinnolliset näkökulmat.

Hallinnolliset ja suojelulliset tarpeet nostavat esiin vaatimuksen tiedon arkistoinnista ja

rekisteröinnistä. Tämä johtaa jälleen uusiin kysymyksiin koskien erilaisia kartografisia

menetelmiä salatun tiedon esittämiseksi.

Tutkielmaani varten yllä esitetyt kysymykset saivat seuraavan konkreettisen muodon:

1) Koetaanko pyhien paikkojen sijaintitieto salatuksi tiedoksi?

1a. Miten tiedon salaamisen tai avoimuuden tarvetta perustellaan?

4 Toisaalta GIS:n ja feministisen teorian yhteensovittaminen on herättänyt kritiikkiäkin (Kwan 2002; vrt.

Schuurman & Pratt 2002).

17

2) Mitä keinoja yhteisöstä nousee salatun sijaintitiedon esittämiseksi?

2a. Millä tahoilla pitäisi olla pääsy tietoon?

2b. Mitä kartografisia keinoja tiedon esittämiseksi on käytettävissä?

3) Mitä ominaisuustietoa salatusta paikasta voi esittää?

4) Miten sijainti esitetään maastossa?

5) Mikä on viranomaisten kanta tiedon salaamiseen?

Vastaan kysymyksiin hyödyntäen sekä paikallisyhteisöjen että viranomaistahojen parissa

tekemieni haastattelujen kvalitatiivista analyysiä. Jotkin henkilöt saattavat edustaa

kumpaakin ryhmää. Haastatteluissa esitin keskusteluiden pohjaksi erilaisia

paikkatietojärjestelmien mahdollistamia keinoja tiedon salaamiseksi. Tutkimuskysymykseni

keskittyvät paikkatiedon osalta lähinnä sijaintitietoon ja sen esittämiseen, mutta myös

ominaisuustiedon rooli nostetaan esiin.

Tutkimuksen lähtökohtana on hypoteesi, että eri tahoilla on erilaisia intressejä tietoa kohtaan.

Tutkimus käsittelee tietoa pyhistä paikoista sekä erilaisten intressiryhmien suhdetta

kyseiseen tietoon. Intressiryhmiä olen hahmottanut kolme: viranomaiset (lähinnä

Museovirasto ja Metsähallitus), paikallisyhteisö sekä tutkijat. Heidän suhteensa pyhien

paikkojen sijaintitietoon oman hypoteesini pohjalta on esitetty kuvassa 2. Tässä työssä

keskitytään ainoastaan kahteen ensin mainittuun ryhmään. Tutkijat voidaan nähdä toisaalta

liikkeelle panevana voimana, sillä he tuottavat usein julkista tietoa pyhistä paikoista.

Toisaalta he myös tarvitsevat viranomaisten jakamaa tietoa. Huomionarvoista on kuitenkin,

etteivät esimerkiksi paikallisyhteisön intressit ole aina yhteneviä. Työni tarkoituksena onkin

tuoda esiin tätä näkökulmien moninaisuutta.

18

Kuva 2. Eri tahojen suhde tietoon pyhistä paikoista.

4. Tutkimusmenetelmät ja -aineisto

4.1. Osallistavan GIS:n käyttö tutkielmassani

Kuvaisin GIS-projektin vaiheet osallistavan GIS:n periaatteita noudatettaessa neliportaiseksi:

1) tutkimuksen tarve määritellään paikallisyhteisöstä käsin; 2) tieto kerätään yhdessä

paikallisyhteisöjen kanssa tai paikallisyhteisöiltä; 3) tieto analysoidaan ja esitetään

sellaisessa muodossa, että se on paikallisyhteisöjen ymmärrettävissä; 4) tieto palautetaan

paikallisyhteisölle.

19

Osallistavassa GIS:ssä on usein korostettu, että paikallisyhteisöjen tulee olla mukana heti

tutkimuksen alusta asti (Elwood 2006: 197; Louis 2007: 135). Tutkimuksen tarpeen tulisi

näin ollen lähteä paikallisyhteisöstä. Omassa tutkimuksessani en saanut valtuutusta työhöni

nimenomaan paikallistahoilta, mutta tutkimukseni teema on ajankohtainen ja erilaisten

näkökulmien kokoamiselle tuntuisi olevan tarvetta. Tämä näkyy muun muassa Lapin

kulttuuriympäristö -inventoinnin raportissa, jossa mainitaan, ettei inventoinnin yhteydessä

kartoitettu ennestään tuntemattomia seitoja, sillä niiden sijaintia pidettiin salattuna tietona

(Magga 2007a: 21). Paikalliset inventoijat olivat kokeneet hankalaksi ajatuksen siitä, ettei

heillä ollut varmuutta, keiden käytettävissä tieto tulisi olemaan. Tämän vuoksi he jättivät

esimerkiksi pyhiä paikkoja raportoimatta. Projektin yhteydessä oli keskusteltu siitä, kenelle

tieto kuuluu, kenellä on siihen oikeus ja mikä tieto on julkista. (Magga 2011.) Tutkimukseni

keskeiset kysymykset ovat siis herättäneet keskustelua myös paikallisyhteisössä.

Osallistavan GIS:n tärkein elementti on paikallistieto. Lähtökohtana on ajatus, että

paikalliset ovat parhaita asiantuntijoita omaa aluettaan koskevissa havainnoissa.

Maantieteilijä Renee Sieber (2006: 494; ks. myös Ghose 2007: 1961; Stewart et al. 2008:

354) on korostanut erityisesti vähemmistöjen ja marginalisoitujen yhteisöjen roolia

osallistavan GIS:n tiedon tuottajina luetellessaan heihin kuuluvan muun muassa

ruohonjuuritason ryhmiä, alkuperäiskansojen jäseniä, sosiaalisia liikkeitä tai ihmisiä

kehitysmaista. Äänen antaminen vähemmistöryhmille onkin yksi osallistavan GIS:n

keskeisistä tavoitteista, mutta tietoa voidaan kerätä myös esimerkiksi tietyn alueen asukkailta.

Paikallisyhteisöiltä kerättyä tietoa voidaan hyödyntää esimerkiksi kaupunkisuunnittelussa,

kestävän kehityksen periaatteiden mukaisen turismin kehittämisessä ja biodiversiteetin

suojelussa (Elwood 2002; Parker & Pascual 2002; Ghose 2007: 1968; Stewart et al. 2008:

354). Lisäksi osallistava GIS toimii vuorovaikutuksen välineenä (Kyem & Saku 2009).

Alkuperäiskansat ja paikalliset heimot ovat hyötyneet osallistavasta GIS:stä muun muassa,

kun he ovat kartoittaneet traditionaalisia alueitaan, niiden luonnonvaroja sekä kulttuurisesti

merkittäviä kohteita, mikä on auttanut säilyttämään maahan liittyvää traditionaalista tietoa ja

voimistanut kulttuuria. Kartoitus on antanut lähtökohtia myös neuvotteluihin

20

omistusoikeuksista esi-isien maihin. (Beltgens 1994; Smith 1994; Chapin et al. 2005; Hunter

2005; Johnson et al. 2006.) Muita alkuperäiskansojen osallistavasta GIS:stä saamia hyötyjä

ovat olleet muun muassa alkuperäiskansojen poliittisten organisaatioiden voimistuminen,

luonnonvarojen hoidon tehostuminen sekä historian ja kulttuurin dokumentoiminen ja sen

myötä kulttuuri-identiteetin vahvistuminen, kun tietoa hyödynnetään esimerkeiksi kouluissa

(Chapin et al. 2005: 620). Alkuperäiskansojen maankäyttöä kuvaava kartoitus auttaa myös

nostamaan esille sen tosiasian, ettei maanviljelyn puuttuminen välttämättä tarkoita

maankäytön puuttumista (Chapin et al. 2005: 623). Usein ajatellaan, että ainoastaan maata

viljelevät kulttuurit jättävät jälkiä ja muokkaavat kulttuurimaisemaa. Suhdetta maahan ja

maankäyttöä voidaan kuitenkin kartoittaa muun muassa tallentamalla tietoa ihmisten

suhteesta maahan, historiasta, paikannimistä, elinkeinoihin liittyvistä tekniikoista,

leiripaikoista sekä muuta kulttuurista informaatiota, kuten on tehty inuiittien

karttabiografioita (map biography) dokumentoitaessa (Chapin et al. 2005: 624). Osallistavan

GIS:n käytöstä alkuperäiskansojen parissa on esimerkkejä niinkin erilaisen tiedon

kartoittamisesta kuin maankäyttö, luonnonvarojen käyttö, traditionaalinen ekologinen tieto,

pyhät paikat, kulkureitit ja paikannimet (Tobias 2000: 17; Taulukko 1).

Taulukko 1. Esimerkkejä osallistavan GIS:n käytöstä alkuperäiskansojen parissa.

Käyttötarkoitus Alue Viite

Biodiversiteetin suojelu Indonesia Corbett & Keller 2006

Biodiversiteetin suojelu Meksiko Meredith et al. 2002

Ilmaston lämpenemisen

vaikutusten tutkiminen ja

koulutus

Iñupiaq-yhteisö, Alaska Jelacic 2007

Kulttuurikohteiden ja pyhien

paikkojen kartoitus

Maorit, Uusi-Seelanti Laituri 1998, 2002

Kulttuurikohteiden ja

ekologisten alueiden kartoitus

Wind Riversin

intiaanireservaatti, USA

Laituri 1998, 2002

Kulttuurikohteiden kartoitus Norjan saamelaisalue Barlindhaug & Pettersen 2011

Kuntasuunnittelu Sevettijärvi, Suomi Nuojua 2010

Luonnonvarat ja terveys Kanada, Ontario Bird 1994

Maankäyttö Zanzibar, Itä-Afrikka Fagerholm & Köyhkö 2009;

21

Fagerholm 2012

Maanomistuskysymys Peru Smith 1994

Maanomistuskysymys Cherokee-alueet, USA Bond 2002

Maareformi Etelä-Afrikka Weiner et al. 1995

Metsänhoito Etelä-Ghana Kwaku Kyem 2002

Metsänhoito Nepal Jordan 2002

Metsän-/resurssienhoito Innu Nation, Kanada Whalen 2005

Paikannimien ja kulkureittien

kartoitus

Kanadan inuiitit Aporta 2009

Perinteisen tiedon, mm.

paikannimien, pyhien paikkojen

ja erityisten kasvien, kartoitus

Maorit, Uusi-Seelanti Harmsworth 1998

Traditionaalinen maankäyttö Kanada Candler et al. 2006

Saamelaisen kulttuuriperinnön kartoittamisessa osallistavaa GIS:ä on hyödyntänyt Stine

Barlindhaug, joka keräsi Norjassa paikallistietoa saadakseen kulttuuriperintörekisteriin

saamelaiskohteita, joita ei ollut aiemmin kartoitettu (Barlindhaug & Pettersen 2011;

Barlindhaug 2012). Hänen tarkoituksensa oli nimenomaan parantaa arkeologisen

rekisteröinnin tehokkuutta. Eettisinä kysymyksinä Barlindhaugilla nousevat esiin se, miten

saamelaista kulttuuriympäristöä ei ole aiemmin koettu osaksi kulttuuriperintöä sekä perheen-

tai yhteisönsisäinen tieto esimerkiksi pyyntialueista, joita ei voi kartoittaa julkisesti.

Suomessa osallistavaa GIS:ä ei ole käytetty arkeologiassa, mutta vuorovaikutteisessa

kuntasuunnittelussa Sevettijärvellä kartoitettiin paikallisten kolttasaamelaisten tietoa ja

kokemusta asuinalueestaan (Hentilä et al. 2009; Nuojua 2010). Internetissä toimineen

interaktiivisen karttasovelluksen, WebMapMedian, avulla Sevettijärvellä asuvat ja sieltä

poismuuttaneet ihmiset pystyivät kommentoimaan sanoin ja kuvin kehitettävänä olevaa

aluetta. Ihmiset saivat merkitä karttapohjaan kehittämistä vaativia, miellyttäviä ja muunlaisia

paikkoja erilaisin symbolein sekä kommentoida muiden merkitsemiä paikkoja edelleen.

Lisäksi paikallistietoa kerättiin älypuhelimessa toimineella Kerro Tarina -ohjelmalla, jonka

avulla käyttäjät voivat liittää paikkatietoon kuvan sekä nauhoitetun tarinan. Paikallisilta

22

saatu tieto esimerkiksi kevättulvien alle jäävästä alueesta auttoi kehittämissuunnitelman

laatimisessa. Samalla asukkaille tarjoutui mahdollisuus osallistua suunnitteluprosessiin.

Osallistava GIS nostaa esiin paikallistietoa, joka ei välttämättä ilmene virallisissa raporteissa

tai lausuntakierroksilla. Tällaista tietoa voi olla myös sellaisen paikallistieto, jota ei yleensä

luovuteta yhteisön ulkopuolelle, kuten salattu tieto pyhistä paikoista tai lääkekasveista (esim.

Hunter 2005). Tämän työn haastatteluaineisto poikkeaa hieman perinteisestä osallistavan

GIS:n projektista, sillä en kerännyt paikkatietoa sinänsä vaan ihmisten mielipiteitä

paikkatiedon esittämisestä.

Kolmanteen vaiheeseen kuuluu tiedon analysointi ja esittäminen paikallisyhteisöille

ymmärrettävässä muodossa. Yleensä datan analysointi eri tavoin on keskeinen osa GIS-

projektia ja ansaitsee tulla käsitellyksi omana vaiheenaan. Tutustuessani kirjallisuudesta

erilaisiin osallistavaa GIS:ä hyödyntäneisiin projekteihin totesin kuitenkin, että datan keruu

ja esittäminen korostui usein analyysien sijasta (esim. Jelacic 2007; Rambaldi et al. 2007).

Erityisesti visualisoinnin on nähty olevan tärkeä osa tiedon tuottamista paikallisia

palvelevalla tavalla (Elwood 2006: 198). Datan esittämiseen on kiinnitetty erityistä huomiota,

ja perinteisten kartografisten keinojen lisäksi on käytetty esimerkiksi pienoismalleja alueen

topografiasta, suullisen perinteen liittämistä pistetietoon multimediatiedostojen avulla sekä

muiden ei-kartesiolaisten tilan esitystapojen kuten miellekarttojen, karttaluonnosten,

valokuvien, taiteilijoiden luonnosten, pintamallireliefien ja äänten tuomista GIS:in (Engle

2001: 31; Al-Kodmany 2002; Chapin et al. 2005: 619; Hoyt et al. 2005: 10; Elwood 2006:

199; Sieber 2006: 499; Dunn 2007: 619–620; Rambaldi et al. 2007: 115; Aporta 2009: 133;

Kyem & Saku 2009: 3). Erilaiset esittämisen tavat palvelevat myös tilanteissa, joissa

tekniikan käyttäminen on paikallisyhteisöiden jäsenille vierasta. Toisaalta myös teknisempiä

ratkaisuja, kuten 3D-mallien, verkkopohjaisten sovellutusten sekä satelliitti- ja ilmakuvien

käyttöä on hyödynnetty (Environment and Planning B 2001; PE&RS February 2001; Chapin

et al. 2005: 623, 625; Kyem & Saku 2009: 3). Analyysiosassa esitän joitakin

paikallisyhteisöstä kummunneita ajatuksia visuaalisiksi keinoiksi salatun tiedon

esittämisessä.

23

Tiedon palauttaminen paikallisyhteisöille liittyy osaltaan ymmärrettäviin tapoihin esittää

tietoa. Vaatimukset tiedon palauttamiseksi ovat nousseet esiin erityisesti tieteentekoon

kohdistuneen postkolonialistisen kritiikin myötä. Kritiikki kohdistuu tutkijoiden

tutkijayhteisöä varten tekemään tutkimukseen. Vaatimukset on kohdistettu

tutkimustulosten ”omistusoikeuteen” eli käyttökelpoisen, tutkittavia hyödyttävän tiedon

tuottamiseen ja tutkimustulosten palauttamiseen paikallisyhteisöille. Tutkijan vastuuna on

tiedon tuottaminen sellaisessa muodossa, että se tulee myös paikallisille tutuksi ja siitä on

heille hyötyä. Sitä vastoin tieteen kolonialismista puhutaan, kun tutkijoiden tuottama tieto ei

palaa paikallisille eikä hyödytä heitä. (Kupiainen 1997: passim; Louis 2007: 131; Nicholas

& Hollowell 2007: passim.) Erityisesti tiedon palauttamiseen on kiinnitetty huomiota

tutkittaessa alkuperäiskansoja, joihin liittyvässä tutkimuksessa on pitkät kolonialistisen

tutkimuksen perinteet. Tässä tutkimuksessa pyrin tiedon palauttamiseen kirjoittamalla erään

haastateltavan pyynnöstä artikkelin saamelaisten kulttuuriperintöä koskevaan julkaisuun

(Äikäs painossa).

4.2. Tutkimusalue

Tutkielmani paikallistietoa keräävät haastattelut on toteutettu pääosin saamelaisten

kotiseutualueella, johon kuuluvat Enontekiön, Utsjoen ja Inarin kunnat sekä Sodankylän

kunnassa sijaitseva Lapin paliskunnan alue (Kuva 3). Osa haastatelluista on kotoisin

kyseiseltä alueelta, mutta itse haastattelu on toteutettu Oulussa. Katson, että saamelaisten

kotiseutualueella asuvilla ihmisillä on luultavasti kiintein kosketus saamelaisten pyhiin

paikkoihin. Lisäksi alueelle on määritelty kulttuurinen ja kielellinen autonomia (Laki

saamelaiskäräjistä 17.7.1995/974), joten siellä asuvien ihmisten näkemys

kulttuuriperintöönsä liittyvistä kysymyksistä on ensiarvoisen tärkeä.

24

Kuva 3. Kartta saamelaisten kotiseutualueesta sekä paikallisten haastateltujen kotipaikoista (jälkimmäinen on yksityisyyden suojan säilyttämiseksi merkitty käyttäen joko haastateltujen ilmoittamaa tarkkuutta tai lähimmän asutuskeskuksen tarkkuudella).

4.3. Haastattelujen toteutus ja haastatteluaineisto

Haastateltujen valinta tutkimusalueella tapahtui osittain niin sanotulla lumipallo-otannalla ja

osittain paikallismediaa hyödyntäen. Lumipallomenetelmässä ensimmäiset haastateltavat

ohjaavat haastattelijan muiden haastateltavien luokse, joilla he arvioivat olevan tietoa tai

kokemuksia tutkittavasta asiasta (Aira 2005: 1074). Näin ollen sopivien ihmisten valinnassa

voidaan hyödyntää kulttuurinsisäistä tietoa. Tekniikka on ollut suosittu erityisesti Australian

aboriginaalien parissa tehtävässä tutkimuksessa, sillä se antaa paikallisyhteisölle

mahdollisuuden vaikuttaa tutkimukseen alusta asti (Ross et al. 2011: 14). Ihmisiä lähestyttiin

25

myös tutkimuksesta kertovalla henkilökohtaisella sähköpostilla. Ensimmäisten haastattelujen

yhteydessä tutkimusprojektista tehtiin lisäksi uutinen YLE:n Sámi Radioon (28.10.2011) ja

myös Ođđasat uutisoi sen (Sámi bassi báikkit…2011). Tutkimuksen tematiikka oli esillä

myös Inarissa Saamelaismuseo Siidassa 3.9.2011 järjestetyssä yleisöseminaarissa. Ainakin

yksi haastateltavista kertoi tutkimuksen saaneen julkisuuden innostaneen häntä

osallistumaan.

Mediahuomion ja sähköpostiyhteydenoton herättämään kiinnostukseen sekä aiempien

haastateltujen suosituksiin pohjautuva menetelmä haastateltavien valinnassa sai aikaan sen,

että haastateltujen yhteisenä tekijänä oli jonkinlainen aiempi kiinnostus saamelaisten pyhiin

paikkoihin. Tämä on tutkimuksen kannalta tarkoituksenmukaista, sillä pyhien paikkojen

jonkinasteinen tuntemus tai ainakin niiden olemassa olon tiedostaminen ovat välttämättömiä,

jotta ihminen voi ottaa kantaa kyseisten paikkojen sijaintitiedon julkisuuteen. Laadullisessa

tutkimuksessa yhtenä haastateltavien valintakriteerinä voidaankin käyttää riittävää

tietotaustaa ja kykyä artikuloida tietämyksensä (Olson 2011: 27–28). Haastatteluissa selvisi,

että ihmisten aiemmat kokemukset ja henkilökohtainen suhde pyhiin paikkoihin ovat

vaihtelevia huolimatta yhteisestä kiinnostuksesta.

Nuoremmat haastateltavat kertovat saaneensa tietoa satukirjoista, tieteellisistä kirjoista,

koulusta sekä kahdessa tapauksessa arkeologian opintojen kautta. Merkittävin tiedonvälittäjä

useimmissa tapauksissa on kuitenkin perhe ja suku. Useampi haastateltu kertoo, että tietoa

on välittynyt suullisesti perimätietona. Perheessä on kerrottu tarinoita seidoista ja vierailtu

läheisillä kohteilla. Yksi haastatelluista mainitsee erityisesti vanhemman sukupolven roolin

tiedon välittäjänä. Toisaalta valitellaan sitä, että nuorten parissa aiheesta on vaikea puhua,

sillä perinteet ovat lakanneet siirtymästä kristinuskon leimattua vanhan uskon tavat synniksi.

Osalla kiinnostus pyhiin paikkoihin on herännyt vasta aikuisiällä harrastusten tai töiden

kautta.

Valtaosalla haastatelluista on myös jonkinlainen henkilökohtainen suhde pyhiin paikkoihin.

Yksi haastatelluista kuitenkin toteaa, ettei hänellä ole henkilökohtaista suhdetta, sillä suvulla

ei ole omaa seitaa. Toinenkin haastatelluista mainitsee, ettei suvulla ole lähivuosikymmeninä

26

ollut seitaa, joten hänen suhteensa ei ole henkilökohtainen, mutta hän käyttäytyy

kunnioittavasti ja tuntee pyhyyttä. Muutkin haastatellut mainitsevat kunnioituksen tunteet

sekä kulttuurihistoriallisen yhteyden historiaan, sukuun ja saamelaisperinteeseen

henkilökohtaisen suhteen pohjana. Áile Aikio (2011) kuvaa suhdettaan seuraavin

sanoin: ”Henkilökohtaisesti koen pyhät paikat tärkeiksi, sillä niiden kautta saan yhteyden

esivanhempiini, heidän elämäänsä ja kokemuksiinsa, saan voimaa ja apua arjesta

selviämiseen, ratkaisuja vaikeisiin asioihin, turvaa ja apua vaikeina aikoina ja iloa ja riemua

siellä käydessäni.” Useimpien haastateltujen suhdetta pyhiin paikkoihin voi siis kuvata

merkityksin latautuneeksi ja tunteita herättäväksikin. Arvolatauksista vapaa keskustelu ei

olekaan tämän työn tarkoitus, vaan haastateltujen henkilökohtaiset mielipiteet ja kokemukset

ovat tärkeä osa analyysejä.

Haastateltavat jakaantuvat kahteen ryhmään. Ensimmäisen ryhmän muodostavat yllä

mainitsemani saamelaisten kotiseutualueella asuvat tai sieltä kotoisin olevat henkilöt, joita

haastateltiin ensin syksyn 2011 ja kevättalven 2012 aikana. Haastateltavia oli kaiken

kaikkiaan 10. Tämän jälkeen haastatteluilla saavutettiin saturaatio eli kyllääntyminen, jossa

aineistosta nousevat teemat alkoivat toistaa itseään, eikä lisähaastatteluilla olisi saavutettu

oleellista lisätietoa. Haastateltujen joukossa on sekä miehiä että naisia ja heidän ikänsä

vaihtelee nuorista eläkeläisiin. Haastateltujen joukossa on Saamelaismuseo Siidan

henkilökuntaa ja muita kulttuurialan ihmisiä, poliittisesti aktiivisia ihmisiä ja pyhien

paikkojen parissa toimineita ammattilaisia ja harrastajia. Nämä haastattelut analysoitiin,

minkä jälkeen haastatteluissa esiin nousseiden teemojen pohjalta haastateltiin toista ryhmää,

jonka muodostivat kulttuuriperintörekistereistä päättävät tahot sekä Suomessa että Ruotsissa.

Haastateltuja oli yhteensä seitsemän ja haastattelut toteutettiin syksystä 2011 joulukuuhun

2012 kestäneenä ajanjaksona. Haastateltavia ei voi kuitenkaan suoraviivaisesti jakaa kahteen

ryhmään, paikallisiin ja kulttuuriperinnön kanssa työskenteleviin. Kuten edellä mainitsin,

osa saamelaisista haastatelluista työskenteli saamelaismuseossa, minkä lisäksi mukana oli

muitakin saamelaisen kulttuuriperinnön parissa Pohjois-Suomessa työskenteleviä.

Menetelmänä käytettiin puolistrukturoitua haastattelua (Olson 2011: 40–41), jossa

keskustelua laajennettiin ennakolta mietityistä kysymyksistä (Liite I) haastattelun aikana

27

esille nousseisiin teemoihin. Kyseisiä teemoja hyödynnettiin osittain myös myöhemmissä

haastatteluissa. Näin saatiin aineistoa, jossa oli yhtenäisiä teemoja, mutta toisaalta

haastateltavien ajatuksia ei rajattu liiaksi valmiilla kysymyksillä, vaan he saivat nostaa esille

myös omasta mielestään tärkeitä teemoja. Puolistrukturoidusta haastattelusta käytetään

toisinaan myös nimitystä teemahaastattelu, ja sen vahvuutena onkin, että se sallii

haastattelulle liikkumavaraa (Vuorela 2005: 39). Myös Henry Huntington (1998) on

käyttänyt puolistrukturoituja haastatteluita kerätessään perinteistä tietoa alkuperäiskansoilta

Alaskassa. Hänen mukaansa menetelmän vahvuutena on, että se sallii tutkijan lisäksi myös

osallistujien ohjata haastattelua niin, että myös haastatellun tuottamat assosiaatiot tulevat

esille tutkijan odottamien lisäksi. Huntingtonin mukaan puolistrukturoidut haastattelut ovat

tehokas menetelmä perinteiden tiedon dokumentoimiseen.

Tutkielmassani haastatteluja tehtiin niin kasvotusten, puhelimitse kuin sähköpostillakin.

Erilaisten haastattelumuotojen yhdistäminen oli osittain käytännön sanelemaa, sillä

tutkimuksen puitteissa ei ollut mahdollista matkustaa useampaa kertaa Lappiin. Toisaalta

erilaisten haastattelumuotojen joukosta löytyi parhaiten kullekin ihmiselle sopiva tapa kertoa

asioista. Osalle kirjallisen tekstin tuottaminen on sujuvinta, kun taas toiset haluavat kertoa

asiansa suullisesti. Toki erilaisten haastattelumuotojen käyttämiseen liittyi myös ongelmia.

Sähköpostihaastattelussa ihmisillä oli pidempi aika miettiä asioita ja hioa vastauksiaan. Tätä

eroa tasoitti se, että alustavat kysymykset oli lähetetty myös muille haastateltaville pääosin

etukäteen, joten he tiesivät, mistä oli kysymys. Vastakysymysten tekeminen ja vastauksissa

esiin nousseisiin teemoihin tarttuminen oli sähköpostitse hankalampaa kuin kasvotusten tai

puhelimessa (vrt. Vuorela 2005: 40). Kasvotusten tehtyjen haastattelujen etuna

puhelinhaastatteluihinkin verrattuna oli se, että ihmiset lähtivät puhumaan

runsassanaisemmin ja lähestyivät aihetta helpommin esimerkkitarinoiden kautta.

Haastattelujen analysoinnissa käytetään sisällönanalyysiä, jossa ryhmitellään haastattelussa

esiin nousseita teemoja merkityskokonaisuuksiin. Sisällönanalyysissä aineistosta pyritään

nostamaan esiin olennainen etsimällä samanlaisuutta, erilaisuutta tai tyypillisyyttä.

Analyysissä pyritään tematisoimaan, käsitteellistämään tai narratiivisesti yleistämään esitetyt

28

kuvaukset niin, että ne ovat tiiviissä ja selkeässä muodossa. (Tuomi & Sarajärvi 2002;

Krippendorff 2004: 18–25.)

Seuraavassa analyysiosiossa suorat sitaatit ovat haastateltujen suostumukselle kunkin omalla

nimellä. Yleisemmällä tasolla puhuttaessa yksittäisten haastateltujen mielipiteitä ei eritellä.

5. Tieto pyhistä paikoista suhteessa käsitykseen tiedon luonteesta

5.1. Tieto pyhästä – salattua vai ei

Tutkittaessa ihmisten näkemyksiä pyhien paikkojen paikkatiedon julkisesta esittämisestä

lähtökohdaksi nousee vääjäämättä kysymys siitä, miten tietoon pyhästä suhtaudutaan.

Katsotaanko tieto pyhästä ja pyhistä paikoista salatuksi tiedoksi? Onko tällainen tieto

avointa kaikille?

Haastatteluissa esiin nousee kolmenlaisia mielipiteitä pyhiä paikkoja koskevan tiedon

luonteesta. Osa haastatelluista on varauksetta sitä mieltä, että tiedon tulee olla avointa ja

vapaasti kaikkien saatavilla. Toiset puolestaan ovat sillä kannalla, että kaiken pyhiä paikkoja,

joista keskusteluissa useimmiten mainitaan seidat, koskevan tiedon tulisi olla salattua.

Näiden kahden ääripään väliin jäävät näkemykset, joiden mukaan vain osan tiedosta tulisi

olla salattua. Näissä tapauksissa katsotaan, että salaamisen tarvetta ei ole silloin, jos seita on

jo entuudestaan tunnettu, merkitty karttoihin tai muuten julkistettu. Katsotaan, ettei tällaisia

yleisesti tiedossa olevia kohteita, kuten Taatsi tai Ukonsaari, voikaan piilottaa yleisöltä.

Toisaalta ollaan myös sitä mieltä, että salatuistakin kohteista tietoa pitäisi kerätä johonkin ja

se voisi olla käytettävissä esimerkiksi tutkimuksen ja opiskelun tarpeisiin.

Tutustuttaessa Muinaisjäännösrekisterin sisältöön herää kuitenkin myös kysymys, onko

seitojen välttämättä oltava rekisterissä. Paikkatiedon julkistamista kaikkien seitakohteiden

osalta ei haastatteluissa pidetä suotavana. Katsotaan, että rekisteriin ei tule laittaa kohteita,

jotka tulevat esiin tutkimuksen kautta, suullisina tiedonantoina tai muusta lähteestä.

29

Toisaalta ollaan sitä mieltä, ettei avoimesta tiedosta ole hyötyä muuta kuin asiasta

kiinnostuneille, joten tieto voisi olla salattua ”tavallisilta ihmisiltä”.

5.2. Perusteita tiedon avoimuudelle tai salaamisen tarpeelle

Haastatteluissa nousee esiin selkeitä teemoja, joiden mukaan perusteita tiedon avoimuudelle

tai salaamiselle voi ryhmitellä. Mielenkiintoista on, että samat perusteryhmät on jossain

määrin havaittavissa sekä tiedon avoimuuteen kielteisesti että myönteisesti suhtautuvilla

(Kuva 4). Kaikki perustelut eivät toki ole selkeästi jaettavissa vain yhteen ryhmään, vaan

ryhmät ovat paikoitellen päällekkäisiä.

Kuva 4. Perusteryhmät tiedon avoimuudelle ja salaukselle.

Avoimen tiedon perusteita Salatun tiedon perusteita

Käsitys tiedon luonteesta

Oikeudellis-poliittiset

syyt

Suojelu

Pyhien paikkojen luonne

30

Osittain tiedon avoimuudelle ei edes etsitä perusteita, vaan todetaan salaamisyritykset joka

tapauksessa turhiksi, sillä tieto tunnetuista seitapaikoista on jo ihmisillä. Toisaalta ajatellaan

myös, ettei Muinaisjäännösrekisterissä olevasta tiedosta ole haittaakaan, sillä tavalliset

ihmiset eivät kuitenkaan käytä sitä.

Osalla haastatelluista käsitys tiedon julkistamisesta on sidoksissa heidän käsitykseensä

tiedon luonteesta; tiedon kuuluu olla kaikkien saatavilla. Osa on sitä mieltä, ettei tiedon

avoimuuteen liity mitään ongelmia. Toiset taas näkivät ongelmakohtia, mutta ovat silti sitä

mieltä, että avoimen tiedon hyödyt ovat haittoja suuremmat. Salatun tiedon katsotaan olevan

epäoikeudenmukaista ja johtavan diskriminointiin. Avoimen tiedon kannattajat myös tuovat

esiin luottamuksensa ihmisiin. Erään haastatellun mukaan normaali ihminen tietää, että nämä

paikat kuuluvat Muinaismuistolain piiriin, eikä niihin saa kajota. Toinen haastatelluista pitää

paikkoja turmelevia ihmisiä vähemmistönä, joiden ei saa antaa hallita.

Avoimen tiedon nähdään olevan helpommin myös paikallisten saatavilla. Eija Ojanlatva

(2011) toteaakin paikallisten olevan haltioissaan, kun tieto on heidän käytettävissään. Tämä

on erityisen tärkeää, sillä tieto pyhistä paikoista ei välttämättä enää siirry perinteisen tiedon

tapaan sukupolvilta toisille. Kaarina Vuolab-Lohi (2011) toteaakin:

[M]uinaisjäännösrekisteri, johon on merkitty paikan tarkka sijainti,

on hyvä olla olemassa, koska tieto paikoista ei nykymaailmassa enää

välttämättä siirry ns. luonnonmukaisesti sukupolvelta toiselle.

Tietojen rajaaminen vain tietyille ihmisille on mielestäni

epäoikeudenmukaista - eikä tiedon pimittäminen ainakaan lisää

niiden kunnioitusta.

Avoin tieto siis myös lisää kohteiden kunnioitusta ja edistää tätä kautta suojelua. Ajatus

tiedon ja kunnioituksen suhteesta, ja sen yhteydestä paikkojen suojeluun toistuu muissakin

haastatteluissa. Toisaalta nähdään myös, että ainoastaan sellaisia kohteita, joista on tietoa,

voidaan suojella. Paikkatieto on näin ollen välttämätöntä esimerkiksi kaavoituksen tarpeisiin.

31

Oikeudellis-poliittisiksi katson sellaiset perustelut, joissa esimerkiksi yllä mainitut tiedon ja

kunnioituksen ajatukset liitetään pyhiä paikkoja laajempaan kontekstiin osaksi

saamelaiskulttuurista välitettävää tietoa. Avoimen tiedon katsotaan olevan eduksi myös

tärkeänä pidetylle saamelaisen historian tutkimukselle. Kerttu Vuolab (2011) yhdistää

näkemyksessään yllä esitettyjä teemoja tiedon välittymisestä, suojelusta ja

saamelaiskulttuurin paremmasta ymmärryksestä:

Minusta asiallisen tiedon välittyminen uusille sukupolville

on tärkeintä. Tiedottamisella voitaisiin poistaa ennakkoluulot.

Eri keinoilla tiedottaminen voisi opettaa ihmisiä myös

kunnioittamaan muinaisten saamelaisten elämää ja niihin liittyviä

muistomerkkejä. Oikea tieto voisi vähentää jopa vandalismia. Tiedon

puute saa aikaan virheellisiä esityksiä menneisyydestä ja ruokkii

ennakkoluuloja ja rasismia.

Myös tiedon salaamisen perusteet lähtevät tietoon liitetyistä käsityksistä. Haastateltavien

käsitykset tiedon luonteesta linkittyvät vahvasti niihin näkemyksiin, joita perinteisestä

tiedosta on esitetty myös muiden alkuperäiskansojen tahoilla. Tieto on jotain, minkä pitäisi

siirtyä kulttuuri- ja kertomaperinteenä sukupolvelta toiselle, eikä se kuulu automaattisesti

kaikille. Toisaalta Päivi Magga (2011) toteaa tiedon olevan valtaa myös paikallisyhteisöissä.

Tietoa saatetaan rajata siis myös yhteisön sisällä. GIS:n kohdistuvassa kritiikissä onkin

esitetty, että ajatusta siitä, että kaikilla pitäisi olla yhtäläinen oikeus paikkatietoon, voidaan

pitää länsimaisena harhana. Paikallisyhteisöillä voi olla erilaisia käsityksiä tiedon luonteesta,

ja jotkin traditiot tiedon saatavuudesta, esimerkiksi tiedon rajaaminen naisilta tai nuorilta,

voivat olla vastoin länsimaisia normeja (Sieber 2006: 498).

Haastatteluissa tulee esiin, että erityisesti pyhiä paikkoja koskeva tieto saattaa olla sellaista,

josta ei haluta kertoa, sillä kyseiseen tietoon liittyy monia muitakin aspekteja kuin vain

pyhän paikan sijaintitieto. Perinteisen tiedon holistinen lähestymistapa tulee esiin ajatuksissa,

että pyhien paikkojen sijaintitietoon liittyy myös tunteita ja muistoja. Päivi Magga (2011)

toteaakin: ”Mutta se on, ei ainoastaan se tunne siitä, että se on jotaki, joka kuuluu niinku

32

niille omille ihmisille, niin myös ne uskomukset, mitä ihmisillä on, ni liittyy siihen.”

Seitapaikkaan liittyy Maggan mukaan seidan lisäksi myös syvempiä tunteita sekä käsityksiä

oman alueen ihmisten historiasta ja heidän uskomuksistaan.

Kysymykset tiedon luonteesta liittyvät siis vahvasti myös kysymyksiin pyhien paikkojen

luonteesta. Nimenomaan tietoa seidoista ei ole haluttu antaa julkisuuteen, sillä niihin liittyvä

tieto on salattua. Áile Aikio kuvaa pyhien paikkojen salaista luonnetta seuraavasti:

Pyhien paikkojen luonteeseen kuuluu osaltaan salaisuus, joten niiden

muuttaminen yleiseksi, kaikkien saatavilla olevaksi materiaaliksi,

muuttaa kohteen luonnetta ja tekee sen saavutettavaksi muille, kuin,

joiden kanssa tieto on erityisesti haluttu jakaa.

Seitojen ja muiden pyhien paikkojen katsotaan olevan jotain sellaista, minkä ei tarvitse

kuulua kaikkien kokemusmaailmaan. Anni Guttorm (2011) näkee tiedon seidoista liittyvän

nimenomaan paikallisten ihmisten elinpiiriin:

Ajattelisin, että jos ihminen ei tiedä seidan sijaintia, niin seita ei

kuulu hänen elinpiiriinsä ja silloin seidan tarkan sijainnin

tietämiselle ei ole järkevää syytä. Seidathan ovat olleet usein pienen

piirin käyttämiä ja sellaisena ne voisivat pysyäkin.

Salattua tietoa pidetään myös tapana suojella pyhiä paikkoja. Sellaiseen, mistä kukaan ei

tiedä, ei myöskään voi luvatta kajota. Seitojen syrjäisen sijainnin katsotaan jo itsessään

suojelevan kohteita, sillä muut kuin paikalliset ihmiset eivät helposti löydä niille, ja

paikalliset huomaavat, mikäli jotain on tapahtumassa. Klemetti Näkkäläjärvi (2012)

toteaakin, että avoimesta tiedosta olisi hyötyä lähinnä tutkijoille, mutta kohteiden

kunnostamiseen ja valvomiseen tuskin kuitenkaan tulisi rahoitusta.

Uhkana seidoille nähdään roskaaminen, ilkivalta, muistoesineiden ottaminen, harrastaja-

arkeologien luvattomat kaivaukset, ympäristön kuluminen sekä saamelaiskulttuuria

33

loukkaava toiminta. Tällaisena mainitaan esimerkiksi new age -toiminta, jonka Näkkäläjärvi

(2012) toteaa loukkaavan muinaisuskoa ja saamelaista kulttuuriperintöä. Myös Tiina Sanila-

Aikio (2011) toteaa ”pyhyyden etsijöiden” Ruotsissa sotkeneen paikkoja ja pitäneen riittejä.

Ongelmalliseksi koetaan myös kohteiden hyödyntäminen tavalla, joka ei hyödytä paikallisia.

Áile Aikio (2011) toteaakin:

Julkiseen rekisteriin sijoitettuna aikaisemmin yksityiset kohteet

muuttuvat julkisiksi eli kenen tahansa saavutettaviksi. Silloin on

uhkana, että kohteita aletaan hyödyntää, käyttämään tai niihin

kajotaan tavoilla, joita saamelaiset eivät voi hyväksyä. (…) Toisaalta

uhkana on myös alkuperäiskansalle kuuluvan omaisuuden

rahallisesta hyödyntämisestä esim. matkailun puitteissa niin, että

saatu hyöty ei tule alkuperäiskansalle itselleen vain ulkopuoliselle

toimijalle.

Myös muut haastatellut toteavat, ettei seidoista pitäisi tehdä turistivetonauloja

alkuperäisyyden etsijöiden tarpeiksi. Lisääntyneen matkailun pelätään myös haittaavan

poronhoitoa. Maailmalta on sekä positiivisia että negatiivisia esimerkkejä turismin ja pyhien

paikkojen kohtaamisesta. Nepalissa Sagarmathan kansallispuistossa turismin on huomattu

muuttavan paikallisten suhdetta pyhiin paikkoihin. Tiedonvälitys nuoremmille sukupolville

on vähentynyt ja paikkoihin liitetyt henkiset arvot ovat katoamassa turismin ja globalisaation

myötä. Samalla turismin tuomat muutokset ajattelutavoissa ovat myös muuttaneet perinteistä

animistista maailmankuvaa. (Spoon 2010: 94.) Toisaalta Ghanassa Tafi Atomen apinoiden

rauhoitusalueella ja pyhässä paikassa ekoturismin on todettu voimistavan kohteen

kulttuuriarvoja (Ormsby & Edelman 2010: 241). Päivi Magga (2007b: 14) onkin esittänyt,

että turismin saamelaisalueella pitäisi olla ekoturismia, joka tapahtuu yhteistyössä

poronhoidon kanssa ja pyhiä paikkoja varjellen.

Matkailuun liittyvien kysymysten voidaan katsoa linkittyvän paitsi kohteiden suojeluun

myös oikeudellis-poliittisiin perusteisiin salatulle tiedolle. Tähän ryhmään kuuluvat myös

perusteet, jotka painottavat suomenkielisen Muinaisjäännösrekisterin ongelmia. Aikion

34

(2011) mukaan: ”Suomen valtion ja suomalaisten hallinnoima rekisteri myös loukkaa

saamelaisten oikeutta hallita itse omaa kulttuuriperintöään.” Myös Näkkäläjärvi (2012)

nostaa kielikysymyksen esiin todetessaan Muinaisjäännösrekisterin puutteen olevan se, ettei

se ole saamenkielinen, eivätkä edes kaikki paikannimet ole saameksi. Myös muissa

alkuperäiskansojen tietoa sisältävissä tietokannoissa mahdollisuus lisätä tietoa omalla

kielellään on koettu tärkeäksi (Hunter 2005).

6. Tapoja pyhien paikkojen paikkatiedon esittämiseen

6.1. Sijaintitiedon esittäminen

Pohjaksi keskustelulle pyhien paikkojen sijaintitiedon salatusta esittämisestä, olin

hahmottanut malleja, joissa tarkkojen koordinaattitietojen asemesta sijaintitieto esitettäisiin

eri tavoilla häivytettynä. Näitä keinoja ovat sijaintitiedon esittäminen pisteen sijasta alueena;

pisteen siirtäminen satunnaisesti; tai sijaintitiedon suojaaminen tiedonpääsyä rajaavilla

tasoilla. Ennen kuin keskustelu haastatteluiden aikana siirtyi esittämiini malleihin, tarjoutui

haastateltaville kuitenkin mahdollisuus esittää oma näkemyksensä sopivasta esittämisen

tavasta.

Tiedon salaamista toivoneista haastatelluista osa on sitä mieltä, ettei tuntemattomista

seidoista pitäisi ilmoittaa tietoa edes häivytetysti, sillä tieto kuuluu ainoastaan paikallisille.

Karttamerkinnän sijaan ehdotetaan, että kohteesta olisi ainoastaan kuvaus ja sekin sellaisessa

muodossa, ettei seitaa voi sen pohjalta paikallistaa. Osa puolestaan on sitä mieltä, että

sijaintitiedon tarkkuutta voisi vähentää ja saamelaiskohteille luoda oman rekisterimallin.

Toisaalta erilaisia rekisterimalleja paremmin saamelaiskulttuuriin sopivaksi katsotaan

erilaiset epäviralliset kommunikoinnin keinot. Päivi Magga (2011) ehdottaa, että

byrokraattisten menetelmien sijaan tieto voisi kulkea epävirallisten keskusteluiden kautta,

joissa paikalliset kertoisivat tarpeen vaatiessa suojelua kaipaavista kohteista.

35

Haastatellut nostavat kuitenkin esiin myös näkökulmia, jotka voidaan liittää esittämiini

malleihin tiedon osittaisesta salaamisesta. Tähän saattaa tosin vaikuttaa se, että osa

haastatelluista oli nähnyt kysymysrungon etukäteen. Kahdessa haastattelussa nousee

esimerkiksi esiin uhanalaisten kasvien sijaintitiedon esittäminen laajempana alueena. Myös

Tarmo Jomppanen (2011) toisaalta korostaa sijaintitiedon säilyttämisen tärkeyttä, mutta

esittää, että sijaintitieto voisi olla ”epämääräinen alue” tai vaihtoehtoisesti saamelaiseen

kulttuurikontekstiin paremmin sopiva sukualue. Seidat olisi siis ilmoitettu vain sukualueen

tarkkuudella. Jomppanen kuitenkin lisää, että myös tarkkojen koordinaattitietojen tulisi olla

jossakin tiedossa. Hänen toinen ehdotuksensa puolestaan liittyy tiedon salaamiseen tasojen

kautta. Hänen mukaansa saamelaisen kulttuuriympäristöhankkeen yhteydessä oli keskusteltu

mahdollisuudesta suojata osa tiedoista salasanalla, johon olisi pääsy joidenkin mielestä

tutkijoilla ja toisten mielestä vain saamelaisyhteisöllä.

Kysyttäessä haastateltujen mielipidettä ehdottamiini tiedon häivytetyn esittämisen malleihin

sijaintitiedon merkitseminen alueena saa eniten kannatusta. Aluetta on aiemmin käytetty

sijaintitiedon häivyttämisen menetelmänä esimerkiksi esitettäessä työttömyyttä 1x1

kilometrin rasteriaineistona (Rusanen et al. 2001). Osa vastaajista on sitä mieltä, että alueen

tulisi olla niin suuri, ettei seitaa sen perusteella voi paikallistaa lainkaan. Osa taas korostaa

sitä, että aluemerkintä lisäisi löytämisen haastetta ja rajoittaisi suurten joukkojen vierailua

kohteella. Taustalla näkyy ajatus, että asiasta todella kiinnostuneet ”ansaitsisivat” oikeuden

vierailla kohteella. Toisaalta todetaan myös, että etsimistä vaativa kohde suosisi paikallisia.

Tiina Sanila-Aikion mielestä: ”Suurempi alue olisi OK. Silloin sellainen, joka haluaa

tutustua voi kysellä muilta. Saamelainen kyllä tietää, keneltä kysellä.”

Vain harva haastatelluista osaa ottaa kantaa alueen suositeltavaan kokoon. 0,5 x 0,5

kilometrin sekä halkaisijaltaan 1–2 kilometrin suuruisia alueita ehdotetaan. Samansuuruisen

alueen määrittelyä kaikille kohteille pidetään hankalana, sillä se, kuinka suuri alue riittää

suojelemaan kohdetta, riippuu niin maastosta kuin seidastakin. Osa seidoista on niin

maisemastaan erottuvia ja erityisenmuotoisia, ettei niitä voi salata suurellakaan alueella

(Kuva 5). Lisäksi metsäisessä maastossa oleva kivi on helpompi salata kuin esimerkiksi

järvenselällä oleva yksittäinen seitaluoto tai -saari (Kuva 6).

36

Kuva 5. Dierpmesvárrin seita Enontekiöllä erottuu suuren kokonsa takia hyvin puuttomassa tunturimaastossa. (Kuvat: A.-K. Salmi & T. Äikäs 2010.) 5

5 Tutkielmassa kartoilla ja kuvissa esitetyt pyhät paikat ovat kaikki sellaisia, jotka on jo merkitty

peruskarttoihin ja joiden sijaintitietoa ei näin ollen pystytäkään enää salaamaan.

37

Kuva 6a & b. Esimerkit samansäteisistä alueista, joista toinen piilottaa seidan toinen ei. Erkunan seita (yllä) Enontekiöllä peittyy suuresta koostaan huolimatta sitä ympäröivään tunturikoivikkoon, minkä vuoksi sen havaitseminen tarkkojenkin koordinaattipisteiden avulla voi olla haastavaa. Ukonsaari Inarissa (alla) puolestaan erottuu erikoisen muotonsa vuoksi lähistön muista saarista. (Kuvat: T. Äikäs 2010, pohjakartat: © Maanmittauslaitos, 2010.)

38

Satunnaisesti siirretyllä koordinaattipisteellä (Kuva 7) ei nähdä olevan etuja alueeseen

verrattuna. Siirretyn pisteen katsotaan hämmentävän ja ärsyttävän ihmisiä. Sanila-Aikion

sanoin: ”Mitä virkaa sellaisella pisteellä, joka ei ole oikealla paikalla.”

Kuva 7. Esimerkki satunnaisesti siirretystä koordinaattipisteestä. Punainen piste merkitsee yllä esitettyä Erkunan seitaa, musta piste puolestaan merkitsee vaihtoehtoista esittämisen tapaa, jossa sijaintipistettä on siirretty satunnaisesti kilometrin säteellä. (Kuva: T. Äikäs 2010, pohjakartta: © Maanmittauslaitos, 2010.)

39

Kolmantena vaihtoehtona esitin mahdollisuutta, että osa pyhiä paikkoja koskevasta tiedosta

salattaisiin käyttämällä hyväksi paikkatietokantojen ominaisuutta esittää tieto tasoina.

Tällöin oman tasonsa muodostaisi sellainen tieto, johon kaikilla on mahdollisuus päästä, kun

taas salatuksi katsottu tieto, esimerkiksi pyhien paikkojen koordinaatit, olisivat omana

tasonaan (Kuva 8). Näihin salattuihin tasoihin pääsisivät vain tietyt toimijat. Salattuja tasoja

on käyttänyt esimerkiksi Garth Harmsworth (1998; ks. myös Laituri 1998) esittäessään

maorien salattua tietoa. Pääsy erityisiä paikkoja, kuten kulttuurisia, historiallisia ja

arkeologisia kohteita sekä pyhiä paikkoja ja metafyysisiä paikkoja, koskevaan tietoon

rajoitettiin. Tieto esitettiin tasoina, joille oli määritelty pääsy tiedon yksityiskohtaisuuden,

sensitiivisyyden ja luottamuksellisuuden perusteella. Tieto, joka oli liian sensitiivistä GIS:in

tallennettavaksi, oli linkitetty tietokannan kautta suoraan yksittäiseen henkilöön.

Kuva 8. Eri tasojen sisältämä tieto saamelaisten pyhien paikkojen osalta. Punaisella merkittyihin tasoihin on pääsy vain tietyillä toimijoilla.

Alkuperäiskansojen tietoa sisältävissä tietokannoissa on annettu tiedon käsittely- ja

hallintaoikeudet heimon vanhimmille tai muille yhteisön auktorisoimille henkilöille, ja

Kuvaus pyhästä paikasta

Tutkimushistoria

Koordinaattipisteet ja

karttalinkki

Valokuva

40

tiedonsaantia on rajattu muun muassa seuraavin perustein: käyttäjän kuuluminen tiettyyn

klaaniin tai heimoon; käyttäjän status heimossa; käyttäjän rooli heimossa; käyttäjän

sukupuoli; käyttäjän suhde tietokannassa kuvattuihin ihmisiin, eläimiin tai objekteihin;

tietokannassa kuvattujen ihmisten kuolema sekä konteksti, jossa tietoa käytetään. Tiedon

hallinnoitsijoiden ja käyttäjien määrittelyä on pidetty suurempana haasteena kuin teknisiä

kysymyksiä. (Hunter 2005.) Tämä näkemys nousi esiin myös haastatteluissa.

Kysyttäessä haastateltavien mielipidettä tiedon esittämiseen avoimina ja salattuina tasoina

esiin nousee kysymys siitä, kenellä olisi pääsy mihinkin tietoon. Tasoja esitystapana

pidetään sinänsä hyvänä, mutta juuri oikeus sen määrittelemiseen, kuka näkee mitäkin,

koetaan ongelmalliseksi. Seuraavaksi esittelen tarkemmin haastatteluissa esitettyjä

näkemyksiä siitä, keillä on oikeutus tiedon käyttämiseen.

6.2. Millä tahoilla pitäisi olla pääsy tietoon?

Kuten jo aiemmin mainitsin, yksi haastatteluissa esiin noussut näkemys on, että kaikenlainen

tiedon rajaaminen olisi diskriminoivaa. Osa haastatelluista kokee, että kaikilla ihmisillä

pitäisi olla yhtäläiset oikeudet tietoon. Tällöin erilaisten tasojen määritteleminen ei olisi

mielekästä.

Toisaalta haastatteluissa esitetään myös ajatus, että oikeus tietoon on paikallisyhteisöllä. Osa

haastatelluista kokee, että yleensä koko paikallisyhteisö tietää jo muutenkin, missä pyhä

paikka on. Päivi Maggan (2011) sanoin: ”Kelle se tieto kuuluu, ni sillä se on.” Joissakin

tapauksissa paikallisyhteisön määritteleminen saattaa kuitenkin aiheuttaa ongelmia; kaikki

haastatellut eivät suinkaan koe kuuluvansa samaan paikallisyhteisöön. Paikallisyhteisön

määrittely on hyvin subjektiivista ja se saattaa tässäkin tapauksessa pitää sisällään vain

yksittäisen suvun tai kaikki laajallakin maantieteellisellä alueella asuvat. Klemetti

Näkkäläjärven (2012) näkemys on, että pyhistä paikoista tietää yleensä koko paikallisyhteisö,

ei vain tietty suku tai siida. Selkeää kantaa siitä, kuinka tiiviiksi seidoista päättävä

paikallisyhteisö voidaan rajata, ei kuitenkaan ole. Áile Aikio (2011) toteaa, että ”yhteisön,

joka seidan omistaa, tulisi itse päästä päättämään kenelle paikkatieto voidaan antaa.”

41

Toisaalta korostetaan myös, ettei yksi suku voi omia seitaa. Useammassa haastattelussa

nostettiin esimerkiksi Nitsijärven seita, jonka nimeäminen Sarren suvun seidaksi on

herättänyt paljon keskustelua Inarissa.

Uuden-Seelannin Northlandin maorien parissa toteutetussa osallistavaa GIS:ä

hyödyntäneessä projektissa salatut kohteet linkitettiin heimon vanhimpaan (komatua), jolla

oli erityistä tietoa kohteesta. Kohdetta uhkaavien projektien yhteydessä neuvoa kysyttiin

tältä vanhimmalta. (Laituri 1998.) Saamelaisten pyhien paikkojen osalta osa haastatelluista

toivoo, että tällainen valvova rooli olisi Saamelaiskäräjillä. Näkkäläjärvi (2012) toteaa,

että ”tulisi olla saamelaisyhteisön (saamelaiskäräjien) päätettävissä ne periaatteet, miten

saamelaisista muinaisjäännöksistä ja pyhistä paikoista kerrotaan julkisesti ja eri

rekistereissä.”

Paikallisyhteisön lisäksi haastatellut kuitenkin huomioivat myös tarpeen avata tietoa suojelu-

ja tutkimuskäyttöön. Näkemykset ovat yhteneviä muissa tutkimuksissa esiin nousseille

ajatuksille, joissa tiedostetaan tarve tiedon välittämiseen lainsäätäjille, poliitikoille ja

tiedemiehille (Engle 2001: 30). Haastatteluissa todetaan joko yleisesti, että salattuun tietoon

pitäisi olla pääsy suojelukäyttöä varten, että pääsy pitäisi olla suojelusta vastaavilla

viranomaisille tai nostettiin esiin museot, esimerkiksi Kansallismuseo. Toisaalta todetaan

myös, että suojelu voisi tapahtua epävirallisempien keskustelukanavien kautta tai ettei

suojelun tarvetta kaikissa tapauksissa ole lainkaan. Näkkäläjärven (2012) mukaan: ”Ei

tarvitse kertoa tutkimuksen tai suojelun tarpeisiin tuntemattomista seidoista, koska ne ovat

niin kaukana infrastruktuurista, että maankäyttö ei uhkaa niitä, eivätkä kiinnosta arkeologeja

tutkimuksellisesti.”

Valtaosa haastatelluista on kuitenkin sitä mieltä, että tutkijoilla tulisi olla pääsy salattuun

tietoon. Tutkijoidenkin tiedonkäyttöä halutaan silti rajata. Esitetään muun muassa, että

tutkijat eivät saisi julkaisuissaan esittää sijaintitietoa. Käsitystä tutkijoista leimaavat myös

pyhiä paikkoja etsineet valokuvaajat sekä mediassa esillä ollut valelääkärikohu.

Haastateltujen vastauksissa kuultaa huoli siitä, miten tutkimusta voidaan kontrolloida. Tiina

Sanila-Aikion (2011) sanoin:

42

Tutkijoille [voisi luovuttaa sijaintitiedon] periaatteessa. Voisi katsoa

tapauskohtaisesti, edistääkö tutkimus [oikeaa asiaa]. Mutta

valelääkärien aikana, miten voisi kontrolloida tutkimusta. Paperille

on helppo panna jotain. Mutta tutkimustieto on kyllä hyvää olla

olemassa ja edistää kulttuuriperinnön ymmärrystä.

Saamelaisille toivotaan siis oikeutta kontrolloida sitä, millaista tutkimusta pyhistä paikoista

tehdään. Tutkimusluvan myöntäväksi tahoksi ehdotetaan Saamelaiskäräjiä, mikäli se jossain

vaiheessa hallinnoi kulttuuriympäristöä tai vaihtoehtoisesti muuta saamelaista

muistiorganisaatiota yhdessä Saamelaiskäräjien kanssa.

6.3. Salattua ominaisuustietoa

Sijaintitiedon lisäksi myös osa pyhiin paikkoihin liitetystä ominaisuustiedosta katsotaan

sellaiseksi, että se tulisi salata. Erityisesti salattavaksi katsotaan sukuihin liittyvä tieto.

Jomppanen (2011) huomauttaa, että mikäli seitojen sijainti esitettäisiin hänen ehdottamallaan

tavalla sukualueina, myös tiedon siitä, mille suvulle alue kuuluu, pitäisi olla salatulla tasolla.

Muutakaan perheisiin ja sukuihin liittyvää tietoa ei haluttu rekisteriin. Lisäksi salatuksi

katsotaan pyhään paikkaan liittyvä perimätieto.

Myös sellainen tieto, joka edistäisi seidan löytämistä, katsotaan aiheelliseksi häivyttää.

Tällaista tietoa mainittiin olevan muun muassa seidan ulkonäön tarkka kuvailu. Päivi Magga

(2011) ehdottaa, että rekisterissä voisi lukea ainoastaan seitakivi ilman tarkempaa

sisältötietoa. Näkkäläjärvi (2012) toteaa, että kuvailevan tiedon asemesta rekisterissä voisi

olla eettiset ohjeet siitä, kuinka paikalla toimitaan sekä tietoa saamelaisten kansainvälis-

oikeudellisesta asemasta. Tällaista lähtökohtaa on hyödynnetty Eliölajit-tietojärjestelmässä

(2010), joka sisältää kunkin lajiston suojelun kannalta merkittävimmät

luonnonsuojelusäädökset.

43

6.4. Sijainnin esittäminen maastossa

Rekisterissä olevan paikkatiedon lisäksi haastatteluissa nousee esiin kysymys siitä, missä

määrin pyhien paikkojen sijaintia on syytä merkitä maastoon. Osa avointa rekisteriä

kannattaneista haastatelluistakin on sitä mieltä, ettei kohteita olisi syytä merkitä maastoon.

Ilmari Mattus (2011) toteaa rekisterissä olevan informaation riittävän, eikä maastoon tarvita

opasteita tai viittoja. Tällöin on jokaisen oman viitseliäisyyden varassa, etsiikö hän kohteen

vai ei. Hänen mukaansa seidat eivät ole matkailukohteita, vaikka hän näkee niissä

yhtäläisyyttä vanhoihin kirkkoihin.

Seitoja ei haluta päästää turistikohteiksi, sillä massaturismin katsotaan vaurioittavan kohteita.

Esimerkiksi nostetaan Ukonsaari, jossa ei Ima Aikio-Arianaickin (2011) mukaan enää ole

tunnetta. Pienimuotoinen ja omatoimimatkailu hyväksytään, mutta ohjattu turismi

tienviittoineen, autopaikkoineen ja muine kohteelle pääsyä helpottavine elementteineen

halutaan estää. Taustalla näkyy ajatus siitä, että oman kiinnostuneisuuden kautta tavallaan

ansaitaan oikeus käydä paikalla. Tällöin paikalle saapuvilla on riittävästi tietoa, jotta he

kunnioittavat paikkaa.

Haastatteluissa mainitaan jälleen ”Sarren suvun seidalle” ohjaava tienviitta. Tiina Sanila-

Aikio (2011) pohtii tuntemuksiaan tienviitan ilmestymisestä:

Esimerkiksi tämä Sarren suvun tienviitta. Kun se tuli, mietin, että

onko toi nyt ihan tarpeellinen. Toisaalta, kun turisti käy siellä paljon,

on hyvä ohjata. Voi tuoda lisäarvoa tälle pysähtymispaikalle. Se on

vähän niin ja näin. Lämmittääkö tieto toisaalta sellaista, joka ei

etukäteen paikasta tiedä. Lisää vain sellaista Lapin mystiikkaa ja

eksotiikkaa, joka on mielestäni huono asia. Mieluummin ei kylttiä.

44

6.5. Muita salattuja kohteita

Aiemmissa tutkimuksissa alkuperäiskansojen parissa pyhien paikkojen lisäksi salatun tiedon

piiriin on liitetty muun muassa tieto traditionaalisista maista, elinkeinoon liittyvästä

maankäytöstä, kuten kalastus- ja metsästysalueista sekä historiallisista ja nykyisistä

viljelysmaista (Laituri 1998; Barlindhaug 2012). Haastatellut mainitsevat salattavana tietona

erityisesti hautapaikat, varsinkin jos niitä ei voida valvoa eikä asiatonta toimintaa estää.

Hautapaikkojen lisäksi myös kotasijojen sijainnin paljastamiseen suhtaudutaan varauksella.

Samalla tavoin kuin tiettyihin sukualueisiin liittyvät pyhät paikat myös kotasijojen sijainnin

voidaan ajatella olevan suvunsisäistä tietoa. Magga (2011) toteaakin:

Ihmiset haluaa jotenki suojella sellasta, joka on ommaa ja omaan

lähihistoriaan liittyvää ja omiin sukuihin ja perheisiin ja että jotenki

se varmaan liittyy siihenki, kun niin paljo on viety ja sanonko, että

riistetty, niin se, mihin voidaan vaikuttaa, niin halutaan sitte pitää se

ittellä.

Kaiken kaikkiaan kysymykset tiedon salaamisesta liittyvät siis vahvasti kysymykseen tiedon

omistajuudesta ja saattavat yhdistyä emotionaalisiin ja tutkimushistoriallisiin

katsontakantoihin. Kenellä on oikeus käyttää ja levittää tietoa ja missä tarkoituksissa?

Tutkijoiden ja viranomaistahojen näkökulma näihin kysymyksiin saattaa olla jossain määrin

erilainen kuin paikallisten. Seuraavassa nostan esiin joitakin hallinnollisia seikkoja, jotka

ovat vaikuttaneet päätöksentekoon.

7. Hallinnollinen näkökulma

Alkuperäiskansojen identiteetille on mielletty tärkeäksi heidän oikeutensa säilyttää

perinteistä tietoa sekä valvoa esi-isien paikkoja. Tämä voi olla ristiriidassa arkeologien

tarpeen kanssa toimia menneisyyden vaalijoita. (Allen & Phillips 2010: 21.) Maailmalla

45

Australian aboriginaaleilla näyttäisi olevan suurempi päätäntävalta kulttuuriperintöönsä kuin

monilla muilla alkuperäiskansoilla. Heidän lupaansa täytyy kysyä aboriginaalikohteiden

tutkimiseen, he voivat rajoittaa pääsyä kohteisiin sekä tietoon kohteista ja he voivat

kontrolloida salatuista ja pyhistä paikoista julkaistavaa tietoa. (Allen & Phillips 2010: 27.)

Myös Ruotsissa paikallisen alkuperäiskansan, saamelaisten, oikeudesta kulttuuriperintönsä

kontrolliin on keskusteltu, kun sikäläinen muinaisjäännösrekisteri, Fornsök, vietiin

internetiin. Poliittisena taustana keskustelulle oli se, että alkuperäiskansojen oikeutta pyhiin

paikkoihinsa tulisi kunnioittaa YK:n alkuperäiskansojen julistuksen hengessä. Kysymys on

kirjattu ensimmäiseen Bevarande av det samiska kulturavet – Program för stöd -ohjelmaan

vuodelta 1998 sekä uudistettuun ohjelmaan vuosille 2003–2007. (Aronsson 2012.)

Uutta rekisteriä julkistettaessa tiedon salauksesta keskusteltiin uhripaikkojen lisäksi hylkyjen

sekä jalometallikätköjen osalta. Lähtökohtana oli, että tieto antaa parasta suojaa, mutta

poikkeuksien mahdollisuus tunnustettiin. Päällimmäiseksi huoleksi nousi uhripaikkojen

ryöstäminen ja tuhoaminen, joka nousee esiin myös tekemissäni haastatteluissa. (Blomqvist

2012.) Kjell-Åke Aronsson saamelaismuseo Ájttesta (2012) toteaa, että suuri osa tunnetuista

saamelaisista uhripaikoista ryöstetty, minkä lisäksi ongelmaksi on koettu erilaisten new age -

ryhmien paikoilla suorittama rituaalinen toiminta. Huoli rinnastuu Britanniassa nousseeseen

keskusteluun koskien uuspakanoiden megaliittikohteilla suorittamiin rituaaleihin.

Valtaväestö pitää paikalle jätettyjä uhreja roskina, kun ne uuspakanoille ovat tärkeä osa

henkistä kokemusta. (Wallis 2003, 170.)

Malin Blomqvist (2012) Riksantikvarieämbetetistä toteaa, että tiedon salaamisessa tai sen

avoimessa esittämisessä nähtiin sekä etuja että haittoja. Hänen mukaansa ruotsalaisessa

kulttuuriperintöä koskevassa laissa määritellään kansalaisille vastuu kulttuuriperinnöstään.

Salatusta tiedosta keskusteltaessa nousi esiin, ettei ihmisellä voi olla vastuuta sellaisesta,

mistä hänellä ei ole tietoa. Toinen näkökulma oli, että monet näistä paikoista ovat jo hyvin

tunnettuja sekä niiden lähellä asuville ihmisille että erilaisten julkaisujen kautta. Lisäksi osa

uhripaikoista sijaitsee vaellusreittien lähellä, jolloin katsottiin, että paikan päällä oleva tieto

esimerkiksi siitä, mitä nämä kohteet ovat ja että paikalta ei saa ottaa poronsarvia, olisi paras

46

suoja kohteille. Keskustelun lopputuloksena julkisessa rekisterissä näkyy uhripaikkojen

osalta kohteen kuvaus, muttei sijaintitietoa. Sijaintitieto on saatavilla sisäänkirjautumisen

kautta muun muassa museotyöntekijöille, tutkijoille, yliopisto-opiskelijoille ja

metsäyritysten työntekijöille. Suomessa esimerkiksi Eliölajit-tietojärjestelmässä uhanalaisia

lajeja koskevat aineistot on tarkoitettu ensisijaisesti viranomaiskäyttöön, mutta

erillissopimuksesta havaintopaikkatietoja toimitetaan myös muille tiedon tarvitsijoille, kuten

maankäytön suunnittelijoille sekä uhanalaisten lajien kartoituksiin ja seurantoihin

osallistuville tutkijoille ja harrastajille (Eliölajit-tietojärjestelmä 2010).

Sisäänkirjautumisvaiheen avulla voidaan rajoittaa pääsy tiettyihin tietoihin vain tietylle

ryhmälle. Esimerkiksi Tiira-lintutietopalvelustasta BirdLife Suomen jäsenyhdistysten jäsenet

pystyvät hakemaan havaintoja kartalta (Tiira 2013).

Keskustelua tiedon salaamisesta on käyty Suomessakin muun muassa Metsähallituksessa,

joka pitää omaa rekisteriään kulttuuriperinnöstä. Pirjo Rautiainen (2011) Metsähallituksen

Lapin luontopalveluista toteaa, että keskusteluissa on pohdittu toistuvasti sitä, saako

saamelaisten pyhistä paikoista kertoa, saako niiden paikkatietoa julkistaa, saako niillä käydä

ja saako niitä tutkia. Erityisesti esiin on noussut Inarijärven Ukonsaari, joka toimii

turistikohteena laivakuljetuksineen ja porrastasanteineen (Kuva 9). Saaren osalta on pohdittu,

pitäisikö laivan viedä sinne matkailijoita vai vain kiertää saari, ja pitäisikö puurakenteet

purkaa vai jättää suojaamaan maaperää. Saarelle nousua ei kuitenkaan voida

Muinaismuistolain kautta estää.

47

 

Kuva 9. Turistien kulkemista ohjaavia puurakenteita Ukonsaarella. (Kuva: T. Äikäs 2007.)

Viranomaisten kannalta avoimen rekisterin edut liittyvät muun muassa paikallistuntemuksen

lisääntymiseen sekä suojelun helpottumiseen. Eija Ojanlatva (2011) Saamelaismuseo

Siidasta kertoo, kuinka paikalliset Muinaisjäännösrekisterin kohteisiin tutustuttuaan ovat

raportoineet maastossa havaitsemistaan vastaavista kohteista. Näin ollen avoimen rekisterin

avulla ennestään viranomaisille tuntemattomia kohteita saadaan suojelun piiriin.

Kohteiden suojelun kannalta myös sijaintitiedon välittyminen kaavoituksen käyttöön on

ensiarvoisen tärkeää. Muuten vaarana on kohteiden tuhoutuminen rakentamisen ja

metsänhoidon yhteydessä. Ojanlatva (2011) toteaa, että kaavoja tehdään Inarin alueella koko

ajan yllättävissäkin paikoissa. Kysymyksiä herättää se, miten salatut kohteet voitaisiin

huomioida kaavoituksessa. Mikäli salattujen kohteiden sijainti esitettäisiin vaikkapa

48

aluemuotoisesti, pitäisi vastaavat muutokset saada myös kaavoitukseen (Ojanlatva 2011).

Toisaalta Ojanlatva huomauttaa, että jo nykyisin laajat pyhät paikat, kuten Ukonjärven Ákku,

aiheuttavat ongelmia kaavoituksen kannalta, sillä niillä tapahtunutta rituaalista toimintaa ei

voida rajata tarkasti.

Rekisterissä olevan tiedon lisäksi pyhien paikkojen sijaintitietoa välittävät myös maastossa

olevat opasteet ja viitat. Rautiainen (2011) kertoo Metsähallituksen merkinneen nykyisen

saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella olevia, tunnettuja kohteita. Vähemmän tunnettuja

seitakohteita ei olla aikeissa merkitä.

Rekisterin osalta Rautiainen (2011) toteaa, että Metsähallituksen näkökulmasta aloitteen

tiedon salaamiseen tulisi lähteä Museovirastolta. Niin kauan kuin tieto on saatavilla

Muinaisjäännösrekisterissä, ei sitä kannata salata muissakaan rekistereissä.

Museovirastolla saamelaiskohteiden sijaintitiedon esittämisestä on käyty keskustelua, mutta

virallista linjanvetoa ei ole tehty. Asian selvittämisestä ei ole myöskään tullut virallista

yhteydenottoa Museovirastoon (Uino & Katiskoski 2012). Näin ollen lähtökohtana on ollut,

että kaikkien paikkatietoaineistojen tulisi olla avoimesti saatavilla. Myös EU:n Inspire-

direltiivi (Infrastructure for Spatial Information in the European Community) (EUR Lex

32007L0002 2007) velvoittaa paikkatiedon yhdenmukaistamista sellaiseen muotoon, että se

on jaettavissa viranomaisten kesken. Myös datan saattamista yleisön käytettäväksi

korostetaan:

(19) Experience in the Member States has shown that it is important,

for the successful implementation of an infrastructure for spatial

information, that a minimum number of services be made available

to the public free of charge. Member States should therefore make

available, as a minimum and free of charge, the services for

discovering and, subject to certain specific conditions, viewing

spatial data sets.

49

Direktiivi jättää kuitenkin avoimeksi, mikä kaikki tieto ja missä muodossa tulisi olla avointa

yleisölle. Osa haastatelluista rinnasti saamelaiset kulttuuriperintökohteet uhanalaisiin

luonnonkohteisiin, joiden sijainti on salattu. Miikka Haimilan (2012b) mukaan

kulttuuriympäristö ei kuitenkaan rinnastu luonnonympäristöihin, joissa uhanalaisia kasveja

voidaan suojella. ”Kulttuuriympäristö on tässä hieman eri asemassa kuin luonnonympäristöt,

joista laissa viranomaisten toiminnan julkisuudesta todetaan salassa pidettäviksi sellaiset,

joiden suojelun julkisuus voisi vaarantaa.” Hän toteaa, että tiettyjen kulttuurikohteiden

salaaminen vaatisi jonkinlaisen lakimuutoksen. Lisäksi mahdollisimman tarkkaa tietoa on

pidetty suojelun kannalta parempana (Uino & Katiskoski 2012).

Muinaisjäännösrekinterin kielikysymyksestä on myös käyty keskustelua. Haimilan (2012b)

mukaan käyttöliittymän kääntäminen olisi mahdollista, mutta kaikkien jatkuvasti

lisääntyvien kohteiden kääntämiseen ei ole resursseja. Paikannimien osalta ollaan jo

menossa siihen suuntaan, että inventointeja tekevät arkeologit nimeävät usein Pohjois-

Suomessa kohteet saamelaisten paikannimien mukaan.

Ruotsissakaan keskustelu uhripaikkojen sijaintitiedon salaamisesta ei ole vielä päättynyt.

Lopullista päätöstä siitä, jatketaanko nykyistä käytäntöä, jossa sijaintitieto on salattu, ei ole

vielä tehty (Blomqvist 2012). Aronssonin (2012) mukaan suhtautuminen tiedon salaamiseen

on kuitenkin ollut positiivista:

De har funnits ytterst lite motstånd till denna lösning. Alla

tjänstemän vid Riksantikvarieämbetet var inte helt positiva från

början. Riksantikvarieämbetet som statlig myndighet lyder under

offentlighetsprincipen där all information ska vara tillgänglig för

allmänheten. Samtidigt är det så att det finns ingen lag som säger att

all information ska finnas lättillgänglig via nätet.

50

Viranomaistahot ovat monenlaisten lainsäädäntöjen, asetusten ja resurssipaineiden

ristiaallokossa. Ruotsin esimerkki kuitenkin osoittaa, että myös eettistä keskustelua voidaan

käyttää yhtenä päätöksenteon perusteena.

8. Johtopäätökset

8.1. Pohdittavaa pyhien paikkojen paikkatietoa esitettäessä

Tutkimukseni tarkoituksena on ollut nostaa esille paikallisten ajatuksia pyhien paikkojen

paikkatiedon esittämiseen liittyvistä hyödyistä ja haitoista sekä tuoda esiin hallinnon

näkökulmia. En siis pyri antamaan yhtä ratkaisuvaihtoehtoa siihen, kuinka paikkatieto tulisi

esittää. Haastatteluissa nousee kuitenkin esiin eräitä seikkoja, jotka ovat keskeisiä pyhien

paikkojen sijaintitiedon salaamisesta keskusteltaessa. Huomioitavia asioita ovat:

HUOMIOITAVIA SEIKKOJA PAIKALLISEN SIJAINTITIEDON ESITTÄMISEEN

paikallisilla ei ole yhtä yhtäläistä mielipidettä asiasta

salatusta tiedosta puhuttaessa täytyy miettiä, kenellä on oikeus tietoon

kohteiden suojelu on keskeinen kysymys sekä silloin, kun tieto on avointa että silloin,

kun se on salattua

mikäli tieto on salattua, liittyy aluemuotoiseen esittämiseen ongelmia

tietoa tarvitaan kaavoituksen tarpeisiin, mikä vaatii laajaa yhteistyötä

kulttuuriperinnön kontrolli on nähty tärkeänä alkuperäiskansoille; siihen voidaan

käyttää joko hallinnollisia menetelmiä tai epävirallisia kommunikoinnin muotoja

Haastatteluissa käy ilmi, ettei voida puhua ”paikallisten mielipiteestä” yksikkömuodossa.

Paikallisyhteisöstä ei löydy yhtäläistä mielipidettä, johon myöhemmissä keskusteluissa voisi

vedota, vaan näkökulmat pyhien paikkojen paikkatiedon esittämiseen vaihtelivat hyvin

myönteisestä äärimmäisen kriittiseen. Osallistavan GIS:n yhtenä haasteena onkin nähty

51

tasapainon löytäminen paikallisyhteisön jäsenten erilaisten tavoitteiden välillä (Wong &

Liang Chua 2001). Tässäkin tapauksessa voimme kysyä, kenellä on oikeus puhua yhteisön

puolesta ja kenen mielipide ratkaisee?

Pohjimmiltaan kyseessä on yksilöiden erilainen suhtautuminen tietoon. Avoimen rekisterin

kannattajat ovat sitä mieltä, että tieto kuuluu kaikille ja tiedon salaaminen johtaa tiettyjen

ihmisryhmien diskriminointiin. Salattua paikkatietoa kannattavien vastauksissa näkyy

käsitys tiedosta, joka jossain määrin vastaa perinteiseen tietoon liitettyjä ominaisuuksia.

Tieto on jo niillä, joille se kuuluu, sillä se on kulkenut suullisesti sukupolvelta toiselle ja

opittu elinympäristössä. Toisaalta tieto täytyy tietyllä tapaa ansaita; ihmiset, jotka ovat

tarpeeksi kiinnostuneita ottaakseen asioista selvää, ovat oikeutettuja vierailemaan pyhillä

paikoilla, mutta näiden paikkojen ei pitäisi olla kaikkien saavutettavissa rekisterilinkin tai

tienviittojen kautta.

Tärkeää on myös se, mihin tietoa käytetään. Useat haastatellut näkevät avoimen tiedon etuna

sen, että se lisää saamelaiskulttuurin tuntemusta ja tätä kautta myös arvostusta. Tämän takia

tiedon tutkimuskäyttöön suhtaudutaan myönteisesti. Tiina Sanila-Aikio (2011) ehdottaa

lisäksi, että tieto pyhistä paikoista voisi olla osana saamelaista kulttuuriopetusta koulussa

(vrt. Chapin et al. 2005: 620). Tämä vastaa postkoloniaalisen tutkimuksen näkemystä tiedon

palauttamisesta eli sen viemisestä takaisin paikallisyhteisöille ja käyttämisestä heitä

hyödyttävällä tavalla.

Pyhien paikkojen suojelu nähdään keskeisenä perusteena sekä salatulle että avoimelle

tiedolle. Salatun tiedon kannattajat perustelevat sijaintitiedon kätkemistä muun muassa sillä,

että pyhät paikat ovat niin syrjässä, että ne säilyvät koskemattomina, ellei niiden luokse

opasteta ihmisiä. Myös ruotsalaisen Fornsök-rekisterin periaate salatusta sijaintitiedosta

pohjaa ajatukseen, että kohteita pystytään parhaiten suojelemaan kätkemällä niitä koskeva

tieto. Toisaalta avoimen tiedon kannattajat korostavat tiedon tarvetta suojelun pohjana. He

pelkäävät kohteiden tuhoutuvan maankäytössä, ellei niistä ole saatavilla tietoa.

52

Pyhien paikkojen paikkatieto voidaan kuitenkin esittää myös häivytetysti, jolloin se ei ole

täysin salattua eikä täysin näkyvääkään. Erilaisin kartografisin ja paikkatietoanalyysien

keinoin tarkan sijaintitiedon voi häivyttää tai tehdä luvanvaraiseksi (Harmsworth 1998).

Haastatteluissa erilaisista tiedon häivyttämisen menetelmistä parhaimpana nähdään

aluemuotoinen esittäminen, kun taas satunnaisesti siirretty piste tai salatut tasot koetaan

ongelmallisiksi.

Myös alueiden ja rajojen määrittely on kuitenkin nähty ongelmallisena erityisesti

alkuperäiskansojen perinteiseen tietoon liittyen. Bjørn Sletto (2009a: 148) on todennut

rajojen tekemisen olevan aina poliittinen prosessi, joka johtaa usein valheelliseen dualismiin.

Tällä hän tarkoittaa sitä, että rajoja on myös siellä, missä niitä ei voi määritellä. Rajojenveto

on koettu ilmiönä, joka ei kuulu alkuperäiskansojen tapaan jäsentää maailmaa; vaikka rajoja

olisi, ne ovat liikkuvia, suhteellisia, päällekkäisiä ja laaja-alaisia. Tämän takia kiinteiden

rajojen käyttöä on haluttu välttää osallistavassa GIS:ssä. Jos rajoja on vedetty, ne on kuvattu

sumeareunaisina. (Engle 2001: 30; Johnson et al. 2006; Sletto 2009b: 266–268; Rambaldi et

al 2010: 9.)

Saamelaisten pyhien paikkojen osalta olisi tarpeen käyttää vaihtelevansuuruisia alueita,

joiden koko määriteltäisiin tapauskohtaisesti sen mukaan, minkäkokoinen ja kuinka helposti

ympäristöstä erottuva kohde on kyseessä. Rajanveto olisi tässä tapauksessa täysin

hallinnollista, eikä yrittäisikään jäljitellä saamelaisten tapaa ymmärtää maailmaa. Salatun

rekisteritiedon tapauksessa, jossa alueen ei ole tarkoituskaan esittää todellisia rajoja, edellä

mainitut kysymykset perinteisen tiedon ja kartografisen esittämistavan ristiriidasta eivät

kuitenkaan nouse keskeisiksi. Haastatteluissa tosin nousi esiin myös saamelaiskulttuuriin

pohjaava rajausmalli, joka noudattaisi sukualueita.

Muinaisjäännöksistä on kerätty aluemaista aineistoa jo vuodesta 2001 asti ja vuodesta 2008

alkaen rajausten tekeminen on ollut mahdollista myös internetselaimen kautta suoraan

kartalle (Haimila 2012a: 30). Pyhän paikan aluerajaus voisi tapahtua muiden aluerajausten

tapaan inventoinnin yhteydessä, jolloin kohteen luonne olisi helpoiten määriteltävissä.

Muiden muinaisjäännösten osalta ei resurssipulan takia ole pystytty tallentamaan alueena

53

juuri muita kuin uusia kohteita (Haimila 2012a: 31). Myös pyhien paikkojen osalta

aluemallinen rajaus koskisi lähinnä uusia kohteita, sillä aiemmin tunnetut ovat jo

peruskartoilla, eikä niiden salaaminen ole enää mahdollista. Tämä nousi esiin myös

haastatteluissa.

Museoviraston kannalta laajat alueet on koettu suojelun kannalta ongelmallisiksi, sillä ne

johtaisivat turhiin lausuntoihin (Uino & Katiskoski 2012), kun tarvittaisiin tiedonantoja

yhden pisteen sijasta laajasta alueesta. Aluemuotoinen esittämistapa saattaa olla hankalasti

yhteen sovitettavissa myös kaavoituksen tarpeiden kanssa. Suojelua varten tarkka

sijaintitieto on tarpeen. Yksi vaihtoehto on Ruotsin tapaan poistaa sijaintitieto kokonaan

rekisteristä tai esittää se salattuna tasona, johon on pääsy ainoastaan tietyillä tahoilla. Tämä

malli vaatisi kuitenkin laajaa keskustelua siitä, ketkä olisivat oikeutettuja käyttämään

kyseistä tietoa. Valittuun tiedon esittämistapaan tulisi sitoutua paikallisten lisäksi rekistereitä

ylläpitävien viranomaisten sekä kaavoituksesta ja maankäytöstä vastaavien tahojen.

Miikka Haimila (2012a: 27) toteaa katsauksessaan Muinaisjäännösrekisterin historiaan:

Muinaisjäännösrekisterin kehityshistoria onkin eräänlaista

aaltoliikettä teknisen kehityksen, toimintaprosessien uudelleen

muotoutumisen ja tietosisällön karttumisen välillä. Tekniset

uudistukset ovat joko luoneet mahdollisuudet kehittää toimintaa tai

tarve toiminnan kehittämiseen on ajanut etsimään uusia teknisiä

ratkaisuja.

Saamelaisten pyhien paikkojen sijaintitiedon osalta on olemassa tarve toiminnan

kehittämiseen sekä erilaisia vaihtoehtoja teknisille ratkaisuille. Näkisin, että haasteita ei

niinkään tuo teknisten ratkaisujen kehittäminen, vaan keskustelun käyminen siitä, mihin

tietoon kullakin intressiryhmällä tulisi olla oikeus. Kuvassa 9 olen laajentanut kuvassa 2

esittämääni hypoteettista mallia eri ryhmien suhteesta pyhiä paikkoja koskevaan tietoon.

Nuolet kuvaavat tiedonkulkua. Katkoviivalla on esitetty ne yhteydet, joiden osalta

keskustelua tulisi erityisesti käydä. Suurin yksimielisyys on siitä, että viranomaistahot

54

tarvitsevat tietoa jollakin tapaa. Paikallisyhteisöiden osalta kysymys koskee lähinnä

paikallisyhteisön määrittelyä suppeassa tai laajassa mielessä. Tutkijoiden osalta nostettiin

esiin tutkimusluvan tarve. Suuren yleisön osalta on kaaviossa esitetty tiedon salaamista,

mutta kuten olen edellä esittänyt, osa haastatelluista kannatti täyttä tiedon avoimuutta.

Joissakin tapauksissa suuri yleisö voi toki olla myös tiedon tuottajana, vaikka kaaviossa olen

kuvannut heidät ainoastaan tiedon vastaanottajina. Seitoja ovat kirjallisten lähteiden pohjalta

tunnistaneet muutkin kuin paikallisyhteisön jäsenet.

Kuva 9. Tiedonkulku eri intressiryhmien ja pyhiä paikkoja koskevan tiedon välillä.

Yllä oleva kaavio on vasta keskustelunavaus, jossa olen nostanut esiin tiedonkulkuun

liittyviä huomioita tämän tutkielman pohjalta. Tiedon kontrollista olisi kuitenkin syytä käydä

laajempaa keskustelua. Alkuperäiskansojen oikeutta kontrolloida maataan ja

55

luonnonvarojaan on pidetty yhtenä tärkeimmistä keinoista heidän hyvinvointinsa

lisäämiseksi (Hibbrad et al. 2008: 140). Tällä hetkellä monet haastatelluista kuitenkin

kokivat ongelmallisena sen, ettei saamelaisilla itsellään ole kontrollia siihen, miten tietoa

pyhistä paikoista käytetään ja levitetään. Johtuen perinteisen tiedon luonteesta opittuna ja

suullisesti kulkevana tiedon kontrollia on pidetty tärkeänä muidenkin alkuperäiskansojen

keskuudessa (esim. Corbett 2013). Laki saamelaiskäräjistä korostaa saamelaisten kulttuuri-

itsehallintoa (Laki saamelaiskäräjistä 17.7.1995/974). Lisäksi monissa kansainvälisissä

julistuksissa ja eettisissä ohjeissa, kuten YK:n alkuperäiskansajulistuksessa ja Akwé: Kon -

ohjeissa (Akwé: Kon Guidelines 2004), jotka koskevat muun muassa alkuperäiskansojen

pyhiin paikkoihin vaikuttavien toimenpiteiden arviointia, painotetaan paikallisen väestön

ottamista mukaan päätöksentekoon. Toisaalta päätökset alkuperäiskansojen oikeudesta pyhiä

paikkojaan koskevaan tietoon eivät aina hae tukea laeista, vaan pohjaavat periaatteellisiin

päätöksiin. Esimerkiksi Australiassa waanyi-naisten historiaa tutkinut ryhmä teki

paikallisten kanssa sopimuksen, ettei tietoa pyhistä paikoista julkaista, vaikka sellaista

tutkimuksen aikana saavutettaisiinkin (Smith et al. 2003). Päätös perustui ajatukseen, että

tutkijalla on vastuu toisaalta tiedon välittäjänä mutta toisaalta myös tiedon luovuttajia

kohtaan. Toisaalta maankäyttö ja Suomessa Muinaismuistolaki asettavat edellytykset

yhteisille periaatteille.

Kun hallinnolliset menetelmät pyhien paikkojen paikkatiedon esittämiseksi pohjaavat

kaavoitukseen ja erilaisiin rekistereihin, esittää Päivi Magga (2011) haastattelussaan niiden

rinnalle myös epävirallisempia kommunikoinnin muotoja tiedonvälityksen pohjaksi.

Ottamalla alkuperäiskansat mukaan päätöksentekoon ja antamalla heille kontrolli

kulttuuriperintöönsä mahdollistaisi sen, että niiden hallinnoinnissa kunnioitetaan

alkuperäiskansojen traditioita (vrt. Hibbrad et al. 2008: 141). Yhtenä keinona ottaa

paikalliset mukaan kulttuuriperintönsä hallintaan on käytetty yhteishallintaa. Yhteishallintaa

on kokeiltu muun muassa suojelualueiden ja tärkeiden luonnonvarojen osalta sekä myös

pyhillä paikoilla kuten Australian Ulurulla (Prystupa 1998; Castro & Nielsen 2001; Hibbrad

et al. 2008: 145; Ross et al. 2011).

56

Avointa keskustelua tulisi käydä pyhien paikkojen sijaintitiedon julkisesta esittämisestä ja

mahdollisesta salaamisesta sekä siitä, kenellä on oikeus ja tarve sijaintitietoon.

Vaihtoehtoina avoimelle tiedolle voisivat olla erilaiset alueelliset esittämisen tavat, kunhan

niiden ongelmat on tiedostettu, tai tiedon esittäminen tasoina, joista vain osa on julkisesti

nähtävillä. Kohteiden yhteishallinnassa voisi nostaa esille esimerkiksi Saamelaiskäräjien ja

tutkimusyhteisöiden yhteistyön, joka näkyy jo nykyisin siinä, että Saamelaiskäräjiä on

konsultoitu pyhiä paikkoja koskevien tutkimuslupien osalta.

8.2. Kuinka osallistava GIS soveltui tutkimukseen?

Tutkielmani lähtökohtana oli hyödyntää osallistavaa GIS:ä antamalla paikallisille

mahdollisuus kertoa paikkatietoon liittyvistä näkökulmistaan. Osallistavan GIS:n

toimivuuden on todettu riippuvan kulttuurin luomasta kontekstista, jolloin käytetyt

menetelmät tulisi soveltaa kuhunkin kulttuuriin sopiviksi. (Vrt. Hoyt et al. 2005: 1; Sieber

2006: 495.) GIS:ä kritisoitu siitä, että se suodattaa pois monimutkaiset, hienovaraiset

yksityiskohdat kuten henkiset ja mystiset arvot (Engle 2001: 29). Tartuin tähän haasteeseen

keskustelemalla paikkatiedosta puolistrukturoitujen haastattelujen kautta. Tällöin

haastatelluille esiteltiin tiettyjä hallinnon käyttöön tarkoitetusta kartografiasta kumpuavia

esitysmalleja, mutta he saivat myös tuoda esiin omia näkökulmiaan pyhien paikkojen

paikkatietoon liittyen. En myöskään halunnut rajata keskustelua lähtemällä määrittelemään

haastatelluille käsitteitä kuten paikkatieto tai muinaisjäännös, vaan annoin keskustelun

kulkea vapaasti haastateltujen itse tarpeellisiksi katsomiin suuntiin.

Tutkielmassani ei varsinaisesti kerätty uutta paikkatietoa vaan käsityksiä paikkatiedosta.

Kuinka osallistava GIS sitten soveltui tällaiseen epätraditionaaliseen lähestymistapaan?

Tarkastelen kysymystä Michael K. McCallin ja Peter A. Minangin (2005: 341) luoman

kriteeristön pohjalta. Heidän mukaansa onnistuneen osallistavan GIS:n merkkejä ovat

seuraavat:

osallistuminen kartantuottamiseen

osallistuminen päätöksentekoon

57

voimaantuminen

paikkatiedon omistajuus ja pääsy paikkatietoon

kunnioitus alkuperäiskansan spatiaalista tietoa kohtaan

muutos valtasuhteissa tai tiedon kontrollissa

Osallistuminen kartantuottamiseen tarkoittaa paikallisten mukana oloa muun muassa

karttojen luonnostelussa, GPS-pisteiden keruussa sekä ilmakuvien tulkinnassa. Valmiiden

mallien sijaan onkin korostettu luonnosmaista grafiikkaa, joka luo vaikutelman

keskeneräisyydestä ja mahdollisuudesta osallistua päätöksentekoon (Krygier 2002: 332).

Tutkielmassani ei kerätty uutta paikkatietoa ja keskustelut pohjautuivat tekemiini

karttaesityksiin. Lähtökohdaksi olisi voinut ottaa suuremmassa määrin haastateltavien omat

esitystavat. Karttapohjani olivat kuitenkin tarpeeksi luonnosmaisia (Liite I), jotta ne eivät

ohjanneet liikaa haastateltavien ajatuksia, vaan uusiakin näkökulmia paikkatiedon

esittämiseen syntyi, esimerkiksi sijainnin esittäminen sukualueittain.

Se, missä määrin paikallisyhteisöt pääsevät jatkossa osallistumaan päätöksentekoon, sekä

johtaako pyhien paikkojen paikkatietoon liittyvien näkökulmien esiin tuominen muutoksiin

valtasuhteissa tai tiedon kontrollissa, jää tämän työn ulkopuolelle. Lähtökohtana on

kuitenkin tuoda esiin nimenomaan paikallisten näkemyksiä siitä, miten he toivoisivat

paikkatietoa esitettävän sekä missä määrin he toivoisivat olevansa mukana paikkatiedon

esittämistä koskevassa päätöksenteossa.

Yhtenä osallistavan GIS:n diskursiivisena tavoitteena voi olla voimaannuttaminen (Sieber

2006: 501), jonka McCall ja Minang (2005: 341) liittävät erityisesti oppimiseen. Heidän

mukaansa voimaantumista voidaan arvioida sen mukaan, onko toimija oppinut osallistava

GIS -projektissa tai osallistunut paikkatietokoulutukseen. Itse näkisin voimaantumisen

arvioimisen hieman vaikeampana. Omassa työssäni voimaannuttaminen lähtee siitä, että

ihmiset saavat tuoda esiin omia ajatuksia, ja niitä viedään eteenpäin. Voimaannuttamiseen

voi pyrkiä lisäämällä yksilön kontrollia muun muassa tiedontuottamiseen, mutta

voimaantuminen on sisäinen projekti, jota on ulkoisin kriteerein hankala arvioida.

58

Voimaannuttamiseen voidaan mielestäni liittää myös McCallin ja Minangin mainitsemat

osallistavan GIS:n kriteerit, jotka liittyvät toisaalta paikkatiedon omistajuuteen ja toisaalta

kunnioitukseen paikallisten spatiaalista tietoa kohtaan. Tutkielmani tapauksessa pääsy

paikkatietoon ja sen käyttömahdollisuus olivat ennemminkin työn lähtökohtia ja mahdollisia

ongelmia kuin lopputuloksia. Avoin Muinaisjäännösrekisteri ja siinä olevat pyhien paikkojen

paikkatiedot olivat lähtökohtana haastatteluille. Tätä paikkatietoa lähdettiin tarkastelemaan

perinteisen tiedon viitekehyksessä ottaen huomioon, että pyhien paikkojen paikkatietoon

liittyy myös paljon muuta kuin niiden sijaintitieto; ne linkittyvät ihmisten historiaan,

elinkeinoon ja tunteisiin. Työni toimii keskustelunavauksena paikallisen spatiaalisen tiedon

ja avoimen paikkatiedon välillä.

Huolimatta siitä, ettei tutkielmani seurannut perinteisen osallistavan GIS:n kaavaa

paikallisten tuottamasta paikkatiedosta, näkisin, että osallistava GIS toi lisäarvoa työhöni.

Paikkatietoa lähestyttiin nimenomaan paikallisten näkökulmasta ja sitä kautta pyrittiin

tuomaan uusia tarkastelutapoja myös hallinnolliseen paikkatiedon käyttöön.

Osallistavan GIS:n keskeisiä eettisiä kysymyksiä ovat, kuka saa puhua ja kenen puolesta (vrt.

Cahill et al. 2007: 312). Tämä kysymys jää työni osalta avoimeksi, sillä

yhteneväistä ”paikallista ääntä” ei löytynyt. Haastatellut edustivat eri sukupuolia, ikäryhmiä,

maantieteellisiä alueita ja kulttuurisia ryhmiä ja heillä oli hyvin vaihtelevia näkökulmia

kysymykseen paikkatiedon esittämisestä. Ehkä juuri tämä moniäänisyys on tutkielmani

lopputulos. Pyhien paikkojen paikkatiedon esittämisestä tulisi keskustella mahdollisimman

laajalti, että erilaiset näkökulmat voitaisiin ottaa huomioon. Työni metodologinen ja

teoreettinen viitekehys korostavat sitä, ettei lopullinen ratkaisu voi lähteä ainakaan

yksittäiseltä tutkijalta. Tämän takia annan viimeisen sanan haastattelemalleni Päivi Maggalle

(2011), joka korostaa keskustelun aloittamisen ja päätöksenteon kiireellisyyttä: ”Asioihin

tarvitaan selvyys. Niin kauan kuin ei tiedetä, kuinka julkiseksi kaikki muuttuu ja kuinka

paljon tietoa päätyy nettiin, osa tiedosta pysyy salassa paikallisissa arkistoissa ja ihmisten

mielissä.”

59

9. Bibliografia

9.1. Haastattelut

Aikio, Á. (2011). Saamelaismuseo Siidan amanuenssi. Sähköpostihaastattelu Oulu-Inari

9.11.2011

Aikio-Arianaick, I. (2011). Runoilija, kirjailija, kääntäjä. Puhelinhaastattelu Oulu-

Pulmankijärvi 7.12.2011.

Aronsson, K.-Å. (2012). Ájtte - Svenskt Fjäll- och Samemuseum, museonjohtaja.

Sähköpostihaastattelu, Oulu-Jokkmokk, 21.6.2012.

Blomqvist, M. (2012). Riksantikvarieämbetet, osastonjohtaja. Sähköpostihaastattelu, Oulu-

Visby, 26.6.–3.7.2012.

Guttorm, A. (2011). Arkeologian opiskelija Inarista. Sähköpostihaastattelu Oulussa

7.12.2011.

Haimila, M. (2012b). Museovirasto, Arkisto- ja tietopalvelut, yli-intendentti.

Sähköpostihaastattelu, Oulu-Helsinki 6.8.2012.

Jomppanen, T. (2011). Saamelaismuseo Siidan museonjohtaja. Haastattelu Inarissa

25.10.2011.

Näkkäläjärvi, K. (2012). Saamelaiskäräjien puheenjohtaja & tutkija Oulun yliopiston

kulttuuriantropologian oppiaineessa. Haastattelu Oulussa 16.1.2012.

Magga, P. (2011). Saamelaismuseo Siidan projektikoordinaattori. Haastattelu Inarissa

24.10.2011.

Mattus, I. (2011). Saamelaiskäräjien kielenkääntäjä, eläkkeellä Rajavartiolaitokselta.

Haastattelu Ivalossa 24.10.2011.

Ojanlatva, Eija (2011). Saamelaismuseon Siidan Saamelainen kulttuuriympäristö -yksikön

arkeologi. Haastattelu Inarissa 24.10.2011.

Rautiainen, P. (2011). Metsähallituksen Lapin luontopalvelujen kulttuuriperinnön

erikoissuunnittelija. Sähköpostihaastattelu Oulu-Rovaniemi 2.11.2011.

Sanila-Aikio, T. (2011). Laulaja, saamelaispoliitikko. Puhelinhaastattelu Oulu-Sevettijärvi

18.11.2011.

60

Uino, P. & Katiskoski, K. (2012). Museovirasto, Kulttuuriympäristön suojelu, yli-intendentti

& intendentti. Sähköpostihaastattelu Oulu-Helsinki 19.12.2012.

Vuolab, K. (2011). Vapaa kirjailija, tulkki, kääntäjä. Sähköpostihaastattelu Oulu-Utsjoki

18.12.2011.

Vuolab-Lohi, K. (2011). Pohjoissaamen kielen tutkija Kotimaisten kielten

tutkimuskeskuksessa. Sähköpostihaastattelu Oulu-Utsjoki 13.12.2011.

9.2. Lainsäädäntö

EUR Lex 32007L0002 (2007). 16.5.2013. <http://eur-

lex.europa.eu/LexUriServ/LexUriServ.do?uri=CELEX:32007L0002:EN:NOT>

ILOLEX, Convention 169 (1989). 15.2.2012. <http://www.ilo.org/ilolex/cgi-

lex/convde.pl?C169>

Laki saamelaiskäräjistä 17.7.1995/974. 14.2.2012.

<http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1995/19950974>

Suomen perustuslaki 11.6.1999/731 < http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1999/19990731>

NAGPRA (1990). Native American Graves Protection and Repatriation Act. 15.2.2012.

<http://www.nps.gov/nagpra/mandates/25usc3001etseq.htm>

9.3. Internetlähteet

Beltgens, P. (1994). Resource information training program. Cultural Survival Quarterly

18(4). 26.2.2012. <http://www.culturalsurvival.org/publications/cultural-survival-

quarterly/none/resource-information-training-program>

Bird, B. (1994). The EAGLE Project: Re-mapping Canada from an Indigenous perspective.

Cultural Survival Quarterly 18(4). 25.6.2012.

<http://www.culturalsurvival.org/ourpublications/csq/article/the-eagle-project-re-

mapping-canada-indigenous-perspective>

Eliölajit-tietojärjestelmä (2010). 14.5.2013.

<http://www.ymparisto.fi/default.asp?contentid=34636&lan=FI>

Fornsök (2013). 21.5.2013. <http://www.fmis.raa.se/cocoon/fornsok/search.html>

61

Huntington, H. & Fox, S. (2005). The changing arctic: Indigenous perspectives. Teoksessa:

Symon, C. (toim.): Arctic Climate Impact Assessment, 61–98. Cambridge University

Press, Cambridge.

<http://www.acia.uaf.edu/PDFs/ACIA_Science_Chapters_Final/ACIA_Ch03_Final.

pdf>

Juntunen, S. & Törvi, L. (2011). Biologista monimuotoisuutta koskevan yleissopimuksen

alkuperäiskansojen perinnetietoa käsittelevän artikla 8j:n kansallisen

asiantuntijatyöryhmän loppuraportti. 24.6.2012.

<http://www.ymparisto.fi/download.asp?contentid=127689&lan=fi>

Laituri, M. (1998). Marginal societies and Geographic Information Systems. Paper presented

at Empowerment, Marginalization, and Public Participation GIS Meeting Santa

Barbara, California 14–17 October 1998. 29.6.2012.

<http://www.ncgia.ucsb.edu/varenius/ppgis/papers/laituri.html>

Muinaisjäännösrekisteri (2013). 21.5.2013.

<http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_defau

lt.aspx>

Participatory geographical information system (2009). Profiles of Approaches, Tools and

Tactics for Environmental Mainstreaming No 7. Environmental Mainstreaming

Initiative. 14.2.2012. <http://www.environmental-

mainstreaming.org/documents/EM%20Profiles%20No%207%20%20Participatory%2

0GIS%20%286%20Oct%2009%29.pdf>

Sámi bassi báikkit… (2011). Sámi bassi báikkit gávdnojit dál almmolaš registaris. Ođđasat.

25.3.2012.

<http://yle.fi/sapmi/oddasat/2011/10/sami_bassi_baikkit_gavdnojit_dal_almmolas_re

gistaris_2979215.html>

Svenska arkeologiska samfundets principer för god arkeologisk praxis (2000). 15.2.2012.

<http://www.arkeologiskasamfundet.se/Dokument/Div_pdf/Principer_ark_praxis.pdf>

Smith, R. (1994). GIS and long range economic planning for Indigenous territories. Cultural

Survival Quarterly 18(4). 26.2.2012.

<http://www.culturalsurvival.org/ourpublications/csq/article/gis-and-long-range-

economic-planning-indigenous-territories>

62

Tiira (2013). Tiira-lintutietopalvelun opas. 14.5.2013.

<http://www.birdlife.fi/ohjeet/tiira_ohje_fi.pdf>

World Archaeological Congress Codes Of Ethics (1990). 15.2.2012.

<http://www.worldarchaeologicalcongress.org/site/about_ethi.php>

YK (2008). United Nations Declaration on the Rights of Indigenous Peoples. 27.6.2012.

<http://www.un.org/esa/socdev/unpfii/documents/DRIPS_en.pdf>

9.4. Painamattomat lähteet

Dubrovin, T. (2010). Tilastollinen tekstianalyysi kaupunkisuunnittelun apuvälineenä

osallistavassa paikkatietojärjestelmässä. Diplomityö, Aalto-yliopisto, Elektroniikan,

tietoliikenteen ja automaation tiedekunta.

Jelacic, J. L. (2007). The development of an indigenous knowledge participatory GIS for an

Iñupiaq community, North Slope, Alaska. Master of Arts Theses, Department of

Geography, University of Cincinnati.

9.5. Tutkimuskirjallisuus

Aira, M. (2005). Laadullisen tutkimuksen arviointi. Duodecim 121(10):1073–1077.

Akwé: Kon Guidelines (2004). Akwé: Kon. Voluntary guidelines for the conduct of cultural,

environmental and social impact assessments regarding developments proposed to

take place on, or which are likely to impact on, sacred sites and on lands and waters

traditionally occupied or used by indigenous and local communities. Secretariat of the

Convention on Biological Diversity, Montreal. 25 s.

<http://www.cbd.int/doc/publications/akwe-brochure-en.pdf>

Allen, H. & Phillips, C. (2010). Maintaining the dialogue. Archaeology, cultural heritage

and indigenous communities. Teoksessa Phillips, C. & Allen, H. (toim.): Bridging the

Divide. Indigenous Communities and Archaeology into the 21st Century. One World

Archaeology 60, 17–48. Left Coast Press, Walnut Creek.

Al-Kodmany, K. (2002). GIS and the artist: shaping the image of a neighbourhood through

participatory environmental design. Teoksessa Craig, W. J., Harris, T. M. & Weiner, D.

63

(toim.): Community Participation and Geographic Information Systems, 320–329.

Taylor & Francis, London/New York.

Antikainen, A., Rinne, R. & Koski, L. (2000). Kasvatussosiologia. WSOY, Helsinki. 423 s.

Aporta, C. (2009). The trail as home: Inuit and their Pan-Arctic network of routes. Human

Ecology 37(2): 131–146.

Barlindhaug, S. & Pettersen, B. (2011). Kartfesting av local kunnskap – en tverrfaglig

tilnærming til kulturminneregistrering. Primitive tider 13: 17–29.

Barlindhaug, S. (2012). Mapping complexity. Archaeological sites and historical land use

extent in a Sámi community in Arctic Norway. Fennoscandia archaeologica XXIX:

105–124.

Barndt, M. (1998). Public Participation GIS: Barriers to implementation. Cartography and

Geographic Information Science 25(2): 105–112.

Bond, C. (2002). The Cherokee Nation and tribal uses of GIS. Teoksessa Craig, W. J., Harris,

T. M. & Weiner, D. (toim.): Community Participation and Geographic Information

Systems, 283–293. Taylor & Francis, London/New York.

Bondi, L. (2003). Empathy and identification: Conceptual resources for feminist fieldwork.

ACME: An International E-Journal for Critical Geographies 2(1): 64–76.

Cahill, C., Sultana, F, & Pain, R. (2007). Participatory ethics: Politics, practices, institutions.

ACME: An International E-Journal for Critical Geographies 6(3): 304–318.

Candler, C., Olson, R., Deroy, S. & Broderick, K. (2006). PGIS as a sustained (and

sustainable?) practice: First Nation experiences in Treaty 8 BC, Canada. Participatory

Learning and Action 54(April): 51–57.

Castro, A. P. & Nielsen, E (2001). Indigenous people and co-management: implications for

conflict management. Environmental Science & Policy 4(4–5): 229–239.

Chambers, K. J., Corbett, J. Keller, C. P. & Wood, C. J. B. (2004). Indigenous knowledge,

mapping, and GIS: A diffusion of innovation perspective. Cartographica 39(3): 19–31.

Chapin, M., Lamb, Z. & Threlkeld, B. (2005). Mapping indigenous lands. Annual Review of

Anthropology 34: 619–638.

Colley, S. (2002). Uncovering Australia. Archaeology, indigenous people and the public.

Allen & Unwin, Crows Nest. 253 s.

64

Collignon, B. (2006). Knowing Places. The Inuinnait, Landscapes, and the Environment.

Circumpolar Research Series 10. 302 s.

Corbett, J. (2013). “I don’t come from anywhere”: Exploring the role of the Geoweb and

volunteered geographic information in rediscovering a sense of place in a dispersed

aboriginal community. Teoksessa Sui, D., Elwood, S. & Goodchild, M. (toim.):

Crowdsourcing Geographic Knowledge. Volunteered Geographic Information (VGI)

in Theory and Practice, 223−241. Springer, Dordrecht/Heidelberg/New York/London.

Corbett, J. & Keller, P. (2006). Using Community Information Systems to communicate

traditional knowledge embedded in the landscape. Participatory Learning and Action

54(April): 21–27.

Crampton, J. (1995). The ethics of GIS. Cartography and Geographic Information Science

22(1): 84–89.

Curry, M. R. (1998). Digital Places. Living with Geographic Information Technologies.

Routledge, London.

Díaz-Andreu, M. (2005). Gender identity. Teoksessa Díaz-Andreu, M., Lucy, S.,

Babić, S. & Edwards, D. N. (toim.). The Archaeology of Identity. Approaches to

gender, age, status, ethnicity and religion, 13–42. Routledge, New

York.

Dunn, C. E. (2007). Participatory GIS: a people’s GIS? Progress in Human Geography

31(5): 616–637.

Elwood, S. (2002). The impacts of GIS use for neighbourhood revitalization in Minneapolis.

Teoksessa Craig, W. J., Harris, T. M. & Weiner, D. (toim.): Community Participation

and Geographic Information Systems, 77–88. Taylor & Francis, London/New York.

Elwood, S. (2006). Negotiating knowledge production: the everyday inclusions, exclusions,

and contradictions of participatory GIS research. The Professional Geographer 58(2):

197–208.

Engle, S. (2001). Negotiating technology – (Re)considering the use of GIS by indigenous

peoples. New Zealand Geographer 57(1): 27–35.

Environment and Planning B (2001). Environment and Planning B 28(6): 803–944. Theme

issue: Public participation using web-based GIS.

65

Fagerholm, N. (2012). Community inhabitants’ values and benefits in dynamic tropical

forest landscapes. Participation and spatial analysis in landscape knowledge

integration. Turun yliopiston julkaisuja, Sarja AII, osa 272. 93 s.

Fagerholm, N. & Käyhkö. N. (2009). Participatory mapping and geographical patterns of the

social landscape values of rural communities in Zanzibar, Tanzania. Fennia 187:

43−60.

Foucault, M. (2001 [1975]). Tarkkailla ja rangaista. Alkuteos: Surveiller et punir. Käännös

Eevi Nivanka. Otava, Keuruu. 475 s.

Fox, J. (1998). Mapping the commons: The social context of spatial information

technologies. The Common Property Resource Digest 45: 1–4.

Ghose, R. (2007). Politics of scale and networks of association in public participation GIS.

Environment and Planning A 39: 1961–1980.

Grenier, L. (1998). Working with Indigenous Knowledge: A Guide for Researchers.

International Development Research Centre, Ottawa. 130 s.

Haapasalo, E. (2010). Miti Mingi, Maisha Bora. Paljon puita, hyvä elämä. Positio 3: 24−26.

<http://www.paikkatietoikkuna.fi/web/fi/positio_3_2010_paljon_puita_hyva_elama>

Haimila, M. (2012a). Muinaisjäännösrekisteri 20 vuotta myöhemmin –

muinaisjäännösrekisterin lyhyt historia. Teoksessa Ranta, H., Nurminen, T., Tenhunen,

T. & Niukkanen, M. (toim.): Arkeologia suomessa – Arkeologi i Finland 2007−2008,

25−33. Museovirasto, Helsinki. <http://www.nba.fi/fi/File/1691/arkeologia-suomessa-

2007-2008.pdf>

Harmsworth, G. (1998). Indigenous values and GIS: a method and a framework. Indigenous

Knowledge and Development Monitor, Netherlands organization for international

cooperation in higher education (Nuffic), 6(3).

<www.landcareresearch.co.nz/research/sustainablesoc/social/ikdmpap.asp>

Harris, T. & Weiner, D. (1998). Empowerment, marginalization, and "Community-

integrated" GIS. Cartography and Geographic Information Science 25(2): 67–76.

Hentilä, H.-L., Suikkari, R. & Leiviskä, T. (toim.) (2009). Sevettijärven

kehittämissuunnitelma. Kuntasuunnittelun kurssi ja jatkokurssi Inarin Sevettijärvellä

2008–2009. Oulun yliopiston Arkkitehtuurin osaston julkaisuja, Julkaisu C 123. 66 s.

<http://herkules.oulu.fi/isbn9789514290534/isbn9789514290534.pdf>

66

Hentilä, H.-L., Suikkari, R. & Ihatsu, E. (toim.) (2010). Ylikiimingin kylien maankäytön

kehityskuva. Kuntasuunnittelun kurssi ja jatkokurssi Ylikiimingissä 2009. Oulun

yliopiston Arkkitehtuurin osaston julkaisuja, Julkaisu C 129. 75 s.

http://herkules.oulu.fi/isbn9789514261459/isbn9789514261459.pdf>

Hentilä, H.-L. & Suikkari, R. (toim.) (2011). Simon kunnan maankäytön kehityskuva.

Kuntasuunnittelun kurssi ja jatkokurssi Simossa 2010. Oulun yliopiston

Arkkitehtuurin osaston julkaisuja, Julkaisu C 136. 99 s.

<http://jultika.oulu.fi/Record/isbn978-951-42-9425-9>

Hibbard, M., Lane, M. & Rasmussen, K. (2008). The split personality of planning.

Indigenous peoples and planning for lanf and resource management. Journal of

Planning Literature 23(2): 136–151.

Hoyt, L., Khosla, R. & Canepa, C. (2005). Leaves, pebbles, and chalk: building a Public

Participation GIS in New Delhi, India. Journal of Urban Technology 12(1): 1–19.

Hunter, Jane (2005). The Role of Information Technologies in Indigenous Knowledge

Management. Teoksessa Nakata, M. & Langton, Ma. (toim.): Libraries and

Indigenous Knowledge: A National Forum for Libraries, Archives and Information

Services, 113–128. State Library of New South Wales, Sydney.

Huntington, H. (1998). Observations on the utility of the semi-directive interview for

documenting traditional ecological knowledge. Arctic 51(3): 237–242.

Hyndman, J. (2004). Mind the gap: bridging feminist and political geography through

geopolitics. Political Geography 23: 307–322.

Ingold, T. & Kurttila, T. (2010). Perceiving the environment in Finnish Lapland. Body &

Society 6(2–4): 183–196.

Johnson, J., Louis, R. & Pramono, A. (2006). Facing the future: Encouraging critical

cartographic literacies in indigenous communities. ACME: An International E-Journal

for Critical Geographies 4(1): 80–98.

Jordan, G. (2002). GIS for community forestry user groups in Nepal: putting people before

the technology. Teoksessa Craig, W. J., Harris, T. M. & Weiner, D. (toim.):

Community Participation and Geographic Information Systems, 232–245. Taylor &

Francis, London/New York.

67

Korpijaakko-Labba, K. (1999). Saamelaisten oikeusasemasta Suomessa: kehityksen

pääpiirteet Ruotsin vallan lopulta itsenäisyyden ajan alkuun. Dieđut 1. 235 s.

Krippendorff, K. (2004). Content Analysis. An Introduction to Its Methodology. 2. painos.

Sage Publications, Thousand Oaks/London/New Delhi. 413 s.

Krygier, J. B. (2002). A praxis of a public participation GIS and visualization. Teoksessa

Craig, W. J., Harris, T. M. & Weiner, D. (toim.): Community Participation and

Geographic Information Systems, 330–345. Taylor & Francis, London/New York.

Kupiainen, J. (1997). Antropologin suorituspaineet Salomonsaarilla. Teoksessa Viljanen, A.

M. & Lahti, M. (toim.): Kaukaa haettua: kirjoituksia antropologisesta kenttätyöstä,

213–222. Suomen antropologinen seura, Helsinki.

Kwaku Kyem, P. A. (2002). Promoting local community participation in forest management

through a PPGIS application in Southern Ghana. Teoksessa Craig, W. J., Harris, T. M.

& Weiner, D. (toim.): Community Participation and Geographic Information Systems,

218–231. Taylor & Francis, London/New York.

Kwan, M.-P. (2002). Feminist visualization: Re-envisioning GIS as a method in feminist

geographic research. Annals of the Association of the American Geographers 94(2):

645–661.

Kyem, P. & Saku, J. (2009). Web-based GIS and the future of participatory GIS applications

within local and indigenous communities. The Electronic Journal on Information

Systems in Developing Countries 38(7): 1–16.

Kyttä, M. & Havila, M. (2006). PehmoGIS – Elinympäristön koetun laadun kartoittajana.

Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja koulutuskeskuksen julkaisuja B 90. 175 s.

Laituri, M. (2002). Ensuring access to GIS for marginal societies. Teoksessa Craig, W. J.,

Harris, T. M. & Weiner, D. (toim.): Community Participation and Geographic

Information Systems, 270–282. Taylor & Francis, London/New York.

Lane, M. B., Ross, H., Dale, A. P. & Rickson, R. E. (2003). Sacred land, mineral wealth, and

biodiversity at Coronation Hill, Northern Australia: Indigenous knowledge and SIA.

Impact Assessment and Project Appraisal 21(2): 89–98.

Louis, R. P. (2007). Can you hear us now? Voices from margin: Using indigenous

methodologies in geographic research. Geographical Research 45(2): 130–139.

68

Magga, P. (2007a). Birrasis. Lapin kulttuuriympäristö tutuksi -hankkeen saamelaisosion

loppuraportti. Publications of Giellagas Institute 7. 92 s.

Magga, P. (2007b). Rakennuksia, kotasijoja, muistoja. Saamelaista kulttuuriympäristöä

inventoimassa. Teoksessa Elo, T. & Magga, P. (toim.): Eletty, koettu maisema.

Näkökulmia saamelaiseen kulttuurimaisemaan. Suomen ympäristö 34/2007: 11–24.

McCall, M. K. & Minang, P. A. (2005). Assessing participatory GIS for community-based

natural resource management: claiming community forests in Cameroon. The

Geographical Journal 171(4): 340–356.

Meijer, C. (toim.) (2005). Osallistava opetus ja opetuskäytännöt perusasteen ylempien

luokkien opetuksessa. Yhteenvetoraportti. 35 s. Euroopan erityisopettamisen

kehittämiskeskus. <http://www.european-agency.org/publications/ereports/inclusive-

education-and-classroom-practice-in-secondary-education/iecp_secondary_fi.pdf >

Meredith, T. C., Yetman, G. G. & Frias, G. (2002). Mexican and Canadian case studies of

community-based spatial information management for biodiversity conservation.

Teoksessa Craig, W. J., Harris, T. M. & Weiner, D. (toim.): Community Participation

and Geographic Information Systems, 205–217. Taylor & Francis, London/New York.

Moss, P. (toim.) (2002). Feminist Geography in Practice: Research and Methods. Blackwell,

Oxford.

Myers, A. (2010). Camp Delta, Google Earth and the ethics of remote sensing in

archaeology. World Archaeology 42(3): 455–467. Archaeology and Contemporary

Society.

Nast, H. (1994). Women in the field: Critical feminist methodologies and theoretical

perspectives. Professional Geographer 46(1): 54–66.

Neverdeen Pieterse, J. (1992). Emancipations, modern and postmodern. Development and

Change 23(3): 5–41.

Nicholas, G. & Hollowell, J. (2007). Ethical challenges to a postcolonial archaeology: the

legacy of scientific colonialism. Teoksessa Hamilakis, Y. & Duke, P. (toim.):

Archaeology and capitalism: from ethics to politics, 1–23. Left Coast Press, Walnut

Creek.

Nuojua, J. (2010). WebMapMedia: a map-based Web application for facilitating

participation in spatial planning. Multimedia Systems 16: 3−21.

69

Obermeyer, N. J. (1995). The hidden GIS technocracy. Cartography and Geographic

Information Science 22(1): 78–83.

Olson, K. (2011). Essentials of Qualitative Interviewing. Left Coast Press, Walnut Creek.

111 s.

Ormsby, A. & Edelman, C. (2010). Community-based ecotourism at Tafi Atome monkey

sanctuary, a sacred natural site in Ghana. Teoksessa Verschuuren, B., Wild, R.,

McNeely, J. A. & Oviedo, G. (toim.): Sacred Natural Sites. Conserving Nature &

Culture, 233–243. Earthscan, London/Washington, DC.

Parker, C. & Pascual, A. (2002). A voice that could not be ignored: community GIS and

gentrification battles in San Francisco. Teoksessa Craig, W. J., Harris, T. M. & Weiner,

D. (toim.): Community Participation and Geographic Information Systems, 55–64.

Taylor & Francis, London/New York.

Peluso, N. L. (1995). Whose woods are these? Counter-mapping forest territories in

Kalimantan, Indonesia. Antipode. A Radical Journal of Geography 27(4): 383–406.

PE&RS February (2001). Photogrammetric Engineering & Remote Sensing. Journal of the

American Society for Photogrammetry and Remote Sensing 67(2): 134–239. Special

Issue: Native American uses of Geospatial Technology.

Prystupa, M. V. (1998). Barriers and strategies to the development of co-management

regimes in New Zealand: The case of Te Waihora Prystupa. Human Organization

57(2): 134–144.

Rambaldi, G., Chambers, R. McCall, M. & Fox, J. (2010). Practical ethics for facilitating

participatory community mapping. IAF Europe Newsletter 2: 6–15.

Rambaldi, G., Muchemi, J., Crawhall, N. & Monaci, L. (2007). Through the eyes of hunter-

gatherers: participatory 3D modelling among Ogiek indigenous peoples in Kenya.

Information Development 23(2/3): 113–128.

Ross, A., Pickering Sherman, K., Snodgrass, J., Delcore, H. & Sherman, R. (2011).

Indigenous Peoples and the Collaborative Stewardship of Nature. Knowledge Binds

and Institutional Conflicts. 320 s. Left Coast Press, Walnut Creek.

Rundstrom, R. A. (1995). GIS, indigenous peoples, and epistemological diversity.

Cartography and Geographic Information Science 22(1): 45–57.

70

Ruotsala, H. (1998). Mie kotona kentällä ja kentällä kotona. Teoksessa Mäkikalli, M. &

Oinonen, P. (toim.): Integraatio, identiteetti, etnisyys. Tarkastelukulmia kulttuuriseen

vuorovaikutukseen. Kulttuurisen vuorovaikutuksen ja integraation tutkijakoulun

julkaisuja, 88–117.

Rusanen, J., Muilu, T., Copaert, A. & Naukkarinen, A. (2001). Finnish socio-economic grid

data, GIS and the hidden geography of unemployment. Tijdschrift voor economische

en sociale geografie 92(2): 139–147.

Schuurman, N. & Pratt, G. (2002). Care of the subject: Feminism and critiques of GIS.

Gender, Place & Culture: A Journal of Feminist Geography 9(3): 291–299.

Shanks, M. (2006). Archaeology and politics. Teoksessa Bintliff, J. (toim.): A Companion to

Archaeology, 490–508. Blackwell Publishing, Malden/Oxford/Carlton.

Sieber, R. (2006). Public Participation Geographic Information Systems: a literature review

and framework. Annals of the Association of American Geographers 96(3): 491–507.

Sletto, B. (2009a). Special issue: Indigenous cartographies. Cultural Geographies 16: 147–

152.

Sletto, B. (2009b). ‘Indigenous people don’t have boundaries’: reborderings, fire

management, and production of authenticities in indigenous landscapes. Cultural

Geographies 16: 253–277.

Smith, L., Morgan, A. & van der Meer, A. (2003). The Waanyi women's history project. A

community partnership project, Queensland, Australia. Teoksessa Derry, L. & Malloy,

M. (toim.): Archaeologists and Local Communities. Partners in Exploring the Past,

147–165. Society for American Archaeology, Washington D.C.

Spoon, J. (2010). Tourism meets the sacred: Khumbu Sherpa place-based spiritual values in

Sagarmatha (Mount Everest) National park and buffer zone, Nepal. Teoksessa

Verschuuren, B., Wild, R., McNeely, J. A. & Oviedo, G. (toim.): Sacred Natural Sites.

Conserving Nature & Culture, 87–97. Earthscan, London/Washington, DC.

Stewart, E., Jacobsen, D. & Draper, D. (2008). Public participation geographic information

systems (PPGIS): challenges of implementation in Churchill, Manitoba. The Canadian

Geographer / Le Géographe canadien 52(3): 351–366.

71

Sussman, N. M. (2004). The dynamic nature of cultural identity throughout cultural

transitions: Why home is not so sweet. Personality and Social Psychology Review 4:

355–373.

Tobias, T. (2000). Chief Kerry’s Moose. A Guidebook to Land Use and Occupancy Mapping,

Research Design and Data Collection. Union of BC Indian Chiefs and Ecotrust

Canada, s.l. 64 s. <http://aquaticcommons.org/1681/1/Chief_Kerry%27s_Moose.pdf >

29.6.2012.

Tuomi, J. & Sarajärvi A. (2002). Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Tammi, Helsinki.

182 s.

Vuojala-Magga, T. (2009). Simple things, complicated skills: Archaeology, practical skills

and climatic change from the perspective of anthropology. Teoksessa Äikäs, T. (toim.):

Máttut – Máddagat. The Roots of Saami Ethnicities, Societies and Spaces/Places.

Publications of Giellagas Institute 12, 164–173.

Vuorela, S. (2005). Haastattelumenetelmät. Teoksessa Ovaska, S., Aula, A. & Majaranta, P.

(toim.): Käytettävyystutkimuksen menetelmät, 37–52. Tampereen yliopisto,

Tietojenkäsittelytieteiden laitos B-2005-1.

Wallis, R. J. (2003). Shamans/Neo-Shamans. Ecstasy, Alternative Archaeologies and

Contemporary Pagans. Routledge, London. 306 s.

Weiner, D., Warner, T. A., Harris, T. M. & Levin, R. M. (1995). Apartheid representations

in a digital landscape: GIS, Remote Sensing and local knowledge in Kiepersol, South

Africa. Cartography and Geographic Information Science 22(1): 30–44.

Whalen, J. (2005). Distributed GIS solutions for aboriginal recourse management: The case

of the Labrador Innu. The Canadian Journal of Native Studies XXV(1): 139–153.

Wong, S. & Liang Chua Y. (2001). Data intermediation and beyond: issues for web-based

PPGIS. Cartographica 38(3&4): 63–80.

Young, B. J. (1987). Geography and politics. Transactions of the Institute of British

Geographers 12: 391–397.

Äikäs, T. (2011). Rantakiviltä tuntureille: pyhät paikat saamelaisten rituaalisessa

maisemassa. Studia archaeologia septentrionalia 5. 240 s. + värikuvaliite 16 s.

Rovaniemi.

72

Äikäs, T. (painossa). Avoin vai kätketty? Saamelaisten pyhien paikkojen sijaintitieto

rekisterissä Teoksessa Magga, P. & Ojanlatva, E. (toim.): Ealli biras – Elävä ympäristö.

Saamelainen kulttuuriympäristöohjelma. Saamelaismuseon julkaisu.

LIITE I: Haastattelukysymysten runko

1) Esittely: Kuka olet ja mistä kotoisin?

2) Ovatko saamelaisten pyhät paikat tuttuja? Mitä kautta?

3) Koetko ne henkilökohtaisesti tärkeiksi?

4) Oletko tutustunut internetissä olevan Muinaisjäännösrekisterin tietoihin seidoista?

TULOSTE: esimerkkikohde muinaisjäännösrekisteristä

(http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_default.aspx)

5) Oletko sitä mieltä, että tällainen kaikkien käytössä oleva rekisteri on hyvä olla

olemassa?

6) Näetkö siihen liittyvän mitään ongelmia?

7) Mitä mieltä olisit siitä, että tarkan sijaintitiedon asemesta esitettäisiin suurempi alue,

jonka sisällä seita on niin, ettei tarkka sijainti selviäisi?

KARTTA: esimerkki aluemuotoisesta esityksestä

© Maanmittauslaitos, 2010

8) Mikä olisi sopivankokoinen alue?

9) Olisiko parempi vai huonompi vaihtoehto, jos seita esitettäisiin pisteenä, mutta

pisteen sijaintia olisi siirretty satunnaisesti?

KARTTA: esimerkki siirretystä pisteestä

© Maanmittauslaitos, 2010

10) Näetkö tässä jotain ongelmia?

11) Palataan muinaisjäännösrekisteriin. Jos olisi mahdollista rajoittaa tietojen näkymistä

vain tietyille ihmisille, ketkä saisivat mielestäsi nähdä sijaintitiedon?

Tutkijat? Suojeluun?

12) Onko muinaisjäännösrekisterissä sijaintitiedon lisäksi muuta tietoa, jota ei pitäisi

näyttää kaikille? Kuka nämä tiedot saisi nähdä?