�

KIMPPUKehitysyhteistyö ennen ja nyt

2008

Kimppu 2008Ulkoministeriö on myöntänyt tiedo-tustukeaKimppu-lehden julkaisuun.

Julkaisija

Helsingin yliopiston ylioppilaskuntaMannerheimintie 5 A00100 Helsinki

Päätoimittaja

Oula Seitsonen

Ulkoasu ja taitto

Antti Pirilä

Kirjoittajat

Anssi Hannula Johanna Järvelä Md. Munjur E. Moula Kukka RantaOula SeitsonenElina SilkeläIlmo TeikariTaru Väyrynen,

Kansien kuvat

Etukansi: Sambialainen katunäkymä (Kuva: Taru Väyrynen) Takakansi: Sadonkorjuujuhla Son-jomaassa, Tansaniassa(Kuva: Oula Seitsonen)

Painos

15 000 kpl

Painopaikka

Cosmoprint Oy, Helsinki 2007

SiSältö

3 Pääkirjoitus

4 Kehitysyhteistyö ennen ja nyt

6 Globaali solidaarisuus – 50 vuotta HYY:n kehitysyhteistyötä

9 Kimppu 10 vuotta

10 Haastattelussa ensimmäisen Kimpun sisältöpäätoimittaja Perttu Iso-Markku

14 A better World for all Children: The Backdrop of Bangladesh

16 Andien intiaanit järjestäytyvät Perussa

17 Akateemista yhteistyötä Perun ihmisoikeusrikkomusten selvittämiseksi

21 Kehitysmaiden alkuperäiskansat ja luonnonresurssien suojelu

24 Seurantamatka Sambiaan syyskuussa 2007

26 Eettinen arkeologia kehitysyhteistyön apuna

29 Kehitysprojekteja ruohonjuuritasolta

�

nneksi olkoon, olet saanut käteesi Helsingin yli-opiston ylioppilaskunnan Kehitysyhteistyövalio-kunnan Kimppu-lehden. Kimppu ilmestyy vuon-na 2008 jo kymmenennen kerran, ja on vuosien mittaan vakiinnuttanut asemansa osana HYYn kehitysyhteistyötoimintaa.

Kymmenvuotisjuhlan kunniaksi lehden teema-na on ”Kehitysyhteistyö ennen ja nyt”. Kirjoittajat luovat seuraavilla sivuilla silmäyksen kehitysyh-teistyön, ylioppilaskunnan kehitysmaasuhteiden, sekä Kimppu-lehden menneisyyteen, nykyisyy-teen ja hieman myös tulevaan.

Kuten monet varmasti tietävät, kehitysyhteis-työtoiminnassa on tehty sen historian aikana mo-nia erehdyksiä ja virhearviointeja. Menneisyyden virheistä on onneksi osattu ottaa opiksi, ja nykyi-sin kehitystoimijoiden kenttä näyttää kulkevan lu-paavaan ja kestävää kehitystä edistävään suuntaan. Toivottavasti tämä positiivinen suuntaus jatkuu tulevaisuudessakin. Se ei ole ainoastaan köyhien maiden kansalaisten, vaan meidän kaikkien yhtei-nen etumme.

Mielenkiintoisia ja viihdyttäviä lukuhetkiä!Oula Seitsonen

pääKirjoituS

HYYn KeHitYSYHteiStYövalioKuntaKehitysyhteistyövaliokunta on Helsingin yliopiston yli-oppilaskunnan HYYn hallituksen alainen valiokunta, joka hallinnoi ylioppilaskunnan kehitysyhteistyöhan-ketta, ylläpitää keskustelua kehitysyhteistyöstä ja ke-hitysmaista ylioppilaskunnassa sekä järjestää erilaisia tapahtumia liittyen kehitykseen, kehitysmaihin ja kehi-tysyhteistyöhön.

Tietoa valiokunnan toiminnasta ja kokouksista, sekä lisää tietoa hankkeistamme löydät nettisivuilta osoit-teesta www.helsinki.fi/hyy/kehy/.

�

ehitysyhteistyön takana on kauan ollut ajatus siitä, että kehitystä voi tuoda tarkoituksellisilla interventioilla ja suunnittelulla. Kehitystä uskotaan voitavan tarkoituk-sellisesti suunnata, sekä päinvastaisesti olevan mah-dollista vähentää huonoja kehitysmalleja. Ajatukseen uskotaan edelleen kehitystoiminnan perustuksena ja oikeuttajana vaikka moni asia kehitystoiminnassa on-kin sen olemassaolon aikana muuttunut. Myös kehitys-toiminnassa on tapahtunut kehitystä. On tapahtunut kehitystä yhteistyökäytännöissä, kehitystyötä tekevissä järjestöissä, sekä järjestöissä toimivissa yksilöissä. Koko kehitystoimijoiden kenttä, järjestelmä, jossa järjestöt toimivat, on ajan myötä kehittynyt ja muuttunut.

Nykyajan kehitysyhteistyön juuret löytyvät 1800-lu-vulla järjestöjen tekemästä lähetystyöstä. Myös samaan aikaan vallanneen siirtomaaherruuden voi nähdä kehi-tystyön lähtökohtana, sillä rujolla tavallaan Euroopan siirtomaavallat halusivat kehittää siirtomaitaan. 1960–1970-luvuilla vallinnut solidaarisuusliike tuki järjestö-jen siirtymistä kehitystyöhön ja 1980-luvulta lähtien

KeHitYSYHteiStYö ennen ja nYt

toiminta on pohjoisen järjestöissä ammatillistunut, ke-hitysohjelmat suurenneet ja niiden lähestymiskohdat integroituneet muiden ohjelmien kanssa.

Alla seuraa jaottelu, jossa verrataan aiempaa ja nykyistä kehitysyhteistyöajattelua. Virheistä on opit-tu, mutta jotkin virheet toistuvat kehitystoiminnassa aina uudestaan tänäkin päivänä. Täytyy muistaa, että yhteiskunnallista kehitystä ei voi täysin hallita, sillä se koostuu monenlaisista tekijöistä. Monesti asenteet ovat juurtuneet syvälle toimijoihin, jolloin niiden vaikutusta on vaikea poistaa. Kehitysyhteistyön tekijöiden täytyy kuitenkin aina pyrkiä jatkuvaan itsensä ja prosessin tarkkailuun ja läpikäyntiin, joka toivottavasti auttaa huomaamaan ennakkoluulot ja mahdolliset virheet, joita projektin suunnittelu- ja toteutusvaiheissa voi il-metä.

Aiemmin kehitysyhteistyössä oli useimmiten tavoit-teena pohjoisen yhteiskuntakehityksen kaltainen malli. Nykyisin ymmärretään, että pohjoisen mallin mukai-nen elämäntapa ei ole koko maailman mittakaavassa

Teksti:Elina Silkelä ja Anssi Hannula

Kuva:Oula Seitsonen

�

kestävä, joten kehitysprojekteissa pyritään useimmiten köyhien ihmisten elämänlaadun parantamiseen ja köyhyyden vähentä-miseen. Erityisesti kaikkein köyhimpien tilannetta pyritään pa-rantamaan.

Ennen oli usein tapana, että projektit toteutettiin pohjoisen valmiilla projekti-idealla, eikä etelän näkökantaa välttämättä lainkaan huomioitu. Aikaisemmin vallitsi käsitys siitä, että poh-joisessa tiedetään, miten ongelmat ratkaistaan etelässä. Pohjoi-sen toimijat ovat usein käyneet toteuttamassa projektin etelässä. Ongelmaksi on voinut muodostua se, että projektin tuloksia ei etelässä enää pohjoisten toimijoiden lähdettyä ole osattu hyö-dyntää. Esimerkiksi sähkölaitoksen rakentamisesta ei ole mitään hyötyä, jos kellekään paikalliselle ei opeteta sen hallinnointia, tai vastaavasti tietokonetta on turha lahjoittaa, mikäli etelässä ei osata sitä korjata sen mennessä rikki. Myöhemmin kehitysyh-teistyössä on huomattu, etteivät pohjoisen valmiit projekti-ideat useinkaan ole toimineet etelän oloissa.

Nykyisin pyritään ottamaan huomioon etelän järjestöjen omat näkemykset projektin toteutuksesta ja päämääristä tai tehdään yhteistyötä etelän järjestön ehdottaman projekti-idean pohjalta. Projekti toteutetaan monien neuvotteluiden tuloksena. Toteutuksessa pyritään paikallisten ihmisten aktivointiin, jolloin varmistetaan taitojen syntyminen ja pysyminen etelässä. Esimer-kiksi sähkövoimalan rakentamisessa pyritään käyttämään paikal-lista työvoimaa ja laitoksen hallinnoijat koulutetaan tehtäviinsä. Pelkkä laitteiden antaminen ja koulutus eivät kuitenkaan riitä, vaan täytyy myös varmistaa paikallisten motivaatio hyödyntää annettuja resursseja. Ei riitä että on sähkövoimala ja sen käytön osaava henkilöstö, vaan täytyy myös löytyä intoa ja kestävyyttä voimalan hyödyntämiseen.

Ennen painotettiin valtioiden välistä kehitysyhteistyötä ja keskittymistä tulojen sekä palvelujen luomiseen yhteisössä, ky-lissä ja kaupungeissa. Nykyisin sen sijaan laitetaan yhä enemmän varoja kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöhön, jolla pyritään etelän kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen. Kansalaisjärjes-töt painottavat kehitysyhteistyössään osallistavia menetelmiä ja tasavertaista kumppanuutta etelän järjestöjen kanssa. Etelän järjestöjen kapasiteettia toimia omillaan kohdemaassa pyritään kasvattamaan. Nykyään tiedostetaan myös, että järjestöjen tulisi keskittyä ongelmien juuriin ja syihin, eikä vain hoitaa ongelmi-en vaikutuksia. Esimerkiksi sen sijaan, että järjestöt tarjoaisivat palveluita, niiden tulisi vaatia kohdemaan hallitusta tarjoamaan kyseisiä palveluita asukkailleen.

Vaikka kansalaisjärjestöjen rooli korostuu nykyaikaisessa ke-hitysyhteistyössä, ei järjestöjen odoteta tarjoavan ihmelääkettä kaikkeen. Nykyisin etsitään myös budjettituen ja sektoriohjel-mien toimivia muotoja, joilla tuetaan suoraan etelän maiden hallituksia. Ohjelmat vähentävät raportoimistaakkaa, kun useat avunantajamaat pistävät rahansa yhteen ja saajahallituksen tar-vitsee tehdä vain yksi raportti.

Projektit ovat ennen olleet usein kehitysapua, jossa painotus on ollut pohjoisen antamalla rahoituksella. Nykyisin puhutaan

kehitysyhteistyöstä ja painotetaan kokemuksien kartuttamista, kulttuurien välistä vuorovaikutusta sekä kumppanuutta etelän ja pohjoisen välillä. Yhteistyössä on kyse yhteisistä tavoitteista ja yhteisestä oppimisesta. On toki muistettava, että avunannon hierarkkisessa valtasuhteessa on vaikea kuitenkin edelleen pääs-tä ideaaliin, tasapainoiseen kumppanuuteen.

Menneinä vuosikymmeninä saatettiin ajatella, että ihmisten elämät voi rajata eristetyiksi ongelmiksi, jotka olisivat ratkais-tavissa tietyllä formaatilla ja tietyssä aikaraamissa. Projekti tuli toteuttaa mahdollisimman tarkkaan kuten se oli alun perin suunniteltu. Myöhemmin on herännyt tietoisuus siitä, että ke-hitysprojektit koostuvat eri tekijöistä, suhteista ja sosiaalisista, kulttuurisista sekä taloudellisista ympäristöistä. Nykyään ym-märretään, että projekteja tulisi muokata uusien havaintojen ja itsereflektion myötä. Tarve jatkuvaan muutokseen perustuu havainnolle, että todellisuus on niin monisyinen prosessi, ettei sitä voi hallita mekaanisella suunnittelulla. Omat rajansa mu-kautuvuudelle asettavat esimerkiksi Suomen ulkoministeriön hanketuen rajoitukset; projektia, jolle rahoitus on saatu, ei voi suunnattomasti muokata.

Pohjoisen osaavuus ja tietäväisyys kehitysyhteistyössä on van-hastaan otettu usein itsestäänselvyytenä. Pohjoisella on ollut pää-sy varoihin, sitä kautta kontrolli ja siten sitä on automaattisesti pidetty tietävämpänä ja pystyvämpänä määrittelemään mikä on parasta. Etelä on nähty neuvotteluissa tietämättömämpänä osa-puolena. Nykyisin pyritään kumppanuuteen, mutta tiedostetaan pohjoisen aseman aiheuttamat epätasaiset valtasuhteet. Ymmär-retään, että tilanteessa, jossa resurssit ja valta ovat jakautuneet epätasaisesti, etelän omistajuus muuttuu helposti pohjoisen kontrolliksi.

Aiemmin kehitysyhteistyössä painotettiin materiaalista tukea. Nykyään keskitytään kapasiteettien kasvattamiseen ja koulutuk-seen. Jos etelän asukkaat joutuvat maksamaan pienen korvauk-sen saamistaan hyödykkeistä niitä arvostetaan enemmän kuin jos niitä annettaisiin ilmaiseksi. Ilmaiseksi antaminen voi passi-voida eli synnyttää ajattelua, että ainahan ne uuden antavat, eikä esimerkiksi rikkinäistä polkupyörää siten jakseta edes korjata. Nykyisin pyritään tukemaan etelän mahdollisuuksia tuottaa itse asukkailleen kulutustavaroita pohjoisesta oston sijaan.

Kehitystyötä on aikoinaan saatettu tehdä irrallaan muusta po-litiikasta ja muista kehitystoimijoista. Nykyaikana painotetaan kehityspolitiikan johdonmukaisuutta eli koherenssia muun po-litiikan kanssa. Varsinkin kauppapolitiikan tulisi olla johdonmu-kaista kehitysyhteistyön kanssa, jotta saataisiin parhaita tuloksia aikaiseksi. Myös turvallisuuspolitiikassa ja terrorismin vastaises-sa kamppailussa tulisi huomioida kehitysnäkökohdat. Nykyisin on alettu myös pohtia samalla alueella toimivien projektien toisi-aan tukevuuden lisäämistä, projektialueista kilpailun sijaan.

Menneinä vuosikymmeninä projektit on tavallisesti loputtu-aan jätetty hyvin vähälle analysoinnille. Nykyisin pyritään pai-nottamaan projektien tuloksellisuuden ja vaikuttavuuden toden-tamista ja tätä varten kehitellään jatkuvasti erilaisia mittareita.

�

ehitysyhteistyön historiasta puhuttaessa menneiden vuosikymmenten tarinoissa esiintyvät yleensä hyvät tarkoitukset ja huonot tulokset. Puolen vuosisadan jälkeen maailmassa on yhä enemmän köyhiä. Kun luovutaan puhtaan tuloksellisuuden ja tehokkuuden tarkastelusta, voidaan löytää tarinoita erilaisesta yhteis-työstä, innostuksesta ja uskosta. Ylioppilasliikkeen ke-hitysyhteistyön historia on ennen kaikkea suomalaisten opiskelijoiden oppimistarina siitä, miten herättiin maa-ilman epäonnisten hätään ja tuettiin kehitysmaiden itsenäisyystaisteluja, käytiin poliittisiin taisteluasemiin oikeudenmukaisemman maailman puolesta sekä opit-tiin pyörittämään kehitysyhteistyöhankkeita ministeri-ön vaatimusten mukaan. Opiskelijat eivät ole toimineet tyhjiössä, vaan kulloinkin saatavilla ollut tieto ja maail-

man tapahtumat ovat vaikuttaneet myös opiskelijoiden asenteisiin ja toimiin.

Ylioppilasliikkeen kehitysmaasuhteiden historia on yhtä vanhaa, jos ei vanhempaa kuin Suomen valtion vi-rallinen kehitysyhteistyö. Molempien taustalla on ollut kirkollinen lähetys- ja avustustyö kehitysmaissa. Kehi-tysyhteistyössä opiskelijat olivat kiistattomasti etujouk-koa 1950-1960–luvuilla, opiskelijajärjestöt olivat muka-na toiminnassa jo silloin, kun valtio vasta hahmotteli mahdollista kehityspolitiikkaansa.

Vuonna 1961 perustettu Ylioppilaiden Kansainväli-nen Apu (YKA) oli aiempina vuosina heränneen opis-kelijoiden kehitysmaainnostuksen kiteytymä. Edellisen vuosikymmenen lopulla kuvat Algerian pakolaisista olivat levinneet Suomeen ja ylioppilaiden tietoisuuteen

Globaali SolidaariSuuS – 50 vuotta HYYn KeHitYSYHteiStYötä

Johanna Järvelä

Kukka Ranta

�

asti. Halu toimia ja auttaa heräsi. Vuonna 1960 opiskelijat kerä-sivät sisällissodan uhreille rahaa SYL:n alaisen Ylioppilaiden Pa-kolaisavun puitteissa. HYYläiset osallistuivat keräykseen muun muassa grillaamalla ja myymällä härkää ylioppilasaukiolla. YKA ensimmäiset projektit vuonna 1963 valikoituivat Tansaniaan. Tansania oli myös Suomen virallisen kehitysavun ensimmäisiä kohdemaita.

YKA oli yksi 60-luvun opiskelijoille keskeisin toimintakenttä kehitysyhteistyössä. Sen kautta avustettiin muun muassa opiske-lija-asuntolan rakennusprojektia Perussa, lukutaitokampanjaa Boliviassa, ja tuotiin Suomeen tanganjikalainen stipendiaatti, Nickey Iambo. Järjestö hajosi kuitenkin vuoden 1967 aikana te-hottomuuteen ja rahoitussotkuihin, ja pitkällisten neuvottelujen jälkeen varat ja toiminta siirrettiin SYL:lle.

Jo ennen YKA:a opiskelijat olivat toimineet Kansainvälisen Ylioppilashuollon puitteissa ja lähettäneet puutaloja Egyptin ja Palestiinan terveydenhuoltokeskuksiin vuonna 1952. Samana vuonna myös eteläafrikkalainen ylioppilasjohtaja oli vieraillut kertomassa rotusorron vaikutuksista opiskelijoiden elämään eteläisessä Afrikassa. Suomalaisten opiskelijoiden keskuudessa anti-apartheid toiminta sai tulta alleen vasta 60-luvun puoles-sa välissä YK:n rotusortoraporttien tultua julki. Aihe puhututti myös edustajistoa runsaasti vuoden 1965 aikana, ja HYY otti johtavan roolin anti-apartheid toimikunnan perustamisessa asian kaaduttua SYL:n liittokokouksessa. Samaisena vuonna sai myös Suomen virallinen kehitysyhteistyö varsinaisen alkunsa, kun ulkoministeriön yhteyteen perustettiin kehitysaputoimisto. Sen työntekijät rekrytoitiin pitkälle opiskelijamaailmasta, Jaakko Iloniemi ja Elna Juga SYL:stä sekä Martti Ahtisaari YKA:sta.

60-luvun kehitysmaainnostus oli sidoksissa opiskelijoiden yh-teiskunnalliseen liikehdintään. Opiskelijat olivat mukana muun muassa Teiniliitossa, Sadankomiteassa, Tricontissa ja Opiskeli-joiden YK-yhdistyksessä. Solidaarisuus ja yhteistyö olivat avain-sanoja, ja usko muutokseen oli vahvaa. Vaikka politisoituminen ja äärilaitojen korostuminen vaivasivat erityisesti Vanhan valta-uksen jälkeisinä vuosina, oli kehitysmaiden itsenäisyystaisteluja tukeva solidaarisuustyö voimissaan opiskelijoiden keskuudessa.

Käytännön kehitysyhteistyön koordinointi oli siirtynyt SYL:iin, mutta myös HYYn hallitus lähetti kannanottoja ja sähkeitä sortotoimien lopettamiseksi ja ylioppilaskunnan aktiivit olivat mukana järjestämässä erilaisia tiedotus ja keräyskampanjoita Chilen, Vietnamin ja eteläisen Afrikan vapautusliikkeiden hy-väksi. Yksi 70-luvun parhaista nuorten yhteisponnistuksista oli Suomi-Vietnam seuran alulle panema Nguyen Van Troi sairaala-kampanja, jossa useat eri nuorisojärjestöt keräsivät yli miljoona markkaa.

Vapautusliikkeiden tukemisesta keskusteltiin paljon opiskeli-joiden keskuudessa: Miten tukea aatetta tukematta sotatoimia? SYL:n ratkaisuna oli lähettää humanitaarista ja tavara-apua it-senäisyytensä puolesta kamppaileville järjestöille. Kysymyksessä olivat lähinnä Portugalin entiset siirtomaavallat Angola (MPLA), Guinea-Bissau (PAIGC), Mosambik (FRELIMO) sekä eteläi-

sen Afrikan vapautusliikkeet (SWAPO ja ANC). Vuonna 1971 SYL järjesti yhdessä kansainvälisen opiskelijaliiton (IUS) kanssa Opiskelijat ja Afrikkalaiset vapautusliikkeet nimisen seminaarin, johon osallistuivat myös mainittujen vapautusliikkeiden edusta-jat. Sitä ei katsottu suopein silmin maan ulkopoliittisessa johdos-sa, ja ulkoministeriö irtisanoutui kannanotossaan opiskelijoiden toiminnasta. Myös maan lehdistö kyseli opiskelijoiden toimin-nan motiivien ja rajojen perään. Kuitenkin muutaman vuoden päästä myös Suomen virallinen kanta asettui kannattamaan hu-manitaarista tukea tarkoin valituille vapautusjärjestöille. Opiske-lijat olivat edelleen kehitysyhteistyön etujoukkoja.

1980-luvun alussa, oman kummiyliopiston myötä, HYYn kehitysmaatoiminta aktivoitui pienen notkahduksen jälkeen. Prosenttiliike oli herättänyt myös laajemmat kansalaispiirit ke-hitysyhteistyökeräykseen. Yliopistolla kaikuivat Solidaarisuutta Salvadoriin -iskulauseet, kun opiskelija-aktiivit keräsivät rahaa San Salvadorin valtiollisen yliopiston jälleenrakennukseen. So-lidaarisuus oli totisesti tarpeen, sillä armeijan joukot miehittivät yliopistoa jatkuvasti ja useita opiskelijoita kidutettiin, useat myös katosivat. HYY laati lukuisia vetoomuksia ja kannanottoja Sal-vadorin valtion johdolle. Opiskelijat pyrkivät toimimaan myös kummeina salvadorilaisille opiskelijoille. Vuonna 1987 HYYssä siirryttiin ensimmäiseen ulkoministeriön rahoittamaan hank-keeseen, kun samaisia salvadorilaisia opiskelijoita tuettiin sti-pendein viiden vuoden ajan. Salvador-toiminta inspiroi myös uudenlaisia tiedotusmuotoja, kuten ns. kehy-aterian Ylioppi-lastuen (nykyisin Unicafe) ruokaloissa. Opiskelijoille tarjottiin mahdollisuus ostaa ateria, jonka tuotosta osa meni hankkeelle, ja lisäksi jaettiin tietoa toiminnasta. Kehy-ateriasta tuli erittäin suosittu toimintamuoto myös muulle kehitysyhteistyö- ja soli-daarisuustiedotukselle, ja parhaimmillaan vuonna 1988 kehy-aterioita järjestettiin kaksikin kertaa kuukaudessa. Nykyisin tämä tiedotus- ja keräysmuoto on käytössä noin kerran kuussa.

Reilua kauppaa!

80-luvun puolessa välissä opiskelijoiden piirissä heräsi kiin-nostus myös kehitysmaista tapahtuvaa suoratuontitoimintaa kohtaan, olihan kehitysmaakauppa-liike ollut voimissaan usean vuoden ajan ja Estelle -projekti näkynyt lehdistössä. Ylioppi-laiden piirissä suoratuontitoimintaa haluttiin kehittää edelleen. Tarkoituksena oli yhtälailla kiinnittää huomiota maailmankau-pan epäreiluihin rakenteisiin ja suomalaiseen tullipolitiikkaan kuin tukea kehitysmaiden tuottajia. Vuonna 1987 KY:n ja HYYn opiskelijat muodostivat Gaudeamus Import toimikunnan, josta muodostettiin Afri Star Oy HYYn yritystoimintapuolelle. Viiden toimintavuotensa aikana se toi teetä, hilloja ja säilykkeitä myyn-tiin pääkaupunkiseudun Sestoihin ja Stockmanneille, joissa opis-kelijat toimivat vapaaehtoisina tuotekonsulentteina. Toimintaa ei kuitenkaan koskaan saatu kannattavaksi ja se myytiin Ruohon-juuri Oy:lle vuonna 1993.

Kehitysyhteistyötoiminta 80-luvun loppuvuosina oli HYYn kansainvälisessä jaoksessa erittäin aktiivista, tuettiin Etelä-Af-Kukka Ranta

�

rikan antiapartheidtaistelua, boiko-toitiin Shellin toimia Nigeriassa sekä järjestettiin tempauksia Salvadorin puolesta. Vähitellen myös toiminnan kohteissa tapahtui, Mandela vapau-tui ja Salvadorin sisällissota loppui. Samaan aikaan maailmassa tapahtui suuria muutoksia, Berliinin muuri murtui, Neuvostoliitto hajosi ja lama tuli Suomeen.

Myös HYYn kansainvälisessä toiminnassa painopiste siirtyi so-lidaarisuustyöstä eurooppalaiseen yhteistyöhön. Kehitysyhteistyö ei kuitenkaan unohtunut kokonaan, Salvadorin jälkeen tuettiin Jagritin slummikoulua vuoden verran ja in-tialaisia tyttöjen koulutuskeskuksia viiden vuoden ajan. Laman myötä Suomen viralliset määrärahat olivat romahtaneet pohjamutiin ja kansa-laisjärjestötukeakin supistettiin. Sen sai myös HYY tuta, kun silloinen kansainvälisten asioiden sihteeri joutui taistelemaan Intia-pro-jektin rahoituksesta ulkoasiainministeriön kanssa useaan ot-teeseen. Työvoiton jälkeen projekti kuitenkin toimi hyvin, ja opiskelijat vierailivat hankkeessa useaan otteeseen. Vuonna 1993 HYYssä aloittanut Intia-valiokunta vaihtui vuoden jälkeen ke-hitysyhteistyövaliokunnaksi ja korvasi aiemman kansainvälisen jaoksen kehitysmaasektorin toiminnan.

Hanketyöstä oli tullut HYYn kehitysyhteistyön keskeisin toimintamuoto, jonka avulla opiskelijat saivat myös käytännön työkokemusta. Kandidaattitasoista opetusta kehitysmaatut-kimuksessa yliopistolla sai ensikerran vasta vuonna 1997, kun kehitysmaainstituutti siirrettiin valtiotieteelliseen tiedekuntaan. 90-luvun viimeisinä vuosina HYY tuki yhdessä Ympäristö ja Ke-hitys ry:n kanssa kenialaista Green Belt Movementia, jonka joh-tohahmo Wangari Maathai sai myös Nobelin rauhan palkinnon vuonna 2004.

2000-luvulla HYYn hankeyhteistyö on keskittynyt Sambiaan. Itä-provinssin naisjärjestöjen kanssa on toteutettu niin ruoka-turvaan kuin omavaraisuuteen tähtääviä hankkeita, nykyinen projekti tukee naisten ja lasten ihmisoikeuksia ja oikeudellista asemaa. HYYn tehtävänä on ollut kerätä paitsi rahaa, myös tie-dottaa hankkeesta jäsenkunnalleen ja pitää meteliä laajemmin-kin kehitysongelmista ja kehitysmaista. Tämän puitteissa valio-kunta on järjestänyt jokavuotisen kehitysyhteistyön teemaviikon ja julkaisee myös tätä lehteä.

Vuosi sitten HYYn edustajisto päätti näyttää valtiolle esimerk-kiä ja määräsi 0,7 prosenttia toimintabudjetistaan käytettäväksi kehitysyhteistyöhön. Näiden varojen turvin kehitysyhteistyötä

ollaan laajentamassa ja etsimässä uusia hankkeita. Toimintaan tarvitaan aina myös lisää aktiivisia opiskelijoita, tervetuloa mu-kaan!

Viva la Solidaridad!

Epilogi: Paavosta Paavoon

Maailma on muuttunut kovin nopeasti viimeisen sadan vuoden aikana, mutta kehitysyhteistyössä asiat tuntuvat muuttuvan hy-vin hitaasti, ja jotkut asiat eivät näytä muuttuvan koskaan. Mistä minä puhun? Ei, en siitä että maailmassa on edelleen köyhiä tai että maailmankaupan rakenteet ovat edelleenkin epäreiluja. Pu-hun Suomen sisäpolitiikasta ja Paavosta. Vai mitä mieltä te olette seuraavasta: ”Kesäkuussa tehtiin ulkoministeri Paavo Väyryselle kannanotto, jossa vaadittiin Suomen ja Etelä-Afrikan tasavallan välisten kaikkien suhteiden, siis diplomaattisten, poliittisten ja kaupallisten suhteiden lopettamista Etelä-Afrikan harjoittaman rotuerottelupolitiikan vuoksi.” (Katkelma vuoden 1985 HYYn toimintakertomuksesta.) Nyt, 22 vuotta myöhemmin, voimme vedota Paavoon esimerkiksi kehitysyhteistyön määrärahojen puolesta, vaatia Kiinan kauppasuhteiden katkaisemista ihmisoi-keustilanteeseen vedoten tai reagoimista Darfurin kansanmur-haan!

Kirjoittaja on 28-vuotias valtiotieteen ylioppilas, joka parhaillaan viimeistelee pro gradu työtä HYYn kehitysyhteistyön historiasta.

Taru Väyrynen

�

Taru Väyrynen

elsingin yliopiston ylioppilaskunnan kehitysyhteis-työvaliokunnan (Kehy-valiokunta) vuosittaista Kimp-pu-lehteä on julkaistu vuodesta 1998 alkaen. Vuoden 2001 lehti ilmestyi tosin vasta vuoden 2002 puolella, ja myöhemmin vuonna 2002 ilmestyi toinenkin Kimppu. Myös vuonna 2004 Kimpun ilmestyminen vaikuttaa siirtyneen seuraavaan vuoteen. Näin voi päätellä siitä, että vuoden 2005 Kimpun puheenjohtajan tervehdyk-sen on kirjoittanut vuoden 2004 kehy-valiokunnan pu-heenjohtaja. Vuodesta 1998 vuoteen 2007 on julkaistu yhteensä yhdeksän Kimppu-lehden numeroa.

Painosmäärät ovat vaihdelleet 3 500–13 000 kappa-leen välillä. Lehdistä löytyvien tietojen perusteella vuo-sittaiset painosmäärät ovat vakiintuneet jo 2000 -luvun alussa yli 10 000 kappaleen määriin. Parin vuoden poik-keusta lukuun ottamatta voidaan perustellusti todeta

Kimppu 10 vuotta

kehy-valiokunnan lehden ilmestymisen vakiintuneen vuosittaiseksi huomattavissa painosmäärissä. Huomi-oitavaa on myös, että lehteä on postitettu ensimmäisen, toisen ja/tai kolmannen vuoden opiskelijoille. Kaikista Kimpuista ei tosin selviä, miten minäkin vuonna on toimittu, mutta koska painosmäärät ovat olleet suuria postitusta on ilmeisesti tehty. Lisäksi lehtiä on ollut ja-ossa useissa paikoissa yliopiston rakennuksissa.

Kehy-valiokunnan arkistoa tutkittaessa löytyi ”In-tia-Salvador – Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kehitysyhteistyöprojektit” -lehti, jonka on julkaissut Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan kansainvälisten asiain jaosto. Rohkenen olettaa, että tämä Limes ry:n painossa vuonna 1994 painettu lehti ei ole ollut ainut-kertainen kehy-aiheinen lehti ylioppilaskunnassamme ennen Kimppu-lehteä.

Ilmo Teikari

Intia-Salvador -lehden kansi vuodelta ���� sekä esimmäisen Kimppu-lehden kansi vuodelta ����.

�0

Ilmo Teikari (IT): Kerro Kimpun syntyajoista: mistä saitte idean omaan lehteen? Alkuperäisenä ajatuksena oli ilmeises-ti tehdä ylioppilaslehteen kehy-liite, miten tämä ajatus muun-tui ajatukseksi omasta lehdestä?Perttu Iso-Markku (PI): Havaitsimme kehy-valiokunnas-sa, että mukana oli useampia kirjoittavia ihmisiä – tyyppejä jotka jo kirjoittelivat ainejärjestölehtiin ja muihin. Lehden teko tuntui luontevalta keinolta saavuttaa asetettua päämää-rää eli kehitysmaatietoisuuden lisäämistä yliopistolla, niinpä sitä päätettiin ryhtyä tekemään. En muista kuinka vakavasti otettava ajatus tuo liite ylkkärin välissä aikoinaan oli ja miten sille kävi…Joka tapauksessa ynnäiltiin käytettävissä olevia rahoja ja päädyttiin siihen, että postitetaan lehti suoraan yhden ”vuo-sikurssin” opiskelijoille. Enempään eivät rahat piisanneet. Valitsimme kohteeksi toisen vuoden opiskelijat eli 1996 aloit-taneet, koska analysoimme, että fukseilla on vielä ihan liikaa tekemistä yliopistoyhteisöön sopeutumisessa. Toisen vuoden opiskelijat ovat jo sisällä yliopistoskenessä, mutta eivät var-masti ole vielä urautuneet, joten heille tiedottaminen saattai-si olla hedelmällisintä.IT: Millaisia tavoitteita asetitte Kimpulle?

PI: Haluttiin tosiaan lisätä kehitysmaatietoutta opiskelijoissa. Lehdestä päätettiin tehdä yleisiä kehityskysymyksiä käsitte-levä, mutta HYYn kehyprojekteista kirjoitettiin myös, sekä päättyvästä Intia-hankkeesta että alkavasta Green Belt Mo-vementista. Tavoitteena oli tietenkin myös tietoisuuden lisää-minen siitä, että HYYssä on kehy-valiokunta, ja sitä kautta uusien tyyppien houkuttelu valiokuntaan.IT: Kuka keksi ja miten nimen lehdelle?PI: Kokouksessa istuttiin ja mietittiin. Itse taisin ehdottaa nimeä ”Krokotiili”, mutta Kimppu nousi esiin jostain ja sitä pidettiin yleisesti hyvänä. Kimppuhan on jotakin missä on paljon joitakin yhdessä, ja maailman yhteisyydestähän leh-dessä oli tarkoitus kirjoittaa.IT: Oliko mielessänne muita lehtiä, joista otitte mallia Kim-pun tekemiselle?PI: Lehteä lähdettiin tekemään ainejärjestölehden tapaan, koska niistä lehdistä meillä kirjoittajilla ja tekijöillä oli ko-kemusta. Minä kirjoittelin noihin aikoihin Tutkaimeen, ja Tutkain-porukan tapa tehdä asioita oli varmaankin ainakin minulla päällimmäisenä mielessä.

Ilmo Teikari

HaaStatteluSSa enSimmäiSen Kimpun SiSältöpäätoimittaja perttu iSo-marKKu

Ensimmäisessä Kimpussa vuodelta 1998 sisältöpäätoimittaja Perttu Iso-Markku ja vastaava päätoimittaja Kaisu Tuominen pääkirjoituksessaan perustelevat lehden nimeämistä Kimpuksi siten, että ”…olemme kimputtaneet näihin kansiin tukun pirteitä kirjoituksia, joita yhdistävinä nyörinä on globaali tai kehitysmaa-ajattelu.”. He myös määrittelevät 90-lukua todelliseksi individu-alismin, egoismin ja ura-ajattelun vuosikymmeneksi. Vaikka lehti koostuu erilaisista kirjoituksista, joista osa on kertomuksia ylioppilaskuntamme erilaisista kehitysyhteistyöprojekteista sekä Tampereen ylioppilaskunnan rahoittamasta projektista, niin pääkirjoituksen kriittistä yhteiskunnallista sävyä on havaittavis-sa lehdessä. Tämä ilmenee esimerkiksi lehden artikkeleiden otsi-koista ”Kuluttajan vastalause: Boikotti”, ”Néstle tappaa”, ”Ylikan-salliset kuriin”, ”Suhteellisia totuuksia”, ”Ylivertainen Eurooppa ja veltostuttava, raajaton Afrikka”, ”Köyhyyden monet kasvot” jne.

Vuoden 1999 Kimppu-lehdestä nousee esille globalisaatiokri-

tiikki. Useampi lehden artikkeleista käsittelee tai sivuaa globa-lisaatiota. Kyseisen Kimpun päätoimittaja oli Ari Lahdenmäki. Lehden pääkirjoitus on neliosainen, ja se on nimetty monikkoon Pääkirjoitukset. Niiden otsikot ovat ”Kuka rukkaisi Norsunluu-rannikkolaisen olemusta”, ”HYY voisi olla vaikutusvaltainen kansalaisjärjestö”, ”Kuka muistaisi Kiinan koiria” ja ”Kehy-vlk kerää Jubilee nimiä”. Verrattuna ensimmäiseen Kimppuun, joka näyttää ulkoasultaan, erityisesti taiton osalta, kaupalliselta leh-deltä, on vuoden 1999 Kimppu projektimaisempi ulkonäöltään. Vuoden 1999 Kimpussa on esim. sivuilla tyhjiä kohtia. Tämä johtuu osittain tyylittelystä, sillä lehden yläkolmanneksen poik-ki kulkee yhtenäinen musta viiva, johon välittömästi kiinnittyy joko ala- tai yläpuolelle kirjoitetut isot otsikot.

Vuoden 2000 Kimppu erottuu edeltäjistään, sillä kansikuvana on koko kannen kokoinen värillinen valokuva. Kannessa on leh-den nimen alla selventävä teksti ”Helsingin yliopiston ylioppi-laskunnan kehitysyhteistyövaliokunnan julkaisu”. Myös lehden

��

takakannen täyttää värivalokuva. Otsikoiden fonttien erilaisuus tekee lehdestä hieman sekavan näköisen, mutta taitto ja kuvien asemointi selkeyttävät lukemista. Lehden päätoimittajina olivat Tallamaria Pulkkinen ja Sini Tiilikainen. Lehti on sovinnolli-semman kantensa mukainen myös sisällöltään. Kahden edellisen Kimpun hyökkäävyys on muuttunut analyyttisemmaksi. Lehdes-sä on pohtivia artikkeleita kuten ”Kuinka käy reilun kaupan Suo-messa?”, ”Kenellä on oikeus syödä?” ja ”Suomi, saame ja maa-pallo”. Edukseen erottuu lyhyt artikkeli ”Mitä kaikkea voi sattua Afrikan maalla?”. Kyseisessä artikkelissa kerrotaan kolmen kehy-valiokuntalaisen seikkailusta Keniassa. Tervettä itsekriittisyyttä artikkelissa osoitetaan sen viimeisellä lauseella ”Mikään ei ole lähempänä kuin oma napa”.

Vuonna 2001 ei ilmestynyt ollenkaan Kimppua. Vuonna 2002 ilmestyi kaksi Kimppu-lehden numeroa. Toisen alaotsikkona on ”gender” ja toisen ”terveys & sairaus”. ”Gender”-numeron päätoimittajina ovat Taina Ahtela ja Minna Ruuttunen. ”Terve-ys & sairaus”-numeron päätoimittajana on Minna Ruuttunen. Lehdistä ei varsinaisesti selviä kumpi on ilmestynyt ensin, mutta koska ”gender”-numerossa on vuoden 2001 puheenjohtajan ter-vehdys ja ”terveys & sairaus”-numerossa on vastaavasti vuoden 2002 puheenjohtajan tervehdys, niin vaikuttaa ilmeiseltä, että

vuoden 2001 lehti ilmestyi vasta vuoden 2002 puolella. Suunni-telmallisuutta osoittaa se, että nämä kaksi vuoden 2002 Kimp-pu-lehden numeroa ovat ulkoasultaan samannäköisiä. ”Terveys & sairaus” -numeron tekijätiedoissa mainitaan erikseen alku-peräisen ulkoasun tekijäksi Taina Ahtela, joka oli myös ensin ilmestyneen ”gender”-numeron taittaja.

Ulkoasultaan vuoden 2002 numerot eroavat muista Kimpuis-ta, sillä värillisen kansiraidan ja pienen mustavalkoisen kuvan vuoksi ne näyttävät jonkin virallisen tahon julkaisuilta. ”Gen-der”-numerosta puuttuu sisällysluettelo kokonaan. Molempien lehtien takakannessa on mainos HYYn uudesta kehy-projek-tista Itä-Sambian naisjärjestön kanssa. Lieneekö tällä projektil-la ollut vaikutusta kyseisen vuoden Kimppujen sisältöön, sillä feministinen ote nousee esille lehdistä. ”Gender”-numerossa pääkirjoitusten otsikot ovat ”Miksi Kiinassa syntyy enemmän poikia kuin tyttöjä” ja ”Naistarinoita ja noituutta, Tansania 2000”. Molemmista numeroista esille nousevat otsikot ”Nainen lähetystyössä”, ”Lännen silmin – Länsimainen feminismi on osa läntisen tieteen globaalia ylivaltaa”, ”Intian naiset sairastuvat keittiössä”.

Vuoden 2003 Kimpussa on kannen alaotsikkona teksti ”tasa-arvo”. Myös kannen piirretty kuva tukee lehden teemaa. Lehden

Kimppu-lehden kannet vuosilta ���� ja 2000.

�2

päätoimittajina ovat Aino Hakala ja Eeva Rask. Aino Hakalan kirjoittama pääkirjoitus peilaa hienosti hänen kokemuksiaan Meksikossa ja Thaimaassa länsimaiseen arvomaailmaan. Tasa-arvon käsitteleminen ilmenee jo lehden artikkeleiden otsikois-ta kuten ”Miksi tarvitaan sukupuolitietoista kehitysyhteistyötä”, ”Globaalia tasa-arvoa luomassa – kestävän kehityksen haasteet”, ”Sukupuoli kehitysyhteistyön valtavirtaan” ja ”Koulutus tuo tasa-arvoisesti hyvinvointia kaikille”. Kimppu 2003 on taittonsa ja ulkoasunsa osalta hyvin viimeistellyn näköinen. Osa teksteistä on vesileimamaisten kuvien päälle kirjoitettu ja kuvia on tyyli-telty tekstin viereen siten, että ne katoavat reunastaan tekstin alle. Nämä ratkaisut eivät tosin täysin toimi jokaisella sivulla ja seka-vaa ulkonäköä lisää se, että osa kuvista on teräväreunaisia.

Kimppu 2005 on kannen osalta vuoden 2000 Kimpun kaltai-nen, sillä kansikuvana on suuri värivalokuva. Tarkemmin määri-teltynä kansikuva koostuu koko kannen suuruisesta valokuvasta, jonka päällä on kaksi pienempää kuvaa. Vuoden 2005 Kimpun alaotsikkona on ”Kehitysyhteistyön toimijat”. Lehden päätoi-mittajat ovat Elina Lauttamäki ja Hanne Vesala. He ovat tehneet erilaisen pääkirjoituksen, sillä se koostuu lainatusta lauseesta ”Sana ei riittänyt. Oli tartuttava siveltimeen” (Martinson, Har-ry: Kulkijan pilvilinnat) ja piirretyistä kuvista sekä valokuvista.

Puheenjohtajan tervehdys on vuoden 2004 kehy-valiokunnan puheenjohtajan kirjoittama.

Kimppu 2005 erottuu muista Kimpuista, sillä siitä löytyy hu-moristista itseironiaa. Koko sivun mittainen piirretty kuva otsi-kolla ”Keitä me ollaan – kehy-valiokuntalaisen prototyyppi” on kerrassaan huvittava ennakkoluulojen kokoelma. Kuvassa on määritelty mm. ”Empaattinen katse jossa mukana maailman-tuskaa”, ”Etnohenkinen koru” ja ”Valmistelee gradua aiheesta Globalisaation vaikutukset haltiauskontojen rooliin sukupuoli-järjestelmän uusintamisessa poststruktualistisesta näkökulmas-ta”. Kuvan tekstien tekijöiksi kerrotaan ”kehy-valiokuntalaisia ja lähipiiri”. Kimppu 2005 on ulkoiselta olemukseltaan erittäin sel-keä. Alaotsikko ”Kehitysyhteistyön toimijat” lupaa liikaa, sillä ar-tikkelit pikemminkin sivuavat toimijoita kuin varsinaisesti ker-toisivat niistä. Sinällään artikkeleissa ei ole mitään vikaa, vaan ne ovat jopa viihdyttäviä kuten esim. artikkelit ”Pienillä muutok-silla suuriin muutoksiin”, ”Perun Amazonin alkuperäiskansojen yliopistojärjestö” ja ”Nepalilaiset nuoret sanoivat nuotion äärellä ’Tahdon’”.

Kimppu 2006 jatkaa samalla ulkonäkölinjalla kuin edellisen vuoden lehti. Osittain tämän selittää se, että taittaja on sama henkilö, Hanna Ekman molemmissa lehdissä. Alaotsikkona

Kimppu-lehden kannet vuodelta 2002. Vasemmalla ”Gender”-numero ja oikealla ”terveys & sairaus”-numero.

��

Jenni Hamaran ja Salka Pölläsen päätoimittamassa Kimpussa on ”Kaupunki ja maaseutu”. Jenni Hamara perustelee pääkir-joituksessaan hyvin lehden aihepiiriä omakohtaisilla ja osittain epämiellyttävillä kokemuksillaan. Pääkirjoituksessa ei suinkaan kauhistella kokemuksia, joiden parissa kehitysmaiden asukkaat elävät jatkuvasti, mutta voin hyvin kuvitella, millaista on kärsiä kirpuista parin kuukauden ajan. Lehti onnistuu artikkeleillaan täyttämään alaotsikon lupauksen. Esimerkiksi artikkelit ”Ruuh-kaa unelmien kaupungissa”, ”Maatalousvaltainen Tansania pa-nostaa kaupunkien kehitykseen” ja ”Syrjäseudulla toimiminen vaatii rohkeutta ja sinnikkyyttä” käsittelevät analyyttisesti lehden aihepiiriä.

Kimppu 2007 on parin edellisen vuoden Kimppujen kaltai-nen ulkoasultaan, vaikka taittaja on vaihtunut. Taittajana on lehden päätoimittaja Salka Pöllänen. Kannen autiomaakuva on vaikuttavan näköinen ja sopii alaotsikkoon ”Ympäristö ja kehi-tys”. Lehden artikkelit tavoittavat alaotsikon aihepiirin. Näin on esimerkiksi artikkeleiden ”Kolmen solan pato – Jangtsen siunaus vai kirous”, ”Ilmastonmuutos haastaa kehityksen”, ”Riippuvuus puuhiilestä uhkaa Tansanian metsiä” ja ”Ekoturismin monet mahdollisuudet” osalta.

Kimppu 2007 -lehdestä on havaittavissa lehden löytäneen

oman linjansa ulkonäön ja sisällön osalta. On muistettava, että tarkoitus olisi saada lehdelle lukijoita, vaikka lehteä ei tehdä kau-pallisessa mielessä. Lehden kannen on oltava riittävän mielen-kiintoinen, ettei se lennä paperinkierrätykseen postin joukosta tai jää laitosten käytävien lehtikasoihin. Toisaalta lehti ei saisi olla liian ärsyttävä tai yksipuolinen, ettei se jäisi vain pienen pii-rin lehdeksi. Kimppu 2007 onnistuu artikkeleidensa objektiivi-suuden vaikutelman osalta erinomaisesti.

Kimppu-lehden kannet vuosilta 200� ja 200�.

��

oday’s children are the bearers of our hopes, thoughts and works. The prerequisite of development in the present world is to promote an accommodable beau-tiful world – a world free of poverty, hunger, threat, discrimination, conflict and HIV/AIDS. In this regard, Nordic welfare states like Finland, Sweden, and Den-mark are acting as the model to promulgate the basic rights of the children so that they may become pro-ductive citizens. On contrary, the development work to build a suitable world for the children in the third world countries is nothing but to represent the white class as the colored one. There are many worldwide de-bates concerning this issue.

According to child researchers like Ben White and Olga Nieuwenhuys, children’s future development plans are more or less the most important agenda in the politics of developing countries. Only a small portion of children have access to the currently provided de-velopmental aid. In Bangladesh, for instance, the gov-ernment has taken many policies and programs – e.g. five years children’s policy plans – to open a door of an equal opportunity through which 56 millions chil-dren will be able to become good citizens. These steps, however, are questioned regarding a better world for all children’s future!

Questions remain. Why the child development ac-

tivities have appeared on the table of debates about children’s future as earlier mentioned? To know the scientific answer to this question, in my view, we have to evaluate the past and present work-plan activities concerning children’s development. That is why in this article among evaluating development steps, I will de-lineate mainly two vital issues for the promotion of a better world for each and every child in Bangladesh. Through this delineation we will be able to figure out the best means to pay priority to children. This school of thought will be presented in the end of this article. Let’s now put light on the core issues of the article.

To launch development programs for the children, the question ”How the researchers are representing the children of this day?” needs to be emphasized. In an-swering this question diversified hypotheses can be es-tablished, and all child researchers from their own point of view are always ready to explain very simply and in pleasing manner the hypotheses developed by them-selves. To develop a world fit for all children through the development programs, the child researches are representing the adopted steps generally in five differ-ent ways: (1) children as primitive, (2) children as copy-cats, (3) children as personality trainees, (4) children as obvert actors and (5) children as critic. For example, in the child development planning the child researchers are representing the children of Bangladesh, as I con-ceive, as primitive copycats and obvert actors.

The child policies based on the above mentioned approaches presented by the child researchers, the de-

a better World for all CHildren: tHe baCKdrop of banGladeSH

Author talking with the beneficiaries of the LDRO, enrolled in the project of Street Chidren Education Programme in Bangladesh, funded by both HYY and LDRO.

Text and photos:Md. Munjur E.

Moula

��

velopment aid provided to the children of Bangladesh is noth-ing but the continuation of the past, which most often did not accept any child related theories. On the contrary, to develop policies for the children the child researchers in Finland, for the scientific point of view, present the children as actors – which actually strongly supports the child related theories provided by sociologists, anthropologists, psychologists, and other academic thinkers. The best cited example in this theoretical orientation is British sociologist Anthony Giddens’s theory of structuration. Basing on this theoretical prolegomenon welfare states like Fin-land are promoting child development plans which are actually the embodiment of the present development work. In this array the children can find their dream world with ample of opportu-nities, beauties and charms of life.

Now we can pay attention to the second ground of discourse: ”what are the roles of the mentioned development plans – past and present” in the eyes of the children in Bangladesh? In the beginning of the article I stated that in Bangladesh children’s development plans exist only for a specific category of children, and the vulnerable ones are used as nothing but a technical term. Here, to me vulnerable children are those ”who are growing up with poverty to become future citizen of Bangladesh”. These children are fatalistic like the displaced children in Iraq and in Bosnia, indigenous and black children in Ecuador, slum chil-dren in Argentina and in Brazil, lower casts (dalit) children in India or children of Malawi. These ill-fated children have little hope for their future. Evidently, these situations prove the past and present roles of the development plans. Child researchers have been influential in these development plans, which took the voices of poor children under consideration while develop-ing child policies. As an instance, in the book ”Voices of the Poor from Many Lands” edited by Deepa Narayan and Patti Petesch, and published by World Bank in 2002, the researchers prove that the poor community does not believe developmental aid would be effective for their better future nor their voices could be evalu-ated in designing the development plans.

Questions may arise in the conscious mind of people that whether the development plans and the role of the child re-searchers could contribute to uplift the future of the Bangladeshi children, disadvantaged or not! This is an important question which could be explained in different ways from varied perspec-tives. What could be briefly said, according to me, the develop-ment plans based on the data provided by the child researchers as an initiative have succeeded to open a new school of thought for providing a better world for the children of Bangladesh. This effort positively helps to raise the consciousness of poor children in contrast to the other children of their basic needs and rights. Surprisingly comparing to an European country like Romania where the rates of drop-out children from the schools are in-creasing, the situation in Bangladesh is quite reverse. But this does not mean literally that the poor children believe the devel-opment plans devoid of their voices could possibly offer for them

a beautiful world where they could ensure their needs and rights. As evidenced by Deepa Narayan and Patti Pe-tesch it could be said that when people ask questions about de-velopment plans from the slum or floating children, without any subterfuge they will re-spond of the rich who are becoming richer in contrast to them.

Therefore, by chang-ing the ideas and mo-rality of the poor chil-dren in Bangladesh about discussed devel-opment plans to build a beautiful world for all children requires, in my view, only two key steps: (1) to ensure the implementation of the child centered policies and plan; and (2) development plans should not be politically jeopardized.

Let me comment a little on each of these key steps. First, by ensuring the implementation of the child centered policies and plans we would be able to give priority for the best interests of all children in Bangladesh. According to Ben White and Maritta Törrönen, this step will help to ensure primary human rights

– safety, survival and autonomy. A real example of this is the child development work in Nordic countries. As a result this plan be-lieves and relies on governmental and non-governmental aid that is provide for the children.

Second step, the first steps can be ensured by escaping devel-opment plans from political eclipse. As the child researcher Olga Nieuwenhuys has said: the street children are being deprived of growing up soundly due to different kinds of political agenda and political hindrances. There the developmental aid becomes prone.

One thing is quite apparent to us and deserves fresh attention: following the development model of Nordic countries for chang-ing the perspectives of Bangladeshi child policies based on the voices of the children devoid of political eclipse, the children, in the words of Nobel laureate Amartya Sen, will find the instru-mental freedom. This freedom will play a vital role to bring up these vulnerable children to the mainstream of our society.

Writer is a doctoral candidate in social work. He studies at the De-partement of Social Policy in the Faculty of Social Sciences.

��

esällä Ayacuchossa suorittamani vapaaehtoistyökoke-muksen ohella sain seurata mielenkiintoista lakkoaaltoa, joka kiehui kuumana pitkin Andien katuja päivittäisinä mielenosoitusmarsseina. Hallitus syytti lakkoilijoita terroristeiksi ja mielenosoittajat puolestaan presidentti Alan Garciaa kansaa huijaavaksi petturiksi. Mistä oi-kein on kyse?

Kesällä tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun Alan Garcia valittiin presidentiksi toiselle hallituskaudelleen sitten 1980-luvun. Vuoden 2006 vaaleissa Garcia pääsi niu-kasti valtaan pääkaupungin Liman ja pohjoisen rannik-koalueen äänillä. Vuosi päättyi sosiaaliseen kriisiin ja kiihkeään lakkoiluun ympäri Perun maakuntia. Presi-dentti näyttää nyt unohtaneen antamansa vaalilupauk-set köyhyyden vähentämisestä ja miljoonien vuoriston asukkaiden huomioonottamisesta, samalla kun yksi-tyistämisaikeet ja Yhdysvaltain kanssa neuvoteltu va-paakauppasopimus etenevät.

Yksityistämispolitiikka nostatti vastarinnan aallon

Varsinainen kylmäksi sodaksi kutsuttu kiihkeä lakko-aalto leimahti, kun Alan Garcia sääti uuden lain opet-tajien tutkintovaatimusten uudistamisesta. La Ley de la Carrera Magisterial liittyy laajemmin koulujärjes-

andien intiaanit järjeStäYtYvät peruSSa

Teksti ja kuvat: Kukka Ranta

Andeilla äänestettiin Ollantaa: Andeilla suuri enemmistö äänesti Ol-lanta Humalaa, vasemmiston Chávesilaista linjaa ajavaa ehdokasta

telmän yksityistämiseen; uusi laki nosti Perun eri alu-eiden köyhät massat vastarintaan ja on saanut aikaan työväenliikkeiden poliittisen järjestäytymisen. Tosin on mielenosoituksissa muitakin syitä taustalla.

Yhteiskunta-analyytikkojen mukaan kyseessä on si-sällissodan aikaisen ahtaan ilmapiirin purkautuminen. Vuosina 1980–2000 erityisesti Andien alkuperäisväes-töön kohdistunut terrori loi syvän pelon ilmapiirin ja

sai monet kääntymään mitä tahansa ylhäältä ohjattua liikettä vastaan. Sodan loppumisen jälkeen poliittinen avaus ja talouden kohene-minen ovat luoneet työväenliikkeille ja alueel-lisille organisaatioille mahdollisuuden uudel-leen aktivoitumiseen.

Andeilla ollaan nyt huolestuneita lasten tu-levaisuudesta, sillä ihmiset pelkäävät yksityis-ten koulumaksujen nousevan niin korkeiksi ettei heillä ole enää varaa kouluttaa lapsiaan. Lähes puolet perulaisista elää alle kahdella dollarilla päivässä; köyhän maatyöläisen kuu-kausipalkka on keskimääräisesti 65 dollaria. Tavallisesti vuoristolaisten perheessä on 4–5 lasta, joten jos koulumaksut nousevat kovasti, ei huoli ole turha.

Tuhannet opettajat pelkäävät massairtisa-nomisia, sillä jos he epäonnistuvat työkykyä mittaavassa testissä kolmesti, menettävät he työpaikkansa lopullisesti. Vastuu koulutusjär-jestelmästä on aiemmin kuulunut hallituksel-le, mutta nyt sitä ollaan siirtämässä kunnille.

��

Monien mielestä suunnitelma on kuitenkin kesken-eräinen, sillä kunnallisten henkilöiden koulutus ei ole riittävä ottamaan vastuuta koko koulutuksesta.

Yleisesti ottaen opiskelijat ottivat suurina jouk-koina osaa mielenosoitusmarsseihin. Kuitenkin esi-merkiksi Huamangan yliopiston opiskelijat Lorena ja Hernán pitävät yksityistämistä hyvänä asiana, sillä he toivovat opettajien tason vihdoin paranevan. Lorenan mukaan julkiset koulut ovat hinnaltaan jo lähes yksityisten kaltaisia, koska vanhempien tulee ilmoittautumismaksun lisäksi suorittaa lukuisia materiaali- ja tarvikemaksuja. Hernanin mielestä uuden lain tulisi määritellä kuka tai mikä instituutio tulee suorittamaan uudelleen arvioimisen, tai muu-ten järjestelmässä on suuri korruption ja puoluetut-tujen suosimisen vaara.

Terroristi, kommunisti, murhaaja

Presidentti Alan Garcia on vastannut yhteiskun-nalliseen liikehdintään kutsumalla mielenosoittajia kommunisteiksi, terroristeiksi ja syyttää vieraan ideologian omaavia taistelijoita yhteiskunnan ajamien uudistus-ten vihollisiksi. Garcia sääti uuden lain hillitäkseen väkivaltai-suuksia. Laki kieltää alueellisten johtajien osallistumisen mielen-ilmaisuuksiin. Lisäksi se oikeuttaa poliisin ja armeijan käyttävän aseita, jos kyseessä on ilman auktoriteettivaltaa järjestetty mie-lenosoitus.

Perun lakimiesliitto el Colegio de Abogados del Perú kriti-soi julkisesti mielenilmaisujen kriminalisoimisen olevan pe-rustuslainvastaista. Perussa pelätään sissiliike Loistavan polun uudelleen aktivoitumista, ja osin tällä verukkeella hallitus laski armeijan kaduille turvaamaan yhteiskuntarauhaa. Hallitus ei ole vastannut maakuntien esittämiin keskustelupyyntöihin, vaan militarisoi politiikkaansa. Asevoimat, Fuerzas Armadas on sama taho, joka syyllistyi sisällissodan aikana hallituksen joukoista eniten ihmisoikeusrikkomuksiin. Ei ihme, jos tämä lyö lisää kii-laa valtiovallan ja kansan välille.

Kaiken lisäksi Alan Garcialla on edelleen selvittämätön vas-tuu ensimmäisen hallituskautensa, vuosien 1985–1990 aikana kadonneista tuhansista sisällissodan uhreista. Vuonna 2003 val-mistunut totuus- ja sovittelukomission raportti on onnistunut langettamaan syyllisyyden vain maolaisen sissiliikkeen harteille, kun hallitusvallan edustajat kieltävät Totuuskomission selvittä-män totuuden vallan menetyksen pelossa. Vuoden 2006 presi-denttipelin kamppailussa sivuutettiin kokonaan Garcian vastuu 1980-luvun katoamisista, samalla kun vasemmistoehdokas Ol-lanta Humala teilattiin arvostelemalla rajusti hänen toimiaan armeijan palveluksessa likaisen sodan aikana.

Rahalahjoituksilla hiljainen tyytyminen?

Kesäkuussa Garcian johtama hallitus maksoi korvauksia sadoille poliittisen väkivallan uhreille Keski-Andeilla. Ayacucholainen ala-asteen opettaja Nancy Yupanquir kuitenkin kritisoi suoraa

rahalahjoitusta, sillä hänen mukaansa ”köyhät maanviljelijät tar-vitsisivat enemmän poliittisia päätöksiä heidän työnsä tukemi-seksi. Hallitus nyt ikään kuin ostaa köyhien kouluttamattomien ihmisten hiljaisen tyytymisen, jotta voisi toteuttaa toisenlaisia suunnitelmiaan kaikessa rauhassa.”

Perun maakunnat ovat lakkoilleet koulutus- ja terveysjärjes-telmän yksityistämistä sekä Yhdysvaltain kanssa suunnitteilla olevaa vapaakauppasopimusta vastaan. Eteläisen Arequipan maakunnan lakkolaisten laatiman ehdotuksen mukaan työttö-myyteen, nälkään ja köyhyyteen voisi puuttua parhaiten nosta-malla palkkoja ja antamalla enemmän virallisia työlupia. Näin perulaiset pääsisivät varmempien tulojen piiriin ja pois harmaan talouden kehästä.

Monet Andien maanviljelijät pelkäävät elinkeinonsa romah-tavan, sillä miten perulainen tuote tulee pärjäämään kilpailussa miljoonittain valtion tukiaisia saaville yhdysvaltalaistuotteille? Mielenosoittajat pelkäävät massatuotannon työntyvän Perun markkinoille, sekä elinkeinorakenteen ja tuotannon muotoutu-van ulkopuolisen markkinatalouden ehdoin.

Ilman Andien alueen poliittista järjestäytymistä saattaisi Loistavan Polun rippeillä yhä olla mahdollisuuksia laajempaan kannatukseen. Osa haastattelemistani ihmisistä todella pelkää sissiliikkeen uudelleen nousua ja osa puolestaan armeijan val-lankaappausta. Miljoonien ihmisten massaan mahtuu monen-laista ja moni onkin todennut, ettei Perussa tapahdu muutoksia kuin vain voimalla ja väkivallalla. Suurin osa kuitenkin haluaa käydä taisteluaan maltillisesti, sillä sisällissodan kipeät muistot eivät innosta tarttumaan aseisiin.

Marssimalla huomio köyhimmille

Keski-Andien yhden köyhimmän alueen, sisällissodan aikaisen terrorin keskuksen Ayacuchon keskusaukiolla kokoontuu heinä-

Presidentti Alan Garcialle valmistettuja ruumisarkkuja Ayacuchonaukiolla heinäkuussa 200�

��

kuussa päivittäin eri järjestöjen mielenosoituksia. Näkyvimmin sosiaalisia muutoksia vaativat SUTEP:n eli Opetusalan Ammat-tiliiton edustajat.

Heinäkuun 21. päivänä kahdeksan tuhatta ayacucholaista kerääntyi Huamangan keskusaukiolle tarkoituksenaan marssia Limaan. Innokkaat mielenosoittajat olivat varustautuneet rin-koin ja makuupussein, sekä banderoillein ja järjestöviirein. Koko edellisen viikon ajan suuret padat porisivat nuotion savussa, kun maakunnan opettajat leiriytyivät Plaza de Armasin aukiolla.

Aukiolla yöpyneen SUTEP:n edustajan, Clemente Huaman Palominon mielestä ongelmana on pitkään ollut se, että hallitus toteuttaa päätöksiään ilman riittävää vuoropuhelua tai tiedo-tusta. Hallitus käyttää mielenosoituksista vahvaa terminologiaa, jolla se voi oikeuttaa armeijan käytön. Rio Apurimacin alueen opettaja Juan Carlosin mukaan Alan Garcia ei halua pureutua sosiaalisten ongelmien ytimeen, vaan yrittää vaimentaa mielen-osoitukset kovalla kädellä – armeijan avulla.

Ayacuchon alueen presidentti Molina Chaves täsmensi jul-kisessa lausunnossaan, ettei tarkoituksena ole osoittaa mieltä hallitusta vastaan, vaan kiinnittää huomio alueen sosiaalisiin erityistarpeisiin. Ayacucholaiset haluavat vauhtia köyhyyden vähentämiseen, yleishyödykkeiden hintojen alentamiseen, maa-talouslannoitteiden- ja välineiden avustamiseen, teiden asfaltoi-miseen, sekä terveys- ja koulutusjärjestelmän tukemiseen. Halli-tus vastasi osittain onnistuneeseen Warien - marssiin sopimalla

neuvottelupäivän alueen johtajien kanssa elokuulle. Edessä on odotuksen aika; nähtäväksi jää kuinka neuvottelut onnistuvat ja miten Alan Garcia todellisuudessa tulee puuttumaan köyhyyden vähentämiseen.

Vaihtoehdoilla kohti yhteiskuntarauhaa

Elokuussa sattunut tuhoisa maanjäristys rauhoitti mielenosoi-tukset ja sai aikaan voimakkaan solidaarisuuden aallon rannikon uhrien hyväksi. Vapaakauppasopimuksella saattaa olla vaikutus-ta uusien mielenosoituksien kiihtymiseen, ellei joku muu syy laukaise jo aikaisemmin köyhyyteen kyllästyneiden aktiivisuutta. Maailmanpolitiikan professori, Latinalaisen Amerikan konkari Teivo Teivainen arvelee, että viivästyneeseen sopimukseen saat-taa liittyä neuvottelut sotilastukikohdan sijoittamisesta Peruun, sillä Yhdysvallat joutuvat nyt lähtemään Ecuadorista uuden, Chávesilaista linjaa edustavan presidentti Rafael Correan tultua valtaan.

Vuosisatoja jatkunut sosiaalinen ahdinko, hallitusten piittaa-mattomuus, sekä epätasa-arvoinen, syrjivä ilmapiiri ovat kaikki yhä purkamatta. Myös aiemmat sisällissodan ongelmat johtuivat pitkälti samoista syistä. Alan Garcian tulisi nyt todella pyrkiä ja-kamaan kakkuaan tasaisemmin ja yrittää lievittää alati syvene-vää rikkaiden ja köyhien kuilua, jotta samat palvelut ja oikeudet voisivat vihdoin kuulua kaikille. Vaihtoehdottomuus synnyttää väkivaltaa, josta viime kesä jälleen antoi muistutuksensa.

Heinäkuun lopulla kahdeksan tuhatta ayacucholaista osallistui Warien-marssille Limaan

Oula Seitsonen

Oula Seitsonen

��

elsingin yliopiston oikeuslääketieteilijät aloittivat vuo-den 2007 alussa perulaisten arkeologien ja antropolo-gien kouluttamisen ihmisoikeusrikkomusten selvitte-lytyöhön. Perussa katosi 1980–90-lukujen sekasorron vuosina tuhansia ihmisiä, jotka on haudattu satoihin joukkohautoihin eri puolille maata. Perun katolisessa yliopistossa organisoitu maisteriohjelma tulee takaa-maan osallistujille tarvittavan ammattitaidon tasok-kaaseen ja eettiseen joukkohautatutkimukseen. ”Kou-lutusyhteistyö varmistaa, että maan omat asiantuntijat voivat selvittää tapahtuneet ihmisoikeusrikkomukset. Tämä luo pohjaa stabiilin yhteiskunnan rakentamiselle”, kuvailee koulutusta vetävä professori Helena Ranta.

Laittomuuksien aikakausi ja sen jälkipyykki

Perussa vallitsi 1980- ja 1990-luvuilla presidenttien Belaúnden, Garcían ja Fujimorin hallituskausilla pitkä terrorin kausi. Tuona aikana maassa katosi tuhansia

aKateemiSta YHteiStYötä perun iHmiSoiKeuSriKKomuSten SelvittämiSeKSiHelena ranta: ”ranKaiSemattomuuden aiKa on oHi”

ihmisiä ja sadattuhannet muut joutuivat syrjinnän tai pakkotoimien kohteeksi. Väkivaltaisuuksiin syyllis-tyivät sekä hallituksen joukot (Fuerzas Armadas) että sissiliikkeet, joista kuuluisin on Loistava Polku (Par-tido Comunista de Peru Sendero Luminoso). Erityi-sesti 1980–90-lukujen vaihteessa maassa oli käynnissä käytännössä täysi sisällissota, ja Loistava Polku hallitsi suurta osaa Keski- ja Etelä-Perun maaseudusta. (kts. myös Kukka Rannan artikkeli.)

Fujimoria presidenttinä seurannut Valentín Pania-gua perusti valtaan noustuaan vuonna 2001 totuus- ja sovittelukomission selvittämään sekasorron kaudella tapahtuneita katoamisia. Suomalaiset tutkijat kutsut-tiin työhön mukaan YK:n oikeustieteellisen asiantun-tijan kehotuksesta vuonna 2002. Kyseinen asiantuntija ehdotti suomalaisia oikeuslääkäreitä katoamisiin liit-tyvien joukkohautatutkimusten toteuttajiksi, ja Perun hallitustaso kääntyi asiassa Suomen suurlähettilään puoleen.

Suomen Ulkoministeriön aloitteesta Peruun lähe-tettiin vielä samana vuonna delegaatio tiedustelemaan tilannetta. Ryhmään kuuluivat Helsingin yliopiston oi-keuslääketieteen laitoksen silloinen johtaja Antti Pent-tilä, sekä professorit Helena Ranta ja Antti Sajantila. Perun katolisen yliopiston rehtori toimi totuuskomissi-on johtajana, ja hänen avullaan suomalaiset tutustuivat paikalliseen tiedeyhteisöön, komission toimintaan ja maassa vallitsevaan tilanteeseen:

”Pääsimme tutustumaan myös muutamiin väitettyi-hin joukkohautapaikkoihin Loistavan Polun ydinalu-eella Ayacuchossa”, Helena Ranta muistelee tiedustelu-käyntiä.

Suomalais-perulainen koulutusyhteistyö

Suomalaiset havaitsivat pian saapumisensa jälkeen, että perulaisten esittämä konkreettinen pyyntö jouk-kohautojen avaamisesta ei ollut ulkomaalaisten toimi-joiden tai kansainvälisen yhteisön vastuulla oleva teh-tävä. Tutkimukset olisi ehdottomasti suoritettava maan hallituksen ja omien asiantuntijoiden toimesta. Tämä rakentaisi kipeästi kaivattua luottamusta hallinnon ja kansalaisten välille.

Suomalaiset katsoivat voivansa tarjota koulutusapua, siirtää akateemista tieto-taitoa ja verifioida tutkimus-työn tuloksia:

”Tavoitteena on kouluttaa maan omat ammattilaiset,

Professori Helena Ranta seuloo kaivettua maata Lappeen-rannan Huhtiniemessä syksyllä 200�

Oula Seitsonen

Oula Seitsonen

20

oikeuslääketieteilijät ja arkeologit, tekemään joukkohautatutki-mukset tehokkaalla ja kansainväliset standardit täyttävällä taval-la”, kertoo professori Ranta.

Totuuskomissio sai työnsä valmiiksi vuonna 2003. Tämä mahdollisti suomalais-perulaisen koulutusyhteistyön käynnistä-misen. Kaksivuotinen forensisen tutkimuksen maisteriohjelma käynnistyi Perun katolisessa yliopistossa vuoden 2007 alussa ja päättyy näillä näkymin vuoden 2008 lopussa. Koulutusohjelma on saanut Perussa äärimmäisen innostuneen vastanoton, ja sii-hen osallistuu useita kymmeniä lääkäreitä, arkeologeja ja antro-pologeja.

Perun katolinen yliopisto on kallis, yksityinen opinahjo. Suo-men Ulkoministeriön ja Helsingin yliopiston läheinen yhteistyö mahdollistaa koulutusohjelman organisoimisen. Ulkoministeriö osallistuu hankkeeseen tarjoamalla perulaisille opiskelijoille lu-kukausimaksut kattavat stipendit, ja suomalaiset opettajat, pro-fessorit Ranta ja Sajantila, hoitavat oman osuutensa yliopiston opetusvelvollisuuden piirissä. Molemmat professorit osallistuvat kontaktiopetukseen yhteensä kahden luentojakson verran, sekä lisäksi kesäkuussa 2008 järjestettävään forensisen arkeologian opetuskaivaukseen:

”Kyseessä on yliopiston kolmannen funktion realisoiminen kansainvälisessä mittakaavassa. Toteutamme globaalia vastuun-kantoa käytännöntasolla”, Helena Ranta kuvaa koulutusyhteis-työn merkitystä.

Puutteita totuuskomission selvityksessä

Ulkomaiset asiantuntijat ovat havainneet totuuskomission vuon-na 2003 julkistetussa loppuraportissa vakavia puutteita ja puo-lueellisuutta. Raportti vaikenee tyystin muun muassa Fujimorin toisella presidenttikaudella toteutetusta satojen tuhansien alku-peräiskansojen edustajien pakkosteriloinnista, joka tehtiin köy-hyyden poistamiseksi! Monet steriloiduista naisista myös kuoli-vat toimenpiteestä aiheutuneisiin komplikaatioihin.

Helena Ranta sai yhdysvaltalaisten ihmisoikeusjuristien kautta faktat steriloinneista tietoonsa ja kysyi asiasta suoraan totuuskomission jäseniltä. Perulaisten tutkijoiden ensireaktio-na oli hämmästys: ”Mistä olet saanut tietää asiasta?” Virallisena vastauksena annettiin, ettei sterilointiohjelmaa ollut sisällytetty heidän mandaattiinsa, minkä takia sitä ei ollut syytä käsitellä raportissa. Perun nykyinen hallitus on sittemmin esittänyt viral-lisen anteeksipyynnön pakkosterilointiohjelmasta, mutta asian käsittely on edelleen pahasti kesken.

Jatkosuunnitelmia: seuraava kohde Kolumbia?

Perussa onnistuneesti käynnistynyt yhteistyö on jo poikinut vas-taavia pyyntöjä naapurimaista. Helena Rannan mukaan muun muassa Kolumbiasta on esitetty toive koulutusyhteistyön aloitta-misesta. Kolumbian tilanne vain on, jos mahdollista, vielä arem-pi ja monimutkaisempi kuin Perussa:

”Huumekauppa tuo kuvaan mukaan kansainvälisen rikolli-suuden ja moninaiset taloudelliset eturistiriidat”, Ranta kertoo.

Toisin kuin Perussa, Kolumbiassa väkivaltaisuudet jatkuvat

edelleen. Niiden kohteeksi joutuvat tavallisimmin siviilit, kuten niin usein muuallakin. Taloudellisten näkökulmien myötä tais-teluihin on sekaantunut paljon toimijoita ja yleiskuva on erittäin sekava:

”Vyyhtiin ovat kietoutuneet hallituksen joukot, sissiryhmitty-mät kuten FARC, erilaiset puolisotilaalliset ryhmät, kansainvä-liset rikollisjärjestöt, huumeparonien yksityisarmeijat, ja lisäksi yhdysvaltalaisten intressit”, Ranta selvittää monimutkaista tilan-netta.

Konfliktin pääosapuolet ovat Yhdysvaltain tukema Kolum-bian armeija, vasemmistolaiset kapinallisjärjestöt FARC (Fuer-zas Armadas Revolucionarias de Colombia) ja ELN (Ejército de Liberación Nacional) sekä oikeistolainen AUC (Autodefensas Unidas de Colombia). Kapinallisryhmittymät hallitsevat suuria osia maaseudusta, ja ovat lisäksi läheisesti sekaantuneet huume-kauppaan.

Maassa on jatkunut lähes yhtäjaksoinen sekasorto yli viisi-kymmentä vuotta. Tämän seurauksena tavalliset kolumbialaiset ovat äärimmäisen väsyneitä taisteluihin, ja toivovat jonkinlais-ta kestävää ratkaisua. Kansainvälisten järjestöjen avulla onkin perustettu korvaus- ja totuuskomissio selvittelemään tilannetta. Myös Helena Ranta suuntasi pian haastattelun jälkeen Kolum-biaan tarkastelemaan mahdollisuuksia oikeuslääketieteellisen ja arkeologiseen koulutusyhteistyön organisoimiseksi.Kiitos haastattelusta Helena Rannalle!

Teksti:Elina Silkelä

Kuvat:Vesa Laulumaa

Ayacucholaisen pikkutytön kyltissä lukee ”Alan joukkomur-haaja ja valehtelija joka huijaa kansaa. Ei koulujärjestelmän yksityistämiselle!!”

Kukka Ranta

2�

altaosa maailman luonnonvaroista ja biodiversiteetis-tä sijaitsee etelän kehitysmaissa. Kautta aikojen poh-joisen vauraammat teollisuusmaat ovat hyödyntäneet etelän maiden resursseja oman teollisuustuotantonsa tarpeisiin. Kun geneettistä materiaalia on siirretty ke-hitysmaista teollisuusmaihin, eivät pohjoisen tahot ole usein tahtoneet maksaa hyvityksiä resurssien käytöstä. Oikeuksia korvauksiin ei ole odotettu, koska vaihto on nähty osana ihmiskunnan yhteistä perintöä.

Kehitysmaiden alkuperäiskansoilla on pitkien ai-kojen kuluessa samalla alueella elämisen seurauksena kehittynyt yhteisöllinen ymmärrys alueen luonnonva-rojen resursseista, hoitamisesta sekä niiden käyttömah-dollisuuksista. Alkuperäiskansoilla lähiympäristö liittyy läheisesti yhteisön omaan kulttuuriin ja kielenkäyttöön. Ympäristöstötietous ilmenee niin taiteessa, arkkiteh-tuurissa, ruuassa kuin lääkekasvien käytössäkin. Yh-

teisöjen jäsenet oppivat lapsesta asti muilta yhteisön jäseniltä ympäröivän luonnon merkityksistä ja omi-naispiirteistä. Perinteisesti tieto on siirtynyt sukupolvil-ta toisille, mutta nyt sitä uhkaavat sekä biodiversiteetin että alkuperäiskansojen kulttuurin häviäminen.

Suurin osa esimerkiksi maailman sademetsien lajeis-ta on vielä länsimaiselle tieteelle tuntemattomia. Metsi-en kasviston geeniperimä on korvaamaton aarreaitta, josta voitaisiin saada hyödyllisiä lääkekasveja erilaisiin sairauksiin, jopa sellaisiin, joita tähän asti ei länsimai-nen lääketiede ole onnistunut kokonaan parantamaan. Paikallinen tietous pitäisi saada säilymään ja paikalliset viljelijät pitämään huolta luonnon monimuotoisuuden säilymisestä, sekä kehittelemään ja etsimään uusia po-tentiaalisia ominaisuuksia sisältäviä kasveja. Biologisten resurssien käytöstä pitäisi saada kestävää, ja resurssien suojelua tulisi lisätä. Jotta yhteisöt olisivat halukkaita

KeHitYSmaiden alKuperäiSKanSat ja luonnonreSurSSien Suojelu

Teksti:Elina Silkelä

Kuvat:Vesa Laulumaa

22

siihen, olisi heidän saatava oikeudenmukainen korvaus ja tun-nustus tekemästään työstä luonnonvarojen parissa.

Yhteisomaisuudesta yksityiseksi – oikeudet alkuperäiskansoilta länsimaille

Länsimainen teollisuus hyödyntää alkuperäiskansojen aikojen kuluessa löytämiä, risteyttämiä ja hoitamia kasveja antamatta

kasvien kaupallisesta käytöstä rojalteja tai muunlaista korvausta alkuperäiskansoille. Hyödyntämisen takana ovat tekijänoikeus ja muut immateriaalioikeudet (Intellectual Property Rights, myö-hemmin IPR), jotka sallivat esimerkiksi länsimaisen lääketeol-lisuuden ottavan yhteisenä omaisuutena koettuja resursseja ja muuttavan ne yksityiseksi hyödyntämiseksi, kun niiden ominai-suudet on tunnistettu laboratoriossa.

IPR toimii patentin tavoin: kun on tunnis-tettu tai manipuloimalla tai risteyttämällä luo-tu jokin ominaisuus, ja tunnistajana on tietty yksilö tai yritys, tämä taho voi kieltää muita käyttämästä löydöstään. Taho saa siten yksin-oikeuden hankkia voittoja löydöksensä myyn-nistä. Jos löydös on syntynyt käyttämällä jo rekisteröityä materiaalia ei löytäjän tarvitse maksaa rojalteja materiaalin alkuperäiselle omistajalle. Siten kehitysmaiden resursseja hyödyntävän monikansallisen yrityksen ei tarvitse maksaa korvauksia resurssien lähtö-maalle. Jos materiaaleja taas ei ole vielä rekis-teröity ne nähdään osana julkista omaisuutta, josta voitot automaattisesti menevät sen löytä-jälle tai kehittäjälle.

Teollisuusmaat köyhdyttävät kehitysmai-ta käyttämällä niiden yhteisöjen resursseja ja myymällä resurssien pohjalta kehitettyjä tuotteita takaisin kehitysmaihin. IPR olettaa, että menetykset voidaan korvata kehitysmail-le erilaisilla kompensaatioilla, mutta tämä ei ole ongelmatonta. Pohjoisessa uskotaan siis yksityistämiseen, toisin kuin etelässä, missä ajatellaan, että biodiversiteetti kuuluu maalle, jossa se sijaitsee, kun taas tunnistettu mole-kyyli kuuluu tieteelle, ja siten sen tulisi olla yhteistä omaisuutta. WTO:ta edeltänyt GATT

-sopimus estää sekä mahdollisuuden palata universaaliin yhteiseen perintöjärjestelmään että uuden IPR:n luomisen. Siten jäljelle jää ajatus hyvityksen ja globaalin tunnustuksen antamisesta resurssien lähtötahoille. Vielä ei osata määritellä mikä olisi oikeudenmukai-nen hyvitys ja usein on epäselvää kenelle hy-vitys kuuluu.

Oikeudenmukaisen korvauksen ongelma

IPR:n korvausmenettelyissä on kaksi ongel-mallista kohtaa. Ensinnäkin se olettaa, että korvaukset voidaan tehdä vaikuttamatta yh-teisön piirteisiin ja että ne luovat ja säilyttä-vät biodiversiteettiä. Lisäksi se olettaa, että jos korvaus annetaan resurssien lähtömaan

2�

hallitukselle paikallisen yhteisön sijaan sillä on täsmälleen sa-manlainen hyödyttävä vaikutus. Korvauksia ei ole tarkemmin määritelty, joten ne ovat useimmiten rahallisia prosenttiosuuksia kehitetyn tuotteen myynnistä.

Rahalliset korvaukset luovat kuitenkin usein epätasa-arvoa yhteisössä, varsinkin kun on epäselvää kenelle korvaus lopulta kuuluisi. Erilaisten lajikkeiden risteytys ja sitä kautta uusien hyö-dyllisten ominaisuuksien löytyminen on harvoin yhden ihmisen itsenäisen työskentelyn tulosta. Useimmiten tällainen tieto ke-hittyy kollektiivisena inventiona, jossa eri seutujen ja kansojen viljelijät toimivat yhteistyössä. Silloin on vaikeaa osoittaa tar-kasti kenelle hyöty kehittelystä kuuluu. Pelkkä rahallinen tuki ei myöskään motivoi suojelemaan biologisia resursseja, vaan siihen tarvitaan kokonaisvaltaisempi lähestymistapa.

Oletus siitä, että valtiolle maksetut korvaukset hyödyttäisivät resursseja suojelevia ja hoitavia tahoja yhtä lailla kuin suoraan maksetut korvaukset on väärä. Pienillä etnisillä ryhmillä on harvoin laillista tunnustusta tai juridista asemaa. Valtio ei usein ole halukas välittämään maksettuja korvauksia tai resursseja eteenpäin vähemmistöasemassa olevalle yhteisölle, vaan pitää ne itse. Tällöin varat eivät myöskään päädy tarkoitusperiinsä, kuten esimerkiksi biologisten resurssien suojeluun, joka tarkoit-taa sitä, että IPR itse asiassa vaikuttaa biodiversiteetin vähene-miseen. Koska korvauksien saaja voi kollektiivisen kehittämis-muodon takia olla hankala määrittää, korvauksia jakamaan on esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa perustettu ei-valtiollisia säätiöitä, jotka ottavat vastaan ja jakavat kompensaatioita. Sen johtokunnassa ovat edustettuina sekä alueelliset hallitukset että alkuperäiskansojen edustajat.

Rahallisen korvauksen ajatusta ei pidä hylätä kokonaan, mutta se ei saa olla ainoa vaihtoehto. Korvauksien tai hyvitysten toteut-tamiseen tarvitaan sekä pitkän että lyhyen tähtäimen strategioita, joista yhtenä pitkän tähtäimen strategiana voisi olla juuri pro-senttiosuuksien jakaminen resursseista kehitettyjen tuotteiden voitoista. Tässä on kuitenkin riski, että paikalliset eivät saa kor-vausta lainkaan, jos uutta tuotetta ei onnistutakaan kehittämään. Siksi pitäisi sitoutua antamaan myös lyhyen aikavälin korvauksia, joissa kuunnellaan paikallisten tarpeita ja ajatuksia oikeudenmu-kaisesta hyvityksestä. Tällaisena ovat aiemmin toimineet esimer-kiksi paikallisen terveydenhuollon kehityshankkeet.

Toinen tärkeä pitkän tähtäimen strategia on luoda kestäviä tapoja hyödyntää luonnonvaroja paikallisesti. Korvausten tulee tukea strategioita, joilla edistetään sekä paikallisten ihmisten koulutusta että infrastruktuurin luomista biologisten resurssien hyödyntämiseen, kartoitukseen ja tutkimukseen. Oikeudenmu-kainen hyvitys sisältää resursseja kasvien lähtömaalle huolehtia jatkossa itse geeniperimänsä hoidosta. Paikallisille on annetta-va koulutusta ja tarpeellista tekniikkaa kasvien keräämiseksi, säilömiseksi ja ominaisuuksien selvittämiseksi. Muiden näistä resursseista tekemän tutkimuksen hyödyt on tuotava takaisin kertomalla havainnoista oppimateriaalien ja median välityksellä. Paikallisten on myös oltava valmiita vaatimaan korvauksia yhti-

öiltä ja valvomaan resurssien käyttöä. Biologisten resurssien suo-jelu riippuu pitkälti paikallisten kyvystä kontrolloida resurssien keräystä ja vientiä pois alueelta, sekä kyvystä vaatia resurssien keräyksestä maksu. Alkuperäiskansojen alueellinen itsehallinto onkin eräs avainkysymyksistä biologisten resurssien suojelussa.

Suojelu korvausstrategioiden tavoitteena

Koska biodiversiteetti koetaan kollektiiviseksi perinnöksi, jota kuka tahansa saa hyödyntää, eivät paikalliset yhteisöt ole etusi-jalla resurssien hallinnoinnissa. Jos resurssimaiden hallitukset tunnustaisivat alkuperäiskansat ja antaisivat heille hallintaoike-uksia resursseihin, olisi yhteisöjen helpompi vaatia oikeuksia ja korvauksia muilta resurssien käytöstä. Itsehallinnon tunnus-taminen myös vahvistaisi yhteisöjä sisäisesti, joka on tärkeää kulttuurisen tiedon säilymisen kannalta. Biologisten resurssien suojelu tarvitsee paikallisten tietotaitoa ja paikallisia toimijoita, joten kysymys kulttuurin säilyttämisestä on tärkeä.

Tällä hetkellä paikalliset viljelijät eivät hyödy biodiversiteetin varjelemisesta taloudellisesti, joten useat hylkäävät paikallisten kasvien hoitamisen lisätäkseen paremmin tuottavien kaupallis-ten kasvien tuotantoa. Tämä aiheuttaa geneettistä eroosiota ja lopulta kulttuurisen tietotaidon katoamista, kun kasveja ei enää käytetä. Suojelusta tulisi siis tehdä kannattavaa, mutta se on han-kalaa, kun erikoisemmista kasveista saa huonompia maksuja ja niillä on vain vähän myyntimarkkinoita teollisuuden ostaessa ominaisuuksia geenipankeista. Geenipankeista ostaminen on yrityksille helpompaa, koska niistä ne saavat valmiiksi puhtaita ominaisuuksia, eikä tarvitse käyttää rahaa ja aikaa tutkimustyö-hön. Suojelu kaipaisi (lähi)markkinoita, joilla viljelijät voisivat myydä hoitamiaan kasveja. Eräs tapa luoda markkinoita resurs-seille on asettaa niille ”erityisen alkuperäiskansan kehittämän laadun” leima. Tällä periaatteella tehdäänkin nykyisin jonkin verran yhteisökauppaa, esimerkiksi kosmetiikka-alalla.

Alkuperäiskansat ovat luoneet esimerkiksi Latinalaisessa Amerikassa yhteenliittymiä oikeuksiensa ajamiseksi. IPR ei ole usein niiden asialistalla sellaisenaan, vaan se on liitetty laajem-min vaatimuksiin oikeuksista alueelliseen ja resurssilliseen it-semääräämisoikeuteen. Etninen itsemääräämisoikeus ja auto-nomia tarkoittaisivat täyttä kontrollia maasta, vedestä ja alueen resursseista. Luonnonresurssien suojelu voi säilyä vain säilyttä-mällä kollektiivinen omistus ja siten yhteisöjen oikeuksia on tu-ettava. Länsimaiden on maksettava korvauksia hyödyntämistään resursseista, ja korvausten tulisi vahvistaa alkuperäiskansojen yhteisörakennetta sekä kommunikointia ulkomaailman kanssa. Ylipäänsä olisi hyödyllistä pyrkiä pitkäaikaisiin dialogeihin alku-peräiskansojen kanssa.

Kirjoitettu kirjan Brush S.B. & Stabinsky D. (toim.) 1996: ‘Valuing Local Knowledge. Indigenous People and Intellectual Property Rights’ pohjalta.

2�

YYn kehitysyhteistyöhanke on vuosina 2007–2009 Naisten ja tyttöjen oikeuksien sekä oikeusneuvonnan edistäminen Sambian Itä-provinssissa. Yhteistyökump-panimme on Eastern Province Women Development Association -niminen alueellisten naisjärjestöjen kat-tojärjestö Itä-Sambian maaseudulla. Hankkeen tarkoi-tuksena on parantaa naisten ja tyttöjen lakisääteisiä oikeuksia, jotka jäävät maaseudulla usein toteutumatta. Sambiassa yleiset, perinteiset uskomukset vaikuttavat lakien soveltamiseen niin, että muun muassa naisten avioliittoa, maan omistamista ja omaisuuden perimistä koskevat lakisääteiset oikeudet eivät käytännössä toteu-du.

Naiset eivät usein myöskään tiedä oikeuksistaan, ja hankkeen tarkoituksena onkin tiedottaminen: EPW-DA:n alajärjestöt kouluttavat oikeusneuvojia, eli oike-usjärjestelmän asiantuntijoita, jotka tarjoavat tiedo-tusta maaseudun naisille tarkoitetuilla vastaanotoilla. EPWDA:n järjestöt tiedottavat naisten oikeuksista myös maaseutuyhteisöille järjestettävissä työpajoissa ja paikallisilla kielillä tehtävissä radio-ohjelmissa. Lisäksi järjestöt tukevat naisten oikeudenkäyntejä sekä laino-pillisin neuvoin että rahallisesti.

HYY tukee EPWDA:n hanketta kolme vuotta,

HanKeSeurantamatKa Sambiaan SYYSKuuSSa 2007

2007–2009, joiden aikana on tarkoitus kehittää olemas-sa olevaa hanketta, kouluttaa lisää oikeusneuvojia ja perustaa uusia neuvontavastaanottoja. Yksi hankkeen suurimmista haasteista on sen vaikutus sukupuolten välisiin suhteisiin. Maaseutuyhteisöjen miehet ja lakia toimeenpanevat tuomarit suhtautuvat usein tällaisiin hankkeisiin varauksella. EPWDA:n pyrkimyksenä on-kin voittaa ennakkoluuloja ja saada toimintaansa mu-kaan myös miehiä. Tähänastisen toimintansa aikana se on onnistunut tavoitteissaan hyvin.

HYYn ja EPWDA:n hanke alkoi vuoden 2007 alussa. Hanke saa rahoitusta Suomen ulkoministeriöltä (85 %), ja loput (15 %) ra-hoitetaan HYYn opiskelijoiden vapaaehtoi-sista kehy-maksuista sekä kehy-aterioista saaduista tuloista. Joka vuosi hankkeeseen tehdään monitorointi- eli seurantamatka, jonka tarkoitus on vahvistaa yhteistyötä ja kumppanuutta HYYn ja EPWDA:n välillä, luoda katsaus siihen, mitä on tehty sekä suunnitella tulevaa toimintaa.

Hankkeen ensimmäinen vuosi alkoi epäsuotuisissa merkeissä. Tarkoitus oli lä-hettää rahaa EPWDA:lle kaksi kertaa vuo-dessa, vuoden alussa ja puolivälissä. En-simmäinen maksatus lähetettiin Suomesta helmikuun alussa, mutta rahat eivät pääty-neet kumppanin tilille, vaan jäivät matkan varrelle pankkien väliaikaisille selvittelyti-leille odottamaan. Tilisiirron tiedoista oli ilmeisesti puuttunut pieni osa, eivätkä rahat menneet suoraan EPWDA:lle, vaan jumiu-

Teksti ja kuvat:Taru Väyrynen

2�

tuivat pankkiin Sambian pääkaupungissa Lusakassa. Yritimme selvittää rahasiirtoa Suomesta ja EPWDA Chipatasta käsin, mutta se oli vaikeaa. Tilanne rat-kesi vasta, kun saavuimme henkilökohtaisesti Lusa-kaan ja menimme pankkiin selvittämään asiaa.

Seurantamatka tehtiin 15.9.–29.9.2007. Matkaan lähtivät kehy-valiokunnan hankekoordinaattori Taru Väyrynen sekä hankeassistentti Liina-Maija Quist. Lensimme ensin Sambian pääkaupunkiin Lusakaan. Siellä tapasimme mm. Kepan hankeneuvojan, joka on ollut apuna HYYn ja EPWDA:n yhteistyössä. Selvitimme myös raha-asiaa pankin kanssa, ja rahat päätyivät EPWDA:n tilille pari päivää pankkivierai-lumme jälkeen. Koska EPWDA:lla ei ollut rahaa käy-tössään vuoden 2007 alkupuoliskolla, se ei myöskään kyennyt toimimaan suunnitellulla tavalla, vaan toi-minta viivästyi rahojen myöhästymisen myötä.

Vierailu EPWDA:n luona oli oikein opettavainen ja antoisa. Sambiassa arvostetaan suuresti henkilö-kohtaista kontaktia. Yhteistyökumppaneiden tapaa-minen henkilökohtaisesti luo yhteishenkeä ja vahvistaa siteitä. Etenkin hankalan alkuvuoden jälkeen oli hyvä käydä paikan päällä tapaamassa kumppaneita, sillä tunnelma oli siellä ehti-nyt jo pahimmillaan muuttua epätoivoiseksi rahojen puuttuessa. Kun pystyimme selittämään, että rahojen myöhästyminen oli ollut pankkien vika, ja saimme rahat vihdoin EPWDA:n tilille, tunnelma muuttui selvästi helpottuneemmaksi.

Kävimme läpi, mitä EPWDA oli pystynyt ja pystyisi vielä tekemään tämän vuoden aikana. Syyskuusta eteenpäin rahaa toimintaan olisi normaali määrä, mutta koko vuoden toimin-tasuunnitelmaa ei mitenkään saataisi kirittyä kiinni. Ongelmaa tässä tilanteessa ei kuitenkaan ole, sillä sekä rahaa että toimin-toja voidaan siirtää ensi vuodelle ja mahdollisesti vuodelle 2009. Suunnittelimme yhdessä vuoden 2008 toimintasuun-nitelmaa sekä budjettia. EPWDA:n työntekijät olivat todella vieraanvaraisia ja ystävällisiä; kaikki sujui hy-vässä yhteisymmärryksessä. Kutsuimme EPWDA:n hankekoordinaattorin HYYn vieraaksi ensi vuonna Suomeen, jottei matkustaminen olisi aina pohjoinen-etelä – suuntaista.

Seurantamatkan aikana sovimme myös eräästä uudesta ulottuvuudesta hankkeeseemme. Vuon-na 2007 on ollut mahdollista hakea vapaaehtoiseksi EPWDA:an Kepan Etvo-vapaaehtoisohjelman kautta. Saimme monta hyvää hakemusta ja yhdessä EPW-DA:n kanssa valitsimme niistä sopivimmat. Kepa teki lopulliset valintapäätökset lokakuussa. Vuonna 2008 EPWDA:an lähtee töihin kolme vapaaehtoista. He ei-vät edusta HYYtä eivätkä Kepaa. Kehy-valiokunnan uudistuville www-sivuille (www.helsinki.fi/hyy/kehy) tulee vapaaehtoisten ylläpitämä blogi, jota kaikki kiinnostuneet voivat lukea. Vapaaehtoiset ovat töissä kuusi kuukautta ja sopivat yhdessä EPWDA:n kans-

sa, mitä he tekevät. Todennäköisesti EPWDA on mukana myös vuoden 2008 Etvo-haussa.

Jos haluat kuulla Sambian hankkeen ajankohtaisia kuulumisia, tule mukaan kehy-valiokunnan hankeryhmään! Kehy-valiokun-nan www-sivujen etusivulta näet aina seuraavan kokouksen ajan ja paikan. Mukaan voi tulla milloin vain, ja olla mukana juuri siinä määrin kuin itselle sopii. HYYn ja EPWDA:n hanketta voit tukea maksamalla lukukausi-ilmoittautumisen yhteydessä va-paaehtoisen kehy-maksun sekä valitsemalla Unicafeissa kerran kuussa tarjottavan normaalihintaisen kehy-aterian.

2�

tä-Afrikassa, kuten muuallakin kehitysmaissa, länsi-maiset tutkijat joutuvat usein vastakkain tekemänsä työn oikeutukseen ja tarpeellisuuteen liittyvien eettis-ten kysymysten kanssa. Tutkijan on selviteltävä näitä kysymyksiä vähintäänkin itsellensä, ja nykyään mones-ti myös paikallisille viranomaisille ja yhteisöille: Mitä hyötyä ulkopuolisten tiedemiesten työstä on alueen asukkaille?

Erityisesti arkeologisen tutkimuksen osalta länsi-maisten työn oikeutus on välillä ollut kyseenalaista. Ke-hitysmaiden arkeologinen tutkimus onkin ajoittain saa-nut – enemmän tai vähemmän oikeutetusti – päällensä kolonialistisen varjon. Tämä juontuu 1960–1970-lukua edeltäneisiin aikoihin, jolloin kolmannen maailman arkeologia oli pitkälti siirtomaaisäntien nykyisyydestä irrallista puuhailua.

Nyky-yhteiskunnassa tehtävät tutkimukset vaativat tuekseen parempia perusteluja kuin puhtaan tiedonja-non. Miksi tuhlata resursseja muinaisten arvoitusten selvittelyyn, kun tutkimusalue on koko ajan polttavien humaanien ongelmien näyttämönä? Arkeologista tutki-musta perustellaan tavallisesti maan oman menneisyy-den tuntemisen tarpeellisuudella, sekä sen takaamalla

eettinen arKeoloGia KeHitYSYHteiStYön apuna – eSimerKKi itä-afriKaSta

kansallisen itsetunnon ja yhteishengen kohoamisella. Tämä tavoite ei kuitenkaan toteudu, jos/kun tutkijat keskittyvät julkaisemaan tuloksiaan yksinomaan län-simaisissa tieteellisissä julkaisuissa. Tarvittaisiin ruo-honjuuritason kansantajuisia julkaisuja, Itä-Afrikassa vähintäänkin suahilin kielellä, sekä esimerkiksi pai-kallismuseoita, jotka takaisivat myös alueen asukkaille hyötyä omasta menneisyydestään.

Lisäksi herää kysymys toisten historian tutkimisen oikeutuksesta. Optimaalinen tilanne olisi, että joka maalla olisi omat resurssit menneisyytensä selvittämi-seen. Näin ei kuitenkaan ole, vaan raha ratkaisee ja tut-kimukset tehdään useimmiten länsimaisten tutkijoiden toimesta ja heidän ehdoillaan. Viime vuosina tilanne on onneksi ollut korjaantumaan päin, ja akateemisen tieto-taidon siirto sekä koulutusyhteistyö ovat viimein alkaneet kantaa hedelmää.

Eettinen arkeologia

Edellä esitettyjen vaikeiden kysymysten ratkaisemisek-si Suomessakin useaan otteeseen vieraillut Vanderbilt yliopiston professori Arthur Demarest on esittänyt aja-tuksen eettisestä arkeologiasta. Oman kertomansa mu-

kaan hän aloitti Maya-kulttuurin tut-kimuksensa Guatemalassa hieman kolonialistisessa hengessä tehdyillä tutkimusretkillä 1980-luvulla.

Tutkimusalueen asukkaisiin lä-hemmin tutustuttuaan häntä kui-tenkin alkoi painaa ajatus työnsä tarpeellisuudesta, oikeutuksesta ja hyödyllisyydestä alueen nykyasuk-kaiden kannalta: ”Arkeologi ei voi vain kaivaa ja katsoa vierestä miten paikallinen väestö elää suuressa köy-hyydessä.” Tämä johti uusien tut-kimuskysymysten muotoilemiseen, sekä kehitysyhteistyön liittämiseen arkeologisiin kenttätutkimuksiin.

Demarestin eettisessä arkeologi-assa paikallisväestö pyritään sulaut-taman mahdollisimman täydellisesti mukaan tutkimukseen yhteistyön ja ekologisen kulttuuriturismin kautta. Tämä myös suojelee kulttuurikoh-teita esimerkiksi haudanryöstelyltä.

Teksti ja kuvat: Oula Seitsonen

2�

Demarestin toteuttamat projektit ovat arkeologian ohella kehittäneet alueen terveydenhuoltoa, koulutusta ja maanvil-jelysmenetelmiä. Erityisen kiinnostavia ovat tutkimuksissa paljastuneet muinai-set mayojen vuoroviljelysmenetelmät, jotka ovat koekäytössä osoittautuneet toimiviksi myös nykymaanviljelyksessä. Lisäksi hänen projektinsa puitteissa teh-tyjen keräysten tuotoilla on muun muas-sa kyetty hankkimaan uusi, puhdas kaivo erääseen tutkimusalueen köyhimmistä Maya-kylistä.

Itä-Afrikan karjanhoitajakulttuurien arkeologiaa

Itä-Afrikka on ainutlaatuinen alue sii-nä, että toisin kuin muualla maailmas-sa siellä karjanhoitoelinkeino kehittyi ennen maanviljelystä. Itä-Afrikan kar-janhoitokulttuurien omaleimaisuus on nähtävissä nykyisinkin, henkilöityneenä populaarimielikuvissa punahuopaiseen, keihääseensä ylväästi nojaavaan Maasai-soturiin.

Karjatalouden syntyhistoriaa on sel-vitelty Itä-Afrikassa 1970-luvulta lähtien ja kehityskulun suuret linjat tunnetaan varsin hyvin. Arkeologisen aineiston avulla on erotettavissa ainakin neljä peräkkäistä karjanhoitajaheimojen muuttoaaltoa pohjoisesta etelään. Ensimmäinen tunnettu väes-tövirtaus ajoittuu kivikaudelle, noin 4000 vuoden taakse. Vii-meisin muuttoliike oli edelleen käynnissä Maasai-ekspansiona eurooppalaisten tutkimusmatkailijoiden saapuessa alueelle 1800-luvun puolivälissä.

Varhaisimmat karjanhoitajat eivät tunteneet rautaa ja val-mistivat aseensa sekä työvälineensä kivestä iskemällä. He toivat mukanaan Itä-Afrikkaan uuden keksinnön, saviastioiden val-mistustaidon. Keramiikkaa ei kuitenkaan esiinny asuinpaikoilla kovin runsaasti, eikä sillä liene ollut karjanhoitajien liikkuvas-sa elämäntavassa kovin suurta sijaa vaikean kuljetettavuutensa takia. Vesi, maito, hunaja, veri ja muut nesteet ovat kulkeneet kätevimmin nahkaleileissä tai kurpitsankuoripulloissa, kuten nykyäänkin.

Varhaisten karjanhoitajien asuin- ja leiripaikoilta löytyy har-voin muuta kuin kiviesineistöä ja keramiikkaa. Joskus löytyvät punamultahiput ja strutsinmunankuorista tehdyt pienet helmet kertovat ihmisten koristautumisesta, samoin kuin norsunluu-puikot, jotka ovat saattaneet olla korvanlehden tai alahuulen läpi työnnettyjä koristeita. Sen sijaan näiltä kohteilta löytyy aina run-sain mitoin eläinten luita. Luuanalyysit ovat osoittautuneet nämä pääasiassa nauta- ja lammas/vuohikarjan jäänteiksi (lampaan ja vuohen erottaminen arkeologisten luuaineistojen perusteella on lähes mahdotonta). Jonkin verran esiintyy myös villieläinten

luita, mikä kertoo karjanhoito- ja metsästystalouden yhdistämi-sestä. Mahdollisesti näitä elinkeinoja on myöhempinä aikoina täydennetty pienimuotoisella maanviljelyksellä.

Arkeologia kehitysyhteistyön apuna

Karjanhoidon kaltaisella innovaatiolla on ollut ilmestyessään suuria vaikutuksia Itä-Afrikan alueen kulttuurihistoriaan ja eko-logiaan. Vanha sanonta muistuttaa, että historia toistaa itseään, ja tässä arkeologia astuu sujuvasti nykyisen kehitysyhteistyön avuksi.

Monissa osissa Itä-Afrikkaa voidaan tänä päivänä puhua eko-katastrofin uhasta ilmastonmuutoksen sekä siihen liittyvien po-liittisten ja sosiaalisten mullistusten ristipaineessa. Arkeologeja onkin viime vuosina usein pyydetty mukaan nykyisiä ympäristö-ongelmia selvitteleviin tutkimuksiin. Arkeologia tuo ongelmien tarkasteluun tuhansien vuosien aikaperspektiivin, jossa voidaan punnita ihmisen vaikutuksia ympäristönmuutoksiin sekä pe-rinteisten ihmisyhteisöjen reaktioita muuttuvaan elinympäris-töönsä. Menneisyyden virheistä on mahdollista ottaa opikseen, samoin kuin onnistuneista adaptaatioista muuttuneisiin ekolo-gisiin miljöisiin.

Kivikautisten karjanhoitajien asuinpaikkojen ja hautaröykki-öiden paikantaminen kiinnostaa arkeologien lisäksi ympäristö-tutkijoitakin. Kohteiden esiintymisalueiden kartoituksen myötä on mahdollista luoda kokonaiskuva karjanhoitoon aiemmin so-veltuneiden alueiden laajuudesta, sekä pohtia miksi ne monissa tapauksissa on myöhemmin hylätty. Tässä auttavat monitieteiset

2�

tutkimukset, joissa luonnontieteellisten ja arkeologisten selvitys-ten perusteella luodaan mallinnoksia muinaisesta ympäristöstä, sekä ihmisyhteisöjen tavoista hyödyntää sitä. Nämä auttavat nykyisten ja tulevien ilmastonmuutosten vaikutusten arvioimi-sessa ja ennakoimisessa. Tutkimukset auttavat muun muassa valottamaan karjanhoitajien toiminnan seurauksia, esimerkiksi (liika)laiduntamisen, laidunten kulottamisen ja pensastojen rai-vaamisen ympäristövaikutuksia.

Itä-Afrikassa Demarestin mallin mukainen eettinen arkeolo-gia on toistaiseksi ollut vähäistä. Tulevaisuudessa olisi hyvä, että tutkimusprojektit ottaisivat kehitysapunäkökohdat huomioon jo suunnitelma-asteella. Edellä esitellyn kaltaisten laajojen moni-tieteellisten selvitysten lisäksi yksittäiset tutkimusprojektit voivat toimia eettisen arkeologian hengessä myös pienimuotoisemmin paikallisyhteisöjen tilanteen parantamiseksi. Näissä toimissa to-sin on ongelmana jatkuvuuden puuttuminen, sillä pisimmätkin projektit ovat useimmiten vain viisivuotisia.

Helsingin yliopiston arkeologian emeritusprofessori Ari Sii-riäisen (1939–2004) johtama The Cultural ecology of the East African savanna environment in a long-term historical perspec-tive - projekti pyrki toiminta-aikanaan 2002–2005 toteuttamaan tutkimuksen ohessa myös paikallisyhteisöä hyödyttäviä paran-nuksia. Projekti tutki Pohjois-Tansaniassa Itä-Afrikan hautava-joamassa sijaitsevaa Engarukan aluetta, josta tunnetaan runsaas-ti eriaikaisia muinaisjäännöksiä, muun muassa esihistoriallisten karjanhoitajien leirejä ja muinaisia kasteluviljelyjärjestelmiä.

Esihistoriallisten karjanhoitajakulttuurien kohteita kartoit-tamalla sekä niitä ympäristönmuutoksiin korreloimalla projekti

on muun muassa pystynyt osoittamaan, että muinaiset karjan-hoitajat ovat asuttaneet alueita, joilla nykyinen Maasai-asutus on mahdotonta. Tähän ovat vaikuttaneet muinaiset suotuisammat ilmasto-olosuhteet ja vesistöolot. Tarvitaan kuitenkin lisätutki-muksia, ennen kuin pystytään selvittämään millaisia muutoksia esimerkiksi muuttunut ilmasto aiheutti karjanhoitajien kulttuu-rille ja toimeentulostrategioille.

Tutkimusten kuluessa tutkijat tutustuivat varsin läheisesti paikalliseen Maasai-yhteisöön. Modernissa Engarukan kylässä projekti pystyi panostamaan paikallisen kirkon ja siihen liitty-vän koulun ylläpitämän leirialueen kohentamiseen. Turistien mukanaan tuomat leirintämaksut ovat eräs kirkon tärkeimmistä lisätulonlähteistä. Viime vuosina parantunut tiestö on lisännyt turistien määrää tuntuvasti, ja onkin tärkeää, että kirkko pystyy pitämään leirialueensa kilpailukykyisenä. Tehdyt pienimuotoiset parannukset auttavat toivon mukaan jatkossa houkuttelemaan lisää turisteja kirkon majoituspalvelujen äärelle.

Seuraava askel Engarukan paikallisyhteisön integroimiseksi arkeologiseen tutkimukseen ja kulttuuriturismiin olisi paikallis-museon perustaminen. Tämän toteuttaminen ja museon toimin-nan jatkuvuuden takaaminen tulevat kuitenkin vaatimaan vielä pitkällisen suunnitteluprosessin, ja täysin oman projektirahoi-tuksensa.

Kirjoittaja on osallistunut ’The Cultural ecology of the East Af-rican savanna environment in a long-term historical perspective’

-projektin tutkimuksiin.

2�

sallistuin keväällä 2007 kulttuurien välisen vuorovaiku-tuksen maisteriohjelman pitämään keskustelupaneeliin, jossa aiheena olivat ”kehitysyhteistyön haasteet”. Mie-lenkiintoisessa tilaisuudessa oli yhtenä puhujana Tiina Kontinen, joka esittäytyi niin Kepan kuin Helsingin yliopistonkin edustajana. Kontinen kertoi tutkineensa pienten suomalaisten kansalaisjärjestöjen yhteistyötä tansanialaisten järjestöjen kanssa vuorovaikutuksen ta-solla, ja esitteli juuri ilmestyneen kasvatustieteiden väi-töskirjansa Learning challenges of NGOs in development. Co-operation of Finnish NGOs in Morogoro Tanzania. Tutkimus kuulosti mielenkiintoiselta, joten päätin tart-tua väitöskirjaan ja lukea lisää.

Kirjassaan Kontinen tarkastelee pienien kansalais-järjestöjen oppimishaasteita kehitysyhteistyössä. Konti-nen on haastatellut suomalaisia toimijoita, analysoinut tarkemmin kolme keskeistä kansalaisjärjestöjen välistä kokousta, joissa projekteista on neuvoteltu, sekä poh-tinut myös kumppanuuden haasteita. Paneelissa Kon-tinen kertoi työskentelevänsä koulutussuunnittelijana Kehitysyhteistyön palvelukeskuksessa, jossa hänen toi-menkuvaansa kuuluu kehitysyhteistyön ongelmakohti-en miettiminen.

Luettuani kirjan en ihmettele Kontisen päätyneen kyseiseen työhön, sillä mielestäni hän analysoi kirjas-sa hyvin tarkkailemiensa järjestöjen neuvotteluiden epä- ja ongelmakohtia. Itseeni tutkimuksessa vetosi erityisesti mikrotason näkökulma, joka pureutui ni-menomaan henkilötason vuorovaikutukseen ja niissä ilmeneviin prosesseihin. Sosiaalipsykologian opiskeli-

jana löysin paljon omana alani teoriointia, kun Konti-nen analysoi oppimisprosesseja ja ryhmädynamiikkaa. Esimerkiksi mielenkiintoista oli lukea Kontisen havain-toja valtasuhteiden ilmaisuista kumppaneiden välisissä projektineuvotteluissa. ja ymmärtää valtasuhteiden olennaisuus, kun kumppanuutta yritetään rakentaa. Kontinen tiivistää hyvin: ”Oppiminen, joka ei käsittele valtasuhteita, voi johtaa parannukseen teknisessä mie-lessä, mutta ei pureudu ongelmien ytimeen.”

Kirjan teksti on selkeää ja lukijan on helppo uppou-tua kirjan pohdintaan, vaikka pohjatiedot aihepiiristä olisivatkin vähäiset. Kontinen itse analysoi kirjansa lo-pussa, että suuri osa kirjassa esitetystä tuskin tulee kehi-

KeHitYSprojeKteiSta ruoHonjuuritaSolta

Tiina Kontinen: Learning challenges of NGOs in de-

velopment. Co-operation of Finnish NGOs in Mo-

rogoro Tanzania. Helsingin yliopiston kasvatustiet-

een laitos. 2007. Julkaisu on luettavissa osoitteessa:

http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-3636-1

Elina Silkelä

HYY tukee itäsambialaisen naisjärjestöjen katto-järjestön, Eastern Province Women Development Association’in (EPWDA) kolmivuotista kehitysyhteis-työhanketta. EPWDA on kattojärjestö kahdeksalle Itä-Sambian läänin naisjärjestölle. Se toimii Itä-Sambian maaseudun naisten voimallistamiseksi. EPWDA:n hanke, jota HYY tukee, pyrkii edistämään naisten ja tyttöjen lakisääteisiä oikeuksia, jotka jäävät maaseu-dulla usein toteutumatta. Hanke tarjoaa heille myös oikeusneuvontaa.

KeHitYSYHteiStYöHanKe itä-SambiaSSa 2007-2009

Hanke saa rahoitusta Suomen Ulkoministeriöltä. HYYssä hankkeesta vastaavat hankekoordinaattori ja hankekoordinaattorin assistentti kehitysyhteistyöva-liokunnan tuella. Myös jokainen Helsingin yliopiston opiskelija voi tukea hanketta ostamalla kerran kuukau-dessa tarjottavan kehy-aterian tai ylioppilaskunnan jä-senmaksun yhteydessä.

OS

�0

tysalan toimijoille yllätyksenä, vaikkakin hän uskoo löytäneensä uusia yhteyksiä, kun on linkittänyt oppimisteoreettiset näkökul-mat kehitysyhteistyöhön. Itselleni kirja avasi monia valaisevia näkökulmia kehitysyhteistyöhön ja sen ongelmiin käytännön esimerkkien kautta. Oman tieteenalani sosiaalipsykologian nä-kökulmasta koin myös oppimisteoreettiset pohdinnat erittäin mielenkiintoisiksi. Suosittelen kirjaa lämpimästi kaikille kehitys-kysymyksistä kiinnostuneille.

Kumppanuus ja sen ongelmat

Tiina Kontisen väitöskirjassa kumppanuutta kuvataan tasa-vertaisuutta, kunnioitusta ja luottamusta sisältävänä suhteena. Kumppaneilla on yhteinen halu pitkän ajan yhteistyöhön ja yh-teiset arvot sekä tarkoitusperät. Kumppanuussuhteen ajatellaan tuovan parempia tuloksia ja tehostavan hankehallintoa. Kump-panuudessa asiat käsitellään avoimissa neuvotteluissa ja päätök-set tehdään yhdessä.

Kumppanuutta ei rakennetta hetkessä tai helposti. Poimin Kontisen kirjasta joitain ongelmia, joita kumppanuutta hakevat järjestöt voivat kohdata matkan varrella.

Lähtökohtana vaikeita ovat epätasaiset valtasuhteet, kun re-surssit jakautuvat lähtökohtaisesti epätasaisesti kumppanien välillä. Kumppanuus-suhteet hajoavat helposti lahjoittaja

– vastaanottaja suhteiksi, kun rahavirrat kulkevat pohjoisesta etelään. Kun kumppaneilla on erilainen maailmankatsomus ja erilai-

•

•

Taru Väyrynen

nen historiallinen kehitys takanaan, voi yhteistä näkemystä olla vaikea löytää.Luottamuksen ja joustavuuden rakentaminen on vaikeaa, kun budjetti asettaa rajat joustavuudelle ja suhteen kestolle.Välimatka rajoittaa kasvoittain näkemisiä ja kommunikaatio-ta – yksilöiden väliset kumppanuudet ovat vaikeasti saavutet-tavissa.Muuttuvatko valtasuhteet todella? Usein sanan kumppanuus käyttö ei muuta suhdetta eikä valtasuhteita.Pohjoisen järjestöllä on usein ennakkoluuloja etelän järjestö-jen autonomiasta ja pystyvyydestä suhteeseen.Tukibyrokratian opettelu on usein hankalaa etelän toimijoil-le.Osallistaminen voi tapahtua myös rajatussa tilassa: pohjoinen on määritellyt rajat, joissa etelän järjestö voi päättää ja toimia sen sijaan, että antaisi sille täysin vapaat kädet tai sananval-lan.Osapuolten on vaikea olla yhtä paljolti vastuussa rahoista

– usein pidetään selvänä, että sen osapuolen, joka tarjoaa rahat, tulee huolehtia niistä.Vaikeutena voi olla yhteisten työkalujen puuttuminen, kuten kielen täysi ymmärrys.Etelä on usein kiinnostunut paikallisista asioista, pohjoinen taas globaaleista.Suhde on epätasainen koska pohjoisen on paljon helpompi vaihtaa kumppania, jos he pettyvät kumppanuuteen.

•

•

•

•

•

•

•

•

•

•

M - Itella O

yj