2012ISSN 1238–6464

ISBN 978-952-227-603-2 (painettu)

ISBN 978-952-227-604-9 (verkkojulkaisu)

1M a a s e u t u p o l i t i i k a n y h t e i s t y ö r y h m ä n j u l k a i s u j a

www.maaseutupolitiikka.fi

Yhteisöllisyydellähyvinvointia ja palvelujamaaseudulle

Maaseutupolitiikan yhteistyöryhm

än julkaisujaY

hteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle

2012

1

Mari Kattilakoski, Arja Kilpeläinen, Pirja Peltomäki (toim.)

Maaseudun hyvinvointipalvelujen teemaryhmäwww.maaseutupolitiikka.fi/hyvinvointipalvelut

Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle -kirja on kan-nanotto perinteisen ja uudistuvan yhteisöllisyyden puolesta. Artikke-leissaan kirjoittajat tarjoavat näkökulmia yhteisöllisyyden muutok-seen ja mahdollisuuksiin maaseudulla. Ongelmakeskeisyyden sijaan teos luo uusia avauksia ja ratkaisumalleja maaseudun arkeen sekä palvelujen turvaamiseen ja kehittämiseen yhteisöllisyyden keinoin. Teemaa tarkastellaan muun muassa teknologian, maahanmuuton, palvelurakennemuutoksen ja väestön ikääntymisen näkökulmista.

Kirjassa kuvataan erilaisia yhteisöllisiä toimintamalleja ja ratkaisuja. Näitä ovat muun muassa kylien yhteisöllinen palvelutuotanto, naa-puriapu, ikäihmisten vaihtoehtoiset asumisratkaisut ja teknologian tarjoamat uudet mahdollisuudet. Kirja ottaa kantaa ja avaa uutta kes-kustelua yhteisöllisyydestä maaseudulla. Millaisia mahdollisuuksia tar-joavat yhteiskunnallinen yrittäjyys, sosiaalinen media tai Green care?

Yhteisöllisyyden positiiviset vaikutukset ovat kiistattomat. Yhtei-söllisyyttä tukemalla voidaan parantaa maaseudun asukkaiden hy-vinvointia ja kehittää palveluja. Maaseutua ja yhteisöllisyyttä ko-ettelevat muutokset haastavat maaseudun asukkaat, paikalliset ja alueelliset toimijat sekä poliittiset päättäjät keskusteluun maaseu-dun ja yhteisöllisyyden tulevaisuudesta. Maaseutupolitiikan yhteis-työryhmän Hyvinvointipalvelujen teemaryhmän julkaiseman kirjan lopussa esitetäänkin maaseutupoliittisia toimenpide-ehdotuksia yh-teisöllisyyden tukemiseksi ja palvelujen kehittämiseksi maaseudulla.

Käsillä oleva teos on suunnattu maaseudun toimijoille ja kehittäjille, päättäjille, tutkijoille sekä kaikille aiheesta kiinnostuneille.

Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle

toim. Mari Kattilakoski, Arja Kilpeläinen, Pirja Peltomäki

Julkaisusarja:Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisu 1/2012

Julkaisija:Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän Hyvinvointipalvelujen teemaryhmä (YTR)

Ulkoasu:John Zetterborg

Taitto:Paula Karjalainen/Juvenes Print

Painopaikka:Tampereen yliopistopaino Oy Juvenes Print, Tampere 2012

ISSN 1238–6464ISBN 978-952-227-603-2  painettuISBN 978-952-227-604-9 verkkojulkaisu

Sisällysluettelo

Tiivistelmä ..........................................................................................................................................................5

Sammandrag ......................................................................................................................................................6

Summary .........................................................................................................................................................7

Esipuhe ..............................................................................................................................................................8

Johdanto ...........................................................................................................................................................10

1. Muutoksesta yhteisöllisyyden voimavara 13 Arja Kilpeläinen Virtuaaliyhteisöllisyys hakeutuu maaseudulle.................................................................................14 Peter Backa Gemeinschaft ja Gesellschaft – ajatusleikki dialektiikasta ja vastakohdista ..................................25 Mari Kattilakoski Kyläyhteisöt palvelujen tuottajina – vastavoimaa keskittymiselle .................................................40 Sami Tantarimäki Kuinka voit, kuntaseni?– Kouluratkaisujen vaikutukset kuntaan yhteisönä ...................................51

2. Turvaa ja hyvinvointia arjessa 66 Silva Tedre & Anneli Pulkkinen Vastapuhe maaseudun ikääntymisen ongelmakeskeisyydelle – eläkeläiset kyläyhteisöjen kehittäjinä .........................................................................................67 Pirjo Oinas Turvallisuus maaseutuyhteisön asukkaiden arjessa............................................................................84 Pilvi Hämeenaho Naapuriapu maaseudulla ...............................................................................................................96 Elli Heikkilä Maahanmuuttajien alueellinen sijoittuminen ja maaseutualueiden rooli ....................................109

3. Kokemuksellisia puheenvuoroja maaseudun yhteisöllisyydestä 118 Arto Tiihonen & Esa Pirnes Maaseutuyhteisöllisyyden muutos ja tulevaisuuden näkymät - viitekehyksenä kulttuuri- ja liikuntaharrastukset .......................................................................119 Heli Talvitie Kulttuurinnälkää täytyy ruokkia ..................................................................................................135 Taina Peltonen ”Tehhään ja leikitään yhessä” – kyläkoulu yhteisöllisyyden tuottajana ......................................138 Liisa Häme Seurantalot ja kylätalot yhteisöllisyyden tiloina ...........................................................................145

4. Yhteisöllisyyden uusia avauksia 149 Tarja Jutila & Elina Vanhapiha Yhteiskunnallinen yrittäjyys - elinvoimaa maaseudulle? ..............................................................150 Anja Yli-Viikari & Marja-Liisa Miettinen Green care ja kuntouttava yhteisöllisyys .....................................................................................163 Maria Kuukkanen & Katja Ilmarinen & Raija Leinonen Läheisyyttä lääkkeeksi – yhteisöllisyys iäkkäiden perhehoidossa ................................................172 Arja Jämsén & Silva Tedre Ikäihmisten asuinyhteisöt asumisen uusina vaihtoehtoina ..........................................................182

5. Toimenpide-ehdotukset 192

Kirjoittajat ................................................................................................................................................198

Viimeisimmät julkaisut ....................................................................................................................................199

5

JulkaisijaMaaseutupolitiikan yhteistyöryhmä, Hyvinvointipalvelujen teemaryhmä

Avainsanatyhteisöllisyys, hyvinvointi, maaseudun palvelut

Tekijätoim. Mari Kattilakoski, Arja Kilpeläinen, Pirja

Peltomäki

Julkaisusarja1/2012

Julkaisun nimiYhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle

IlmestymisajankohtaMarraskuu 2012

ISBN 978-952-227-603-2(painettu)

ISBN 978-952-227-604-9 (verkkojulkaisu)

ISSN 1238–6464 Kokonaissivumäärä200

Julkaisun kuvaus

Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle -artikkelikokoelma on vahva kannanotto perinteisen mutta myös uudistuvan yhteisöllisyyden puolesta. Julkaisu osallistuu ja haastaa niin maaseudun toimijat kuin kansallisen tason päättäjät mukaan keskusteluun yhteisöllisyyden mahdolli-suuksista tukea maaseudun elinvoimaisuutta. Teos tarjoaa uuden näkökulman yhteisöllisyyteen ja sen moninaisiin ilmiöihin erityisesti hyvinvoinnin ja palvelujen näkökulmasta.

Kirjassa pureudutaan yhteisöllisyyteen käsitteenä sekä yh-teisöllisyyden uusiin muotoihin. Maaseudun yhteisöllisyys rakentuu paitsi arjessa yhä enenevästi myös verkossa. Teknis-ten ratkaisujen kuntoon saattaminen maaseudun sivukylillä vaatii yhteiskunnalta ripeästi toimenpiteitä ja poliittista tahtoa. Yhteisöllisen palvelutuotannon herääminen kylissä, lähidemokratian haasteet ja kouluratkaisujen yhteisölliset merkitykset nostetaan keskusteluun ajankohtaisissa pu-heenvuoroissa.

Ikääntyvää väestöä tarkastellaan ongelmakeskeisyyden sijaan kyläyhteisöjen voimavarana. Arjen turvallisuuden yhteisöllinen rakentuminen sekä naapuriavun käytännöt tukevat niin yksilöiden kuin yhteisöjen hyvinvointia. Myös maaseudulle suuntautuva maahanmuutto nostetaan kes-kusteluun. Maahanmuuttajien vastaanottaminen ja kotoutu-minen maaseudulle ovat paikallisyhteisöjen kasvava haaste, mikä edellyttää uusia yhteisöllisiä avauksia.

Yhteisöllisyyttä katsotaan myös lähilaseilla kuvaten paikal-lisia toimintamalleja ja ratkaisuja maaseudulla. Millaisia mahdollisuuksia kulttuuri- ja liikuntaharrastukset tarjoavat yhteisöllisyyden rakentamiseen ja vahvistamiseen? Omakoh-taiset puheenvuorot kyläkoulujen ja ”yhteisten tilojen” mer-kityksistä tarjoavat näkökulman maaseudun yhteisölliseen murrokseen. Miten tila ja paikka rakentavat yhteisöllisyyttä?

Julkaisussa luodaan näköaloja myös yhteisöllisyyden uu-siin mahdollisuuksiin. Artikkeleissa käydään keskustelua yhteiskunnallisen yrittäjyyden, Green caren ja ikäihmisten uudenlaisten asuinyhteisöjen noususta osaksi maaseudun palveluja – palveluja, joissa yhteisöllisyys on keskeinen osa palvelun arvopohjaa ja päämäärää.

Tiivistelmä

6

UtgivareLandsbygdspolitiska samarbetsgrupp, Temag-rupp för välfärdstjänster

Nyckelordgemenskap, välfärd, tjänster på landsbygden

Forfattarered. Mari Kattilakoski, Arja Kilpeläinen, Pirja

Peltomäki

Seriens nummer1/2012

PublikationVälfärd och tjänster på landsbygden genom social sammanhållning

UtgivningsdatumMars 2012

ISBN 978-952-227-603-2(häftad)

ISBN 978-952-227-604-9(PDF)

ISSN 1238–6464 Sidantal200

Beskrivning av publikationen

Publikationen ”Välfärd och tjänster på landsbygden genom social sammanhållning” är ett starkt ställningstagande för den traditionella gemenskapen men också för nya former av social sammanhållning. Publikationen är ett inlägg i debatten och utmanar såväl landsbygdsaktörer som beslutsfattare på riksnivå att delta i diskussionen om hur social samman-hållning kan hålla landsbygden levande. Boken ser social sammanhållning och dess mångahanda fenomen ur en ny synvinkel, särskilt med tanke på välfärd och tjänster.

Boken går på djupet med begreppet social sammanhållning och dess nya former. Sammanhållningen på landsbygden uppstår i vardagen men allt mer också på nätet. Det krävs raska grepp och politisk vilja i samhället för att få fungerande tekniska lösningar till glesbygden. I den aktuella debatten diskuteras samproduktion av tjänster i byar, utmaningar som närdemokratin ställer samt den sociala betydelsen av olika skollösningar.

I stället för att se den äldre befolkningen som ett problem, betraktas den som en resurs i glesbygden. En trygg vardag som bygger på samhörighet och grannhjälp bidrar såväl till individens och närsamhällets välbefinnande. Även invand-ring till landsbygden diskuteras. Att ta emot och integrera invandrare på landsbygden är en växande utmaning som förutsätter en ny syn på samhörighet.

Frågan om sammanhållning ses också i närperspektiv genom lokala handlingsmodeller och lösningar på landsbygden. Hur-dana möjligheter ger kultur- och sportintressen när det gäller att skapa och stärka gemenskapen? Personliga yttranden om byskolor och ”gemensamma lokaler” ger ett perspektiv till den förändrade gemenskapen på landsbygden. På vilket sätt bidrar utrymme och plats till sammanhållningen?

Boken öppnar också perspektiv på de nya möjligheter som gemenskapen kan bjuda på. I artiklarna diskuteras socialt företagande, Green care och nya typer av boendegemenskap för äldre som ett nytt inslag i tjänsterna på landsbygden - tjänster där social sammanhållning är en viktig värdegrund och målsättning.

Sammandrag

7

PublisherRural Policy Committee, Thematic Group on Welfare Services

Keywordscommunity-orientation, wellfare, rural services

Authoreds. Mari Kattilakoski, Arja Kilpeläinen, Pirja

Peltomäki

Serial number1/2012

PublicationWellfare and Rural Services through Community Orientation

Date of publicationMarch 2012

ISBN 978-952-227-603-2(Printed)

ISBN 978-952-227-604-9(PDF)

ISSN 1238–6464 Number of pages200

Description of the publicationThe articles in the publication “Wellfare and Rural Services through Community Orientation” are a powerful statement in favour of traditional as well as of constantly renewing community orientation. The publication participates in and challenges both rural actors and national-level decision-makers to become involved in the discussion on community orientation’s potential to support the vitality of rural areas. It offers new perspectives on community orientation and its diverse phenomena, in particular from the perspective of wellbeing and services.

The articles explore community orientation both as a concept and from the perspective of its new forms. Rural community orientation is built not only on everyday life but increasingly on the internet. Bringing peripheral rural villages up to date in terms of technical solutions will call for rapid action by so-ciety and political will. The awakening of community-oriented service production in villages, the challenges relating to local democracy and the significance of education solutions from a community perspective are introduced into the discussion in topical commentaries.

Instead of being viewed from a problem-centred approach, the ageing population is seen as a resource of village com-munities. The building of security in everyday life on a com-munity oriented approach as well as neighbourly assistance practices support the wellbeing of both individuals and the community as a whole. The issue of immigration to rural communities is also raised in the discussion. The reception of immigrants and their integration into rural areas is a growing challenge for local communities, which requires new, community-oriented moves.

Community orientation is also viewed in close-up, with de-scriptions of local approaches and solutions adopted in rural areas. What opportunities do cultural and sports activities provide for building and reinforcing community orientation? Personal comments on the importance of village schools and “shared facilities” offer perspectives on the radical change in community orientation within rural areas. How do space and location build community orientation?

The publication also gives insights into the new opportuni-ties of community orientation. The articles discuss the rise of social entrepreneurship, Green Care and new kinds of residential communities for the elderly as part of rural ser-vices, where community orientation is a central element of the value basis and aim of the service in question.

Summary

8

EsipuheYhteisön varassa on maaseudulla paljon. Voimakas yhteisöllisyys ja kyläkoulut ovatkin tärkeä voimavara ja myös yksi maalle muuttamisen vetovoimatekijöistä. Naapuriapu, kylän sosiaaliset suhteet tai talkootyövetoiset hankkeet eivät kuitenkaan riitä yksinään korjaamaan hapertuvaa hyvinvointipalvelurakennetta. Kun palvelut vielä yhä useammin pakenevat verkkoon, palvelupisteen katoaminen kylältä voi ohentaa myös yhteisöllisyyttä.

Maaseudun tutkijat ovat jo hyvän aikaa painottaneet, että maaseudun elämäntapa on koko ajan voimakkaassa muutoksessa. Kuten kaupungeissa, myös jälkimodernin tai -teolli-sen ajan maaseudulla asuvien ihmisten huomiosta kilpailee moni ajanvietteen muoto, kun yhä suurempi osa valveillaoloajasta kuluu internetissä ja muuten privatisoivien medioiden parissa. Nekin uhkaavat yhteisöllistä perinnettä. Väestörakenteen muutos asettaa niin ikään omat haasteensa, kun ikääntyville ja väistyville aktiiveille ei tahdo löytyä korvaajia.

Maaseudun ja kaupungin vuorovaikutuksella viitataan siihen, että yhä useammin ”maa-laiset” ovat ”kaupunkilaisia”. Useassa paikassa asuminen tai sukkulointi kaupungin ja maaseudun välillä merkitsee, että yhteisöä, ainakaan kovin tiiviissä merkityksessä, ei muodostu lainkaan.

Yhteisöä tunnutaan kuitenkin huudettavan apuun etenkin silloin, kun palvelujärjes-telmä ei kykene selviytymään tehtävistään tai sen toiminta on muuten uhanalaisena, rakennemuutoksen tai kustannustehokkuuden vaatimusten vuoksi. Esimerkiksi Iso-Britannian hallituksen hellimä Big Society -ideologia näyttää kytkeytyvän samaan aikaan toteutuvaan valtiosektorin rationalisointiin. Britannian mallissa lähdetään siitä, että hyvinvoinnista ja hyvinvointipalveluista ovat jatkossa yhä enemmän vastuussa ihmiset itse yhdessä lähiyhteisön ja vapaaehtoistoimijoiden kanssa. Suomen näkökulmasta eten-kin harvaan asutulla maaseudulla näin jo monessa suhteessa onkin, kun palveluverkko entisestään harvenee. Kehitystä ei voi pitää kaikin puolin onnistuneena, mutta monin paikoin syntyneisiin ongelmiin on löytynyt myös uusia ratkaisuja.

Muun muassa näitä havaintoja ja kysymyksiä virisi Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän (YTR) Hyvinvointipalvelujen teemaryhmässä syksyllä 2010, kun yhteisöllisyys päätettiin nostaa yhdeksi seuraavan vuoden toiminnan painopisteeksi. Käsillä oleva teos on syn-tynyt teemaryhmän työn osana ja se ilmentää yhtä YTR:n verkostomaisen toiminnan näkyvää ulottuvuutta. Toiminnallaan Hyvinvointipalvelujen teemaryhmä pyrkii edistä-mään väestön hyvinvointia ja terveyden tasa-arvoa kehittämällä maaseudulla asuvien palvelujen saatavuutta ja toimivuutta.

Jotta palvelutarjonta ja väestön tarpeet kohtaavat tehokkaasti ja vaikuttavasti, myös mielikuviamme maaseudusta, maalla asuvista ihmisistä ja maaseudun yhteisöllisyydestä on syytä arvioida kriittisesti. Yhteisöllisyys ja sen kerryttämä sosiaalinen pääoma ovat ihannetilanteessa tärkeä voimavara, jonka vipuvaikutus ulottuu yli yksilöiden. Yhteisö

9

myös kantaa arvoja, monia käytäntöjä ja tottumuksia yli sukupolvirajojen mahdollistaen siten kulttuurin uusiutumisen.

Kuulu ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu kytkee sosiaalisen pääoman käsitteensä juuri yhteisöllisyyteen korostaessaan yhteisön jäsenten keskinäistä luottamusta ja siihen perustuvia sosiaalisten suhteiden verkkoja. Bourdieu tarkoittaa sosiaalisella pääomalla myös eräänlaista vaihdon välinettä: sosiaalinen pääoma sitoo yhteen ja rikastaa yhtei-sön jäseniä tarjoamalla verkostoja, jotka tuottavat konkreettista hyötyä. Tässä mielessä sosiaalinen pääoma siis on nimenomaan (maaseutu)yhteisön ominaisuus, jonka ruok-kimiseksi on aktiivisesti etsittävä mahdollisuuksia.

Käsillä oleva kirja Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle on ajankohtai-nen, monipuolinen ja moniääninen tietopaketti maaseudun yhteisöllisyyden kysymyksiin. Se tuo esiin paitsi tutkimusnäyttöön nojautuvia kriittisiä kysymyksiä, myös tuoreita ideoita ja uusia, mutta jo koeteltuja toiminta- ja palvelumalleja, joiden soveltaminen ei riipu aluehallinnollisista ratkaisuista. Olipa tuleva kuntakenttä minkä näköinen hyvänsä, väestörakenteen, elämäntapojen ja palveluverkon haasteet pysyvät.

Sakari KarvonenHyvinvointipalvelujen teemaryhmän puheenjohtaja

10

Johdanto

Yhteisöllisyydellä on monet kasvot. Toisille yhteisöllisyys näyttäytyy saumattomana osa-na arkea, toisille yhteisöllisyyden merkitys on vähentynyt yksilöllistyvän elämänrytmin myötä. Postmodernin maailman sirpaleisuudesta ja yksilöllistymiskehityksestä huoli-matta yhteisöllisyys on edelleen läsnä ja tärkeä osa kansalaisten hyvinvointia. Ajassa, paikassa ja traditioissa tapahtuvat muutokset muuttavat kuitenkin yhteisöllisyyden muotoja. Edelleenkin yhteisöllisyys tarvitsee usein ”yhteisiä tiloja” joissa kokoontua ja rakentaa sosiaalista pääomaa. Maaseudulla yhteisöllisyys rakentuu yhä vahvasti kylä- ja seurantalojen sekä kyläkoulujen toimintaan ja yhteyteen. Tämän rinnalle on tullut kuitenkin myös uudenlaista yhteisöllisyyttä. Virtuaalinen yhteisöllisyys levittäytyy myös maaseudulle - viimeistään siinä vaiheessa, kun nuoremmat sukupolvet ottavat vastuuta.

Haluamme tällä teoksella osallistua ja haastaa niin maaseudun toimijat kuin kansallisen tason päättäjät mukaan keskusteluun yhteisöllisyyden (uusista) mahdollisuuksista tukea erityisesti maaseudun elinvoimaisuutta. On äärimmäisen tärkeää, että paikalliset, alu-eelliset ja valtakunnalliset toimijat saavat äänensä kuuluviin tämän artikkelikokoelman kautta. Yhteisöllisyyden merkitys ihmisten hyvinvoinnille voidaan tunnistaa ja tunnustaa vasta kun se tehdään näkyväksi.

Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle -artikkelikokoelma on vahva kannanotto perinteisen mutta myös uudistuvan yhteisöllisyyden puolesta. Kirja koos-tuu viidestä osasta. ”Muutoksesta yhteisöllisyyden voimavara” osan avausartikkelissa pureudutaan yhteisöllisyyteen käsitteenä sekä yhteisöllisyyden uusiin muotoihin, joita tarjoaa virtuaaliyhteisöllisyys. Maaseudun yhteisöllisyys rakentuu paitsi arjessa yhä enenevästi myös verkossa. Teknisten ratkaisujen kuntoon saattaminen maaseudun sivukylillä vaatii yhteiskunnalta ripeästi toimenpiteitä ja poliittista tahtoa.

Kirjoittajat tarjoavat uusia näköaloja yhteisöllisyyden muutokseen ja ongelmakeskeiselle puheelle maaseudusta. Yhteisöllisyyden eri ulottuvuuksien tunnistaminen yhteiskun-nallisissa ilmiöissä, yhteisöllisen palvelutuotannon herääminen kylissä, lähidemokratian haasteet ja kouluratkaisujen yhteisölliset merkitykset nostetaan esiin ja keskusteluun ajankohtaisissa puheenvuoroissa.

Toisessa osassa,” Turvaa ja hyvinvointia arjessa” tarkastellaan ikääntyvää väestöä on-gelmakeskeisyyden sijaan kyläyhteisöjen voimavarana, maaseudun arjen turvallisuutta ja naapuriapua. Lopuksi pureudutaan maaseudulle suuntautuvaan maahanmuuttoon. Maahanmuuttajien vastaanottaminen ja kotoutuminen maaseudulle ovat maaseutu-yhteisöjen kasvava haaste, mikä edellyttää maaseudulta uusia yhteisöllisiä avauksia.

”Kokemuksellisia puheenvuoroja maaseudun yhteisöllisyydestä” -osassa yhteisöllisyyttä katsotaan lähilaseilla kuvaten paikallisia toimintamalleja ja ratkaisuja maaseudulla.

11

Millaisia mahdollisuuksia kulttuuri- ja liikuntaharrastukset tarjoavat yhteisöllisyyden rakentamiseen ja vahvistamiseen? Omakohtaiset puheenvuorot kyläkoulujen ja ”yhteis-ten tilojen” merkityksistä tarjoavat näkökulman maaseudun yhteisölliseen murrokseen. Rakentavatko myös tila ja paikka yhteisöllisyyttä?

Neljännessä osassa ”Yhteisöllisyyden uusia avauksia” luodaan näköaloja yhteisöllisyyden uusiin mahdollisuuksiin. Artikkeleissa käydään keskustelua yhteiskunnallisen yrittäjyyden, Green caren ja ikäihmisten uudenlaisten asuinyhteisöjen noususta osaksi maaseudun palveluja. Yhteisöllisyys on keskeinen osa näiden palvelujen arvopohjaa ja päämääriä. Vanhusten yhteisöasuminen ja perhehoito tarjoavat uusvanhoja ratkaisuja yksin asumisen sekä laitos-asumisen ja -hoidon vaihtoehdoiksi. Yhteisöllisyyteen pohjautuvilla ja vanhus-ten kodinomaista asumista tukevilla ratkaisuilla on myös työllistäviä ja yrittäjyyttä tukevia vaikutuksia, jotka luovat uusia mahdollisuuksia tulevaisuuden palvelujen kehittämiseen.

Artikkelikokoelman tekstit heijastelevat yhteisöllisyyden monia kasvoja ja sen moniääni-syyttä. Kirjoitukset ovat kirjoittajien luomia silmiä ja pauloja yhteisöllisyyden verkkoon. Kirjoittajat kuvaavat artikkeleissaan teema-aluetta useista tulokulmista. Osa teksteistä sisältää uutta ja ennen julkaisematonta tutkimustietoa yhteisöllisyydestä. Osa pohjautuu käytännön kokemuksiin ja kirjoittajien omiin näkemyksiin yhteisöllisyyden ylläpitämisestä ja rakentamisesta osana maaseutua.

Tämä teos haluaa tarjota uuden näkökulman yhteisöllisyyteen ja sen moninaisiin ilmi-öihin maaseudulla erityisesti hyvinvoinnin ja palvelujen näkökulmasta. Yhteisöllisyys on jatkuvassa muutoksessa kuten maaseutukin. Sen merkitys tulee tunnustaa yhteiskun-nallisessa ja maaseutupoliittisessa keskustelussa. Pelkkä tunnustaminen ei kuitenkaan riitä, vaan muutos edellyttää myös toimenpiteitä. Kirjan viidennessä osassa esitämmekin toimenpide-ehdotuksia maaseudun yhteisöllisyyden ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi tavoitteena lisätä maaseudun asukkaiden hyvinvointa ja voimaantumista.

Kirjan toimittaminen on myös ollut yhteisöllinen prosessi. Toimittajina olemme saaneet lukea kirjoittajien artikkeleita ja seuranneet niiden kehittymistä nykyiseen muotoonsa. Artikkeleiden kommentointi ja toimittaminen on virittänyt kolmen toimittajan välisiä keskusteluja yhteisöllisyyden murroksesta sekä tähän liittyvistä haasteista ja uusista avauksista maaseudulla. Toimitustyö on ollut ikimuistoinen kokemus, joka pysähdytti sekä konkreettisesti että ajatuksellisesti pohtimaan yhteisöllisyyden moniulotteisuutta. Kokoonnuimme myös Kemiön saaren maisemiin syksyllä 2011 työstämään ja editoimaan artikkelikokoelman tekstejä. Tällöin maaseudun yhteisöllisyys oli sekä työssämme että ympärillämme konkreettisesti läsnä.

Moniäänisen kirjan toimittajina olemme kunnioittaneet kirjoittajien oikeutta tuoda julki omat mielipiteensä. Olemme vastuussa toimitustyöstä, mutta asiasisällöistä kirjoittajat vastaavat omalta osaltaan itse. Kiitämme kaikkia kirjoittajia, joita ilman tätä julkaisua ei olisi. Kiitos kuuluu myös Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän YTR Hyvinvointipalvelujen

12

teemaryhmälle, joka on nähnyt artikkelikokoelman tärkeyden ja mahdollistanut sen julkaisemisen. Toivomme kirjan avaavan keskustelua aaltoliikkeessä olevasta yhteisöl-lisyydestä - erityisesti maaseudun näkökulmasta. Yhteisöllisyys muuttaa refleksiivisesti muotoaan haastaen ympäröivää yhteiskuntaa ja erityisesti poliittisia toimijoita tukemaan maaseudun asukkaita arjessaan.

Virtuaaliyhteisönä 20.1.2012

Mari Kattilakoski, Arja Kilpeläinen ja Pirja Peltomäki

13

1 Muutoksesta yhteisöllisyyden voimavara

kuva: Mari Kattilakoski

14

”Virtuaalinen, verkon kautta ilmentyvä yhteisöllisyys vaatii yksilöiltä innovatiivista toimintaotetta, mutta myös uskallusta

heittäytyä mukaan perinteisestä poikkeavaan toimintatapaan.”

Arja Kilpeläinen

Virtuaaliyhteisöllisyys hakeutuu maaseudulle

Johdanto

Kylmänkalsea teknologia herättää lähes kaikissa meissä tunteita - vahvoja tunteita puolesta ja vastaan. Jokaisella on teknologiasta jonkinasteinen omakohtainen näkemys, sillä teknologia tunkeutuu arkeen, halusimmepa sitä tai emme. Toisinaan emme edes tiedosta olevamme verkossa, vaikka tavalla tai toisella kiinnitymme informaatioyhteis-kuntaan verkon kautta: puhelin, tietokone, mobiililaitteet jne. Virve Peteri (2006, 359) ilmaisee saman asian väitöskirjassaan seuraavasti: ”Tekniikka tunnistetaan tekniikaksi silloin, kun se ei ole kotoutunut arkeemme. Kun se on kotoutunut, se ei enää samassa mielessä tule tunnistetuksi.”

Tekniikka on avainasemassa teknologian arkistumisessa osaksi jokapäiväistä elämäämme. Valinnanmahdollisuuksien kasvaessa katseet kääntyvät infrastruktuuriin. Ilman toimivia rakenteita todentuu teknologiayhteiskunnan mahdottomuus osallistaa ihmiset raken-teisiin ja toimintoihin riippumatta siitä, missä he asuvat ja minkä paikan he tuntevat kodikseen. Väestön ikääntyminen tuo oman ulottuvuutensa maaseudun arkeen ja sen sujuvuuteen. Ikääntyminen yhdistettynä teknologiaan tuottaa helposti mielikuvan on-gelmallisesta yhtälöstä. Teknologian yhdistäminen nuoriin ja nuoruuteen on helppoa. Sen sijaan ikääntyvät teknologian käyttäjinä vaikuttavat edelleen olevan marginaalissa, vaikkakin ajan kuluessa ero tullee tasoittumaan.

Teknisten ratkaisujen toimimattomuus näkyy erityisesti sivukylissä. Taloudelliset mark-kinaehdot eivät täyty harvaan asutuilla alueilla ja mikäli valtiokaan ei ota omiin toimin-taperiaatteisiin kansalaisten yhdenvertaisuuden turvaamista asuinpaikasta riippumatta, tilanne muodostuu kestämättömäksi. Toisaalta teknologian kehittäminen ja käytön juurruttaminen vaatii käyttäjien näkökulman mukaanottamisen jo suunnitteluvaiheessa. Mikäli maaseudun ihmisiä ei oteta mukaan teknologian kehittämiseen ja palvelumuo-toiluun, vahvistuu sivukylien asukkaiden kokemus ei-osallisuudesta entisestään (esim. Bell & Lloyd & Vatovec 2010, 217).

Tarkastelen artikkelissani teknologian tarjoamia mahdollisuuksia ylläpitää ja tuottaa maaseutumaisten kylien yhteisöllisyyttä erityisesti harvaan asutuilla alueilla, sivukylissä eli syrjässä olevissa pienissä kylissä. Yleisesti tekniset ratkaisut nähdään valmiina pa-

15

ketteina, jotka sellaisenaan sopivat tai eivät sovi käytettäviksi. Haastan tätä perinteistä ajattelua siten, että ajattelen teknologian olevan väline, jolla ihmiset halutessaan voivat muotoilla arkeaan uudelleen. Tällöin teknologian ja arjen suhteet asettuvat keskenään siten, että arki on muuttuva toimintaympäristö, johon teknologia kiinnittyy prosessina. Teknologiaa käytetään arjessa toiminnan, ei teknologian ehdoilla. Tällöin teknologia ei olekaan valmiiksi pureskeltu, muualta annettu ratkaisu harvaan asutun maaseudun yhteisöllisyyden ylläpitämiseksi, vaan se asemoituu välineeksi luoda mahdollisuuksia ylläpitää ja vahvistaa arjen sujuvuutta.

Ilmiön havainnollistamisessa käytän työn alla olevaan väitöskirjaani keräämääni ai-neistoa – kyläläisten haastatteluja (18 kpl), joita olen analysoinut 2007 ilmestyneessä Kyläläiset keskiössä -raportissa. Ajatteluni pohjautuu edellä mainittuun raporttiin, jonka herättämillä ajatuksilla lähestyn yhteisöllisyyttä maaseudulla. Mahdolliset empiiriseen aineistoon perustuvat lainaukset ovat esillä Kyläläiset keskiössä -raportissa, mutta kir-joitusteknisesti en tässä artikkelissa viittaa kyseiseen raporttiin lainauksissa.

Yhteisöllisyys – kaikkialla läsnä, vaikeasti tavoitettava

Käsitteenä yhteisöllisyys on haastava, moni-ilmeinen ja moniulotteinen. Gerard Delantyn (2009, xi) mukaan yhteisöllisyyden perustana voi olla vaikkapa etnisyys, uskonto tai politiikka; se voi vaihdella ajatuksellisista globaaleista yhteisöistä perinteisiin paikallisiin kyläyhteisöihin; se voi olla vahvaa tai ohutta. Suomessa esimerkiksi Anna Metterin ja Tuula Wacklin-Haukan (2004, 55) tulkitsemana yhteisöllisyyden määrittely kiinnittyy paikkaan, mutta myös ajalle tyypilliseen toiminnan tapaan. Yhteisöllisyydessä on läsnä aina kokemuksellisuus, joka haastaa käsitteen määrittelyä entisestään. Yhteisö ja yh-teisöllisyys ovat olleet läsnä eri aikakausina erimuotoisina ja eri sisältöisinä.

Yhteisöllisyys kytkeytyy edellisen perusteella kiinteästi yhteiskuntaan ja siinä vallitseviin oloihin. Aikaisempien, sukuun perustuvien yhteisöjen rinnalle perustettiin 1900-luvulla entistä enemmän sopimuksellisia yhteisöjä. Täten yhteisön muodostamisen perusteet laajenivat, samalla kun myös ihmisten rooli määritti yhteisöllisyyttä aiempaa vahvemmin. Yhteisöllisyyden määritelmissä korostettiin yksilön toimijuutta, mikä säilytti konkreet-tisen läsnäolevan toimijuuden yhteisön olemisen edellytyksenä. 2000-luvulla internet mursi ja muutti yhteisöllisyyttä tuoden mukanaan virtuaaliset toimintatavat, virtuaalisen maailman ja virtuaalisen yhteisöllisyyden. (Lehtonen 1990, 110; Brennan & Luloff 2007, 59; Kangaspunta 2011, 15–18.)

Harvaan asutussa Suomessa maaseutu näyttäytyy vahvana yhteisöllisyyden tai sen puutteen toiminta-areenana. Monimuotoisia maaseutualueita on mahdotonta mää-rittää yksiselitteisesti. Vakiintuneen käytännön mukaisesti maaseutu jaetaan kolmeen erilaisena näyttäytyvään alueeseen eli kaupunkien läheiseen maaseutuun, ydinmaa-seutuun ja harvaan asuttuun maaseutuun. (esim. Elinvoimainen maaseutu – yhteinen vastuumme 2004, 27; Maaseutu ja hyvinvoiva Suomi 2009, 17–33; Henttinen 2009, 14–18.) Nykyisessä, jatkuvassa murroksessa olevassa yhteiskunnassa tämä jako on jo

16

osoittautunut toimimattomaksi. Mihin sijoittuvat vallalla olevassa kuntaliitoskuumeessa ne aiemmin harvaan asutut maaseutukylät, jotka ovat nyt osa jotakin kuntaliitoksessa syntynyttä kaupunkia? Suomen kunnallispolitiikassa tästä on paljon esimerkkejä: Ro-vaniemi ja Rovaniemen maalaiskunnan kuntaliitos 2006, Jyväskylän maalaiskunnan ja Korpilahden liittyminen Jyväskylään 2009, Mouhijärven, Vammalan ja Äetsän vuoden 2009 alusta muodostama Sastamala (Koski 2008, 28; Luettelo 1.1.2009 yhdistyneistä kunnista). Olisiko oikeampaa puhua kaupunkien sisäisestä maaseudusta? Yhteistä näille kaikille kuitenkin on, että alueilla asuvat ihmiset jatkavat arkeaan maaseudulla, vaikka rakenteet kuntatasolla muuttuvat.

Yhteisöllisyyden näyttäytyminen riippuu pitkälti paikallisesta arjen kulttuurisuudesta ja toimintatavoista. Tämä kytkeytyy kiinteästi yhteisöllisyyden määrittelyyn, vaikka myös se on maaseudun määrittelyn tavoin moninaista ja siten vaikeasti tavoitettavissa. Yhtei-söllisyyden määrittelyille yhteistä on ainakin se, että siinä on tavalla tai toisella mukana ihmisiä, joilla on jokin yhdistävä tekijä. Se voi olla esimerkiksi yhteinen elinpaikka, yhtei-nen tapa toimia, yhteinen kiinnostuksen kohde tai yhteinen tavoite. Ihminen kiinnittyy tavalla tai toisella johonkin paikkaan. Asumme jossain alueella/kylässä/kunnassa, koti ja työ ovat tietyssä paikassa, sukujuuremme ovat tietyllä alueella jne. Yhteisöllisyyden näkökulmasta ihmiset ovat osa maantieteellistä paikkaa, mutta myös osa siinä toimivaa verkostoa ja sen suhteita. Ilman ihmisiä ei ole yhteisöä, mutta paikka on.

Ihminen haluaa kiinnittyä tiettyyn tilaan ja kuulua jonnekin, jolloin paikan merkityk-sellisyys voi jopa korostua verkkoyhteiskunnassa (Wellman 2002, 94–95; Pflug 2011). Niinpä väitänkin, että sitkeästi ylläpidetty mielikuva teknologian avaamasta rajattomasta liikkuvuudesta on liioiteltua. Virtuaaliseen yhteisöllisyyteen halutaan jotain konkreettis-ta, jolloin virtuaaliyhteisö toimii vahvistimena etäällä olevien jäsenten ankkuroituessa tiettyyn alueeseen ja sen luomaan paikallisidentiteettiin. (Vrt. Kattilakoski 2011, 59–60.)

Paikan merkitys on osaltaan sidoksissa kylässä elettyyn aikaan. Haastattelemieni kylä-läisten ajallinen suhde kotikyläänsä oli hyvin heterogeeninen. Osa oli asunut kylällä yli 40 vuotta, toiset taas alle 10 vuotta. Asumisen aika oli osalla kyläläisistä yhtenäinen, toiset olivat käyneet välillä muualla, mutta palanneet kotiinsa. Ajallisen sidoksen vaih-televuudesta huolimatta jokainen korosti kylän merkitystä itselle ja kylässä viihtymiselle.

Aika yhteisöllisyyden tunnusmerkkinä menettää virtuaaliyhteisöissä merkitystään, mutta paikan tavoin sekään ei katoa kokonaan vaan aika-ulottuvuuden tarkastelu painottuu uudella tavalla. Kuten paikkasidonnaisuuden maantieteelliset rajat joustavat, samoin vir-tuaaliyhteisössä aika käsitteenä joustaa, vaikka se samalla merkityksellistyy yksilötasolla. Verkkoyhteisössä ei välttämättä tarvitse olla tiettynä kellonaikana läsnä, vaan ihminen voi osallistua yhteisöön silloin kun itselle parhaiten sopii. Silti yhteisöllisyyden ylläpito verkon kautta myös tarvitsee aikansa. Tärkeimmäksi nouseekin se, mihin yksilö käyttää aikaansa ollessaan verkossa. Tämä asettaa virtuaaliyhteisöille uuden haasteen, kuinka houkutella toimijoita mukaan, kun verkon kautta voi aiempaa helpommin osallistua niin

17

moniin yhteisöihin. Myös yhteisöihin sitoutuminen ja sitouttaminen on kynnyskysymys, sillä virtuaalisiin yhteisöihin on helppo liittyä, mutta niistä on yhtä helppo myös erota.

Ikä virtuaaliyhteisöllisyyden varjona ja valona

Valtakunnallisella tasolla ikääntymiskeskusteluun tuodaan kaksoisikääntymisen käsite: väestön keskimääräinen elinikä pitenee ja ikäihmisten osuus lisääntyy kun syntyvyys on alhainen. 2000-luvun alussa maamme väestöstä lähes joka seitsemäs on yli 65-vuotias, kun sata vuota aiemmin tämän ikäryhmän osuus koko väestöstä oli ainoastaan vähän yli viisi prosenttia. (Nivalainen & Volk 2002, 20; Vihriälä 2004, 13; Sosiaali- ja terveyden-huollon tilastollinen… 2009, 47–49.) Sivukylien näkökulmasta ongelma kolminkertaistuu nuorten muuttaessa kylistä taajamiin ja Etelä-Suomen kaupunkikeskittymiin opiskelun tai työn perässä. (esim. Väyrynen 2003, 25–27, 29; Kostamo-Pääkkö 2006, 9). Demo-grafinen väestömuutos asettaa sekä nopeasti kehittyneelle ja kehittyvälle teknologialle että maaseudulle omat haasteensa. Yleisesti pidetään lähes itsestään selvyytenä, että ikääntyvät eivät olisi halukkaita käyttämään teknologiaa. Teknologia mielletään nuorille kuuluvaksi toiminnaksi, jolloin ikääntyvien teknologian käyttöä ei välttämättä nähdä todellisena vaihtoehtona, tai edes mahdollisuutena. Pahimmillaan odotetaan, että aika kuluu ja teknologiaa vähemmän hallitseva ikäpolvi poistuu luonnollista kautta.

Ikääntyvien vastahakoisuudelle käyttää internettiä löytyy myös vastapuhetta. Hetero-geeninen ikääntyneiden ryhmä jakautuu vahvasti suhtautumisessaan internettiin joko omasta halustaan tai olosuhteiden johdosta. Osa ikääntyneistä netin käyttäjistä nauttii osaamisestaan hyödyntää internettiä ja sen mahdollisuuksia. (Cresci ym. 2010, 500–503.) Tosin M. Kay Crescin kumppaneineen toteuttama tutkimus osoittaa myös sen, että osa ikääntyneistä ei tunne mitään intohimoa tutustua verkon tarjoamiin yhteydenpitomahdol-lisuuksiin. Yhtä lailla Anne Sankari (2004, 12) on tutkimuksessaan osoittanut, että kuva ikääntyvien suhtautumisesta tietoteknologiaan samoin kuin kuva ikääntyvien tietokoneen käytöstä on vivahteikas ja vaihteleva. Tutkiessaan 60-vuotiaita ja sitä vanhempia Senior-netin käyttäjiä Susan L. Gatto ja Sunghee H. Tak (2008, 803–809) havaitsivat puolestaan, että vastaajat kokivat positiivisimmaksi tekijäksi yhteydenpidon ystävien ja perheen kanssa. Internetin kautta vastaajat saavuttivat yhteenkuuluvuuden tunteen verkossa.

Jo näiden tutkimusten perusteella voi vetää johtopäätöksen, että ratkaisevaksi muo-dostuu se, millaisiksi uudet virtuaalityökalut suunnitellaan ja miten niiden arkkitehtuuri tukee iäkkään ihmisen osallistumista ja osallisuutta verkossa. Internet yhdistää ja tarjoaa teknologisen välineen yhteisöjen elämiseen verkossa tarjoten lukemattomia vaihtoehtoja yhteydenpitoon (Aula ym. 2006; Aalto & Uusisaari 2009, 19). Yhteisöllisyyden kannalta merkittävin tekijä virtuaaliyhteisöjen ylläpitämisessä ja olevaisuudessa on internetin käytön hallinta.

Käsite diginatiivit pitää sisällään ajatuksen siitä, että sen edustajat ovat tottuneita teknologian käyttäjiä. Rinnakkaiskäsitteenä voi nähdä käytettävän nettisukupolvea. Molemmissa käsitteissä diginatiivit ovat syntyneet 1980-luvun alun ja 1994 välisenä

18

aikana. (Prenksy 2001; Bennett ym. 2008, 775–777.) Toiset määrittelevät nettisuku-polven tätä laajempana käsitteenä, jolloin heitä yhdistää jokin muu tekijä kuin ikä. Tällöin tarkastelussa on netin käyttö sinänsä, ei käyttäjän kronologinen ikä. Yhteinen ymmärrys nettisukupolven ominaisuuksista löytyy siitä, että siihen kuuluvat ihmiset ovat aktiivisesti vuorovaikutuksessa internetin kautta. (Leivo ym. 2009, 5.)

Myös nettisukupolvi, olipa se määritelty ikä- tai toimintapohjaisesti, tarvitsee yhteisöl-lisyyttä, mutta se rakentuu ja ilmentyy virtuaalisesti verkon kautta (Leivo ym. 2009, 9–11). Yhteisöllisyyden luomisessa ja ylläpidossa käytetään uudenlaisia työkaluja ja -välineitä, joiden hallinta vaatii erilaista osaamista kuin perinteinen yhteisöissä toimi-minen. Maaseudun näkökulmasta haaste ilmenee siinä, että teknologiapohjaisten rat-kaisujen käyttökoulutus on satunnaista. Koulutusten sattumanvaraisuus on yksi tekijä, joka johtaa siihen, että verkkoyhteisöihin liittyminen on useasti yrityksen ja erehdyksen kautta tapahtuvaa yksilön omaehtoista, omasta kiinnostuksesta toteutuvaa toimintaa.

Järjestöjen tarjoama koulutus on yksi toimiva ja paljon käytetty mahdollisuus lisätä teknologiataitoja. Sen käyttö on kuitenkin riippuvainen yhdistysten rahoituskanavien määrittelemistä ehdoista koskien myönnetyn rahan käyttöä. Vapaaehtoisuuteen perustuva järjestötyö itsessään lisää yhteisöllisyyttä, joten sen tarjoama vertaiskoulutus parhaim-millaan tuottaa, ylläpitää ja vahvistaa sekä perinteistä että virtuaalista yhteisöllisyyttä. Toisaalta voi olla myös niin, että järjestetyt koulutukset suunnitellaan pitäen kouluttajan osaamista lähtökohtana. Tällöin unohdetaan ikääntyneiden erilaiset tavat oppia ja sisäis-tää uusia asioita (Pfeil ym. 2009, 159). Silti kyse voi olla pikemminkin siitä, että tiedostaa käyttäjän aiemmat kokemukset ja tavat. Yksilötasolla tämä tarkoittaa sitä, että koulu-tuksessa otetaan huomioon osallistujien taidot, mutta myös todelliset mahdollisuudet käyttää laitteita. Vaikka yksilötasolla olisi halukkuus ja into oppia uusia asioita, tämän hetkinen markkinatalouteen tukeutuva tietoyhteiskunnan infrastruktuurirakentaminen ei mahdollista eikä tue harvaan asuttujen alueiden osallisuutta virtuaalisiin yhteisöihin.

Virtuaaliyhteisöihin osallistuminen ja niiden ylläpitäminen vaatii aktiivisten käyttäjien lisäksi yleistä asennemuokkausta. e-Asenteessa on kyse ennen kaikkea toimijuudesta sekä motivaatiosta ja halusta toimia virtuaaliyhteisöissä. Myönteinen asenne edesauttaa erilaisten virtuaalisten toimintaympäristöjen käyttöönottoa. Vuokko Ohtonen (2011, 136) toteaa sosiaalityön verkkoneuvontaan keskittyvässä pro gradu -tutkielmassaan, että asenne pitää sisällään tietoa, mutta myös tunnelatautuneen suhtautumisen ilmiöön. Asenne ei kuitenkaan ole hänen mukaansa ainoastaan yksilön oma suhtautuminen vaan sosiaalinen ympäristö voi tarjota, tai jopa painostaa, henkilöitä tietyn tyyppiseen asennoitumiseen. Tämän näkemyksen voi jakaa myös virtuaaliyhteisöissä: positiivinen ympäristö vahvistaa yhteisöllisyyttä.

Ihminen joustaa, joustaako verkkoyhteisöllisyys?

Maria Antikainen ja Tuula Mittilä (2007, 185–186, 188) analysoivat tutkimuksessaan yli 55-vuotiaiden henkilöiden näkemyksiä verkkoyhteisöjen vetovoimatekijöistä. Olen-

19

naisena havaintona heillä oli, että erityisesti ikääntyneille tarkoitettuja verkkoyhteisöjä on Suomessa vielä erittäin vähän. Löydettyjen verkkoyhteisöjen yhdeksi vetovoimate-kijäksi nousi neuvojen kysyminen ja antaminen sekä keskusteleminen muiden kanssa. Tutkimustulosten mukaan eläkkeelle siirryttäessä työyhteisön katoaminen korvataan verkkoyhteisöön osallistumisella silloin, kun he voivat kokea siellä samanlaista yhteen-kuuluvuuden tunnetta kuin työyhteisössä. Kuten Kari A. Hintikka (2011, 117) toteaa sosiaalisen median verkostoja analysoidessaan, perustuu arvostus yleisessä verkko-yhteisössä vastavuoroisuuteen: ihminen auttaa toisia muun muassa osallistumalla tai jakamalla resursseja yhteisölle riippumatta siitä, mikä hänen taustansa on. Verkkoyhteisöön liittymistä vahvistavina tekijöinä (Kuvio 1) on useissa jo aiemmin mai-nituissa tutkimuksissa, mutta myös omassa tutkimuksessani mainittu toimiva infrastruk-tuuri. Ilman riittävän nopeita yhteyksiä ja helppokäyttöisiä laitteita sekä käyttöliittymiä ajatus verkkoyhteisön elämisestä ja vahvistumisesta on tuhoon tuomittu utopistinen harhakuva. Kuitenkaan yhteydenpito sinällään ei vielä tarkoita yhteisöllisyyttä, vaan se on yksi yhteisöllisyyden näkyvä ulottuvuus. Rakenteiden toimiessa yhteydenpito etäällä asuviin sukulaisiin, tuttaviin ja ystäviin mahdollistuu internetin kautta. Eräs mummo kuvasi verkon yhdistävää vaikutusta eräässä kokouksessa oivallisesti kertoessaan, että

Kuvio 1. Verkkoyhteisöllisyyttä edistävät tekijät.

Tunnetaso

Toiminnallinen taso

Tekninen taso

Kannustava ympäristöPositiivinen e-asenneEnnakkoluulottomuus

HelppokäyttöisyysKäyttäjäystävällisyysViestinnän monikanavaisuus

Toimiva infrastruktuuri• laitteisto• yhteydet

20

hän leikkii muualla asuvan lapsenlapsensa kanssa piilosta skype-yhteydellä. Toki tästä on vielä matkaa virtuaaliyhteisöön, mutta virtuaalinen piiloleikki kuvaa hyvin innovatiivista ja positiivista asennetta internetin käyttöön.

Teknologian mahdollistamana ihmiset voivat rakentaa yhteisöllisyyttä verkossa ja arjessa yleisesti. Julkisen sektorin rooli on tarjota kohtauspaikkoja ja toiminnallisia alustoja, joilla toimien yksilöt voivat rakentaa hyvinvointia tasa-arvoisesti. (Mokka & Neuvonen 2006, 92.) Kyläläiset keskiössä -tutkimusraporttiin haastattelemani kyläläiset korostivat kotikylässään ilmenevää yhteisöllisyyttä monin tavoin. Yhteisöllisyys näyttäytyi arjessa avoimuutena ja rehellisyytenä. Huolehtiminen toisten omaisuudesta ja yhteisistä asioista oli lähes itsestään selvää. Sujuva arki tuotti kylälle elämisen meininkiä.

Yhteisöllisyys ei kuitenkaan rakennu tyhjässä eikä tyhjästä. Sen ylläpitäminen edellyttää kylille yhteistä kokoontumispaikkaa, ja haastateltavat korostivatkin kylätalon merki-tystä kylän aktiivisuudelle. Haastattelemani kylätoiminnassa aktiivisesti mukana olevat ihmiset kaipasivat yhteisiä harrastuksia, joiden avulla luodaan yhteishenkeä kyläläisten keskuuteen. Miten virtuaaliset tilat ja paikat palvelevat tätä yhteisen paikan tarvetta?

Haastatteluissa painottui perinteinen yhteisöllisyys. Pohdittavaksi jää, johtuiko tämä siitä, että etukäteen määritellyt haastatteluteemat painottivat hyvinvointia ja siihen liittyviä palveluja vai siitä, että teknologiavälitteinen yhteisöllisyyden rakentaminen ja ylläpitäminen oli haastattelujen aikana vielä suhteellisen tuntematon käsite sivukylillä. Tuolloin kuumimpana keskustelun aiheena oli laajakaistayhteyksien rakentaminen kylille. Aihe, josta keskustelu jatkuu edelleen sekä paikallisesti että valtakunnallisesti.

Pohdiskelua

Perinteisesti määritelty yhteisöllisyys on saamassa uusia muotoja. Sukuun ja paikalliseen toimintaan sidottujen yhteisöjen toiminta on laajenemassa informaatioteknologian keinoin siten, että yhteisöllisyyden perustana on yhteinen toiminta tai aate. Ajatukselli-sesti samassa tilassa olevat luovat yhteisöllisyyttä. Toisin sanoen, yhteisöllisyys perustuu enemmän yhteiseen kiinnostukseen kuin aiemmin toimintaa määritelleeseen yhteiseen maantieteelliseen paikkaan ja paikassa todentuviin läheisiin suhteisiin. Virtuaaliyhtei-söllisyys ei kuitenkaan sulje pois paikan merkitystä yksilölle, vaan se voi jopa korostua paikallisidentiteetin vahvistumisena verkkoyhteisöissä.

Yhteisöllisyyden muutokset ja muokkautuminen tapahtuu yksilötasolla, mutta niiden toteuttaminen tulee näkyväksi vasta yhteisöissä. Rakenteet tukevat ja mahdollistavat tätä muutoskehitystä, mutta pahimmillaan ne voivat muodostua myös esteeksi. Virtuaa-linen, verkon kautta ilmentyvä yhteisöllisyys vaatii yksilöiltä innovatiivista toimintaotetta, mutta myös uskallusta heittäytyä mukaan perinteisestä poikkeavaan toimintatapaan.

21

Teknologian käyttöön yhteisöllisyyden ylläpitämisessä vaikuttavat monet tekijät. In-ternetin käyttö on vahvasti sidoksissa tunteisiin ja ajatuksiin, jopa ennakkoluuloihin verkon hyödyntämisestä yhteisöllisyyden ylläpitämisessä. Maaseudulla haasteeksi muodostuu kolminkertaisesti ikääntyvä väestö: keski-ikä nousee, syntyvyys harvaan asutuilla maaseutualueilla vähenee, nuoret ja lapsiperheet muuttavat taajamiin opis-kelun ja työn perässä. Tutkimukset osoittavat, että teknologian käyttö on ikäihmisten parissa sosiaalisesti valikoivaa ja liittyy varallisuuteen ja koulutustasoon. Ikääntyvillä ei välttämättä ole varsinaisesti vahvaa teknologian pelkoa, mutta tekniset apuvälineet pitää laatia ikääntyvien ehdoilla, jolloin teknologian anti merkityksellistyy ikääntyneen oman kokemusmaailman kautta.

Verkkoyhteisöjä suunniteltaessa tulisi ymmärtää käyttäjien tarpeet, kiinnostukset ja halukkuus olla osana virtuaalista yhteisöä. Nuorille välttämättömyytenä näyttäytyvät verkkoyhteisöt (Noppari & Uusitalo 2011, 142–144) eivät ole vielä itsestään selvyys ikäihmisille - eikä varsinkaan harvaan asutuilla alueilla. Niinpä erityisesti ikääntyneiden verkkoyhteisöjen ylläpidossa on tärkeää huomioida osallisten osaamistaso ja ottaa heidät jo alusta alkaen yhteisöjen muodostamiseen mukaan. Siten käyttäjät sitoutetaan yhtei-söllisyyden ylläpitämiseen vastavuoroisena toimintana, ei ulkoapäin tulevana pakkona.

Virtuaalinen toiminta tarjoaa maaseudulle yhden vaihtoehdon yhteisöllisyyden ylläpitämi-seen ja tukemiseen. Virtuaaliyhteisöllisyys hakeutuu vähitellen maaseudulle avaten uusia tiloja ja paikkoja toimia maaseudun arjessa. Parhaimmillaan se tukee arjen sujuvuutta, mutta toimiminen virtuaalisesti vaatii uudenlaista ajattelua ja avointa, innovatiivista asennetta maaseudun asukkailta sekä viranomaisilta.

Artikkelin pääkohdat

• Maaseutu näyttäytyy vahvana yhteisöllisyyden tai sen puutteen toiminta-areenana.• Yhteisöllisyyden näyttäytyminen riippuu pitkälti paikallisesta arjen kulttuurisuudesta ja

toimintatavoista.• Yhteisöllisyyden näkökulmasta ihmiset ovat osa maantieteellistä paikkaa, mutta myös osa

siinä toimivaa verkostoa ja sen suhteita.• Virtuaaliseen yhteisöllisyyteen halutaan jotain konkreettista, jolloin virtuaaliyhteisö toimii

vahvistimena etäällä olevien jäsenten ankkuroituessa tiettyyn alueeseen ja sen luomaan paikallisidentiteettiin.

• Virtuaalinen yhteisöllisyys edellyttää yksilöiltä innovatiivista toimintaotetta, mutta myös uskallusta heittäytyä mukaan uudenlaiseen toimintaan.

22

LÄHTEET

Aalto, Tuija & Uusisaari, Marylka Yoe 2009. Nettielämää. Sosiaalisen median maailmat. Gummerus Kirjapaino, Jyväskylä.

Antikainen, Maria & Mittilä, Tuula 2007. Seniorit verkkoyhteisöissä. Mitkä tekijät verk-koyhteisöissä vetävät senioreita puoleensa? Teoksessa Lammi M.; Järvinen R. & Leskinen J. (toim.) Kuluttajat kehittäjinä. Miten asiakkaat vaikuttavat palvelumarkkinoilla? Kulut-tajatutkimuskeskuksen vuosikirja 2007. Kuluttajatutkimuskeskus. Helsinki, 178–190. <http://www.kuluttajatutkimuskeskus.fi/files/5139/11_Seniorit_verkkoyhteisoissa.pdf>

Aula, Pekka; Matikainen, Janne & Villi, Mikko 2006. Verkko yhteiskunnallisena tilana. Teoksessa Aula, Pekka; Matikainen, Janne & Villi, Mikko (toim.) Verkkoviestintäkirja. Yliopistopaino Kustannus, Helsinki, 9-21.

Bell, Michael M. & Lloyd, Sarah E. & Vatovec, Christine 2010. Activating the Country-side: Rural Power, the Power of the Rural and the Making of Rural Politics. Sociologia Ruralis 50 (3), 204-224.

Bennett, Sue & Maton, Karl & Kervin, Lisa 2008. The *digital natives* debate_ A critical review of the evidence. British Journal of Educational Technology. (39) 5, 775–786 doi:10.1111/j.1467-8535.2007.00793.x [Viitattu 26.10.2011]

Brennan, M.A. & Luloff, A.E. 2007. Exploring rural community agency differences in Ireland and Pennsylvania. Journal of Rural Studies 23 (1), 52-61.

Cresci, M. Kay & Yarandi, Hossein N. & Morell, Roger W. 2010. Pro-nets Versus No-nets: Differences in Urban Older Adults’ Predilections for Internet Use. Educational Gerontology 36 (6), 500-520. Viitattu 23.10.2011. DOI: 10.1080/03601270903212476.

Delanty, Gerard 2010. Community. Second edition. Routledge, Taylor & Francis Group, Abingdon, Oxon.

Elinvoimainen maaseutu – yhteinen vastuumme. Maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2005-2008. 2004. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä. Suomen Printman Oy. Hyvinkää.

Gatto, Susan L. & Tak, Sunghee H. 2008. Computer, Internet, and E-mail use among older adults: Benefits and Barriers. Educational Gerontology, 34 (9), 800–811.

Henttinen, Annastiina 2009. Maaseutu politiikan tantereena. Maaseutupolitiikan yh-teistyöryhmä 1988-2008. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä. Juvenes Print. Tampere.

23

Hintikka, Kari A. 2011. Sosiaalinen media –yhteisö vai verkosto? Teoksessa: Kangas-punta, Seppo (toim.) Yksilöllinen yhteisöllisyys. Avaimia yhteisöllisyyden muutoksen ymmärtämiseen. Tampereen yliopistopaino. Tampere, 114–139.

Kangaspunta, Seppo 2011. Traditionaalisista yhteisöistä verkkoyhteisyyteen. Teoksessa: Kangaspunta, Seppo (toim.) Yksilöllinen yhteisöllisyys. Avaimia yhteisöllisyyden muu-toksen ymmärtämiseen. Tampereen yliopistopaino. Tampere, 15–34.

Kattilakoski, Mari 2011. Maaseudun uudet toimijat, Tutkimus paluu- tulomuuttajien toimijuudesta maaseutuyhteisöissä ja keittämisverkostoissa Keski-Pohjanmaalla. Siirto-laisinstituutti. Tutkimuksia A 37. Turku.

Kilpeläinen, Arja & Pohjola, Anneli 2007. Kyläläiset keskiössä. Tutkimus kylien hyvin-vointipalveluista. Lapin Yliopistopaino. Rovaniemi.

Koski, Arto 2008. Monikuntaliitokset. Taitavasta toteutuksesta hyviin käytäntöihin. Suomen Kuntaliitto. Helsinki.

Kostamo-Pääkkö, Kaisa 2006. Toimintaympäristönä muuttuva maaseutu. Teoksessa Kilpeläinen, Arja & Nikunlassi, Yrjö (toim.) Kylä muutoksessa. Hankkeet kylien hyivn-voinnin edistäjinä?. Pohjois-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus. Oulun kaupungin painatuskeskus. Oulu, 7–22.

Lehtonen, H. (1990). Yhteisö. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.

Leivo, Tomi & Mutanen, Marjut & Nieminen-Sundell, Riitta 2009. Diginatiivit, työ, kan-salaisuus. Kansallinen ennakointiverkosto. Foresight.fi. Saatavissa: http://www.sitra.fi/julkaisut/muut/Diginatiivit.pdf . [Viitattu 23.10.2011]

Luettelo 1.1.2009 yhdistyneistä kunnista ja uusien kuntien nimet. Suomen Kuntaliitto. Saatavilla: http://www.kunnat.net/fi/palvelualueet/kuntaliitokset/aiemmatkuntaliitokset/Documents/Luettelo%201.1.2009%20yhdistyneist%C3%A4%20kunnista%20ja%20uusien%20kuntien%20nimet.pdf [Viitattu 22.10.2011]

Maaseutu ja hyvinvoiva Suomi. Maaseutupoliittinen kokonaisohjelma 2009–2013. 2009. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä. Vammalan Kirjapaino Oy. Vammala.

Metteri, Anna & Haukka-Wacklin, Tuula 2004. Sosiaalinen tuki kuntoutuksen ytimes-sä. Teoksessa Karjalainen, Vappu & Vilkkumaa, Ilpo (toim.). Kuntoutus kanssamme: Ihmisen toimijuuden tukeminen. Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskus. Gummerus kirjapaino Oy, Saarijärvi, 53¬–69.

Mokka. Roope & Neuvonen, Aleksi 2006. Yksilön ääni. Hyvinvointivaltio yhteisöjen asialla. Sitran raportteja 69. Edita Prima Oy. Helsinki.

24

Nivalainen, Satu & Volk, Raija 2002. Väestön ikääntyminen ja hyvinvointipalvelut. Pel-lervon taloudellisen tutkimuslaitoksen raportteja n:o 181. Helsinki. Saatavilla: http://www.ptt.fi/dokumentit/rap181_26060615.pdf . [Viitattu 26.10.2011]

Noppari, Elina & Uusitalo, Nina 2011. Kavereita verkossa ja sen ulkopuolella. Näkökul-mia nuorten verkkoyhteisöllisyyteen. Teoksessa: Kangaspunta, Seppo (toim.) Yksilöl-linen yhteisöllisyys. Avaimia yhteisöllisyyden muutoksen ymmärtämiseen. Tampereen yliopistopaino. Tampere, 140–166.

Peteri, Virve 2006. Mediaksi kotiin. Tutkimus teknologioiden kotouttamisesta. Tampe-reen Yliopistopaino Oy – Juvenes Print. Tampere.

Pfeil, Ulrike; Zaphiris, Panayotis & Wilson, Stephanie 2009. Older Adults´ Perceptions and experiences of online support. Interacting with Computers 21, 159-172.

Pflug, J. (2011). Contextuality and computer-mediated communication: a cross cultural comparison. Computers in Human Behavior. 27(1), 131–137.

Prenksy, M ark 2001. Digital natives, digital immigrants. On the Horizon, 9, 5, 1–6.

Sankari, Anne 2004. Ikääntyviä tietoyhteiskunnassa. Kulttuuriset ajattelutavat ja sosi-aalinen tila. Kopijyvä Oy, Jyväskylä.

Sosiaali- ja terveydenhuollon tilastollinen vuosikirja 2009. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Yliopistopaino. Helsinki.

Wellman, Barry 2002. Designing the Internet for Networked Society. Communications of the ACM 45 (5), 91–96.

Vihriälä, Vesa 2004. Väestöpoliittinen tilanne ja vanhenemistutkimuksen haasteet. Teoksessa: Vaarama, Marja (toim.) Kansallinen ikääntymisen foorumi 17.12.2004. Raportti. Stakes. Gummerus Kirjapaino Oy. Saarijärvi.

Väyrynen, Erja 2003. Väestön ikääntyminen – haaste ja mahdollisuus teknologian ennakoinnille ja innovaatioille – VIHMA. Kauppa- ja teollisuusministeriön tutkimuksia ja raportteja 17/2003. Teknologiaosasto. Saatavilla: http://ktm.elinar.fi/ktm_jur/ktmjur.nsf/0/14beba69de2ff20dc2256df00035c54f/$FILE/tura17teo.pdf [Viitattu 2.11.2011]

25

”Paikka on keskustelun perusta.”

Peter Backa

Gemeinschaft ja Gesellschaft – ajatusleikki dialektiikasta ja vastakohdista

Johdanto

Kaikkeen kirjoitettuun tai muulla tavalla viestittyyn kuuluu aina ymmärryksen luomisen elementti. Miten se oikein syntyy? "Mitään ei voi ymmärtää, ellei sitä ymmärretä johon-kin muuhun ja reaalisesti olemassa olevaan verrattuna" (Myrdal 2004, 59). Myrdal viittaa näin sanoessaan etenkin Hegeliin, vaikka vastakohtien merkitys ajattelussa on ollut esillä jo varhain, esimerkiksi Herakleitoksen filosofiassa ja Platonin Faidon-dialogissa. Väitän, että se, mistä meillä on kokemuksia, on perusta. Ymmärrämme "reaalisesti olemassa olevan", jos olemme olleet sen kanssa tekemisissä, ja voimme ymmärtää myös uusia ilmiöitä siihen suhteutettuna. Oikeastaan on kai niin, että vain se, minkä ihminen on kokenut, on hänelle reaalisesti olemassa olevaa.

Myös teoria (josta meillä on kokemuksia) voi auttaa ymmärtämään, vaikka teoriaa ei ta-vallisesti pidetäkään "reaalisesti olemassa olevana" vaan pikemminkin sen vastakohtana.

Tästä syystä esimerkiksi talouden tai ydinfysiikan ilmiöitä selitettäessä vertailukohdaksi valitaan usein jotain käytännöllistä ja yksinkertaista. (Materia on "säikeitä".) Korkea-lentoisuuden uhallakin pelkistän ajatusta Sokratesta mukailemalla: kaikki ymmärrys on joko samanlaisen tai erilaisen mieliinpalauttamista.

Olen usein sekä työssäni että kotikylässäni ollut tekemisissä kyläyhteisöjen kanssa. Minulla on käsitteestä kokemuksia, ja ymmärrän sen jollain tasolla. En kuitenkaan yritä kuvailla kokemaani yhteisöä suoraan sillä toinen näkökulma on antoisampi; asetan kyläyhteisön vastakkain jonkin muun kanssa selventääkseni sitä sen kautta. Tarkoituk-senani on leikitellä käsitteillä Gemeinschaft ja Gesellschaft.

Väitän ja yritän osoittaa, että ihmiset toimivat kahden mallin mukaan: Gemeinschaftin ja Gesellschaftin. Tämän oivaltaminen edistää paitsi yhteisyyden myös muiden proses-sien ymmärtämistä.

Tarkastelemalla erilaisia yhteiskunnallisia ilmiöitä ja tunnistamalla niistä Gemeinschaftin ja Gesellschaftin vastakkaisuuden näemme ilmiöissä uusia piirteitä. Tällaista erittelyä voidaan käyttää erilaisten ilmiöiden lajitteluun sekä ilmiön sisäisten vastakohtaisuuksi-

26

en selventämiseen. Kun eritellään, myös yhdistetään. Eri ilmiöiden välillä huomataan samankaltaisuuksia, mikä voi avata uusia näkemyksiä.

Mitä Gemeinschaft ja Gesellschaft tarkoittavat?

Johan Asplund (1991) kirjoittaa esseessään Essä om Gemeinschaft och Gesellschaft (Asplund 1991) mielenkiintoisesti ja helposti lähestyttävästi kyseisestä käsiteparista. Asplundin kirjoitus perustuu Ferdinand Tönniesin luomaan pohjaan, jota Asplund kui-tenkin kritisoi, tulkitsee ja kehittää edelleen. (Tönnies julkaisi uraauurtavan sosiologisen teoksensa Gemeinschaft und Gesellschaft vuonna 1887.)

Intiimi, yksityinen ja eksklusiivinen yhteiselo ymmärretään kuuluvan Gemeinschaftiin, johon liittyvät kieli, tavat ja uskomukset. Gesellschaft taas on julkista elämää, johon liittyy työ, matkustaminen ja tiede. Voidaan sanoa, että Gemeinschaftiin synnytään (tai kasvatetaan). Se ei ole sosiaalisen insinööritaidon kehitettävissä, vaan se on organismi. Gesellschaft taas rakennetaan samaan tapaan kuin koneet.

Gemeinschaftissa on konflikteja "meidän" ja "muiden" välillä. Gesellschaftissa on niin ikään konflikteja, mutta ne perustuvat kilpailuun. Tätä voitaisiin kutsua säädellyksi konfliktitilanteeksi. Gesellschaft voidaan käsittää myös markkinoiksi. Gemeinschaftissa on läheinen minä–sinä-suhde, jota Gesellschaftissa vastaa minä–se-suhde.

Gesellschaftin asema paranee jatkuvasti. Jotkut haluavatkin vähentää Gemeinschaftin merkitystä pyrkimällä osoittamaan, että kaikki inhimillinen on purettavissa taloudellisiin suhteisiin. Toisten mielestä Gemeinschaftin aika ihmisten yhteiselossa on yksinkertaisesti ohi. Asplund (1991) on perustellusti eri mieltä.

Asplund (emt.) ei ole täysin samaa mieltä kaikkien Tönniesin väittämien kanssa, ehkäpä juuri siksi, että hän korostaa voimakkaasti perheen osuutta Gemeinschaftissa. Asplund on kuitenkin sitä mieltä, että Tönnies on tehnyt pääasiallisen teoriatyön, jota muut kirjoittajat ovat myöhemmin voineet tyytyä arvostelemaan ja hiomaan. Itse näkisin erään aatehistoriallisen piirteen, joka saattaa olla maininnan arvoinen: Gemeinschaftia ja Gesellschaftia voidaan nimittäin verrata romantiikkaan ja rationalismiin.

Sosiaalinen pääoma mainitaan usein kehityksestä puhuttaessa. Joidenkin mielestä kukaan ei tiedä, mitä se on, vaan sen vain oletetaan olevan olemassa, sillä sen avulla voidaan selittää kehitystä paremmin. Tällaisista skeptisistä ajatuksista huolimatta on olemassa suuri yksimielisyys sosiaalisen pääoman olemassaolosta ja tärkeydestä. Han-kalampi kysymys on se, miten sosiaalista pääomaa voi kasvattaa. Tässä yhteydessä voitaisiin sanoa, että sosiaalinen pääoma voi kasvaa laajentamalla Gemeinschaftia Gesellschaftin kustannuksella. Tämä kuitenkin merkitsisi usein paluuta ajassa taakse-päin! Vastakkaisuutta yksinkertaistaakseni olen hahmotellut taulukon, josta käy ilmi Gemeinschaftin ja Gesellschaftin väliset erot (Taulukko 1).

27

Taulukko 1. Gemeinschaftin ja Gesellschaftin ajattelu- ja toimintamallien välinen jännite. Gemeinschaftin ja Gesellschaftin vastakohdat

Gemeinschaft Gesellschaft

Syntyminen Spontaani - synnytään tai kasvetaan Suunniteltu tai yhteiskunnan päätös

Ilmentyminen Kieli, tavat, uskomukset (hiljainen tieto)

Työelämä, matkustaminen, tiede

Piiri Yksityinen Julkinen

Taso Kollektiivinen Yksilö - Valtio

”Muut” Ystävät tai viholliset Kilpailijat

Minä ja ”muut” Minä - Sinä Minä - Se

Ideaalityyppi Perhe Markkinat

Ohjaavat tekijät Perinne, henkilökohtaiset sopimukset Muodolliset yleispätevät säännöt

Samankaltainen Organismi Kone

Organisaatioperiaate Yhteisyys Konflikti

Fyysinen ympäristö Maalaismainen ”pieni yhteiskunta” Urbaani ”suuri yhteiskunta”

Pääoman muoto Sosiaalinen Rahallinen

Ajatteluperinne Romanttinen (Dionysos) Rationalistinen (Apollo)

Gemeinschaft kutistuu – Gesellschaft voittaa

Alussa oli Gemeinschaft. Ihmiset elivät kansakuntien sijaan perheinä ja heimoina, ja markkinoiden merkitys oli vähäisempi siinä määrin kuin niitä oli olemassa. Historia osoittaa, että Gesellschaftin merkitys on kasvanut, mutta sen perusteella ei voi kui-tenkaan päätellä, että Gemeinschaft olisi kadonnut. Inhimillinen vuorovaikutus ei ole ehdotonta nollasummapeliä.

Sota opettaa

Peter Englundin Den oövervinnelige (2000, suom. Voittamaton) saattaa yllättää lukijan sillä, miten Ruotsin kaltainen suhteellisen pieni ja köyhä valtio pystyi sotimaan menestyk-sekkäästi milloin Puolaa, Venäjää ja Tanskaa vastaan – ja vieläpä usein samanaikaisesti. Tosin vuosien 1654–1660 Ruotsi-Suomen kuninkaalla, Kaarle X Kustaalla, oli runsaasti keinoja takataskussaan ja toisinaan myös tärkeitä liittolaisia. Niistä huolimatta yksi mie-lestäni merkittävimmistä selityksistä vaikuttaa olevan ruotsalainen byrokratia. Sotilaiden värväysjärjestelmä oli tehokas. Vallattuja alueita onnistuttiin ainakin toisinaan verotta-maan, jolloin väestöstä saatiin enemmän irti kuin ryöstelemällä, mikä oli byrokratian ansiota. Myös sotatantereella toimittiin eri tavalla kuin vastustajat – systemaattisemmin ja suunnitelmallisemmin.

28

Puolan valtioliiton rakenne oli paljon heikompi kuin Ruotsin valtakunnan. Paikallisilla aatelismiehillä oli vaikutusvaltaa, he pitivät huolen lähinnä omasta alueestaan eivätkä mielellään sotineet muiden aatelismiesten alueiden puolesta. Taistelut noudattivat näh-tävästi samaa kuviota. Kyse oli pikemminkin yksilösuorituksista kuin järjestelmällisestä joukkuepelistä. Vaikka Englund (2000) ei kyseistä johtopäätöstä teekään, mielestäni Gesellschaft-luonteinen valtio päihitti Gemeinschaftiin nojautuvan valtion. En väitä puolalaisten aatelismiesten olleen jonkinlaisia heimopäälliköitä, joilla oli alamaisiinsa hen-kilökohtaiset suhteet. Puolan valtioliiton organisoinnin taustalla oleva ajattelu perustui kuitenkin enemmän Gemeinschaft-maailmankatsomukseen kuin Ruotsin valtakunnan Gesellschaft-näkemys. Janken Myrdalin (2004, 129) väite siitä, että valtio päihittää heimot, tukee samaa havaintoa. Olisi yllättävää, jos kokemus vahvasta, organisoidusta valtiosta ei olisi jättänyt jälkeään Ruotsin kehitykseen. Gesellschaft paransi asemiaan.

Valistus ja byrokratisoituminen

1700-luvulla hyödyn ja valistuksen aikakaudella Gesellschaft otti edistysaskelia. Journalisti ja kirjailija Herman Lindqvist kertoi esitelmässään Oravaisissa 2008, miten tärkeää sen ajan Ruotsissa oli muun muassa valtion kekseliäisyys verottaa eri asioita. Verolle pantiin muun muassa pöytätavat ja korsteenit. (Jälkimmäisten verottaminen johti siihen, että Tukholmassa rakennettiin taloja, joiden kerroksissa oli useampi liesi mutta vain yksi korsteeni.) Lindqvist kuvaili esitelmässään mukaansatempaavasti sitä, miten Gesellschaft kehitettiin – ja vietiin liian pitkälle. Ruotsi tuntuu nykyäänkin olevan hyvä organisoinnissa ja byrokratiassa muihin Euroopan maihin verrattuna. Siksi ei ehkä yllätä, että ruotsalaisia kuvataan The Perfect European -postikorteissa ivallisesti sanoin ”Flexible as a Swede”.

Valtapoliittinen isojako

Gesellschaftin voittokulku ei tapahtunut aina rauhallisen byrokratian keinoin. Ge-meinschaftin kanssa käytiin myös avointa kamppailua. Yksi esimerkki tästä on 1700- ja 1800-lukujen taitteen isojako. Yleensä ajatellaan, että isojaon tarkoituksena oli maatalouden tehostaminen. Kirjassaan Tid, rum, individ och kollektiv Asplund (1983, 145–147) kyseenalaistaa tämän. Hän huomauttaa, ettei maataloustekniikka ollut niin kehittynyttä, että se olisi vaatinut isojakoa yksijaosta puhumattakaan. Hän väittää, että isojako oli sen sijaan aatelisten keino nujertaa kylät. Isojaon radikaalein muoto oli yksi-jako, joka toteutettiin etenkin Skånessa. Tämä johti siihen, että talonpojat saivat kukin yhtenäisen maatilkkunsa ja joutuivat asumaan tilallansa yksin. Se merkitsi kuoliniskua valta-asemalle, joka kylillä ja kyläkunnilla oli ollut suhteessa aateliin. Voisi kai väittää, että myös aateli oli eräänlainen Gemeinschaft, mutta kyse onkin siitä, että Gesellschaft-ajattelu ja -toiminta voitti kylien vahvan Gemeinschaftin. Isojakoa ei toteutettu Suomessa yhtä rajusti tähän aikaan. Myöhemmän isojaon motiivit olivat toiset.

29

Keskitetty valta – hyvin vaalittu Ruotsin perintö

Vahva valtio on luonnollisesti vahva Gesellschaft. Kun Suomi ja Ruotsi vuonna 1809 erotettiin, Suomi eli sentralismin aikaa. Laki, jota Venäjän keisari lupasi kunnioittaa, antoi keskusjohdolle paljon vaikutusvaltaa. Lain auktoriteettia koettelivat ajoittain venäläiset kuvernöörit ja edunvalvojat, minkä vuoksi suomalainen byrokratia kannatti lakia entistä enemmän; merkitsihän se suojaa ylivaltaa vastaan sekä lisää vapautta.

Astrid Thors pohdiskeli Oravaisten taistelun 200-vuotispäivänä vuonna 2008, että suomalaisten tunnettu lainkuuliaisuus on luultavasti perua tältä historialliselta ajalta. Hallintomme on oppinut, että laki on hyvästä ja sitä seurataan kirjaimellisesti. Näin siis siitä huolimatta, että liioiteltu lainkuuliaisuus ei enää EU-Suomessa lisää kansalaisten vapautta vaan vähentää sitä.

Yhtenäisvaltion malli

Edellä mainituista lähtökohdista luotiin itsenäinen Suomi. Samaan aikaan Saksasta saa-tiin voimakkaita vaikutteita, jotka voimistivat ennestään vahvaa keskusvalta-ajattelua. Yhtenäisvaltio oli itsestään selvä poliittinen tavoite. Jouko Jaakkola (Haapala 1993, 49) huomauttaa, että Suomi rakensi keskusjohtoisen kansakunnan jo ennen 1800- ja 1900-lukujen teollistumista ja vaati lisää valtion osallistumista. Tavoite ei kuitenkaan ollut täysin kiistaton, sillä suomenruotsalaiset puhuivat myös maakuntien puolesta. Taustalla oli Gemeinschaftin innoittama taka-ajatus ”ruotsalaisen heimon” koossa pitämisestä. Enemmistö halusi kuitenkin toisin.

Hyvinvointivaltio rakennetaan...

Vahvasti Gesellschaft-painotteisista lähtökohdista ponnistava Suomi joutui kahteen sotaan, joihin liittyi vallan keskittämistä ennen moderniin aikaan siirtymistä ja hyvin-vointivaltion rakentamisen aloittamista. Gesellschaft pystyi hyvinvointivaltion muodossa vahvistamaan valtaansa uusin argumentein. Valtiolla ja kunnilla oli hyväksyttävä syy sekaantua, hallita ja säädellä yhteiskunnan ja kansalaisten elämää – tarkoitushan oli auttaa. Ruotsissa puhuttiin ”kansankodista”, mikä voidaan tulkita yritykseksi leimata Gesellschaft Gemeinschaftiksi. Rakennettiin voimakas ja raskas sosiaalipolitiikka.

...ja puretaan?

Historia ei kuitenkaan päättynyt tähän harmoniseen pohjoismaiseen hyvinvointiyhteis-kuntaan. Johannes Kananen (2011) kuvailee väitöskirjassaan sitä, miten hyvinvointi-valtion purkaminen alkoi jo 1980-luvulla. Mittapuunaan hän pitää vapauden astetta, jonka valtio sallii kansalaisilleen. Hyvinvointiyhteiskunta takasi suuren vapauden luo-malla suojaverkkoja, jotka tekivät työnteon jossain määrin valinnaiseksi. Enää ei kuollut nälkään, vaikka kieltäytyi alipalkatusta tai epämiellyttävästä työstä. Globaali kilpailu ei kuitenkaan jättänyt tilaa vastaavanlaiselle vapaudelle. Politiikka muutti tärkeysjärjes-tystä, ja hyvinvoinnin edelle tuli kilpailukyky. Käytännössä tämä ilmeni alhaisempina

30

työttömyyskorvauksina ja sosiaaliavustuksina sekä varsinkin entistä moninaisempina mahdollisuuksina ”rankaista” niitä, jotka eivät tarjonneet itseään markkinoiden käyt-töön markkinoiden ehdoilla.

Ilmeni, että hyvinvoinnin tukemiseksi rakennettuja byrokraattisia järjestelmiä voitiin käyttää myös kansallisen kilpailukyvyn vahvistamiseen. Kananen (2011) puhuukin paradigman vaihdoksesta. Mielenkiintoinen tähän liittyvä kysymys on se, onko hyvin-vointiyhteiskunnan alasajo tarpeellista nykyajan globalisoituneessa maailmassa. Kanasen tutkimus viittaa siihen, että hyvinvointivaltio on kovassa paineessa, mutta alasajon astetta ei säätele talous vaan politiikka. Ruotsissa alasajo on ollut huomattavasti maltillisempaa. Tanska on välimaastossa, kun taas Suomi on ollut innokkain panostamaan kilpailukykyyn.

Edellä sanottu ei tarkoita sitä, että kaikki historia olisi Gesellschaftin ja Gemeinschaftin kamppailun historiaa. Väitän kuitenkin, että monissa konflikteissa voi olla kyseisen peruskonfliktin ainesosia ja vaikutteita. Janken Myrdalin (2004, 128) esittämän mie-lenkiintoisen teesin mukaan yhteiskunta on kautta historian monimutkaistunut, mikä vaikuttaa olevan eräänlainen luonnonlaki. Uskoakseni tämä voidaan tulkinta niin, että Gesellschaft on parantanut asemaansa ja tullut monimutkaisemmaksi.

Gemeinschaft säilyy paikallisyhteisöissä!

Huolimatta Gemeinschaftin ja Gesellschaftin tasapainon horjumisesta Gemeinschaft on edelleen olemassa ja tulee jatkossakin olemaan tärkeä. Kiinnostava nykysuomalainen ilmentymä tästä on kylätoimintaliike. Elinvoimainen liike osoittaa selkeitä Gemeinschaftin piirteitä. Kylätoimintaliike perustuu kylän yhteishenkeen. Kansainvälisissä yhteyksissä on puhuttu paikan vahvuudesta (power of place). Gemeinschaft-ajattelu on helposti tunnistettavissa kyläaktiivien ajatuksissa.

On kuitenkin todettava, että osa liikkeen vahvuudesta perustuu siihen, että kyläliike on järjestäytynyt kansallisesti ja saanut tukea tietyiltä EU-rakenteilta. Toisin sanoen Gesellschaft on tullut osaksi päällysrakennetta. Toimivuudesta huolimatta ilmassa on jännitteitä niiden välillä, jotka pitävät kylää ja kyläyhteisöä keskeisimpinä, sekä niiden välillä, jotka pitävät ”kyläystävällistä” politiikkaa tarpeellisena kansallisesti ja kan-sainvälisesti. Liikkeen molemmat ääripäät ovat kuitenkin täysin riippuvaisia toisistaan onnistuakseen tavoitteissaan.

Kylätoimintaliike on osa kolmatta sektoria ja kansanliikkeitä. Vastaavanlaisia jännitteitä on useimmissa kansanliikkeissä, tosin ehkä vähemmän selvästi.

Yhdistyksen perusta ja voima on ihmisten yhteenkuuluvuudessa ja yhteisissä intresseis-sä. On silti syytä huomata, että Gesellschaft-ajattelu kuuluu pieneenkin yhdistykseen esimerkiksi rekisteröinnin edellyttämien sääntöjen sekä kokoustekniikan muodossa. Kyseisiin muodollisuuksiin on latautunut Gesellschaftia. Venäjän vallan aikana monet

31

kansanliikkeet olivat osa kansallista projektia. Näin ollen kansanliikkeissä on jossain määrin Gesellschaft-ajattelun perinne, joka vahvistuu. Gesellschaft-ajattelun paineesta on useita esimerkkejä. Yksi on etenkin kolmannen sektorin kritiikitön markkinatalous-ajattelun omaksuminen. Puhutaan paljon yhdistysten markkinoinnista, profiloinnista ja jopa ”liiketoimintasuunnitelmista”. Pyrkimyksenä on olla moderni ja nähdä organisaa-tio toimijana, joka tuottaa hyödykkeitä jäsenmaksua vastaan. Nils Torvalds on tuonut mielenkiintoisen käsitteen yhdistystoimintaa koskevaan keskusteluun. Tämä käsite on yleinen vastavuoroisuus. Näin mukaan tulee myös ajatus siitä, että yhdistyselämässä on kyse hyödyn vaihtamisesta (vaikkakin epäsuoraan ja mukaillussa muodossa), jolloin Gemeinschaftia yritetään kuvailla Gesellschaftin termein. (Wallén 2008, 16.)

Ruotsinkielinen Suomi Gemeinschaftina

Gemeinschaftin kehitystä voi mitata myös tarkastelemalla ruotsinkielistä Suomea ja lähinnä sitä, millaisen roolin ja painoarvon Gemeinschaft-painotteinen järjestelmä saa Gesellschaftista. Suomenruotsalaiset eivät toki ole mikään selväpiirteinen Gemeinschaft, mutta ruotsinkielisen Suomen ydinargumenttia, kielen ja kulttuurin yhteisyyttä, on pidettävä Gemeinschaftiin kuuluvana.

Viime vuosina keskustelua ovat toistuvasti herättäneet suomenruotsalaisten toiminta-piirien uhkatekijät. Useimmiten väittelyiden häviäjänä on ollut ruotsinkielinen Suomi. Tekninen Gesellschaft-argumentti palvelukielestä saa ymmärrystä. Kysymys käsitetään viestintäteknisenä ongelmana valtion ja yksilöiden (”asiakkaiden”) välillä. Palvelukieli-asian lukeminen Gesellschaftiin johtuu siitä, että kyseisessä ajattelumallissa korostetaan rakenteita ja yksilöitä. Kun perusteluna on ollut pelkästään suomenruotsalaisen yhteisön yhtenäisyyden säilyttäminen, ymmärrystä on ollut vähemmän. Hyvä esimerkki tästä on toimintaohjelma Suomen kahden elinvoimaisen kansalliskielen puolesta (Ahtisaari 2011). Tämän sinänsä kelvon ohjelman on laatinut yhteiskunnallisten vaikuttajien nimekäs joukko Martti Ahtisaaren johdolla ja Folktingetin luomissa rajoissa. Ohjelman taustalla on selkeästi Gesellschaft-ajattelu: viranomaisten on tarjottava yksilölle palvelua hänen äidinkielellään, jos kyse on kansalliskielestä. Kyseessä on siis valtion ja yksilön välinen ongelma. Tästä voi päätellä, että Gesellschaft voimistuu edelleen.

Paradoksaalisesti yksi suurimmista tai ainakin äänekkäimmistä uhkista ei aiheudu Ge-sellschaftista vaan toisesta Gemeinschaft-argumentteja käyttävästä ryhmästä. Perus-suomalaisten merkittävä menestys vuoden 2011 eduskuntavaaleissa perustui pitkälti Gemeinschaft-argumentteihin, joissa kielellä ja aidolla suomalaisella kulttuurilla on niin ikään keskeinen merkitys. Perussuomalaiset ilmentävät myös muita Gemeinschaft-piirteitä, kuten tylyä suhtautumista toisiin kulttuureihin ja omaan ryhmään kuulumattomiin ihmi-siin. Kyseessä on ”me vastaan muut”. Tässä tapauksessa voidaan sanoa, että Gemein-schaft on ottanut askeleen eteenpäin. Ongelma on kuitenkin suomenruotsalaisten kanssa yhteinen. Voiko Gesellschaftia haastaa menestyksekkäästi Gemeinschaft-argumentein?

32

Gemeinschaftilla että Gesellschaftilla vannoutuneet puolestapuhujansa

Gemeinschaft ja Gesellschaft vaikuttavat olevan ajatus- ja toimintamalleina pysyviä ja tarpeellisia piirteitä ihmiselämässä. Ajatelkaamme vaikkapa Jane Jakobsin (Asplund 1991, 47–62) tavoin puhdaspiirteistä suurkaupunkia, joka on pelkkää Gesellschaftia, tai perinteistä kylää kuten keskiaikaista Montaillou’ta (Asplund 1983), jossa kylä ja perhe ovat niin hallitsevia, että Gesellschaftin ja jopa yksilön olemassaolo vaikuttaa hankalalta.

Yksi puhtaan Gemeinschaftin nykyisistä puolestapuhujista on Jim Iler Eagle Valleystä Oregonista (haastattelu 2011). Iler kutsuu itseään ”riippumattomaksi” ja kannattaa suhteellisen vahvaa ajatteluperinnettä, jonka ytimenä ovat rajattomat yksilönvapaudet suhteessa ”yhteiskuntaan”, mutta samalla myös vahva kollektivismi kun kyse on per-heestä, kirkosta ja paikallisyhteisöstä. Hänen näkemyksensä hyvästä yhteiskunnasta on niin Gemeinschaftia kuin kuvitella saattaa. Valtio on pahasta, ainakin nykymuodossaan. Julkisella puolella ei ole oikeutta puuttua yksilön tekemisiin. Sosiaaliapu on pahasta ja laiskistaa. Ihmisten on pidettävä huolta lähimmäisistään, perheestään ja paikallisyhtei-söstään. Nykypolitiikka on puolueesta riippumatta surkeaa, ja siksi myös demokratia on pahasta. Ilerin maailmankuvan perustelut pohjautuvat kristillisiin arvoihin, mutta myös vakuuttuneisuuteen siitä, että jonkinlainen katastrofi uhkaa väistämättä Gesellschaft-järjestelmää, eli valtiota ja markkinoita.

On syytä panna merkille, ettei Iler kannata uusliberalistista äärikapitalismia. Hänen mielestään viranomaiset ovat globaalien suuryritysten ja kansainvälisen valuuttarahas-ton armoilla. Hän ei vastusta sitä, että vahvemmat huolehtivat heikommista. Tämä on kuitenkin tapahduttava perheen, kirkon ja paikallisyhteisön sisällä. Ajatus vahvasta Gemeinschaftista ei siis suinkaan ole kuollut, ei ainakaan Oregonin köyhissä mutta luonnonkauniissa, vuoristoisissa koillisosissa.

Onko Gemeinschaftin ja Gesellschaftin rinnakkaiselo tai yhteen sulautuminen mahdollista?

Yksi tapa yhdistää molemmat mallit on mainittu jo aiemmin: kansankoti. Se vaikuttaa yritykseltä rakentaa Gesellschaft, joka tuntuu tai joka koetaan Gemeinschaftina. Itse suhtaudun tähän epäillen; eikö tuloksena ole vain Gesellschaftin vahvistuminen ja tällä kertaa väärän lipun alla? Parhaimmastakaan sosiaalipolitiikasta ei ole perheeksi.

Gemeinschaftia ja Gesellschaftia on sovitettu yhteen myös huomattavasti ikävämmällä tavalla. Natsien argumentaatio pohjautui pitkälti Gemeinschaft-argumentteihin, jotka toteutettiin Gesellschaftissa. Lopputulos on kaikkien tiedossa.

Kun kyse on kahdesta hankalasti yhteensopivasta mutta välttämättömästä ajatus- ja toimintamallista, ratkaisu on jonkinlainen yhteiselo järjestetyissä olosuhteissa. Yksi esi-merkki tästä voisi olla jo aiemmin mainittu suomalainen kylätoimintaliike. Jako Gemein-schaftin ja Gesellschaftin välillä tehdään tason mukaan. Kansallisella tasolla tarvitaan

33

Gesellschaftia. Paikallinen taso taas rakentuu Gemeinschaft-ajatteluun. Eritasoinen yhteiselo ei ole ongelmatonta, mutta se toimii, kun toiselle annetaan tarpeeksi tilaa.

Toisenlainen esimerkki Gemeinschaftin ja Gesellschaftin jäsennetystä rinnakkaiselosta on monessa Yhdysvaltojen osavaltiossa käytössä olevat kansalaisaloitteet ja kansalais-äänestykset. Jos joukko ihmisiä haluaa luoda yhteiskuntaan palvelun, kuten esimer-kiksi terveyskeskuksen, se voi tehdä aloitteen veropiirin muodostamisesta toiminnan rahoittamiseksi ja luoda näin rakenteen, joka ylläpitää terveyskeskusta. (Se, miten asia pitää hoitaa, on luonnollisesti tarkkaan säänneltyä.) Aloitteentekijöinä voivat olla ketkä tahansa kansalaiset, ja heillä on myös oikeus määritellä, mitä aluetta aloite koskee. He hahmottelevat itse ”yhteisönsä” rajat ja tarkentavat tavoitteensa. Sen jälkeen aloit-teentekijöiden ideaa koetellaan sitovassa kansanäänestyksessä. Näin olemassa oleva yhteisö räätälöi muodollisen julkisen rakenteen omille tarpeilleen. Mielestäni kyseessä on kiinnostava tapa, jolla Gesellschaft antaa Gemeinschaftille tilaa asemiensa paran-teluun, vaikkakin muuttumalla jossain määrin Gesellschaftiksi. (On kai mainittava, että Gesellschaftin piirissä kansanäänestyksiä käytetään myös aivan toisiin tarkoituksiin.)

Myös Suomen ja Yhdysvaltojen verosäännöt eroavat mielenkiintoisesti toisistaan. Suo-messa verotuksesta voidaan vähentää yliopistolle annettu lahjoitus. Uudessa hallitusoh-jelmassa (Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelma 2011) tätä vähennysoikeutta ei kuitenkaan laajenneta. Yhdysvalloissa verotuksesta voidaan vähentää myös aatteellisille yhdistyksille ja säätiöille osoitetut lahjoitukset. Voitaisiin sanoa, että Yhdysvalloissa Gesellschaft ei verota kansalaisia Gemeinschaftille annetuista rahoista. Näin tehdään kuitenkin Suomessa, missä verokarhu jahtaa yhä pienempiä ja köyhempiä yhdistyksiä verorahojen toivossa.

Synteesi

Ajatusleikkini on ollut eräänlaisen dialektiikan käyttämistä. Tähän asti kyse on ollut vastakohta-ajattelun, teesien ja antiteesien, soveltamisesta tiettyihin ilmiöihin ja raken-teisiin. Kun dialektiikkaa kuvaillaan yksinkertaisesti, tapana on puhua kolmikosta teesi, antiteesi ja synteesi. Lopuksi olisi siis löydettävä ratkaisu eli synteesi.

Kirjoitustani inspiroinut maataloushistorian professori Janken Myrdal (2004) ei korosta synteesin osuutta erityisen painokkaasti. Myös minun on vaikea keksiä hyviä esimerkkejä selkeistä synteeseistä etenkin tähän tarkoitukseen. Käytännön vuoksi yritän kuitenkin keksiä jonkinlaisen synteesiksi kelpaavan ratkaisun provosuudestaan ja keskeneräisyy-destään huolimatta.

Paikkaperusteinen politiikka

Paikkaperusteinen politiikka on kehitetty Yhdysvalloissa. Siellä sitä ei pidetä valtavirta-politiikkana, vaan pikemminkin maaseutujen ja kaupunkien kehitysvisiona. Mielestäni

34

yhdysvaltalainen maaseutupolitiikka vaikuttaa kuitenkin suomalaisin silmin tarkasteltuna jo omaksuneen paikkaperusteisen politiikan suuressa määrin.

Seuraavalla ohjelmakaudella paikkaperusteisesta politiikasta puhutaan paljon myös EU:ssa. Paikkaperusteisen politiikan poliittisina tavoitteina ja tarkoitusperinä mainitaan tehokkaampi resurssien hyödyntäminen sekä lisääntynyt tasa-arvoisuus. Tämä näkyy selvästi EU-keskusteluissa. Politiikan taustalla on oletus siitä, että kaikki paikat (esimer-kiksi maakunnat, alueet ja kylät) ovat aidosti erilaisia.

Pääomien sekoituksia

Tom Gallagherin (Backa 2009) mukaan paikkaperusteinen politiikka pohjautuu käsityk-seen siitä, että kaikki paikat ovat erilaisia luontopääoman, ihmispääoman, ihmistekoisen pääoman sekä sosiaalisen pääoman ja seudun historian mukaan. Fabrizio Barca (2009) mainitsee EU:n komissiolle kirjoittamassaan raportissa lisäksi institutionaalisen pääoman. Nämä ”pääomien” erot tekevät sen, että paikat tai paikallisyhteisöt kehittyvät eri tavalla ja tarvitsevat erilaista tukea ja erilaisia virikkeitä. Paikalliset ja alueelliset erot voidaan kääntää voimaksi, jos eroavaisuudet otetaan kunnolla huomioon ja hyödynnetään.

Yksilöllinen ja paikallinen tasa-arvoisuus

Paikkaperusteisen politiikan ensisijaisena tarkoituksena on tehokkuus, mutta tasa-arvo on lähes yhtä tärkeää. Tavoitteet ovat päällekkäisiä, mutta ne on tärkeä nähdä erillisinä tavoitteina. Myös niihin liittyvät toimenpiteet on syytä erottaa.

Se, että valtiovalta toimii eri tavalla eri alueilla ja eri paikoissa, ei merkitse eriarvoisuu-den luomista. Barca (2009, 19) korostaa päinvastoin sitä, että paikkasokeus tai väitetty paikkasokeus (eli yleisten sääntöjen luominen vahvojen paikkojen perusteella) edistää epätasa-arvoa. Eri tavalla toimiminen on vastuullista ja sillä voidaan luoda enemmän tasa-arvoa kuin muodollisesti tasa-arvoisella toiminnalla, jonka lopputulos on epätasa-arvoisempi eri paikkojen erilaisten tarpeiden ja resurssien vuoksi.

”Tavallisen” tasa-arvopolitiikan lähtökohtana voidaan pitää yksilöitä eri näkökulmista tar-kasteltuina. Esimerkiksi yksinhuoltajien, vähävaraisten vanhusten ja heikosti suoriutuvien oppilaiden tuki kanavoidaan lapsilisien, eläkkeiden ja koulutuspanostusten kautta. On selvää, että myös yksilökeskeistä tasa-arvoisuutta tarvitaan, mutta sitä on täydennettävä paikkaperusteisella politiikalla. Yksilön mahdollisuudet onnistua riippuvat nimittäin suuresti paikasta. Paikkaperusteinen politiikka ei kuitenkaan ole alueiden teknistä uudelleenjako-politiikkaa. Kyse ei ole siitä, että otettaisiin rikkailta alueilta ja jaettaisiin köyhille.

Yhdennetystä kehityksestä on puhuttu pitkään esimerkiksi EU:ssa. Paikkaperusteisessa politiikassa integroinnin lähtökohtana on paikka. Fabrizio Barca (2010) vie ajatuksen niin pitkälle, että pitää integroitua politiikkaa tehottomana, ellei sitä suhteuteta tiettyyn paikkaan. Keskitason integroimista Barca kutsuu teoreettiseksi.

35

Paikallista vaikutusvaltaa ja ylemmän tason väliintuloja

Paikkaperusteinen politiikka hajauttaa vaikutusvaltaa mutta perustuu kuitenkin eri taso-jen väliseen vuorovaikutukseen. Siinä kansallisilla ja alueellisilla päättäjillä on aktiivinen kehittäjän rooli myös alemmalla tasolla.

Paikallinen itsehallinto ei itsessään merkitse paikkaperusteista politiikkaa tai edistä automaattisesti optimaalista resurssien käyttöä ja tasa-arvoa. Fabrizio Barca (2009, IX) huomauttaa, että tietyissä tapauksissa paikalliset eliitit voivat estää tehokkaan resurssi-en käytön, ellei se ole kyseisten ryhmien etujen mukaista. (Sama ongelma koskee toki myös muita päätöksenteon tasoja, mitä Barca ei kuitenkaan mainitse.) Ylemmän tason väliintulot korostuvat Barcan paikkaperusteisen politiikan kuvauksessa. Tämä johtuu luultavasti siitä, että Barcan teksti on tehty EU:ta varten, minkä vuoksi näkökulma keskit-tyy EU:hun. Barca korostaa, että väliintulojen on tultava puolueettomalta ja neutraalilta taholta ja että tavoitteena on aktivoida mahdollisia resursseja, joiden käytön paikallinen eliitti estää. Tiettyyn paikkaan suunnattujen yhtenäisten panostusten ”paketilla” ak-tivoidaan uusia tekijöitä ja resursseja. Ongelma on, että ylemmällä neutraalilla tasolla on harvemmin tarpeeksi tietoa paikoista, joita halutaan kehittää. Tilasto ei myöskään usein huomioi paikkaa, eikä hiljaiseen tietoon pääse käsiksi.

Hallinta ja tehtävien jako

Tarve toimivaan hallintaan (governance) – eli tasaveroiseen ja konkreettiseen yhteis-toimintaan eri tasojen ja sektorien välillä – käy ilmi yllä olevasta pohdinnasta. Hyvän hallinnan ei pitäisi tarkoittaa vain sitä, että ylemmät tasot saavat tietoa alemmista tasoista ja pystyvät vaikuttamaan niihin. Hallinta antaa luonnollisesti tilaisuuden myös päinvastaiseen – matalampien tasojen vaikutusmahdollisuuksiin ylempiin tasoihin – ja vahvistaa suoraa demokratiaa. Pelkästään hallinnan kautta voidaan saada tarpeellista, monitahoista tietoa ja koota paikalliset resurssit tehokkaasti.

Hallinta on keskeinen paikkaperusteisessa politiikassa mutta sisältää samalla muita piirteitä. Päätösten sisällön on muun muassa oltava rakennettu eri tasoilla niin, että kansallinen päätös sisältää kansallisia priorisointeja mutta jättää mahdollisimman suuren liikkumavaran alueellisten päättäjien priorisoinneille. Prosessi jatkuu vastaavasti niin, että konkreettiset päätökset tehdään mahdollisimman matalalla tasolla.

Yhtenäinen paikka

Paikka on keskustelun perusta. Paikan on oltava kolmesta näkökulmasta yhtenäinen, jotta paikkaperusteinen politiikka olisi tehokasta. Ensinnäkin paikan on oltava maantie-teellisesti yhtenäinen, ja sen maasto on otettava huomioon. Toiseksi tarvitaan yhteisö, joka asuu ja toimii paikassa ja jolla on käsitys ”meistä”. Kolmanneksi paikalla on oltava yhteinen hallinto. Ihannetapauksessa kaikki kolme näkökulmaa osuvat täysin yksiin, mutta käytännössä on pienempiä tai suurempia poikkeamia. (Kuva 1.)

36

Paikka on eri aspektien kokonaisuus!Kuva 1. Paikan eri näkökohtien (maantieteen, hallinnon ja yhteisöllisen piirin) on oltava yhtenäisiä.

Kun painotetaan paikkaperusteisen politiikan mahdollisuuksia synteesinä Gemeinschaftin ja Gesellschaftin välillä, on syytä korostaa etenkin sosiaalista ja yhteisöllistä piiriä. Hy-vässä paikkaperusteisen politiikan rakenteessa pitäisi voida huomioida kielellisestä ja kulttuurisesta yhteenkuuluvuudesta johtuvat erot luonnollisina osina kehittämistä, eikä poikkeuksina. Kulttuuri ja kieli ovat tärkeitä piirteitä niin sosiaalisessa kuin humaanissa pääomassa. Lisäksi ne kantavat hiljaista tietoa, jota paikkaperusteinen politiikka tar-vitsee. Gemeinschaft ei olisi paikkaperusteisen politiikan järjestelmässä irrationaalinen kehitysstrateginen ongelma vaan osa ratkaisua.

Koska paikkaperusteinen politiikka, kuten hallintakin, ei ole korvaava politiikka vaan täydentävä toimintaperiaate, sen toteuttamiseen kuuluvat tärkeänä osana asenteet ja tiedot. Se edellyttää myös paikkaan perustuvaa tietopohjaa, jonka tulisi pohjautua sekä tutkimustuloksiin että hiljaiseen paikalliseen tietoon. Barca (2009) painottaa, että nykyinen tietopohja on liian heikko, koska tilastot eivät usein huomioi paikkaa.

Paikkaperusteinen politiikka on toki julkisen puolen eli Gesellschaftin ylläpitämää politiikkaa. (Voidaanko edes ajatella, että Gemeinschaft ylläpitäisi politiikkaa?). Siitä huolimatta voitaisiin ajatella, että hyvin muodostettu paikkaperusteinen politiikka jättäisi tarpeeksi elintilaa Gemeinschaftille.

Koko ratkaisee

Barca (emt.) mainitsee paikkaperusteisesta politiikasta puhuessaan, että NUTS 2 -luo-kituksen alueet ovat liian suuria paikoiksi. Hän ei kuitenkaan täsmennä, kuinka pieniä paikkojen tulisi hänestä olla. Seuraava taso eli NUTS 3 vastaa Suomessa maakuntaliittoja.

Yhteisö Hallinto

Maantiedettä

37

Korostan, ettei ole järkevää rajata paikkaperusteista politiikkaa maakuntiin tai kuntiin, sillä olosuhteet niiden sisällä vaihtelevat suuresti. (Vertaa Turkua Houtskariin tai Vaasaa Daleniin.) Kunnat ovat myös usein niin suuria tai suurenevat niin, että tarvitaan tar-kempia välineitä. Ajatus pendelöintialueesta vahvan kunnan perustana pitää sisällään keskustan, jossa työpaikat ja valtaosa palveluista sijaitsevat vastakohtana suuremmalle alueelle, mistä kuljetaan töihin. Pendelöintialue määrittää siis jo itsessään alueen, jossa on selkeitä eroja. Miksi ei sitten otettaisi huomioon argumentteja toimenpiteiden so-vittamisesta paikan mukaan?

Gemeinschaft ja Gesellschaft paikkaperusteisessa politiikassa

Jos Gemeinschaftin hallitsema kylätaso jää huomiotta ja kylien (kuten suurempienkin alueiden) ainutlaatuisuus ongelmineen ja resursseineen tunnustamatta, paikkaperustei-nen politiikka jää puolitiehen. Paikkaperusteinen politiikka on silloin vain Gesellschaft-tasolle rajoittuva harjoitus.

Sosiaalinen pääoma on vahvimmillaan paikallisesti kylä- tai kaupunginosatasolla. Pai-kallisyhteisön (Gemeinschaftin) kehittämiseksi se on tunnustettava yhteiskunnalliseksi toimijaksi, joka ei voi toimia Gesellschaft-logiikalla, mutta on osapuolena vuorovai-kutuksessa. Jokainen asuu viime kädessä jonkinlaisessa paikallisyhteisössä. Hieman kärjistäen voitaisiin kysyä, mitä muutakaan pitäisi kehittää?

Lisäksi kyseinen osapuoli, kylä, on usein yksilölle tärkein sen läheisyyden vuoksi ja siksi, että osallistumisen konkreettiset tulokset on mahdollista havaita. Esimerkiksi Gesell-schaft-tason poliittisten panostusten tulokset eivät sitä vastoin ole helposti havaittavissa.

Gemeinschaftin ja Gesellschaftin yhteistoiminta ei ole ongelmatonta paikkaperustei-sessakaan politiikassa. Rakenteen pitäisi kuitenkin selventää rooleja ja siten vähentää konfliktin riskiä. Näin ei käy, jos ollaan kuin Gemeinschaftia ei olisi olemassakaan.

Palataan hetkeksi aiemmin mainittuun kuvioon ja sen kolmeen ympyrään ja tulkitaan kuvio niin, että maantiede on näyttämö, jossa kaksi muuta ympyrää toimivat. Hallinto on luonnollisesti perinteinen toimija. Uutta tulkinnassa on se, että myös sosiaaliselle ympyrälle annetaan toimijan status. Kyseinen ympyrä leikkaa usein sekä maantieteen että hallinnon läpi, vaikkakin ne vaikuttavat siihen. Haasteena on rakentaa perusta kehi-tystyölle, joka leikkaa hallintoalueiden läpi eli sopeuttaa jossain määrin hallintoympyrää niin, että se tukee sosiaalista ympyrää ja luo siten vahvemman kolmikon. Nähdäkseni vikaa on vain ajatusmalleissa, jotka ohjaavat hallintoa. Modernissa yhteiskunnassa on vä-lineitä: verkostoja, hallintaa ja informaatioteknologiaa. Perustana on sosiaalinen pääoma.

Paikkaperusteinen politiikka on tuskin täydellinen synteesi. Malli on kuitenkin juurtu-nut Yhdysvaltoihin ja tekee ilmeisesti tuloaan myös EU-politiikkaan. Paikkaperusteinen politiikka ei siis näytä olevan täysin mahdoton. Mahdollinen, vaikkakin riittämätön, on kai parempi kuin täydellinen, mutta mahdoton?

38

Artikkelin pääkohdat – 10 teesiä

1. Gemeinschaft ja Gesellschaft ovat ajatus- ja toimintamalleina käyttökelpoisia välineitä ih-mistoiminnan ymmärtämiseen.

2. Käsitepari on antoisa lähtökohta tarkasteltaessa vastakohtia yhteiskunnallisten prosessien välillä ja sisällä. Sitä voidaan yrittää kuvata seuraavalla tavalla:

3. Alussa oli Gemeinschaft. Ajan kuluessa Gesellschaft on voittanut alaa ja kehittynyt – liikaa-kin. Gemeinschaftin vaikutusala on kaventunut mutta myös osittain voimistunut reaktiona liioiteltuun Gesellschaftiin.

4. Perhe, paikallisyhteisö ja kansanliikkeiden vapaaehtoinen yhteisyys ovat Gemeinschaftin selkeimpiä ilmentymiä. Myös ruotsinkielisessä Suomessa on selviä Gemeinschaftin piirteitä.

5. Gemeinschaftin ja Gesellschaftin yhteensulauttamisella ja toisen toiseksi naamioinnilla on yleensä ollut huonot seuraukset.

6. Järkevä paikkaperusteinen politiikka voi toimia kehyksenä harmoniselle Gemeinschaftin ja Gesellschaftin yhteiselolle. Se voi olla jopa niiden synteesi. Politiikalla voidaan edistää resurssien hyödyntämistä ja tasa-arvoa.

7. Paikkaperusteinen politiikka pohjautuu käsitykseen siitä, että kaikki paikat (esimerkiksi kylät ja seudut) ovat aidosti erilaisia; niiden sosiaalisen, humaanin, luontoon liittyvän, ihmistekoi-sen ja rakenteellisen pääoman määrä ja laatu vaihtelevat. Paikalla on myös historia, joka vaikuttaa sen tulevaisuuteen.

8. Paikkaperusteinen politiikka tarkoittaa sitä, että eri tasoilla on selkeä työnjako. Konkreettiset päätökset tehdään mahdollisimman matalalla tasolla, kun taas ylemmät tasot vastaavat puitteista.

9. Eri tasojen ja sektorien vaikutus on tasavertaista (governance), ja vaikutus suuntautuu sekä ylhäältä alas että alhaalta ylös. Järkevästi koottu hallintarakenne sisältää myös Gemeinschaftiin perustuvia yksiköitä.

10. Nykypolitiikka on usein sektorisidonnaista, eikä se huomioi paikkaa. Yhdennetty paikkape-rusteinen politiikka räätälöi toimenpiteet paikan mukaan.

39

LÄHTEET

Ahtisaari, Martti 2011. Handlingsprogrammet för ett Finland med två levande natio-nalspråk. Svenska Finlands folkting.

Asplund, Johan 1983. Tid, rum, individ och kollektiv. Stockholm.Asplund, Johan 1991. Essä om Gemeinschaft och Gesellschaft. Göteborg.

Backa, Peter 2009. Initiativ och folkomröstningar som demokratiska redskap. Tankes-medjan Lokus, Helsingfors.

Backa, Peter 2009. Landsbygdspolitikens dialektik. http://www.vsop-ohjelma.fi/doc/Backa_Landsbygdspolitikens_dialektik.pdf.

Barca, Fabrizio 2009. http://ec.europa.eu/regional_policy/policy/future/pdf/report_bar-ca_v0306.pdf.

Barca, Fabrizio 2010. Haastattelu Inforegio Panorama -lehdessä 34/2010.

Castle, E., Weber, B. 2006. Policy and Place: Requirements of a Successful Place-Based Policy. Oregon State University.

Englund, Peter 2000. Den oövervinnelige. Gjøvik.

Haapala, Pertti (toim.) 1993. Hyvinvointivaltio ja historian oikut. Tampere.

Kananen, Johannes 2011. Modern Societal Impulses and their Nordic Manifestations. Väitöskirja, Helsingin yliopisto, Helsinki.

Koivula, Ulla-Maija (m.fl.) 1993. Socialpolitikens många dimensioner. Helsingfors.

Myrdal, Janken 2004. Motsatstänkande i praktiken. Folkets historia. Årsbok, Volym 33, 2004.

Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelma 22.6.2011. Valtioneuvoston kanslia.

Wallén, Björn 2008. Från folkstyre till ett styrt folk. Tankesmedjan Lokus, Helsingfors.

40

”Kylissä on herätty organisoimaan palveluja itse.”

Mari Kattilakoski

Kyläyhteisöt palvelujen tuottajina – vastavoimaa keskittymiselle

Johdanto

Tarkastelen artikkelissani paikallista hallintaa (local governance) kylien yhteisöllisen toiminnan, omaehtoisen palvelutuotannon ja yhteisöllisyyteen pohjautuvien kylätalous-mallien (kylien palvelurakenteet ja instituutiot) kautta. Tarkastelun kohteina ovat kahden kylän menestystarinat - kylien joissa on otettu vahvasti, mutta eri tavoin, hallintaan palvelujen tuottaminen julkisten ja yksityisten palvelujen vetäytyessä kylistä.

Lähidemokratiaa ja palvelurakenteita koskevat muutokset muodostavat artikkelin laajan makrotason (yhteiskunta) viitekehyksen ja näihin muutoksiin vastaaminen tutkimuksen meso- (kylä-kunta yhteistyö) ja mikrotason (kylä) tarkastelun. Artikkeli kuvaa yhteisöllisen palvelutuotannon toimintamalleja – sitä, kuinka palveluja voidaan järjestää ja tuottaa kylätasolla itsenäisesti tai yhteistyössä kunnan kanssa.

Artikkeli pohjautuu Eskolan ja Skattungbyn kyliin tehtyihin vierailuihin (Eskola 9/2009, 1/2010 ja 10/2010; Skattungby 5/2010) ja näissä käytyihin keskusteluihin, havaintoihin ja muistiinpanoihin. Lisäksi aineistona ovat kylien avainhenkilöiden kahdessa valtakun-nallisessa seminaarissa pitämät esitelmät (Hautamäki 2009 ja 2010; Olsson 2010) sekä Eskolan kylän kotisivut (Eskolan kylä).

Kunta- ja palvelurakenteet muutoksessa

Meneillään oleva kunta- ja palvelurakenneuudistus ajaa kuntia yhdistymään tai muo-dostamaan yhteistoiminta-alueita. Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen tavoitteena on elinvoimaisen kuntarakenteen sekä laadukkaiden ja kaikkien saatavilla olevien julkisten palvelujen varmistaminen.

Vuonna 2007 kunnille asetettiin Paras-puitelailla vaatimus vähintään 20 000 asukkaan väestöpohjaan perustuvien kuntien tai yhteistoiminta-alueiden muodostamiseen. Väestöpohjan katsottiin turvaavan perusterveydenhuollon ja siihen kiinteästi liittyvien sosiaalitoimen tehtävien järjestämisen. Väestöpohjavaatimuksesta on ollut mahdollista poiketa erityisin perustein: saaristoisuuden tai pitkien etäisyyksien vuoksi tai kielellisten oikeuksien turvaamiseksi (ruotsinkieliset ja saamelaiset). (L169/2007.) Vuonna 2011

41

lakia täsmennettiin sosiaali- ja terveydenhuollon integraation syventämiseksi linjaa-malla väestöpohjavelvoite koskemaan koko sosiaalihuoltoa, lukuun ottamatta lasten päivähoitoa (L384/2011; Heinämäki 2011, 22).

Vuonna 2011 nimetyn uuden hallituksen ja pääministeri Jyrki Kataisen hallitusohjelman myötä Paras-hanke ja 20 000 asukkaan väestöpohjavaatimus ovat jäämässä historiaan. Kuntauudistuksen ja sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisen kriteerit ja eteneminen määritellään uudelleen. Valmisteilla oleva rakennelaki ja siihen kiinteästi kytkeytyvä sote-järjestämislaki tulevat korvaamaan Paras-puitelain (Pääministeri Jyrki Kataisen halli-tuksen ohjelma 2011). Uudistus tarkoittaa kuntakokojen ja sosiaali- ja terveyspalvelujen järjestämisalueiden kasvamista entistä suuremmiksi aluekokonaisuuksiksi.

Kunta- ja palvelurakenteisiin kohdistuvat reformit ja vallalla oleva usko suuruuden ekonomiaan (vrt. läheisyyden ekonomia, Mäntylä & Lindqvist 2004) ovat synnyttäneet maaseutualueilla huolta niin palvelujen etääntymisestä kuin vaikutusmahdollisuuksien heikkenemisestä omaa elämää ja asuinympäristöä kohtaan (Zitting & Ilmarinen 2010, 11-12; Kattilakoski ym. 2011; Matthies ym. 2011). Toteutetut kaupunkien ja maa-seutukuntien kuntaliitokset ovatkin johtaneet usein haja-asutusalueiden palvelujen alasajoon - erityisesti terveyskeskuspalveluja on keskitetty ja kouluverkkoa harvennettu (Rannikko 2009; Leinamo 2010).

Maaseudun asukkaiden ja kylien mahdollisuudet vaikuttaa omaa arkea ja elinympäris-töä koskeviin päätöksiin ovat heikentyneet kuntarakennemuutoksessa. Päätösvaltaa on siirtynyt kuntaliitosten ja yhteistoiminta-alueiden myötä isompiin ja keskitetympiin hallintorakenteisiin synnyttäen demokratiavajetta sekä väestö- että aluetasolla. Edus-tuksellinen demokratia on keskittynyt yhä harvempien käsiin päätöksentekoelinten yhdistyessä ja edustajien määrän vähentyessä. Päätöksentekoelimissä painottuu (kau-punki)keskusten edustus (harvaan asuttuun) maaseutuun nähden paikkajaon mennessä väestöpohjan mukaan. Seurauksena on sekä edustuksellisen demokratian oheneminen että maaseutualueita koskevan asiantuntijuuden, paikallisten erityisolosuhteiden ja voimavarojen tunnistamisen heikkeneminen.

Huomionarvoista on, että kuntareformin seurauksena monet kunnat häviävät, mutta kylät jäävät. Tämä siirtää maaseudun ja paikallisen kehittämisen painopistettä kylätalouk-sien vahvistamiseen. Kaikkinensa meneillään olevat demokratiaa ja palvelurakenteita koskevat muutokset ovat synnyttäneet tarvetta kansalaistoiminnan ja kylien omaeh-toisen toiminnan vahvistamiseen – toiminnan, joka ei ole riippuvainen hallinnollisista tai rakenteellisista ratkaisuista.

Palvelujen vetäytyminen herättelee kyliä

Maaseutualueilla väestöpohjan harveneminen, ikääntyminen, vinoutuva huoltosuhde ja pitkät välimatkat ovat tekijöitä, jotka synnyttävät kunnille haasteita julkisten palvelujen rahoittamiseksi ja järjestämiseksi tulevaisuudessa. Kuntatalouksien heikkeneminen,

42

osaavan työvoiman saatavuus ja palvelujen laatu ovat usein perusteluja lähipalvelujen karsimiseen ja keskittämiseen isompiin aluekokonaisuuksiin.

Haavoittuvilla alueilla, kuten harvaan asutulla maaseudulla, vetäytyviä julkisia palveluja on vaikea korvata yksityisellä palvelutuotannolla. Maaseutu ei houkuttele riittävästi yri-tyksiä pitkien välimatkojen ja vähäisen asiakaspohjan vuoksi. Tilannetta hankaloittavat myös kiristyneet kilpailutuskäytännöt, jotka luovat epävarmuutta ja lyhytjänteisyyttä paikallisten yrittäjien ja järjestöjen asemaan palvelumarkkinoilla – mikäli markkinoita on. Valtakunnalliset ja jopa kansainväliset yhtiöt valtaavat alaa heikentäen paikallisten toimijoiden asemaa. Kolmas sektori on joutunut sopeutumaan uuteen tilanteeseen, jossa aiemmin itsensä yleishyödylliseksi mieltänyt yhdistys on tiukentuneen tulkinnan myötä kilpailulainsäädännön alainen. (Pihlaja 2010; Kaipainen 2011.) Julkisten palvelujen uudelleen organisointi ja koventunut kilpailu palvelumarkkinoilla näkyvät epävarmuuden lisääntymisenä ja palvelujen vetäytymisenä isompiin keskitetympiin kokonaisuuksiin.

Kehitys luo erityisesti maaseutualueille haasteita ja uudenlaisia kehittämistarpeita lähi-palvelujen turvaamiseksi. Palvelujen saatavuuden ja saavutettavuuden ongelmat ovat jo todellisuutta tai uhkakuva monille maaseutualueille. Vaikka yhteiskunta ja markkinat vetäytyvät, halutaan maaseudulla edelleen asua. Arjen sujumiseksi ja oman hyvinvoinnin turvaamiseksi monissa kylissä onkin herätty organisoimaan palveluja itse – yhteisöllisesti.

Tarkastelen jäljempänä kahden kylän paikallisen hallinnan ja yhteisöllisen palvelutuotan-non rakentumista taloudellisista, inhimillisistä, sosiaalista ja kulttuurisista lähtökohdista. Millaiset ovat kylien yhteisöllisen toiminnan lähtökohdat? Miten kylien omaehtoinen palvelutuotanto rakentuu? Millaiset ovat toiminnan taloudelliset reunaehdot, minkälaisia resursseja tarvitaan ja miten niitä voidaan hankkia? Miten paikallista ammattitaitoa ja osaamispääomaa voidaan hyödyntää? Miten kylän sosiaalinen pääoma (asukkaiden keskinäiset verkostot, luottamus, yhteistyökyky ja -halu) sekä kylän ”ulkopolitiikka” (verkostot ja yhteistyösuhteet kylän ulkopuolelle) tukevat omaehtoista ja yhteisöllistä toimintaa? Miten kollektiivinen identiteetti rakentuu osaksi verkostoyhteiskuntaa ja integroituu vastaamaan rakennemuutoksen haasteisiin?

Eskola - kulttuuri yhteisötalouden perustana

Eskola on Keski-Pohjanmaalla sijaitseva noin 400 asukkaan kylä, jota on koetellut voi-makas rakennemuutos. Kylällä asui vielä 1960-luvulla tuhat asukasta kylän suurimpana työllistäjänä ollen Eskolan metsärata. Radan lopettaessa toimintansa vuonna 1961 hävisi kylästä 300–400 työpaikkaa, minkä seurauksena 500 asukasta muutti pois. Suuri rakennemuutos herätti paikkakunnalla halun vaikuttaa kylän kehitykseen. Omaehtoi-sen kehittämisen käynnistämiseksi kylään perustettiin kunnan aloitteesta 1970-luvulla kylätoimikunta ja 1980-luvun puolivälissä kylätalo vanhaan metsäradan veturitalliin. (Hautamäki 2009; 2010.)

43

Kuva 1. Eskolan kylätalo (kuva: Jaakko Hautamäki).

Kylätaloa (Kuva 1) ja sen pihapiirissä olevaa 18 huoneiston rivitaloa hallinnoi Kannuksen kaupungin ja vanhustenkotiyhdistyksen omistama Eskolan kylätalo Oy. Kylätalo toimii kylän peruspalvelujen ja yhteisöllisen toiminnan keskuksena. Kunta järjestää kylätalolla arkisin vanhusten ruokailun ja kylätalo toimii kunnan kotipalvelujen (kaksi kodinhoita-jaa) tukikohtana. Kylätalon sauna ja pyykkitupa ovat kyläläisten käytössä ja rakennus tarjoaa tilat kylän tapahtumille ja kansalaisopiston harrastustoiminnalle. Pihapiirissä toimii kunnan kolmetoistapaikkainen ryhmäperhepäiväkoti sekä Keski-Pohjanmaan sosiaalipsykiatrisen yhdistyksen ylläpitämä kuntoutuskoti.

Kylätalolla on ollut keskeinen rooli kylän yhteisöllisen toiminnan heräämisessä. Kylätalo ja sen yhteyteen tuotetut palvelut ovat palauttaneet kylän elämänuskon ja tuoneet kylälle myös uusia asukkaita. Kylätalon myötä kyläläiset ovat alkaneet itse toteuttaa ja kehittää asioita.

Merkittävä käänne kylän yhteisölliselle kehittämiselle on ollut kylätalon ohella EU-hanketoiminnan käynnistyminen. EU-hankkeiden vaatimuksesta kylätoimikunta muu-tettiin vuonna 1997 kyläyhdistykseksi ja samalla kuntavetoinen kehittäminen muuttui yhteisölähtöiseksi. Ajatus kyläyhdistyksen perustamisesta sai kylällä aluksi osakseen vastustusta ja rinnalle kaavailtiin kulttuuriyhdistystä. Lopulta kuitenkin päädyttiin vain yhden yhdistyksen perustamiseen - kyläyhdistyksen, joka sai kuitenkin kulttuuriyhdistyk-sen säännöt. Lähes puolet kylän asukkaista on kyläyhdistyksen jäseninä ja yhdistyksen toiminta on vahvasti sidoksissa kylän perinteisiin ja kulttuuriin.

44

Kylän ensimmäinen EU-hanke, vuonna 1997 toteutettu Leppilammen kyläyhteisön kehittämishanke (lammen, rinnepellon ja talojen kunnostus, maisemanhoito) innoitti järjestämään myös kahden päivän kyläjuhlan, joka videoitiin ja josta sai alkunsa Esko-lan kyläjuhla- ja elokuvaperinne. Näytelmäperinne kylällä virisi puolestaan metsäradan historian kavalkadissa, joka keräsi 4300 katsojaa ja innoitti kesäteatterin perustamiseen vuonna 2004. Eskolan kylän kesäteatteri ja näytelmän vuosittainen videointi ovat luoneet kylälle vahvan näytelmä- ja elokuvaperinteen. Kylän yhteisöllinen kulttuurituotanto, jonka ydin on kesäteatteritoiminta, muodostaa kylätalouden kivijalan. Kesäteatterista saatava tuotto mahdollistaa kylällä myös muun toiminnan ja palvelujen tuottamisen.

Muu kuin kesäteatteritoiminta tehdään kylällä palkkatyönä, mikä luo työpaikkoja. Kulttuuritoiminnasta saadut varat kyläyhdistys käyttää kyläläisten työllistämiseen ja pal-veluihin. Kyläyhdistys hoitaa muun muassa koululaisten iltapäiväkerhotoiminnan, jossa myös kunta on mukana rahoittamassa toimintaa 1–2-luokkalaisten osalta (L642/2010, laki iltapäiväkerhotoiminnan järjestämisestä). Kunnan supistettua kirjaston määrärahoja maksaa kyläyhdistys osan kirjastotyöntekijän palkasta, jotta kirjaston aukioloaikaa on voitu pidentää. Lisäksi kyläyhdistys työllistää kylän nuoria kesätöihin yhteistyössä kunnan kanssa.

Eskolan kylän yhteisöllinen kehittäminen rakentuu paitsi kyläyhdistyksen ja kunnan keskinäiselle yhteistyölle, myös kyläyhdistyksen, paikallisen osuuskunnan ja kehitysyh-tiön suunnitelmalliselle työnjaolle. Osuuskunta Nelikataja on vuonna 2004 perustettu maakunnan ensimmäinen sosiaalinen yritys, jonka tehtävänä on työllistää kylän pitkä-aikaistyöttömiä ja vajaatyökykykyisiä asukkaiden, kunnan ja yritysten palvelutarpeisiin (koti- ja remonttipalvelut, siivousapu, kiinteistöjen purkutyöt jne.).

Kylään on perustettu vuonna 2009 myös Eskolan kehitys Oy, joka vastaa kylän asuntotuo-tannon kehittämisestä. Kehitysyhtiön omistaa kyläyhdistys ja 120 kyläläistä. Eskolan ke-hitys Oy on rakennuttanut kylälle muun muassa rivitalon täydentämään asuntotarjontaa.

Kokonaisuutena Eskolan kylän yhteisöllinen kehittäminen ja palvelutuotanto perustuvat kyläyhdistyksen, kyläosuuskunnan ja kylän kehitysyhtiön keskinäiseen työnjakoon. Eri organisoitumismuodot mahdollistavat laaja-alaisen toiminnan ja eri rahoituskanavien hyödyntämisen (Kuvio 1). Toimintaa täydentävät myös muut paikalliset yhdistykset, joilla on omat roolinsa kylässä: kylän urheilu-, liikunta ja nuoristotoiminnasta vastaa Eskolan Eskot ry, koulun kehittämisestä vanhempainyhdistys HanhiKukko ry ja metsäs-tysharrastuksesta ja riistanhoidosta Eskolan Metsästysseura ry.

Yhteisöllisyys, omaehtoisuus ja työllisyys ovat Eskolan kylätoiminnan kantavia pe-riaatteita. Palvelujen tuottaminen tukemaan ikääntyvän väestön kotona asumista, työpaikkojen luominen sekä kylän kulttuurin ja perinteiden vaaliminen nähdään kylän yhteisinä ydintehtävinä. Kyläyhdistyksen kulttuuritoiminta luo perustan kylätaloudelle, yhteisöllisyydelle ja kylän elinvoimaisuudelle. Kylän monialainen toiminta ja palvelutuo-tanto kiinnittävät asukkaita kylälle ja houkuttelevat myös uusia asukkaita.

45

Kuvio 1. Eskolan kylän yhteisötalous: toimijat ja tehtävät.

Osuuskunta Nelikataja

• sosiaalinen yritys• työpaikkoja kylälle• palvelutuotantoa kysynnän ja

tarjonnan mukaan

Eskolan kehitys Oy

• asumisen ja liiketoiminnan kehittä-minen

• kylän kehittäminen täydentäen kyläyh-distyksen toimintamahdollisuuksia

Kyläyhdistys

• kulttuurituotanto • kylän kehittämisen kokonaisvastuu• yhteisöllisyys

Skattungby - osuustoiminnalla omia palveluja

Skattungby on Taalainmaalla Ruotsissa sijaitseva 350 asukkaan kylä, jota on Eskolan tavoin koetellut voimakas rakennemuutos. Vielä 1930-luvulla kylässä asui 12 000 ih-mistä, jotka työskentelivät pääosin metsäteollisuudessa tai pienviljelijöinä. 1940-luvulla kylän väkiluku alkoi kuitenkin laskea kahdenkymmenen ihmisen vuosivauhdilla. Kylään levisi 1970-luvulla kollektiivinen depressio, koska metsäteollisuus ei enää työllistänyt ihmisiä. Työpaikkojen häviämisestä huolimatta osa ihmisistä päätti olla muuttamatta pois kylästä. He ryhtyivät kehittämään maanviljelyä ja kädentaitoja. Ruoan tuotanto ja käsityöläisyys palvelivat ensisijaisesti kyläläisten omia tarpeita, mutta yhteistyötä tehtiin myös tuotteiden myymiseksi.

Nyt kylän asukasmäärän väheneminen on pysähtynyt ja kylälle muuttaa uusia ihmisiä Ruotsista ja ulkomailta. Tulomuuttajia houkuttelevat kylän palvelut ja kaksi arvostettua koulua (ala-aste ja kansalaisopisto) - kylän uudet asukkaat arvostavat paikallista pal-velutuotantoa. Orsan kunnan ja yksityisten palveluntuottajien vetäydyttyä kylästä ovat kyläläiset perustaneet oman kaupan ja koulun. Kyläläiset huolehtivat itse myös kylän vuokra-asuntotarjonnasta ja vanhusten kotipalveluista.

Yksityisen kauppiaan lopetettua ainoan kaupan Skattungbyn kylässä, ostivat kyläläiset vuonna 1994 kauppakiinteistön ja perustivat osuuskuntatoiminnalla oman kaupan. Kyläkauppaa oli perustamassa 200 kyläläistä omalla rahalla ja yksityisellä lainalla. Oman kaupan perustamista tuki luottamus osuustoimintaan sillä kylässä oli aiemminkin to-tuttu toimimaan yhdessä: kylässä oli toiminut vesiosuuskunta sekä maatalouskoneiden ja -työkalujen osuuskunta. Kaupan yhteyteen perustettiin myös ”yhteinen tila”, jossa

46

kyläläiset voivat kokoontua viettämään yhdessä aikaa ja ”neuvottelemaan”. Kaupan yläkerrasta löytyy puolestaan vanhusväestön asuntoja, josta vanhusten on helppo asi-oida kaupalla, tai kaupalta voidaan toimittaa heille ostokset kotiin.

Koulutuksen tarjoaminen nähdään kylän elinvoimaisuuden ehtona. Kunnan lakkautet-tua kyläkoulun perustivat kyläläiset vuonna 2010 oman yksityiskoulun (Skattunge Fri skola) kunnalta ostamaansa kiinteistöön. Koulua arvostetaan niin, että kouluun tuodaan lapsia myös kuntakeskuksesta. Kylän kansalaisopisto puolestaan tarjoaa aikuisväestölle erilaisia kursseja uuden tiedon ja erilaisten taitojen omaksumiseen.

Kyläläiset ovat ostaneet kunnalta koulukiinteistön ohella myös muita tyhjiksi jääneitä kiinteistöjä ja saneeranneet nämä vuokra-asunnoiksi. Näin kylään muuttavien ei tarvit-se välttämättä ostaa omaa asuntoa vaan he voivat vuokrata sen kylältä. Se, että kylä on ostanut useampia taloja käyttöönsä, on tärkeä osa kylän strategiaa. Kiinteistöjen omistuksen kautta kylälle saadaan vuokra-asuntoja ja palveluja. Kylä haluaa ottaa itse vastuuta ja löytää ratkaisuja yhteisiin tarpeisiin (common things).

Oman kaupan, koulun ja vuokra-asuntojen lisäksi tärkeä osa kylän yhteisöllistä palve-lutuotantoa ovat vanhusten kotipalvelut. Kylässä toimii kotipalveluosuuskunta (10–15 työntekijää), jolta kunta ostaa vanhusten kotipalvelut. Kotipalveluosuuskunta on henki-löstön omistama, mutta hyöty tulee koko kylälle. Osuuskunta tarjoaa palveluja kaikille tarvitseville. Kylän periaatteena on, että kaikki tarvittavat kotipalvelut hoidetaan - joko osuuskunnan tai kyläläisten keskinäisten suhteiden kautta.

Skattungbyn kylän kehittäminen ja palvelutuotanto on mietitty strategisesti ja yhdessä. Tärkeänä strategiana kiinteistöjen omistuksen ja osuuskuntatoiminnan ohella on pe-riaate, että kylässä ei toteuteta lainkaan projekteja. Kylässä katsotaan, että projektien avulla on mahdoton menestyä - projektit ovat liian byrokraattisia, lyhytaikaisia ja oh-jaavat liiaksi tekemistä. Kyläläiset eivät näin ollen käytä kylän kehittämiseen lainkaan ulkopuolista projektirahaa vaan ainoastaan omaa rahaa. Tällöin kehittämisellä ei ole alkua eikä loppua vaan kehittäminen on jatkuvaa.

Paikallisen toiminnan (local action) edellytyksinä nähdään yhtäältä oma raha, mikä mah-dollistaa omavaraisuuden, ja toisaalta koulutus, mikä luo edellytyksiä oppia ja ideoida uutta. Myös kyläläisten suhteilla on tärkeä merkitys. Vaikka toisilla on enemmän rahaa ja koulutusta kuin toisilla, yhdistävät keskinäiset suhteet kyläläisiä. Kylän kehittämisessä tärkeimpänä kysymyksenä onkin, mitä pelkäät tulevaisuudessa? Yhteisesti jaettu pelko ja siihen vastaaminen luovat suhteita ja tahtoa yhteistoimintaan. Kylän käytäntönä ovat kyläkokoukset (bystämman), jonne kaikki kyläläiset voivat osallistua ja jossa on mah-dollisuus ottaa paikallista vastuuta. Kaikki eivät luonnollisesti seiso aina kaiken takana ja tällöin on löydettävä konsensus. Kylässä toteutetaankin deliberatiivista demokratiaa, jossa yhteisen keskustelun kautta etsitään eri näkökulmien ja ideologioiden konsensusta (ks. Habermas 1984; 1987).

47

Kylän yhteisöllinen kehittäminen etenee 1) pelkojen ja mahdollisuuksien tunnistamisesta ja tiedostamisesta 2) keskustelemisen ja 3) organisoitumisen kautta 4) toimintaan. Toi-minta tarvitsee sekä tilaa toimia (space to act), että yhteisen tilan (kyläkaupan yhteydessä oleva ”olohuone”), jossa kokoontua ja rakentaa sosiaalista pääomaa. (Kåre 2010.)

Kylien yhteisöllinen palvelutuotanto

Edellä kuvattujen Eskolan ja Skattungbyn kylien yhteisötalousmalleissa on monia yh-teneväisiä lähtökohtia. Kyliä on kohdannut voimakas rakennemuutos metsätalouden koneellistuttua sekä työpaikkojen ja palvelujen vetäydyttyä kylistä. Muutos on herättä-nyt yhteisöllisen halun toimia ja ottaa itse vastuuta kylän kehittämisestä ja palveluista. Kylien 1) historia ja paikalliskulttuuri, 2) yhteisöllisyys, luottamus ja yhteisesti jaettu pelko tulevaisuudesta sekä 3) paikalliset tarpeet ja halu vahvistaa omavaraisuutta ovat tekijöitä, jotka ovat herättäneet kylät yhteisölliseen palvelutuotantoon (Kuvio 2).

Eskolan kylä

Keski-PohjanmaaSuomi

Historia ja paikallisuus

• Eskolan metsärata• Pienteollisuus• Kulttuuripääoma

Kylätoiminta/paikallinen palvelutuotanto

• kyläyhdistys -> kulttuurituotanto, kylän kehittämisen kokonaisvastuu

• työosuuskunta (sosiaalinen yritys) -> kylän palvelut, työllistäminen

• kylän kehittämisyhtiö -> asuntotuotanto

• kylä-kunta yhteistyö -> vanhusten kotipalvelut, kirjasto, lasten iltapäiväkerhotoiminta

Osuustoiminta/paikallinen palvelutuotanto

• kyläläisten kyläkauppa -> ruokaa, informaatiota, yhteiset tilat

• yksityinen koulu -> koulutus

• kyläläiset kiinteistöjen omistajina -> vuokra-asuntokanta

• ”bystämman”, kyläkokous• kylä-kunta yhteistyö

-> vanhusten kotipalvelut

Historia ja paikallisuus

• Metsätalous• Pienviljely, käsityöläisyys• Osuustoiminta, omavaraisuus

Skattungbyn kylä

TaalainmaaRuotsi

Kuvio 2. Eskolan ja Skattungbyn kylien yhteisöllinen palvelutuotanto.

48

Kylien yhteisötalousmalleissa on eroja kylien historiasta ja toimintakulttuurista johtu-en. Eskolassa kylän yhteisöllinen palvelutuotanto nojaa vahvasti kylätoimintaan ja sen puitteissa tapahtuvaan kulttuurituotantoon, jota kautta saadaan varoja myös muiden palvelujen kehittämiseen. Ulkopuolinen hankerahoitus on niin ikään auttanut toiminnan käynnistämisessä.

Skattungbyssä kylän palvelutuotanto rakentuu puhtaasti osuustoiminnalle eikä kylässä toteuteta lainkaan ulkopuolisen rahan projekteja. Yhteistä kummankin kylän toimin-nalle sitä vastoin on, että kyläläiset kokoontuvat keskustelemaan ja ideoimaan yhdessä kylän kehittämistä. Eskolassa kylätalo ja Skattungbyssä kyläkaupan yhteydessä toimiva ”olohuone” ovat kylien sosiaalisen pääoman ”tiloja”, joista käsin yhteistä ymmärrystä rakennetaan ja yhteisöllistä toimintaa käynnistetään.

Kylien toiminnassa ja yhteisöllisessä palvelutuotannossa on nähtävissä uudenlaisen kan-salaistoiminnan piirteitä. Eskolan ja Skattungbyn kylissä deliberatiivinen demokratia on nousussa ja ohjaa kylien kehitystä. Kylissä rakennetaan uutta kollektiivista identiteettiä ja vahvasti omaehtoisuuteen pohjautuvia palvelurakenteita. Palvelujen turvaaminen ja kehittäminen tapahtuvat paikallisyhteisössä yhdessä keskustellen ja yhteisöllisiä ratkaisumalleja etsien.

Artikkelin pääkohdat

• Maaseudun omaehtoisen kehittämisen painopiste on siirtymässä kylätalouksien vahvistamiseen. • Aktiivisissa kylissä rakennetaan uudenlaista kollektiivista identiteettiä sekä omaehtoisuuteen

ja yhteisöllisyyteen pohjautuvia palvelumalleja reaktiona hallinto- ja palvelurakenteiden vetäytymiselle.

• Kylien yhteisöllinen palvelutuotanto pohjaa deliberatiiviseen demokratiaan, jossa yhteisen keskustelun kautta etsitään eri näkökulmien konsensus.

• Kylätalouksien ja yhteisöllisen palvelutuotannon vahvistaminen edellyttää tietoa eri toiminta-mahdollisuuksista (mm. osuustoiminta, kilpailutuskäytännöt, kylä-kunta sopimusmenettelyt).

• ”Yhteiset tilat” ovat edellytys kylien yhteisöllisyyden ja omaehtoisen toiminnan ylläpitämiselle ja kehittämiselle.

49

LÄHTEET

Eskolan kylä, www.eskolankyla.fi

Habermas, Jürgen 1984. The Theory of Communicative Action. Volume I. Reason and the Rationalisation of Society. Beacon Press.

Habermas, Jürgen 1987. The Theory of Communicative Action. Volume 2. The Critique of Functionalist Reason. Polity Press, Cambridge.

Hautamäki, Jaakko 2009. Eskolan kylän palveluiden monituottajamalli. KAMPA I ”Kan-salaisosallistuminen ja yhteisöllisyys maaseudun hyvinvointipalveluissa” -seminaarin esitys 18.11.2009, Kokkola.

Hautamäki, Jaakko 2010. Palvelutuotanto Eskolassa – haasteet ja mahdollisuudet. KAMPA II ”Kansalaiset osallisina maaseudun sosiaali- ja terveyspalveluissa” -seminaarin esitys 4.10.2010, Kokkola.

Heinämäki, Liisa 2011. Yhteistoiminta-alueiden sosiaali- ja terveyspalvelut 2010. Ter-veyden ja hyvinvoinnin laitos THL. Raportti 21/2011. Tampere.

Kaipainen, Jouni 2011. Järjestöjen kilpailukyky maaseudun palvelutuotannossa. Kok-kolan yliopistokeskus Chydenius. Kokkola.

Kattilakoski, Mari & Matthies, Aila-Leena & Rantamäki, Niina (2011). Kansalaisosal-listuminen maaseudun hyvinvointipalveluissa. Maaseutututkimuksen ja -politiikan aikakauslehti 2/2011, s. 5-19. Tammerprint, Tampere.

L169/2007. Laki kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta.

L384/2011. Laki kunta- ja palvelurakenneuudistuksesta annetun lain muuttamisesta.

L642/2010. Laki perusopetuslain muuttamisesta.

Leinamo, Kari 2010. Yhdeksän hvyää ja kymmenen kaunista. Vuosina 2001–2009 toteutettujen maaseutu–kaupunki -kuntaliitosten tarkastelua. Vaasan yliopisto, Levón-instituutti.

Matthies, Aila-Leena & Kattilakoski, Mari & Rantamäki, Niina (2011). Maaseudun hy-vinvointipalvelujen kehittäminen kansalaisosallistumisen ja yhteisöllisyyden pohjalta. KAMPA-hankkeen Tutkimus- ja kehittämisraportti I. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 9/2011. Juvenes Print, Tampere.

50

Mäntylä & Lindqvist 2004. Onnelaa etsimässä. Läheisyyden ekonomia alueiden menes-tystekijänä. Vaasan yliopisto, Levon-instituutti.

Olsson, Kåre 2010. Citizen participation and social economy in the development of rural welfare services in Sweden – the case of Skattungsbyn. KAMPA II ”Kansalaiset osalli-sina maaseudun sosiaali- ja terveyspalveluissa” -seminaarin esitys 5.10.2010, Kokkola.

Pihlaja, Ritva (2010). Kolmas sektori maaseutukunnissa. Julkaisu 19. Helsingin yliopisto Ruralia-instituutti.

Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen ohjelma 22.6.2011. Valtioneuvoston kanslia.

Rannikko, Pertti 2009. Kylä kaupungin laidaksi: Autoetnografinen tutkimus paikallis-yhteisöjen ja identiteettien liikkeistä. Maaseudun uusi aika. Maaseutututkimuksen ja -politiikan aikakauslehti 1/ 2009, s. 5-19. Tampere.

Zitting, Joakim & Ilmarinen, Katja 2010. Missä on lähipalvelu? Lähipalvelukäsitteen mää-rittely ja käyttö julkisissa asiakirjoissa. Raportti 43/2010. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Helsinki.

51

”Kunnan yhteisöllisyyttä ajatellen kouluverkkokeskustelua pitäisi pystyä käymään yhä enemmän ennakoivassa ja avoimessa ajantasahengessä yhteisten

arvojen ja luottamuksen löytämiseksi.”

Sami Tantarimäki

Kuinka voit, kuntaseni? – Kouluratkaisujen vaikutukset kuntaan yhteisönä

Johdanto

Tässä kirjoituksessa pohditaan, mitkä tekijät yhdessä ja erikseen voivat vaikuttaa käsi-tykseen kunnasta yhteisönä. Kyse on niin vallitsevasta luottamusilmapiiristä kuin siitä, miten kunta yhteisönä toimii tai voisi toimia. Käytännön arjen näkökulmana on kylä-koulujen lakkautusprosessi, sen jälkihoidon tarve ja toteutuminen sekä koulun merkitys ja mahdollisuudet kuntayhteisöllisyyden edistämisessä.

Kunta on kuntalaistensa oma yhteisö, kuten Kajaste (2008, 9) toteaa. Kunnalle palve-lutehtäviensä hoitamisen, kohdistamisen ja kehittämisen kannalta tärkein sidos on aina oman kunnan asukas. Laajemmin ajateltuna kunnan elinvoiman, kilpailukyvyn ja muun kehittämisen turvaaminen edellyttää myös verkostoitumista, sidosryhmäyhteistyötä, elinkeinopoliittista aktiivisuutta, kansainvälistymistä ja tietotekniikan mahdollisuuksiin tarttumista.

Yhteisöllisyyden pääomaa ihmiset tarvitsevat ratkoessaan arkipäivän pikku pulmia ja pitäessään omaa elämäänsä hallinnassa. Yhteisöön kuuluminen on myös edellytys sille, että osallisuus ja osallistuminen toimivat. Kunnan asukkaana kuntalainen tarvitsee taitoa, kykyä ja halua kertoa omat näkemyksensä, minkä lisäksi tarvitaan mahdollisuus tulla kuulluksi sekä tietoisuus tästä mahdollisuudesta (Niiranen 2011, 220; Länsi-Uusimaa 2011). Laajemmassa perspektiivissä kansalaisuus nykyisessä hyvinvointiyhteiskunnassa – tai tietoyhteiskunnassa, elämysyhteiskunnassa, merkitysyhteiskunnassa, kansalaisyhteis-kunnassa, vuorovaikutusyhteiskunnassa – tarkoittaa sitä, että lähes jokainen kansalainen edustaa eri roolia suhteessa kunnallisiin ja muihin julkisiin instituutioihin ja toimintoihin. Äänestäjänä otetaan kantaa julkisen sektorin kysymyksiin, veronmaksajana verovaroin rahoitettuihin panostuksiin sekä asiakkaana ja käyttäjänä puolestaan kokemuksiin järjestetyistä palveluista (Kajaste 2008,11; Hienonen 2011, 12–13; Pekola-Sjöblom 2011, 230; Länsi-Uusimaa 2011).

Puhutaan myös yleisödemokratiasta, jonka mukaan kansalaiset eivät enää välttämättä samastu muihin yhteiskuntaryhmänsä jäseniin, vaan samastumista ohjaa tilanne- ja

52

asiakohtaisesti vaihteleva elämäntyyli. Suomalaisten osalta on kuitenkin havaittu, että yleisiä elämäntyylejä enemmän kiinnitytään omaan yhteisöön; erityisesti oman kotiseu-dun, maakunnan tai alueen tilanteella näyttäisi olevan merkitystä kansalaisille ja heidän aktiivisuudelleen tarttua kysymyksiin (Pietikäinen 2011, 256–257).

Kuntalaislähtöisyyden kehittäminen ja vahvistaminen kunnissa on tärkeä asia. Pekola-Sjöblomin (2011; 239) mukaan kunnan tulisi toiminnallaan kaikin mahdollisin keinoin pyrkiä hidastamaan ja pysäyttämään kuntalaisten asenne-erojen kasvaminen kunnan sisällä ja suhteessa toisiin kuntiin. Tietoisella ja systemaattisella toiminnallaan kunnat voivat saada kuntalaiset myös itse vahvistamaan kuntalaisuuttaan ja sitä kautta yhtei-söllisyyttä, mikä kaikki heijastuu kunnan elinvoimaisuuteen kunnallisen demokratian ja kuntalaisten itsehallinnon voimistumisena.

Tietämättömyys, epäjohdonmukaisuus ja lyhytnäköisyys puolestaan johtavat päinvastai-seen suuntaan. Koulukeskustelu, kouluverkkosuunnittelu ja koulun lakkauttamisprosessi ovat hyviä esimerkkejä tästä kulkusuunnasta. Vallitseva käytäntö asioiden hoitamisessa kiireellä, suljetusti ja keskustelematta johtaa väistämättä eri lopputulokseen kuin mitä asian hoitaminen ennakoiden, avoimesti ja vaihtoehtoja pohtien tekisi (Tantarimäki 2010; 2011). Kouluverkon (peruskoulu, ammatillinen, lukio) jatkuvasti supistuessa samoihin kysymyksiin palataan yhä uudelleen ja se miten prosessi hoidetaan vaikuttaa siihen, miten paikallisyhteisö sekä kunta yhteisönä näistä kouluverkkoprosesseista selviää.

Koulun asema ja merkitys paikallisyhteisön keskuksena perustuu koulutoiminnan ohella rakennuksen moninaiseen käyttöön monessa muussakin toiminnassa. Nykyistä tietoisem-malla otteella koulu voisi olla vielä organisoidummin väline/keino/mahdollisuus edistää koulun, vanhempien, paikallisyhteisön toimijoiden ja kunnan yhteistoimintaa sekä sitä kautta kunnan yhteisöllisyyttä. Lähtökohtana voi olla vaikka maaseudulla toimiva monipal-velukeskus (Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä 2009), yhteisökoulu (community school) (mm. Kalaoja 2002; 2010, Smith 2011) tai palveluoppimisen (service learning) pohjalta ponnistava laajennettu palvelukoulu (extended school), johon maailmalla tällä hetkellä tuntuu kohdistuvan kasvavaa mielenkiintoa (mm. Smith 2005; Wallace ym. 2009).

Kouluverkkosuunnittelu on joka tapauksessa yhdyskuntasuunnittelua, jossa kyse on koko kunnan koulu-, palvelu- ja kyläverkon muutoksesta, päätöksentekoprosessin toi-mivuudesta sekä kunnan aluekehittämisen painotuksista ja kuntastrategian linjauksista. Lopputuloksena lakkautus, toiminnan jatkuminen tai muu kompromissi on helpompi ymmärtää, kun nähdään kokonaisuus ja ymmärretään perusteet suhteessa muihin vaihtoehtoihin. Eikä ratkaisujen tarvitse aina olla poissulkevia, vaan ne voivat olla myös toisiaan täydentäviä. Viime aikoina esimerkiksi Kangasala, Pälkäne, Sipoo ja Veteli ovat tehneet kyläkoulut säilyttävän tai keskus- ja kyläkouluja palvelevan vaihtoehtoratkaisun.

Kouluverkkosuunnitelma itsessään on (parhaimmillaan) erilaisia toteuttamisvaihtoeh-toja esittävä tulevaisuusarvio, mutta vasta jälkiarvion kanssa voidaan puhua hallitusta kokonaisuudesta. Kaikkea ei voi tietenkään ennakoida, äänestys voi olla tiukka tai tulos

53

syntyä tarjolla olleiden vaihtoehtojen kompromissina, joten avoimia kysymyksiä jää aina ilmaan. Niinpä kouluverkkopäätöksen synnyttyä ei seuraa vastuuvapautta, vaan velvollisuus asian jälkihoidosta. Päätöksen luonteesta riippumatta kunnassa on huoleh-dittava siitä, että keskustelu käydään loppuun, kaikki tietävät kuinka asiat etenevät ja kuinka yhteistyö kunnan ja kylän välillä jatkuu. Kunta itsessäänkin on yhteisö ja tästä yhteisöllisyydestä on huolehdittava.

Tietoa asioista ja asioihin vaikuttamisesta

Yhdyskuntasuunnittelussa vuorovaikutus asukkaiden ja suunnittelusta vastaavien tahojen ja päättäjien kanssa on tärkeää. Kuntakulttuurin kehittämisessä on olennaista kytkeä nykyistä toimivammin yhteen poliittinen päätöksenteko, asukkaiden aloitteellisuus ja vaikuttaminen sekä virkamiesvalmistelu (Kajaste 2008, 16, 51). Vuorovaikutusyhteiskun-nassa tuloksekas viestintä edellyttää kunnilta keinojen valinnassa oivaltamista, oikeaa asennetta ja oikeaa ajoitusta. Varhaisessa vaiheessa tiedottaminen ja vuorovaikutus on kaikkien osapuolten etujen mukaista.

Ulospäin suuntautuvassa tiedotustoiminnassa on otettava huomioon oma-aloitteisen tiedonvälittämisen lisäksi myös ulkoapäin tuleva viestintä. Organisaation on kyettävä reagoimaan niin viestintävälineiden tuomaan tietoon kuin sidosryhmiltä saatuun infor-maatioon. Tämän takia on hyvä luoda alun perin avoin ja tiedotusystävällinen ilmapiiri (Luoto 2000, 46). Yhteisö tietysti määrittelee itselleen omanlaisensa strategian ja pyrkii noudattamaan sitä omissa rajoissaan (Juholin 2001, 191).

Koulukeskustelussakin median rooli nousee voimakkaasti esiin. Paikallismedia voi toimia hyvänä keskustelun avaajana ja vuorovaikutusfoorumina, mutta se voi olla myös haastaja-torjuja -asetelmia tai riitakehyksiä rakentava (Ridell 2005, 39, 43, 45; Tantarimäki 2011, 62,74). Paikallismedian toimintatavan tai uutisointilinjan luulisi olevan tiedossa, joten sitä suuremmalla syyllä pitäisi alusta lähtien suhtautua tarvittavalla vakavuudella siihen, miten tiedotusvälineitä ruokitaan ja millaista mielikuvaa kunnasta maailmalle välitetään.

Monet valtuustotyön ja tavoitteiden asettamisen kannalta tärkeät toiminnot ovat jatkuvia prosesseja, joiden huolelliseen läpivientiin tarvitaan poliittista tahtoa ja aikaa (Kajaste 2008, 11–13). Hyvässä päätöksenteossa myös kokonaisuustarkastelu on aina läsnä, mutta talouden kiristymisen ja kiireen astuessa kuvaan kasvaa riski ratkaisujen tekemisestä sivuilleen vilkaisematta. Kouluverkkokeskusteluakin saatetaan käydä kun-nissa vuosittain, mutta se ei välttämättä näy eikä kuulu päätöksenteon ulkopuolelle ennen kuin todellisia muutoksia on luvassa. Tähän vaiheeseen päädyttäessä asukkaan osallistumisen kannalta merkityksellistä on se missä vaiheessa keskustelua asiasta tie-dotetaan: alussa, kesken vai jo päätösesityksen valmistuttua?

Laki sanoo, että koulun lakkauttamista koskeva päätös ei saa tulla kuntalaisille yllä-tyksenä. Hallintolain säännöstä vaikuttamismahdollisuuksien varaamisesta ei voida jättää huomiotta (Kuntaliitto 2011c). Lakkautusta koskeva esitys voi kuitenkin yllättää

54

asukkaat, kuten muun muassa omassa tutkimuksessani ilmeni (Tantarimäki 2011). Hallintolain edellyttämän vaikuttamismahdollisuuden tulkintakin voi olla vapaamuo-toista ja luottamusilmapiiriä koettelevaa. Esimerkiksi Kuhmossa päätösesitys itsessään ei tullut yllätyksenä, mutta yllättävää oli se, että jo etukäteen paikallislehdessä kerrottiin ettei kuulemistilaisuudella ole mitään vaikutusta jo tehtyyn päätökseen. Kuuleminen järjestettiin vain muotovirheen välttämiseksi (Hiltunen 2010).

Palvelun tuottaja vai demokratian ylläpitäjä?

Kuntien palveluroolin korostuminen on vaikuttanut kuntien itsehallintoon monin ta-voin. Yhtäältä kuntakokoa on haluttu kasvattaa riittävän väestöpohjan saavuttamiseksi, toisaalta luottamushenkilöiden rooli on muuttunut siten, että paikallistuntemuksen rinnalla vaaditaan yhä enemmän substanssiosaamista. Ei siis ihme, että kuntien mahdol-lisuuksiin ohjata palveluja järjestäviä tahoja suhtaudutaan yhä epäilevämmin. Toisaalta luottamusta löytyy yhä myös siihen, että kunnat ovat omaa hyvinvointipolitiikkaansa itsenäisesti muotoilevia ja siitä päättäviä toimijoita (Haveri & Airaksinen 2011, 59–60; Niiranen 2011, 224, 227).

Näkemys kunnista ainoastaan palveluntuottajina saa osin pontta siitä, että kuntien toi-mintarakenteiden uudistuksissa keskitytään helposti ainoastaan akuutteihin talouden ja palvelurakenteiden uudistamisen kaltaisiin asioihin. Tällöin saatetaan unohtaa suunnitel-mallinen demokratian ylläpitäminen, kuntalaisten osallistumisen tukeminen, monialainen tiedon välittäminen sekä uusien osallistumismuotojen kehittäminen (Niiranen 2011, 227; Haveri & Airaksinen 2011, 59–60). Rakenteellisten muutosten mukana kuntalaisen suhde kuntaan voi muuttua, sillä erisuuruisissa alueellisissa kokonaisuuksissa samaistumisen lähtökohdat vaihtelevat ymmärrettävästi suuresti; kunnan osissa, naapurustoissa tai pienissä kunnissa asukkaat voivat tuntea henkilökohtaisesti toisensa, kun taas suurem-missa alueellisissa yksiköissä samaistuminen voi perustua lähinnä yhteisiin arvoihin tai yksiköiden tarjoamien palvelujen saamiseen (Pekola-Sjöblom 2011, 236). Kuinka siis saada asukas kokemaan itsensä osaksi kuntayhteisöä, ei vain osaksi yhteisöä kunnassa?

Niirasen (2011, 224) mukaan kunnan poliittinen päätöksenteko on luonteeltaan enem-män arvojen kohdentamista kuin rationaalista, tarkasti esimerkiksi tutkimustietoon perustuvia valintoja. Arvojen ja toiminnan epäsuhdan ohella Lehtonen ja Koivunen (2011, 230) pohtivat sitäkin, että miten minän varaan rakennettu yhteiskunnallinen järjestys ylipäätään pysyy kasassa. Tämä haastaa luottamushenkilöt, joilta vaaditaan kykyä nähdä kokonaisuuksia ja tehdä päätöksiä, joita kuntalaiset pitävät oikeutettuina. Pitää pystyä perustelemaan tekemänsä ratkaisut silloinkin, kun ne eivät ole kaikkien kuntalaisten mielen tai tahdon mukaisia (Niiranen 2011, 224, 227) tai silloin, kun joudutaan tekemään alueen kannalta perusteltuja, mutta omien kuntiensa elinvoiman kannalta kyseenalaisia ratkaisuja (Haveri & Airaksinen 2011, 59–60).

Vastaava vallan ongelmallisuus toteutuu myös kylätasolla. Kunnan ja kylän välisen suh-teen hoitamisessa kyliä ja kuntaa samanaikaisesti edustavilla luottamushenkilöillä on

55

katsottu olevan otolliset lähtökohdat kunnallisen päätöksenteon tuomisessa lähemmäs kyläläisiä ja toimimisessa samalla kunnallisen päätöksenteon tiedotuskanavana. Toisaalta on havaittu, että kaksoisrooli kyläläisenä ja kunnan edustajana on vaikeasti omaksuttava asia paikallisessa kehittämisessä. Lisäksi vaarana voi olla yksioikoinen kyläpolitikointi tai ongelmana se, että maaseutumyönteisyys osoittautuu lähinnä teoreettiseksi (Mus-takangas ym. 2003, 129, 151).

Koulukeskustelussa tämä arvojen taisto ja tutkimustiedon lisäarvon ymmärtäminen konk-retisoituu pitkälti siten, että vallalla olevan numeroarvokeskustelun rinnalle kaivataan jatkuvasti laajempaa arvokeskustelua sekä tutkimustietoa, jota nyt pyritään tuomaan mukaan kutsumalla ulkopuolisia asiantuntijoita keskusteluiltoihin.

Mikä sitten on koulun rooli suhteessa demokratian ylläpitämiseen tai yhteisöllisyyden edistämiseen? Kuntalaisen itsehallinnon kannalta avainkysymys lähitulevaisuudessa on se, millaiseen osallisuuteen lapset, nuoret ja nuoret aikuiset kasvavat. Osallisuu-teen kasvaminen edellyttää paljon muutakin kuin osallistumisen kanavat tai alhaisen äänestysiän. Osallisuus on ennen muuta olotila, tunne ja kokemus siitä, että omalla mielipiteellä on merkitystä ja siitä kannattaa kertoa. Peruskoulu voi parhaimmillaan antaa mainion alustan osallisuuden kokemuksille ja osallistumisen taidoille (Niiranen 2011, 226). Samalla tavalla esimerkiksi koulun yllä leijuvalla lakkautusuhalla tai värikkäänä räiskyvällä kiistelyllä voi olla oma vaikutuksensa siihen, miten päätök-sentekoprosessiin vastaisuudessa suhtaudutaan.

Tämä positiivinen osallisuusnäkökulma näkyy myös yhteisökouluajattelussa (community school). Siinä lapsia ja nuoria pyritään saamaan mukaan oman yhteisön kehittämiseen sekä palveluiden tuottamiseen ja hoitamiseen. Periaatteena on, että yhteisökoulu on jatkuvasti yhteisön käytössä ja vastavuoroisesti yhteisön kaikki resurssit koulun käy-tössä (Kalaoja 2010, 179–180). Siinä missä yhteisökouluissa kantava ajatus on ollut yhteisöelämän tuominen kouluun, kääntää palveluoppiminen (service learning) katseen selkeämmin koululta ympäröivään yhteisöön päin. Palveluoppimisesta katsotaan olevan etua ympäröivälle yhteisölle, koska oppilaat oppivat käytännössä kansalaisen vaikutta-mismahdollisuuksia ja asennoitumista siihen, että he voivat vaikuttaa yhteisiin asioihin (Kemppainen ja Rimpiläinen 2002, 75–83). Maaseutupoliittisen kokonaisohjelmankin (Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä 2009, 58) yhtenä tavoitteena on tehdä kouluista paikkoja, joiden yhteyteen voitaisiin luoda monipalvelukeskuksia yhteistyössä valtion, muiden viranomaisten, seurakuntien, kansalaisjärjestöjen, yhdistysten ja yritysten kanssa.

Laajennetun koulun tai palvelukoulun ajatus (extended school) on jatkumoa edellisille, mutta kokonaisuutta katsotaan nyt kenties vieläkin laajemmin ulospäin ja ulkoa päin. Edelleen mukana ovat samat tehtävät, mutta painotus on kaupunkilähtöisesti sosiaalisten ongelmien ratkaisussa ja sitä kautta asuinalueen, yhteisön ja yhteiskunnan hyvinvoinnin edistämisessä. Samat lieveilmiöt ovat toki tunnistettavissa kaupunkien ulkopuolellakin. Jotta tämä yhtälö toimisi ideaalitilanteen mukaisesti, olisi kokonaisuuden kannalta tärkeää, että paikallishallinto (local authority) kannustaa kouluja tähän toimintaan,

56

auttaa osallistumaan olennaisten paikallistrategioiden suunnitteluun, verkottaa kouluja, paikallistoimijoita ja yhteisöjä, tarjoaa asiantuntija-apua sekä auttaa rahoituksessa ja toiminnan arvioinnissa (Smith 2005; Cummings ym. 2004, 54; vrt. Niiranen 2011).

Oli liikkeelle paneva voima joku edellä mainituista tai muu niiden mukaelma, niin olen-naisinta on ymmärrys siitä että kunta, koulua ympäröivä yhteisö ja laajemmin yhteisöt yhdessä rakentavat hyvinvoivaa kuntaa.

Asiantuntijuuden ja intressien ristivetoa

Kuntalaisten näkemysten huomioon ottamisessa kyse on pitkälti luottamushenkilöiden omista toimintatavoista; kuinka he mieltävät asemansa kuntalaisten edustajana, antavat-ko he tilaa kuntalaisten näkemyksille tai onko luottamuselimillä ja viranhaltijoilla halua tällaiseen vuorovaikutukseen (Niiranen 2011, 224, 227; Pekola-Sjöblom 2011, 231). Osallistuminen tulisi kuitenkin ymmärtää suunnittelun tietopohjaa ja asiantuntemusta lisääväksi voimavaraksi (Niemenmaa 2005,197–198). Parhaimmillaan toimivien osallis-tumismahdollisuuksien tarjoaminen voi Niirasen (2011, 226) mukaan lisätä kuntalaisten kiinnostusta kunnallista päätöksentekoa kohtaan ja palauttaa heidän luottamustaan sekä demokratiaan että poliittisiin instituutioihin.

Kuntalaisina viranhaltijat ja luottamushenkilöt ovat itsekin arjen asiantuntijoita, jolloin heidän tuottamaan informaatioon sisältyy samalla tavoin kokemuksellisuuden ulottu-vuus siitä mitä tietoa pidetään tärkeänä ja mitä ei (Bäcklund 2009, 45–46). Asukkaalta saatava näkemys saattaa olla toiselle tieto ja toiselle mielipide, mutta joka tapauksessa valmistelussa ja päätöksenteossa on läsnä ainakin jollakin tasolla sekä itse tuotettua että asukkaalta tai asiakkaalta saatua kokemuksellista tietoa (Niemenmaa 2005, 197–198; Bäcklund 2009, 45–46).

Jos suunnitelma tai päätös ei miellytä, siitä valitetaan. Huolimaton asioiden valmistelu puolestaan ruokkii valitettavaa valituskierrettä. Kouluverkkosuunnittelussa tämä on arkipäivää eri variaatioineen. Suomen Kuntaliiton (2011) ohjeistuksen mukaan koulun lakkauttamista koskevasta päätöksestä tehty valitus voi menestyä vain laillisuuspe-rusteella ja käytännössä vain menettelyvirheen perusteella. On tärkeää, että koulun lakkauttamista koskevat päätökset valmistellaan huolellisesti, jotta menettelyvirheiltä vältyttäisiin. Keskeiset huomioon otettavat säännökset ovat hallintolain säännökset sel-vittämisvelvollisuudesta sekä vaikuttamismahdollisuuksien varaamisesta. Lisäksi kuntalain ja hallintolain esteellisyyssäännökset tulee huomioida. Henkilön esteellisyyden ollessa tulkinnanvarainen paras ratkaisu on oma-aloitteinen vetäytyminen asian käsittelystä.

Kouluverkkosuunnittelussa esteellisyyskysymykset nousevat jatkuvasti esille, koska niin monella valmistelijalla ja päättäjällä tai heidän läheisillään on intressejä asiassa. Intressit liittyvät useimmiten työpaikan mahdolliseen vaihtumiseen tai siihen, että oma tai lähei-sen lapsi joutuu mahdollisesti vaihtamaan koulua. Kouluverkkoasiassa ei ole sellaisia

57

asianosaisia, jotka voisivat asianosaisaseman perusteella hakea päätökseen muutosta. Muutoksenhakuoikeus on vain kunnan jäsenillä, muun muassa kunnan asukkailla. Koulun lakkauttamista koskeva päätös voidaan panna täytäntöön eli koulu voidaan sulkea, vaikka päätöksestä olisi valitettu hallinto-oikeuteen (Suomen Kuntaliitto 2011).

Hämeenlinnan (kuntaliitos 1.1.2009) ja Korpilahden (liittyi osaksi Jyväskylää 1.1.2009 alkaen) tapauksissa valituskierteen vaikutusten ohella kiteytyy kaksi muutakin koulu-keskusteluissa esiintyvää päätöksenteon uskottavuutta nakertavaa teemaa: ne ovat kuntaliitosten vaikutukset palveluverkkoon sekä päätöksenteossa käytössä oleva dele-gointimahdollisuuden moninainen toteutus. Esimerkiksi valtuusto voi varsin vapaasti siirtää toimivaltaansa kunnan muille toimielimille sekä myös yksittäisille luottamushen-kilöille tai viranhaltijoille (Kajaste 2008, 11–13).

Hämeenlinnan kaupungin päätös lakkauttaa kaupunkiin liittyneen Lammin kunnan Lie-son kyläkoulu oli hallinto-oikeuden mukaan kuntaliitossopimuksen vastainen ja laiton. Asiasta oli valittanut Porraskosken-Järventaustan kyläseura. Sopimuksen mukaan elo-kuusta 2011 lakkautetun koulun olisi saanut sulkea aikaisintaan tammikuusta 2012 (Yle 2011). Korpilahdella puolestaan kunnanjohtaja päätti otto-oikeutta käyttämällä ottaa sivistyslautakunnan päätöksen kunnanhallituksen käsittelyyn. Kunnanjohtajan mukaan lautakunnan asia ei ollut harkita kunnan kokonaistilannetta vaan huolehtia valmistelu-tehtävästään. Lakkautuspäätöstä seurasi kunnallisvalitus, jonka tuloksena hallinto-oikeus lopulta kumosi Korpilahden kunnanvaltuuston päätöksen lakkauttaa Horkan, Saukkolan ja Vespuolen koulua kunnassa. Taas palattiin lähtöruutuun (Tantarimäki 2011, 68).

Viimeaikaisten kuntaliitosten osalta kyse on myös onnettomasta ajoituksesta, sillä vuoden 2009 voimaan astuneiden kuntaliitosten kanssa samaan kevääseen ajoittui ta-louden taantuma. Tehtyjen kuntaliitossopimusten kanssa tilanne loi moniin liitoskuntiin taloudellisesti kestämättömän yhtälön. Toimittiin kulloisenkin sopimuksen mukaisesti, tuli tarve lukea sopimus vielä kertaalleen tai jopa kiusaus kokeilla sen pitävyyttä, kuten Hämeenlinnan toiminta osoittaa. Kuntaliitoksia oli siis aiheesta tai aiheetta helppo syyt-tää kouluverkkokeskustelun käynnistäjiksi, vaikka todellisuudessa talouden kiristyminen kunnissa johti kouluverkkokeskusteluun joka tapauksessa.

Kunta- ja palvelurakenneuudistuksen vaikutusta kuntayhteisöllisyyteen ei voi vähätellä tai sivuuttaa. Rakenteiden uudistaminen tarjoaa parhaimmallaan hyvän mahdollisuuden karistaa luutuneet toimintatavat ja aloittaa uudelta pöydältä. Huonoimmillaan palve-lurakenteen uudistaminen ymmärretään helposti vain tilaisuudeksi keskittää palveluja laitamilta taajamiin. Ensin mainittu polku johtaa uusiin avauksiin, jälkimmäisen taas on omiaan murentamaan uuden yhteisöllisyyden perustuksia. Tähän on viitteitä esimer-kiksi Salon Särkisalon vanhainkotikeskustelun yhteydessä (Jokela 2011a; 2011b), sillä vanhainkotikin voi olla sekä palvelu että kylän toimintakeskus. Tilanteen kärjistyessä saatetaan vedota kunnasta irtautumiseen ja äärimmillään jopa toteuttaakin uhkaus, kuten Mommila-Hietoinen teki liittyessään koulunsa lakkauttamisen jälkeen uudesta Hämeenlinnasta Hausjärveen (Tantarimäki 2011, 76). Ratkaisu sopi molemmille kunnille,

58

mutta vaikutelma järjestelyn ”helppoudesta” saa kuitenkin miettimään, kuinka suurta kuntaa yhteisöllisessä mielessä on ylipäätään mahdollista hallita.

Oman lisänsä tähän kokonaisuuskeskusteluun tuo vielä mahdollisen kuntaliitoksen ennalta huomioon ottaminen ratkaisuja ja painopisteitä mietittäessä. Esimerkiksi Korpi-lahden kouluverkkoa ”rukattaessa” kuntaliitosratkaisun odottaminen tai kuntayhteistyön vaikutusten pohtiminen oli kyläläisten ja sivistystoimenkin toiveissa, mutta ei kuntajoh-don. Vastaavaa keskustelua mahdollisen kuntauudistuksen painopisteistä käydään nyt Nousiaisissa Valpperin kyläkoulun kohtaloa punnittaessa. Yleisöosaston kirjoituksissa jo alkumetreillä käy selväksi, että kokonaisuus voidaan nähdä eri tavoin (Paananen 2011; Vilkkinen 2011), ja että olisi tarpeen istua ajoissa saman pöydän ääreen. Tulisiko kun-tauudistuksia pohdittaessa ottaa huomioon myös arjen yhteisöllisyyden rakentuminen siinä missä työ- ja palveluliikkuminenkin?

Arviointi tukee päätöksentekoa

Julkisten palvelujen kehittämisessä ja alueiden käytön suunnittelussa tarvitaan laatutyötä ja palvelujen arviointia. Arviointi toimii päätöksenteon ja johtamisen apuna, se on osa johtamisjärjestelmää sekä toiminnan ja talouden ohjausta. Kunnan tavoiteasettelun, toiminnan ohjauksen ja valvonnan tulee olla mahdollisimman pitkälle valtuuston har-joittamaa. Arvioinnin tehtävänä on tuottaa valtuustolle tietoa valtuuston määrittelemien visioiden, päämäärien, strategioiden ja tavoitteiden toteutumisen onnistumisesta. Ennen kaikkea arvioinnilla vastataan palvelujen olemassa olosta, sitovien toimintatavoitteiden asettamisesta sekä kuntalaisille tarjottujen palvelujen tavoitteiden toteutumisen seu-raamisesta (Kajaste 2008, 34–35; 51). Kuntalain määrittelemien valtuustotehtävien joukossa arviointia ei kuitenkaan erikseen mainita (ks. Kuntalaki 17.3.1995/365, 13§).

Myös kuntalaisuutta tai kunta(an)kiinnittyneisyyttä arvioidaan. Sitä mitataan pääasias-sa kyselyillä. Kuntalaisuuden voimakkuuden pääindikaattoreihin luetaan kuntalaisten luottamus kunnan päätöksentekoon, arviot kunnallisten palvelujen hoidosta, arviot osallistumisen vaikuttavuudesta sekä samaistuminen kotikuntaan. Lisäksi kuntakuvaa voidaan mitata ja täydentää erilaisilla mielipiteillä. Kiinnostus palvelutyytyväisyyden mittaamiseen on kasvanut viime vuosikymmeninä, koska kuntien jatkuvasti tiukkenevat talouden toimintaedellytykset sekä valtion kuntiin kohdistamat lisääntyvät palveluvel-voitteet ohjaavat tähän tehokkuusajatteluun (Pekola-Sjöblom 2011, 234–235).

Kuntalaisten kunta-arviot vaihtelevat niin yksilöominaisuuksien kuin kuntarakenteel-listen tekijöiden mukaan. Arvioihin vaikuttavat Pekola-Sjöblomin mukaan yksilötasolla muun muassa ikä, ammattiasema, koulutus, kotitalouden nettotulot, osin myös äi-dinkieli sekä asuinaika kunnassa. Kuntatasolla vaikuttavia tekijöitä ovat muun muassa elinkeinorakenne ja työllisyysaste sekä kunnan taloudellinen tilanne. Luottamusta ja palvelutyytyväisyyttä kuvaavilla ulottuvuuksilla kuntalaisten arviot ovat positiivisimpia kaikkein pienimmissä kunnissa ja heikoimpia suurimmissa kaupungeissa (Pekola-Sjöblom 2011, 237–238). Tätä maaseudun kehittämiskeskusteluun nähden ristiriitaisen kuu-

59

loista maaseutualueiden palvelutyytyväisyyden näkemystä tukevat myös tulokset, joita Turun kauppakorkeakoulun toteuttama Turun työssäkäyntialuetta tarkasteleva KUMU 2011 –tutkimus on tähän mennessä tuottanut (Turun Sanomat 2011). Kuntaan sitou-tuminen on voimakkainta suurimmissa kaupungeissa, mutta keskimäärin suurempaa myös kaikkein pienimmissä kunnissa. Samalla kuitenkin kuntaryhmien sisäiset erot ovat suuria, minkä takia kuntakoko ei sinällään selitä merkitsevästi mielipidevaihteluja (Pekola-Sjöblomin 2011, 237–238). Tämä kertonee jotakin siitä, miten pieni yksikkö voi olla toimiva, miten asioihin voidaan tottua tai miten mikään ei riitä.

Tehtyjen kuntalaiskyselyjen perusteella kuntalaisten kriittisyys päätöksentekoon on muo-dostunut lähes pysyväksi ilmiöksi. Tutkimuksissa on voitu havaita kuntalaisten asenteissa merkittäviä yhteyksiä myös muun muassa arvioihin osallistumis- ja vaikuttamistapojen vaikuttavuudesta suhteessa kuntaan, asennoitumisessa omaan kuntaan hyvänä paik-kana asua ja elää, mielipiteisiin kunnan talouden hoidosta sekä suhtautumisesta oman kunnan kuntaliitoksesta muihin kuntiin. Nämä havainnot vahvistavat sitä, että hyvä tuottaa hyvää. Toisin sanoen erilaisten mielipideulottuvuuksien kautta piirtyvä vahva kuntalaisuus osaltaan vahvistaa kunnan niin sanottua hyvää kehää (Pekola-Sjöblom 2011, 237–238). Kouluverkkosuunnittelussakin erityisen tärkeää on välttää laskevien tilastokäyrien lannistava imu. Ollaan mieluummin koulutien positiivisia edelläkävijöitä.

Koulujen lakkautusten jälkiarvioinnin tulisi olla itsestään selvä osa lakkautusprosessia, jotta jotain opittaisiin. Opittavaa olisi myös toisten kokemuksista, sillä ongelmat ovat yh-teneviä, kuten tutkimuksessani ilmeni (Tantarimäki 2011). Tutkimuksen kuuden kunnan ja kymmenen kyläkoulun kokemuksista havaittiin muun muassa se, että kouluverkko-suunnitelmaan, talousarvioon ja/tai talouden tasapainottamisohjelmaan perustuneella lakkautusesityksellä ja päätöksenteolla oli kiire, asioita valmisteltiin huolimattomasti, valitukset olivat arkipäivää ja luottamus päätöksentekoon koetuksella. Lopullisen pää-töksen jälkeen koulukyydit järjestettiin, pöly laskeutui ja oltiin niin kuin ei oltaisikaan.

Jälkihoito on muutakin kuin koulukyydin järjestämistä

Konkreettisin esimerkki halusta keskustella yhdessä kouluverkkoasioista ovat kyläkou-luillat, kouluseminaarit tai muut keskustelutilaisuudet. Lain kirjaimen täyttävät kuule-mistilaisuudet omaavat toki parhaimmillaan saman tavoitteen. Hyvänä tavoitteena aina pohjimmiltaan on, että koulun lakkautuksesta ja toiminnan jatkamisesta keskustellaan avoimesti eri osapuolien kesken kaikkia osapuolia tyydyttävän ratkaisun löytämiseksi erilaisten vaihtoehtojen, esimerkkien, tutkimusten ja muun asiantuntijuuden avulla.

Omien läsnäolokokemusteni perusteella suurin osa näistä tilaisuuksista on koulun vanhempainyhdistyksen tai paikallisen kyläyhdistyksen koolle kutsumia. Tilaisuudet kokoavat paikalle niitä, joita lähellä kulloinkin kyseessä olevan koulun toiminnan jatkuminen on. Toisin sanoen asiasta keskenään samaa mieltä olevat (oman ja naa-purikuntien) asukkaat, vanhemmat, päättäjät, kutsutut asiantuntijat ja muut paikalle

60

saapuneet keskustelevat koulun merkityksestä ja muista esitetyistä ratkaisumalleista ilman perusteltuja vasta-argumentteja.

On myös kunnan koolle kutsumia kuulemistilaisuuksia, tai näiden ulkopuolisia keskus-telutilaisuuksia tai laajennettuja kuulemistilaisuuksia, joissa on jo läsnä laajalti kunnan edustusta kunnanjohtajasta, puheenjohtajista, sivistystoimesta ja/tai konsulteista läh-tien. Näin tehtiin esimerkiksi Kaarinassa tai Virroilla keväällä 2011. Virroilla tilaisuuden kuluessa myönnettiin, että keskustelua aiheen ympärillä olisi pitänyt käydä jo aiemmin. Alkanut, käyty ja jatkunut keskustelu johti joka tapauksessa siihen, että kouluverkkoa ei lopulta supistettu. Kaarinan tilaisuudessa tuli havaittua se mistä muualtakin on kuullut, eli asioita esitteli henkilö joka ei itse ollut niitä valmistellut. Näin heti alkuun jouduttiin tilanteeseen, jossa etukäteen ajatellenkin itsestään selviä kysymyksiä jäi odottamaan vastausta. Tilaisuus sinänsä oli kunnalta hieno osoitus halusta keskustella mielipiteitä jakaneesta Harvaluodon koulun tilanteesta ennen varsinaista kuulemistilaisuutta. Lopputulos tässäkin tapauksessa oli, että vuorovaikutuksen ja eri näkökulmien myötä koulun toimintaa päätettiin jatkaa (Virpi 2011). Ainakin toistaiseksi.

Pääsääntöisesti kyläkouluiltojen ja muiden tilaisuuksien keskustelut käydään juuri ennen lopullisen valtuustopäätöksen nuijimista. Kyse ei ole ilmapiiriä puhdistavasta ja yhteisöllisyyttä vahvistavasta osallistavasta päätöksenteosta, vaan nopean päätöksen-tekoaikataulun sanelemasta viivytystaistelusta eli keskustelusta, joka tosiasiassa pitäisi käydä jo päätösehdotusta valmisteltaessa. Ennakoivaan keskusteluun ei kuitenkaan ole liiemmin päästy. Omaan tietooni ja omalle kohdalleni on osunut ainoastaan yksi ennalta käyty keskustelu, joka järjestettiin Tammelassa vuoden 2010 keväällä. Oppilasmäärän pienuuden takia suljettu koulu sai Tammelan kylät ry:n kutsumaan koolle ajantasa-keskustelun siitä, missä kylien ja kunnan mielestä koulujen osalta mennään. Läsnä oli kylien edustajia, päättäjiä, koululautakunnan puheenjohtaja, sivistystoimenjohtaja ja ulkopuolisena allekirjoittanut. Tämä on erittäin hyvä esimerkki siitä, että keskustelua voi ja olisi syytäkin käydä aika-ajoin ilman uhkakuvia. Tammelan tilaisuus oli myös jälkihoitoa ajatellen suljetun koulun kyläyhteisöä - keskustelua käytiin myös kyseisen koulun loppuajan kokemuksista.

Kun eri osapuolet yhteen kokoava keskustelutilaisuus järjestetään koulu- tai koulu-verkkoratkaisun jälkeen, voidaan puhua päätöksen jälkihoidosta. Tällainen pääasiassa lakkautettujen koulujen osapuolia koskeva tilaisuus on järjestetty ainakin Säkylässä. Tilaisuus oli jo kunnallisneuvoksen avaussanoja mukaillen järjestetty kunnantalolle juuri avoimia ilmaan jääneitä kysymyksiä varten. Läsnä oli sekä virkamiehiä, luottamushen-kilöitä, asukkaita että ulkopuolisia asiantuntijaedustajia. Tämäkään tilaisuus ei ilmaa kokonaan puhdistanut eikä vastausta kaikkiin kysymyksiin antanut, mutta se oli joka tapauksessa tervetullut yritys jatkaa keskustelua yhteisen kunnan puolesta. Valitettavasti se jäi vain yritykseksi. Haparointi päätöksenteossa jatkui koulun lakkauttamisesta tehdyn valituksen käsittelyn yhteydessä ja päätöksenteon muotovirheet vesittivät pyrkimykset tilanteen rauhoittamisesta palauttaen asetelmat pitkälti ennalleen. Tai sai päättäjien ja asukkaiden välisen kuilun jopa syvenemään, sillä tilanne on johtanut hallintokante-

61

luun, koska kantelijoiden mielestä kuntalaisia ei ole kuultu riittävästi päätöksenteossa (Turun Sanomat 2011b; Satakunnan Kansa 2011). Tilanteessa aletaan olla kaukana Pekola-Sjöblomin (2011, 239) peräänkuuluttamasta ajatuksesta, jossa kunnan tulisi toiminnallaan kaikin mahdollisin keinoin pyrkiä hidastamaan ja pysäyttämään kunta-laisten asenne-erojen kasvaminen.

Kunnan ja kyläkouluyhteisön yhteistyölle voidaan rakentaa uutta pohjaa myös kylien neuvottelukunnan kautta. Neuvottelukunta tai vastaava foorumi pakottaa kohtaamaan sekä ihmiset että asiat uudelleen. Pöytyällä kunnanvaltuusto päätti jättää kouluverkon ennalleen ja sopia pelisäännöt tulevaisuutta ajatellen, mikä oli erittäin hyvä asia ajatellen kunnassa jo lakkautuskeskustelun aikana vireillä ollutta keskustelua kylien neuvottelukun-tatoiminnan aloittamisesta. Neuvottelukunta aloitti toimintansa vuoden 2011 aikana. Lak-kautuksen toteutuessa yhteistyön lähtökohdat olisivat olleet huomattavasti huonommat.

Tulehtuneita välejä on paikkailtu sitenkin, että kuntayhteistyö ja kylätoiminta on kirjat-tuna niin kyläohjelmiin kuin kunnan maaseutu- tai muuhun strategiakirjaan. Esimer-kiksi Siilinjärven kaupunki on laatinut oman maaseudun kehittämisohjelman, jonka tarkoituksena on muun muassa uudistaa maaseutualueiden tavoitteita ja kehittämisen periaatteita sekä aktivoida kyläsuunnittelua. Kunnan lähteminen 2000-luvun alkuvuo-sina mukaan toimintaryhmätyöhön aktivoi jälleen kylätoimintaa ja kylien kehittämistä. Lakkautettujen koulujen kylillä kyläsuunnitelmat ovat päivitettyinä ja yhdeksi tavoitteeksi niihin on kirjattu kuntayhteistyön kehittäminen. Siilinjärvellä kunnan ja kylien välisen yhteistyön merkitys on, siis ainakin lakkautuksen jälkeen, nähty niin kylillä kuin kunnassa.

Nämä esimerkit osoittavat, että ennakoivaa ajantasakeskustelua voidaan käydä, kylä-kouluiltojen ja vastaavien tilaisuuksien avaama keskustelu voi säästää repiviltä riidoilta ja jälkihoitoonkin on ollut pyrkimystä. Kaiken aikaa liikutaan kuitenkin veitsenterällä sen suhteen, onko kyseessä tyven myrskyn edellä vai aito yksimielisyys yhteisestä tahtotilasta. Vielä on matkaa käytännö(i)stä puhumiseen ja hyvien toimintamallien monistamiseen.

Kouluratkaisuilla vaikutetaan kuntaan yhteisönä

Kuntaan yhteisönä vaikuttavat kouluratkaisut pitää ottaa vakavasti, vaikka kyse on vain yhden hallinnonalan toiminnasta. Vaikutukset joka tapauksessa ylittävät hallinnonalat ja ulottuvat paikallista kouluyhteisöä laajemmalle. Kunnan yhteisöllisyyttä ajatellen kou-luverkkokeskustelua pitäisi pystyä käymään yhä enemmän ennakoivassa ja avoimessa ajantasahengessä yhteisten arvojen ja luottamuksen löytämiseksi. Keinoja keskusteluun, osallistumiseen, arviointiin tai päätöksen jälkihoitoon on olemassa, jos vain tahtoa löytyy.

On paljon yhteisöjä ilman koulua, mutta ei yhtään koulua ilman yhteisöä (Kearns ym. 2009). Siksi näkökulma koulun roolista lähiyhteisöä laajemmankin yhteisöllisyyden yhtenä peruspilarina on huomion arvoinen. Etenkin uusia kuntia ajatellen tämä lähes-tymistapa on mielenkiintoinen, sillä koululaisissa on kunnan tulevaisuus niin asukkaina, osallistujina, vaikuttajina kuin yhteisön jäseninä. Vanhemmissa ikäpolvissa kuntalaisuus

62

kytkeytyy helpommin vanhaan asuinalueeseen, kotikuntaan tai muuhun jo omaksi koettuun. Kouluverkkosuunnittelun hoitaminen taas vaikuttaa osaltaan siihen miten paikallisyhteisö sekä kunta yhteisönä näistä prosesseista selviää.

Kunnan yhteisöllisyyttä sekä kuntalaisen asennoitumista kuntaan haastavat monet tekijät niin yksilön tilanne- ja asiakohtaisista toiveista monipaikkaisuuden moniin vaikuttimiin, kuin kunnan toimintarakenteiden muutoksesta kunnan tehtäväkentän uudistuksiin. Väistämättä tämä vaikuttaa myös siihen, miten kunta itseään yhteisönä kehittää sekä miten se itseään ulospäin markkinoi. Kuntakoon riittävästi kasvaessa tullaan puoles-taan tilanteeseen, missä taloudellisesti toimiva ja yhteisöllisesti kiinteä kunta eivät enää mahdukaan samaan markkinalauseeseen. Tällöin tulee pohdittavaksi ainakin se, onko kuntayhteisöllisyydelle enää ”tilausta”, ja jos on, niin kuka on ”tilaaja”?

Perusasetelmassa kunta on yhä kuntalaisten oma yhteisö ja tiedetään, että omaan yh-teisöön mielellään kiinnitytään. Kuntayhteisöllisyyden vaalimisen kannalta ratkaisevaa on se, miten ”oma yhteisö” nyt ja vastaisuudessa ymmärretään.

Artikkelin pääkohdat

• Kouluratkaisun vaikutukset ylittävät hallinnonalat, ulottuvat paikallisyhteisöä laajemmalle ja vaikuttavat kuntaan yhteisönä.

• Kuntaan sitoutumisen kannalta ratkaisevaa on se, miten kukin oman yhteisönsä ymmärtää ja miten siihen kiinni kasvaa.

• Koulu voi opettaa osallistumista, antaa osallisuuden kokemuksia, opastaa kuntalaisuuteen ja toimia laajemman kuntayhteisöllisyyden rakentajana.

• Kunta- ja palvelurakenteen (jatkuvasti) muuttuessa on yhä haastavampaa mieltää kunta yhtei-sönä, kasvaa paikallisuuteen, luottaa pysyvyyteen saatikka kehittää ja ylläpitää yhteisöllisyyttä.

LÄHTEET

Bäcklund, Pia 2009. Kokemuksellisen tiedon hyödyntämisen haasteet. Teoksessa: Faehn-le, Maija, Bäcklund, Pia & Laine, Markus (toim.): Kaupunkiluontoa kaikille. Ekologinen ja kokemuksellinen tieto kaupungin suunnittelussa. Helsingin kaupungin tietokeskus, Tutkimuksia 6.

Cummings, C & Todd, L & Dyson, A 2004. Evaluation of the Extended Schools Pathfin-der Projects. Research Report RR530. Department for Education and Skills, Univeristy of Brighton. https://www.education.gov.uk/publications/eOrderingDownload/RR530.pdf. [Viitattu 22.9.2011]

63

Harju, Heidi & Vuorenmäki, Outi 2006. Viestintäsuunnitelma Kiikoisten kunnalle.

Hiltunen, Jarno 2010. Päätös kouluverkosta siirtyy syksyyn. Kuhmolainen 17.10.2010.

Jokela, Lilli 2011a. Vanhainkodin lakkauttamisesta leimahtanut riitä murentaa Saloa. Turun Sanomat 24.9.2011.

Jokela, Lilli 2011b. Päättäjien ja särkisalolaisten kohtaaminen oli kireää sanailua. Turun Sanomat, 29.9.2011.

Juholin, E. 1999. Sisäinen viestintä. Helsinki: Inforviestintä Oy

Juholin, E. 2001. Communicare! Viestintä strategiasta käytäntöön. Helsinki: Inforviestintä Oy

Kajaste, Kimmo 2008. Kunta – ihmisten yhteisö. Kuntaliiton verkkojulkaisu. http://shop.kunnat.net/product_details.php?p=263. [Viitattu 5.7.2011]

Kalaoja, Esko & Pietarinen, Janne 2002. Charasteristics of Finnish Small Schools – What can we learn from learning and instruction by researching small rural schools? Teoksessa Kalaoja, Esko (toim.). Näkökulmia kyläkouluihin ja niiden kehittämiseen, 3-19. Tutki-muksia 21/2002. Oulun yliopiston opettajankoulutusyksikön julkaisuja.

Kalaoja, Esko 2010. Kyläkoulujen ja yhteisökoulujen vertailua. Teoksessa: Korpinen, Eira (toim.). Eläköön kyläkoulu!, 178-181. PS-Kustannus, Juva.

Kemppainen, Johanna & Rimpiläinen, Anu 2002. Palveluoppimisesta voimaa opetuk-seen. Teoksessa Kalaoja, Esko (toim.). Näkökulmia kyläkouluihin ja niiden kehittämiseen, 71-87. Tutkimuksia 21/2002. Oulun yliopiston opettajankoulutusyksikön julkaisuja.

Kortetjärvi-Nurmi Sirkka, Kuronen Marja-Liisa & Ollikainen Marja. 2002. Yrityksen viestintä. Edita Prima Oy. Helsinki.

Lehtonen, Mikko & Koivunen, Anu 2011. Kansalainen minä: Median ihannesubjektit ja suostumuksen tuottaminen. Teoksessa Pietikäinen, Petteri (toim.). Valta Suomessa, 229–250. Gaudeamus, Helsinki.

Luoto Reima. 2000. Viestintäjohtaminen kuntahallinnossa. Espoo: Felix-kustannus Oy

Länsi-Uusimaa 2010. Hintalaputon kunta yhteisönä. Kolumni, Länsi-Uusimaa 14.12.2010.

Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä 2009. Maaseutu ja hyvinvoiva Suomi. Maaseutupo-liittinen kokonaisohjelma 2009-2013. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän julkaisuja 5.

64

Mustakangas, Ella, Kiviniemi, Markku & Vihinen, Hilkka 2003. Kumppanuus kuntatasolla maaseutupolitiikan toimeenpanossa. Maa- ja elintarviketalous 29. Maa- ja elintarvike-talouden tutkimuskeskus.

Niemenmaa, Vivi 2005. Helsingin paikallisagenda. Tarina osallistumisesta ja suunnittelun subjektiivisuudesta. Yhdyskuntasuunnittelun tutkimus- ja kehittämiskeskuksen julkaisuja A31, Espoo. Paananen, Petteri 2011. Valpperin kyläkoulun kohtalo osana suurempaa kokonaisuutta. Yleisönosastokirjoitus, Turun Sanomat 17.9.2011

Pekola-Sjöblom, Marianne 2011. Kuntalaisten mielipiteet ja kuntalaisuus elävän itsehal-linnon tason määrittäjinä. Teoksessa Haveri, Arto, Stenvall, Jari ja Majoinen, Kaija (toim.) Kunnallisen itsehallinnon peruskivet, 230-240. Kuntaliiton verkkojulkaisu Acta nro224. shop.kunnat.net/download.php?filename=uploads/acta224...pdf. [Viitattu 28.10.2011]

Perusopetus (2011). Vehkapuron koulun toiminta loppuu Joensuussa (5.10.2009). http://www.perusopetus.fi/?p=2180. [Viitattu 10.8.2011]

Pietikäinen, Petteri 2011. Kansalaisten valtaa vahtimassa. Teoksessa Pietikäinen, Petteri (toim.). Valta Suomessa, Gaudeamus, Helsinki, 251- 259.

Ridell, Seija 2005. Maankäyttöpeliä mediatilassa. Yhdyskuntasuunnittelu 2005:1, vol. 43. 28–49 s.

Saartenoja, Antti & Rinne-Koski, Katja 2011. Vertailututkimus osallisuuden kehittämi-sestä kuntaliitoskuntien maaseutualueilla. Kouvola, Salo ja Seinäjoki.

Satakunnan Kansa 2011. Väärä valtuutettu sekoittaa koulun lakkauttamissoppaa Säky-lässä. http://www.satakunnankansa.fi/Satakunta/1194685879976/artikkeli/vaara+varavaltuutettu+sekoittaa+koulun+lakkauttamissoppaa+sakylassa.html .[Viitattu 3.10.2011]

Siukosaari, Anssi. 2002. Yhteisöviestinnän opas. Helsinki: Tietosanoma Oy

Smith, Mark K 2005. Extended schools – theory, practice and issues. http://www.infed.org/schooling/extended_schooling.htm. [Viitattu 26.9.2011]

Smith, Mark K 2011. Community schools. http://www.infed.org/schooling/b-comsch.htm. [Viitattu 26.9.2011].

Suomen Kuntaliitto 2011. Päätöksen täytäntöönpano. http://www.kunnat.net/fi/asian-tuntijapalvelut/laki/hallintojuridiikka/paatoksenteko/paatoksen-taytantoonpano/Sivut/default.aspx [Viitattu 11.7.2011]

65

Suomen Kuntaliitto 2011. Päätöksen tiedoksianto. http://www.kunnat.net/fi/asiantun-tijapalvelut/laki/hallintojuridiikka/paatoksenteko/paatoksen-tiedoksianto/Sivut/default.aspx. [Viitattu 11.7.2011]

Suomen Kuntaliitto 2011. Päätöksentekomenettely kouluverkon muutoksissa. http://www.kunnat.net/fi/asiantuntijapalvelut/laki/hallintojuridiikka/paatoksenteko/Kouluverk-komuutokset/Sivut/default.aspx. [Viitattu 11.7.2011]

Tantarimäki, Sami 2010. Kouluverkkosuunnittelun haasteet. Maaseudun Uusi Aika, 18:2 2/2010, 32–43.

Tantarimäki, Sami 2011. Mitä lakkautuksista opimme? Turun yliopiston koulutus- ja kehittämiskeskus Brahean julkaisuja B:2. Turun yliopisto. 108 s.

Turun Sanomat 2011a. Maaseudun palvelutasoon ollaan luultua tyytyväisempiä. Turun Sanomat 5.9.2011.

Turun Sanomat 2011b. Säkylän koulupäätöksistä jätettiin hallintokantelu. Turun Sa-nomat 14.9.2011.

Vilkkinen, Jere 2011. Tuleva kuntauudistus – Valpperi pois kartalta? Yleisönosastokir-joitus, Turun Sanomat 24.9.2011

Virpi, Anu 2011. Auringonpaistetta Harvaluodossa. Kaarina-lehti 7.9.2011.

Wallace, Emma & Smith, Kate & Pye, Julia & Crouch, Joanne& Ziff, All & Burston, Kirsty 2009. Extended School Survey of Schools, Pupils and Parents. Research Report No DCSF-RR068. Department for Children, Schools and Families, England. https://www.education.gov.uk/publications/RSG/publicationDetail/Page1/DCSF-RR068. [Viitattu 23.9.2011]

Yle 2011. Hämeenlinna lakkautti kyläkoulun laittomasti. http://yle.fi/alueet/hame/2011/03/hallintooikeus_hameenlinna_lakkautti_kylakoulun_laittomasti_2402418.html. [Viitattu 2.3.2011]

66

2 Turvaa ja hyvinvointia arjessa

kuva: Arja Kilpeläinen

67

”Eläkeläiset ovat kylän kehittämistoiminnassa ja kodin viitekehyksessä merkittävä yhteisöllinen voimavara maaseudulla.”

Silva Tedre & Anneli Pulkkinen

Vastapuhe maaseudun ikääntymisen ongelmakeskeisyydelle – eläkeläiset kyläyhteisöjen kehittäjinä

Johdanto

Mielikuvien maaseutu on monelle menneisyyden mummola, todellisuudessa se on myös nykyisyyden mummila ja ukkila. Muorien ja vaarien elämäntavat ja tilanteet tosin ovat moninaistuneet. (Andersson 2007; Vuorinen 2009; Tapio 2010). Leena Vuorinen (2009) on maalaiskylätutkimuksessaan luokitellut maaseudun eläkeläisten elämäntapoja neljään tyyppiin: traditionaalinen, perhekeskeinen, liikkuva ja originelli elämäntapa. Vuorisen mukaan kylä sinänsä ei näytä olevan kovin merkittävä elämän ympäristö. Hän väittää, että kylän sosiaaliset suhteet ovat rapautuneet yleisten elämäntavan muutosten ja muut-toliikkeen vuoksi. Näin yksioikoinen ei asia havaintojemme perusteella ole. Vaikka kylät muuttuvat, asukkaat osaksi vaihtuvat ja elämäntavat yksilöllistyvät, on kylä edelleen mo-nellakin tavalla merkittävä eläkeläisen elämänpiiri. (Tedre & Pulkkinen 2011). Eläkeläiset ovat useilla kylillä tärkeitä toimijoita sekä kylän yhteisessä toiminnassa että kodeissaan.

Puhe maaseudun ikääntymisestä on painokkaasti ongelma- ja huolipuhetta, myös maaseutupolitiikassa. Tässä artikkelissa lähestytään eläkeikäisiä kyläyhteisön toimijoina voimavaranäkökulmasta. Maaseudun eläkeikäiset toimivat järjestöissä, ovat mukana talkootöissä ja tekevät monenlaista epävirallista auttamistyötä. Radikaalisti tulkiten myös kodin piirissä toimiminen voidaan ajatella yhteisöä ylläpitävänä.

Artikkelin tarkoitus on monimuotoistaa kuvaa maaseudun ikääntymisestä ja maaseutu-vanhuudesta. Fokusoimme katseemme eläkeikäisiin ja tarkastelemme heitä maaseudun toimijoina. Kysymme, millainen voimavara eläkeläiset ovat maaseutukylälle. Jäsennämme ikääntyvien toimijuutta kyläyhteisössä. Pohdimme myös, keiden kaikkien toiminta ja elämä voitaisiin vakiintuneita ajattelumalleja uhmaten tulkita maaseutuyhteisöä elä-vänä pitävänä toimijuutena. Toimijoina nähdään sekä kylän kehittämiseen näkyvästi ja aktiivisesti osallistuvat eläkeläiset että kotiympäristössä toimivat eläkeläiset.

Ajatus ikääntyvistä yhteiskunnan voimavarana on sosiaaligerontologiassa ollut vas-tavoima vellovalle ongelmakeskeiselle ikääntymisen tarkastelulle (Koskinen 2004). Julkisuudessa voimavaranäkökulma on usein isovanhemmuutta. Isovanhemmat näh-

68

dään lapsiperheiden voimavarana, eräänlaisena kittinä lasten työ- ja perhe-elämän yhteensovittamisessa tai puolison hoivaajina, hoivatoimijoina omassa perheessä. Tätäkin maaseudun eläkeläiset saattavat olla. Tässä artikkelissa tarkastelu kohdistuu kuitenkin eläkeläisiin kyläyhteisön toimijoina ja perhe jätetään sivuun. Kodin piirin sijoittuva toiminta ei silti ole vain yksityistä vaan monilta osin myös yhteisöä ja yhteiskuntaa yllä-pitävää. Näkökulmamme taustalla on feministinen tutkimustraditio, joka on kritisoinut yhteiskuntateorian dikotomista tapaa erottaa julkinen ja yksityinen, intiimi elämänpiiri toisistaan erillisiksi toiminnan sfääreiksi.

Eläkeläiset kyläyhteisöjen voimavarana

Maaseutututkimuksessa voimavaranäkökulmaa on aiemmin sovellettu tarkastelta-essa kyläyhteisöä ikääntyvien voimavarana. (Koskinen ym. 2002; Tapio 2010; Tedre & Pehkonen 2011). Käännämme asetelman päälaelleen korostaessamme ikääntyviä kyläyhteisön voimavarana.

Voimavaraksi ymmärretään aineellinen, persoonallinen tai henkinen ominaisuus, joka tunnetaan ja jota voidaan tietoisesti käyttää yhteisön tavoitteiden suuntaisesti. (Tornstam 1982). Sellaiset iäkkäiden ihmisten ominaisuudet, joita ei tunnisteta, eivät ole voimava-roja. Myöskään asiat, joita ei haluta käyttää yhteisössä, eivät ole resursseja. Ollakseen voimavara yhteisön on siis tunnistettava ikääntyvien resurssit ja haluttava käyttää niitä. (Koskinen 2004). Voimavara-ajatusta on tuottavan tai aktiivisen ikääntymisen käsittei-den tavoin myös kritisoitu yhteiskunnan tarpeiden määrittelemäksi. On sanottu, että voimavaranäkökulmaa käytetään palvelemaan yhteiskunnallisia muutospyrkimyksiä. Se muuttuu suoritusodotuksiksi, jotka täyttämällä hyväksyntä on ansaittava.

Artikkelissamme ikääntymisen kontekstiksi on valittu kyläyhteisö. Yhteisö käsitteenä sisältää sekä sosiaalisen että fyysisen tilan ja on rajoiltaan alati muuttuva. Myös kylä yhteisönä on liikkeessä koko ajan. Tarkoitamme kyläyhteisöllä fyysisesti hahmottuvien kylien sosiaalista tilaa ja yhteisöllisyydellä sosiaalisessa tilassa tapahtuvaa toimintaa, suhtautumistapoja ja toimintaperiaatteita. Tutkimuksemme kyläkäsite perustuu kyläyh-distyksiksi organisoituneisiin toiminnallisiin maantieteellisesti rajattuihin yksiköihin. Kou-lupiirijaon aikanaan hallinnollisesti määrittämien kylien fyysiset rajat ovat haurastuneet ja kylät ovat saattaneet sulautua yhteen uusiksi toiminnallisiksi yhteisöiksi. (Rannikko 2009). Myös muuttoliike muuttaa yhteisön rakennetta ja kylän sosiaalisia suhteita.

”Sillä tavallahan se on muuttunut, että kun on tullut uusia ihmisiä. Se uusiin ihmisiin suh-tautuminen on vähän erilaista. Ne ei ole niitä juurillaan olevia ihmisiä. Sinne on muuttanut kaupunkilaisia ja koulutettuja ihmisiä, niin heidän käsitteleminen siellä porukassa on sem-moista varovaisempaa. Ei voi mennä sanomaan mitä sattuu, täytyy harkita mitä puhuu ja mitä sanoo. Joku sitten loukkaantuu ja jonkun ajan päästä sitten leppyy ja tulee uudelleen porukkaan mukaan. Nämä ihmissuhteet on niin kuin erilaiset.” (Kyläkehittäjä, nainen 65 v).

69

Kun kyläläiset tuovat erilaiset sosiaaliset verkostonsa kylätoimintaan, laajenee kylä sosiaalisena yhteisönä laajalti yli asuinyhteisön. Kyläyhteisö ei ole yhtenäinen vaan si-säisesti ristiriitainen ja alati muuttuva sosiaalisten suhteiden kudelma. (Vuorinen 2009.) Kyläyhteisön ”säröttömän omakuvan” (Häyrynen 2010) takaa löytyy paikkaa elävien vaihtelevia kyläsuhteita (Tedre & Pehkonen 2011). Kollektiivinen paikkaidentiteetti yhtei-sön omana kuvana pilkkoutuu lähemmin tarkasteltuna yksilöiden, sosiaalisten ryhmien, sukupolvien ja sukupuolien erilaisiksi kuviksi samasta paikasta. Kyläyhteisön omia kuvia on monta, sillä jokainen katsoo yhteisöä oman kokemuksensa ja viitekehyksensä valossa.

Toimijuus käsitteenä

Toimijuudesta on yhteiskuntatieteissä tullut muotikäsite. Sen avulla pyritään löytämään niitä alueita, joilla ihmiset pystyvät itse tulkitsemaan rakenteellisina pakkoina näyttäytyviä taloudellisia ja sosiaalisia vaatimuksia omikseen. Toimijuus on siis poliittinen käsite ja aineiston lukemisen politiikasta riippuu, millaiseksi toimijuus tulkitaan. (Koski 2004; Koski & Tedre 2009). Toimijuus tarjoaa käsitteellisesti monipuolisia mahdollisuuksia lähestyä ihmisten osallistumista yhteisössään. Tässä artikkelissa toimijuudet nähdään pikem-minkin yhteisöllisinä kuin yksilön ominaisuuksina ja ne sidotaan voimavara-ajatteluun.

Virikkeitä analyysiin on saatu Marja-Liisa Honkasalon käsitteistä ”pieni toimijuus” ja ”toistava toimijuus”. Honkasalon mukaan toimijuus on yhteiskuntatieteissä kuvan-nut rationaalista, aktiivista, päämäärätietoista toimijaa. Honkasalo kritisoi käsitettä ja kirjoittaa otteen näkökulmasta. Otteen näkökulmassa on kyse sidoksista, joita ihmiset tekevät jatkuvasti kulttuurisessa, yhteiskunnallisessa ja intersubjektiivisessa vuorovaikutuksessa toisten kanssa, maailmassa jossa he ovat. Otteen näkökulma suuntaa katseen historialliseen ja kulttuuriseen toimijaan: miten ihmiset turvaavat ja varmistavat otettaan? Mikäli ote kirpoaa, on vaara joutua läsnäolon ulkopuolelle, jonnekin ei-olevaan, ei-olemiseen. Näitä Honkasalo miettii etsiessään käsitettä, jolla kuvata ihmisiä omassa arkisessa toiminnassaan, kun he pyrkivät luomaan ja pitä-mään otteita maailmasta. Suhteessa rationaaliseen toimintaan toistava toimijuus on ollut käsitteellinen jäännösluokka. Toistava toimijuus ei lupaa yhteiskunnallista muutosta vaan toistuvuudessaan pikemminkin samanlaisuuden. (Honkasalo 2004; 2008). Toisto tulee tulkituksi muuttumattomana paikallaan junnaamisena vasta-kohtana liikkeelle, muutokselle ja edistykselle.

Honkasalo kuvaa toimijuutta, joka on toistavaa ja käytännöllistä tekemistä. Se ei vä-littömästi näytä tähtäävän ulkopuolisen maailman muuttamiseen vaan pikemminkin maailman ylläpitoon. Toimijuus toteutuu arjen käytännöissä. Se on havaitulta ilmiasultaan pienimuotoista suhteessa suureen päämääräänsä – maailman pitämiseen paikoillaan, oman ja läheisten otteen turvaamiseen. Honkasalo kiinnittyy tutkimusperinteeseen, jossa arki toistoineen ymmärretään uutta luovaksi ja toisto vastarinnaksi. Feministitutkija Rita Felskin (2000) mukaan se, mitä modernissa projektissa arvostetaan, kytkeytyy muutok-seen, etenemiseen ja kasvuun. Arjen toistoineen voi tulkita uutta luovaksi voimavaraksi ja samalla vastarinnaksi kasvun ja etenemisen odotukselle.

70

Toisaalta tukeudumme sosiaaligerontologiaan lanseerattuun toimijuuden ideaan. Sen ajatuksena on, että sosiaalinen toimintakyky sisältää ihmisen vuorovaikutus-suhteissaan aktiivisena toimijana ja osallistujana yhteisössään ja yhteiskunnassaan. Yhteiskunnalliset rakenteet luovat toimintamahdollisuuksia, mutta ne myös rajaavat tai estävät toimintaa. Jyrkämä esittelee Giddensiä mukaillen kuusi toiminnan moda-liteettia. Ne ovat osata, kyetä, täytyä, voida, haluta ja tuntea. Jokainen niistä asettaa ikääntyvän toiminnalle omat ehtonsa. (Jyrkämä 2007.) Ajatusta voidaan soveltaa myös kysyttäessä miten yhteisö ylipäänsä tunnistaa ikääntyviensä voimavaroja. Millaisia asioita itsestään selvästi odotetaan ikäihmisten osaavan (tai ei-osaavan), (ei)kykenevän, (ei)haluavan ja mihin vanhukset ovat (eivät ole) pakotetut. Tästä voidaan palata voimavaranäkökulman määrittelyyn: yhteisön voimavaroja ovat vain sellaiset ominaisuudet, jotka tunnistetaan ja otetaan tai saadaan käyttöön.

Aineistot, lukutapa ja tehtävä

Artikkelin aineistoina ovat eläkeikäisten kyläkehittäjien litteroidut haastattelut (6) ja säh-köpostikeskustelut (3), yhden toimintaryhmän alueella EU-ohjelmakaudella 2000–2006 toteutettujen hankkeiden hankeraportit (88), tutkijan ja valokuvaajan kenttäpäiväkir-jat, projektin aikana otetut valokuvat ja paikallislehdissä julkaistulla kirjoittajakutsulla saadut eläkeikäisten kirjoittamat tekstit (6) sekä avaininformanttien kuvaukset omien eläkeläissukulaistensa elämästä (2).

Valtaosa aineistosta on hankittu Itä- ja Pohjois-Suomen pinta-alaltaan laajoista, har-vaan asutuista kunnista. Kyläkehittäjät tavoitettiin toimintaryhmien kautta, ja he olivat Pohjois-Karjalan, Etelä-Savon ja Kainuun maakunnista. Mukana on varsin heterogeeninen maaseudun eläkeikäisten joukko erilaisilta kyliltä. Iältään haastatellut ja sähköpostitse tavoitetut tutkimukseen osallistujat olivat tutkimusajankohtana 65–79-vuotiaita. Aineis-tossa on ikänsä kylällä asuneita, kylään aikanaan naituja, paluumuuttajia ja eläkeiässä maalle muuttaneita. On saman puolison kanssa elämänsä eläneitä ja eronneita, jotka asuvat nykyisin uuden puolison kanssa. Elämäntilanteiden variaatio kertoo jo osaltaan eläkeiän ja eläkeikäisten heterogeenisuudesta.

Etnografiselle otteelle tyypillisesti aineisto on varsin moninainen. Osa aineistosta perus-tuu systemaattiseen tiedonhankintaan, mutta osansa on myös tutkijoiden intuitiivisilla havainnoilla ja oivalluksilla, C. Wright Millsiä (1982) lainaten sosiologisella mielikuvituk-sella. Mills näkee sosiologian tehtävän ja ammattitaidon yhdenlaisena käsityöläisyytenä. Sosiologin ammattitaitoa on Millsin mukaan ihmisten kokemien yksityisten huolien näkeminen historiallis-yhteiskunnallisissa yhteyksissään. Aineisto tarjoaa lähinnä raaka-materiaalia meidän tutkijoiden tekemille jäsennyksille ja tulkinnoille, pyrkimyksillemme horjuttaa päivänselvyyksiä.

Jutussamme voimavaranäkökulma toimii vastapuheena ikääntymisen yhteiskunnallisia, yhteisöllisiä ja yksilöllisiä ongelmia painottavalle puheelle. Emme vähättele niitä sosiaalisia

71

ongelmia, joita maaseudun eläkeläiset kohtaavat, mutta pidämme ongelmakeskeistä lähestymistapaa yksipuolisena. Lähtökohtana tässä artikkelissa on sosiaalisen ja kult-tuurisen ikääntymisen moninaisuuden korostaminen. Myös yksilön elämässä eläkeikä on monivaiheinen. Se on tällä hetkellä Suomessa keskimäärin 60 vuoden iässä alkava ja sen jälkeen jopa 40 vuotta kestävä jakso vaihtelevine vaiheineen. Hyvinvointitutkijoiden mukaan suomalaiset kokevat elämänlaatunsa hyväksi keskimäärin aina 80 ikävuoteen asti, jonka jälkeen fyysiset vaivat tai psyykkinen haurastuminen alkavat vähentää sitä (Vaarama ym. 2010). Tutkimukseen osallistuneet maaseutujen eläkeläiset eivät itse näe kylän asukkaiden vanhenemista ensisijaisesti ongelmana.

”Tämä on mutu, ei ole tutkittu tieto: nämä kylillä asuvat eläkeläiset tulevat yhteiskunnalle halvaksi verrattuna vaikka laitoksissa asuviin. Tiedän täälläkin kylällä monta vanhusta, jotka eivät yhteiskunnalta tarvitse yhtään mitään, elävät omissa oloissaan ja joskus käyvät talkoissa ja muuta.” (Kyläkehittäjä, mies 76 v).

Jokaisen tutkimukseen valitun LEADER -toimintaryhmän toiminnanjohtajat osasivat em-pimättä nimetä alueeltaan eläkeikäisiä hankeaktivisteja. Kehittäjäaktivisteja ei ylipäänsä ajateltu ensisijaisesti ikääntyvinä, saati että he olisivat ”vanhuksia”. Myös haastatellut itse näkevät itsensä aktiivisina toimijoina:

”Kyllä meitä käytetään hyväkseen viimeisen päälle. Ne sanoo, että kyllä se eläkeläinen joutaa.” (Kyläkehittäjä, nainen 65v).

Huolipuhe maaseudun väestön vanhuksista ei koskenut haastateltuja. Sitä vastoin he itsekin saattoivat puhua huolestuneesti kylän vanhoista ihmisistä. Puhe vanhuudesta on siis kontekstisidonnaista.

Ikääntyminen maaseudun ongelmana ymmärrettiin haastatteluissa kahdella tapaa. Haastateltujen mukaan ongelma on väestön ikärakenteen muutos sekä lasten ja nuorten puuttuminen kylältä. Toisena tulkintana esitettiin ikääntyvien sosiaaliset ongelmat kuten yksinäisyys, turvattomuus, syrjäytyminen ja lisääntyvät avun tarpeet, joihin ei palveluilla vastata. Samanlainen kaksijakoinen ikääntymiskäsitys toistui kenttätyön aikana muidenkin maaseudun ihmisten kanssa keskusteltaessa. (Ikääntyvän väestön palvelut syrjäseuduilla 2006; Tedre ym. 2010; Tedre & Pulkkinen 2011.) 2000 -luvun maaseutupoliittisista doku-menteista ja LEADER-rahoitushakemuksista on jo löydettävissä ongelmapuheen rinnalla häivähdys voimavarapuhetta. Hankehakemuksissa toistellaan ikääntyvien merkitystä perinteen siirtäjinä ja vapaaehtoistyöntekijöinä kylällä. (Tedre ym. 2010.)

Kokeilemme toimijuus–käsitteen avulla monipuolistaa erilaisissa yhteyksissä rakentuvaa maaseutuvanhuuden kuvaa. Tavoitteenamme on antaa ikääntymiselle sellaisia yhtei-söllisiä merkityksiä, joita tutkimukseen osallistuneet eivät itse suoranaisesti tuoneet esiin, mutta joita väitämme voitavan ”voimavaralinssein” nostaa esiin havainto- ja haastatteluaineistoistamme.

72

Tehtävänämme on etsiä ikääntyvien kylätoiminnan ulottuvuuksia. Rakennamme ai-neistojemme perusteella kolme toiminnan tasoa: 1) hankeaktivismi, 2) talkootyö ja naapuriapu ja 3) kodin piirin yhteisöllinen toiminta. Tarkastelemme toimintatasoja kysymällä, voidaanko toiminta tulkita kylän olemassa olevana voimavarana. Ja jos näin on, miten se ilmenee?

Hankeaktivisteja

Jokaisella tutkimukseen valitun toimintaryhmän alueella oli helposti nimettävissä muutama eläkeikäinen ”hankeveturi”. Monet olivat olleet yhteiskunnallisesti aktiivisia koko ikänsä.

”Tietenkin kun olen ollut kauan ja monessa mukana, niin tunnen paljon ihmisiä ja aina on helpompi asioida ennestään tutun kanssa.” (Kyläkehittäjä, nainen 68v).

He olivat toimineet monenlaisissa järjestöissä ja osallistuneet puoluepolitiikkaan kunnan, maakunnan ja valtakunnan tasolla. Heillä oli työkokemusta sekä työssä sekä yhteiskun-nallisessa toiminnassa rakentuneita sosiaalisia verkostoja, joita he osasivat hyödyntää. Heillä oli monenlaista ammattitaitoa, joka oli edelleen kovassa käytössä. Eläkeläisyys tarjoaa toiminnalle uuden aikatilan.

”Hallituksessa on vanhempaa porukkaa. — — Tämmöisillä nuorilla ihmisillä, joilla on työt, kodit ja lapset, niin heitä on vaikea saada sitoutumaan tämmöiseen kehittämistyöhön. Se on vaan niin, että työelämä on niin vaativaa.” (Kyläkehittäjä, nainen 68v).

Eläkeläiselläkin on silti mahdollisuuksia määrittää positionsa ja osallistumisensa aste. Yhteisö asettaa osallistumisodotuksia, mutta niihin ei ole pakko vastata.

”Minä en ole enää kyläyhdistyksen hallituksessa. En ole ollut enää kahteen vuoteen. En jaksa istua kokouksissa ja aina aktiivisin sitten tekee kaiken.” (Kyläkehittäjä, nainen 68v).

Haastatellut olivat hanketoiminnan taitajia. He ideoivat, innostivat, kokosivat ihmisiä yhteen, täyttivät hankehakemuksia ja arviointiraportteja, organisoivat talkoita sekä toi-mivat hankkeiden puuhanaisina ja -miehinä monessa suhteessa. Osa haastatelluista teki ja osallistui kaikkeen mahdolliseen toimintaan kaikilla tasoilla. Osa teki vain sitä, missä katsoi olevansa taitava ja suureksi hyödyksi. Osa taas antoi ammattitaitonsa käyttöön projekteissa, mutta ei halunnut olla muuten yhteisessä toiminnassa mukana. Tällaiset ihmiset kokivat olevansa: ”- - aktiivisia kyläläisiä, osana yhteisöä – omilla ehdoillaan.” (Kyläkehittäjä, nainen 68v).

Miksi sitten osallistuttiin? Miksi he olivat aktiivisia? Perusteluina omalle toiminnalle esitettiin seuraavia asioita: 1) yhteiskuntavastuu – voi vastavuoroisesti jakaa sitä, mitä on itse saanut ja oppinut, 2) oma tiedonhalu, uteliaisuus ja halu kehittyä, oppia uutta, 3) kotipaikkarakkaus, tunne mahdollisuudesta olla kehittämässä ja pitämässä elossa

73

kotipaikkaa, jossa juuret ovat, 4) yhdessä tekemisen ja toiminnan ilo, 5) yhteisvastuu – ajatus kylästä yhteisenä asiana, joka ylittää yksilön edun – toisaalta elävä kylä on jo-kaisen asukkaan etu, 6) vaikuttamisen halu - halu osallistumalla ja tekemällä vaikuttaa yhteiskunnallisiin oloihin paikallisella tasolla ja laajemminkin, 7) henkireikä ja ajankulu.

”Kyllä minä jo työelämässäkin tein täysillä. Sellainen luonteenpiirre.” (Kyläkehittäjä, mies 76 v).

”Mulle ne ovat olleet henkireikä, kun on ikänsä ollut meneväinen. Vaikka silloin kuvittelin kun muutin tänne asumaan, että aika menee ja meneehän se, mutta… Kesähän menee.” (Kyläkehittäjä, mies 67v).

Samantapaisia vapaaehtoistoiminnan perusteluja on löytynyt aiemmissakin vapaaeh-toistyön tutkimuksissa. Toiminnan motiiveja on luokiteltu esimerkiksi akselilla altruismi – egoismi, mutta toiminnan perustelujen asettaminen vain jompaan kumpaan luokkaan on usein miltei mahdotonta. (Pessi ja Saari 2008.) Tämän tutkimuksen haastatellut ko-rostivat yleensä sitä, etteivät he ole yksintekijöitä, vaan osa toimivaa useiden sukupolvien muodostamaa kyläyhteisöä. Omaa toimintaa ei näin mielletty pelkästään yksilölliseksi tekemiseksi ja oma itse ymmärrettiin yhteisön osaksi.

Kyläaktivistien haastatteluista löytyi häivähdys sukupuolisidonnaista tekemisistä kerto-misen tapaa. (De Lauretis 2004). Naiset korostivat maatilan emännyydessä ja perheessä elämisessä oppineensa sellaisia taitoja, joita ne nyt tarvitsivat kyläaktivisteina ja kylän projektien vetäjinä.

”Oikeestaan kyllä se on tämä emännän taito, kyllä se on se. Sitten se kun me muonite-taan isoja tapahtumia, että osaa laskea paljonko pitää keittoa ja leipää olla että selviää.” (Kyläkehittäjä, nainen 65v).

Naisilla saattoi olla paljon yhteiskunnallisia tehtäviä, jotka tulivat esille vain ohimen-nen tai erikseen kysyttäessä. Edellisessä lainauksessa, emännän taitoja korostaneelta haastatellulta erikseen yhteiskunnallista osallistumista kysyttäessä, saatiin vastaukseksi pitkä luettelo yhteiskunnallisia luottamustehtäviä:

”Minä olin kolme kautta valtuustossa ja kaksi kautta hallituksessa. Edelleen minä olen lautakunnissa, olen tarkastuslautakunnan jäsen ja sitten olen rakennuslautakunnan jäsen. Sitten tuolla maakuntatasolla, — — Minä olen puoluevaltuuskunnan jäsenenä ollut kolme kautta varsinaisena jäsenenä ja välillä olin varajäsenenä ja taas varsinaisena, — — Joo, kirkkovaltuustossa olen ja olen nyt neuvostossakin. Siinäkin olen ollut, siinä kirkko-valtuustossa, onkohan jo neljäs kausi meneillään. Neuvostossa on nyt toinen kausi. — — olin naisleaderin hallituksen jäsen — — (Kyläkehittäjä, nainen 65v).

Naiset toivat myös esille sen, että avio- tai avopuolison suhtautumisella on merkitystä hei-dän toiminnalleen. Miehen negatiivinen suhtautuminen voi olla este naisen toiminnalle.

74

”Ne sanoo, ainakin naiset sanoo, että isäntä murissoo, jotta taasko sinä oot menossa ja etkö sinä jo lopeta ja pysy kotona. Tämmöistä, en tiedä onko se sitten miten todellista. Helposti sanotaan, jotta taas olet menossa, älä mee ja miksi sinun pittää mennä.” (Kyläke-hittäjä, nainen 65v).

Naiset mainitsivat erikseen, että puolisot suhtautuivat positiivisesti naisten osallistumiseen kylän yhteiseen toimintaan. Miehet sen sijaan eivät avio- tai avopuolisoidensa merkitystä osallistumiseensa tuoneet esille. Sukupuoli saattaa rajata ja suunnata voimavarojen käyttöä ja se saattaa rajata niiden näkyväksi tekemistä eli tunnistamista.

Talkootyötä ja naapuriapua

Talkootyö on toisen lukuun tehtävää korvauksetonta, tilapäistä työtä, joka ei edellytä erityistä ammattitaitoa eikä ammattipätevyyttä (Helander 2006). Talkootyöllä ja naa-puriavulla on maaseutuyhteisöissä pitkät perinteet. Niitä on tehty jo paljon ennen kuin vapaaehtoistyö käsitteenä oli edes syntynyt.

Vapaaehtoistyön uutena suuntauksena pidetään luonteeltaan episodimaista pätkävapaa-ehtoisuutta. Kuitenkin myös perinteinen talkootyö on yhdenlainen episodi, usein melko lyhytkestoinen pätkä, joka ei vaadi jatkuvaa sitoutumista. Kyläyhdistysten talkootöissä eläkeläiset ovat ryhmä, joka tekee paljon talkootyötunteja. (Helander 2006; Koskinen ym. 2007). Päiväsaikaan kylillä järjestetyissä talkoissa ahkeroivat juuri eläkeläiset.

”Meilläkin vanhimmat talkootyöläiset ovat 78 -vuotiaita. Iäkkäät ihmiset eivät ole koskaan marisemassa siitä, että pitäisi korvata jotain.” (Kyläkehittäjä, mies 67v).

”Eihän työssä olevat pääsekään päivällä. Eli jos talkoita on päivällä, niin eläkeläisten osuus on melkein 100 prosenttia. Iltaisin talkooporukka on sitten ihan erilainen.” (Kyläke-hittäjä, mies 76v).

Talkootyöt ovat sekä sosiaalinen yhdessäolon areena että päämäärään tähtäävää, ra-tionaalista toimintaa – siis klassisesti tulkittua toimijuutta. Yhteisöllisyys tulee talkoissa näkyväksi ja yhteisöllisyys ylläpitää yhteisöä.

”Sillä pitää saada konkreettista aikaan ja siellä pitää aina olla hyvät eväät ja se pitää osata lopettaa ennen kuin se rupeaa niskaan pistämään.” (Kyläkehittäjä, mies 76 v).”Talkoothan on vähän sellainen sosiaalinen tapahtuma, — — Siellä talkoissa on se mukana oleminen se tärkein, ei se että tekee paljon töitä. Ne ovat sellaisia sosiaalisia ja yhteenkuuluvuustapahtumia nämä talkoot.” (Kyläkehittäjä, mies 70v).

Kylän uudet, muuttajaeläkeläiset tuovat tullessaan ammattitaitoa ja konkreettisia re-sursseja työvoimana. Sosiaalinen, kulttuurinen ja fyysinen pääoma lisääntyy ja tämä mahdollistaa työnjaon kehittämisen. Uusien asukkaiden saaminen mukaan ei kuiten-kaan aina ole helppoa. Vaikka halua tuntuisi olevan, ei halun muuttaminen toiminnaksi

75

tapahdu ihan itsestään. Kyläyhdistysten puheenjohtajat korostivat taitoa tunnistaa uusi resurssi ja saada se käyttöön.

”Ja se, että ihmisiä pitää nätisti pyytää. Kun meille tulee uusia ihmisiä, niin me aina käym-me tupaantuliaisissa ja rotinoilla. Hyvä esimerkki on, kun kysyin eräältä eläkkeelle jääneel-tä kirvesmieheltä, joka ei osallistunut mihinkään ja minä soitin hänelle ja pyysin talkootyö-ryhmään mukaan. Hän tuli ja minä kysyin, että miksi hän ei ole ennen tullut. Hän sanoi, että ei ole kukaan ennen pyytänyt. Hän teki kaikkiaan jotain 3000 tuntia talkootyötä, nyt hän on ikääntynyt eikä enää jaksa.” (Kyläkehittäjä, mies 76v).

Vapaaehtoistyössä on useassa tutkimuksessa arvioitu olevan huomattavasti käyttämätöntä potentiaalia (Yeung 2002; Kuosmanen 2011). Maaseudulla tämä potentiaali tuskin on huomattava. Ainakin kehittäjäaktivistit arvioivat sen olevan melko täysimittaisesti käytössä.

Teimme pienimuotoisen tapaustutkimuksen yhden toimintaryhmän alueella Pirkanmaalla. Yhdellä ohjelmakaudella 2000-luvun alussa tällä alueella toteutui 88 projektia. Niissä talkootöihin osallistui 308 naista ja 704 miestä, yhteensä yli 1000 ihmistä. Talkootyötun-neista eläkeläismiehet tekivät lähes kolmanneksen kaikista miesten talkootyötunneista. Valtaosa toteutuneista hankkeista oli erilaisia rakennushankkeita, mikä selittänee miesten suurta osuutta talkooväestä. Projektin vetäjänä oli eläkeläinen kahdessa hankkeessa. Näissä hankkeissa saatiin aikaan näkyviä tuloksia. Niissä rakennettiin, korjattiin, kun-nostettiin tai järjestettiin näyttäviä kyläjuhlia. Talkootöissä toteutui sukupuolijako: naiset ruokkivat, kahvittivat ja organisoivat, miehet korjasivat ja rakensivat (ja söivät naisten tekemää ruokaa). Miesten toiminta on siis lähempänä rationaalista, näkyvää ja pysyvää tulosta tuovaa toimijuutta. Naisten toimijuus yhteisissä talkoissa on enemmän pientä ja toistavaa toimijuutta – ja sellaisena helpommin huomiotta jäävää.

Talkoisiin osallistuminen on näkyvää toimintaa yhteisön hyväksi ja yhteisö huomaa ja arvostaa sitä. Talkootyön lisäksi eläkeläiset tekivät monenlaista muuta vapaaehtoistyö-tä. He vetivät kerhoja ja liikuntapiirejä sekä toimivat paikallista toimintaa toteuttavissa järjestöissä rivijäseninä tai aktivisteina. Kokemustiedon siirtäminen yhteisössä tuli esiin tässäkin tutkimuksessa.

”Heillähän (vanhuksilla) olisi paljon elämänkokemusta ja tietoa. — Sellaisen hiljaisen tiedon siirtäjinä eläkeläiset olisivat ihan avainasemassa.” (Kyläkehittäjä, mies 76v).

Myös eläkeläisten naapuriaputoiminta nousi haastatteluissa ja keskusteluissa esille. Yleen-sä tästä kerrottiin sattumalta, sillä sitä pidettiin niin luonnollisena toimintana, ettei sitä tuntunut olevan tarvetta sanoittaa. Joissain tapauksissa se oli niin tiivistä ja sitovaa, että sitä oli vaikeaa kutsua enää ”vapaaehtoistyöksi”. Tällainen toiminta oli saattanut alkaa pienestä, satunnaisesta auttamisesta, joka oli iäkkään naapurin toimintakyvyn vähetessä muuttunut vähitellen jokapäiväiseksi avustamiseksi. Pienestä auttamisesta oli tullut suurta. Lisäksi osa auton omistavista eläkeläisistä antaa kyytiapua autottomille kyläläisille:

76

”Sitten on paljon sitä, että otetaan ne kyytiin, kun ne soittavat että niillä on kylälle asiaa.”(Kyläkehittäjä, nainen 65v).

Eläkeikäiset, entiset ja nykyiset kyläläiset, pitivät kyläyhteisöä yllä osallistumalla kylän tapahtumiin. Vakituisia vieraita monissa tapahtumissa olivat keskustaajamiin muuttaneet entiset kyläläiset. Kauempaakin saatettiin tulla etenkin kesällä, jolloin kylä muutenkin yhteisönä laajenee, kuten Alasuutari & Alasuutari (2010) toteavat. Myös kesäasukkaista monet ovat eläkeläisiä, mutta haastattelujen perusteella heidän osallistumisensa varsinai-seen kehittämistyöhön on vähäistä. Heidän läsnäolonsa kyläyhteisössä näkyy toimintana yhteisissä tiloissa ja osallistumisena juhliin. Kesäasukkaiden osallistumisessa on havaittu viime aikoina muutoksia. He ovat osallistuneet juhlien lisäksi myös muun muassa talkoisiin.

”Kyllähän kesämökkiläiset sitten täällä harrastavat niissä paikoissa, mitä on saatu aikaan esimerkiksi urheilutalolla ja he pelaavat jalkapalloa kentällä ja syksyisin osallistuvat len-topalloon. Kesämökkiläiset myös osallistuvat järjestettyihin juhliin kuten juhannusjuhliin ja elojuhliin. Sellaista ei ole ollut, että joku olisi halunnut tulla hallituksen jäseneksi tai muuten tiiviisti mihinkään toimintaan mukaan.” (Kyläkehittäjä, nainen 68v).

”Tiedän, että niitä on ollut meidän tapahtumissa, mutta ihan niin kuin talkoisiin ja muuta, viime kesänä tulivat ihan kysymään, että saavatko osallistua.” (Kyläkehittäjä, mies 67v).

Kodit yhteisön uusintajana

Edellä esitetyt vapaaehtoistyön toimintatavat ja naapuriapu ovat suhteellisen helppoja tulkita kyläyhteisöä ylläpitäviksi. Entä voitaisiinko pieniä, suhteellisen näkymättömiä oman kodin piiriin rajoittuvia tekoja tulkita yhteisöä ylläpitävinä?

Kylän projektien toiminnan areenoina ovat tavallisimmin kylän yhteiset paikat ja julkiset tilat. Pertti Rannikko (2009) on huomauttanut, että kylä on siirtynyt metsiin ja vesille sitä mukaa, kun siitä on tullut vapaa-ajan asukkaiden kylä. Me painotamme sitä, että kylää eletään myös kodeissa. Honkasalon (2004) tavoin etsimme toimijuutta myös yksityisestä tilasta ja väitämme, että siitäkin voidaan löytää yhteisöllisyyttä tukevia ulottuvuuksia. Tämä tulee esille aineistossa, josta olemme poimineet seuraavat neljä esimerkkiä. Olemme muuttaneet esimerkkitapauksina käyttämiemme ihmisten nimet.

Mirja ja Heikki Lunden antoivat asuntonsa, entisen koulun, tiloja paikalliselle matkailu-yritykselle. Yritys majoitti niissä ulkomaalaisia karhunkatsojia, joille erämaaolosuhteet osoittautuivat liian alkeellisiksi. Mirjan ja Heikin kohdalla löytyi jutellessa runsaasti mui-takin tilanteita, joissa tiloja oli käytetty kylän yhteisiin tapahtumiin. Tilanteista kerrottiin meille miltei sattumalta, sillä niitä pidettiin itsestään selvinä.

Yli 70-vuotiaat sisarukset Maija ja Matti Hassinen puolestaan asuivat kahden syntymä-kodissaan. He tuskin olisivat pystyneet asumaan siellä, ellei muualla asuvien sisarusten verkosto olisi tukenut heidän elämäntapaansa. Sisarukset kyyditsivät, hoitelivat asioita

77

ja auttoivat talon töissä. Juuri Maija ja Matti pitivät taloa asuttuna sisarten käydä. Kaikki seitsemän muualla asuvaa sisarusta viettivät aikaa lapsuuden kodissaan. Joku oli siellä eläkeviikkonsa, moni kasvatti perunansa ja muut juurekset. Joku vietti siellä viikonloppuja ja lomia, toinen kävi kalassa ja metsällä. Maija ja Matti pitivät taloa asut-tuna sisarten tulla. Samalla he pitivät osaltaan kylää elävänä. Pihapiiri pysyi kunnossa ja kulttuurimaisema säilyi siltä kohtaa kylää.

Kolmantena esimerkkinä pienestä kodin piiriin rajoittuvasta toimijuudesta ovat yli 80-vuotiaat Seppo ja Marja Järvinen. Asuessaan kylällä aviopari tarjoaa eri puolilla maailmaa asuville lapsilleen, lapsenlapsilleen ja lapsenlapsenlapsilleen paikan kokoontua yhteen ja viettää lomia. Näin lapset kotoutuvat osaksi kesäkylää. Lisäksi Sepon ja Marjan koti on viime vuosiin asti ollut seudun kesämökkiläisten tukikohta. Paikallistuntemuk-seen ja arkielämän kokemukseen perustuvia neuvoja ja tietoja on saatu samalla, kun on haettu Sepolta kalastusmerkkejä. Hänen kokemuksensa jäätilanteesta (milloin jäälle ei enää kannata mennä) ja muista säiden ja vuodenaikojen käytännöllisistä seurauksista ovat siirtyneet vapaa-ajanasukkaille.

Neljäntenä esimerkkinämme on yhdessä äitinsä kanssa asuva aikamiespoika Hannu Turunen. Tämä eläkeikäinen poikamies mahdollisti äidin asumisen kylällä. Poika teki pieniä huomaamattomia vapaaehtoistöitä myös muille iäkkäille kylän asukkaille. Hän muun muassa aurasi muutaman ikäihmisen pihat ja toimitti mopolla taajamassa käy-dessään myös heidänkin asioitaan.

Tutkimuksen edetessä eteen tuli monenlaista pientä toimintaa, joka liittyi koteihin yh-teisöjen uusintajana. Haastateltavat itse pitivät tätä toimintaa niin itsestään selvänä ja jokapäiväisenä, ettei sitä heti edes tunnistettu. Joskus kotitoimijuus käsitti suuria pro-jekteja, kun uusittiin kattoa tai maalattiin taloa. Nämä olivat etenkin eläkeläismiesten projekteja, vaikka pariskunnat saattoivat tehdä niitä myös yhdessä. Oli paljon toistavaa, ulospäin näkyvää toimintaa kuten kasvimaan hoitamista ja pihapiirin kunnossapitoa. Tällöin oli kyse samalla maiseman- ja ympäristönhoidosta. Kodin piirin toimijuus pitää kylää elävänä omalla huomaamattomalla tavallaan.

Tulkitsemme myös vanhusten hoivakodin asukkaineen kylän voimavaraksi. Pieni, yhdek-sänpaikkainen yksityinen hoivakoti on formalisoitunut osaksi kunnan institutionaalisia verkostoja. Se on osa kunnan vanhuspalvelujärjestelmää, mutta myös osa kylätoimintaa. Se kutoutuu osaksi kylän institutionaalista rakennetta kaupan, maatilamatkailuyrityksen ja kylätalon toiminnan kanssa. Kylän kotisivuilta on linkki hoivakodin sivuille. Lähiseudun asukkaat tietävät kyseisen hoivakodin ja sen sijainnin. Monien kylässä tapaamiemme ihmisten sukulaisia tai ainakin tuttavia on asunut tai asuu hoivakodissa. Hoivakoti on osa ympäristöään eikä suljettu yhteisö. Kuusi ihmistä työllistävänä hoivakoti on myös kylän suurin työllistäjä. Ikääntyvät eläkeläiset luovat olemassaolollaan ja tarpeillaan hoivakodin työpaikat. Hoivakodin sijainti kylällä on edellytys näille työpaikoille.

78

Entä voisiko hoivakodin asukkaita ajatella kylän voimavarana muusakin mielessä kuin työpaikkojen tuojana? Näin ei ole tapana ajatella vanhuksista, joiden riippuvuus toisten avusta on näkyvää ja vahvaa. Vanhukset hoitolaitoksissa näyttäytyvät herkästi paikan ulkopuolisina, yhteisön kollektiivista identiteettiä vastaamattomina, yksilöinä siitä huolimatta, että heillä voi olla elinikäinen suhde paikkaan. He saattavat unohtua kylän ”kollektiivisesta, säröttömästä omasta kuvasta” (Häyrynen 2010). Tutkimuksessa mukana olleet hoivakodin asukkaat kertoivat kylän menneisyydestä ja osa oli hyvin perillä myös kylän nykyisistä tapahtumista. Jokainen heistä elää kylää eri tavoin ja heidän suhteensa kylään vaihtelee. (Tedre ja Pehkonen 2011.) Lisäksi he olemassaolollaan tuovat kylään yhden sosiaalisen areenan, jossa kyläläiset kohtaavat toinen toisiaan.

Resurssinäkökulmasta ongelmanäkökulmaan

Olemme pyrkineet ikääntymisen ongelmien vastapainoksi tunnistamaan ja jäsentämään niitä toiminta-alueita ja toiminnan muotoja, joissa maaseudun eläkeläiset tällä hetkellä Suomessa toimivat.

Eläkeläiset ovat kylän kehittämistoiminnassa ja kodin viitekehyksessä merkittävä yh-teisöllinen voimavara maaseudulla. Tutkimuksemme mukaan he kantavat huolta ja vastuuta oman asuinalueensa tulevaisuudesta ja heillä on myös tulevaisuuteen suun-tautuvia visioita.

”En haluasi olla sitä ikäluokkaa, joka viimeiset valot sammuttaa tältä kylältä.” (Kyläkehit-täjä, mies 70v).

Eläkeläisten yhteisöllinen toimijuus voidaan jakaa kehittävään ja uusintavaan toimijuuteen. Kehittävässä toimijuudessa korostuu muuttaminen, uudistaminen ja tulevaan katsominen. Jälkimmäisessä uusinnetaan olemassa olevaa ja turvataan arjen toistuvilla toiminnoilla nykyisen elämän jatkuvuutta. Sosiaaligerontologian ajatukset tuottavasta, aktiivisesta tai voimavaraisesta vanhuudesta ovat kaikki normatiivisia, jolloin niillä on myös kään-töpuolensa. Myös tekemättömyys on valinta ja siinä mielessä yksi toimijuuden muoto.

Artikkelissa olemme voimavaranäkökulmaa ja toimijuuden käsitettä käyttäen haastaneet vanhuuteen usein liitettyjä yksioikoisia dikotomioita. Esimerkiksi autonomia – riippuvuus on syvään juurtunut tapa määrittää ikääntyvien identiteettiä. Tätä dikotomiaa vakiintuneet instituutiot olemassaolollaan tukevat. Painotamme sitä, että vaikka väestön ikärakenteen muutos – ikääntyminen – saattaa olla maaseudulla ongelma, eivät maaseudun iäkkäät ihmiset sinänsä ole ensisijaisesti ongelma, vaikka osalla heistä onkin ikääntymisen ja maaseudun rakenteellisten muutosten yhteisvaikutuksista johtuvia sosiaalisia ongelmia.

Aiemmin on todettu, että osallistumisen muodot ja mahdollisuudet eroavat alueittain. Jokainen kylä on jo oma sosiaalinen pienoismaailmansa, omanlaisensa sosiaalisten suhteiden risteysasema (Rannikko 2009). Se, mikä on mahdollista yhdellä kylällä, ei välttämättä ole mahdollista toisella. Kaikkea esittämäämme toimintaa ei löydy jokai-

79

sesta maaseutukylästä, vaan voimavarakonstruktio on rakennettu poimintoina eri puolilta harvaanasuttua maaseutua. Joissakin tutkimuskylissä on helppo osoittaa laaja skaala esittämästämme ikääntyvien voimavararepertuaarista. Joltakin toiselta kylältä on pikemminkin poimittavissa murusia pienestä, toistavasta toimijuudesta. Emme väitä, että maaseudun ikääntyvät ovat käyttämätön voimavara. Vaikuttaa pikemminkin siltä, että tämä voimavara on kovassa käytössä. Kuten joku haastatelluista totesikin hieman lakonisesti, vastuuntuntoisista ja toimeliaista eläkeläisistä saatetaan kylällä ottaa irti kaikki mahdollinen. Joku väläytti myös uupumisen mahdollisuutta.

Aineistomme ei vastaa kysymykseen, millaiset sosiaaliset ja kulttuuriset ominaisuudet selittävät eläkeläisten toiminnallista yhteisöllisyyttä. Sosiaaligerontologiassa aihetta on lähestytty ikääntyvien osallistumismahdollisuuksien näkökulmasta. (Leinonen 2007; Barnes ym. 2011). Tutkimuksissa on todettu, että yhteiskunnallisesti aktiivisia ovat he, joilla on kulttuurista ja sosiaalista pääomaa. Mikäli kulttuurinen pääoma ymmärretään ”bourdieulaista” tulkintaa laajempana tieto- ja taitovarantona, voidaan maaseudun eläkeläisillä väittää olevan varsin laajaa ja käyttökelpoista pääomaa, joka saadaan työnjaon kautta kyläyhteisön käyttöön.

Pessi ja Oravasaari (2010) jakavat vapaaehtoistoiminnan kentän kolmeen tyyppiin: pal-velutyöhön, aktivismityyppiin sekä urheilun, taiteen ja kulttuurin vapaaehtoistoimintaan. Niistä ensimmäisessä painottuu työn luonne palvelujen tukena. Toista luonnehtii kansa-laisyhteiskunta-ajatus ja kolmannessa hyödyllinen vapaa-aika. Kylän kehittämistoiminnan ydin on paikannettavissa kansalaisyhteiskunta-ajatteluun. Palveluiden tuesta on vaikea puhua, koska monet palvelut on kyliltä lakkautettu. Tämä koskee usein myös julkisia kulttuuripalveluja. Osaa palveluista on saatettu korvata tai jatkaa vapaaehtoistyönä.

Tämän jutun viitekehyksenä on toisaalta ikääntyvien kansalaistoiminta, toisaalta kodin piirin toiminta. Palvelutarpeiden ja palvelutyön näkökulmasta kuva on toisenlainen. Tässä tutkimuksessa ja myös muissa yhteyksissä on tullut esille huoli maaseudun vanhusten avun tarpeista, joihin ei hyvinvointipalveluilla vastata (esimerkiksi Tedre & Pulkkinen 2010; Tedre & Pulkkinen 2011). Hyvinvointipalvelujen kontekstissa eläkeikäisten voimavarojen korostus on hankala kysymys. Se saattaa nostaa tyhjiä odotuksia ikääntyvien varaan rakentuvasta sosiaalisesta tuesta, eräänlaisesta hoivareservistä. Sellaista reserviä emme tutkimuksessamme tavanneet.

Tälläkin hetkellä eläkeläiset toimivat Suomessa omaishoitajina ja hyvinvointipalveluja korvaavassa vapaaehtoistyössä läheisten tai ystävien auttajina. (Kattainen ym. 2008; Vilkko 2010; Vaarama 2010). Heidän antamansa läheisapu on inhimillisesti ja talou-dellisesti merkittävää. (Vaarama & Ollila 2008). On esitetty, että suurin todennäköisyys vanhusten auttamiselle on perheiden sisällä puolisoiden välillä sekä sukupolvien välisissä perhesuhteissa. Naapuriapua ja ystävien välistä auttamista esiintyy perheen sisäistä apua vähemmän. (Seppänen 2011, 154; Kattainen ym. 2008).

80

Tämän tutkimusprojektin aikana haarukoimme maaseutukuntien kyliin kohdistuvia vanhuspalvelujen kehittämishankkeita. Tekemissämme eläkeläiskehittäjähaastatteluissa ilmeni, etteivät kylien omat hankkeet kohdistuneet vanhusten palveluihin. Epäsystemaat-tisen haarukoinnin tulos oli, että niin järjestöjen kuin kunnankin vanhuspalveluhankkeet kylillä loppuivat projektien loppuessa. Samalla jatkui vanhuspalvelujen keskittäminen kuntataajamiin.

Jotkut palkkatyönä aloitetut projektit saattoivat jatkua niillä kylillä, joissa jatkajaksi löy-tyi vapaaehtoinen kyläläinen – usein eläkeikäinen. Esimerkiksi ”Virettä syrjäkylille” oli eräässä kunnassa toimivan suuren vanhuspalveluja tuottavan järjestön maaseutukylien ikääntyville suunnattu ennaltaehkäisevä projekti. Monipuolinen toiminta veti mukaan joillakin kylillä kymmeniä eläkeläisiä. Projektin päätyttyä hanketta organisoinut järjestö vetäytyi kyliltä ja toiminta jatkui niillä kylillä, joissa vetäjäksi löytyi vapaaehtoinen kyläläi-nen, useimmiten eläkeläinen. Samanlainen kehitys koskee myös monia kansalaisopiston piirejä. Kun suositutkin piirit lakkautetaan, jatkuu toiminta siellä, missä löytyy vapaa-ehtoinen vetäjä – taas usein eläkeläinen. Maaseudun kehittäminen nojaa Suomessa tällä hetkellä vahvasti kolmannen sektorin hankkimaan projektirahoitukseen. Kriittisesti katsoen kolmannen sektorin varaan rakennetut lyhytkestoiset projektit voidaan tulkita yhtenä muotona, joka tarjoaa julkiselle vallalle väylän vetäytyä sen aiemmin ottamista vastuista näennäisen tyylikkäästi – ja projektin päätyttyä jättää vapaaehtoiset selviä-mään – kuten Nina Eliasoph (2011) esittää.

Artikkelin pääkohdat

• Maaseudun ikärakenteen vanhenemista on totuttu lähestymään pääasiassa ongelmanäkö-kulmasta, vaikka iäkkäät ihmiset väestöryhmänä muodostavat myös yhteisöllisen resurssin.

• Voimavaranäkökulman yksi taso on ikääntyvien tarkastelu yhteisön voimavarana. Voimavara-ajatteluun kiinnittyvällä toimijuuden käsitteellä voidaan viitata sekä muutokseen pyrkivään päämäärähakuiseen toimijaan, että toistavaan uusintavaan toimijaan.

• Kylän eläkeläisistä löytyy useita toimijatyyppejä: hankeaktivisteja, talkootyöläisiä, naapureiden auttajia, tapahtumien aktiivista yleisöä ja ”kotitoimijoita”. Nämä kaikki toimijatyypit voidaan tulkita kylän voimavaroiksi.

• Eläkeläiset tekevät monenlaista vapaaehtoistyötä. Talkoisiin osallistuminen on näkyvää toi-mintaa ja yhteisö arvostaa sitä. Talkootöissä miesten toiminta on lähempänä rationaalista, näkyvää ja pysyvää tulosta tuovaa toimijuutta. Naisten toimijuus yhteisissä talkoissa on enemmän pientä ja toistavaa – ja sellaisena helpommin huomiotta jäävää.

• Yhteisöllisyyden tarkastelusta on yleensä suljettu ulos yksityiselämä, vaikka suhteellisen näkymätön oman kodin piirissä tapahtuva eläkeläisten toiminta hyödyttää koko kyläyhteisöä.

81

LÄHTEET

Alasuutari, Pertti & Alasuutari, Maarit 2010. Mökkihulluus. Vapaa-ajanasumisen taika ja taito. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi.

Andersson, Sirpa 2007. Kahdestaan kotona. Tutkimus vanhoista pariskunnista. Tutki-muksia 169. Stakes, Helsinki.

Barnes, Marian & Harrison, Elizabeth & Murray, Lesley 2011. Ageing activists: who gets involved in older people’s forums? Ageing and Society. Cambridge University Press 2011. Saatavissa: http://journals.cambridge.org. [Viitattu 6.6.2011]

Eliashop, Nina 2011. Civic life after Welfares End 2011. Princenton Univeristy Press, Princenton.

Felski, Rita 2000. Doing time. Feminist theory in postmodern culture. New York Uni-veristy Press, New York.

Helander, Voitto 2006. Seniorikansalainen voimavarana. Havaintoja ja pohdintoja ikä-politiikan suuntaamiseksi. Suomen Kuntaliitto, Helsinki.

Honkasalo, Marja-Liisa 2008. Reikä sydämessä. Sairaus pohjoiskarjalaisessa maisemassa. Vastapaino, Tampere.

Honkasalo, Marja-Liisa 2004. ”Elämä on ahasta täällä.” Otteita maailmasta, joka ei pidä kiinni. Teoksessa: Marja-Liisa Honkasalo & Utriainen, Terhi & Leppo, Anna (toim.): Arki satuttaa. Kärsimyksiä suomalaisessa nykypäivässä. Vastapaino, Tampere, 2004, 51–81.

Häyrynen, Simo 2010. Kulttuuri jää. Outokumpu kaivosteollisuuden jälkeen. Suoma-laisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Ikääntyvän väestön palvelut syrjäseuduilla 2006. Keskustelualoitteet. Sisäasianminiteriön julkaisuja 55/2006. Saatavissa: http://intermin.fi/intermin/biblio.nsf/840FF7F19C6B. [Viitattu 4.4.20011]

Jyrkämä, Jyrki 2007. Toimijuus ja toimintatilanteet – aineksia ikääntymisen arjen tut-kimiseen. Teoksessa: Seppänen, Marjaana & Karisto, Antti & Kröger, Teppo (toim.): Vanhuus ja sosiaalityö. PS-kustannus, Jyväskylä, 195–218.

Kattainen, Eija & Muuri, Anu & Luoma, Minna-Liisa & Voutilainen, Päivi 2008. Läheisapu ja sen merkitys kansalaisille. Teoksessa: Pasi Moisio & Sakari Karvonen & Jussi Simpura & Matti Heikkilä (toim.): Suomalaisten hyvinvointi 2008. Stakes, Helsinki, 218–231.

Koski, Leena 2004. Yksilöllisyyden moraalisuus koulutuspolitiikassa. Kasvatus 35:1, 64–75.

82

Koski, Leena & Tedre, Silva 2009. Naiset yliopistouralla. Ikä ja aika toimijuuden ehtoina. Teoksessa Ojala, Hanna & Palmu, Tarja & Saarinen, Jaana (toim.): Sukupuoli ja toimijuus koulutuksessa. Vastapaino, Tampere, 231–253.

Koskinen, Simo 2004. Ikääntyneitten voimavarat. Teoksessa: Ikääntyminen voimavarana. Tulevaisuusselonteon liiteraportti 5. Valtioneuvoston kanslian julkaisuja 33/2004. Edita Prima Oy, Helsinki.

Koskinen, Simo & Hakapää, Liisa & Maranen, Pirkko & Peikkari Jouni (toim.) 2007. Kolmasikäläisten elämää pohjoisissa kaupungeissa. Kaupunki Elvi-hankkeen tutkimus-tuloksia, Lapin yliopistopaino, Rovaniemi.

Koskinen, Simo & Outila, Marjo & Piekkari, Jouni (toim.) 2002. Ikäihmisten elämää Ounasjokivarressa ja järvikylissä. Lapin yliopiston Elvi-tutkimushake, Julkaisematon käsikirjoitus.

Kuosmanen, Tuula 2011. Potentiaali piilossa – ikääntyneiden vapaaehtoistyöntekijöiden motiivit ja kokemukset sosiaali- ja terveysalalla. Itä-Suomen yliopisto. Yhteiskuntatietei-den ja kauppatieteiden tiedekunta. Yhteiskuntapolitiikan pro gradu -tutkielma.

De Lauretis, Teresa 2004. Alice Doesn’t: Feminism, Semiotics, Cinema. Macmillan, London.

Leinonen, Anu 2007. Tuottava ikääntyminen: käsitteestä käyttömahdollisuuksiin. Yh-teiskuntapolitiikka 3/2007, 295–307.

Mills, C. Wright 1982. Sosiologinen mielikuvitus. Suom. Antti Karisto & Esa Konttinen & Pentti Takala & Hannu Uusitalo. Gaudeamus, Helsinki.

Pessi, Anne-Birgitta & Oravasaari, Tomi (2010). Kansalaisjärjestötoiminnan ytimessä. Tutkimus RAY:n avustainen sosiaali- ja terveysjärjestöjen vapaaehtoistoiminnasta. Avus-tustoiminnan raportteja 23. RAY, Helsinki.

Pessi, Anne-Birgitta & Saari, Juho 2008. Hyvä tahto. Auttamisen asenteet ja rakenteet Suomessa. Sosiaaliturvan keskusliitto, Helsinki.

Rannikko, Pertti 2009. Kylä kaupungin laidaksi: Autoetnografinen tutkimus paikallis-yhteisöjen ja identiteettien liikkeestä. Maaseudun uusi aika 1/2009, 5-20.

Seppänen, Marjaana 2011. Ikääntyneiden auttaminen – kenen solidaarisuutta? Teok-sessa: Arto Laitinen & Anne Birgitta Pessi (toim.): Solidaarisuus. Gaudeamus, Univeristy Press, Helsinki, 153–155.

83

Tapio, Tarja 2010. ”Meilä on kaikila samanlaiset tarinat”. Tarinankerrontatutkimus tor-nionjokilaaksolaisuudesta vanhimpien aapualaisten arjessa ja tulevaisuudessa. Jyväskylä studies in education, psychology and social research 395. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Tedre, Silva & Ilmarinen, Katja & Nuutinen, Teija 2010. Ikänäköä maaseutupolitiikkaan, pinta-alalinssit ikäpolitiikkaan! Gerontologia 1/2010, 42–49.

Tedre, Silva & Pehkonen, Aini 2011. Miltei omalla kylällä loppuun asti – hoivakodin asukkaiden kyläsuhteita. Janus 3/2011.

Tedre, Silva & Pulkkinen, Anneli 2010. Vanhuksen paikka maaseudulla. Vanhustyön-johtajien käsityksiä. Maaseudun Uusi Aika 1/2010, 5-16.

Tedre, Silva & Pulkkinen, Anneli 2011. Kulkeminen avaimena ikääntyvien maalla asu-misen mahdollisuuksiin. Yhteiskuntapolitiikka 3/2011, 300–308.

Tornstam, Lars 1982. Resursbegreppet och åldrandet. Teoksessa Lars Tornstam & Birgitta Odén & Alvar Svanborg. Äldre i samhället – förr, nu och i framtiden. Del 1: Teorier och forskningsanstatser. Liber förlag, Stockholm, 60–125.

Vaarama, Marja & Moisio, Pasi & Karvonen, Sakari 2010. Hyvinvointipolitiikka 2010 luvulla. Teoksessa: Marja Vaarama & Pasi Moisio & Sakari Karvonen (toim.): Suomalainen hyvinvointi 2010. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki, 278–286.

Vaarama, Marja & Ollila, Kati 2008. Koettu hyvinvointi ja elämänlaatu kolmannessa iässä. Teoksessa: Pasi Moisio & Sakari Karvonen & Jussi Simpura & Matti Heikkilä (toim.): Suomalaisten hyvinvointi 2008. Stakes, Helsinki, 116–136.

Vilkko, Anni 2010. Koti vanhetessa. Teoksessa: Anni Vilkko & Asko Suikkanen & Jo-hanna Järvinen-Tassopoulos (toim.): Kotia paikantamassa. Lapin yliopistokustannus, Rovaniemi, 213–238.

Vuorinen, Leena 2009. Ikääntyminen maalaiskylässä. Verson julkaisuja 3/2009. Lahti.

Yeung, Anne Birgitta 2002. Vapaaehtoistoiminta osana kansalaisyhteiskuntaa – ihanteita ja todellisuutta? Tutkimus suomalaisten asennoitumisesta ja osallistumisesta vapaaeh-toistoimintaan. YTY ry, Helsinki.

84

”Kyläläisten merkittävimpiä arkisia huolenaiheita ovat teiden kunto, julkiset liikenneyhteydet, huoli omasta ja läheisten tervey-

destä sekä terveyskeskuspalvelujen saatavuus.”

Pirjo Oinas

Turvallisuus maaseutuyhteisön asukkaiden arjessa

Johdanto

Käsittelen artikkelissani yhteisöllisyyden merkitystä maaseudun asukkaiden arjen turvalli-suuden ja sujuvuuden näkökulmasta. Lähtökohtanani maaseutuyhteisöjen tarkastelussa on, että arkielämän sujuvuus ja turvallisuus maaseutukylissä rakentuu osin eri tekijöi-den varaan kuin lähellä palveluja olevissa kaupunkikeskuksissa. Vaikka turvallisuuden kokemus on yksilöllinen, ja tarve kokea turvallisuutta lähtökohtaisesti universaali, arjen sujuvuutta ja turvallisuutta tukevat toimintatavat muotoutuvat maaseudulla toisin kuin kaupungeissa. Maaseutualueiden ohenevasta julkisesta palvelutarjonnasta johtuen on tavalla tai toisella löydettävä ne keinot, joilla arki sujuu sekä tunnettava tahot, joilta on mahdollista saada apua tarvittaessa.

Artikkelini perustuu Lapin yliopiston yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa sosiaalityön oppiaineessa vuosina 2007–2010 toteutettuun maa- ja metsätalousministeriön ra-hoittamaan Kylä kaupungissa -tutkimushankkeeseen. Tutkimukseni kohteena on ollut kuntaliitoksen vaikutus sivukylien asukkaiden elämään ja arjen sujuvuuteen ja tutkimuksen kohdealueena vuoden 2006 alussa tapahtuneessa kuntaliitoksessa muodostettu Rovaniemen kaupunki. Rovaniemen asutuksen heterogeenisyydestä kaupunki- ja maaseutumaisuuden osalta antaa hyvän kuvan tieto, että kaupunki on kuntaliitoksen jälkeen pinta-alaltaan Euroopan suurin, mutta asukasluvultaan Suomen viidenneksitoista suurin kaupunki. Asutus on pääosin kaupunkikeskuksessa, jonka lisäksi kaupungin sisällä on suhteellisen pitkienkin välimatkojen päässä taajamasta sijaitsevia maaseutukyliä. Tulevaisuuden kehitys kylien kesken ei ole yhtenäinen, vaan osa kylistä säilyttänee asukkaansa ja elinmahdollisuutensa toisia kyliä paremmin. Osassa kylistä elinmahdollisuudet kapenevat asukkaiden vähetessä ja palvelujen heiketessä. Arki sujuu tulevaisuudessa näissä enemmän tai vähemmän omatoimisuutta vaativissa kylissä toisin kuin taajamassa, jossa palvelut ovat paremmin saavutettavissa.

Tutkimuksen tilastolliset ja laadulliset aineistot on kerätty Rovaniemellä sijaitsevien Meltauksen ja Jaatilan kyläalueiden asukkailta. Aineistot eivät siten mahdollista maaseu-tumaisten ja kaupunkimaisten olosuhteiden objektiivista vertailua vaan vertaileva näkö-kulma yhteisöllisyyteen syntyy tutkimukseen osallistuneiden kokemusten ja käsitysten

85

kautta. Tilastolliset aineistot on kerätty lähettämällä kyselylomake kohdealueiden kaik-kiin talouksiin. Niiden lisäksi on tehty yksi ryhmähaastattelu kummallakin kyläalueella.

Tutkimuksen ryhmähaastatteluihin osallistui yhteensä kolmetoista 30-80-vuotiasta henkilöä, joista naisia oli viisi ja miehiä kahdeksan. Kyselyosuuteen vastanneista 46 prosenttia on naisia ja 54 prosenttia miehiä (n=255). Ikätietonsa ilmoittaneet (n=246) sijoittuvat 15-96 vuoden väliin siten, että alle 25-vuotiaita on 3 prosenttia, 25-45-vuo-tiaita 14 prosenttia, 46-65-vuotiaita 47 prosenttia, ja yli 65-vuotiaita 36 prosenttia. Kaksi kymmenestä vastaajasta on asunut nykyisessä asuinkylässään alle kymmenen vuotta ja yksi kymmenestä yli 70 vuotta. Asuinkylä on synnyinkylä neljälle kymmenestä vastaajasta. Kolme kymmenestä vastaajasta on yksinasuvia ja neljä kymmenestä asuu kahden hengen taloudessa. Useamman hengen talouksia on siten kaiken kaikkiaan sama määrä kuin yksinasuvia. Vastaajat ovat suhteellisen ikääntyneitä ja maalla pitkään asuneita. Heistä monien on kyettävä toimimaan ilman samassa taloudessa asuvien perheenjäsenten apua tai itsensä tavoin jo ikääntyneen puolison kanssa.

Turvallisuuden muotoutuminen

Turvallisuuteen liittyy erilaisia ulottuvuuksia, joista osa koskee kokemuksen intensiteettiä, osa vaaran tai uhan etäisyyttä ja osa asiayhteyttä. Turvallisuus kytkeytyy monimutkaisesti globaaliin järjestykseen, sosiaalipolitiikkaan, identiteetin rakentumiseen ja sosiaalisiin suhteisiin (esim. Koskela 2009). Yksilöiden arjen sujuvuuden näkökulmasta turvallisuus on ennen kaikkea tunnetila, joka vaikuttaa siihen, minkälaiset valinnat ja ratkaisut yk-silö kokee arkipäiväisessä elämässään mielekkäiksi. Turvallisuuden tunne ja arkielämän sujuvuus kytkeytyvätkin kokemuksina vahvasti yhteen. Erilaiset häiriöt ja turvallisuuden tunteen murtumat aiheuttavat arjen rutiineihin muutoksia ja tuottavat haittaa arjen tavanomaiseen kulkuun. Ihmisen yksilölliset ominaisuudet vaikuttavat siihen, millaiset häiriöt arkeen vaikuttavat ja miten voimakkaasti. Kuten Hille Koskela (2009, 35–36) toteaa, eri ihmisillä on erilaiset lukutaidot ympäristön turvallisuuden suhteen ja yksilöt tulkitsevat erilaisia vaaran merkkejä ja uhkaavia tilanteita omien valmiuksiensa mukaisesti.

Yksilötason ohella arki aikakaudelle tyypillisine ominaispiirteineen ulottuu yhteisöjen ja yhteiskunnallisen toiminnan tasolle. Modernin, 1800-luvulla syntyneen teollisuusyh-teiskunnan arkielämän turvallisuus on rakentunut pitkälti palkkatyön varaan. Palkkatyö on myös ollut se tekijä, joka on sosiaalipolitiikan tukemana määrittänyt hyvinvointia ja elämän turvallisuutta. Poikkeamat tästä elämän normaalikulusta on tulkittu tila-päisiksi epäjatkuvuuksiksi ja olettamana on ollut päämäärätietoinen eteenpäinmeno sekä yhteiskunnallisella että yksilöllisellä tasolla. Modernin teollisuusyhteiskunnan jälkeen tapahtunut postmoderniksi tulkittavissa oleva käänne on kuitenkin tuonut näin määriteltyyn hyvinvointiin ja turvalliseen elämään monenlaisia epäjatkuvuuksia heikentämällä ennustettavuutta, häivyttämällä modernin normaalin elämänkulun ee-toksen taka-alalle niin yhteiskunnasta kuin yksilöidenkin elämästä. Myös hyvinvointia ja turvallisuutta määrittää murroksen jälkeen satunnaisuus. Nykyisessä postmodernissa maailmassamme luottamus yhteisten asioiden yhteiskunnalliseen hallittavuuteen on

86

heikentynyt ja suunnittelun tilalle on astunut sopeutuminen vallitsevaan tilanteeseen ja tilanteiden vaihteluun. Koska muutos koko yhteiskunnan tasolla on epäjatkuvaa ja epäjatkuvuuspisteitä ei kyetä ennalta hahmottamaan, myös riskien ennustaminen vaikeutuu. (Karisto 1998.)

Omana aikanamme emme enää voi itsestään selvästi tukeutua siihen, että tu-levaisuus on aina nykyisyyttä parempi. Tapahtuvat muutokset ovat myös tulleet aiempaa vaikeammin ennustettaviksi. Monimutkaisessa tilanteessa yksilön oma vastuu tulevaisuutensa suunnittelusta ja turvaamisesta korostuukin enemmän kuin stabiilimman aikakauden yhteiskunnassa. (Eräsaari 2002.) Yksilön vastuunotto tur-vallisuudesta on individualismia korostavassa maailmassa luonteva keino lisätä sekä yksilön omaa että hänen välittömän ympäristönsä turvallisuutta. Kyvyssä, taidoissa ja mahdollisuuksissa huomioida turvallisuusnäkökohtia on kuitenkin voimakkaita yksilöllisiä eroja. Vastuun siirtyminen yksilölle voi johtaa toisissa tilanteissa turvalli-suuden huomattavaan kohenemiseen, mutta toisissa tilanteissa myös turvallisuuden ja ennen kaikkea turvallisuudentunteen huomattavaan heikkenemiseen.

Yhteiskunnan tasolla tapahtuvaan poliittiseen keskusteluun sekä keskustelun tuloksena syntyviin toimenpiteisiin on viime vuosina vaikuttanut sisäisen turval-lisuuden ohjelma, josta valtioneuvosto teki periaatepäätöksen syyskuussa 2004. Sisäisen turvallisuuden ohjelman tavoitteena on Suomen kehittyminen Euroopan turvallisimmaksi maaksi vuoteen 2015 mennessä (Sisäasiainministeriö 44/2004). Asutuksellisena ominaispiirteenämme ovat laajat harvaan asutut alueet, joiden turvallisuuteen asetettu tavoite vaatii kiinnittämään entistä suurempaa huomiota. Harvaan asuttujen alueiden asukkaiden turvallisuuden varmistamiseen liittyy sekä toisenlaisia että toisin painottuneita haasteita kuin väkirikkaiden keskustaajamien turvallisuuteen. Sisäisen turvallisuuden ohjelman myötä on turvallisuuteen liittyvä keskustelu ja toimenpiteet ulotettu myös haja-asutusalueiden problematiikkaan. Keskeisiä, erityisesti haja-asutusalueiden arkiturvallisuuteen liittyviä kysymyksiä ovat olleet poliisi- ja pelastustoimen sekä terveyden- ja sairaanhoitopalvelujen saatavuus, tie- ja tietoliikennepalvelujen saatavuus sekä ikääntyvän väestön erityistarpeet pal-velujen osalta (Sisäasiainministeriö 39/2006).

Sisäisen turvallisuuden ohjelmassa sisäinen turvallisuus on todettu sekä käsitteenä että toimintona laajaksi ja hallinnolliset rajat ylittäväksi. Sisäisen turvallisuuden ylläpitäminen ei ohjelman mukaan ole ainoastaan viranomaisten vastuulle lankeava asia, vaan jokainen voi omalla toiminnallaan ja omilla valinnoillaan vaikuttaa merkittävästi henkilökohtaiseen turvallisuuteensa. Huomiota on kiinnitetty myös siihen, että vastuullinen käytös ja tur-vallisuusnäkökulmien huomioon ottaminen omassa elämässä ovat merkityksellisiä erityi-sesti onnettomuuksien ehkäisyssä. Nykyistä paremman turvallisuustilanteen luomisessa vaaditaankin yhteiskunnan ja yksilöiden yhdensuuntaista toimintaa ja olennaista on hyvä turvallisuuskulttuuri, joka syntyy kaikkien tahojen halusta ja taidoista ottaa turvallisuus-asiat huomioon omassa ympäristössään ja toiminnassaan. (Sisäasiainministeriö 44/2004.)

87

Paikallisen turvallisuussuunnittelun virkamiestason toteutus- ja johtamisvastuu on si-säisen turvallisuuden ohjelman toimeenpanotyössä annettu kunnille, poliisitoimelle ja alueellisille pelastuslaitoksille. Lisäksi organisoinnissa on nähty tärkeäksi eri asiantuntija- ja ammattiryhmien tietojen ja taitojen varaan rakentuva yhteistyö sekä järjestöjen ja elinkeinoelämän roolin huomioiminen. (Sisäasiainministeriö 19/2006.) Harvaan asutuilla alueilla esimerkiksi kylätoiminnan rooli turvallisuuden ja turvallisuuden tunteen ylläpi-tämisessä voi olla käytännössä varsin merkityksellinen. Lapissa sisäisen turvallisuuden ohjelman paikallisen tason toimeenpanoa toteutetaan lisäksi useiden, keskenään verkostoituneiden hankkeiden avulla, joita on koordinointu Lapin aluehallintoviraston Maaseudun arjen turvaverkosto -hankkeessa (Palmgren 2011).

Harvaan asutuilla alueilla tavoitteena on, että paikalliset kylien turvallisuussuunnitel-mat laaditaan osana kyläsuunnitelmia, jolloin ne liittyvät luontevaksi osaksi laajempaa turvallissuunnittelun kokonaisuutta. Paikalliset turvallisuussuunnitelmat laaditaan arvioidun turvallisuustilanteen perusteella. Laatimisvaiheessa tärkeäksi on nähty, että turvallisuustilanteen alkuarvioinnin perusteella tehty analyysi on julkinen, jotta niin paikalliset asukkaat, yhdistykset ja järjestöt kuin yrityksetkin voivat esittää siitä nä-kemyksiään ja vaikuttaa lopulliseen suunnitelmaan. (Sisäasiainministeriö 22/2011.) Kylien turvallisuussuunnitelmat ovat näin osa virallista turvallisuussuunnittelua, jolla on merkitystä myös yhteisöllisyyden vahvistamisen ja vahvistumisen näkökulmasta. Yhteisölliset toimintatavat kanavoituvat myös onnistuneen suunnittelun kautta osaksi virallista järjestelmää. Omaehtoisen ja virallisen toiminnan välinen raja on kuitenkin sekä juridisessa mielessä että tutkimuksellisesti ylittämätön, sillä keskustelu vastuista ja velvoitteista asettuu asetelmissa eri sfääreihin.

Turvallisuuden murtumat

Nyky-yhteiskunnalle ominaisena on pidetty epävarmuuksien ja epäjatkuvuuksien li-sääntymistä. Turvattomuuden kokemuksellisen ja tosiasiallisen kasvun voidaan katsoa kuuluvan luonnollisena osana tähän muutokseen. Tarve kiinnittää huomiota turvalli-suuteen ja parantaa sitä erilaisten yhteiskuntapoliittisten ohjelmien ja toimenpiteiden kautta on tästä näkökulmasta tärkeä osa nykyistä yhteiskuntasuunnitteluamme. Oman näkemykseni mukaan ei kuitenkaan ole syytä unohtaa sitä, että lähihistoriassamme on hyvin vahvan epävarmuuden ja turvattomuuden aikakausia ja osa aikalaisistamme on elänyt myös niiden aikana. Turvattomuuden ja epävarmuuden kasvun korostami-nen voi siis olla myös merkki turvattomuuden tunteen aiheuttajien muuntumisesta ja vaihtumisesta enemmän kuin varsinaisen turvattomuuden lisääntymisestä. Tästä syystä mielenkiinnon kohteeksi on luontevaa valita turvallisuutta tuottavien ratkaisujen ja keinojen tarkastelu ihmisten ja yhteisöjen arkisessa kontekstissa.

Sekä turvallisuuden että turvattomuuden kokemukset voivat persoonallisiin piirteisiin kiinnittymisen ohella myös kasautua eri elämäntilanteissa niin, että turvattomuus yhdellä elämänalueella kasvattaa turvattomuutta myös muilla elämänalueilla. Pohjois-Suomen harvaan asutuille alueille tyypilliset pitkien välimatkojen ja ajoittain huonojen

88

keliolosuhteiden aiheuttamat liikenneongelmat voivat tuottaa lisähuolta ikääntyneille tai heikon terveydentilan omaaville asukkaille, sillä olosuhteet vaikeuttavat paitsi omaa liikkumista myös avun saantia hätätilanteessa (esim. Sisäasiainministeriö 20/2009).

Tutkimusaineistojeni perusteella kyläläisten merkittävimpiä arkisia huolenaiheita ovat teiden kunto, julkiset liikenneyhteydet, huoli omasta ja läheisten terveydestä sekä terveyskeskuspalvelujen saatavuus. Huolenaiheet näyttäytyvät ymmärrettävinä, sillä maaseudun etäisyydet ovat pitkiä ja kulkuyhteydet ja niiden toimivuus vaikuttavat ratkaisevasti arkielämän sujuvuuteen. Maaseudun väestö on myös suhteellisen ikään-tynyttä ja iän myötä terveydentilaan liittyvät ongelmat yleisesti ottaen lisääntyvät. Arjen valintoja on siis tehtävä riskit huomioiden tai niitä kokonaan välttäen ja lisäksi usein myös jonkun toisen tärkeän tarpeen kustannuksella. Liikkumisvaikeudet hankaloittavat pahimmillaan myös sosiaalisten suhteiden ylläpitoa, mikä puolestaan kasvattaa turvat-tomuuden tunnetta myös tällä saralla.

Yhteiskunnallisena ilmiönä turvallisuus kytkeytyy kunkin aikakauden tilaan ja elämänta-paan. Modernin maailman uhat ja turvallisuustekijät ovat toisenkaltaisia kuin modernia aikakautta seuranneen postmodernin aikakauden uhat ja turvallisuuden tunnetta lisäävät tekijät. Myös keinot vastata turvallisuuden vajeisiin ovat paitsi näistä tekijöistä itsestään myös aikakaudelle ominaisista ratkaisutavoista riippuvaisia. Yhteiskunnan keinot mää-rittävät väistämättä yksilöiden kokemuksia sekä turvallisuudesta että turvattomuudesta ja vaativat uudenlaisia yksilötason ratkaisutapoja mahdollisiin turvallisuusvajeisiin. (Bauman 1996; 2002, Koskela 2009.) Koska yhteisöllisyyden heikkeneminen, indivi-dualismin kasvu ja yksilön vastuun korostuminen ovat ajallemme ominaisina pidettyjä piirteitä, tarkastelen seuraavassa sitä, millä tavoin nämä aikakauden piirteet todentuvat haastattelemieni maaseudun asukkaiden arjessa.

Yhteisölliset ratkaisut turvallisuuden lisääjänä

Tutkimukseen osallistuneet ovat sekä virallisten että epävirallisten yhteisöjen jäseniä monissa eri rooleissa. Merkityksellisimmät näistä monista yhteisöistä ovat oma perhe, asuinkylä sosiaalisine ympäristöineen sekä oma kotikunta. Kunnan jäsenyys on virallinen, lain määrittämä status, sillä jokainen Suomen kansalainen on kotikuntalain (201/1994) säännösten perusteella myös kuntalainen. Henkilökohtaisella tasolla kotikunta on oletusarvoisesti myös vahva samaistumisen kohde ja osa yksilön identiteettiä (Pekola-Sjöblom ym. 2006, 42).

Kuntalaisuutta tärkeämmäksi identiteettiä määrittäväksi tekijäksi tulee kyläläisyys, joka kiinnittää yksilön naapurustoon ja asuinyhteisöön. Arkielämän kontekstissa kyläyhteisö on tutkimusalueiden sijainti huomioiden luonteva kiinnittymisen ja sitoutumisen koh-de. Kuntalaisuuden kautta etäällä sijaitsevaan kaupunkitaajamaan samaistuminen ja liittyminen on arjen sujuvuuden näkökulmasta huomattavasti epäkäytännöllisempää. Vaikka kunnallisia palveluja piti lähes 40 prosenttia kyselyyn vastanneista tärkeinä arkisten asioiden hoitamisessa, ratkaisu arkielämän sujuvuuden ja turvallisuuden vajei-

89

siin löytyy helpoimmin lähempää eli omasta perheestä, ystäviltä ja naapureilta. Oman perheen samassa taloudessa tai muualla asuvia jäseniä piti tärkeänä arkisten asioiden hoitamisessa ja apua tarvitessaan kaksi kolmesta vastaajasta ja ystäviä ja naapureita noin puolet. Muut kyläläiset ja vapaaehtoisjärjestöt eivät sen sijaan näyttäytyneet vastaajien arjessa yhtä tärkeinä yhteisöllisinä toimijoina.

Sekä yhteisöön kuuluminen että yhteisön ulkopuolelle jääminen ovat merkityksellisiä yksilön turvallisuuden tunteen näkökulmasta. Yhteisö voikin tilanteesta ja olosuhteista riippuen olla yksilön kannalta sekä turvan että turvattomuuden lähde. Oletettu sidos yhteisöjen ja turvallisuuden tunteen välillä ilmenee myös kysymyksestä, jonka avulla haluttiin kartoittaa yleistä turvallisuuden tunnetta pyytämällä vastaajilta arviota siitä, miten turvalliseksi he kokevat elinympäristönsä ja ihmissuhteensa. Kysymys rakentui siten, että sekä elinympäristö että ihmissuhteet laajenivat kehämäisesti läheltä etäälle. Vastaajat arvioivat kodin, naapuruston, kotikylän, Rovaniemen kaupungin ja Suomen turvallisuutta viisiportaisella asteikolla.

Vastaukset osoittavat, että erilaisista yhteisöistä ja niihin liittyvistä rooleista oma koti ja läheiset ihmissuhteet koetaan kaikkein turvallisimmiksi. Heikoimman arvosanan turvallisuudesta sai Rovaniemen kaupunki, joka koettiin turvattomammaksi kuin Suo-mi. Kysymys kaupungin turvallisuudesta on osittain tulkinnallinen. Vastauksista ei voi päätellä, miten yksittäinen vastaaja on Rovaniemen kaupungin mieltänyt eli koskeeko arvio nimenomaan kaupungin keskustaajaman turvallisuutta vai kaupunkia kokonai-suudessaan. Olennaista vastausten suunnassa on kuitenkin ilmiö, että turvattomuuden tunne näyttää lisääntyvän sitä mukaa, kun fyysinen sekä lähtökohtaisesti myös emotio-naalinen etäisyys arvioitavasta kohteesta kasvavat ja tuttuus ja läheisyys vähenevät. Myös ikä ja mahdollisesti sen taustalla olevat ikäluokalle tyypilliset kokemukset vaikuttavat kokemukseen ympäristön turvallisuudesta. Esimerkiksi vanhimman ikäluokan kohdalla heidän kokemansa sota, jota vasten nykyinen rauhantila mieltyy turvallisena. Työikäisten työelämään sijoittumista heikensi työllistymistä ja taloudellista toimeentuloa uhannut lama. Nämä tekijät voivat olla yhtenä selityksenä sille, että aineistossa Suomi näyttäytyy turvattomimpana työikäisille ja turvallisimpana eläkeikäisille.

Palvelujen saatavuuden näkökulmasta lähiympäristön mieltäminen turvalliseksi ei ole kaikkein ilmeisin tulos. Maaseudun palveluverkon harveneminen, pitkät välimatkat ja huoli teiden kunnosta sekä ikääntyminen ja sen mukanaan tuoma huoli terveydestä ovat tekijöitä, joiden voisi olettaa lisäävän turvattomuuden tunnetta ja heikentävän lä-hiympäristön turvalliseksi kokemista. Koska näin ei näytä olevan, onkin syytä tarkastella, mitä palvelujärjestelmän näkökulmasta näkymättömiä, mutta sosiaalisen turvallisuuden ja luottamuksen kannalta olennaisia toimintamalleja ja -tapoja voi liittyä elämään maa-seutuyhteisössä. Näistä turvallisuuden tunnetta lisäävistä toimintatavoista keskusteltiin haastatteluissa, joissa ilmeni, että keskeisellä sijalla on yhteisöllinen huolenpito, jota toteuttavat sekä kyläläiset itse että myös alueella työtään tekevät muiden palvelujen tuottajat – tässä tapauksessa postinkantajat.

90

Nainen1: Kyllä täälä sillä lailla, ainakin minun mielestä täällä vielä sillä lailla huolehditaan, että jos ei joku ihminen ole ollu, käyny kaupalla tai jossakin ollu, niin kysytään ja huolehi-taan. Ja yksi mikä on ollu hirviän hyvä, niin täällä on nuo postin auto, nämä naiset jotka tuota postia jakaa. Niillä on ollut, että jos on ollukin joku semmonen ihminen, että se ei tulekaan hakeen postia, tai ei näy että savu nousee piipusta, niin ne käyvät sisällä katto-massa, että oleks sie siellä.Mies1: Ja sitten se on vanha tyyli, että jos tulee jonkulainen hätä, niin tutullehan sitä soi-tethan ensimmäiseksi. Että voitko sie tulla kattomaan, että mikä on tämä homma. Nainen1: Että täällä kuiten semmonen palvelu pelaa vielä, että ei ole jätetty.

Haastateltavat kokevat siis juuri yhteisöllisyyden ja sen myötä luonteviksi käyneet toi-mintatavat keskeisenä syynä siihen, että kylä asuinympäristönä on turvallinen. Vaikka asutus on harvempaa – tai ehkä juuri siksi – jokainen yksilö yhteisössä on sekä merki-tyksellinen että toimintatavoiltaan tuttu ja tunnettu. Häiriöt näissä pienen mittakaavan tapahtumakuluissa rekisteröidään ja niiden syyt pyritään yhteisön yhteisellä hyväksyn-nällä etsimään ja ratkaisemaan. Huolenpidon keskiössä on yksilö yhteisön jäsenenä. Vastakohtana kyläyhteisössä asumiselle haastateltaville näyttäytyy kaupunkitaajamassa asuminen. Omaa maaseutumaista asuinympäristöä tiheämmän asutuksen ja parem-pien palvelujen kaupunkimaiseen asumismuotoon liittyy haastateltavien mielikuvissa uhkakuvia, joista keskeisin on individualistinen ja muista piittaamaton elämäntapa kylien yhteisölliseksi kuvatulle elämäntavalle. Kaupungista – ja samalla myös omaa asuinympäristöä turvattomammaksi mielletystä kotikaupungista – epäillään puuttuvan juuri huolenpitoa lähellä asuvista muista asukkaista.

Haastattelija: Mikä sen tekee siitä kyläyhteisöstä turvallisen?Mies2: Pitkässä ajan juoksussa ku seuraatte, niin monestiko maalaiskylästä on löydetty joku kuolleena – monta kuukautta ollu talossa – ei koskaan. Noista kaupungeista löyde-tään vähän väliä – ei kukaan välitä mitään siitä.Nainen2: Mut täällä niin ku silleen, että jos tietää, että naapuri on jossain reissussa tai näin, niin vähän katotaan niin ku yleensä, että no onkos – liikkuuko siellä talon ympärillä jotain outoa väkiä – ja sitte jo vähintään, jos ei muuta, niin otetaan postit – niin ku ote-taan postilaatikosta ja yleensä se pyytääkin se naapuri, mutta otetaan – ne otetaan niin ku, että ei niin ku silleen.

Kyläläisten ajatukset yhteisöllisyydestä huolenpidon turvaajana ja takeena eivät kuiten-kaan ole vailla tietoisuutta asiaan mahdollisesti liittyvistä nurjistakin puolista. Välittä-misen ja toisten elämän liian tarkan seuraamisen välillä on veteen piirretty viiva, johon suhtautuminen on henkilökohtainen valinta.

Nainen2: Maalla sentään välitetään – –.Mies2: Seurataan jatkuvasti tuota toisten menoja.

Toisten elämän jatkuvan seuraamisen mahdolliset haittapuolet näyttäytyvät kuiten-kin merkityksettöminä sen rinnalla, että keskinäisen huolenpidon koetaan lisäävän

91

arkielämän turvallisuutta. Seuraaminen ei näyttäydy ensisijaisesti uteliaisuutena vaan toisista huolehtimisena ja välittämisenä. Asiasta voidaan myös tarkoituksellisesti sopia, eli seuraamisen kohteeksi ei jouduta vain ja ainoastaan vastentahtoisesti.

Nainen2: No mut se on ollu sitä huolehtimista – –, se ei oo uteliaisuutta, vaan se on huolehtimista.Nainen3: Ei – se oli nimenomaan ja se oli sovittu asia. Nainen2: – – kattomassa että…Nainen3: Niin toinen jos ei näkyny, joka yksin asu tuota niin – näkyykö valoja sillä talvisai-kaan, niin kyllä sitte alettiin puhelimella ja sitte mentiin käymään – mutta ei kaupungissa voi tällä tavalla.Nainen2: Ei.Haastattelija: Mennäänks sitä muulla tavalla sitte niin ku avuksi - tavallaan, että se turval-lisuuden tunne niin ku jotenkin muutakin kautta vahvistuu ku sillä lailla, että seurataan, ettei oo mitään sattunu?Mies2: Kyllä kait siinä sitte tulee, vaikkei sitä niin ku – mutta että näkee, että siinä valot palaa, niin saattaa käyä sit kylässä ja kattoo, että onko täällä mikä tilanne.

Vastakohtaisuudet eli turvallisuus – turvattomuus ja maaseutu – kaupunki ovat tärkeitä ajattelun välineitä, kun tarkastellaan omaa kokemusta ja asemoidaan elämäntilannet-ta. Kun oman asuinympäristön turvallisuutta korostetaan, sen vastakohdaksi asettuu kyselyssä turvattomimmaksi koettu kaupunki. Kaupunki näyttäytyy paikkana, jossa ei huolehdita naapureista, katsota perään tai olla uteliaita, kun taas maaseutuasumiseen kuuluu muista huolehtiminen ja tarpeen mukainen uteliaisuus. Kaupunkilainen elämän-tapa koetaan omiin oloihin vetäytyvänä, muista piittaamattomana ja sosiaalisilta suhteil-taan puutteellisempana kuin maaseudun elämä, johon on sisään rakennettu sosiaalinen ulottuvuus. Kaupunkimainen elämäntapa lieveilmiöineen liitetään kiinteästi puitteisiin sinänsä sekä niiden asettamiin realiteetteihin; kun on paljon ihmisiä, ei mielenkiintoa yksilöitä kohtaan synny tai riitä kuin korkeintaan silloin, kun naapuri tuottaa häiriöitä.

Mies2: – – jotka täältä menee sinne, ne jää sinne neljän seinän sisälle, ja käytävästä kuu-luu pikku kolahdus siellä, niin ollaan, että kuka siellä – siinä tulee se tavallaan semmonen reviiri siihen - että ne kuvittelee, että ne on aina häiriöksi vaan heille. Kaupungissa ku sillä on iso tila, niin ei siellä kukaan ees niin tiiä mitään, että mitä tapahtuu oven takana. Niin ku sillä lailla minusta tuota turvallisuutta ajatellaan – niin minusta tämä on paljon turvalli-sempi ympäristö ku joku kerrostalo.Nainen3: Joo tuollakin kun on kylällä, niin meillä oli ainakin – ku oli vanhempia, iäkkääm-piä ihmisiä, yksin asuvia, niin meillä oli aina semmonen, että katottiin - jos oli talviaika, että tuliko sille valot ja tuliko sille valot – ja jos ei siellä jonkun aikaa näkyny, niin se soittaa pirhautettiin, et mites nyt mennään. Tämmönen oli, et se huomattiin se naapuri – että siitä piettiin huolta.Mies2: Mutta tuollako niitä on kymmeniä siinä, niin se loppuu se mielenkiinto siihen.Nainen3: joo – totta kai ja ne on kaikki vieraita toisilleen, vaikka seinän takana asus – että näin on.

92

Haastateltavien asennoituminen kaupunkiasumisen sisältämiin mahdollisiin uhkiin ja turvattomuustekijöihin on tulkintani mukaan merkityksellinen asukkaiden arvioidessa oman ympäristönsä turvallisuutta sekä asumishaluaan maaseudulla. Näin on riippumatta siitä, vastaako käsitys kaupunkiasumisesta todellisuutta, sillä se vaikuttaa siihen, kuinka valmiita ihmiset ovat vaihtamaan asuinympäristöä valintatilanteisiin tultaessa tai joudut-taessa. Oma, turvalliseksi koettu koti- ja lähiympäristö on paikka, josta ei helposti lähdetä pois – varsinkaan kaupunkiympäristöön, joka näyttäytyy sen negatiivisena vastakohtana.

Maaseutuyhteisö risteyskohtana ja kiintopisteenä arjessa

Epäjatkuvuuksien, epävarmuuksien ja turvattomuuden ohella aikakautemme ominais-piirteinä on pidetty yksilöllistymistä ja yhteisöllisyyden heikkenemistä. Esimerkiksi sosi-aalisen median merkityksen nousu viittaa kuitenkin näkemykseni mukaan siihen, että turvallisuuden tavoin yhteisöllisyys täydellisen katoamisen asemasta muuntuu ja muo-toutuu uudelleen ajan asettamien vaatimusten ja edellytysten mukaan. Tästä huolimatta maaseutu elinympäristönä tarjoaa yhä mahdollisuuden tarkastella yhteisöjä ja yksilön paikkaa osana yhteisöä vielä myös traditionaalisesta viitekehyksestä käsin – sulkematta silti pois yhteisöllisyyden uusia muotoja. Maaseutuyhteisö onkin monella tavalla mielen-kiintoinen risteyskohta ja kiintopiste arjen turvallisuuden ja sujuvuuden tarkastelussa.

Yhteisöillä ja yksilöiden osallisuudella yhteisöihin on selkeä merkitys sekä turvallisuu-den kokemukselle että niille toimintatavoille, jotka turvallisuuden tunnetta ja arjen sujuvuutta tukevat. Yhteisöllisyyden vähentymisen on todettu lisäävän syrjäytymistä ja turvattomuutta erityisesti harvaan asutuilla alueilla. Kylätoiminnalla, järjestötyöllä ja vapaaehtoistoiminnalla on näillä alueilla tärkeä tehtävä turvallisuuden ja turvallisuu-den tunteen ylläpitämisessä. Harvaan asuttujen alueiden turvallisuuden ylläpitämisen kannalta keskeistä on peruspalvelujen saatavuuden turvaamisen ohella myös paikalli-sella tasolla tapahtuva turvallisuussuunnittelu, ongelmien ennakointi ja omaehtoisen varautumisen kehittäminen. (Sisäasiainministeriö 31.3.2008.) Turvallisuuden kokemuk-seen maaseudulla liittyy lisäksi tekijöitä, jotka ovat palvelujärjestelmän näkökulmasta näkymättömiä, mutta sosiaalisen turvallisuuden ja luottamuksen kannalta olennaisia toimintamalleja, joita ilmentävät haastatteluaineiston kuvaukset yhteisöllisestä huolen-pidosta. Tutkimuksen valossa yhteisöllisyys ei maaseudulta postmodernin maailmamme individualisoitumiskehityksestä huolimatta olekaan vielä kadonnut, vaikka harvenevan väestön ja pitkien välimatkojen olosuhteet yhteisöllisyyden ylläpitämistä objektiivisesti katsoen vaikeuttavatkin.

Selitystä maaseudun asukkaiden turvallisuuskokemukseen oman asuinympäristönsä osalta voidaan etsiä myös tilan ja paikan tutuksi ja olemukseltaan odotusten mukaiseksi muuntumisen kautta. Pauli Tapani Karjalainen (1995; 1997) on kuvannut, miten asunto muuttuu rationaalisin perustein mitattavasta tilasta emotionaaliseksi paikaksi ja kodiksi, elämisen ja kokemisen kautta. Kodista tulee samalla oman elinympäristömme keskiö. Se on paikka, josta lähdetään ja jonne palataan. Samalla tavoin myös ympäristö tutuksi käydessään muuttuu vieraasta ja kaukaisesta läheiseksi ja ennakoitavaksi. Myös Silva

93

Kuva 1. Pihapiiri (kuva: Tuomas Vittaniemi).

Tedre ja Aini Pehkonen (2011) ovat kuvanneet vastaavaa kokemuksellista prosessia ikääntyvien ihmisten suhteessa omaan kotikyläänsä ja siellä sijaitsevaan hoivakotiinsa. Kokemus paikasta muodostuu heidän mukaansa elämän varrella kertyneistä muistikuvista, nykyhetken kokemuksista sekä arvoista ja asenteista. Osallisuus paikkaan ja yhteisöön määrittyy tuttuuden, pysyvyyden ja turvallisuuden kautta. Tutkimukseeni osallistuneiden kyläläisten kokema turvallisuuden tunne saattaakin perustua enemmän siihen, että tutun ympäristön mahdolliset vaaratekijät ja turvallisuusvajeet osataan ennakoida ja niihin voidaan myös varautua, kuin siihen, että vaaran paikkoja ja turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä olisi lähiympäristössä objektiivisesti arvioiden vähemmän. Läheisyys ja kotoisuus ovat myös tekijöitä, jotka synnyttävät yhteisön ja määrittävät siihen kiinnittymisen. Maa-seutu näyttäytyy siten sekä kotina että yhteisönä, johon kuulutaan. Turvallisuus ja arjen sujuvuus puolestaan rakentuvat kiinteästi näiden tekijöiden varaan. (Kuva 1.)

Sosiaalisesti ja yhteiskuntapoliittisesti hyväksyttävä turvallisuus tai turvattomuus määrit-tyy kuitenkin yksilöiden henkilökohtaisen maailman ulkopuolelta. Poliittinen ulottuvuus turvattomuudelle muotoutuu myös haja-asutusalueiden arkiturvallisuutta koskevassa kes-kustelussa; onko syrjässä asuvan sopeuduttava siihen, että palvelujärjestelmä ei voi tukea elämistä ja asumista samalla tavoin kuin taajamissa - vai onko järjestelmän ylläpidossa

94

sopeuduttava siihen, että myös haja-asutusalueille on kyettävä tuottamaan maksimaalinen turva tilanteen mukaisin palveluin. Arkielämän turvallisuuden ja sujuvuuden rakenta-minen maaseutualueilla ainoastaan yhteisöllisyyden varaan, ilmiön elinvoimaisuudesta huolimatta, on yhteiskuntapoliittisesti epätasa-arvoinen tie. Yhteisöllisyyden merkitys ja sen tarjoama lisäarvo maaseudun asukkaiden hyvinvoinnille on kuitenkin siinä määrin selkeä, että sitä tulee tukea kaikilla yhteiskunta- ja maaseutupoliittisilla ratkaisuilla.

Artikkelin pääkohdat

• Teiden kunto, julkiset liikenneyhteydet, huoli omasta ja läheisten terveydestä sekä terveyskeskuspalvelujen saatavuus ovat isoja huolenaiheita harvaan asutuilla alueilla.

• Arjen turva rakentuu tutuista ja turvallisista ihmissuhteista sekä asuinympäristöstä.• Tuttu asuinympäristö ihmissuhteineen luo yhteisöllisyyttä ja yhteisöllisiä toiminta-

tapoja, jotka lisäävät turvallisuutta ja hyvinvointia.• Yhteisöllisyyden merkitys tulee huomioida yhteiskunta- ja maaseutupoliittisissa

ratkaisuissa.

LÄHTEET

Bauman, Zygmunt 1996. Postmodernin lumo. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.

Bauman, Zygmunt 2002. Notkea moderni. Gummerus Kirjapaino Oy. Jyväskylä.

Eräsaari, Risto 2002. Kuinka turvaton on riittävän turvallinen? Kunnallisalan kehittämis-säätiön Polemia-sarjan julkaisu nro 46. Vammalan Kirjapaino Oy. Vammala.

Karisto, Antti 1998. Pirstoutuvan elämän politiikka. Teoksessa (toim.) Roos, J.P. & Hoik-kala, Tommi. Elämänpolitiikka. Gaudeamus. Tammer-Paino Oy. Tampere.

Karjalainen, Pauli Tapani 1995. Eksistentiaalinen ympäristö. Teoksessa (toim.) Haapala, Arto & Honkanen, Martti & Rantala, Veikko. Ympäristö, arkkitehtuuri, estetiikka. Yli-opistopaino. Helsinki, 86–95.

Koskela, Hille 2009. Pelkokierre: pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kau-punkitilasta. Gaudeamus. Helsinki University Press.

Kotikuntalaki 11.3.1994/201.

95

Niemelä, Pauli & Kainulainen, Sakari & Laitinen, Hanne & Pääkkönen, Juha & Rusaen, Timo & Ryynänen,Ulla & Widgrén, Erja & Vornanen, Riitta & Väisänen, Raija & Ylinen, Satu 1997. Suomalainen turvattomuus. Inhimillisen turvattomuuden yleisyys, perus-ulottuvuudet ja tyypittely – haastattelututkimus 1990-luvun Suomessa. Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto. Helsinki.

Palmgren, Marko 2011. Lapin malli sisäisen turvallisuuden verkostoyhteistyössä. Sosiaa-lisesti ja taloudellisesti kestävää arjen turvaa. Maaseudun arjen turvaverkosto -hankkeen loppuraportti. Lapin aluehallintoviraston julkaisuja 1:2011. http://www.rovaniemi.fi/loader.aspx?id=206f8fc7-b1ee-4470-a3a1-3d54b0744978. [Viitattu 19.10.2011]

Pekola-Sjöblom, Marianne, Helander, Voitto & Sjöblom, Stefan 2006. Osa I: Kuntalai-nen kansalaisena. Kuntalaisuus ja kansalaisuus. Teoksessa Kuntalainen – kansalainen. Tutkimus kuntalaisten asenteista ja osallistumisesta 1996-2004. KuntaSuomi 2004 –tutkimuksia nro 56. Suomen Kuntaliitto. Svenska social- och kommunalhögskolan vid HU. Åbo Akademi. Kuntatalon paino. Helsinki, 42–89.

Sisäasiainministeriö 31.3.2008, Esitys sisäisen turvallisuuden ohjelmaksi http://www.inter-min.fi/intermin/hankkeet/turva/home.nsf/files/STOesitys140408/$file/STOesitys140408.pdf. [Viitattu 14.8.2011]

Sisäasiainministeriön julkaisuja 44/2004. Arjen turvaa 2004. Sisäisen turvallisuuden ohjelma. Valtioneuvoston yleisistunto 23.9.2004. http://www.intermin.fi/intermin/biblio.nsf/6999D85A980CD058C2256F180034DCC8/$file/442004.pdf. [Viitattu 14.8.2011]

Sisäasiainministeriön julkaisuja 19/2006. Paikallisen turvallisuustyön kehittämi-nen. Työryhmämuistio. http://www.intermin.fi/intermin/hankkeet/turva/home.nsf/files/192006/$file/192006.pdf. [Viitattu 14.8.2011]

Sisäasianministeriön julkaisuja 20/2009. Turvallisuus harvaan asutuilla alueilla. Tilanne-raportti 2009. Helsinki 2009.

Sisäasiainministeriön julkaisuja 4/2010. Järjestöt mukaan turvallisuussuunnitteluun – Työkirja. http://www.intermin.fi/intermin/hankkeet/turva/home.nsf/files/NETTI%2042010/$file/NETTI%2042010.pdf. [Viitattu 14.8.2011]

Sisäasiainministeriön julkaisuja 22/2011. Turvallisuusyhteistyöllä tuloksia. Arvioita pai-kallisen turvallisuussuunnittelun tilanteesta. http://www.intermin.fi/intermin/hankkeet/turva/home.nsf/files/222011%20nettiin/$file/222011%20nettiin.pdf [Viitattu 13.9.2011]

Tedre, Silva & Pehkonen, Aini 2011. Miltei omalla kylällä loppuun asti – Hoivakodin asukkaiden paikkasidoksia ja kyläsuhteita. Janus. Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön tut-kimuksen aikakauslehti 19 (2), 174–183.

96

”Vaikka vapaaehtoinen naapuriapu ei voi korvata peruspalveluja, on se tärkeä voimavara, joka luo turvallisuuden tunnetta

ja tukee arjessa selviytymistä.”

Pilvi Hämeenaho

Naapuriapu maaseudulla

Johdanto

Naapuriapu on arjessa auttamista, se on vapaaehtoisuuteen ja yhteisöllisyyteen pe-rustuvaa toisista huolehtimista. Naapuriapu on arkinen toimintamuoto, joka liitetään lähes itsestään selväksi osaksi kylien ja myös harvaan asutun maaseudun elämää. On luontevaa tehdä yhteistyötä muiden, samalla alueella asuvien ja samankaltaisia arjen haasteita kohtaavien kanssa. Naapuriapu voi saada monenlaisia muotoja: se voi olla esimerkiksi polttopuiden hakkaamista, satunnaista lastenhoitoapua, yhteisiä työkoneita ja töiden tekemistä talkoilla. Se voi olla myös suunniteltua ja pysyväisluontoista toimintaa kuten kyytirinkejä tai kylällä asuvan vanhuksen säännöllistä auttamista johon useampi ”rinkiläinen” vuorotellen osallistuu.

Tarkastelen artikkelissani maaseudun naapuriavuksi kutsuttuja käytäntöjä erityisesti yksilöiden välisenä, maaseudun arkeen kuuluvana yhteisöllisenä toimintana. Pohdin myös vapaaehtoisuuteen perustuvan naapuriavun ja maaseudun yhteisöllisyyden muo-dostamien voimavarojen ohjaamista kunnallista peruspalveluverkkoa täydentävään ja tukevaan toimintaan. Millaisille arvoille ja asenteille naapuriapu perustuu? Onko paikal-lisista yhdessä tekemisen käytännöistä löydettävissä ratkaisuja maaseudun harvenevan palveluverkon tuomiin haasteisiin asukkaiden arjen sujuvuudelle ja hyvinvoinnille? Artikkelin lopussa nostan esiin kaksi erityyppistä naapuriavun muotoa. Ensimmäinen esimerkki, vanhempien järjestämä koululaisten kyytirinki, perustuu paikallisten asukkai-den oma-aloitteiselle yhteistyölle. Tämän rinnalle tuon pohdittavaksi kylän tai kunnan taholta organisoidun ja koordinoidun kylätalkkaritoiminnan ja sen mahdollisuudet yhteisöllisen auttamistyön tukemisessa ja rakentamisessa.

Artikkelin keskeisinä aineistoina toimivat haastattelut on kerätty osana sosiaalipalvelujen muutosta tutkinutta Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen ParasSos-tutkimushanketta (Leinonen 2008; Virkki ym. 2011). Artikkelissa käytetään vuonna 2009 kerättyjä, keskisuomalaisten kuntien sosiaalijohtajien haastatteluja (9 kpl), sekä kolmessa kes-kisuomalaisessa kunnassa tehtyjä kuntalaishaastatteluita, joissa haastateltavina olivat 14 maaseudulla asuvaa perhettä. Sosiaalijohtajien haastatteluissa aiheena oli sosi-aalipalvelujen järjestäminen muuttuvissa kuntarakenteissa. Artikkelin näkökulmasta keskeistä ovat erityisesti maaseudun palveluverkon tila ja palvelujen saavutettavuus.

97

Kuntalaishaastattelut keskittyivät purkamaan maaseudun merkityksiä asuinympäristönä, hyvinvointipalvelujen käyttöä ja hyvinvoinnin kokemuksen rakentumista maaseudulla elävien arjessa. Yhteisöllisyys ja naapuriapu nousivat esiin kaikkien pääteemojen yhte-ydessä, korostaen kyläyhteisön merkitystä yksilöille sekä konkreettisena apuna arjessa selviytymiselle että koetun hyvinvoinnin osatekijänä.

Naapuriapua ja sosiaalista pääomaa

Naapuriapua pidetään yleisesti maaseudulla elämiseen liittyvänä tapana tai käytäntönä, jonka perustana on arjen haasteista selviäminen lähiyhteisön eli kyläläisten ja naapurei-den avulla (esim. Hyyryläinen 2000, 108; Pehkonen 2006, 24, 28). Naapuriapu itsessään ei ole vain maaseudun ilmiö, vaan samankaltaista yhteisöllistä ja omaehtoista toimin-taa on myös kaupungeissa. Asukasyhdistykset toimivat monella tapaa kyläyhdistysten tavoin, ja moderneille asutusalueille muodostuu naapuruuteen ja yhteisöllisyyteen perustuvia toiminnallisia verkostoja (esim. Krok 2008, 193, 202). Ero maaseutuun tulee kuitenkin kaupunkimaisen asuinympäristön tiiviydestä: kaupungissa palveluja on tarjolla ja välimatkat ovat lyhyitä. Maaseudun pitkät välimatkat ja kylien sijainti kaukana taajamien ”lähipalveluista” estävät asukkaiden mahdollisuudet poiketa kauppaan tai palvelupisteeseen heti apua tarvitessaan (Kaskisaari ym. 2010, 28; Zitting & Ilmarinen 2010, 52, 56). Kylissä ja harvaan asutuilla alueilla naapureiden apu on monesti ainoa käytettävissä oleva palveluihin rinnastettava tuki ja siksi olennainen tekijä arjen turvan ja sujuvuuden kannalta (esim. Lehtola 2002, 39).

Asuinolojen konkreettisten erojen lisäksi maaseudun elämään liitetään usein ajatus talonpoikaisyhteiskunnan arvojen ja käytänteiden, kuten talkoiden ja lähimmäisestä huolehtimisen, yhä elävän osana kylien arkea (Pihlaja 2010, 47). Katsottaessa suo-malaisen maaseutuasumisen historiaa pidemmällä aikavälillä, voidaan tämän päivän naapuriapu ja talkoohenki nähdä jatkumona talonpoikaisyhteiskunnan paikalliselle, vahvasti kylään sitoutuneelle elämälle ja elinkeinoille. Maanviljelystä eläville yhteisöille yhteistyön tekeminen oli selviytymisen edellytys (esim. Hyyryläinen 2000, 111–112). Yhdessä tekemisen käytäntöjä on kuvattu paikalliseen sitoutuneen elämäntavan tun-nuksena ja myös sen keskeisenä arvona.

"Vanhassa kyläyhteisössä otettiin huomioon lähimmäinen; hädän tullen löytyi aina aut-tajia. Auttaminen oli uomautunut perinteisiä sääntöjä noudattavaksi. Kun yksilö joutui epätavalliseen ja hankalaan tilanteeseen, organisaatio alkoi toimia. Jos jonkun kyläläisistä oli ryhdyttävä rakennuspuuhiin, pantiin pystyyn hirsitalkoot. Määräpäivänä isännät ajoivat paikalle tukkeineen. – – Tällainen avuliaisuus edellytti tarjoilua, mutta myös aikanaan vastavuoroisuutta, jos autettava kuului maataomistavaan luokkaan. Maattomia autettiin pyyteettömämmin, vain kestitystä odottaen." (Vilkuna 1985, 171; kuvateksti.)

Näin kuvattuna talonpoikaisyhteiskunnan talkoohenki pitää sisällään nykypäivänkin naapuriavun keskeiset motiivit: töiden yhdessä tekeminen jakaa taloudellista ja työvoi-man tarpeen tuomaa taakkaa sekä auttaa niitä jotka eivät yksinään pärjäisi. Yhtäältä

98

kyse on käytännön hyödystä, toisaalta se on auttamisen haluun perustuvaa toisista huolehtimista ja välittämistä. Yhteisöllisyydestä nousevia voimavaroja ja nykypäivän maaseudulla elävää talkoohenkeä kuvataan usein sosiaalisen pääoman käsitteellä, joka yhdistää nämä kaksi eri yhteistyön tekemisen motiivia (esim. Hyyryläinen 2000; Pehkonen 2006), painottaen kyläyhteisöjen luonnetta yhtenäisinä toimijoina. Sosiaali-sella pääomalla tarkoitetaan ryhmän tai paikallisyhteisön jaetuille arvoille ja toimintaa ohjaaville normeille perustuvaa voimavaraa, jonka keskeisenä edellytyksenä on ryhmään kuuluvien keskinäinen luottamus (esim. Putnam 1993, 170; Ilmonen 2000, 15, 22).

Voimavarojen suuntaaminen yhteisön yksittäisten jäsenten auttamiseen edistää kaik-kien menestystä ja hyvinvointia. Kun paikallista pääomaa käytetään heikommassa asemassa olevien auttamiseen ja toisista huolehtimiseen, tulee se luonteeltaan hyvin lähelle ajatusta sosiaalisesta pääomasta kansalaishyveenä, yhteiskunnan toimintaa helpottavana auttamisen järjestelmänä (Putnam 1993). Auttamisenhalu perustuukin usein ajatukselle yhteisvastuullisuudesta ja siihen vaikuttavat voimakkaasti käsitykset reiluudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Suomalaiset ovat yleensä valmiimpia auttamaan heikommassa asemassa olevia; lapsia, vanhuksia, sairaita. (Pessi & Saari 2008, 172.) Tämä näkyy myös naapuriavun tarjoamisessa:

”Jos nyt joku tämmönen tarvii, tarvii jotakin apua niin kyllä sitä varmasti saa että. Ihan tos lähellä yks mummeli oli, hän nyt sitten kuolikin viime kesänä, mutta hyvin monet, hyvin monista taloista kävivät auttamassa ja kahtomassa. Että löytyy semmosta. Montakin esimerkkiä vois sanoo että varmasti löytyy.” (Kuntalaishaastattelu, ParasSos-2009, KSMA CD 09/12:5.)

Kuten edellä on todettu, naapuriapu saa myös ”samanvertaisten” ja samalla tavalla toimintakykyisten ihmisten toisiaan tukemisen muotoja. Tällöin sosiaalinen pääoma muodostaa ’tuottavan resurssin’ (Coleman 1988), joka mahdollistaa yhteisten päämää-rien saavuttamisen ja helpottaa yhteisöön kuuluvien arkista toimintaa. Motiivina voi olla useaa ihmistä tai perhettä koskevan, saman ongelman ratkaisusta aiheutuvan taakan jakaminen tai avun saaminen naapurilta yllättävissä ongelmatilanteissa. Tarkoitus- ja hyötyhakuinen auttaminen perustuu oletukselle vastavuoroisuudesta (esim. Coleman 1988, 106–107). Auttaja luottaa siihen, että saa myös itse apua sitä tarvitessaan. Tämä vastavuoroisuus ei välttämättä ole suoraan samojen yksilöiden välistä, vaan kyse voi olla laajemmasta luottamuksesta, niin sanotusta yleistetystä vastavuoroisuudesta, jolloin apu kiertää yksilöltä toiselle. (Pessi ja Saari 2008, 94, 110–111.)

Juha Kuisma (2005, 100) kuvaa paikallisyhteisön henkeä seuraavasti: ”Kun autan sinua, tiedän itse joskus tulevani autetuksi. Ei välttämättä huomenna eikä ensi vuonna, mutta joskus. Se, mitä tapahtuu kylässä, tapahtuu minulle.” Tämä ajattelu tuo esiin paikal-lisuuden ja yhteisöön sitoutumisen parhaat puolet, osallistumisen ja toisten hyväksi toimimisen, joka voi edistää kyseisen yhteisön hyvinvointia ja selviämistä enemmän kuin mitä yksilöt itsenäisinä toimijoina saisivat aikaan (myös esim. Putnam 1993, 171). Myös talonpoikaisyhteisön käytännöt korostivat yhteisöllisen osallistumisen merkitystä ja arvoa:

99

”– – yhteiset vakiintuneet työ- ja auttamistilaisuudet pitivät myös naapurisopua yllä, ja kun niihin tapalain perusteella tuli aina vedetyksi sekä unelias että ärtyneinkin naapuri, ne vaikuttivat kokoavasti koko yhteisöön” (Vilkuna & Mäkinen 1978, 218.)

Vaikka maaseudun tapalaki, yhteisön sisäinen koodisto sopivalle käytökselle on arjen käytäntöjen myötä monelta osin muuttunut, kuuluu osallistumisen velvoite tämänkin päivän yhteisöllisyyteen. Vaikka kaikki kyläläiset eivät osallistukaan aktiivisesti paikalliseen toimintaan, ovat he silti osa paikallista yhteisöä. Oman kylän väki tunnetaan – hyvässä ja pahassa. Asukkaat tuntevat toisensa, mikä mahdollistaa riittävän tiedon kulun ja tekee ihmisistä riittävän läheisiä luottamuksen syntymiseksi.

”Kyllähän se tuota, täällä seurataan kyllä tarkkaan kaikki. Että siinä mielessä että ihan positiivista on kuitenkin, jos se tosipaikka tullee niin eihän sitä nyt kettään jätetä heitteille. Että aina seurataan.” (KSMA CD 09/12:7.)

Kylä voi siis edustaa turvallista ja lämminhenkistä pienyhteisöä, jossa kaikki huolehtivat toinen toisistaan. Toisaalta huolenpito ja tiivis kyläyhteisö toimivat perustana vahvalle sosiaaliselle kontrollille, joka voi saada jopa yksilön oikeuksia ja toimintamahdolli-suuksia rajoittavia muotoja. (Holmila 2001, 91; Pehkonen 2006, 24; Markkola 2010, 398.) Vaikka naapuriapu on vapaaehtoista auttamista, voi sen toteutumista edistää myös yhteisöstä nouseva sosiaalinen velvoite tai jopa sosiaalinen pakko. Auttaminen ja yhteistyön velvoite toimivat sosiaalisena normina, josta poikkeamisesta voi seurata sanktioita – tai ainakin pahaa mieltä ja epäystävällisen tai itsekkään ihmisen maine. (Holmila 2001, 91; Pehkonen 2004, 101; Pessi & Saari 2008, 151.)

Velvoite yhteisölliselle toiminnalle tulee usein myös kylien ulkopuolelta. Maaseudun asukkaiden oletetaan toimivan aktiivisesti kyläyhteisöissä, mutta maaseudun yhtei-söllisyydestä ja ”luonnollisesta talkoohengestä” puhuttaessa on huomioitava näiden käsitysten nojaavan pitkälti entisaikojen elämäntyyliin ja -laatuun liittyviin määritelmiin. Moderni maaseutu, muuttuvat elinkeinot ja elintapojen kaupunkilaistuminen muutta-vat myös niitä arvoja, joiden pohjalta nykyiset asukkaat toimivat ja joita noudatetaan. Maaseudulla eläminen ei välttämättä tarkoita aktiivista osallistumista paikallisen yhtei-sön toimintaan. Maaseudun arkitodellisuuteen kuuluvat myös pitkät välimatkat, joiden vuoksi monet ”kyläläiset” asuvat itse asiassa hyvinkin kaukana aktiivisen kyläyhteisön keskeisistä kokoontumispaikoista. (esim. Holmila 2001, 145–146; Pehkonen 2006, 142–143; Karvonen 2008, 31, 33.)

Maaseudun väestön ja elinkeinojen muuttuessa naapuriapua tuottavat yhteisölliset tavat ja arvot ovat muutoksessa, samoin kuin tarvittavan avun muoto. Siinä missä agraariyh-teisön keskeiset yhteistoiminnan muodot liittyivät maataloustöihin, nyky-yhteiskunnassa paikallinen vapaaehtoinen toiminta painottuu erityisesti terveys- ja hyvinvointipalvelujen saavutettavuuden aukkojen paikkaamiseen. Mutta millaisen roolin naapuriapu voi saada tämän päivän hyvinvointitalkoissa?

100

Naapuriavun paikallinen merkitys

Naapuriapu ja toisista huolehtiminen on arvo sinällään, ja maaseudulla asuville se on myös osa jokapäiväistä arkea ja sen velvoitteita. Lähiyhteisöjen, sekä perheen että naa-pureiden merkitystä avun tarjoajina ei voikaan vähätellä. Hoivapalvelujen, esimerkiksi lasten tai vanhusten hoitoon liittyen, tärkein tuottajataho ei ole kunta tai järjestöt, vaan perhe- ja lähiyhteisöt. (Lehtola 2002, 39; Kattainen ym. 2008, 219; Sireni 2010, 23, 26.) Maaseutualueiden asukkailta odotetaan panostusta oman hyvinvointinsa tuottamiseen ja ylläpitämiseen. Käytännössä naapuriapu toimii jo nyt turvaverkkona auttaen yhteisön jäseniä palvelujen ollessa kaukana.

”Kyllähän kieltämättä, ni naapuriapuun on turvauduttava. Ja täällä kyllä osataan se, se taito, että katsotaan, että tuleeko sen naapurin mummon mökistä tänä aamuna savua. Jos ei sieltä tule, ni kyllä tätä on niin sanottua piilossa olevaa vapaaehtoistyötä joka kylällä erittäin voimakkaasti. Sitähän on tosi paljon.” (Sosiaalijohtajien haastattelut, Paras-Sos-2009.)

Auttaminen, että tietää milloin joku tarvitsee apua, edellyttää tietoa toisista ihmisistä ja heidän elämäntilanteistaan. Se edellyttää myös sellaisia luottamuksellisia välejä, joissa ihmiset uskaltavat tarjota tai pyytää apua. Naapuriavun voima piilee juuri yhteisöllisyy-dessä ja inhimillisessä vuorovaikutuksessa. Tämän näkökulman tärkeys korostuu harvaan asutulla maaseudulla, jossa välimatkat ovat pitkiä ja väestö ikääntynyttä. Yksinjääminen on erityisesti vanhusten ongelma, johtuen muun muassa liikkumisen vaikeudesta ja mahdollisista kotiin sitovista sairauksista (myös esim. Tedre & Pulkkinen, 2011).

”Ja tietysti on saatavissa kaikenlaisia apuvälineitä nykyään, mutta tosissaan, eihän tuo tietokone tuo ratkasua siihen elämään ja siihen arkipäivän selviytymiseen kuitenkaan, että laskuja voidaan maksaa, mutta sitä konkreettista ihmisen lähellä oloo ei tietokone korvaa. Kun on monta kertaa kysyny joltain veteraanilta, että mikä on sulla kaikista hankalinta asua siellä kotona, ni se sanoo, että hänellä kaikista suurin ongelma on yksinäisyys. Ja se on ihan, lähes jokaisen asia, kun lapset asuvat kaukana, että vaikka pystyy itse huolehti-maan niistä arkipäiväsistä toimista, ni ei se ihminen pärjääkään jos sillä ei ole semmosta puhekaveria. Se on suuri ongelma maaseudulla.” (Sosiaalijohtajien haastattelut, Paras-Sos-2009.)

Maaseudun harvasta palveluverkosta puhuttaessa on myös muistettava, että toimivakaan järjestelmä ei voi yksinään tarjota apua kaikkiin yksilöiden tarpeisiin, vaan sen ensisijai-nen tehtävä on auttaa ja tukea palveluja ja apua tarvitsevia. Arkisetkin askareet voivat muuttua haasteiksi joihin tarvitaan ulkopuolista apua, ja syrjäisillä seuduilla tarjolla on ensisijaisesti lähipiirin tarjoamaa arjen auttamista.

Kuinka siis tukea, ylläpitää ja ehkä myös kehittää naapuriapua, jotta se säilyisi elävänä käytäntönä maaseudun muutoksista huolimatta? Kun naapuriavun ja auttamishalun taustalla vaikuttaa kokemus omaan paikallisyhteisöön kuulumisesta sekä velvoitteesta

101

– tai mahdollisuudesta – osallistua, on yhteishengen säilyminen merkittävässä roolissa myös omaehtoisen toiminnan säilymiselle. Yhteenkuuluvuuden tunnetta tuo esimerkiksi kylätason ja pienten maaseutukuntien tyypillinen käytäntö, jossa samat aktiiviset hen-kilöt ovat mukana kaikenlaisessa toiminnassa. Kunnan terveysasemalla työskentelevä perheenäiti ja kyläaktiivi kertoo osallistumisestaan:

”Missä mä ite oon sitten mukana, niin tietysti tämmönen vapaaehtoistyö, täällä toimii näi-tä yhdistyksiä ja järjestöjä, on urheiluseuraa ja sitten on nuorisoseura joka on tämmöseen teatteri- ja musiikkitoimintaan painottunu, ja mä oon siinä puheenjohtajana ite. – – Ja sitten on Mannerheimin lastensuojeluliitto, mä olen sen puheenjohtajana, paikallisyhdis-tyksen, eli siinä oon mukana, oikeestaan sitten ei muuta, no vielä viime vuonna olin kun-nanhallituksessa ja näissä…” (Kuntalaishaastattelut, ParasSos-2009, KSMA CD 09/12:1.)

Oman perheen ja lähipiirin lisäksi aktiivisen yksilön toiminta palvelee koko yhteisöä. Osallistuminen ja vapaaehtoinen auttamistoiminta perustuvat sisäryhmän jäsenten motivaatioon toimia oma-aloitteisesti oman yhteisönsä hyvinvoinnin edistämiseksi ja ylläpitämiseksi. Tätä motivaatiota tulee tukea ja suojella, jos vapaaehtoistoiminnalta todella halutaan apua palveluverkon paikkaamiseen. Yhteisöllisyyttä ja paikalliseen kuulumisen kokemusta on myös rakennettava aina uudestaan uusien asukkaiden saa-miseksi mukaan paikallisiin verkostoihin ja sitä kautta mukaan aktiiviseen toimintaan. (Pehkonen 2006; Haverinen ym. 2008; Kattilakoski 2011.)

Paikallinen toiminta osana kunnallista palveluverkkoa

Hyvinvointiyhteiskunnan tehtävänä on tarjota lakiperusteinen suoja yksilölle erilaisia elämää ja sen laatua heikentäviä uhkatekijöitä vastaan ja auttaa hädän hetkellä. Monet auttamiseen liittyvät toimet, jotka ennen tehtiin paikallisyhteisön voimin, ovat tänä päivänä siirtyneet yhteiskunnan vastuulle. (Anttonen & Sipilä 2000, 51; Lehtola 2002, 36; Stark 2006, 33.) Laajojen maaseutualueiden Suomessa on kuitenkin alueita, joissa harvan asutuksen vuoksi kunnallinen palveluverkko ei toimi riittävän kattavasti, eikä kunnallisia palveluja täydentävälle yksityisyrittäjyydelle ole taloudellisia edellytyksiä (Esim. Kananoja ym. 2008, 75–76; Pihlaja 2010, 12; Rantanen & Granberg 2010, 34–35). Paikalliselle auttamistoiminnalle on siis selkeä tarve.

Paikallisten palvelujen kehittäminen yhteistyönä kunnan, yrittäjien ja järjestöjen kesken nähdään keskeisenä ratkaisuna maaseudun palveluaukkojen paikkaamisessa (esim. Pihlaja 2010). Monet palvelut erityisesti maaseudulla perustuvat vapaaehtoiselle yh-distystoiminnalle; esimerkiksi palo- ja pelastustoimi on organisoitu vapaapalokuntien kautta. (esim. Hyyryläinen 2000, 108; Kaipainen 2011, 116.) On kuitenkin muistettava, että palvelujentuotannossa vapaaehtoisuuteen perustavalle toiminnalle ei voida aset-taa niitä velvoitteita, joita esimerkiksi kunnan järjestämisvastuulla olevien palvelujen tuottaminen edellyttää (Haverinen ym. 2008, 144–145; Julkunen 2008, 127; Pihlaja 2010, 33, 89). Jos asukkailla ei ole velvollisuutta ryhtyä palvelujen tuottajiksi, ei palve-

102

lujen asiakkaillakaan ole velvollisuutta luopua oikeuksistaan saada palveluja. Kunnan palveluverkosta vastaava sosiaalijohtaja huomioi naapuriavun rajoitteet asiakkaan yksilönsuojan ja valinnanvapauden näkökulmasta:

”Mutta kaikki ei välttämättä halua kuitenkaan sitä apu siltä naapurilta, eikä halua sitten, että naapuri tietää omia asioita, että… Että totta kai sitten pitää olla sitä muutakin apua” (Sosiaalijohtajien haastattelut, ParasSos-2009.)

Palvelujen tarjoamisen näkökulmasta tuttuus ja paikallisuus ovat kuitenkin positiivinen voimavara. Maaseudun yhteisöissä kunnan työntekijät ovat usein tuttuja asiakkailleen myös kyläyhteisön jäseninä ja yksityishenkilöinä. Tämä voi olla merkittävä tekijä esi-merkiksi uusia palvelujen tuottamis- ja järjestämistapoja suunniteltaessa. On todettu (Kovalainen & Österberg 2000, 87), että siirtymä esimerkiksi hoiva-alan yrittäjäksi on-nistuu parhaiten, kun uusi yrittäjä on jo asiakkaiden keskuudessa tuttu, usein monen eri verkoston kautta. Tämä synnyttää luottamusta, joka edesauttaa asiakassuhteiden syntyä ja pysyvyyttä. Tutut ihmiset ovat myös avainasemassa kun paikalliseen toimintaan haetaan uusia tekijöitä, ja myös silloin kun maaseudulle muuttavia uusia asukkaita ”pe-rehdytetään” kylän käytäntöihin tai heitä houkutellaan mukaan yhteiseen toimintaan (Pehkonen 2006). Osallistumiseen voi kannustaa ja rohkaista monella tapaa:

”Kyllä mun mielestä siinä pitäis olla sisäänheittäjä. Aivan uusi tapa. Sitähän nyt on pienes-sä kunnassa näit sisäänheitto-juttuja tosiaan, että mennään ja sanotaan, että nyt lähdet mun kyytiin, täs on hyvä paikka ja, että lähdet mukaan”. (Sosiaalijohtajien haastattelut, ParasSos-2009.)

Maaseudun arkielämän muutokset, kuten muuttuvan väestörakenteen ja maalle muutta-jien mukanaan tuomien uusien elämäntapojen tulo kylille asettaa haasteita perinteisten yhteisöjen sisäisiin toimintamalleihin. Toisaalta, uudet maaseudun asukkaat ja uudenlainen naapuruus kylillä luovat myös mahdollisuuksia naapuriavun uusille muodoille jo käytössä olevien käytäntöjen ohelle. Myös muualta voi ottaa oppia ja hyödyntää hyviä käytäntöjä.

Maaseudun kylien hyviä käytäntöjä

Hyvien käytäntöjen ylläpitäminen ja kehittäminen on tärkeää, koska tarvetta yhteisölliselle toiminnalle on – sekä kylillä konkreettisena avun tarpeena että yhteiskunnan taholta esitettyinä toiveina. Paikallisesti onnistuneiden toimintatapojen tutkimuksella saadaan tietoa jonka pohjalta uusia sovelluksia voidaan kehitellä. Mutta kuten Jouni Kaipainen (2011, 129) muistuttaa, on aina tärkeää huomioida, mikä on kunkin paikallisen mallin menestyksen ydin. Jollain kylällä hyvin toimiva käytäntö saattaa perustua sellaisille tekijöille, jotka eivät suoraan ole siirrettävissä muihin yhteisöihin tai tiettyihin paikallisiin tarpeisiin.

Seuraavassa esittelen kaksi paikallista, arjen sujuvuutta lisäävää auttamistoiminnan muotoa, joista ensimmäinen perustuu asukkaiden keskinäiseen sopimukseen yhteisten

103

haasteiden ratkaisussa. Toinen on ulkoapäin organisoitua työtä, jossa hyödynnetään naapuriavun keskeisiä ideoita työsuhteen kautta.

Koululaisten kyyditysrinki naapuruston omaehtoisena toimintana

Kyytirinki edustaa tyypillistä naapuriapua, jossa saman ongelman, tässä tapauksessa lasten kuljettamisen, kanssa painivat jakavat työtaakkaa. Yhteistyöstä on sovittu ja tehty käytännön arjessa sitova työnjako. Syrjäisellä kylällä asuva perheenäiti kuvaa naapu-ruston perheiden kanssa pyöritettävää koululaisten kyytirinkiä, jonka on synnyttänyt tarve auttaa yläkoululaisia pääsemään turvallisesti koulubussille:

”No se meillä nyt on, meillä on tässä lapsia niin me jouvutaan viemään viien kilometrin päähän aina aamulla. Vuoron perään, meitä on neljä perhettä tässä, tällä viikolla on meiän vuoro, niin viiään aina tuonne pysäkille. Ja yhtenä viikkona haetaan sitten tuolta, vuoron perään kanssa – – siin on kymmenkunta lasta. Tää on täs aika huvittavaa kun yläaste on kuitenkin pakollinen. Me jouvutaan kuitenkin kuskaamaan aina ne viien kilo-metrin päähän ne lapset. Ei oo järjestetty kyytiä.” (Kuntalaishaastattelut, ParasSos-2009, KSMA CD 09/12:7.)

Kyytirinki helpottaa erityisesti koululaisten päivää, tehden koulumatkan ensimmäisen osan nopeammaksi ja turvallisemmaksi. Vuorojärjestely keventää myös kaikkien rinkiin osallistuvien perheiden arkea. Tässä tapauksessa naapuriapu toimii julkisia palveluja korvaavana ja täydentävänä toimintana: koulukyyti kulkee, mutta niin kaukaa että perheiden vanhemmat pitävät sitä kohtuuttomana lisänä koulupäivien pituuteen ja sen vuoksi tarjoavat lapsille kyydin kodin ja bussipysäkin väliselle matkalle.

Kylätalkkari – pestipalvelut

Uusien yhteistoiminnan muotojen ei välttämättä tarvitse olla erityisen innovatiivisia: hyväksi koetut naapuriavun käytännöt ja toimintatavat voidaan siirtää esimerkiksi kylätalkkarin tehtäväksi. Siinä missä monet kokevat ’naapurin mummelin’ auttamisen itsestään selvänä osana kenen tahansa arkea, voidaan samankaltaista apua tarjota myös suunnitellusti ja jopa työsuhteen muodossa. Kylillä on monenlaisia arkiaskareissa auttamiseen tähtääviä palvelumuotoja, esimerkiksi kylätalkkareina toimivia henkilöitä, kotipalvelurinkejä tai pestipalvelutoimintaa, jonka kautta auttavat kädet voi tilata ko-tiinsa (esim. Sirkkala 2005, 45; Lindqvist & Koski 2008, 112–113).

”Näistä on paljon puhuttu näistä kylätalkkareista ja muista. Et kun joku semmonen sopiva organisointitapa siihen liittyis – – olis se nyt sitten nurmikonleikkuuta tai lumitöitä, puiden kantoo tai mitä tahansa, tämmöstä itse asiassa aika pientä, tai pientä remonttiapua, että siihen arkeen olis hyvä olla sitä apua.” (Sosiaalijohtajien haastattelut, ParasSos-2009.)

Vaasan seudulla kylätalkkareiden töihin on kuulunut esimerkiksi pihatöitä kuten hara-vointia, lumen luontia, hiekoitusta ja pienimuotoisia kiinteistön kunnostamiseen liittyviä

104

tehtäviä. Kohderyhmänä ovat erityisesti yksin elävät vanhukset sekä kaikki ne, jotka eivät ole itse kykeneväisiä tekemään fyysistä voimaa ja kuntoa vaativia töitä. Mitään erityistä ammattiosaamista vaativia töitä ei talkkareilta voi tilata, vaan ilmoituksessa korostetaan kuinka toiminnan ideana on antaa ”naapuriapua” joka määrittyy tarkemmin arkisten käytännön töiden tekemiseksi. (Rapo 2006.) Usein, kuten myös Vaasassa, toiminnan järjestäjinä ovat asukasyhdistykset ja kylätoimikunnat jotka saattavat saada toiminnan pyörittämiseen tukea kunnalta.

Kylätalkkaritoiminta voi ratkaista monta ongelmaa: pienet kodin kunnostustyöt ja pi-hahommat tulevat tehtyä ja talkkari saa työstään korvausta. Tärkeä näkökulma onkin myös talkkariksi työllistyvän henkilön oma arki ja mahdollisuus työntekoon. Muutokset kylien yhteisöllisyydessä, huoli sen heikkenemisestä ja naapuriapuun kiinteästi liittyvän vastuunkannon vähenemisestä, ovat peruste sopimusten teolle myös auttamistyössä.

”Ei siihen [vapaaehtoiseen auttamiseen] voi täysin laskea, joku semmonen ihminen siellä kylällä täytys olla, joka sitten käy, vaikka vaan piipahtaa kattomassa, että jos ei kukaan muu käy. Semmonen, jolle se vastuu todella on annettu, eikä vaan sen takia, että kun ollaan siellä.” (Sosiaalijohtajien haastattelut, ParasSos-2009.)

Työhön palkattu kylätalkkari on luotettava vaihtoehto, koska hän on virallisesti si-toutunut hoitamaan tehtävät. Kylätalkkari on pestipalvelu-organisaation lähettämä henkilö, mutta hänestä voi pidemmän asiakassuhteen myötä tulla yhtä tuttu auttaja kuin lähellä asuvista naapureistakin. Tällä tavoin toiminta voi olla hyvin samankaltaista vapaaehtoiseen auttamiseen perustuvan naapuriavun kanssa.

Pohdintaa

Maaseudun paikallisyhteisöt omaavat voimavaroja, joiden tiedostaminen, käyttö ja kanavoiminen arjen haasteiden ratkaisemiseksi ovat osa maaseudun elinvoimaisuuden säilyttämiseen tähtäävää työtä. Asuminen maaseudulla on monen suomalaisen haave (esim. Nieminen–Sundell 2011), mutta olosuhteet erityisesti harvaan asutulla maaseu-dulla rajaavat monien väestöryhmien mahdollisuuksia elää siellä arkeaan.

Välimatkat ovat pitkiä ja esimerkiksi palvelujen käyttö, harrastuksissa käyminen sekä osallistuminen vapaa-ajan tapahtumiin, edellyttävät henkilökohtaista liikkumista, yleensä yksityisautoilua (Lehtola 2008; Tedre & Pulkkinen 2011). Kun henkilökohtainen liikku-minen on rajattua, syrjäytymisen ja yksin jäämisen riski kasvaa. Naapurit ja paikallinen lähiverkko voivat vaikuttaa merkittävällä tavalla yksin elävien vanhusten elämänlaatuun. Läheisistä huolehtiminen voi olla sekä käytännön apua arjen askareissa että sosiaalisten verkostojen ylläpitoa vierailuilla ja tapahtumiin mukaan ottamisella.

Tarve kehittää ja ylläpitää paikallista, vapaaehtoisuuteen perustuvaa auttamistyötä kasvaa palvelujen siirtyessä pois kylistä. Palvelujen puuttuminen voi johtaa tilantee-seen, jossa palveluja tarvitsevien on muutettava asumaan taajamiin tai keskuksiin,

105

lähelle palvelupisteitä. Jos maaseudusta ei haluta tulevan vain hyväkuntoisten ja hyvin toimeentulevien asuinalueita, on harvaan asuttujen alueiden palvelutarjonta turvattava myös niille, jotka tarvitsevat apua arjessa selviytymiseen. (esim. Karvonen 2008, 33; Tedre & Pulkkinen 2011, 306).

Yhteisöllinen huolenpito on osa arkista hyvinvointia ja sen rakentumista ja siihen liittyvien käytänteiden tukeminen edistää koko yhteisön hyvinvointia ja paikallisen toiminnan säilymistä. Kylillä tapahtuva yhteistoiminta, esimerkiksi naapuriavun muo-dossa tapahtuva sosiaalinen vuorovaikutus, sekä myös vapaaehtoisuudelle perustuva seura- ja järjestötoiminta, rakentavat sosiaalisia verkostoja ja ovat siten yhteishenkeä rakentavaa ja ylläpitävää toimintaa. Jotta erilaiseen toimintaan sitoutuneet paikalliset voimavarat saataisiin käyttöön, on yhdessä tekemistä tuettava ja siihen kannustettava. Kehittämistyön tuloksena paikallinen yhteisöllinen toiminta voi tulla yhdeksi auttamisen muodoksi tukemaan ja täydentämään julkista järjestelmää.

Vaikka vapaaehtoinen naapuriapu ei voi korvata peruspalveluja, on se kuitenkin tärkeä voimavara, joka luo turvallisuuden tunnetta ja tukee arjessa selviytymistä. Jotta maaseu-dulla elävä yhteisöllisyys ja auttamisen käytännöt voisivat hyödyttää paikallisia asukkaita mahdollisimman laajasti, tulisi auttamishaluun perustuvaa toisista huolehtimista sekä kyläyhteisöjen paikallisia yhteistyökäytäntöjä tukea. Vahva paikallisyhteisö ja yhteisöön ku-lumisen tunne edistävät osallistumista – sekä avun tarjoamista että sen vastaanottamista.

Artikkelin pääkohdat

• Naapuriapu on arjessa auttamista, vapaaehtoista toimintaa, joka perustuu halulle auttaa läheisiä ihmisiä.

• Naapuriavun taustalla vaikuttavat jaetut arvot ovat osa kyläyhteisöjen sosiaalista pääomaa. Yhdessä kannettu vastuu yhteisön jäsenistä lisää koko yhteisön hyvinvointia.

• Julkisen sektorin palveluverkkoa ja kylien omaehtoista toimintaa voidaan täydentää ja korvata kehittämällä uusia toimintamalleja, kuten kylätalkkaritoiminta, kimppakyydit ja pestipalveluringit.

• Maaseudun hyvinvoinnin ja palvelujen turvaamiseksi on nostettava keskusteluun yksilön, paikallisyhteisön ja julkisen väliset vastuut.

106

LÄHTEET

Anttonen, Anneli & Sipilä, Jorma 2000. Suomalaista sosiaalipolitiikkaa. Vastapaino, Tampere.

Coleman, James 1988. Social Capital in Creation of Human Capital. American Journal of Sociology vol. 94, 95–120.

Haverinen, Riitta & Ilmarinen, Katja & Westman, Riikka 2008. Arjen palveluja yhteistyössä ja yhdistellen. Teoksessa: Haverinen, Riitta & Ilmarinen, Katja (toim.): Hyvinvoinnin arki maaseudulla. Tekeviä käsiä ja tietoteknologiaa. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä, Helsinki, 141–148.

Holmila, Marja 2001. Kylä kaupungistuvassa yhteiskunnassa. Yhteisöelämän muutos ja jatkuvuus. SKS:n toimituksia 850. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Hyyryläinen, Torsti 2000. Kylätoiminnan perinne sosiaalisena pääomana. Teoksessa: Hyyryläinen, Torsti & Rannikko Pertti (toim.) Eurooppalaistuva maaseutupolitiikka. Paikalliset toimintaryhmät maaseudun kehittäjinä. Vastapaino, Jyväskylä, 109–119.

Ilmonen, Kaj 2000. Sosiaalinen pääoma: käsite ja sen ongelmallisuus. Teoksessa: Il-monen, Kaj (toim.) Sosiaalinen pääoma ja luottamus. SoPhi 42. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä, 9–38.

Julkunen, Raija 2008. Kuka vastaa? Hyvinvointivaltion rajat ja julkinen vastuu. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.

Kaipainen, Jouni 2011. Järjestöjen kilpailukyky maaseudun palvelutuotannossa. Kok-kolan yliopistokeskus Chydenius, Kokkola.

Kananoja, Aulikki & Niiranen, Vuokko & Jokiranta, Harri 2008. Kunnallinen sosiaalipo-litiikka. Osallisuutta ja yhteistä vastuuta. PS–kustannus, Jyväskylä.

Karvonen, Sakari 2008. Miten ihmiset maalla voivat? Maaseudun hyvinvointi 2000-luvul-la. Teoksessa: Haverinen, Riitta & Ilmarinen, Katja (toim.): Hyvinvoinnin arki maaseudulla. Tekeviä käsiä ja tietoteknologiaa. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä, Helsinki, 25–36.

Kaskisaari, Marja & Tammelin, Mia & Hirvonen, Johanna & Hämeenaho, Pilvi & Ilma-rinen, Katja & Vartiainen, Anssi 2010. Kuntalaisten arvioita sosiaalipalveluista. Paras-Sos–tutkimus Keski-Suomen yhdeksän kunnan alueella. Raportti 6/2010. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.

107

Kattainen, Eija & Muuri, Anu & Luoma, Minna-Liisa & Voutilainen, Päivi 2008. Läheisapu ja sen merkitys kansalaisille. Teoksessa: Moisio, Pasi & Karvonen, Sakari & Simpura, Jussi & Heikkilä, Matti (toim.): Suomalaisten hyvinvointi 2008. Stakes, Helsinki, 218–231.

Kattilakoski, Mari 2011. Maaseudun uudet toimijat. Tutkimus paluu- ja tulomuuttajien toimijuudesta maaseutuyhteisöissä ja kehittämisverkostoissa Keski-Pohjanmaalla. Tut-kimuksia A 37. Siirtolaisuusinstituutti, Turku.

Kovalainen, Anne & Österberg, Johanna 2000. Sosiaalinen pääoma, luottamus ja jul-kisen sektorin restrukturaatio. Teoksessa: Ilmonen, Kaj (toim.): Sosiaalinen pääoma ja luottamus. SoPhi 42. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä, 69–92.

Krok, Suvi 2008. Kerrostalonaapurusto yhteisöllisyyden kokemuksena. Teoksessa: Roivai-nen, Irene & Nylund, Marianne & Korkiamäki, Riikka & Raitakari, Suvi (toim.): Yhteisöt ja sosiaalityö. Kansalaisen vai asiakkaan asialla? PS-kustannus, Jyväskylä, 193–208.

Kuisma, Juha 2005. Maaseutu yhteiskunnallisena kysymyksenä. Teoksessa: Niiniluoto, Ilkka & Juha Sihvola (toim.): Nykyajan etiikka. Keskusteluja ihmisestä ja yhteisöstä. Gaudeamus, Helsinki, 99–126.

Lehtola, Ilkka 2002. Maaseudun palvelurakenteen muutos. Teoksessa: Hyyryläinen, Torsti & Katajamäki, Hannu (toim.): Muutoksen maaseutu. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Helsinki, 33–41.

Lehtola, Ilkka 2008. Matka maalta markettiin. Tiehallinnon selvityksiä 25/2008. Tie-hallinto, Kuopio.

Leinonen, Anu 2008. Sosiaalipalvelut muutoksessa – Paras vai palveluaukko? Tutkimus-suunnitelma ParasSos-tutkijaryhmälle. Työpapereita 14/2008. Stakes, Helsinki.

Lindqvist, Petra & Koski, Eija 2008. Sopimuksellisuus – uusi työkalu järjestää maaseu-dun palveluja. Teoksessa: Haverinen, Riitta & Ilmarinen, Katja (toim.): Hyvinvoinnin arki maaseudulla. Tekeviä käsiä ja tietoteknologiaa. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä, Helsinki, 111–120.

Markkola, Pirjo 2010. Yhteisö, yksilö ja julkiset areenat maaseudun historiassa. Teok-sessa: Ojala, Jari & Eloranta, Jari & Roiko–Jokela, Heikki (toim.): Monelta kantilta. Ilkka Nummelalle omistettu juhlakirja. Jyväskylän yliopisto, historian ja etnologian laitos, Jyväskylä, 397–408.

Nieminen–Sundell, Riitta 2011. Maisema on, työ puuttuu. Sitra, Helsinki. Pehkonen, Aini 2004. Kylä kutsuu… Tutkimus tulomuuttoprosesseista maaseudulle. Siirtolaisuustutkimuksia A 26. Siirtolaisuusinstituutti, Turku.

108

Pessi, Anne Birgitta & Saari, Juho 2008. Hyvä tahto. Auttamisen asenteet ja rakenteet Suomessa. Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto ry, Helsinki.

Pihlaja, Ritva 2010. Kolmas sektori maaseutukunnissa. Julkaisuja 19. Helsingin yliopisto, Ruralia-instituutti, Helsinki.

Putnam, Robert 1993. Making Democracy Work. Civic Traditions in Modern Italy. Prin-ceton University Press: New Jersey.

Rantanen, Manu & Granberg, Leo (2010) Hoiva-alan yhteisyritys maaseudun sosiaalisena innovaationa. Maaseudun uusi aika 18 (3), 34–49.

Rapo, Seppo 2006. Kylätalkkari arjen apuna. Vaasalaisia.info. Saatavissa: http://www.vaasalaisia.info/index.php?/archives/207-Kylaetalkkari.html. [Viitattu 4.7.2011]

Sireni, Maarit 2010. Lastenhoidon käytännöt ja arvostukset suomalaisella maaseudulla. Maaseudun Uusi Aika 18 (3), 21–33.

Sirkkala, Ritva 2005. Maaseudun palveluaukot ja kolmas sektori. Suomen kylätoiminta ry, Suomusjärvi.

Stark, Laura 2006. Johdanto. Pitkospuita modernisaation suolle. Teoksessa: Helsti, Hilkka & Stark, Laura & Tuomaala, Saara (toim.): Modernisaatio ja kansan kokemus Suomessa 1860–1960. SKS:n toimituksia 1101. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 9–46.

Tedre, Silva & Pulkkinen, Anneli 2011. Kulkeminen avaimena ikääntyvien maalla asu-misen mahdollisuuksiin. Yhteiskuntapolitiikka 76(3): 300–308.

Vilkuna, Kustaa & Mäkinen, Eino 1978. Isien työ: Maan ja veden viljaa. Arkityön kau-neutta. 5. painos. Otava, Helsinki.

Vilkuna, Kustaa; [Kuvatekstit Vilkuna, Irma] 1985. Työ ja ilonpito kansanomaisia työn-juhlia ja kestityksiä. 3. painos. Otava, Helsinki.

Virkki, Tuija & Vartiainen, Anssi & Kettunen, Pekka & Heinämäki Liisa 2011. Sosiaa-lipalvelut muutoksessa. Kuntalaisten ja henkilöstön näkemyksiä Paras-uudistuksesta. Raportti 56/2011. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki

Zitting, Joakim & Ilmarinen, Katja 2010. Missä on lähipalvelu? Lähipalvelukäsitteen määrittely ja käyttö julkisissa asiakirjoissa. Raportti 43/2010. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos, Helsinki.

109

”Maahanmuuttajat ovat tärkeä väestöryhmä maaseudun terveemmälle demografiselle, taloudelliselle ja sosiokulttuuriselle profiilille.”

Elli Heikkilä

Maahanmuuttajien alueellinen sijoittuminen ja maaseutualueiden rooli

Johdanto

Kansainvälisen ja kotimaisen muuttoliiketutkimuksen piirissä tiedetään, että maahan-muuttajia sijoittuu paljon kaupunkimaisiin ympäristöihin, mutta vähemmälle huomiolle on jäänyt se, että osa muuttovirrasta suuntautuu nimenomaan maaseudulle. Yhdysval-loissa Meksikosta ja muualta Latinalaisesta Amerikasta tulleita on sijoittunut laajoille maaseutualueille, missä maatalouden piirissä on ollut kysyntää työvoimalle (Jensen & Yang 2009; Taylor ym. 2012). Myös Espanjassa on ollut kysyntää esimerkiksi afrikka-laistaustaiselle työvoimalle kasvihuoneilla ja laajemminkin maatalouden piirissä.

Naapurimaassamme Venäjällä maaseutuväestön arvioidaan vähenevän kuudella mil-joonalla vuosien 2006 ja 2025 välisenä aikana ja tähän kehitykseen vaikuttaa väestön ikääntyminen, luonnollinen väestön väheneminen ja muuttotappio. Maatalouden ke-hittämiseen on perustettu erityinen ohjelma vuonna 2006 ja se on tuonut uutta virtaa maaseutualueille. Maatalouden virkistyminen vaatii työvoimaresursseja ja kansainväliset muuttajat ovat muodostuneet kehitysresursseiksi Venäjän maaseudulle (Ivakhnyuk 2009).

Tässä artikkelissa selvitetään Suomen maahanmuuton kuvaa eri aluetasoilla, toisin sanoen sitä, minne maahanmuuttajat sijoittuvat maassamme ja mikä rooli maaseutu-alueilla on maahanmuuttajia vastaanottavina alueina. Tämän jälkeen luon katsauksen kansainväliseen tutkimukseen maahanmuuttajien kotoutumisesta maaseudulle, jota peilaan suomalaiseen tilanteeseen. Lopuksi tuon esiin, millä tekijöillä voi olla merkitys-tä onnistuneelle kotoutumiselle ja mitkä tekijät voivat olla esteenä paikallisyhteisöön integroitumiseen maaseudulla. Aineistona on käytetty kirjallisuutta ja Suomen tilas-tokeskuksen tilastoja.

Maahanmuuton alueellinen kuva Suomessa

1980-luvun alusta lähtien Suomeen on alkanut tulla enemmän siirtolaisia kuin heitä on lähtenyt maasta. Huomattavaa maahanmuuttoa tapahtui 1990-luvulla, jolloin inkerin-suomalaiset saivat paluumuuttajastatuksen muuttaessaan Suomeen. Maahanmuuttajien määrää on hieman kasvattanut pakolaisten vastaanottaminen. Eri puolille maata on

110

perustettu vastaanottokeskuksia, joihin Suomeen saapuneet turvapaikanhakijat sijoi-tetaan. Suomi vastaanottaa myös kiintiöpakolaisia ja heidän vuotuinen kiintiönsä on tällä hetkellä 750 henkeä. Suurimmat pakolaisryhmät viimeisen viidentoista vuoden aikana ovat olleet somalit, irakilaiset, bosniahertsegovinalaiset ja entisen Jugoslavian alueelta saapuneet, iranilaiset ja afganistanilaiset (Heikkilä & Pikkarainen 2008, 42).

Ulkomailla syntyneiden määrä Suomessa oli 248 135 henkeä vuonna 2010, mikä vastaa 4,6 prosenttia kokonaisväestöstä. Suurimmat ulkomaalaisryhmät olivat tuolloin Venäjällä ja entisessä Neuvostoliitossa syntyneet (54 708 henkeä), Ruotsissa syntyneet (31 160), Virossa syntyneet (25 009) ja Somaliassa syntyneet (8 073). Toinen indikaat-tori kuvaamaan maahanmuuton volyymiä on ulkomaan kansalaisten määrä. Heitä Suomessa oli 167 954 henkeä vuonna 2010 ja osuus on 3,1 prosenttia koko väestöstä (Tilastokeskus 2011).

Suomeen vuonna 2008 muuttaneista 83 prosenttia asettui asumaan kaupunkimaisiin kuntiin ja maaseutumaisten kuntien osuus oli vain runsas 9 prosenttia. Maahanmuutto on kasvanut vuodesta 1996 vuoteen 2008 eri kuntatyypeissä, mutta suhteellinen osuus maaseutumaisilla kunnilla on pysynyt noin kymmenessä prosentissa (Taulukko 1).

Kaupunkimaiset kunnat Taajaan asutut kunnat Maaseutumaiset kunnat Yhteensä

1996 Abs. % Abs. % Abs. % Abs. %

Maahanmuutto 10 538 79,3 1 194 9,0 1 562 11,7 13 294 100

Maastamuutto 8 411 79,4 840 7,9 1 336 12,6 30 587 100

Nettomaahanmuutto 2 127 78,6 354 13,1 226 8,3 2 707 100

2000

Maahanmuutto 13 804 81,7 1 320 7,8 1 771 10,5 16 895 100

Maastamuutto 11 710 81,8 1 205 8,4 1 396 9,8 14 311 100

Nettomaahanmuutto 2 094 81,0 115 4,5 375 14,5 2 584 100

2008

Maahanmuutto 24 032 82,5 2 401 8,2 2 681 9,2 29 114 100

Maastamuutto 11 511 84,3 1 005 7,4 1 141 8,4 13 657 100

Nettomaahanmuutto 12 521 81,0 1 396 9,0 1 540 10,0 15 457 100

Taulukko 1. Kansainvälinen muutto kuntatyypin mukaan Suomessa 1996, 2000 ja 2008 (Tilastokeskus 2008; Tilas-tokeskus 2010).

111

Tarkasteltaessa maahanmuuttajien sijoittumista kunnittain, enemmistö heistä on kes-kittynyt eteläisen ja läntisen Suomen rannikolle ja niiden lisäksi itäosiin Venäjän rajan tuntumaan vuonna 2006 (Kuva 1). Pääkaupunkiseutu ja muun muassa Turku vetävät maan sisäisessä muuttoliikkeessä paljon eri maalaisia maahanmuuttajia, jotta he voisi-vat esimerkiksi asua lähempänä samaan etniseen ryhmään kuuluvia (ks. Kokko 2002; Heikkilä & Järvinen 2003; Sjöblom-Immala 2011). Sjöblom-Immala (2011, 49–50) on havainnut tutkimuksessaan, että kaksi kolmasosaa viidessä vastaanottokeskuskunnassa (Joutseno, Kontiolahti, Oravainen, Ruukki ja Vuolijoki) vuosituhannen vaiheessa asuneista maahanmuuttajista asui Uudellamaalla vuonna 2009.

Huomioitava on myös vastakkaisvirtaan suuntautuva muutto, jossa maahanmuuttaja on voinut asettua aluksi kaupunkimaiseen ympäristöön ja sen jälkeen uudelleen sijoittua nimenomaan maaseutumaiseen elinympäristöön. Muuttaja on voinut myös alkuaan olla lähtöisin maaseutualueelta ja näin yksilö on siten muuttanut tutun tyyppiseen elinympäristöön maaseudulle.

Kuva 1. Maahanmuuttajien alueellinen sijoittuminen kunnittain vuonna 2006 (vas.) ja heidän keskittymisensä Etelä-Suomeen vuonna 2005 (oik.) (Heikkilä & Pikkarainen 2008, 45).

112

Ahvenanmaalla noin kaksi kolmasosaa ulkomailla syntyneistä on syntynyt Ruotsissa ja merkittävät osuudet ovat havaittavissa myös Pohjanmaan rannikolla ja Lapissa (Kuva 2). Venäjältä on suhteellisesti tarkasteluna varsin voimakasta muuttoliikettä Itä-Suomeen ja Etelä-Karjalassa kaikista maahanmuuttajista noin kaksi kolmasosaa on Venäjällä ja entisen Neuvostoliiton alueella syntyneitä. Määrällisesti eniten muuttoa on suuntautu-nut Uudellemaalle. Muuttajissa on paljon naisia ja yhtenä ilmiönä ovat kansainväliset avioliitot suomalaismiesten kanssa (Kuva 3; ks. Heikkilä 2011, 92).

Maakunnista Uudellamaalla on asunut vuonna 2010 puolet ulkomailla syntyneistä. Seuraavaksi suurimmat osuudet ovat olleet Varsinais-Suomessa (9 %) ja Pirkanmaalla (7 %). Vähiten ulkomailla syntyneitä on tuolloin ollut Keski-Pohjanmaalla ja Kainuussa, molemmissa noin prosentti kaikista Suomessa asuvista ulkomailla syntyneistä henkilöistä. Kunnittaisessa tarkastelussa, josta tiedot on saatavilla ulkomaan kansalaisten osalta, kaikissa Suomen kunnissa on asunut vähintään yksi ulkomaan kansalainen vuonna 2010. Eniten ulkomaan kansalaisia on asunut Helsingissä eli 44 461 henkeä, mikä vastaa noin 27 prosenttia kaikista Suomessa asuvista ulkomaan kansalaisista vuonna 2010. Helsin-gissä, Espoossa ja Vantaalla on sen sijaan asunut yhteensä 44 prosenttia maassamme asuvista ulkomaan kansalaisista. Toisessa ääripäässä ovat Luhanka ja Kiikoinen, joissa molemmissa on vain yksi ulkomaan kansalainen kunnan väestössä (Tilastokeskus 2011).

Kuva 2. Ruotsissa syntyneiden osuus kaikista ulkomailla syntyneistä maakunnittain vuonna 2007 ja Ruotsista vuonna 2007 Suomeen muuttaneiden määrä ja suku-puolijakauma maakunnittain.

Kuva 3. Venäjällä ja entisessä Neuvostoliitossa syntynei-den osuus kaikista ulkomailla syntyneistä maakunnittain vuonna 2007 ja Venäjältä vuonna 2007 Suomeen muut-taneiden määrä ja sukupuolijakauma maakunnittain.

113

Maahanmuuttajat maaseutuyhteisöissä

Paikallisyhteisöt vastaanottavat maahanmuuttajia ja ovat luonnollisesti sensitiivisimpiä maahanmuuton vaikutuksille. Maaseutualueet kuitenkin eroavat siinä, miten ne ottavat vastaan maahanmuuttajia. Kantaväestön lämmin ja tervetullut vastaanotto voi helpottaa integroitumista työmarkkinoille, paikallisiin kouluihin, yhteisön organisaatioihin ja mui-hin sosiaalisiin instituutioihin. Uusina tulokkaina maahanmuuttajat tuovat maaseudulle usein elinvoimaa ja uutteruutta. Tämä synnyttää uutta elämää alueille, jotka muuten voisivat näivettyä (Jensen & Yang 2009, 33, 38–39).

Grey ja Woodrick (2005) puhuvat 20–60–20 -säännöstä, jolloin 20 prosenttia paikallis-väestöstä toivottaa uudet tulokkaat tervetulleiksi, 20 prosenttia on ei-vastaanottavaisia ja 60 prosentin enemmistö ambivalentteja. Prosenttiosuudet vaihtelevat luonnollisesti kantaväestön koostumuksen mukaan. Keskeistä on myös maahanmuuttajan oma yksilökohtainen motivaatio integroitumisessa ja se, missä määrin hän tuntee uuden paikan kodikseen. Kaksisuuntainen integraatioprosessi kytkee vastaanottavan yhteisön ja maahanmuuttajat toisiinsa. Valmius kulttuurien väliseen dialogiin on tärkeä tekijä integraatioprosessissa (Ivakhnyuk 2009, 173; Jensen & Yang 2009, 39). Integraatiossa on yksilön näkökulmasta erotettavissa niin objektiivinen, toisin sanoen mitattavissa oleva, kuin subjektiivinen ulottuvuus, jota taas on vaikea mitata (Jentsch & Simard 2009, 191).

Peuran (2010) mukaan puolalaisille muutto suomalaiselle maaseudulle on merkinnyt sitä, että heidän on täytynyt opetella suomen kieli, jotta heillä olisi pääsy sosiaalisiin verkostoihin. Maaseudulta ei välttämättä löydy oman etnisen taustan omaavia henki-löitä ja tämä vaikuttaa siihen, että tarve suomen kielen oppimiseen korostuu, vaikka heillä maahanmuuton lähtökohtana olisi alkujaan ollut pitkän aikavälin tilapäismuutto (long-term temporary migration), eikä pysyvä sijoittuminen maahamme.

Miksi maaseudulle muutetaan vielä vähäisessä määrin? Kansainvälisten kokemusten mukaan maahanmuuttajilla voi olla käsitys, ettei maaseudulla ole tarjota vaihtoehtoja esimerkiksi työpaikan vaihtamiseen tai uralla etenemiseen. Monilla maaseutualueilla on havaittu rajoittuneet työmarkkinat (ks. Simard & Jentsch 2009, 4). Jos esimerkiksi muuttajapariskunnasta toiselle on löydettävissä alan töitä, niin puolisolle voi sen sijaan olla hankala löytää hänen alansa työtä. Simardin (2009, 58–59) Kanadan maaseudulle sijoittuvia lääkäreitä koskevassa tutkimuksessa havaittiin, että puolison lastenhoito tai vapaaehtoistyö ei riittänyt korvaamaan sitä vajetta, ettei puoliso voinut toteuttaa omaa uraansa. Pidemmällä aikavälillä tämä tilanne johti usein määräävänä tekijänä siihen, että perhe muutti maaseudulta pois.

Myös Peura (2010) on havainnut puolalaisten puolisoiden hankalan tilanteen Suomessa. Puolalaismiehellä on ollut työpaikka perheen muuttaessa Suomeen, mutta vaimon on ollut vaikea saada töitä. Tällöin yksinäisyys, koti-ikävä ja kielitaidottomuus ovat haastatel-luista vaimoista tuntuneet äärimmäisissä tapauksissa siltä kuin he olisivat kodin vankeja.

114

He toivat esiin myös sen, kuinka he kielitaidon puuttuessa olivat kyvyttömiä saamaan ystäviä ja kommunikoimaan suomalaisten kanssa, mikä oli heille suuri surun aihe.

Maahanmuuttajilla voi olla myös käsitys, että maaseutualueilla on puute palveluista. Kotoutumispalveluiden saavuttamisessa, kuten kielikoulutuksessa, etäisyydet voivat olla pitkät. Maaseudulta puuttuu usein myös laajat maahanmuuttajayhteisöt, joiden on todettu vetävän puoleensa lisää maahanmuuttajia. Jensenin ja Yangin (2009, 33) mukaan maaseutualueilla, missä on vähäinen väestöpohja ja jonne saapuu maahan-muuttajaväestöä, kantaväestö havaitsee herkästi elinympäristön uudet tulokkaat. Heidän mukaansa maahanmuuttajat, jotka puhuvat vain omaa kieltään ja ovat ulkonäöltään ja kulttuuritaustaltaan erilaisia, voivat synnyttää pelkoa kantaväestössä, joka on asunut alueella sukupolvien ajan.

Yhtenä ilmiönä on havaittu maahanmuuttajien alityöllisyys (underemployment) ja ne maahanmuuttajat, jotka ovat saapuneet muun muassa Yhdysvaltojen metropolialuei-den ulkopuolelle vuodesta 1990 lähtien, heistä lähes 29 prosenttia on alityöllistyneitä. Alityöllisyys on johtanut maahanmuuttajilla myös korkeisiin osuuksiin työssäkäyvien köyhtymisessä (working poverty). Ilmiön hoitamiseen on kehitetty erityinen Food Stamps -ohjelma, joka antaa alhaisen tulotason perheille ruokalipukkeita ruoan ostoon (Danson & Jentsch 2009, 132; Jensen & Yang 2009, 30–31).

Maahanmuuttajat ovat tärkeä väestöryhmä maaseudun terveemmälle demografiselle, taloudelliselle ja sosiokulttuuriselle profiilille. Tämä johtuu maaseudulla monin paikoin ilmenevästä väestön vähenemisestä: nuori, paikallinen väestö muuttaa pois etsimään parempaa koulutusta kaupungeista, ja he hakeutuvat toisen tyyppisille työmarkkinoille kuin mitä maaseutualueet voivat tarjota rajoittuneemmilla työmarkkinoillaan. Työvoiman puute luo tilanteen, jossa maahanmuuttajat nähdään tervetulleena työvoimavarantona maaseutualueilla. Tämä tendenssi on havaittavissa monissa eri maissa. Maahanmuut-tajilla voi olla tausta maaseudulla asumisesta synnyinmaassaan ja he voivat hallita sen vuoksi myös maaseutuammatteja.

Lopuksi

Maaseutuyhteisöt eroavat nyt ja myös tulevaisuudessa kyvyssään ottaa vastaan uusia tulokkaita. Jensen (2006, 27) tuo esiin amerikkalaista maaseutua koskevassa tutkimukses-saan kolmannen sektorin roolin maahanmuuttajien kotoutumisessa (ks. myös Heikkilä ym. 2011). Suomessa Närpiö on hyvä esimerkki kunnasta, joka on ollut avoin kansainväliselle työvoimalle ja väestölle. Yli 10 prosenttia kunnan asukkaista on ulkomaalaista alkuperää ja he edustavat noin 35 kansallisuutta. Kun ensimmäiset pakolaiset saapuivat Närpiöön, paikallinen Punainen Risti lähetti kaikkiin kotitalouksiin tietoa pakolaisten taustasta ja vastaanotosta. Myös pakolaisia majoittavien taloyhtiöiden asukkaita informoitiin ja pakolaisille hankittiin ystäväperheitä. Työnantajat ovat avustaneet asunnon saannissa, päivähoidon järjestämisessä ja kielikursseille on voinut osallistua työpaikoilla työaikana

115

(Ivars 2011, 55). Kunnan ja muiden paikallisten toimijoiden rooli on tärkeä, jotta maa-hanmuuttaja pääsee osaksi sosiaalisia verkostoja ja opiskelemaan kieltä (Peura 2010).

Suomalaisella yhteiskunnalla ja sen maaseutualueilla on paljon annettavaa maahan-muuttajille. Maahanmuuttajat eivät välttämättä Suomeen muuttaessaan ole tietoisia maamme erityispiirteistä, mutta täällä asuessaan he tulevat tietoiseksi niistä. Näitä tekijöitä ovat muun muassa turvallinen yhteiskunta, puhdas luonto, rauhallinen elä-mäntyyli, hyvä koulutusjärjestelmä ja hyvin toimivat palvelujärjestelmät (Peura 2010; Saartenoja 2011, 53).

Maahanmuuttajat tuovat puolestaan suomalaiselle yhteiskunnalle ja sen eri alueille omaa erityisosaamistaan, mitä he ovat hankkineet muualla. He toimivat siten tärkeänä inhimillisenä voimavarana eri elämän sektoreilla kuten työmarkkinoilla, koulumaailmassa, kulttuurielämässä ja vientiteollisuudessa.

Artikkelin pääkohdat

• Ulkomailla syntyneiden määrä Suomessa oli 248 135 henkeä vuonna 2010, mikä vastaa 4,6 prosenttia kokonaisväestöstä.

• Valtaosa maahanmuuttajista muuttaa Suomessa kaupunkimaisiin kuntiin. Ainoastaan joka kymmenes muuttaa maaseutumaiseen kuntaan.

• Suomessa asuu eniten venäläisiä maahanmuuttajia. Seuraavaksi suurimmat ryhmät ovat ruotsalaiset, virolaiset ja somalialaiset.

• Kaksisuuntainen integraatioprosessi kytkee vastaanottavan yhteisön ja maahanmuuttajat toisiinsa.

• Maaseutu voi olla houkutteleva asuinympäristö ja osalla maahanmuuttajista on maaseutu-asumisen tausta jo synnyinmaassaan.

• Maaseutuyhteisöt eroavat kyvyssään ottaa vastaan uusia tulokkaita. • Maaseudulle muuton vähyyteen vaikuttavat rajoittuneet työmarkkinat ja myös kotoutumis-

palveluiden heikko saavutettavuus. Kolmannella sektorilla on tärkeä rooli maahanmuuttajien kotoutumisessa.

116

LÄHTEET

Danson, Mike & Jentsch, Birgit 2009. The New Scottish Rural Labour Market: Processes of Inclusion and Exclusion. Teoksessa: Jentsch, Brigit & Myriam Simard (toim.): Inter-national Migration and Rural Areas, Cross-National Perspectives. ASHGATE, Studies in Migration and Diaspora, Padstow, Cornwall, 127–149.

Grey, M. A. & Woodrick, A. C. 2005. “Latinos Have Revitalized Our Community”: Mexican Migration and Anglo Responses in Marshalltown, Iowa. Teoksessa: Zuniga, V. & R. Hernandez-Leon (toim.): New Destinations: Mexican Immigration in the United States, Russell Sage, New York, 133–154.

Heikkilä, Elli 2011. Multicultural marriages and their dynamics in Finland. Teoksessa: Heikkilä, Elli & Brenda Yeoh (toim.): International Marriages in the Time of Globalization. Nova Science Publishers, Inc. New York.

Heikkilä, Elli & Danker, Manon & Gómez Ciriano, Emilio José & McLaughlin, Hugh & Reubsaet, Henny (toim.) 2011. Working Together for Better Integration -Immigrants, Police and Social Work. Institute of Migration, Migration Studies C 18. 192 s.

Heikkilä, Elli & Järvinen, Taru 2003. Migration and Employment of Immigrants in the Finnish

Local Labour Markets. The Population Research Institute, Yearbook of Population in Finland 39 (2003), 103–118.

Heikkilä, Elli & Pikkarainen, Maria 2008. Väestön ja työvoiman kansainvälistyminen nyt ja tulevaisuudessa. Siirtolaisuusinstituutti, Siirtolaisuustutkimuksia A 30. 219 s. http://www.migrationinstitute.fi/pdf/Siirtolaisuustutkimuksia_A30_ESR.pdf

Ivakhnyuk, Irina 2009. Immigrants and Receiving Communities in Rural Russia: Experi-ences from the Central European and the Far East Regions. Teoksessa: Jentsch, Brigit & Myriam Simard (toim.): International Migration and Rural Areas, Cross-National Perspec-tives. ASHGATE, Studies in Migration and Diaspora, Padstow, Cornwall, 151–178.

Ivars, Lilian 2011. Närpiö on onnistunut maahanmuuttajien kotouttamisessa. Tilasto-keskus, Hyvinvointikatsaus 2/2011, 55.

Jensen, Leif 2006. New Immigrant Settlements in Rural America: Problems, Prospects, and Policies. University of New Hampshire, Carsey Institute, Reports of Rural America. 32 s.

Jensen, Leif & Yang, Tse-Chuan 2009. Taken by Surprise: New Immigrants in the Rural United States. Teoksessa: Jentsch, Brigit & Myriam Simard (toim.): International Migra-tion and Rural Areas, Cross-National Perspectives. ASHGATE, Studies in Migration and Diaspora, Padstow, Cornwall, 17–41.

117

Jentsch, Birgit & Simard, Myriam 2009. Conclusion: Comparative Perspectives on Rural Immigrants’ Integration. Teoksessa: Jentsch, Brigit & Myriam Simard (toim.): Interna-tional Migration and Rural Areas, Cross-National Perspectives. ASHGATE, Studies in Migration and Diaspora, Padstow, Cornwall, 179–196.

Kokko, Karoliina 2002. Maahanmuuttajien Suomen sisäinen muuttoliike. Tapaustutki-muksenaTurku. Pro gradu -tutkielma. 96 s. Turun yliopisto, Maantieteen laitos http://www.migrationinstitute.fi/pdf/Karoliina_Kokko.pdf

Peura, Saara 2010. ‘I want my children to grow up in this country’, Polish family mi-gration experiences in Finland in the context of the EU enlargement. Master Thesis. University of Turku, Baltic Sea Region Studies. Turku.

Saartenoja, Antti 2011. Maaseutu haastaa maahanmuuttajan ja maahanmuuttopoli-tiikan. Tilastokeskus, Hyvinvointikatsaus 2/2011, 51–53.

Simard, Myriam 2009. Retention and Departure Factors Influencing Highly Skilled Im-migrants in Rural Areas: Medical Professionals in Quebec, Canada. Teoksessa: Jentsch, Brigit & Myriam Simard (toim.): International Migration and Rural Areas, Cross-National Perspectives. ASHGATE, Studies in Migration and Diaspora, Padstow, Cornwall, 43–73.

Simard, Myriam & Jentsch, Birgit 2009. Introduction: Key Issues in Contemporary Rural Immigration. Teoksessa: Jentsch, Brigit & Myriam Simard (toim.): International Migra-tion and Rural Areas, Cross-National Perspectives. ASHGATE, Studies in Migration and Diaspora, Padstow, Cornwall, 1–16.

Sjöblom-Immala, Heli 2011. Maahanmuuttajat liikkuvat työn perässä. Tilastokeskus, Hyvinvointikatsaus 2/2011, 48–50.

Taylor, J. Edward & Boucher, Stephen R. & Smith, Aaron & Fletcher, Peri L. & Yúnez-Naude, Antonio 2012. Immigration and the US farm labour supply. Migration Letters 9:1, 87–99.

Tilastokeskus 2008. Väestönmuutokset 2007. Helsinki.

Tilastokeskus 2010. Väestönmuutokset 2008. Helsinki.

Tilastokeskus 2011. www.stat.fi

118

3 Kokemuksellisia puheenvuoroja maaseudun yhteisöllisyydestä

kuva: Pirja Peltomäki

119

”Julkisen sektorin merkitys yhteisöllisyyden rakentumisessa on perinteisesti ollut mahdollisuuksien ja infrastruktuurin rakentamises-

sa. Tulevaisuudessa painopisteen on syytä siirtyä hyvinkin selkeästi toiminnan eriasteiseen tukemiseen.”

Arto Tiihonen & Esa Pirnes

Maaseutuyhteisöllisyyden muutos ja tulevaisuuden näkymät - viitekehyksenä kulttuuri- ja liikuntaharrastukset

Päin maaseutua - maaseudusta (ja kaupungistumisesta) yleensä

Suomi on luontonsa ja asutusrakenteensa puolesta maaseutumainen maa. Lähtipä maan pääkaupungista mantereelle mihin suuntaan tahansa, ”törmää” maaseutuun jo parinkymmenen kilometrin jälkeen. Maatalouden pitkään jatkunut vahva asema elinkeinorakenteessa on korostanut maaseudun merkitystä. Vuonna 1970 enemmistö suomalaisista asui kuitenkin jo kaupungeissa, ja maatalouden asema elinkeinoraken-teessa onkin vähentynyt voimakkaasti. Edelleen Suomen aluerakenne on muihin maihin – myös lähimpiin Pohjoismaihin - verrattuna hajautunut ja Suomi on yksi Länsi-Euroopan vähiten kaupungistuneista maista (Loikkanen 2004).

Maaseutumaisen elämänmuodon arvot ovat säilyneet vahvoina Suomessa. Vaikka kaupungistuminen ei olekaan globaalien esimerkkien rinnalla leimallista Suomelle, kaupungistumisen ja maaseutumaisuuden ristiriita alkaa täälläkin tulla nykyisin esiin. Kaupungeissa syntyneillä uusilla sulkupolvilla yhteys maaseutuun on selvästi aiempia sukupolvia etäisempi sekä konkreettisesti että kokemuksellisesti.

Toisaalta myös maaseudun elämänmuodot ja maaseudulla elämisen realiteetit ovat muuttuneet. Yksi keskeinen maaseutumaiseen elämänmuotoon liitetty ominaisuus on yhteisöllisyys. Maaseudulla ihmiset olivat aiemmin - näin oletus tai väite kuuluu - yhteisöllisiä, he huolehtivat toisistaan, toimivat yhdessä ja kantoivat yhdessä vastuuta. Nykypäivänä, ja nimenomaan kaupungistumisen myötä, yhteisöllisyyden koetaan voi-makkaasti hapertuneen tai peräti kokonaan kadonneen koko yhteiskunnasta, vaikka sen perään ”huudetaankin” yhä enemmän. Tämän taas katsotaan vaikeuttavan pyrkimyksiä kehittää yhteisvastuullisesti yhteiskuntaa tilanteessa, jossa pelkkä viranomaisvastuu ei riitä takaamaan hyvän elämän edellytyksiä kaikilla elämän eri osa-alueilla. Erityisen vaikeaksi tilanne voi käydä syrjä-alueilla, tarkoitettiinpa niillä sitten varsinaisia asutusrakenteen mukaisia syrjäalueita maaseudulla tai hyvän elämän edellytyksistä syrjäytymistä tiheästi asutuilla kaupunkialueilla.

120

Tässä artikkelissa tarkastelemme elämän edellytyksiä maaseudulla ja kytkemme sen laajemmin yhteiskunnallisen kehityksen tarkasteluun. Tarkennamme katseemme maa-seutumaiseen yhteisöllisyyteen ja sen muutokseen kulttuuri- ja liikuntaharrastusten muodostamassa kehyksessä. Erityisesti meitä kiinnostaa se, millaiset yhteisöllisyyden muodot ovat historian kuluessa toimineet maaseudulla, ja se, mitä yhteisöllisyydeltä tulevaisuudessa muun muassa väestön ikääntymisen myötä voitaisiin odottaa, jotta maaseutu pysyisi edelleen elinvoimaisena asumisympäristönä.

Olemme toisaalla pohtineet tarkemmin yhteiskunnan eri sektoreiden tarjoamia koke-muksellisuuksia, yhteiskunnallisia toimintavastuita ja kulttuurisia merkityksiä suomalaisen yhteiskunnan tulevassa kehityksessä. Keskeisenä lähtökohtanamme on tällöin se, miten pystyisimme vahvistamaan ihmisten toiminnallisia resursseja ja siten myös estämään haavoittuvimmassa asemassa olevien väestönosien syrjäytymisen yhteiskunnassamme. (Pirnes & Tiihonen 2010; Tiihonen 2010; Pirnes & Tiihonen 2011). Maaseutu on tärkeä lisänäkökulma tähän tarkasteluun, koska siellä yhteisöllisyydellä ja sen muutoksilla on tavanomaista suurempi rooli.

Yhteisöllisyyden ja harrastamisen merkitykset

Jossain määrin yhteisöllisyyden korostamisessa maaseudun yhteydessä lienee kyse ”menneen maailman” tai ”vanhojen hyvien aikojen” elämänmuodon idealisoinnista ja nostalgisoinnista. Toisaalta idealisointikin perustuu aina joihinkin todellisiin koke-muksiin, olkootpa ne ajallisesti kuinka kaukaisia tahansa. Maaseudun yhteisöllisyydestä voi löytää monia hyviä esimerkkejä, ehkäpä maataloustöissä harjoitettu talkooperinne niistä tutuimpana ja konkreettisimpana.

On myös syytä todeta, että yhteisöllisyys ei ole aina pelkästään hyvä asia, vaan siihen - varsinkin, jos se samastetaan yhtenäiskulttuurisuuteen - voi liittyä myös kielteisiä piirteitä. On tunnettua, että suljetut tai tiiviit yhteisöt voivat olla myös ahdistavia ja jäseniään monin tavoin konkreettisestikin ahdistelevia1. Sekin on syytä huomata, että vanhan ajan yhtei-söllisyys ei ole ollut leimallista vain maaseudulle, vaan sitä on ilmennyt myös kaupunkien (työväen)kortteleissa, joissa esimerkiksi pihan lapsista on saatettu huolehtia yhdessä.

Kielteisistä piirteistään huolimatta yhteisöllisyys on pääosin myönteinen asia. Sen luonnetta ja voimaa on pyritty nykytutkimuksessa kartoittamaan joko suoraan yhteisöllisyys-käsitteen kautta tai puhumalla esimerkiksi sosiaalisesta pääomasta. Sosiaalinen pääoma voidaan käsittää yhteisön ominaisuudeksi tai toimintatavaksi, jossa ihmisten välinen luottamus, vastavuoroisuus ja vertaisuus ovat keskeisiä tekijöitä. Se rakentuu erityisesti osallisuudesta vapaaehtois- ja harrastustoimintaan eli yhteisölliseen toimintaan. Sosiaalisesta pääomasta on yksilöille, yhteisöille ja koko yhteiskunnalle monenlaista hyötyä. Tutkimuksissa on todet-

1 Viime aikoina on julkisuudessa käsitelty mm. uskonnollisissa yhteisöissä tapahtuneita monenlaisia väärinkäy-töksiä ja jopa hyväksikäyttöä. Usein kyseessä on ollut myös maaseutukonteksti, vaikka myös urbaanissa ympäristössä tällainen ahdistava ja ahdistelevakin yhteisöllisyys on ollut mahdollista.

121

tu, että sosiaalista pääomaa omaavat tai sellaisessa yhteisössä elävät ovat onnellisempia, terveempiä ja elävät pidempään (Hyyppä & Liikanen 2005; Hyyppä 2008).

Harrastuksilla on keskeinen rooli yhteisöllisyyden muodostumisessa, joten on katsottava tarkemmin, mistä niissä on kysymys. Erilaiset harrastukset tai yhdessä tekemiset jäsenty-vät periaatteessa kahdella eri tavalla sekä niiden erilaisilla kombinaatioilla. Tunnetuin ja yleisin tapa on se, että harrastetaan jotakin liikunta- tai urheilulajia, soitetaan klarinettia, lauletaan kuorossa tms. Ollaan siis kiinnostuneita jostakin spesifistä tekemisestä, jonka ympärille sitten syntyy harrastajien yhteisö. Se leviää toki laajemmaksi harrastamisen yhteisöksi, kun mukaan otetaan kyseisen harrastuksen tukijat, kannattajat ja muuten vain harrastusta ”fanittavat” ihmiset.

Toinen, edelliselle vastakkainen, yhteisöllisen tekemisen perusta on paikallisuus tai orga-nisaatioon tai instituutioon sitoutuneisuus. Tällöin esimerkiksi kyläyhteisössä harrastetaan paikallisella porukalla kaikenlaista tai koulussa, järjestössä tai työpaikalla puuhataan jotain harrastukseksi luonnehdittavaa. Puhtaimmillaan tällainen lienee lähiyhteisössä, jossa on aina sama porukka mukana, tehtiin melkein mitä tahansa. Harvaan asutulla maaseudulla jokaisen panos on usein myös välttämätöntä, jotta saadaan riittävä määrä porukkaa kasaan ja toiminta mahdollistuu. Isommissa organisaatioissa syntyy paikalli-suuden ja temaattisuuden välisiä kombinaatioita. Joku voi olla mukana kaikessa, mutta suurin osa vain joissakin toiminnoissa.

Lähtökohtaoletus lienee, että maaseutuyhteisöissä paikallinen yhteisöllisyys on tärkeäm-pää kuin kaupunkiyhteisöissä, joissa taas temaattinen, harrastuspohjainen yhteisöllisyys on harrastusmahdollisuuksien moninaisuuden ja suuren potentiaalisen osallistujajoukon vuoksi helpompaa. Myös taitotasovaatimukset nousevat kaupunkiyhteisöissä usein korkeammiksi, mikä osaltaan estää kaikkien osallistumista. Toisaalta myös kaupungeis-sa on aina ollut lähiöjengejä ja tuntuma on, että nykyään tietty lähiyhteisöllisyys olisi nousussa nimenomaan kaupungeissa. Tämä liittyy myös uuteen sosiaaliseen mediaan, joka luo mahdollisuuden erilaiseen sosiaalisuuteen kuin aiemmin. Tämä lähiyhteisöl-lisyys ei oikeastaan olekaan kumpaakaan aiemmin mainituista harrastamisen kautta syntyvistä yhteisöllisyyden muodoista, vaan jotakin uutta. Se muistuttaa ’sukulais- tai perheyhteisöllisyyttä’ olematta sitäkään pelkästään biologiselta perustaltaan.

Taide ja kulttuuri sekä liikunta ja urheilu ovat toiminnan alueita, jotka tarjoavat myös yhteisöllisyyden kokemiseen ja luomiseen hyviä mahdollisuuksia. Tarkastelemme niitä siksi seuraavassa yksityiskohtaisemmin, ja myös hieman laajemmin kuin vain pelkkinä harrastamisen muotoina. Yritämme hahmottaa, mikä merkitys kulttuurilla ja liikunnalla ylipäänsä on (ja on ollut) maaseutumaisessa elämänmuodossa.

Tämänkin tarkastelun saatteeksi pitää tehdä pari varausta. Ensinnäkin kulttuuri ja liikunta eivät ilmiöinä palvele yksinomaan yhteisöllisyyttä. Molemmissa esiintyy myös voimakasta individualismia. Individualismi toteutuu erityisesti ammatillisessa huippu-suoritusta tavoittelevassa toiminnassa, jolloin sekä taide- että urheilusuoritusta leimaa

122

yksilöllinen kilvoittelu itsensä kanssa ja kilpailu toisten kanssa - vaikka yhteisöllisyys ei ole ammatillisessakaan toiminnassa tuntematonta, esimerkkeinä vaikkapa ryhmämuotoiset teatterit tai joukkueurheilun eri muodot. Taiteen ja kulttuurin alueella individualismi voi näkyä myös yhteisöllisyyden pysähtyneisyyttä ja ahdistusta tuottavien piirteiden kyseenalaistamisena ja kritisoimisena.

Maaseudun kulttuuri- ja liikuntaharrastuksiin kytkeytyy monia yhteisöllisyyden tuot-tamisen muotoja, jotka ovat hyvin samansukuisia niin aatteelliselle kuin muullekin vapaaehtoistoiminnalle. Vaikka näillä on myös joitakin eroja, niin yhtäläisyydet tässä vii-tekehyksessä riittänevät jonkinasteiseen yleistykseen koskien lähes kaikkea maaseudulla harrastettua vapaaehtois- ja kansalaistoimintaa. Emme kykene erottamaan täydellisesti kulttuuri- ja liikuntaharrastusten maaseutuyhteisöllisyyttä vastaavasta kaupunkiyhtei-söllisyydestä, koska erot ovat käsittääksemme usein melko pienet.

Kulttuuri ja maaseutu

Hahmottaessamme kulttuurin merkitystä maaseudun yhteisöllisyyden tuottajana jou-dumme heti aluksi muualtakin tuttuun ongelmaan siitä, mitä kulttuurilla ymmärretään. Emme aio tässä yhteydessä kuitenkaan määritellä tätä moniulotteista käsitettä (vrt. Pirnes 2008) vaan pyrimme osoittamaan esiin nostamiemme ilmiöiden kautta, mitkä käsitteen merkitysalueista ovat tässä yhteydessä relevantteja.

Jos kulttuurilla ymmärretään kansakunnan mentaalista rakennetta ja sisältöä, Suomi on ollut yleisen käsityksen mukaan erityisesti maatalousyhteiskunnan kehitysvaiheessa yk-siniittinen ja yhtenäiskulttuurinen maa. Tosin on todettava, että aiempien yhteiskunnan kehitysvaiheiden yhtenäiskulttuurisuutta usein myös liioitellaan. Erilaisuutta ja voimak-kaita intressi- ja muita ristiriitoja on aina ollut, eikä esimerkiksi kulttuuripolitiikankaan historiaa nähdä nykyisin enää siinä määrin yhtenäiskulttuurisuutta heijastaneena ja tukeneena kuin joskus aiemmin.

Nyttemmin moniarvoistumiskehitys on kuitenkin tosiasia myös Suomessa ja tämä kehitys lienee ainakin osin yhteydessä maatalousvaltaisesta yhteiskunnasta ja maaseutukeskei-sestä elämäntavasta pois siirtymisen kanssa. Kaupungistuminen lisää yleensä monimuo-toisuutta ja -arvoisuutta. Se voi toisaalla lisätä ja toisaalla vähentää yhteisöllisyyttä; kun vanhat yhteisökiinnikkeet irtoavat, uusia rakentuu yleensä tilalle. Mitä voimakkaampia ovat olleet vanhat yhteisöllisyyden muodot ja siteet, sitä todennäköisempää on, että uusia ei kovin helposti huomata eikä ainakaan arvosteta samalla tavoin kuin vanho-ja. Tällöin jäädään ihannoimaan ”mennyttä maailmaa”, mikä ei ole välttämättä sen enempää uudelle pohjalle rakentuvan yhteiskunnan kuin tuon menneen maailmankaan etu. On hyvinkin mahdollista, että maaseudunkin uudistumista ja kehittymistä niiden ideoiden ja tavoitteiden suunnassa, joita tulevaisuuden maaseutuelämää visioivissa ohjelmissa on jo kauan kaavailtu, estää juuri tuo takertuminen menneen ihannointiin.

123

Jos kulttuurilla ymmärretään vapaa-ajan toimintoja ja harrastuksia, perinteisessä maa-seutumaisessa elämänmuodossa kulttuuriharrastukset tapahtuivat lähinnä maamies-seuran-, nuorisoseuran- tai työväentaloilla kytkeytyneenä näiden ”talojen” kantamaan ideologiseen viestiin. Ideologia tai aate ei lopulta ehkä ollut kaikkein oleellisinta, vaan yhteen kokoontuminen, yhdessä tekeminen ja harrastaminen. Kuten harrastamisessa yleensäkin, kyse ei ollut varsinaisesta ammatillisesti suuntautuneesta toiminnasta vaan ”taide- tai osaamisväritteisestä” toiminnasta. Maaseutuyhteisöllisyyden kaksinaisluonne paljastuukin siinä, että yhtäältä nämä talot ja niiden taustalla olleet vapaaehtoistoimin-nan organisaatiot, eli seurat ja yhdistykset, rekrytoivat ja mobilisoivat laajasti joukkoja mukaan toimintaansa koska se oli niiden yksi päätavoite – olla suurempi ja vahvempi kuin kilpailevan aatteen kannattajien joukko. Toisaalta toiminnan muodot – niin taide-, urheilu- kuin järjestötoimintakin – edellyttivät hyviä suorituksia, parempaa osaamista ja sisäistäkin kilpailua tai ainakin vertailua.

Erityisesti teatteri taiteenlajeista on ollut paljon harrastettu. Jotkut teatteriryhmät tai -esitykset ovat saattaneet olla taiteellisestikin korkeatasoisia, mutta varsinaisesti tästä kulttuurisen toiminnan alueesta ei voida puhua ammatillisen taiteen alueena. Kesäteat-teritoiminta on esimerkki toiminnasta, joka asettuu tapauskohtaisesti ammatillisuuden ja harrastamisen väliin. Kansantaide ja -kulttuuri, varsinkin sen moderni jälkeläinen populaarikulttuuri, ovat myös esimerkki kulttuurin alueesta, joka ei aina tunnusta sen enempää ammatillisuuden ja harrastamisen kuin kulttuuripoliittisesti hyväksytyn ja hyljeksityn pyhiä rajoja. ITE-taidekin taitaa olla jo nuo rajat ylittänyt.

Jos kulttuuri ymmärretään laajemmin kuin kulttuuripoliittisesti legitiimeinä taiteenlajeina ja niiden mukaisina harrastustoimintoina, maaseudulle tyypillisen kulttuuriharrastamisen ku-vaan tulevat mukaan myös esimerkiksi sellaiset asiat kuin marttakerhot, ompeluseurat tai metsästysseurat. Näiden merkitystä yhteisöllisyyden tuottajina voi tunnustella vertaamalla niitä eurooppalaisessa kontekstissa modernin kulttuurielämän alkumuotoina 1700-luvulta lähtien pidettyihin porvarillisiin salonkeihin, lukupiireihin ja vastaaviin (Habermas 2004). Nämä seuraelämän muodot olivat varmaankin enemmän taiteellisesti virittyneitä, mutta pohjimmiltaan kyse on molemmissa tasavertaisia ihmisiä (tai vielä erityisesti sukupuolia) yhteen kokoavista yhteisöllisen kulttuurisen toiminnan muodoista. Näiden kulttuurisesti kantavasta merkityksestä kertoo sekin, että esimerkiksi Marttojen toiminta on kokenut ideologisen renessanssin ja toiminnaltaan ja sisällöiltään muuntuneena siirtynyt jälkimo-dernin kaupungistuneen elämänmuodon kulttuuriseksi toimintamuodoksi.

Pelkkiä lukupiirejä vahvemmiksi ja organisoidummiksi kulttuurisen toiminnan muodoiksi Suomessa kehittyivät koulu- ja kirjastolaitos. Molemmilla on ollut erityisen tärkeä sija maaseudun sivistys- ja kulttuurielämän kehittäjinä. Koulu on ollut monen kylän kult-tuuritalo ja -keskus, jossa on toteutettu erilaisia kulttuurisen ja yhteisöllisen toiminnan muotoja. Jo pelkästään koulutyön vuodenkiertoon kuuluvat joulu- ja kevätjuhlat ovat olleet tärkeitä kulttuurisia tapahtumia (ks. Peltonen tässä kirjassa) mutta yhtä lailla vaikkapa koulun tiloissa järjestetyt hirvipeijaiset tai muut vastaavat tapahtumat ovat

124

koonneet kylän ihmisiä yhteen. Moni kyläkoulun opettaja on ollut omien taitojensa ja organisaatiokykyjensä puolesta oman aikansa ”kulttuuritoimenjohtaja”.

Kirjastolaitos on puolestaan totuttanut suomalaiset lukemaan - paljon ja monipuolisesti. Vaikka alkuaikojen koulu- tai muissa kirjastoissa tarjonta ei luonnollisestikaan voinut olla nykyaikaan verrattavissa, niiden merkitys lukemis- ja tiedonhankintakokemuksen tuottajana on ollut mittaamattoman suuri.

Taide- ja kulttuuripalveluja tuotetaan ja vastaanotetaan samalla tavalla maan eri osissa, mutta harvaan asutuilla maaseutualueilla näitä palveluja on tarjolla selvästi vähemmän kuin kaupungeissa. Suomalaista kulttuuripolitiikkaa on toteutettu, erityisesti sen niin sanotun toisen pitkän linjan kehitysvaiheessa, 1960-luvun loppupuolelta lähtien (ks. Heiskanen 1994) kahden keskeisen periaatteen mukaan. Toisaalta kulttuuripalvelut haluttiin saada kaikkien väestöryhmien ulottuville riippumatta asuinpaikasta tai sosiaali-sesta asemasta. Toisaalta haluttiin, että eri väestöryhmien arvot, näkemykset ja intressit pääsevät vaikuttamaan siihen, mikä kulttuurina ymmärretään ja myös kulttuuripalvelui-na tuotetaan. Näiden kulttuurista osallistumista ja osallisuutta edistävien tavoitteiden voi arvioida toteutuneen melko hyvin. Vuonna 2011 valmistuneen Tilastokeskuksen ajankäyttötutkimuksen mukaan kulttuuripalvelujen käyttö väestön keskuudessa on eri-tyisesti 2000-luvulla lisääntynyt ja eri väestöryhmien väliset erot tasoittuneet verrattuna aiempiin vuosikymmeniin (Ajankäyttötutkimus/Tilastokeskus 2009).

Kehitys uhkaa kuitenkin kääntyä toiseen suuntaan. Vuonna 2011 valmistuneen selvityk-sen (Kuntien kulttuuritoiminnan tuki- ja kehittämispolitiikka 2011) mukaan alueellinen keskittyminen on erityisen voimakasta Suomessa juuri kulttuurin alueella. Alue-erot ovat Suomessa jopa EU-maiden suurimpia, kun verrataan tiheään ja harvaan asuttuja alueita. Edellä mainitun selvityksen mukaan ”maaseutukunnissa muodostuu pahimmillaan tilanne, jossa kunnan kulttuuritoimi koostuu kirjastosta, muutaman avustuksen jakamisesta ja itsenäisyyspäivän juhlan ja mahdollisesti paikallisen kulttuuritapahtuman järjestämisestä”.

Yhteisöllisyydenkin kannalta kulttuuripalvelujen tasa-arvoinen saatavuus on luonnollisesti hyvä asia. Sekä yhteisöllisyys että tasa-arvo voivat kuitenkin lisääntyä, jos samaan aikaan osataan kehittää kuntien toimintamuotoja, laitosten toimintatapoja sekä muita kulttuuri-tarjontaa turvaavia ja kehittäviä toimintatapoja. Kunta kulttuuritoimintojen organisoijana (ja valtio valtionosuuksien kautta) voi saada aikaan uudenlaisia kulttuuripalveluja ja kulttuu-risen toiminnan muotoja liittoutuessaan kumppanuus- tai muiden sopimusten muodossa kolmannen sektorin tai yrityssektorin kanssa. Myös hallinnonalojen väliset uudenlaiset liittoumat ja yhteistyömuodot voivat tuottaa uusia toiminta- ja palvelukonsepteja.

Tällaiset kumppanuudet tai liittoumat voivat koitua nimenomaan yhteisöllisten toimin-tamuotojen eduksi. Jos taidelaitos ryhtyy toden teolla kehittämään kiertuetoimintaansa ja kehittää siihen uusia muotoja (ja julkinen sektori siihen kannustaa ja sitä tukee), se voi lisätä yhteisöllisyyttä kiertuetoiminnan kohteena olevilla alueilla. Paikallaan olevaan taidelaitokseen mennään lähialueelta yleensä yksilöinä - muodostuu siis yksilöyleisöjä.

125

Sen sijaan kiertueista tulee niiden kohteina olevilla paikkakunnilla yleensä odotettuja tapahtumia, jotka tiivistävät paikkakuntaa yhtenä yhteisönä tai sen eri toimijatahoja omina yhteisöinään - muodostuu yhteisöyleisöjä.

Oma kehittämisen alueensa on vielä niin sanottu arjen kulttuurisuuden kulttuuripoli-tiikka, joka ei välttämättä lainkaan ole laitostarjonnasta ja sen -rakenteesta riippuvai-nen, vaan jossa on kyse arjen normaaleihin toimintoihin kytkeytyvästä lähiyhteisöissä tapahtuvista kulttuurisen toiminnan muodoista. Arjen kulttuurisuus tarkoittaa sitä, että ihmiset voivat arkielämässään kokea ja tehdä elämänsä merkitykselliseksi ja mielekkääksi. Arjen kulttuurisuus avaa näkökulman sekä ihmisen omaan että eri yhteiskunnallisten toimijoiden mahdollisuuksiin käyttää taidetta ja kulttuuria osallistumisen, osallisuuden ja yhteisöllisyyden tuottamisessa. Oman yksilöllisen tai lähiyhteisöllisen aktiivisuuden ohella korostuu vapaaehtoistoimijoiden ja kolmannen sektorin merkitys.

Käytännössä kyse voi olla vaikkapa vastuun ottamisesta rakennetusta tai rakentamat-tomasta lähiympäristöstä ja tähän liittyvistä toimintamuodoista. Tai kyse voi olla omiin kokemuksiin ja vuorovaikutussuhteisiin liittyvistä, yksilöllistä identiteettityötä tukevista, toimintamuodoista ja omien luovuusvoimavarojen käyttöön liittyvästä voimaantumi-sesta ”oman kohtalonsa tekijänä”. Tai se voi olla kulttuuri- tai muiden instituutioiden lähestymistä arjen tarpeista käsin, ja niiden haastamista kehittämään omia toimintamuo-tojaan tästä näkökulmasta. Tai se voi olla harrastajapiirien, vapaaehtoistoimijoiden tai kolmannen sektorin toimijoiden toimintaa, joka voi olla myös edellä mainitulla tavalla organisoitu kumppanuussopimuksien kautta osaksi kunnan kulttuuritoiminnan koko-naisuutta. Tätä arjen kulttuurisuuden tematiikkaa on tarkasteltu lähemmin opetus- ja kulttuuriministeriön sekä edellisen hallituskauden terveyden edistämisen politiikkaohjel-man kehyksissä toteutetussa kulttuurisen hyvinvoinnin edistämisen projektissa (Liikanen 2010) ja siihen perustuvassa toimintaohjelmassa.

Liikuntakulttuuri ja maaseutu

Suomessa elävät vanhimmat ikäluokat ovat kokeneet erityisen voimakkaita yhteisöllisyy-den kokemuksia erityisesti liikunnan ja urheilun alueella. Moni muistaa elävästi, kuinka kylällä kokoonnuttiin koulun pihoille tai saleihin pelaamaan lentopalloa, jalkapalloa tai pesäpalloa. Monesti kokoontumispaikaksi riitti jokin ahonlaita tai pellonreuna, johon saattoi virittää lentopalloverkon. Liikkumisen ja urheilemisen muodot ja merkitykset ovat muuttuneet sukupolvien myötä varsin paljon, mutta myös käytetyt käsitteet ovat olleet muutoksen, ja siten myös ymmärryksen muuttumisen, kohteena. Kun käsite liikuntakulttuuri alkoi vakiintua 1980-luvulla, muutoksessa on nähty eri tavoin sekä su-kupolvittaista että sukupuolittunuttakin lajien, käsitteiden ja merkitysten muutosta että organisoitumistapojen tai vaiheiden muutosta. Onkin selvää, että myös liikuntakulttuu-rissa ilmenneiden yhteisöllisyyksien muuttumista on tutkimuksissa käsitelty (Sironen1988 ja 1996; Sironen & Tiihonen & Veijola 1992; Itkonen 1996; Heikkala 1998; Veijola 1998; Tiihonen 2002 ja 2011; Koski 2008; Zacheus 2008; Pirnes & Tiihonen 2010).

126

Vahvasti yksinkertaistaen kehitys on kulkenut niin, että järjestäytynyt urheiluliike on organisoitunut ja ammattimaistunut yhä voimakkaammin, mutta itse urheilemisen ja liikunnan harrastamisen rajat ovat samanaikaisesti käsitteellisesti ikään kuin laajenneet ja tarkentuneet. Kehitys ei myöskään ole ollut lineaarista, vaan syklistä, mistä syystä painopiste on väliin ollut kansanurheilun tai terveysliikunnan alueella ja väliin taas or-ganisoituneen kilpaurheilun alueella. Myös urheilulajien ja liikuntamuotojen historiat ovat toisistaan poikkeavia. Jotkut liikuntamuodot ovat ”urheilullistuneet” ja ammat-timaistuneet, kun taas toiset ovat avautuneet kohti laajempia harrastajajoukkoja ja kolmannet ovat tulleet kokonaan uusina suomalaiseen liikuntakulttuuriin.

Seuraavassa maaseutuyhteisöllisyystarkastelussa emme voi mennä kovin syvälle liikunta-kulttuurin monimuotoisiin muutoksiin, vaan keskitymme yhteisöllisyyden rakentumisen kannalta oleellisiin piirteisiin.

Liikuntakulttuurin luoma yhteisöllisyys on rakentunut perinteisesti urheilu- tai liikunta-lajien kautta, vaikka vielä 1970-luvulla urheiluseurat olivat enimmäkseen yleisseuroja eli monen urheilulajin kattavia yhteisöjä. Tällöinkin tosin eriytyminen oli sellaista että kestävyyslajien harrastajat, kuten hiihtäjät ja pitkänmatkan juoksijat, olivat samaa po-rukkaa, mutta palloilulajit eriytyivät jo aiemmin omiksi, hyvin itsenäisiksi alajaostoikseen. Harrastajia saattoi yhdistää toisiinsa vain yleisseuran nimi, verkkarit, tanssilava tai bingo2.

Voidaan sanoa, että urheiluseurat ovat nykyään yhä useammin yhden lajin seuroja myös maaseudulla. Tämä on yhtenä – ei tosin ainoana – syynä sille ilmiölle, jossa eri lajien harrastajat joutuvat turhan aikaisessa vaiheessa valitsemaan oman ”päälajinsa”. Urheiluseurojen kilpailu varsinkin potentiaaleista huippu-urheilijoista on koventunut, koska urheilija ei voi harrastaa lajejaan samassa seurassa. Harrastamista ei siten nähdä urheilijan tai yhteisön näkökulmasta, vaan vain tietyn lajin ja jopa joukkueen menes-tyksen näkökulmasta. Tällä on vaikutuksensa myös yhteisöllisyyteen.

On tärkeää huomata myös se liikuntakulttuurin kehitys, jossa 1970-luvulla alkanut ikäkausiurheilu tuotti ikäpolvet toisistaan erottavat rakenteensa. Kun aiemmin lapset ja nuoret harjoittelivat ja kilpailivat esimerkiksi vain alle 16-vuotiaiden, 18-vuotiaiden ja 20-vuotiaiden sarjoissa, niin nyt joka ikäluokalla saattaa olla omat sarjansa. Tälläkin on ollut monenlaisia yhteisöllisyyttä haperruttavia vaikutuksia. Nyt saman seuran eri-ikäiset juniorit, saati seniorit, eivät enää kohtaa toisiaan harjoituksissa, otteluissa tai muissakaan tilaisuuksissa, kun ikäluokkajoukkue on täysin itsenäinen ja eriytynyt yksikkönsä, jolla on täysin emäseurasta eriytynyt toimintansa.

2 Ehkä on väärin sanoa, että ’vain’, koska juuri tällainen ohut, kevyt tai ’silloittava’ (bridging) yhteisöllisyys on sosiaalisen pääoman rakentumisen kannalta ensiarvoisen tärkeää. Sen sijaan ’sitova’ (bonding) saattaa olla myös sitä kuuluisaa ahdistavaa, nurkkakuntaista ja ’lajiniilojen’ tai uskonnollisten yhteisöjen yhteisöllisyyttä, jonka syyksi ol-laankin kaatamassa yhteisöllisyyden rapautuminen ja eri alakulttuurien eriytyminen. Samaan kehitykseenhän kuuluvat tuotteistaminen, yksilölliset palvelut, yksityistäminen jne., jotka tulivat tutuiksi myös kansalaisyhteiskunnan järjestöille 1980-luvun lopulta alkaen.

127

Tämä kehitys on ollut voimakkaampaa asutuskeskuksissa, mutta myös maaseudulla on ollut pakko sopeutua tähän kehitykseen, vaikka väestömäärän vähäisyys onkin heiken-tänyt mahdollisuuksia rakentaa eri ikäluokkiin menestyviä joukkueita, ja usein pelkän joukkueen kokoaminen on ollut pienemmissä taajamissa mahdotonta. Samalla jo varsin nuoret urheilijat ovat joutuneet hakeutumaan varsin kauas kotoaan lajiaan harrastamaan, kun omasta ikäluokasta ei ole löytynyt riittävän hyvää joukkuetta omalta paikkakunnalta. Tämä ilmiö vastaa taiteen puolella nuoren lähtöä johonkin taidealan oppilaitokseen, esi-merkiksi kuvataidelukioon. Yksittäisen taiteellisesti lahjakkaan nuoren lähtö ei kuitenkaan vähennä lähtöpaikkakunnan luovuusreservejä kuin tämän yhden lähtijän verran, mutta hyvän pelaajan lähtö voi tyrehdyttää koko lajin harrastamisen paikkakunnalla.

1980-luvulla alkanut ja vahvistunut uusien liikunta- ja urheilumuotojen rantautuminen Suomeen lisäsi huomattavasti lajitarjontaa ja siten liikunnan ja urheilemisen harrasta-misen mahdollisuuksia. Syntyi uusia ”urheiluliikkeitä”, joista tärkein on varmastikin sählyn eli nykyään salibandyn nousu opiskelijoiden hupikisailusta Suomen kolmanneksi tai toiseksi eniten harrastetuksi huippu-urheilulajiksi kolmessa vuosikymmenessä. Erääs-sä mielessä tärkeämpääkin on se, että naisten kuntoliikuntaharrastus on lisääntynyt erittäin voimakkaasti, mikä on paljolti perustunut uudelle rakenteelle eli joko yritys-muotoisuuteen tai urheiluseurojen ohjattuun ryhmätoimintaan, joka yhteisöllisesti on lähes identtistä yritystoiminnan kanssa. Tällaisissa ryhmissä syntyy osallistujien kesken mahdollisuus yhteisöllisiin kokemuksiin, mutta seurayhteisöllisyyttä ja siihen liittyvää kokemuksellisuutta niissä ei rakennu. Kun yhteisöllinen merkitys heikkenee, on yksi-löiden ja joukkueiden vaikea perustella harrastamistaan itselleen, toisilleen ja tietysti myös sponsoreilleen ja muille tukijoilleen. (Tiihonen 2004.)

Poikkeuksiakin toki on. Kiteen kaltaisessa pienehkössä maaseutukunnassa, jossa pesä-pallo on ollut historiallisesti merkittävä yhteisöidentiteetin rakentaja (Itkonen 1999), se on voinut säilyttää merkityksensä myös nykyaikana. Paikkakunnan joukkue on voinut pysytellä vain kansallisesti harrastetun lajin huipputasolla perinteidensä ja siihen liittyvän vahvan juniorityön ansiosta. Myös monet naisten joukkuepelit ja urheiluseurat ovat omalla paikkakunnallaan pystyneet rakentamaan vankan yhteisöllisen kannatuksen.

Rakenteelliset kehityskulut ovat voineet vaikuttaa eri tavoin maaseudun paikkakuntien omaan liikuntakulttuuriin ja niissä rakentuvaan yhteisöllisyyteen. Kokonaisuutena ei kannattane kuitenkaan väittää, että kehitys olisi ollut yhteisöllisyysnäkökulmastakaan pelkästään negatiivista tai positiivista, vaan universaalitkin muutokset liikuntakulttuurissa ovat voineet vaikuttaa eri paikkakuntiin ja siellä toimiviin seuroihin eri tavoin. 1980-luku toi varsinkin tytöille ja naisille uusia mahdollisuuksia liikunnan harrastamiseen ja sitä kautta syntyvään yhteisöllisyyteen. Monet perinteiset urheilulajit ja niiden harrastajat saattoivat samaan aikaan huomata yhteisöllisyyden vääjäämättömän rapautumisen is-kevän päälle, vaikka monenlaisia yhteisöllisyyttä pelastavia toimia olisi yritettykin tehdä. Hyvä esimerkki on karnevalistisen Naisten kympin vahva nousu 1980-luvulla, kun samaan aikaan perinteinen urheiluseurajohtoinen kestävyysjuoksuharrastus kääntyi laskusuuntaan.

128

Yhdessä tekemisen uusi ymmärrys - syrjäytymisongelma ja kokemuksellisuuden voima

Uusi yhteisöllisyys ja uudet yhteisölliset toimintatavat ja -rakenteet ovat nousseet yh-teiskunnallisessa keskustelussa esiin mahdollisuutena vastata hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvointiongelmiin. Suunta on oikea, mutta keskustelu on täsmentymätöntä. Yhteisöllisyys ei esimerkiksi synny vain julkisen vallan kautta tai lainsäädännön avulla. Erittäin tärkeää on, että kansalaisyhteiskunnan toimijat eli me kaikki sisäistämme ja ymmärrämme muutoksen välttämättömyyden. Tämä tarkoittaa myös jokaisen henkilö-kohtaista vastuuntuntoa ja -ottoa vähintäänkin omissa lähiyhteisöllisissä elämänpiireissä. Kyse ei ole mistään yksinkertaisesta asiasta maailmassa, jossa vuosikymmeniä on toi-mittu niin, että hankalat tapaukset on siirretty julkisen sektorin hoidettaviksi erilaisissa instituutioissa tai erilaisten ammattilaisten voimin.

Jotta edellä mainituista kehityskuluista saisi vielä paremman otteen, tarkastelemme näitä historiallisia, rakenteellisia ja kulttuurisia kehityskulkuja erilaisten kokemuksellisuuksien näkökulmasta. Ne tarjoavat erinomaisen viitekehyksen ajatella maaseutuyhteisölli-syyksiäkin liikuntakulttuurin ja muun vapaaehtoistoiminnan piirissä. Olemme jakaneet kokemuksellisuudet neljään eri luokkaan eli elämyksiin, merkityksellisiin kokemuksiin, osallisuus- ja toimijuuskokemuksiin (ks. Pirnes & Tiihonen 2010 ja 2011; Tiihonen 2010).

Seuraavassa taulukossa (Taulukko 1) olemme arvioineet erilaisten maaseutumaisten yhteisöllisyysmuotojen kokemuksellisuuksien laatua arvottamalla ne asteikolla 1-5 (1= ei juuri lainkaan merkitystä… 5= erittäin suuri merkitys). Taulukko ei perustu empiiriseen analyysiin vapaaehtoistoiminnan muodoista, vaan se on heuristinen asiantuntija-arvio sen pohjalta mitä yleis- ja asiantuntijatiedon pohjalta tiedämme kyseisistä vapaaehtois-toiminnoista ja niiden kokemuksellisuuksista. Empiiristä tietoa on siitä, miten yksilöt erottelevat eri liikunnan harrastamisen lajejaan kokemuksellisesti (Tiihonen 2011).

Tämä suuntaa-antava taulukko paljastaa muutamia seikkoja maaseutumaisesta yhtei-söllisyydestä. Yhteisöllisyyden muodot eroavat toisistaan – niillä on ikään kuin erilaiset kokemukselliset profiilit. Jokainen kokemuksellisuuden osa-alue on toisistaan poik-keavalla tavalla tärkeä, vaikka ne ovat osin myös toistensa kanssa päällekkäisiä. Tässä tarkastelussa kiinnittyy huomio siihen, että traditionaaliset maaseutumaiset yhteisölli-syyden muodot ovat painottaneet yksilön toimijuutta ja sen kehittymistä. Niissä on ollut mukana jonkinlaista aatteellisuutta, toisten tai yhteisön hyväksi tehtävää työtä ja osaa-misvaatimuksia. Sen sijaan uusimmat yhteisöllisyyden muodot näyttäisivät painottavan erityisesti elämyksellisyyttä, oman psyykkisen tai emotionaalisen nautinnon tärkeyttä.

Tavallaan ei olekaan ihme, että ”taivastellaan” aatteellisen yhteisöllisyyden, muun muassa poliittisten nuorisojärjestöjen heikentymistä, sillä kyseessähän ei lähtökohtai-sesti ole kovin elämyksellinen toiminta. Tosiasiassa toiminta toki voi olla vaikka kuinka elämyksellistä, mutta ulkopuolisille välittyy ja välitetään kuva, että ollaan tekemisissä vakavien ja yhteisten asioiden kanssa, joista ei iloa juuri irtoa. Toisaalta esimerkiksi

129

Yhteisöllisyyden/ kokemuksellisuuden muoto

Elämys Merkityksellinen kokemus

Osallisuuskokemus Toimijuuskokemus

Urheiluharrastus (joukkueurheilu)

5 4 4 3

Urheiluharrastus (yksilöurheilu)

4 4 2 3

Harrastajateatteri 4 4 3 4

Uskonnollinen toiminta

2 4 4 2

Metsästysseura 3 3 2 3

Martat 2 2 3 4

4H 1 2 2 4

Partio 2 3 4 5

Kuorolaulu 3 2 4 2

Bänditoiminta 4 3 3 4

Talkoot 2 2 4 5

Aatteellinen toiminta 2 2 4 5

Taulukko 1: Kirjoittajien heuristinen näkemys kokemuksellisuuksien ilmenemisestä eri vapaaehtois- ja harrastus-toiminnan muodoissa.

urheiluharrastuksista on vanhempien ja muiden aikuisten merkityksen lisääntyessä vähentynyt runsaasti sitä tekemistä, joka rakentaisi nuoren toimijuutta.

Vaikka elämmekin nykyisin joidenkin mielestä elämysyhteiskunnassa, emme kuitenkaan halua ajatuksinemme ehdottaa, että kaikkien yhteisöllisten toimintojen tulisi muuttua pelkiksi ”elämyspuistoiksi”. Tärkeämpää kuin mennä ajan trendien mukana on se, että ymmärretään erilaisten kokemuksellisuuksien merkitys ihmisille, ja että missä tahansa toiminnassa voidaan ja kannattaakin ottaa nämä huomioon. Ihminen tarvitsee elämyksiä ja hänen identiteettinsä rakentuminen perustuu osaltaan merkityksellisiin kokemuksiin. Ilman osallisuutta erilaisissa ryhmissä ja toiminnoissa ei voi syntyä sosiaalista pääomaa ja yhteenkuuluvuuden tunteita, ja ilman toimijuuskokemuksia ei synny kykyä ja osaa-mista, joilla selviää ja menestyy nyky-yhteiskunnassa (vrt. Pirnes & Tiihonen 2010 ja 2011; Tiihonen 2011).

Maaseutuiset yhteisöllisyyden muodot ovat olleet vahvimmillaan rakentaessaan osalli-suutta ja toimijuutta, mutta vain niille, jotka ovat uskaltautuneet mukaan toimintaan. Aiemmin osallistumiskynnys oli nykyistä matalampi, kun esimerkiksi kilpailullisuus ur-heilussa, osaamisvaatimukset muissa harrastustoiminnoissa ja professionaalistuminen esimerkiksi aatteellisessa toiminnassa eivät nostaneet rimaa nykyiselle korkeudelle. Elämyksellisyyteen ja kevyempään sitoutumiseen perustuvat yhteisöllisyyden muodot

130

ovat tulleet tilalle tai ne täydentävät perinteisiä melko voimakasta sitoutumista vaatineita yhteisöllisiä toimintoja. Voidaan ehkä ajatella, että jossakin vaiheessa kansalaisyhteiskun-nan toimijat unohtivat yksilön kokemukset painottaessaan yhteisön tai jopa yhteiskunnan ensisijaisuutta – vapaaehtoistoimijasta tuli eräänlainen ay-aktiivi. Nyt on eletty jo aika kauan aikaa, jossa yksilöllisyyttä on korostettu yhä enemmän. Se on johtanut siihen, että uusia yhteisöllisyyden muotoja on syntynyt ja osa vanhoista on kärsinyt tappioita.

Todennäköistä on, että tulevaisuudessa yhteisöllisyys, yhteiskunnan vastuu tai merki-tyksellisyys korostuu uudestaan. Mutta ei kuitenkaan samanlaisina toiminnan muotoina kuin joskus aiemmin. Sosiaalinen media, uudenlaiset yhteisöllisyyden ja merkitykselli-syyden yhdistävät toiminnat lienevät niitä, jotka menestyvät. Silti ne ovat voimakkaasti elämyksellisiä ja identiteetin kannalta merkityksellisiä kokemuksia. Yksittäisten ihmisten ja ihmisryhmien järjestämät erilaiset tempaukset ovat sävyttäneet erityisesti mennyttä kesää 2011 Suomessa. On ollut Helsinki-pyöräilyjä, Botelli-kokoontumisia, Lutka-marsseja, kalja- ja kiljukelluntoja ym. varsin kirjavan joukon muodostavia tapahtumia. Samaan kategoriaan kuuluvat tietysti jo traditioita omaavat maaseudun tapahtumat, kuten eukonkanto, suojalkapallo, Kutemajärven seksifestivaalit, umpihankihiihto ja monet monet muut kesätapahtumat, joissa on hiukan provosoivan julkisuuden lisäksi vakavaakin sanomaa. Niitä näyttää yhdistävän toisiinsa se, että niihin osallistujat hake-vat jotakin, kenties epämääräistäkin kokonaisvaltaista kokemuksellisuutta - joskin niitä näyttää samalla erottavan toisistaan tähän kokemuksellisuushakuisuuteen kytkeytyvän vastuullisuuspitoisuuden määrä. Siis tavallaan aatteellista, mutta elämyksiä tarjoavaa ja osallisuutta vaativaa, sekä merkityksellisiä identiteettikokemuksia mahdollistavaa. Sa-malla kuitenkin uutena kansalaisyhteiskunnan toimintamuotona ne ovat myös sisäisesti ristiriitaisia, mutta todennäköisesti kehittyviä tapahtumia.

Mahdollisuuksien tukemisesta toiminnan tukemiseen

Maaseudun yhteisöllisyys nojaa historiaansa sekä eläviin käytäntöihin erilaisissa kult-tuuri- ja liikuntaharrastuksissa. Toinen vaikuttava tekijä maaseutuyhteisöllisyyteen löytyy maaseudun tilasta. Maaseudun väestö ikääntyy, nykyisen kaltaiset palvelut ovat uhattuina ja kuntakokonaisuudet suurenevat. Nämä muutokset voivat olla vaaraksi maaseudun perinteiselle yhteisöllisyydelle. Ne voivat ”pakottaa” uusyhteisöllisyyteen, jossa on mahdollisuus traditionaalisen yhteisöllisyyden paluuseen ja/tai johonkin aivan uuteen yhteisöllisyyteen.

Oma toiveemme on se, että maaseudun ihmiset toimiessaan niin yksityisen, julkisen, kolmannen kuin neljännenkin sektorin sfääreissä ymmärtäisivät erilaisten yhteisöllisyyttä vahvistavien kokemuksellisuuksien merkityksen rakentaessaan tulevaisuuden maaseutua. Yhteisöllisyys ei ole vain tyhjä sana, vaan sen sisään rakentuu erilaisia vahvoja koke-muksellisuuksia, joilla kaikilla on hiukan erilainen funktio niin yksilölle, lähiyhteisölle kuin koko yhteiskunnallekin.

131

Haaste kansalaisyhteiskunnan toimijoille eli yhdistyksille, seuroille ja järjestöille on vaa-tiva. Toiminnassa tulisi huolehtia siitä, että se vetoaa riittävän suureen määrään ihmisiä tilanteessa, jossa maaseudulta vähenee nuorten ja nuorten aikuisten ikäluokkaa. Pitäisi löytää iäkkäämmät ihmiset sekä mahdollisesti omassa toiminnassa vähemmän mukana ollut sukupuoli, ja pitäisi kehittää toimintaa joka vetoaisi heterogeenisempään joukkoon. Toisaalta mukaan voi tulla uusi voimavara eli kolmannen iän aktiivit ja osaavat vapaaeh-toistoimijat. Tutkimukset ovat jo pitkään osoittaneet vapaaehtoistoiminnan monenlaiset hyödyt ihmisten hyvinvoinnille, ja ikäihmiset ovat niistä hyvin tietoisiakin (Haarni 2010).

Julkisen sektorin merkitys maaseutumaisen yhteisöllisyyden rakentumisessa on pe-rinteisesti ollut mahdollisuuksien ja infrastruktuurin rakentamisessa. Tulevaisuudessa painopisteen on syytä siirtyä hyvinkin selkeästi toiminnan eriasteiseen tukemiseen. Tiloja saattaa joillakin paikkakunnilla olla liikaakin – tyhjiä urheilukenttiä ja kulttuurilaitoksia, kouluista puhumattakaan. Maaseudun ihmiset pitäisi saada mukaan yhteisölliseen, yhteiskuntaa ja yksilöiden monenlaista hyvinvointia parantavaan toimintaan. Kyse ei ole kuitenkaan tulevaisuudessa enää vain projekteista tai jatkoprojekteista, vaan rakenteel-lisesta ja toiminnallisesta muutoksesta, jossa julkisen sektorin on läpäisevästi otettava kansalaisyhteiskunnan toimijat mukaan yhteiskunnan kehittämiseen.

Ymmärrämme hyvin, että usein tämä puhetapa on tulkittu ”leikkauspuheen” synonyy-mina – ja usein aiheestakin. Hyvinvointiyhteiskunnan pahoinvointiongelmia koskeva keskustelu voidaan sekoittaa entisestään, jos uusien toimintamuotojen kehittelemisen tai henkilö- ja yhteisökohtaisen vastuunoton edellytykset esitetään verukkeena julkisen vallan vetäytymiselle sellaisistakin toiminnoista, jotka sille kuuluvat. Erilaiset ratkaisut, joissa julkinen sektori hoitaa oman vastuunsa, subventoi kansalaisyhteiskunnan toimi-joita ja ottaa mahdollisesti mukaan myös yksityissektorin edustajia, ovat mahdollisia. Emme tarkoita nyt kunnan terveyskeskuksen yksityistämistä, vaan pienimuotoisempaa toimintaa, jossa esimerkiksi kunnan omistamat tilat tai kunnan työntekijöiden osatyö-panos tai jokin muu yhteistoimintamuoto mahdollistaa yhteisöllisen ja kokemuksellisesti ihmisyksilöitä – varsinkin yhteisöjen heikompia – voimaannuttavia toimintoja.

132

Artikkelin pääkohdat

• Kokemuksellisuudet pitää huomioida maaseutuyhteisöllisyyttä kehitettäessä. Tämä koskee niin kolmannen sektorin vapaaehtoistoimijoita kuin julkisen ja yksityisenkin sektorin toimijoita. Erityisen tärkeää olisi syrjäytymisriskissä olevien ihmisryhmien osallisuuden ja toimijuuden vahvistaminen heidän omaa kokemuksellisuuttaan hyödyntämällä.

• Maaseudulla kaikkien yhteiskunnan sektoreiden yhteistoiminta on erityisen tärkeää: harras-tus- ja vapaaehtoistoiminta tarvitsee aktiivisempaa julkista tukea kuin ennen. Ei riitä, että paikkakunnalla on urheilukenttä, nuorisoseurantalo tai konserttisali, vaan on huolehdittava siitä, että niissä on myös toimintaa. Rakennettu infrastruktuuri on toiminnallistettava ja siinä työssä kannattaa käyttää myös mielikuvitusta ja ennakkoluulottomia yhteistyömuotoja.

• Väestön ikääntyminen pitää ottaa mahdollisuutena eikä taakkana – ikäihmisten toiminnallinen, sosiaalinen, kulttuurinen ja kokemuksellinen pääoma on ”kapitalisoitava” sekä yhteiskunnan että ikäihmisten itsensä hyväksi. Yhteisöllinen toiminta luo elämään merkityksiä.

• Vapaaehtoistoiminnan yhdistykset, seurat ja järjestöt voivat kehittää toimintaansa ottamalla huomioon kokemuksellisuudet. Aina ei tarvitse myöskään tehdä kaikkea itse vaan eri vapaaeh-toistoimijat voivat yhdessä rakentaa toimintakokonaisuuden, joka mahdollistaa yksilöille sekä elämyksiä, merkityksellisiä kokemuksia että osallisuuden ja toimijuuden kokemuksia. Maaseudulla tällainen monitoimijuuteen perustuva toimintamalli on usein helpompaa kuin kaupungissa.

LÄHTEET

Ajankäyttötutkimus 2009. Kulttuuri- ja liikuntaharrastukset 1981–2009. Tilastokeskus 2011.

Haarni, Ilka 2010. Kolmas elämä. Aktiiviset eläkeläiset kaupungissa. Gaudeamus, Helsinki.

Habermas, Jürgen 2004. Julkisuuden rakennemuutos. Tutkimus yhdestä kansalaisyhteis-kunnan kategoriasta. Suom. Kauko Pietilä. Vastapaino. Gummerus Kirjapaino Oy: Jyväskylä.

Heikkala, Juha 1998. Ajolähtö turvattomiin kotipesiin. Liikunnan järjestökentän muutos 1990-luvulla. Tampere, Tampereen yliopisto.

Heiskanen, Ilkka 1994. Kulttuuripolitiikan pitkät linjat. Hyvinvointikatsaus 2/94. 6-9.

Hyyppä, Markku T. & Liikanen, Hanna-Liisa 2005. Kulttuuri ja terveys. Edita.

Hyyppä, Markku T & Mäki, J. & Alanen, E. & Impivaara, O & Aromaa, A. 2008. A long-term stability of social participation. Social Indicators Research 2008; 88: 389-396.

Itkonen, Hannu 1999. Rantakentältä maailmalle. Kiteen pesäpallo, lajikulttuuri ja yh-teiskunta. Liikuntatieteellinen seura ry.

133

Itkonen, Hannu 1996. Kenttien kutsu. Tutkimus liikuntakulttuurin muutoksesta. Tampere, Gaudeamus.

Karhunen, Paula 2011. Taidetoimikuntien myöntämä tuki 2010. Tilastotiedote 1/2011. Taiteen keskustoimikunta.

Karisto Antti & Konttinen Riikka 2004. Kotiruokaa, kotikatua, kaukomatkailua. Palme-nia. Helsinki: Yliopistopaino.

Kauhanen Erkki A. 2004. Megacityt megalupaus vai megauhka?. Tiede 2004, nro 8, s. 18-26.

Koski Pasi 2008. Physical activity relationship (PAR). International Review for the So-ciology of Sport, 43 (2), 151-163.

Kuntien kulttuuritoiminnan tuki- ja kehittämispolitiikka. 2011. Selvittäjien Anita Kangas ja Kalevi Kivistö laatima raportti. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2011:12

Liikanen, Hanna-Liisa. 2003. Taide kohtaa elämän – Arts in hospital –hanke ja kulttuuri-toiminta itäsuomalaisten hoitoyksiköiden arjessa ja juhlassa. Helsinki: Otavan kirjapaino.

Liikanen, Hanna-Liisa. 2010. Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia. Opetusministeriön julkaisuja 2010:1.

Liikkanen, Mirja & Hanifi, R. & Hannula, U. 2005. Yksilöllisiä valintoja, kulttuurien py-syvyyttä. Vapaa-ajan muutokset 1981-2002. Tilastokeskus. Helsinki: Edita.

Liikkanen, Mirja. (toim.) 2009. Suomalainen vapaa-aika. Arjen ilot ja valinnat. Helsinki: Gaudeamus.

Loikkanen, Heikki A. 2004. Alue- ja kaupunkikehityksen päälinjat – tyyliteltyjä faktoja ja trendejä. Esitys aluekeskusseminaarissa “Rakenteet muutoksessa – pysymmekö vauhdissa” 11.11.2004 Finlandia-talossa.

http://www.intermin.fi/intermin/images.nsf/files/B2CB2B69BCE57013C2256F490041F90D/$file/rakenteet_muutoksessa_111104_loikkanen.pdf (Viitattu 15.9.2011).

Kortelainen, Jarmo 2007. Teoksessa Itkonen H. & Nevala A. Kuningaspelin kentät – Jalkapalloilu paikallisena ja globaalina ilmiönä. Helsinki. Gaudeamus, 71-83.

Pirnes, Esa 2008. Merkityksellinen kulttuuri ja kulttuuripolitiikka. Laaja kulttuurin käsite kulttuuripolitiikan perusteluna. Jyväskylä Studies in Education, Psychology and Social Research 327.

134

Pirnes Esa & Tiihonen Arto 2010. Hyvinvointia liikunnasta ja kulttuurista, Käsitteiden, kokemusten ja vastuiden uusia tulkintoja. Kasvatus & Aika 4(2) 2010, 203-235. (http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=275)

Pirnes, Esa & Tiihonen, Arto 2011. Merkityksellisen ja kokemuksellisen (kansalais)toi-mijuuden pelikenttä. Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 436–448.

Simon, John 2009. Koneen ruhtinas. Pekka Herlinin elämä. Otava, Keuruu.

Sipilä, Jorma 2011. Hyvinvointivaltio sosiaalisena investointina: älä anna köyhälle kalaa vaan koulutus! Yhteiskuntapolitiikka 76 (4), 359–372.

Sironen, Esa (toim.) 1988. Uuteen liikuntakulttuuriin. Tampere, Vastapaino.

Sironen, Esa & Tiihonen, Arto & Veijola, Soile (toim.) 1992. Urheilukirja. Vastapaino, Tampere.

Sironen Esa 1995. Urheilun aika ja paikka. Likes, Jyväskylä.

Tiihonen, Arto 2002. Ruumiista miestä, tarinasta tulkintaa: oikeita miehiä – ja urheili-joita? Likes, Jyväskylä.

Tiihonen, Arto 2004. Lahtelaisia Urheiluseuratarinoita. Liikuntakulttuurin muutos, so-siaalinen pääoma urheiluvalmennuksessa ja tutkimuksen aluevaikuttavuus. Teoksessa Liljander, Juha-Pekka & Mäkelä, Eija (toim.): Aluevaikuttavaa innovaatiotoimintaa – tutkimustoiminnan käynnistyminen Lahden ammattikorkeakoulussa.

Tiihonen Arto 2011. Erilaisia ikämiehiä - veteraaniyleisurheilijoiden liikkumisen ja ur-heilemisen merkitykset. Teoksessa Erilainen tapa vanheta (toim. Viiru, K; Manninen, J; Nieminen, M; Suominen, H; Sundqvist, C; Tiihonen, A; Taponen. R). Suomen Veteraaniurheiluliitto, Kajaani.

Veijola, Soile 1998. Liikkuvat subjektit, paikallinen tieto. Tutkimuksia urheilusta, turis-mista ja sosiologiasta. Helsingin yliopisto, sosiologian laitoksen tutkimuksia No. 232.

Zacheus, Tuomas 2008. Luonnonmukaisesta arkiliikunnasta liikunnan eriytymiseen. Suo-malaiset liikuntasukupolvet ja liikuntakulttuurin muutos. Turku. Turun yliopiston julkaisuja.

135

”Vanhalla tavalla toimivilla järjestöillä on oma arvonsa jäsenkunnalleen, järjes-tö on sosiaalisen toiminnan foorumi, johon jäsenet tuntevat luottamusta … uusia jäseniä ja uutta yhteisöllisyyttä saadaan kokemuksellisuuden kautta.”

Heli Talvitie

Kulttuurinnälkää täytyy ruokkia

Osallisuus luo yhteisöllisyyttä

Arto Tiihonen ja Esa Pirnes tuovat edellä olevassa artikkelissaan esiin ihmisten tarpeen saada osallistua ja vaikuttaa oman elinympäristönsä asioihin kulttuuri- ja liikuntatoiminnan kautta. Kirjoittajat toteavat, että kulttuuripalvelujen saatavuuden suhteen maaseudun asukkaat ovat eriarvoisessa asemassa. Syitä palvelujen puuttumiseen löytyy varmasti kaikis-ta osapuolista: järjestäjistä, tuottajista ja käyttäjistä. Kulttuuri- ja liikuntapalvelujen osalta ei välttämättä tiedetä, mitä palveluja tarvitaan ja kuka niitä järjestäisi tai koordinoisi jotta asiasta saataisiin toimiva kokonaisuus. Maaseudun asukkaiden tuleekin vaatia parempia kulttuuri- ja liikuntamahdollisuuksia, pitää niistä ääntä ja etsiä yhteistyökumppaneita. Yleisestikin kulttuuri- ja liikuntapalvelut tarvitsevat lisää poliittista keskustelua tuekseen.

Esimerkki hyvästä taiteen ja kulttuurin ammattilaisten ja kylien yhteistyön rakentamisesta ovat olleet Hämeen taidetoimikunnan vuosina 2006–2008 toteuttamat kummikylä-hankkeet. Niissä pienellä panostuksella toteutettiin monia tapahtumia ja aloitettiin uusia asioita. Kulttuuri- ja terveysliikunnan tarpeiden kirjaaminen kyläsuunnitelmiin helpottaisi yhteisten toimintojen järjestämistä.

Maaseutupolitiikassa tutut käsitteet kuten paikallinen kehittäminen, bottom-up, place based policy sekä kylien aseman korostaminen kuntahallinnossa ovat pyrkimyksiä saada asukkaat osallistumaan oman alueensa kehittämiseen. Paikallinen kehittäminen ei sa-nana anna kuvaa elämyksellisestä toiminnasta, mutta kun ottaa tarkasteluun mukaan noin 500 Manner-Suomen maaseutuohjelmasta rahoitettua kulttuurialan hanketta (tilanne joulukuussa 2010, liikunta-alan hankkeet eivät ole mukana luvussa), alkaa kehittämisestä löytyä merkityksellisiä kokemuksia ja elämyksiä. Näistä viidestäsadasta melkein 300 hanketta olivat yleiseen kulttuuritoimintaan liittyviä eli kulttuuriharrastuksia ja -tapahtumia kehittäviä sekä kulttuuriympäristön hoitoon liittyviä hankkeita. Niillä hankkeilla ei ehkä luoda uusia työpaikkoja, mutta ne luovat perustaa kaikelle muulle kehittämiselle ja ovat tärkeitä siinä missä elinkeinojen kehittämishankkeetkin.

Kulttuuri- ja vapaa-ajantoiminta hankkeiden välittöminä vaikutuksina huomioidaan viihtyisyyden lisääntyminen ja yhteisten kokemusten kautta luottamuksen ja sosiaalisen pääoman kasvu. Nämä hankkeet lisäävät myös paikallisen kehittämisen legitimitaatiota

136

eli hyväksyttävyyttä. Kulttuuri- ja vapaa-ajan hankkeiden kautta ”kaikki” pääsevät ko-kemaan paikallista kehittämistä sekä yhdessä tekemisen iloa ja tuskaa. Vertailun vuoksi: kuinka moni maaseudun asukas pääsee osallistumaan, tai haluaa osallistua, esimerkiksi elintarviketoimialan kehittämiseen? Jos joskus käy niin huonosti, että kulttuuriset ja yhteisölliset hankkeet eivät enää kuuluisi alueelliseen ja paikalliseen kehittämiseen, voidaan unohtaa myös laaja sitoutuminen ja osallistuminen paikalliseen kehittämiseen.

Järjestöissä, kylissä ja erilaisissa kehittämisfoorumeissa niin maaseudulla kuin kau-pungeissa on huomattu, että yhteisöllisyys on muuttunut, mutta miksi ja miten se on muuttunut, ei aina osatta hahmottaa. Yhdistystoiminta on perinteisesti ollut foorumi jossa yhteisöllisyyttä on syntynyt. Nyt yhdistyksiltä odotetaan myös osallistumista pal-velujen tuottamiseen. Palvelujen tuottaminen ei kuitenkaan ensisijaisesti tuota jäsenil-leen Tiihosen ja Pirneksen (ks. edellinen artikkeli tässä teoksessa) peräänkuuluttamia merkityksellisiä kokemuksia tai kevyen osallistumisen mahdollisuuksia. Yhdistysten toiminnassa on nyt ja tulevaisuudessa tunnistettava paremmin erilaiset osallistumisen motiivit ja osattava toimia näiden tarpeiden pohjalta.

Maaseudun yksi vahvuuksista, arjen sujuvuus, ei synny vain saatavilla olevista palve-luista vaan myös luottamuksesta. Jotta maaseudun arki olisi sujuvaa, tulee yhteisössä olla keskinäistä luottamusta. Luottamuksen synnyttämiseksi ja ylläpitämiseksi tarvitaan ihmisten yhteisiä kokemuksia. Yhteiset kokemukset ovat sitä tärkeämpää mitä suurem-paa on alueen muuttoliike.

Maaseutu yhteisöllisyyden näyttämönä

Vaikka harrastustoiminta on muuttunut yhteisökeskeisemmästä harrastamisesta elä-myshakuiseen individualistiseen harrastamiseen, ei se ole yksiselitteisesti huono asia. Elämyshakuisten harrastusten kautta saattaa syntyä vahvoja kokemuksia paikasta. Ko-kemukset antavat paikoille merkityksiä. Mitä enemmän jollakin paikalla on merkityksiä ihmiselle, sitä kiinnostuneempi hän on siitä mitä paikalle tapahtuu nyt ja tulevaisuudessa.

Yksilölliset kokemukset lisäävät paikallisuuteen perustuvaa yhteisöllisyyttä. Paikallisuus ei muodostu enää vain asuinpaikan tai perheyhteyden mukaan, vaan myös merkityksellisten kokemusten myötä. Miten huomioidaan erilaiset paikallisuuden tavat? Yhteisön muo-dostuminen tarvitsee jonkin syyn. Tarvitaan motivaatio miksi ihmiset ottavat kontakteja toisiin ihmisiin. Vapaa-ajan kävijän, vakituisesti asuvan, työssäkäyvän ja yrittäjän paikalle antamat merkitykset ovat erilaisia. Maaseudun yhteisöllisyyden täytyy rakentua johon-kin muuhun kuin paikalle annettuun merkitykseen, koska paikalle annetut merkitykset voivat olla hyvin erilaisia toisistaan ja joskus jopa ristiriidassa keskenään. Laajemman yhteisöllisyyden pohjaksi tulee löytyä kaikkia ryhmiä yhdistäviä asioita.

Tiihonen ja Pirnes (ks. edellinen artikkeli tässä teoksessa) kirjoittavat, että vanhojen yhteisöllisyyden muotojen purkautuessa on vaikea huomata ja arvostaa uusia yhtei-söllisyyden muotoja. Tämä pitänee paikkansa maaseudulla. Maaseudun yhteisöt eivät

137

ole huonossa asemassa yhteisöllisyyden muotojen muutoksessa, koska pienempien yhteisöjen on yleensä helpompi sopeutua muutoksiin kuin suurempien, kunhan uudelle annetaan vain tilaa muodostua.

Uusien yhteisöllisyyden muotojen havaitseminen on vaikeaa, sillä joissakin järjestöissä vanha yhteisöllisyyden muoto saattaa toimia vielä hyvin, kun taas toisissa se on hiipumas-sa. Vanhalla tavalla toimivilla järjestöillä on oma arvonsa jäsenkunnalleen, sillä järjestö on heille se sosiaalisen toiminnan foorumi, johon he tuntevat luottamusta. Järjestöissä, joissa on halua jatkaa ja hankkia uusia jäseniä, tulee huomata, että tarvitaan ainakin kaksi erilaista toiminnan tapaa, jotta toiminta kiinnostaa vanhoja ja uusien jäseniä. Vanhalla ja tutulla tavalla toimittaessa vanha yhteisöllisyys säilyy ja uutta yhteisöllisyyttä muodostuu kokemuksellisuuden kautta. Molemmat tavat ovat tärkeitä.

Miten yhteisöllisyyttä pidetään yllä

Tiihonen ja Pirnes (ks. edellinen artikkeli tässä teoksessa) nostavat maaseudun yhtei-söllisyyden tärkeäksi tavoitteeksi vähentää syrjäytymistä. Yhteisöllisyys syntyy ihmisten välisistä suhteista esimerkiksi harrastuksissa ja työelämässä. Syrjäytymisen on todettu siirtyvän yhä useammin sukupolvelta toiselle ja ketju tulisi katkaista esimerkiksi kulttuurin ja liikunnan kautta syntyvien yhteisöjen avulla. Sen takia okaiselle lapselle ja nuorelle oman vanhemman tuki ja kannustus harrastamiseen on tärkeää, Taiteesta ja kulttuurista hyvinvointia työssä -tutkimuksessa huomattiin, että hoitolaitoksissa henkilökunnan sitouttaminen asukkaiden harrastusten ja kulttuuritoiminnan tukemiseen on tärkeää. Henkilökunnalle järjestetyt omat kulttuurituokiot vahvistivat sitoutumista.

Sama periaate toimii varmasti myös vanhemmuuden kohdalla. Kyse ei ole välttämättä uuden ja erillisen toiminnan aloittamisesta, vaan mietitään vain niitä tapoja joilla tilaisuu-det ja tapahtumat järjestetään. Esimerkiksi Ruokolahden kunnan kulttuuritoiminnasta vastaava Kulttuuripalvelu Kaiku ky:n toimintakenttä ulottui torikulttuurista klassisiin konsertteihin ja metsäretkiin. Se, että oltiin torilla tekemisissä kaikkien kuntalaisten kanssa, sai myös pari paikallisen keskikaljakuppilan vakioasiakasta ostamaan lipun kunnassa järjestettyyn klassisen musiikin konserttiin. ”Myö uskallettiin tulla kun työ olitta järjestäjinä” kertoo Kaiun kulttuurintuottaja Virve Niiranen.

Kommenttipuheenvuoron pääkohdat:

• Poliittisessa päätöksenteossa tulee huolehtia, että ihmisten omaehtoisuutta tukevat rakenteet kuten kuntien pienet avustukset järjestöille ja kansalaisopistotoiminta säilyvät.

• Kulttuuria ja terveysliikuntaa kannattaa tarjota, vaikka niitä ei kukaan pyytäisikään. Uusista harrastuksista ihminen yleensä innostuu kokeilemisen ja toiminnan kautta. Välillä tarjonnassa voi tulla huteja ja ryhmät jäävät täyttymättä. Mutta ajan kuluessa nälkä kasvaa syödessä kulttuuria ja liikuntaa - ja ihmisten oma aktiivisuus lisääntyy ja ryhmässä syntyy luottamusta tehdä asioita yhdessä. Ja mikä parasta kulttuuri ja liikunta tekevät yhteisöllisyydestä mukavaa!

138

”Kyläkouluilla on voimaa, jota ei osata euroissa arvioida.”

Taina Peltonen

”Tehhään ja leikitään yhessä” – kyläkoulu yhteisöllisyyden tuottajana

Johdanto

Vuonna 2000 peruskouluja oli Suomessa 4022 ja vuonna 2009 2889 eli yli tuhat vähem-män. Pienten peruskoulujen määrä on laskenut koko ajan: vuosina 1990–1991 Suomen kouluista yli puolet (64 %) oli pieniä kouluja, vuonna 2004 neljännes (32 %) ja vuonna 2009 noin viidennes kouluista (26 %) oli alle 50 oppilaan kouluja. Peruskoulujen määrä on pienentynyt 14 prosenttia vuosina 2004–2008, kun samana aikana oppilasmäärä on supistunut vain 5 prosenttia. Lakkauttamisen yleisin peruste on ollut oppilasmäärän väheneminen, mutta 1990-luvulta lähtien lopettamista on perusteltu yhä useammin säästösyillä. (Korpinen 2010; Peltonen 2010; Tilastokeskus 10/2010; Kuntaliitto 2011. )

Koulujen lakkauttaminen kiihtyi erityisesti vuonna 2006, kun pienten koulujen tuki (pienten koulujen verkkokerroin) poistettiin valtionosuusperusteista. Päättäjien arvot ovat koventuneet: pieniä kansa- ja peruskouluja suojattiin aikaisemmin monin sää-döksin, nykyinen peruskoululainsäädäntö sallii koulujen lopettamisen ilman sanktioita.

Mikä pienessä koulussa on sellaista, että se saa kylän ihmiset, vanhemmat ja lapset puo-lustamaan sitä? Se on tunne siitä, että siellä on mukavaa ja se on meidän paikka ja meidän koulu. Kyse on siis yhteisöllisyyden tunteesta, joka sitoo ihmisiä yhteen. Me tarvitsemme toisiamme, me haluamme kuulua johonkin ja monesti se jokin on ”meidän koulu”.

Pienellä koululla on monet edellytykset tukea lasta kokonaisuutena ja kasvattaa häntä yhteisöllisyyteen. Yhteisöllisyyteen vaikuttaa lähes kaikki tekeminen pienessä koulussa. Monesti ei tule edes ajatelleeksi, että ympäristö, jonka lapsi voi kokea ottavansa haltuunsa sen pienuuden vuoksi, myös kasvattaa lasta yhteisöllisyyteen. Yhteiset leikit ja liikkuminen omassa kasvu- ja kouluympäristössä kasvattavat juuria omaan kylään ja omaan yhteisöön.

Kyläkoululla on mahdollisuus kasvattaa lasta yhdessä kylän kanssa ja myös koulussa eri-ikäisten opetusryhmien avulla. Pienen, alle 50 oppilaan kyläkoulun, opetusjärjestelyt eroavat suuresta kouluyksiköstä, sillä pienessä koulussa opettaja opettaa samanaikaisesti kahta tai mahdollisesti useampaakin luokkaa. Tätä kutsutaan yhdysluokkaopetukseksi (combination class; multi-grade; mixed-age class) tai vuosiluokkiin sitomattomaksi opetukseksi. Kaksiopettajaisessa koulussa on tavallisesti kaksi opetusryhmää, joista

139

toinen muodostuu luokista 1-2 (7-8-vuotiaat) ja toinen luokista 3-6 (9-12-vuotiaat). Kolmiopettajaisissa kouluissa perusopetusryhmät muodostuvat yleisimmin luokista 1-2, 3-4 ja 5-6. Pienissä kouluissa koulua voivat käydä myös kuusivuotiaat esikouluoppilaat, jotka opiskelevat tavallisesti ensimmäisen tai toisen luokan yhteydessä. (Peltonen 2002; Korpinen 20, 2010; Tilastokeskus 10/2010.) Tällaiset eri-ikäisistä oppilaista koostuvat ryhmät ovat tehokkaita sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden kannalta.

Kyläkoulujen juhlat yhteisöllisyyden vaalijana

Yhteisöllisyys välittyy ulospäin ehkäpä eniten koulun juhlissa, sillä kaikissa pienissä kouluissa järjestetään ainakin joulujuhla ja usein kevätjuhla. Monesti koulu on mukana myös muiden juhlien järjestämisessä kylän kanssa. Juhla on koulun vanhimpia yhteisöl-lisiä kasvatustilanteita. (Kuva 1.)

Juhla korostuu pienessä koulussa, koska kaikki koulun oppilaat osallistuvat tavalla tai toisella juhlan järjestelyyn ja ovat mukana ohjelmanumeroissa. Opettajat ovat valinneet kullekin sopivan osan yhdessä oppilaiden kanssa. Osa voi olla pieni, mutta kuitenkin lapsi tarvitaan siihen ja hän osaltaan vaikuttaa ohjelman onnistumiseen. Pienen koulun opettajilta vaaditaan taitoa ja paljon vaivaa järjestää tunnin ohjelma yhdessä noin 20–30 oppilaan kanssa. Pienimmillä lapsilla on vain pieni osa, mutta joka vuosi osuus kasvaa kykyjen ja iän karttuessa. Mitä juhlassa esiintymisen kokemus antaa lapselle? Ainakin

Kuva 1. Pohjaslahden koulun itsenäisyysjuhlasta (kuva: Tapio Parviainen).

140

tunteen ryhmään kuulumisesta, mutta myös itsetuntoa ja hyväksytyksi tulemisen koke-musta, joka kantaa tulevaisuuteen kuten Karlberg-Granlund Gunilla (2010, 53) toteaa. Kun on koulun juhlan aika, kaikki kyläläiset saapuvat juhlaan. Juhlassa voi tuntea ky-läyhteisön yhteenkuuluvuutta ja kaikki iloitsevat lasten esityksistä ja erityisesti sen pie-nimmänkin lapsen esityksestä. Ei haittaa, jos lipsahduksia sattuu, koska kaikki tapahtuu kuitenkin tutussa ympäristössä. Juhlasta saadaan muisteluja ja vaihtelua arkeen. Siellä tavataan eri-ikäisiä kyläläisiä ja jutellaan samalla kylän tapahtumista.

Pienellä koululla juhla on erilainen kuin suurella koululla, sillä se on omakohtainen kaikille. Oppilaat esittävät ohjelmaa, koulun henkilökunta on osallistunut juhlan järjestelyihin ja usein myös osa kyläläisistä. Kaikki tuntevat toisensa ja kaikki oppilaat. Kaikilla on vas-tuunsa juhlan onnistumisesta ja läpiviennistä, juhla on hyvin yhteisöllinen tapahtuma kylässä. Juhlan merkitystä pedagogisesti ei aina tule miettineeksi. Juhlan järjestäminen on prosessi, jossa käydään läpi vaiheet suunnittelusta toteutukseen. Kyse on ainutlaa-tuisesta yhteisöllisyydestä ja sosiaalisen pääoman muodostumisesta. Juhlassa yksilö voi kokea laajemman yhteisön ja kokea kuuluvansa siihen (Kansanen ym. 1989, Koskenniemi 1943, 1968, 1982, Koskenniemi & Hälinen 1970). Monet tärkeät tiedot ja taidot opitaan luonnollisissa yhteyksissä, missä esiin nousevat ongelmat ratkaistaan yhteistoiminnallisesti. Työskentelytapa muistuttaa tutkimuksen tekemistä, jossa opettaja ottaa huomioon op-pilaiden taustan, vanhempien ja koulun muun henkilökunnan osaamisen ja laajemman yhteisön. Oppilaat hahmottavat laajoja kokonaisuuksia yli oppiainerajojen. Tällaisessa oppimisessa suomalaiset ovat erottautuneet muun muassa kansainvälisissä tutkimuksissa kuten Risto Kilpeläinen (2010a, 2010b, 81) ja Eira Korpinen (2010, 24) toteavat. Tällaiselle oppimiselle on siis tyypillistä, että yhteisöllisyys on osana pedagogiikkaa.

Juhlan tarkastelulla haluan osoittaa sen voiman ja merkityksen kyläyhteisölle. Juhlan merkitystä ei voi laskea euroissa, kuten ei usein koulunpidon välillisiä vaikutuksiakaan (Tantarimäki 2010). Joka tapauksessa yhteisöllisyys on teema, jota painotetaan kasva-tuksessa. Kyläkouluilla on voimaa, jota ei osata euroissa arvioida.

Lasten leikkien ja liikkumisen vaikutus yhteisöllisyyteen

Miten lasten leikkiminen ja liikkuminen vaikuttavat yhteisöllisyyteen kylässä? Onko lasten liikkumisella yhteys heidän kiinnittymiseensä kylään ja kuulumiseen omaan yh-teisöönsä? Näitä kysymyksiä tarkastelen seuraavaksi.

Ulkoleikkien ja vapaan elinympäristön vähentyminen on olennainen ilmiö nykymaailmas-sa. Lasten kokemusmaailma nopeuttaa sovittautumista teknistyneeseen ympäristöön. Paikalliset omaleimaiset perinteet ja kulttuurit ovat häviämässä ja yhdenmukaistavat kehityssuunnat vahvistumassa, samalla kun pieniä yksiköitä hävitetään.

Leikkiminen ja liikkuminen ympäristössä tukevat lapsen kiinnittymistä kylään sekä vahvistavat hänen paikallisidentiteettiään. Kun lapsi ei leiki ja liiku ympäristössään,

141

asuinpaikan ympäristö ei merkitse hänelle paljoa ja paikkasidonnaisuudella on entistä pienempi painoarvo. Toiminnan ja leikkien kautta lapsi oppii luonnollisissa tilanteissa ymmärtämään luontoa ja rakennettua ympäristöä, opettelemaan yhteistoiminnan sääntöjä ja harjoittelemaan niitä tulevia taitoja, joita myöhemmissä elämänvaiheissa tullaan tarvitsemaan. Näiden tietojen ja taitojen siirtyminen tapahtuu tärkeältä osalta lasten omassa keskuudessa, yhteisöllisesti. Aikuisten väliintulo ja holhous ovat joskus suoranainen haitta lasten oman leikkiperinteen kulttuurin siirtymiselle ja kehittymiselle.

Lasten perusleikit ja sääntöjen yksityiskohdat ovat samankaltaisia eri puolilla maailmaa. Paikallisesti hienojakoiset leikkien säännöt ovat siirtyneet lasten keskuudessa siten, että ryhmät ovat jatkuvasti täydentyneet uusilla nuoremmilla jäsenillä. Lapset toimivat oman kulttuurinsa välittäjinä. Kun ympäristöt muuttuvat hitaasti ja asukkaat muuttavat vähän, on lasten toimintakulttuurin säilymiseen parhaat mahdollisuudet. Lapset siirtävät leikkiperinnettä toisilleen yhteisöllisesti. Ottamalla ympäristön haltuunsa kinesteettisesti lapsi kiinnittyy samalla yhteisöön, omaan kyläänsä.

Liikenteen lisääntyminen aiheuttaa nopeita ja voimakkaita muutoksia ympäristöön. Toimintakulttuurin ketjut ovat katkeamassa. Ensinnäkin lapset eivät välttämättä enää pääse aikaisemmille leikki- ja toimintapaikoilleen, eivätkä voi laajentaa elinpiiriään niin esteettömästi kuin aikaisemmin. Toiseksi lasten toimintatavat muodostuvat yh-denmukaisemmiksi. Sallittu ja mahdollinen liikkuminen määräytyy iän perusteella. Koululaisten ja nuorempien raja voi olla jyrkkä. Vanhemmat lapset toimivat eri alueilla kuin koulutulokkaat. Muissakin yhteyksissä lapsiryhmät kootaan samanikäisistä, ku-ten päiväkodeissa, urheilussa ja harrastuksissa. Lasten leikkien ja toiminnan sisältö on vaihtunut omaehtoisesta ja spontaanista toiminnasta ohjattuihin aikuisten järjestämiin harrastuksiin. Näin lasten oma kulttuuri köyhtyy. (Setälä 1984.)

Nuoren kotiseutu määrittyy enemmän koulupiiristä kuin kuntarajoista käsin. Suoma-laisen tutkijan, Marketta Kytän (2003) mukaan lapsiystävällisin ja paras elinympäristö on maalaiskylä. Siellä lapsi voi liikkua turvallisesti ja leikkiä eri-ikäisten lasten kanssa sekä oppia yhteisöllisyyttä. Nykyisellä koulupolitiikalla lapselle kuitenkin osoitetaan jo lapsena, että oma elinympäristö eli maaseutu ei ole tärkeä kuljettamalla hänet kauem-pana olevaan kouluun. Pitäisi kuitenkin nähdä, että kyläkoulujen kokonaisvaltainen ja turvallinen koulupiha voisi olla malli koulurakentamiselle ja kehittämiselle.

Maailmalla puhutaan luontoyhteyden puutostilasta. Voisin lisätä tähän yhteisöllisyyden puutostilan. Mielestäni on hullua poistaa luontoyhteys lapsilta ja poistaa heidät ympä-ristöstä, jossa oppiminen on helppoa yhdistää läheiseen luontoon koulun ympärillä. Meillä ei ymmärretä vielä tarpeeksi ympäristön merkitystä yhteisöllisyyden muodostajana. On huomattava, että motoriikan kehittämisellä lapsuudessa on voimakas yhteys myös tiedollisten, kognitiivisten ja sosiaalisten taitojen kehittymiseen.

Luonnontilaiset alueet ja metsät ovat tärkeitä. Erityisesti puut ovat lapsille tärkeitä (Hart 1979). Muita luonnollisia elementtejä leikkeihin ovat pensaat, pitkät ruohot ja pudonneet

142

lehdet. Kun Norjassa verrattiin päiväkotilapsia, jotka leikkivät hyvin varustetulla päivä-kodin pihalla tai pienessä metsässä, huomattiin, että metsäryhmä kehittyi motorisesti paremmin kuin piharyhmä. Eroja löytyi tasapainossa, koordinaatiossa ja ketteryydessä (Kyttä 2003). Eikö Suomessa lapsille halutakaan tarjota parasta, kun heidät kuljetetaan pois omasta ympäristöstään keskustan kouluun?

Yhteenvetoa

Ihminen on samanlainen perusteiltaan, mutta ympäristö muuttuu jatkuvasti. Kiireen lisääntyminen ja tehokkuuden vaatimus vähentävät vanhempien aikaa lapsilta. Kou-lulta vaaditaan entistä enemmän kasvatusvastuuta. Koulun yhteisöllisyys ja lasten ja nuorten hyvinvoinnin edistäminen ovat tavoitteita nykypäivässämme. Kansainväliset arviointitutkimukset antavat ristiriitaisia tuloksia peruskoulumme laadusta. Tiedolliset oppimistulokset ovat erinomaisia, mutta oppilaiden kouluviihtyvyys on alhainen. (esim. Leimu 1994; Brunell ym. 1996; Johnson & Livingstone 2000; Norton ym. 2005.)

”Oppimisen iloa ei voi tuottaa, mutta opettaja pystyy luomaan ilon kannalta suotuisat olosuhteet. Oppimisen ja toiminnan halu on lapsessa valmiina. Kouluympäristö joko tukee tai estää lapsen perusolemuksen toteutumista oppivana ja aktiivisena olentoa.” (Rantala 2006, 161)

Kyläkouluilla on hyviä kokemuksia erityislasten rauhoittamisesta, koska jo ympäristö auttaa rauhoittumisessa. Artikkelissani olen tarkastellut niitä kyläkoulujen yhteisölli-syyteen vaikuttavia tekijöitä, joita ei yleisessä keskustelussa oteta esille. Niiden tarkas-telun soisi lisääntyvän nimenomaan harvaan asutussa, vähäväkisessä Suomessa, kun lakkautetaan kyläkouluja.

Pienet kyläkoulut ovat tärkeä osa Suomen koululaitosta. Opetuksen lisäksi niiden tehtävä on toimia yhteisöllisyyden ylläpitäjinä. Yleensä kyläkoulujen yhteisöllisyydestä puhuttaessa tuodaan esiin koulujen tiloissa järjestettävät työväen- ja kansalaisopistojen, seurakunnan, metsästysseurojen ym. yhteisöjen tilaisuudet. Yhteisöllisyyttä lisäävät myös monet kyläkou-lun pienuudesta johtuvat toimintatavat ja koulun läheinen ympäristö. Kyläkoulu ja kylä kasvuympäristönä omalta osaltaan kasvattavat lasta yhteisöllisyyteen kokonaisvaltaisesti.

143

Artikkelin pääkohdat

• Kyläkoulun juhla on prosessi, jossa on kyse ainutlaatuisesta yhteisöllisyydestä ja sosiaalisen pääoman muodostumisesta.

• Yhteisöllisyyttä vahvistaa lähes kaikki tekeminen pienessä koulussa, koska ympäristö jo itsessään kasvattaa lasta.

• Luontoyhteyden merkitys on lapsille tärkeä. Kyläkouluissa oppiminen on helppo yhdistää ympäröivään luontoon.

• Lasten vapaalla liikkumisella kylässä on tärkeä merkitys lapsen kotiseutuun kiinnittymiselle.• Eri-ikäiset lapset siirtävät leikkiperinnettä eteenpäin yhteisissä ulkoleikeissä • Kyläkoulujen kokonaisvaltainen ja turvallinen koulunpiha voisi olla malli koulurakentamiselle

ja kehittämiselle.

LÄHTEET

Brunell, V. & Kangas, Lasse & Levälahti, Esko & Tynjälä, Jorma & Välimaa, Raili 1996 Livskvalitet i skolan. Elevuppfattningar i Finland och utomlands om grundskolan som psykosocial miljö. WHO:n skolelev-studie 1994. Folkhälsan. Jyväskylän yliopisto. Ter-veystieteen laitos.

Johnson, JP. & Livingstone, M. & Schwartz, R. & Slate, J. 2000. What makes a good elementary school? A critical Examination. The Journal of Educational Research 93 (6): 339-348.

Korpinen, Eira 2010. Kyläkoulu yhteiskunnan rakennemuutoksessa. Teoksessa Korpinen Eira (toim.) Eläköön kyläkoulu. PS-kustannus. Otava, Juva, 14 - 28.

Leimu, Kari 1994. Oppimistulosten kansainvälinen vertailu. Teoksessa Laukkanen Reijo (toim.) Koulutus kansainvälisessä vertailussa. Helsinki: Opetusministeriö ja Opetushal-litus, 145 – 163.

Kuntaliitto 13.2.2011. Peruskoulut 1992-2009 ja koulujen määrän muutos edellisvuo-teen (ei sis. perusasteen erityiskouluja eikä perus- ja lukioasteen kouluja)

Kyttä, Marketta 2003. Children in outdoor contexts. Affordances and independent mobility in the assessment of environmental child friendliness. Helsinki: University of Technology. Centre for Urban and Regional Studies A 28.

Norton Grupp (Rapporteur) Jahr, Hanna Marit & Neumüller, Josef & Field, Simon 2005. Equity in education thematic review. Finland: Country Note. Review visit: 11-21 April 2005.

144

Peltonen, Taina (2002). Pienten koulujen esiopetuksen kehittäminen – entisajan ala-koulusta esikouluun. Oulun yliopisto, kasvatustieteiden tiedekunta, Kajaanin opetta-jankoulutusyksikkö, Oulu 2002, E 60 http://herkules.oulu.fi/isbn9514268962

Peltonen, Taina 2010. Kyläkoulut –avuksi vai harmiksi kunnille? Teoksessa Korpinen Eira (toim.) Eläköön kyläkoulu. PS-kustannus. Otava, Juva, 29 – 33.

Sinkkonen-Tolppi, Merja 2005. Maailma kutsuu, katkeavatko juuret? Nuorten kotiseu-dulle kiinnittyminen ja sen yhteys nuorten sosiaaliseen pääomaan. Kuopion yliopiston julkaisuja. E, Yhteiskuntatieteet, no 125.

Tantarimäki, Sami 2010. Kylä asumisyhteisönä ja osana kuntaa. Teoksessa Korpinen Eira (toim.) Eläköön kyläkoulu. PS-kustannus. Otava, Juva, 150-159.

Tilastokeskus 10/2010. Peruskoulut 1990–2009. Tietoja koulujen määristä, vuosiluokista, oppilasmääristä yms.

145

”Nykyisten kylätalojen yhteisölliset vaikutukset ovat moninaiset ja mahdollisuuksia olisi paljon enempäänkin.”

Liisa Häme

Seurantalot ja kylätalot yhteisöllisyyden tiloina

Johdanto

Tämä artikkeli perustuu käytännön kokemukseeni suomalaisella maaseudulla 40 vuoden aikana. Näkökulmani oli pitkään ulkopuolinen, sillä tutustuin maaseutuun vasta avioidut-tuani ja muutettuani Helsingistä maaseudulle. Osallistuin oman kylän kehittämiseen ensin harrastuksena, kuten on tyypillistä muualta muuttaneelle. Sittemmin olen ollut mukana laajemminkin ja 14 viimeisen vuoden aikana myös Leader-ryhmän toiminnanjohtajana.

Mielipiteet ovat omiani, mutta olen toki keskustellut aiheesta laajemmin työtovereiden ja muiden kylien parissa toimivien kanssa. Keskityn tässä kirjoituksessa yhteisöllisyyden muutokseen kahden ilmentymän kautta: sosiaalinen kanssakäyminen sekä seuran- ja-kylätalojen yhteisölliset merkitykset.

Kyläyhteisö tukena

Entisaikojen maaseutua on usein tapana ihannoida. Silloin kaikki oli paremmin ja kaikista huolehdittiin omalla kylällä ilman kunnan viranomaisten väliintuloa. Tavallaan tämä on varmasti totta. Maataloudessa oli paljon raskasta, yksinkertaista työtä, johon palkattiin kylän väkeä. Oli renkejä, piikoja, huutolaisia ja satunnaisia kulkumiehiä. Se mikä usein unohtuu, on, että eipä noille yhteiskunnan vähäisille juuri palkkaa maksettu. Palkaksi riitti ruoka, makuusija ja vaatekerta vuodessa. Mutta kaikille oli paikkansa, ja jokaisen työpanosta tarvittiin oman ja yhteisen hyvän rakentamiseksi. Maatalousyhteisössä oli aina väkeä kotona, joten vanhat ja sairaat voitiin hoitaa kotona. Yhteisö tarjosi siten kaikille mielekästä työtä niin kauan kuin jaksoi sitä tehdä.

Entisaikaan maatila oli yhteisöllinen - kulkijoita poikkesi, kausityövoimaa ja käsityöläisiä asui tilalla, joukossa ehkä huutolaismummo tai lapsi. Olot saattoivat olla huonot, mutta arjessa kaikista tehtävistä selvittiin yhdessä. Yhteisöllisyyden toteutuminen kylätasolla olikin sitten hankalampaa isojaon jälkeen, kun yhtenäinen kylärakenne hajosi ja talosta toiseen saattoi olla kilometrikaupalla matkaa. Osa työstä tehtiin edelleen talkoilla, väki siirtyi talosta taloon sadonkorjuun tai perunan istutuksen edetessä. Tästä näkökulmasta voisi ajatella, että yhteisöllisyyden tappajia olivat leikkuupuimuri, pesukone, lypsykone tai traktori - myöhemmin vielä televisio ja henkilöauto.

146

Nykyään yhteisöllisyydelle on paljon näkyvää tarvetta ja uskoakseni myös paljon piilossa olevaa tarjontaa. Suurimmat ongelmat ovat yksinäisyys ja turvattomuus. Yhteisöllisyyden tukemiseksi onkin osattava luoda vapaaehtoistyöhön sopivat puitteet ja lisättävä imua kolmannen sektorin toimintaan. Eläkkeelle jäädään ja myös joudutaan 60–65-vuotiaina, jolloin edessä on vielä parikymmentä hyvää ja toimeliasta vuotta. Monien eläkkeelle jäävien suurimpana pelkona on tekemisen puute, oikeammin sanottuna pelätään ole-massaolon merkityksen menettämistä. Vapaaehtoistyöllä on kaksi yhtä tärkeää tehtävää: autetaan avun tarvitsijaa ja auttaja saa merkityksellistä tekemistä. Kylien aktiivit ovat usein jo eläkeläisiä. Heillä on aikaa, taitoa ja tietoa, joka saadaan yhteiseen käyttöön. Kylätoiminnan ansiosta vanha talkooperinne siirtyy yhteisen tekemisen kautta myös nuoremmille sukupolville, jos osataan toimia oikein.

Perheet ovat nykyään pienempiä ja kylät vähäväkisempiä. Lapsilla ei ehkä ole leikkikaveria naapurissa, hyvä jos samalla kylällä. Kun vielä kylän nuorisoseuran jäsenten keski-ikä on 70 vuoden tienoilla, on ymmärrettävää, että nuorisoseurantalolla on useammin hauta-jaiset kuin disko. Aktiivijäsenet haikailevat iltamien ja runonlausunnan perään tyhjässä talossa. Usein kuitenkin unohtuu, että nuoremmat saadaan mukaan toimintaan vain ottamalla heidät mukaan myös päätöksentekoon. Nuoret ehkä haluaisivat seurantalolle jättitelkkarin ja taivaskanavat, jotta voisivat kokoontua yhteen seuraamaan lempioh-jelmiaan suuremmalla joukolla. He eivät vain saa sanotuksi kyläläisille, että haluaisivat käyttää tyhjää kylä- tai seurantaloa. Nuoret tarvitsevat myös lisätietoa rahoituskanavista. Hankaluutena on myös nuorten kulkeminen seurantalolle. Autottomille vanhuksille järjestetään asiointikyytejä kuntakeskuksiin, mutta miten pääsee autoton ja mopoton nuori nuorteniltoihin tai diskoon jos kotoa ei löydy kuskia?

Seuran- ja kylätalot kylien yhteisöllisyyden rakentajina

Vanhimmat seurantalot on rakennettu 1880-luvulla. Seurantalojen omistajia ovat olleet perinteisesti nuorisoseurat, raittiusseurat, urheiluseurat, työväenyhdistykset, maamiesseurat sekä yhä useammin kyläyhdistykset. Näitä kylien kokoontumispaikkoja eli seurantaloja on Suomessa noin 2500. Tämän lisäksi on yhä enemmän kylätaloja, entisiä kyläkouluja, jotka toimivat kylien yhteisinä kokoontumis- ja toimintatiloina.

Yhteisöllisyyden muutos näkyy seurantalojen historiassa. Talot rakennettiin yhdessä: varakkaat kyläläiset lahjoittivat rakennuspaikan, puutavaraa ja joskus myös rahaa. Suunnittelu ja rakentaminen tehtiin talkoilla. Taloja tarvittiin, jotta voitiin toimia yhdes-sä. Seurantaloilla järjestettiin vilkasta yhdistystoimintaa, iltamia, perhejuhlia, tansseja, kerhoja, urheilua, opintopiirejä ja pyhäkouluja. Käännekohta tuli, kun kodeissa yleistyi televisio. Se sai väen viihtymään iltaisin kodeissaan. Samaan aikaan autojen yleistyminen mahdollisti huvien etsimisen entistä kauempaa. Seurantalojen puutteelliset mukavuudet ja lämmittämisen hankaluus rajoittivat toimintaa. Niinpä yhteisöllisyyttä vahvistavia tilai-suuksia ryhdyttiin järjestämään kyläkouluilla. Näin yhä useammat yhdessä rakennetut seurantalot jäivät rapistumaan.

147

Yhteisöllisyyden kannalta muutokseen liittyi myös voimakas kunnallistuminen. Koulun käyttämisestä päätti kunta, ja samaan aikaan vapaa-aika, kulttuuri- ja raittiustyö sekä kerhotoiminta kunnallistuivat. Virkamiehet mahdollistivat tai järjestivät toimintaa oman päätösvaltansa puitteissa, jolloin omaehtoinen kylätoiminta väistyi taka-alalle.

Uuden ajan kylätoiminta on koitunut monen seurantalon pelastukseksi. Seurantalojen korjausavustukset ovat olleet käytössä jo vuosikymmeniä ja toistakymmentä vuotta myös LEADER-rahoitus. Se edellyttää kyläläisten panostusta, joka voi olla vaikkapa tal-kootyötä. Tämä voimistaa jälleen yhteisöllisyyttä – ainakin kunnes rakennus on saatu käyttökelpoiseen kuntoon. Varsinainen yhteisöllisyys tulee kuitenkin näkyviin vasta sitten, kun korjausurakka on ohi ja rakennus on käytössä ympärivuotisesti. Seurantalon ylläpito ja käyttö vaativat kyläläisten aktiivisuutta. Moni talo on jäänyt korjausurakan muistomerkiksi, jolla on vain nimeksi yhteisöllistä merkitystä. Talossa pidettävillä juhlilla ja tapahtumilla saadaan kunnossapitokulut osittain katetuiksi. Kylätalojen varsinaisen toiminnan vetäminen ja kehittäminen vaativat kuitenkin yhteisöllisyyttä.

On seurantaloja ja erityisesti kylätaloja, joista on kehittynyt oman kylänsä monipuolisia palvelukeskuksia. Nämä aktiivisimmat talot ovat usein entisiä kouluja, nykyisiä kyläta-loja. Tähän on varsin raadolliset syyt: rakennukset ja niiden käyttökustannukset ovat suuria, jonka vuoksi taloissa on järjestettävä myös taloudellisesti tuottavaa toimintaa.

Nykyisten kylätalojen yhteisölliset vaikutukset ovat moninaiset ja mahdollisuuksia olisi paljon enempäänkin. Kyse on aktiivisten toimijoiden määrästä, uskalluksesta ja mieli-kuvituksesta. Kylän nuorten kanssa tulisi pohtia, miten talo voisi toimia nuorisotalona. Toisin kuin aiemmin, puutetta ei enää ole rahasta - kaikkeen uuteen yhteisölliseen on olemassa hankerahoitusta.

Järjestelmä toimintakehyksenä

Yhteisöllisyydelle on tiloja, tarvetta, tekijöitä ja perinnettä. Kuitenkin tuntuu siltä, että elämme kukin niin omaa ja yksityistä elämäämme, että yhteisöllisyyden kokemus puut-tuu. Niin vastenmieliseltä kuin järjestelmästä puhuminen tässä yhteydessä tuntuukin, on sille selkeä tarve. En nyt tarkoita mitään valtakunnallista tai maakunnallista organi-saatiomammuttia vaan paikallistason ratkaisuja.

Jokaisessa kunnassa pitäisi olla selkeä vapaaehtoistyön toimintatapa, jossa vapaaehtois-työn mahdollisuuksista tiedotetaan ja tekijöitä koulutetaan säännöllisesti. Vakiintuneet toimintatavat helpottavat myös mukaan tulemista. Pitää kuitenkin muistaa, että kaiken harrastustoiminnan pitää olla hauskaa.

Väestön vanheneminen aiheuttaa yhä kasvavaa palvelutarvetta. Tällä hetkellä kuitenkin säästetään ja leikataan. Julkisen sektorin tarjoama kevyempi hoiva on vakavasti uhat-tuna, ja muutoksessa onkin jälleen tilaa ja tarvetta vapaaehtoistyölle ja naapuriavulle. Mikäli naapurissa poikkeamisen ja kyläilyn kulttuuri ehtii katketa, ei toisen asioihin enää

148

tuppauduta kuten ennen. Pitää olla lupa, oikeutus, koulutusta, taustaorganisaatio ja tietenkin sääntöjä. Hartaasti toivon, ettei lomakkeita sentään tarvitse ryhtyä täyttämään, jos haluaa käydä naapurin mummon luona kahvilla.

Artikkelin pääkohdat

• Yhteisten tilojen moninainen käyttö kylissä tukee yhteisöllisöjen omaehtoista toimintaa. • Nuorten aktivoimiseksi ja saamiseksi mukaan yhteisölliseen kehittämiseen on mietittävä

uusia välineitä ja toimintatapoja. • Kuntien tulisi tiedottaa vapaaehtoistyön mahdollisuuksista systemaattisesti.

149

4 Yhteisöllisyyden uusia avauksia

kuva: Pirja Peltomäki

150

”Maaseutua koskettavien haasteiden ratkaisemiseksi, yhteisöllisyyden elvyttämiseksi ja palvelujen turvaamiseksi

tarvitaan vahvaa siltaa sosiaalisten, ympäristöön liittyvien ja liiketaloudellisten näkökulmien välille.”

Tarja Jutila & Elina Vanhapiha

Yhteiskunnallinen yrittäjyys - elinvoimaa maaseudulle?

Johdanto

Tässä artikkelissa lähestymme yhteisöllisyyttä yhteiskunnallisen yrittäjyyden näkökulmasta. Voidaanko yhteisöllisyyttä elvyttää yhteiskunnallisen yrittäjyyden keinoin ja mikä on yhteis-kunnallisen yrittäjyyden merkitys maaseudun palvelujen ja työpaikkojen turvaamisessa?

Yhteiskunnallinen yrittäjyys nousee esiin useassa maaseutua käsittelevässä selvityksessä (TEM 2010; Susiluoma 2010; Kaipainen 2011). Valtioneuvoston periaatepäätöksessä (2011) todetaan, että yhteiskunnallisen yrittäjyyden kehittäminen voi luoda paljon mahdollisuuksia maaseudulle. Laajempi keskustelu sen merkityksistä ja hyödyistä on kuitenkin vasta viriämässä. Käsitteistökin on vielä selkiintymätön.

Kaipaisen (2011) mukaan yhteiskunnallinen yritys ei välttämättä tuo maaseudulle paljoakaan uutta, sillä maaseudun pk-yritykset ovat aina olleet osittain muista syistä perustettuja kuin voiton tavoittelemiseksi. Susiluoma (2010) puolestaan katsoo, että yhteiskunnallinen yritys voisi olla yleismääritelmä kansalaisten hyvinvointiin ja tervey-teen liittyvissä palveluissa. Näkemyksiä on esitetty sekä puolesta että vastaan. Usein vaikuttaa kuitenkin olevan vielä epäselvää, miten maaseudun haasteisiin voidaan vastata yhteiskunnallista yrittäjyyttä kehittämällä ja miten sitä tulisi nostaa esiin maaseutua koskevassa keskustelussa ja elinkeinotoiminnan kehittämisessä. Aika on otollinen sel-ventävän tiedon jakamiselle ja uusille keskustelunavauksille.

Nostamme artikkelissa esiin kansainvälisiä ja kotimaisia malleja yrityksistä ja toimialoista, joilla jo toimitaan yhteiskunnallisen yrittäjyyden ideologian mukaisesti. Tarkastelemme sitä, millaisia positiivisia vaikutuksia yhteiskunnallisen yrittäjyyden toimintamallilla voi olla, ja miten yhteisöllinen toimintatapa edistää näiden vaikutusten syntymistä. Luo-ko yhteiskunnallisen yrityksen toimintamalli yhteisöllisyyttä maaseudulla, vai toimiiko se vain foorumina muutenkin esiintyvälle yhteisöllisyydelle? Luoko yhteiskunnallinen yrittäjyys yhteisöllisyyttä, vai yhteisöllisyys yhteiskunnallista yrittäjyyttä? Konkreettisten esimerkkien avulla voidaan toivoaksemme vähentää liiallisen byrokratian, legitimoin-

151

nin, ennakkoluulojen ja muiden turhien lieveilmiöiden syntymistä yhteiskunnallisen yrittäjyyden ja yritystoiminnan ympärille. Tavoitteenamme on rohkaista yhteiskunnan eri toimijoita kehittämään luovia, yhteisöllisille ja sektorirajat ylittäville toimintatavoille perustuvia, ratkaisumalleja maaseudun kehittämishaasteisiin.

Yhteiskunnallinen yrittäjyys luo uusia mahdollisuuksia

Yhteiskunnallinen yrittäjyys leviää maailmalla ratkaisten monin tavoin maaseudunkin kohtaamia haasteita. Yhteiskunnallisten yritysten yhteiskuntavastuu on syvempää vastuun kantamista ympäröivästä yhteisöstä kuin lainsäädännön mukaisten yhteis-kuntavelvoitteiden (verot, työnantajamaksut) hoitaminen. Yhteiskunnallista yrittäjyyttä rakennetaan perinteisten sektoreiden rajapinnoille – niissä yhdistyy parhaimmillaan julkisen tai kolmannen sektorin eetos yksityisen sektorin tehokkaaseen ja ketterään toimintatapaan. Tämä piirre tekee toimintamallista houkuttelevan kehittämisviiteke-hyksen monentyyppisille toimijoille.

Suomessa yhteiskunnallisen yrityksen toimintamallin kehittäminen on kytketty muun muassa yhdistysten palvelutuotannon (erityisesti sosiaali- ja terveyspalvelujen) kehit-tämiseen, työllisyyden edistämiseen, järjestöjen palvelutuotannon organisoimiseen ja uuden yrittäjyyden lisäämiseen. Yhtenä erityiskysymyksenä on käsitelty sen mahdol-lisuuksia ns. SGEI-palvelujen (services of general economic interest) tuottamisessa. SGEI-palveluilla tarkoitetaan yleishyödyllisiä taloudellisia palveluja, joiden saatavuuden turvaaminen katsotaan yhteiskunnallisesti niin tärkeäksi, että viranomainen voi asettaa palveluntuottajalle julkisen palvelun velvoitteen (TEM 2011). Yhteiskunnallisten yritysten toimintalogiikka voisi soveltua hyvin myös SGEI-palvelujen tuottamiseen.

Sanotaan, että yhteiskunnallisen yrittäjyyden tunnistaminen on helppoa, mutta mää-rittely vaikeaa. Yhteiskunnallisen yrittäjyyden käsitteeseen omaa suhdettaan hakevien joukkoon kuuluu tällä hetkellä Suomen lainsäädännön mukaisia sosiaalisia yrityksiä, kunnille palveluja myyviä yrityksiä, ”new economy”-tyyppisiä aatteellisia yrityksiä, luovien alojen toimijoita ja yhdistysten liiketoimintapohjaisesta palvelutoiminnasta vastaavia tahoja. Liljan ja Mankin (2010) mukaan yrityspotentiaaliin kuuluu Suomessa ainakin noin 5000 organisaatiota – luku sisältää erilaisia voittoa tavoittelemattomia, yhteiskunnallista toimintaa tekeviä, toimijoita ja vastaa väkilukuun suhteutettuna Ison-Britannian yhteiskunnallisten yritysten sektorikokoa.

Iso-Britanniassa yhteiskunnalliset yritykset ovat merkittävä liiketoiminnan alue, työllistäjä ja palvelujen tuottaja (Bland 2010). Suomessa ne ovat vasta tunnistamassa itseään – ja tähän haetaan apua muun muassa toimintamallin tarkemman määrittelyn kautta. Vaikka yhteiskunnallisia yrityksiä on ollut olemassa pitkään, ei yhtä, yleisesti hyväksyttyä määritelmää ole olemassa. Kotimaisessa keskustelussa on ilmennyt erityisesti tarve selventää käsitteiden sosiaalinen yritys ja yhteiskunnallinen yritys eroja ja yhtäläisyyksiä.

152

Yhteiskunnallinen yrittäjyys voidaan hahmottaa suppeasti tai laajasti valitusta viitekehyk-sestä riippuen. Laajimmillaan puhutaan maailmanlaajuisesta ideologiasta tai liikkeestä, jossa toiminnan yhteiskunnallista hyvää tuottavat tavoitteet ja niiden saavuttamisen osoittaminen ovat keskiössä, ja toiminnan muodolliset tai juridiset organisointitavat vähemmällä huomiolla. Tarkemmissa määrittelyissä kyseiset yritykset nähdään erilaisina (maa-spesifeinä) toimintamalleina, tai jopa juridisina yritysmuotoina, joille on asetettu tarkat kriteerit, muun muassa tuottojen jakautumisen, voittojen kohdentamisen ja toiminnan vaikutusten raportoinnin suhteen.

Eurooppalaisista määritelmistä ja eri maissa esiintyvistä toimintamalleista on tehty kattava selvitys työ- ja elinkeinoministeriön tilaamassa Yhteinen yritys -hankkeessa (Pöyhönen ym. 2010). Monet toimijat ovat viime aikoina pohtineet ahkerasti muissa maissa käytettävien kriteerien käyttökelpoisuutta Suomessa. Työ- ja elinkeinominis-teriön ”Yhteiskunnallisten yritysten toimintamallin kehittäminen”-työryhmän (2011) mukaan määrittelyssä tulee korostaa, että yhteiskunnallisen yrityksen yleinen tavoite on yhteiskunnallisen hyvän tuottaminen, ja että sen toiminnan vaikuttimena on yhteis-kunnallisten ongelmien ratkaiseminen ja yhteiskunnallisten tavoitteiden toteuttaminen. Tämän saavuttamiseksi yritys käyttää voitostaan enemmän kuin puolet tavoitteensa ja toiminta-ajatuksensa edistämiseen ja toimintansa kehittämiseen. Lisäksi liiketoiminta-mallille ominaisia piirteitä ovat avoimuus ja asiakaslähtöisyys, toiminnan läpinäkyvyys ja yhteiskunnallinen vaikuttavuus.

Suomalaisen Työn Liitto valmisteli syksyllä 2011 alkaneessa hankkeessa yhteiskunnallisten yritysten liiketoimintamerkkiä. Merkki julkistettiin joulukuussa 2011. Sen tavoitteena on edistää yhteiskunnallisten yritysten verkostoitumista, niiden asemaa uudenlaisena liiketoiminnan muotona ja samalla vahvistaa yrittäjyyttä www.sinivalkoinenvalinta.fi.

Kriteerityön yksi keskeisiä keskustelunaiheita on ollut se, miten määritellään ”yhteiskun-nallinen hyvä” eli mikä sopii toiminnan yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi. Lisäksi yritysten tuottojen tyypeille (myynti/muu tuotto) ja voiton jakamiselle (osingot/yhteiskunnallisten vaikutusten edistämiseen sijoitettavat varat) asetetut vaatimukset ovat aiheuttaneet paljon keskustelua. Määrittelyssä on tärkeää kysyä, mitä hyötyä kriteeristöstä ja lii-ketoimintamerkistä on ja kenelle? Onko yritysten mahdollista merkin avulla rakentaa brändiään ja edistää uusia kumppanuuksia ja asiakkuuksia? Parantaako kriteerien mukainen toiminta tuotteiden tai palvelujen ominaisuuksia, osataanko tätä tuoda esiin tarjouksissa ja haluavatko tuotteiden ja palvelujen hankkijat huomioida nämä laajemmat yhteiskunnalliset (sosiaaliset ja ympäristön tilaa parantavat) hyödyt hankintakriteereis-sään? Miten hyötyjä voidaan mitata ja osoittaa?

Edellä esitettyjä kriteerejä soveltaen Suomen lainsäädännössä määritetyt sosiaaliset yrityk-set voivat olla tai olla olematta yhteiskunnallisia yrityksiä – riippuen siitä, suhtautuvatko ne työllistämistehtävään missionsa mukaisena ”yhteiskunnallisen hyvän tuottajana”, vai pelkästään työvoimaratkaisuna, sekä täyttävätkö ne muuten liiketoimintamallille asetetut kriteerit. Merenmiehen ym. (2011) mukaan sosiaalisten yritysten joukossa on

153

useita työllistämistehtävän ja kannattavan liiketoiminnan yhdistämisessä onnistuneita toimijoita. Muissa maissa vaikeassa työmarkkina-asemassa olevia henkilöitä työelämään integroivat sosiaaliset yritykset (work integration social enterprise/social firm) käsitetään osaksi laajempaa yhteiskunnallisten yritysten (social enterprise) viitekehystä.

Yhteisöllistä ja luovaa toimintaa

Yritysmaailmassa on pikku hiljaa alettu ymmärtää henkilöstön sosiaalisen toiminnan, motivaation ja sosiaalisen oppimisen merkitys organisaation kasvulle. Yhteisöllisyydes-tä on alkanut tulla kovaa vauhtia toiminnan menestystä määrittävä tuotannontekijä (Salavuo 2010). Salavuo katsoo, että olennaista yhteisöllisille yrityksille on työn omis-tajuuden ja keskinäisen luottamuksen mahdollistaminen sekä avoimen, yhteisöllisen toimintakulttuurin synnyttäminen tukemaan jatkuvaa tiedon- ja ideoidenvaihtoa ja yhteisöllistä ongelmanratkaisua. Yhteisöllisyys voi ilmetä esimerkiksi asiakaslähtöisenä innovaatiotoimintana, palvelujen yhteistuottamiskokeiluina ja asiakasraatien hyödyn-tämisenä tai vaikkapa yhteisöllisinä osaamisen kehittämis- ja siirtämistapoina.

Vaikuttaa siltä, että yhteiskunnallisen yrityksen toimintamallia Suomessa edistävät tahot ovat yhtä mieltä siitä, että yhteisöllisyys ei voi olla liiketoimintamalliin sisällytet-tävä kriteeri. Perustelut liittyvät ensisijaisesti pohdintaan yhteisöllisyyden mittaamis- ja arvioimishaasteista. Käytännössä on kuitenkin vaikea löytää yhteiskunnallista yritystä, jonka toimintaa ei muodossa tai toisessa leimaisi yhteisölliset lähtökohdat.

Liljan ja Mankin (2010) mukaan yhteiskunnallisella yrityksellä on lähtökohtaisesti laajem-mat sidosryhmät kuin perinteisellä yrityksellä, koska sen tarkoitus on tuottaa etua yhteis-kunnalle tai yhteisölle ja se sitouttaa eri kansalaisryhmiä toimintaansa järjestöjen tavoin. Sidosryhmäyhteistyö konkretisoituu omistajarakenteessa, yhteistyöverkostoissa, käyttäjien osallistamisessa ja yhteisöllisenä työskentelytapana. Menestys on näin ollen kollektiivista. Yhteiskunnallinen yritystoiminta onkin ennen kaikkea luova ja yhdistävä toimintatapa. Yhteiskunnallinen yritys motivoi ihmisiä osallistumaan tärkeäksi kokemiensa asioiden edis-tämiseen yritystoiminnan kautta. Motivaatio ja innostus syntyvät yhdessä tekemisestä, sekä tärkeiksi koettujen asioiden eteenpäin viemisestä. Innostuksella ja motivaatiolla on sekä inhimillistä että taloudellista arvoa, mikä vaikuttaa positiivisesti yrityksen menestymiseen.

Cosmic – Ethical IT on Lounais-Englannissa toimiva IT-alan palveluja tarjoava yhteis-kunnallinen yritys, jonka tavoitteena on edistää maaseudun (erityisesti ikääntyneiden) asukkaiden osallisuutta informaatioyhteiskuntaan. Se pyrkii tavoitteeseensa järjestämällä yhteisöllisiä ATK- kursseja ympäri maata. Yritys toteuttaa myös yliopistojen kanssa yhteis-kunnallisten yrittäjien johtamisohjelmaa. Suurin osa toiminnan tuotoista saadaan moni-puolisesta IT-konsultoinnista ja voitot ohjautuvat suurimmaksi osaksi yhteiskunnallisten tavoitteiden edistämiseen. Yritys raportoi mittavasti sosiaalisista ja ympäristöön liittyvistä saavutuksistaan. (Harris 2010.)

154

Yhteiskunnalliset yritykset hyödyntävät yhteisöllistä toimintakulttuuria. Alasen ym. (2010) mukaan ne rakentavat voimansa työyhteisöistä, ovat taitavia voimaannutta-maan työntekijöitään toimimaan uudella tavalla ja osaavat hyödyntää ruohonjuuritason taitoja. Työntekijät osallistuvat yrityksen hallintoon tai ovat jopa sen omistajia. Korkea motivaatio tuottaa hyviä palveluja, joihin asiakkaat ovat tyytyväisiä. Yritystoiminta voi auttaa palauttamaan tai turvaamaan paikallisyhteisöjen elinvoimaa.

Kuolevan kylän vireä keskus Tackleyn kyläkauppa Iso-Britanniassa yhdistää kipeästi kaiva-tut palvelut, kannattavan liiketoiminnan ja yhteisöllisen vapaaehtoistoiminnan kyläläisten arvostamaksi kokonaisuudeksi. Postin ja elintarvikemyymälän lisäksi keskuksessa on mm. neuvotteluhuoneita, ATK-tila, pukuhuone urheilijoille ja kahvila. Yhteisöllinen toimintata-pa edistää tehokkaasti kyläläisten voimaantumista. (www.plunkett.uk.net/shop/tackley-village-shop)

Suomessa maaseudun palveluja, yhteisöllisiä toimintatapoja ja voimaantumista edistäviä toimintatapoja kehittävät esimerkiksi monet Green Care -toimijat. Yhteisöllisyys voidaan ottaa lähtökohdaksi myös yritysten välisessä yhteistyössä.

Tuettua ja tehostettua hoiva- ja asumispalvelua tuottava HoviKoti (www.hovikoti.fi) pyrkii varmistamaan, että paikalliset, suomalaiset pk-hoivayritykset säilyttävät toimintakykynsä ja menestyvät tarjoten laadukkaan vaihtoehdon kuntapäättäjille. Yhtiö korostaa toimin-nassaan yrittäjien välistä yhteistyötä ja yhteisöllistä osaamisen kehittämistä. HoviKoti kuuluu niihin ensimmäisiin suomalaisyrityksiin, jotka käyttävät itsestään termiä ’yhteiskun-nallinen yritys’ markkinoinnissaan. HoviKoti korostaa toiminnassaan asiakaslähtöisyyttä, paikallisuutta, yritteliäisyyttä ja avoimuutta sidosryhmien suuntaan. Yritys pyrkii maksi-moimaan toimintansa alueellisen vaikutuksen ja investoi yli puolet voitostaan toimintansa kehittämiseen. (Peltonen Jussi, 2011.)

Jo näistä lyhyistä esimerkeistä käy ilmi, että yhteiskunnallinen yrittäjyys on hyvä mah-dollisuus voimistaa luonnollisten yhteisöjen toimintaa. Liiketoiminnassa mukana olevien kesken jaetut arvot ja tavoitteet vahvistavat parhaimmillaan yhteisöllisyyden syntyä sekä yrityksen sisällä että lähiyhteisöissä. Yhteisöllisyyttä korostavien toimintamallien avulla yhteiskunnalliset yritykset vahvistavat avoimuutta ja läpinäkyvyyttä myös sidosryhmiensä keskuudessa ja luovat näin vaikuttavia menestystarinoita.

Vastuullista ja vaikuttavaa liiketoimintaa

Yhteiskunnallisen yrityksen synnyssä on merkityksellistä tunnistaa jokin yhteiskunnallinen ongelma ja osata hyödyntää liiketoimintataitoja sen ratkaisussa. Useimmiten lähtökoh-tana on kunnan palvelujen, tai yhdistyksen maksullisen palvelutoiminnan organisointi uudella tavalla, tai start-up -yrityksen perustaminen. Pöyhösen ym. (2010) mukaan yhteiskunnallisten yritysten päätoiminta-aloja EU-maissa ovat työttömien työelämään integrointi, koulutus ja kuntoutus, henkilökohtaiset palvelut (esim. lastenhoitopalvelut, ikäihmisten palvelut, palvelut heikommassa asemassa oleville henkilöille, lähipalvelut)

155

ja heikommin menestyneiden alueiden paikallinen kehittäminen (esim. syrjäseuduilla toimivat yhteiskunnalliset yritykset, lähiöiden ja kaupunginosien kehittämistä ja sosiaalista koheesiota tukevat yhteiskunnalliset yritykset). Yhteiskunnallinen tehtävä voi olla myös taantuvien alueiden tukeminen, paikallisyhteisöjen kehittäminen, ympäristönsuojelu ja vastuullinen kauppa kehitysmaiden kanssa.

Bland (2010) on kuvannut brittiläisiä malleja muun muassa seuraavilta aloilta: julkinen liikenne, ympäristöpalvelut, nuorille ja perheille suunnatut palvelut, julkiset vapaa-ajan palvelut, koulutus ja konsultointi, ravintola-, kahvila-, konditoria-, ja cateringpalvelut, telekommunikaatio, sosiaali- ja terveydenhoitopalvelut, sekä kodeille suunnattu am-mattiapu. Monet näistä toimialoista liittyvät läheisesti myös maaseudun tulevaisuuden palvelutarpeisiin. Voisiko Suomen maaseudulle rakentaa esimerkiksi Eden Projectia vastaavaa, yhteiskunnallisia tavoitteita edistävää turistimagneettia?

Lounais-Englannin maaseudulla sijaitseva Eden Project on 160 vuotta vanhaan savikai-vokseen perustettu kasvipuutarha ja elämyskeskus. Sen konsepti on kekseliäs yhdistelmä luonto- ja elämysmatkailua ja ihmisten sosiaalista kanssakäymistä ja tasa-arvoisuutta edistävää toimintaa; tavoitteena on edistää ympäristönsuojelua, parantaa paikallisten kylien yhteisöllisyyskokemuksia, edistää lähiruoan tuotantoa ja mahdollistaa vapaaehtois-työ ja erityisryhmien (esim. vangit) työllistyminen. Liikeidea nojaa luontoelämystarjonnalle, tutkimus- ja projektiyhteistyölle ja koulutuksille sekä opiskelija-, musiikki- ja taidetapah-tumien sekä konferenssien järjestämiselle – yli puolet tuotoista tulee liiketoiminnasta ja mahdolliset voitot kanavoidaan takaisin yrityksen toiminnan kehittämiseen. Missio näkyy kaikessa toiminnassa: polkupyörällä saapuvat asiakkaat saavat lipun hinnasta alennusta, kaikkialle on mahdollista päästä myös pyörätuolilla ja pyörätuolit myös tarjotaan asiakkai-den käyttöön. Mukana toiminnassa on myös suuri määrä vapaaehtoisia. (James 2011.)

Yhteiskunnallisten yritysten yhtiömuodot ovat EU-maissa erittäin monipuolisia. Juridi-nen muoto on yksi yleisimmistä toimintaa aloittavia yrittäjiä mietityttävistä seikoista. Lähtökohdaksi kannattaa ottaa kuitenkin ensisijaisesti toiminnan tavoite ja vasta sitten sen saavuttamista parhaiten tukeva organisaatiomalli. Pöyhösen ym. (2010) mukaan osuuskunta on monissa maissa yleisin yhteiskunnallisen ja erityisesti sosiaalisen yrityksen yhtiömuoto ja etenkin Italiassa on vahva sosiaalinen osuuskuntasektori. Immosen (2011) mukaan osuuskunta yritysmuotona tarjoaa yrittäjäksi ryhtyvälle vaihtoehdon, jossa voi-daan yhdistää ihmiskeskeisyys ja yhdessä tekeminen demokraattiseen liiketoimintaan. Hänen mielestään vuoden 2002 alusta voimaan tullut osuuskuntalaki antaa toiminnalle selkeät ja joustavat juridiset puitteet. Osuustoimintayrittäjyyden mahdollisuudet maa-seudun yrittäjyyden edistämisessä ovat tällä hetkellä vajaasti hyödynnettyjä ja yrityspal-veluneuvojien osaamisessa olisi parannettavaa (Valtioneuvoston periaatepäätös 2011).

Fiskarsin käsityöläisten, muotoilijoiden ja taiteilijoiden osuuskunta on Suomessa ja kan-sainvälisestikin ainutlaatuinen taitavien ihmisten yhteenliittymä. Osuuskunta on perus-tettu 1996 ja kaikki sen 100 jäsentä joko asuvat tai työskentelevät Fiskarsin ruukissa

156

- suurin osa tekee molempia. Osuuskunnan jäsenet haluavat yhdistää mahdollisuudet itsenäiseen toimintaan ja rauhalliseen elämään luonnon keskellä. Osuuskunta järjestää ruukissa kesä- ja talvinäyttelyitä sekä pyörittää Onoma – kauppaa. Osuuskunta on ollut merkittävässä asemassa Fiskarsin vanhan ruukin pelastamisessa ja Fiskarsin kylän elävöit-tämisessä - yhden teollisuusyrityksen toiminnasta riippuvaisen kylän siirtymässä kohti monipuolisempaa paikallista elinkeinoelämää. Seuraavana haasteena koetaan yhteisölli-syyden palauttaminen koko Fiskarsin kylälle. (www.onoma.org/fi/)

Muutamissa maissa eniten käytössä oleva yhtiömuoto on osakeyhtiö. Yhteiskunnalliseksi yritykseksi voidaan katsoa osakeyhtiö, jonka omistajana on yleishyödyllistä toimintaa harjoittava taho ja voittovarat ohjataan suoraan tämän yleishyödylliseen toimintaan – tällöin yhteiskunnallisen yrityksen voidaan sanoa olevan ns. ”trading arm”. Näin toimii esimerkiksi Linnanmäki, jonka toiminnan tuotot ohjautuvat suoraan Lastenpäivän Säätiön toimintaan ja Diacor, jonka voitot ohjautuvat Helsingin Diakonissalaitoksen Säätiölle.

Muutamat maat ovat luoneet erityisen yhtiömuodon yhteiskunnallisille tai sosiaalisille yrityksille. Tällainen erityinen yritysmuoto on esimerkiksi Iso-Britanniassa käytössä oleva CIC-malli (Community Interest Company, yhteisöyritys). CIC-mallissa lähtökohtana on yhteisön toiminnasta saama hyöty ja sille on asetettu tarkat osingonjakosäännöt.

Suomessa vastaavaa toimintamallia testataan vastuullisen liiketoiminnan palveluja tuot-tavassa Syfo Oy:ssä. Suomessa osakeyhtiön yhtiöjärjestykseen on mahdollista määritellä toiminnan yhteiskunnallisia tavoitteita määrittelevä tarkoituspykälä ja voitonjaon rajoitus. Euroopassa yhteiskunnallisiin yrityksiin katsotaan kuuluvan yleensä myös kolmanteen sektoriin luettavia organisaatioita (mm. yhdistykset ja säätiöt).

Double Elephant Print Workshop on vuonna 1997 perustettu not-for-profit -yritys, joka toimii Exeterissä, Isossa-Britanniassa. Organisaatio on profiloinut itsensä selkeästi yhteis-kunnalliseksi yritykseksi käyttämällä yhteiskunnallisen yrityksen merkkiä (Social Enterprise Mark) markkinoinnissaan. Tavoitteena on edistää taiteilijoiden ja erityisryhmien mahdol-lisuuksia monipuoliseen taiteen harjoittamiseen ja sen parissa työskentelyyn sekä tarjota työn iloa yhteisöllisenä työtilana. Liikeideana on tarjota kohtuullista maksua vastaan taiteilijoille tilat, välineet ja materiaalinhankintakanava painomateriaalin tuottamiseen. (Bailey 2011.)

Eräs mielenkiintoinen, Euroopassa tällä hetkellä päätään nostava näkökulma on ns. social franchise -malli. Siinä yhteiskunnallisen ongelman ratkaisuun tähtäävä liiketoimintamalli, sosiaalinen innovaatio, kuvataan tarkasti ja sitä pyritään kopioimaan samanlaisena alu-eelta toiselle. Mavran (2011) tutkimus osoittaa, että kasvua hakevat yhteiskunnalliset yritykset pitävät social franchise -mallia toimivana tapana laajentua, koska se tukee paikallisyhteisöön sitoutumista ja vahvistaa sen hyödyksi koituvia vaikutuksia paremmin kuin keskitetysti yhdestä paikasta johdettuun kasvuun perustuva malli. Social franchise -malli onkin yhtenä tarkastelukohteena esimerkiksi Uudellamaalla vuosina 2010–2013 toimivassa Yhteiskunnallisten yritysten Living lab -hankkeessa, jossa mallia kehitetään

157

yhteistyössä hankkeen pilottiyritysten kanssa. Myös kansainvälinen, Suomessa voimak-kaassa kasvussa oleva HUB-verkosto toimii social franchise -periaatteella.

Suomessa yhteiskunnallisten yritysten kehittämistyössä puhutaan tällä hetkellä paljon juridiikasta ja kilpailuneutraliteetista. Poliittinen arvokeskustelu on edelleen vähäistä. Yhteistyölle ja uusille ratkaisuille hedelmällisempää olisi puhua yhteisöllisyydestä, luo-vuudesta, kumppanuudesta ja voimaantumisesta. Edelliset esimerkit osoittavat, että yhteiskunnallisten yritysten yhteisöllisyys näkyy konkreettisesti myös työntekijöiden demokraattisina osallistumismahdollisuuksina omistukseen tai päätöksentekoon ja ohjaavana toimintamallina muun muassa töiden organisoinnissa ja työhyvinvoinnin edistämisessä. Tarvitaanko lakeja ja asetuksia tämän tyyppisen toiminnan edistämiseksi, vai onko kyseessä ilmiö, jota ei pitäisi asettaa byrokratian ja instituutioiden raameihin? Pitäisikö yhteiskunnallisten yritysten saada korvauksia positiivisten yhteiskunnallisten ulkoisvaikutusten generoimisesta ja jos, niin miten tämä toteutettaisiin? Aika näyttää, miten Suomessa tällaista toimintaa voidaan ja halutaan tukea.

Yhteistä hyvää rakentamassa

Maaseutua koskettavien haasteiden ratkaisemiseksi, yhteisöllisyyden elvyttämiseksi ja palvelujen turvaamiseksi tarvitaan vahvaa siltaa sosiaalisten, ympäristöön liittyvien ja liiketa-loudellisten näkökulmien välille. Sillan rakentaminen vaatii yhteistyötä julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välillä. Tätä siltaa voivat rakentaa kaikki toimijat sektorista riippumatta.

Etsittäessä ensisijaisesti kokonaisedullista toimijaa menetetään palvelutuotannon yhte-ydessä monia yhteiskunnallisia hyötyjä. Tyypillisesti se, mitä hankinnoissa säästetään, menetetään kunnan sosiaalimenojen kasvuna (Kaipainen 2011). Kuntien tulisikin tarkastella oman palvelutuotantonsa toimintamalleja enemmän kokonaisvaikutusten näkökulmasta. Kunnat voisivat siirtyä hankintalain joustavampaan soveltamiseen eli sosiaalisten ja ympäristökriteerien käyttöön hankinnoissa sekä vahvasti yhteistoimin-nallisten mallien käyttöön peruspalvelujen tuotannossa.

Luostarisen ym. (2011) mukaan sosiaalisia näkökulmia julkisissa hankinnoissa voidaan hyödyntää kaikissa hankintaprosessin vaiheissa: hankinnan kohteen määrittelyssä, toimittajan soveltuvuuden arvioinnissa, tarjousten vertailuissa tai hankintasopimukses-sa. Vastuullisesti toimivilla palveluntarjoajilla on mahdollisuus tuoda esiin vastuullisia toimintamalleja kilpailuetuna, jolloin yhteiskunta hyötyy hankinnoista laajemmin kuin vain lyhytnäköisinä säästöinä kuntien vuosibudjeteissa.

Yritysten yhteiskuntavastuuajattelun kehittyminen luo mahdollisuuksia uusille toimin-tamalleille. Vastuullisesta toiminnasta on yrityksille myös taloudellista hyötyä. Läh-desmäen (2005) tutkimus yhteiskuntavastuusta pienyrityksissä osoittaa, että vastuul-lisesta liiketoiminnasta seuraava taloudellinen hyöty on konkretisoitunut pk-yrityksille asiakastyytyväisyyden, asiakkaiden ja työntekijöiden lojaalisuuden ja luottamuksellisten sidosryhmäsuhteiden kautta. Yritykset voisivatkin soveltaa yhteiskuntavastuuajattelua

158

paljon nykyistä strategisemmin eli sisällyttää yhteiskunnallisia tavoitteita toimintansa ydinosiin. Dazzlen (2007) selvityksen mukaan markkinoilla toimii jo monia yrityksiä, joi-den strategiset vahvuudet liittyvät ympäristö- tai yhteiskuntavastuullisuuteen. Yritykset ovat kyenneet kehittämään uusia liiketoimintoja ja innovaatioita, ne toimivat luovasti, suhteellisen avoimesti ja läpinäkyvästi. Yritykset myös panostavat henkilöstöön ja johta-miseen ja tekevät parempaa tulosta vastuullisen toiminnan avulla. Vastuullisesti toimivat, yhteisöllisiä toimintamalleja hyödyntävät yritykset pärjäävät siis jo nyt markkinoilla. Yritystoimintaa suunnittelevien tai sellaista kehittävien tahojen onkin hyvä huomioida, että yritystoiminnan logiikan ei tarvitse olla ”business as usual”.

Monet kolmannen sektorin toimijat, kuten yleishyödylliset yhdistyksetkin, ovat toi-mineet ja toimivat yhteisöllisyyden luojina ja ylläpitäjinä maaseudulla vastaten myös monipuolisesta palvelutuotannosta (ks. Susiluoma 2010). Pihlajan (2010) mukaan kolmannen sektorin roolin kasvua palvelujen tuottajana jarruttaa eniten rahoituksen epävarmuus, toimijoiden ikääntyminen, aktiivisten vapaaehtoistoimijoiden vähyys ja palvelujen tuotanto-osaamisen puute.

Yhteiskunnallinen yritys voi olla yritysten eli osakeyhtiöiden ja osuuskuntien lisäksi myös yhdistysten maksullista palvelutoimintaa, jonka tukeminen ja avoimuus niin talo-udellisissa kuin muissakin kysymyksissä tulee määritellä erikseen. Järjestöillä on monia mahdollisuuksia palvelutuotantoa ja sen organisointia kehittämällä luoda aiempaa kestävämpiä toimintatapoja ja yhteistyötä kuntien ja elinkeinoelämän suuntaan. Mark-kinointiosaamista lisäämällä myös asiakkaiden ja rahoituksen löytäminen voi helpot-tua. Siirtyminen tukien varassa toimimisesta palvelutuotantoon pakottaa kehittymään toimintaympäristön vaatimalla tahdilla ja näin kapasiteetti vastata kilpailuun kasvaa. Resurssien suuntaaminen hanketoiminnassa tuotettavien raporttien ja potentiaalisten palvelutuotteiden suunnittelun sijaan varsinaiseen palvelujen tuotantoon ja myymiseen selkiyttää ja tehostaa toimintaa. Järjestöt voivat siis halutessaan hyötyä monin tavoin perinteisesti yritystoimintaan liitetyistä toimintamalleista – ilman, että ne luopuvat järjestösektorille tyypillisestä, vahvasta sosiaalisesta eetoksestaan.

Jokaisella perinteisellä sektorilla on omat haasteensa maaseudun tulevissa muutoksissa. Toimintamallien väliset raja-aidat estävät usein kehittymistä. Kaikkien kolmen sektorin (julkinen, yksityinen ja kolmas sektori) toimijat voivat kuitenkin pyrkiä häivyttämään eri-laisten toimintamallien välisiä (ammatillisia) kieli- ja kulttuurieroja yhteistyötä, avoimuutta ja osaamista kehittämällä. Lisäksi tarvitaan julkisvallan ennakkoluulotonta, esimerkiksi ministeriöiden rajat ylittävää, yhteistyötä (Susiluoma 2010). Valtio voi tukea yhteis-kunnallisten vaikutusten generoimista erilaisten taloudellisten tukien tai helpotusten muodossa. Lisäksi valtio voi edistää yhteiskunnallisten vaikutusten näkyväksi tekemis-tä. Susiluoman mukaan esimerkiksi työllistämisen, vanhusten hoidon, mielenterveys-, päihde- ym. kuntoutujien sekä ympäristön hoidon ja vaikkapa matkailuliiketoiminnan yhdistäminen on mahdollista maaseudulla. Susiluoma kuitenkin korostaa, että yhdis-täminen ei onnistu ilman rohkeita kokeiluja, ja kokeilut eivät onnistu, jos julkista tukea ei pystytä kanavoimaan yli reviirirajojen.

159

Yhteisöllisyyttä voidaan rakentaa myös kumppanuuksissa. PSPP (Public-social-private-partnership) on malli, jossa julkinen, kolmas ja yksityinen sektori tekevät suunnitelmallista yhteistyötä esimerkiksi tietyn palvelukokonaisuuden tuottamiseksi. PSPP-kumppanuus lähtee liikkeelle yhteisen tavoitteen hahmottamisesta. Lähtökohtana on jokin ongelma tai mahdollisuus, johon haetaan innovatiivista ratkaisua jokaista tahoa hyödyttävällä yhteistyöllä. Tarpeen havaitseminen ja palvelujen tuottamismallin ratkaiseminen yhdessä synnyttää sosiaalisia innovaatioita toimijoiden taitojen ja tietojen kohdatessa. (Lilja & Mankki 2010.)

Luovat ratkaisut ja muutospäätökset ovat mahdollisia - tarvitaan vain riittävästi innostusta ja motivaatiota, uskallusta ja palveluasennetta. Mielenkiintoisimmat mahdollisuudet löytyvät perinteisten sektorien rajapinnoilta. Sieltä, missä erilaiset näkökulmat, amma-tilliset kulttuurit, työtavat ja ratkaisumallit törmäävät. Juuri näillä rajapinnoilla syntyy myös yhteiskunnallista yrittäjyyttä.

Yhteenveto

Yhteiskunnallinen yrittäjyys voi synnyttää uusia yrityksiä ja olla ratkaisu järjestöjen pal-velutuotannon kehittämiseen. Se voi vauhdittaa perinteisen yritystoiminnan muutosta kohti syvällisempää yhteiskuntavastuuta ja joissain tapauksissa olla ratkaisu kunnan palvelujen uudelleenorganisointiin. Yhteiskunnalliset yritykset tuottavat yhtä aikaa hyvin monenlaisia positiivisia yhteiskunnallisia vaikutuksia eli generoivat tehokkaasti yhteis-kuntaamme kipeästi kaivattuja kokonaishyötyjä. Ne ovat usein vahvoilla tulevaisuuden menestystekijöiden – vastuullisuuden ja yhteisöllisyyden – alueilla.

Toimintamalli voi edistää maaseudulla jo olemassa olevaa yhteisöllisyyttä tarjoamalla sille vaihtoehtoisen viitekehyksen. Yhteisöllisiä toimintatapoja ja työkaluja hyödyntäessään yhteiskunnalliset yritykset edistävät maaseudun palvelujen kehittymistä ja tätä kautta hyvinvointia ja menestystä laajemminkin.

Yhteiskunnallisten yritysten synnyttämiseksi on ensin tunnistettava yhteiskunnallinen ongelma ja ongelmaan liittyvä yhteisö on kytkettävä mukaan ongelman ratkaisemiseen. On kokeiltava ja kehitettävä rohkeasti uudenlaisia, sektorirajat ylittäviä ratkaisumalleja. On tuotava esiin yhteiskunnallisten yritysten aikaan saamia positiivisia vaikutuksia ja houkuteltava tätä kautta lisää asiakkaita, kumppaneita ja toiminnan tukijoita.

Keskeisiä haasteita ovat yrittäjyyteen, liikeideoihin, asiakassegmentteihin, vaikutusten osoittamiseen ja toimintaympäristön sekä oikeanlaisen ilmapiirin kehittämiseen liittyvät haasteet. Mistä löydämme yhteiskunnallisia yrittäjiä? Kuka on halukas pitkäjänteiseen omistamiseen ja yrittäjäriskin kantamiseen? Millaiset liikeideat toimivat yhteiskunnallisissa yrityksissä? Mistä saadaan asiakkaita, jotka arvostavat ja osaavat ostaa kokonaishyötyä? Miten kokonaishyöty eli yhteiskunnallinen vaikutus osoitetaan? Miten voitetaan ”lähtö-

160

kitka” eli osaamiseen ja asenteiden kehittämiseen liittyvät haasteet? Miten positiiviset yhteiskunnalliset vaikutukset skaalataan pienistä puroista suuremmiksi virroiksi?

Asian eteenpäin viemiseksi tarvitaan yhteistä hyväksyntää ja poliittista tahtoa, Suomeen ja maaseudulle soveltuvia malleja, joilla lähdetään liikkeelle. Tarvitaan osaamista hyödyn-tää ulkomailta saatuja kokemuksia ja oikean ja positiivisen tiedon nopeaa levittämistä sekä osaamista ja asiantuntijuuden kehittämistä. Haasteisiin on jo alettukin Suomessa vastata monien tahojen toimesta. Tätä työtä voidaan askel kerrallaan alkaa hyödyntää myös maaseudun elinvoimaisuuden turvaamisessa.

Artikkelin pääkohdat

• Yhteiskunnallinen yrittäjyys on maaseudun näkökulmasta erinomainen mahdollisuus luomaan uudenlaista yrittäjyyttä ja yhteisöllisyyttä.

• Yhteisiin arvoihin pohjautuva yhteisöllisyys voi toimia yritysten keskeisenä menestystekijänä. • Maailmalla ja Suomessa toimii monia erittäin hyvin menestyviä yhteiskunnallisia yrityksiä. • Yhteiskunnallisen yrittäjyyden edistämiseksi on kokeiltava ja kehitettävä rohkeasti uudenlaisia,

sektorirajat ylittäviä ratkaisumalleja.• Yhteistyötä ja uusia ratkaisuja voidaan edistää korostamalla kehittämistyössä yhteisöllisyyttä,

luovuutta, kumppanuutta ja voimaantumista.• Yhteiskunnallisen yrittäjyyden vahvistamiseksi tarvitaan osaamista ja asiantuntijuutta, oikean

ja positiivisen tiedon nopeaa levittämistä, turhan legitimoinnin ja byrokratian välttämistä sekä laajaa hyväksyntää ja poliittista tahtoa.

LÄHTEET

Alanen, Olli ym. 2010. Metropolin hyvinvointi. Demos Helsingin ja Jyväskylän yliopiston Agora Centerin julkaisuja. Erweko Painotuote Oy, Helsinki.

Bland, Jonathan 2010. Yhteiskunnallinen yritys – ratkaisu 2000-luvun haasteisiin? Ison-Britannian malli ja sen kokemukset. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 22/2010.

Demos Helsinki (2010). Parempi Diili. Yhteiskunnallisen yrittäjän riemulaulu. Demos Helsingin tutkimusraportti 1/2010, s. 46–51. Aldus, Lahti.

Kaipainen, Jouni 2011. Järjestöjen kilpailukyky maaseudun palvelutuotannossa. Kok-kolan yliopistokeskus Chydenian julkaisuja. https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/hand-le/123456789/27213/978-951-39-4363-9.pdf?sequence=1. [Viitattu 13.9.2011]

161

Lilja, Inka. & Mankki, Jussi 2010. Yhteiskunnallinen yritys – luova ja yhdistävä toiminta-tapa. Yhteinen yritys- hankkeen julkaisuja. Selvitys yhteiskunnallisesta yritystoiminnasta Suomessa ja sen mahdollisuuksista työllistää heikossa työmarkkina-asemassa olevia henkilöitä. HP Paino, Helsinki.

Luostarinen, Sari ym. (toim.) 2011. Sosiaaliset näkökulmat julkisissa hankinnoissa – läh-tökohtia, kokemuksia ja mahdollisuuksia. Etelä-Suomen palveluinnovaatiot (Espinno) -hankkeen julkaisuja.

http://espinnofi.virtualserver22.nebula.fi/ [Viitattu 15.8.2011]

Lähdesmäki, Merja 2005. Yrityksen yhteiskuntavastuun käsite pienyrityksissä – kilpai-luvaltti vai kilpailun este? Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin raportteja 7. http://www.helsinki.fi/ruralia/julkaisut/pdf/raportteja7.pdf. [Viitattu 16.8.2011]

Merenmies, Jaana &, Mankki, Jussi & Vanhapiha, Elina & Leviäkangas, Juha & Leinonen, Hannele 2011. Kaikki pelaa –työelämä. Selvitys työmarkkinoille integroinnin mahdolli-suuksista. Yhteinen yritys- hankkeen raportteja. http://www.yhteinenyritys.fi/site/index.php?cID=315. [Viitattu 8.8.2011]

Pihlaja, Ritva 2010. Kolmas sektori maaseutukunnissa. Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin julkaisuja. http://www.helsinki.fi/ruralia/julkaisut/pdf/Julkaisuja19a.pdf. [Viitattu 12.9.2011]

Pöyhönen, Eveliina & Hänninen, Esko & Merenmies, Jaana & Lilja, Inka & Kostilainen, Harri & Mankki, Jussi 2010. Sosiaaliset ja yhteiskunnalliset yritykset. Uuden talouden edelläkävijöitä? Yhteinen yritys –hankkeen julkaisuja. http://www.tem.fi/files/26291/YY-raportti_110210.pdf. [Viitattu 4.8.2011]

Sinivalkoinen valinta, www.sinivalkoinenvalinta.fi

Suomalaisten yritysten tulevaisuuden menestystekijät – haastattelututkimuksen yhteen-veto (2007) http://www.dazzle.fi/Tulevaisuuden_menestystekijat_tutkimus_yhteenveto.pdf. [Viitattu 8.8.2011]

Salavuo, Miikka 2011. Yhteisölliset yritykset –perusteita ja mahdollisuuksia.http://miikkasalavuo.fi/2011/04/19/yhteisolliset-yritykset-perusteita-ja-mahdollisuuksia/. [Viitattu 16.8.2011]

Susiluoma, Heikki 2010. Valtion, kuntien, yritysten ja kolmannen sektorin yhteistyö-muodot ja -alueet maaseudulla. Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmä. Kansalaisjärjes-töteemaryhmä. 48 s.

162

TEM 2010. Valtioneuvoston periaatepäätös maaseudun kehittämisestä.

TEM 2011. Yleisiin taloudellisiin tarkoituksiin liittyvät palvelut (SGEI). Esite.

Yhteiskunnallisen yrityksen toimintamallia valmistellut työryhmä (YTYRI). 2011. Yh-teiskunnallisen yrityksen toimintamallin kehittäminen. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 4/2011.

Haastattelut:

Bailey, Lynn, toiminnanjohtaja, Double Elephant Print Workshop, 27.1.2011.

Harris, Julie, toimitusjohtaja, Cosmic – Ethical IT. 7.9.2010.

James, Dan, asiantuntija, Eden Project. 27.1.2011.

Peltonen, Jussi, toimitusjohtaja, Hovikoti Oy. 28.10.2011.

163

”Green care on tuonut uudenlaista ajattelua, jossa maatilojen ja hoitolaitosten välille syntyy yhteistyötä.”

Anja Yli-Viikari & Marja-Liisa Miettinen

Green care ja kuntouttava yhteisöllisyys

Johdanto

Yhteisöt tarjoavat meille turvaverkon, jonka varassa voi selviytyä vaikeista elämäntilan-teista. Tietoisesti ja tavoitteellisesti käytettynä yhteisöjen tuki on myös tehokas keino puuttua erilaisiin sosiaalisiin ja psyykkisiin ongelmatilanteisiin.

Yhteisöhoidon ja -kasvatuksen perinteet ovat maassamme jo vakiintuneita. Green care on sen sijaan tuonut uudenlaista ajattelua, jossa maatilojen ja hoitolaitosten välille syntyy yhteistyötä. Euroopan maissa green care -sovellutuksia on luotu monien eri-laisten asiakasryhmien tarpeisiin; mm. lastensuojeluun, päihdehuoltoon, vammaisten päivätoimintaan ja ikäihmisten toimintakyvyn ylläpitämiseen.

Eurooppalaiset kokemukset uudenlaisista, tai vähintäänkin uusvanhoista toiminta-malleista, ovat olleet hyviä. Green care hyödyntää vanhoja ajatuksia luonnon ja kun-touttavan työn hyvää tekevistä vaikutuksista, mutta soveltaen toimintamuodot tämän päivän yhteiskuntaan. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen (MTT) Careva -tutkimushankkeessa (2009–2012) olemme selvittäneet maatilan ja hoivan mahdollisia yhdistelmiä osana suomalaista toimintajärjestelmää.

Green care -käsitteen määrittely ja merkitys yhteisöllisyydelle

Käsitteenä green care muodostaa laaja-alaisen viitekehyksen erilaisille luonnosta inhimil-listä hyvinvointia ammentaville toimintamuodoille. Suomessa vihreän hoivan toimiala on selkeästi vasta rakentumassa. Vahvimmat perinteet ovat ratsastus- ja puutarhaterapiassa, joissa kummassakin on vakiintuneita koulutusrakenteita ja menetelmien olemassaolo tunnetaan yleisesti. Sosiaalipedagoginen hevostoiminta, jossa kuntouttavaan käyttöön on otettu myös talliyhteisön toiminta, on niin ikään lähtenyt viimevuosina laajenemaan.

Yhteistä kaikille toimialoille, jotka sijoittuvat tämän sateenvarjon alle on arvoperusta, jonka muodostavat kolme keskeistä elementtiä: luonto, yhteisöllisyys ja toiminnallisuus (Soini ym 2011). (Kuvio 1.) Luonnon ja eläinten hyvinvointivaikutuksista on saatu jatkuvasti vahvistuvaa tutkimuk-sellista näyttöä. Tiedämme luonnonympäristöllä olevan selkeitä stressireaktioita laukai-

164

sevia ja keskittymiskykyä parantavia vaikutuksia. Eläimet ovat puolestaan hyvä apu tilanteisiin, joissa käsitellään sosiaalisen vuorovaikutuksen ongelmia. Eläin rauhoittaa jo läsnäolollaan. Onnistuneet vuorovaikutuksen kokemukset eläimen kanssa auttavat omaksumaan myös uusia kanssakäymisen taitoja ihmisten parissa (Salonen 2006; Bird 2007; Korpela ym. 2008; Berger 2009; Salonen 2011).

Myös toiminnallisuus on kuntoutuksessa tärkeää. Tekeminen on ihmiselle luontainen tapa olla yhteydessä ympäröivään maailmaan ja oppia uusia taitoja. Pohjimmiltaan ihminen on luova ja elämyksiä etsivä olento, joka kokee tyydytystä toteuttaessaan taitojaan. Sopiva määrä ponnistelua ja omin voimin aikaansaatu lopputulos tuottaa syvää iloa ja tyydytystä. Toiminnan ja omakohtaisten havaintojen kautta saadut opit painuvat myös syvemmälle muistiin kuin pelkästään keskustelun tai ajattelun kautta tapahtuneet oivallukset (Aspvik 2003; Venkula 2009).

Yhteisöllisyys, joka on tämän julkaisun keskiössä, kuuluu niin ikään keskeisenä green care -toiminnan lähestymistapoihin. Maatilan, hevostallin tai puutarhan ympärille muo-dostuva yhteisö on ilmapiiriltään täysin erilainen kuin hoitolaitoksessa toimiva yhteisö. Maatilalla keskipisteenä on arkipäivän rutiinien hoitaminen; eläinten ruokkiminen, puu-tarhan hoitaminen tai peltotöiden tekeminen ajallaan. Kun laitosympäristö rakentuu potilaan ja hänen ongelmansa ympärille, maatilalla ajatellaan päivän toimintaa, johon yhteisön jäsenet voivat kukin osallistua kykyjensä mukaisesti. Parhaimmillaan yhteinen toiminta imaisee mukaansa, ja asiakas voi pienin askelin lähteä kasvattamaan omia voimavarojaan kohden itsenäistä selviytymistä.

Yhteisöllisyys kuntouttavana elementtinä

Sosiaalisen tuen keskeisestä merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille ja kuntoutumiselle on runsaasti tieteellistä näyttöä. Ikäihmisten parissa tehtävä sosiaalinen toiminta on

Kuvio 1. Green care -toiminnan peruselementit.

Yhteisö

Toiminta

Luonto

165

osoittautunut kaikkein tehokkaimmaksi keinoksi masennukseen ehkäisyssä (Forsman ym. 2011). Myös päihdetyössä tiedetään lähipiirin antamalla tuella olevan keskeinen merkitys ihmisen selviytymiselle (Gordon & Zrull 1991; Finney & Moos 1991; Lahti & Pienimäki 2010; Metteri & Haukka-Wacklin 2010).

Kognitiivisen psykologian edustaja Albert Bandura vahvistaa tätä näkemystä. Vertail-lessaan ihmisten selviytymistä poikkeuksellisen haastavista olosuhteissa - esimerkiksi sodasta, kidutuksesta tai keskitysleireiltä - hän totesi yksilön luottamuksen ja uskon omaan tulevaisuuteensa kaikkein tärkeimmäksi yksilön selviytymistä ennustavaksi tekijäksi. Sosiaalisen tuen saaminen oli puolestaan yhteydessä yksilön itsetunnon vah-vistumiseen. (Benigh & Bandura 2004.)

Muiden ihmisten osoittama tuki on tärkeää myös sikäli, että se mahdollistaa omien tunteiden tuulettamisen. Asioiden jakamisen kautta vaikeitakin kokemuksia on mah-dollista työstää ja löytää niistä näkökulmia, joiden kautta voi alkaa kokemaan itsensä uhrin ja kärsijän sijasta selviytyjänä. Haasteiden edessä ihminen voi löytää omat vah-vuutensa. (Punamäki 2008.)

Hyvää vuorovaikutusta kuvatessa psykologi Tapio Malinen (2007) puhuu antamisesta ja saamisesta. Tarve oman egomme esiintuomiseen synnyttää ”kuolleita sanoja”, joiden ensisijaisena tarkoituksena on valtarakenteiden ylläpitäminen ja toisen manipuloiminen oman tahdon mukaisesti. ”Eläville sanoille” on puolestaan tunnusomaista virtaavuus, ennustamattomuus ja asioiden vuorovaikutteinen jakaminen. Leikillisyys, luovuus, lämpö ja armollisuus saavat nekin sijansa kaikkein aidoimmissa kohtaamisissa, jossa kumpikin osapuoli toimii sekä antavana että ottavana osapuolena.

Vuorovaikutuksen haasteellisuus luonnollisesti kasvaa, kun kohtaamme erilaisuutta. Sairauden tai vammaisuuden aiheuttamat erityispiirteet ihmisen käyttäytymisessä tai ulkomuodossa herättävät helposti ennakkoluuloja ja varovaisuutta, mikä saa meidät helposti vetäytymään mahdollisesta vuorovaikutustilanteesta. Ihmisten välisen erilli-syyden voittaminen ja nähdyksi tulemisen kokemukset ovat kuitenkin tässä tilanteessa entistäkin tärkeämpiä.

Yhteisöhoidossa tavoitteena on ihmisen kasvun ja kehityksen tukeminen tarjoamalla korjaavia ja eheyttäviä vuorovaikutuksen kokemuksia. Menetelmää käytetään meillä Suomessa etenkin päihde- ja mielenterveyspotilaiden kuntoutuksessa. Yhteisöt pyritään pitämään riittävän pieninä, korkeintaan muutaman kymmenen ihmisen pienyhteisöi-nä, jotka ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa keskenään. Yhteisö käsittelee päivittäisiä tapahtumiaan ja hakee niihin keskustelun kautta ratkaisuja. Yhteinen sopiminen käyttäytymisen pelisäännöistä, asiakkaiden keskinäinen auttaminen ja vertaisryhmän antama palaute ovat keskeisiä hoidon elementtejä. Kun vertaisryhmäkontrolli toimii oikealla tavalla, vähäisistäkin kokeiluista ja yrityksistä toimia normien vastaisesti joutuu vastuuseen vertaisryhmän edessä. Vähitellen muutokset voivat ulottua myös syvemmälle arvojen ja ajattelun tasolle, jolloin ne alkavat muokata myös yksilön kuvaa itsestään ja

166

maailmasta ympärillään. Tällöin voidaan saavuttaa myös muutoksia, joilla on pysyvä vaikutus ihmisen elämässä. (Kaipio 1999; Murto 1997.)

Maatila kuntoutusympäristönä

MTT:n tutkimuksessa halusimme selvittää erityisesti maatilojen toimintamahdollisuuksia vihreän hoivan parissa. Keski-Euroopassa tällainen toiminta on lähtenyt viime vuosikym-meninä laajenemaan. Toimintamalleja on syntynyt mm. care farming, farming for health ja social farming -käsitteiden alaisuudessa. (Sempik ym. 2009.) Suomessa maatalouden ja hoivan yhdistelmät ovat vielä suhteellisen harvinaisia. Eniten on perhekoteja, joissa hoidetaan lastensuojelun sijoittamia lapsia ja nuoria. Näissäkään yhteyksissä maatalouden ja hoivan yhteyksiä ei juuri tuoda näkyville. Löysimme kuitenkin muutamia vierailukoh-teita, joissa maatilaympäristöä hyödynnettiin aktiivisesti myös hoivatoiminnan puolella.

Ensimmäinen kohteistamme oli ammatillinen perhekoti, jonka palveluja täydensi sosiaa-lipedagogisen hevostoiminnan periaattein toimiva hevostalli. Maatila- ja maaseutuym-päristö nähtiin tärkeänä perustana, joka antoi positiivisen ja arkipäiväiseen tekemiseen suuntautuneen perusvireen koko toiminnalle. Ympäristö loi myös mahdollisuudet monenlaiseen tekemiseen, jota voitiin hyödyntää nuorten kasvun ja kehittymisen tu-kena. Yhteisöllisyys oli selvästikin perhekodin kantava voima, jonka varaan toiminnan keskeisimmät vaikutukset perustuivat ja johon selkeästi myös panostettiin. Nuorille haluttiin tarjota turvattua arkea, jossa on aikuisia jatkuvasti läsnä.

Kuva 1. Hakamaan tila. Pihapiiriin on rakennettu paikkoja, jotka houkuttavat viipymään (kuva: Elina Vehmasto).

167

Toinen kohteistamme oli maatila, joka tarjosi työpaikan ns. vajaakuntoiselle työntekijälle. Maatila toimi siis sosiaalisena yrityksenä, joka sai työvoimahallinnon tukea työllistämi-seen. Ratkaisu tällä tilalla vaikutti hyvin toimivalta: tilan tarpeisiin oli löytynyt työntekijä, joka pystyi huolehtimaan omista työtehtävistään, ja vastaavasti työntekijä oli löytänyt yhteisön, jonka päivittäisessä elämässä hän saattoi olla osallisena.

Kolmas kohteistamme oli kehitysvammaisille työtoimintaa ja tuettua asumista tarjoava yksikkö, jonka toiminnasta vastasi kuntayhtymän muodostama organisaatio. Oheinen kuvaus tarjoaa tiivistetyn näkymän arkipäivään, jota tilalla elettiin.

Maatilalla sijaitsevan kehitysvammaisten työtoiminnan ja asumisen yksikön esittely 1

Hakamaan tila (Kuva 1) tarjoaa kodin ja työpaikan 12 kehitysvammaiselle henkilölle. Heidän lisäkseen yhteisössä vierailee kuudesta kahdeksaan henkilöä, jotka saapuvat maatilalle päiväaikaiseen työtoimintaan ympäristökunnista. Yksikön henkilöstöön kuuluu kymmenen ohjaajaa, joiden ohjauksessa huolehditaan myös yhteisön ruokahuollosta, siivouksesta ja pyykinkäsittelystä.

Yhteisöllisyyttä on kehitetty tilan perustamisesta lähtien ja tilan vakituiset työntekijät ovat saaneet yhteisöhoidon koulutusta. Yhteisöllisyyteen panostaminen näkyy tilan toiminnassa muun muassa säännöllisinä kokouskäytäntöinä. Jokaisena arkiaamuna on koko yhteisön yhteinen aamupalaveri ja sitä ennen henkilökunnan työnjakopalaveri. Kerran viikossa ”tilalliset” ja ”torpparit” pitävät oman yhteisökokouksensa, jossa vali-taan kokousedustaja henkilökunnan viikkopalavereihin.

Yhteisöllisen päätöksenteon oppiminen on ollut aikaa vievä prosessi. Oman mielipiteen ilmaisemisessa ja toisen mielipiteen huomioimisessa on kaikilla opittavaa. On opeteltava ottamaan kantaa, rohkaistuttava esittämään ideoita sekä antamaan periksi tarvittaes-sa. Haasteena on myös pysyvyyden luominen laitosoloissa, joissa muutos on jatkuvaa henkilökunnan työsuhteiden sekä asiakkaiden vaihtumisen myötä.

Yhteisöllisyyttä rakennetaan myös arjen toimissa. Jokainen asiakas osallistuu toimintaan noudattamalla omaa viikko-ohjelmaansa. Työtehtäviä on eläinten hoidossa, maatilan ulkotöissä ja keittiössä jossa yhteisön nauttima ruoka valmistetaan. Myös kodinhoito työllistää asukkaita, koska siivoamista, pestävää ja silitettävää pyykkiä kertyy jatkuvasti.

Monipuolisuudessaan ja erityisesti ulkotyön mahdollisuuksissaan maatila eroaa tavan-omaisista kehitysvammaisten työ- ja päivätoimintakeskuksista. Maatilan töillä on aina selkeä tarkoitus. Nälkäänsä määkivä lammas hiljenee saadessaan ruokaa ja rapsutuksesta nauttiva kissa kiepsahtaa jalkoihin saadakseen lisää hellyyttä. Oman tekemisen jäljet näkyvät. Tämä tekee työstä ja omasta olemassaolosta merkityksellistä.

1 Hakamaan tilan kuvaus perustuu Marja-Liisa Miettisen kesällä 2008 tekemiin haastatteluihin. Tästä aineistosta on valmistumassa myös opinnäytetyö Jyväskylän yliopiston Terveystieteiden laitokselle.

168

Fyysinen työ antaa puolestaan mahdollisuuden energian purkamiseen. Se myös rytmittää päivää, antaa hyvän ruokahalun ja kunnollisen levon päivän rasitusten päälle. Nämä luovat tärkeitä edellytyksiä ihmisten hyvinvoinnille ja hyvän ilmapiirin säilyttämiselle.

Tilan töihin osallistutaan omien kykyjen, voimavarojen ja mielialan mukaan. Myös hyvää tekevä joutenolon eläinten ja luonnon läheisyydessä korostuu. Kaikki eivät pysty, eikä heidän tarvitsekaan pystyä, tehokkaaseen työntekoon. Jo pelkästään mukana kulke-minen voi antaa virkistystä päivään.

Ihmisten ohella maatilayhteisöä täydentävät lukuisat eläinystävät. Kuluneiden vuosien aikana tilalla on kokeiltu erilaisten eläinten pitoa. ”Menestyjiä” ovat olleet kissat, ka-nat, lampaat, kanit, ankat ja siat. Karkailevat vuohet, hevonen ja koira ovat sen sijaan todettu tilan elämään sopimattomiksi.

Suhtautuminen eläimiin vaihtelee asiakkaiden kesken. Joillekin eläimet tuottavat suurta iloa ja mielihyvää. Vaikeina hetkinä voi voimia saada eläimeltä, esimerkiksi lammasta halaamalla. Monelta puuttuu läheisiä ihmissuhteita, joista saisi vastaavaa tukea. Eläintä pääsee aina pitämään hyvänä. Toiset suhtautuvat puolestaan eläinten hoitoon hyvin käytännöllisesti; niistä pidetään huolta ja ne tuottavat ravintoa omaan ruokapöytään.

Ohjaajat huomioivat monipuoliset aistikokemukset, joita eläimet mahdollistavat. Merkittävä eläintenpidon ulottuvuus on myös elämän kiertokulkujen seuraaminen. Syntymä ja kuolema ovat maatilan elämässä aina läsnä. Hankalasti hahmotettavia elämän peruskysymyksiä on helpompi ymmärtää, kun niitä pääsee itse todistamaan.

Monivuotinen perinne on syksyinen sadonkorjuujuhla, johon kutsutaan tilallisten ja torppareiden omaiset ja ystävät. Myös lähimmät naapurit saavat kutsun. Isolla joukolla iloitaan sadosta ja hyvästä ruuasta, vaihdetaan kuulumisia ja musisoidaan. Tilan tuot-teita myydään, vaikka muuten myyntitoimintaa ei erityisemmin harrasteta. Asukkaille ja ohjaajille on valmistettu yhtenäiset juhlavaatteet, joita isoissa yhteisissä juhlissa käy-tetään. Perinteiden ylläpitäminen on tärkeätä ja lisää turvallisuuden, jatkuvuuden sekä yhteenkuuluvuuden tunnetta. (Kuva 2.)

Vastaavanlaisia maatilaympäristössä sijaitsevia ja maatalouden toimintoja aktiivisesti hyödyntäviä hoitolaitoksia ei Suomessa ole kovin monia. Sen sijaan maatilalla tai muutoin maaseutuympäristössä sijaitsevia perhekoteja on useita satoja. Näissäkään ei ympäristön tuomia mahdollisuuksia välttämättä ole nostettu kovin tietoisesti ja tavoitteellisesti esille. Myös sosiaaliseen työllistämiseen liittyy selkeitä kasvun mahdollisuuksia. Vajaakuntoisia työnhakijoita oli vuonna 2008 kaikkiaan 93 674 henkilöä, ja heistä työttömänä 65 647 (Yli-Paavalniemi 2009).

169

Kuva 2. Syksyinen sadonkorjuujuhla (kuva: Katriina Soini).

Artikkelin pääkohdat

• Sosiaali- ja terveydenhuollossa on useita asiakasryhmiä, jotka tarvitsisivat yhteisöllistä tukea omassa elämässään selviytymiseen.

• Kolme vihreän hoivan toimintamallia: 1) ammatillinen perhekoti, joka tarjosi myös sosiaa-lipedagogisen hevostoiminnan palveluita, 2) sosiaalista työllistämistä tarjoava maatila, ja 3) maatilalla sijaitseva kehitysvammaisten työtoiminnan ja tuetun asumisen paikka. Kaikki nämä kohteet olivat toiminnaltaan vakiintuneita, ja vuosien mittaan hyviksi todettuja malleja.

• Luonto, yhteisöllisyys ja toiminnallisuus olivat kaikissa toimintamalleissa keskeisinä perus-elementteinä mukana.

170

LÄHTEET

Aspvik, U. 2003. Psyykkisesti vajaakuntoisten avotyötoiminta – toiminnan kehittämis-prosessi ja merkitys osallistujien elämänlaadulle. Oulun yliopisto. http://herkules.oulu.fi/isbn9514271289/

Benight, C.C. & Bandura, A. 2004. Social cognitive theory of posttraumatic recovery: the role of perceived self-efficacy. Behaviour research and therapy 42:1129-1148.

Berger, R. 2009. Being in nature: an innovative framework for incorporating nature in therapy with older adults. Journal of Holistic Nursing 27(1): 45-50.

Bird, W. 2007. Natural thinking: Investigating the links between the natural environment, biodiversity and mental health. Royal Society for Protection of Birds. http://www.rspb.org.uk/Images/naturalthinking_tcm9-161856.pdf

Finney, J.W. & Moos, R.H. 1991. The long term course of treated alcoholism. Journal of Studies on Alcohol 52:44-54.

Forsman, AK & Schierenbeck, I & Wahlbeck, K. 2011. Psychosocial interventions for the prevention of depression in older adults: systematic review and meta-analysis. Journal of Aging Health 23(3):387-416.

Gordon, A.J. & Zrull, M. 1991. Social networks nad recovery: one year after inpatient treatment. Journal of Substance Abuse Treatment 8: 143-152.

Kaipio, K. 1999. Kasvattava yhteisö. Jyväskylän koulutuskeskus. Jyväskylä.

Korpela, K. & Ylen, M. & Tyrväinen, L. & Silvennoinen, H. 2008. Determinants of resto-rative experiences in everyday favourite places. Health and Place 14:636-652)

Lahti; J. & Pienimäki, A. 2010. Päihdekuntoutus rakentuu sosiaaliselle perustalle. Teok-sessa: Karjalainen, V., Vilkkumaa, I. 2010. Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. STAKES. Jyväskylä.

Malinen, T. 2007. Luova tila. Ratkaisukeskeisestä ja narratiivisesta työtavasta. Lyhytte-rapiainstituutti.

Metteri, A. & Haukka-Wacklin, T. 2010. Sosiaalinen tuki kuntoutuksen ytimessä. Teok-sessa: Karjalainen, V., Vilkkumaa, I. 2010. Kuntoutus kanssamme. Ihmisen toimijuuden tukeminen. STAKES. Jyväskylä.

Murto, K. 1997. Yhteisöhoidon suuntauksia. Jyväskylän koulutuskeskus. Jyväskylä.

171

Punamäki, R-L. 2008. Voiko traumasta tulla mitään hyvää? Psyykkinen kestävyys ja inhimillinen kasvu kidutuksen uhreilla. Teoksessa Mieli ja terveys.

Salonen, K. 2006. Ihminen on osa luontoa. Teoksessa Heiskanen, I., Kailo, K. 2006. Ekopsykologia ja perinnetieto. Green spot. Helsinki.

Salonen, K. 2011. Mielen luonto ja luonnon mieli. Eko- ja ympäristöpsykologinen näkökulma.

Sempik, J. & Hine, R. & Wilcox, D. 2009. A conceptual framework for Green Care. A report of the working group. COST 686. Green Care in Agriculture.

Soini, K. & Ilmarinen, K. & Yli-Viikari, A. & Kirveennummi, A. 2011. Green care so-siaalisena innovaationa suomalaisessa palvelujärjestelmässä. Yhteiskuntapolitiikka 76(3):320-330.

Yli-Paavalniemi, P. 2009. Heikossa työmarkkina-asemassa olevat henkilöt - tilastollista tarkastelua. VATES –säätiö.

Venkula, J. 2009. Tekemisen taito. Minerva kustannus Oy.

172

”Perhehoito vastaa iäkkäiden asumisvaihtoehtojen ky-synnän kasvuun myös maaseudulla, jonne sen järjestä-minen soveltuu hyvin. Maaseutu ja luonto ovat lisäarvo

hoidon ja asumisen järjestämisessä.”

Maria Kuukkanen & Katja Ilmarinen & Raija Leinonen

Läheisyyttä lääkkeeksi – yhteisöllisyys iäkkäiden perhehoidossa

Perhehoidon pitkät perinteet

Perhehoidon juuret ovat 1800-luvulla, jolloin sukulaisilla ja kyläläisillä katsottiin olevan vastuu orpojen lasten, vammaisten henkilöiden ja vanhusten hoidosta ja huolenpidos-ta. Lopuista pitivät huolen kirkko ja hyvät ihmiset. Erityisesti maaseudulla oli tuttua ruotuhoito ja syytinki, joka oli osittaista perhehoitoa tilojen sukupolvenvaihdoksissa. Näihin aikoihin liittyvät myös sosiaalihuoltomme kipupisteet, vaivaishuutokaupat. Tämän päivän perhehoitoa yhdistää huutolaisuuteen ainoastaan se, että toiminta tapahtuu yksityisperheissä. Kipeät muistot ovat pitkään vaikuttaneet perhehoidon kehittämis-työssä ja tulevat esiin erityisesti ikäihmisten perhehoidon yhteydessä vielä nykyäänkin. Perhehoito sai virallisen aseman 1920-luvulla köyhäinhoitolain astuessa voimaan ja lopettaessa ihmisten huutokauppaamisen. Lainsäädännön erilaisten vaiheiden jälkeen vuonna 1992 astui voimaan ensimmäinen Perhehoitajalaki (312/1992), joka turvasi mahdollisuudet perhehoidon kehittämiseen.

Perhehoito on henkilön hoidon, kasvatuksen tai muun hoivan ja huolenpidon järjestämis-tä hänen oman kotinsa ulkopuolella, perhehoitajan kotona. Perhehoidossa sijaishuoltoa tarvitsevat lapset saavat sijaisvanhemmat ja kodin, kehitysvammaiset ja muista syistä erityistä tukea tarvitsevat lapset ja aikuiset tarvitsemansa hoivan, huolenpidon ja tuen. Lastensuojelun perhehoidossa on noin 5600 lasta ja nuorta (Lastensuojelu 2010) ja eri-ikäisiä vammaisia henkilöitä noin 1300 (Sotkanet 2010). Palveluja järjestävien tahojen arvion mukaan mielenterveyskuntoutujia on perhehoidossa noin 300 ja vammaisia henkilöitä lyhytkestoisessa perhehoidossa omaishoitajan vapaan aikana noin 1000. Ikäihmisiä oli perhehoidossa vuoden 2010 lopussa hieman alle 100 (Sotkanet 2010), mutta lukumäärä on kasvussa.

Perhehoitoa voidaan toteuttaa toimeksianto- tai ostopalvelusopimuksella. Ostopalveluna toteutettu perhehoito on yritystoimintaa, jota varten perhekotiyrittäjä tarvitsee luvan aluehallintovirastolta. Toimeksiantosopimussuhteisessa perhehoidossa kunta hyväksyy

173

perhehoitajan ja kodin soveltuvuuden perhehoitotehtävään. Toimeksiantosopimuksessa perhehoitaja ja kunta sopivat molemminpuolisista oikeuksista ja velvollisuuksista.

Tässä artikkelissa tarkastelemme ikäihmisten toimeksiantosopimussuhteista perhehoitoa. Perhehoito ikäihmisten asumis- ja palvelumuotona antaa hyvät mahdollisuudet käyttää yhteisöllisyyttä, yhdessä tekemistä ja kokemista, hoivan ja huolenpidon perustana. Maaseudulle perhehoito merkitsee myös uutta työtä ja toimeentuloa.

Perhehoidon lähtökohtana ikäihmisen kunnioittaminen ja tarpeet

Ikäihmisten perhehoidon lähtökohtana on iäkkään ihmisen kunnioittaminen ja hänen tarpeidensa huomioiminen ja niihin vastaaminen. Perhehoito tarjoaa huolenpitoa ja pysyviä ihmissuhteita sekä turvallisen elinympäristön siinä vaiheessa, kun iäkäs ihminen ei enää pysty elämään omassa kodissaan. Perhehoidossa ikäihmisellä on mahdollisuus elää perheessä normaalia arkea. Kodissa ikäihmisellä on mahdollisuus osallistua arjen mielekkäisiin askareisiin omien voimavarojen ja halun puitteissa; hoidossa pyritään toi-minnallisuuteen ja yhdessä tekemiseen. Lähes kaikilla perhehoitoon tulevilla ikäihmisillä on jokin muistisairaus.

Perhehoito sopii myös ikäihmisille, jotka joutuvat olemaan saamistaan tukipalveluista huolimatta paljon yksin ja kokevat tästä syystä turvattomuutta. Vaikka perhehoidossa olevan ikäihmisen tulee pääsääntöisesti pärjätä yöt ilman apua, voi tietoisuus avun saamisesta sitä tarvittaessa luoda levollisuutta ikäihmisen elämään.

Perhehoito voi olla jatkuvaa, jolloin ikäihminen saa perhehoidossa tarvitsemansa hoivan ja huolenpidon mahdollisesti vuosien ajan. Lyhytaikainen perhehoito tarjoaa omaishoi-tajalle mahdollisuuden lakisääteisten vapaapäivien pitämiseen. Kokemusten mukaan omaishoitajat käyttävät useammin vapaitaan kun heillä on mahdollisuus viedä läheisensä perhehoitoon. Perhehoidossa on mahdollista antaa yksilöllistä hoivaa ja huolenpitoa, ryhmäkoko on pieni eivätkä hoitajat vaihdu. Ero kotioloihin ei perhehoidossa ole suuri. Lyhytaikaisesta perhehoidosta on myönteisiä kokemuksia myös sairaalahoidon jälkeen toipilasaikana, jolloin ikäihminen tarvitsee tukea ennen kotiutumistaan. (Kuva 1.)

Perhekodissa voi olla hoidossa enintään neljä ikäihmistä, mikäli perhehoitaja toimii tehtävässä yksin. Mikäli perhehoitajia on kaksi ja toisella heistä on tehtävään soveltuva ammatillinen sosiaali- tai terveysalan koulutus, voi perheessä olla hoidossa enintään seitsemän henkilöä. (Sosiaalihuoltolaki 1982.) Soveltuvaksi koulutukseksi katsotaan vähintään toisen asteen tutkinto. Hoidettavien enimmäismäärään lasketaan mukaan perhehoitajan omat alle kouluikäiset lapset ja perheen muut erityistä hoitoa ja huo-lenpitoa vaativat henkilöt. Päätös perhehoitoon siirtymisestä tehdään yhteistyössä ikäihmisen, hänen omaistensa ja kunnan kanssa. Kunnan SAS (suunnittele – arvioi – sijoita) -ryhmä tai palveluohjaaja

174

arvioi yhdessä ikäihmisen ja hänen läheistensä kanssa ikäihmisen palvelutarpeen. Pal-velutarvetta arvioitaessa huomioidaan fyysinen, psyykkinen, kognitiivinen ja sosiaali-nen toimintakyky. Perhehoitoa harkittaessa punnitaan tarkkaan, vastaako juuri tämä hoitomuoto ikäihmisen tarpeita. Perhehoitaja toimii aina yhteistyössä kunnan muiden sosiaali- ja terveyspalvelujen kanssa. Myös yhteistyö ikäihmisen omaisten ja läheisten kanssa on tärkeää ja sitä tuetaan perhehoidon aikana.

Joensuun kaupungin vuonna 2009 omaishoitajille tekemän asiakaskyselyn mukaan omaishoitajat olivat tyytyväisiä perhehoitoon ja toivat läheisensä sinne pitkänkin matkan takaa. Monet korostivat sitä, että heidän läheisensä viihtyvät perhehoidon kodinomai-sessa ympäristössä, erityisesti perheissä, joihin kuuluu myös lapsia ja lemmikkieläimiä. Kyselyssä ilmeni, että kotona asuvat omaishoidossa olevat miehetkin viihtyivät perhe-hoidossa. (Ahokas-Kukkonen 2011.) Kainuun maakunta-kuntayhtymän asiakaskyselyssä omaishoitajat toivat esiin tutun hoitajan merkityksen, ulkoilun, kotitöihin osallistumisen mahdollisuuden, iloisen mielialan ja hyvän yhteistyön omaisten kanssa (Kurki 2011).

Kuva 1. Anja Halonen tarjoaa lyhtyaikaista perhehoitoa Joensuussa (kuva: Marja Riikonen).

175

Perhehoidossa korostuvat suunnitelmallisuus, yhteistyö ja tuki

Perhehoidon organisointi on kunnan tehtävä. Sen tulee sisältyä kunnan toimintasuunnitel-maan ja talousarvioon. Tarvitaan myös perhehoidon toimintaohje, jossa määritellään muun muassa perhehoitajan saama taloudellinen, ammatillinen ja henkinen tuki sekä perhehoidon valvonta. Perhehoidon käynnistäminen edellyttää suunnitelmallisuutta ja pitkäjänteisyyttä. Ikäihmisten perhehoidon laadun perustana ovat arvot siitä, mitä on hyvä vanhuus, minkä painotuksen annamme perheelle, turvalliselle arjelle ja yhteisöllisyydelle. Ikäihmisten per-hehoitoa ei pidä käynnistää ensisijaisesti taloudellisia säästöjä tavoitellen. Lähtökohtana tulee olla se, mitä perhehoito tarjoaa ja merkitsee ikäihmiselle. Pysyvät ihmissuhteet, kuten perhehoitaja, luovat muistisairaalle ikäihmiselle turvaa ja kotiympäristön askareet tukevat hyvinvointia ja toimintakykyä. Toki näiden lisäksi perhehoito on taloudellisesti kannattava hoitomuoto kunnalle muihin ympärivuorokautisiin palveluihin verrattuna.

Kuntalaisten, erityisesti ikäihmisten ja heidän läheistensä tulee saada asiantuntevaa tietoa, mitä perhehoito on, kuinka se toteutetaan ja miten perhehoitoon hakeudutaan. Perhehoidon käynnistäminen edellyttääkin laajaa tiedottamista, joka tukee myös uusien perhehoitajien rekrytointia.

Perhehoito on avohoitoa, jolloin perhehoidossa oleva ikäihminen on oikeutettu saamaan myös muita sosiaali- ja terveydenhuollon palveluja, kuten kotihoito- ja kuljetuspalveluja. Ikäihmiselle tehdään hoito- ja palvelusuunnitelma sekä perhehoidosta ja muista palve-luista hallinnolliset päätökset. Perhehoidon järjestämisestä vastaava taho, useimmiten kunta, ja perhehoitaja tekevät toimeksiantosopimuksen. Ikäihmisen perhehoitoon siirtymiseen liittyy hoidon kannalta tarvittavien tietojen vaihtaminen ja tutustumiset ikäihmisen, hänen läheistensä ja perhehoitajan välillä.

Perhehoidon onnistumisen kannalta yhteistyö eri tahojen kanssa on välttämätöntä. Per-hehoidon järjestäjän tehtäviin kuuluvat perhehoidon sosiaalityö, ikäihmisen tarvitsemien tukipalvelujen järjestäminen, perhehoitajan tukeminen tehtävässään ja perhehoitajan tarvitsemien tukipalvelujen järjestäminen ja perhehoidon valvonta. Perhehoito tulee myös päättää suunnitelmallisesti.

Perhehoitajalakia uudistettiin vuonna 2011. Lakimuutos sisältää perhehoitajan ennak-kovalmennuksen lakisääteisyyden, kunnan vastuuhenkilön nimeämisen perhehoidon tukitoimien järjestämiseen ja sijaisjärjestelmän kehittämisen sekä vähimmäispalkkion korotuksen 650 euroon kuukaudessa. Lakiuudistus mahdollistaa sijaishoitajan palkkaami-sen toimeksiantosopimuksella myös perhehoitajan kotiin. Uudistukset parantavat perhe-hoitajien asemaa ja perhehoidon laatua. (Laki Perhehoitajalain muutoksesta 317/2011.)

Perhehoitajan on tärkeää saada tehtävässään tukea, jotta hän pystyy tarjoamaan hyvää perhehoitoa ikäihmiselle. Tuesta vastaa perhehoidon järjestäjä. Tuen perusta on ikäih-misten perhehoidosta vastaavan työntekijän ja perhehoitajan välinen yhteydenpito, joka mahdollistaa luottamukseen perustuvan yhteistyön kaikissa perhehoitoon liittyvissä

176

kysymyksissä. Muita tuen muotoja ovat muun muassa täydennyskoulutus, yksilö- ja ryhmätyönohjaus ja mahdollinen käytännön apu perhehoitajalle. Perhehoitajien alueelliset yhdistykset tarjoavat vertaistuen muodossa mahdollisuuden kokemusten vaihtoon ja virkistystoimintaan. Perhehoitoliitto ry on alueyhdistysten kattojärjestö, joka toimii perhehoitajien edunvalvojana ja vertaistuen muotojen kehittäjänä. Liiton tärkeä tehtävä on perhehoidon ajankohtaisista asioista tiedottaminen muun muassa Perhehoitolehden, jäsentiedotteiden ja internetsivujen välityksellä.

Miten tullaan perhehoitajaksi?

Kunta hyväksyy perhehoitajan sekä kodin tilojen soveltuvuuden perhehoitotehtä-vään. Perhehoitajalla tulee olla perhehoitajalta edellytettävät valmiudet pitää huolta ikäihmisen hyvinvoinnista, auttaa ja tukea ikäihmistä hänen omien voimavarojensa hyödyntämisessä ja toimintakyvyn ylläpitämisessä, mahdollistaa ja tukea ikäihmisen ja hänen läheistensä yhteydenpitoa, tehdä yhteistyötä ikäihmisen asioissa sekä valmiutta sitoutua perhehoitajan tehtävään. Hänen tulee olla myös henkilökohtaisten ominai-suuksiensa perusteella sopiva antamaan perhehoitoa. Perhehoitajaksi hyväksyminen pohjautuu ennakkovalmennukseen, jonka aikana kouluttaja(t) ja valmennukseen osallistuva henkilö arvioivat yhdessä osallistujan valmiudet. Perheen ihmissuhteet ja kodin ilmapiiri ovat myös asioita, jotka vaikuttavat kodin hyväksymiseen.

Kodilta edellytetään turvallisuutta, tilojen riittävyyttä ja soveltuvuutta perhehoitoteh-tävään sekä riittävää varustetasoa. Perhehoitajaksi ryhtyminen vaikuttaa perhehoita-jan ja hänen perheensä elämään monin tavoin ja merkitsee usein monia muutoksia. Perhehoito on koko perheen asia ja vaatii kaikkien perheen jäsenten hyväksymisen.

Perhehoito avaa uusia mahdollisuuksia maaseudulla

Perhehoito vastaa iäkkäiden asumisvaihtoehtojen kysynnän kasvuun myös maaseudul-la, jonne sen järjestäminen soveltuu hyvin. Maaseutu ja luonto ovat lisäarvo hoidon ja asumisen järjestämisessä. Rauha, turvallisuus, mahdollisuus ulkoiluun, eläimet ja piha-askareet ovat elämänlaadun tekijöitä, joiden hyvinvointia lisäävää vaikutusta on vaikea jäljitellä muualla.

Maaseudulla ikääntyvien osuus kasvaa nopeammin kuin muualla, ja samalla kasvaa kysyntä erityyppisille tuetuille asumismuodoille. Maaseudulla asuneille luonnon, ul-koilun ja yhdessä tekemisen, kuten talkootyön merkitys on suuri ja heillä on voimakas luontosuhde. Tälle ryhmälle on tärkeää varmistaa elämänjatkumo ja säilyttää tuttu arjen ympäristö myös elämän ehtoolla. Maaseudulla on edellytyksiä perhehoidon järjestämi-seksi, kuten tilaa ja rakennuksia sekä henkilöitä joilla on myös ammatillista osaamista. Noin 10 prosentilla maatilayrittäjien puolisoista on sosiaali- tai terveydenhoitoalan koulutusta tai kokemusta (Ilmarinen 2011). Maaseudulla etsitään uusia tulonlähteitä maa- ja metsätalouden rinnalle. Perhehoito sopii esimerkiksi tiloille, joissa on pieniä lapsia tai muita omaisia, joita halutaan hoitaa kotona.

177

Luonnon hyödyntäminen osana sosiaali- ja terveyspalveluja tarjoaa merkittäviä mahdolli-suuksia edistää terveyttä, hyvinvointia ja osallisuutta. Luonto vaikuttaa kokonaisvaltaisesti sosiaaliseen, kognitiiviseen ja fyysiseen toimintakykyyn. (mm. Bird 2007; Sempik ym. 2010.) Rappe ja Malin (2010) tutkivat pitkäaikaisessa laitoshoidossa olleiden ikäihmisten koke-muksia ulkoilusta viherympäristössä. He totesivat, että ulkoilua voidaan käyttää lääkkeettö-mänä hoitomuotona masennukseen. Tutkimuksessa havaittiin, että kuntoutumista tukeva piha lisäsi asukkaiden ulkoilukertojen määriä. Hoitajien ja omaisten havaintojen mukaan ulkoilu virkisti ikäihmisiä, ja ärtyisyys ja paha mieli vähenivät ulkona ollessa. Ikäihmisten itsensä mukaan ulkoilu on välttämättömyys ja siitä tulee hyvä ja rauhallinen olo. (Rappe & Malin 2010.) Ei siis ole yhdentekevää, millaisessa ympäristössä iäkkäiden asumispalvelut järjestetään. Ympäristö voi joko houkutella liikkeelle tai passivoida seinien sisälle; se voi joko edistää sosiaalisia suhteita ja yhteisöllisyyttä tai tukahduttaa kanssakäymistä.

Ulkoilu ja luonto, muun muassa luonnossa liikkuminen, puutarhassa puuhastelu, mök-keily sekä luonnonrytmin ja sään seuraaminen, kuuluvat suomalaiseen elämäntyyliin. On varsin erikoista, että tultaessa korkeaan ikään tämä perisuomalainen harrastaminen ja sen tärkeys osana normaalia arkea vähenee tai jopa häviää.

”Ulkoilu on vanhalle ihmisille yhtä tärkeää kuin ruoka, juoma, lääkkeet tai uni. Vaikka ulkoiluun on viime vuosina kiinnitetty huomiota, ulospääsy takkuilee monissa hoitopai-koissa. Matotkin saattavat ulkoilla useammin kuin vanhukset”. (Karlsson 2008).

Ulkoilun ja luonnossa olemisen vähenemisen syy voi olla henkilön toimintakyvyn heik-keneminen, mutta usein taustalla vaikuttaa sopivan ympäristön puuttuminen tai muu este ulkoiluun ja luonnon kokemiseen, kuten hoitohenkilökunnan kiire (Kuusela 2007). Tarve luontokokemukseen ja ulkoilmasta nauttimiseen ei kuitenkaan häviä iän myötä. Päinvastoin – totuttujen rutiinien säilyminen muuttuu yhä tärkeämmäksi, kun kunto ja toimintamahdollisuudet heikkenevät ja arjen ympäristöt supistuvat. (Bird 2007.)

Perhehoidossa, joka useimmiten toteutetaan omakoti- tai rivitaloissa, ulkoilun ja luon-nossa liikkumisen järjestäminen on helpompaa kuin suurissa yksiköissä. Perhehoidossa on helppo järjestää iäkkäiden henkilöiden pääsy ulos päivittäin. Perhehoidossa ulkoilu tarkoittaa normaaleja ja tuttuja piha-askareita: puutarhan ja eläinten hoitoa, haravointia, vuodenaikojen havainnointia. Luonto ja pihamaa tarjoavat mahdollisuuden monenlaisten taitojen käyttöön ja harjaannuttamiseen. Ruumiillinen työ, mielekäs tekeminen ja oman kädenjäljen näkeminen kiinnittävät hetkeen ja tuovat tunteen siitä, että on hyödyksi (Bird 2007; Salovuori 2009).

Nevalaisen pro gradu tutkimuksessa (2007) ikäihmisten kokenut perhehoitaja tuo esiin myös luonnon merkityksen tilanteessa, jossa toimintakyky ei riitä aktiiviseen tekemiseen, mutta pihatöiden seuraaminen tuo iloa elämään.

178

”Tämä koti kun, eihän me olla millään lailla laitosmainen, me teemme täällä kaikki yhdes-sä vanhusten kanssa. Saa tulla ruokaa laittamaan, pöytää kattamaan, tehdä pihahommia vaikka ”katsomispihahommia”, että yritetään joka tilanteessa ottaa vanhuksia - -”

Perhekodin yhteisöllisyys toteutuu parhaiten kodin normaaleissa päivittäisissä askareissa ja yhdessäolossa. Yhteisöllisyyttä edistävät pysyvät ihmissuhteet, puuhastelu ja yhteiset tavoitteet. Yhteiset projektit, kuten pihamaan siistiminen ja rakennusten kunnossapito, lujittavat sosiaalisia suhteita. Piha on puolueeton paikka kohtaamiselle, ja luonnosta löytyy helposti yhteisiä puheenaiheita säästä kasveihin ja eläimiin.

Case Suupohja - perhehoitoa ja perunanviljelyä Päntäneellä

Etelä-Pohjanmaalla, Suupohjassa perhehoito on saanut vähitellen puolelleen kunta-päättäjät, omaiset ja ikäihmisetkin. Pitkä tie on kuljettu epäilyistä onnistumiseen ja ensimmäiset perhehoitosijoitukset tehtiin keväällä 2011 (Kuva 2). Kauhajokinen Päivi oli tehnyt pitkään hoitotyötä laitoksissa. Hän halusi perhehoitajaksi, jotta voisi olla lasten takia enemmän kotona. Mikko-puolison päivät kuluvat maatilan töissä.

”Kyllä minä sitä pitkään mietin. Halusin olla enemmän kotona, kun lapset lähtevät kouluun ja eskariin. Kysyin heidän mielipidettään ensin ja kaikki olivat suopuvaisia. Ja kun Mikkokin oli valmis kokeilemaan, niin lähdimme yhdessä ennakkovalmennukseen” kertoo Päivi.

Usein polku perhehoitoon menee niin, että joku SAS-työryhmän jäsen tunnistaa kun-tayhtymän tarjoamia palveluja käyttävän ikäihmisen, jolle hän arvelee perhehoidon sopivan. Aloite perhehoidosta voi tulla suoraan myös ikäihmiseltä tai omaiselta. Eräs rouva, joka piti kotiuttaa osastolta, oli itse lukenut perhehoidosta, kiinnostui siitä ja toivoi pääsevänsä kokeilemaan. Toisen rouvan tytär soitti ja kysyi, pääsikö äiti kokeilemaan perhehoitoa. Päivin ja Mikon kodissa asuvien ikäihmisten muutto perhehoitoon sai alkunsa kuntayhtymän SAS-työryhmässä. Ennen muuttoa Päivin ja Mikon perheeseen uudet asukkaat kävivät tutustumassa taloon ja perheeseen.

Perhehoitoon siirtymiseen vaikuttavat myös omaisten suhtautuminen ja perhehoitajille tarjottava tuki. Päivin apuna on kotisairaanhoito, joka huolehtii hoidettavien resepteis-tä ja kokeiden ottamisesta. Lisäksi kotipalvelu käy välillä, sillä perhehoidossa pyritään säilyttämään samat palvelut mitä hoidettava on aikaisemminkin saanut.

”Myös vertaistuki on tärkeää, vaikka meitä vanhusten perhehoitajia on täällä Suupoh-jassa vielä aika vähän. Toiselta voi saada vinkkejä, miten toimia hankalissa tilanteissa – ja muutenkin on mukava vaihtaa ajatuksia. Samoin kuntayhtymän perhehoidosta vastaavan henkilön tuki on ollut alkuvaiheessa korvaamatonta”.

Alkuepäilyjen jälkeen omaiset ovat todenneet perhehoidon olevan ihanteellinen ratkaisu vanhemmilleen.

179

”Kieltämättä ajatus toisen kotiin muuttamisesta kuulosti kummalliselta. Kun ehdotusta vähän aikaa pureksittiin, se osoittautuikin ihan hyväksi ratkaisuksi. Huomasin heti perhe-kodissa käydessäni, että äidin systeemit olivat muuttuneet. Hänen kanssaan oli helppo keskustella ja mielialakin oli muuttunut positiivisemmaksi. Siihen ovat varmasti vaikutta-neet tämä ympäristö virikkeineen. Suosittelen lämpimästi perhehoitoa. Tämä oli äidille loistava ratkaisu. Tykkään itsekin perheestä ja äiti viihtyy selvästi. Nyt äiti voi elää perhees-sä normaalia elämää. Ainutlaatuista!”

”Viihtymisestä kertovat esimerkiksi se, että mammat uskaltavat liikkua talossa itsekseen ja käydä jääkaapilla. He osaavat myös tuoda oman mielipiteensä esiin. Esimerkiksi yksi mam-moista on sanonut, että hän viihtyy täällä siksi, kun ei tarvitse koko ajan vaihtaa paikkaa ja koska hoitajat ovat aina samat. Haaste on tietysti se, että miten keksiä tekemistä, josta kaikki pitävät ja johon he osallistuvat mielellään. Laulamisesta tai ainakin sen kuuntelemi-sesta tykkäävät kaikki” Päivi kertoo.

Kuva 2. Anni Räsänen tuli Päivi Piipposen kotiin perhehoitoon huhtikuussa 2011. Anni avustaa mie-lellään pikkuaskareissa, kuten pyykin ripustamisessa (kuva: Kirsi-Marja Nurminen).

180

Yhteenveto

Perhehoito tarjoaa ikäihmiselle mahdollisuuden elää normaalia elämää. Perhekoti on sosiaalinen yhteisö, joka tarjoaa ikäihmiselle turvallisuutta, yhteenkuuluvuutta ja kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa. Ikätovereiden lisäksi ikäihmisellä on usein mahdollisuus sukupolvet ylittäviin ihmissuhteisiin sekä omien lasten että perhehoitajan perheenjäsenten kautta.

Perhehoito on hoivaa, hoitoa ja huolenpitoa pienessä yhteisössä. Tästä huolimatta yhteisöön muodostuu monenlaisten tapojen, mieltymysten ja erityispiirteiden verkos-to. Yhteisön toimivuus vaatii perhehoitajalta hänen ja ikäihmisten välisten suhteiden huomioimisen lisäksi myös ikäihmisten keskinäisten suhteiden tuntemista ja vuorovai-kutuksen tukemista.

Ikäihmisten perhehoitoa on Suomessa vielä vähän ja kokemukset siitä ovat yksittäisiä. Systemaattisesti kerättyä tietoa perhehoidon vaikuttavuudesta ei ole. Saadut kokemukset ovat kuitenkin rohkaisevia; perhehoitoon siirtymisen jälkeen ikäihmisten toimintakyky on kohentunut, mieliala parantunut ja jopa lääkkeiden käyttöä on voitu vähentää. Asiakaskyselyjen mukaan omaiset ovat lähes poikkeuksetta tyytyväisiä perhehoitoon. Kuntien edustajat ovat kokeneet hyvänä sen, että ikäihmisten palveluvalikkoon on saatu uusi vaihtoehto, jonka myötä ikäihmisten valinnanmahdollisuus on lisääntynyt.

Artikkelin pääkohdat

• Ikäihmisten perhehoidossa yhteisöllisyys ja sosiaalisten suhteiden jatkuvuus luovat hoivan ja huolenpidon perustan.

• Koti elinympäristönä mahdollistaa osallisuuden ja toimintakykyä ylläpitäviä arjen toimintoja.• Maaseudulla perhehoito merkitsee uutta työtä ja toimeentuloa sekä asumispalvelujen tar-

jonnan monipuolistumista.

LÄHTEET

Ahokas-Kukkonen, Irma 2011. Perhehoito Joensuussa. Esitys Ikääntyneiden perhehoidon seminaarissa 22.9.2011, Vanhus-Kaste II, Jyväskylä.

Bird, William 2007. Natural Thinking. Investigating the links between the Natural En-vironment, Biodiversity and Mental Health. Royal Society for the Protection of Birds.

Ilmarinen, Katja 2011. Suullinen tiedonanto 25.8.2011.

181

Karlsson, Mirja 2008. Ulkoilu pitäisi ujuttaa osaksi vanhuksen hyvää perushoitoa. Dialogi 6/2008.

Kurki, Marjatta 2011. Asiakaskysely 2011, julkaisematon lähde.

Kuusela, Katja 2007. Asfalttilampola. Luonto palvelutalossa asuvien vanhusten elämässä. KaupunkiELVI-hankkeen osaraportti 4. Lapin yliopisto.

Laki Perhehoitajalain muutoksesta 317/2011. Saatavissa: http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2011/20110317. [Viitattu 27.10.2011]

Lastensuojelu 2010. Tilastoraportti 29/2011. Suomen virallinen tilasto, Sosiaaliturva 2011. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos. Saatavissa: http://www.stakes.fi/tilastot/tilas-totiedotteet/2011/Tr29_11.pdf. [Viitattu 27.10.2011]

Nevalainen, Eila 2007. Perhehoitajan kokemuksia toimeksiantosopimukseen perustuvasta vanhusten perhehoidosta. Pro gradu – tutkielma, Kuopion yliopisto, Yhteiskuntatie-teellinen tiedekunta, Sosiaalityön ja sosiaalipedagogiikan laitos.

Perhehoitajalaki 312/1992. Saatavissa: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajanta-sa/1992/19920312. [Viitattu 27.10.2011]

Rappe, Erja & Malin, Minna-Helena 2010. Green care mielenterveystyössä. Tiivistelmä. Maataloustieteen päivät 2010.

Salovuori, Tuomo 2009. Vihreyden keskellä. Levon ja virkistyksen puutarhat. Kirjapaja.

Sosiaalihuoltolaki 710/1982. Saatavissa: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajanta-sa/1982/19820710. [Viitattu 27.10.2011]

SOTKAnet 2010a. THL, Tilasto- ja indikaattoripankki SOTKAnet 2005–2011. Saatavissa: http://uusi.sotkanet.fi/portal/page/portal/etusivu [Viitattu 27.10.2011]

Sempik, Joe & Hine, Rachel & Wilcox, Deborah (toim.) 2010. Green Care: A Conceptual Framework. A report of the Working Group on the Health Benefits of Green Care. COST 866, Green care in Agriculture. Loughborough University.

Case Suupohja - perhehoitoa ja perunanviljelyä Päntäneellä perustuu artikkeliin: Nurmi-nen, Kirsi-Marja. Perhehoito tekee ihmeitä Suupohjassa. Perhehoitolehti 4/2011, 18–20.

182

”Tämänhetkinen vanhuspolitiikka on tyystin sokea asuinympäristön muille kuin esteettömyysmerkityksille.”

Arja Jämsén & Silva Tedre

Ikäihmisten asuinyhteisöt asumisen uusina vaihtoehtoina

Johdanto

Jo hokemaksi on muodostunut tosiasia, että Suomi harmaantuu, etenkin Itä-Suomi ja varsinkin maaseutu. Erilaisissa kauhuskenaarioissa kuvataan, miten Suomi täyttyy yhä raihnaisemmista, auttamista ja hoivaa tarvitsevista vanhuksista. Hoiva- ja palvelutarpeiden toistelun rinnalla on nyttemmin saanut painoarvoa myös ikääntyvien asumisen kysymys.

Urbanisoituvan Suomen asumisen ideaali on ollut varsin ydinperhekeskeinen. Itse omis-tettu oman perheen koti on ollut suomalainen unelma. (Juntto 1990; Juntto & Vilkko 2005; Vilkko & Suikkanen & Järvinen-Tassopoulos 2010). Maaseudullakin perhesukupol-vien yhteisasumisesta on tullut marginaalinen ilmiö. Perhettä laajemmat yhteisöasumisen muodot ovat tässä maassa jääneet usein kokeiluiksi, opiskelijavaiheen vaihtoehdoksi ja erilaisten hengellisten ja aatteellisten ryhmien epätavallisiksi toteutuksiksi.

Vanhuspolitiikassamme on aina 1980-luvulta lähtien korostettu yksityiskotia ”omana kotina” ja vaihtoehtona laitosasumiselle. Myös iäkkäiden itsensä keskuudessa laajasti kannatettu ajatus mahdollisimman pitkään kotona asumisesta merkitsee, että moni asuu kotona liian pitkään – vailla riittävää tukea. Kotoa vanhus joutuu monesti suoraan ja pysyvästi laitokseen, usein koti-terveyskeskus-koti -rumban jälkeen. Suomalaista vanhustenhuoltoa on leimannut vaihtoehtojen puute ja järjestelmäkeskeisyys.

Ikäihmisten asumisen suunnitteluun tuli 2000-luvulla uusia tuulia monesta suunnasta. Seniorit ovat itse lähteneet etsimään uusia asumisen tapoja, jollaisesta esimerkkinä on Aktiiviset seniorit ry:n perustama Loppukiri-kerrostaloyhteisö Helsingissä (Dahlström & Minkkinen 2009; Helsingin Loppukiri 2011; Jämsén 2011b). Samanaikaisesti van-huspolitiikassa on alettu etsiä uusia ”välimuotoisiksi” kutsuttuja asumisen ratkaisuja perinteisten laitosten ja yksityiskodeissa yksinasumisen vaihtoehdoiksi. (Ympäristömi-nisteriö 20; Tarkiainen 2010a; 2010b).

Kuntia houkutellaan palvelurakenteen muutoksiin laajoilla kehittämishankkeilla. Tavoit-teena on luoda kategoristen ”oma koti tai laitos” -ääripäiden väliin uusia toimintamalleja ja palvelukonsepteja, esimerkiksi ”lähipalvelualueita” ja ”palvelukampuksia”. Pyritään

183

myös tukemaan aktiivista ja ”omaehtoista ikääntymistä” sekä oman vanhuuden suun-nittelua. (ks. Vanhusten asumisen uudet ratkaisut ja asumisen varhainen tuki 2011; Aktiivinen ikääntyminen Itä- ja Keski-Suomessa 2011.)

Kunnissa on toteutettu erilaisia ryhmäasumisen kokeiluja. Jossain kehitelty malli on todet-tu toimivaksi, jossain taas sopivia tiloja tai asukkaita ei tunnu löytyvän. Harvaan asutun maaseudun haja-asutusalueille sijoittuvia uusia vanhusten asumisratkaisuja on Suomessa tietojemme mukaan toistaiseksi vähän, mutta kansainvälisiä kokemuksia on jonkin verran.

Tässä artikkelissa kuvataan ikääntyvien yhteisöasumisen muotoja ja esitellään yhteisö-asumisen erilaisia ratkaisuja. Kuvaukset perustuvat kansainväliseen kirjallisuuteen ja kokemuksiin kansainvälisistä ja kansallisista projekteista, joihin Arja Jämsén on osallis-tunut kehittäjänä tai vierailevana asiantuntijana. (Jämsén ym. 2008; Jämsén ym. 2009; Jämsén 2009; Vestbro 2010; Jämsén 2011a.)

Paikka ja yhteisö – kaksi tulokulmaa ikääntyvien asumiseen

Vanhuspolitiikan kannalta merkittävä ajattelutavan muutos tiivistyy kolmeen kansain-välisesti tunnettuun sanaan Aging–In–Place. Vapaasti käännettynä sillä tarkoitetaan paikassa ikääntymistä. Kysymys on siitä, ettei ihmisen tarvitsisi muuttaa pois tutusta asuinympäristöstä toimintakyvyn vähetessä ja palvelujen sekä tuen tarpeen lisääntyessä. Kunnon heikentyessä asumismuodot ja palvelut joustavat ja liikkuvat, ei tukea tarvitse-va vanhus. Entinen yksityiskoti asumismuotona voi korvautua uudenlaisella asumisen mallilla, mutta elämänpiiri säilyy ennallaan.

Oma paikka, Place, voi tarkoittaa fyysistä paikkaa, kotia. Se voi tarkoittaa tuttua seutua ja tuttua maisemaa ikkunasta. Tällöin paikka laajasti ymmärrettynä toimii resurssina ja tukee toimintakykyä ja sen säilymistä. (Sarola 1996.) Uusia asumispalveluyksiköitä kaa-vaillaan usein kuntien taajamiin, vaikka tutkimukset antavat vihjeitä siitä, että asunnon sijainti erityisessä paikassa voi olla iäkkään ihmisen resurssi monella tapaa. Resurssina voivat toimia alueen sosiaaliset suhteet, esimerkiksi alueella asuvat sukulaiset ja tuttavat (Tedre & Pehkonen 2011). Resurssina voi toimia myös itse paikka, sen maisemat, pin-nanmuodot ja rakennukset eletylle elämälle rakentuvine muistin kerroksineen. Paikan merkitys ei ole kaikille sama, mutta tämänhetkinen vanhuspolitiikka on tyystin sokea asuinympäristön muille kuin esteettömyysmerkityksille.

Asuntoon ja asuinympäristöön kiinnittyvät sosiaaliset suhteet ja niihin liittyvä yhteisölli-syys ovat asumisen laatutekijöitä. Asuinpaikkaan ja ympäristöön kiinnittyvät sosiaaliset suhteet ja yhteisöllisyyden muodot ovat merkityksellisiä asunnon sijaintia ajatellen. Toinen yhteisöllisyyden taso on yhdessä asumiselle rakentuvat sosiaaliset suhteet.

Ikääntyvien yhteisöasumiselle ei ole olemassa yksiselitteistä eikä yhteisesti hyväksyttyä määritelmää eikä sisältöä. Yhteisöasumisen rinnalla ja lisäksi käytetään muun muassa seuraavia käsitteitä: yhteisöllinen asuminen, senioriasuminen, ryhmäasuminen, pienkoti-

184

asuminen, pienryhmäkotiasuminen, välimuotoinen asuminen, kimppa-asuminen. (Tarki-ainen 2009; Tarkiainen 2010.) Englanniksi käytetään muun muassa käsitteitä cohousing, collaborative housing, collective housing ja intentional communities (Vestrbro 2010, 21).

Käsitteet ovat toistaiseksi siinä määrin hämäriä, etteivät ne suoraan kerro, onko kyse julkisen palvelujärjestelmän asumismuodosta vai yksityisestä ja omaehtoisesta asumis-järjestelystä tai missä määrin yhteisön elementtejä asuminen sisältää. Siitä käsitteet sen sijaan kertovat, että vanhusten keskinäisille sosiaalisille suhteille on alettu antaa vanhustenhuollossa arvoa, tärkeinä ei pidetä vain suhteita hoitajiin tai omaisiin.

Yhteisöllisyyden tiheys vaihtelee asumismuodoittain. Pienkoti- ja ryhmäasuminen ovat osa kunnallista palvelujärjestelmää ja kunnallisen palvelujärjestelmän käsitteitä. Ne sisältävät ajatuksen yhteisen arjen elämisestä ja ulkoapäin tuetusta yhteisöllisyyden rakentamisesta. (ks. esim. Kamppuri & Ollaranta 2010.)

Ikäihmisten asuminen kiinnostaa yhä enemmän myös rakennusliikkeitä. Senioritaloina rakennetaan omistus- tai vuokrataloja, joiden suunnittelussa ikääntymisen tarpeet on otettu erityisesti huomioon, muun muassa esteettömyys, hissit ja hälytysjärjestelmät. Ikä ohjaa asukasvalintaa niin, että yleensä asukkaat ovat vähintään 55-vuotiaita. (Özer-Kemppainen 2006; 2011). Talot sijaitsevat useimmiten kaupungin keskustassa, ja asukkaat käyttävät lähellä olevia palveluja. Taloissa on tavallisesti myös yhteisiä tiloja, joita voi käyttää erilaiseen harrastustoimintaan. Yhteisöllinen asuminen ei kuitenkaan ole näiden senioritalojen lähtökohtana.

Kimppa-asumista itäsuomalaisessa maaseutukaupungissa

Lieksan kaupungissa uusien asumisen ratkaisujen pohtiminen nousi käytännön tarpeista. Vanhusten määrän kasvaessa kotonaan asui yksin aina vaan iäkkäämpiä ja enemmän apua tai tukea tarvitsevia kuntalaisia. Huomattiin, että osa yksin asuvista vanhuksista koki turvattomuutta, johon kotihoidon palveluin ja keinoin ei voitu vastata. Osa vanhuksista kulki kodin ja terveyskeskuksen vuodeosaston väliä. Laitos oli kuitenkin heille liikaa ja oma koti liian vähän.

Lieksa panosti vanhusten ryhmäasumiseen ja perusti lyhyessä ajassa useita pienkoteja, joista Lieksassa käytetään kimppakämpän nimeä. Uusien pienkotien perustamista on helpottanut se, että muuttotappiokunnassa on ollut keskeisillä paikoilla tarkoitukseen sopivia tyhjiä isoja asuntoja. Tällä hetkellä (syyskuu 2011) pienkoteja on jo yhdeksän. (Ikäihmisten verkkopalvelut 2011.) Juridisesti ryhmäasuminen on palveluasumista tai tuettua asumista.

Pienkotiasukkaiden kokemuksia ja tuntemuksia on kartoitettu muun muassa opinnäytetöillä (ks. esim. Kamppuri & Ollaranta 2010). Vanhusten, omaisten ja työntekijöiden yhteinen kokemus on, että yhdessä asuminen tuo tyytyväistä mieltä,

185

seuraa ja turvallisuuden tunnetta. On myös huomattu, että omaiset osallistuvat ryhmäkodin arkeen ja juhlaan enemmän ja joustavammin kuin mihin aikaisemmin laitosmaailmassa on totuttu. (emt.; Syrjäläinen 2011). Niin sanottu Lieksan malli on herättänyt sekä päättäjien että kansalaisten kiinnostusta. Se on myös noussut julkisuuteen myönteisenä esimerkkinä kunnallisten vanhuspalvelujen kehittämisestä (mm. Oinaala 2010; Potkonen 2010).

Uusia ratkaisuja kaivattiin myös kuntatalouden näkökulmasta. Ryhmäasumisessa asukas maksaa itse vuokran, ateriat ja hoivapalvelun asiakasmaksun, joka määräytyy asukkaan tu-lojen mukaan. Kelalta voi saada asumistukea, hoitotukea ja korvausta lääkekustannuksiin. Lisäksi vanhus maksaa muista henkilökohtaisen huolenpidon palveluista käytön mukaan. Vanhuksen palvelupaketti voi muodostua kunnan, yrittäjien ja järjestöjen yhteistyössä.

Kuntatalouden kannalta vanhusten ryhmäasuminen on edullista asumista laitoshoi-toon ja tehostettuun palveluasumiseen verrattuna. Lieksassa on laskettu, että kun ryhmäasunnossa asuu neljä asukasta, maksaa asuminen kunnalle noin 20 euroa vuo-rokaudessa henkilöä kohden. Laitoshoidon kustannukset ovat kunnalle noin 130 euroa vuorokaudessa ja tehostetun palveluasumisen kustannukset 80 euroa vuorokaudessa henkilöä kohden. (Syrjäläinen 2011.)

Palveluasumisen maksuja määrittelevät säädökset eivät ole pysyneet ripeän rakenne-muutoksen tasalla. Laitoshoito saattaa olla vanhukselle taloudellisesti palveluasumista edullisempaa, koska laitoshoitomaksujen perusteet ja enimmäismäärät on säädetty asetuksella. Raja laitoshoidon ja palveluasumisen välillä voi myös olla epäselvä. Palve-lun sisältö ja hoivan tarve voivat olla laitoksessa ja palveluasumisessa samankaltainen.

Palveluja saavat vanhukset voivat joutua eriarvoiseen asemaan ja maksaa samoista palveluista erisuuruisia korvauksia sen mukaan asuvatko laitoksessa, tehostetussa palveluasumisessa, ryhmäasunnossa vai omassa kodissa. Tähän epäkohtaan luvataan nykyisessä hallitusohjelmassa puuttua (Hallitusohjelma 2011, 58).

Yhteisöllistä asumista Ruunaan metsätyömieskodissa

Ruunaan metsätyömieskoti on esimerkki asumisyhteisöstä, joka on kahdella tavalla erityinen: ensinnäkin se sijaitsee maaseudulla kaukana keskuksista ja toiseksi asukkaat ovat enimmäkseen miehiä. Metsätyömieskoti on perustettu vuonna 1966 alueen ikään-tyneitä metsätyöläisiä varten. Myöhemmin, entisten ”tukkijätkien” määrän vähentyessä, asumaan on päässyt jos on tavalla tai toisella metsän ja puun kanssa tekemisissä.

Metsätyömieskotia ylläpiti aluksi Pohjois-Karjalan Metsätyömieskodin kannatusyhdis-tys ja toimintaa rahoitti maa- ja metsätalousministeriö. Myöhemmin rahoittajaksi tuli Raha-automaattiyhdistys, koska tukeminen nähtiin enemmän sosiaali- ja terveyden-huollollisena kuin maa- ja metsätaloudellisena kysymyksenä. Raha-automaattiyhdistys vetäytyi sittemmin palvelutuotannon tukemisesta ja kannatusyhdistys ajautui taloudel-

186

lisiin vaikeuksiin. Metsätyömieskotia uhkasi lakkauttaminen ja asukkaita sijoittaminen kaupungin palveluasumisen yksiköihin keskustaajamaan. Asukkaat halusivat jatkaa asumista metsätyömieskodissa tutussa ympäristössä ja porukassa. Lieksan kaupunki piti tärkeänä turvata nykyisten asukkaiden asuminen ja tarvittavat palvelut Ruunaan metsätyömieskodissa. Neuvottelut päätyivät ratkaisuun, jossa koti siirtyi lahjoituksena kaupungille. Omaleimainen ja alueen historiaan kytkeytyvä metsätyömieskoti on nyt osa kaupungin kotihoidon ja palveluasumisen rakennetta. (Lieksan kaupunki 2011, Sosiaali- ja terveyslautakunta 24.5.2011.)

Urbaania senioriasumista Arabianrannan Loppukirissä

Loppukiri on omaehtoinen ja kaupunkimainen yhteisöasumisen ratkaisu Helsingin Arabianrannassa. Idea yhteisöllisestä asumisesta syntyi muutaman naisen unelmista. He lähtivät pohtimaan, että ikääntymisen pitäisi tarjota myös omaehtoisia valintoja ja hauskaa yhdessä tekemistä. Yhteistä heille oli se, että tulevaisuudenkuva yksinäisestä vanhenemisesta kerrostaloyksiössä kauhistutti. (Dahlström & Minkkinen 2009.)

Esikuvia yhteisölliseen asumiseen löytyi Ruotsista, Tanskasta ja Hollannista. Erityisesti Ruotsin ensimmäinen senioritalo, Färdknäppen, Tukholmassa vakuutti Loppukirin suunnittelijat, nimeä myöten (Färdknäppen 2011). Loppukirin suunnittelu oli moni-vuotinen urakka, jonka aikana käytiin rakentamisen vaiheiden lisäksi arvopohdintoja ja keskusteluja yhteisöllisyydestä. Mitä yhteisöllisyys on, miten monella tavalla sitä voi lähestyä, miten se syntyy tai synnytetään, voiko yhteisöllisyyteen valmentautua? Tulevat asukkaat myös kouluttautuivat yhteisöllisyyteen ja loivat yhteiset pelisäännöt, joihin sitouduttiin. Loppukiriläisten mukaan yhteisöllisyys on aktiivista elämää. Se on turvaa, välittämistä ja huolenpitoa. Se luo uutta sekä estää yksinäisyyttä ja masennusta. (Dahlström & Minkkinen 2009.)

Kaikille yhteisöllinen asuminen ei sovi. Myös Loppukirin suunnittelussa kohdattiin pelkoja: ovatko säännöt liian tiukkoja, jaksanko osallistua työvelvoitteisiin, menetänkö yksityisyyteni. Osa alussa suunnittelussa mukana olleista totesi, ettei Loppukirin idea sittenkään vastannut heidän toiveitaan ja odotuksiaan. Osa epäröi uutta yhteisöllistä elämäntapaa, osa työtehtävien sitovuutta. Joillekin senioreille tulivat asumisen korkeat kustannukset esteeksi. (Dahlström & Minkkinen 2009.)

Yhteisöasumisen malleja maailmalta

Vanhusten yhteisöasumista eli yhdessä asumista on toistaiseksi tutkittu vähän. Japani lienee ainoa maa, jossa teemaan on erityisesti paneuduttu (Housing Research Foundation for the promotion of collective housing 2011). Ensimmäinen kansainvälinen seminaari järjestettiin Tukholmassa 2010. Se kokosi tutkijoita, rakennuttajia, poliitikkoja ja ak-tivisteja yli 20 eri maasta. Yhteisöasuminen kytketään kansainvälisessä keskustelussa tiiviisti aktiiviseen kansalaisuuteen ja kansalaisyhteiskuntaan. (Vestbro 2010.)

187

Katariina Välikangas (2009) on raportoinut ikääntyneiden asumisen ratkaisuista Ruotsis-sa, Norjassa, Tanskassa ja Hollannissa. Mielenkiintoisimpia maita Suomen näkökulmasta ovat Tanska ja Hollanti. Tanskalaista ajattelua leimaa muita pohjoismaita vahvemmin ikäihmisen arvostus ja näkemys ikäihmisistä aktiivisina toimijoina. Se on ohjannut tanskalaista ennaltaehkäisevää toimintaa ja kotipalvelua. Vanhuksen tarpeet, omaeh-toisuuden ja itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen ohjaavat Välikankaan mielestä asumisen kehittämistä ehkä jopa taloudellisia kysymyksiä enemmän.

Hollannissa vanhusten asuminen toteutetaan naapurustomallilla, jossa kokonaisuus muo-dostuu palveluvyöhykkeistä (Woonzorg zones) ja hoiva-asuinalueista. Asuntoyhdistykset ovat vieneet mallia eteenpäin. Naapurustomallissa palvelukeskuksen ympärille luodaan ”palveluvyöhyke”. Alueella voi asua kaikenikäisiä ihmisiä, mutta alueita suunnitellaan erityisesti vanhuksille. (Välikangas 2009, 44–46.)

Kansainvälisten asumisen mallien täsmällinen vertailu on vaikeaa, koska asuntopolitiikka ja palvelujärjestelmät vaihtelevat. Kansainväliset mallit ja kokemukset tukevat kuitenkin selvästi sitä, että aiempaa enemmän tulisi ottaa huomioon asuinympäristö ja elinpiiri sekä ikäihmisen omat toiveet, tarpeet ja näkemykset. Hollantilainen naapurustotomalli tekee tuloaan suomalaiseen vanhuspalveluajatteluun. Meillä käytetään lähipalvelualueen tai palvelukampuksen käsitettä. (Muurinen ym. 2009.)

The Howard Doris Centre (2011; Jämsén 2006) on esimerkki yhteisöllisestä vanhustyöstä Skotlannissa, jossa kylien etäisyydet keskuksista ovat pitkiä. Maasto on vaikeakulkuista, vuorista maaseutua. Alueella on omaleimainen historia ja vahva oma kulttuuri.

Lochcarronin kylässä havahduttiin 1990-luvun puolessavälissä huomaamaan, miten vanhukset joutuivat siirtymään kymmenien kilometrin päähän taajamiin hoitokoteihin ja sairaaloihin, kun eivät enää pärjänneet omassa kodissa. Usein muutto oli surullinen ja johti monesti toimintakyvyn nopeaan romahtamiseen.

Paikallisen varakkaan säätiön tuella kyläläiset alkoivat valmistella kylälle omaehtoisia palveluja. Taustalla oli ajatus siitä, että paikalla on merkitystä. Tärkeäksi nähtiin se, että vanhanakin ikkunasta aukeaa tuttu maisema vuorineen ja järvineen.

Voittoa tavoittelematon säätiö perusti kylään Doris-keskuksen, joka toimii vanhusten päi-väkeskuksena ja jossa on myös muutama vuodepaikka kuntoutuksen ja toipilasvaiheen tueksi. Keskuksen oma minibussi kiertää aamuisin noutamassa kävijät ja vie illansuussa takaisin. Päiväkeskuksessa toimii lounasklubi, ja siellä on monenlaista harrastus- ja virkistystoimintaa sekä erilaisia terapiapalveluja. Sinne voi tulla myös vain istumaan ja lukemaan kirjaa takkatulen ääreen. Osa kävijöistä tulee lääkärin lähetteellä, suurin osa omaehtoisesti. Alueella asuu noin 2 000 asukasta, jotka myös voivat käyttää Doriksen palveluja, esimerkiksi kirjastoa.

188

Keskuksen rahoitus on monikanavainen. Säätiö saa vuosittain haettavaa avustusta kunnalta. Lisäksi vapaaehtoistoiminnalla on Skotlannissa perinteisesti merkittävä rooli. Doris-keskuksessa aistii vahvasti yhteisen tekemisen ja innostuksen. Doris on kylän yhteinen juttu. (The Howard Doris Centre 2011.)

Yhteenveto

Suomalaisissa kunnallisissa vanhuspalveluissa yhdessä asumisen vaihtoehdot ovat olleet niukat ja jäykät. Maailmalta löytyy joustavampia malleja, joissa asukkaiden keskinäiset suhteet ovat huomattavassa roolissa. Samoin asuinympäristö ja asumispalvelujen sijainti otetaan vakavasti.

Tulevien ikäihmisten, ns. suurten ikäluokkien, arvellaan korostavan henkilökohtaista riippumattomuutta, osallistumista ja valinnanvapautta. Työelämän ja vanhuuden väliin jää useimmilla parikymmentä vuotta aktiivista aikaa. Niin sanotun kolmannen iän elä-mäntapaan liitetään kulutuskeskeisyys, kansainvälisyys, kaupunkimainen elämä sekä monenlaiset kulttuuri- ja muut harrastukset. (Karisto 2005.) Elämäntapana ne ennakoivat urbaania asumista. Samanaikaisesti kasvanee myös niiden ihmisten määrä, jotka haluavat palata juurilleen tai muuttaa kaupungista maaseututaajamaan tai haja-asutusalueelle. He arvostavat luontoa, rauhaa, asumisen väljyyttä, maaseudun elämänrytmejä ja usein myös juuriaan. (Kattilakoski 2011.)

Osa eläkeikää lähestyvistä ikäihmisistä on jo opiskeluaikanaan tottunut monenlaiseen kimppa- ja kommuuniasumiseen. Nyt yksinasuminen on heidän kohdallaan yleistynyt leskeytymisen, avioerojen ja sinkkuelämäntavan lisääntymisen myötä, mutta yksinäinen vanhuus ei välttämättä houkuttele. Olisiko yhteisöllisestä asumisesta varteenotettava malli tulevaisuuden ikäihmisten loppuelämän asumiseen? Missä määrin ja millainen yhteisöllinen asuminen voisi soveltua erityisesti maaseudulle? Esimerkiksi perhehoito tarjoaa yhden asumisen vaihtoehdon myös maaseudun ikäihmisille. Asumisen malli, rakenne ja omistusmuoto voivat vaihdella. Oleellista on, miten asuminen ja asuinym-päristö, elämäntavan keskeiset elementit, tukevat ihmisen hyvinvointia.

Pääministeri Jyrki Kataisen hallituksen asuntopoliittisiksi tavoitteiksi asetetaan muun muassa edistää uusia asumiskonsepteja ja monimuotoisia asuinalueita (Hallitusohjelma 2011, 72). Ikäihmisten palvelujen osalta luvataan kehittää itsenäistä asumista, kotiin vietäviä palveluja ja tarpeenmukaisia asumisvaihtoehtoja. Tarkoitus on laatia poikki-hallinnollinen ikääntyneiden asumisen kehittämisohjelma. Hallitusohjelman tavoitteet antavat mahdollisuuden tarkastella ikäihmisten hyvinvointia nykyistä laajemmasta näkökulmasta: pelkkien palveluympäristöjen kehittämisestä elämänlaatua lisäävien asumismuotojen kehittämiseen. On myös tarpeen pohtia, miten voidaan tukea oma-ehtoisia vaihtoehtoisia ja yhteisöllisiä asumisratkaisuja. Hallitusohjelmaan kirjatut tar-peenmukaiset asumisvaihtoehdot kannattaa ottaa tosissaan unohtamatta kysyä, missä tarpeenmukaiset vaihtoehdot sijaitsevat tai kenen kannalta ne ovat tarpeenmukaisia.

189

Artikkelin pääkohdat

• 2000-luvulla usealla taholla on kyseenalaistettu vaihtoehdoton ajattelutapa yksityiskodista ikääntyvän ihmisen asumisen ideaalimallina etsimällä yhteisöllisempiä asumisvaihtoehtoja. Ikääntyvien omaehtoisista yhteisöasumisen ratkaisuista on jonkin verran kokemusta Suomessa. Kansainvälisiä esimerkkejä on runsaammin.

• Yksityiskoti on ollut myös vanhuspolitiikan lähtökohta. Nyt kunnissa on toteutettu erilaisia ryhmäasumisen kokeiluja. Asumisen laatutekijöiksi nousevat sekä asuntoon että asuinym-päristöön kiinnittyvät sosiaaliset suhteet.

• Kuntatalouden näkökulmasta ryhmäasumisen ratkaisut ovat taloudellisia laitosasumiseen verraten. Myös hoivapalvelut voidaan tuottaa halvemmalla keskitetysti.

• Aging–In–Place ajattelussa kysymys on siitä, ettei ihmisen tarvitsisi muuttaa pois tutusta asuinympäristöstä toimintakyvyn vähetessä ja palvelujen sekä tuen tarpeen lisääntyessä vaan asumismuoto joustaa. Tätä ajattelua on joissakin kansainvälisissä kokeiluissa sovellettu myös maaseutuympäristöön.

• Tulevaisuuden haaste on löytää ikääntyville sopivia asumisen malleja, jotka ikääntyvät itse kokevat toimivina, turvallisina ja viihtyisinä ja joissa toteutuvat ikääntyvien omat toiveet asumis-paikan sijainnin suhteen. Haaste koskee sekä yleistä asuntopolitiikkaa että vanhuspolitiikkaa.

LÄHTEET

Aktiivinen ikääntyminen Itä- ja Keski-Suomessa. Vanhus Kaste II -hanke 1.10.2010–31.10.2012. http://www.jns.fi/Resource.phx/sivut/sivut-vanhuskaste/index.htx. [Viitattu 28.9.2011]

Dahlström, Marja & Minkkinen, Sirkka 2009. Loppukiri. WS Bookwell Oy. Juva 2009.

Färdknäppen 2011. http://www.fardknappen.se/fardknappen.se/Valkommen.html. [Viitattu 28.9.2011]

Hallitusohjelma 2011. Pääministeri Jyrki Kataisen hallitusohjelma. http://www.vn.fi/hallitus/hallitusohjelma/fi.jsp. [Viitattu 29.9.2011]

Ikäihmisten verkkopalvelut 2011. Pienkodit. Lieksan kaupunki. http://www.lieksa.fi/Resource.phx/sivut/sivut-lieksajupa/palvelut/asuminen/pienkoti.htx[Viitattu 28.9.2011]

Juntto, Anneli 1990. Asuntokysymys Suomessa. Topeliuksesta tulopolitiikkaan. Sosiaa-lipoliittisen yhdistyksen julkaisuja no 50. Valtion painatuskeskus. Helsinki.

190

Juntto, Anneli & Vilkko, Anni 2005. Monta kotia – suurten ikäluokkien asumishistoriat. Teoksessa Antti Karisto (toim.) Suuret ikäluokat. Vastapaino, Tampere, 115–144.

Jämsén, Arja 2006. Vierailu The Howard Doris Centressa Skotlannissa. Julkaisematon matkaraportti.

Jämsén, Arja & Vatjus, Marja & Repo, Hanna 2008. Uusia malleja maaseudulle. Pielisen Karjala jatkaa vanhuspalvelujen kehittämistä. Karjalan maa. 27.5.2008.

Jämsén, Arja & Savolainen, Marika 2009. Euroopan reuna-alueiden vanhukset samassa veneessä. Karjalan maa 30.6.2009

Jämsén, Arja 2009. Ikääntyminen yhdistää Euroopan reuna-alueita. Sosiaalitieto 9/2009.

Jämsén, Arja 2011a. Leipää, lämpöä ja kuljetuspalveluita tarvitaan. MaaseutuPlus 1/2011. 20–21.

Jämsén, Arja 2011b. Vaihtoehtoista asumista seniori-iässä. Sosiaalitieto 9/2011, 26.

Helsingin Loppukiri Senioriyhteisö 2011. Saatavissa: www.loppukiri.fi/ [Viitattu 28.9.2011]

Housing Research Foundation for the promotion of collective housing 2011. /www.jusoken.or.jp/english/index.html. [Viitattu 1.10.2011]

Kamppuri, Tarja & Ollaranta, Seija 2010. ”Myö hoijettavat ku ollaan sakilla”. Lieksan ikäihmisten pienkotiasuminen pienkotien asukkaiden ja työntekijöiden kokemana. Pohjois-Karjalan ammattikorkeakoulu. Sosiaalialan opinnäytetyö.

Karisto, Antti (toim.) 2005. Suuret ikäluokat. Vastapaino, Tampere.

Kattilakoski, Mari 2011. Maaseudun uudet toimijat. Tutkimus paluu- ja tulomuuttajien toimijuudesta maaseutuyhteisöissä ja kehittämisverkostoissa Keski-Pohjanmaalla. Siir-tolaisinstituutti. Tutkimuksia A 37, Turku.

Lieksan kaupunki 2011. Sosiaali- ja terveyslautakunta 24.5.2011 § 61.

Muurinen, Seija & Finne-Soveri, Harriet & Sinervo, Timo & Noro, Anja & & Andersson, Sirpa & Heinola, Reija & Vilkko, Anni (2009). Ikähorisontti – uudet palvelukonseptit. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos.

Oinaala, Sampsa 2010. Mummokommuunin lempeä arki. Seura-lehti 46/2010, 28–33.

Potkonen, Pentti 2010. Pienkoti tarjoaa turvaa kerrostalossa. Kuntalehti 6/2010, 54–64.

191

Sarola, Jukka-Pekka 1996. Vanhukset selviytyjinä: vanhusten asuinalueet ja sosiaaliset verkostot. Toim. J. P. Roos & Lea Kervinen. Joensuun yliopisto. Yhteiskuntapolitiikan ja filosofian laitos. Yhteiskuntapolitiikan tutkimuksia N:O 1.

Syrjäläinen, Soile 2011. Suullinen tiedonanto. 21.1.2011.

Tarkiainen, Ari 2009. Ikäihminen välissä? Selvitys ikäihmisten välimuotoisista asumis-ratkaisuista Itä- ja Keski-Suomen Vanhus-Kasteen alueella. Asumisen uudet ratkaisut ja asumisen varhainen tuki -hanke 2008–2010. Joensuun kaupunki. Joensuu.

Tarkiainen, Ari (toim.) 2010. Pienryhmäkodin perustamisopas. Asumisen uudet ratkaisut ja asumisen varhainen tuki -hanke 2008–2010. Joensuun kaupunki. Joensuu.

Tedre, Silva & Pehkonen, Aini 2011. Miltei omalla kylällä loppuun asti – hoivakodin asukkaiden kyläsuhteita. Janus 3/2011.

The Howard Doris Centre. Saatavissa: http://www.lochcarron.tv/showimage.asp?pid=9. [Viitattu 2.10.2011]

Vanhusten asumisen uudet ratkaisut ja asumisen varhainen tuki 2011. Kaste-hanke 1.11.2008–31.10.2010. http://www.jns.fi/Resource.phx/sivut/sivut-sosterveys/hankkeet/vanhuskaste/vanhuskaste.htx [Viitattu 28.9.2011]

Vestbro, Dick Urban (editor) 2010. Living together – Cohousing Ideas and Realities Around the World. Report. Division of Urban Regional Studies, Royal Institute of Technology in collaboration with Kolletivhus NU. Stockholm.

Vilkko, Anni & Suikkanen, Asko & Järvinen-Tassopoulos, Johanna (toim.) Kotia paikan-tamassa. Lapin yliopistokustannus. Rovaniemi.

Özer-Kemppainen, Özlem 2006. Alternative housing environments for the elderly in the information society. The Finnish experience. Teknillinen tiedekunta. Arkkitehtuurin osasto. Oulun yliopisto. Academic dissertation. http://herkules.oulu.fi/isbn9514280822/ [Viitattu 309.2011]

Özer-Kemppainen, Özlem 2011. Senioritalokonsepti vaihtelee. Vanhustenhuollon uudet tuulet, 5/2011, 14–15.

192

5 Toimenpide-ehdotukset

kuva: Pirja Peltomäki

193

Artikkeleihin pohjautuvat toimenpide-ehdotuksetYhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle -artikkelikokoelma on kannanotto perinteisen ja uudistuvan yhteisöllisyyden puolesta. Muuttuvat ajattelu- ja toimintatavat mahdollistavat palvelujen vaihtoehtoisen suunnittelun ja tuottamisen. Yhteisöllisyys on yksi keino tukea maaseudun elinvoimaisuutta ajassa, jossa palvelujen järjestämisen ja tuottamisen rakenteet ovat muutoksessa. Yhteisöllisyys, samoin kuin palvelut ja hyvinvointi, edellyttävät vahvaa toimijuutta kaikilla tasoilla. Poliittiset päätökset linjaavat kehityksen suuntaa kansallisella ja paikallisella tasolla, mutta varsinainen toiminta toteutuu paikallisin ja alueellisin ratkaisuin.

Olemme toimittajina koonneet artikkeleiden kirjoittajien esiin nostamia toimenpide-ehdotuksia. Ne liittyvät maaseudun hyvinvoinnin ja palvelujen tukemiseen ja kehittä-miseen yhteisöllisesti. Toimenpide-ehdotukset on ryhmitelty neljän pääotsikon alle: maaseutu asuinympäristönä, hyvinvointi ja maaseudun palvelut, kansalaistoiminta ja yhteisöllisyys sekä yhteiskunnallinen yrittäjyys.

1 Maaseutu asuinympäristönä

Maaseutua tulee kehittää monimuotoisena asuinmaaseutuna, jossa arki on sujuvaa.

Saavutettavuus ja tietoliikenneyhteydet

1. Tietoliikenteen infra (laajakaista) tulee rakentaa valtion, kuntien ja teleoperaattorei-den yhteistyöllä kattamaan maan joka talouden. Tietoverkkojen merkitys ihmisten arjessa ja osallisuudessa on kasvava. Sähköisten palvelujen saatavuus edellyttää, että ihmisillä on käytettävissä ajanmukaiset, kattavat ja toimivat tietoliikenneyhteydet.

2. Tietoyhteiskuntaosaaminen tulee varmistaa maan kaikissa osissa. Ikääntyvien osal-lisuudesta ja osallistumisesta tietoyhteiskuntaan tulee huolehtia. Verkkokoulutusta/opastusta tulee olla tarjolla sitä tarvitseville. Erityisesti maaseudun ikäihmiset tar-vitsevat opastusta. Koulutusta/opastusta tulee tarjota käyttäjä- ja tarvelähtöisesti (vapaa sivistystyö).

Paikallisuus

3. Nykypolitiikka on pitkälti sektorisidonnaista, eikä huomioi paikkaa. Paikkaperus-teisella politiikalla voidaan edistää resurssien hyödyntämistä ja tasa-arvoa. Paikka-perusteisessa politiikassa eri tasoilla on selkeä työnjako. Konkreettiset päätökset tehdään mahdollisimman matalalla tasolla, ylempien tasojen vastatessa puitteista.

194

Eri tasojen ja sektoreiden vaikutus tulee olla tasavertaista, ja vaikutus suuntautua sekä ylhäältä alas että alhaalta ylös (EU, valtio, kunnat, kylät).

Väestön ikääntyminen

4. Väestön ikääntyminen tulee nähdä yhteiskunnassa mahdollisuutena eikä taakkana. Väestön ikärakenteen vanheneminen ei ole vain maaseutua tai Suomea koskettava rakenteellinen muutos. Ajattelutapamme ja toimintamallit eivät ole mukautuneet väestön ikärakenteen muutokseen ja vanheneminen nähdään edelleen eri politiik-kalohkoilla ensisijaisesti ongelmana. (Maaseutu)politiikan tulee enenevästi tunnistaa ikääntyvien resurssit kyläyhteisöjen toimijoina ja pitää kiinni myös heistä, jotka eivät näkyvästi (enää) toimi. Paikallisyhteisöjen kannalta näkymätönkin toiminta on tärkeää.

5. (Vanhuus)eläkeikäisten keskinäiset erot sekä heidän moninaiset roolinsa yhteisöissä tulee huomioida (maaseutu)politiikassa. Eläkeläiset ovat maaseudun merkittävä voimavara niin sekä kehittämistyössä että maaseutuelämän ylläpitämisessä. Eläke-läiset tulee muistaa ja tunnistaa yhteisöjen täysivaltaisina jäseninä.

Maahanmuutto

6. Maaseutualueet tarvitsevat osaavia maahanmuuttajia. Monet maahanmuuttajat myös haluavat muuttaa maaseudulle johtuen esimerkiksi omasta maaseudulla asumisen taustastaan. Maahanmuuttajien maallemuuttoa tulee edistää ja tukea (Maahanmuuttovirasto, kunnat).

7. Kotouttamispalveluissa ja kielikoulutuksessa tulee huomioida, että maahanmuutta-jille on tarjolla suomen tai ruotsin kielen koulutusta myös maaseutualueilla (kunnat).

8. Maahanmuuttajien kotouttamispalvelut tulee järjestää lähellä asukkaita, jotta etäisyydet palveluihin eivät muodostu liian pitkiksi.

2 Hyvinvointi ja maaseudun palvelut

Maaseudun asukkaiden hyvinvointia tulee edistää kehittämällä erityisolosuhteet huomi-oon ottavia, joustavia ja asiakaslähtöisiä tapoja hyvinvoinnin ja palvelujen turvaamiseksi.

Arjen turvallisuus

9. Teiden kunnosta, julkisista liikenneyhteyksistä ja sosiaali- ja terveyspalvelujen saa-tavuudesta/saavutettavuudesta on huolehdittava myös harvaan asutuilla alueilla.

10. Paikallisyhteisöissä ja kylissä tulee kehittää arjen turvallisuutta tukevia yhteisöllisiä toimintamalleja (kunnat, kylät, kolmas sektori).

11. Kylien tulee laatia yhteisöllisyyteen pohjautuvia ja sitä tukevia turvallisuussuunni-telmia (kyläyhdistykset).

195

Naapuriapu, yhteisöllinen huolenpito

12. Naapuriapu sekä arvoina että käytänteinä on maaseudun yhteisöllistä hyvinvointia rakentava ja ylläpitävä tekijä. Erilaisten vapaaehtoisuuteen ja altruistiseen auttamis-haluun perustuvien tekojen ja yhteisöllisten toimintamallien varaan palveluverkon täydentämistä ei voida kuitenkaan rakentaa, mutta niistä voidaan ottaa mallia uusien toimintatapojen kehittämiseen.

13. Tutkimalla, millaisia arjen ongelmia naapuriavulla hoidetaan, voidaan nähdä millaisia tarpeita maaseudun asukkailla on. Yleensä nämä tarpeet ovat hyvin konkreettisia arkiseen elämään liittyviä asioita kuten lastenhoitoa, kyytejä, lumenluontia tai seuran pitämistä yksinäisille vanhuksille.

14. Kylätalkkarit, kimppakyydit, pestipalveluringit jne. täydentävät julkista palveluverk-koa, uusia toimintamalleja tulee tukea ja kehittää (kunnat, kolmas sektori).

15. Monitoimijuuteen (julkinen, yksityinen, kolmas sektori) perustuvien toimintamallien rakentamista palveluissa tulee edistää.

16. On käynnistettävä keskustelu yksilön, yhteisön ja julkisen välisistä vastuista hyvin-voinnin ja palvelujen turvaamisessa.

(Kylä)koulut

17. Pienten koulujen erityispiirteet ja -vahvuudet (mm. luontoyhteys, vapaa liikkuminen) tulee tunnistaa koulutuspolitiikassa (OKM).

18. On olemassa riski, että koulut eristäytyvät yhteisöistään. Yhteiskunnassa ja yksilöiden toimintatavoissa tapahtuvista muutoksista huolimatta koulujen pitää pystyä palve-lemaan paikallistasolla ja tukea paikallisia yhteisöjä. Kestävää kehitystä edistävän kasvatuksen ja koulutuksen strategian (2006–2014) sekä Kansalaisvaikuttamisen edistäminen koulussa ja opettajankoulutuksessa -tutkimuksen (2006) linjaukset ovat yhä relevantteja. Niiden hengessä yhteiskunta tulee nähdä oppimisympäristönä, jossa paikallisia verkostoja (opettaja, vanhempi, kylä, asuinalue, kunta jne.) hyö-dyntäen voidaan rakentaa toimivaa opetusta tukevaa koulu-yhteiskunta -suhdetta.

19. Yhdysluokkapedagogiikan arvo (mm. yhteisöllisyyden merkitys) tulee huomioida perusopetuksen opetussuunnitelmaperusteissa (OKM).

20. Yhteiskunnallista keskustelua kaivataan siitä, voisiko kyläkoulujen kokonaisvaltainen toiminta olla mallina tulevaisuuden koulurakentamiselle ja koulujen kehittämiselle. Esimerkiksi koulurakennusten pihasuunnitteluun on otettavissa mallia kyläkouluista (kunnat, OPH, Elyt).

21. Yhteiskunnassa tulee ylläpitää keskustelua koulusta monipalvelukeskuksena. Kou-luverkkosuunnittelu on osa tätä kokonaisuutta.

Ikäihmisten asumispalvelut

22. On sanouduttava irti vanhuspolitiikan perinteisestä retoriikasta, jonka mukaan yksityiskodissa yksin asuminen on ainoa vaihtoehto.

196

23. Ajattelumalleja ikääntyvien kohdalla tulee joustavoittaa, jotta yksityiskoti ja laitos saavat asumismuotoina uusia haastajia myös maaseudulla. Maaseudulla tulee etsiä tähänastista ponnekkaammin vaihtoehtoisia asumisratkaisuja (hoivakodit, perhekodit, uudet asuinyhteisöt). Vaihtoehtojen moninaisuuden esille nostaminen on tärkeää yhden ratkaisumallin sijaan.

24. Vanhusten perhehoito on edullinen ja inhimillinen ratkaisu laitoshoidolle. Perhe-hoidon edistämiseksi ja leviämiseksi tulee järjestää tiedotusta ja koulutusta. Per-hehoidosta ikäihmisten yhtenä asumisvaihtoehtona kodin ja laitoshoidon välillä tulee levittää tietoa niin ikäihmisille, omaisille ja kunnille (kunnat, Perhehoitoliitto).

25. Perhehoitajille tulee järjestää asianmukaista koulutusta (kunnat).

Kulttuuri- ja liikuntapalvelut

26. Kulttuuri- ja liikuntatoimintaan rakennettu infrastruktuuri on toiminnallistettava nykyistä paremmin ottamaan huomioon väestön ikärakenteen muutokset. Eri asukasryhmien kokemukselliset tarpeet tulee huomioida niin järjestötoiminnassa kuin kuntien kulttuuri- ja liikuntapolitiikassakin. Kylien urheilukentät, seurojentalot, kyläkoulut, lenkkipolut ja raitit tulisi täyttää uudelleen toiminnalla.

27. Tarvitaan aktivoivaa hyvinvointipolitiikkaa, kuntien ja järjestöjen kumppanuutta sekä eri yhteiskunnan sektoreiden yhteistoimintaa. Harrastus- ja vapaaehtoistoimintaan osallistuminen on tulevaisuudessa olennainen osa hyvinvointipolitiikkaa, joten niiden erilaisia merkityksiä on entisestään korostettava. Saatavuutta on lisättävä tarjoamalla liikunta- ja kulttuuriharrastusmahdollisuuksia myös sosiaali- ja terveydenhoidon osana, järjestöjen tuottamina subventoituina hyvinvointipalveluina ja kaupallisten hyvinvointipalvelujen osana nykyisen seuratoiminnan lisäksi.

Palvelujen suunnittelu

28. Kokemustiedon hyödyntäminen päätöksenteossa on tärkeää. Palvelujen suunnit-telussa ja kehittämisessä tulee huomioida entistä paremmin käyttäjien kokemukset sekä arjen asiantuntijuus (kunnat).

29. Maaseutua ei tule kehittää asukkaita varten vaan heidän kanssaan. Tämä koskee myös vanhoja ihmisiä. Päätöksenteossa ja keskustelussa tulee ravistella perinteisiä ajattelumalleja, joiden mukaan vanhukset ovat passiivisia hallinnan kohteita ja heidän ongelmansa tulee muiden yhteisön jäsenten ratkaista.

3 Kansalaistoiminta ja yhteisöllisyys

Kansalaistoiminnan edellytyksiä ja roolia yhteiskunnassa tulee vahvistaa toiminnan eri tasoilla.

197

30. ”Yhteisten tilojen” yhteisöllinen merkitys tulee tunnistaa. Kylissä tulee olla oma-ehtoisia toimintaa tukevia ja mahdollistavia kokoontumistiloja (kylät, kunnat, toimintaryhmät).

31. Paikallisia (kylä)yhteisöjä tulee tukea paikallisen hallinnan ja lähipalvelujen järjestä-misessä. Tähän tarvitaan tiedotusta ja koulutusta mm. osuustoiminnasta, kilpailu-tuskäytännöistä ja kylä-kunta sopimusmenettelyistä (kylät, kunnat, toimintaryhmät).

32. Nuorten aktivoimiseksi ja mukaan saamiseksi toimintaan tulee kylien miettiä uusia välineitä ja keinoja. Sukupolvien kohtaaminen ja yhteistoiminta ovat kylien kasvava haaste.

33. Kuntien tulee organisoida järjestelmä vapaaehtoistyön koordinoinnille (kunnat, kolmas sektori, kylät).

34. Paikallisyhteisöjen tulee hyödyntää tehokkaammin hankerahoitusta kylien hyvin-voinnin tukemisessa.

35. Maaseudulle tarvitaan maahanmuuttajien kotoutumistoimia, joissa myös paikallis-yhteisöt ovat vahvasti mukana (yhdistykset, kylät).

36. Kulttuuri ja yhteisöllisyys tulee säilyttää osana yleistä aluekehittämistä ja EU:n oh-jelmallista kehittämistä. Näiden toimien kautta tuetaan kansalaisten osallistumista.

37. Omaehtoista kulttuurin tekemistä tulee tukea (kuntien järjestötuet, kansalaisopis-totoiminta).

4 Yhteiskunnallinen yrittäjyys

Maaseudun yrittäjyyttä tulee monipuolistaa ja kehittää.

38. Yhteiskunnallinen yrittäjyys on mahdollisuus luoda uudenlaista yrittäjyyttä ja yh-teisöllisyyttä maaseudulla. Yhteisiin arvoihin pohjautuva yhteisöllisyys voi toimia yritysten keskeisenä menestystekijänä. Yhteistyötä ja uusia ratkaisuja voidaan edistää korostamalla yhteiskunnallisen yrittäjyyden kehittämistyössä yhteisöllisyyttä, luovuutta, kumppanuutta ja voimaantumista.

39. Yhteiskunnallisen yrittäjyyden edistämiseksi alueilla on kokeiltava ja kehitettävä rohkeasti uudenlaisia, sektorirajat ylittäviä ratkaisumalleja.

40. Yhteiskunnallisen yrittäjyyden vahvistamiseksi tarvitaan osaamista ja asiantuntijuutta, oikean ja positiivisen tiedon nopeaa levittämistä, turhan legitimoinnin ja byrokratian välttämistä sekä laajaa hyväksyntää ja poliittista tahtoa.

198

KirjoittajatBacka Peter, sosionomi, maaseutukehittäjä, YTR Ruotsinkielinen teemaryhmä

Heikkilä Elli, dosentti, tutkimusjohtaja, Siirtolaisuusinstituutti

Häme Liisa, toiminnanjohtaja, Päijänne-Leader ry

Hämeenaho Pilvi, FM, etnologian tohtorikoulutettava, Jyväskylän yliopisto

Ilmarinen Katja, FT, erityisasiantuntija, YTR Hyvinvointipalvelujen teemaryhmä

Jutila Tarja, MMM, yrittäjyyden asiantuntija

Jämsén Arja, YTM, yksikön johtaja, Itä-Suomen sosiaalialan osaamiskeskus

Karvonen Sakari, tutkimusprofessori, osastojohtaja, Terveyden ja hyvinvoinnin laitos

Kattilakoski Mari, YTL, erityisasiantuntija, YTR Hyvinvointipalvelujen teemaryhmä

Kilpeläinen Arja, HTM, sosiaalityön yliopisto-opettaja, Lapin yliopisto

Kuukkanen Maria, KM, kehittämispäällikkö, Perhehoitoliitto ry

Leinonen Raija, TtT, projektityöntekijä, Perhehoitoliitto ry

Miettinen, Marja-Liisa, opettaja, Koulutuskeskus Salpaus

Oinas Pirjo, HTL, tutkija, Lapin yliopisto

Peltomäki Pirja, VTM, toimitussihteeri, Suomen Kylätoiminta ry

Peltonen Taina, KT, sivistysjohtaja, Mänttä-Vilppula

Pirnes Esa, YTT, kulttuuriasiainneuvos, Opetus- ja kulttuuriministeriö

Pulkkinen Anneli, FL, jatko-opiskelija, Itä-Suomen yliopisto, Joensuun kampus

Talvitie Heli, YTM, erityisasiantuntija, YTR Kulttuuriteemaryhmä

Tantarimäki Sami, FT, suunnittelija, Turun yliopisto

Tedre Silva, dosentti, yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto, Joensuun kampus

Tiihonen Arto, FT, tutkija, Ikäinstituutti

Vanhapiha Elina, KTM, asiantuntija, Syfo Oy

Yli-Viikari Anja, MMT, Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus MTT

199

Viimeisimmät julkaisut

3/2011 Maaseutukatsaus 2011

4/2011 Maaseutu ja kansainvälinen yhteistyö

5/2011 Policy Strategy for International Cooperation of the Rural Policy Committee (YTR) 2010–2013

6/2011 Maaseudun harvuus ja väljyys

7/2011 Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän vuosikertomus 2010

8/2011 Voimalla seitsemän POMOn

9/2011 Maaseudun hyvinvointipalvelujen kehittäminen kansalaisosallistumisen ja yhteisöllisyyden pohjalta

200

2012ISSN 1238–6464

ISBN 978-952-227-603-2 (painettu)

ISBN 978-952-227-604-9 (verkkojulkaisu)

1M a a s e u t u p o l i t i i k a n y h t e i s t y ö r y h m ä n j u l k a i s u j a

www.maaseutupolitiikka.fi

Yhteisöllisyydellähyvinvointia ja palvelujamaaseudulle

Maaseutupolitiikan yhteistyöryhm

än julkaisujaY

hteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle

2012

1

Mari Kattilakoski, Arja Kilpeläinen, Pirja Peltomäki (toim.)

Maaseudun hyvinvointipalvelujen teemaryhmäwww.maaseutupolitiikka.fi/hyvinvointipalvelut

Yhteisöllisyydellä hyvinvointia ja palveluja maaseudulle -kirja on kan-nanotto perinteisen ja uudistuvan yhteisöllisyyden puolesta. Artikke-leissaan kirjoittajat tarjoavat näkökulmia yhteisöllisyyden muutok-seen ja mahdollisuuksiin maaseudulla. Ongelmakeskeisyyden sijaan teos luo uusia avauksia ja ratkaisumalleja maaseudun arkeen sekä palvelujen turvaamiseen ja kehittämiseen yhteisöllisyyden keinoin. Teemaa tarkastellaan muun muassa teknologian, maahanmuuton, palvelurakennemuutoksen ja väestön ikääntymisen näkökulmista.

Kirjassa kuvataan erilaisia yhteisöllisiä toimintamalleja ja ratkaisuja. Näitä ovat muun muassa kylien yhteisöllinen palvelutuotanto, naa-puriapu, ikäihmisten vaihtoehtoiset asumisratkaisut ja teknologian tarjoamat uudet mahdollisuudet. Kirja ottaa kantaa ja avaa uutta kes-kustelua yhteisöllisyydestä maaseudulla. Millaisia mahdollisuuksia tar-joavat yhteiskunnallinen yrittäjyys, sosiaalinen media tai Green care?

Yhteisöllisyyden positiiviset vaikutukset ovat kiistattomat. Yhtei-söllisyyttä tukemalla voidaan parantaa maaseudun asukkaiden hy-vinvointia ja kehittää palveluja. Maaseutua ja yhteisöllisyyttä ko-ettelevat muutokset haastavat maaseudun asukkaat, paikalliset ja alueelliset toimijat sekä poliittiset päättäjät keskusteluun maaseu-dun ja yhteisöllisyyden tulevaisuudesta. Maaseutupolitiikan yhteis-työryhmän Hyvinvointipalvelujen teemaryhmän julkaiseman kirjan lopussa esitetäänkin maaseutupoliittisia toimenpide-ehdotuksia yh-teisöllisyyden tukemiseksi ja palvelujen kehittämiseksi maaseudulla.

Käsillä oleva teos on suunnattu maaseudun toimijoille ja kehittäjille, päättäjille, tutkijoille sekä kaikille aiheesta kiinnostuneille.