1

Taipaleen tukikohtiin tutustumassa

Talvisodan Taipale, Terenttilä, Kirvesmäki, Linnakangas, Alcatraz, Patoniemi, Jyväshovi, Piilopirtti ja monet

muut sotakirjallisuudesta löytyvät nimet kiehtovat historian harrastajia. Talvisodasta ja etenkin Taipaleesta

on kirjoitettu lukematon määrä kirjoja, henkilökohtaisia muistelmia ja tutkimuksellisia kirjoituksia.

Taipaleen tukikohdat kartalla.

Itäisellä kannaksella sijaitsevaa Taipaletta hallitsee Taipaleen joki, nykyiseltä nimeltään Burnaja (1948).

Taipaleen taistelukentät jäivät yksin, kun viimeiset suomalaiset joukot lähtivät syyskuussa 1944

valloittamattomista asemistaan Moskovan rauhan rajalle. Viisikymmentä vuotta kului suljetulla alueella

hiljaisuudessa, se hiljaisuus antoi armoa niille tuhansille uhreille jotka täällä lepäävät.

Taipaleen suomalainen kenttähautausmaa

2

Sodan jälkeen neuvostojoukot keräsivät suunnilleen kaikki kaatuneet samaan paikkaan. Entisen

Sikiöniemen talon pihaan perustettiin neuvostosankarien hautausmaa. Se oli ainut virallinen muistomerkki

aina 90-luvulle asti. Suomalaisten muistomerkit tulivat vasta kun Neuvostoliitto kaatui. Ensimmäinen

ryhmä, joka pääsi tutustumaan Taipaleen alueeseen, oli eversti J. Inkisen vetämä osasto. Perimmäisenä

tarkoituksena oli etsiä Talvisodassa kadonneita ja hautaamatta jääneitä sankarivainajiamme.

Taipaleen risti oli ensimmäinen muistomerkki joka tänne pystytettiin, vuosi oli 1993.

Nykyään se on jäänyt monen aidan taakse.

Toinen ja ehkä tärkein paikka meille oli oikea suomalaisten kenttähautausmaa, reilun kilometrin päässä

Terenttilän pellonreunasta Vilakkalaan päin pienen mäen päällä. Kiviaita kiertää Suomen valtion

pystyttämää (1996) muistomerkkiä. 126 tuntemattomaksi jäänyttä sankarivainajaa on saanut täältä

viimeisen leposijansa. Toivomus täällä kävijöille on, että otetaan matkalta muutamia kiviä ja viedään ne

aidalle ja korjataan aitaa, jos aika on sitä rikkonut. Hieno tapaa muistaa tänne haudattuja.

Miten Taipaleeseen nykyään pääsee? Yksi ja ehkä ainut reitti tietä myöten kulkee Sakkolan

rautatieasemalta Sakkolan kirkolle, Haparaisen kylän lävitse Keljan muistomerkille. Keljasta alkaa haastava

tieosuus Vilakkalaan ja siitä Terenttilään. 90-luvun alussa sinne pääsi jopa linja-autolla aina Taipaleen ristille

asti, nykyisin meno loppuu linja-autolla Keljaan ja sekin on hieman kyseenalaista. Tämä tie on suomalaisten

aikoinaan tekemä, paikalliset eivät sitä juurikaan hoida, hyvä jos talvella auraavat. Oikeastaan viimeisen

voitelunsa se on saanut, kun Terenttilään ja Taipaleeseen on tullut uutta asutusta. Raskaat tukkirekat ja

kuorma-autot ovat survoneet tien todella huonoon kuntoon. Nykypäivänä ainut oikea kulkuneuvo on oikea

maastoauto.

90-luvun alussa Taipaleen kylässä oli yksi ainut talo joen suulla, se palveli paikallisia kalastajia.

Koukunniemessä oli muutama alkeellinen kesämökki. Yksi niistä oli tehty vanhaan linja-autoon ja pihalla

variksenpelättimenä toimi maastosta löytynyt neuvostoarmeijan mantteli ja kypärä.

3

Vilakkalan tieltä

2000-luvun alussa Taipaleessa rakennettiin hurjaa vauhtia, yksityinen lentokenttä hallitsee Terenttilän

aukeaa Alcatrazin tukikohdasta Sikiöniemen talolle asti ja nyt se on kasvanut pituutta ainakin puoli

kilometriä suuntaansa. Lossirantaan on tullut taloja vieri viereen, ilmeisesti Venäjällä on tuo maanomistus

selkeytynyt. Rakentamisessa on erikoinen piirre, ensin rakennetaan vahva ja korkea aita ja sitten vasta itse

talo.

4

Mitä on matkalla Taipaleeseen? Sakkolan entinen kirkko tai oikeammin sen paikka jää nykyisen tien

vasemmalle puolelle. Vanha tie nousee kirkonmäelle, missä on muutama neuvostoaikainen kerrostalo ja

suuri neuvostojen talo. Se on ollut käyttämättömänä viimeiset 20 vuotta. Tie jatkuu Sakkolan uuden

hautausmaan ohi kohti Haparaisen kylää (vanhempi hautausmaa oli kirkonmäellä), hautausmaa on

uusiokäytössä.

Haparaisen valinta

Haparainen oli Viljam Pylkäksen (Rokan Antin esikuva) kotikylä ja kotitalo oli vielä 2000- luvun alussa

pystyssä, nyt sen kivijalka on aitojen takana. Haparaisen kylällä on selvästi muutama suomalainen talo

pystyssä, niiden omistajat ovat ilmeisesti vanhempaa väkeä, ei riitä rahat talon ylläpitoon. Paikallinen

kauppa on nähtävyys sinänsä, sininen pieni mökki missä ei ole ikkunoita, valikoima on jostain

kolmekymmentä luvulta ja valaistus heti sähkövalon keksimisen jälkeistä aikaa.

Keljan muistomerkki tulee vastaan mutkaisen tien korkeimmassa kohdassa, täältä näkee hienosti komean

Suvannon. Alas pieneen metsikköön jää Satumetsä niminen paikka, jossa neuvostojoukkojen epäonnistunut

yritys katkaista suomalaisten rintama Keljan kohdalta päättyi.

5

Tie jatkuu enemmän kuin huonona kohti Vilakkalan entistä kylää. Kylä on kahden soistuneen järven välissä

pienellä mäellä. Notkossa ennen kylää on tienristys, tästä lähtee tie oikealle kohti Patoniemeä. Mäeltä

lähtee tie vasemmalle entisen kaupan ohi Tykkitielle, mitä pitkin taas pääsee Kaarnajoen patterille. Tien

oikealle puolelle jää iso kivijalka jota ei ole merkitty vuoden 1937 peruskarttaan. Oletus kuuluu, että se voi

olla neuvostoaikainen kolhoosirakennus. Selvästikin täällä on koetettu harjoittaa maanviljelystä, mikä ettei,

kun toiset ovat pellot valmiiksi raivanneet.

Kaarnajoen neljän tykin merilinnoitus pysyi salassa aina Talvisodan päättymiseen asti. Kaarnajoen Cannetit

puolustivat menestyksellä Taipaleen rintamaa vaikka ammuspulasta kärsittiinkin. Neuvostojoukot olettivat

tykkitulen tulevan Laatokan rannalta olevasta Järisevän kaksitykkisestä linnoituksesta. Järisevä oli kovan

keskityksen alla koko talvisodan ajan, toinen tykeistä tuhoutui täysosumasta ja toisella suomalaiset

ampuivat niin kauan, kunnes putki halkesi. Tykki on nykyään Suomenlinnan tykistömuseossa nähtävissä.

Lopulta Järisevään tehtiin puusta valepatteri loppusodan ajaksi.

Järisevän se ehjempi tykkiasema

Vilakkalasta lasketellaan pieni mäki alas, vasemmalla tulee vastaan kivijalka, joka on entisen kansakoulun

paikka. Talvisodassa tässä oli kenttäsairaala. Vastakkaisella puolella tietä oli Suojeluskuntatalo, siitä ei

juurikaan ole merkkejä maastossa. Tähän taloon majoitettiin täydennysmiehet ennen rintamalle menoa.

Tie kulkee peltoaukean oikeaa laitaa, pellolla voi näkyä erikoisia härkiä, paikalliset varoittelevat niistä,

voivat painaa jopa 1000 kg eivätkä helpolla väistä. Mitä ne siellä tekevät ja kenen ne ovat, ei ole selvinnyt.

Tie sukeltaa metsään ja muutamien kivijalkojen hahmot näyttäytyvät parhaiten keväällä, kun kasvillisuus ei

niitä peitä. Pieni yksityiskohta tulee vastaan. Suokkaan talo, jossa oli sepän paja, on peruskartassa piirretty

väärälle puolen tietä.

Vähän ennen Terenttilän aukeaa oikealle puolelle jää tienhaara, missä on vaatimaton penkki ja viitta

Suomalaiselle kenttähautausmaalle. Seuraavana oikealle hieman tiestä eroon tulee Hiekkakuoppa eli

Talvisodan aikainen joukkosidontapaikka. 2000-luvun lopulla sinne ilmestyi kyltti joka kertoo aiheesta.

Venäläiset ovat innolla kaivaneet paikkoja ennen kyltin tuloa, eivät ilmeisesti tienneet, mikä paikka on

kyseessä.

6

Terenttilän peltoaukea avautuu hieman erilaisena kuin sodan aikana. Jatkosodan aikana rakennettu kivieste

on korkean pusikon seassa. Tie menee sen läpi suoraan päin kiitorataa, vastapuolella näkyy entinen

kansakoulun metsikkö. Tie kiertää aidan vartioiman kiitoradan ympäri Lossirantaan. Lossia ei enää ole,

näkyvillä on entisen laiturin paikka, jonka viereen on rakennettu betoniluiskat veneiden laskua varten.

Paikallinen liikenne kulkee kylälle Neonsaaren puolelta yli joen, harva käyttää Sakkolan reittiä. Metsäpirtistä

tulee hyvä mutta kapea asfalttitie aina tänne asti. Huhut kertoivat joskus muutama vuosi sitten että lossia

rakennettaisiin Koukunniemen kärkeen. Se on tarkastettu ja mahdottomaksi havaittu. Joen virtaus ja syväys

ei mahdollista mitään lossiliikennettä. Lossirannasta matka jatkuu kohti Linnakangasta. Kaarnajoen yli

menee pieni silta, sillalta avautuu mahtava Laatokka. Tien vasemmalle puolelle jää Talvisota-elokuvasta

tuttu Niittykasematti, jonka paikan valinta on enemmän kuin erikoinen: Alava notko, jossa raskas

betonirakennelma painui pehmeään maahan ja vesi pääsi sisään. Linnakangas eli hiekkaharjun pää nousee

bunkkerin takana jyrkkänä rinteenä, keskellä rinnettä tienhaara nousee vasemmalle ylös rinteeseen, jonka

päällä on iso jatkosodan aikana tehty bunkkeri. Paikallinen on ominut paikan, ettei siitä enää kuljeta

Tykkitielle. Suoraan menevä tie menee harjun yli varsinaiselle Taipaleen kylälle.

Linnakankaan harjulla oleva bunkkerin raunio

Terenttilän tukikohta 4 on pellolla. Sodan jälkeen Neuvostoliiton maatalousvirasto päätti laajentaa peltoa

juuri tältä kohtaa noin 50 m länteen. Venäjän muuttunut maanomistus on saanut aikaan melkoisen määrän

aitoja jos mihinkin suuntaan. Paikalliset ovat huomauttaneet toisenkin kerran, ettei niitä kannata ylittää.

Terenttilän tukikohdat 4, 5, 6 ja 7 jäävät tuonne ”Kielletylle alueelle”. Terenttilä 3 jää lähelle Hiekkalan talon

paikalla olevaa muistomerkkiä. Uusi 2013 kesällä rakennettu tie kulkee suurin piirtein pitkin etulinjaa,

tukikohdat 2 ja 3 ovat löydettävissä kohtuullisen helposti. Tämä uusi tie on ilmeisesti rakennettu ”Lentäjän”

toimesta, ennen Kirvesmäkeen kuljettiin vanhaa tietä aivan kiitoradan vierestä.

Terenttilän tukikohdat alkavat Mustaojasta ja Kirvesmäen tukikohdat loppuvat tähän. Mustaojasta tuli

murheen paikka, se oli JR 30 ja JR 23 sauma ja näin ollen heikoin kohta. Neuvostoarmeija aika pian ymmärsi

tämän ja keskitti voimaa juuri tähän kohtaan. Joen uoma oli hyvä suoja ja se ylettyi periaatteessa

puolustajan selän taakse.

7

Selkeimmin maastossa on löydettävissä Kirvesmäen 5, 4 ja 3. Venäläiset ovat kaivaneet niistä paljon

Talvisodan aikaista materiaalia, joten paikan pitää olla oikealla kohdalla. Pitää muistaa että rajut

tykistökeskitykset 70 vuotta sitten ovat kätkeneet alkuperäiset paikat aika tarkkaan.

Sotien jälkeen ja välirauhan aikana neuvostopioneerit räjäyttivät kaikki vähänkin ehjäksi jääneet

linnoituslaitteet. Sinänsä merkillistä, kun heillä oli kuitenkin kova pula räjähdysaineesta. Saivathan he

Talvisodan jälkeen muutamia suomalaisia paperitehtaita ja sitä kautta selluloosaa räjähdysaineen raaka-

aineeksi.

Terenttilän ja Kirvesmäen tukikohtien hahmottaminen on hankalaa koska Talvisodan mahtavat

tykistökeskitykset, rintaman painuminen tällä kohtaa ja eroosio sekoittaa paikkojen tunnistamista.

Terenttilän suolle tehtiin 20–30-luvulla ”suoviemäreitä” eli peltoalaa pyrittiin lisäämään. Suoviemärit,

nykyään sanotaan suo-ojat, johtivat vetensä Mustaanojaan. Tykistökeskitykset hajottivat nämä niin, että

vedet jäävät suolle, joka ottaa nyt tilaa keväisin aina Kaanaan maan tielle asti.

Kirvesmäen tukikohdat ovat selkeästi jääneet uusien

jatkosodan aikana rakennettujen tukikohtien alle. HV-

kaivanto on tuotu lähemmäs etulinjaa. Opiksi on otettu

ennen Talvisotaa YH:n aikana kaivetusta haudasta, josta ei

ollut muuta kuin haittaa puolustajalle. Silloin se muodosti

hyvän lähtöaseman hyökkääjälle.

Kirvesmäki, runoilija Yrjö Jylhän paikka (Tukikohta 2). Maasto

on harjun päällä, loivasti viettävä tasanko, kunnes lopulta

Suvannon puolelta putoaa jyrkästi kohti jokea. Linjan kulun

näkee matalista ojista jotka kasvavat reilua pajukkoa, itse

tukikohdista ei juurikaan näy mitään erityistä. Kirvesmäeltä

on hieno näköala yli Suvannon Metsäpirtin puolelle,

periaatteessa Taipale, Terenttilä, Kirvesmäki ja Linnakangas

olivat Metsäpirtin kunnan aluetta.

Kapteeni Yrjö Jylhö Kirvesmäessä kesällä 1942

8

Kirvesmäen säilyneet monumentit ovat Ukkolan talon navetta ja HV-kaivanto. Alkuperäisessä

suunnitelmassa HV-kaivannon piti kulkea Ukkolan talon länsipuolelta mutta käytännössä syistä jotka eivät

ole tiedossa kaivannon penkka törmäsi päärakennuksen olohuoneeseen ja muu osa peitti puolet navettaa.

Ymmärrettävästi Ukkolan isäntä ei pitänyt tästä.

Kirvesmäessä etulinjan ja Ukkolan talon väliin jää Hynnän talo, sen pihapiiristä löytyy vielä yksi jalopuu.

Ukkolan pihalla olleet ruusupensaat kätkevät päärakennuksen kivijalan

Kirvesmäen alueella liikkuu kaivajia ja ainakin yksi karhu. Venäläiset ovat viime aikoina innostuneet taistelu-

paikoista siinä määrin että heihin törmää melkein joka retkellä.

Kirvesmäkeen, Terentilään ja Linnakankaalle on tehty linnotteita jo ennen YH:ta eli 20-luvun lopulla

Kirvesmäkeen syntyi muutama betoninen konekivääri tukikohta. Alcatraz rakennettiin aivan Mustaojan

suulle, sekin oli erikoinen ratkaisu. Konekivääriasema aivan joen rannassa oli periaatteessa betonista tehty

juoksuhaudan pätkä, sen taakse parinsadan metrin päähän tuli miehistökorsu. Näiden välillä oli yhdyshauta,

mutta siitä varsinaiseen linjaan ei ollut mitään.

Terenttilän kaistan vasempaan kulmaan tehtiin Niittykasematti. Se ei juurikaan menestynyt tehtävässään.

Alcatrazin Mustaojan suulla oleva konekivääriasema on jäänyt lentokentän alle ja miehistöbunkkerin

rauniot ovat paikalle ilmestyneen talon pihalla.

Kirvesmäen KK -bunkkerit ovat tykistökeskitykset ja aika haudanneet lähes tietymättömiin.

9

Kirvesmäen takana noin kilometrin päässä on ”Kaivo”. Yrjö

Jylhän siivittämän runon myötä juuri ”Sitä kaivoa” on etsitty

kuumeisesti. Pitää muistaa että 30-luvun maaseudulla oli joka

talossa oma kaivo. Tämä kaivo, joka on nyt kysymyksessä, on

Kirvesmäen tukilinjan edessä. Kaivolla kaatui 10.3.1940

sotamies Erkki Kujala.

Muutamaa päivää ennen kuin Talvisota päättyi, suomalaisten

oli pakko perääntyä Taipaleen tukilinjalle.

Seuraava mielenkiintoinen paikka on Jyväshovi, Eversti

Kempin komentopaikka, vajaa kolme kilometriä Kirvesmäen

takana. Kaksi isohkoa korsua 50 metrin välein, toinen oli

komentopaikka ja toinen joukkosidontapaikka. Paikka on

täysin metsän keskellä, sen edustalta erottaa juuri ja juuri

entisen tien hahmon, joka meni Patoniemeen.

Jyväshovin ja Kirvesmäen välille jää Piilopirtti. Se oli

vaihtomiehistön lepopaikka. Kerran tammikuussa 1940 Jylhän

komppania oli menossa vaihtamaan asemia edellisten kanssa. Tämä porukka oli väsymyksen ja huonojen

yhteystietojen takia lähtenyt linjasta ennen aikojaan. Jylhän komppaniaa odottivat meidän omissa

asemissamme neuvostojoukot. Niin alkoi sekin vaihto isolla rytinällä.

Patoniemen sulkulinnake on Jyväshovista puolitoista kilometriä aivan Suvannon rannassa, sekin on

omituinen paikanvalinta. Se näkyy selvästi toiselle puolen Suvantoa. Täällä on todella komea hieno

hiekkaranta, hiekkainen harjumaasto laskee reilun parin kilometrin matkalta Suvantoon. Tänne paikalliset

ovat perustaneet vaatimattoman vapaa-ajan viettopaikan. Rakennusjätteistä, muovista, pellinpaloista ja

kuormalavoista on luotu yhteisö, minne ei saa tulla autolla. Ihmiset ovat kuitenkin hyvin ystävällisiä. Eräs

vanha pappa kertoili, kuinka heidät tuotiin jostain Ukrainan alueelta Haparaisiin (Portovoye) asumaan

entistä suomalaistaloa. Nyt hän oli eläkkeellä ja asui Sakkolan (Gromovo) kirkolla kerrostalossa.

Paikallisen leirin kioski, tänne kaikki osakkaat ilmeisesti toivat tavaroita, jotka myytiin tarvitsijoille.

Yhteinen sauna oli Suvannon rannassa, kalastus näyttää olevan täällä suosittu harrastus.

10

Patoniemen sulkulinnakkeen sisäänkäynti. Eräs veteraani kertoi, että tästä pystyi ratsastamaan hevosella,

hevosen tai ratsastajan täytyy olla aika pieni.

Taipaleen kierros on tehty, paljon jäi näkemättä saati kertomatta. Tulevaisuudessa tämä kohde on

parhaiten saavutettavissa Neonsaaren kautta, kun saa sovittua Burnaja-joen ylityksen. Toinen vaativampi

tapa on maastoautolla Sakkolan tai Sortanlahden kautta lähestyä Taipaletta. Ei ole näköpiirissä, että mitään

näistä teistä korjattaisiin saati kunnostettaisiin. Venäjällä ei taida olla lainkaan tiemestaripiirejä. Paikallinen

asutus leviää hyvää vauhtia, Lossiranta on jo taajaan asutettu. Koukunniemeen on tullut uutta rakennusta,

entiset ”rötiskät” on hävitetty. On vain ajan kysymys koska asutus leviää Suvannon rantaan kohti

Patoniemeä, sen jälkeen on turha haikailla näille taistelukentille.

Talvisodasta yleensä 70-luvun historiankirjoitus oli jokseenkin yksipuolista, ei ollut saatavissa mitään

luotettavaa tietoa vastapuolesta. Se, mikä kiinnittää huomion, on ilmoitukset tappioista. Suomalainen

kirjallisuus ja muistelmat kertovat suhteessa suurista vihollisen tappioista. Vasta nyt on saatu varmistusta

näihin, niihinkin on syytä suhtautua varauksella. Pitää muistaa että historia muuttuu niin kauan, kun

viimeinen arkiston ovi avataan.

Tarkastellaan numeroilla Taipaleen voimasuhteita. Suomalaisten vajaavahvuinen 10. D sai vastaansa kaksi

neuvostodivisioona ja yhden panssarivaunuprikaatin, yhtymät olivat materiaalisesti vahvoja. Talvisodan

aikaiseen Neuvostodivisioonaan kuului n. 17500 miestä. Suomalaisen divisioonan vahvuus oli n. 15500

miestä. Suomalaisten varusteiden vanhuus ja vähäisyys laski huomattavasti taisteluvahvuutta.

Se, miksi Taipaleessa, Vuosalmella ja Viipurin lahdella pärjättiin näin hyvin (olosuhteisiin katsoen

loistavasti), johtuu Raatteen, Tolvajärven ja Kollaan kestämisestä sekä Lemetin motin pitämisestä. Ne loivat

sen hengen, millä Talvisota kestettiin.

Hengen pitää olla kunnossa, kun luetaan esimerkiksi Taipaleen taisteluista, kuinka suomalainen tykistö tuki

hyökkäystä viiden minuutin tuli-iskulla, kun vastapuoli käytti omaansa viisi tuntia. Taipaleen maasto

myllättiin moneen kertaan. Lumipuvusta ei ollut mitään hyötyä, pikemminkin päinvastoin.

Tampereella 17.1.2016

Matti Keinonen