USVAUSVAZINE 4/2005

USVA 4/20052

Pääkirjoitus 3Tiina Raevaara: Matildan kuolema 5Tarja Sipiläinen: Täydellistä elämää 11Saara Henriksson: Sininen elementti 17Aleksi Kuutio: Kylän vakain käsi 22Heikki Nevala: Orson Shaneyn kasvot 29Uutisia 36

Yhteystiedot / Vastaava toimittaja:

Anne Leinonenanne.leinonen@pp7.inet.fi / usvazine@gmail.com

Kiisterintie 146, 50670 Otava

Usva julkaisee spekulatiivista fi ktiota, artikkeleita sekä grafi ikkaa. Ota yhteyttä, niin saat tarkemmat tiedot, missä formaatissa aineistot kannattaa toimittaa.

Kansikuva: Anne LeinonenGraafi nen ulkoasu: Eija Laitinen Taitto: Anne LeinonenKuvitus ja grafi ikka: Corelin kuva-arkisto, Morguefi le.comValokuvat: Markus Björksten, Aleksi Kuutio, Heikki Nevala, Markku Soikkeli, Piipa VirkkiKirjoittajat: Saara Henriksson, Aleksi Kuutio, Heikki Nevala, Tiina Raevaara, Tarja Sipiläinen

Hallintoneuvosto: Petri Salin, Petri Laine, Helena Numminen, Raija Komppa-Rannaste, Datapeltojen pehtoori, Anne Huotarinen, Eija Laitinen, Markku Lappalainen, Ulla Huopaniemi-Sirén, Liisa Rantalaiho

Tekstien ja kuvien copyright on tekijöillä.Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa osoitteessa www.usvazine.net.ISSN 1795-6242Usva 4/2005 julkaisupäivä: 8.12.20061/2006 ilmestyy huhtikuussa.

Usva 4 /2005

Sisällys

Vuoden viimeinen Usva esittelee viisi kotimaisen kirjoitta-jakentän nousevaa nimeä. Osa kirjoittajista on vilahtanut kirjoituskilpailujen palkintolistoilla tai semifi nalistien jou-kossa, osa taas on vasta aloittanut novellistina. Novellien saatesanat valottavat tarinoiden taustoja ja kirjoittajien tavoitteita.

Tiina Raevaaran novelleissa todellisuus ja toiseus kie-toutuvat toisiinsa hienovaraisin vihjein, mutta samaan aikaan kerronta on väkevän suorasukaista. Luonto on ta-pahtumien kokijaa usein lähellä. Matildan kuoleman polt-topisteessä on päähenkilön etsimä hirviö ja kostaminen. Mistä tietää, että talossa asuu hirviö? Kuinka sen saa kiinni, ja mitä se kertoo etsijästään?

Miksi painonpudottamisen tarvitsisi olla tuskaa tai katastrofi nhuuruista pakertamista? Laihduttamisesta on kirjoitettu ennenkin, mutta ei näin riemuisasti. Tarja Sipi-

läisen Täydellistä elämää kertoo yhden laihdutusrupeaman seurauksista humoristisesti.

Saara Henriksson on vapaa toimittaja ja kirjoittaja, joka on menestynyt mm valtakunnallisessa Gummeruksen kirjoituskilpailussa sekä Nova-kirjoituskilpailussa. Henriks-son kirjoittaa lyhyitä, kieleltään ja tunnelmaltaan vahvoja

novelleja. Sininen elementti on ekologista scifi ä ja se kysyy perimmäisiä kysymyksiä lisääntymisestä, eläinten oikeuksista ja vierauden tunteesta.

Kosto ja sovitus on teemoina Aleksi Kuution novel-lissa. Kuutio on luonut omintakeisen fantasiamaailman, johon hän on sijoittanut useita novelleja. Kylän vakain käsi kertoo metsästäjästä, joka on saanut synkän teh-tävän: kylän lapsia tappanut herättäjä on surmattava, ennen kuin lisää tuhoa pääsee tapahtumaan.

Heikki Nevalan tuotanto on monipuolista ja hänen kynästään syntyy niin tulevaisuudenkuvia, arabikulttuu-riin sijoittuvia fantasiatarinoita kuin kauhukertomuk-siakin. Nevala on kiinnittänyt tuomariston huomion jo useampana vuonna Novan kirjoituskilpailussa, ja vuonna 2005 hän yltikin kunniamaininnalle nyt jul-kaistavalla kauhunovellilla Orson Shaneyn kasvot. Tarina sijoittuu amerikkalaiseen pikkukaupunkiin, jonka kauniit rakennukset ja maisemat peittävät alleen sanoin-kuvaamattomia kauheuksia. Kertojaminän lapsuus on merkittävällä tavalla muuttunut novellissa kuvattavien tapahtumien johdosta.

USVA 4/20053

Pääkirjoitus

Suomi on harrastajakirjoittajien ja kirjoituskilpailujen luvat-tu maa: joidenkin arvioiden mukaan harrastajakirjoittajia on 500 000 ja kirjoituskilpailukutsuja näkee vuosittain kym-meniä. Valtakunnallisiin valtavirtanovelleille tarkoitettuihin kilpailuihin, kuten Martti Joenpolven novellikilpailuun (entinen Gummeruksen kilpailu) ja Maaseudun sivistysliiton teemallisiin kirjoituskilpailuihin osallistuu tuhatkunta teks-tiä.

Kirjoituskilpailut ovat luonnollinen osa kunnianhimoises-ti harrastukseensa suhtautuvien kirjoittajien arkea. Kilpailut kannustavat kirjoittamaan ja asettavat välitavoitteita kivik-koiselle ja joskus hyvinkin turhauttavalle tielle. Joidenkin mielestä kilpailut ovat myös kirous, sillä niiden muoto ja tavoitteet voivat muokata kirjoituskenttää. Puhutaan siitä, pitäisikö kirjoittajan kirjoittaa enemmän itseään kuin kil-pailuja varten, vaikuttavatko tuomareiden henkilökohtaiset mieltymykset liikaakin tuloksiin sekä millainen vaikutus kilpailuilla on koko novellistiikan kehitykselle. Tai ylipäänsä siitä, millä kriteerein kaunokirjallisia tekstejä voi laittaa jär-jestykseen ja yhden nostaa toisten edelle.

Spekulatiivisen fi ktion kentällä kirjoituskilpailujen merki-tys on valtavirtaa suurempi, koska vuotuisia kirjoituskilpailu-ja on vain kaksi: Portti-lehden nyt 20 vuotta täyttänyt Portin kirjoituskilpailu ja Turun Science Fiction Seuran sekä Suo-men Tieteiskirjoittajien aloitteleville kirjoittajille suunnattu Nova, joka järjestetään seitsemättä kertaa. Molemmissa ki-soissa menestyneitä novelleja julkaistaan järjestävien tahojen lehdissä, eli sijoittuminen tarkoittaa samalla myös arvokasta julkaisumahdollisuutta.

Tuomarin työ ei ole koskaan yksiselitteistä lukemista ja tekstien jonoon laittamista, sillä novelleille löytyy yhtä monta mittatikkua kuin on tuomareitakin. Teemallisissa kilpailuissa on sisällön, teknisen taitavuuden ja omaperäisyyden rinnalle otettava myös teeman oivaltaminen. Tieteis- ja fantasiateks-teissä spekulatiivisen elementin mukanaoloa voidaan pitää yhtenä teemana. Vaikka teksti olisi muutoin kuinka ansiokas tahansa, on sen perusidean pohjauduttava spekulaatioon.

Joskus spekulatiivisen fi ktion eli spefi n määrää ja laatua on hankala mitata. Tulkintakysymyksiä tulee aina. Onko esimerkiksi historiaan sijoitettu novelli spefi ä, jos se ei ole vaihtoehtoishistoriaa, siinä ei ole taikuutta, mutta miljöö on hivenen fantastinen? Onko kauhunovelli spefi ä, jos sen yliluonnollisuus on tulkinnanvarainen? Mitä jos teksti on vahvasti kiinni arkirealismissa, ja kirjoittaja vain vihjaa rivi-en välissä? Silloinhan spefi on täysin lukijan pään sisällä ja tuomariston laajakatseisuus vaikuttaa siihen, nouseeko teksti palkintolistoille.

Tekstien yksioikoinen luokittelu tekee teksteille vääryyt-tä, sillä kirjoittaja harvoin hakee tekstilleen lokeroa, vaan kirjoittaa vain hyväksi kokemaansa ideaa tarinaksi (poikke-uksena tilaustyöt, joissa pyydetään juuri tietynlaista tekstiä). Kirjoituskilpailun tuomaroinnissa on kyse objektiivisen ja subjektiivisen kohtaaminen. On olemassa tietyt kaunokir-jalliset kriteerit, joita tekstistä etsitään: tarinan rakentamisen estetiikka, vihjeiden käyttämisen taito, suomen kielen rikas taitaminen ja kaunokirjallinen taidokkuus, joiden kaikkien pohjalta pystyy tekemään analyysin kokonaisuuden toimi-vuudesta. Sen jälkeen korostuvat tekstin tuoreus, se miten tarina kolahtaa juuri minuun, mitä uutta ja merkillistä teksti tarjoaa mielestäni yleensä spekulatiivisen fi ktion kentälle ja lopulta minulle henkilökohtaisesti.

Aivan kärkeen nousee sellaisenaan julkaisukelpoisia no-velleja, mutta kärkisijoille voi päätyä myös tekstejä, joissa on korjattavaa: paikoitellen esiintyvää kaunokirjallisen ilmaisun löysyyttä, pieniä rakenteellisia kömmähdyksiä tai kirjoitus-virheitä. Kisatilanteessa puutteet olisi osattava suhteuttaa tekstin avuihin. Menestyneitä tekstejä pitäisi olla mahdollista editoida ennen julkaisua. Lehdillä on tässä suuri vastuu.

Palkintolistalla on siis erinomaisia novelleja, mutta sa-maan aikaan toiset yhtä ansioituneet tekstit eivät menesty-kään kirjoituskilpailussa. Novelli on ehkä liian ”tavanomai-nen” spekulatiivisen fi ktion saloihin perehtyneet tuomariston makuun, teknisesti ja tarinallisesti hyvin kerrottu, mutta siitä puuttuu se viimeinen jokin, joka saa tekstin hehkumaan juuri kyseisen tuomariston kohdalla. Vuosittain ilmassa ole-vat trendit vaikuttavat myös novellin suosioon, ilmassa on teemoja, jotka kertautuvat usean kirjoittajan teksteissä. On luonnollista, että samasta teemasta ei nosteta lukuisia no-velleja esille, vaan kärkeen kiilaakin jotakin toista aihepiiriä käsitteleviä novelleja. Kirjoituskilpailukierron ulkopuolelle jää siis paljon erinomaisista aineksista rakennettuja tarinoita, jotka vain odottavat julkaisukanavaansa.

Vuoden parhaimman tieteis- tai fantasianovellin Atoroxin myöntäminen on siinä mielessä selkeä kilpailu, että se on yleisöäänestys ja äänestäjä saa reilusti tukeutua omiin mielty-myksiinsä. Novellit ovat jo monta seulaa läpäisseet ja yleensä ne ovat oivallisia. Keskinäisen järjestyksen tekeminen on vaikeaa, jopa hetken mielijohteista johtuvaa. Huolestuttavaa vain on se, että äänestäjien määrä on pieni suhteessa poten-tiaaliin: esim. vuoden 2005 seurakutsujen perusteella äänes-täjiä olisi voinut olla 85, mutta yhteenlaskettujen pisteiden perusteella äänestäjiä oli vain noin kolmekymmentä. Tilanne on huolestuttava, koska äänestäjien vähentyessä tunnustus muuttuu yleisöäänestyksestä asiantuntijaraadin päättämäksi

USVA 4/20054

palkinnoksi. Atorox on hyvä vaikutuskanava ja viesti kir-joittajille, ja sen arvostus perustuu juuri siihen, että lukijat sanovat mielipiteensä.

Kotimainen spekulatiivinen fi ktio on toistaiseksi ollut altavastaajan asemassa muualla kuin alan harrastajien omissa lehdissä. Toisaalta juuri harrastajien oma aktiivisuus ylläpitää monipuolista kirjoittajakulttuuria: valtavirtakirjallisuudella ei ole näin runsasta ja monipuolista novellistiikkaa julkaisevaa lehdistöä eikä esim. vuoden parhaimman novellin valintaa. Kuitenkin kustantamoiden kautta ilmestyy kovin vähän koti-maista spekulatiivista kirjallisuutta – asia, josta harrastajat toistuvasti keskustelevat ja syyttävät kustantamoita syrjinnäs-tä, joskus aiheesta, joskus aiheetta.

Spekulatiivinen fi ktio houkuttelee usein taustoittamaan novelleja perusteellisesti, sillä jos kuvatut tapahtumat ja to-dellisuudet ovat outoja ja erikoisia, on lukija usein johdatel-tava sisälle erikoiseen todellisuuteen. Alan lehdissä on usein teksteille sivurajoitukset, mutta rahapalkintoja jakavat kir-joituskilpailut sallivat pitkienkin tekstien tekemisen. Ja usein perusteellisesti taustoitettu ja huolella kirjoitettu novelli me-nestyy paremmin kuin tiivis, muutaman liuskan mittainen lyhytproosa.

On tavallaan muodostunut oravanpyörä: spekulatiivista fi ktiota kirjoitetaan pitkiksi tarinamuotoisiksi novelleiksi, vaikka kustantamoita kiinnostaisivat romaanit ja valtavirran kirjoituskilpailuja ja lehtiä tiivis lyhytproosa ja jopa runous. Mutta koska julkaisukanavia on alan lehdissä usein juuri taidokkaille tarinamuotoisille novelleille, ja rahapalkintoja-kin saa oman alan kirjoituskilpailuista, on kiusaus kirjoittaa novelleja, jotka täyttävät kirjoittajien arviot ”tarinasta, joka voisi menestyä.”

Makumieltymykset ovat valtakirjallisuuden puolellakin muuttumassa spekulatiiviselle fi ktiolle suopeaksi, joten aika olisi otollinen kotimaisen spefi n näyttävälle esiinmarssille. Siksi tarvitaan keskustelua kotimaisen spekulatiivisen fi ktion tilasta, kehittämisestä ja tulevaisuudesta – ja kykyä nähdä spekulatiivinen fi ktio avarana ja laajentuvana, eikä poissul-kevana ja sisäänpäinkääntyneenä genrenä. Tarpeet luovat kysyntää ja kysyntä tuotantoa. Penään lukijoilta ja kentän vaikuttajilta tekoja: teemateksteille tarkoitettuja kirjoituskil-pailuja, joissa on riittävän tiivis sivumäärärajoite, kokeellisille teksteille suunnattuja lehtien teemanumeroita, erilaisia tem-pauksia ja kirjoittajien itsensä määrittelemiä dogmeja.

Lisäksi on tärkeää tarjota julkaisumahdollisuuksia uusille tai vähemmän esillä olleille kirjoittajille, niille, jotka ovat vasta tulleet arvostamamme lajityypin tekijöiksi tai ehkä vielä etsivät ominta ääntään ja kokeilevat siipiään. Kotimaisen genrekirjallisuuden kehitys tarvitsee arvokeskustelua ja terve-henkistä kilpailua, sekä uusien tekijöiden mukanaan tuomia näkökulmia.

Ehkä joskus kotimaiset lehdet voivat tarjota novelleista julkaisupalkkioita, ja kustantamoiden kautta ilmestyy vuosit-tain lukuisia spekulatiivisia kirjoja.

Anne Leinonen

USVA 4/20055

Tiina Raevaara

Matildan kuolema

Olisin voinut suuttua Matil-dalle jälkeenpäin, sillä hänen olisi pitänyt arvata, että jotain hirveää oli tulossa. Vihjeistä ei

ollut pulaa: aamulla hiustenkuivaaja oli pudonnut puolillaan olleeseen kylpyammeeseen, lehdessä oli ollut lähes samanni-misen naisen kuolinilmoitus, kirjasto oli lähettänyt muistu-tuksen erääntyneistä lainoista.

Pakkohan Matildan oli aavistaa jotain, kun hän avasi kir-jaston kuoren ja näki lomakkeen, jossa oli teksti: ”Lainanne Erään naisen elämä on erääntynyt. Palauttakaa viipymättä.” Mutta hän vain laittoi paperin takaisin kuoreen, kuoren pöy-dälle ja vielä pinon mainoksia kuoren päälle.

Voi Matilda, kun olisit ehtinyt ymmärtää.

Minä löydän kirjaston kirjeen tasan viikkoa myöhemmin, juuri sieltä, minne Matilda sen jätti.

Sillä hetkellä tajuan, että hän on kuollut. En ole ehtinyt kaiken hälinän keskellä hetkeäkään istua paikallani, olen vain kiirehtinyt paikasta toiseen, soitellut sukulaisille ja virastoi-hin ja vaikka mihin, etsinyt talonmiestä ja hoitajaa koiralle.

Mutta nyt, kun olen sattumalta istahtanut ja vetänyt val-koisen paperin ulos kertaalleen avatusta kirjekuoresta, alan itkeä heti, kun olen lukenut tekstin. Ja itken ja itken vain, itken Matildaa, sitä kun minulle ei enää ole häntä, sitä kun hänen koiransa on nyt tylsässä betonilattiallisessa koirahoito-lassa, sitä kun Matilda on poissa eivätkä hänen huonekasvin-sa ole siitä millänsäkään, sitä kun kirjasto on pyytänyt häntä palauttamaan jonkin elämän.

Ehdottomasti itken sitä, ettei Matilda lähtenyt pois, pa-koon, tietysti hän olisi voinut tehdä niin kauan sitten, mutta viimeistään silloin aamulla, kun uponnut hiustenkuivaaja käräytti sulakkeet. Minä olisin lähtenyt juoksemaan, katso-matta kertaakaan taakseni. Niin minun olisi pitänyt käskeä Matildaakin tekemään, kun hän soitti ja kertoi tapahtuneesta

ja kuulosti pelästyneeltä.Mutta hän vain säikähti ja se meni valitettavan nopeasti

ohi.

Tiivistelmä oikeuslääketieteellisestä raportista:Tutkittavana on nuori vaaleaihoinen nainen, pituus 165

senttiä, paino 57 kiloa, ikä noin 25 ja 30 välillä. Ulkoisesti ei havaittavissa merkkejä pitkäaikaisista sairauksista. Rinta-kehässä, juuri rintalastan yläpuolella ruumiin keskiviivalla selvästi erottuva pistohaava, syvyys 15 senttiä, kulkusuunta rintalastan yläpäästä alaviistoon. Iho muuten kauttaaltaan siisti, ei ruhjeita eikä haavoja. (Matilda käytti omaisuuksia kosteusvoiteisiin, äiti aina moitti häntä siitä.) Molempien kämmenien alaosassa hieman verta, käsissä ei kuitenkaan haavoja ja kynnet ovat ehjät. Myös pään alue siisti, ei havait-tavissa ruhjeita eikä muita poikkeavuuksia. Silmien, nenän ja suun limakalvo ehjää, ei muutoksia.

Sukupuolielinten ja peräsuolen limakalvo ehjää, ei merk-kejä äskettäisestä sukupuoliyhteydestä. Emättimen aukon takaosassa jälki vanhasta, hyvin parantuneesta repeämästä. (Mietin, onkohan Matilda tullut kertoneeksi minulle edelli-sestä kerrastaan, jos on, siitä on ainakin vuosi. Me kerroim-me aina kaiken toisillemme, miehetkin.)

Sisätutkimus: aivojen pintaosissa lieviä, mahdollisesti happikadosta johtuvia verenpurkaumia. Aivot muuten siistit, kallon luut ehjät. Kurkunpää siisti, nielussa pieni määrä ver-ta. Ruokatorven alaosassa pistohaava. Henkitorvessa osittai-nen poikittainen repeämä, jonka laidat siistit. Repeämä osuu rintakehän pistohaavan kohdalle. Vasemman keuhkon ylä-osassa ruhje ja pieni pistohaava, keuhkoon kerääntynyt noin 200 milliä verta. Oikea keuhko siisti. Sydämen vasemman kammion yläosassa repeämä, sydämeen kertynyt noin 100 milliä verta. Sisäelimet muuten siistit ja normaalit.

Vatsalaukun sisältö täysin sulanut, ruokailusta kuolinhet-keen kulunut ainakin 12 tuntia. Vatsalaukussa havaittavissa pieni määrä verta.

USVA 4/20056

Arvioitu kuolinsyy: henkitorven repeämästä johtunut tukehtuminen sekä sydämen vasemman kammion repeä-mästä ja sydämeen kertyneestä verestä aiheutunut sydämen toiminnan lakkaaminen. Primääristä kuolinsyytä mahdoton määrittää.

Minun silmissäni se pisto näytti petolinnun tekemältä, val-tavan kynnen iskulta, jonka tarkoituksena oli repiä sydän Matildan rinnasta.

Olin pitkään hänen seurassaan ruumishuoneella, pidin häntä kädestä, puhuin hänelle, vaikka ei hän ollutkaan enää minun sisareni. Hämmästyin, kuinka vahva oli se tunne, että oikea Matilda oli jossain muualla, pöydällä oli vain kotelo, joka oli ollut hänellä lainassa.

Ne väittävät, että Matilda tappoi itsensä. Otti muka keit-tiöstä veitsen, sellaisen ohuen ja hieman käyrän, josta ei tiedä minkä pilkkomiseen se on tarkoitettu, ja työnsi sen rintake-hänsä läpi sydämeen asti.

Se veitsi oli siis tarkoitettu Matildalle, hänen sydäntään varten. Niin ne sanovat.

En tiedä, mikä sai minut ensimmäiseksi ajattelemaan hirviötä. Olen löytänyt siitä

merkkejä, ensin ihan pieniä ja satunnaisia ja vähitellen yhä selvempiä. Sellaisia, ettei asiasta voi olla epäilystäkään. Mutta en muista, mikä oli se ensimmäinen sykäys.

Minun pitäisi ehkä mainita löydöistäni jollekin muulle, kuulla toistenkin mielipiteitä asiasta ja ennen kaikkea siitä, mitä pitäisi tehdä. Mutta kenelle sanoisin? En äidille enkä isälle, äiti ei ole koskaan ottanut mitään tosissaan ja isällä on omat alkoholinhuuruiset hirviönsä. Muita sukulaisia ei oike-astaan ole, vain äidin sisko, joka on keskittynyt tulkitsemaan kortteja niin kiihkeästi, ettei ehdi elää elämää, jota ennustaa.

En tunne Matildan ystäviä, heitä ei varmaankaan ole montaa ja suurin osa on vain kuorokavereita tai satunnaisia tuttavia koirapuistosta.

Olen siis ilmeisen yksin, keskellä ongelmaa, jonka muo-dostavat minä ja hirviö ja Matildan kuolema. Ja se tärkein asia, joka on tietysti kosto.

Olen pitänyt listaa löydöistäni, ja käyn sitä läpi päivittäin, jotta mahdollinen kaava ei jäisi huomaamatta. Joku suunni-telma, jonka löytyessä olisin askeleen edellä.

Lista on nyt tällainen:Matildan ilme. Jos hän olisi tappanut itsensä, hän olisi

näyttänyt rauhalliselta ja päättäväiseltä. Nyt hän näytti vain niin pelästyneeltä, etten olisi uskonut, että hänen kasvonsa pystyvät sellaiseen ilmeeseen.

Kynnenjäljet seinässä sängyn jalkopäässä. Liian isot ja etäällä toisistaan terrierin tekemiksi.

Omituinen haju sängyn alla, yhtä aikaa tunkkainen ja jotenkin makea.

Tunne, joka minulle tulee, kun kävelen vaatekaapin ohi ja vilkaisen sen raollaan olevaa ovea.

Kaatunut kastelukannu keittiössä.Se, että talonmies ei tunnu pitävän asunnosta.Viimeisin löytö: kostea ja likainen laikku makuuhuoneen

lattialla (Matilda on ollut jo kolme viikkoa kuolleena, koira hoitolassa koko sen ajan, minä olen ainoa poliisien lisäksi, joka on käynyt asunnossa.)

Ne sanoivat suoraan, että nuorille naisille ei ole tyypillistä tappaa itseään veitsellä. Ehkä korkeintaan viiltää ranteet auki, mutta sekin on usein pelkkä hätähuuto ja halu saada apua eikä oikea aie tappaa itsensä. Nuoret naiset kuulemma kam-moavat verta ja väkivaltaa ja varsinkin teräviä veitsiä ja niiden aiheuttamaa kipua.

Jos ne myöntävät noin paljon, miksi ne eivät tutki asiaa enempää? Niille riittää, että Matilda oli lyyhistynyt kasaan rauhallisesti omalla sängyllään, makuuhuoneessa, joka oli lu-kittu sisäpuolelta ja avain oli vielä ovessa, mistään ei löytynyt jälkiä vieraista eikä kerta kaikkiaan mitään syytä epäillä, että paikalla olisi ollut joku muu.

Yhden ainoan kerran ajattelin kertoa poliiseille jäljistä ja kaikesta, se oli Matildan hautajaisissa, kun pappi piti aika onnistuneen muistopuheen ja jopa äiti itki hetken. Silloin ajattelin, että ehkä äiti ansaitsisi tietää, miten Matilda oikeas-ti kuoli, että ehkä tyttären itsemurha on liian iso pala jopa hänelle. Tunne meni kuitenkin nopeasti ohi, en enää halun-nut puhua poliiseille asioista, en viedä taakkaa äidin harteilta enkä sotkea asiaan ketään muuta kuin itseni. Mitä hyötyä siitä olisi ollut?

Olen yrittänyt perehtyä hirviöihin niin hyvin kuin sellaiseen pystyy. Kovin hyvin ei nimittäin pysty, sillä ahtaaseen ja kai-kenkieltävään kulttuurimme hirviötietous ei kerta kaikkiaan mahdu.

Perehtymään pystyy vähän paremmin, jos kehtaa lainata kirjoja ja videoita kirjaston lastenosastoilta, istua elokuvissa meluavien teinipoikien keskellä kerta toisensa jälkeen, kysellä chatissa kummallisia kysymyksiä kummallisilta nimimerkeil-tä. Hirviöt voidaan luokitella monella tapaa. Yhtenä perustee-na voi käyttää niiden alkuperää. On avaruushirviöitä; aaveita; helvetistä tulleita; tavallisia ihmisiä, eläimiä tai jopa koneita, jotka ovat riivattuja; ihmisiä tai eläimiä, jotka ovat kokeneet muodonmuutoksen esimerkiksi jonkin kemikaalin takia sekä ihmisten omasta pahuudesta ja mielikuvituksesta siinneitä.

En tiedä, mihin luokkaan Matildan hirviö kuuluu. Ma-tilda ei ollut paha, hänellä ei ollut sellaisia hirveitä ajatuksia

USVA 4/20057

tai sellaista määrää vihaa, josta hirviö olisi voinut materiali-soitua. Aaveisiin en uskonut (eikä Matildakaan), enkä mi-hinkään helvetistä eksyneisiin kulkijoihin. Riivatut vedin yli listasta samalla kertaa. Jäljelle jäivät siis avaruushirviöt sekä alkujaan harmittomista maanpäällisistä eliöistä transformoi-tuneet hirviöt.

Aion tappaa sen hirviön, joka tuhosi minun siskoni.

Luen Matildan päiväkirjaa ja yritän etsiä merkkejä, joista selviäisi, milloin hirviö on alun perin ilmestynyt. Tai oike-astaan: yritän selvittää, tiesikö Matilda ollenkaan hirviön olemassaolosta. Ehkä se olikin hänelle yhtä hirvittävä yllätys, kun hänen kuolemansa oli minulle. Heitettiin noin vain yhtäkkiä päin naamaa. Minua yllätys odotti, kun tulin sisään Matildan asuntoon omilla avaimillani – minä olin sentään ehtinyt olla huolestunut hänestä. Matilda ei varmaan ehtinyt edes huolestua, hän tuli ehkä vessasta tai keittiöstä tai istui rauhallisesti sängyllään, kun hirviö ilmestyi hänen eteensä

Yritän kuvitella tilanteen, Matildan säikähdyksen, hänen reaktionsa – yrittikö hän lähteä pakoon, puolustautua, vai jähmettyikö vain kauhusta – mutta ennen kaikkea yritän kuvitella hirviön. Niin kauheaa hirviötä ei olekaan, jota minä en jo olisi ajatuksissani nähnyt kumartumassa rakkaan sisare-ni ylle, suupielet hänen veressään, kynnet hänen rintakehän-sä läpi tunkeutuneina.

Matilda ei koskaan kirjoittanut päiväkirjaan erityisen säännöllisesti, vain satunnaisesti, joskus merkintöjen välissä oli kulunut kuukausia. Minnan piti tulla tänään käymään, mutta hän soitti aamulla ja perui. Mietin hetken, ketä hän tarkoittaa, ennen kuin tunnistan itseni. Me emme koskaan puhutelleet toisiamme etunimillä, sanoimme vain ”sisko”, ja minua hämmästyttää löytää itseni etunimelläni hänen päiväkirjastaan. Hölmöä, sanon minäkin häntä Matildaksi ajatuksissani, puhuttelen nimeltä, vaikka en koskaan oikeasti tehnyt niin.

Selaan päiväkirjaa eteenpäin, viimeisen kuukauden aikana Matilda on kirjoittanut suhteellisen usein. Minua ahdistaa, hän on kirjoittanut, enkä tiedä mikä. Ehkä jokin, jonka olen unohtanut. Minun täytyy kysyä Minnalta, muistaako hän. Äidiltä en kysy, hän ei kerro kuitenkaan vaan kieltää kaiken.

Oikeasti minä tiesin, että Matildaa ahdisti jokin, häntä oli ahdistanut aina, siitä lähtien kun minä muistan maailmasta yhtään mitään.

Matilda oli minua vanhempi, kaksi vuotta ja kaksi kuukautta, mutta ihmiset luulivat häntä usein minua nuo-remmaksi, koska hän oli aina niin pieni ja laiha ja jotenkin särkyvä. Ajatuksesta oli tullut minullekin niin tuttu, että oikeastaan Matilda oli todella ollut meistä se nuorempi, se, jonka perään piti katsoa. Minä aina pidinkin hänestä huolta. Isä ei tuntunut haluavan tietää hänestä mitään, eikä äiti jos-

tain syystä pitänyt hänestä. Äiti ei tainnut pitää kenestäkään.En löydä päiväkirjasta mitään, mikä viittaisi selvästi hirvi-

öön. Tärkeämpää on kuitenkin se, etten löydä myöskään mi-tään, joka vihjaisi, että Matilda olisi aikonut tappaa itsensä.

Minä näen sen unessani, hirvi-ön, en oikeastaan näe, tunnen sen ympärilläni ja joka puolella itseäni. Se on valtava, se peit-

tää minut sisäänsä ja täyttää minut enkä näe maailmaa sen takana.

Minä en tiedä mitä se tuntee, vihaako se, onko sillä nälkä, minä en ylipäätään tiedä, mikä on se voima, joka ajaa hirvi-öitä eteenpäin. Pelon minä aistin, märän, lämpimän, kirve-levän pelon, se on kostuttanut minun vartaloni. Pelko tulee minusta, se tunkeutuu ulos jokaisesta huokosestani, hirviö kiskoo sitä esiin, elää siitä, nuolee minun ihoni kuivaksi ja antaa pelkoni ravita itseään.

En tiedä, pelkäänkö enemmän hirviötä vai sitä, että olen joutunut maailmaan, jossa hirviöt ovat mahdollisia.

Herätessäni tunnen pitkästä aikaa Matildan läsnäolon.

Jotta voi pärjätä hirviötä vas-taan, täytyy tietää, millainen se on. Edes jotain: onko sillä suunnattomat torahampaat

vai kynnet vai kenties molemmat, onko sen veri happoa tai syökseekö se tulta, liikkuuko se vain pimeällä vai onko sillä näkökykyä laisinkaan.

Tunne vihollisesi! Niinpä viritän sille muutaman ansan. Käyn tarkistamassa ne neljän tunnin välein, ja yritän näin päästä selvyyteen siitä, mihin vuorokauden aikaan hirviö liikkuu. Ohut kerros perunajauhoa vaatekaapin pohjalle, eteisen tummalle lattialle kaakaojauhetta, huomaamattoman pieni paperinpala vessan oven rakoon ja niin edelleen. Paket-ti kyljyksiä olohuoneen pöydälle, makuuhuoneeseen taas lasi, jossa luikertelee kolme eläinkaupasta ostettua pulskaa jauho-pukin toukkaa. Parhaassa tapauksessa saan tallennettua sekä hirviön jalan- että hampaanjäljet.

Miksi en asenna asuntoon kameraa, sellaista, joka lähet-täisi suoraan kuvaa minun tietokoneeseeni? En tiedä, en uskalla enkä halua. Jos näkisin sen kameran kautta, jostain kaukaa, turvasta, en ehkä uskaltaisi tehdä sitä mikä on pakko tehdä.

Minun pitää kohdata hirviö silmästä silmään heti ensim-mäisellä kerralla, aivan kuten Matildakin kohtasi.

Tai: hirviön pitää kohdata minut.

USVA 4/20058

Olen nyt nähnyt hirviön jalanjäljet jauhokerrokseen painu-neina ja huomannut, että se liikkuu mieluiten aamuyöllä ja syö sekä kyljyksiä että hyönteisentoukkia. Se liikkuu sekä pimeässä että huoneissa, joissa on valo päällä.

Painaumat löysin juuri vaatekaapin edestä, kaapin sisällä oli aivan liikaa jälkiä, jotta niistä olisi saanut mitään selvää. Otus liikkuu neljällä jalalla, sen jaloissa on kolme eteenpäin suuntautuvaa varvasta sekä yksi hieman takaviistoon kään-tynyt. Olen arvannut oikein, että sillä on hirvittävät kynnet: kynsien kärjistä jääneet pistot erottuvat vasta kymmenen sentin päässä siitä, mihin varpaat päättyvät. Jalan pituus ilman kynsiä on noin kaksikymmentä senttiä. Välillä se nou-see ilmeisesti takajaloilleen, yritän kuvitella sen nuuhkimassa vierasta tuoksua tai kuuntelemassa rappukäytävästä kantau-tuvia askelia.

Olion haju tuntuu nyt joka puolella Matildan asuntoa. Yritän tuulettaa, avaan ikkunat ja välillä ovenkin rappukäytä-vään. En halua kuitenkaan, että naapurit huomaavat hajun, vielä olisi liian aikaista.

Pelottaako minua nyt? En ajattele sitä, ajattelen vain Ma-tildaa, sisartani, hänen kuolemaansa ja kostoa.

Minun sisareni ei kuole ilman, että syyllinen joutuisi kärsimään. Minä särjen hirviön sydämen, aivan kuten se teki Matildalle.

Päivän ohjelma: tarvikkeiden hankintaa. Rautakauppa osoittautuu jokaisen hirviöntappajan aarreaitaksi. Vaeltelen käytävillä ainakin kolmen tunnin ajan, katselen erikokoisia pihtejä ja pistosahoja ja sirkkeleitä, teriä, joilla voisi puhkoa silmiä ja raastaa irti kokonaisia raajoja, leikkureita, joilla voisi viiltää poikki suonia ja jänteitä. Katselen niitä jotenkin huumaantuneena, järkyttyneenä siitä, että tuollaisia tavaroita myydään ihan oikeasti, kenelle tahansa. Tappovälineitä, ki-dutustavaroita.

Myyjä kulkee ohi juuri kun olen nostanut kirveen pääni päälle, sellaisen pieniteräisen mutta pitkävartisen. ”Kevyt lii-kuttaa”, ajattelen, ”ulottuva, ei kuitenkaan liian pitkä”. Kir-veeseen kiinnitetyssä vihkosessa näkyy vain halkoja hakkaava ruutupaitainen mies, ei linnunjalkaisia hirviöitä, ei yksinäisiä naisia, joiden täytyy kostaa sisarensa kuolema. Myyjä vilkai-see minua nopeasti, mutta kääntyy käytävän päässä katso-maan uudestaan, pidempään.

Kirveiden lisäksi keskityn kokeilemaan vesureita ja puuk-koja. Parhaan otteen saa siitä halvimmasta punakahvaisesta, ostan niitä kolme, koska pelkään hikoilevien käsieni pudot-tavan aseet otteestaan. Yritän kuvitella hirviön eteeni, mutta kaikki mielikuvat, joita minulla on siitä ollut, ovat äkkiä hävinneet.

Nyt kun tiedän, että se on, en voi enää nähdä sitä edessä-ni.

Minä en näe sinua enää mie-lessäni, rakas sisareni, eikä minulla ole aavistustakaan, missä olet.

Minä olen nyt asunnossasi, on yö, odotan, että hirviö tulisi esiin. Tunnen sen läsnäolon, ensin en tuntenut, mutta kun kello oli reippaasti yli puolenyön, vähitellen se alkoi olla paikalla.

Se tietää, että minä olen täällä, se seuraa minua katseel-laan. Kun menen kylpyhuoneeseen, se tulee eteiseen odot-tamaan, jos menen keittiöön, se piiloutuu kulman taakse olohuoneeseen. Se yrittää selvittää, kuka minä olen, mutta luulen kyllä, että se tietää, miksi olen täällä. Minä kuulen rapinan, joka tulee sen kynsistä, kun ne osuvat lattiaan. Kuu-len sen hengityksen, se hengittää minua nopeammin, mutta pidättää sitä, jos nousen nopeasti seisomaan ja näytän siltä kuin kuuntelisin.

Haju käy jatkuvasti vahvemmaksi, työnsin kokeeksi pääni ulos ikkunasta ja kun vedin sen takaisin, löyhkä tuntui tukki-van keuhkoni. Hajuun tottuu, jos ei välillä pääse puhtaaseen ilmaan.

Totuitko sinä hajuun, oliko se täällä kanssasi öisin viik-koja, ehkä kuukausia, laimeni sitten aina aamuksi, etkä sinä ikinä tullut huomanneeksi sitä? Toitko sinä kenties joskus jonkun yöksi, jonkun, joka sävähti lemua herätessään aamu-yöstä postinkantajan kolisteluun, lähtikö hän nopeasti luva-ten soittaa eikä hänestä kuulunutkaan enää koskaan?

Etkö sinä kuullut tuota rapinaa, joka seurasi sinua aa-muöisin? Etkö nähnyt varjoa, joka liukuu silmänräpäyksessä seinän taakse, jos ovesta kurkistaa yllättäen tai kääntyy kävel-lessään vilkaisemaan taakseen?

Näitkö sinä sen joskus peilistä, kun pesit käsiäsi kylpy-huoneessa tai seisoit eteisessä odottamassa sanomalehteä? Minä en ole vielä nähnyt, en tiedä, onko se liian ovela sellai-seen vai välttelenkö minä vain peilejä, koska en ole varma, haluanko vieläkään nähdä sitä.

Mutta kohta on aika, sisko, kohta minä näen sinun hir-viösi.

USVA 4/20059

Istun, odotan, katson kuinka aika kuluu, kun kello on neljä, kuulen takaani kahahduksen, tiedän, että hirviö on tullut

esiin vaatehuoneesta. Minä käännyn, se seisoo edessäni, hir-viö, se on minun mittaiseni ja sen hengitys osuu täsmälleen kasvoilleni enkä minä pääse enää pois.

Se on hirvittävä, siitä alkaa pimeys ja päättyy siihen, sen silmistä heijastuu tuli ja viha ja voima, sen vihertävän na-han alla odottaa lihaksiin ja jänteisiin sidottu raivo. Se pitää minusta kiinni, tunnen sen kynnet hartioillani, tiedän, että ainakin yksi on jo lävistänyt ihoni ja veri valuu norona solis-luun kuopan kautta rinnalleni.

Jumalani, se on kaunis! Se on niin täynnä kaikkea mitä minussa ei ikinä tule olemaan, se on yhtaikaa silkkaa ihmisen tunnetta ja eläimen voimaa. Minä katson sitä takaisin, sil-

miin, uppoan niihin enkä enää tunne itseäni, odotan, mil-loin se tekee viimeisen liikkeen, sen ratkaisevan, avaa kitansa ja näyttää minulle hampaansa tai työntää kyntensä entistä syvemmälle lihaani.

Mutta sitten minä havahdun, palaan hieman takaisin pimeydestä, katson uudestaan sen silmiä, uudella tapaa, liek-kejä, jotka loimuavat mustan keskellä, vihaa, joka kumpuaa sisältäsi

sillä nyt minä näen sinut, näen sinut, Matilda, sinun silmäsi hirviössä ja osan kasvoistasi, sinä olet kauniimpi ja voimakkaampi kuin koskaan, sinä ja hirviö, yhdessä te olette vahvoja niin kuin et koskaan yksin ollut.

Enkä minä voi muuta kuin kävellä ulos ovesta ja jättää sen perässäni auki. ¶

© Tiina Raevaara 2005

Tiina Raevaara

Tiina Raevaara on tutkija, joka työskentelee Helsingin yliopistossa ja väitteli ke-väällä syöpägenetiikasta. Hän asuu Sipoossa metsän laidassa perheensä ja koiriensa kanssa. Häneltä ei ole aiemmin julkaistu kaunokirjallisia tekstejä, mutta hänen haaveenaan on työntää sormensa yhä syvemmälle kirjallisuuden ja kirjoittamisen maailmaan.

Kuva © Markus Björksten, 2005.

USVA 4/200510

Saatesanat novelliin ”Matildan kuolema”

Matildan kuolema lähti liikkeelle kahdesta suunnasta: aluksi siitä piti tulla dekkarinovelli, ja myöhemmin halusin pohtia tekstissä sitä, millaisia konkreettisia toimenpiteitä hirviön läsnäolo vaatisi. Kumpikaan juonne ei säilynyt novellissa kovin vahvana vaan häipyi jonnekin taustalle. Novelli syntyi nopeasti ja tuntui itse tietävän määränpäänsä. Minun tehtä-väni olikin sitten vain asettaa kirjaimia peräkkäin ja ihmetel-lä, sillä yleensä kirjoittamiseni on vaivalloista ja hidasta.

Uskon, että se, mitä ihminen on ahmimisikäisenä lukenut, tulee aina heijastumaan hänen kirjoituksissaan. Itse vietin lapsuuteni ja nuoruuteni Agatha Christien, Stephen Kingin ja scifi n parissa, ja oletankin pääni sisältä löytyvän kummallisen seoksen jännitystä, kauhua, avaruusolioita, hirviöitä ja ruumiita. Puran ehkä kirjoituksissani myös omaa sisäistä ristiriitaani: maailmankuvani on koulutukseni myötä hyvin luonnontieteellinen ja riisuttu, ja silti olen aina jollain

järjettömällä tavalla pelännyt pimeää ja hirviöitä. Pelkään vieläkin.

Yleensä myös luonto esiintyy suuressa roolissa kirjoituksissani, Matildan kuolema on tästä pieni poikkeus. Muuten novelli on aihepiiriltään minulle hyvin tyypillinen.

Toden ja epätoden rajapinta kiehtoo minua, enkä voisi kuvitella kirjoittavani fi ktiota, josta puuttuu kokonaan taian – outouden, ihmeen, epärealistisuuden, luonnottomuuden – tuntu. En silti osaa kirjoittaa tavoitteellisesti nimenomaan spekulatiivistakaan fi ktiota – spefi elementit tulevat kirjoituksiini usein itsellenikin yllätyksenä. Kuulun niihin ihmisiin, jotka kavahtavat kirjallisuuden jakoa ahtaisiin lajityyppeihin: jokainen teksti on yksilö ja tulkoon kohdelluksi sellaisena!

© Tiina Raevaara

USVA 4/200511

Tarja Sipiläinen

Täydellistä elämää

Tuijotin kokovartalopeiliin kuin hypnotisoituna.”Hyvät jenkkakahvat sinulla”, oli viime viikonlop-

puna yksi tanssittajistani suu leveässä virneessä hymistellyt humpan pyörteissä. Siinä sitä oli. Seitsemänkymmentäyh-deksän ja puoli kiloa luuta ja läskiä. Enimmäkseen läskiä. Inhon puistatus sai minut värähtämään. Mihin olikaan ka-donnut se sievä punapää, jonka pirteä ilme ja sopusuhtainen olemus oli hetki sitten kääntänyt miehen kuin miehen pään kesäkadulla?

Hymähdin vaisusti. Siitä taisi oikeastaan olla jonkin aikaa, lähes 20 vuotta. Miten sitä sanotaankin osuvasti, että kaune-us katoaa, läski on ikuista.

Näin sieluni silmin, miten tällä tahdilla ennen pitkää vyöryisin runsaina poimuina yli peilin reunojen kuin yli äy-räiden pulppuava suihkulähde. Vilkaisin vielä peilin täyttävää kuvajaistani. Toden totta, jotain minun pitäisi tehdä. Miet-teissäni lähdin alakertaan saattelemaan Teron työmatkalle.

Pian Teron kurvattua pihaltamme ovikello soi. Olin edellisenä päivänä pitkästä aikaa tavannut lähikaupan he-delmäosastolla ystäväni Jaanan, joka oli luvannut tulla kä-väisemään. Hänelläkin oli vapaapäivä, ja sinkkuna hänestä oli mukavampi tulla käymään ja jutella tyttöjen juttuja, kun Tero ei ollut kotona.

”Hei, tulenko liian aikaisin?” Jaana hymyili muhkeaa tulppaanikimppua ojentaen.

”Et ollenkaan, tule peremmälle vaan. Ihania kukkia.””Muistin, että pidät punaisesta.”Asettelin värikkäät kukat vaasiin ja pyysin Jaanaa istu-

maan keittiön pöydän ääreen.Muikea hymy pyöreillä kasvoillaan Jaana kertoi tavan-

neensa pari kuukautta aiemmin elämänsä miehen, ehkä. He suunnittelivat yhteen muuttamista ennen kesää. ”Kaiken kaikkiaan minusta tuntuu, että vihdoinkin asiat loksahtavat kohdalleen”, hän totesi.

”No, se minusta. Mitä sinulle kuuluu?” Jaana kysyi.”Olen kääntänyt uuden sivun elämäni kirjassa. Nyt saa

löhöily, lössöily ja makeiden äklötysten ahmiminen riittää. Annas kun näytän.”

Kaivoin esille suunnitelman, jonka olin laatinut aamupäi-vällä Teron lähdettyä. Jaana tutki kanssani vihkoa ja näytti alussa epäilevältä. En oikeastaan ihmetellyt. Olihan minulla näitä puuskia ollut aikaisemminkin.

Ruutuvihkon etusivulla luki päättäväisin viivoin tekstattu-na, ”Kipan kilot kuriin”. Sisäsivuilla luki kattava lista asioita, joita minun tuli välttää, ”Viholliset” isolla V:llä: suklaa, kermajäätelö, pizza, wienerit. Kaikki, mikä vähänkään sisälsi rasvaa tai sokeria. Seuraavalta sivulta löytyivät ”Ystävät”, nekin isolla kirjaimella. Paljon vihreää, punaista ja keltaista – vihanneksia, marjoja sekä hedelmiä. Huolellisin piirroin muokkaamani lista oli ohjelma, josta tulisi uusi elämäni. Tästä ikuisuuteen.

”Onnea yritykselle, kateeksi käy, että jaksat ryhtyä toi-meen noin perusteellisesti”, Jaana kannusti ja jatkoi: ”Älä kuitenkaan jätä syömistä liian vähälle. Oletko muuten suun-nitellut meneväsi kuntosalille tai aerobiciin? Siellä kiinteytyi-sit painon pudotuksen tahdissa.”

Juttelimme Jaanan kanssa pari tuntia. Monet kerrat laih-duttamista kokeilleena hän oli antanut minulle vinkkejä, miten varmimmin pääsisin tavoitteeseeni. Jaana nauroi, että ainakin hän oli asiantuntija kertomaan, kuinka en varmasti onnistuisi. Vaikka hän kannustikin minua innokkaasti, näin hänen kasvoillaan edelleen häivähdyksen epäilyä.

Jaanan lähdettyä olin entistä vakuuttuneempi, että näyt-täisin paitsi itselleni myös kaikille epäilijöille, että pystyisin ryhdistäytymään. Minun tarvitsi vain palauttaa mieleeni vinosti hymyilevä peilikuvani, kun tunsin heti itseni päättä-väiseksi ja kertakaikkisen tarmokkaaksi.

Hilpeästi hyräillen kaivelin pölyttyneet lenkkitossut etei-sen vaatenaulakosta, kenkätelineen perukoilta. Kiskoin ne jalkaani ja ponnahdin pari kertaa kokeeksi. Tästä se alkaisi. Tämä oli loppuelämäni ensimmäinen loistokas päivä.

En sallisi itselleni lipsumisia suklaalevyn houkutuksiin

USVA 4/200512

heikosti sujuneina päivinä. En myöskään palkitsisi onnistu-neita suorituksi jäätelölitralla. Tällä kertaa onnistuisin. Pian Terokin voisi ottaa minut mukaan työpaikkansa juhliin ja ylpeänä esitellä edustavaa vaimoaan. Hiljalleen hiipunut nuoruuden intohimokin saattaisi jälleen palata elämäämme.

Seuraavana aamuna heräsin vatsan vaativaan murinaan. Pesuhuoneeseen tallustellessani mutisin synkeänä: ”Mu-

rise, mitä muriset, luvassa on vettä ja leipää, turha kuvitella mitään muuta!”

Kahvimuki kädessäni rahjustin olohuoneeseen. Ajattelin, että nälkäisenä ei ollut läheskään yhtä helppoa olla päättäväi-nen kuin täydellä vatsalla. Löysin TV:stä vahinkopainalluk-sella Ostos-kanavan taustahälyksi aamulehden lukemiselle. Pian huomasin unohtaneeni uutiset ja keskittyväni TV:ssä iloisesti jumppaavien, eri-ikäisten upeavartaloisten miesten ja naisten vakuutteluihin, miten ”Start-and-Go” –kuntolaite oli mullistanut heidän elämänsä. Löysät läskit olivat haihtuneet kuin ilmaan muutaman minuutin vaivattomalla harjoituk-sella päivittäin. Jumppaajien kestohymy ei näyttänyt kertaa-kaan hiipuvan treenin aikana. Ei hikeä, ei tuskaa, pelkästään tuloksia. Kuin unessa naputtelin matkapuhelimeen TV-ruu-dussa kutsuvasti vilkkuvan puhelinnumeron.

Kahden päivän kuluttua postiauto kurvasi laitteen oh-jeineen kotiovellemme. Heti tilauksen tehtyäni olin

siivonnut alakerran askarteluhuoneen, vienyt sinne vintille ajautuneen jumppamaton ja Teron muutama vuosi sitten käytettynä hankkiman punnerruspenkin ja käsipainot.

Otin ihmelaitteen vastaan sydän innosta tykyttäen ja raa-hasin sen alakertaan. Kasaamiseen meni parisen tuntia. Kat-soin aikaansaannostani ylpeänä. Laite kiilteli jumppamaton vieressä kutsuvasti. Tartuin kahvoihin ja nykäisin. ”Ihanaa”, hengähdin. Tunsin kuinka pulssini kiihtyi, kun innostuksen ja liikkeen aikaansaama adrenaliini syöksähti joka soluun ja sopukkaan. Täsmälleen niin kuin mainoksessa oli väitetty. Riemusta nauraen kuulostelin kehoani. Ei tosiaankaan ki-pua, ei tuskaa, ei hikeä. Tästä tulisi naurettavan helppoa!

Tero palasi työmatkaltaan perjantai-iltana.”Hei muru”, hän huuteli ovelta. Hän halasi minua ja

suukotti pikaisesti.”Mitäs nyt, näytät kissalta, joka on tyhjentänyt lautasel-

lisen silakoita ja kermakannun päälle päätteeksi?” hän kysyi katsellen minua tarkkaavaisesti.

Minua nauratti. ”Kermasta tässä nimenomaan ei ole kyse.” Pyörähdin kepeän piruetin Teron arvostelevan katseen edessä ja julistin.

”Kaksi ja puoli kiloa, alle viikossa. Ja tulepas katsomaan alakertaan.”

Tero seurasi minua tottelevaisesti. Näin hänen kasvoillaan hyväntahtoista epäilyä. Tällaiset puuskat taisivat tosiaankin olla hänelle tuttuja. Pahoin pelkään, että olin rääkännyt häntä näillä lähes joka kevät. Ensimmäiset painonpudotus-yritykseni olivat lasten syntymän jälkeisiltä vuosilta. Parin-kymmenen vuoden yhteiselon aikana Tero oli sopeutunut näihin tilanteisiin ja osasi myötäelää voiton ja tappion hetket kokemuksen myötään tuomalla rutiinilla.

Teron ilmeestä päättelin, että hän kuntolaitetta katsasta-essaan jo mietti tulevien viikkojen tapahtumia: suunnitteli suklaan ostamista kirjoituspöydän laatikkoon hädän hetkelle, suhteiden virittämistä kukkakauppaan - kilo ja ruusu, lohdu-tukseksi tusina.

Hän ei voinut tietenkään nähdä pääni sisälle. Jos olisi pystynyt, hän olisi löytänyt jotain erilaista asenteessani. Rau-danlujaa päättäväisyyttä, jollaista en ollut koskaan aiemmin tuntenut.

Alkutaivaltahan tämä oli, kerroin Terolle. Varsinkin, kun tavoite vielä häämötti reilun viidentoista kilon päässä. Mutta silti. Olin varma, että onnistuisin ja löytäisin kilojen karttu-misen myötä kadonneen itsetuntonikin.

En ehtinyt kertoa yläkertaan palatessamme raporttiani loppuun. Keittiössä Tero yllättyi. Hän avasi pikkuleipäkaapin ottaakseen jotain hyvää kahvin kanssa ja huomasi, että sen olivat valloittaneet eriväriset ja –kokoiset purkit ja purnukat. Keksipakettien tilalla siellä lymyilivät nyt moninaiset vitamii-nit, ananaskapselit ja levävalmisteet. Hylly suorastaan pursui toinen toistaan mielenkiintoisempia aineita.

”Levävalmiste, mihin ihmeeseen sinä levää käytät? Onko tämä joku kylpysysteemi tai kasvonaamio?” Tero kysyi ot-saansa kurtistellen. ”Oletko nyt ihan varma, että perinteiset laihdutuskeinot eivät riitä?”

Naurahdin hiukan hämilläni ja aloitin varsinaisen puolus-tautumisryöpyn.

”Käväisin alkuviikosta ohimennen Pipsan luontaistuote-kaupassa, ja siellä tuli puheeksi tämä aloittamani projekti. Kun on ne Maisan häätkin heinäkuussa… Jos siihen men-nessä saisin kymmenen kiloa karistettua, voisin vaikka hank-kia uuden juhlamekon. Pipsa vakuutti, että näiden avulla homma hoituu, ja sujahdan muutaman kuukauden kuluttua pari kokoa pienempään mekkoon tuosta vaan.”

Jatkoin perustelujani vuolaasti, kunnes huomasin Te-ron hytkyvän pidätellystä naurusta. Tajusin, että kuulostin omissa korvissanikin vähintään sekopäiseltä selityksineni ja purskahdin nauruun. Eihän minulla ollut mitään syytä seli-tyksiin. Tiesin, että Tero ymmärsi yskän.

USVA 4/200513

Maaliskuun alusta lähtien kokovartalopeilistä tuli paras ystäväni, mutta varsinkin alkumetreillä se oli

myös pahin viholliseni. Olin heti tehokuurin alussa ostanut ikälopun vaa’an tilalle uuden digitaalivaa’an. Se vartioi nyt makuuhuoneen nurkkaa yhtä tomakasti kuin minä syömiäni kaloreita. Mittasin keittiössä syömäni ruokamäärät gramman tarkkuudella. Makuuhuoneen vaaka ilmoitti painoni sadan gramman tarkkuudella. Ihanat, kamalat punaiset numerot vuoroin kannustivat, vuoroin pilkkasivat minua.

Luin kalorioppaasta, mitkä arkipäivän toimet kuluttavat eniten kaloreita. Niinpä alkukesästä puutarhamme jokainen ruohonkorsi oli ojennuksessa, eikä kukkapenkeistä löytynyt ainuttakaan rikkaruohoa. Polttopuita olin pilkkonut lähim-män kymmenen vuoden tarpeiksi. Olin aina ollut laiskahko siivoaja, mutta nyt suursiivouksesta oli tullut jokaviikkoista rutiinia. Lisäksi terveysruokaa, jumppaa ja lenkkeilyä. Sapat-tikevääni eteni kuin siivillä.

Toukokuun alkupuolella törmäsin lenkkipolulla Jaanaan ja hänen miesystäväänsä Joukoon. Esittelyjen jälkeen Jaana arvioi sutjakoitunutta olemustani vaivihkaa. Hetken niitä näitä juteltuaan hän sai kuin vaivoin sanottua: ”Sinähän olet kutistunut ihan silmissä. Miten ihmeessä sinä olet onnistu-nut pudottamaan noin paljon, näin lyhyessä ajassa?”

”Kyllähän tämä työstä on käynyt. Mutta toisaalta, kun pääsin alkuun, nyt tuntuu, että homma etenee omalla pai-nollaan. Auttaa tosi paljon, että minulla on koko ajan selkeä tavoite mielessäni… ei, mutta nyt minun pitää jatkaa mat-kaa, täytyy ehtiä vielä punttisalille ennen iltapalaa. Nähdään, oli kiva tavata”, huiskautin kättäni Jaanalle ja Joukolle.

Pururata houkutteli minut lennokkaaseen hölkkään. Pian hiki virtasi pitkin selkääni ja pulssi sykki tasaisena rummu-tuksena korvissani. Käännyin kotia kohden.

”Lenkilläkö kävit?” Tero huikkasi olohuoneesta.”Jep, menen vielä vähäksi aikaa alakertaan.”Kohotin ensin sykettä hyppäämällä muutaman minuutin

narua. Siirryin sitten edellisellä viikolla hankkimalleni soutu-laitteelle. Soutaessani tunsin pulssin kiihtyvän ja veren ko-hisevan koskena suonissani. Tunsin lievää huimausta, mutta en malttanut vielä lopettaa. Vilkaisin seinälle kiinnittämääni peiliin. Sieltä minua tuijotti vakain silmin, punehtunein poskin nainen, joka hämärästi muistutti minua, mutta ei kuitenkaan ollut minä. Nyökkäsin naiselle yhteisymmärryk-sen merkiksi. Uusin voimin aloitin vatsa- ja selkälihaspun-nerrukset.

Tunnin kuluttua Tero laskeutui portaat ja pysähtyi katso-maan keskittynyttä punttien nosteluani.

”Kello on jo yhdeksän, tuletko iltapalalle?” hän kysyi.”Hetki vielä, saan tämän sarjan ihan heti täyteen.””Kuule, onkohan sinulta karkaamassa mopo käsistä?””Mmmmm.””Minusta sinä näytät jo tosi hyvältä, töissäkin kehuivat

sinua.””Ai, miten niin?””Kaverit varoittelivat, että kannattaisi pitää sinua silmällä.

Ettei joku gigolo iske silmiään sinuun.”Katsahdin Teroon, hän näytti huolestuneelta. Pudotin

painon telineeseen, otin pyyhkeen ja kuivasin hien niskasta. Naurahdin.

”Älä huoli, vielähän minulla on matkaa tavoitteeseen, ja kun tämä etenee niin hyvin, en malta lopettaa. Homma on hanskassa eikä hanskakaan ole hukassa. Eivätkä minua mit-kään hurmurit sitä paitsi kiinnosta pätkääkään, onhan mi-nulla sinut, oma Adonikseni”, kiusoittelin Teroa ja suukotin häntä yläkerran portaisiin mennessäni.

”Käyn pikasuihkussa, syödään sitten.”Punaiset numerot ”68,5” olivat loistaneet aamupunnituk-

sessa kuin vihreänä hehkuvat liikennevalot, kehottaen jatka-maan hyvään vauhtiin päässyttä matkaa. Sinnikkäällä työllä olin pudottanut yksitoista kiloa. Ja nyt oli vasta toukokuun puoliväli. Saavutettu tulos sai minut puntaroimaan keinoja, joilla voisin vielä parantaa tahtia.

Olin kevään aikana jo kokeillut hölkän ja kuntosalihar-joittelun lisäksi kuminauhajumppaa, lähes tusinaa eri luon-taistuotevalmistetta, spinningiä, kuntonyrkkeilyä ja uintia. Hypnoosissakin olin käväissyt. Toisaalta en ihmetellyt, että Tero työmatkojensa välissä katseli minua toisinaan huolestu-neena. Toisen silmin katsottuna puuhani varmaan näyttivät ylimitoitetulta hössötykseltä. Joka kerta peilin edessä seis-ottuani oloni oli parempi kuin edellisellä kerralla. Painon huventuessa tunsin kasvavani henkisesti. Olin koko työurani seisonut luokan edessä oppilaiden katseiden kohteena. Mi-nut oli vähitellen vallannut halu olla oma itseni, juuri sellai-nen, miltä minusta sisimmässäni tuntui. Ennemmin sivusta tarkkailija kuin toiminnan keskipisteenä olija.

Olin kiinnittänyt jääkaapin oven täyteen kuvia ja isku-lauseita kannustamaan minua heikkoina hetkinä. Mielestäni tehokkain oli kuva suklaaleivoksesta, joka oli muutettu muhkeaksi voipalaksi vastaamaan leivoksen kalorimäärää. Vieressä oli valokuva minusta parin kesän takaa ottamassa aurinkoa pikku bikineissä, joiden niukat kangaspalat paljasti-vat runsauteni säälimättömästi.

Teron suosikkikermajuusto oli lentänyt komeassa kaaressa biojäteastiaan kesken aterian. Lisäksi olin hänen harmikseen heittänyt sokeria sisältävät elintarvikkeet roskiin ja korvan-nut kaikki muutkin jääkaapin rasvat kevytlevitteillä ja –juus-toilla. Olin vakuuttanut, ettei terveellinen ruokavalio tekisi pahaa hänellekään.

Toisinaan kului viikko, jolloin paino ei laskenut. Silloin tunsin masentuvani ja mieleni teki tarttua suklaalevyyn tai kaivautua pakastimen uumeniin hakeakseni jäätelöstä loh-tua. Näinä hetkinä avukseni tuli mantran tyyliin oppilaille hokemani ohje. ”Kun teillä on selkeä päämäärä mielessänne,

USVA 4/200514

on helppo suunnata sitä kohti ja tehdä valintoja, jotka vievät suoraan tavoitteeseen. Muistakaa lisäksi, ettette mene siitä yli, missä aita on matalin, vaan asetatte riman sen verran kor-kealle, että joudutte ponnistelemaan ja tekemään parhaanne tavoitteen saavuttaaksenne.”

Juhannusaattona kottaraiset lauloivat pakahtuakseen piha-keinun katolla. Juhannusruusut kukkivat talon seinustalla

tuulenvireessä keinuen. Sydämeni oli yhtä kevyt kuin aske-leeni, kun liitelin kattamaan lounaspöytää puutarhan patiol-le. Suloiset punaiset numerot väikkyivät mielessäni. ”57”. Voiko maailmassa olla ihanampaa väriä kuin punainen. Tai ihanampaa lukua kuin viisikymmentäseitsemän… alkuperäi-nen tavoite oli saavutettu – ja ylitettykin. Tunsin leijailevani.

Nyt oli aika juhlistaa tätä tahdonlujuuden riemuvoittoa. Maisa ja Miiakin olivat poikaystävineen tulleet kotiin juhan-nusta viettämään. Pitkästä aikaa koko perhe koolla. Aurinko lämmitti kasvojani ja hyvä mieli kipristeli mukavasti varpais-sa asti. Kyllä elämä osasikin olla ihanaa! Viime kuukausien aikana saavuttamani itsekuri tuntui nyt hyvältä. Oli helppo unohtaa kaikki vaivannäkö, tuska ja hammasten kiristely, kun suunnitelmani näytti toteutuneen täydellisesti. Parem-min, kuin mitä olin uskaltanut toivoa.

Illalla miehet olivat vielä saunomassa. Istuimme tyttöjen kanssa pihapatiolla huurteiset lasit käsissämme, tytöillä siide-riä, minulla lähdevettä. Nautimme leppeiden löylyjen jälkeen virvoittavasta juomasta ja nykyisin harvinaisesta yhdessäolos-ta. Huomasin, että Maisa vilkaisi siskoaan tunnustelevasti ja kääntyi sitten puoleeni.

”Kuule äiti, en muista, että olisit koskaan aiemmin ollut noin skarpin ja tyylikkään näköinen. Sait kilot karisemaan aika nopeasti, olet kai itsekin tyytyväinen?”

Katsahdin tyttöihin ja mietin, mistä nyt mahtoi tuulla. ”Tietenkin olen. Tuntuu vain, että minulla on vielä nälkää jatkaa tätä projektia eteenpäin. On aivan sellainen olo, että ikävuosiakin on hävinnyt kilojen myötä kymmenkunta. Käyn kohta vaikka teidän isosiskostanne.”

”Pidä nyt kuule järki päässä äläkä enää haihattele! Alam-me olla huolissamme sinusta. Tällä puheella, sinä olet täy-dellinen tuollaisenaan. Lopeta laihduttaminen, sovitaanko niin?”

Epäröin. Sitten tyttöjen huolestuneet ilmeet saivat minut nyökkäämään. Kai minun olisi aika lopettaa.

Tyttöjen kotiinlähdön jälkeen olinkin jo vähällä hellit-tää, mutta jokin minussa vastusti luovuttamista sinnikkäästi. Peilistä heijastuva kuva irvaili epäröintiäni. Se oli vakuuttu-nut, että lopettaisin tähän. Turhaan.

Suunnitelmani oli viime kuukausina kasvanut timantinlu-jaksi päättäväisyydeksi, enkä enää nähnyt syytä sen enemmän kuin keinojakaan lopettamiseen. Katsoin peiliin ja pidin

näkemästäni. Halusin tätä enemmän. Jatkoin edelleen kun-toilua ja tarkkailin suurennuslasilla syömisiäni. Oloni tuntui päivä päivältä paremmalta. Kerrassaan loistavalta.

Kesä oli mennyt. Maisan häät oli tanssittu, ja nuoripari oli jo palannut häämatkalta. Ilmassa leijui syksyn tun-

tu. Pari keltaista lehteä oli kieppunut pihavaahterasta auton katolle.

Tero ajoi kodinhoitohuoneessa partaansa. Sujahdin alasti hänen ohitseen pesuhuoneeseen suihkuun. Hän vilkaisi ol-kansa ylitse minuun ja viilsi haavan poskeensa.

”Kipa, et kai sinä vieläkin laihduta?” hän kysyi. Vastasin hänelle, ettei minulla ollut mitään hätää.”Paino vähenee ikään kuin omalla painollaan”, heitin

saamatta Teroa yhtymään hymyyni.Lämmin ailahdus kulki lävitseni. Tero oli minusta huolis-

saan. Kävelin hänen luokseen ja kiedoin käteni hänen ympä-rilleen. Halusin vakuuttaa, että hän huolehti aivan turhaan. Kevyesti aloittamani halaus muuttui tiiviiksi syleilyksi. Vesilammikko ympärillämme sai levittäytyä lattialle kaikessa rauhassa.

Olin kesällä ilmoittautunut joogakurssille. Joogan avulla etsin mielenrauhaa ulkoisen olemukseni muuttumisen aihe-uttamiin mielenailahduksiin. Kiinteytyäkseni lisää suoritin säännöllisesti isometrisia harjoituksia muun kuntosaliharjoit-telun ohella. En ollut piiskannut itseäni eteenpäin turhaan, kehonrasvamittari näytti hykerryttäviä lukuja.

Katselin luontodokumenttia ameeboista, kun Tero palasi kotiin töistä. Jokin meren vihreydessä sulavasti liikehtivissä, läpikuultavissa olennoissa kiehtoi minua. Ne olivat vapaita, vailla kiinteän muodon rajoittavia kahleita. Kuulin oven kolahtavan, mutta en saanut heti irrotettua katsettani TV-ruudusta.

Lokakuun alussa Tero lensi emoyhtiön pääpaikkaan Kio-toon. Hänen oli määrä viipyä siellä puolitoista kuukaut-

ta. Hyvästelin hänet haikein mielin. Uudelleen löytämämme läheisyydentunne teki eron entistä vaikeammaksi.

Päivittäinen aikatauluni helpotti eron ankeutta. Laatimani ohjelma oli täyteläinen, en kaivannut siihen lisäksi mitään. En ystäviä enkä työkuvioita. Miia ja Maisa lähettelivät aika ajoin tekstiviestejä, joihin vastailin. Tytöillä oli tahoillaan omat työ- ja opiskelukiireensä, minulla omani. Suunnitte-limme, että he tulisivat viettämään joulua kanssamme.

Harvakseltaan soittelimme Jaanan kanssa ja vaihdoimme kuulumisia. Muutoin keskityin valveilla ollessani täydellisesti painonhallintaan – joko kulutusta lisäävään liikuntaan ja harjoituksiin tai ravitsemusohjeisiin perehtymiseen ja terveel-liseen syömiseen. Vaa’an näytöllä hehkuva luku ”45” kertoi

USVA 4/200515

minulle, että ponnisteluni eivät valuneet hukkaan. Peilin nainen hymyili.

Oltuaan kuukauden työmatkalla Tero soitti, että joutuisi jäämään Japaniin vielä ainakin kuukaudeksi.

”Ehdin varmasti kotiin ennen fi rman pikkujouluja”, hän vakuutteli.

”Olisi mukava mennä sinne yhdessä. Minulla on sinua ikävä”, vastasin palan noustessa kurkkuuni.

”Niin minullakin sinua. Varsinkin mansikantuoksuista suihkushampootasi”, Tero naureskeli.

Hänen äänensä sai varpaani kipunoimaan. Kerroin sen hänelle. Hetkeen kumpikaan ei sanonut sanaakaan.

”Kuulostat kyllä pikemminkin riemukkaalta kuin ikävästä riutuneelta. Onhan sinulla varmasti kaikki hyvin?” Tero kysyi lopetellessamme puhelua.

”Tietysti. Kaikki on ok. Sinua odottaa täällä kotona on-nellinen vaimo. Ja lisäksi melkoinen yllätys.”

Joulukuun alkupäivinä Tero viimein palasi työmatkaltaan. Päivä oli jo vaipumassa iltaan, kun hän saapui. Kun olin

iltapäivällä ollut virittelemässä jouluvaloja kuistin kaiteeseen, kotimme, talo suuren puutarhan ympäröimänä oli näyttänyt seesteiseltä. Illansuussa olin sytyttänyt valot toivottamaan Teron tervetulleeksi.

Kuulin auton kääntyvän pihaan. Kurkistin yläkerran ikkunasta. Näin Teron vilkaisevan valaistun ikkunaan suun-taan. Hän kurkotti takakontista matkatavaroita sekä suuren, tyylikkään muovikassin. Hymyilin. Olin saamassa tuliaisia.

Alaovi kolahti ja tuttu ääni huhuili: ”Kipa, missä sinä olet?”

”Olen lukemassa kirjaa, jännittävä loppukohtaus on me-neillään. Tule tänne ylös.”

Tero harppoi askelmat kaksi kerrallaan yläkerran oleskelu-nurkkaukseen.

Ilahduin, kun näin tuliaisen, Marja Kurjen tulipunaisen shaalin

Teollisuushallin pihalla leimuavat jätkänkynttilät toivot-tivat meidät tervetulleiksi pikkujouluihin. Kirpakka

pakkanen sai juhlaväen siirtymään nopeasti autoistaan sisälle halliin. Kävelimme kohti Teron esimiestä, joka kätteli tulijoi-ta eteisessä. Hän ojensi hymyillen kätensä Terolle.

”Hienoa, olet palannut maailmalta. Eikö pikku vaimo päässyt mukaan?”

Tero kohensi käsivarrellaan kantamaansa shaalia ja hy-mähti: ”Toki.”

Lisää väkeä tulvehti ovesta, ja jatkoimme matkaa sisätiloi-hin. Juhlat olivat jo hyvässä vauhdissa. Bändi oli aloittanut settinsä, ja muutama pari pyörähtelikin jo tanssilattialla. Kappale vaihtui. Ensitahdit saivat minut innostumaan. Ve-täisin shaalin hartioilleni ja otin Teroa kädestä.

”Kuuletko? My way, lempibiisini. Tule, mennään tanssi-maan.”

”Yes, there were times, I´m sure you all knewWhen I bit off more than I could chewBut through it all when there was doubtI ate it up and spit it outI faced it all and I stood tallAnd did it my way.”Juhlaväki ympärillämme teki ihmeissään tilaa Teron joh-

datellessa minut tanssiin. Vain punainen shaali hulmahteli hänen edessään, kun pyörähtelimme sävelten tahdissa. Näin Teron katseessa ylpeyttä ja syvää kiintymystä.

Hymyilin. Elämä oli täydellistä. ¶

© Tarja Sipiläinen 2005

Tarja Sipiläinen

Tarja Sipiläinen on lappeenrantalainen kirjoittaja, jonka no-velleissa arki nitkahtaa oudoksi. Reaalitodellisuuteen ujuttau-tuu kuin varkain yllättävä, selittämätön elementti, joka tari-noiden päähenkilöille on aina olemassa ollut mahdollisuus.

Sipiläinen työskentelee tiedotus- ja projektihallintotehtävissä. Hän on aloittanut kirjoittamisharrastuksena vuoden 2005 alkupuolella ja etsii vielä ominta tyyliään.

Kuva © Piipa Virkki

USVA 4/200516

Saatesanat novelliin ”Täydellistä elämää”

Täydellistä elämää –novelli sai alkunsa ohimennen sisarelleni heittämästäni lauseesta, jonka unohdin moneksi viikoksi.

Laihduttaminen aiheena tuntui kovin tutulta, mutta samalla haastavalta, jos painon pudottaminen saisikin ede-tessään tavanomaisesta poikkeavia piirteitä. Painonhallinnan syövereihin oli helppo sukeltaa. Jos en itse tarkkaile painoani, lähipiirissä tuntuu aina olevan muutama henkilö, jota ovat dieetillä tai ainakin suunnittelevat sellaista. Lisäksi aihetta tarkastellessani joka puolelta tuntui tupsahtelevan tungok-seen asti uusia välineitä, aineita ja keinoja pudottaa painoa. Nyt itsellänikin olisi hyvät eväät keväiseen projektiin…

Parin kuukauden päästä lause yllättäen pulpahti mieleeni, ryntäsin auringonkukkavihkolleni ja kirjoitin siihen novellin loppuidean. Siihen loppuun kirjoitin aikanaan alun ja kes-kikohdan. Tässä muodossa novelli lepäili lähes puoli vuotta, jolloin aloin muokata sitä lopputyötäni varten. Nyt viime metreillä tarina on kokenut varsinaisen muodonmuutoksen ennen Usvaan päätymistään. Näinkin lyhyen tarinan kirjoit-tamisprosessi on ollut monivivahteinen ja antoisa kokemus, josta uskon olevan suurta hyötyä jatkossa.

Minua kiehtovat yleensäkin normaaliin elämään kuin varkain ujuttautuvat yliluonnolliset tapahtumat. Aloitteleva-na kirjoittajana en ole pahemmin muunlaisia tarinoita vielä ehtinyt kirjoittaakaan. Spekulatiivinen fi ktio tuntuu mie-luiselta ja luontevalta tyylilajilta. Uskon, etten jatkossakaan hylkää sitä.

Teemoista:

Aiheet novelleihini syntyvät hyvin tavanomaisesti. Joskus luen lehteä ja silmiini osuu uutinen, joka herättää yllättävän ajatuksen. Televisio on myös hyvä inspiraation lähde, varsin-kin erilaiset dokumentit suorastaan pursuvat käyttökelpoista muokattavaa materiaalia. Tapaan päivittäin paljon ihmisiä ja käydyistä keskusteluista saa napsittua parhaat palat aineistok-si tuleviin tarinoihin.

Mitään lempiaiheita minulla ei ole. Aiheet liikkuvat

laihduttamisesta lohikäärmeisiin, palapelin rakentamisesta dinosauruksiin. Ystävieni mukaan lentävät leivänpaahtimet näyttävät olevan erityisen lähellä sydäntäni. Tiedä häntä.

Yritän tietoisestikin hakea mahdollisimman erilaisia ym-päristöjä ja aiheita novelleihini.

Jos harjoitus kerran tekee mestarin, kehittyäkseen on var-maan syytä harjoitella ahkerasti ja monipuolisesti.

Ajatuksia spefi stä:

Vaikka olenkin kaikkiruokainen lukija, jo teinivuosina maaginen realismi valloitti sydämeni rynnäköllä. En tuol-loin ajatellut sen kummemmin, mistä genrestä oli kysymys, nautin vain täysillä lukemastani. Jatkossa lukulista laajeni seikkailufantasiaan ja science fi ctioniin.

Spekulatiivinen fi ktio arkitodellisuudesta irrottavine ele-mentteineen saa sukat pyörimään jaloissani. Mielikuvituksen lento ja tarinoiden värikäs kirjo hykerryttävät. Välillä itket-tää, välillä naurattaa, joskus pelottaakin, ja mikä parasta, toisinaan tuntuu, että tarinaa lukiessaan on pihalla kuin lumiukko. Se, jos mikä, saa aivosolut poukkoilemaan iloisesti korvien välissä ja arjesta irrottautuminen sujuu leikiten. Ja voi sitä riemun tunnetta, kun oivaltaa rivien väliin piilotetun sanoman.

Spefi antaa rajattomat mahdollisuudet viedä tarinat uusiin ulottuvuuksiin, joko psykologisesti tai kirjaimellisesti uusiin maailmoihin. Kun nämä mahdollisuudet käytetään tehok-kaasti hyödyksi, tuloksena ei voi mielestäni olla muuta kuin ajatuksia herättävää, viihdyttävää tekstiä.

Viime aikoina olen lukenut jonkin verran kotimaista spefi ä. Olen löytänyt monta tasokasta tarinaa ja kirjoittajaa. Tuntuu mukavalta ajatella, että tälläkin saralla kotimaisuus on voimissaan.

Läheskään kaikkiin spefi n alagenreihin en ole tutustunut, joten lukulista kasvaa kasvamistaan.

© Tarja Sipiläinen 2005

USVA 4/200517

Saara Henriksson

Sininen elementti

Aallot heittävät laituriin valoläikkiä kuin peilistä. Punainen aurinko hehkuu matalalla meren yllä. Valo hiipuu vähitellen synkässä satamahallissa. Pedot liikkuvat mustassa vedessä alusten välissä. Mereltä tuulee heikosti, silti ilma hallissa on tunkkaista ja haisee pahalle. Seison märkäpuku ylläni laitu-rilla. Arastelen sukeltaa, mutta minulla ei ole vaihtoehtoa. Keinutan itseäni käsieni varassa edestakaisin laiturin reunalla, kaadun eteenpäin ja sukellan kylmään veteen.

Alusten ja koneiden ääni tuntuu veden alla tuntuu ma-talana jylynä, mutta toisenlaiset äänet erottuvat kirkkaina. Toisin kuin pinnalla, ympäristö hahmottuu selkeästi, ja pys-tyn liikkumaan vaivatta. Valaat naksuttelevat, niiden vihel-lykset kantautuvat harvakseltaan vedessä. Ne ovat sulavia ja silti niin kömpelöitä. Valaiden liikkeet näyttävät harkituilta ja tarkoituksenmukaisilta. Täällä niillä on käytössään vain osa keinoista, joilla ne havainnoivat ympäristöään luonnossa. Sil-ti ne huomaavat minut heti, kun astun veteen. Löydän pedot ja uin niitä kohti. Enkä minä pelkää niitä. Täällä minun tah-toni ei ole minun omaa tahtoani, vaan viettien säätelemää.

Maan päällä ihmiset kävelevät kiireisinä hallista toiseen, ko-neiden hoitaessa työt. Jatkuva kuumuus saa kaikki kireiksi. Satamassa on hieman viileämpää, mutta suljettu alue on harvojen ja valittujen turvapaikka. Istun kopissa märkäpuku yllä, vain ohut verryttelytakki harteilla. Joku merentutki-muslaitoksen kavereista on tuonut tyttöystävänsä mukanaan katsomaan satamaa. Tytöllä on lyhyt hame ja sandaalit. He nojaavat kaiteeseen laiturilla ja katsovat valaita. Niiden kiil-tävät selkäevät kohoilevat siellä täällä vedestä, kun ne käyvät vetämässä henkeä.

”Valaat eivät koskaan lähde satama-altaista, joita ne puo-lustavat. Ne eivät pääse uimaan avomerelle, sillä aallonmur-taja avataan vain silloin, kun laiva lähtee tai toinen tulee. Ne eivät voi lisääntyä keskenään, niiden tehtävänä on suojella ihmisiä muiden meripetojen hyökkäyksiltä. Ne ovat tavallaan koneita,” mies kertoo tytölleen. Tyttö on riisunut sandaalinsa

ja heiluttelee niitä kädessään. Pedot ovat nähtävyys. Katson heitä valvojankopin lasin takaa.

Minä olen yksi valaiden kouluttajista. Ja kuten koulutet-tavani, minäkään en ole vapaa, sillä vangittujen olentojen vartija ei ole koskaan vapaa. Vasta se, että pedot ryhtyivät pitämään minua lajitoverinaan, antoi minulle toivoa. Miten suuri tämä muutos oli, olen tajunnut vasta nyt. Silloin ajat-telin vain merta. Lajikumppanuus avasi minulle meren. Meri on valtava mahdollisuus, ja minä pelkään, olen pelännyt hirvittävästi sen jälkeen joka päivä kun olen tullut tänne. En halua miehen huomaavan minua, ja pysyttelen hiljaa siinä missä olen.

”Kaikki satamassa työskentelevät valaat ovat uroksia,” mies jatkaa selitystään. ”Ne ovat melkein kaksi kertaa niin suuria kuin naaraat. Tarpeeksi suuria ja aggressiivisia torju-maan hait ja alusten kimppuun hyökkäävät torpedoarmadat sataman läheisyydestä. Oletko kuullut sukellusvalassodista? Kun entisaikojen sotilasmahdit kouluttivat pallopäävalaita kiinnittämään merimiinoja ja hyökkäämään sukellusvalaita kohti, merikaupunki vastasi ottamalla kiinni parven miekka-valaita ja muuntelemalla niitä käyttötarkoitukseen sopivaksi. Ne voivat repiä sukellusvalaan kappaleiksi. Olen nähnyt.”

Pari kulkee ohitseni, ja miehen ääni häipyy kuulumatto-miin. Rentoudun hieman, mutta en päästä heitä silmistäni. Mies ei puhu jalostuksesta. Hän ei mainitse, että vankeu-dessa kasvatetulta orca sapiensilta on riistetty lajille kuuluvat kommunikaatiomenetelmät. Kaikuluotainta ei voi näin ah-taissa tiloissa käyttää. Pedot on muokattu tehtäväänsä sopi-viksi ja olemaan kuuliaisia niille, joille ne työskentelevät.

Kello on paljon, ja minua kyllästyttää olla kopissa. Riisun märkäpuvun ja vedän jalkaan verkkarit ja puen takin päälle-ni. Kun lähden, näen mustan selkäevän, joka kohoaa kiiltä-vänä merestä ja vajoaa jälleen pinnan alle.

Menen sisälle halleihin. Suuret pariovet vievät sataman meriakvaarioon, valtavaan halliin, jossa esitellään merentut-kimusta ja meren eläviä vierailijoille. Akvaario on menossa kiinni, eikä vitriinien välissä näy vierailijoita. Kävelen hallin

USVA 4/200518

lävitse sivuilleni katsomatta. Jokainen askel jonka otan maal-la on epävarma ja luonnoton, mutta pidän pään pystyssä ja yritän keskittyä kävelemään eteenpäin. Meriakvaarion moni-torit hehkuvat sinisinä hämärässä näyttelytilassa. Ruuduilla näkyy liikettä ja erotan tutun hahmon. Seisahdun sen eteen. Se ui lähellä pintaa, ja sen huomiota herättävä väritys merkit-see sen pedoksi. Laumaeläin, meren eläin, jolla ei ole muita vihollisia kuin ihminen. Orca sapiensin esi-isät, miekkavalaat. Ihminen piti niitä akvaarioissaan, opetti ja koulutti ja toivoi voivansa eräänä päivänä muodostaa niiden kanssa kielen sillan, myös minä. Myös minä. Minä myös. Toistelen mie-lessäni kuin lapsena oppimaani hokemaa syytä siihen, miksi alkujaan tulin satamaan töihin. Kerron itselleni, että se oli kunnioitusta meren älykkäitä eläimiä kohtaan, mutta todel-lisuudessa se oli vain ihmisen kiihkeää halua nähdä itsensä kaikessa, mikä elää, liikkuu ja kommunikoi. Vuosia tutkit-tiin, onko delfi ineillä tai muilla pikkuvalailla omaa kieltä. Simpansseja yritettiin opettaa lukemaan ja kirjoittamaan. Ja kun luonto ei osoittanut olevansa tarpeeksi oppimiskykyi-nen, me ryhdyimme itse parantelemaan sitä.

Tulen toimistoon ja jätän varusteeni kaappiin. Kolistelen kaapilla. Ovi avautuu ja esimieheni Bloom tulee sisään. Kek-sin äkkiä jotakin tekemistä ja mutisen tervehdykseni tuskin kuulumattomasti. Bloom tulee seisomaan taakseni ja puhuu tavallisia typeryyksiään, tuijottaen samalla persettäni.

”Ne hidastelevat tahallaan lähdöissä, ne typerät pedot,” hän sanoo tarkoittaen valaita.

”Saatanan elukat. Laivat valittavat kalliista satama-ajasta, rettelöitä syttyy tuon tuosta.”

”Hmm,” äännähdän ja väistelen häntä ahtaassa tilassa.Lopulta Bloom luopuu yrityksestä viritellä keskustelua.

”Oberon lähtee huomenna. Eteläportti on vahvistettava. Katso, että joka ikinen on paikalla,” hän sanoo ennen lähtö-ään.

Vihaan tuota ahnetta paskiaista, ja hän vihaa minua. Bloom haluaa opettaa valaille kielen vain siksi, että voisi paremmin komennella niitä. Minut nähdessään hän muut-tuu hyökkääväksi ja samalla haavoittuvaksi, niin kuin ihmiset hyökätessään muuttavat. Se tekee heistä vaarallisia, ei se että he voivat satuttaa, vaan että he pelkäävät toisen voivan satut-taa heitä. Mutta kukaan ei uskalla täällä avoimesti loukata minua. Työtoverini kunnioittavat minua, ja viime aikoina suurin osa on myös ehkä hieman pelännyt minua. He eivät tajua sitä itse, mutta näen sen siitä, miten heidän asentonsa muuttuu kun minä tulen huoneeseen. Minä huomaan sen. He eivät pelkää läheskään tarpeeksi.

He keksivät käyttää merinisäkkääksi tekeytyvää naista kouluttamaan petoja. Siihen ei paljon tarvita. Olennot, joil-ta on riistetty niiden kieli, voivat vain totella. Myös minä opettelin pitkään kommunikoimaan valaiden kanssa. Minua on kielletty käyttämästä niiden kanssa muita kuin yksinker-taisimpia varoitusääniä, jotta ylemmät voisivat koko ajan kontrolloida sitä, mitä me kouluttajat valaiden kanssa vies-timme. Mutta minulle on tapahtumassa jotakin. Ja työpäivän jälkeen, kun Bloom, kollegat tai kukaan ei näe, minä palaan takaisin altaan reunalle.

En jaksa hakea märkäpukua, sukellan likaiseen veteen verkkareissani. Minä lähetän viestejä ympärilleni, minä hal-litsen ympäristöä hormoneillani. Olen mukana, olen läsnä. Ja minä tiedän niin kuin valaatkin, että aika on käymässä vä-hiin, valaat odottavat ja meri odottaa ja tietämättään ihmiset-kin odottavat. Valaat ovat yllättävän rauhallisia. Ne liukuvat

USVA 4/200519

ohitseni vedessä, ja niiden liikkeissä on kauhistuttavaa päät-täväisyyttä. Kauempana meri jyrisee aallonmurtajaa vasten.

Kun työpäivä on ohi, kävelen ulos satamasta. Liikenne sisään ja ulos on hetkeksi tauonnut vuoron vaihtuessa. Ah-taajarobottien kolina vaimenee, mutta ei koskaan lakkaa. Satama on auki yötä päivää. Rantakadulla hiekan ja kaupun-gin välissä ihmiset katsovat minua epäillen. Meidät tunnistaa sinisistä puvuista ja sulkeutuneista ilmeistä. Satamatyöläisistä liikkuu villejä huhuja, joita kukaan ei ole todentamassa tai osoittamassa vääriksi. Satama kääntää selkänsä kaupungille ja pitää salaisuutensa. ”Friikki”, joku sanoo vieressä kulkevalle, kun kävelen ohi. Katson heidän jälkeensä. Yritän napata kiinni sanoista, mutta ne virtaavat pois minun ulottuviltani, enkä saa niitä enää kiinni. Mitä tekee puheella se, joka elää veden alla? Edes työtoverini eivät ole puhutelleet minua moneen päivään. He luulevat, että vaitonaisuuteni johtuu kokeesta. He ovat väärässä, en vain viitsi puhua heidän kans-saan. He eivät puhu mitään merestä.

On helteistä. Maalla käveleminen on kuin näkisin unta elämästä, jonka olen jo kauan sitten jättänyt taakseni. Ilma asvaltin yllä väreilee kuumuudesta. Avaimet helisevät kädes-säni, kun avaan asuntomme oven. Askelmat narisevat, kapu-an vanhan rantahuvilan ylimpään kerrokseen. Asuintoverini Delphine on kotona.

”Miten meni töissä,” hän kysyy keittiön ovelta.”Ihan OK,” vastaan.Hänen äänestään kuulen, että kaikki ei ole kunnossa.

Menen hänen perässään keittiöön.Kämppäkaverini tiskaa. Hänen niskansa on ajeltu siistiksi. ”Miten koe sujui? Oletteko saaneet tulokset?” hän kysyy

ja vilkaisee minuun, ilme tahdikkaasti peruslukemilla.”Koe onnistui hyvin. En ole itse käynyt katsomassa,

mutta luin raportin. Se tuli eilen. Menin sukeltamaan sen jälkeen, ja kun tulin kotiin, olit jo nukkumassa.”

Delphine siristää hieman silmiään ja kääntyy kuivaamaan astioita. Hän on ainoa jolle olen kertonut hankkeesta, mutta vasta kun se oli aloitettu. Minun oli pakko kertoa. Nojaan jääkaappiin ja katson häntä.

”Delphine. Minä halusin sitä itse.””Se on luonnotonta.””Niin on,” myönnän.”Jos olisit kertonut minulle ajoissa, olisin estänyt sinua,”

hän sanoo terävästi.”Siinä olisit tehnyt väärin. Minä olen yksi heistä. Tämän

jälkeen minä olen yksi heistä.””Ja mitä se, että suostuit, hyödyttää vankeja? Koko juttu-

han on suunniteltu vain, jotta kouluttajilla olisi täydellinen valta heihin. Jotta he voisivat opettaa orjille kielen ja käskyt-tää heitä sen mukaan.”

”Minä en tehnyt sitä samasta syystä kuin he, sinä tiedät sen,” sanon Delphinelle.

Hän katsoo minua surullisena. Ojennan käteni ja koske-tan hänen olkapäätään.

”Älä ole huolissasi. Minä en kuulu tänne.”Delphine katsoo minuun avuttomana.”Älä lähde pois minun luotani,” hän sanoo, enkä minä voi

lohduttaa häntä vaan lähden keittiöstä.Menen huoneeseeni ja laitan oven perässäni kiinni. Va-

loverhot heilahtelevat tuulessa, mutta huoneessa on yhtä kuuma kuin kaikkialla muuallakin. Heittäydyn vuoteelle ja suljen silmäni.

USVA 4/200520

Minä halusin saada yhteyden laumaan. Nyt minun on katkaistava yhteys ihmisiin. Viimeinen raja oli helpoin ylit-tää, mutta en voi selittää sitä Delphinelle. Makaan vuoteella-ni avoimen ikkunan alla ja ennen kuin nukahdan, ajattelen pientä akvaariomaista laboratoriota meren rannassa ja salai-suutta, jonka se kätkee sisäänsä.

Kun herään jälleen, tuulee kovemmin ja taivas on tumma. Myrsky on nousemassa. Otan nopeasti takkini ja rahaa rai-tiovaunua varten, muuta en tarvitse kun riennän satamaan. Sadepisarat putoilevat asvalttiin. Ilma on viileä ja raikas. Perillä avaan pienen aidassa olevan sivuportin ja pujahdan sisään. Reitti oikaisee huomattavasti, mutta silti matkaa altaalle on melkein kilometri. Olen läpimärkä, kun pääsen perille. Meri on musta. Sade haittaa näkyvyyttä, mutta lai-turin reunalla erotan tutun hahmon. Bloom on selin, pitkä sadetakki yllään. Aallonmurtajan valtava portti on auki.

”Sulkekaa se!” hän huutaa radiopuhelimeen.Kauempana juoksee satamatyöläisiä edestakaisin laiturilla.

He etsivät hädissään jotakin satama-altaasta kouluttajien käyttämien pitkien keppien kanssa. Ilmasta kantautuu hei-dän huutojaan ja kirouksiaan. Oberonin hahmo näkyy kau-kana merellä. Bloom huitoo käsiään, ja näkemättäkin tiedän, että aallonmurtajan koneenkäyttäjän koppi on tyhjä. Se on alkanut.

En epäröi hetkeäkään. Alan juosta kapeaa huoltolaitu-ria pitkin niin lujaa kuin pääsen. Laiturin päässä syöksyn mereen ja uin kohti verkkoa, joka eristää valaiden altaan satama-altaista. Verkossa on reikä. Irrotan kiinnityksen, ja verkko vajoaa hitaasti altaan pohjaan. Valaat ovat salamana paikalla. Niiden selkäevät erottuvat tummina aaltojen seassa, kun ne uivat kohti satama-allasta. Saan verkossa kiinni ole-vasta kellukkeesta kiinni ja onnistun kapuamaan sen päälle ja siitä laiturille. Nousen pystyyn ja näen pedot kauempana satama-altaalla. Ne ahdistavat jotakuta, vihollistaan. Yksi niistä syöksyy hirvittävällä voimalla vedestä ja sieppaa avutto-man uhrin hampaisiinsa.

Orca sapiens on hurja ilmestys, kun se kohoaa vedestä ja nappaa saaliin rannalta. Jotkut miekkavalaslajit syövät vain kalaa ja ovat muille lajeille vaarattomia. Eivät nämä. Ne voivat hyökätä laumana valaanpoikasen kimppuun ja ah-distaa sitä tunteja. Ne voivat siepata merileijonan matalasta rantavedestä ja kiskoa sen peräänsä syvyyksiin. Ne ovat ag-gressiivisia, todellisia petoja. Joskus myöhemmin on käynyt etäisesti mielessäni, olisiko minun pitänyt olla kauhuissani esimieheni ja kollegojeni teurastuksesta. Mutta se tie oli jo kuljettu loppuun.

Näen, kuinka Bloom kääntyy ja alkaa juosta kohti allasta, josta valaat on äsken vapautettu. Hän liukastelee laiturilla ja huutaa minulle kauhealla äänellä. Mutta pedot ovat nopeam-pia. Hän on minua vastapäätä, mutta liian kaukana, ja hän

tietää sen. Käännän hänelle selkäni ja poistun hallista. Kuu-len hänen viimeisen rääkäisynsä takaani, kun valaat raatelevat hänet. Ne eivät syö häntä, korkeintaan pehmeät osat, kuten sukuelimet ja kielen. Ne tappavat kostaakseen. Meri hyökyy laitureita vasten ja tuuli ravistelee hallien aaltopeltikattoja. Kuulen askeleeni kaiun sateen ropinan ylitse, kävelen silmät ummessa ja kädet sivuilla. Jätän sataman ja heitän valaille hyvästit, toistaiseksi

Alkio kelluu synteettisen, läpinäkyvän kohdun sisällä labora-torion kylmän sinisessä valossa. Siinä valossa kellun minäkin, ja kuvittelen olevani vedessä, veden alla. Työhuoneen erottaa merestä vain yksinkertainen pleksilasi, joka murtuu, kun aika on kypsä. Valaat ovat lähellä, niiden naksutus kuuluu me-reltä. Painan kämmeneni vasten viileää lasia. Ihoni näyttää sinertävältä.

Ihmisten piti saada valaat lisääntymään vankeudessa, jotta niitä riittäisi vastaisuudessakin. Ensin he olivat pyy-dystäneet vapaana eläviä miekkavalaita, mutta seuraukset olivat tuhoisia. Kun luonnonvaraisina eläneet pedot pääsivät kommunikoimaan vankeudessa olevien tovereidensa kanssa, vangit lakkasivat tottelemasta vartioitaan. Kesti kokonaisen valassukupolven ajan, ennen kuin ne saatiin taas koulutettua tottelevaiseksi, ja tutkijat pääsivät yrittämään uudelleen. He olivat oppineet erehdyksestään. Piti luoda kokonaan uusi valas. Minä luovutin omia kantasolujani, joita manipuloitiin niin, että ne voitiin hedelmöittää valaan sukusoluilla. Se oli minun oma tahtoni. Tämä olento tulee olemaan osa minua, eikä sen olemassaolon oikeutuksen pohtiminen koske minua enää, jos ennen koskikin.

Ei ole enää minun tahtoni, joka pyrkii tuhoamaan kaiken joka tulee lauman ja minun väliin. Pedolla ei ole tahtoa, on vain vietti. Etiikka ei koske petoeläintä. Jätän sen taakseni, unohdan niin kuin olen unohtanut jo paljon. Kuvien ja vä-rien maailma häviää, ja edessäni avautuu äänien, hajujen ja liikkeen valtakunta. Maa ei ole hyvä paikka kuin yhdelle pe-dolle kerrallaan, ja meri on suuri. Jossakin lähellä valaat uivat sinisen keskellä. Tämä olennon alku on minun katkeamaton siteeni lajitovereihini, ja mereen…

Vielä vähän aikaa, ja poikanen saa viedä minut niiden luokse. ¶

© Saara Henriksson 2005

USVA 4/200521

Saatesanat novelliin ”Sininen elementti”

Näin eräänä yönä unta myrskystä ja miekkavalaista, ja kirjoitin unen pohjalta novellin miltei samalta istumalta. Miekkavalas oli lapsuuden suosikkieläimiäni. Olin innos-tunut valaista, ja saatoin katsella tuntikausia televisiosta nauhoittamiani valasdokumentteja. Toinen novellin syntyyn vaikuttanut havainto oli se naisena elämiseen liittyvä spefi s-tinen kokemus, että nainen todella hallitsee ympäristöään hormoneillaan, halusipa ympäristö tätä tai ei.

”Sininen elementti” on täysverinen ekoscifi novelli ja sellaisena ainoa kirjoittamani. Tämä siitä huolimatta, että ekologiaa olen muuten käsitellyt varsinkin pidemmissä teksteissäni paljon.Lähtökohta on kuitenkin pikemmin kommunikaatiossa kuin ekologiassa. Ihmiset ovat todella yrittäneet saada älykkäitä nisäkkäitä puhumaan erilaisia viittomia tai merkkejä käyttäen. Eläinten älykkyys ja

tietoisuus on scifi n peruskauraa. Kädellisten puhumaan opettamista ja tästä nousevia kysymyksiä on käsitellyt mm. Connie Willis useassa novellissaan. Viimeksi Vonda McIntyre kirjoitti älykkään merihirviön herättämästä opillisesta kiistasta romaanissaan Aurinko ja kuu.

Lisääntymiseen, vierauteen ja eläinten eettiseen kohteluun kantaa ottavana novellini on siitä perinteisimmästä päästä.

Scifi novelleja kirjoitan harvakseltaan. Kirjoittamistani generoi luetun lisäksi muu eletty, koettu, nähty, tanssittu ja ystävien kesken spekuloitu. Voisin sanoa että nykyisestä kirjoittamisharrastuksestani puolet on realistista proosaa ja toinen puoli jakautuu scifi n, fantasian ja muun spekulatiivisen materiaalin kesken.

© Saara Henriksson 2005

Saara Henriksson

Saara Henriksson on turkulainen opiskelija ja vapaa toimittaja. Hän on sijoittunut toiseksi Gum-meruksen kirjoituskilpailussa vuonna 2004 sekä Nova-kirjoituskilpailussa kahdeksannelle sijalle vuonna 2005.

Häneltä on julkaistu seuraavat proosatekstit: ”Tanssija tarina” Gummeruksen kirjoituskilpailun parhaimmistoa esittelevässä kokoelmassa Novellit 2005, ”Viimeinen ihminen” Voima-lehdessä kesäkuu 2005, ”Paperilohikäärme” Kosmoskynässä 4/2005 (tulossa)

Lisäksi Henriksson on Fanzine Kosmospenaalin (http://users.utu.fi /mataso/kupittaa.htm#kosmospenaali) toinen toimittaja.

Henrikssonin tekstejä löyty verkosta osoittessa http://users.utu.fi /sahenr/kirjoituksia.html

USVA 4/200522

Aleksi Kuutio

Kylän vakain käsi

Ovi repäistiin auki hurjalla voimalla. Käännähdin unenpöpperössä sitä päin, mutta en nähnyt

pimeässä mitään. Samassa tunsin, kuinka joku ravisteli mi-nua hereille.

”Narak, nouse ylös. Kyläneuvosto kokoontuu”, kuulin äänen sanovan.

”Anna minun nukkua”, anelin ja koetin laskea päätäni takaisin olkiin, mutta turhaan. Sain kevyen potkun kylkiini, ja ääni toisti kehotuksensa. ”Sinä tulet nyt.”

Aukaisin silmäni uudestaan. Näin edessäni solakan hahmon, joka oli minulle piinallisen tuttu.

”Mene pois. Mikään ei voi olla niin tärkeää, että minua tarvittaisiin nyt.” Käänsin kylkeä ja painoin pääni takaisin oljille. Tällä kertaa ei tullut potkua, vaan nainen riuhtaisi peiton yltäni.

”Kas, nukut yhä alasti”, Taila sanoi pilkallisesti. ”Varo, ettet vilustu. Syksy tekee jo tuloaan.”

Hyppäsin kiukkuisena pystyyn ja huusin: ”Hyvä on! Minä tulen! Mutta tämän on parempi olla todella tärkeää!”

Nainen vain hymyili, kun pujotin paidan ylleni. Tunsin hänen katseensa vartalollani. ”Narak-parka, taisi olla miellyttävä uni.”

”Itse asiassa kyllä”, sanoin tajuamatta vihjettä.”Kaikesta päätellen”, Taila sanoi nauraen ja katosi

ovesta ulos. Vetäessäni housut jalkaani ymmärsin, mitä hän tarkoitti. Tunsin punan leviävän kasvoilleni. Kiehuin häpeästä ja raivosta.

”Julkea nainen”, huusin, otin jouseni ja ryntäsin hänen peräänsä.

Seurasin Tailan viiltoja ja leikkauksia. Hän oli tehnyt niitä niin harvakseltaan, että vain harjaantunut silmä saattoi

löytää ne. Siinä oli taas yksi, nuoren pihlajan kyljessä. Merk-ki oli sama, jonka olin nähnyt jo monta kertaa: kolmio, jon-ka läpi kulki viiva. Vaara. Usein merkin alle tehtiin kuvaus vaaran laadusta, mutta Taila ei ollut niitä tehnyt. Tarpeetto-miahan ne olivat, tiesimme molemmat mistä oli kyse.

Työnjako oli ollut selkeä. Minä, Taila, Javek ja pari muuta metsästäjää etsisimme miehen ja tappaisimme hänet sillä aikaa kun muut metsästäjät vartioisivat kylää. En ollut halunnut liikkua yksin ja siksi olin ehdottanut, että matkaan lähetettäisiin enemmän miehiä ja että kaikki jäljitys

tehtäisiin pareittain. Kyläneuvosto oli ollut kuitenkin sitä mieltä, että löytäisimme miehen nopeammin, jos kaikki jäljittäjät kulkisivat yksin. Ilmeisesti se pelkäsi lähettää enemmän väkeä, koska uskoi kylän ympärillä liikkuvan vielä jotakin luonnotonta. Koska emme saaneet liikkua yhdessä, päätimme liikkua ainakin suhteellisen lähellä toisiamme, jotta ehtisimme hädän tullen toistemme avuksi. Kiitin onneani, että Taila kulki lähimpänä minua. Vaikka hän olikin varsinainen riesa kylässä, jäljittäjänä hän oli parempi kuin kukaan muu.

Kolmen sadepäivän jälkeen pilviverho oli jälleen auennut, ja nyt ilta-auringon viime säteet tunkeutuivat puiden lehvistöjen läpi. Ilmassa oli kostean mullan ja puoliksi mädäntyneiden lehtien haju.

Kuljin eteenpäin, ja märät lehdet pyyhkivät kasvojani ja vaatteitani. Nyt oli vielä lämmin, mutta yöstä saattaisi tulla kylmä. Onneksi olin ymmärtänyt ottaa paksun villahuovan mukaan. Nopeutin kulkuani, sillä minun oli päästävä perille ennen kuin tulisi pimeää. Silloin en näkisi enää viiltoja ilman soihtua, ja soihdun valo taas saattaisi minut suureen vaaraan.

Pysähdyin. Näinkö jossain viillon? Katsoin tarkasti ympärilleni, ja lopulta huomasin sen erään paksun männyn kyljessä. Kolmio ja viiva, ja niiden alapuolella kahden kaaren sisään piirretty kolmio, jonka yksi kärki osoitti alaspäin. Sydäntäni kylmäsi, vaikka tiesin, että juuri tuota merkkiä olin etsinyt. Taila oli löytänyt hänet. Siirryin hiljaa männyn suojaan ja tuijotin hämärtyvään metsään. Hetken tähysteltyäni huomasin, että puun luota ehkä kaksikymmentä metriä etuvasemmalle oli pieni aukio ja siellä nuotiopaikka. En nähnyt miestä missään. Käärin huovan ympärilleni ja pohdin mitä tehdä. Taila oli luultavasti lähtenyt hakemaan muita jäljittäjiä. Olimme sopineet, ettei kukaan kävisi miehen kimppuun yksin, vaan hyökkäisimme yhdessä. Jäin odottamaan kuten oli sovittu, mutta toivoin, että muut eivät ehtisi paikalle ennen tappajaa. Syy oli hyvin yksinkertainen.

Halusin hänen kuolevan minun nuolestani.Minun ei tarvinnut istuskella kauan, kun aloin kuulla

askelia ja oksien räsähtelyä. Äänet lähestyivät, ja yhtäkkiä mies ilmestyi pensaikosta. Hän vihelteli yksinkertaista melodiaa ja alkoi heti häärätä nuotion luona. Vilkaisin ympärilleni, muita ei näkynyt. Hyvä. Hän olisi yksin minun.

Suljin silmäni. Aukaisin ne. Nyt olisi aika.

USVA 4/200523

Asetin nuolen jänteelle. Käteni on kylän vakain. Pystyn jännittämään pitkäjousta pitempään kuin kukaan muu ja ampumaan silti tarkasti. Mutta pystyisinkö siihen nyt, mietin. Olin metsästäjä, en salamurhaaja. Käteni tärisivät enemmän kuin koskaan, ja jousen paino väsytti käsiäni niin, että nuolen nostaminen jänteelle tuntui kivenlohkareen siirtelyltä. Lopulta onnistuin yrityksessäni, tähtäsin ja jännitin nuolen. Katsoin kuinka hän kaivoi pientä kuoppaa nuotion sydämeen. Mies oli ilmeisesti aikeissa tehdä ruokaa. Käteni vapisivat. Melkein tunsin hänen sydämensä sykkeen, sen rauhallisen tahdin. Kuvitelmia, sanoin itselleni. Rauhoitu.

Mutta en ollut koskaan ennen tappanut ihmistä, vain eläimiä. Metsästäjä, en salamurhaaja, ajattelin uudestaan. Hikinoro ilmestyi yllättäen silmäkulmaani, valui alas ja sumensi näköni. Älähdin hiljaa. Minun oli pakko laskea jousi alas ja pyyhkiä silmäni. Ei hän ansaitse elää, hän tappoi kaksoset manauksillaan. Ei sinun tarvitse tuntea syyllisyyttä hänen tappamisestaan. Ammu nyt vain.

Ei vielä. Vaikka minun tekikin mieli tappaa hänet, jokin käski minun odottaa. Jotain voisi tapahtua. Oletko hullu, kuului saman tien huuto pääni sisältä. Sinun pitää päästä pois metsästä ennen pimeää, ja tiedät sen. Anna muiden hoitaa tappaminen, jos et itse pysty. Tukahdutin äänen vastaten sille, että miehelle oli annettava mahdollisuus. Ehkä mitään ei tapahtuisi, ehkä Nekkamin poika oli nähnyt vain harhoja. Oli ollut hämärää ja kun pelko saa vallan, pimeässä voi nähdä mitä tahansa. Joku osa minusta yritti väittää vastaan, mutta en kuunnellut. Sydän rinnassani jyskytti kuin ansassa räpiköivä lintu. Rauhoitu, sanoin itselleni. Muuten tästä ei tulisi mitään.

Avasin silmäni. Taivaanranta oli himmennyt ja päivän äänet olivat väistymässä yön äänien tieltä. Mutta juuri sillä hetkellä oli aivan hiljaista, aivan kuin meneillään olisi ollut vahdinvaihto. Istuin yhä suuren havupuun varjossa, ja olin niin vaiti kuin kykenin, tarkkailin saalistani ja odotin. Vihdoin yö täyttyi äänistä; iltasirkat aloittivat sirityksensä, jossain petolintu lehahti ilmaan ja kuulin tulikärpästen surisevan lähistöllä.

Vaihdoin asentoa, mutta niin hitaasti, ettei ääniä päässyt kuulumaan. Katsoin häntä, kun hän istui nuotion äärellä ja teki ruokaa. Hän näytti niin kovin rauhalliselta, niin vaarattomalta. Mietin jälleen, oliko kyläneuvosto voinut erehtyä, mutta sitten hiljainen tuulenvire toi minulle hänen hajunsa ja värähdin inhosta. Imelä, mädäntynyt haju. Herättäjän löyhkä. Puristin jousta tiukemmin kädessäni ja asetin nuoliviineni nojaamaan puuta vasten. Mesa, tai mikä ikinä hänen nimensä olikaan, vihelteli taas, tällä kertaa haikeaa, alakuloista sävelmää, jonka muistin hyvin lapsuudestani. En voinut olla miettimättä, kuinka hyvin laulu sopikaan häneen.

Hän oli vain sieluton murhamiestappoi perhosia, jotka lensivät liian lähelle. Hän repi niiltä siivet ja heitti ne nuotionsa tuleen.

Minä katselin hänen tekojaan kai liian pitkään Poltin vain silmäni, katsoessani liekkien hehkuvaan loisteeseen.

Ja nyt minä olin tässä, polttamassa silmiäni. Silmäni kos-tuivat, kun muistin miltä kaksospojat olivat näyttäneet. He näyttivät siltä kuin heidät olisi raavittu auki… ihmisen kynsillä. Ja heidän sisäelimensä oli heitetty ympäriinsä. Jopa Tailan ainainen hymy oli vaihtunut inhoon ja kuvotukseen. Syyllistä ei ollut kauan tarvinnut etsiä. Pojat olivat löytyneet kuolleina samana iltana, kun tuo nuotion ääressä viheltelevä mies oli lähtenyt kylästä.

Hän tuli idästä, ja oli pitkiin aikoihin ensimmäinen matkaaja, joka kulki kylämme läpi. Hän oli esitellyt itsensä Mesaksi ja kertonut olevansa matkalla Kiilamaihin. Hän pyysi saada levähtää kylässämme. Ruoan ja yösijan hän maksoi jännittävillä ja hurjilla tarinoilla, joita kertoi illan pimetessä ja joista etenkin lapset olivat haltioissaan. Se varmaan oli ollut tarkoituskin. Hän vietti muutaman päivän kylässä ja kun hän lopulta lähti, hän oli onnistunut jotenkin houkuttelemaan kaksoset mukaansa.

Pimeys metsässä syventyi ja kääriytyi ympärilleni kuin kiihkeä neitsyt. Näin pelon kurottavan kouraansa jostain, mutta näpäytin sitä sormille ja se katosi vihaisena takaisin metsän kätköihin vannoen kostoa ja odottaen uutta tilaisuutta hyökätä kimppuuni.

Mesa söi jo ruokaansa. Paistetun linnun tuoksu tuntui sieraimissani, mutta edes se ei kyennyt peittämään alleen hänen kuvottavaa löyhkäänsä. Hän haisi pahemmalta kuin mätänevä ruumis. Ehkä hän oli voimistunut syötyään lasten sydämet tai mitä ikinä hän nyt niille olikaan tehnyt. Mesa virnisti itsekseen, ja näin kuinka liekit heijastuivat hänen silmistään.

On pakko tappaa hänet nyt ennen kuin pelko palaa tai pimeydestä käy kimppuuni jotain vielä hirveämpää, ajattelin. Ehdin juuri nostaa nuolen maasta, kun kuulin nuotion luota ääniä ja käännyin katsomaan. Mesan vieressä seisoi joku. En saanut hahmosta kunnolla selvää, koska se oli valopiirin ulkopuolella. Mutta nyt haju oli valtavan voimakas. Kuulin Mesan sanovan hahmolle jotakin, mutta en erottanut sanoja. Hän lopetti puheensa, ja he olivat molemmat hiljaa. Kuka oli tuo henkilö?

Yritin liikkua vähän sivummalle nähdäkseni vieraan

USVA 4/200524

paremmin, mutta turhaan. Hahmo huojui nuotion äärellä kuin varjo astumatta yhtään askelta. Sen liikkeet näyttivät luonnottomilta ja jäykiltä, elottomilta. Vasta sitten tajusin mistä oli kyse, ja huusin melkein ääneen hidasälyisyyttäni.

Kaksi kaarta ja kolmio. Vainajia.Luulin, että Taila oli tarkoittanut viillollaan Mesan

leiripaikkaa. En edes tullut ajatelleeksi, että hän olisi tarkoittanut levottomia vainajia. Typerys, ärähdin mielessäni, mistä oikein luulit nimen herättäjä tulevan? Olisit ampunut kun oli vielä mahdollisuus. Nyt on liian myöhäistä.

Ei ole, ei ole vielä, vakuuttelin itsekseni ja viritin jouseni nopeasti. Mesa oli noussut seisomaan. Tähtäsin päähän. Se tappaisi varmasti. Hän katsoi minun suuntaani. Miksi? Kuuliko hän minun liikkuvan? En välittänyt. Ammuin.

Laukaistessani nuolen jokin osui minuun. En ehtinyt nähdä, minne nuoli lensi, mutta kuulin Mesan karjaisevan tuskasta. Yritin nousta pystyyn, mutta jotakin oli päälläni, ja sieraimeni täyttyivät mädän lihan hajusta. Potkaisin ruumiin päältäni, taistelin kuvotusta vastaan ja kompuroin ylös. Se tarttui jalkaani ja näin ilkeän loisteen sen silmäkuopissa. Hetkeäkään miettimättä vedin käsikirveen vyöltäni ja löin minua pitelevän käden poikki. Kuului ällöttävä, maiskahtava ääni, kun käsi irtosi ja katosi pensaikon sekaan. Paniikki sai minusta vallan, ja lähdin juoksemaan pimeään. En nähnyt mitään, sillä olin tuijottanut liian kauan nuotioon.

Typerys, haukuin taas itseäni, ja juoksin kompuroiden eteenpäin. Kaatuilin vähän väliä ja tunsin sydämen jyskeen korvissani. Se oli kuin sotarumpu. Kuin perääntymiskäsky. Kuin… Yhtäkkiä sivultani kuului huokauksia ja ääntelyä. Peräännyin hitaasti vasemmalle ja liikuin niin hiljaa kuin vain osasin. Pystyivätköhän ne haistamaan eläviä? Sitten sydämeni lähes pysähtyi. Keskeltä pimeyttä ilmestyi eteeni lähes kaksimetrinen, puoliksi mädäntynyt jonkinlainen soturin raato Osoitin sitä kirveelläni ja huusin: ”Älä tule lähemmäs.”

En uskonut sen edes ymmärtävän mitä sanoin, mutta minun oli pakko sanoa jotain, etten olisi jähmettynyt pelosta. Yllätyksekseni ruumis pysähtyikin hetkeksi, ja näin kuinka sen silmät kiilsivät vihasta. Sitten se nosti vyöltään pitkän, suorateräisen miekan ja astui askelen eteenpäin. Olin oivallinen metsästäjä, mutta surkea taistelija. Häviäisin varmasti.

Epätoivo lainasi minulle voimia, ja lähdin raivoisaan hyökkäykseen. Kirveeni upposi ruumiin olkapäähän, mutta vainaja itse ei liikahtanutkaan. Sen sijaan se paiskasi minut maahan vapaalla kädellään. Sitten se kohotti hitaasti miekkansa ylös. Ruumiin sormet olivat jäykät eikä se pystynyt kunnolla iskemään minua. Eikä sen tarvinnutkaan. Riitti, että se vain pudottaisi miekan terä edellä vatsaani ja olisin kuollut. Voisin ehkä väistää, mutta turhaahan se olisi. Isäukko sanoi aina, että kun kohtalo oli varma, sitä kuuli

harmaan tuulen laulun, ja minusta tuntui, että kuulin sen juuri nyt.

Suljin silmäni.

”Älä”, kuiskasi voimaton ääni jostakin pimeästä. ”Älä tapa häntä.”

Ruumis kääntyi ympäri kohdatakseen puhujan. En nähnyt sen takaa mitään. Hetken aikaa oli hiljaista, ja sitten yhtäkkiä jonkun kädet kietoutuivat soturin ympärille. En heti tajunnut mitä tapahtui, mutta sitten oivalsin. Joku halasi ruumista. Pitkään ja hartaasti. Taila? Javek? Olivatko he ehtineet ajoissa paikalle? Hämmästys sai yliotteen pelostani. Lopulta halaaja irrotti otteensa ruumiista ja astui esiin. Mesa.

Samassa kauhu palasi.Nuoleni törrötti hänen vatsastaan, ja suusta vuosi verta.

Hänen katseensa oli lämmin, mutta kasvojen ilme kertoi kivun aiheuttamasta tuskasta. Ammuin ohi. Epäonnistuin.

”Sinä olet kylästä”, hän sanoi ääni rohisten. ”Miksi yritit tappaa minut?”

En tahtonut saada sanaa suustani, mutta lopulta sähähdin: ”Lapset. Sinä tapoit heidät. Revit heidät kappaleiksi ja heitit jokeen. Sinä ja sinun kuolleesi. Kirottu herättäjä!” Yllätyin äänessäni olevaa terävyyttä ja vihaa.

”Mikset anna vainajien tappaa minuakin?” sylkäisin vielä suustani.

Hän yritti vastata, mutta samassa verta pulpahti suusta, ja hän alkoi yskiä. Hetken päästä hän sai sanotuksi: ”Unohdetut. Heillä ei ole rauhaa.” Hän osoitti kuolleita, ja sitten yskiminen alkoi taas.

”Mitä?” kysyin hämmästyneenä ja katselin ympärilleni. Säpsähdin, kun huomasin, että läheisyyteemme oli kerääntynyt ainakin kahdeksan ruumista. Kaikkien silmäkuopat kiiluivat hopeisina.

Kuin arvaten ajatukseni Mesa lausahti: ”Ei se ole vihaa.” Hän kakoi hetken ja tarttui erästä kuollutta olkapäästä. ”Se on pelkoa unohduksesta, ikuisesta yksinolosta. En tiedä, mitä he tuntevat, mutta minä kutsun sitä yksinäisyyden raivoksi.”

Katsoin kuolleita uudelleen. Annoin katseeni kiertää hitaasti ruumiista toiseen. Näin vain vihaa ja raivoa. Vihaa, inhoa ja raivoa. Vai oliko se sitä? Mitä minä tiesin kuolleiden katseista, enhän minä nähnyt muuta kuin mädäntyneitä silmiä ja tyhjiä silmäkuoppia. Hiljaisia silmiä. Sellaisia en ollut koskaan nähnyt. Yhtäkkiä erään pienen luurangon silmäkuopassa kävi himmeä pilkahdus, himmeä. Kyynel, ajattelin. Mutta ei vihaa.

”Minä muistan heitä. Nostan heidät pois unohduksesta, etteivät he jäisi yksin. Sillä kukaan ei ansaitse ikuista yksinäisyyttä.” Mesa nojasi hetken aikaa puuhun, haukkoi henkeään ja käveli sitten yhden ruumiin luokse, joka huojui edestakaisin. Hän halasi ruumista ja sanoi: ”Minä hautaan

USVA 4/200525

sinut. Minä muistan sinua.”Värähdin inhosta, kun katsoin tätä toimitusta.Mädäntyneitä vaatteen riekaleita ja jotain mikä oli

joskus saattanut olla lihaa, tarttui Mesan vaatteisiin. Hän ei välittänyt, vaan siirtyi seuraavan ruumiin luokse ja sitä seuraavan, kunnes oli tehnyt toimituksen kaikille ruumiille. Yksikään niistä ei tehnyt mitään hyökätäkseen kimppuumme. Mesa katsahti minuun ja kehotti tulemaan perässään. Minä seurasin kuuliaisena. Raivoni oli vaihtumassa johonkin muuhun. Suruun, myötätuntoon vai kenties inhoon, en osannut sanoa.

Hän johdatti meidät nuotiopaikalleen ja kuolleet seurasivat meitä. Mesa osoitti minulle lapiota ja sanoi: ”Kaiva heille haudat. Minä en kykene.”

Yritin vastustella, mutta Mesa totesi kylmästi: ”Jos et tee niin kuin sanon, he tappavat sinut. Repivät sinut vain hajalle niin kuin kotka pääskysen. He eivät tee sitä pahuuttaan, vaan siksi, etteivät he ymmärrä enää ihmisten—” Lause jäi kesken ja hän lysähti huovalleen. Olin aikeissa ruveta hoitamaan hänen haavaansa, mutta kun lähdin liikkumaan Mesaa kohti, kuolleet alkoivat huojua levottomasti.

Vilkaisin vainajia, epäröin hetken, mutta otin sitten lapion käteeni ja aloin kaivaa. Mesa pärjätköön omillaan, haava ei kuitenkaan ollut kuolettava. Osuma oli tullut suhteellisen alas vatsaan, verta ei juuri vuotanut, eikä nuoli näyttänyt edes uponneen syvälle.

Maa oli pehmeää, ja kuoppa syntyi helposti. Minä kaivoin ja kaivoin haudan toisensa jälkeen ja kaiken aikaa he tuijottivat minua odottavasti, ehkä lempeästikin. Kun sain viimeisen haudan valmiiksi, aamu sarasti jo ja maailma alkoi saada värejään takaisin. Pyyhin hikeä otsaltani ja odotin, että he laskeutuisivat hautoihinsa, mutta sen sijaan he kävelivät luokseni hitaasti, edelleen huojuen. Aamun valossa heidän rujoutensa tuli esiin vielä selvemmin. Hapertuneita paidan riekaleita, mustuneita kudoksia ja kuivettuneita lihaksia. Tai vain pelkkää luuta.

He astuivat eteeni yksi kerrallaan, enkä tiennyt mitä tehdä. Katsoin Mesaan avun tarpeessa, mutta hän makasi yhä huovallaan liikkumattomana kuin kivipaasi. Olin kauhuissani – tappaisivatko he minut silti? Halusivatko he minutkin mukaansa? Kirottu olkoon kohottaja, kirottu Mesa, kirot—

Mutta kukaan heistä ei tehnyt mitään. Vain odottivat. Ja odottivat. Huusin heille, että he menisivät hautoihinsa, että he laskeutuisivat lepoon, että he jättäisivät elävien maailman. Että he jättäisivät minut rauhaan. Mutta he vain odottivat. Tuijottivat minua kuin lapset, jotka eivät uskalla käydä nukkumaan. Odottivat, että äiti tulisi kertomaan iltasadun ja peittelisi heidät täkillä. Mutta ehkä siitä olikin kyse, ajattelin viimein. Ehkä juuri sitä he kaipasivat.

Heitin lapion maahan ja halasin varovaisesti lähinnä

minua olevaa vainajaa. Sen tunkkainen ja makea löyhkä täytti sieraimeni ja minua oksetti. Tunsin kuinka ruumiin pinnasta irtosi jotakin tahmaista, mikä tarttui sormiini. Työnsin inhoni sivuun ja mumisin jotakin sentapaista kuin ”et ole yksin enää”. Silloin vihdoin tapahtui jotain. Ruumis alkoi liikkua yhtä hautaa kohti ja rojahti sinne päästäen samalla epämiellyttävän rusahtelevan äännähdyksen. Seuraava ruumis tuli luokseni ja toistin sille ensimmäiselle tekemäni asian. Vaikutus oli sama. Halasin jokaista ruumista vuorotellen ja jostain syystä minua alkoi itkettää. En tiedä, oliko se kauhua vai surua kuolleita kohtaan.

Viimeisenä luokseni saapui ruumis, joka oli ollut vähällä tappaa minut. Sen kävely oli jäykkää ja kasvojen mädäntynyt liha peitti kalloa enää osittain. Jotenkin vaistosin, että hän pelkäsi minua. Ennen kuin ehdin ajatella yhtään enempää, hätkähdin ruumiista lähtevää ääntä.

”Ghhhhhiiiiii-iiinggghhh-ghhhiiiinnnggg”, se sanoi, nosti toisen kätensä ylös ja osoitti itseään sormella. Hetkeksi aikaa unohdin kaikki pelkoni yrittäessäni saada selvää, mitä se sanoi. Ruumis piti hetken tauon ja toisti sanomansa, mutta sen kurkun lihakset olivat niin tuhoutuneet, etten saanut mitään selvää. Pudistin vain päätäni.

Ruumiin ääntely alkoi kiihtyä, se oli selvästi huolissaan jostakin. Mutta mistä? Katsoin sitä tarkemmin. Ruumis oli mädäntyneenäkin valtava, lähes kaksimetrinen ja sen päällä olevat vaatteiden jäänteet olivat paksua, kovetettua nahkaa. Kaulan ympärillä oli roikkui yksinkertainen koru, jossa oli aaltomainen kohokuvio. En ollut ikinä nähnyt sellaista kenelläkään. Rautaa. Kenellä oli varaa pitää rautaista korua? Olisiko voinut olla…

Tietenkin. Kinkin. Orjasoturi. He kuljettivat orjia kauppiaiden puolesta. Omasta mielestään he olivat vain tavarantoimittajia, eivät mitään muuta. Minä olin kuvitellut, että koko ammattikunta katosi sen jälkeen, kun käskynhaltija Semiam oli kieltänyt orjakaupan. Tunsin vastenmielisyyttä – vihasin orjuutta yhtä paljon kuin kuka tahansa lähikylien asukkaista. Lähes jokainen oli joskus menettänyt jonkun läheisen orjakauppiaille.

Katsoin ruumista uudelleen. Se pelkäsi, etten minä vapauttaisikaan sitä nyt, kun tiesin, mikä se oli ja mitä se oli tehnyt. En koskaan uskonut, että syyllisyys voisi painaa kuolleita. Silti, en halunnut… Katso häntä, puoliksi mätä ruumis, hylkiö kuolleittenkin keskuudessa. Ikuisesti. Kuka ansaitsee sellaista? Ei kukaan.

Ei niin.Otin askelen lähemmäs soturia ja halasin sitä hieman

varovaisemmin kuin muita. Ehkä pelkäsin, että se yrittäisi tappaa minut uudestaan. Yhtäkkiä tunsin ruumiin kädet kyljilläni. Pelästyin, kunnes tajusin, että se yritti halata minua takaisin! Irrottauduin hitaasti syleilystä ja katsoin sitä suoraan silmäkuoppiin. Niiden pimeys vaikutti levolliselta

USVA 4/200526

ja suupielet olivat nousseet ehkä aavistuksen ylöspäin, lähes mahdoton sanoa. Tartuin sitä kädestä ja ohjasin hautaan. Astuessaan haudan reunalle sitä tarttui vyöllään olevaan ruosteiseen miekkaansa ja yritti ojentaa sitä minulle, mutta ei jäykistyneillä sormillaan saanut sitä enää esiin. Nostin sen soturin puolesta ja hämmästyin, miten paljon se painoi. Sekin oli rautaa! Katselin miekan ruosteista pintaa, ja mietin, että huonosta kunnostaan huolimatta sen täytyi olla valtavan arvokas. Ojensin miekan ruumiille ajatellen, että se haluaisi kantaa sitä rinnan päällä niin kuin kuolleilla sotureilla on tapana, mutta yllättäen ruumis viittoikin minua pitämään miekan. Sitten se laskeutui haudan pohjalle samalla tavalla kuin muutkin. Pitelin miekkaa kädessäni uskomatta asiaa todeksi – minä olisin pian kylän rikkain mies. Kenelläkään kylässämme ei ollut koskaan ollut hitustakaan rautaa, ja nyt minulla oli taiten tehty miekka. Pyörittelin asetta kädestä toiseen, kunnes lopulta pääsin irti sen lumoista ja peitin haudat.

Kun sain työni päätökseen, asetin jokaisen haudalle kiven ja lausuin pienen muistorunon, jonka äitini oli opettanut minulle ollessani lapsi. Sitten palasin Mesan luokse ja ravistelin häntä, mutta hän ei herännyt. Tunsin kuinka ihoni pinnalle kertyi hikeä. Käänsin miehen nopeasti ympäri, ja pelkoni kävivät toteen.

Kuollut.Aamun kajossa näin, että haava ei ollut suuri, mutta

toisaalta tiesin hyvin vähän sisäisistä vammoista, sillä en ollut mikään parantaja. Mesa näytti tukehtuneen omaan vereensä. Painoin pääni hänen rinnalleen, kun yhtäkkiä kyyneleet tulvivat silmiini ja purskahdin vastentahtoiseen itkuun. Vaikka nauraa minun olisi kai pitänyt. Onnistuinhan siinä, missä halusinkin. ”Narakin nuoli erehtyy harvoin”, kylässä usein sanottiin. Voi kunpa olisin erehtynyt tällä kertaa.

En koskaan saisi tietää, mitä Mesa todella teki. Oliko hän tosiaan vain viaton mies matkalla Kiilamaihin? Mutta miksi hän kulki yksin? Ainoastaan ilvesjuoksijat ja hullut, jotka

halusivat päästä hengestään, kulkivat yksin. Ja miksi hän oli kaivanut ruumiille haudan kaksosten kuolinpaikan lähelle? Mistä hän tiesi, että tähän metsään oli kuollut orjaseurue? Mihin he olivat kuolleet? Milloin?

Päässäni risteilevät kysymykset eivät ottaneet loppuakseen. Ainoastaan yhdestä asiasta olin varma: hän ei ollut herättäjä, kuolleiden kohottaja eikä murhaaja. Tutkin Mesan tavarat, mutta en saanut mitään selville; löysin vaatteiden lisäksi vain vähän kuivamuonaa ja joitakin eläimennahkoja, joille oli kirjoitettu jotain. En osannut lukea muuta kuin metsästäjien viilto- ja leikkuukirjoitusta, joten en osannut sanoa, oliko kyse laskuista, kirjeistä vai mistä. Kun olin tutkinut kaiken, kaivoin vielä haudan Mesalle. Laskettuani hänen ruumiinsa kuoppaan pesin itseni läheisessä purossa, mutta kuolleiden löyhkä ei ottanut lähteäkseen. Mätä, imelä löyhkä. Vaihdoin päälleni repusta löytämäni kuluneen tunikan ja turkiksista tehdyn puoliviitan. Istuin kivelle pohtimaan tilannetta. Sormeilin saamaani miekkaa, mutta sen kosketus ei tuonut enää iloa.

Yhtäkkiä kuulin jonkin suhahtavan pääni vierestä. Nuoli osui vieressäni olevaan mäntyyn.

”Seuraava osuu, herättäjä. Kerro, mitä olet tehnyt Narakille, ja katson ansaitsetko elää.”

Hymyilin kuullessani hänen äänensä. Nousin seisomaan ja etsin naista katseellani, kunnes erotin hänet erään puskan luota. Jousi lepäsi kevyesti hänen reittään vasten, ja uusi nuoli oli jo puolittain jänteellä.

”Laske jousi, Taila. Et löydä täältä muuta kuin minut”, sanoin uupuneesti.

Hän astui esiin. Ruskeat hiukset oli peitetty liinalla. Päällään hänellä oli metsästäjän vaatteet: nahkaliivit, pellavapaita, karkeakankaiset housut ja pehmeät saappaat. Hänen suloiset kasvonsa näyttivät hämmentyneiltä.

”Narak? Sinäkö se olet? Minkä takia sinulla on hänen vaatteensa?” tyttö oli laskenut jousensa alas, mutta sormeili jännettä yhä levottomasti.

”Missä toiset ovat”, kysyin takaisin. ”Luulin, että olit lähtenyt hakemaan muita.” Jostain syystä minua itketti taas, mutta en antanut kyynelten tulla.

”He odottavat jonkin matkan päässä. Javek nyrjäytti nilkkansa eilen, emmekä voineet jättää häntä yksin. Siksi meillä kesti niin kauan. Minä tulin edeltä.” Hän istahti kivelle ja nojasi jouseensa.

”Sain hänet.””Typerys”, hän tiuskaisi. ”Olisit voinut kuolla. Mehän

sovimme, että toimimme yhdessä.” Hän oli hetken hiljaa, ja vasta silloin hän huomasi hautakummut.

”Mitä nuo — ovatko nuo hautoja?” hän kysyi hämmästyneenä. Yrittäessäni vastata itku alkoi taas, enkä voinut lopettaa. Hän käveli luokseni.

”Mikä sinun on?” Hän tarttui mullan likaamiin käsiini ja

USVA 4/200527

halasi minua. Tunsin kuinka hän vavahti haistaessaan ihooni tarttuneen kalman hajun, mutta ei silti päästänyt minua syleilystään ennen kuin sain hillittyä itseni. Sitten kerroin hänelle, mitä yöllä oli tapahtunut. Hän kuunteli vakavana eikä keskeyttänyt minua kertaakaan. En muistanut sellaista tapahtuneen koskaan aiemmin. Lopetettuani tarinani istuimme hiljaa.

Lopulta Taila nousi ylös ja sanoi: ”Meidän pitäisi varmaan palata toisten luo. Lupasin palata heti, kun olen tarkistanut tilanteen.” Taila lähti kävelemään kohti aukion reunaa, ja minä lähdin seuraamaan häntä. Äkkiä minulle tuli omituinen olo. Pysähdyin.

”No, mikä on?” Taila kysyi, kun huomasi minun pysähtyneen. Hänen katseensa oli huolestunut, aavistava. Mutta siinä oli muutakin. Jotakin, mitä en ollut nähnyt aiemmin. Katsoin häntä suoraan kasvoihin, mutta hän käänsi katseensa nopeasti pois. Kohti hautoja. Hän ei sanonut mitään, mutta ehdin nähdä vilauksen hänen silmistään. Siitä tässä oli siis kysymys, ajattelin. Miten se oli voinut jäädä minulta huomaamatta aikaisemmin? Se ei kuitenkaan muuttaisi enää mitään. Eilen se olisi vielä —

”Minä en palaa enää kylään”, sanoin äkisti. ” Minun on maksettava velka. Tapoin viattoman miehen.”

Poltin silmäni katsoessani nuotion liekkeihin.Taila nojautui taaksepäin, kohotti kulmiaan ja sanoi:

”Entä Eelanin kaksoset? Kuka heidät tappoi? Nekkamin poikahan näki…”

”Näki mitä? ” puuskahdin. ”Hän näki hahmon pimeässä ja kuvitteli sen olevan Mesa. Ehkä se olikin. Luultavasti kaksosparat joutuivat kuolleiden kynsiin, ja Mesa yritti vain pelastaa heidät.”

Taila vaikeni ja tuijotti jälleen hautoja. Olimme taas hiljaa. Kumpikaan ei osannut oikein sanoa mitään. Lopulta rikoin hiljaisuuden.

”Minä aion jatkaa hänen työtään. Kuulostaa ehkä typerältä tai hullulta. Mutta mitä muutakaan minä voin?” Katsoin naista. Hänen ilmeensä ei kertonut mitään. Hän katsoi taas pois.

”Kauanko kestää ennen kuin olet… maksanut velkasi?””En tiedä”, vastasin, sillä en ollut ehtinyt edes miettiä

asiaa. ”Mutta mitä pikemmin lähden, sen parempi.” Tunsin uupumuksen hiipivän ruumiiseeni kun jatkoin: ”Sano... sano heille, että minä olen kuollut. Että kuolin tappaessani herättäjän. He eivät kuitenkaan ymmärtäisi, mitä täällä tapahtui.”

Silloin Taila vihdoin kohtasi katseeni, ja näin hänen silmiensä kostuneen. Hän huusi minulle. ”Ja sinäkö kannat kaikkien syyllisyyden! Mikä sinä oikein kuvittelet olevasi?” Ennen kuin ehdin sanoa mitään väliin, hän jatkoi: ”Tajuatko sinä… Etkö sinä tajua…” Sanat loppuivat kesken, ja yllättäen hän säntäsi aukion poikki metsään.

Katsoin hänen peräänsä. Kyllä minä ymmärsin. Paremmin kuin hän olisi ikinä voinut uskoakaan. Huokaisin ja nousin hitaasti ylös. Keräsin tavarani ja katsahdin kaivamiini hautoihin. Oli parempi lähteä ennen kuin hän palaisi takaisin tai muut saapuisivat. En halunnut tehdä lähdöstäni enää yhtään vaikeampaa.

En katsonut taakseni. Tiesin Tailan pyyhkivän silmiään pensaikkojen kätköissä. Jossain kaukana metsän toisella puolella kylä alkaisi heräillä. Pajassaan Ulli takoisi uusia pronssiteriä auroja varten vanhan Lannin viihdyttäessä lapsia tarinoillaan, mutta minä en kuullut noita ääniä, ne eivät olleet enää minua varten. Tuulenvire humisi korvissani ja kantoi minulle viestiä, jollaista en ollut saanut koskaan aiemmin. Tuulen tanssiessa ympärilläni kykenin melkein kuulemaan kuolleiden kiitoksen ja hiljaisen, suojakseni lausutun rukouksen. ¶

© Aleksi Kuutio 2005

USVA 4/200528

Saatesanat novelliin ”Kylän vakain käsi”

Novellin syntyprosessi on vähän hölmö. Koetin keksiä, syystä tai toisesta, erilaisia ja mahdollisimman typeriä supersan-kareiden nimiä, kun yhtäkkiä mieleeni tuli nimi Hautaaja. Mietin, mitä hän tekisi, mikä hänen syntytarinansa on ja millaisia supervoimia hänellä olisi. Sitten aloin pohdiskella Hautaajan sijoittamista fantasiamaailmaan. Hän olisi mies, joka kulkisi maasta toiseen ja... hautaisi ihmisiä ja eläimiä, rakennuksia ehkä kokonaisia kaupunkejakin. No, ajatusketju eteni ja lopulta mielessäni oli vain siluetti miehestä seiso-massa lapion kanssa nuotion ympärillä. Poistin ”sankarilta” supervoimat, ja yllättäen tarina lähtikin kulkemaan aivan toiseen suuntaan kuin olin ajatellut. Hyvä niin.

Halusin tekstissäni lähestyä zombieita, noita epäkuolleita veijareita, vähän toisenlaisella tavalla kuin fantasiassa yleensä on tapana. Olin kirjoittamista aloittaessani kyllästynyt tusinafantasian idioottimaisiin epäkuolleisiin, jotka eivät muuta tee kuin kuolaa elävän lihan perään. Itse asiassa lähtölaukaus tarinani kuolleille lähti pelatessani tietokoneella Planescape:Torment –roolipeliä, jossa kuolleita käsitellään varsin lämpimällä tavalla. Toinen syy, miksi novellissa hiippailee kuolleita, on se, että heidän (tai niiden, kummin vain) avulla oli myös helppo käsitellä kahta itselleni läheistä teemaa, anteeksiantoa ja armahtamista.

Teemoista:Äsken jo mainittu anteeksianto ja ystävyys toistuvat teksteis-säni tiheään. Ystävyys tarjoaa lisäksi mahdollisuuksia käsitellä pettymyksiä, petoksia, onnen hetkiä. Ystävät ja muut läheiset

ovat mielestäni elämän pohja. Tuon pohjan päälle ihmiset kutovat kummallista turva- ja suhdeverkostoa. Tutkin mielel-läni sitä, mitä tapahtuu kun jokin verkoista pettää, tai päin-vastoin, miten elämän verkosto luodaan.

Myös hulluuden monet kasvot kiehtovat. Hulluudesta saa niin paljon irti, mutta aihe jo valitettavan kulunut. Ennen kuin kajoan aiheeseen, pitäisi keksiä jokin omaperäinen käsittelytapa, jota ei olisi vielä käytetty ziljoona kertaa. Jospa koettaisin lähteä liikkeelle ajatuksesta, että hulluus on ajan sijaan se neljäs ulottuvuus. Saisikohan siitä jotain irti...?

Spefi stä:Toistan varmasti sen, mitä moni ”oikea” kirjailija on vuosien varrella sanonut eli spefi antaa valtavat mahdollisuudet, se ei kahlitse mielikuvitusta. Reaaliproosa pakottaa pysymään todellisuuden rajoissa, mutta spefi ä se ei estä. Halutessaan kirjoittaja voi käyttää täsmälleen samoja maisemia kuin mainstream –kirjallisuus sillä erotuksella, että joukkoon saa lisätä jotakin hassua: puhuvia eläimiä, kerrostalon kokoisia kukkia, valuvia kallioita, ihan mitä vain mieleen tulee.

Pidän spefi stä terminä, sillä sen kenttä on epämääräinen ja rajat pehmeitä. Spefi n sisään voi tunkea huoletta maagisen realismin, slipstreamin, uuskumman ja yleisesti ottaen kaiken kirjallisuuden, jossa on edes hitunen jotain outoa. Kartan tarkkoja luokitteluja sen takia, että ne tuppaavat vain nostamaan ihmisissä liikaa ennakkoluuloja tai (vääriä) odotuksia kirjojen tai novellien suhteen.

© Aleksi Kuutio 2005

Aleksi Kuutio

Aleksi Kuutio tieteiskirjoittaja ja sf-aktiivi. Hän on luonut omintakeisen fantasiamaailman, jo-hon hän on sijoittanut useita novelleja. Hän on kirjoittanut kirjallisuusartikkeleita mm. Tähtiva-eltaja-lehteen ja novelliarvosteluja Kosmoskynän Kosmiseen Colosseumiin.

USVA 4/200529

Heikki Nevala

Orson Shaneyn Kasvot

Jos joku joskus sattuikin poikkeamaan moottoritieltä ja aja-maan Mellow Townin halki, hänestä se näytti varmasti juuri siltä, miltä rauhallisen pikkukaupungin tulikin näyttää. Py-sähtyneeltä ja hiljaiselta, ehkä aavistuksen itseensä sulkeutu-neelta kuten sen kaltaiset pikkukaupungit yleensäkin, mutta kaikesta huolimatta suojaisalta paikalta, jonka aika tuntui

jättäneen rauhaan muutama kymmenen vuotta sitten. Mutta he näkivät tietenkin vain kaupungin unenomaisen pinnan, kuten asioihin perehtymättömät vieraat saattoivat keskiajalla nähdä pelkästään rappeutuneiden aatelissukujen loistavat illanvietot, eivät niiden taakse kätkeytyneitä perversioita ja nimetöntä julmuutta.

Sillä Mellow Townissa matkalaiset mieltyivät oitis sen pyökki- ja pajuistutusten runsauteen, niiden rauhoittavaan kuiskinaan iltatuulessa. He eivät tienneet mitään Jerry Baue-rin matalasta ähinästä hänen kuunnellessaan noiden samojen lehtien suhinaa ja ottaessaan väkisin liikuntarajoitteisen ja puhevikaisen sisarensa aina jokaisena iltana. Matkustavaiset vain nauttivat kaupungin raikkaasta ilmasta ja sen kapeiden katujen kesäisestä tuoksusta aina sateen tai yön kosteuden jälkeen. He ilahtuivat aurinkoisesti hymyilevistä ihmisistä, ja pitivät heidän mukavista asumuksistaan, jotka kaikki näyttivät etäisesti toisiltaan, mutta olivat kuitenkin tarpeeksi erilaisia. He saattoivat jopa ihastella Sharon Manniganin upeaa puutarhaa ja koreaa pihakellaria, missä rouva piti avio-miestään lukittuna (mutta tätä he eivät voineet mitenkään tietää), kiduttaen tätä aina silloin tällöin vuosien varrella omaksi huvikseen — kunnes sitten eräänä jouluna viilsi hä-

nen kurkkunsa katki ja haketti ruumiin joen vietäväksi. Joki oli tietenkin Trenton River, jolla oli vehmaat rannat ja joka virtasi Mellow Townin pohjoisosan läpi. He pitivät varmasti siitäkin, nuo ohikulkijat, ja ainoa asia jota he olisivat saatta-neet kummastellen kaupungissa katsoa (jos onnistuivat hänet tapaamaan) oli herra Shaney. Pitkänluinen miekkonen, joka ei juuri koskaan puhunut, ja joka peitti kasvonsa aina mus-talla silkkiliinalla. Mutta hänestä he selvisivät vielä tuolloin pelkällä olan kohautuksella. Siihen viimeiseen kesään asti.

Olin yhdentoista, kun Orson Shaneyn tapaus sattui. Se järkytti koko kaupunkia ja lehdet repostelivat sen yksityis-kohdilla aikansa, kuten ne olivat tiedottaneet pikkutarkkoja faktoja Sharon Manniganista muutamaa vuotta ennemmin ja Jerry Bauerista vielä sitä aikaisemmin.

Olin edelleen yhdentoista, kun vanhempani päättivät, että meidän olisi parempi muuttaa pois Mellow Townista isäni sisaren luokse New Yorkiin. Tämä johtui kärsimästäni unettomuudesta ja valvetilojen harhaisista painajaisista, jotka olivat saaneet minut muuttumaan kuluneen syksyn ja talven aikana vain tyhjäksi ihmisen muotoiseksi kuoreksi. Olin kolmentoista, kun herra Shaney istutettiin tuoliin ja joku kytki virran päälle. Nyt olen aika paljon vanhempi. Viime talvena hautasin äitini ja sitä edellisenä isäni. Ensimmäinen avioliittoni näyttää vääjäämättä ajelehtivan kohti teräviä kiviä. En ole kolmentoista ikävuoteni jälkeen katsonut Mel-low Towniin päin, mutta silti se jaksaa muistuttaa minua itsestään aina silloin tällöin. Kun kävelen likaisilla kaduilla sateen jälkeen tai kuulen suurten puiden kuiskaukset tuules-

USVA 4/200530

sa. Tai kiljun unissani, kun Orson Shaney riisuu kasvoiltaan silkkisen naamionsa.

Viimeinen Mellow Townissa asumani kesä ei ollut mi-tenkään ainutlaatuinen. Se oli kuten ne muutkin. Minä ja naapurini, punahiuksinen Jenny ja Mike, luimme matruusi-ankan seikkailuista yhdessä tai katselimme piirrettyjä televisi-osta. Meistä oli hauska leikkiä joella ja samota sen rannoilla. Trenton Riverin savisesta matalikosta Mikekin sitten kerran löysi valkoisen kiiltokivensä (tämä oli erikoista muihin kesiin verrattuna). Se oli kaunis kapistus, josta hänen ja Jennyn välille näytti sen jälkeen kehkeytyvän useasti riitaa, tyttö kun oli varsinainen harakka. Ja toki minäkin tuota kiveä häneltä kadehdin. Mutta pellavahiuksinen Mike piti meitä vastaan pintansa, sillä hän oli kesän kuluessa venähtänyt minua ja Jennyä melkein päätä pidemmäksi.

Sitten lomamme loppui ja koulu alkoi taas, vaikka ei se juurikaan muuttanut elämäämme mitenkään (paitsi äidit ja isät toisinaan patistivat meitä tekemään läksyjämme). Eikä mikään näyttänyt enteilevän alkusyksyn tapahtumien makaa-beria päätöstä, jonka jälkeen kaikki oli peruuttamattomalla tavalla toisin (mutta niin tuskin koskaan käy). Edelleenkin me aina kyttäsimme herra Shaneytä, joka jokaisena alkuilta-na kävi kellontarkasti ostamassa Mellow Townin marketista itselleen maitoa ja pullapitkon, ja torstaisin hänellä oli muka-naan myös muutakin tavaraa kauppakassissaan. Matkallaan hän kulki aina meidän pensasaidalla ja pajuilla reunustet-tujen kotiemme editse omaansa Carmine Roadin päähän, vanhaan ja valkoiseen puutaloon, jonka yläkerran ikkunat oli visusti suljettu luukuilla, ja jossa oli pylväskuisti ja keinu. Keinussaan istuen Orson Shaney tapasi aina iltaisin poltella tupakan tai kaksi ja ihailla hiipuvaa valoa. Tai tuolloin, koska oli koko kesän korjaillut talonsa hilseilevää maalia, nautti hän kättensä töistä.

Tummanpuhuviin vaatteisiin pukeutuva Orson Shaney oli kummajainen Mellow Townissa, sen lasten pelon, mutta samalla myös kiivaan uteliaisuuden kohde. Hän oli pitkä ja luiseva mies, ikänsä puolesta varmasti jo elämänsä illassa. Ja hän näytti siltä kuin olisi kerjännyt luotia John Waynen aseesta. Lierillinen hattu sen teki. Ja musta silkkiliina, jonka hän oli kietonut kasvojensa peitoksi nenän korkeudelta. Sekä pälyilevät silmät. Ja silloin harvoin kun herra Shaney puhui, hänen äänensä kuulosti kurluttavalta tai siltä kuin hän olisi sylkenyt sanat suustaan. Häntä me tirkistelimme piiloistam-me (jotkut Mellow Townin lapsista saattoivat toisinaan huu-della hänelle törkeyksiä, mutta yleensä me tyydyimme vain vakoilemaan Shaneyn menemistä). Tämä oli julmaa leikkiä, ja varmasti hän vihasi meitä kaikkia. Eivätkä vanhempam-mekaan tuosta tavastamme pitäneet, sillä he jaksoivat aina kerta toisensa jälkeen muistuttaa ja kieltää meitä sitä enää jatkamasta.

Mutta ei herra Shaney itse ollut syypää tilaansa. Sotaan

mennessään hän oli ollut kuten kuka tahansa nuori mies, mutta sieltä palattuaan — tilanne oli mikä se nyt oli. Van-hempamme kertoivat tämän meille, koska he ajattelivat sen auttavan heidän tarkoitusperiään. He lisäsivät vielä, että vaikka toiset aikuiset suhtautuivatkin Orson Shaneyhyn torjuvasti, ei meidän kuulunut ottaa siitä oppia. Moisen tirkistelyn oli syytä loppua tai tulisi vyönremmistä. Mutta se oli tietenkin mahdotonta sen jälkeen, kun olimme oppineet hänen kohtalostaan. Sillä tuolloin me aloimme ajatella, miltä Orson Shaney näyttikään ilman naamiotaan, ja kyttäsimme häntä entistä ankarammin, jännittyneinä ja kiihottuneina mahdollisesti luodin repimistä kasvoista. Tai kuten jotkut kaupungin vanhatpiiat juoruilivat, jonkun eksoottisen taudin tai tulehduksen syövyttämästä naamasta. Ja sitten meidän lasten keskuudessa liikkui juttu Sammy Garnerista, pojasta, jonka kuiskittiin kerran nähneen herra Shaneyn ilman silk-kihuiviaan. Eräänä päivänä Sammy sitten vain ei ollut enää ilmestynyt kouluun. Jotkut sanoivat, että hänen kasvoilleen oli käynyt samoin kuin Orson Shaneyn kasvoille — tauti oli tarttunut. Toiset puolestaan vain viittasivat Carmine Roadin päässä sijaitsevan talon takapihalla tehtyihin selviin kaivuu-jälkiin ja nyökyttelivät tietäväisinä päitään (vaikka minä luu-lenkin, että Sammy Garnerin äiti oli alkoholisti, jonka ongel-mien takia poika jossain vaiheessa muutti Kanadaan setänsä luokse. Mutta yhtä kaikki me tutisimme housuissamme ja hameissamme tuijottaessamme tuota kumaraa hahmoa, joka verkkaisesti kulki meidän kotiemme editse.

Sitten, eräänä keskiviikkona, kun koulua oli käyty jo ku-takuinkin kuukauden verran, saimme kotitehtäväksemme kirjoittaa aineen äidin tai isän puoleisista isovanhemmistam-me (tai jos kukaan heistä ei enää ollut tavoitettavissa, kenestä tahansa valitsemastamme vanhemmasta henkilöstä). Siinä meidän tuli haastatella heitä ja kertoa, miten ja missä he tänä päivänä elivät, ja laittaa sen kaiken paperille. Aikaa annettiin seuraavaan tiistaihin. Kaiken tarkoituksena oli lyhentää mei-dän ikäistemme ja vanhusten välistä sosiaalista kuilua (äidin-kielenopettajamme neiti Wellington oli useinkin mieltynyt sen kaltaisiin hienoihin päämääriin tehtäviä jakaessaan).

Tuona päivänä minä, Mike ja Jenny sitten leikimme kou-lun jälkeen merirosvoja sillä vielä rakentamattomalla tontilla Carmine Roadin loppupäässä, jonka erotti herra Shaneyn valkoisesta talosta vain rehottava pensasaita ja rehevöitynyt niittykaistale, kun asia tuli puheeksi. Tai oikeastaan Jenny sen sanoi, koska vain hän sai leikkimme roolissa puhua (Jenny oli Black Harryn kaapparitytär ja me hänen alaisuudessaan toimivia mykkiä salamurhaajia, Karibianmeren kauhuja koko sakki). Ja Mike yhtyi Jennyn ideaan ja hyppäsi alas laivanam-me pitämästämme pyökkivanhuksesta, jossa hän oli ollut tähystämässä herra Shaneyn varalta, tuon inhan merihirviön. He ehdottivat, että tekisin kotitehtäväni juuri hänestä, Orson Shaneysta, koska minulla ei vielä ollut ketään haastateltavaa

USVA 4/200531

valmiina. Tämä oli tavallaan leikkiä ja kiusaa minua kohtaan, koska olin aina ollut porukan jänishousu (mikä oli lähinnä Hendersonien karhukoiran syytä, koska pelkäsin mokomaa elukkaa kuin ruttoa). Ja kiusa tiesi paikkansa, koska minä en pitänyt ollenkaan tuosta maineestani.

Riitahan siitä välillemme syttyi, koska minä väitin suureen ääneen, että varmasti tekisinkin aineeni herra Shaneysta, jos hän vain siihen suostuisi, ja Mike ja Jenny puolestaan väitti-vät, etten mitenkään voinut moista uskaltaa. Siinä me kaikki uhosimme ja pidimme mekkalaa, ja Mike jopa lupasi antaa minulle kiiltokivensäkin (sen mitä oli Jennyn näpeiltä kaiken kesää haukkana vartioinut), jos sen tekisin, vaikka ei hän lopulta pitänytkään lupaustaan. Ja yhtäkkiä me kaikki kuu-limme jonkun kahisevan niittykaistaleella aivan lähellämme ja työntyvän seuraavassa hetkessä pensasaidan aukosta läpi. Säikähdimme puolikuoliaiksi, koska luulimme tulijan olevan herra Shaney itse, joka oli kuullut mekastuksemme ja päässyt aivan selkämme taakse vahdin silmän välttäessä. Ja ennen kuin ehtisimme mitään tekemään, hän syöksyisi kimppuum-me ja nappaisi meidät ja kaivaisi talonsa takapihalle kuten sen onnettoman pojan, Sammy Garnerin. Mutta onneksi tulija olikin vain rouva Websterin kesy kollikissa, joka asui aivan siinä lähellä. Siitä huolimatta me kaikki juoksimme pää kolmantena jalkana koteihimme ja merirosvoleikit saivat jäädä tuolta päivältä.

Mutta jotain tuosta kinastelustamme jäi minulle ham-paankoloon. Sillä kun me taas seuraavana päivänä vakoilim-me Orson Shaneyta hänen kauppareissullaan, minä hyppäsin Jennyn ja Miken tyrmistykseksi esiin piilostamme ja esitin herra Shaneylle kotitehtävääni liittyvän asiani — vaikka ääneni särähtikin pelosta, kun kysyin antaisiko hän minulle haastattelun. Herra Shaney seisahtui kannoilleen aivan eteeni ja kummastuneet rypyt syvenivät hänen otsallaan. Hän näyt-ti kuin arvioivan minua, lihani kelpoisuutta, ja tuolla hetkel-lä, kun haistoin inhottavan hammaskiven hajun joka tunki mustan silkkihuivin läpi nenääni, näin hänen harmaissa silmissään jotain, mikä sai kylmät aallot kulkemaan lävitseni. Mutta sitten Shaney vain jatkoi matkaansa, sanaakaan sano-matta. Ja kun Mike alkoi nauraa pensasaidan takana, Shaney vain huutaa sopotti meihin päin kääntymättä: ”Saatanan kakarat!” ja meni menojaan. Kun seuraavana päivänä uusin kysymykseni tuolle tummanpuhuvalle miekkoselle, hän kiristi kävelytahtiaan, eikä edes välittänyt Jennyn tai Miken tirskahtelusta. Ja vasta lauantaina iltapäivällä sain tulosta aikaan, kun uskaltauduin Carmine Roadin päässä sijaitsevan valkoisen talon pylväskuistille.

Pitkän aikaa tumma varjo näytti kuin tuijottavan minua ulko-oven ikkunan verhon raosta, ja koska en tehnyt elettä-kään lähteäkseni pois, herra Shaney avasi talonsa kitisevän oven.

”Mitä sinä täältä haet, nulikka?” Orson Shaney kysyi kuis-

katen ja solmi mustaa silkkiliinaa niskansa taakse. Hänellä oli yllään valkoinen paita ja mustat, karkeasta kankaasta valmistetut housut.

Esittelin itseni kohteliaasti ja toistin jälleen asiani.”Maggien poikako?”Herra Shaney näytti tuijottavan minua jotenkin halvek-

suvasti, mutta minä nyökkäsin. En varmasti tiedä, aikoiko hän vain sulkea oven nenäni edestä — ainakin se aluksi siltä näytti — tai mikä mahdollisesti sai hänet sitten muuttamaan mielensä.

”Miten imartelevaa sinulta”, hän sanoi kuivasti ja tuijotti hetken Carmine Roadille. ”Valita minut kotitehtäväsi kes-kushenkilöksi.” Ja herra Shaney päästi minut sisälle taloonsa.

Me teimme pienen kierroksen ummehtuneelta tuoksuvis-sa huoneissa ja minä esitin Orson Shaneylle niitä kysymyk-siä, mitä äidinkielenopettajamme neiti Wellington oli meitä neuvonut esittämään. Kiertokäynnin aikana sain selville, että Shaney oli ilmeisen innokas lukija. Hänellä oli alakerran yhdessä huoneessa suuri kirjahylly, jossa oli paljon fi losofi aa ja ihmisen fyysistä tai henkistä olemusta käsitteleviä teoksia. Hyllyssä oli myös graniittinen veistos antiikin tarustojen hydran päästä, jonka kuvailinkin aineessani yksityiskohtaises-ti ja tarkasti (ja toki mainitsin myös, että Shaneylla oli paljon paksuja opuksia siinä samassa hyllyssä patsaan kanssa, vaikka nämä eivät olleetkaan mielestäni yhtä tärkeitä). Sain tietää myös miksi talon toisen kerroksen ikkunat oli visusti suljettu luukuilla. Herra Shaney piti siellä pimiötään, jossa kehitti ottamansa valokuvat, ja sen takia me emme voineet juuri silloin mennä sinne katsomaan. Mutta hän näytti minulle joitakin otoksiaan, kauniita kuvia Trenton Riverin rannasta ja oravista ja linnuista. Minä pidin niistä monista aivan oi-keasti (vaikka ne olivatkin kaikki mustavalkoisia, ja monet sarjakuvatkin olivat mielestäni lukukelvottomia juuri tuosta samasta syystä). Kun me katselimme kuvia, kosketti herra

Shaney hetken olkapäätäni ja hänellä oli kasvoillaan tutki-maton ilme. En tiedä mitä hän tarkoitti, mutta minua alkoi

äkkiä paleltamaan, vaikka oli kuumaa ja tunkkaista. Sitten jatkoimme keittiöön.

Keittiön lattialla oli nukkavieru matto, jonka kuitujen värit olivat kuluneet haaleiksi. Kun astuimme matolle, tun-sin sen alla kuin jonkun luukun reunukset. Sen täytyi olla kellarin sisäänkäynti, ajattelin, kellarin, missä Shaney säilytti kylmässä hillojaan ja kurkkujaan kuten meillä kotona. Sitten isäntäni siivosi keittiön pöydältä pois muutamia tyhjiä pul-loja ja tarjosi minulle lasillisen maitoa ja viipaleen eilisestä pullapitkostaan. Se oli rusinapullapitko, sellainen, mistä en olisi juurikaan välittänyt, mutta kohteliaisuudesta istuin pöy-tään. Söin hiljaisuudessa ja näykin vehnästäni niin etteivät rusinat olisi joutuneet suuhuni. Herra Shaney istui tuolissa minua vastapäätä ja laittoi tupakaksi. Minä katselin miten hän poltti, imi savukettaan mustan huivinsa läpi ja puhalsi

USVA 4/200532

savun ulos sieraimistaan.”Mitä tapahtui kasvoillenne, herra Shaney?” sain kysytyk-

si.Orson Shaney näpäytti tuhkaa savukkeensa päästä tuh-

kakuppiin. ”Haluatko kirjoittaa vielä siitäkin?” hän kysyi ja tumppasi vanhan savukkeensa samalla kun kaivoi esiin uu-den samanlaisen. ”Tarkoitan, olen jo näyttänyt sinulle taloa-ni ja vastannut pikku kysymyksiisi. Eikö se jo riitä?”

Yritin nieleskellä kuivaa rusinaa alas kylmän maidon avul-la.

”Olen ollut enemmän kuin antelias, mutta minä kerron sinulle sitten vielä siitäkin — kun kerran kysyit. Kerron, mitä kasvoilleni tapahtui.”

”Ennen sotaa toimin Henry Brisbanen apulaisena”, Orson Shaney aloitti. ”Häntä voitaneen kaiketi pitää jonkin sortin eläinkääkärinä, sillä Mellow Townin lehmiä hän enimmäk-seen käsitteli, ja lampaita ja hevosiakin. Sen tähden minusta tehtiin lääkintämies sotaan liittyessäni, koska olin jo entuu-destaan jotenkin tuttu neulojen sun muiden sen kaltaisten tarpeiden kanssa. Ei sillä minulle ollut väliä, pois minä tuol-loin täältä halusin enimmäkseen päästä, niin kuin varmasti sinäkin joskus haluat. Enkä minä sodasta juurikaan tiedä, siten minä yritin toimia kuten olivat minulle opettaneet. Kunnes sitten kerran tykistön kranaatti osui liian lähelle jossain sakemannien juoksuhaudassa. Sen olisi pitänyt räjäyt-tää pääni hajalle, mutta eipä se räjäyttänyt. Kasvoni se vain repi, joten kaiketi minä sitten lopulta olin aika onnekas”, Shaneyn silmät kapenivat ja se saattoi olla hymyntapainen hänen mustan silkkiliinansa takana. ”Eli se ei ollut luoti, kuten yleensä luullaan. Enkä minä olisi sitä itse ampunut, ja vaikka olisinkin, se olisi kyllä osunut sinne minne sen olisin tarkoittanutkin. Vähiten se on mikään tulehdus, sikäli kuin minä siitä mitään tiedän.”

Sen sanottuaan herra Shaney oikeastaan vaikeni tyystin. Hän vain imi kolmatta savukettaan kuin minua ei olisi ollut lainkaan paikalla. Ymmärsin sen jonkinlaiseksi merkiksi, että nyt minun olisi aika kiittää häntä pullasta ja maidosta ja lähteä tieheni — kuten sitten teinkin.

Tuona iltana purin tietoni Orson Shaneysta paperille sellaisina kuin ne päivällisen vierailuni jäljiltä muistin. Ai-neestani tuli kokonaista kolme ja puoli sivua pitkä, ja kun äidinkielestä vastaava neiti Wellington palautti ne meille takaisin noin viikon kuluttua seuraavasta tiistaista, oli hän piirtänyt kukkasen kirjoitelmani arvosanan vierelle. Sillä se oli yksi luokan neljästä parhaasta, enkä minä koskaan saanut niitä parhaimpia arvosanoja. Ja minä luin aineeni ääneen luokan edessä ja he kaikki pitivät siitä, vaikka opettaja hie-man vierastikin tekemiäni makaabereja kirjallisia ratkaisuja kertoessani, miten herra Shaneyn kasvoille oli Saksanmaalla käynyt. Ja koulupäivän päätyttyä minä sitten riensin ilosta hehkuen Carmine Roadin päähän, hyviä uutisia kertomaan,

sillä niin merkittävä tapaus mielestäni oli — ja tavallaan Orson Shaneyn ansiota. Ohittaessani pensasaitoja ja pajuja ja pyökkejä tunsin omantuntoni hieman tönivän sydäntäni sen tähden, mitä olimme tuosta kumarasta miehestä puhuneet Jennyn ja Miken kesken häntä vakoillessamme.

Mutta kun saavuin valkoisen talon pylväskuistille, kukaan ei vastannut koputukseeni ja ovikin tuntui olevan lukossa. Yritin nähdä sisään ulko-oven verhoilla peitetyistä ikku-noista, ja onnistuinkin tavoittamaan kuin jotain liikettä ja kuulemaan talosta kuin vaimeita askelia tai lattialankkujen natinaa. Äkkiä tunsin itseni hyvin vihaiseksi, koska herra Shaney ei päästänyt minua sisälle, ei vaikka hän aivan selvästi oli kotosalla ja siten hänen oli täytynyt koputuksenikin kuul-la. Ja minähän olin sentään tullut tuomaan hänelle kiitosta! Omantuntoni pistokset tuntuivat valuvan hetkessä kusiseen katuojaan. Hyvä tuuleni oli tiessään, kun harmistuneena istuin kuistin pihakeinuun ja samalla äkkäsin jonkin väl-kähtävän auringossa seinän ulkonevan laudoituksen välissä. Tutkiessani asiaa tarkemmin löysin hyvin piilotetun naulan, josta riippui avain. Ja tuohon avaimeen alla päin oleva kat-seeni juuttui pitkäksi toviksi, sillä sen täytyi olla piilossaan vain siltä varalta jos oikea sattuisi hukkaantumaan. Olin joskus aikaisemminkin toiminut hetken mielijohteesta ja tehnyt typeryyksiä. En nytkään ajatellut liikoja, kun siep-pasin avaimen naulasta ja käänsin sitä lukossa, palautin sen takaisin paikalleen ja astuin sisälle Shaneyn taloon valmiina julistamaan hänelle uutiset kirjallisesta menestyksestäni.

Mutta herra Shaney ei ollut olohuoneessa kirjojensa paris-sa, eikä häntä löytynyt muutamasta muustakaan huoneesta tai edes keittiöstä (ainoastaan pöydällä oli hillopurkki ja kellarin lattialuukun peittävä nuhjaantunut matto oli hieman huonosti paikoillaan). Ehkä Shaney olisi pimiössään, ajatte-lin, ja nousin narisevia lankkuja ja kostealta ja ummehtuneel-ta tuoksuvaa portaikkoa pitkin yläkertaan. Portaiden päästä löysin oven, joka johti sysimustaan huoneeseen. Hapuilin valokatkaisijaa ja punainen lamppu syttyi katossa. Huoneen ikkunat oli peitetty sisältä pölisevillä huovilla, kuten ne oli ulkoa suljettu luukuilla. Siellä oli myös muutamia pöytiä, joilla säilytettiin suorakulmion muotoisia astioita. Niissä pidettävä, pistävän hajuinen kemikaali oli arvatenkin valoku-vien kehittämistä varten, ja niitä sitten roikkuikin huoneen kattoon kiinnitetyissä pyykkinaruissa kuivumassa. Ne esitti-vät kaikki enimmäkseen eläimiä, lintuja, oravia ja oli muuta-massa kissakin hiipimässä pitkässä heinikossa. Mutta noissa kaikissa kuvissa oli jotakin outoa, kuin ne olisi otettu jonkun pienen ja ahtaan aukon läpi, hyvin läheltä maata, sameiden ja suurten ruohonkorsien ollessa kuvan edessä. Ja sitten siellä oli sellaisiakin kuvia, joista en tiennyt mitä ne varmasti esit-tivät, mutta joille arvelin pimiön punaisen hehkun jostakin tavoittamattomasta syystä tekevän oikeutta. Ja jotenkin osa noista kuvista toi hämärästi mieleeni piirteitä niistä aikaisem-

USVA 4/200533

mista valokuvista joiden aiheen ymmärsin, niiden linnuista tai oravista tai siitä kissasta, joka hiipi sen niittykaistaleen poikki, joka sijaitsi Orson Shaneyn talon ja sen aution tontin välissä. Tontin, jolla minä, Jenny ja Mike olimme monesti leikkineet.

Havahduin kuin jonkinlaisesta horroksesta kuullessani ääniä alakerrasta. Sammutin nopeasti pimiön valot, suljin sen oven ja kiiruhdin portaisiin. Talon autius ja etenkin nuo kummalliset valokuvat olivat saaneet minut hermostumaan. Tunsin itseni kuin tirkistelijäksi ja ajattelin, että ehkä minun ei olisi sittenkään pitänyt omin päin avata ulko-ovea. Jos minua ei kaivattu, niin silloin minua ei vain kaivattu. En tiedä olinko kuvitellut pääseväni ulos asti Orson Shaneyn huomaamatta, mutta niin ei kuitenkaan käynyt. Sillä hän odotti minua portaiden alapäässä valkeassa paidassaan, ohut hiki kimallellen kasvoillaan ja lähes kaljulla päälaellaan. Seisahduin kesken rivakan menoni, ja kun katseeni harhaili keittiön suuntaan, näin että lattian nuhjuinen matto oli jälleen suoristettu ja se peitti taas kokonaan kellarin luukun näkyvistä.

”Minä… Ovi oli auki ja ajattelin”, valehtelin. ”Halusin kertoa aineestani ja kiittää… Ja”, jatkoin änkyttämistäni herra Shaneyn tuijottaessa minua harmailla silmillään sillä samalla tavalla kuin silloin ensimmäisellä kerralla, kun olin pysäyttänyt hänet tulemalla esiin piilostani. Minusta tuntui, että tuo tuijotus olisi saanut vaikka kukat lakastumaan.

”Sinä et saa koskaan kertoa kenellekään, mitä yläkerrassa näit!” Shaney kuiskasi ja astui lähemmäs. Saatoin haistaa pistävän hengityksen ja hammaskiven löyhkän. ”Et koskaan!”

Peräännyin askeleen ja Shaney astui askeleen minua kohti. Hän huohotti. Hänen kätensä tärisivät. Äkkiä herra Shaney nosti kätensä niskansa taakse kuin lyödäkseen ja minä pys-tyin näkemään hänen valkoisen paitansa hihaan kuivuneen suuren, tumman ruosteen värisen tahran. Mutta lyöntiä ei koskaan tullut.

”Maggien poikahan sinä olit…”, hän sihisi, ja nuo sanat tuottivat häneltä kuin tavattomia ponnistuksia. ”Sinä halusit tietää, mitä kasvoilleni tapahtui, nulikka?”

Orson Shaney avasi solmun niskansa takana ja antoi mus-tan huivin valua syrjään hänen laskiessa kätensä.

Minä tuijotin ja tunsin, miten iltapäivällä nauttimani ruoka halusi takaisin ylös.

Sitten herra Shaney nosti huivin takaisin kasvoilleen, jät-täen sen kuitenkin solmimatta ja painaen sitä kädellään siitä kohdasta, jossa oletin hänen suunsa sijaitsevan.

”Minä olin kelvoton lääkintämies”, Shaney sanoi ja hänen äänensä oli kuin kosteaa mutaa. ”Paha. Eikä se ollut kra-naatti, joka kasvoni repi. Tuolloin, sodassa, haavoittuneiden keskellä, irtonaisten raajojen ja amputoitujen käsien ja veren keskellä minä ymmärsin kätkettyjä asioita itsestäni. Joitakin heistä minä murhasin vain omaksi huvituksekseni. Yhdeltä

silvoin äänijänteet ettei hän huutaisi, ja paljain käsin painoin hänen vatsaansa, kunnes iho antoi periksi. Katselin miten hän kouristeli ja kuoli. Mutta silti, edelleenkin, olin hukassa — en ymmärtänyt — en tiennyt kuka minä olin.” Orson Shaney nojasi seinää vasten ja hänen silmänsä olivat kosteat. ”Sen kranaatin olisi pitänyt räjäyttää pääni irti. Tuhota ja tappaa minut. Mutta niin se ei tehnyt. Minä en loukkaantu-nut poskeeni sattunutta yhtä naarmua enempää. Mutta kun makasin juoksuhaudan pohjalla paineaallon runtelemana, se tuli luokseni.”

”Mikä tuli luoksesi?” kuiskasin.”Minä tulin luokseni. Ja ne muut. Ja se kosketti kasvojani,

sirpaleen tekemää haavaumaa. Sitten se oli minussa, päässäni, ja minä tiesin kuka minä olin ja mitä minä halusin. Se kalvoi kasvoni. Minä kynsin naarmuani ja se söi lihaani kuin punk-ki. Halusin sen irti! Pois! Repimällä!”

”Luuletko, että se on vieläkin siellä, että se voisi vielä-kin…”

Herra Shaney näytti hymyilevän, tai yhtä hyvin se saattoi olla irvistyskin.

”Eivät punkitkaan lähde repimällä. Ja niiden puremat saattavat ajan myötä tulehtua”, Shaney kuiskasi entistä ku-marampana. ”Ja nyt, Andy, minä luulen, että sinun on aika lähteä”, hän huokaisi. ”Sinun on aika mennä.”

Vapisin kohti ovea, ja tarttuessani sen kylmään kahvaan, saatoin kuulla herra Shaneyn vaimeat sanat: ”Muista se poika — Sammy Garner — muista se poika…” Ja ne olivat kuin sopottavaa tai kurluttavaa naurua astuessani toiseksi viimei-sen kerran ulos Orson Shaneyn valkoiseksi maalatusta talosta Carmine Roadin päästä.

Polveni tärisivät yhä, kun matkallani kotiin tapasin Jen-nyn ja Miken. He ihmettelivät missä olin ollut, koska eivät olleet tavanneet minua koulun jälkeen. He kertoivat etsi-vänsä rouva Websterin kadonnutta kissaa ja pyysivät minua mukaansa. Mutta kasvoni olivat edelleenkin kalpeat koke-mastani, ja minä sanoin heille etten voinut oikein hyvin ja että menisin vain suoraan kotiin. En edes Jennylle tai Mikel-le kertonut niistä asioista, joita tuona iltapäivänä herra Sha-neyn talossa näin, vaikka tapahtumien myöhemmässä valossa minun olisi pitänyt toimia toisin. Minun olisi pitänyt kertoa heille aivan kaikki, tai isälle tai äidille. Mutta tuolloin minä en puhunut siitä. Menin vain kotiini, jossa äitini passitti mi-nut suoraan vuoteeseen, koska todella näytin sairaalta. Hän mittasi kuumeenikin ja oli todella yllättynyt, koska lämpöni oli normaali. Mutta maatessani sängyssäni en vain saanut unta, en vaikka tunsinkin itseni kuolemanväsyneeksi. Vasta sitten, kun kello oli jo pitkällä aamuyön puolella, vaivuin horkkaiseen uneen, joka sekin oli outo ja kummallinen. Sillä tuossa unessani näin Jennyn ja Miken, ja he olivat kumpikin ilman vaatteita, täysin alastomina, kuin jossakin syvässä ja mustassa kuilussa. Ja heidän ihonsa oli aivan valkoinen ja

USVA 4/200534

silmiensä ympärykset mustat, ja Jennyn hiuksiin oli saostu-nut jotain punaista kuin hänen tukkansa väri olisi alkanut valumaan mutta jähmettynyt sitten paikoilleen. Mutta minä tiesin, että se ei ollut hiusväriä, koska Jenny ei värjännyt hiuksiaan.

Seuraavan päivän sain olla poissa koulusta, sillä aamulla minulla todella oli vähän kuumetta. Iltapäivällä tunsin oloni kuitenkin jo paljon paremmaksi ja äitini antoi minulle luvan käydä Miken tai Jennyn luona ottamassa selvää, mitä kou-lussa tuona päivänä oli ollut ja mitä tehtäviä olimme saa-neet. Mutta Miken luona kukaan ei avannut minulle ovea, ja Jennyn äitikin luuli meidän kaverusten olevan yhdessä, koska tyttöä ei vielä ollut kuulunut (monesti meillä olikin tapanamme juuttua leikkeihimme heti koulupäivän päätyt-tyä niin, että kotiin tulimme vasta illallisella, josta vanhem-pamme yleensä patistivat meidät luudan kanssa läksyjämme lukemaan). Minä kohautin Jennyn äidille olkiani ja kerroin olleeni tämän päivän poissa koulusta, koska olin ollut sairaa-na, mutta että voin jo nyt paljon paremmin. Ja ehkä Jenny ja Mike olivat Trenton Riverin rannassa etsimässä rouva Webs-terin kollikissaa.

Mutta en minä löytänyt heitä joen reheviltä rantamilta. Etsiskelin Jennyä ja Mikea suosikkipaikoistamme pitkin Car-mine Roadia, siirryin hiljalleen ja vastahakoisesti kohti sen loppua, jossa sijaitsi tuo autio tontti missä tapasimme leikkiä merirosvoja ja muitakin hurjimuksia. Mutta ei heitä ollut sielläkään. Vain yltyvä tuuli kuiski pajujen ja pyökkien oksis-toissa, irrotti niistä muutamia kuolleita lehtiä ja sai rehevän niittykaistaleen auringossa paahtuneet heinät suhisemaan. Ja sieltä, pensasaidan juurelta, minä nostin käteeni Miken valkoisen kiiltokiven. Äkkiä kauhun aallot ja puistatus kävi-vät lävitseni, sillä vasta silloin minä todella ymmärsin herra Shaneyn pimiössä näkemieni valokuvien merkityksen, niiden etualan tirkistysaukon tummat reunukset ja epätarkat ruo-honkorret sekä niiden toisten otosten merkityksen, kuvien, joille pimiön punainen hehku teki oikeutta. Ja äkkiä minä voin hurjan pahoin kuvitellessani avattuja lintuja ja oravia ja rouva Websterin kadonnutta kissaa ja kuullessani niityltä saapuvat askeleet. Haistoin inhottavan pistävän löyhkän kuin mätää ja visvaa valuvan lihan. Pahoinvointini yltyi sietämät-tömäksi, kun yritin pakottaa veltot jalkani toimimaan, mutta kaikki oli jo liian myöhäistä. Ja seuraavassa hetkessä Orson Shaneyn voimakas käsi tarttui minua paitani kauluksesta niin että kuulin neulosten ratkeavan. Minä tuijotin hänen paljaisiin kasvoihinsa ja avasin suuni kirkuakseni keuhkoni pihalle, mutta ääntäkään ei purkautunut ulos kurkustani. Minä vain yökkäilin ja oksensin vatsastani keltaista limaa ja sappinestettä ja kusin housuihini herra Shaneyn raahatessa minut auringossa palaneen niityn poikki valkoiseen taloonsa Carmine Roadin päähän.

Keittiön nuhjuisen maton alla sijaitseva kellarin luukku

oli avoinna, ja sinne Orson Shaney minut paiskasi. Jupisten, kurluttaen ja kuolaten äänellä, josta juuri ja juuri pystyi erot-tamaan sanoja: ”Saatanan kakara! Se oli ainakin lähellä! Ohut raja! Piru sinut nielköön, nulikka! Et olisi koskaan saanut tulla luokseni kysymyksinesi! Milloinkaan sinä et olisi saanut kysyä, mitä tapahtui kasvoilleni! Et koskaan!”

Mutta minulla oli onnea ja minut säästettiin. Enim-mäkseen pelastumiseni oli Jennyn äidin ansiota, sillä hän oli huolestunut siten kuten äidit tapaavat huolestua, koska minäkään en ollut tiennyt missä ystäväni olivat. Ja kun hän oli asiaa tarkemmin ajattellut oli hänestä kummallista, ettei-vät Jenny ja Mike olleet tulleet tervehtimään minua koulun jälkeen. Siten hän oli puolittain pitänyt liikkeitäni ikkunasta

silmällä, kun palasin Trenton Riverin rannasta. Ja kun Jen-nyn äiti oli nähnyt herra Shaneyn kiskovan jotain kokoistani sisälle taloonsa, hän oli viipymättä soittanut sheriffi Wilso-nille, joka saapui juuri parahiksi paikalle Orson Shaneyn riisuttua minut alastomaksi kellarikuopassaan ja saatuaan lääketieteelliset instrumenttinsa toimintavalmiiksi.

Ne aihetodisteet, jotka löytyivät yläkerran pimiöstä sekä vielä kehittämättömältä fi lmiltä herra Shaneyn kameran si-sältä, puhumattakaan kuopan hirmunäyistä, riittivät helposti hänen nopeaan tuomitsemiseensa ja teloittamiseensa sähkö-tuolissa. Mutta ne eivät olleet kellarin kammottavien näkyjen valtakunta, tirkistysaukko ulkomaailmaan kameroineen aivan ruohonkorsien tasolla, Jennyn ja Miken alastomat ja silvotut ruumiit, kuivuneesta verestä punertava ja kokkareinen maa-lattia tai siemennesteen makea tuoksu, jotka aiheuttivat ne nimettömät painajaiset, joiden takia olen joutunut vieraile-maan useilla eri kallonkutistajilla myöhemmässä elämässäni. Se ei ollut mikään niistä, koska tuolloin mieleni oli jo käper-tynyt sisäänsä ja lukinnut ja sulkenut ovensa, ja vaikka silmä-ni olivatkin auki kaiken tuon ajan, ne eivät nähneet.

Muuta kuin Orson Shaneyn kasvot. ¶

© Heikki Nevala 2005

USVA 4/200535

Saatesanat novelliin ”Orson Shaneyn kasvot”

Orson Shaneyn kasvojen tapauksessa olin jo pitkään halun-nut kirjoittaa nykyaikaan tai lähelle nykyaikaa sijoittuvaa kauhua. Ideana oli yhdistellä erilaisia aineksia: Stephen King ja Clive Barker kohtaavat itse kauhun mestari H. P. Lovecraf-tin. Mutta tässä ei ollut kuitenkaan tarkoitus vilautella lon-keroita tai jumaluuksia (hulluutta sen sijaan pääsi mukaan). Halusin yhdistää ensimmäisten kirjoittajien ”nykyaikaisen” miljöön Lovecraftin tapaan kertoa asioista niitä varsinaisesti näyttämättä, tämä lähinnä erotuksena Barkerin tai Kingin verisille visioille. Ja viimeinen kappale piti tietenkin kirjoit-taa kursiivilla, se oli selvää heti alusta asti. (Tosin, viimeinen kappale ei ole enää kursivoitu... se tippui kokonaan pois editoidessani novellia Usvan julkaisua varten.)

Suurin piirtein tuollaiseen kehykseen syntyi ajatus turmel-tuneet kasvonsa peittävästä miehestä ja pojasta, joka halusi nähdä tämän mustan silkkiliinan taakse...

Olen kirjoittajana aika intuitiivinen ja novellini syntyvät yleensä sellaisten tapahtumien tai henkilöhahmojen ympä-rille, jotka tuntuvat omasta mielestäni kiinnostavilta. En siis kovin usein pohdi etukäteen tekstieni mahdollisia teemoja tai sisältyykö niihin ehkä jonkinlaista sanomaa. Pyrinkin kirjoittaessani kohti niitä tunnelmia tai kuvia, joita tarina-aihiot minussa herättävät. Olen myös aika suunnitelmallinen

kirjoittaja, haluan miettiä novellin pääpiirteet etukäteen mahdollisimman pitkälle ennen varsinaisen kirjoitusproses-sin aloittamista.

Näin jälkikäteen tarkasteltuna teksteistäni kuitenkin pal-jastuu yhteneviä teemoja. Tällaisia ovat ainakin muutamissa tapauksissa yksinäisyyteen ja ulkopuolisuuteen liittyvät ai-heet, yhdistettynä tietynlaiseen surumielisyyteen. Myös pa-huus sen eri ilmenemismuodoissa on monesti esillä. Samoin hulluus, ja miksei rakkauskin. Antisankarit ja pikkupahikset ovat niitä parhaimpia sankareita

Spekulatiivinen fi ktio on minulle viihdettä, hauskoja het-kiä, yksi tapa kadota vähäksi aikaa harmaasta arjesta. Olen aina pitänyt spekulatiivisia aineksia sisältävistä tarinoista — kirjoista, elokuvista, sarjakuvista... Ja luultavasti se on yksi syy, miksi minä kirjoitan sitä. Osittain spefi n kirjoittaminen johtunee myös liian vilkkaasta mielikuvituksesta. Todellisuu-della on paljon hauskempi leikkiä, kun sekaan voi heittää spekulatiivisia elementtejä.

© Heikki Nevala 2005

Heikki Nevala

Heikki Nevala on Jyväskylässä asuva tietotek-niikan opiskelija. Häneltä on aiemmin julkaistu novellit “Harmistuksen paluu” (Legolas 2/05) sekä “Tähtilapset” (Alienisti 2/05).

Hieman vanhemmasta tuotannosta mainittakoon sadunomainen “Herra Jäärän Päivä”, joka ilmestyi verkkolehti Kalaksikukossa vuonna 2003 (http://www.iwn.fi /kk/novellit/novellit.htm).

USVA 4/200536

Uutisia

Portin kirjoituskilpailun tulokset

Portin kirjoituskilpailun palkinnot jaettiin 12.12.2005 Tam-pereella. Kilpailu järjestettiin nyt 20. kerran. Voitto ja kah-dentuhannen euron pääpalkinto meni tänä vuonna Jenny

Kangasvuolle novellista ”Aalto nahan alla”.Jaetulle toiselle sijalle ylsivät Carita Forsgren novellilla

”Fyto ja Ygg” ja Anne Leinonen novellilla ”Toisinkainen”. Kolmas sija jaettiin myös Jenny Kangasvuon ”Yhtä kohtua puoliksi yksin” ja J.K. Miettisen ”Eettisiä keinoja” kesken.

Kunniamaininnan saivat Boris Hurtta, Tuomo Jäntti,

Natalia Laurila, Hannu Rajaniemi, Oskari Rantala, A.C.

Ross, Petri Salin, M.G. Soikkeli, Timo Surkka ja Kari

Tossavainen.

Juhlavuoden tuloslista oli sikäli erikoinen, että kaikki palkinnoille sijoittuneet ovat aiemminkin menestyneet Portin kirjoituskilpailussa vähintään kunniamaininnalle. Useina vuosina kilpailu on tuonut esille kokonaan uusia kirjoittajanimiä, kuten vuonna 2002 voittaneet Tero

Niemen ja Anne Salmisen.Tuomariston luonnehdintojen mukaan tämän vuoden

teemoissa korostui eräänlainen olemus-scifi , sillä erityisesti kärkinovelleissa oli käsitelty oman minuuden ja olemuksen teemaa varioiden. Palkituista teksteistä löytyy tasaisesti kaikkia lajityyppejä, palkituissa on perinteisen science

fi ctionin lisäksi absurdeja todellisuuksia, kauhua ja fantasiaa.Tarkempia tietoja ja tuomariston luonnehdintoja

novelleista on Portissa 4/2005.

Portille kulttuuripalkinto

Pirkanmaan taidetoimikunta on myöntänyt kulttuuriteko-palkinnon Tampereen science fi ction -seuran julkaisemalle Portti-lehdelle ansiokkaasta ja pitkäaikaisesta työstä yhden kotimaisen kirjallisuuden erityisalueen, science fi ctionin ja fantasian vaalimisessa. Kulttuuritekopalkinto sisälsi kunnia-kirjan ja 1 000 euron palkintosumman.

Babeknabel.fi on uudistunut

Tähtivaeltaja- ja Babeknabel-sivut ovat yhdistyneet. Sivus-ton ylläpitäjän Kimmo Lehtosen mukaan ”yhdistyminen hyödyttää tasapuolisesti molempia osapuolia - Babeknabel saa lisää ajankohtaista sisältöä ja keskustelunaiheita ja Tähti-vaeltaja saa interaktiivisuutta.” Babeknabelin keskustelupalsta on erinomainen väylä kotimaisen ja miksei ulkomaisenkin spekulatiivisen fi ktion seuraamiseen. Sivusto löytyy osoittees-ta http://www.babeknabel.fi

Usva 1/2006:n

teemana on kauhu

ja lehti ilmestyy huhtikuussa

hae omasi osoitteesta

www.usvazine.net