poleemi

2 / 2009

Rohkea

�� ��� ��

Pääkirjoituspoleemi

Maria Pirkkalainen

Pirkkalaisen Poleemi-kompleksi

Heräsin monena maaliskuisena ja huhtikuisena aamuna

varsin painostavaan ja kylmänhikiseen tunteeseen.

Olin nimittäin Poleemin vastaava päätoimittaja, 21-

vuotias opiskelija Alppilasta ja niin kirjoitusblokissa

pääkirjoitukseni suhteen kuin mahdollista, mitä

uhkaavasti lähestyvä deadline, muut lehteen tulevat

erinomaiset jutut ja ajatus siitä, että Ulrike Meinhofille

näin ei olisi varmastikaan käynyt, eivät missään nimessä

helpottaneet.

Poliittisen historian opiskelijana oli tässä tilanteessa

hankala olla, sillä törmäämme päivittäin niihin

suuriin ihmiskohtaloihin ja ennennäkemättömän

rohkeisiin tekoihin, mitkä ovat päätyneet historiaan ja

tenttikirjoihimme. Toki olen oikein tyytyväinen siihen,

ettei nykypäivän Suomessa edes tarvitse ajatella

hirmuvaltiaiden surmaamista eikä vallankumouksia

suunnalta jos toiselta, mutta voi että kadehdin ihmisiä,

jotka olivat tällaisissa osallisina. Kun näinkin suuresti

uskalsi yrittää muuttaa maailmaa, ei varmasti pääkirjoitus.

docin avaaminenkaan olisi kammottanut.

Syyllinen poliittisen historian alemmuuskompleksiini

löytyy paljolti elokuvista ja niiden tavasta rakentaa

sankarimyyttiä niin näyttävästi. Valkokankaalla vanhat

tarinat päivittyvät helposti elämää suuremmiksi ja niiden

hahmot epäinhimillisen täydellisiksi. Katsojan tehtä-

väksi jää vain ihailla silmälappuista Claus von

Stauffenbergia vaanimassa Hitleriä tai Rudi Dutchkea

nostattamassa salillista opiskelijoita vallankumoukseen

dramaattisen taustamusiikin soidessa. Kun samalla

hahmojen motiivina korostetaan usein poliittisten

päämäärien sijasta rohkeutta, pystyvät tarinatkin

koskettamaan katsojia monesti yli puoluerajojen.

Mutta onko kaikki tämä vain silmänlumetta? Eskapismin

huumassa katsojalle harvemmin jää päällimmäiseksi

tunteeksi, kuinka Clauskin oli murhaa yrittänyt ja oman

henkensä menettänyt uhkapää ja Baader Meinhof

Komplex ehkä vain väkivaltaisia ja rähiseviä opiskelijoita,

joiden kaikkia aatteita ja tekoja en itsekään hyväksyisi.

Kotona historian merkkihahmot välillä vain lepäsivät ja

söivät jäätelöä, mikä ei tietenkään näyttäisi yhtä hyvältä

valkokankaalla. Lisäksi toivoisin, että marttyyrius jäisi

vain elokuvien draamalliseksi keinoksi. Rohkeuden voi

määritellä monella tavalla, mutta elämien uhraamista en

siihen millään yhdistäisi.

Historia on täynnä muistettavia hahmoja, jotka ovat

kuitenkin ansainneet oman elokuvansa. Näillä sivuillakin

yhteiskuntahistorian opiskelijat kirjoittavat niin hienolla

tunteenpalolla Rohkeaa Poleemia Polhon historiaan, että

ei ole epäilystäkään, kuinka vaikuttava elokuva tästäkin

saataisiin vetävällä taustamusiikilla aikaan.

�� ��� ��

Sisällys

poleemi

2 Pääkirjoitus

4 Hassuaukeama

6 Gradupalsta

7 Vaihtopalsta

8 Kevättä ilmassa

9 Opiskelijaradikalismi. Nyt?

14 Hylsyjä keräämässä

15 Elämää valmistumisen jälkeen?

16 Hys hys!

19 Salaperäinen androgyyni ja Paha-Jannen pesä

20 Fuksin viimeisiä korahteluja

21 Fuksigallup

22 Rohkeutta on tuoda yksityinen julkiseksi

25 Puheenjohtajalta

26 Kaksi yötä Helsingissä

28 Näkökulmissaan kompasteleva demokratian puolustus

31 Minä ja kesä

32 Rohkeasti Roskildeen!

34 Palopuhe

35 Proffan lukuvinkki

Rohkea

Poleemi 2/2009, 34. vuosikerta

JulkaisijaPoliittisen historian opiskelijat, Polho RyYhteiskuntahistorian laitos ,PL 54 00014 Helsingin yliopisto

PäätoimituskuntaMaria Pirkkalainen (vastaava), Akseli Peltola, Elina Romppanen, Ilkka Kärrylä, Antti Lehtinen

KirjoittajatElina Romppanen, Akseli Peltola, Antti J.

Lehtinen, Jan Erola, Suvi Kansikas, Joo-

nas Ranta, Ossi Ohra, Elina Manninen,

Hanna Kemppainen, Toivo Martikainen,

Maria Pirkkalainen, Ilkka Kärrylä, Anni

Mäkeläinen, Antti E. Lehtinen, Antti

Eronen, Marjatta Rahikainen

PainopaikkaPicaset OYPainos 300 kpl

ISSN 1235-4412 Palaute:maria.pirkkalainen@helsinki.fi

�� ��

Maria:

Mitä mylläri Menocchio sanoi

oikeudessa?

- Myllyt sallittava!

(Jos nauroit, ota yhteyttä).

Antti:

Huonosti käyttäytyvät poliitikot

Seuraa palkintojenjako kolmelle hienolle suoritukselle sarjassa “etiketin mukainen poliittinen kommentointi.”

1. Alexander Stubb ottaa miestä väkevämmät keinot käyttöön Euroopan parlamentissa. Hän

lyö pullon pöytään kesken parlamentin istunnon. Omien sanojensa mukaan hän yrittää votkan

avulla pehmittää Puolan johdossa keikkuvat tunnetut Kaczynskin juoppoveljekset perustuslain

kannalle. “I hope ... a bottle of vodka will soften their position on constitution”.

2. Notorious shoebanging incident. Tällä nimellä kutsutaan epsiodia, jossa Nikita Hrutshev tulistuu,

ottaa toisen kengän jalastaan ja paukuttaa tällä pöytää edessään. Hän on vihoissaan Filippiinien

delegaatille YK:n yleiskokouksessa vuonna 1960 tämän syytettyä Neuvostoliittoa

kaksinaismoralismista. Hän haukkuu miehen ääliöksi, pällinaamaksi ja imperialistien

lakeijaksi ja hakkaa vimmatusti kenkäänsä istuntosalin pöytään.

3. Hugo Chavez mäjäyttää täyslaidallisen henkilökohtaisuuksia päin

presidentti Bushin naamaa. Hän kutsuu muunmuassa kansallisessa

televisiossa George Bush nuorempaa sujuvasti aasiksi ja juopoksi.

“You are a donkey, Mr. Bush!”

Toimituskunnan treffipalsta:

Kävin Tukholmassa ja nyt kaikki saa

tuliaisena patukkaa (Tobleronea).

�� ��

Youtube-vinkit

Treffipalsta... Jännä juttu... Yksinäiset

sielut hapuilemassa pimeyteen...

Minäkin tässä etsimässä kumppania,

jonka kanssa katsella maalin

kuivumista... Tai muurahaisia... Sekin

on muuten hyvin jännä...

Kevätterveiset!

Ilkka:

1.History of Venezuela: Lord Ivan Cañas: Brief Venezuelan History Tiivistetty esitys Venezuelan historiasta. Historiallisen kerronnan juhlaa. Wie es eigentlich gewesen ist!

2. Manatee squashHassu akvaariovideo, kirvoittaa naurut alle kymmenen sekunnin.

3. Flaming Lips and JustinThe Flaming Lips soittaa BBC:n Top of the Pops-ohjelmassa. Jos et ole vielä nähnyt Justin Timberlakea delfiinipuvussa, tämä videoklippi on sinua varten. 4. Väinö Kuisma ja KalevalaVaarallinen kylähullu kertoo pyhästä kirjastaan. Suosittellaan kriittittiseksi referenssiksi niille, jotka ovat vielä epävarmoja suhteestaan kansalliseepokseemme Kalevalaan. Ei lapsille.

5. Franzl Lang - Einen Jodler hör i gernJohdatus eteläsaksalaiseen sielunmaisenmaan, jodlaajien kuningas Franzl Lang räjäyttää tajunnat huikealla esityksellään vuoristomaisemissa.

6. Careless Whisper.Tämä yli seitsemän miljoonaa kertaa nähty George Michaelin esitys on kauneinta nähtävää! Tunnelmointia kesän yöttömiin öihin tai elokuun pimeneviin iltoihin.

7. “Ice fisching Siika suomi finland part 1” K a h d e n k i l o n s i i k a ! T ä t ä p ä t k ä ä o n k a t s o t t u p e r ä t i 1 , 0 6 2 , 7 5 1 , e l i miljoonakuusikymmentäkaksituhattaseitsemänsataaviisikymmentäyksi kertaa. Useimmat lukijoistamme ovat varmaan tietoisia videosta, sillä tämä on todellista 2000-luvun folklorea! Mutta jos et kuulu valaistuneiden joukkoon, avaa heti Youtube. Ei saa unohtaa myöskään Tappajahai-remixiä.

8. Brecker Brothers - Some Skunk Funk Fuusiojazzin kovakeuhkoisin veljespari vauhdissa. Youtube tarjoaa klassikkobiisin huikeaa livetulkintaa vuoden 1980 North Sea Jazz Festivalilta. Koe raivokas groove ja farkkuhaalariin sonnustautuneen Neil Jasonin bassosoolo!

9. ATV: Pasilvoir Dogs osa 1Tunne Pasila, tunne itsesi. Legendaarisen ATV:n Pasila-reportin ensimmäinen osa.

Tällä palstalla päätoimitus suosittelee lukijoille hauskoja ja hyödyllisiä Youtube-videoita! Videot löytyvät otsikkona olevalla hakusanalla. Näiden videoiden parissa darrapäivä kuluu rattoisasti!

Olen muun muassa f ysiikassa ja

matematiikassa kuviteltu suora, jonka

ympäri kappale pyörähtää tai jonka suhteen

kappaleen osat sijaitsevat symmetrisesti

tai muutoin tietyllä tavalla; Maan

pyörähdysakseli, x-akseli.

Akseli: Elina:

�� �� ���

Gradupalsta

Susanna Bruun

Monille yhisläisille tuttu, monivuotinen hallitusaktiivi Susanna on edennyt opinnoissaan graduvaiheeseen ja valmistuminenkin alkaa häämöttää. Katsotaanpa, miten gradunteko etenee.

Mistä teet graduasi?

Työotsikko on tällä hetkellä Sukupuolisopimus,

rakennemuutos eli kysymys lasten päivähoidosta 1960-

1970-luvuilla. Tutkimuskysymys on kuitenkin hieman

suppeampi: tutkin lasten päivähoitokysymyskeskustelua

ja siinä esiin nousseita arvoja tuona ajanjaksona.

Miten kiinnostuit juuri tästä aiheesta?

Feministinä olen aina ollut kiinnostunut naishistoriasta

Suomessa, varsinkin kun maassamme tasa-arvosta on tehty

eräänlainen virallinen totuus tai myytti. Subjektiivinen

päivähoito-oikeus on edellytys naisten työssäkäynnille,

mikä tekee siitä selvästi sukupuolipoliittisen kysymyksen.

Keskustelussa oli mukana myös väestöpoliittinen

ulottuvuus kun pelättiin, että syntyvyys kääntyy naisten

päivätöiden yleistymisen myötä laskuun. Nyt Mikkos-

debatissa tulee esille, ettei naisen asema työssäkäyvänä

kansalaisena ole vieläkään vakiintunut.

Aineistossa on si is tul lut vastaan

järkytyksiäkin?

Kyllä, käytän empiirisenä aineistona 60-luvulla runsaasti

tehtailtuja komiteamietintöjä ja vähemmän hiottuja

eduskunnan puheenvuoroja, joista molemmista paistavat

läpi ennakkoluulot ja puhujien subjektiiviset mielipiteet.

1960-1970-luvuilla keskusteluissa olivat vahvasti mukana

yhteiskunnassa vallitsevat roolimallit: “naisen tehtävää”

pohdiskeltiin eduskunnassakin ja usein työssäkäyviä

naisia päädyttiin syyttämään itsekkyydestä

tai ahneudesta. Kymmenessä vuodessa asenteet

olivat myös muuttuneet paljon, joten kulttuurisen

murroksen huomaa käytännössä. Teoriapohjana käytän

sosiaalipolitiikan ja sosiologian teoreettisia malleja,

joista esimerkiksi Raija Julkusen tekstit tukevat omaakin

käsitystäni naisen edelleen heikommasta asemasta

sukupuolipolitiikassa.

Oletko asettanut itsellesi jonkinlaisen aikarajan

milloin työn pitää olla valmis?

Aloitin gradun tekemisen viime syksynä mittavalla

taustatyöllä, vähempikin olisi riittänyt. Nyt olen

kirjoittamisvaiheessa ja pyrkimyksenä on saada

raakaversio valmiiksi keväällä. Lopullinen valmistuminen

siintää syksyllä. Vielä on jäljellä muutama kurssikin,

muun muassa aina niin ihana klassikkotentti! Kesällä on

hyvää aikaa puurtaa näiden parissa, päivänvalo ei ole

aikaisempinakaan loma-aikoina tullut liian tutuksi.

L i i t t y y k ö g r a d u t u l e v a i s u u d e n

suunnitelmiisi?

Olen ollut opiskelujen ohella Kelassa töissä ja aloitan

nyt keväällä siellä kokopäiväisenä. Töissäni en suoraan

käsittele päivähoitoon liittyviä kysymyksiä, sillä olen

kansainvälisellä puolella, mutta luonnollisesti on

hyödyllistä syventyä sosiaalipoliittisiin kysymyksiin.

Olennaista on kuitenkin itse gradun valmistuminen, sillä

julkisella puolella muodollinen pätevyys on välttämätöntä

uran etenemisen kannalta.

�� �� �

Vaihtopalsta

��

Tasossa opintonsa syksyllä 2006 aloittanut, sittemmin Polhon puolelle siirtynyt Katja viettää vaihtolukukautta keväisessä Pariisissa. Poleemi kysyi, mitä Katjalle kuuluu.

Miksi valitsit vaihtokohteeksi juuri Pariisin?

Olen lukenut ranskaa koko ikäni ja siksi olen jo pitkään

ehdottomasti halunnut Ranskaan vaihtoon. Pariisin valitsin

vaihtokohteeksi, sillä halusin suurkaupungin vilinään ja

kaupunkiin, jolla jo itsessään on paljon tarjottavaa.

Miten ranskalainen yliopisto-opetus eroaa

suomalaisesta?

Opiskelen Pariisin Sciences-Po’ssa, joka on (ainakin

ranskalaisten mielestä) arvostettu valtiotieteisiin

keskittyvä yliopisto. Opetus on hyvin erilaista verrattuna

Helsingin yliopiston kurssitarjontaan. Suurin osa

kursseistani on pienryhmiä, ja professoreilla on runsaasti

kokemusta työelämästä. Yliopisto ottaa huomioon täällä

sen, että opiskelijoiden täytyisi työllistyä valmistumisen

jälkeen - professorit jopa neuvovat CV:n kirjoittamisessa!

Lähes kaikilla kursseillani tehdään loppukokeen lisäksi

esitelmiä ja esseitä sekä luetaan joka viikko artikkeleja.

Opetus on hyvin monipuolista ja mielestäni myös todella

laadukasta, mutta Aleksandrian ja kirjastopalvelujen

toimivuutta tulee täällä kyllä välillä ikävä.

Millaisia kursseja olet suorittanut?

Kurssini täällä ovat sillisalaatti kaikenlaisia valtiotieteitä.

Suurin osa liittyy kuitenkin löyhästi maailmanpolitiikkaan

ja suoritan täällä myös yhden oikeustieteen ja yhden

kansantaloustieteen kurssin. Sciences-Po on kaksikielinen

yliopisto, joten käyn kursseja täällä englanniksi ja

ranskaksi.

M i l l a i n e n k a u p u n k i Pa r i i s i o n

vaihto-opiskelijalle?

Pariisissahan yliopistoja ja yöelämää riittää! Tällä

hetkellä monia vaihto-opiskelijoita kuitenkin vaivaavat

jo kuukausia jatkuneet useiden yliopistojen lakot,

joiden vuoksi kaikissa yliopistoissa ei ole opetusta.

Suurkaupungissa asunnon löytäminen voi olla vaikeaa,

mutta jos ranskalaista byrokratiaa ei oteta huomioon

aurinkoinen Pariisi kohtelee vaihtareita oikein hyvin.

Suomessa olit aktiivinen ainejärjestöläinen.

Onko Ranskassa riittänyt juhlia?

Sciences-Po’n opiskelijajärjestöt ovat passiivisia

Helsingin ainejärjestöelämään verrattuna. Paikallinen

“HYY” järjestää isoja bileitä sillon tällöin, mutta muuten

biletys on ihan oman aktiivisuuden varassa. Mutta kyllä

Pariisistakin Erasmus-pippaloita ja juhlia löytyy! Pakolliset

läsnänolot luennoilla ja suurempi työmäärä ehkä vaan

vähän rajoittavat juhlintaa.

Millaisia terveisiä lähettäisit vaihtoa

suunnitteleville lukijoille?

Vaihtoon lähteminen on ainutlaatuinen tilaisuus,

joka kaikkien kannattaisi ehdottomasti hyödyntää.

Hain vaihtopaikkani vasta syksyn peruutuspaikkojen

hakukierroksella, joten Valtsikassa vaihtopaikkoja

riittää. Vierasta kieltä kannattaa mielestäni treenata jo

aikaisemmin, ja varsinkin suurissa kaupungeissa asuntoa

olisi fiksua katsella jo hyvissä ajoin.

Katja Tuokko, Pariisi

Tuomiopäivä on lähellä, raskasääniset kellot paukuttavat

karmeaa viestiään, korpit ovat alkaneet kerääntyä

ikkunalaudoille. Idästä vyöryy maksanvärisiä pilviä ja

lännestä kuuluu heinäsirkkojen siritystä. Verkkokalvot

punoittavat ja päässä kaikuu tahdoton raskas hengitys.

Masennus ja univelka ja ahdistuksen ahdistuksen

ahdistus.

Lehdistä päätellen nyt eletään sitten viimeisiä aikoja.

Maailma, ihmisyys ja saimaannorpat ovat loppumassa

minä hetkenä hyvänsä ja me syöksymme kaikki pahan

elämän kaikennielevään kuiluun. Sivulta toiselle jauhaa

onnettomuuden mylly, sunnuntainumerossa tulee mukana

kasetillinen epätoivoisien ulinaa ja tehtaanrattaiden

rousketta. Katastrofikuvia levitellään joka puolelle niin,

että palstat paukkuvat. Sitkeimpienkin unelmoijien ja

päivässä eläjien on välttämättä ymmärrettävä, että

markkinoilla tirisee ja kansa voi pahoin. Nyt on lama

ja Suomi masentuu! Painomusteessa on kansalaisen

käyttäytymissäännöt: Muista univaikeudet, kuluta

paniikinomaisesti ja luhistu valitsemasi epätoivon alle,

tietysti uudelleenrakennuksen hengessä, viime lamaa

muistaen, kiitellen, että perunoita sentään vielä riittää!

Sillä vauhdilla mitä tätä kauheuden mustaa pressua

levitellään kansakunnan ylle, psyykemme jauhautuu

tomuksi juhannukseen mennessä. Eipä se toisaalta

haittaakaan, koska samaan aikaan jäämme työttömiksi ja

joudumme yliopiston ikäseurantaan. Vielä jos ei masenna

niin tiedä, että Latvia on menossa konkurssiin ja sinä

voit olla seuraava! Hyvä aika lopettaa nauraminen ja

kaikenlainen virheellinen hyväntuulisuus onkin jossain

tämän hetken ja seuraavan kahden minuutin välissä.

Kaskuilu kun pidentää ikää, eikä se sovi, koska määrämme

on luhistua tuki- ja liikuntaelimistön sairauksiin ja

verisuonipullistumaan ja mielenterveysongelmaan

parhaassa työiässä. On tässä toki hyvätkin puolensa:

viiden miljoonan kuoleman, sairauden ja hulluuden

kolmiossa pyöriskelevän Edvard Munchin maassa on

mukavaa vaikka kyläillä vähän lisää kun aina löytää

samanhenkistä seuraa.

Kannattaakin nyt vielä takoa kun pystyy ja siirtää

vuorta ja tukea kansantaloutta ja naapuria ja hallitusta

ja tähtikarttoja, kohta et ehkä enää jaksa! Toisaalta voit

myös laittaa lehden kiinni ja lähteä tekemään ihan mitä

itseäsi huvittaa.

Kevättä ilmassaElina Romppanen

��

Uusi yliopistolaki on nostanut pinnalle uuden ilmiön, tai pitäisikö sanoa uusvanhan,

opiskelijaradikalismin. Ollaanko nyt palattu vanhoihin hyviin aikoihin; onko 60-70-

lukujen radikaali sukupolvi saanut seuraajansa? Vai onko 2000-luvun opiskelijaliike

nähtävä aivan uutena ja uudenlaisena ilmiönä?

Opiskelijaradikalismi. Nyt?Akseli Peltola ja Antti J. Lehtinen

Kuva: www.opiskelijatoiminta.net�

1110 1110

Päätimme tarttua aiheeseen, ja yrittää ottaa

opiskelijaradikalismista selvää. Mitä on 2000-

luvun opiskelijaliike? Mikä on muuttunut 1970-

lukuun verrattuna? Mikä on samanlaista? Missä on

radikalismin syvin olemus? Haastattelimme yhtä nykyistä

opiskelijaradikaalia, filosofian opiskelija Ilari Aulaa, ja yhtä

entistä, sosiologi ja nuorisotutkija Tommi Hoikkalaa.

Yksi liike, monta ääntä

Viime aikoina pinnalle nousseessa liikehdinnässä

keskeisenä tekijänä on ollut opiskelijatoiminta-verkosto.

Verkosto on profiloitunut vahvasti yliopistouudistuksen

vastustamisessa, mutta toiminnassa aktiivisesti mukana

ollut Ilari Aula korostaa, että kyse ei ole yksittäisestä

protestiliikkeestä. “Toiminnassa on nähtävissä monta eri

tasoa. Yliopistouudistus on tuonut yhteen erilaista väkeä

yliopiston sisältä ja sen ulkopuolelta, mutta pienempää ja

suurempaa toimintaa on ollut syksystä alkaen”.

Itse Aula lähti mukaan toimintaan 24.11.2008

pidetyn Vanhan valtauksen jälkeen. Hän koki, että

yliopistouudistus on keskeinen muutos, josta ei ole

keskusteltu tarpeeksi. Aula haluaa kuitenkin korostaa,

että kyseessä on moniääninen toiminta: eri ihmiset ovat

lähteneet mukaan eri syistä ja eri tavoittein. “Ihmisiä

yhdistää usko, että suoralla toiminnalla voi vaikuttaa

asioihin.” Aula näkee löyhän verkoston sekä liikkeen

vahvuudeksi että heikkoudeksi. Toisaalta se mahdollistaa

keskustelun ja mielipiteenvaihdon liikkeen sisällä,

toisaalta tapahtumien yksimielinen organisointi voi olla

hankalaa.

Taloja valtaamalla tavoitteisiin

Opiskelijaliikehdintää verrataan väistämättä 1960-

ja 70-lukujen vastaavaan toimintaan. “Vanhan

valtauksen kohdalla symboliikka oli tärkeä esimerkiksi

mediajulkisuuden kannalta, “ toteaa Aula. Hän

ottaa toiseksi ver tailukohdaksi vuoden 1990

hallintorakennuksen valtauksen. Aula kiistää tietoisen

1960-luvun retoriikalla ratsastamisen. Hänen mukaansa

opiskelijan perusongelmat eivät ole muuttuneet 1960-

luvulta miksikään. Eikä myöskään se, että asioista

pidetään meteliä.

Mutta ovatko juuri talonvaltaukset järkevä toimintakeino

laajaa kannattajakuntaa tavoittelevalle liikkeelle?

Aula näkee, että talonvaltaukset ovat nimenomaan

saaneet lisää ihmisiä kiinnostumaan toiminnasta. Hän

kehottaakin talonvaltauksia karsastavia lähtemään

rohkeasti mukaan toimintaan. “Toiminta rakentuu siitä,

mitä yksittäiset ihmiset haluavat saavuttaa”. Aula

korostaa, että tapahtumien skaala on ollut hyvin laaja:

mukaan mahtuu niin eduskunnan kuulemistilaisuuksia

kuin talonvaltauksiakin. “Suoran toiminnan keinot eivät

rajaa pois sitä, että asioihin voisi vaikuttaa myös muilla

tavoilla”, jatkaa Aula.

Aulan mielestä opiskelijatoiminta on onnistunut

tavoitteessaan nostaa esille keskustelua tärkeistä

asioista. Löyhä verkosto ja sitoutumattomuus yliopiston

hallintoon antavat mahdollisuuden ottaa asioihin kantaa

eri tavalla kuin esimerkiksi HYY. Opiskelijatoiminnan

kaltainen liikehdintä antaa yksittäiselle opiskelijalle

mahdollisuuden saada äänensä kuuluviin.

1110 1110

Uusi yliopistolaki hyväksyttäneen eduskunnassa

muodossa tai toisessa tämän vuoden puolella.

“Yliopistolaki on vain yksi teemoista. Vaikka se menisikin

läpi, toiminta yliopiston kehittämiseksi jatkuu. Se, että

toiminta välillä tiivistyy, ei tarkoita että se muulloin

kuihtuisi pois”, toteaa Aula haastattelun lopuksi.

Universaaliprojektista pisteittäiseen aktivoitumiseen

Tommi Hoikkala on suomalainen sosiologi, valtiotieteen

tohtori ja nuorisotutkimusverkoston johtaja. 1970-luvun

radikaalina hänelläkin on mahdollisesti kiinnostavaa

sanottavaa nykyisestä opiskelijatoiminnasta. Hoikkala

suhtautuu radikalismiin positiivisesti. Hänestä on

hienoa nähdä, että uusi sukupolvi ottaa kantaa ja haluaa

vaikuttaa asioihin. Hän pitää hienona, että uusi sukupolvi,

jonka toimintakulttuuriin ei ole kuulunut suora toiminta,

näyttää nyt pystyvänsä siihenkin.

Hoikkala kiinnittää myös huomiota siihen, että

nykyinen sukupolvi on aivan eri tavalla estetisoitunut

ja tavoitteissaan eriytyneempi, kuin 70-luvun polvi.

Tämä asettaa väistämättä reunaehdot nykyiselle

opiskelijaradikalismille.

“Nyt on äärimmäisen kiinnostava nähdä, mitä tapahtuu,

kun tämä estetisoitunut sukupolvi alkaa protestoida.”

Hänen mielestään nykyisten radikaalien toiminta on

ollut enemmän tai vähemmän pyrähdyksittäistä. Häntä

kiinnostaa, voisiko tämä uusi aktivismi saada pysyvämpiä

muotoja. Hoikkalan mukaan onkin mahdollista, että

on syntymässä eräänlainen uusi sosiaalinen rakenne

opiskelijatoiminnan ympärille. Tällä hän viittaa muun

muassa professori Teivo Teivaisen näkyvään tukeen

opiskelijatoiminnalle.

Eräs keskeinen ero nykyisen ja aiemman radikalismin

välillä liittyy sukupolvien erilaiseen maailmasuhteeseen.

70-luvun opiskelijanuoren maailmasuhde oli hyvin

erityinen: hän uskoi voivansa muuttaa maailman.

Heidän maailmansa oli enemmän heidän hallussaan

kuin nykynuoren. Heillä oli unversaaliprojekti: muuttaa

maailma paremmaksi.

Siinä missä 70-lukulaisen radikalismia leimasi

universaali projekti muuttaa maailma, 2000-luvun

opiskelijaradikalismia leimaa eräänlainen pisteittäisyys

ja fragmentoituneisuus, joka on suoraan verrannollinen

nuorten muuttuneeseen maailmasuhteeseen. Nykyinen

pisteittäisyys johtuu nuorison maailmasuhteen

globalisoitumisesta ja monimuotoistumisesta.

1�1� 1�1�

Vähemmistöjen aktivismia

Tutkijat Tommi Hoikkala ja paikalle uteliaisuuttaan

saapunut Mikko Salasuo eivät silti hyväksy ajatusta,

että joukkoliikkeiden aika olisi jotenkin kategorisesti

ohi. Tarvitaan riittävän kiinnostava ja merkityksellinen

saamaan nuoret ja opiskelijat liikkeelle, sekä jokin

organisoiva ja inspiroiva taho luomaan joukkoliikkeen.

Kysyn, onko tällainen organisointi mahdollista, ja saan

vastauksen nopeasti ja suoraan. “Nyt on velvollisuus

organisoida”, sanoo Salasuo painokkaasti.

Hoikkala muistuttaa, että taistolaisia ei esimerkiksi ollut

niin paljon, kuin mitä heidän keräämästään huomiosta

olisi voinut päätellä. Tämä on pidettävä mielessä, jos

ihmettelee, miksi Opiskelijatoiminta ei kuitenkaan ole

saanut ihimisiä ryhmittymään niin laajoina joukkoina

taakseen. “Radikaalit liikkeet ovat aina vähemmistöjen

liikkeitä” sanovat Hoikkala ja Salasuo kuin yhdestä

suusta.

Retroilua ja suoraa toimintaa

70-luvun radikalismia siivitti taistelu vanhaa sovinnaista

kulttuuria vastaan. Vanhoilliset arvot olivat murtumassa

ja tapahtui yhteiskunnallisia muutoksia, kuten naisten

vapautuminen, seksin vapautuminen jne..Vaikka nämä

prosessit ovat kenties jo päättyneet, nykyinenkin sukupolvi

käyttää 60-70-luvun tunnuksia mielenosoituksissaan.

Myös Opiskelijatoiminnan Facebook-ryhmässä viitataan

vuoden 1968 perintöön ja kamppailuun kapitalismin

kurivaltaa vastaan.

Tutkijat muistuttavat kuitenkin traditioiden voimasta

ja eräänlaisesta mestari-kisälli -mallista; nykyisen

sukupolven radikaalit ovat aina jossain määrin edellisen

sukupolven perillisiä. Kenties talonvaltauksetkin ovat

nimenomaan flirttailua vuoden 1968 kanssa? “Nykyinen

sukupolvihan retroilee koko ajan!” toteavat Hoikkala ja

Salasuo oman näkemyksensä tästä menneiden vuosien

symboliikan käytöstä.

1�1� 1�1�

“70-luvulla nuorison radikalisoitumista kiihdyttivät

ajallisesti sen kanssa yksiin osuneet monet

yhteiskunnalliset muutosprosessit”, sanoo Tommi

Hoikkala. Esimerkiksi tasa-arvokysymykset, taistelu

porvarillista sovinnaisuutta vastaan ja vasta hiljattain

tapahtunut nuoriso -ja populaarikulttuurin läpimurto

antoivat lisää liikevoimaa radikalisoitumiselle, samoin

kuin kaupungistuminen ja suurten ikäluokkien vyöryminen

yliopistoon. Opiskelijamaailman sosiaalinen rakennekin

oli toisenlainen, se tuki radikalismia. “Kun tulin nuorena

miehenä yliopistolle, ei ollut mitään fuksitoimintaa.

Lähdettiin suoraan mielenosoitukseen.”

Pelkuruutta vai realismia

Mutta onko sittenkin niin, että nykyinen sukupolvi on

pullamössösukupolvi, jota ei kiinnosta laittaa hanttiin eikä

kapinoida kuten ennen? Vaivaako nykyistä sukupolvea

rohkeuden puute? Vai mistä johtuu laiskahko osallistuminen

kollektiiviseen toimintaan? “Vastakkainasettelu on ehkä

hieman yksioikoinen”, toteaa Hoikkala. Hän korostaa, että

kollektiivisuus sinänsä on erilaista nykyään.

Tutkija Salasuo huomauttaa nykyajan aktiivisten nuorten

voivan toimia samaan aikaan useissa kansalaisjärjestöissä

ja tehdä esimerkiksi kulutuspäätöksensä yhteiskunnallisin

perustein —olla monessa mukana ja vaikuttaa useammalla

eri tavalla samaan aikaan.Hoikkalan ja Salasuon mielestä

nykysukupolvi on pragmaattisempi valinnoissaan, eikä

ehkä siksi lähde niin täydellisen sitoutuneesti mukaan

erilaisiin liikkeisiin. Täytyy olla jotakin konkreettista

saavutettavaa.

“ Mentaliteettien tasolla edellisten vuosikymmenten

radikalismi oli kummallinen sekoitus hattarapäistä

idealismia ja konkreettista toimintaa.” Hänestä

konkreettinen toiminta yhdistyi siinä eräänlaiseen kapea-

alaisuuteen. Hienoa siinä oli kuitenkin konkreettisuus ja

aikaansaavuus.

Nykyään tilanne on ehkä päinvastainen. Hoikkala

sanoo, että “nykyajan toiminta on tavallaan jatkuvasti

tulemisensa tilassa. Ongelma on ollut, ettei ole syntynyt

pysyvämpää koostetta.” Toisaalta hän korostaa, että

nykynuorison pragmaattisuudessa ja realistisuudessa

voisi olla juuri sen voima verrattuna aikaisempaan kapea-

alaisuuteen. Yhdistämällä toisiinsa menneen ja nykyisen

sukupolven radikalismin vahvuudet voitaisiin saavuttaa

yhtenäinen konkreettisen toiminnan rintama? “Aivan!

Teesi, antiteesi, synteesi.”, hymyilee nuorisotutkija.

Lopuksi

Näiden haastattelujen jälkeen jäljelle jää ongelmallisia

kysymyksiä. Muodostuuko liikkeestä inspiraation lähde

laajemmalle joukkoliikkeelle - eräänlainen etujoukko.

Tämä on epäilemättä sen tavoite, mutta ovatko liikkeen

puhe- ja toimintatavat liian joustamattomia? Entä jos

kaikki eivät samastu prekariaatti-retoriikkaan, viittauksiin

globaalikapitalismia vastaan käytävästä taistelusta,

tai talonvaltausten kaltaisiin toimintamalleihin? Miten

silloin käy tärkeiden yksittäisten tavoitteiden, esimerkiksi

yliopistolain vastustuksen? Vaikka jää vielä nähtäväksi,

millaiseksi 2000-luvun opiskelijaliikkeen rooli muodostuu,

on se jo osoittanut kykynsä herättää keskustelua.

Ilari Aulaa haastatteli Antti J. Lehtinen ja Tommi Hoikkalaa Akseli Peltola. Lisätietoa opiskelijatoiminnasta osoitteesta www.opiskelijatoiminta.net

1�1� 1�1�

Lännenelokuvia kannattaa teatterissa mennä katsomaan

eturiviin. Siellä kun pääsee niin lähelle actionia, että voi

kerätä samalla hylsyt talteen. Näin päätteli isäukkoni

1950-luvulla, jolloin hän pikkupoikana vahtasi Juankosken

kyläkoululla kaikki näytökset. Sylykyettäisyyvellä

valakokankaasta, tietennii.

Lapsuutensa leffamuistoja kerratessaan hän tuli

samalla kuvanneeksi lähihistorian tutkimuksen

syvimmän olemuksen: ollaan hylsyjä keräämässä; niin

lähellä, että ruudin hajun voi vielä haistaa. Mikä onkaan

älyllisesti kiihottavampaa, kuin päästä ensimmäisten

joukossa penkomaan tutkimuksellisesti neitseellistä

aihetta? Oma gradutaipaleeni venyi kymmenvuotiseksi,

jona aikana aluksi liki koskemattomasta aiheestani,

opiskelijamaailman radikalisoitumisesta, julkaistiin

useita tutkimuksia.

Onneksi rajaamani aiheen ydin, osakuntien

radikalisoituminen 1960–1970-lukujen taitteessa, jäi

sentään muilta penkomatta.

Radikalisoitumisen ääriaste oli taistolaisuus, jollei

pientä maolaisfraktiota oteta huomioon. Taistolaisten

valtaushankkeita ja niiden vastavetoja tutkiessani

törmäsin sitten lähihistorian hankalampaan puoleen.

Ensinnäkin, vallankaappausaikeista harvemmin

pidetään pöytäkirjaa. Toiseksi, antivallankumoukselliset

voimat kirjoittivat voittajien historiaansa ja muistavat

valikoiden. Kenen totuuteen uskoa? Eniten sain itse irti

häviäjistä. Taistolaisaktiiveistahan tuli hämmentävän

monesta juuri yliopistotutkijoita. Onhan se hienoa, jos

tutkimuksen haastateltavat istuvat omalla laitoksella,

on se sitten Turussa tai Helsingissä. Heidän muistelonsa

olivat hämmentävän kiihkottomia, analyyttisiä ja jopa

terapeuttisia.

Taistolaisillahan oli omissa porukoissaan itsekritiikiksi

kutsuttu rituaali, jossa kunkin piti itse keksiä ja

tunnustaa kommunismia vastaan tekemänsä erheet.

Jos taistolaisuudesta ei haluaisi mitään muuta säilyttää

tähän päivään, niin itsekritiikin soisi jälleen yleistyvän.

Miten hienoa olisikaan, jos yt-neuvottelut avattaisiin

pomojen tunnustuksella virheistään kapitalismia vastaan?

Eduskunnassa hallituksen kyselytunnilla pääministeri löisi

vastustajilleen luun kurkkuun tunnustamalla sellaisiakin

tumpelointeja, joita oppositio ei vielä olisi hoksannut eikä

Seiska ehtinyt paljastaa. Niitä hylsyjä keräillessä voisi

tosin lähihistorian tutkijalla näpit palaa.

HYLSYJÄ KERÄÄMÄSSÄ

Jan Erola

Kuva: Riku Isohella

Kirjoittaja laulaa Punatähdissä ja toimi Poleemin päätoimittajana Jaakko Lyytisen kanssa vuonna 1995. Ainiin, ja maisteroitui 19 vuodessa ja 10 kuukaudessa.

1�1� 1�1�

Kesän lähestyminen aiheuttaa tentteihin lukemiseen

ja opiskelun aiheuttamaan stressiin tottuneemmillekin

opiskelijoille uudenlaisia stressinaiheita: mistä löytää

kesätyö ylipäänsä, entä se kuuluisa ”oman alan” kesätyö?

Miten tulen sijoittumaan työelämään, kun en saanutkaan

sitä työtä, joka olisi niin hyvin sopinut tulevaisuuden

urasuunnitelmiini?

Vuoden 2008 joulukuussa perustetun

alumnijärjestön, Yhistyksen, yksi tärkeimmistä

t e h t ä v i s t ä o n a u t t a a o p i s k e l i j o i t a yllä

mainitun kaltaisten kysymysten pohtimisessa. Tulemme

järjestämään opiskelijajärjestöjen kanssa muun muassa

vapaamuotoisia keskustelutilaisuuksia, Duunia ja kaljaa

- iltoja.

Niissä yhteiskuntahistorian alumnit kertovat

opiskelijoille omasta työurastaan ja laajemmin oman alan

työmahdollisuuksista. Alumnit osallistuvat myös Polhon

ja Tason järjestämiin työelämäpaneeleihin ja auttavat

mahdollisuuksien mukaan työpaikkaekskursioiden

järjestämisessä.

Toivottavasti voimme jatkossa auttaa kesätöiden

löytymisessä ja valmistumisen jälkeisessä

työllistymisessä. Lisäksi haluamme tarjota opiskelijoille

laajemman kuvan siitä, millainen kirjo ”oman alan” töitä

yhisläisille on tarjolla. Lisätietoa: http://blogs.helsinki.

fi/yhisalumnit/

Yhistyksen puheenjohtaja,

Elämää valmistumisen jälkeen?Kuva: Riku Isohella

Suvi Kansikas

1�1� 1�1�

Kuten jokainen itseään kunnioittava toimittaja, myös minä

aloitan työskentelyni Wikipediasta. Nettitietosanakirjassa

kirjoitetaan tabun käsitteestä seuraavanlaisesti:

”Tabu tarkoittaa kieltoa, asiaa joka on pyhä ja kielletty,

kaikesta tavallisesta käytöstä erotettua asiaa, tämän

kiellon tarkoittamaa tekoa ja esinettä tai asiaa, jota

kielto koskee. [..] Yksinvaltaisissa maissa tabuja ovat

poliittisen järjestelmän kieltämät sanat ja puheenaiheet.

Demokratioissakin tabuiksi on sanottu myös monia

poliittisesti epäkorrekteja sanoja ja ilmauksia.”

Kulttuuriantroplogian luennolla opin Sigmund Freudin

julistamasta kahdesta ehdottomasta, universaalista

tabusta, jotka ovat insesti ja isänmurha. Koska seksi

sukulaisen kanssa ei ilman juttupalkkiota kiinnosta ja

isääkin pitäisi tavata jutun deadlinen jälkeen pääsiäisenä,

päätän rajata kenttäkokeiluni erityisesti kansallisesti

vaiettuihin asioihin. Haalin pari tunnettua kulttuurillista

kipukohtaa ja menen vaivaannuttamaan kyseisten

kulttuurien edustajia (ja itseni, jos en muita) kielletyistä

asioista jutellen ja vitsaillen. Ensimmäisen uhrin

kansalaisuutta ei pidä kauan pohtia.

Tabu I: Natsit

Kohteeni järjestyi nopeasti, sillä muistan ystäväni taannoin

puhuneen saksalaisista vaihtarikavereistaan. Yksi puhelu

ja jo samana iltapäivänä liityn jonkun ihmeen numerotieteen

opiskelijoiden seuraan Kumpulaan. Exactumin UniCafe

täyttyy tutusta puheensorinasta lounasaikaan ja

ystäväni esittelee minut lounasseurueellensa, jonka

harmikseni huomaan koostuvan ainoastaan yhdestä

nat.. saksalaisesta. Tervehdimme iloisesti 21-vuotiaan

Berliinistä lähtöisin olevan luonnontieteilijä Annetten

kanssa. Kohde vaikuttaa tavalliselta opiskelijanuorelta.

Kansallissosialistisen työväenpuolueen tunnukset on

piilotettu tehokkaasti.

Natsi-Saksa on Euroopan oma kollektiivinen

trauma, mutta luonnollisesti juuri Hitlerin aikoinaan

johtama kansa on kantanut suurimman taakan. Saksan

tapauksessa voidaan puhua todellisesta tabusta, sillä

holokaustin kieltäminen on - erityisesti siihen aktiivisesti

osallistuneissa maissa - kriminalisoitu.

Ovatko kansallishistorialliset kipukohdat globalisoituvassa 2000-luvun maailmassa yhä todellista arkea

ihmisille? Poleemi otti asiasta selvää ja testasi kahden tunnetun kansallisen ja yhteiskunnallisen tabun

voimakkuutta kyseisissä yhteiskunnissa ja kulttuureissa eläneitä häpeilemättä kiusaten.

Hys hys!Joonas Ranta

1�1� 1�1�

Hakaristin julkisesta esittämisestä puolestaan

voi muun muassa Saksassa rapsahtaa kivat sakot,

parhaimmillaan jopa kolmen vuoden vankeustuomio.

Rikollisoikeudellisista seuraamuksista viis, vain

yksilöiden itsensä kokemalla kollektiivisella syyllisyyden

ja ahdistuksen tunteella on nyt merkitystä.

Huomaan hermostuvani ja haen lisää vettä, vaikka toinen

laseista on vielä täynnä. Kohteeni lautanen tyhjentyy

uhkaavaa vauhtia, ja huomaan hänen suunnittelevan

ruokalasta poistumista. Puheenaiheetkin rönsyilevät

ETA-maiden ulkopuolelta tulevien opiskelijoiden

tukipolitiikasta Lauttasaareen. Nyt tai ei koskaan!

Aloitan hervottoman esitykseni vetämällä huteran

aasinsillan lounaslistalta löytyvästä uunikalasta

holokaustiin. ”Paistettu uunissa.. vähän kuin juutalaiset!”

huudahdan ja isken idioottimaisesti silmää tyttöparalle.

Kaikki pöydässä naurahtavat kohteliaasti. Puhe siirtyy

metsäteollisuuteen. Epäilen laimean reaktion johtuvan

kuitenkin enemmän heiton koomisesta köyhyydestä kuin

itse aiheen arkuudesta. Natsitabu ei nyt iske lainkaan niin

kuin ennalta ajattelin ja yhden pakollisen - ja toivottavasti

täysin Stora Enson historiaan liittymättömän - ”Sieg

Heilin” jälkeen paljastan journalistiset motiivini.

”Saksassa saisit ehkä enemmän paheksuvia katseita,

mutta kyllä ystävänikin Hitleristä ja sodasta ajoittain

vitsailevat. Toisaalta lähinnä kavereiden keskuudessa.

Berliinin baareissa tuskin huutelisin asiasta kovaan

ääneen”, Annette selventää ja tukahduttaa aseveljeään

kohtaan tuntemansa arjalaisen raivon uskottavasti.

Lupaan harkita asiaan palaamista Saksan maaseudulla

loppukesän festarimatkan aikana. Joko kotimaan

natsimenneisyys ei parikymppisiä korkeastikoulutettuja

enää hirveästi hiljennä tai sitten trauma on hyvin piilotettu.

Toisaalta otantani tuskin täyttää yhteiskuntatieteellisen

tabugallupin kriteerejä.

Tabu II: Mafia revisited

Matkustaessani lukion kulttuurivaihtoprojektin

myötä ensimmäistä kertaa Sisiliaan oli opettajiemme

jatkuvasti toistama neuvo pitää suu kiinni

nimeltämainitsemattomasta: mafiasta. Välimeren saari

on tunnetusti pahamaineisen cosa nostran koti, ja jopa

rikollisjärjestön nimen ääneen lausuminen on ollut

sosiaalisesti paheksuttua aina 1930-luvulta lähtien. Toisin

kuin Saksan tapauksessa mafia on yhä osa italialaisten

(erityisesti alueilla, kuten Sisilia ja Napoli) elämää, ja moni

järjestöä julkisuudessa kritsoinut toimittaja ja kirjailija

elää käytännössä maanpaossa. Mikä näitä akselivaltioita

oikein vaivaa?

Palermolaisbaarissa paikallisten opiskelijoiden kanssa

istuessa 17-vuotiaan suomalaisturistin oli kuitenkin

ihan pakko kokeilla asian vakavuutta. Isäntäperheeni

pojan reaktio Kummisetä-vitsailuun oli hämmästyttävän

vaivaantunut. Tiedusteltuani leffatrilogian ja nyky-

Palermon alamaailman samankaltaisuutta alkoi Salvatore-

parka selittää seuraavan tunnin verran lähes häpeissään,

miten meidän ei tulisi pelätä mafiaa, ja että koko järjestön

maine on populaarikulttuurin ja median vääristämä. Mafia

jättää ihmiset rauhaan, kunhan nämä pysyvät pois sen

tieltä. Tähän päivään asti häpeän kahden Heineken-tuopin

jälkeistä möläytystäni ja useista anteeksipyynnöistä ja

-annoista huolimatta uskon loukanneeni italialaisveljeäni

suhteellisen verisesti.

Löydän pian työkaverini kautta täydellisen kohteen,

26-vuotiaan elämäntapamatkaaja Claudion, jonka olen

tavannut kerran aiemminkin. Italialaisiin tutustuisi muun

muassa vaihtaritapahtumissa suhteellisen vaivatta, mutta

aito sisilialainen Helsingissä on sen verran arvokas löytö,

että löystän kriteeristäni härnätä ainoastaan yliopisto-

opiskelijoita. Paluu mafiatabun pariin voi alkaa.

1�1� 1�1�1�1�

Kohtaamisemme ystävälläni on natsikokemusta

värikkäämpi, mutta tämänkään keskustelun myötä en

löydä itseäni nukkumasta kalojen kanssa. Vitsailen

muutaman oluen innostamana sulavasti, vaikka Don

Corleone -imitaationi tuokin yleisön mieleen lähinnä

Andy McCoyn. Mario pahastuu silminnähden jatkuvista

mafiaviittauksistani ja huudahtaa ”that’s stupid,

Joonas!”, mutta tätä kiusallisemmaksi tilanne ei etene.

Kuten aikaisemmassa kokemuksessani, myös nyt

sisilialaiselle on tärkeintä selittää, ettei MINUN tulisi olla

huolissaan asiasta, ja ettei mafia, vaikka valtava ongelma

maassa onkin, ammuskele keskenään konekivääreillä

eteläitalialaisilla toreilla. Ongelma on ennen kaikkea

poliittinen ja syvällä yhteiskunnan rakenteissa.

Jonkinlainen sosiaalinen viileys jää kuitenkin leijumaan

minun ja tuoreen italialaistuttuni välille loppuillaksi.

Olen tulokseen tyytyväinen, vaikka yritänkin selittää

lehtijutusta vielä kapakassa. Kotiin kompuroidessani

tarkistan sänkyni kahdesti hevosenpään varalta.

Lopuksi

Pelkään pahoin, että taburetkeni tulokset olivat laihoja.

Ehkä valintani olivat sittenkin huonoja. Suomestakaan

en usko löytäväni samanlaista vaiettua traumaa, vaikka

sellainen piti alunperin tähän juttuun lisätä. Niin vuoden

1918 tapahtumien, talvi- ja jatkosodan kuin suomettumisen

aikakaudenkin tarkastelu eri perspektiiveistä tuntuu

olevan nykyään sallittua ainakin opiskeljakavereideni

keskuudessa. Ehkä tiedotusvälineet ja kansan syvät rivit

tulevat perässä.

Toisaalta sotaveteraanien haukkuminen laiskoiksi

kuhnureiksi voisi herättää polemiikkia myös

lähinnä punavihreistä liberaaleista koostuvissa

kaveriporukoissani. Mutta olisiko tässä tapauksessa

kyse tabusta vai ainoastaan raflaavasta provosoinnista?

Vai olemmeko vain sokeita oman kulttuurimme tabuille,

sillä elämme jatkuvasti niiden ”sisällä”?

Natsi-Saksan holokaustimorkkis on ymmärrettävää,

vaikkei sitä kukaan enää 2000-luvun saksalaisilta

vaatisikaan. Toisen maailmansodan aikaisten tapahtumien

kieltäminen (niin mielikuvituksellista kuin se onkin)

ja erinäisten kangasmerkkien kriminalisointi ovat sen

sijaan typerää mystifiointia, joka ei edistä kenenkään

asiaa - päinvastoin. Mafiasta hissuttelua taas puoltavat

käytännön seikat. Kansallisen häpeän aiheen lisäksi

järjestäytynyttä rikollisuutta kovaan ääneen kritisoineet

tahot ovat ihan oikeasti löytäneet itsensä joesta

betonipossu jaloissaan. Hitlerin ja kumppanien kostoa

ei nykyeurooppalaisen pidä pelätä.

Joka tapauksessa tästä seikkailusta jäi käteen

pelkäämisestä huol imatta ainoastaan laiha

natsivitsailukokemus sekä lievästi mököttämään jäänyt

italialainen.

Ja se italialainenkin pyysi eilen Facebook-kaveriksi.

An offer I can’t refuse.

Nälkä, mikä ihana tekosyy!

1�1� 1�1�1�1�

Salaperäinen androgyyni ja Paha-Jannen pesä

Ossi Ohra

Jatkuu seuraavassa numerossa.

Jatkokertomus

Kirjoittaja on keravalainen prosaisti ja runoilija, joka vaihtaa mielellään nimimerkkiä.

Paha-Janne on karannut uumikas neitsyt olallaan piilopaikkaansa kohti. Tuntematon Tulija on lähtenyt uhkarohkeaan

takaa-ajoon tuodakseen uumikkaan neitsyen neitsyenä takaisin tuhottuun ja raiskattuun kotikyläänsä.

Auringon ahavoittama iho helmeilee kirkkaan vuoristopuroveden juostessa sitä pitkin ja etsiessä reittejä

läpi paksujen tummien rintakarvojen ja hypähdellessä yli navan ja jännittyneiden vatsalihasten imeytyen lopulta

pellavaisiin alushousuihin viilentämään Tulijan ajojahdin hiertämiä nivusia. Sankarimme on seurannut Paha-Jannen

jälkiä toista päivää. Syömättä mitään on Tulija taukoamatta edennyt, kun takaraivossa lakkaamatta jyskyttävä ajatus

neitsyen yhä hupenevista viime hetkistä, on ajanut häntä eteenpäin.

Tulijamme nostaa päänsä puron ääreltä heilauttaen tummat kutrinsa samalla naamalta. Hänen edessään

seisoo pitkä hoikka partaansa hierova hahmo, se kääntää katseensa Tulijaan ja suutaan avaamatta sanoo: ”Läpi

naissolan menet ja sitten Pahan voitat. Solan läpi pusket ja Jannen kesytät. Enempiä en sano vaan otan nyt lepiä.”

Androgyynin oloinen hahmo levittää kutsuvan oloisen viltin auringon syleilemälle nurmelle puron viereen ja avaa

Milton Friedmanin elämänkerran. Silkasta inhotuksesta on sankarimme tällöin seivästettävä nuuskamuikkusmainen

olento siihen paikkaan.

Nyt kirkkaan vuoristopuron virtaan sekoittuu samea veri, joka kiemurtelevina vanoina puikkelehtii vuon mukana

ohi pohjan pyöreiden kivien. Kuitenkin parrakkaan hahmon sanat jäävät soimaan Tulijan mieleen samalla tapaa kuin

yöllä humalassa lausutut sammakot seuraavana kohmeloisena aamuna piinaavaat. Sankari suuntaa naissolaan.

On kahden päivän matka metsän toiselle laidalle ja kaksi päivää on neitsyen uuma levännyt Jannen olalla. Puusto

on vaihtunut aarnimetsäksi ja aina herätessään on neitsyt uudelleen tuupertunut niistä huumaavista hajuista, jotka

Paha-Jannen hikisestä selästä ja sen pitkistä jo rastoittumaan ryhtyneistä karvoista kohoavat ja ajavat metsän

eläimetkin loitommalle. Nyt puusto alkaa harventua ja pian metsän reuna kohoaa mäeksi, kiviseksi kiemurtelevaksi

poluksi.

Polku päättyy. Paha-Janne haistelee villisian lailla ilmaa, sieraimet laajentuen ja taas supistuen hän imee itseensä

savun ja viemärien löyhkää. Taivaisiin kurkottavat noen peittämät rakennukset kohoavat nyt Jannen ja neitsyen

edessä. Hetkeksi rentoutuvat Jannen pakaralihakset, kunnes jälleen teräksen koviksi supistuessaan ne kimmottavat

Jannen eespäin, muinoin kukoistaneen metropolin nyt paheen täyttämille sivukujille, jätteissä uiviin porttikongeihin,

turmelluksen ja libertarismin pesiin, joiden muhivista pahnoista on lopulta siinnyt sellainen yhteiskunnan vääryyksien

pahimmanlaatuinen ilmentymä kuin Paha-Janne. Janne on tullut kotiin. Sana kiirii ovelta ovelle ja ikkunaluukut

paiskautuvat kiinni, takalukot iskeytyvät säppeen.

Sankarillinen Tulija astuu empien naissolan kivikkoiselle maaperälle...

�1�0 �1�0

Kevätauringon säde kutitelkoon pahaa aavistamatonta

lukijaa erityisen hyvittelevästi, sillä valo räväyttää

silmille yhä elossa sinnittelevän fuksin ikääntyneitä

nokkeluuksia.

Politiikka ja historia, nuo kaksi kuivahkoa sanaa ja

aukkoa sivistyksessä, eivät nähtävästi näännyttäneet

tänäkään lukuvuonna massoittain uusia opiskelijoita

heti alkuunsa. En tahdo tässä vertailla mihinkään

opiskelualaamme, joka hiipii tarvittaessa rajojen yli. Siispä

ensimmäinen lukuvuosi polholaisena on laajentanut

kiinnostuksenkohteideni kirjoa. Into ei ole laantumassa,

vaikka yhis-keltanokka minussa kuoleekin.

Yhiksen iloisen ylpeää identiteettiä yritetään rakentaa

tosissaan. Kaikki seniorit eivät onneksi piileskele hajuraon

tuolla puolen, joskin on lukuisia yhisläisiä, joita en tunne

enempää kuin jonkin hoetun poliittisehkon värin tai muun

legendan verran. Klikkien muureihin en ole rouhinut

päätäni, ja kitkerimmän vihamiehen löydän sisältäni.

Yhisporukka uskaltautuu tanssilattialle vispaamaan

raajoja yhtä sulavasti kuin keskusteluun.

Toimin Polhon hallituksessa suhdevastaavana.

Suureen edeltäjääni verraten olen edustanut pestissä

varsin heikosti, joten nielin vastikään ankarasankaisen

puheenjohtajamme ilmoituksen hallituksen erottamisesta.

Tämä aprillipilaksi vähätelty viesti sai minut pohtimaan

järjestöaktiivisuuttani. Tulin kiusalliseen tulokseen:

ovelimman suhteen yliopistolla olen solminut kirjoihin.

Yhteiskuntahistorian kirjat saavat uskoakseni fuksin

kuin fuksin kiemurtelemaan tuskallisissa asennoissa, eikä

ihme, kun työ vapaudessa konkretisoituu melkeinpä yksin

WebOodin suoritustaulukossa.

Kaikenlaiseen kirjalliseen sivistymiseen tarvitaan

uskoa. Kadehdittavaa, miten kirjat tuntuvat usein

selautuvan loppuun päähäni jälkiä jättämättä, mutta

muista Klixillä haahuilevista opiskelijoista selvästi tihkuu

tietämystä. Lukusalien mykkäkoulun vastapainona

kevään ryhmätyöskentelyyn nojannut praktikum

oli tervetullut kokemus. Kohtalotovereiden aiemmin

verhotusta potentiaalista pääsi nauttimaan, kun kukin

vuorollaan avasi historioitsijan suunsa.

Toisinaan harmittelen, miten iso osa ihmisestä kuplii

hiljaa kirjan takana. Piilopaikka on sekä turvallinen että

harhaanjohtava. Saamatta aivojani ja sieluani käyntiin

olen lukuisina päivinä vain nuokkunut kirjan yllä ja

luimistellut lukusalin kelloa.

Vähemmässä määrin kirjoihin on tullut toki kajottua

aiemminkin. Lukuvuoden todellinen uusi tuttavuuteni

on jalkapallo torspolaisittain. Tuntumani jalkapalloon on

pysynyt ensi ihastuksen tavoin herkkänä ja katoavaisena.

Kulloisenkin vastustajajoukkueen apurina nielaisen

harhautukset ja syön pallon omaan maaliin ripeällä

otteella. Ilmeisesti harjoituksiin pääsyä ei tahdota

eettisistä syistä rajoittaa, joten lämpimästi tervetuloa

mukaan, sinä uusikin sohija. Itse haluan jättää väliin vain

pelit ja ennen kaikkea joukkueen saunaillat.

Kiitän, toivoakseni monen fuksin puolesta,

yhteiskuntahistorian opiskeluympäristöä pehmeästä

johdatuksesta akateemiseen maailmaan. Tupsahdimme

keskelle historiallisia rakenteita, mutta emme voi olla

varmoja, minkä muotoisesta tiedekunnasta lopulta

pompsahdamme maistereina ulos. Oppiaineistamme

tarjoutuu jännittäviä näkökulmia tähänkin hulinaan.

Fuksin viimeisiä korahtelujaElina Manninen

�1�0 �1�0

Päätimme kysyä viimeisiään vetelelevältä fuksivuosikerralta viimeisiä mietteitä. Katsotaanpa mitä he

muistavat elämänsä vuodesta, vai muistavatko mitään?

1. Mitä sinulle jäi päällimmäisenä mieleen fuksivuodesta?

2. Terveisesi uusille fukseille!

1. Iloinen tunnelma, bileet, uudet ystävät!

2. Ei oo pakko jos ei haluu.

1. Erityinen tunnelma, yhteisöllisyys, ne tilaisuudet,

joissa olut on lämmintä ja naiset kylmiä.

2. Ehkä otin, ehkä en. Sou not, kunhan noppia tulee.

1. Meno on ollut armottomampaa kuin uskoisi.

2. Olette varmasti hyviä tyyppejä, jos tulette Polhoon!

Odotan innolla tapaamistanne.

1. Fuksisitsit!

2. Tervetuloa valtsikan kruununjalokiveen!

FuksigallupSara

Aarni

Marika

Eeva

Aiempien vuosien tapaan vuoden toinen Poleemi lähetetään Polhon uusille fukseille. Toimitus toivottaa tulokkaat lämpimästi tervetulleiksi ja kannustaa kaikkia mukaan lehden toimintaan!

���� ����

Monta valtiotieteellisen opiskelijaa on varmasti

ihastuttanut ja v ihastuttanut kaikenlainen

feminismikirjallisuus, johon yleensä jo perusopinnoissa

törmää. Poliittisen historian opiskelijana joutuu

miettimään, mikä on poliittista ja mitä tämän piirissä

voisi tutkia. “Henkilökohtainen on poliittista” - julistivat

radikaalifeministit aikoinaan. Tällä ulotettiin ja edelleen

ulotetaan yksityisasioina pidettyjä aiheita poliittisen ja

julkisen toiminnan piiriin. Eräinä tärkeimpinä aiheina oli

seksi, perhe ja naisen oikeudet. Nämä eivät vieläkään

ole helppoja asioita käsitellä, mutta ainakin yritystä on

ollut.

Kaikkia asioita ei tule pitää yksityisinä vaan joillakin

on laajempi yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Ainakin

se on laajentanut perspektiiviämme siinä, mikä on

täysin yksilön vapaudesta ja mieltymyksistä kiinni, ja

mitä voimme ajatella myös laajemmin yhteiskuntaa

koskettavaksi asiaksi. Ei ole mielekästä rajoittaa ihmisen

kaikkia toimia lainsäädännöllä, mutta toisen ihmisen

vapauden ja itsemääräämisoikeuden loukkaaminen ja

fyysinen vahingoittaminen ovat perinteisesti kuuluneet

lainsäädännön piiriin.

Rohkeutta on tuoda yksityinen julkiseksi

Avioliiton sisäinen raiskaus kriminalisoitiin Suomessa vasta vuonna 1995. Poleemi tutki,

kuinka tämä liittyi suomalaiseen tasa-arvokysymykseen.

Hanna Kemppainen

Kuvat: Jan Rosenström

���� ����

Suomi, tasa-arvon kehitysmaa

Sain tietää ensimmäisen kerran Suomen tasa-arvohistoriaa

käsittelevällä luennolla siitä, että Suomessa avioliiton

sisäinen raiskaus tuli rikokseksi vasta vuonna 1995.

Aloitteita aiheesta tehtiin 1990-luvun alussa, hallituksen

esitys annettiin eduskunnalle vuonna 1992 ja rikoslain

osittaismuutos, jonka mukaan vaimon väkisinmakaaminen

oli kiellettyä, hyväksyttiin eduskunnassa vihdoin vuonna

1994. Aviomiehen raiskaamisesta ei uudessa laissa

puhuttu mitään.

Itse hämmästyin suuresti asian kriminalisoinnin

myöhäistä ajankohtaa. Suomea on aina korostettu tasa-

arvon edistäjänä, mutta avioliitossa ei ollut tätä ennen

seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Lainsäädäntö

perustui vielä 1880-luvulla laadittuun rikoslakiin, jonka

oletuksena oli korkea moraali ja avioliiton hiljainen

lupaus seksuaalisesta kanssakäymisestä. Vielä vuonna

1971 ehdotus avioliiton sisäisen väkisinmakaamisen

kriminalisoinnista perusteluina käytännölliset syyt.

Samalla todettiin, että avioliitossa olisi suostumus

ensisijaisena olettamuksena.

1990-luvulla ihmisoikeuksiin ja erityisesti naisten

oikeuksiin alettiin kuitenkin kiinnittää entistä enemmän

huomiota kansainvälisellä tasolla. Suomi oli tuolloin YK:n

ja Euroopan neuvoston jäsen. Kumpikin järjestö aktivoitui

ihmisoikeuksien osalta laatimaan erityisesti naisten

oikeuksia huomioon ottavia sopimuksia, joissa nostettiin

esiin muun muassa avioliiton sisäisen raiskauksen

kriminalisoinnin kiireellisyys. Myös CEDAW-raportin

yhteydessä Suomen rikoslainsäädäntö sai tässä kohti

kritiikkiä.

Julistuksilla kohti julkisuutta

Vuonna 1991 laadittiin kaksi merkittävää julistusta. YK:n

Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa koskeva julistus vahvisti,

että naisiin kohdistuva väkivalta on ihmisoikeuksien

loukkaus. Julistus tunnusti, että naisiin kohdistuva

väkivalta on myös osoitus historiaan juontuvista

eriarvoisista valtasuhteista, jotka ovat johtaneet naisten

alistamiseen ja syrjintään ja heidän täysipainoisen

edistymisensä estämiseen. Valtioiden velvollisuudeksi

katsottiin tuomita kaikenlainen naisiin kohdistuva

väkivalta, jolloin ne sitoutuvat kehittämään kaikkia

oikeudellisia, poliittisia, hallinnollisia ja sivistyksellisiä

toimenpiteitä, joilla voidaan suojella naisia ja

varmistaa, ettei väkivalta uusiudu vanhoillisten lakien

ja oikeudellisten toimenpiteiden johdosta.

Suomi allekirjoitti huhtikuussa 1991 lisäksi Euroopan

ministerikokouksen Brysselin julistuksen naisiin

kohdistuvasta väkivallasta ja sen vastustamisesta.

Naisiin kohdistuvan fyysisen ja seksuaalisen

väkivallan käsittelemistä pidettiin välttämättömänä ja

erittäin kiireellisenä. Brysselin julistuksessa todetaan

lainsäädännön osalta, että naisiin kohdistuva fyysinen

väkivalta on avioliitossa tai sen ulkopuolella rikos.

Tasa-arvon myytti

Suomessa (Naisiin kohdistuva) väkivalta -jaosto laati

mietinnön lainmuutosta varten. Mietintötekstissä

heijastuu vahva kansainvälinen vaikutus ja myös

suomalaisen tasa-arvoideaalin kääntöpuoli, kun tietyt

asiat muuttuvat yksityisiksi ja tabuiksi.

���� ������

Euroopan itä-länsi -otteluJaakko Poikonen

Asian esiin nostamisella murrettaisiin käsitystä tasa-

arvo-Suomesta, jossa suomalaisen naisen asema on

maailman parhaita ja tasa-arvo on jo saavutettu.

Jaosto toteaa, että “me olemme eläneet ja elämme

edelleenkin sen harhan vallassa, että olemme maailman

kärkimaita sukupuolten tasa-arvon toteutumisen suhteen“.

Jaoston varapuheenjohtaja Tuula Hatainen myöntääkin,

että “ehkä olikin hyvä, että joku ulkopuolinen nosti

eteemme ongelman, jota me emme näe tai jota meidän

ei sovi nähdä“. Mielenkiintoisia ovat myös muiden

maiden perustelut pitkälti 1980-luvulla tapahtuneille

lakimuutoksille tältä osin. Mietinnön mukaan Englannissa

vastikään muutettua lakia perusteltiin sillä, “että

yhteiskunnassa on tapahtunut taloudellisia, sosiaalisia ja

kulttuurillisia muutoksia ja että naista ei enää voida pitää

miehensä kuuliaisena orjana, vaan tänä päivänä avioliitto

perustuu tasa-arvoisten ihmisten kumppanuudelle.”

Vitsiä lainmuutoksesta ainakin saatiin aikaan: kyllähän

miehen pitää ruveta säilyttämään kynää ja ruutupaperia

pöydällä vaimon allekirjoitusta varten, jotta lupapaperit

löytyy eikä haasteita tipu myöhemmin, vai pitääkö ihan

yläkerran Eero kutsua todistajaksi, jos vielä raastupaan

mennään.

Tämä ei kuitenkaan ole leikin asia. Raiskaus jättää

ihmiseen elinikäiset arvet, ja jos tekijänä on vielä niinkin

läheinen ihminen kuin oma puoliso, niin usko ihmisten

väliseen luottamukseen on vaarassa kadota lopullisesti.

Lainsäädäntöä tarvitaan vähintään viimeisenä keinona

turvautua oikeuksiinsa, jos perheessä asioita ei puhumalla

voi selvittää.

Suomalaisen naisen taakka

Suomessa raiskatut ovat lähes poikkeuksetta olleet

naisia. Poliisin virallisten tilastojen mukaan vuosina

1980-1988 ilmoitettiin hieman alle 350 raiskausta

tai väkisinmakaamista vuosittain, mutta tämä oli

vain jäävuoren huippu. Poliisin arvio oli 6 000-10 000

raiskausta vuosittain, mikä osoittaa, että suurin osa jäi

ilmoittamatta.

Tilanne ei ole parantunut lainsäädännön myötä

paljoakaan. Myöhemmin ilmoituksia poliisille tuli

keskimäärin reilusta 500 raiskauksesta vuosittain.

Kuitenkin Naisuhri 2005 kyselyn mukaan parisuhteessa

seksiin pakotettuja oli niinkin paljon kuin 6500. Poliisin

tietoon tuli vuosina 1998-1999 134 intiimi- tai lähisuhteen

raiskausta.

Nykytilanne osoittaa, että raiskauksista edelleen suurin

osa tapahtuu lähisuhteessa huolimatta lainmuutoksesta

ja näistä vain harva ilmoitetaan poliisille. Päivi

Honkatukia kirjoittaa: ”Uutiset tuttujen, puolisoiden tai

poikaystävien tekemistä raiskauksista ovat harvinaisia,

vaikka on arvioitu, että kolme neljäsosaa seksuaalisesta

väkivallasta tapahtuu läheissuhteissa”. Vaikka otan

luvuista mahdollisine virheineen täyden vastuun, ne

kertovat kuitenkin ilmiöstä keskimäärin. Perheen sisäinen

väkivalta ei ole lieveilmiönä käsiteltävä yksityisasia.

Myös seksistä ja väkivallasta tulee voida puhua siten,

että henkilökohtainen on poliittista. Jokaisella on oikeus

seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen, jolloin myös

puolisolle tulee voida sanoa ei.

���� ������

Puheenjohtajalta

Ääni kuulumaan!

Toivo Martikainen

Mitä on yhisläisyys? Yhisläisyys on historian lukemista,

Klixillä hengaamista, Polhon ja Tason tapahtumissa

käymistä. Yhisläisyyttä on myös yhteiskuntahistorian

laitoksella poliittisen tai talous-ja sosiaalihistorian

opiskeleminen.

Laitos tarjoaa opiskelijoille opetusta, järjestää tentit,

päättää tutkintovaatimukset ja antaa arvosanat oman

aineemme opinnoista. Laitos on tärkein viiteyhteisömme

yliopiston henkilökunnan suuntaan. Sen takia meidän

tuleekin antaa äänemme kuulua laitoksen suuntaan.

Opetus ei kehity itsestään. Laitoksen tarvitsee saada

palautetta, kuulla opiskelijoiden kokemuksia, tuntoja ja

mietteitä antamastaan opetuksesta ja päättämistään

tutkintovaatimuksista. Kannattaa älähtää rohkeasti, jos

jokin on mennyt mielestäsi pieleen, mutta myös kehua

rehdisti, kun siihen on aihetta. Jos opiskelijat eivät

kommentoi laitoksen henkilökunnan työtä mitenkään,

voivat huonot asiat pysyä ennallaan tai jotain hyvää

kadota opetuksesta. Vahingossa kehitystä parempaan

tuskin tapahtuu.

Palautetta on olemassa monenlaista. Tämän

kirjoitushetkellä Polho ja Taso keräävät oma-aloitteisesti

kevään 2009 metodipraktikumin opiskelijoilta palautetta

kurssiin liittyen. Saadusta palautteesta on tarkoitus

keskustella kevään laitoskahveilla. Lisäksi yhiksessä on jo

tovin toiminut tasa-arvotyöryhmä, joka on arvioinut paitsi

sukupuolten välisen yhdenvertaisuuden toteutumista

yhiksessä, niin myös muun muassa laitoksen

ja opiskelijoiden välistä suhdetta. Tasa-arvoraportin

odotellaan valmistuvan lähiaikoina ja se tarjonnee

varmasti arvokasta tietoa.

Edellä mainitut laitoskahvit ja samaan tapaan kerran

lukukaudessa järjestettävät oppiainekahvit ovat mainio

tapa keskustella opetuksen ja tutkintovaatimusten

kehittämisestä laitoksen kanssa. Polhon helmikuun

oppiainekahvit tarjosivat hedelmällistä keskustelua

ja hyviä uusia avauksia oppiaineen kehittämiseen.

Kahvitilaisuuksissa kannattaa olla paikalla, sillä tunnelma

on avoin ja vastaanottavainen puolin ja toisin.

Myöskään epävirallisia tilaisuuksia antaa palautetta

laitoksen suuntaan ei kannata jättää käyttämättä.

Tällaisesta käy esimerkiksi toukokuussa perinteisesti

järjestettävä laitosottelu, jossa opiskelijat ja laitoksen

henkilökunta kohtaavat toisensa jalkapallokentällä, minkä

jälkeen siirrytään rentoon illanviettoon Kuppalaan.

Opettajilla on myös henkilökohtaiset vastaanottoajat,

joita kannattaa käyttää yksittäisten kurssien, tenttien

tai opinnäytteiden ohjauksen suhteen. Vastaanotolle

voi mennä kyselemään mahdollisia vaihtoehtoisia

suoritustapoja, jos esimerkiksi jokin kirja maistuu puulta

ja haluaisi korvata sen esseellä tai ihan vain juttelemaan

niitä näitä opintojen sujumisesta.

Tuo äänesi nyt kuuluviin, sillä epädemokraattisen

yliopistouudistuksen myötä Yhteiskuntahistorian laitos

lakkaa ehkä pian olemasta ja asioistamme päätetään

luultavasti suurlaitoksen tai tiedekunnan tasolla.

���� ����

Otto Tähkäpää

Kello on 6.15 ja katson, kun kaksi miestä ahmii raakaa

kalaa yleisön edessä. Kilpailun viiksipäinen juontaja

hekottaa, ympärillä on täyteen pakattu Kino Engel ja olo

on mitä psykedeelisin ja mahtavin, joskaan kilpailijoiden

tuntemuksista ei ehkä voi sanoa samaa. Takana on kaksi

valvottua yötä elämää oudompien elokuvien ja kilpailujen

parissa.

Tervetuloa Night Visionsiin, Suomen taatusti

rohkeimpaan elokuvafestivaaliin ja hauskimpaan

kulttuuritapahtumaan, jonka seuraavan elokuvan aikana

tulee ykkössalin eturivissä myös haisemaan kalalta.

Sleep all day, party all night

Alaikäisenä on jo muutenkin hankala olla, mutta

minulta ikä lisäksi sulki pitkään pois mahdollisuuden

tutustua siihen mieltä ja maailmankuvaa laajentavien

elokuvien maailmaan, mitä niin kovasti kaipasin. 12-

vuotiaan festivaalin kattaukseen kuuluvat pätkät kun

ovat lähes poikkeuksetta sallittuja vain täysi-ikäisille.

Pyjamissa bailaavat monsterit ja teinivampyyrit tuntuivat

lukioikäiselle siis vain kaukaiselta haaveelta.

Ensimmäinen kerta kun lopulta sain nauttia festivaalista

tuntuikin miltei euforiselta. Kuvitelkaa sitä tunnetta,

kun olisitte viimeinkin löytäneet juuri sen puolueen,

joka edustaa teidän omaa kantaanne, jonka jäsenet ovat

juuri sinunlaisiasi ja joka kaiken lisäksi haluaa juuri sinut

jäsenekseen.

Tänä keväänä elokuvia sai katsoa ensimmäistä

kertaa kahden täyden yön verran, alkaen yhdeksältä

kumpanakin iltana. Täydeksi saldoksi tuli 12 elokuvaa

ja 23 valvottua tuntia.

“It makes sense to those who understand”

- Jean Claude van Damme

Festivaalin kahteen yöhön oli saatu katettua

maailmanympärysmatka Euroopasta Brasiliaan ja scifistä

draamaan. Oli Belgian herkkupeppu Jean-Claude van

Damme avautumassa elämästään käsittämättömin

monologein omaelämäkerrallisessa elokuvassaan,

Nicolas Cage uimistelemassa hullujen ufojen keskellä ja

70-lukulainen agenttielokuva, jossa pahiksina juoksivat

ensin natsit ja sitten myös kommunistit.

Unohtakaa baarit, jotka menevät kiinni jo neljältä ja väsyneet jatkot kaverien nurkissa. Kahdesti

vuodessa Helsingissä voi viettää yönsä estottomasti elokuvateatterissa.

Kaksi yötä HelsingissäMaria Pirkkalainen

���� ����

Poliittisen historian kannalta kiinnostavinta oli

pätkäkooste Creepy Christian Films, jonka hassujen

kristillisten lyhytfilmien huipentuma oli pienestä

virolaisesta koulupojasta kertonut Nikolai. Neuvostoliiton

vallan alla kommunistit kiusasivat pientä poikaa julmasti

hänen vankan kristillisen vakaumuksensa vuoksi ja

jopa tappoivat pojan suosikkipupun. Draamallisesti

yllättävänkin vaikuttavaan pätkään toi koomillisuutta

kuitenkin se, että neuvostoarkkitehtuuria pätkässä esitti

1980-luvun Pariisi, ja kaikki elokuvan näyttelijät puhuivat

vahvoilla brittiaksenteilla.

Oma olennainen ohjelmanumeronsa olivat tietenkin

myös elokuvien välissä yleisöä viihdyttäneet kilpailut.

Kalansyönnin lisäksi pelottomat katsojat saivat testata

Nicolas Cagen imitointitaitojaan ja nauruhermojaan,

kun palkinnoiksi perinteisistä arpajaisista sateli paljolti

miespainotteiseen yleisöön muun muassa naisten

televisiokanava Livin paitoja, Twilight-heijastimia ja

Battlestar Galactica -kumirannekkeita.

Takaisin todellisuuteen

Hyvä selviytymispaketti yöllisille leffaretkille ovat kahvi,

tyyny ja hyvin paljon karkkia. Mikään ei silti valmista

siihen absurdiuteen, kun näkee aamuaurinkoisen

Senaatintorin pirteine turisteineen, vaikka valvotun yön

jälkeen oma sisäinen kello huutaa vasta iltayhdeksää.

Seuraavan kerran pitkäksi venähtäneen baari-illan

jälkeen voi mennä elokuvateatteriin nukkumaan ensi

Halloweenina lokakuussa. Tällöin paikka on vielä hitusen

lähempänä keskustan menomestoja, kun kulttuuria

juhlistetaan elokuvateatteri Maximissa Kluuvikadulla.

���� ����

Boxberg ja Heikka eivät ole ainoita, jotka kaipaavat

Suomeen avoimempaa päätöksentekoa, parempaa

työllisyyttä ja muita mukavia asioita. Heidän raflaavat

teesinsä saavat lukijan toivomaan tuloksia. Mitä lääkettä

ongelmiin tarjotaan? Miten kirjoittajat määrittelevät

Suomesta puuttuvan länsimaisen demokratian?

Pamfletistit tekevät heti alussa linjansa kiitettävän

selväksi: länsimainen demokratia perustuu vaihtoehdoille,

poliittinen keskustelu on avointa ja läpinäkyvää ja

päättäjät vastuullisia teoistaan. Kaikki hyviksi havaittuja

ihanteita, joita harva kehtaisi vastustaa julkisesti.

Määrittely viedään vieläkin idealistisemmaksi

ottamalla se kanta, että politiikan päämäärät eivät saa

tulla muotoja tärkeämmiksi. Demokratian perusasioita

tämäkin, mutta ajatus vie kannattajansa jo aika kauas

tästä maailmasta. Tuomitsemalla ”tarkoitus pyhittää

keinot” -tyyppisen ajattelun Boxberg ja Heikka asettavat

sallitulle toiminnalle tiukat rajat eivätkä jätä juurikaan

sijaa reaalipolitiikalle.

Myönnettäköön, että rajanveto vähentää kirjoittajien

työtaakkaa: kun keskitytään päätöksenteon käytäntöihin

eikä tuloksiin, ei taustatyötä vaadita niin paljon kuin

monipuolisemmassa historiallisessa analyysissa.

Pamfletistit voivat tarkastella esimerkiksi vuoden 1973

poikkeuslakia pelkästään demokratian ihanteiden

häpäisemisenä, mitä se luonnollisesti olikin. Heidän

ei tarvitse ottaa huomioon tapauksen mahdollisia

poliittisia tavoitteita, kuten Suomen EEC-sopimuksen

varmistamista.

Näkökulma voisi olla hyväksyttävä, jos Boxberg

ja Heikka onnistuisivat pysymään siinä. 1970-lukua

syynätessään kirjoittajat alkavat kuitenkin kaivaa

myös politiikan tavoitteita esiin sikäli kuin se palvelee

heidän omia intressejään. EEC-vastaisen vetoomuksen

allekirjoittaminen esitetään todisteena poliittisen

kulttuurin rämettämispyrkimyksistä, vaikka se on

poliittisena kannanottona tiettävästi kaikkien demokratian

ja sananvapauden sääntöjen mukainen.

”Suomi on pahoinvointivaltio, jonne länsimainen demokratia ei ole koskaan juurtunut.” Toimittajat Katja

Boxberg ja Taneli Heikka käyttävät varsin provosoivia sanankäänteitä alkukeväästä ilmestyneessä

Lumedemokratia-pamfletissaan. He tahtovat herättää suomalaiset ymmärtämään, että maamme

poliittisessa kulttuurissa avoin keskustelu on pannassa ja edistystä suitsitaan kompromissein. Puheenvuoro

vaikuttaa tervetulleelta, kunnes kädet upotetaan suomettumisen jälkipyykkiin.

Näkökulmissaan kompasteleva demokratian puolustus

Ilkka Kärrylä

���� ����

Suomettajat tuomiolle

Lumedemokrat ia käyttää k ymmeniä s ivuja

suomettumisvuosien ruotimiseen. Boxberg ja Heikka

latelevat tuttua liturgiaa siitä, kuinka suomettuneet

poliitikot ja kulttuurivaikuttajat ajoivat häikäilemättä

omia etujaan Neuvostoliiton-kortilla. He muodostivat

punaverkoston, joka kannatti autoritaarista hallintoa ja

sananvapauden rajoittamista. Kaiken lisäksi moni heistä

on yhä yhteiskunnan johtopaikoilla.

Vaikka Boxberg ja Heikka eivät väitäkään tekevänsä

tieteellistä tutkimusta, olisi edes alkeellinen lähdekritiikki

ja tapahtumien asettaminen kontekstiin suotavaa.

Etenkin silloin, kun löperön tutkinnan perusteella

vaaditaan syyllisiä tilille. Tieteellisen metodin puutteessa

kunnianhimoiselta kalskahtava verkostoanalyysi jää

heppoiseksi ja kritiikille alttiiksi.

Pamfletistit nimeävät muutamia ”suomettumisen

suuria hämähäkkejä”, jotka ovat olleet erityisen aktiivisia

autoritaarisen poliittisen kulttuurin edistäjiä. Syytösten

tueksi on kelvannut esimerkiksi toiminta Suomi-

Neuvostoliitto-seurassa tai nimi sensuuria vaativassa

lakialoitteessa. Näiden sinänsä demokraattisten toimien

tavoitteet näyttävät ehkä varsin raskauttavilta todisteilta,

mutta tekojen käytännön merkitys

selviää vasta tarkastelemalla niitä

aikakauden todellisuutta vasten.

Rikosten todellinen painoarvo?

Eräs Boxbergin ja Heikan nimeämistä suomettajista on

Suomen pankin nykyinen pääjohtaja Erkki Liikanen.

Liikanen oli 70-luvulla SDP:n kansanedustajana

toimiessaan allekirjoittanut sananvapauden rajoittamiseen

pyrkivän lakialoitteen, vastustanut EEC-yhteistyötä ja

kaiken huipuksi toiminut SNS:n keskusjohtokunnassa.

Kertovatko nämä faktat syvällisestä demokraattisten

ihanteiden halveksunnasta?

Vieraillessaan Polho ry:n Tiedettä & kaljaa -

tilaisuudessa Liikanen vastasi Boxbergin ja Heikan

esittämiin syytöksiin. Hän myönsi, että ns. rauhanlakia

vaatineen aloitteen allekirjoittaminen oli virhe, joka johtui

nuoren kansanedustajan kokemattomuudesta; hän ei ollut

tutustunut aloitteen sisältöön kunnolla.

EEC:n vastustamisessa oli niin ikään kyse yhden

vetoomuksen allekirjoittamisesta, minkä Liikanen myönsi

virheeksi. Myöhemmin hän muutti kantaansa länsi-

integraatiosta, kampanjoi voimakkaasti sen puolesta

ja toimi lähes 10 vuotta EU-komissaarina. Liikanen

pohdiskeli täysin oikeutetusti, mikä mahtaa olla vuoden

1972 allekirjoituksen paino suhteessa myöhempien

vuosikymmenien työhön.

�1�0 �1�0

Toimintaansa SNS:ssä Liikanen taas perusteli

seuraavasti: “Seurassa oli arvovaltaista joukkoa kaikista

puolueista. Sitä ei haluttu jättää liian kapealle poliittiselle

pohjalle. Puheenjohtaja oli valtioneuvos Martti Miettunen

ja kunniapuheenjohtajana oli toiminut jopa presidentti

Juho Kusti Paasikivi.” Lopuksi hän totesi: “Oliko virhe olla

silloin kyseisessä tehtävässä? Ei. Maailma muuttui.”

Autoritarismin ja reaalipolitiikan veteen piirretty viiva

Kuten tunnettua, 1970-luku näyttäytyy aikakauden

toimijoille hyvin erilaisena kuin niille, jotka jälkeenpäin

huutavat totuuskomissiota selvittämään idänsuhteita.

Boxberg ja Heikka eivät yritäkään ymmärtää aikalaisia,

vaan tyrmäävät jo etukäteen kaikenlaiset pyrkimykset

puolustella suomettunutta poliittista kulttuuria. Tällöin

heitä eivät taaskaan kiinnosta politiikan ”isänmaalliset”

tavoitteet eivätkä avaukset länteen, vaan ainoastaan

veljeily diktatuurin kanssa. Tällainen ehdottomuus ei

edusta sitä avointa keskustelua, jota pamfletistit itse

peräänkuuluttavat.

On sanomattakin selvää, että YYA-aika jätti jälkensä

poliittiseen kulttuuriin ja selittää eroja Suomen ja muiden

länsimaiden välillä. Suomi oli ratkaisevasti erilaisessa

asemassa kuin esimerkiksi demokratian mallimaat Ruotsi

ja Tanska, jotka eivät joutuneet elämään YYA-sopimusten

kanssa. Suomalaiset kokivat tällöin, että reaalipolitiikka

on järkevämpi tapa toimia kuin ideaalin demokratian

tavoittelu. Valinta on tuomittavissa, mutta ei häilyvällä

metodilla, joka unohtaa systemaattisesti kolikon toisen

puolen, eli Suomen länsisuhteet.

On hivenen sääli, että Boxberg ja Heikka sortuvat

pamfletissaan populistiseen ”Marxin ritarien” ajojahtiin.

Hairahdus syö pohjaa kirjan todelliselta sanomalta.

Päätöksenteon avoimuus ja äänestysinnon lasku ovat

ongelmia, jotka ansaitsevat kunnollisen ja avoimen

debatin. Keskustelunherättäjänä Lumedemokratia voi

toimiakin. Poliittisen järjestelmän rakenteita on hyvä

pöyhiä ja ehkä jopa tähystellä Ruotsin ja Tanskan

suuntaan, mutta edes länsimaista ihannedemokratiaa

ei tarvitsisi ottaa annettuna. Avoimessa keskustelussa on

oltava sijaa myös reaalipolitiikalle ja toiminnan tulosten

tasapuoliselle arvioinnille.

Kuka meistä on oikea?

Katja Boxberg ja Taneli Heikka: Lumedemokratia, WSOY:n Barrikadi-sarja, 2009, 301s.

�1�0 �1�0

Anni Mäkeläinen

Minä ja kesä

Suhtautumiseni kesään on aina ollut jokseenkin

kaksijakoinen, ja enemmän kuin koskaan tuo jako on

vahvistunut yliopisto-opiskelun myötä. Lapsena kesä oli

aina odotettu tauko koulunpenkiltä, varattu uimarantojen

valloittamiseen ja kysyttäessä jokaisen lempivuodenaika.

En kuitenkaan koskaan oikein ymmärtänyt, miksi kesän

pitäisi olla se paras vuodenaika – mielestäni kausia saattoi

arvottaa muutenkin kuin lämpötilan perusteella.

Nykyinen päättämättömyyteni kesän syvimmästä

merkitysluonteesta liittyy lähinnä kesäajan funktioon

opiskelijalle. Suurimmalle osalle meistä se on pakollinen

rahanhankkimisjakso, välttämätön periodi ansiotyössä

talven toimeentulon varmistamiseksi. Parhaimmillaan

silloin kartutetaan työkokemusta hyvillä mielin ja jopa

oman alan tehtävissä, osa kuitenkin raataa epämieluisassa

duunissa ja haaveilee CV:n pitenemisestä seuraavaa

yritystä varten. Vaihtelu virkistää, mutta miksi tämä on

minulle juuri kesään suhtautumisen negatiivinen puoli?

Kesätöiden etsimiseen ja jännittämiseen saattaa

hyvinkin tuhrautua koko kevät. Aikaisimmillaan haut

sulkeutuvat ennen joulua, ja viimeiset ilmoittavat

valinnoistaan vasta huhtikuussa. Tämä tarkoittaa, että

kesää on aika ajoin pakko ajatella, suunnitella ja stressata.

Kesän odottamisenhan ei pitäisi olla ahdistavaa! Omalla

kohdallani vettä myllyyn lisää, että kuulun tulevien

ikiopiskelijoiden kastiin – en haluaisi tehdä töitä, ellei se

ole minusta kivaa ja järkevää. Tämä hankaloittaa suuresti

työnhaussa menestymistä ja siten kesän odottamista.

Suhtautumistapani toinen puolisko puolestaan

syleilee kesää ja sen mahdollistamaa nautinnollisten

asioiden joukkoa. Kesän paras puoli, joskaan ei täysin

todenmukainen, on sen suoma vapaus. Kesällä pidetään

lomia, tehdään reissuja, riisutaan vaatteita. Vaikka

velvollisuuksia (tai töitä) riittäisi, tuntuu kesä irralliselta

jaksolta arjen rutiineihin verrattuna. Kesällä nimittäin voi

tehdä mitä tahansa.

Opintojen ja järjestötoiminnan unohtaminen tekee

omasta vapaa-ajastani oikeasti vapaa-aikaa. En vaihtaisi

täysillä rämiseviä festarikeikkoja, leppoisia puistokaljoja

tai valoisia aamuöitä pois mistään hinnasta. Haluan

matkustaa junalla, grillata kesäkurpitsaa ja sipulia, pukea

ohuen mekon ja lukea kirjaa parvekkeella. Mitä muuta

vuodenaikaa voisikaan kypsytellä yhtä hartaudella kuin

kesää?

Tästä huolimatta odotan usein syksyä ja paluuta

yliopistolle: asiapainotteista keskustelua, omaan

alaan syventymistä ja opiskelijaelämän säännöllistä

epäsäännöllisyyttä. Neljän kuukauden tauko opinnoissa

on melkoisen pitkä aika, kun talvellakin lomaa on lähes

kuukausi. Tästä riippumatta tunnustan kesällä olevan

paikkansa ihmisen ja opiskelijan vuosirytmissä. Se on

oikeastaan ainoa vuodenaika, joka on saavuttanut niinkin

erityisen aseman, kuin mitä sillä nyt on.

Kesän filosofia voisi siis olla, että se on mitä mainioin

asia sopivina annoksina: kun sitä ei saa liikaa, sen

viehättävyys säilyy.

Katja Boxberg ja Taneli Heikka: Lumedemokratia, WSOY:n Barrikadi-sarja, 2009, 301s.

���� ������

Tykkäätkö käydä kesäisin festareilla, mutta Provinssirock on jo nähty monesti? Entä kyllästyttääkö nähdä joka kesä

Apulanta soittamassa Anna mulle piiskaa? Tai haluaisitko kenties tavata eurooppalaisia nuoria rennossa ilmapiirissä?

Tähän kaikkeen ja paljon muuhun on mahdollisuus legendaarisella Roskilde-festivaalilla.

Kirjoittaja on toiminut Roskilden hyväntahdon lähettiläänä Suomessa vuodesta 2002

Roskilde, tuo suomalaisten festarifanaatikkojen

pitkäaikainen pyhiinvaelluskohde numero yksi, järjestetään

Tanskassa Kööpenhaminan lähellä. Ensimmäisen kerran

Roskildessa festaroitiin vuonna 1971. Nykyään yhdellä

Euroopan suurimmista festivaaleista käy vuosittain noin

75 000 kävijää ja 20 000 vapaaehtoistyöntekijää. Seuraava

Roskilde järjestetään 28.6-5.7.

Musiikkia ja toimintaa laidasta laitaan

Festivaalin tunnus on sen oranssi päälava, joka ostettiin

1970-luvun lopulla The Rolling Stonesilta. Vuosien mittaan

lavalla ovat esintyneet muun muassa Bob Marley, U2,

Eppu Normaali, Nirvana, Metallica ja Bob Dylan. Roskilden

Orange Stage iltavalaistuksessa hyvän keikan päätteeksi

on yksi ihanimmista paikoista, joissa olen elämäni aikana

ollut.

Roskilde pyrkii olemaan musiikkiprofiililtaan inno-

vatiivinen, haastava ja yllättävä. Käytännössä tämä

tarkoittaa sitä, että festivaalilla esiintyy suurten

maailmantähtien ohella monia nousevia kykyjä ja

tuntemattomia suuruuksia joka puolelta maailmaa.

Musiikkiskaala ulottuu hevistä maailmanmusiikkiin.

Monet tajunnan räjäyttäneistä konserttielämyksistäni

Roskildessa ovat olleet sellaisten esiintyjien parissa,

joista en ollut koskaan kuullut aiemmin.

Festivaalilla soittaa joka vuosi noin 175 esiintyjää

kuudella eri lavalla. Päälavan esityksiä mahtuu katsomaan

noin 60 000 ihmistä. Kaikki muut lavat ovat 2000-20 000

ihmisen telttoja, jotka mahdollistavat ulkoilmalavoja

huomattavasti intiimimmän tunnelman ja antavat suojaa

vesisateen yllättäessä. Tulevan kesän pääesintyjiä ovat

muun muassa Coldplay, Nine Inch Nails, Oasis ja Pet

Shop Boys.

Antti E. LehtinenRohkeasti Roskildeen!

���� ������

Rohkeasti Roskildeen!Enemmän kuin musiikkia

Yleensä kesäkuun viimeisenä sunnuntaina alkava

festivaali jakaantuu kahteen osaan. Ensimmäiset neljä

päivää ovat lämmittelyä, jolloin festivaalilla soittaa

pohjoismaisia tulokkaita. Musiikki alkaa täydellä teholla

torstai-iltana, jonka jälkeen esiintyjiä soittaa sunnuntaihin

saakka joka päivä puolilta päivin aina neljään asti yöllä.

Roskildessä on myös paljon oheistoimintaa.

Siellä voi muun muassa käydä festivaalin omassa

elokuvateatterissa, uimassa leirintäalueella olevassa

lammessa tai kalastaa. Skeittareille Roskildessä on oma

skeittipuisto. Lisäksi viikon aikana on mahdollisuus

osallistua muun muassa runonlausuntaan tai amatöörien

rap-battleen. Oheistoiminta vaihtelee vuosittain, joten

joka vuosi on mahdollisuus tehdä jotain uutta. Suurin

osa festivaalivieraista, joista suurin osa saapuu heti

ensimmäisenä päivänä, käyttää kuitenkin aikansa

juhlimiseen ja yleiseen hengailuun leirintäalueella.

Roskilde hyväntekeväisyysjärjestönä

Roskilden festivaali lahjoittaa joka vuosi kaikki voittonsa

hyväntekeväisyyteen. Vuosien aikana festivaali on

lahjoittanut yli 13 miljoonaa euroa hyväntekeväisyyteen

muun muassa WWF:lle, Amnesty Internationalille ja

Lääkäreille ilman rajoja. Lisäksi festivaalilla on noin

700 vapaaehtoista, jotka keräävät pullopantteja

hyväntekeväisyyteen vuosittain noin 100 000 euron

arvosta. Tänä vuonna festivaalin hyväntekeväisyysteema

on auttaa ilmastonmuutoksen uhreja Intiassa ja

Bangladeshissa.

Lisäksi festivaalilla on tänä vuonna Green Footsteps

-kampanja, jonka tarkoitus on lisätä ihmisten tietoisuutta

ilmastonmuutoksesta ja vähentää hiilidioksidipäästöjä.

Esimerkiksi yksi festarin lavoista on ympäristöystävällinen

siten, että sen käyttämä energia tuotetaan uusiutuvilla

energiamuodoilla ja valaistus hoidetaan energiaa

säästävillä lampuilla.

Tyhjätaskuna Roskildeen?

Viikon festarimatka Roskildeen voi tehdä tiukkaa opiskelijan tuloilla, varsinkin kun Tanskassa on

korkea hintataso. Seuraavaksi viisi vinkkiä, joiden avulla säästät satoja euroja festivaaleilla.

1) Mene festivaalille vapaaehtoistyöntekijäksi. Saat tällöin ilmaisen festivaalirannekkeen.

2) Matkusta Tanskaan lifataten Ruotsin läpi. Säästät lento- tai polttoainekuluissa.

3) Osta kaupasta ruokatarvikkeita ja tee itse ruokasi leirintäalueen grillipaikoilla. Grillihiilet

sisältyvät festivaalilippuun.

4) Käy aurinkoisella säällä kylmässä suihkussa – se ei maksa mitään. (Huom! Tosimiehet eivät

käy viikon aikana kertaakaan suihkussa.)

5) Jos haluat nauttia alkoholia, juo halpaa tölkkiviiniä. Se on ihan hyvääkin.

Kuva: Oskari Lampisjärvi

���� ������

Palopuhe

Kun suomalainen muuttaa pois synnyinmaastaan, ei asiaa noteerata millään

tavalla. 1960 -luvulla arviolta 300 000 suomalaista muutti Ruotsiin täysin vapaasti - ilman

passeja tai muunlaista kontrollia. Kun kokonaiset kylät vaihtoivat kansakuntaa, ei kyse ollut

vain henkilökohtaisesta asiasta. Suomalainen siirtolaisuus on yksi lähihistorian suurista

ilmiöistä. Nykyisessä maahanmuuttokeskustelussa tämä unohdetaan.

Siirtolaisuudesta on kirjoitettu ja siitä on tehty tutkimuksia. Suomalaisten

historiatietoisuuteen kuuluu Ruotsista palaava sukulaismies uuden auton kanssa. Samoin

maaseudun kuvauksissa keskitytään usein jonkin puuttumiseen. Helsingin Sanominen

huhtikuun kuukausiliite osoitti suomalaisten siirtolaisten jälkeläisiä käsitelleellä artikkelillaan,

että asia kyllä elää. Mielestäni on kuitenkin selvää, että kokemukset siirtolaisuudesta

voisivat olla vahvemminkin osa suomalaista itsetuntemusta ja historiatietoisuutta. En

esimerkiksi muista nähneeni yhtään elokuvaa, jossa kuvattaisiin suomalaisten siirtolaisten

sopeutumista Ruotsiin.

Ehkä kyse on sukupolvesta. Nuorempi väki ei ole ollut näkemässä pois muuttavia

sukulaisiaan. Toisaalta ilmiö on taas arkipäiväistynyt – ihmiset liikkuvat edestakaisin

jatkuvasti. Ehkä maastamuutto ei herättänyt intohimoja edes aikalaisissa. Erilaisten

kokemusten käsittely olisi tärkeää kuitenkin nyt, kun Suomi on maahanmuuton kohdemaa.

Keskustelu elintasopakolaisuudesta, kotoutumisesta, erilaisista kulttuureista ja

ennakkoluuloista tarvitsee suomalaisten omia siirtolaiskokemuksia.

Miten Ruotsiin sopeuduttiin, vai sopeuduttiinko? Kuinka tärkeitä toiset suomalaiset

olivat uusille tulokkaille? Mitä lähtijöistä ajateltiin Suomessa ja Ruotsissa? Nähtiinkö

maahanmuutto Ruotsissa ongelmana? Miten lähtijöihin suhtauduttiin Suomessa? Olivatko

he vain ylimäärää, josta oli pakko päästä eroon? Nykyään monesta muistetaan olla myös

ylpeä. Osa kysymyksistä on varmasti helppoja, mutta vaikeampiakin löytyy. Kuukausiliitteen

artikkelissa todetaan, etteivät ruotsinsuomalaiset ole olleet kovinkaan aktiivisia tutkimaan

itseään sosiaalisena ryhmänä.

Historioitsija voi auttaa. Voidaanko Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten kokemuksista

löytää nykyistä maahanmuuttokeskustelua jalostavia yksityiskohtia? On kai helppo ajatella,

että 1960-luvun Ruotsi ei ole kuin tämän päivän Suomi. Moni myös varmasti sanoo, että

suomalaisen ja ruotsalaisen kulttuurin samankaltaisuus mahdollisti sujuvan siirtolaisuuden.

Mutta eikö Suomessa usein muistella, kuinka ruotsalaiset pitivät suomalaisia siirtolaisia

aggressiivisina ja viinanmenevinä rähinöitsijöinä. Pitäisikö sittenkin vain puhua yksilöistä,

joilla on erilaisia motiiveja, taitoja ja mahdollisuuksia. Ehkä kansalaisuudella ei sittenkään

ole mitään merkitystä – ainoastaan rohkeudella.

Antti Eronen

���� ����

Miten valta otetaan ja miten vaikutusvaltaa käytetään

Tällä palstalla oppiaineemme opettajat suosittelevat lukijoille hyvää kirjallisuutta.

Marjatta Rahikainen

Valitsin kaksi sellaista kirjaa, joiden arvelin jäävän

aika monen poliittisen historianopiskelijan näköpiirin

ulkopuolelle – toinen käsittelemänsä aikakauden vuoksi,

toinen aihepiirinsä vuoksi – mutta jotka ovat äärettömän

mielenkiintoisia myös poliittisen historian näkökulmasta.

Sen lisäksi kummatkin ovat taiten rakennettuja ja hyvin

kirjoitettuja kokonaisuuksia.

Ensimmäinen teos on Piia Einosen väitöskirja, jonka

pääotsake Poliittiset areenat ja toimintatavat (SKS 2005)

voisi sinänsä houkutella katsahtamaan teosta lähemmin.

Mutta alaotsake Tukholman porvaristo vallan käyttäjänä

ja vallankäytön kohteena n. 1592–1644 kertoo, että kyse

on Ruotsin ajasta, joka ei ihmeemmin taida poliittisen

historian opiskelijoita kiinnostaa.

Toisaalta kaikki poliittisen historian opiskelijat osaavat

heti sanoa, että nykyisenlaiset kansallisvaltiot ovat

Westfalenin rauhan 1648 perua. Einosen väitöskirjaa

voi lukea keskitetyn kansallisvaltion syntyhistoriana:

miten nouseva kuningasvalta nujersi siihenastisen

vallankäyttäjän porvariston. Einosen lähteet antavat

hänelle mahdollisuuden seurata kuninkaan ja

porvariston valtataistelua jopa päivä päivältä suorastaa

dekkarimaisella tarkkuudella. Kustaa Vaasan kolmen pojan

taistelu kruunusta oli jo opettanut voittajana selvinneelle

Kaarle-herttualle, miten valta otetaan. Kuninkaana

Kaarle IX osoittautui vähintään yhtä armottomaksi kuin

Nuijasodan jälkeen oli ollut hävinneitä kohtaan.

Kansallisvaltiot syntyivät tällaisen keskitetyn

kuningasvallan perustalle. Westfalenin rauhan valtiot

”were machines built overwhelmingly for the battlefield”,

kuten Perry Anderson tiivisti modernissa klassikossaan

Lineages of the Absolutist State.

Toinen teos, Kirsi Vainio-Korhosen Sophie Creutzin aika:

Aateliselämää 1700-luvun Suomessa (SKS 2008) on kaunis

kuin koru, valmis lahjapakettiin jo sellaisenaan. Poliittisen

historian opiskelijoille nimi Sophie Creutz ei ehkä sano

mitään, mutta sitäkin enemmän sanoo varmaan tieto, että

hänen aviomiehensä Lars Glansenstierna oli ollut mukana

Anjalan liitossa. Vähintään yhtä kiinnostava on tieto, että

Göran Magnus Sperngtporten ja Sophie Creutz olivat

elinikäisiä ystäviä ja ehkä enemmänkin kuin ystäviä.

Samalla kun teos kuvaa Anjalan liiton taustoja

ja seurauksia uudesta näkökulmasta, se osoittaa,

kuinka paljon politiikkaa naiset tekivät perinteisesti

yksityiselämän piiriin luokitelluissa lähteissä. Lähes

kaikki teoksessa esiintyvät henkilöt olivat avioliittonsa tai

syntyperänsä perusteella jollain tavoin sukua keskenään,

tai ainakin he tiesivät toistensa olemassaolosta.

Sellaisessa maailmassa oli itsestäänselvää

tehdä politiikkaa ja käyttää valtaa viehättävän

keskustelun lomassa tai hajuvedeltä tuoksuvan kirjeen

jälkikirjoituksessa. Kuinka paljon politiikanteosta ja

vallankäytöstä onkaan jäänyt piiloon, kun lähteiksi on

kelpuutettu vain miesten kirjeet.

Proffan lukuvinkki

Kirjoittaja on poliittisen historian professori