Peter C. Gøtzsche

Tappava psykiatria ja lääkinnän harha

Suomentanut Susanna Tuomi-Giddings

Englanninkielinen alkuteosDeadly Psychiatry and Organized Denial

Copyright © 2015 Peter C. Gøtzsche First published by People’sPress, 2015

ISBN: 978-952-5701-58-6

Kansi ja taitto: satukala graphic designPainopaikka Nørhaven, Tanska 2016

Sitruuna Kustannus Oy

www.sitruunakustannus.fi

SisällysLyhenteet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 9Kiitokset . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 10Tekijästä . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 11

1 Aluksi 13Ison-Britannian hopeaselkäpsykiatrit –

malliesimerkki tosiasioiden järjestelmällisestä kieltämisestä . . . 17

2 Mitä mielisairaus tarkoittaa? 25Voimmeko erottaa psyykkisesti sairaat terveistä? . . . . . . . . . . . 28Demonit hyökkäävät . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 31Tulkoon häiriö . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 32Psyykenlääkkeet aiheuttavat vääriä diagnooseja . . . . . . . . . . . . 38Hyvyysteollisuus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 40Potilaat eivät ole kuluttajia . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 40Lisää hölmöjä valediagnooseja . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 41

3 Masennus 45Masennusseulonnat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 45Masennuslääkkeet eivät tehoa masennukseen . . . . . . . . . . . . . 49Muita lumekontrolloitujen kokeiden ongelmia. . . . . . . . . . . . . 55Hirmulääke fluoksetiini ja Ruotsin lahjontatapaus . . . . . . . . . . . 56Masennuslääkkeiden haitat kiistetään tai niitä vähätellään . . . . . . 59FDA suojelee Eli Lillyä . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 61Suuri osa itsemurhista jää satunnaistetuissa kokeissa raportoimatta . . 64FDA:n 100 000 potilaan aineistosta tekemässä

itsemurhien meta-analyysissä on pahoja puutteita . . . . . . . . 67Vielä yksi likainen temppu:

potilasvuosien käyttäminen potilaiden sijaan . . . . . . . . . . . 77Tapauskertomuksia SSRI-lääkkeiden aiheuttamista itsemurhista . . . 78Akatisia on pääsyyllinen . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 91Lundbeck: Lääkkeet suojelevat lapsia itsemurhilta . . . . . . . . . . 94Täysin harhaanjohtavia havaintotutkimuksia itsemurhasta . . . . . . 95Masennuslääkkeiden aiheuttamat henkirikokset . . . . . . . . . . . 102Pillerit pilaavat sukupuolielämän. . . . . . . . . . . . . . . . . . . 108Sikiövauriot. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 110GlaxoSmithKlinen petokset ja valheet . . . . . . . . . . . . . . . . 113

Koe 329 paroksetiinin käytöstä lapsilla ja nuorilla. . . . . . . . . . 115STAR*D-tutkimus, esimerkki kuluttajan harhauttamisesta . . . . . 117

4 Ahdistus 123Unilääkkeet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 126

5 ADHD 127Lapsuuden ADHD . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 127Aikuisten ADHD . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 131ADHD-lääkkeet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 135Lasten ADHD-lääkkeet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 135Aikuisten ADHD-lääkkeet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 140ADHD-lääkkeiden haitat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 140

6 Skitsofrenia 145Amerikan ihmiskokeet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 148Kemiallinen lobotomia . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 149Lääkekokeet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 153Psykoosilääkkeet tappavat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 161Erään potilaan tarina . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 163Psykoosilääkkeitä tyrkytetään potilaille . . . . . . . . . . . . . . . 165Eli Lillyn olantsapiiniin liittyvät rikokset . . . . . . . . . . . . . . 168Sosiaalinen stigma . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 171Äänien kuuleminen . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 172

7 Kaksisuuntainen mielialahäiriö 173”Mielialan tasaajat”. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 176Nuoren miehen tarina. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 178

8 Dementia 181Ihmisistä tehdään dementikkoja psykotrooppisilla lääkkeillä . . . . 187

9 Sähköšokkihoito 189

10 Psykoterapia ja liikunta 195Psykoterapia ahdistuksen ja masennuksen hoidossa . . . . . . . . . 197Psykoterapia pakko-oireisen häiriön hoidossa . . . . . . . . . . . . 200Psykoterapia skitsofrenian hoidossa . . . . . . . . . . . . . . . . . 201Liikunta . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 206

11 Mitä aivoissa tapahtuu? 209Antipsykooteista puhuminen on harhaanjohtava . . . . . . . . . . . 209Geenitutkimus ja välittäjäainetutkimus. . . . . . . . . . . . . . . . 213

Krooninen aivovaurio . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 215Riippuvuus psyykenlääkkeistä . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 219Lääkevalvontavirastot ovat lääketeollisuuden jatke . . . . . . . . . 222Lääkeriippuvuus tulkitaan usein sairauden uusiutumiseksi . . . . . 223Hölynpöly kemiallisesta epätasapainosta. . . . . . . . . . . . . . . 228

12 Vieroittaminen psyykenlääkkeistä 233Pahin lääke-epidemia kautta aikojen . . . . . . . . . . . . . . . . . 233Miten vieroittaminen tehdään? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 237

13 Järjestäytynyt rikollisuus, ihmisten ja tieteen korruptoiminen ja muita syntejä 245Näin Lundbeck uusi sitalopraamin umpeen menneen patentin . . . 251Psykiatrian fantasiamaailma . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 253Tanskalainen noitavaino . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 256Luentokiertueella Australiassa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 261Psykiatria ei ole näyttöön perustuvaa lääketiedettä . . . . . . . . . 265Voiko psykiatriaa uudistaa vai tarvitaanko vallankumous? . . . . . 268

14 Tappavan psykiatrian umpikujat 271Psykotrooppisten lääkkeiden ja henkirikosten yhteys . . . . . . . . 274Kuinka vähän lääkkeitä tarvitaan? . . . . . . . . . . . . . . . . . . 277Kuinka moni kuolee psykotrooppisiin lääkkeisiin? . . . . . . . . . 281

15 Pakkohoito ja hoitoon ottaminen vastoin tahtoa pitäisi kieltää 287Ihmisoikeudet Euroopassa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 288Pakkohoito . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 289Potilaiden oikeudet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 290Omat kommenttini . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 291Pakkohoito on kiellettävä. . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 296YK kieltää pakkohoidon ja hoitoon ottamisen vastoin tahtoa . . . . 306Rakas Luise . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 309

16 Mitä potilaat voivat tehdä? 323

17 Mitä lääkärit voivat tehdä? 329

18 Hyödyllisiä verkkosivuja 335Viitteet . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 338Hakemisto . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 364

195

10 Psykoterapia ja liikunta

Tee niin paljon kuin mahdollista potilaan hyväksi mutta tee niin vähän kuin mahdollista potilaalle.

Bernard Lown, Nobelin rauhanpalkinnon saaja

Psykoterapia on hyvin laaja käsite. Sitä on monenlaista, koulukuntia on lukui-sia ja tutkimuksia tuhansia. Aluksi selvitän muutaman perustavan asian.

Taustalla vaikuttavilla teorioilla ja sovelletuilla menetelmillä on harvoin olennaista merkitystä. Tärkeämpää on, että terapeutti on älykäs ja empaatti-nen ja osaa luoda hyvän suhteen potilaaseen. Silloin on mahdollista löytää yhteisymmärrys siitä, mitä ongelmat ovat, mikä ne on aiheuttanut ja mikä olisi paras keino päästä eteenpäin. Kun arvostamme potilaita ja kohtelemme heitä järkevinä olentoina, he arvostavat itseään, mikä on ensimmäinen tärkeä askel kohti paranemista.

Psyykenlääkkeet pitävät potilaat lukittuna potilaan rooliin ja muuttavat heidän persoonallisuuttaan tavalla, joka usein hankaloittaa paranemisproses-sia ja josta potilaat itse eivät pidä.1–5 Monet potilaat kertovat, että lääkkeet vievät heiltä tunteet ja he välittävät vähemmän muista, minkä tähden heidän on vaikeampi oppia pärjäämään elämän vaikeuksissa. Psykoterapia on tämän vastakohta. Se opettaa ihmisiä selviämään vaikeuksista sen sijaan että heidät turrutettaisiin lääkkeillä.

Psykiatrit olettavat usein, että juuri heidän tulisi johtaa monitieteisiä hoi-totiimejä, koska he ovat ainoita, jotka saavat määrätä lääkkeitä. Kun otetaan huomioon haitat, joita psykiatrit aiheuttavat monilla diagnooseillaan ja lääk-keillään, heitä ei kuitenkaan yleensä pitäisi valita tällaisten tiimien johtoon. Psykiatrisia diagnooseja ja lääkkeitä pitäisi välttää niin pitkälle kuin mahdol-lista ja päähuomion pitäisi olla potilaan ymmärtämisessä. Psykologeilla on siitä asiantuntemusta, kun taas harvat psykiatrit opiskelevat nykyään psyko-terapiaa.

Pitkällä aikavälillä psyykenlääkkeiden haitat ylittävät niiden hyödyt. Näin ei ole psykoterapiassa. Hyvä psykoterapeutti voi joskus saada aikaan huomattavia tuloksia, jotka voivat kestää koko eliniän ja joilla ei ole sivu-vaikutuksia. Vaikka on olemassa huonojakin terapeutteja ja hoito voi mennä pieleen, minusta on selvää, että psykoterapian hyödyt ylittävät sen haitat. Te-

197196

rapiaa voidaan myös usein antaa ryhmässä eikä sen siksi tarvitse tulla yksilöl-le tai yhteiskunnalle kalliiksi, toisin kuin lääkkeiden.

Poliitikkojen tavanomainen puolustus on, että mielisairauden häiriöistä kärsii niin moni, etteivät he voi tarjota psykoterapiaa kaikille halukkaille. Miksi emme sitten kuule samojen poliitikkojen arvostelevan sitä, että rahaa haaskataan aivan liian kalliisiin lääkkeisiin, jotka eivät ole sen parempia kuin toiset lääkkeet, joiden patenttisuoja on umpeutunut? Psykiatrian tun-nelinäkö, jossa keskitytään ainoastaan lääkkeisiin, käy kansantalouksillem-me valtavan kalliiksi – tämä strategia on lisännyt huimasti kroonikkojen ja työkyvyttömyyseläkkeellä olevien määrää.4 Tulisi huomattavasti edulli-semmaksi ja kansalaisten mielenterveys paranisi selvästi, jos käyttäisimme lääkkeitä vain vähän ja tarjoaisimme ihmisille heidän tarvitsemaansa psy-koterapiaa.

Psyykenlääkkeistä maksettavat korvaukset tulisi poistaa kokonaan ja koitunut säästö käyttää psykoterapian tarjoamiseen pientä korvausta vastaan, jolloin yhteiskunnalle ei koituisi yhtään lisäkustannuksia.

Psykoterapiaa tarjoavia ammattilaisia ei ole riittävästi. Apua voi kuitenkin saada muiltakin kuin asiantuntijoilta. Heitä voivat olla entiset potilaat (toi-pumismentorit), erikoistumisvaiheessa olevat lääkärit tai opiskelijat.6 Silloin hoitosuhde ei perustu vakiintuneisiin teorioihin tai empiiriseen tutkimuk-seen vaan arkikokemukseen ja terveeseen järkeen. Auttajilla on yleensä jonkinlainen koulutus tehtävään ja he toimivat yhteistyössä asiantuntijoiden kanssa.6 Itseapuohjelmilla (ks. alla) ja perheen ja ystävien tuella voi niillä-kin olla hyödyllinen vaikutus mielenterveyden häiriöihin eivätkä ne maksa mitään.

Koska pillereitä määräävät lääkärit ansaitsevat paljon enemmän kuin psykoterapeutit, kannuste on poistettava maksamalla psykoterapeuteille kun-nollista palkkaa.

Jotkin hoidot ovat niin yksinkertaisia, ettei niiden tehoa tarvitse todistaa satunnaistetuilla kokeilla. Suuri osa siitä avusta, jota voimme antaa mielen-terveyden häiriöistä kärsiville kuuluu tähän kategoriaan, ainakin jos on kyse kohtalaisen lievistä tapauksista. Vakavammissa tapauksissa me tarvitsemme tutkimuksia oppaaksemme.

Psykoterapia ahdistuksen ja masennuksen hoidossa

Ahdistus on psyykkinen ongelma, ja kaikilla vanhemmilla on kokemusta siitä, että lasten ahdistusta voi lievittää melko helposti. Siihen ei tarvita psykotera-peutin koulutusta tai tietoa aivojen reseptoreista ja välittäjäaineista vaan riit-tää, että osoittaa kiinnostusta toista ihmistä kohtaan.

Ujous on hyvä esimerkki. Sosiaalisissa tilanteissa esiintyvää ujoutta on aina karkotettu alkoholilla, varsinkin kun on yritetty saada kontaktia vastak-kaiseen sukupuoleen. Psykiatrit kutsuvat tätä yleisinhimillistä ilmiötä sosiaa-liseksi fobiaksi. Se oli harvinainen sairaus ennen kuin lääkeyhtiöt antoivat sil-le markkinointitarkoituksiin paremmin sopivan nimen, sosiaalinen ahdistus-häiriö. Kun lääkkeelle oli luotu PR-firmojen ja lääkeyhtiöiden palkkaamien psykiatrien ja potilasjärjestöjen avulla markkinat, myynti kasvoi valtavasti.7 Potilaiden määrä kasvoi 2 %:sta 13 %:iin, missä DSM:n naurettavista ja ajan myötä entisestään höllentyneistä diagnoosikriteereistä oli suuri apu.

Tällä tavoin ujoudesta tehtiin sairaus, jota hoidettiin päivittäisellä lää-keannoksella. En kiellä, että ujous voi olla invalidisoivaa, mutta kun markki-nointi ja korruptio pääsevät niskan päälle, hoidetaan massoja eikä vain muu-tamia.

Altistushoito voi tehota hyvin ahdistukseen, myös pakko-oireisesta häi-riöstä kärsivillä. Se tarkoittaa, että hoitoon osallistuja altistetaan suoraan ja pitkäkestoisesti pelottaville tilanteille. Minulla on tästä ällistyttävä esimerkki, johon törmäsin nuorena opiskelijana Uppsalan yliopistossa Ruotsissa. Asuin opiskelija-asuntolassa, ja vastapäisessä huoneessa majaili hyvin ujo opiskelija nimeltä Bengt. En muistanut koskaan nähneeni häntä tyttöjen seurassa. Erää-nä päivänä Bengt kuitenkin aloitti kurssin, jonka täsmällisen nimen olen jo unohtanut. Hän selitti, että siellä käytiin läpi monenlaisia harjoituksia, joista yhdessä heidän piti istua lattialle, ottaa paidat pois ja siirtyä lähekkäin niin että paljaat selät koskettivat toisiaan. Kun kuulimme näistä kehollisista harjoituk-sista, käytävän sukkelin poika keksi nimen ”halauskurssi”.

Meistä se oli aika huvittavaa ja vähän naurettavaa, mutta sitten näim-me, millainen hämmästyttävä tulos ryhmäpsykoterapialla oli ollut. Törmäsin Bengtiin joskus viikonloppuaamuisin keittiössä, ja joka kerta hän valmisti aa-mupalaa kahdelle ja käveli sitten vienosti hymyillen takaisin valloituksensa luo. Silloin tällöin näin vilaukselta tytön, joka ei ollut yhdelläkään kerralla

199198

sama. Kun kysyin, miksi Bengt ei pysynyt sen kanssa, joka hänellä jo oli, hän vain hymyili. Ujosta ystävästämme oli kehittynyt varsinainen Don Juan, ja sen lisänimen hän meiltä saikin.

Ei ole epäilystäkään siitä, että psykoterapia on ujouteen parempi hoi-tomuoto kuin lääkkeet. 24 viikkoa kestäneessä kokeessa 375 sosiaalisista peloista kärsivää potilasta satunnaistettiin joko saamaan sertraliinia tai altis-tumaan vähitellen pelätyille oireille.8 Altistus ja sertraliini tuottivat saman-suuntaisia tuloksia, mutta puolen vuoden seuranta osoitti, että altistusryhmä-läisten pelot vähenivät jatkuvasti mutta sertraliiniryhmäläisten eivät. Se onkin odotuksenmukaista. Lääkittyinä ihmiset eivät opi selviytymään ahdistuksen kanssa. Psykoterapialla sen sijaan on yleensä pysyvä teho.

Lasten ja nuorten lievää tai keskivaikeaa ahdistusta käsittelevässä Cochrane-katsauksessa, joka käsitti 41 koetta, havaittiin kognitiivisella käyt-täytymisterapialla olevan suuri teho.9 Toipumisen ristitulosuhde verrattuna jonotuslistaryhmään (ei hoitoa) oli 0,13 (95 %:n luottamusväli 0,09–0,19) ja ahdistusoireiden vähenemisessä vaikutuksen suuruus oli –0,98 (95 %:n luottamusväli –1,21– –0,74). Henkilökohtaisen-, ryhmä- ja perhe/vanhempi-terapioiden välillä ei löytynyt eroa eikä kognitiivisella käyttäytymisterapial-la ollut sen parempaa tehoa kuin muilla psykologisissa hoidoilla tai tavan-omaisen protokollan mukaisella hoidolla. Tulos arvioitiin sokkoutetusti 32 kokeessa 41:stä. Teho oli pienempi suurissa kokeissa mutta myös niissä teho oli huomattavaa.

Myös yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä aikuisilla käsittelevässä Cochrane-katsauksessa, jossa tutkittiin psykologisten hoitomuotojen tehoa, löydettiin positiivisia vaikutuksia.10

Eräässä systemaattisessa katsauksessa havaittiin psykoterapialla olevan selvä teho masennukseen, vaikutuksen suuruus 0,67, mutta teho väheni kun potilaiden määrä kasvoi ja kun tämä oli otettu huomioon, vaikutuksen suuruus oli 0,42.11 Vuonna 2013 tehty koe käsitti 469 masennuspotilasta, jotka eivät yleislääkärin hoidossa olleet saaneet lääkkeistä apua. Siinä selvisi, että lääke-hoidon rinnalla annetusta kognitiivisesta käyttäytymisterapiasta oli kohtalai-nen hyöty, vaikutuksen suuruus 0,53.12

Ahdistus- ja masennushäiriöistä tehdyssä Cochrane-katsauksessa ei löydetty eroa maallikkojen ja asiantuntijoiden (psykiatrit ja psykoterapeutit) hoidossa saatujen tulosten välillä, vaikutuksen suuruus 0,09; 95 %:n luotta-musväli –0,23–0,40.6 Maallikkoauttajien hoitamassa ryhmässä tulokset olivat huomattavasti parempia kuin kontrolliryhmässä, ristitulosuhde 0,34, 95 %:n luottamusväli 0,13–0,88. Nämä tulokset ovat yhtäpitäviä monissa muissa

tutkimuksissa saatujen tulosten kanssa.6,13 Jopa ihmisistä, joilla ei ole mitään ammattikoulutusta ja jotka eivät saa asiantuntijoilta ohjausta, voi olla erittäin paljon apua mielenterveyden häiriöistä kärsiville.13 Se herättää pakostakin ky-symyksen: voivatko potilaat myös auttaa itse itseään? Kyllä voivat.

Hassulta kuulostava biblioterapia tarkoittaa, että toipumisen apuna käytetään tekstejä, tietokoneohjelmia tai audio/videomateriaalia.6 Meta-ana-lyyseissa löytyneet vaikutuksen suuruudet vaihtelevat välillä 0,53–0,96 mo-nenlaisissa ongelmissa kuten univaikeuksissa, sukupuolielämän ongelmissa, masennuksessa, ahdistuksessa ja muissa mielialaongelmissa. Psykologisen ymmärryksen lisääminen kuuluu moniin hoitostrategioihin, ja sitäkin voi pi-tää eräänlaisena biblioterapiana.6 Cochrane-katsauksessa, jossa tutkittiin itse-hoitomenetelmiä kuten painettuja tekstejä, audio- ja videonauhoituksia, tieto-koneita ja internetiä aikuispotilaiden käyttäytymis- tai kognitiivisena käyttäy-tymisterapiana ahdistukseen, löydettiin selvä vaikutus verrattuna siihen, ettei potilaita autettu mitenkään: vaikutuksen suuruus 0,67, 95 %:n luottamusväli 0,55–0,80 (72 tutkimusta ja 4 537 osallistujaa). Se vaikutti kuitenkin hieman vähemmän tehokkaalta kuin kasvokkain annettu hoito.

Systemaattisessa katsauksessa, jossa verrattiin bentsodiatsepiinityyppisiä uni-lääkkeitä käyttäytymisterapiaan, löydettiin vain yksi satunnaistettu koe, jossa oli käytetty nukkumispäiväkirjaa.15 Tekijät ottivat siksi katsaukseensa mukaan 20 ”ennen ja jälkeen” -tutkimusta ja huolimatta tutkimusten huonosta suun-nittelusta tulokset olivat vakuuttavia. Molemmantyyppisillä hoidoilla oli suuri vaikutus (vaikutuksen suuruudet olivat keskimäärin yli 0,80) ja ainoa ero oli se, että käyttäytymisterapiaryhmissä koehenkilöt nukahtivat nopeammin kuin lääkeryhmissä.

Pelkästään ystävällisyys ja empaattisuus saattavat auttaa nukahtamaan. Tunsin kerran sairaanhoitajan, joka – silloin kun ehti – jätti sairaalan vanhus-osastolla unilääkkeet antamatta ja vain silitteli hellästi potilaiden niskaa, mikä sai heidät rentoutumaan ja nukahtamaan. Itse osallistuin nuorena kurssille, jolla meidät opetettiin rentoutumaan ja nukahtamaan lepuuttamalla päätäm-me käsien varassa pöydällä. En lainkaan uskonut, että se onnistuisi, mutta nukahdin hyvin nopeasti. Myöhemmin demonstroin tekniikkaa nukahtamis-vaikeuksista kärsivälle ystävälle. Rentoutin kaikki lihakseni, hengitin hitaasti ja syvään ja kuuntelin omaa rauhallisen hypnoottista ääntäni – demonstraatio oli niin tehokas, että nukahdin kesken oman puheeni!

201200

Psykoterapia pakko-oireisen häiriön hoidossaPakkomielteet liittyvät usein ajatuksiin taudinaiheuttajista, ja tyypillisiä pakko-oireita ovat siivoaminen, peseytyminen, rukoileminen, laskeminen tai samojen asioiden tarkastaminen yhä uudelleen sairaalloisella tavalla.16 Elä-mänlaatu kärsii usein pahasti, myös läheisillä, jotka saattavat kärsiä valtavasti perheenjäsenen neuroottisesta käytöksestä, niin kuin häiriötä vielä jokin aika sitten kutsuttiin. Onneksi käyttäytymis- ja kognitiivinen terapia tehoavat sii-hen hyvin.

Aikuisilla tehdyistä kokeista laaditussa Cochrane-katsauksessa selvisi, että psykoterapialla hoidetuilla potilailla oireita oli paljon vähemmän kuin niillä, jotka saivat tavanomaisen protokollan mukaista hoitoa (jonotuslista-ryhmä), vaikutuksen suuruus –1,24; 95 %:n luottamusväli –1,61– –0,87 (7 koetta ja 241 potilasta).16 Vaikutus saatiin huolimatta siitä, että kaikissa paitsi yhdessä kokeessa jotkut potilaat molemmissa ryhmissä saivat samaan aikaan lääkehoitoa.

Toisessa aikuistutkimuksia sisältäneessä Cochrane-katsauksessa löytyi vielä suurempi vaikutus verrattuna jonotuslistaryhmään, vaikutuksen suuruus –1,65; 95 %:n luottamusväli –2,62– –0,67 (itse laskemani tulos), mutta tämä tu-los perustui vain kolmeen pieneen kokeeseen, joissa oli yhteensä 87 potilasta.17

Katsaus osoitti lisäksi, että psykoterapia tehosi masennuslääkkeitä (klomipra-miini tai sertraliini) paremmin, vaikutuksen suuruus –0,36, 95 %:n luottamus-väli –0,72–0,00 (itse laskemani) (kolme koetta, joissa yhteensä 118 potilasta).

SSRI-lääkkeiden vaikutus on pakko-oireisen häiriön hoidossa huomat-tavasti psykoterapiaa pienempi. 17 koetta ja 3 087 aikuista käsittäneessä Cochrane-katsauksessa saatiin vaikutukseksi –0,46; 95 %:n luottamusväli –0,55– –0,37 (itse laskemani).18

On siis selvää, että pakko-oireista häiriötä pitäisi hoitaa psykoterapialla eikä lääkkeillä. Vuonna 2014 Tanskan OCD-liiton puheenjohtaja kuitenkin väitti, että pakko-oireisten potilaiden, myös lasten, pitäisi syödä masennuslääkkei-tä. Traagisiin kertomuksiin SSRI-lääkehoidon aikana itsemurhan tehneistä ei hänen mukaansa pitänyt kiinnittää huomiota.19 Hän väitti SSRI-lääkkeiden suojaavan itsemurhilta, myös kun niitä käytetään lapsilla, ja vertasi OCD-po-tilaan lääkkeettömyyttä siihen, että diabetespotilasta pyydettäisiin luopumaan insuliinista. Hän sanoi, että terapiaa ja lääkärinseurantaa tarvittiin ”tukemaan pillereiden lääkevaikutusta”.

Koska puheenjohtajan artikkeli olisi voinut olla yhtä hyvin Lundbeckin kirjoittama, tiedustelin häneltä, ottiko OCD-liitto vastaan teollisuuden rahaa. Niin ei kuitenkaan ollut. Liitto antoi minun julkaista lehdessään artikkelin, jossa selitin, miksi masennuslääkkeitä pitäisi välttää lapsilla ja nuorilla.20

Vastineeni sai erään entisen potilaan kirjoittamaan lehteen oman tarinan-sa, joka on vain yksi monista.21 Psykiatri oli antanut 16-vuotiaalle vakavasta OCD:stä kärsineelle tytölle pillerin ja sanonut sen tasaavan serotoniinia aivois-sa. Puolen vuoden kuluttua tyttö sai ensimmäisen kerran itsemurha-ajatuksia. Kuuden vuoden kuluttua hän söi yhä lääkkeitä, mutta psykiatreja kiinnosti vain lääkemääräysten uusiminen. Hän taivutteli neljännen psykiatrinsa vähen-tämään lääkettä askel kerrallaan, ja sitten eräänä iltana hän yhtäkkiä huomasi ensi kertaa vuosiin lintujen sirkuttavan kauniisti ja iloisesti. Hän koki sanoin kuvaamatonta onnea. Mitään edistystä ei ollut tapahtunut ennen kuin hän jätti lääkkeet ja julisti psykologinsa avustamana sodan OCD:lle. Toinen psykologi kertoi, että hänen nimensä oli poistettu OCD-liiton terapeuttilistalta, minkä hän epäili johtuvan lääkevastaisuudestaan. Hän epäili myös, että liitossa oli mukana teollisuuden rahaa, mutta teollisuuden ja psykiatrien yhdessä luomat myytit vaikuttavat olevan niin voimakkaita, ettei aina ole tarpeen korruptoida potilasjärjestöjä rahalla. Sanat riittävät.

Tarinansa lopuksi entinen potilas esitti loistavan idean. Hänestä ei ollut reilua, että pillereistä sai korvauksen mutta psykoterapiasta ei, ja hänen ehdo-tuksensa kuului:

Eikö voitaisi ottaa käyttöön järjestely, jossa saisimme rahaa, jos kieltäytyisimme onnenpillereistä? Rahoilla voisimme sitten maksaa psykologikäynnit.

Psykoterapia skitsofrenian hoidossaPsykiatri Loren Mosher sai hyviä tuloksia skitsofrenian hoidossa välttämällä psykoosilääkkeiden käyttöä (ks. luku 6), mutta muut psykiatrit kokivat hänen metodinsa uhkaaviksi.22 Mosherin henkilökunta kohteli potilaita empaattisesti ja arvostaen ja käytti mahdollisimman vähän lääkkeitä. Potilaiden psykoosi-jaksot uusivat harvemmin ja he pystyivät säilyttämään työpaikkansa ja opis-kelemaan paremmin kuin ne, jotka saivat psykoosilääkkeitä. Hänen hoitohen-kilökuntaansa ei kuulunut psykiatreja, ja asiantuntijat kokivat loukkauksena, että tavalliset ihmiset pystyivät auttamaan hulluksi tulleita enemmän kuin

203202

psykiatrit ihmelääkkeillään. Mosher oli kuitenkin Yhdysvaltain kansallisen mielenterveysinstituutin (NIMH) skitsofreniakeskuksen johtaja, joten häntä ei ollut helppo pysäyttää. NIMHin kliinisen projektikomitean oli siis saatava hänen tutkimustiiminsä lähestymistapa vaikuttamaan tieteellisesti epäilyttä-vältä. Komitea myös vähensi Mosherin projektin rahoitusta niin paljon, ettei sitä enää voitu jatkaa.22

Tämä on hopeaselkäpsykiatrien standardimenettely, mikäli projektin tulokset uhkaavat status quota ja heidän huolellisesti muokkaamaansa ku-vaa psykiatriasta. Mosher yritti kiertää esteen hakemalla rahoitusta toiselta NIMHin osastolta, jonka alaa oli sosiaalihuolto, ja vertaisarviointikomitea oli erittäin innostunut. Kliininen projektikomitea kuitenkin ampui projektin alas, koska se uhkasi koko akateemisen lääkemalliin perustuvan psykiatrian uskot-tavuutta. Se vihjaili tutkimuksesta muka löytyneen ”vakavia virheitä” ja vii-meinen isku oli, että lisärahoitusta heruisi vain, jos Mosher väistyisi projektin johdosta ja komitea voisi suunnitella projektin uudestaan!

Tämä on yksi rumimmista tempuista, joita olen koskaan nähnyt käytet-tävän korkeassa asemassa olevaa tutkijaa vastaan, ja 25 vuotta myöhemmin Mosher sanoi katkerasti: ”Koska tulokset olivat niin hyviä, minä en miten-kään voinut olla rehellinen tiedemies.”22 Kun komitea oli tehnyt projektista selvää eikä rehellisyydestä enää ollut haittaa, se kuitenkin teki tämän häm-mästyttävän tunnustuksen:

”Projekti on luultavasti osoittanut, että joustava, lääkkeetön psykososiaa-linen hoito-ohjelma, joka toteutetaan muualla kuin sairaalassa ja jossa hoito-henkilökunta koostuu muista kuin asiantuntijoista, voi toimia yhtä hyvin kuin perinteinen sairaalan ulkopuolella annettu mielenterveyshoito.”22

Mosherista tehtiin hylkiö ja hänet potkaistiin kolme vuotta myöhemmin kokonaan ulos NIMHista. Jos muut yhdysvaltalaiset uskaltautuivat kyseen-alaistamaan neuroleptien ansioita, he oppivat pian, ettei se edistäisi heidän uraansa, eikä NIMH myöntänyt enää varoja tämäntyyppisille projekteille.4

Mosherin metodit otettiin kuitenkin käyttöön useissa Euroopan maissa, ja muut lääkärit raportoivat saaneensa mahdollisimman vähäisellä lääkkei-den käytöllä yhtä hyviä tuloksia kuin Mosher.22 Monta vuotta myöhemmin psykiatri John Bola analysoi Mosherin tutkimuksen seuranta-aineiston, joka oli siihen asti vain kerännyt pölyä arkistossa, ja havaitsi tulosten olevan vielä positiivisempia kuin mitä Mosher oli julkaissut.22

Mosherin tulokset on vahvistettu Suomessa.4 Kokeilut alkoivat vuonna 1969, kun psykiatri Yrjö Alanen neuvoi henkilökuntaansa kuuntelemaan potilai-

ta, jotka vainoharhaisista puheistaan huolimatta kertoivat usein mielekkäitä tarinoita vaikeasta taustastaan. Hoidon ydin oli ryhmäperheterapia, jossa ei keskitytty psykoottisiin oireisiin vaan toivon säilyttämiseen. Potilaan otetta elämästä vahvistettiin puhumalla hänen aikaisemmista onnistumisistaan. Ny-kyään Suomen suositukset ovat valitettavasti melko lailla valtavirtaa – po-tilaiden lääkitystä suositellaan jatkettavan ainakin viisi vuotta ensimmäisen sairausjakson jälkeen, mikä on katastrofin resepti.

Lapissa työtä jatkoi Jaakko Seikkula, ja metodi alettiin tuntea avoimen dialogin nimellä. 75 potilaan otoksessa, jossa 30:lla oli skitsofrenia ja 45:llä muita psykooseja, kahta kolmasosaa ei ollut koskaan altistettu psykoosilääk-keillä, mutta viiden vuoden kuluttua 80 % oli töissä, koulutuksessa tai etsi töitä.4 Seikkula on selittänyt Whitakerille, että jos ihmiset pannaan lääkehoi-toon, he menettävät otteensa elämästä eivätkä enää osaa pitää huolta itses-tään. Ideana on siis rajoittaa psykotrooppisten lääkkeiden käyttöä pitämällä avoimia kokouksia, missä osallistujat jakavat vapaasti ajatuksiaan. Näissä tapaamisissa käytetään hyvin erilaista kieltä kuin mitä terapeutit yleensä käyt-tävät, ja potilaiden kokemuksia ja ajatuksia ja myös omaisten kokemuksia ja ajatuksia kuunnellaan enemmän.4 Kuten tanskalainen filosofi Søren Kierke-gaard kirjoitti 1800-luvulla, ihmiset on kohdattava heidän omalla alueellaan. Se pätee myös psykiatriaan.

Tärkeä osa metodia on, että hoitotiimi järjestää tapaamisen vuorokauden sisällä, jos psykoosi on tulollaan. Länsi-Lapissa ilmenee vuosittain vain 2–3 uutta skitsofreniatapausta, mikä on 90 % vähemmän kuin 1980-luvun alus-sa. Syynä on se, että psykoottiset jaksot kestävät harvemmin pitempään kuin puoli vuotta, mikä diagnoosiin vaaditaan. Myös psykiatristen palvelujen kulut ovat pienentyneet.

Psykoterapia vaikuttaa taloudellisesti kannattavalta tavalta hoitaa skit-sofreniaa. NICEn vuoden 2012 suositusten mukaan systemaattinen katsaus taloudellisesta näytöstä osoitti, että kognitiivinen käyttäytymisterapia paransi kliinisiä tuloksia ilman lisäkustannuksia, ja taloudellinen mallinnus viittasi siihen, että siitä koituisi säästöjä, koska sairaalajaksoja olisi vähemmän.23

Myös Yhdysvalloissa on saatu vaikuttavia tuloksia.4 Vakavimmin häiriinty-neille kalifornialaislapsille, joilla oli taustallaan seksuaalista hyväksikäyttöä, väkivaltaa ja hirvittävää laiminlyöntiä ja joiden suhteen kaikki muut laitokset olivat luovuttaneet, annettiin uudessa hoitopaikassa oma mentori, joka vie-roitti lapsen monilääkityksestä ja loi häneen tunnesiteen, mikä ei ole vahvasti lääkityn kanssa mahdollista. Lapsi sai siis persoonallisuutensa takaisin. Kun

205204

lapsi otettiin hoitoon, henkilökunta ei kysynyt, mikä hänessä on vikana vaan mitä hänelle oli tapahtunut. Lasten käytös oli usein huonontunut, kun heidät oli pantu lääkehoitoon.

Satunnaistetuissa kokeissa siitä, miten erilaiset hoitomuodot autta-vat ihmisiä pääsemään takaisin elämään kiinni, Individual Placement and Support -mallilla, joka on tarkoin määritelty tukiasumisen muoto, on ha-vaittu olevan erinomaisia vaikutuksia.24 Myös pieni koe uudesta seitsemän kuukauden mittaisesta psykososiaalisesta hoidosta, jonka tarkoitus on es-tää toinen psykoosijakso ensimmäisestä jaksosta toipuneilla potilailla, on kiinnostava.25 Vuoden kuluttua tässä hoidossa olleilla oli ollut vähemmän psykoosijakson uusiutumisia tavanomaisen protokollan mukaiseen hoitoon verrattuna. Vaikutus ei säilynyt pitkällä aikavälillä, ehkä siksi että psyko-sosiaalisen ryhmän potilaat jatkoivat useammin lääkitystä kuin tavanomai-sen hoidon potilaat.

Vasta vuonna 2014 julkaistiin ensimmäinen koe, jossa psykoterapiaa oli käytetty skitsofrenian hoitoon ilman psykoosilääkitystä.26 Tekijät olivat valin-neet kokeeseen vain lääkehoidosta kieltäytyneitä potilaita. Vaikutuksen suu-ruus oli 0,46 verrattuna tavanomaiseen hoitoon, mikä on suunnilleen sama kuin on saatu verratessa psykoosilääkkeitä lumeeseen, minkä mediaani on 0,44.26,27 Tämä lääkevaikutus on kuitenkin selvästi liioiteltu sokkouttamisen epäonnistumisesta johtuvan harhan takia ja siksi, että lumeryhmän potilail-le aiheutettiin vakavia haittoja lopettamalla lääkehoito kerralla (ks. luku 6). Tämä tarkoittaa:

Psykoterapialla on todennäköisesti parempi teho kuin psykoosilääkkeillä.

Peter Breggin on kuvaillut, kuinka huomattava vaikutus empatialla, huolen-pidolla ja ymmärryksellä voi olla vakavaa skitsofreniaa sairastaviin potilai-siin.28 Hän meni 18-vuotiaana ensimmäisen vuoden opiskelijana ilman mitään mielenterveyden alan koulutusta vapaaehtoiseksi valtion mielisairaalaan ja lähestyi potilaita niin kuin olisi itse halunnut, että häntä lähestyttäisiin: lem-peästi, huolestuneesti ja ilmaisten halunsa tutustua potilaisiin ja saada selville, mitä he tarvitsivat ja halusivat. Häntä kauhistutti alusta asti, miten huonosti ja nöyryyttävästi määräilevät ja joskus väkivaltaiset hoitajat kohtelivat potilaita, ja millaisia aivoja vahingoittavia hoitoja he käyttivät (insuliinikoomahoito, sähköšokkihoito ja lobotomia). Hän sai kuulla näiden hoitojen ”tappavan huo-noja aivosoluja”, mitä hän tietysti piti epätodennäköisenä.

Breggin kehitti auttamisohjelman, jossa viidelletoista opiskelijalle annet-tiin oma nimikkopotilas niiden kroonisten laitospotilaiden joukosta, joita ei uskottu voitavan auttaa, mutta joita ei ollut vielä nujerrettu klooripromatsii-nilla. Bregginin ja hänen kollegoidensa avulla yksitoista viidestätoista skit-sofreniapotilaasta pystyi palaamaan kotiin tai yhteisöllisen asumisen piiriin. Seuraavien 1–2 vuoden aikana vain kolme heistä palasi sairaalaan. Tuloksista uutisoitiin näyttävästi kansallisissa sanomalehdissä ja Joint Commission on Mental Illness and Health -lautakunta kehui ohjelmaa tärkeäksi innovaatioksi. Se oli viimeinen psykososiaalisesti suuntautunut asiakirja, jonka NIMH on julkaissut. Sen jälkeen se on painottanut pelkästään yhteistyötä lääketeolli-suuden kanssa ja edistänyt biokemiallisia selitysmalleja ja lääkkeiden käyttöä.

Yksityisvastaanotollaan Breggin osoittaa kiinnostusta potilaita kohtaan sen sijaan että tuhoaisi heidän persoonallisuutensa lääkkeillä ja sähköšokeilla ja lokeroisi heidät diagnoosiensa mukaan, eikä hän siksi ole palanut loppuun vaan on jatkanut tyydyttävää työtään pitkälle yli eläkeiän. Minusta tämä on se resepti, jolla tullaan menestyväksi psykiatriksi. Siitä lähtien kun Breggin vuonna 1968 avasi vastaanottonsa, hän ei ole koskaan lääkinnyt potilaita psyykenlääkkeillä lukuun ottamatta joitakin unilääkkeitä kriisin tai vieroituk-sen aikana.

1970-luvun alussa, kun Rosenhan ja seitsemän muuta tervettä tutki-jaa otettiin psykiatriselle osastolle, koska he sanoivat kuulevansa ääniä (ks. luku 2), tehtiin kiinnostavia havaintoja henkilökunnan ja potilaiden välisistä kontakteista.29 Hoitajat eivät yleensä jatkaneet potilaiden aloittamia keskus-teluja ja selvästi yleisin reaktio oli joko lyhyt vastaus kysymykseen niin, että hoitaja oli liikkeessä eikä katsonut potilaaseen tai vaikeneminen tyystin. Koh-taaminen noudatti usein seuraavaa omituista kaavaa:

Valepotilas: ”Anteeksi, tohtori X, saisinko tietää milloin pääsen ulkoilemaan.”Lääkäri: ”Huomenta, Dave? Miten voit tänään? (siirtyy pois odottamatta vastausta).

Lääkäreitä, varsinkin psykiatreja, oli vielä vaikeampi tavoittaa kuin muuta henkilökuntaa. Heitä nähtiin harvoin osastoilla. Usein heitä näki vain kun he tulivat tai lähtivät, ja loppuajan he viettivät toimistossaan tai lasiseinien taka-na ammattihenkilöstön tiloissa, joita valepotilaat kutsuivat nimellä ”häkki”.

Tästä on pitkä aika eivätkä esimerkit varmaan edusta nykypäivän psy-kiatriaa, mutta Rosenhanin kuvaama ongelma on yhä ajankohtainen. Psy-

207206

kiatrit ovat hiljattain havainneet, että mikäli skitsofreniapotilaiden kanssa jutellaan enemmän, pakkohoitoa tarvitaan vähemmän. Professori Mere-te Nordentoft kertoi tästä myönteisestä havainnosta TV-debatissa, johon osallistuin. Minua kuitenkin ihmetyttää, miksi psykiatrien pitää havahtua huomaamaan tällainen asia. Eikö se olisi pitänyt ymmärtää kaiken aikaa? Ihmettelen myös, miksi avoimen dialogin periaate on hoidossa niin äärettö-män harvinainen.

LiikuntaLiikunta auttaa moneen asiaan, myös itsetuntoon, joten sen voisi nähdä erään-laisena psykoterapiana. Olipa sen vaikutus mielenterveyden häiriöihin mikä hyvänsä, on joka tapauksessa parempi kannustaa ihmisiä liikkumaan kuin käyttämään psyykenlääkkeitä. Liikuntaa suositellaan Isossa-Britanniassa lie-vään masennukseen, ja yleislääkäri saattaa määrätä potilaalle liikuntaa tyy-pillisesti puoleksi vuodeksi kerrallaan.4 Potilaat ovat huomanneet liikunnan auttavan heitä keskittymään murheen sijasta terveyteen ja estävän heitä suh-tautumasta itseensä uhrina.

Opettajilla on hyviä kokemuksia liikunnasta, ja he sanovat että esimer-kiksi musiikkiliikunta tuntien välissä vaikuttaa mullistavasti niihin lapsiin, joilla on riski saada ADHD-diagnoosi. Se rauhoittaa heitä ja tekee heistä tark-kaavaisempia luokassa, mistä meillä monella on omakohtaista kokemusta.

Liikunta vaikuttaa myös masennukseen. SSRI-lääkkeitä ja liikuntaa on verrattu vain harvoissa pitkän aikavälin kokeissa, mutta tulokset ovat kiin-nostavia. Neljän kuukauden kokeessa, jossa oli mukana 156 vakavasta ma-sennuksesta kärsivää potilasta, vaikutus oli samanlainen niillä, jotka oli sa-tunnaistettu liikkumaan, kuin niillä, joille annettiin sertraliinia. Puoli vuotta myöhemmin kuitenkin vain 30 % liikuntaryhmän potilaista oli masentuneita, kun sertraliiniryhmässä osuus oli 52 % ja ryhmässä, joka oli satunnaistettu sekä liikkumaan että käyttämään sertraliinia, osuus oli 55 %.30 Heikko tulos yhdistelmäryhmässä oli odotuksenmukainen, koska lääkittyjä on vaikea hoi-taa psykoterapialla. Erot olivat nähtävissä riippumatta matalasta hoitokontras-tista: 64 % potilaista liikuntaryhmässä ja 66 % yhdistelmäryhmässä raportoi, että he jatkoivat liikuntaa, mutta myös 48 % sertraliinin käyttäjistä aloitti lii-kuntaohjelman.

Liikuntakokeista tehdyssä Cochrane-katsauksessa saatiin tulokseksi, että liikunta vaikutti masennukseen hyvin samalla tavoin kuin mitä SSRI-lääk-

keistä oli raportoitu.31 Vanhusten masennuksesta tehdyssä systemaattisessa katsauksessa löydettiin samanlainen vaikutus (vaikutuksen suuruus 0,34).32

Myös liikunnan roolista sairauden torjujana lasten normaalipopulaatiois-sa on olemassa tutkimuksia. Cochrane-katsauksessa, jossa verrattiin tarmo-kasta liikuntaa hoitamattomuuteen, kuudessa ahdistuspisteitä raportoivassa kokeessa liikunnalla oli vaikutusta (vaikutuksen suuruus –0,48; 95 %:n luot-tamusväli –0,97–0,01).33 Myös viidessä masennuspisteitä raportoivassa tut-kimuksessa tulokset olivat myönteisiä (vaikutuksen suuruus –0,66; 95 %:n luottamusväli –1,25 – –0,08). Kokeiden metodologinen taso oli kuitenkin yleisesti ottaen huono, ja kokeet olivat keskenään hyvin erilaisia tutkittavan populaation, hoitojen ja mittaustyökalujen suhteen.