SUO

MI

BELGRADE SERBIA FREEDIVING

VAPAASUKELTAJA

JOHANNA NORDBLAD

2PÄIVÄ YKSI

Täällä on kuuma.

Saavumme Serbian pääkaupunkiin Belgradiin. Ulkona on 37 astetta lämmintä, kun pakkaudumme taksiin. Täällä on kuuma. Taksikuski kuljettaa meitä hurjaa vauhtia kaupungin halki kohti virallista kisamajoitusta. Pommituksessa tuhoutuneita taloja, joita ei ole korjattu, näkyy keskikaupungilla melkein joka korttelissa. Sortuneet katot, romahtamaisillaan olevat kerrokset ja talojen rauniot muistuttavat karulla tavalla vuoden 1999 tapahtumista. Kaupungin pommituksesta on vain neljätoista vuotta aikaa.

Serbian presidentti, Slobodan Milošević, aloitti 1998 sotilaskampanjan Kosovon vapautusarmeijaa vastaan. Kampanjaan liittyi siviiliväestöön kohdistuneita julmuuksia ja noin 13 000 kuolonuhria. Maaliskuussa 1999 NATO riensi apuun ja alkoi pommittaa Serbiaa. 79 päivän jälkeen Milošević luovutti. Pommituksissa kuoli 500–1500 siviiliä, mutta vaikutus Jugoslavian liittotasavallan asevoimiin oli hyvin pieni. Miehityksen jälkeen kymmenet tuhannet Kosovon serbivähemmistön jäsenet ajettiin alueelta pois. Taksikuskin tavasta kertoa kaupungin tarinaa voi päätellä, että haavat ovat syvät eivätkä ole vielä parantuneet.

Taksissa on tukahduttavan kuuma, kun ajamme kaupungin halki. Majoituksemme on järjestetty opiskelija-asuntolassa ja mietimme millainen se mahtaa olla. Emme uskalla edes haaveilla ilmastoinnista. Täällä on kuuma. Miten tässä kuumuudessa on mahdollista edes nukkua? Voikohan sitä mitenkään sukeltaa hyvin, jos ei saa nukutuksi? Harmaa betoninen arkkitehtuuri keskikaupungin laitamalla ei myöskään kohota toivoa kisamajoituksen laadusta. Taksikuskilla on vaikeuksia löytää oikeaa osoitetta ja tunnen oloni epämukavaksi ja epävarmaksi.

KOHTI KISAPAIKKAAKun lopulta saavumme perille, hiljaisen, rapistuneen ja pysähtyneen oloista ympäristöä värittää tuttu vapaasukelluskilpailijoiden ja järjestäjien joukko. Olo tuntuu hetkessä taas kotoisalta. Check in ja äkkiä jääkylmään suihkuun. Arvasin oikein – ilmastointia ei "hotellissa" ole.

Puran matkatavarat ja käyn uudelleen jääkylmässä suihkussa. Täällä on todella kuuma. Ennen ruokailua tarkastan, että sukellusvarusteet, varsinkin räpylä, on säilynyt ehjänä matkan ajan. Kunnossa on. Mahtavaa.

Kilpailujen avajaisseremoniassa kaikki ovat iloisia. Ehkä se johtuu täydestä vatsasta, juhlapaikan erittäin hyvin toimivasta ilmastoinnista tai vanhojen tuttujen tapaamisesta pitkän tauon jälkeen. Kaupungin edustajat, kisaorganisaatio ja yhteistyö- kumppanit pitävät puheita ja kiittelevät toisiaan kilpailujen järjestämiseen tarvittavasta suuresta panostuksesta. Paikalla on edustus 24:stä eri kansallisuudesta ja kilpailussa on mukana noin 150 kilpailijaa. Kaikki toivotetaan virallisesti tervetulleiksi. Hienoa. Kisat voivat alkaa. Ihanaa nähdä vanhoja tuttuja!

Ylihuomenna on ensimmäinen kilpailupäivä ja huomenna tutustumme viralliseen kisa-altaaseen. Kilpailujen kannalta se on tärkeää. Vaikka useimmiten uima-altaat suurimmalta osalta muistuttavatkin hyvin paljon toisiaan, on kisa-altaaseen kuitenkin tutustuttava huolella. Veden läpötila, altaan syvyys, tarvittavat painot ja pohjamerkit on oltava tarkassa muistissa ennen kilpailusuoritusta. Toivon, että altaan vesi on puhdasta.

Täällä on tosi kuuma.

Ensi silmäyksellä Serbian pääkaupunki Belgrad näyttää harmaalta.

Belgradin asukasluku on noin kaksi miljoonaa.

Vapaasukelluksessa on tapana järjestää joka toinen vuosi joukkueiden välinen MM-kilpailu ja joka toinen vuosi yksilöiden välinen MM-kilpailu. Joukkuekilpailussa lajeina ovat syvyyssukellus räpylöillä, pituussukellus räpylöillä ja staattinen hengenpidätys. Joukkue koostuu kolmesta sukeltajasta. Kaikkien sukeltajien jokaisen kolmen lajin pisteet lasketaan yhteen ja voittajajoukkue on se, jolla on eniten pisteitä.

Yksilökilpailujen MM-kilpailut koostuvat kahdesta eri kilpailusta. Allaslajien MM-kilpailusta ja syvyyslajien MM-kilpailusta. MM-allaskilpailuissa kilpailulajeina ovat pituussukellus, pituussukellus räpylöillä ja staattinen hengenpidätys. Syvyyskilpailuissa taas syvyyssukellus, syvyyssukellus räpylöillä ja köysiavusteinen syvyssukellus.

Vapaasukelluslajien viralliset nimet ovat:

DNF - Dynamic apnea without fins - Pituussukellus Kilpailun tarkoituksena on sukeltaa uima-altaassa mahdollisimman pitkälle. Pituussukellus sukelletaan useimmiten 25 m pitkässä altaassa. Tärkein varuste pituussukelluksessa ovat painot. Painojen avulla sukeltaja painottaa itsensä neutraaliksi. Tämä tarkoittaa sitä, että sukelluksen aikana voi sukeltaa suoraan ilman, että keuhkoissa olevan ilman sekä puvun noste tuo sukeltajaa pintaan. Jos painoja ei ole tarpeeksi, on koko ajan sukellettava alaspäin. Vastaavasti liian suuri määrä painoja painaa sukeltajaa kohti pohjaa, jolloin on käytettävä turhaan energiaa sukeltaakseen ylöspäin.Painojen lisäksi varusteina käytetään useimmiten kilpauimapukua tai ohutta märkäpukua ja sukeltajan

VAPAASUKELLUKSEN MM-KILPAILUTmieltymyksistä riippuen vaihtelevasti uimahattua, uimalaseja, nenäklipsiä tai sukellusmaskia.

DYN - Dynamic apnea - Pituussukellus räpylöilläPituussukellus räpylöillä on täysin sama laji pituussukelluksen kanssa, mutta lajissa käytetään lisäksi räpylöitä. Useimmiten pituussukellus räpylöillä sukelletaan 50 m pitkässä altaassa. Aikaisemmin vapaasukeltajat käyttivät tavallisten räpylöiden kaltaisia pitkiä räpylöitä, jotka poikkesivat uimaräpylöistä ainoastaan räpylän pituudessa. Nykyään kilpailuissa käytetään useimmiten monoräpylöitä. Monoräpylä näyttää isolta pyrstöltä, jossa molemmat jalat tulevat kiinni samaan räpylään. Perinteisesti monoräpylöitä ovat käyttäneet räpyläuimarit, jotka kilpailevat räpyläuinnin nopeudesta.

STA - Static apnea - Staattinen hengenpidätysKilpailulajissa tarkoituksena on pidättää hengitystä vedessä mahdollisimman kauan. Sukeltajat kelluvat veden pinnalla kasvot alaspäin ja pidättävät hengitystään. Varusteina käytetään vaihtelevasti märkäpukua, sukellusmaskia, uimalaseja, nenäklipsejä, yms. Parhaimmat tulokset staattisessa hengenpidätyksessä saavutetaan täydellisellä kehon ja mielen rentoutumisella, jolloin elimistö käyttää mahdollisimman vähän happea.

CTW - Constant weight - Syvyyssukellus räpylöilläSyvyyssukellus räpylöillä on klassinen syvyyslaji, jossa sukelletaan omin voimin mahdollisimman pitkälle. Varusteina käytetään räpylöitä tai monoräpylää, painoja, märkäpukua ja sukellusmaskia. Märkäpuku valitaan veden lämpötilan mukaan

niin, että se on mahdollisimman ohut, jotta se olisi mahdollisimman mukava ja kelluttaisi mahdollisimman vähän. Painoja syvyyssukelluksessa käytetään, jotta sukeltaja voisi helposti sukeltaa pinnan alle täysinäisillä keuhkoilla ja kelluttavalla puvulla. Useimmiten painoja otetaan mukaan niin, että sukeltaja on neutraali noin 20 m syvyydessä. Kaikki painot, joita sukeltaja käyttää hyväkseen päästäkseen alas, pitää sukeltajan tuoda mukanaan myös ylös. Siksi painojen määrä yritetään pitää mahdollisimman pienenä.

CNF - Constant weight without fins - SyvyyssukellusSyvyyssukellus on lajina sama kuin syvyyssukellus räpylöillä, mutta se sukelletaan ilman räpylöitä. Tämä on ehkä haasteellisin ja luonnonmukaisin vapaasukelluksen muoto.

FIM - Free immersion - Köysiavusteinen syvyyssukellusKöysiavusteisessa syvyyssukelluksessa vapaasukeltaja "kiipeilee" käsillään sukellusköyttä pitkin.

Suomessa vapaasukellus on Sukeltajaliiton alaista toimintaa. www.sukeltaja.fi

Vuonna 2013 vapaasukelluksen MM-allaskilpailut järjestetään kesäkuussa Belgradissa, Serbiassa. Kilpailupaikkana toimii loistokas urheilukeskus Milan Gale Muškatirovic ja paikalle saapuu noin 150 maailman parasta vapaasukeltajaa. Kilpailuihin lähtee Suomesta 11-henkinen joukkue, jossa on sekä miehiä että naisia. Suomen joukkue on kovassa kunnossa ja viimeisten treenien tulokset lupaavat hyvää.

Minä osallistun kaikkiin lajeihin. Jokaisessa lajissa sukelletaan ensin alkuerät, joiden perusteella 16 maailman parasta sukeltajaa pääsee finaaleihin. Kahdeksan parasta pääsee A-finaaliin ja sijoista 9–16 kilpaillaan B-finaalissa. Jos sukellukseni menevät hyvin, odotettavissa on kilpailuviikolla kolme maksimisukellusta alkuerissä ja kolme finaaleissa. Jo yhden maksimisukelluksen tekeminen on toisinaan minulle haasteellista ja jotta kilpailuihin asettamani tavoitteet olisivat mahdollisia, joudun todella yrittämään parhaani. Mitenköhän tässä tällä kertaa käy? Minua jännittää.

Neuvostoarkkitehtuurin lisäksi kaupungista löytyy paljon vanhoja rakennuksia.

Kaupungin katukuvassa urbaani kaupunkilaisuus ja kaupungin rikas historia yhdistyvät mukavasti.

14 vuoden takaiset pommitukset ovat jättäneet kaupunkiin näkyvät muistomerkit.

Pommituksessa tuhoutuneita taloja löytyy keskikaupungilta useita.

Ennakko-odotukset majapaikasta eivät ole kovin korkealla.

Piha näyttää enimmäkseen harmaalta.

Asumme opiskelija-asuntolassa. Asuntolamme on onneksi siisti ja sininen.

Viereisen koulun pihalta löytyivät myös junan raiteet. Mitä koulussa mahdetaan opiskella?

Suomesta kilpailuihin osallistuu yksitoistahenkinen ihana ja uskomattoman hyvä maajoukkue. Ennakko-odotukset ovatkorkealla. Vuosien varrella suomalaiset ovat keränneet useitaMM-mitaleja.

Vasemmalta oikealle: Mikko Niemeläinen, Cetus, Espoo Jaakko Keskitalo, Sunken Logs, Paimio Johanna Nordblad, Cetus, Espoo Matti Tuulensuu, Kotka Divers Laura Paukkunen, Saimaan Norpat Urheilusukellusseura Janne Hietala, Joensuun Urheilusukeltajat Mikko Anttonen, Kuopion Urheilusukeltajat Veera López-Lehto, Vesikot, Kouvola Mikko Pöntinen, Vesikot, Kouvola Kaj Toivola , Cetus, Espoo Vesa Toropainen, Sunken Logs, Paimio

Koko maajoukkueen kisafiiliksiä voi käydä lukemassa osoitteesta:vapaasukellusmmkisat.blogspot.com

Laskeudumme Serbiaan. En ole koskaan käynyt Serbiassa ja luulen, että en olisi koskaan välttämättä Johannan kanssa sinne lähtenyt, jos näitä kisoja ei olisi ollut. Mutta ihanaa. Ja lämmintä on 37 astetta. Farkut liimaantuvat jalkoihin ja kassit tuntuvat painavilta. Mukana on yhteinen matkalaukku ja kamerareppu, jossa kaikki tärkeät tarvittavat välineet: rungot 2x Canon Mkll, 24-70L, Rajalasta saatu 35mm f2, tuttu työlinssi Canon 50mm f1.4, laturit, akut ja muistikortit. Salamat jätin kotiin ja päätin, että niitä ei tarvita. Muutenkin tykkään toimia niin vähällä kalustolla kuin mahdollista. MacBook Pro on repun sivutaskussa. Toisessa, liian pienessä ja huomaamattomassa kassissa, Ikelite boksi. Kassi on niin huomaamaton, että pelkäämme unohtavamme sen jonnekin. Jouduin lentokentillä avaamaan kassini turvatarkastuksissa vain kerran. Ajattelin, että joudun kameroineni useaan tarkastukseen, koska kassini ovat täynnä kaikkea kummallista.

Ensimmäinen päivä tärähtää heti käyntiin. Huoneeseen. Syömään. Avajaisseremoniaan. Kuvien ottamista Johannan kanssa majapaikan pihasta. Missä on internet? Miten olo voi olla niin tyhjä ja rajoittunut ilman sitä... Aamulla sekin löytyy viereisestä kahvilasta. Tämä toki hieman hankaloittaa työprojektiamme. Minun työni on kuvata päivät, editoida illat ja postata kuvat useaan paikkaan kaiket yöt. Nyt kaikki muut saisimme rullaamaan, mutta postauksia emme ehkä saisi ulos niin kuin olimme suunnitelleet ja lupailleet. Ehkä sekin asia ratkeaisi vielä. Nyt saa kelvata kahvilan Wi-Fi. Tuhlaamme aivan liikaa matkakassasta kahviin ja appelsiinimehu-kuplavesi -juomaan.

Ennen kuin nukahdan, yritän saada aivot järjestykseen. Kenelle olen kuvaamassa ja mitä. Johanna, dokumentin päähenkilö. Koko joukkue, jota myös seurataan koko kisojen ajan. Kisajärjestäjä haluaa kuvat, koska pääsin osaksi mediatiimiä. Kaikkia muitakin kilpailijoita pitäisi kuvata ja tallentaa koko kisojen tunnelma. Eiköhän tämä tästä.

Elina

KUVAUSMATKA ALKAA

Kilpailuihin osallistuu 24 eri kansallisuutta.

Suomen maajoukkue koostui 11 henkisestä joukkueesta.

Kilpailuihin osallistuu noin 150 urheilijaa.

Täällä sitä taas ollaan, vapaasukelluksen MM-kisojen avajaisissa. Osallistuin ensimmäistä kertaa vapaasukelluskilpailuihin vuonna 2000. Kilpailut järjestettiin Ranskan Nizzan Saint-Jean-Cap-Ferratissa ja mukana oli edustettuna 26 eri kansallisuutta. Suomen joukkueeseen kuului lisäkseni Laura Tuominen, Jyri Vehmaskoski, Olli Loukola ja huoltajana Karol Kovanen. Sukelsimme Lauran kanssa molemmat syvyyttä -31 m. Se oli hienoa. Meri oli kaunis, sininen, valoisa ja ystävällinen.

Vuoden 2000 alkupuolella oli tapana järjestää ainoastaan joukkuekilpailuita, turvallisuussyistä. Kun oli osana joukkuetta, pahimmilta yliyrittämisiltä ja turhilta tajunnan menetyksiltä vältyttiin. Minä kuitenkin tein staattisessa hengenpidätyksessä neljän ja puolen minuutin jälkeen elämäni ensimmäisen ja tähänkin mennessä sukellushistoriani ainoan tajunnan menetyksen. Muistan vieläkin miltä se tuntui juuri hetkeä ennen, vaikka siitä on 13 vuotta aikaa.

Vuonna 2000 joukkuekilpailun lajeina olivat ainoastaan syvyyssukellus räpylöillä ja staattinen hengenpidätys. Seuraavana vuonna myös pituussukellus uima-altaassa otettiin mukaan joukkuekilpailuun. Vuonna 2005 järjestettiin ensimmäiset yksilö MM-kilpailut ja siitä asti on tapana ollut järjestää joka toinen vuosi joukkueiden väliset MM-kilpailut ja joka toinen vuosi yksilöiden väliset MM-kilpailut.

Vaikka sääntömuutoksiakin on vuosien varrella tullut jos jonkinlaisia, on vapaasukelluskilapilujen perusta pysynyt täysin samana. Vapaasukeltajat ympäri maailmaa kerääntyvät yhteen, pitävät hauskaa ja sukeltavat yhdessä. Se ei ole muuttunut mihinkään.

Avajaisseremoniassa kaikki ovat iloisia.

Joukkueista otetaan viralliset kuvat.

On kiva tavata vanhoja tuttuja.

Taas on se aika vuodesta kun kaikki vapaasukeltajat kerääntyvät yhteen.

Kilpailut voivat alkaa.

PÄIVÄ KAKSI

Vapaasukelluskilpailuissa pitää ennakkoon ilmoittaa matka tai aika, jonka aikoo sukeltaa. Syvyyssukelluksessa ilmoitettua syvyyttä ei voi ylittää ja jos ilmoitettuun syvyyteen ei pääse, saa virhepisteitä. Allaslajeissa tulee myös virhepisteitä jos ajan tai matkan alittaa, mutta ilmoitetun matkan saa ylittää. Altaassa pinta on aina lähellä, eikä varsinaista tapaturmariskiä ole. Ilmoitetun matkan perusteella kuitenkin valitaan kilpailupäivän sukellusjärjestys. Lyhyet sukellukset sukelletaan ensin ja pitkät sukellukset viimeiseksi. Jos kaksi tai useampi sukeltaja sukeltaa saman matkan, voittaja on se, joka ilmoitti oman matkansa lähemmäksi toteutunutta.

Ilmoitan huomisen pituussukelluksen alkuerän matkaksi 76 metriä. Ilmoitan pituussukelluksissa aina saman matkan. Se taitaa olla pientä taikauskoa – hyvän onnen numeroni. Päätän kuitenkin vaihtaa tekniikkaa finaalien osalta. Jos pääsen finaaliin, ilmoitan mahdollisimman todellisen matkan. MM-kisoissa 2007 Mariborissa onnenmatkani ei toiminut, vaan tulin pituussukelluksessa neljännelle sijalle, sukellettuani saman matkan kolmannelle sijalle tulleen kanssa. Ennakkoon ilmoitettu matka määräsi järjestyksen. Kaksi vuotta myöhemmin Århusissa 2009, en ollut viisastunut virheestäni ja ilmoitin 76m. Sukelsin pituussukelluksessa sijalle neljä, samalla matkalla kuin kolmanneksi tullut. Taas harmitti.

Vuoden 2011 MM-kilpailuissa Italiassa tätä ongelmaa ei ollut. Kilpailut olivat muuten minulle haasteelliset, sillä olin vuotta aikaisemmin katkaissut jalkani pahasti alamäkipyöräillessä. Paha kierteismurtuma sääriluussa, pohjeluu pirstaleina sekä murtuma nilkassa. Lisäksi jalka oli mennä kuolioon, mutta onneksi se

TÄYDELLINEN UIMA-ALLASsaatiin pelastettua. Olin kuitenkin joutunut käyttämään kyynärsauvoja koko vuoden, saanut kävelyluvan ja oppinut uudelleen kävelemään vain hetkeä ennen kilpailuja. Räpylän laitoin ensimmäistä kertaa jalkaani kilpailuissa. Jalka on edelleen kipeä, ja joka kerta käyttäessäni räpylää, se on teipattava tukevasti. No, on se joka tapauksessa ihan hyvä jalka.

________ Aamupalalla ruokala näyttää pelottavalta. Serbialainen kouluruokala ja sen tädit, tuovat mieleeni lähinnä vankilan. Ruokalassa on pitkä metallinen tiski, jossa tädit jakavat ruokaa huimaan vauhtiin valkoiset myssyt päässä ja hengityssuojaimet kasvoilla. Kaikki näyttää karulta ja harmaalta.

On tärkeää syödä oikein ennen kisasukellusta. Sukeltaminen täydellä vatsalla on paljon vaikeampaa kuin tyhjällä. Pahinta on kuitenkin pienikin nestehukka. Nestehukasta johtuen on mahdollista menettää tajunta jo pakatessa eli keuhkoja täytettäessä.

Lajin termien mukaan pakkaamiseksi kutsutaan sitä, ehkä huvittavankin näköistä tapahtumaa, missä täyden sisäänhengityksen jälkeen otetaan suuhun lisää ilmaa ja vähän kuin nielaistaan ilma, mutta keuhkoihin. Sitten vielä vähän lisää, nielaistaan ja tätä toistetaan, kunnes enempää ei mahdu. Mitä enemmän ilmaa keuhkoissa, sitä parempi mahdollisuus pidempään sukellukseen. Keuhkojen täytön kanssa pitää todella tietää mitä tekee, sillä jos ilmaa ottaa liikaa, saattaa keuhkoihin tai keuhkoputkeen tulla vaurioita.

Alan hiljalleen tottua lämpöön. Täällä on oikeastaan ihan mukavan lämmintä. Kuumuudesta ja kuumuudesta johtuvasta unenpuutteesta johtuen nestetasapainoni on kuitenkin ihan sekaisin. Jos minulla on pieninkin nestehukka, en pysty täyttämään keuhkojani niin täyteen kuin mahdollista. Jos kuitenkin täytän, kuten minun on tehtävä jos mielin MM-kilpailuissa A-finaaliin, saattaa seurauksena olla pahimmillaan tajunnan menetys jo lähdössä tai epämääräisen sekava olo sukelluksen aikana.

Onneksi on vielä aikaa korjata asia huomiseen mennessä. Suola ja vesi auttavat nopeasti. Jospa söisin vaikka lisää suolaa.

Kisa-allas lähentelee täydellistä. Vesi on kirkasta ja lämmintä. Paikka on erittäin siisti. Allas on 50 metriä pitkä, 25 metriä leveä ja tasasyvyinen. Täydellistä. Ja kaiken lisäksi: mitä leveämpi allas, sen lyhyemmältä se näyttää – ja myöskin tuntuu. Mitä lyhyemmältä allas tuntuu, sen helpompaa siellä on sukeltaa. Hassua.

Useimmiten pituussukellus ilman räpylöitä järjestetään 25 metrin altaassa ja pituussukellus räpylöillä 50 metrin altaassa. Tämä siksi, että ilman räpylöitä voi potkaista vauhtia päädystä, mutta räpylän kanssa päädystä ei juurikaan ole mitään hyötyä. Vapaasukeltajat eivät kuitenkaan saa niin paljoa hyötyä päätypotkusta kuin uimarit, sillä mitä kovempi potku, sen enemmän happea kuluu. Paras juttu 25 metrisessä altaassa on se, että allas tuntuu lyhyeltä eikä päätyynkään ole niin pitkä matka. Hassua, kuten jo totesin, mutta totta kuitenkin.

Ei epäilystäkään, että minua jännittää huominen kilpailusukellus. Ja kaiken lisäksi mieleni tekisi kahvia. Se ei missään tapauksessa auta nestehukkaan. Päin vastoin.

Jätän kahvin väliin.

Aurinko paistaa ja allas näyttää kutsuvalta.

On täysi auringonpaiste ja 37 astetta edelleen lämmintä. Minulla on pieni kamerareppu ja Canon Mark ll, missä on 24-70 linssi. Hyvä työjuhta mihin vaan. Päivän tavoite: on vielä harjoituspäivä, joten kuvaan tunnelmaa ja ihmisiä. Johannaa erityisesti.

On hirveän kuuma. Haaveilen vain, että pääsisin hyppäämään itsekin altaaseen. Onneksi Johanna sanoo, että hyppää! Nappaan mukaan pienen Canonin Powershot D20 kameran ja testailen sitä heti. Se ottaa tosi kivoja kuvia. Se on helppo ottaa altaaseen mukaan. Johannan HEAD -bikinit näyttävät hyviltä.

Ensimmäisen päivän jälkeen testaamme, miten työrupeamamme lähtisi hyvin pyörimään. Johanna kirjoittaa blogia relaa.comiin. Minä editoin päivän kuvat. Teen kuvista webbikokoiset ja oikean kokoiset relaa.comia varten erikseen. Sitten kahvilaan ja lataus blogiin, facebookkiin, twitteriin, galleriaan ja kisajärjestäjän facebookkiin. Hyvin menee. Välillä verkko on todella hidas tai sitä ei ole, mutta loppujen lopuksi koko kisan aikana saamme oikein hyvin kaikki materiaalit eteenpäin. Tämä toistuu joka päivä. Täytyy myöntää, että viimeisinä päivinä silmäni ovat jo aika väsyneet.

Elina

KUVAUS KÄYNTIIN

Johanna Nordblad on saanut Olympiakomitean mitaliehdokkaantukea vuonna 2006.

Ensimmäisen päivän alkajaisiksi olin hukata uimalasini. Onneksi Bernadette Schildorfer löysi ne altaan pohjasta.

Jos olisin hukannut lasini, en olisi saanut täältä toisia yhtä hyviä tilalle.

Testaan varusteeni ja päätän mitä varusteita kilpailuissa käytän.

Kaikki ovat iloisia päästessään vihdoin veteen. Aivan selvästi myös Suomen joukkueen Laura Paukkunen.

Mikko: "Viimeisissä treeneissä tein vain lyhyitä sukelluksia testatakseni kisa-altaan ja kisavarusteet".

Kaikki sukeltajat tarkastavat kilpailuvarusteensa huomista kilpailua varten.

Laura Paukkunen ja Veera López-Lehto edustavat Suomen naisia.

Matti Tuulensuu on yksi maajoukkueen ensikertalaisia.

Päivä ohi. Huomenna kilpaillaan.

PÄIVÄ KOLME

Nukahdin siihen, että kuvittelin mielessäni huomista sukellusta. Herään siihen, että on liian kuuma. Tänään on ensimmäinen virallinen kilpailupäivä. Lajina on DNF, eli pituussukellus ilman räpylöitä. En tiedä muiden naisten tasoa, eikä siis aavistustakaan kuinka paljon pitäisi sukeltaa päästäkseen A-finaaliin. Tai tiedänhän minä. Tosi paljon.

A-finaaliin pääsee kahdeksan parasta, B-finaliin seuraavat kahdeksan. Tietenkin haluaisin A-finaaliin, mutta B-finaaliin joutuminen tuntuisi minusta enemmänkin rangaistukselta. Silloin olisi pakko sukeltaa pitkä ja rankka sukellus, josta varmaa olisi vain se, etten kuitenkaan olisi sijoitukseeni tyytyväinen.

Pitkien sukellusten sukeltaminen on todella rankkaa. Se on rankkaa henkisesti ja fyysisesti. Maksimisukellus lopetetaan vasta, kun ei ole mahdollista sukeltaa enää metriäkään eteenpäin, ja jos sukeltaisi, menettäisi tajuntansa. Kilpailutilanteessa useimmiten jo etukäteen jännitän, pystynkö henkisesti sukeltamaan niin pitkälle, kuin fyysisesti pystyisin. Kilpailuissa on vain yksi mahdollisuus yrittää. Jälkikäteen aina harmittaa, jos jättää sukelluksen kesken ja nousee pintaan liian aikaisin.

Vaikeinta kilpailutilanteessa on tietää, kuinka pitkälle on mahdollista sukeltaa ilman, että sukeltaa liian pitkälle. Pitää tarkalleen tietää, miltä tuntuu, kun on noustava ylös, ettei tule pintaan sataa metriä liian aikaisin, mutta ettei myöskään tule pintaan kahta metriä liian myöhään. Se hetki, jolloin todella

ENSIMMÄINEN KILPAILUPÄIVÄ, PITUUSSUKELLUS on tultava pintaan kestää minulla muutaman sekunnin verran.

Jos sitä ei heti tunnista, on kilpailusukellus hylätty. On helppoa tulla liian aikaisin pintaan. Olo tuntuu "pahalta" jo ennen 50 metrin käännöstä. Tänään pitäisi kuitenkin sukeltaa enemmän kuin 125 metriä. Tiedän pystyväni siihen fyysisesti. Henkisesti en ole ihan varma, kuinka tässä käy.

Miltä se sitten tuntuu, kun on tultava ylös? Kun tunnetta ei ole, en osaa palauttaa sitä mieleeni. Kun sukelluksen aikana tunne tulee, tiedän, että nyt on heti tultava pintaan. Se tuntuu ehkä mahassa. Ja jaloissa. Ja käsissä. Ja kurkussa. Ja sormissakin se kyllä tuntuu.

Aamupalan jätän väliin. Sukellukseni on niin aikaisin, että on parempi syödä vasta sukelluksen jälkeen. Täydellä vatsalla on mahdotonta sukeltaa. Olen huolissani nestetasapainostani ja helpoin tapa korjata tilanne on syödä suolaa ja juoda vettä. Syön suolaa ja juon vettä. Jännittää. Mitenköhän päivän sukellukseni menee?

Siirrymme kisapaikalle. Katselen muiden kilpailijoiden sukelluksia. Sukeltajat hengittävät, sukeltavat, tulevat pintaan ja hengittävät. Näyttää helpolta. Tuon minäkin osaan. Siinä ei ole mitään vaikeaa.

Minun vuoroni tulee. Kun on enää 5 minuuttia aikaa lähtöön, laskeudun altaaseen. Virallinen lähtölaskenta alkaa. Kaksi minuuttia aikaa lähtöön. Hengitän rauhallisesti ja yritän rentoutua. Minuutti kolmekymmentä sekuntia lähtöön. Suljen silmät ja tunnustelen sormiani. Jos lähdön hetkellä hengittää

liikaa, hiilidioksidin osapaine laskee. Jos hiilidioksidin osapainelaskee, elimistö ei säästele hapenkäytössä. Sukellus tuntuu helpolta, mutta siitä ei tule kovin pitkä. Jos hiilidioksidin osapaine laskee, sen tuntee sormissa pistelynä. Pisteleekö sormiani? Ehkä.

Minuutti lähtöön. Puhallan keuhkot tyhjiksi ja päätän käynnistää sukellusrefleksin jo ennen sukelluksen alkua. Päätän puhaltaa keuhkot tyhjiksi, ottaa kymmenen palleanykäystä ja jatkaa sen jälkeen hengittämistä.

Lasken mielessäni nykäyksiä. Havahdun, kun olen jo kahdessatoista. Hupsista. Taidan joko jännittää liikaa tai keskittyä liikaa siihen, että en jännittäisi. Vedän keuhkoihin ilmaa voimakkaammin kuin olin ajatellut. Rauhoitu, kaikki on hyvin, ajattelen. Pisteleekö sormiani? Ehkä.

30 sekuntia lähtöön. Suunnitelmani on: kaksi voimakasta sisäänhengitystä, keuhkojen täyttö pakkaamalla ja lähtö.

20 sekuntia lähtöön. On pakko hengittää vielä kolmannen kerran, tai lähden liian aikaisin. Hengitän kolmannen kerran. Kymmenen pakkausta ja hetken rentoutus. Sormiani pistelee. Kuulen lähtölaskennan 4, 3, 2… Suunnitelman mukaan 8 pakkausta lisää ja lähtö. Yhtäkkiä en tiedä kuinka paljon olen pakannut, keuhkot ovat jo täynnä. Olen kuitenkin 10 sekunnin aikaikkunassa, jolloin lähdön pitää tapahtua. Kaikki on hyvin. Sukellan.

Kun sukelletaan ilman räpylöitä, paras tapa edetä on rintauinnin

potku. Käsiveto on paras tehdä rintauinnin käsivetona, muttapitkänä niin, että kädet vedetään vartalon alta taakse suoriksi. Koska hyvän potkun tekeminen käsivedon jälkeen on minulle joskus vaikeaa, sukellan useimmiten niin, että päätypotkun jälkeen etenen kaksi tai kolme potkua ennen ensimmäistä käsivetoa. Näin saan potkuihin voimaa mahdollisimman pienellä työllä ja mahdollisimman pienellä hapen käytöllä.

Painun pinnan alle ja potkaisen päädystä. Liuku. Käsiveto. Hmm.. minunhan piti potkaista ensin kaksi kertaa ennen käsivetoa. Jännittää ja on vaikeaa keskittyä. Teen potkun. Se ei ollut kovin hyvä, en saa aikaiseksi kunnon liukua. Käsiveto. Huomioin, että keuhkoissa on liikaa ilmaa, joten painoja on liian vähän. Sukellusasento on huono. En ole ihan vaakatasossa. Lisäksi sukellan liian pinnassa. Se lisää ongelmaa ja ymmärrän, että pitäisi sukeltaa lähempänä pohjaa. Suuntaan lähemmäs pohjaa, kunnes olen liian lähellä.

Pohjaa saa kyllä koskettaa sukelluksen aikana, mutta vaarana on, että pohjakosketus lasketaan vauhdin ottamiseksi pohjasta. Sukellan takaisin ylöspäin. Pääty. 25 metriä sukellettu.

Päätypotku. Liuku. Käsiveto. Voi ei. Taas käsiveto. Minunhan piti potkaista ensin. Nyt sukellus ei kyllä mene niin, kuin olin suunnitellut. Vauhtikin on aivan liian kova. Hidasta Johanna, ajattelen. Puristava tunne alkaa hiipiä rintakehään. Rentoudu. Rentoudu Johanna. Taas ollaan päädyssä. 50 metriä takana.

Käännös ja potku seinästä. Käsiveto. Taas. Antaa olla, ei kai sillä ole niin väliä. Pistän silmät kiinni ja sukellan. Puristava tunne

rintakehässä kasvaa.

75 metrin käännös. Keskityn liukuun. Käsiveto. Liuku. Avaan silmät ja olen taas liian lähellä pintaa. Pitää liukua pidempään ennen seuraavaa potkua tai käsivetoa ja rentoutua, vai pitäisikö tulla jo pintaan? Joudun keskittämään kaikki ajatukseni siihen, että olen rento. Rintakehää puristaa. Tuntuu pahalta, ajattelen.

Vielä pitäisi sukeltaa ainakin päätyyn, ja takaisin. Juuri nyt se tuntuu hyvin pitkältä matkalta.

Sadan metrin käännös. Palleanykäykset tuntuvat, mutta eivät ehkä tunnukaan ylitsepääsemättömiltä. Oikeastaan olo ei ole kovinkaan paha, olosuhteet huomioon ottaen. Yli sata metriä on jo sukellettu. Keskityn rentouteen, hyvinhän tämä menee. Jatkan sukeltamista. Liuku. Rentoudu. Potku.

Vauhtini hidastuu. Keskityn enemmän rentoutumiseen kuin etenemiseen. Voinko potkaista vielä kerran? Voin. Potkaisen. Liuku. Voinko tehdä vielä yhden käsivedon? Voin. Liuku. Vielä uudelleen? Onnistuu. Ja uudelleen. Olo ei tunnu pahemmalta.

Pääty. 125 metriä. Voin vielä kääntyä. Potku seinästä. Käsiveto. Nyt on tultava pintaan. Nyt heti.

Nousen pintaan ja hengitän. 133 metriä. Valkoinen kortti, hyväksytty suoritus. Se saattaa ehkä riittää finaalipaikkaan. Tai sitten ei. En tiedä. Olen kuitenkin tyytyväinen sukellukseeni. En tullut liian aikaisin pintaan. En olisi voinut sukeltaa pidemmälle.

Viralliset tulokset julkaistaan iltapäivällä tulostaululla. Sukellukseni oli kuudenneksi pisin. Katselen tulostaulua ja olen iloinen, sillä olen A-finaalissa. Se on hienoa. Olen selvinnyt ainakin ensimmäisestä alkuerästä hyvällä mielellä.

Seuraavaksi syömään ja sitten samantien takaisin altaalle, valmistautumaan huomisen päivän räpyläsukellukseen.

Kuinkahan tässä tänään käy? Jännittää.

Lähtölistat pitää lukea tarkkaan ja monta kertaa, sillä aikaikkuna sukelluksen aloittamiseen on vain kymmenen sekuntia.

MIKKO PÖNTINEN, SUOMIAloitin vapaasukelluksen vuonna 2006 nähtyäni taikuri David Blainen dokumentin Drowned Alive.

Parhaat kisatulokseni ovat: Pituussukellus räpylöillä 261 m, pituussukellus 181 m, hengenpidätys 7 min 34 s, syvyyssukellus räpylöillä 85 m, syvyysukellus 50 m ja köysiavusteinen syvyyssukellus 59 m. Jos minun pitäisi nimetä vapaasukellus idolini, niin sanoisin, että idolini on allaslajeissa Tom Sietas ja syvyyslajeissa Martin Stepanek. Muita idoleita elämässäni ylipäätään ovat Elon Musk ja Nikola Tesla.

Ennen Serbian kisoja harjoittelin paljon pitkiä sukelluksia täysillä ja tyhjillä keuhkoilla, sekä hiilidioksidinsietoa, tekniikkaa, uintia ja räpyläuintia. Treenasin myös kuntosalilla paljon maksimivoimaa sekä maitohapon tuottoa ja sietoa. Kyllähän kisat aina vähän jännittää, mutta sopivan rennolla asennoitumisella jännitystä saa vähennettyä. Kun kisoihin menee kisaamaan itseään vastaan eikä niinkään muita vastaan, pystyy kisasta nauttimaan enemmän, jännitys vähenee ja yleensä tulee myös parempia tuloksia.

Mikko Pöntinen on saanut Olympiakomitean olympiaohjelmanulkopuolisten lajien yksilötukea vuonna 2010.

Mikko Pöntinen avaa kilpailut suomalaisten osalta.

Tänään sukelletaan pituussukellus ilman räpylöitä.

Laura sukeltaa heti Mikon jälkeen samalla radalla.

Mikon sukellus takasi B-finaalipaikan.

Kilpailutilanteessa jokaisella sukeltajalla on hyvä olla mukana avustaja. Kaj Toivola toimi joukkueen kapteenina ja avusti juokkuetta tarvittaessa.

Lauran sukellus oli hyväksytty. Toinen valkoinen kortti Suomen joukkueelle.

Mikko Niemeläinen keskittyy ennen lähtöä.

Kilpailun järjestelyt toimivat moitteettomasti heti ensimmäisestä kilpailupäivästä lähtien.

Japanilla oli suurin edustus kisoissa.

Ruotsin joukkue.

Georgina Miller Isosta-Britanniasta ja Chris Marshall Uudesta-Seelannista odottavat vuoroaan.

Mikko Anttonen odottaa elämänsä ensimmäistä MM-kilpailusukellustaan.

Myös Matti Tuulensuu on ensimmäistä kertaa mukana MM-kilpailuissa.

Ekaterina Romanova on kilpailuissa tuttu näky. Hän on toiminut tuomarina useissa MM-kilpailuissa.

Kilpailut olivat Veeran kolmannet MM-kilpailut.

Veera: "Pituussukelluksen alkuerissä jäin tavoiteestani 25 m ja tulokseni oli 114 m".

Minun vuoroni tulee. Laskeudun altaaseen.

On vaikea tietää, kuinka pitkälle on mahdollista sukeltaa ilman, että sukeltaa liian pitkälle.

133 metriä. Valkoinen kortti, hyväksytty suoritus.

Olen tyytyväinen sukellukseeni. En olisi voinut sukeltaa pidemmälle.

Jaakko Keskitalo on myös yksi Suomen maajoukkueen ensikertalaisista.

Jaakko teki oman ennätyksensä 150 m pitkällä sukelluksellaan.

Tunnelma kilpailupaikalla oli iloisen jännittynyt koko päivän.

Aurinko paistoi ja kaikilla tuntui olevan hauskaa.

Vesa Toropainen oli myös ensimmäistä kertaa MM-kilpailuissa. Hän sukelsi 131 m.

Vapaasukeltajat sijoittavat painoja kaulaan oikean sukellusasennon saavuttamiseksi.

Jokaisessa alkuerässä kuusi sukeltajaa sukelsi samaan aikaan.

Mikko Anttonen sukelsi 150 metriä ja sai valkoisen kortin.

MIKKO ANTTONEN, SUOMIVapaasukellusharrastukseni alkoi ihan vahingossa laitesukellus- harrastuksen oheistoimintana. Sukellusseuraamme tuli muutama kysely, että järjestättekö vapaasukellustoimintaa, ja päätimme että järjestetään vaan. Vajaa neljä vuotta myöhemmin vapaasukellus virkistysmuodossaan ja kilpalajina vie suurimman osan vapaa-ajasta. Toimin sekä Kuopion Urheilusukeltajien vapaasukellusvastaavana että Liiton vapaasukellusvaliokunnan puheenjohtajana.

Allaslajit sujuvat todella hyvin, ja niitä tuleekin harjoiteltua tosipaljon. Kolmesta SM-kisasta tuloksena on yksi pronssi ja yksi hopea. Parhaimpana yksittäisenä tuloksena pidän Serbian MM-kisoissa sukellettua 223 m räpyläsukellusta, joka tosin hylättiin pintaprotokollavirheen takia. Paras puhdas räpyläsukellus on 212 m harjoituksissa ja 200 m kilpailuissa. Ilman räpylöitä olen sukeltanut 150 m kisoissa ja harjoituksissa, ja hengenpidätyksen ennätys on 6 min 49 sek.

Serbian MM-kisoissa ensimmäisenä lajina sukellettiin DNF. Kisojen ensimmäinen sukellus on aina henkisesti kaikkein haastavin. Epäusko omaan sukelluskuntoon pomppii jatkuvasti pintaan, kauhea jännitys, jopa paniikki saa miettimään, että mitä järkeä tässä on. Kokemuksen kautta homma pysyy kumminkin hanskassa, ja kroppa rentoutuu kun siirtyy veteen pari minuuttia ennen lähtöä. Ensimmäisellä altaan välillä selviää aina onko sukellus helppo vai vaikea. Sukellus alkoi hyvin teknisesti ja henkisesti. Sukellus sujuukin loistavasti, eikä 150 m kohdalla ole vielä mitään hätää. Suunnitelma on kuitenkin tehdä helppo ja kannustava sukellus seuraavan päivän päälajin alle, joten 150 m saa riittää. Onnistunut suoritus on aina ihan huikean positiivinen kokemus. Onnistuminen antaa luottamusta, ja luottamus vie pois jännitystä. Tästä on hyvä jatkaa seuraavaan lajiin.

William Trubridge edustaa Uutta Seelantia ja on yksi ennakkosuosikeista.

170 m metriä pitkä sukellus ja finaalipaikka.

Mahtava päivä. Mahtava ilma. Mahtavat kaverit.

Heti kun Johannalta tuli viesti, että lähdemme Serbiaan tekemään dokumenttia kilpailuista tiesin, että tietenkin tarvitsemme kameraani vedenalaiskotelon. Se on ollut meidän suunnitelmissamme vuosia – kuvata Johannaa veden alla. Kertaakaan en ollut aikaisemmin vienyt kameraani veteen. Se on johtunut myös siitä, että kameran vieminen veden alle on aina vähän jännittänyt.Tarvitsemme siis kotelon kameraani. EW Dive tuo maahan Ikelite koteloita, joten laitan viestiä Ville Laineelle EW Diveen. Lopputulos on se, että EW Dive antaa meille käyttöön Ikelite kotelon, jonka käymme hakemassa Lahdesta opastuksen kera. Muista tarkistaa O-rengas. Kiristä kiinnitysruuvi kunnolla. Paina klipsut kiinni molemmilta puolilta samaan aikaan. Huuhtele suihkun alla käytön jälkeen. Yritän muistaa kaikki asiat, että osaisin pakata kamerani siihen niin, etten itkisi märkää kameraa jälkeenpäin.

Käytän Ikelite koteloa sekä harjoituksissa että kilpailujen aikana. Kameran laittaminen sen sisään on itse asiassa helpompaa kuin olen etukäteen kuvitellut. Kamera kiinni kotelon takaseinään, kotelo kiinni, O-rengas, klipsut ja kamera on valmis.

Ensimmäisiin harjoituksiin lähtiessä pakkaan kameran kassiin kotelonsa kera ja mietin, että mitenköhän käy. Altaan reunalla otan kotelon laukusta ja lasken sen viereeni altaan reunalle. Otan sen käteen ja lasken veteen. Pidätän hetken hengitystä ja nostan sen ylös. Kuiva. Teen sen uudestaan. Edelleen täysin kuiva. Huh. Ruotsalaisen sukeltajapojan neuvoja muistellen

yritän myös katsella huurtuuko kotelo sisäpuolelta – silloin sekuulemma saattaa jostain päästää vettä sisään. Mutta ei huurtumista, ei märkää ja hyvältä näyttää! Hyppään altaaseen, jossa Johanna jo odottelee valmiina sukeltamaan. Menen alas altaan pohjaan ja kuvaan – hyvin toimii. Olen etukäteen yrittänyt mahdollisimman hyvin miettiä kameran asetukset, jotta ensimmäisellä kerralla voisin keskittyä enemmän kuvaamiseen ja tehdä asetuksiin vain pieniä säätöjä tarvittaessa.

Veden alla kameran kanssa olo on kuin en olisi veden alla ollenkaan. En ole vapaasukeltaja kuten siskoni, mutta kamera kädessä en edes ajattele missä olen. Veden alla olo tuntuu ihan luonnolliselta. Teen sitä, mitä teen muutenkin. Välillä vain käyn pinnalla hengittelemässä.

Kotelon kanssa toimimista helpottaa sekin, että tunnen kamerani niin hyvin. Kotelo siinä päällä ei haittaa yhtään. Ikeliten kotelo on läpinäkyvä, joten jos mitään vuotoja tulisi, ne huomaisi kyllä. Jokaiselle kameran nappulalle on kotelossa oma säädin, joten kameran käyttäminen on todella helppoa. Ikelitellä on kokemusta vedenalaiskoteloiden teosta yli 40 vuotta ja kotelot ovat myös hinta-laatusuhteeltaan erinomaisia ja olleet ammattilaisten käytössä ympäri maailmaa.

Kisojen aikana opiskelen paljon muiden kuvaajien tapoja veden alla. Lempikuvaajani paikan päällä on Daan Verhoeven, joka vietti suurimman osan kisoista veden alla.

daanverhoeven.com

PINNAN ALLE

Rajala Pro Shopista saamme Canon EF 35/2 IS USM objektiivin. Canon 5D Mark ll sopii oikein hyvin Ikelite koteloon tämän linssin kanssa. Koska linssi on pieni ja kompakti, koko kamera ei ole liian suuri käsiteltävä, vaikka onkin kotelossa. En tarvitse mitään salamavaloja tai muuta ylimääräistä, koska kuvaan kesäauringossa uima-altaassa. Uskon, että luultavasti tämä paketti toimisi oikein hyvin.

Objektiivi on hyvä valinta. Se todella tarkentaa nopeasti. Tähän tarkoitukseen 35mm on riittävän laaja. Muita kuvaajia ja heidän kuviaan katsellessani ajattelen, että mukana olisi saanut olla myös laajempi, vaikka ihan 14mm objektiivi, jolla saisi aivan erilaista jälkeä. Veden alla kotelon läpi kuvatessa, kuvat ovat tarkkoja ja pinnan päälläkin tämä 35mm linssi on yksi suosikeistani. Se on valovoimaltaan hyvä, joten veden alla uima-altaassa valo riittää oikein mainiosti. Se on hyvä myös siinä vaiheessa, kun nousen pois altaasta vielä märkänä ja kotelon kera kuvaan tapahtumia altaan vierellä. Tällä objektiivilla pääsee tarvittaessa myös lähelle. Se on hyvä, tarkka, näppärä linssi, jonka tuottama jälki on hyvää. Tämän ottaisin työlinssiksi muihinkin kuvauksiini, joissa se toimisi kakkoslinssinä 24-70L f2.8 objektiivin kanssa. Se pehmentää taustan nätisti isolla aukolla kuvatessa, mistä pidän paljon.

Canonilla ehdottaa juuri sopivaa laitetta meidän testattavaksemme, joka kesällä kulkee muidenkin kuvaajien mukana mitä erilaisimmissa paikoissa: Canon Powershot D20. Täytyy tunnustaa, että en tiennyt aikaisemmin kamerasta mitään,

enkä omista yhtään pientä Canonin kameraa. Tämä kamera kuitenkin kuulostaa oikein hyvältä ja sopivalta meille. Kestävä, luotettava ja vesitiivis kymmeneen metriin asti. Näppärä pieni vedenalaiskamera meille käyttöön! Totta kai haluamme sen mukaan!

Tämä kamera kulkee meillä mukana joka päivä ja on koko Suomen maajoukkueen testattavana. Joukkueelle on mukana samasta kamerasta myös aikaisempi versio, D10, johon verrattuna tämä D20 on hieman ohuemman mallinen ja siihen on tehty hyviä parannuksia. Uima-altaassa kamera valottaa täydellisesti täysin automaatilla käytettynä. Sen enempää säätöihin ei tarvitse välttämättä paneutua. Videon pikanappula on myös hyvä ja käytännöllinen. Tämän kameran haluaisin ehdottomasti itselleni mukaan joka paikkaan, missä lähistöllä on vettä. Ja jos kameran haluaisi viedä syvemmälle, sopivan kotelon avulla sen voisi viedä 40 metriin asti.

Elina

No niin. Kiitos sisko, kun otat minusta aina niin kauniita kuvia.

Canon PowerShot D20 on uima-altaassa kätevä niin pinnalla...

...kuin pinnan alla.

Suomen joukkueen merenneidot. Laura ja Veera.

Ikeliten vedenalaiskotelon voi räätälöidä käytettävän linssin mukaan.

Meillä oli käytössä Canon 35mm objektiivi, joka meni kätevästi kotelon sisään.

Kamera koteloineen oli näppärä veden alla koostaan huolimatta.

Jokaiselle napille oli oma säätimensä, joita oli helppo käyttää.

Ilman koteloa emme olisi selvinneet matkasta.

Canon PowerShot D20 oli koko maajoukkueen ahkerassa käytössä.

Vaikka olen harjoituskaudella ollut vedessä lähes joka päivä, en ole sukeltanut todella pitkiä sukelluksia pitkään aikaan.

Aikaisemmin pituussukellus räpylällä oli lempilajini. Vuoden 2010 tapaturman jälkeen en ole pystynyt treenaamaan räpylällä.

Tiedän, etten ole valmistautunut, enkä harjoitellut näihin kisoihin aivan niin hyvin kuin olisin voinut.

Olen kuitenkin treenannut paljon kaikkea muuta, joka tukee vapaasukeltamista. Olen hyvässä kunnossa.

En vain tiedä, kuinka pitkälle voin sukeltaa.

Toisaalta se voi olla hyvä asia, sillä nyt minulla ei ole ennakko-odotuksia matkan suhteen.

Joskus on helpompi sukeltaa, kun voi itsekin vain katsoa, kuinka pitkälle pääsee.

Jos tavoittelee tiettyä metrimäärää, on helpompi luovuttaa, jos sukelluksen aikana kaikki ei mene suunnitelmien mukaan.

Odotan huomista innolla. Kuinkakohan pitkälle voin sukeltaa?

PÄIVÄ NELJÄ

Tänään kilpaillaan pituussukelluksessa räpylällä. Kaj Toivola sukelsi valkoisen kortin, 165 m sukelluksellaan.

JANNE HIETALAAloitin vapaasukelluksen kesän kynnyksellä 2011. Edellisenä kesänä matkasimme pidemmän reissun aasiassa, jossa tutustuin laitesukellukseen. Tämä oli oma ensikosketukseni vedenalaiseen maailmaan ja syystä tai toisesta olin kuin kotonani. Sukeltaminen tuntui alusta pitäen äärimmäisen rentouttavalta ja mukavalta.

Keväällä 2011 teimme viikon mittaisen reissun Espanjaan. Tarkoituksenani oli, että kävisin muutaman kerran paikallisen sukelluskerhon kanssa tarkastamassa Espanjan rannikon vedenalaisia nähtävyyksiä. Kävin kirjastosta etsimässä jotakin sukellusaiheista reissukirjallisuutta, jolloin bongasin hyllystä Vapaasukellus -nimisen kirjan. Vapaasukelluksesta en ennen tätä ollut koskaan kuullut. Ensilukemiselta koko touhu vaikutti pähkähullulta. Itse en ikipäivänä moiseen ryhtyisi sillä onhan ihminen suunniteltu hengittämään.

Vapaasukellus jäi kuitenkin mieleen pyörimään. Paikallinen sukellusseurani ei tunnustanut PADI-värejä, joten laitteillakaan en olisi päässyt kokeilemaan suorittamatta uutta peruskurssia. Seuralla oli kuitenkin vapaasukellustoimintaa. Ajattelin, että laitesukellus on sen verran mukavaa, että kai tätäkin voisi kokeilla.

Lyhyen sukellusharrastukseni aikana olen monessa kohtaa miettinyt, että uskallanko lähteä mukaan esimerkiksi maajoukkuerinkiin, SM-kisoihin tai nyt MM-kisoihin. Aina olen lähtenyt ja kertaakaan en ole näistä mitään päätöstä katunut. Kokemus oli kyllä ainutlaatuinen. En vaihtaisi sitä pois. Se mikä minut yllätti oli Suomen joukkueen mahtava joukkuehenki. Uskon, että sen ansiosta monet joukkueen jäsenet ylittivät itsenstä. Oli hienoa kuulua tuohon joukkoon.

Veera toimii Lauran avustajana.

Laura: "Talven apneahiihto pitkin pimeitä metsiä on tuottanut tulosta ja sain pituutta lisää räpylän kanssa 26 m".

Mikko Niemeläinen: "Lähdin MM-kisoihin tavoitteenani finaalipaikka pituussukelluksessa räpylällä".

William venyttelee.

Nicholas Mevoli rentoutuu.

Nilkka on tarkasti teipattu. Hyvin toimii vaikka vähän sattuukin.

Auringonpaiste jatkuu.

Tiimi, Pöntinen - López-Lehto, toimii hyvin.

Bernadette Schildorfer Itävallasta rentoutuu ennen sukellusta.

Veera sukelsi pituussukelluksessa räpylöillä oman ennätyksensä 165 m.

Veera: "B-finaalipaikka aukesi ja odotan finaaleja innolla".

Japanin joukkueessa oli 12 naista ja 8 miestä.

VESA TORAPAINEN, SUOMIHarrastin 15–20 vuotta sitten vapaasukeltamista "omatoimisesti" silloin tällöin, mutta laji jäi, kun en löytänyt lajista tietoa tai harrastuskavereita. Uudelleen lajin löysin noin 3,5 vuotta sitten, joista kaksi viimeistä vuotta myös kilpailumielessä. Aloitin sukeltamisen Paimiossa Sunken Logs -seurassa, kun halusin saada vähän vaihtelua ja koittaa välillä uutta lajia.

Olen käynyt kolmissa SM-kisoissa ja yksissä kisoissa Latviassa, mutta nämä olivat ensimmäiset isot kansainväliset MM-tason kilpailuni. Oli mukava huomata, että MM-kisat eivät eroa valtavan paljoa aikaisemmista; väkeä ja kansallisuuksia on vain hiukan enemmän. Joukkueessa oli mukana useita kokeneita kilpailijoita, mikä helpotti huomattavasti ensikertalaisen elämää.Oma valmistautumiseni maaliskuun SM-kisojen jälkeen oli aikataulullisesti vaikeaa. Pääsin harjoittelemaan säännöllisesti vain muutaman viikon ennen kisoja. Harjoittelutaktiikka, eli keskittyminen pitkiin DNF-sukelluksiin toimi kuitenkin tilanteeseen nähden hyvin. Ensimmäinen laji DNF kärsi hiukan kisajännityksestä, mutta saavutin kuitenkin kilpailuennätykseni 131 m, vaikka tulos ei aivan tyydyttänytkään. Toinen kisalaji DYN menikin paremmin, kun ennen suoritusta olo oli selvästi rennompi. Tuloksena oli oma ennätys 185 m erittäin rennolla suorituksella. 200 m olisi voinut mennä, mutta päätin ottaa varman hyvän pintautumisen.

Vaikka ennen kisakautta asettamani tulostavoitteet eivät aivan täyttyneetkään, jäi kisoista hyvä fiilis ja hieman tulosnälkää mahdollisiin tulevaisuuden kisoihin.

Herään. Mitä kello on? Teippaan unisena nilkkani. Tänään sukelletaan räpylällä. Nilkasta on saatava mahdollisimman tukeva.

Minä pidän tästä kaupungista. Vaikka rakennukset ovat rapistuneita, täällä on siistiä. Missään ei haise pahalle, yleiset vessat ovat jopa viihtyisiä, eikä matkan aikana ole kertaakaan tullut sellainen olo, ettenkö haluaisi koskea yleisiin paikkoihin. Katselen ulos pikkubussin ikkunasta matkalla kisapaikalle. Ikkunasta näkyy vanhanaikaisen näköinen pieni tori, pienine kojuineen, talojen ympäröimänä. Huomenna on viimeinen alkuerien kisapäivä. Siihen pitäisi vielä keskittyä, mutta sitten kyllä aion mennä tarkemmin tutkimaan kaupunkia. Niin, ja pitäisihän sitä kai sukeltaa ensin tänäänkin.

Aurinko paistaa ja yritän pukeutua kisapukuuni. Puvun lahje takertuu teipattuun nilkkaani, ja joudun korjaamaan teippausta. Paljonko aikaa lähtöön? Olenko aikataulussa? Katson kelloon ja tarkastan asian. Nilkkoihin asti ulottuva pitkälahkeinen uimapukuni on niin kireä, että varaan sen pukemiseen puoli tuntia aikaa. Puen puvun päälleni ja tarkistan kellon. Etsin varjon ja venyttelen. 22 minuuttia aikaa lähtöön. Järjestelen kaikki tarvitsemani tavarat viereeni. Räpylä, uimahattu, nenäklipsi, uimalasit, kaulapaino, saippua.

Lähtölaskentani alkaa tasan kello 11.00 ja minulla on kymmenen sekunnin aikaikkuna lähteä sukellukseeni. Kisaradan päätyyn saa siirtyä 10 minuuttia ennen suoritusta, ja altaaseen noin 6 minuuttia ennen. Koska kisaräpyläni jalkatasku on erittäin tiukka, pystyn pitämään räpylää jalassani korkeintaan 8 minuuttia.

MITÄ KELLO ON?Jos sukellukseni kestää korkeintaan kolme ja puoli minuuttia, voin laittaa räpylän jalkaan noin neljä minuuttia ennen lähtöä. Haluaisin kuitenkin olla altaassa ehdottomasti jo viisi minuuttia ennen lähtöä. Miten en ollut ajatellut tätä aikaisemmin. Aikataulutus ei ole mitenkään mahdollinen. Päätän meneväni altaaseen vasta neljä minuuttia ennen lähtöä. Ehkä on parempi mennä minuuttia myöhemmin altaaseen, kuin ongelmat räpylän kanssa sukelluksen lopussa.

Tarkastan kellon. 15 minuuttia aikaa lähtöön. Käyn avustajani kanssa suorituksen läpi. 12 minuuttia aikaa lähtöön. Nyt pitäisi siirtyä altaan päätyyn. Kerään tavaroitani ja hätäännyn, sillä räpylä on vielä kassissa. Nyt myöhästyn aivan varmasti aikataulusta. Miten olin voinut jättää räpyläni kassiin. Räpylän ottamiseen kuluu kuitenkin vain noin 15 sekuntia aikaa. Ehkä en myöhästykään. Saippua? Kysyy avustajani. Saippua? Olenko jättänyt saippuan kassiin? Missä se on? Myöhästyn aivan varmasti, ajattelen.

– Ei hätää. Vielä on hyvin aikaa. Ehdimme kyllä, avustajani rauhoittaa. Totta. Hän on aivan oikeassa. Kaikki varusteenihan ovat vierelläni. Hengitän syvään ja rauhoitun. Kastelen hiukset, laitan uimalakin päähän ja hengitän. Siirrymme radan päätyyn ja istun hetkeksi rentoutumaan.

5 minuuttia ennen lähtöä siirryn altaan reunalle. Kastelen varpaat ja avustajani kastelee räpylän. Hieron varpaani tarkasti saippualla, jotta saan kiskaistua tiukan räpylän jalkaani. Teippi on karhea, ja on jäädä jalkataskun reunaan kiinni. Nyt ei ole aikaa jäädä korjailemaan teippejä. Taitan reunaa hieman ja

saan onneksi teipatun jalan ongelmitta räpylään. Nilkka tuntuu tukevalta. Kello? Kysyn avustajalta. Neljä minuuttia aikaa lähtöön. Laskeudun altaaseen. Pysyn aikataulussa ja lähtölaskennan seitsemännen sekunnin kohdalla laskeudun pinnan alle ja aloitan sukelluksen.

Nousen pintaan. Otan kiinni rataköydestä ja hengitän kolme kertaa voimakkaasti. Olo on hyvä. Seuraavan 15 sekunnin aikana poistan kasvoiltani uimalasit ja nenäklipsin, näytän OK merkin kädellä ja sanon, I am OK, kuten säännöissä määrätään. Tuijotan tuomaria ja hymyilen. Hieno sukellus. Odotan korttia. Sen pitäisi olla valkoinen, eli hyväksytty suoritus. Minuutti tuntuu pitkältä. Lopulta, valkoinen kortti. 192 metriä. Ou jee! Elämäni pisin sukellus, uusi Pohoismaiden ennätys, uusi Suomen ennätys ja tällä sukelluksella pääsen aivan varmasti A-finaaliin. Tuntuu hyvältä!

Hassua, miten näinkin merkityksettömästä asiasta voin tulla aidosti hyvin iloiseksi. Olo on ihan mahtava. Kelloon en kyllä halua katsoa kertaakaan enää tänään. Huomenna se on kuitenkin taas pakollista. Huomenna aikataulussa pysyminen jännittää minua varmasti ihan yhtä paljon.

Kastelen varpaat ja avustajani kastelee räpylän.

Hieron varpaani tarkasti saippualla, jotta saan kiskaistua tiukan räpylän jalkaani. Jännittää.

Laskeudun altaaseen. Täällä on kuuma.

Pysyn aikataulussa ja lähtölaskennan seitsemännen sekunnin kohdalla laskeudun pinnan alle ja aloitan sukelluksen.

Daan Verhoeven kuvaa sukellukseni. Elina hyperventiloi pinnalla.

Nousen pintaan. Olo on hyvä.

Tuijotan tuomaria ja hymyilen. Hieno sukellus. Odotan korttia.

Valkoinen kortti. 192 metriä.

Elämäni pisin sukellus.

Uusi Pohoismaiden ennätys ja uusi Suomen ennätys.

En olisi voinut sukeltaa yhtään pidemmälle.

Pääsin A-finaaliin.

William sukeltaa seuraavaksi.

Sofia Tapani edustaa Ruotsia ja sukelsi itselleen B-finaalipaikan.

Mikko Anttonen sai punaisen kortin, kun uimalasit hajosivat eikä nenä- klipsi irronnut pintaprotokollan aikana uimalasien mukana, kuten yleensä.

Tämän päivän osalta sukellukset ovat ohi. Huomenna taas jatketaan.

PÄIVÄ VIISI

Staattisen hengenpidätyksen kilpailupäivänä aurinkoa ei enää näkynyt.

Kukaan ei enää sanonut, että täällä on liian kuuma.

Kylmyys aiheutti ongelmia usealle sukeltajalle. Ennakkosuosikki Veera sai punaisen kortin ja sukellus hylättiin.

Silti tunnelma oli iloinen.

Uros Kojic avusti tuomareita kilpailuissa.

Hanako Hirose odottaa omaa vuoroaan.

Staattisessa hengenpidätyksessä kahdeksan sukeltajaa sukelsi samaan aikaan.

Suomen joukkueella on hymy herkässä.

Kilpailut etenevät aikataulun mukaan sateesta huolimatta.

Daan Verhoeven avustaa Georgina Milleriä.

Janne Hietala sukeltaa 4 min 44 sek.

Lajissa on tarkoituksena pidättää hengitystä vedessä mahdollisimman kauan veden pinnalla, kasvot alaspäin kelluen. Harrastettuani ja kilpailtuani tässä lajissa 13-vuotta, en oikein vieläkään tiedä mitä mieltä staattisesta hengenpidätyksestä todella olen.

Mahdollisimman pitkän hengenpidätyksen tekeminen fysiologiselta kannalta katsottuna on hyvin mielenkiintoista. Katsellessani muiden suorituksia mieleeni tulee lähinnä – onpas tämäkin pöhkö laji. Mielenhallinan kannalta ajateltuna se on mielestäni äärimmäisen kiehtova, haasteellinen ja paljon omien tuntemuksien loputonta läpikäyntiä ja analysointia. Taitona hengityksen pidättäminen on – miten sen nyt sanoisi – tavallisessa elämässä olen tarvinnut sitä varsin harvoin, lähinnä likaisissa vessoissa.

Hengenpidätystä tehdessäni tunteet voivat vaihdella äärilaidasta toiseen hetkessä. Heti, kun on täyttänyt keuhkonsa ilmalla suorituksen jälkeen, mielikuvat sukelluksen aikaisista tuntemuksista muuttuvat ja niihin on vaikea palata objektiivisesti. Staattisen hengenpidätyksen aikana on varsin helppo keksiä mitä uskomattomampia tekosyitä, joiden varjolla pitäisi nousta pintaan. On helppo mennä lankaan ja nousta ylös. Jokainen hengenpidätyskerta on myös erilainen. Koskaan ei voi etukäteen tietää, miltä juuri tällä kerralla tuntuu. Parasta on yrittää pysyä tuntemuksissaan kärryillä ja olla kuvittelematta tai odottamatta yhtään mitään.

Neljän minuutin hengenpidätyksen pystyn tekemään lähes missä olosuhteissa tahansa. Hengenpidätystä edeltävästä

STAATTINEN HENGENPIDÄTYShengitystekniikasta riippuen, pystyn vielä säätelemään, miltä suoritus suurinpiirtein tuntuu. Koska elimistö mittaa ainoastaan hiilidioksidin osapainetta, voin hyperventiloimalla tuulettaa hiilidioksidin pois, jonka jälkeen neljä minuuttia ei välttämättä tunnu vielä yhtään miltään. Tästä haittapuolena on kuitenkin se, että elimistö ei myöskään säästele hapessa. Paljon yli viiden minuutin suorituksesta on minun tällä tavalla turha haaveilla. Jos taas hengittää hiljaa ja rauhallisesti, pitää hiilidioksin osapaineen ylhäällä tai jopa nostaa sitä tietoisesti, sukellusrefleksi ja samalla "paha olo" voivat alkaa jo minuutin kuluttua. Olo tuntuu tukalammalta, mutta suorituksesta tulee pidempi, jos vain onnistuu olemaan rentona. Sekä fyysisesti, että henkisesti.

Tänään satoi vettä. Lämmintä vain 19 astetta. Monien mielestä oli liian kylmä sukeltaa jopa märkäpuvulla, mutta minä päätin jo aamulla, että sukellan pelkällä uimapuvulla. Olen viihtynyt koko talven avannossa, joten kylmä ilma sopi suunnitelmiini loistavasti.

Oikein kylmä vesi ja hengenpidättäminen tuntuvat vähän samanlaiselta. Ne tuntuvat tosi paljon. Minä pidän siitä. Jos taas hengenpidättämisen aikana tulee kuuma, ahdistun hetkessä ja sitten olenkin jo pinnassa, vaikka mitään varsinaista syytä ei olisikaan.

Valmistelut menivät hyvin. Vaihdan kuitenkin suunnitelmaa hetken mielijohteesta – Taidan sukeltaa sittenkin bikineillä. Ne ovat värikkäämmät ja näyttävät varmasti paremmilta kuvissa. Heh. On niin synkkä päiväkin, vai mitä Elina-sisko?

Sekuntiaikataulu piti paikkansa ja olin juuri oikeaan aikaan tekemässä juuri oikeaa asiaa. Olo oli hyvä. Olosuhteet täydelliset. Mutta mitäpä niistä, en kuitenkaan onnistunut sukelluksessani. Jälkikäteen harmittaa, vai harmittaako? En tiedä. Aika hämmentävää. En tiedä – vaikka ihan itse kokeilin.

Lähdön hetkellä tuntui, että nyt voin tehdä todella, todella pitkän sukelluksen. Päivän sukelluksia seuranneena, usealla sukeltajalla oli pahoja ongelmia lämpötilan kanssa ja sukelluksissa paljon haastetta. Yli kuuden minuutin sukelluksella voisi olla mahdollista päästä finaaliin. Tuntui täysin mahdolliselta tavoitteelta. Päätin siis viime sekunneilla vaihtaa suunnitelmaani, tehdä vielä pidemmän sukelluksen ja ottaa vähän enemmän ilmaa mukaan, kuin olin alunperin ajatellut.

Virhe. Sen sijaan, että olisin voinut tehdä vielä hieman pidemmän sukelluksen päädyinkin tilanteeseen, missä tunsin rintalastani takana kipua, joka johtui keuhkoissa olevasta liian isosta paineesta. Keuhkoissani oli siis liikaa ilmaa. Päästin lähdössä hieman ilmaa pois, mutta siitä ei siinä vaiheessa ole minulle enää mitään apua, vaan minun pitäisi tyhjentää keuhkoni kokonaan ja täyttää uudelleen.

Mitäs nyt sitten? Tässä sitä sitten kellutaan vedessä kasvot pinnan alla ja mietitään asiaa. Mitäs nyt sitten?

Kun palleanykäykset alkusukelluksessa ovat pieniä, mitään haittaa liian täysinäisistä keuhkoistani ei ole. Sukelluksen edetessä, myös palleanykäykset voimistuvat ja loppusukelluksen aikana ne voivat olla todella voimakkaat ja

puristaa keuhkotilavuutta kasaan lisäten painetta entisestään.

Kahden minuutin merkki. Kaksi minuuttia sukellettu. Kaksi minuuttia ja minä ajattelen jo neljättä minuuttia. Nyt on täysin väärä taktiikka. Siitä olen ihan varma.

Kivusta on helppo päätellä, kannattaako sukellusta jatkaa vai ei. Tunnustelen rintalastaani. Palleanykäykset ovat pieniä. Ei siis mitään hätää vielä. Jos kuitenkin seuraava palleanykäys on iso, loukkaan luultavasti itseni niin, että en voi pakata ilmaa useaan päivään sukelluksen jälkeen. Ylihuomenna on finaalit. Haluan olla kunnossa. Haluan täyttää keuhkoni mahdollisimman täyteen finaaleissa.

Havahdun ajatuksistani. Pohdin, kauanko olen sukeltanut? Näytän avustajalle merkin ja avustaja kertoo ajan. Melkein kolme minuuttia. Olen ollut todella uppoutunut ajatuksiini. Olisi pitänyt tulla myös kahden ja puolen minuutin merkki, mutta ajatuksissani olen jättänyt sen huomioimatta.

Sukellus on kestänyt kolme minuuttia ja viisitoista sekuntia. Palleanykäykset ovat edelleen pieniä. Tunnen pientä puristavaa epämukavaa tunnetta, mutta sukellus etenee todella hyvin. Kipu rintalastan takana tuntuu samalta kuin lähdössä. Ei ehkä siis mitään hätää. Ehkä voin sittenkin sukeltaa pitkän sukelluksen. Luulen kuitenkin, että neljän minuutin kohdalla palleanykäykset ovat aivan varmasti liian suuria. Mitä minun pitäisi tehdä?

Kolme minuuttia ja kolmekymmentä sekuntia. Palleanykäykset ovat edelleen pieniä. Kohta ne ovat varmasti isompia. Jos

satutan itseni nyt, voin unohtaa finaalit kokonaan. En halua unohtaa finaaleja.

Kolme minuuttia ja 45 sekuntia. Palleanykäykset voimistuvat hieman, mutta eivät ole vielä liian voimakkaita, jotta minun pitäisi tulla ylös. Kohta ne varmasti ovat, ajattelen. Ovatkohan ne? Pitääköhän minun nousta kohta pintaan?

Neljä minuuttia. Puhallan keuhkot tyhjiksi veteen ja nousen pintaan. Hengitän. Hymyilen. Teen pintaprotokollan. Olen pinnassa. Miksi ihmeessä nousin ylös? Elina ottaa valokuvia. Naurattaa. Ja harmittaa. Samaan aikaan.

Vielä ei ollut se hetki, kun olisi ollut pakko tulla pintaan yhtään mistään syystä. Vai oliko? Tulin kuitenkin. Olikohan se järkevää? Oli ja ei, en tiedä. Ehkä. Ehkä palleanykäykset eivät olisi menneet missään vaiheessa liian pahoiksi. Joskus on käynyt niinkin. Ehkä seuraava nykäys olisi ollut niin iso, että vahinko olisi tapahtunut, eikä sitä olisi voinut enää korjata. Mistä sen voisi tietää? Harmittaa. Ehkä. Kuinka paljon? En tiedä.

A-Finaaliin olisi päässyt 5 min 58 sek sukelluksella ja B-finaaliin 5,05 minuutin sukelluksella. Hmm. 5 min 05 sek olisi ollut ehkä todella helposti mahdollinen ja 5 min 58 sek ehkä sekin. En voi kylläkään koskaan tietää olisiko se ollut mahdollista, koska en kokeillut. Tulin pintaan liian aikaisin.

Kävelemme altaalta "hotellille". Pysähdymme siskon kanssa tutkimaan vanhaa toria. Se on täynnä lukemattomia herttaisia mummoja lukemattomien vihannes- ja hedelmätiskien takana. Mietin, mihin kaikki suomalaiset mummot on piilotettu? Mietin, että olisi sittenkin pitänyt pysyä alkuperäisessä suunnitelmassa.

Tai no. Bikinit kyllä sopivat valokuviin paremmin kuin musta uimapuku– vai mitä?

Valmistautuminen kilpailusuoritukseen meni hyvin.

Minua ei haittaa, vaikka ilma on kylmä.

Tuntui, että tänään voin tehdä pitkän sukelluksen.

Yli kuuden minuutin sukelluksella olisi mahdollista päästä finaaliin.

Mitäs nyt sitten?

Kaksi minuuttia ja minä ajattelen jo neljättä minuuttia. Nyt on täysin väärä taktiikka.

Neljä minuuttia. Puhallan keuhkot tyhjiksi veteen ja nousen pintaan. Hengitän. Hymyilen.

Miksi ihmeessä nousin ylös? Elina ottaa valokuvia. Naurattaa. Ja harmittaa. Samaan aikaan.

Altaalla on kaunis valo. Muuten Belgradissa on hassu valo. Se tulee ylhäältä ja on tosi voimakas ja polttava, mutta varjot jäävät tummiksi. Silmänaluset ovat aina tummia. Hassua. Mutta altaalla valo heijastuu nätisti. Ensimmäiset päivät kuvaan täydessä auringossa ja unohdan juoda tarpeeksi. Johanna syöttää minulle suolaa ja pähkinöitä. Sitten ilma viilenee ja sataa. Kuvaan Mikko Anttoselta lainaamassani sadeviitassa kamera sen alla suojassa samalla kun kilpailijat värjöttelevät ja Johanna sukeltaa bikineissä. Me toimimme hyvin tiiminä - toinen melkein tietää mitä toinen toivoo ja ajattelee. Johanna kirjoittaa öisin blogia ja jää selailemaan kuvia ja sängystä kuuluu aina välillä: “Elina sun kuvat on niin hyviä”. Minä vastaan, että vitsi kun sä sukellat hyvin. Ihana olla siskon kanssa. Kun Johanna sukeltaa 192 metriä pituutta, minä hyperventiloin altaan reunalla, käsivarret pistelevät ja yritän pitää kameraa ylhäällä ja kuvata. Kun Johanna sukeltaa ilman räpylöitä 133 metriä, kuvaan venäläistä tuomaria Katyaa, joka näyttää Johannan sukellukselle valkoista korttia ja huutaa suomeksi “minä rakastan sinua”! Static päivänä sataa. Valitsemme Johannalle bikinit ja silmämeikin, kun muut kääriytyvät märkäpukuihin. Pitää näyttää kuvissa hyvältä.Enimmäkseen kuvaan Johannaa, mutta yritän kuvata kaikkea muutakin. Sukeltajia on paikalla ympäri maailmaa, kaikenlaisia mielenkiintoisia ihmisiä. Kiertelen ja kuvailen ja hymyilen. Täällä on niin kivaa. Johannan ja minun pitäisi tehdä tätä useamminkin. Välillä Johanna huikkaa “Mene kuvaamaan tuota” ja minä menen.

MENE KUVAAMAAN TUOTA

Samaan aikaan Matti teki 5 min 22 sek sukelluksen.

Seuraavassa erässä Mikko Anttonen ja Jaakko Keskitalo sukeltavat samaan aikaan.

Mikko Pöntinen avustaa Mikko Anttosta. Mikko sukelsi 6 min 5 sek, mutta sai punaisen kortin.

Vesa Toropainen avustaa Jaakko Keskitaloa.

Jaakko sai valkoisen kortin sukellettuaan 5 min 53 sek.

Päivän sukellukset ovat ohi suomalaisten osalta. Olo on mahtava.

Christian Ernest ja Amie Ramstedt sukelluksen jälkeen.

Minulla oli tapana sukellella jo ennen kuin opin uimaan. Uin maskin kanssa meressä kesäisin. Se oli kesäharrastukseni. Laitesukelluskurssin kävin, kun olin 17. En jatkanut laitesukellusta, ainoastaan vapaasukellusta. Sukeltelin huvin vuoksi edelleen vain kesäisin. Muutama vuosi sitten eräs ystäväni harjoitteli vapaasukellusseurassa ja menin hänen mukaansa uima-altaalle. Jäin koukkuun ja aloitin vapaasukelluksen harjoittelun.

Kisasukellus, josta olen todella ylpeä, on sukellus ilman räpylöitä 65 metriin Ruotsin Gullmarn vuonossa. Luulen, että se on suurin kilpailusaavutukseni vapaasukelluksessa, vaikka olen lämpimissä ja kirkkaissa vesissä sukeltanut syvemmällekin.Mielestäni Dave Mullins on cool, sen pohjalta mitä hän sanoo ja kirjoittaa. En ole koskaan tavannut häntä. Muita idoleita minulla ei ole. Olen sitä mieltä, että aina on jotain mitä voi oppia toisilta vapaasukeltajilta, riippumatta siitä kuinka kauan he ovat sukeltaneet. Tässä lajissa on harvoin oikeata ja väärää tekniikkaa. Eri ihmisillä on erilaisia tapoja sukeltaa ja aina voi oppia muilta jotain, joka sopii itselle.Tavoitteeni ennen staattista hengenpidätystä oli pysyä lämpimänä, joten otin paksumman puvun: kaikki tuntui olevan hyvin ja rauhallisesti. Minulla ei ollut kuitenkaan tahtovoimaa pakottaa itseäni viemään suoritusta loppuun, joten sukelluksen jälkeen olin aika pettynyt itseeni.

CHRISTIAN ERNEST

Kinoshita Sayuru Japanista selviytyi A-finaaliin.

WILLIAM TRUBRIDGE

Kun olin 18 kuukauden ikäinen, perheeni myi talonsa Pohjois-Englannissa ostaakseen veneen ja purjehtiakseen Gibraltarilta Atlannin valtameren poikki, Karibian läpi, Tyynenmeren yli Uuten Seelantiin. Elimme veneessä kunnes olin 10-vuotias, joten vietin koko nuoruuteni vedessä. Vasta kun olin 23-vuotias (2003) löysin vapaasukelluksen ja matkustin Keski-Amerikkaan kokeillakseni sitä. Rakastuin lajiin heti, enkä ole katsonut taakseni sen jälkeen.

Monet vapaasukellusystävistäni ovat myös roolimallejani. Urheilijat kuten Natalia ja Alexey Molchanov, Guillaume Nery ja Dave Mullins ovat kaikki toimineet inspiraationa minulle. Ensimmäinen roolimallini ja myöhemmin opettajani oli Umberto Pelizzari.

Ennen Serbian kisoja en ollut juurikaan harjoitellut altaassa, koska se oli syvyysharjoittelukauteni loppupuolella, joten tavoitteeni oli sukeltaa staattisessa hengenpidätyksessä vähintään 7 minuuttia. Tulokseni oli 6 min 34 sek.

Sukellus oli rankka! Sain ensimmäiset palleanykäykset, kun sukellusta oli kestänyt noin 2 min 40 sek. Koska en ollut harjoitellut lähiaikoina, oli henkisesti todella vaikeaa sen hetken jälkeen. Yritin olla ajattelematta mitään, tai ainakin ohjata ajatukseni johonkin rentouttavaan tai merkityksettömäään, kuten palleanykäysten laskemiseen. Lopussa yritin rentoutua, mutta olin tyytyväinen lopputulokseen ja siihen, että pääsin B-finaaliin.

Ennen Serbian kisoja en ollut juurikaan harjoitellut altaassa.

Tavoitteeni oli sukeltaa staattisessa hengenpidätyksessä vähintään 7 minuuttia.

Tulokseni oli 6 min 34 sek.

Alkuerät on sukellettu. Nyt lähdemme tutkimaan kaupunkia.

Suuntaamme pienelle torille, jonka ohi olemme ajaneet joka päivä.

Tori on värikäs. Ostamme kirsikoita.

Jäätelömies juttelee meille serbiaksi jotain, jota emme ymmärrä.

Persikoita ja mummoja on paljon.

Meillä on nälkä.

Pitää lähteä syömään jotain muuta kuin banaaneja tai pähkinöitä.

Täällä Serbiassa on hyvää ruokaa. Majoituspaikan aamupalan kanssa vain on usein ongelmia.

PÄIVÄ KUUSI

Aamupalalla vatsa ei tule täyteen.

Syön banaania ja uppoudun ajatuksiini. Finaalipaikat molemmissa pituuslajeissa.

Olen vähintään siis kahdeksannella sijalla – kävi miten kävi. Mahtava suoritus, paitsi – jos tulee kahdeksanneksi, tulee finaalissa viimeiseksi.

Ehkä minun pitäisi ajatella asiaa ihan joltain toiselta kannalta.

Tiedän, että ajatuksissani on tuskin mitään järkeä. Tiedän vain, että siitä huolimatta huominen päivä jännittää.

Alkuerät on sukellettu ja finaalit alkavat vasta huomenna. Tänään ei tarvitse sukeltaa.

Voisikohan tänään pitää välipäivän myös sukelluksen ajattelemisesta?

Se onkin jo vähän vaikeampaa.

Minä yritän parhaani.

Sukellukset ja yömyöhäinen työnteko väsyttävät meitä molempia niin, että kaupunkikierrokset jäävät vähälle. Molemmilla on väsyneet silmät ja väsyneet aivot. Sen lisäksi olemme syöneet lähinnä ainoastaan banaaneja, pähkinöitä ja suolaa, sillä ruokalasta ei aina löydy ruokaa ilman vehnäjauhoa. Muuten ruokala on kyllä ihana ja sehän meidän pitää myös kuvata. Perusserbialaistakouluruokalanruokaa. Ja oikeastaan meidän mielestämme ihan hyvää paitsi, että vehnäjauhoa ei voi syödä. Ainakaan jos Johannan pitäisi sukeltaa finaalisukellus ja aamupalaksi on iso pulla. Mutta onneksi meillä on banaaneja ja pähkinöitä.Luen matkaoppaasta, että Knez Mihailova -katu on SE katu Belgradissa. Käveltyämme ja katseltuamme keskustan katuja, päädymme lopulta Knez Mihailova-kadulle. Sieltä löytyvät kaikki samat kaupat kuin mistä tahansa isosta kaupungista. Johanna pesee ensin kädet suihkulähteessä ja menemme sitten Diesel kauppaan ja kuvaamme Johannaa ja toisiamme peilistä. Seuraavaksi menemme sisään Converse -kauppaan, sillä myyjäpoika huutelee meidät sisään jo ulkopuolelta. “Oletteko jostain muualta?” hän kysyy ja hymyilee. Kuvaamme sekä häntä että kenkiä.

Suomen joukkue ehdotti, että meidän pitäisi mennä katsomaan Bohemian-korttelia, jota myös verrataan Pariisin Montmartreen. Ja syödä siellä. Tiedämme, että se on ihan lähellä. Katselemme karttaa ja kävelemme. Katselemme karttaa uudestaan ja olemme ihan eri paikassa missä luulimme olevamme.

Kyselemme vastaantulevalta naiselta, että missä olemmekaan. Emme tosiaankaan siellä missä ajattelimme. Kävelemme taas ja päädymme samaan paikkaan mistä lähdimme. Lopulta löydämme tiemme Bohemian-kortteliin. On kova nälkä ja väsy ja valitsemme yhden ravintoloista ja tilaamme Serbialaista lempiherkkuamme - grillattua kanaa, joka on kääritty pekoniin. Niin herkullista!

Otamme taksin takaisin “hotellille”. Matkalla mietin, että jos olisin vähän rikkaampi, ostaisin taksikuskille uuden auton.

Elina

KAUPUNGILLA

Belgrad ei ole ensimmäinen paikka, josta haaveilisin suunnitellessani tulevaa lomaa.

Kaupunki on kuitenkin ihana.

Olen iloinen, että olemme täällä. Voisin tulla tänne uudelleen.

Kalemegdan linnoitus on kaunis ja vanha.

Siellä on useita kahviloita ja ravintoloita.

Valitsemme kahvilan linnoituksen katolta.

Väsyttää. Tänään kyllä juon yhden kahvin.

Kävelemme linnoitukselta ostoskadulle.

Elina Johanna.

Kaupungissa on monta harmaata taloa.

Punaiset linja-autot värittävät katukuvaa.

Astumme sisään Diesel kauppaan. Ensimmäisenä katson kelloon. Ei, tänään ei tarvitse kellottaa.

Kellarista löytyy onneksi muutakin kuin kello.

Knez Mihailova kadulta löytyy kaikki samat kaupat kuin mistä tahansa muusta isosta kaupungista.

Conversen liikkeeseen on pakko astua sisään.

Emme voi jättää menemättä, sillä meidät erityisesti sinne kutsutaan.

Kengät näyttävät herkullisilta.

Valitsemme Elinalle vaaleanpunaiset.

Belgradin keskustan keskeisin alue on Tasavallanaukio Trg Rebuplike.

Aukion laidalta löytyvät mm. kansallismuseo ja -teatteri

Alue on täynnä kahviloita, ravintoloita ja kauppoja.

Liikkeiden aukioloajat ovat pitkiä. Jotkut ovat auki jopa 7–24.

Ostoskatu on useita kilometrejä pitkä.

Kadunvarsilla on useita pop corn -myymälöitä.

Herkkuja on pakko maistaa.

Kaupungin alla on vilkas metrotunneliverkosto.

Serbian historian museo.

Bohemian korttelin pääkatu on Skadarlija.

Se on hieman piilossa keskustasta, mutta ei kaukana Tasavallan aukiosta.

Katu on vain 400 m pitkä ja täynnä nähtävää.

Mukulakivikatua, jota puut varjostavat molemmilta puolilta, on kiva kävellä edestakaisin.

Siellä on myös mukava vain istahtaa kahvilaan tai ravintolaan nautiskelemaan Serbialaisista herkuista.

Serbialainen ruokakulttuuri on tunnettu grillatusta lihasta ja salaateista.

PÄIVÄ SEITSEMÄN

Pituussukellus räpylöillä on virallisesti nimeltään pituussukellus. Hassua. Pitäisikö nimessä luetella kaikki muutkin välineet, mitä ei ole mukana sukelluksen aikana? Minä haluan ehdottomasti siis puhua väärillä termeillä.

Ymmärrän historian, miksi nimet menevät hassusti. Kymmenen vuotta sitten vapaasukelluksessa oli pituuslajeja ainoastaan yksi. Pituussukellus. Sehän ehdottomasti kannatti sukeltaa räpylöillä, koska niillä pääsee tietenkin pidemmälle. Olisi ollut hölmöä liittää lajiin sana räpylät. Silloin kyllä myös sukellettiin räpylöillä, nykyään sukelletaan räpylällä. Räpylänä käytetään monoräpylää, joka on yksi iso räpylä, johon molemmille jaloille on omat jalkataskut. Ja kun uusi laji ilman räpylöitä otettiin mukaan kansainvälisiin kilpailuihin noin vuonna 2005, eihän sitä voinut nimetä vanhan lajin mukaan. Suomessa sen voisi kuitenkin hyvin vaihtaa. Tai, minähän oikeastaan vaihdoin sen jo.

Nukahdin illalla lopen uupuneena 15 yli kahdeksan. Herään aamulla 15 vaille seitsemän ja laitan puhelimeni herätyksen torkkuasentoon. Kymmenen minuutin päästä yritän herättää itseni. Tänään on finaalit, alkaa jännittää uskomattoman paljon. Melkein täysillä. Apua! Painan päälle uuden torkun, nukun vielä kymmenen minuuttia. Kello soi, minua väsyttää aivan valtavasti. Ei jännitä enää täysillä, mutta jännittää kuitenkin. Minua jännittää paljon. Onneksi pakkasin varusteeni jo illalla. En jaksa mennä edes suihkuun. Syön unisena suolaa ja juon vettä.

Raahaudun aamupalalle ja haukottelen. Toivon saavani yhden kananmunan ja hedelmiä. Haukottelen. Sukellukseni on klo 10.40. Haluaisin olla altaalla kaksi tuntia ennen sukellustani.

ENSIMMÄINEN FINAALI. PITUUSSUKELLUSJotain oikeaa on syötävä tai tulee aivan liian kova nälkä ennen sukellusta. Haukottelen. Aamupalalla ei ole tarjolla kananmunaa. Siellä on vehnäjauhoja. Vaaleaa leipää ja nakkeja. Niitä en voi syödä. En ainakaan tänään, koska tänään pitää sukeltaa. Onneksi löydän banaanin. Aloitan aamun banaanilla. Yritän korjata ongelman myöhemmin. Haukottelen.

Altaalla otan mukavan asennon katsomosta ja nukahdan. Näen unta, että joku vieressäni lataa vanhanaikaista filmirullaa kameraan. En ole pitkään aikaan muistellut ääntä, joka siitä tuli. Ääni on kaunis. Herään siihen. Varpaita paleltaa. Nukahdan uudelleen. Näen taas unta. Tällä kertaa seison kisa-altaan vierellä ja katselen maahan. Siinä on valtava lammikko ja lammikon pinnasta heijastuu kirkas taivas joka saa veden pinnan näyttämään peililtä. Herään. Tunti aikaa lähtöön.

Tänään minua paleltaa. Ei se mitään. Varpaat ovat ihan jäässä. Ei se mitään. Väsyttää todella paljon ja sisäinen kylmyys tuntuu luissa ja ytimissä. Ei se mitään. Jännittää vähän. Ei se mitään. Pelkäsin, että jännittäisi enemmän. Voisiko olla mahdollista nauttia jännityksestä? On ihan kivaa, jos jännittää vähän, mutta minä en pidä siitä, jos jännittää paljon. Se tuntuu liikaa. Miltä se tuntuu? En minä tiedä. Miksen? En vain pidä siitä. Haukottelen. Jännittää. Paleltaa.

Havahdun ajatukseen, että jokin, joka vilahti mielessäni äsken, oli tärkeää. Palaan ajatuksiini. – En tiedä miltä jännittäminen tuntuu! Miksen? – Miten voisin opetella pitämään siitä? Miten sitä voisi harjoitella? Päätän aloittaa ottamalla selvää, miltä jännittäminen tuntuu. Mutta en tänään.

Tänään sukelletaan. Venyttelen. Haukottelen. Paleltaa.

Mikä minua jännittää? Sukelluskin kestää vain vähän yli kolme minuuttia. Siitäkin ajasta vain hetken joudun kestämään epämukavaa tunnetta. Päivässä on sen jälkeen aika monta kolmeminuuttista lisää, jotka eivät tunnu yhtään pahalta. Päätän olla välittämättä tuntemuksistani. Päätän vain sukeltaa.

Viisi minuuttia aikaa lähtöön. On tuulinen kylmä päivä ja veden lämpötila on enää 23 astetta. Vesi näyttää kylmältä. Lasken pyyhkeen hartioiltani. Riisun housuni, toiset housuni, hupparin, takin ja kääriydyn uudelleen pyyhkeeseen. Neljä minuuttia lähtöön. Suljen silmäni. On kylmä. Laskeudun veteen hitaasti. Vesi on kylmää. Laitan kaulapainon kaulaani. Se aukeaa. Miksi? Onko se rikki? Ei se mitään. Laitan sen uudellen kiinni. Huomaan täriseväni. Hengitän. Tärisen. Hengitän. Tärisen.

Veden pinta tuntuu rintakehäni yläreunassa. Tuuli tuntuu olkapäissä. Puhallan voimakkaasti ulos ja yritän rentouttaa jokaisen lihakseni. Tärisen. Kymmenen sekuntia aikaa lähtöön. Nenäklipsi on huonosti. Ei se mitään. Otan sen pois ja laitan takaisin. Täytän keuhkoni ja sukellan.

Pinnan alla ei ole kylmä. Siellä ei ole mitään. Siellä on ihan hiljaista. Suljen silmäni, potkaisen päädystä ja lähden liukuun. Veden liike tuntuu sormissa ja käsivarsissa. Se tuntuu hyvältä. Minä pidän tästä. Sukellan eteenpäin rauhallisesti. Avaan silmät ja valmistaudun ensimmäiseen käännökseen. Vielä yksi käsiveto ja pääty. Hui! Pelästyn ja säpsähdän. Ei se mitään. Olenkin jo päädyssä.

Käännyn ja potkaisen. Suuntaan lähemmäs pohjaa. Allas on 2,2 metriä syvä, eli 20 cm syvempi kuin mihin olen tottunut. Tuntuu paljon syvemmältä. Ei se mitään. Suljen silmäni ja sukellan eteenpäin. Olo tuntuu hyvältä. Avaan silmät, olen pohjamerkillä, en toistanut virhettäni ja tullut päätyyn turhaan liian kovalla vauhdilla. Hyvä. Ei se mitään. Teen rauhallisen käsivedon toisella kädellä päästäkseni päätyyn ja käännyn. 50 metriä sukellettu. Olo on rento, ei tunnu yhtään pahalta.

Jatkan sukeltamista. Keskityn liukuun. Käsiveto. Liuku. Potku. Liuku. Potku. Liuku ja käsiveto. Olo on hyvä. Liuku. Sen pitäisi olla huonompi. Liuku. Sukellusrefleksi ei käynnisty kunnolla. Liuku. Se on huono asia. Liuku. Jos maitohappoa ei synny, happea kuluu. Liuku. Huono juttu, sukelluksesta tulee lyhyempi. Liuku. Ei se mitään. Pääty. 75 m. Käännös.

Potkaisen päädystä. Rentoudun ja pääsen eroon ajatuksistani sukelluksen pituudesta. Vesi tuntuu kasvoillani. Ja varpaissa. Se tuntuu kivalta. Yhtäkkiä paha olo tulee hetkessä todella voimakkaana. Ei se mitään. Palleanykäys. Ei se mitään. Suljen silmäni. Rintakehääni puristaa, palleaan sattuu, kylkilihakset jännittyvät ja kurkussa tuntuu, että on pakko hengittää. Enää vain 50 metriä jäljellä. Vai vielä ainakin 50 metriä? Annan pään pudota mahdollisimman alas ja päästän niskan rennoksi. Palleanykäys. Sukellan eteenpäin. Olo pahenee jokaisen palleanykäyksen jälkeen. Jatkan sukellusta. Pääty. Sadan metrin käännös.

Rentoudun. Sukellan. En tiedä, kuinka pitkälle olen sukeltanut päädystä, mutta voin tehdä vielä yhden käsivedon. Silmät ovat

kiinni ja keskityn itseeni. Miltä minusta tuntuu? Joka paikassa tuntuu ainoastaan pahalta. Voin potkaista vielä ainakin kerran. Huh. Pääty. Käännyn ja potkaisen päädystä.

Liu'un ja teen potkun. Tunnen kantapäässäni, että jalkani rikkoi veden pinnan. Voi ei. Keltainen kortti - virhepisteitä. Teen käsivedon ja nousen samalla rataköyteen.

Hengitän kolme kertaa ja avaan silmäni. Huomioin, että käteni tärisevät – ja vatsani tärisee. Hengitän uudelleen sisään. Pidätän hetken hengitystä ja puristan rintakehäni kaikkia lihaksia, jotta keuhkoihin kohdistuu painetta ja verenpaine nousee. Verenpaine on saatava äkkiä ylös, muuten saatan menetettää tajuntani. Käteni tärisevät edelleen. Ja vatsa. Toistan hengityksen. Poistan maskin ja nenäklipsin. Käteni tärisevät edelleen ja on pakko hengittää lisää. Kuulen avustajani käskevän minua näyttämään OK merkit. En halua vielä. Pakko hengittää ensin lisää. Olo paranee hetkessä. Hyvä. Nyt kaikki on hyvin.

OK-merkki. I am OK. Olo on hyvä. En usko, että siihen meni aikaa enemmän kuin 15 sekuntia. Katson tuomaria ja avustajaani. Tiedän, että sukellus oli ainakin yhden metrin liian pitkä, mutta jos muistan viimeiset sekunnit oikein, punaista korttia ei pitäisi tulla tajunnan menetyksestä.

Tiedän, että jos tajunnan menettää, sitä ei voi muistaa. En voi oikeasti tietää mitä tapahtui. Avustajani näyttää käsimerkin, että kaikki ei ole kunnossa. Pintarikko vai tajunnan menetys? En mielestäni menettänyt tajuntaani. Yksikään sukeltaja ei koskaan ole omasta mielestään niin tehnyt.

Tuomarin on odotettava minuutti, ennen virallista tuomiota. Enää ei ole yhtään kylmä. Odotan. Enää ei väsytä yhtään. Odotan ja odotan. Nojaan rataköyteen ja odotan lisää. Kukaan ei kuuluta kovaäänisistä, kuten lapsena usein kävi, että rataköysissä roikkuminen on kielletty! Naurattaa. Tänään minuutit ovat erityisen pitkiä. Toivottavasti kaikki päivän tulevat minuutit olisivat yhtä pitkiä. Tämä päivä kestäisi ainakin vuoden. Tai kaksi.

Keltainen kortti. Huh. Ainoastaan pintarikko. Olen maailman seitsemänneksi paras sukeltaja… ilman räpylöitä (ja vaikkapa ilman kypärää ja kelloa).

Mitäpä siitä sitten ajattelisi…

Paleltaa.

Sataa vettä.

Ihan kiva. Onko pakko sukeltaa juuri tänään?

Vesi näyttää kylmältä.

Vesi on kylmää.

Ei se mitään.

Pinnan alla ei ole enää kylmä.

Potkaisen päädystä.

Tällä kertaa muistan tehdä ensin kaksi potkua.

Vesi tuntuu hyvältä.

Suljen silmäni ja sukellan eteenpäin.

Sukellan taas aivan liian lähellä pintaa.

Teen rauhallisen käsivedon toisella kädellä päästäkseni päätyyn ja käännyn.

Keskityn liukuun.

75 m. Käännös.

Rentoudun ja pääsen onneksi eroon ajatuksistani sukelluksen pituudesta.

Yhtäkkiä paha olo tulee hetkessä todella voimakkaana.

Olo pahenee jokaisen palleanykäyksen jälkeen.

Jatkan sukellusta. Pääty. Sadan metrin käännös.

En tiedä, kuinka pitkälle olen sukeltanut päädystä, mutta voin tehdä vielä yhden käsivedon.

125 metrin käännös ja pintarikko.

Enää ei palella. Tai ehkä sittenkin vähän.

PÄIVÄ KAHDEKSAN

Tässä siitä muutama esimerkki.

Kaikilla nisäkkäillä on sukellusrefleksi. Sen sanotaan olevan jäänne ajalta, jolloin nisäkkäät asuivat vielä merissä. Merinisäkkäillä kuten valailla, sukellusrefleksi on voimakkaampi, mutta toimii aivan samalla tavalla kuin ihmisellä. Kun ihminen pidättää hengitystään, kasvojen ollessa vedessä, sukellusrefleksi käynnistyy. Sukellusrefleksin aikana syke laskee. Verenkierto keskittyy keskivartalon alueelle sisäelimille sekä aivoihin turvaten tärkeimpien elinten hapensaannin. Vastaavasti raajoissa verenkierto heikkenee. Perna kutistuu ja vereen vapautuu lisää punasoluja. Kun sukellan, en osaa tietoisesti supistaa pernaani, enkä säädellä verenkiertoani.

Hengitysrefleksin käynnistämät palleanykäykset tai paineen vaikutus vahvistaa sukellusrefleksiä. Muistaisin joskus lukeneeni eräästä vapaasukeltajasta, jolla sadan metrin syvyydessä mitattiin sydämen lyövän vain seitsemän kertaa minuutissa. En tiedä onko tämä totta. Pitääkin tarkastaa. Ehkä siinä saattaa olla mukana pientä liioittelua. Kun sukellan, tieto asiasta ei auta minua laskemaan sykettäni.

Minun pernani on 11,5 cm pitkä. Kolmen minuutin hengenpidätyksen aikana, se kutistuu noin kuuden senttimetrin kokoiseksi. Tämä tieto ei ole koskaan merkinnyt minulle juuri mitään. En tiedä kuinka leveä minun pernani on, mutta tuskinpa siitäkään tiedosta olisi kovinkaan paljoa apua sukellukseni aikana.

Kahden minuutin välein toistetun, viiden eri mittaustuloksen,

VAPAASUKELTAMINEN ON IHMEELLISTÄsormenpäästäni mitattujen hemoglobiiniarvojeni tulokset vaihtelivat kymmenen minuutin aikana 148 – 169. Mittausten välillä pidätin hengitystäni ensin paikoillani jolloin arvo lähti laskemaan, tämän jälkeen liikkeessä, jolloin arvo lähti nousuun. Muistan hyvin, että se tuntui pahalta, vaikealta, enkä kertaakaan pystynyt tekemään alunperin sovittuja hengenpidätysaikoja. Tiedosta ei varsinaisesti ole ollut minulle koskaan mitään hyötyä.

Kun täytän keuhkoni täyteen normaalilla sisäänhengityksellä, keuhkojeni tilavuudeksi on mitattu 5,2 litraa. Kun pakkaan keuhkoihin mahdollisimman paljon ilmaa, keuhkotilavuudeksi on mitattu 7,7 litraa. Mitä enemmän ilmaa, varmasti mahdollista sukeltaa pidemmälle. Sen minä kyllä ymmärrän. Valaat ja hylkeet puhaltavat keuhkot tyhjiksi ennen sukellusta. Niillä on lihaksissa enemmän myoglobiinia kuin minulla. En tiedä paljonko sitä minulla on. Kun nautin ja sukeltelen ranta-aalloissa pitkään, huomaan välillä itsekin pidättäväni hengitystä mielummin tyhjillä keuhkoilla.

Kun sukellan syvyyttä, keuhkoissani oleva 5,2 litraa ilmaa, on puristunut kymmenessä metrissä paineen vaikutuksesta kasaan niin, että sitä on jäljellä enää 2,6 litraa. Kahdessakymmenessä metrissä sitä on jäljellä 1,3 litraa. Kolmessakymmenessä metrissä 6,5 desilitraa. Neljässäkymmenessä metrissä 3,25 desilitraa ja viidessäkymmenessä metrissä 1,625 desilitraa. Tästä ilmamäärästä pitäisi vielä saada ilmaa suuhun, jotta sillä voisi tasata paineet korvissa sekä muissa ilmatiloissa kuten poskionteloissa. Kun pinnalla puhaltaa keuhkot normaalisti niin tyhjiksi kuin vain saa, keuhkoissa on ilmaa vielä 1,5 litraa. Tämä tieto, ei ole auttanut minua tasaamaan paineita

syvyyssukelluksen aikana. Luulen vaikutuksen olleen enemmänkin päinvastainen.

Ainoa asia, joka on auttanut minua koskaan sukeltamaan kauemmin, pidemmälle tai syvemmälle on hyvin yksinkertainen. Kun pääsen pisteeseen, jossa tekee mieli lopettaa, pysähdyn ja yritän saada jotain tolkkua siitä, miltä minusta todella tuntuu. Ja missä se tuntuu.

Se on vaikeaa. Joskus se on todella vaikeaa. Mutta onnistuessaan se tuntuu aivan mahtavalta.

Jotta voisin tietää miltä tuntuu, niin sukelluksen alussa kuin lopussakin, ja vielä todella keskittyä siihen, en voi samaan aikaan ajatella yhtään mitään muuta. Se on asian vaikein kohta. On keskityttävä vain yhteen asiaan. Kun mieleeni tulee jotain muuta, ja ainahan sinne pulpsahtelee ajatuksia vähän sieltä ja täältä, minun on huomioitava ajatuksen aihe tarkasti, jonka jälkeen voin pyyhkäistä sen mielestäni pois ilman, että se heti palaa takaisin häiritsemään keskittymistäni. Jos ajatukseni kuitenkin palaavat samaan aiheeseen uudelleen ja uudelleen, kuten ne tietenkin usein myös tekevät, tiedän juuri tämän asian tarvitsevan ihan oikeaakin pohdintaa. Huomioin asian, päätän varata sille kalenterista aikaa ja jatkan sukeltamista. Jos unohdan kalenterivarauksen tehdä ja asiaa pohtia parhaani mukaan, asia odottaa minua kyllä seuraavissa treeneissä. Mielestäni maailman paras ja luotettavin tapa laittaa asiat tärkeysjärjestykseen. – Kätevää, vai mitä?

Tänään olin päättänyt ottaa selvää, miltä jännittäminen ihan oikeasti tuntuu. Mielenkiintoinen suunnitelma, paitsi, että juuri tänään ei jännitä. Se siitä tutkiskelusta sitten tältä erää. No, onneksi aivan varmasti voin palata siihen joskus myöhemmin. Nyt voin vaikka venytellä, ja miettiä miltä se tuntuu. Se tuntuu aina hyvältä.

Ajatuksesta innostuneena lupaan koko maajoukkueelle pitää opettavaisen kurssin kaikille sellaisille henkilöille, joiden elämä tuntuu tasaisen harmaalta, eikä mikään tunnu miltään. Muutama hyvä vinkki löytyisi todella helposti jaettavaksi. Täältä en onneksi saa kurssille yhtään ilmoittaunutta. Ei kovinkaan yllättävää. Kohderyhmä on täysin väärä. Täällä kenelläkään ei tietenkään ole sellaista ongelmaa.

Päivän sukelluksen suhteen kaikki menee hyvin. Tai mikään ei ainakaan mene huonosti. Ei ole kylmä. Ei ole kuuma. Ei jännitä. Syke on alhaalla. En ole myöhässä aikataulusta. Varusteet ovat siellä missä pitääkin. Nilkka on tukevasti teipattu, eikä siihen edes satu. Sääreen sattuu, mutta se tunne on jo niin tuttu ja monesti läpikäyty, ettei sitä oikein voi kutsua enää kivuksi. Räpylä menee jalkaan ilman ongelmia. Kaulapaino ei irtoa ja nenäklipsikin on hyvin. Pakkaan ilmaa viimehetken mielijohteesta yhden kerran enemmän kuin olin ajatellut, mutta sekin on juuri sopivasti. Potkin, liu'un, käännyn ja sen sellaista. En mieti jäljellä olevaa, enkä jo sukellettua matkaa. En mieti sukellusrefleksin käynnistymistä. Keskityn potkuihin ja teen ne kuten hyvältä tuntuu. Keskityn hetkeen, jolloin pitäisi nousta ylös. Keskityn siihen miltä tuntuu. Yhtäkkiä en ole varma voinko jatkaa. Sitten olenkin jo pinnassa. Miksi olen pinnassa?

Vedän keuhkoihin happea, ja samalla tiedän, että olisin hyvin voinut vielä jatkaa. Ainakin yhden metrin. Olo on todella hyvä. Teen pintaprotokollan, odotan valkoisen kortin tuomarilta. Minuutti kestää minuutin.

Tulin pintaan liian aikaisin, enkä oikein tiedä miksi. Parempi niin, kuin vähän liian myöhään. 182 metriä, hyväksytty suoritus. Miksi tulin ylös? Varmasti minulla oli siihen joku hyvä syy tai sitten ei ehkä ollut, mutta päätän antaa asian tällä kertaa ihan vain olla.

Olin taas sijalla seitsemän. Molemmissa pituuslajeissa tasaisen varma tulos. Vahvistaa näkemystäni siitä, että taidan olla maailman seitsemänneksi paras pituussukeltaja. Urheilijan ammattitauti: En vieläkään ole ihan varma, onko se tarpeeksi hyvin.

Jos haluaisin olla parempi, minun pitäisi harjoitella enemmän. Se tuntuu hyvältä idealta – rakastan olla vedessä. Jos haluaisin olla parempi, minun pitäisi jättää tekemättä jotain muuta. Se ei tunnu enää niin hyvältä idealta. Minulla kun on niin monta muutakin asiaa, joita haluaisin tehdä, enkä löydä niillekään tarpeeksi aikaa. Annan tämänkin asian tällä kertaa olla, ja päätän palata siihen joskus myöhemmin. Menen tekemään jotain kivaa.

Olenkohan myös maailman seitsemänneksi paras laittamaan asiat oikeaan tärkeysjärjestykseen? Naurahdan ääneen ajatukselle, vaikka olenkin yksin – luulen, että minä vain nautin maailman seitsemänneksi eniten pituussukeltamisesta.

Tänään olin päättänyt ottaa selvää, miltä jännittäminen ihan oikeasti tuntuu.

Mielenkiintoinen suunnitelma, paitsi, että juuri tänään ei jännitä.

Se siitä tutkiskelusta sitten tältä erää.

No, onneksi aivan varmasti voin palata siihen joskus myöhemmin.

Nyt voin vaikka venytellä, ja miettiä miltä se tuntuu. Se tuntuu aina hyvältä.

Suomen joukkue leiriytyi altaan päätyyn, josta oli hyvät näköalat altaalle.

Koko joukkue oli paikalla kannustamassa ja auttamassa finaaliin päässeitä sukeltajia.

Milorad Vlajić ja Tanc Sade katselevat kilpailun kulkua.

TANC SADE

Kasvaessani Australiassa vietimme kesät rannalla ja vedessä. Silloin rakkauteni mereen syntyi ja pian vanhempani antoivat minulle maskin ja räpylät. Sen jälkeen aloin harrastaa harppuunakalastusta. Olen harppuunakalastanut lähes koko elämäni, mutta viimeisen kahden vuoden aikana olen siirtynyt vapaasukelluskilpailujen puolelle.

Parhaat tulokseni vapaasukelluksessa ovat 218 m pituussukelluksessa räpylöillä, joka on tällä hetkellä Australian ennätys. Serbian MM-kisoissa tein pituutta 155 m ilman räpylöitä.

Olen ottanut oppia monelta vapaasukeltajalta: Mikko Pöntiseltä, William Trubridgelta, Goran Colakilta, Matt Mallinalta. Useimmat heistä ovat maailman kymmenen parhaan joukossa. Heillä jokaisella on jotain omia erityisiä taitoja.

Minulla ei ollut hyvä olo kun aloitin finaalisukellukseni pituussukelluksessa räpylällä. Minun piti poistaa pohjamerkkini altaasta vain hetkeä ennen sukellustani. Se häiritsi sukellustani, ja lisäksi olin myös hieman kipeä. Kun asiat eivät mene kuten olen suunnitellut, sanon yleensä itselleni että “ei se haittaa” ja annan sitten itsestäni kaiken. Tein henkilökohtaisen ennätykseni 229 metriä, mutta valitettavasti sain punaisen kortin. Olin pettynyt tulokseen, mutta olin kuitenkin iloinen, sillä tästäkin kokemuksesta opin paljon. Ensimmäisiksi MM-kilpailuikseni mielestäni suoriuduin hyvin.

Tanc Sade.

On tärkeää olla rento ja rauhallinen ennen suoritusta.

Tanc valmistautuu sukellukseen.

Kimmo Lahtinen, AIDA:n presidentti saapui paikalle kannustamaan sukeltajia. Kimmon mielestä kisat oli järjestetty hyvin.

Daan Verhoeven. Ja uusi päivä pinnan alla kuvaamassa.

Tanc Sade sukeltaa B-finaalissa.

B-finaalissa mukana myös Jaakko Keskitalo.

Lähtölaskenta alkaa.

Jaakko sijoittui sijalle 13 ja Tanc sijalle 15.

VEERA LÓPEZ-LEHTO, SUOMI

Aloitin vapaasukelluksen etsiessäni uutta harrastusta taitouinnin tilalle - joku vesilaji oli löydettävä. Sukellusseura Vesikoiden ilmoituksesta luin vapaasukelluksesta, josta en aikaisemmin ollut kuullut mitään. Päätin mennä kokeilemaan. Aloitin vapaasukelluksen siis tarkalleen torstaina 29.10.2009.

Parhaat tulokseni ovat pituussukelluksessa 134 m, pituussukelluksessa räpylöillä 165 m, staattisessa hengenpidätyksessä 7 min 03 sek, syvyyssukelluksessa 41 m, syvyyssukelluksessa räpylöillä 65 m ja köysiavusteisessa syvyyssukelluksessa 50 m.

DYN finaali jännitti kyllä toki. Päivä oli nätti, mikä rentoutti ja toi mukavamman mielen. Tiedossani oli, etten sen jälkeen pääse pitkään aikaan sukeltamaan 50 m altaassa, joten kivahan se oli mennä sitten sukeltamaan hieman. Ehkä päässä oli jo muodostunut sellainen ajatus, että kisat olivat minun kohdaltani ohitse jo monta päivää sitten, joten ei tuloskaan ollut kovin kummoinen. Sukelluksen jälkeen olin hieman pettynyt, mutta tuleehan noita kilpailuja vielä, joten en niinkään antanut sen pilata päivääni. Oli mukava päästä kannustamaan muita, kun ei omia suorituksia tarvinnut enää jännittää.

Seuraavaksi naisten B-finaali. Yoneyama Miyako valmistautuu.

Ambar Peralta ja Veera López-Lehto odottavat lähtölaskentaa.

Mikko Pöntinen keskittyy, Mikko Niemeläinen avustaa.

Turvasukeltajat ovat valmiina odottamassa kilpailijoiden lähtöä.

Ennen sukellustani haluan olla hetken yksin.

Samat rutiinit toistuvat ennen jokaista kilpailusuoritustani.

Kilpailuissa uimapuvun kannattaa olla tuskallisen tiukka mahdollisimman hyvän liu'un aikaansaamiseksi.

Useimmiten sukellan ilman laseja. Tällä viikolla lasit ovat tuntuneet kuitenkin hyvältä valinnalta.

Olo on rento, kun aloitan sukelluksen.

En mieti jäljellä olevaa, enkä jo sukellettua matkaa.

Yhtäkkiä en ole varma voinko jatkaa. Sitten olenkin jo pinnassa.

Valkoinen kortti. Minuutti kestää minuutin.

Olin taas sijalla seitsemän.

On kivaa olla osa joukkuetta.

Tänään kilpailujen päätteeksi on järjestetty vielä mahdollisuus yrittää kansallisia ennätyksiä.

Olen vapaasukeltanut neljä ja puoli vuotta. Lempilajini on pituussukellus ilman räpylöitä.Ennätykseni pituussukelluksessa ilman räpylöitä on 145 m. Näissä kisoissa tulin sijalle 6 pituussukelluksessa ilman räpylöitä 144 metrin sukelluksella ja räpylöiden kanssa yhdeksänneksi 194 metrin sukelluksella.

SOFIA TAPANI, RUOTSI

Hienoin paikka, jossa olen vapaasukeltanut, on luultavasti Hideaway saari Vanuatulla. Tein siellä SSI-kouluttajakurssin maaliskuussa. Siellä oli kirkas trooppinen vesi ja meri oli syvä aivan rannan tuntumassa. Paratiisi!

AMBER BOURKE, AUSTRALIA

Natalia Molchanova sukelsi taas uuden maailmanennätyksen 234 m. Natalia on sukellusuransa aikana tehnyt 40 maailman- ennätystä. Ensimmäinen niistä oli vuonna 2003 pituussukelluksessa räpylällä, 150 metriä pitkällä sukelluksella.

NATALIA MOLCHANOVA, VENÄJÄ

Nicholas Mevoli yrittää päivän päätteeksi tehdä uuden USA:n ennätyksen. Avustajana toimi Tanc Sade.

Myös Laura yrittää tänään uutta suomenennätystä.

Japanin ennätystä yrittää Hanako Hirose.

NICHOLAS MEVOLI, USA

Aloitin vapaasukeltamisen Floridassa ollessani 5-vuotias, jolloin piilouduin altaan pohjaan. Halusin löytää hiljaisen paikan itseni ja oikean maailman väliltä.

Parhaat tulokseni ovat 100 m syvyyssukellusta räpylöillä ja 2. sija Kalamatassa CNF syvyyssukellus ilman räpylöitä. Hienoa on myös, kun voin katsella 4-vuotiaan siskontytön sukeltamista kolmen metrin altaan pohjaan, koska hän haluaa olla kuten minä.

Valmistautuminen ennätysyrityksiin ei ole hauskaa. Jännitän altaassa enkä tiedä miksi. Se on aika yleistä vapaasukeltajille. Valmistautuessani yli 100 m syvyyssukellukseen meressä, minua ei jännitä ollenkaan, mutta kun katson uima-altaan pohjatiiliä kloorivedessä, se jännittää.

Yritin tehdä USA:n ennätyksen maailmanmestaruuskisoissa tänä vuonna pituussukelluksessa räpylällä, mutta se jäi lyhyeksi, koska halusin valkoisen kortin. Alan hiljalleen ymmärtää, että ennätykset tulevat silloin, kun antaudun juuri sille sukellukselle. Se, että yrittää tehdä ennätyksen joka kerta, kun menee veteen, on vaikeaa. Pitkien sukellusten sukeltaminen altaassa on vaikeaa, sillä sukelluksen aikana mieleeni tulee liikaa kaikenlaisia ajatuksia. Toivottavasti se helpottuu tulevaisuudessa.

Nicholas Mevoli valmistautuu suoritukseensa.

Nicholas: "Valmistautuminen ennätysyrityksiin ei ole hauskaa".

Nicholas: "Pitkä sukellus altaassa jännittää minua enemmän kuin meressä."

Kisat ovat osaltani ohi. Huomenna saan liittyä yleisön joukkoon.

PÄIVÄ YHDEKSÄN

Lähdemme linja-autolla tutustumaan kaupunkiin.

Raitiovaunut, johdinautot ja bussit ovat edullisia.

En sukella staticin finaaleissa, joten tänään ei ole niin kiire kisapaikalle.

Yritämme saada tästä kauniista kaupungista jonkinlaisen katsauksen.

Meillä on vielä mahdollisuus mennä tutkimaan Belgradia. Johanna ei sukella staticin finaaleissa, joten meillä on sopivasti aikaa hypätä aamulla bussiin ja mennä katsomaan pommitettujen talojen raunioita ennen altaalle menoa. Raitiovaunut, johdinautot ja bussit ovat edullisia. Nousemme pois bussista kaupungissa ja niin nousee myös Dragan Kujundzic - Belgradilainen valokuvaaja (kuten pian kuulemme). Tiedämme heti, että hän on valokuvaaja, kun näemme hänet bussissa. Hänellä on isoja printtejä kainalossa ja kaulassa kamera ja avaimenperä, jossa lukee “Nikon”. Joten päätämme kysäistä häneltä neuvoa miten päästä pommitettujen talojen luo ja Dragan kertoo meille. Ja sitten otan hänestä kuvan.

www.dragankujundzic.com

Belgrad on mielenkiintoinen kaupunki. Se on Serbian pääkaupunki ja yksi Euroopan vanhimpia kaupunkeja. Kaupunki, joka on idän ja lännen välissä ja jolla on sodantäyteinen historia. Meillä ei ole paljon aikaa kaupunkikierroksille, joten yritämme saada tästä kauniista kaupungista jonkinlaisen katsauksen.

Elina

IDÄN JA LÄNNEN VÄLISSÄ

Dragan Kujundzic näyttää meille oikean suunnan.

Sava-joki jakaa Belgradin kahteen osaan: uuteen ja vanhaan.

Vanhalla puolella monet rakennukset ovat historiallisia.

Päivä on lämmin.

Ihastuimme tähän.

Yleiset puistot ovat siistejä.

Draganin ohjeiden mukaan löysimme helposti perille.

Kaupunki kukoistaa, vaikka rauniot muistuttavat historiasta.

Löydämme kaupungista monta mielenkiintoista paikkaa.

Ja monta kaunista yksityiskohtaa.

Seuraavaksi altaalle.

Saavumme Elinan kanssa altaalle hetkeä ennen kilpailujen alkua. Kädessäni on kupillinen kahvia, jota maistelen samalla, kun minun ei tarvitse katsoa kelloon, järjestellä varusteitani tai palella altaan reunalla. Tänään saisin olla vain osa yleisöä.

Maailman 32 parhainta hengenpidättäjää valmistautui kilpailusuorituksiinsa samalla, kun loput 120 maailman parasta sukeltajaa muun yleisön joukossa kannustivat heitä hyviin suorituksiin.

Uskomattomat kilpailusuoritukset toivat päivään jännitystä. Natalia Molchanovan tekemän, naisten uuden maailmanennätys- sukelluksen aikana, kaikki katsojat pidättivät hengitystään. Onneksi minä olen harjoitellut sitä joskus. Taidosta on hyötyä ihan tavallisessakin elämässä. Sukelluksen pituus oli kuitenkinhuimat 9 min 2 sek, joten ainakin minä taisin hengittää välissä muutaman kerran.

Kilpailujen lopuksi kaikki altaalla olijat hyppäsivät altaaseen ja pidättivät yhden minuutin hengitystään. Elina sanoi:" Helppo nakki! Pystyn tähän koska tahansa", mutta kuten kaikilla muillakin, hengenpidätyksen aikaiset turhat ajatukset voivat keskeyttää suorituksen yllättäen jo puolen minuutin kohdalla. Ei se mitään. Tähän oli kiva lopettaa kisat ja valmistautua illan palkintojenjakoseremoniaan.

HENGENPIDÄTYKSEN FINAALI

Useat kilpailijat ovat siirtyneet yleisön joukkoon.

Monta päivää on jo tuomaroitu. Tämä on viimeinen.

William Trubridge sijoittui kahdenneksitoista ajalla 7 min 5 sek.

Aristides Ioannidis sukelsi sijalle 15, 6 min 40 sek pitkällä sukelluksella.

Proquin Nicolas sukelsi 6 min 45 sek ja sijalle 14.

A-finaalissa oli kolme Japanilaista sukeltajaa. Sayuri Kinoshita sijoittui seitsemänneksi ajalla 5 min 53 sek.

Itävaltalainen Bernadette Schildorfer oli viides ajalla 6 min 24 sek.

Kaikki odottavat jännittyneinä Natalia Molchanovalta kisojen kolmatta maailmanennätystä.

Uusi maailmanennätys ajalla 9 min 2 sek. Uskomaton suoritus.

Miesten staattisen hengenpidätyksen ennakkosuosikkina oli Goran Colak.

Goran Colak: "Jos sukellukseni olisi ollut harjoitussukellus, olisin jättänyt sen kesken."

Alexey Molchanov sukelsi sijalle 4 ajalla 8 min 33 sek.

Goran Colak voitti kultaa ajalla 8 min 59 sek.

GORAN COLAK, KROATIAMonet minun ikäiseni vapaasukeltajat innostuivat vapaa- sukelluksesta nähtyään elokuvan Suuri Sininen. Sama juttu tapahtui minulle, näin elokuvan, innostuin lajista, menin kokeilemaan mereen… ja nyt olen tässä, sukellan elääkseni. Paras tulokseni on 281 metrin maailmanennätys Belgradista. Sukellus ei ollut vain pitkä, mutta myös luultavasti paras sukellukseni tähän asti. Se tuntui helpolta ja olisin varmasti voinut sukeltaa vielä pidemmälle.

En tiedä, mikä on paras paikka sukeltaa. Mikä tahansa paikka on hyvä jos on hyvässä kunnossa. Jos ei ole hyvässä kunnossa, edes täydellisin paikka tai organisaatio ei saa sukellusta paremmaksi. Hauskimmat sukellukseni ovat olleet Egyptissä. Mutta toisaalta, en ole sukeltanut vielä kaikissa paikoissa missä haluaisin.

Ennen static suoritustani olo oli sekä rauhallinen että jännittynyt. Jännittynyt, koska minun todella piti voittaa ja minulla ei olisi mitään tekosyitä jos en voittaisi. Rauhallinen, koska tiesin, että kukaan ei voittaisi minua paitsi, jos tekisin jotain väärin.

Ajattelin, että sukellus tulisi olemaan kaikkea muuta kuin helppo. Heti alusta asti, parin ensimmäisen minuutin jälkeen tiesin, että se oli huono sukellus. Jos se olisi ollut harjoitussukellus, olisin jättänyt sen kesken. Nyt piti vain jatkaa ja tehdä parhaani siitä huolimatta, joten rentouduin ja vain kuuntelin turvasukeltajaa, miten muut sukeltajat nousivat pintaan yksi kerrallaan. Kun viimeinen sukeltaja tuli ylös, lopetin tuskissani ja tulin myös ylös. Olin helpottunut. Unelmani siitä, että voittaisin 3 kultamitalia maailmanmerstaruuskilpailuissa tuli toteen. Olin hieman pettynyt suoritukseeni ja aikaani, mutta muutaman vuoden päästä kukaan ei muista aikaani, ainoastaan sijoitukseni.

Kisat ovat ohi. Nyt kaikki altaaseen!

Maailmanlaajuisesti vapaasukelluksen kattojärjestöjä on kaksi. Toinen on ranskalaisten perustama AIDA International. Toinen on CMAS – The World Underwater Federation. Molemmat järjestöt järjestävät omat kilpailunsa, pitävät kirjaa maailmanennätyksistä ja kouluttavat vapaasukeltajia. Käytännössä molempien järjestöjen alla vapaasukellus lajina on samanlainen, lukuun ottamatta pieniä eroja eri kilpailulajien säännöissä.

Suomessa vapaasukellus on Sukeltajaliiton alaista toimintaa.Suomen sukeltajaliitto on AIDA Internationalin jäsen. Liiton vapaasukellusvaliokunta  kehittää ja kasvattaa vapaasukellus- toimintaa: järjestää koulutuksia, leirejä, tapahtumia ja kilpailuja sekä vastaa lajin maajoukkuetoiminnasta.

Sukellusseuroissa järjestetään vapaasukelluskokeiluja, joissa voi tutustua lajiin. Vapaasukelluksen turvallinen harrastaminen vaatii kouluttautumista. Monet ovat varmasti joskus kokeilleet, kuinka pitkälle uima-altaassa pystyy sukeltamaan. Ilman oikeaa tietoa aiheesta, se on kuitenkin vaarallista ja siksi myös kiellettyä useimmissa uimahalleissa. Tärkein ja kunnioitetuin sääntö vapaasukelluksessa on: älä koskaan vapaasukella yksin.

Tärkeintä vapaasukelluksen harrastamisessa on turvallisuus. Kurssilla opetellaan turvallista sukeltamista ja käydään läpi vapaasukeltamiseen vaikuttavia fysiologisia sääntöjä.

Suomessa järjestetyistä kursseista löytyy tietoa parhaiten Freediving Team of Finlandin sivulta.

ÄLÄ KOSKAAN VAPAASUKELLA YKSIN!Freediving Team of Finlandilla on jäseniä ympäri Suomea ja aktiivista vapaasukellustoimintaa löytyy monista kaupungeista. Toiminta voi olla osana paikallisten sukellusseurojen toimintaa, mutta FDTF:llä on myös omia harjoitusvuoroja tietyissä kaupungeissa. Helpoin tapa aloittaa vapaasukellus, onkin laittaa viestiä seuraan, jossa vapaasukellustoimintaa on.

Tässä yhteystietoja eri kaupunkien seuroihin, joissa on aktiivista vapaasukellustoimintaa:

KuopioKuopion urheilusukeltajatMikko Anttonenmanttone@gmail.com

TampereFreediving Team of FinlandJaakko PasanenJaakko.o.pasanen@gmail.comDino NerweyiDino.nerweyi@gmail.com

JoensuuJoensuun UrheilusukeltajatJanne Hietalajanne.hietala@arcusys.fi

LahtiLahden UrheilusukeltajatAntero Jokiantero.joki@gmail.com

KouvolaVesikotTimo Pöntinentpontinen@gmail.com

PääkaupunkiseutuCetusJonérik Ekström jonerikekstrom@gmail.com

TurkuSunken LogsVille Auttiautti.ville@gmail.com

Päätösjuhlassa jaetaan palkinnot ja pidetään hauskaa.

Kukin tavallaan.

Kisajännitys on ohi.

Kaikki voivat ottaa rennosti.

Kilpailuista jäi kaikille paljon muutakin kuin tulokset ja palkinnot.

Kaikki saivat uusia ystäviä.

Kimmo Lahtinen ja Marie Martinez nauttivat tunnelmasta.

Kilpailut ovat tulleet päätökseen ja on palkintojenjaon aika. Maailman parhaat vapaasukeltajat nousevat palkintopallille vuorotellen saamaan mitalinsa. Natalia Molchanova teki jokaisessa lajissa uuden maailmanennätyksen. Goran Colak Kroatiasta sai myös ykköspaikan joka lajissa. Tuomarit ja avustajatkin saavat omat palkintonsa. Tunnelma on iloinen, kilpailut ovat ohi ja on aika juhlia.

Monet sukeltajista kiertävät ympäri maailmaa kilpailemassa, seuraavaksi ovat monelle vuorossa Kreikan Kalamatassa pidettävät syvyyssukelluksen maailmanmestaruuskilpailut.

Meillä on hyvä mieli - Johannan kilpailut menivät hyvin, saimme työmme tehtyä ja vielä yhteistä aikaakin.

PITUUSSUKELLUS ILMAN RÄPYLÖITÄ, NAISETNatalia Molchanova, Venäjä, 182 mKatarina Turcinovic, Kroatia, 175 mAmber Bourke, Australia, 164 m

PITUUSSUKELLUS RÄPYLÄLLÄ, NAISETNatalia Molchanova, Venäjä, 234 mIlaria Bonin, Italia, 233 mKatarina Turcinovic, Kroatia, 212 m

STAATTINEN HENGENPIDÄTYS, NAISETNatalia Molchanova, Venäjä, 9 min 2 sekVeronika Dittes, Itävalta, 7 min 44 sekGabriela Grezlova, Tšekin tasavalta, 6 min 54 sek

PÄÄTÖSJUHLAT

PITUUSSUKELLUS ILMAN RÄPYLÖITÄ, MIEHETGoran Colak, Kroatia, 206 mVanja Peles, Kroatia, 200 mAlexey Molchanov, Venäjä, 195 m

PITUUSSUKELLUS RÄPYLÄLLÄ, MIEHETGoran Colak, Kroatia, 281 mAlexandr Bubenchikov, Ukraina, 259 mAlexandr Kostishen, Venäjä, 256 m

STAATTINEN HENGENPIDÄTYS, MIEHETGoran Colak, Kroatia, 8 min 59 sekGiorgos Panagiotakis, Kreikka, 8 min 46 sekEugen Goettling, Itävalta, 8 min 46 sek

Natalia Molchanova voitti kaikissa kolmessa lajissa kultaa.

Myös Goran Colak sai kolme kultamitalia.

Kaikki kilpailijat ja järjestäjät ansaitsevat taputukset.

Tänään kerätään muistoja. Huomenna kaikki ovat matkalla kotiin. Paitsi me.

PÄIVÄ KYMMENEN

Me tutkimme kaupunkia. Löydämme etnografisen museon ja astumme sisään.

Pääsemme sisään ilmaiseksi.

Museossa oli hiljaista.

Yksi ehdottomasti nähtävistä paikoista on Kalemegdan linnoitus, joka kohoaa kaupungin ylle ja tarjoaa parhaimmat luonnolliset näköalapaikat sekä kaupunkiin että Sava ja Tonava joelle. Se on Belgradin sydän ja keskustan vanhinta aluetta. Vuosisatojen ajan Belgradin väestö asui linnoituksen sisäpuolella, joten linnoituksen historia on myös Belgradin historia. Kävelemme ympäri linnoitusta ja sen sisäpuolella olevaa puistoa, katselemme alas näköalapaikoilta, ihastelemme katukauppiaiden myyntipöytiä ja istuskelemme penkillä ja ihastelemme toista penkkiä, joka näyttää vesimelonilta. Alueelta löytyy myös eläintarha, lasten leikkipaikka ja paljon patsaita, monumentteja, museo ja erilaisia urheilukenttiä. Sekä kahviloita, joista valitsemme sen jossa on kauneimmat näkymät.

Kuvaamme myös Belgradin mummoja, jotka ovat ihania. Teetämme Johannalle kaulakorun missä lukee “Johanna” ja ihastelemme pitsiliinoja ja hymyilemme niitä myyville mummoille.

NÄHTÄVÄÄ

Kilpailut on ohi ja on kiva viettää aikaa kaupungilla ilman kiirettä.

Kävelemme pitkin katuja ja kujia etsien mielenkiintoisia paikkoja.

Viikko on ollut mahtava kokemus.

Olemme hetken turisteja.

Ihastelemme näppäräsormista korun tekijää.

Saan korun, jossa lukee Johanna.

Nyt voimme juoda huoletta kahvia ja syödä mansikkasorbettia.

Tekisi mieli maistaa näitä kaikkia.

Vaihdamme muutaman sanan ja monta hymyä paikallisten mummojen kanssa.

Mummot ovat ahkeria tekemään pitsiliinoja.

Kalemegdan linnoituksen ympärillä on laaja puistoalue.

Yllätyimme tenniskentästä keskellä linnoitusta.

Linnoituksen kaakkoisportti on rakennettu noin 1750 ja se on nimetty Istanbulin mukaan.

Vuosisatojen ajan Belgradin väestö asui linnoituksen sisäpuolella, joten linnoituksen historia on myös Belgradin historia.

Alue koostuu Ylä- ja Alakaupungista ja puistosta.

Serbian pääkaupunki on 2000 vuotta vanha.

Kaupunki on tuhottu historian aikana yli 40 kertaa.

Ja maan tasalle se on pommitettu yli 100 kertaa.

Alueella on portteja lukuisilta eri aikakausilta.

Voisimme kuluttaa helposti koko päivän raunioilla ja linnoituksen jäljellä olevissa osissa.

Kalemegdan linnoitus tarjoaa parhaimmat luonnolliset näköalapaikat sekä kaupunkiin että Sava ja Tonava joelle.

Alueelta löytyy niin uutta kuin vanhaa taidetta.

Linnakkeesta löytyy myös sotamuseo.

Puistoalueelta löytyy paljon pieniä kojuja ja todellista markkinatunnelmaa.

Aurinko laskee. Alkaa sataa. Me lähdemme kotiin.

KIITOS

Copyright ©ISBN 978-952-7007-03-7

Johanna Nordbladjohannanordblad.com Elina Manninenelinamanninen.com

Käy katsomassa kaikki kirjamme osoitteesta elinaandjohanna.com. Siellä voit kurkistaa muihin yhteisiin projekteihimme tai lukea kirjamme HTML-muodossa. Useimmat projektimme ovat vielä kesken, joten kirjoja tulee jatkossa lisää. Jos sinulla on mielenkiintoinen projekti tai tunnelmallinen paikka, jonka tunnelman haluat tallentaa ja välittää eteenpäin, voit pyytää meidät avuksi. Lähetä sähköpostia osoitteeseen: johanna.nordblad@gmail.com elina@elinamanninen.com. ––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––––