turunen ja munne helsingissä

12 KARJALAINEN MAANANTAINA 18.11.2013

Kulttuuri Kimmo Nevalainen esimies 010 230 8171Suonna Kononen 010 230 8172kulttuuri@karjalainen.fietunimi.sukunimi@karjalainen.fi

KonsertitKauKolasipartioEläKEläisEtJoensuun Kerubissa 16.11.2013

Pohjoiskarjalaisessa populaa-rimusiikissa on ollut perin-teisesti muihin maakuntiin verrattuna enemmän pilkettä silmäkulmassa. Humoristisia juonteita löytyi jo alkuaiko-jen Hassisen koneelta, jol-la oli painavan asian ohella aimo annos Älä syö liisteriä -tyyppistä absurdia hassut-telua.

Lauantaina Rokumentin yhteydessä esiintyi kaksi itseensä ei-ryppyotsaisesti suhtautuvaa joensuulaisläh-töistä bändiä: Jaakko Tepon poikien Iljan ja Johanneksen johtama Kaukolasipartio se-kä 20-vuotisjuhliaan viettävä Eläkeläiset.

Kaukolasipartio soitti Ta-pion kolmossalissa puolitun-tisen musiikkivideodoku-menttinsa jälkeen setin, jo-ka koostui Ilja Tepon mukaan ”harvinaisemmista pöytälaa-tikkolauluista”.

Yhtye esiintyi täysakusti-sesti, ainoastaan sähköbas-so oli vahvistettu. Ratkaisu oli erinomainen, Tapion sali soi lämpimästi ja pehmeäs-ti ja akustisiin esiintymisiin tottuneen yhtyeen sointi oli tasapainoinen.

Kaukolasipartion musii-kissa on paljon vaikutteita 70–80 -lukujen Finnhits-ai-kakauden diskopoljentoises-ta iskelmästä. Johannes Te-pon laulama Kesyttämätön leijona toi esimerkiksi mie-leen hei-huutoineen Frede-rikin Volgan.

Yhtyeen solistit Ilja ja Jo-hannes Teppo ovat luontai-sia viihdyttäjiä, jotka ottavat yleisönsä määrätietoisella ot-teella.

Turhaa stressaamistakaan ei löytynyt. Martti Servo -co-

ver Viikonloppu kirvoitti yleisössä lämpimät naurut, kun yhtyeen eri jäsenillä tuntui olevan kullakin hie-man eri tulkinta kappalees-ta. ”Hauskan sävellajin arvoit Ilja tähän”, kuittaili kitaris-ti-banjonsoittaja Pertti Feller virnistellen bändikaverilleen.

Sävellajeja pohdittiin myös Eläkeläisten täyteen ammu-tulla Kerubin keikalla. Lähes jokaista kappaletta edelsi kes-kustelu: ”No mistäs se tämä menee?”, ”Gabriel duuri!”

Eläkeläisten strategia oli selvä: alkukeikasta soitet-tiin läpi materiaalia juuri il-mestyneeltä Humppakalmis-to-levyltä, sekä sitä edeltä-neeltä Humppasheikkailulta, klassikkonumerot säästettiin loppuun.

Keikka lämpeni ensin vä-hän tunnustellen, mutta nyt-kähti lopulta täyteen vauh-tiin. Kunnolla yleisö lähti mukaan reilun puolen tun-nin humppauksen jälkeen kuullun Humppapommin riemukkaaseen kertosäkee-seen: ”Rivatti, ravatti, rusetti, ne on ne: Eläkeläiset”.

Eläkeläiset on bändinä täy-sin omanlaisessa asemassa, mistä kertoo esimerkiksi se, että sen keikoilla yleisö osaa käyttäytyä aiemmin

muodostuneiden konven-tioiden mukaan. Humppa-madot, eli letkajenkkajonot lähtivät muodostumaan sa-liin jo keikan alkuvaiheessa. Encoreille yhtyettä puoles-taan houkuteltiin laulamalla Humppaukaasin kertosäet-tä: ”Lisää, lisää humppaa”.

Encoreissa Eläkeläiset ir-rottelikin riemulla. Hanuristi Lassi Kinnunen soitti Pöpin väliosan soolossa pitkän pät-kän Lambadaa ja pyrki sen jälkeen kaatamaan yhtyeto-veriensa mikkitelineet.Ville Karttunen

illan täydeltä pohjoiskarjalaista hulluutta

eloKuvatJanno pöldma & HEiKi Ernitslotta ja kuukiven salaisuusSuomalaisina ääninä muiden muassa Paula Vesala, antti Pääkkönen ja Vesa Vierikko

Tässäpä luomus, jota en osan-nut odottaa. Virolaisten Jan-no Pöldman ja Heiki Ernitsin ohjaama Lotta ja kuukiven salaisuus onnistuu jossa-kin, mitä lastenanimaatioi-den valtavirta ei nykyään tun-nu edes viitsivän yrittää. Se asettuu mukavaan tarinan-kerronta-asentoon ja antaa mielikuvitukselle eväät läh-teä omille teilleen.

Keksijäkylässä asuva koira-tyttö Lotta löytää setänsä ta-varoista kummasti hohkavan kiven. Se on yksi kolmesta kivestä, jotka setä löysi reis-satessaan ystäviensä kanssa vuorilla. Lotta ja setä lähte-vät hakemaan muita kiviä ja selvittämään niiden arvoitus-ta. Kintereillä kulkee arvoi-tuksellinen parivaljakko, joka havittelee samaa kiveä. Sitä halajaa myös haaveellinen rumpali, joka mielisi antaa

kivet lahjaksi ihastuksensa kohteelle. Matkan varrella kohdataan koko joukko eri-koisia hahmoja ja veikeitä ti-lanteita.

Juonenkäänteet ansaitsevat kiitoksen. Kaikki näennäis-koomiset nurinpyllähdykset ja eeppiset vastakkainasette-lut loistavat poissaolollaan. Sen sijaan tarinaa kuljettavat kielen ja ajattelun oivalluk-set. Tukea ne saavat kuvaker-ronnan rauhallisesta rytmistä ja paikoillaan pysyttelevistä kuvakulmista. Ne eivät sane-le kokemuksen muotoa, ne vain antavat sille sijan.

Sama on sanottava eloku-van musiikista. Tässä ei lei-vota kuuliaisia radiopopin kuluttajia. Tunnelmoiva or-kesteri vuorottelee veikeän bändisoiton kanssa. Kuul-laanpa jopa tiibetiläisen kurkkulaulun ryydittämää kuorolaulantaa.

Lotan ja kuukiven salaisuu-den näkeminen tekee henki-sesti hyvää – niin lapsille kuin aikuisille. Siinä on syytä riit-tämiin katsoa elokuva vielä uudemman kerran.Hannu Poutiainen

oivaltava lastenanimaatio tekee mielelle hyvää

Kirjallisuus

Maailman tunnetuimpiin kirjailijoihin lukeutuva Doris Lessing on kuollut 94-vuo-tiaana, kertoivat brittilehti Guardian ja Britannian yleis-radioyhtiö BBC sunnuntaina.

Lessing palkittiin Nobelin

kirjallisuuspalkinnolla vuon-na 2007. Hän kirjoitti ural-laan yli 50 romaania.

Lessing syntyi Persiassa eli nykyisessä Iranissa vuonna 1919.

Kansainväliseen tietoisuu-teen hän murtautui lopulli-sesti vuonna 1962 teoksella Kultainen muistikirja. Sitä pidetään yhtenä naisasialiik-keen merkkiteoksena.

doris lessing on kuollut

HelSinKiJukka-Pekka ronkainen

Syksyllä tuli kuluneek-si 40 vuotta Heikki Turusen esikoiste-oksen Simpautta-jan julkaisusta. Juh-

lavuoden kunniaksi Turusen vanha ystävä, kulttuurin seka-työläinen Timoi Munne pusersi kirjailijan tuotannosta mono-login, jonka kanssa on koluttu syksy pitkin Pohjois-Karjalaa.

Mutta kipeimminhän turus-laista maalaisbalsamia kaipaavat kaupunkilaiset. Niinpä Munne ja Turunen päättivät astua junaan ja tuoda punahongan hehkua Helsingin marraskuuhun.

Ja kun pääkaupunkiin asti läh-detään, on syytä maksimoida medianäkyvyys. Perjantaiaamu-na Munne ja Turunen löytävät itsensä MTV:n studioilta valmis-tautumassa Huomenta Suomi -ohjelman suoraan lähetykseen.

Ensin mennään puuteroita-vaksi. Turunen kehuu olevansa komea ilman ehostustakin, mut-ta saa ystävältään komennon:

– Turpa kiinni ja pakkelia naa-maan!

Ohjaaja Jari Halonenkin on paikalla kertomassa Kalevala-elokuvastaan. Hänellä yritetään maistattaa haastattelun lomas-sa suklaaherkkuja, mutta puhe karkailee yläilmoihin, Kristuk-seen ja henkeen. Fondant lojuu lautasella.

Lämpiöön palatessaan Ha-lonen ottaa Turuseen napakan katsekontaktin.

– Isot respektit! Enemmän pi-täis olla sun kaltaisia isoja suo-malaisia ääniä, Halonen kajaut-taa.

Pian Munnen, Halosen ja Turu-sen välillä pulppuaa filosofinen peitsenvääntö, vaikka kello ei ole vielä yhdeksääkään. Halo-sen mielestä kieli ei juuri mää-ritä ihmisen identiteettiä, mistä eloisasta murteestaan kuulu Tu-runen on kohteliaasti eri mieltä.

Munne mainitsee Haloselle suunnittelevansa keväällä Ou-tokummun Huonolle festivaa-lille toisintoa Jumalan teatterin Oulun performanssista.

Siis siitä Jouko Turkan oppi-laiden vuoden 1987 haisevasta näyttämöiskusta, jossa Halosen

tehtävänä oli tyhjentää jauhe-sammutin yleisöön.

– Antakaa palaa. Pitää muis-taa, että sitä paskaa ei suinkaan heitelty, vaan hierottiin omaan vartaloon ja lähdettiin halaile-maan ihmisiä, Halonen evästää ja kehuu vielä karjalaisia viat-tomaksi väeksi.

– Sympaattinen ukkeli. Oi-kealla asialla, tuumaa Turu-nen Halosen mentyä.

Sitten on karjalaisten vuo-ro marssia kameroiden eteen. Kylässä kun ollaan, on Munne pakannut vihreään metsärep-puunsa asianmukaiset tuliai-set: toimittaja Mari Sarolahdelle ojennetaan Viinijärven Pullapul-jun ruislimppu.

Haastattelun kärkeen Saro-lahti tiedustaa Turuselta, mil-tä tuntuu viettää Simpauttajan nelikymppisiä.

– Kauhealta. On niin helvetin vanha olo, Turunen parahtaa.

Kuten odotettavissa on, pu-hellaan kaipuusta menneeseen. Eikä Turunen romantiikkaansa

kiistä, mutta huomauttaa, että nostalgia on perusteltua.

– Alkaa tuntua 1970-luku li-beraalin vapauden kulta-ajalta, nyt vain kytätään ja kielletään. Simpauttajaa suositaan kesä-teattereissa varmaan siksi, että nykyihminen haluaa samais-tua Simpauttajan hahmoon, jolle kukaan ei mahda mitään, Turunen pohtii.

Kun ollaan poistuttu studion pihalle, Turunen onkii askista tupakan ja hörähtää:

– En katso yhtään televisiota. Paitsi Matlock oli hyvä, sitä mie tykkäsin nauhalta katsoa.

Munne lähtee Käpylään kat-sastamaan lauantain esiintymis-paikan ja vanhat kotikulmat. Niin karjalainen kuin mies sy-dämeltään onkin, kuluivat lap-suusvuodet Olympiakylän mai-semissa.

Turunen ottaa taksin kustan-tamoon, seuraavaa kirjaa pitää

käydä sumplimassa. Tekeillä on Simpauttajan rinnakkaisteos, joka kertoo loppuun Oton ta-rinan.

Työ etenee ja kipinää riittää, vaikka Turunen kadehtiikin nuoren itsensä luomisvoimaa.

– Kirjoittaminen vie nykyään kauan. Aiemmin kirjat tulivat kuin lahkeesta ravistamalla.

– Tuhat asiaa on sanomatta, mutta elämä loppuu kesken. Niin kuin Eino Leino kirjoitti Aleksis Kivestä: Niin täysi, niin täysi on sydämein, sen tahtoi-sin antaa ma kansallein, en vielä jouda ma kuoloon. Aika hyvin sanottu.

Iltapäivällä suunnistetaan Kal-lioon kylpemään. Remmiin on liittynyt joensuulaislähtöinen valokuvataiteilija Sami Park-kinen.

Vuodesta 1929 palvelleen Ar-lan saunan seinät torjuvat kau-pungin hälyn tehokkaasti. Kas-voton kiirehtiminen jää kadulle, ja saunassa tuntemattomat hy-västelevät poistuessaan.

Kertalämmitteisten nimiin vannovat Munne ja Turunen ovat löylyistään tarkkoja, mut-ta Arlan jättimäinen kaasukiuas saa molemmilta hyväksynnän. Kiukkuiset löylyt purevat kor-vanlehtiä.

Tauolla Munne muistelee ka-donneita suomipunk-klassikoita Arlaa isännöivän Kimmo Helis-tön kanssa, kanssasaunojat op-pivat hojo hojo -fraasin olevan alkujaan slovakialainen hopu-tus. Väliin kajahtaa Olavi Virran tango Sateinen ilta.

Turunen jättää viimeiset löy-lyt väliin. Kun loput seuruees-ta saa tarpeekseen, löytyy kir-

jailija pihalta edessään kolmen kiiltävänahkaisen vilvoittelijan yleisö, joka saa kuullakseen le-gendoja joensuulaisesta Jokelan ravintolasta.

Illemmalla pitäisi jaksaa vie-lä sulatella Kansallisteatterin esittämä Kirsikkapuisto. Lähis-töltä löytyy tankkauspisteeksi konstailematon ukrainalaisra-vintola, jossa rasvankatku saa ilman väräjämään.

– Pekka Puskan painajainen, luonnehtii Turunen.

Pelmeni-illallisen äärellä so-lahdetaan tummempiin miet-teisiin.

Parkkinen heittää ilmaan ky-symyksen korpikirjallisuuden jatkuvuudesta. Väinö Linna to-tesi aikanaan, että hän kuvasi maaseudun korkeimman het-ken, mistä Heikki Turunen jatkoi kuvaamalla sen tuhon.

Moni haluaisi Turuselta vielä näkemyksen siitä, mitä seuraa-vaksi tapahtuu. Mutta profeetak-si hän ei rupea, vaikka myöntää, että Simpauttajaankin tallentu-neet pahat enteet maaseudun rappiosta kävivät toteen.

Ja kyse on muustakin kuin pohjoiskarjalaisista pienviljeli-jöistä. Kaikki kytkeytyy kosmi-seen mittakaavaan, sillä Turu-sella on tuska koko maapallon ja ihmisluonnon turmeltumisesta.

Jos hän jotain toivoa suostuu näkemään, se löytyy hädässä toisiinsa tarraavista ihmisistä. Sama ihmisolento on sekä tu-hon lähde että toivon siemen.

Näidenkin tuntojen läpi Mun-ne kulkee monologissaan, ja Tu-rusen maailmankuvan kautta eläminen vaatii välillä suojakuo-ren raottamista.

– Se on kuin yksöisellä jäällä kävelyä, mutta minulle herkkyys on työn elinehto, Munne pohtii.

Teatterin jälkeisenä aamuna huilataan. Lauantai tummenee iltaan, ja vuonna 1974 talkoo-voimin pystytetyn Karjalatalon punaiset valokirjaimet kutsuvat heimolaisia tykö.

Satapäisen yleisön murteinen höpötys kuulostaa helsinkiläis-kontekstissa lähes eksoottiselta.

– Onkos kaikilla kaikki hyvin? varmistaa ohjaaja Henry Räsä-nen yleisöltä. Tuntuu olevan, jo-ten Munne päästetään irti.

Näyttämölle astuu mies met-surinsaappaissa. Hän hihkuu, römisee, ja möskyää. Ylistää syn-nintummaa ruisleipää, sipaisee sille sentin voita.

Rempseät pohdinnat jyrk-kenevät äkisti. Yleisön keskel-lä harppova mies kihisee kiu-kusta mässäilijöitä ja luonnon-raiskaajia kohtaan.

– Minä en syö teidän kanssan-ne… te olette isieni murhaajien

heimoa, hän puhisee.Teksti antaa ikuisuuden ja ny-

kyhetken riidellä aikansa, mut-ta lopulta Munne kampeutuu melskeestä takaisin elämänilon puolelle. Tunnin mittaisen mo-nologin päättävät Totisen Matin hymy ja aplodit.

Helsingin-reissu on kruunattu, kädenpaiskaajia riittää jonoksi.

– Millos stadin kundi lähtee juurilleen? utelee vanha tuttu Munnelta.

Ei ihan vielä: ensin nautitaan tovi elämästä kulttuuriravintola Käpygrillissä.

Aamuseitsemältä juna palaut-taa Turusen ja Munnen itään. On oltava ajoissa Joensuussa, sillä sunnuntaina he asettuvat vaih-teeksi yleisön asemaan.

Rokumentti-festivaalilla esi-tetään nimittäin mieleinen elo-kuva, Wanhan Jokelan puolus-tajien kansanliikkeestä kertova Oothan vielä.

Antaa välillä toisten kertoa tarinoita.

Kirjallisuus: Heikki Turusen ajatuksilla on sijansa myös helsinkiläisten sydämissä.

”Aiemmin kirjat tulivat kuin

lahkeesta ravista-malla.Heikki Turunen

Juurevat terveiset!Heikki turusen ja timoi munnen päivä Helsingissä alkaa mtV3:n Huomenta suomi -ohjelmassa. munne ojentaa toimittaja mari sarolahdelle viinijärveläisen ruislimpun.

Pekka SiPola / ComPiC

ohjaaja Jari Halonen kohtaa ”ison suomalaisen äänen”, timoi munne ikuistaa hetken.

Pekka SiPola / ComPiC

Kaija tuohisto-Kokko keskustelee Karjalatalolla simpauttajasta itse kirjailijan kanssa.

kimmo Brandt / ComPiC

monologin voiteluaineena nauti-taan pikku ryyppy.

kimmo Brandt / ComPiC