oma elämäni kirstut¤mäni_kirstut.pdf · 2020. 6. 1. · oma elämäni kirstut…...

Oma elämäni kirstut…

Säilytyslaukku kaikille vanhoille papereille…

Säilytyslaatikko pienille muistoesineille…

Säilytyskirstu isoille muistoesineille…

Vintin kätköissä, kuten Tapio Rautavaaran sanoittamassa ja

säveltämässä, v.-51 levyttämässä biisissä; Isoisän olkihattu… Tarun mukaan olkihattu, josta laulu on tehty, on Urho Kekkosen antama lahja, vuoden 1932 olympialaisten 5000m voittajan Isälle. Hän lahjoitti olkihatun taas vuorostaan Tapio Rautavaaralle.

Vanhoja papereita: Sortavalasta, Petäjävedeltä, Konnevedeltä…

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä arvokkaammalta tuntuu kaikki, jo edesmenneitten ihmisten, niin sukulaisten kuin muittenkin paperit…

Hauraat, kellastuneet… Aikaa nähneet asiakirjat, todistukset, kuitit ym.

Tämän vanerisen laukun ostin Jkl:n kirpputorilta. Se oli todella hyvässä kunnossa, kuin vein sen Kansalaisopiston Entisöinti-tunnille. Kaikki ihastelivat vanerista laukkuani… Ei tarvinnut kuin putsata sitä etikalla, ja sit lakata Sellakalla.

Tuota lakkaa oli Opettajani Juhani Närhin ”nujupussissa”… Jussi kertoi, mitä Sellakka on: ”Kilpikirvan ulostetta…”

Se on orgaaninen polymeeri ja hartsi, jota saadaan Aasian ja Intian metsissä asuvista, Kerria Lacca-hyönteisnaaraiden munakoteloiden suojaksi erittämästä, aineesta.

Tieto ja kuva Wikipediasta Eipä ollutkaan ihan turhaa ainetta, tuo kirvan uloste. Siitä on tehty mm. gramofonilevyt. Käytetty liimana sähkökäämeissä, ja myös pintakiiltoa antamassa makeisiin ja lääkkeisiin…

Sellakka sekoitetaan pieneen määrään tenttua; sekoitetaan, sekoitetaan ja vielä kerran sekoitetaan… Valmis, sulanut lakka levitetään puhtaalle pinnalle, ”miljoona” kertaa, pehmoisella puuvillarätillä. Joka kerroksen jälkeen väri vähän tummuu…

Olipas se mielenkiintoinen tapa lakata. Minulle aivan uusi!

Sit vaan paperit laukkuun. Olin lajitellut ne jo aikoja sitten, ja pistänyt nimellä/”sisuksella” varustettuun kirjekuoreen…

Siellä on Ketolasta, Äitini kodista Petäjäveden Metsäkulmalta vanhoja papereita. Ne jäivät minulle Äitini muistisairastuttua. Lääkärin, Papalleni kirjoittama epikriisi: Papan sydämeen osuneesta, ja sinne jääneestä sirpaleesta sota-ajalta. Sotamuisto! Näin kerran mummolassa käydessäni tuon Papan luurankokuvan. Kukaan ei kertonut, mikä se oli. Pelkäsin pahinta, luulin että pappa kuolee. Silloin päätin, että jos minulla on joskus lapsia, kerron heille kaiken… mitä he ikinä keksivät kysyäkään… ja rehellisesti kerronkin!

Mummon hautapalstan n:o 1, haudat n:o 409,410 maksukuitti. Mummolla oli leukemia. Monta lasta, ja paljon töitä maalaistalossa. Mummo oli talvet sairaalassa, kesät hän sai olla kotona perheensä luona. Talveksi 1948 mummo ei enää halunnut hoitoihin, sairaalassa olo oli aivan liian kallista. Hänen voimansa loppuivat. Mummo teki itsemurhan helmikuussa, Äitini ollessa vielä pieni tyttö. Pappa jäi koko katraan kanssa hoitamaan maatilaa. Hän meni uusiin naimisiin 1950-luvun alussa Saaransa kanssa.

Saara ei saanut lapsia, joten he ottivat Aili-tyttären pienen pojan elätettäväkseen, Ailin sairastuttua polioon, lapsesta huolehtiminen kävi ylivoimaiseksi. Tytär meni Isän Äidille.

Sit laukussa on testamentteja ja perunkirjoja ym… kuitteja.

Lapsuuskodistani siellä on: Mummon oleskelukortti… Mikä se nyt sit onkaan? Valokuva siitä on otettu pois. Olisi mukava nähdä tuon aikainen passikuva. Käsin kirjoitettu…

Ukin viinakortti. Hän ei käyttänyt viinaa muuhun, kuin lehmille. Niiden sairastuttua, viinasta tehtiin ”Mansikille drinkki”! Ukkini oli Uskovainen, hyvä ihminen. Ahkera, ja sydämestään lapsirakas.

Laukussa on Karjalaan rakennettavaksi tarkoitetun kodin piirustukset, sekä minun lapsuuskotini asemapiirros. Talo olisi korkealla mäellä, siellä paistaisi aina aurinko. Pääskyset lentelisivät, ja kottaraisella olisi pesä kotikoivuun laitetussa pöntössä. Lapsena odottelimme pääskysiä tuvan rapulla istuen… Kun näimme ensimmäisen pääskysen, saimme heittää kengät pois… Ihanaa, juoksennella paljain jaloin, Wau!!!

Siinä ei ole tarvittu viivottimia, eikä harppeja. Upeaa muisto! Olin yhden vuoden ikäinen, kun tuo talo valmistui v. 1958

Mummon kultalammasturkin, vähittäismaksusopimus. Isäni oli meille hirveän vihainen, jos ostimme jotain velaksi. Kun löysin tämän kuitin, hän oli jo kuollut. Tietenkin olisin tentannut: ”Miksi sinä olet ostanut velaksi?” Tuo turkki on nyt minulla. Päälleni se ei mahdu… on myös kovettunut ajansaatossa. Kaunis, kiiltävää karvaa.

Laukussa on myös tämä, Ukkini sodasta, Isälleni lähettämä postikortti. Tämä kortti on minulle hyvin rakas. Se kertoo Ukkini lempeästä luonteesta, ja hänen kaikille hyvää tarkoittavasta elämän- asenteestaan.

Laukussa on myös Isäni kuolintodistus… Se on niin vaikea luettava, etten ole sitä pahemmin tutkinut. Sekava tapaus kaiken kaikkiaan. Isäni oli kuollessaan kuusissakymmenissä!

Karjalaisen sukumme, alkuperäinen, Raivaaja kunniakirja.

Laukussa on myös joitain, kellertäviä vanhoja sanomalehtiä…

Ukkini kirjeenvaihtoa lastensa kanssa. Olen säilyttänyt myös kaikki vanhat kirjekuoret. Hieno katsaus, kauas vuosien taa…

Vapaakirje N:o 1780 Maanviljelysseuran kuoressa on säilynyt komeat leimat joulukuulta 1950… Kaunis käsiala!

Sortavalan maalaiskunnan Hoitokunta on lähettänyt Ukilleni jotain…

Tuo hoitokunta on: Sortavalan maalaiskunnan maatilojen hoitokunta- arkisto…

Tästä kirjekuoresta näen, että he ovat asuneet Kuikassa 1945, lähellä Ränssin Kievaria. Kävimme tuon ison, punaisen talon pihassa muutama vuosi sitten. Pitkä aitta, sen toisessa päässä Isäni perhe asui evakkoina 1945... vähän aikaa.

Meidän, 10v. sitten kuolleen koiramme, Villevalon kuolintodistus. Se pieni, ihana koira oli vasta kolme kuukautta. Kuoli kasvattajan virhearvioon. Oli pakkasta, vesi jäätyi… Koronavirus pääsi leviämään verenkiertoon. Se kuoli syliini! Lääkäri sanoi, että niin kauan, kun Koronavirus on koiran suolistossa, se on pelastettavissa. Villevaloa on vaan niin ikävä!

Laukussa on ”pieni sininen vihko”. Aijai miten hellyyttävää…

Olenko pistänyt siihen, aivan kaikkeni?! KYLLÄ! Varmaankin koulussa on puhuttu lappalaisista, enhän muuten olisi tiennyt koko tuosta pohjoisen populasta.

Sitten tuo sarjakuva… Olen joskus miettinyt, miksi pidän sarjakuvista? Luen aina ensimmäisenä aamun lehdestä nämä: Vingerporin, Lätsän ja Kamala luonto... sarjikset.

Lyijykynän jälki on haihtunut, voihan harmi. Yritin Pääkkösen Eijan neuvoilla tummentaa sitä, mutta, tummentui patinakin ja samalla kumoutui tekstin vahvistusyritykseni. Antaa olla! 1960-luvun puuvärit ovat pysyneet yllättävän hyvin. Sit oli myös vahaväreja, joita käytettiin koulussa. Niillä sotkeutui sormet, eikä käsiä sit pesty ihan joka välissä.

Pääsiäisen aikaan… Huomaatteko tuon murteiden sekoituksen!!! Tykkäsin jo lapsena keltaisesta ja punaisesta väristä. Kaikki koulutyöni olivat puna/keltaisia tai oransseja. Muistelen…

Pienet muistoesineet säilytän tässä kauniissa vanerilaukussa:

Elämä on opettanut, että kaikkea ei tarvitse ”Konmarittaa”, hävittää. Heittää kylmästi pois, ”minimalistaa” elämänsä! Olen koko ikäni säilytellyt vähän kaikkea.

Ostaessani laukkua Hankasalmen kesämarkkinoilta, se oli ravistunut, vanerin kerrokset olivat irti monesta kohtaa. Opettajan kanssa Entisöinti tunnilla liimailimme kerroksia, puristimia ähräsimme kulmiin, ne kaikki oli liian isoaja… Kyllä oli vaikeaa saada, varsinkin kannesta, siistin näköinen.

Opettaja Jussi neuvoi: ”Kun putsaat sitä, muista varoa tuota paperista merkkiä, joka on liimattu laukun kylkeen.

Numeron olemassa oloa emme tunnistaneet, oisko joku postin laittama rahtileima? Näyttää pula-ajan merkiltä. Onnistuin, leima kesti käsittelyni, pysyi, kuin tatti paikoillaan. Putsasin laukun etikkaan kostutetulla puuvillarätillä, ja vahasin ruskeahkolla huonekaluvahalla. Nahkaosiin käytin mehiläisvahaa pehmittääkseni niitä.

On se älykäs systeemi, tuo kantoripa! Kädensija liukuu toiselta puolelta nahkaisen ”holkin” alla. Hienoa käsityötä!

Täytyy vielä joskus korjata tuo katkennut kiinnitys remmi…!

Meidän suvussa oli yksi vanhapiika, Anna nimeltään. ”Anni”, mummoni sisko, Valkeakoskella yksin asuva tehdastyöläinen. Hän oli oikea ”nuukuuden huippu… Osti aina hyvälaatuista, niin laatuvaatteita, kuin Arabian astioitakin, ja käytti hankkimiaan tarvikkeita hamaan loppuun… Hän oli myös ”jääräpäinen”. Käveli pitkätkin matkat… Kerran meille tullessaan hän oli päättänyt kävellä 5km matkan. Isäni tuli vastaan… ajoi hevosella vieressä, ja Anna-täti käveli koko matkan, ei antanut edes laukkujaan kyytiin. Huh, huh! Onkohan minussakin ”vähän Anna-tätiä?” No, kyllä on!

Laukun sisukseen… Onko monella oman Isänsä, käsin tekemät kengät ensimmäisinä jalkineina? Minullapa oli!! Isäni oli hyvin taitava käsistään.

En muista, enkä voi enää keneltäkään kysyä, minkähän laiset nauhat mahtoi kengissäni olla… tuolloin 1950-lopulla?

Katsokaa kenkäni pohjaa; puunauloilla kiinnitetty kantalappu. Käsin, itsetehdyillä siankarvaneuloilla, kaksipuolinen ommel, omatekoisella pikilangalla ommeltu kengän sivureuna.

Isämme teki meille kaikki tarve-esineet, ja lahjat ihan itse. Sängyt, nekin hän valmisti käsityönä! Yksi hänen nikkaroima sänky on nytkin todellisessa käytössä lapsensa, lapsen lapsella.

Piian ja Lassen pikkuinen Heikki-poika nukkuu siinä uniaan!

Laukussa on myös Isäni minulle tekemä kilpikonna. Se heiluttaa päätään ja häntäänsä, kun sitä työntää selästä. Sen kääntömekanismi on niin kulunut, ettei se enää toimi…

Ketolan Ukin tuoma emalimuki. Tämä muki sai minut tykkäämään Isounikko-kukista. Unikko on niin herkkä!

Joululahjaksi saamani nalle. Kaupasta ostettu, ja ääntelevä nallukka. Se oli niin kovin rakas! Omat tyttärenikin leikkivät sillä, samoin lapsenlapsemme. Vahvaa tekoa, pesua vailla.

Mummoni ja Kummitätini, Liisan käsityönä tekemiä tuohitussuja. Sain niitä, Kaisa-serkultani eläkkeelle pääsyn kunniaksi.

Mummon tekemiä vispilöitä. Kevät koivu, paras materiaali.

Äitini, Isän Äidin kutoma seinävaate 1800-luvun lopulta. Kasviväreillä, itse värjätyistä villalangoista. Millä kasveilla? Uskomatonta… Miten kaunis ryijy!

Äitini minulle 50v. päivä lahjaksi antama seinävaate. Jotenkin yhteen sointuvia nuo nykyisetkin värit. Ihan kuin ne hehkuisivat!

Äitini keittokirja, vanha… Maija keittää. Lapsena riitelimme siskoni Annin kanssa siitä, kumpi sen saa, kun Äiti kuolee. Toiselle oli iso ruusuhuivi. Koit söivät huivin, ja keittokirjasta lähti kannet. Minä sain kirjan, koska osaan ”duunata” siihen uudet kannet. Minulla on vahva aikomus tehdä siihen uudet kannet. Kansalaisopiston kurssi???

Kansakoulussa, itsetekemäni pyyhe. Se on ollut käytössä vielä 2000-luvulla. Muistan, miten vaikeita nuo kävyt oli tehdä.

Pekan ja minun, Kummisedältäni saama häälahja syksyllä -74. Se on Saarijärveläisen Öhmanin, AKKAVALTAA-veistos!

Meidän Tanja-tyttäremme, muutaman vuoden ikäisenä kokeili hampaitaan tuohon leipälapioon… Siitä puuttuu pala. Voisin mennä Kansalaisopiton Entisöinti- tunnille korjaamaan sen, mut en mene… Kiva muisto Tanjasta! Anoppi neuvoi Kummisetääni: ”Jos siut Matti pannaa tiskaamaa, mätä astiit säkkiin, ja lyö seinää”!

Lasten vaatteita 1970-luvulta. Tanja syntyi -75 ja Petu -78. Tuo villapaita on hoitotäti-Pirkon Tanjalle käsityönä kutoma. Omat lastenlapsemme on pukenut niitä nukkien ja nallukoiden päälle.

Äitini kutoi Tanjalle kauniin keltaisen mekon. Se on nyt Petun tyttärellä Alisalla… Hän on jo kasvanut mekosta yli. He lupasivat säilyttää sen. Palauttavatko joskus mekon Tanjalle, en osaa sanoa.

Mieheni Isän Paavon, Isän rahapussi. Paljon käytetty, koska on kulunut noin kauniisti. En tiedä, mitä nahkaa lienee onkaan, aika ohutta, lähes läpinäkyvää.

Katsokaa, minkälainen läpän kiinnityssysteemi tässä raha-pussissa on. Sitä on mietitty huolella. Pussi on koneommeltu.

Lokeroitakin aivan riittävästi.

Punainen vetoketju on ommeltu koneella 70-luvulla. Muistan, kun Ukki käytti pussiaan suutarilla.

En ole uskaltanut rasvata sitä, pitäisi tietää asiasta enemmän…

Kalastusvyön olen tehnyt Pekalle joululahjaksi 1998.

Sinkkeleitä roikkuu, vahvan nahkavyön alalaidassa. Niihin pilkkimies, reiälle lähtiessään ripustaa tarvitsemansa ”vermeet”. Kaikki ne, joita jäällä istuessaan luulee tarvitsevansa. Iso ja kaunis takomalla tehty solki. Upea, mutta painava! Rasvasin vyön hunajalle tuoksuvalla mehiläisvahalla.

Lastenlasten ensimmäisiä… Tyynyliinat:

Alpo halusi nukkua vielä 15 vuotiaanakin omaalla tyynyllään.

Ville ja Alisa, mummon pienet RAKKAAT nukkuvat vieläkin, heille henkilökohtaisesti teettämilläni nimikko tyynyillään.

Tyynyliinat menevät heti isoon säilytyskirstuun, kun lapset haluavat vaihtaa ne uusiin. Ehkä teini-iässä?

Tuon Villen tyynyliinan piti olla sinisellä rusetilla, mutta… Ajatus/tiedonkulkuvirhe, mikä sit olikaan, ompelija teki punaisen rusetin. Ville hyväksyi, ”eihän se haittaa, onhan siinä minun nimi, kyllä me erotetaan tyynyliinoista omamme. Ole huoleti!”

Tämän, isojen muistoesineitten säilytys kirstun tulen entisöimään tulevina vuosina Kansalaisopiston Entisöintitunneilla. Koronavirus, toivottavasti se hellittää!