kaks kasia #1 2012
Post on 11-Mar-2016
237 Views
Preview:
DESCRIPTION
TRANSCRIPT
Kaks Kasia # 1 2012
Kymmenen tarinaa
rakkaudesta
Kaks Kasia #1 2012
Sisältää;
Komppania esittäytyy s. 3
Voihan Rakkaus! s. 4
Rakkauden sävel / Kiiminkijoen opisto s. 6
Raskatan! s. 12
Ole minun / Esittävän taiteen koulu Lenninsiipi s. 20
Heikkous / Cross Move Company s. 28
Lyhyt tie onneen / Oulun taidekoulu s. 34
Kyyneleitä katsomosta s. 40
Punainen huivi / FC Museo s. 42
Grazy for You s. 48
Hyvästit s. 54
Juurrun s. 60
Elämän kaarella s. 66
Toimituskunta:
Jenni Harju
Heli Jaakola
Iivari Karjalainen
Keväällä 2011 perustettu Oulun Tanssikomppania ry on syntynyt tarpeesta koota yhteen Oulun seudun tanssintekijöitä. Yhdistyksen tarkoituksena on kehittää tanssitaidetta ja tanssi-kasvatusta pääasiallisesti Oulun alueella sekä tuottaa tanssiesityksiä ja –tapahtumia tukemalla paikallisia tanssi-taiteen osaajia. Yhdistys tukee tanssi-taiteilijoiden ammatillista osaamista järjestämällä säännölliset ammattilais-treenit, koulutuksia ja työ-pajoja jäsenilleen. Pääpaino on paikallisella osaamisella ja yhteistyöllä. Jäsenille suunnat-tujen koulutuksien lisäksi yhdistys järjestää työpajoja ja kursseja myös muille kohde-ryhmille (esim. koulut, päiväkodit, vanhainkodit, erityis-ryhmät). Tanssi-komppania tuottaa näytöksiä, joissa alueen osaajat pääsevät esille. Esimerkiksi tanssikon-serteissa nähdään alueen monipuolista tanssilajikirjoa. Verkostoitumista ja yhteis-työtä kehitetään kokoamalla paikallisia osaajia yhteen yhdistyksen jäseniltoihin ja muihin tapaamisiin. Työtä tehdään suurella sydämellä ja rempseällä otteella tanssi-taiteen hyväksi.
Tanssikomppanian ensim-mäinen toimintavuosi on käynnistynyt erinomaisesti. Komppania on saanut riveihinsä koko joukon paikal-lisia eri tanssilajien ammatti-laisia ja pian tanssin ammat-tiin valmistuvia. Yhteistyötä tanssinopettajan koulutus-ohjelman kanssa tiivistetään yhteishankkeen tiimoilta. Tanssikomppania tekee yhteistyötä myös tanssin harrastajien kanssa. Yhteen hiileen puhaltaminen ja innos-tus näkyy siinä, että valtaosa paikallisista tanssi- ja taide-kouluista on mukana komp-panian toiminnassa. Myös yhteistyö JoJo – Oulun Tans-sin Keskuksen kanssa on luonut uusia sisältöjä ja mah-dollisuuksia paikallisille osaa-jille. ”Oulu tarvitsee tanssi-lukion, jotta oppimispolku tanssin ammatista kiinnostu-neille olisi yhtenäinen” toteaa Tanssikomppanian puheen-johtaja Mia Lappalainen Oulun taidekoulusta.
Tanssikomppania suuntaa haasteita kohti käynnistämällä aloitteen tanssilukion saamiseksi Ouluun sekä muilla uusilla, tanssitaitei-lijoita tukevilla toimintamuo-doilla. ”Tanssikomppanian tavoitteena on työllistää monipuolisesti tanssitaiteili-joita mm. hankkeisiin ja tarjota heille lisää esiintymis-mahdollisuuksia. Tavoitteena on viedä tanssia enemmän kouluille, päiväkodeille ja muille kohderyhmille.” Lappalainen jatkaa ja esittää lopuksi toiveen: ”Toivomme, että myös rahoittajatahot näkevät toimintamme tarkoi-tuksen ja merkityksen Oulun seudun tanssin ammatti-laisille. Toivotamme kaikki Oulun alueen tanssin osaajat mukaan komppaniaan”.
Oulun Tanssikomppania
Voihan Rakkaus!
Oulun Tanssikomppania
tuotti Valve –näyttämölle
lokakuussa 2012
tanssikonsertin Voihan
Rakkaus! Konsertissa
esiintyi sekä oululaisia
tanssin ammattilaisia että
harrastajia. Vanhin
esiintyjistä oli 75 vuotias ja
nuorin alle kouluikäinen.
Konsertin jokainen tanssi
käsitteli rakkautta:
rakastumista, parisuhdetta,
menetystä, sukupolvien
välistä yhteyttä, intohimoa
suklaaseen...
Kaks Kasia jatkaa Voihan
Rakkaus! –tanssikonserttia ja
esittelee kaikki kymmenen
teosta Ilkka Karjalaisen
valokuvin ja koreografien
kommentein.
Rakkauden sävel
Tanssijat: Kiiminkijoen
opiston bailasalsan jatko-
ryhmä
Koreografia: Tiina Myylly
Raskatan!
Liisa Hei! And Her HAHAHA Dance Company
Tanssijat: Liisa Heikkinen, Matti Timonen, Heli Jaakola, Saara
Hedman ja Marjukka Koivuniemi
Koreografia: Liisa Heikkinen
Mitä me olemme, emme, tulemme
Tällä kertaa päästin koreografina enemmän irti kuin
aikaisemmin. Annoin idean liikkeestä ja loppu vastuu
jäi tanssijalle. Helppoa minulle? EI! Helppoa
tanssijoille? Ei, kai. Ei ainakaan minulle tanssijana.
En ole koskaan tehnyt äärimmäistä taituruutta
(taituruus: tässä tapauksessa taivaaseen menevät
hypyt ja maahan porautuvat piruetit) näyttäviä
koreografioita, joten tanssijoiden piti löytää joku muu
keino ällistyttää katsojat.
Olla läsnä. Tehdä itse itselleen tanssimisesta
kiinnostavaa. Tehdä tanssista niin kiinnostavaa, että
myös yleisö kiinnostuu. Pitää olla kiinnostunut
liikkeestä. Meidän ryhmässä pitää olla myös
kiinnostunut toisista, niin harjoituksissa kuin lavalla.
Emme voi alkaa treenaamaan ennen kuin tiedämme,
mitä kullekkin kuuluu, jonka jälkeen aika on kulunut jo
puoleen. Se ei haittaa, se on osa meitä, oman elämän
juoruaminen. Emme myöskään lämmittele, paitsi nyt.
Synnytys, kolahdus, liika energia, myöhässä oleminen;
saa aikaan kehon lämpiämisen. Ennen se oli
”haarataitto ja selän taivutus” ja avot, valmis! Mitä
tämä siis tarkoittaa? Me vanhenemme. Kehomme
vanhenee (ja ajatus selkenee). Mutta älköön nyt
kukaan luulko, että olemme vanhoja! Ei, meidän pitää
vaan nykyään lämmitellä. Nuoruus on rautaa ja rauta
ruostuvaa.
Kuten lämmittely, kokemus on asia, jota arvostan
kovasti. Toisaalta kokemus on myös turhaa sanan
helinää ja liian kauaksi liidelleitä ihmisiä. Taide on
ihmeellinen mörkö, jota on vaikea avata. Taiteilija on
sitä suurempi mörkö. Kokenut taiteilija on jo Muumi-
mörkö, ihan tajuttoman iso ja pelottava. En halua isona
Muumimaailmaan, mutta haluan olla kokenut taiteilija.
Tai no, taiteilijuus tulkoot tai olkoot, mutta kokemuksia
janoan. Haluaisin, että 20 vuoden päästä aloitteleva
minä tulisi juttusille ja keskustelun jälkeen toteaisi, että
”sun kanssahan on helppo jutella”. Siinä minun elämän
tavoitteet tällä saralla.
Liisa Hei
Ole minun !
Rohkeus aloittaa baletin harrastus
aikuisena on lisääntynyt vuosi vuodelta.
Baletin harrastajamäärät ovat olleet
kasvussa naisten lisäksi myös miesten
osalta. Erilaisten liikuntaharrastusten
lisäksi monet aikuiset haluavat itselleen
harrastuksen, jossa voi yhdistää sekä
tehokasta liikuntaa että lähestyä
kulttuurin, taiteiden ja itseilmaisun
maailmaa. Baletti palvelee mielestäni
näitä toiveita parhaiten
Nykyaikainen aikuinen haluaa kokeilla
omia rajojaan, sekä testata myös omia
ennakkoluulojaan balettia kohtaan.
Kun kerroin baletinharrastaijille
mahdollisuudesta esiintyä, olivat kaikki
heti sitä mieltä, että tietenkin
esiinnytään! Aikuiset baletin harrastajat
olivat todella innoissaan
mahdollisuudesta päästä osallistumaan
näytöksiin. On ollut ihailtavaa nähdä
kuinka motivoituneita sekä miehet että
naiset ovat olleet oppimaan uutta.
Ole minun -koreografian
harjoitusprosessi oli varsin
työntäyteistä, mutta palkitsevaa.
Baletin koreografian pitää palvella
harrastajia ja nostaa heidän
vahvuuksiaan esiin. Ulkopuolisten
on helppoa puhua, että aikuisbaletin
harrastajien esitykset eivät voi olla
verrattavissa niin sanottuun
”oikeaan” balettiin. En halunnut,
että katsojat kokisivat esityksen
koreografian ja lähestymistavan
kepeänä tai humoristisena. Näin
ei myöskään käynyt. Valitsin
rakkauden teeman lisäksi koreo-
grafian perustaksi romanttisen
baletin aikakauden. Se palveli ja
tuki parhaiten aikuisbaletin
harrastajien koreografian tekemistä.
Heti alusta alkaen meille kaikille oli
itsestään selvää, että tavoitteemme
on tuottaa balettiesitys, jota
katsoessa katsoja saa kokea
esityksen tyylikkäänä
tanssiesityksenä. Ole minun -koreo-
grafia kertoi, tai ennemminkin
kutsui tanssiin. Ole minun tanssin
koreografia oli unelmaa, rakkautta,
tai vaikkapa lumihiutaleiden
tanssia. Katsojalle annettiin tilaa
tehdä omaa tulkintaa, jota Ole
minun -koreografia herätti.
Päätimme ryhmässä, että tanssimme ehdottomasti Pas de deux eli
"kahden askeleet” koreografian, jossa ballerina tanssii partnerinsa
avustamana kärkitossuilla. Valitsen musiikiksi baletin romanttista
tyylisuuntaa edustavan teoksen Giselle, jonka sävelsi ranskalainen
säveltäjä Adolphe Adam. Onnistuimme koreografiassa yli
odotusten. Yleisön reaktiot ja palautteet esityksestä palkitsivat
minut sekä koreografina että opettajana kuin myös kaikki tanssijat.
Kärkitossuilla tanssiminen vaatii baletin harrastaijilta paljon työtä.
Haastavaa on sekä nilkkojen voiman kehittäminen että vartalon
kokonaisvaltainen hallitseminen. Parina tanssiminen oli herkkä
prosessi, kun parien täytyi tutustua tosiinsa ja löytää kehon
vuorovaikutustaitoja.
Miestanssija on naisille tärkeänä tukena ja naiset osasivat myös
vaatia sitä. Nostan hattua miesten kärsivällisyydelle koreografian
harjoitusprosessissa, sillä he kuuntelivat hienosti naisia ja
kykenivät reagoimaan nopeasti tanssin moniin haasteisiin.
Alexandra Rustamova
Tanssi: Oulun esittävän taiteen koulu Lenninsiipi; Jouni Tähtinen, Kosti Niemelä, Jarno Salonen, Jussi Kejo,
Ari-Matti Pelttari, Antti Kivimäki, Joni Pekkala, Sinipii Pickett, Anna Kemppainen, Sandra Hänninen, Hanna-
Maria Turtiainen, Johanna Aromaa, Aino Raiskila, Heidi Valjus-Lindeman
Koreografia: Alexandra Rustamova
Heikkous
Cross Move Company
Koreografia Pirita Tuisku
Tanssi: Satu Niemelä, Jemina Kopakkala, Pia
Polojärvi ja Pirita Tuisku
Heikkous ideana syntyi jo noin vuosi sitten ja työstäminen ryhmän kanssa alkoi syksyllä 2012. Suklaan himo on kumma mysteeri, varsinkin joulun aikaan usein miettii suklaaähkyssä miksi piti jälleen syödä liikaa? Otat yhden palan ja se sulaa suuhusi, kohta otat jo seuraavan ja seuraavan ja seuraavan… Viimein huomaat syöneesi koko levyn. Aloin pohtia vaiheita mitä käyn läpi ennen kuin huomaan olevani suklaaähkyssä. Näistä vaiheista syntyi koreografian punainen lanka. Mutta miksi suklaa? Suklaa on vain niin hyvää ja minä ainakin tykkään suklaasta enemmän kuin mistään karkista. Suklaa on minun heikkouteni.
Suklaan matka kaupan hyllyltä mahaasi, koreografian vaiheita; ”Kaupassa kävellessä karkki- hyllyn ohi silmäsi kiinnittyy yhteen kohtaan. Siihen siniseen levyyn, joka kutsuu sinua. Yrität olla kovana ja kiellät itseäsi. Kiellät, kiellät ja kiellät ottamasta levyä. Kunnes ajatus on liian suuri ja sinun on pakko tarttua levyyn.
Avaan levyn ja otat ensimmäisen palan ja suklaan sulaessa suuhusi otat toisen heti perään. Ahmittuasi puolet levystä kuulet sisäisen äänen, joka yrittää puhua sinulle järkeä; LOPETA JO, ETTEI TULE HUONO OLO. Tämän ääni yrittää pitää sormesi irti levystä. Lopulta alat uskottella itsellesi tietäväsi tästä tulevan huonon olon, mutta kun se vain maistuu niin hyvälle… Rakkaus suklaaseen on syntynyt. Käyt taistelua itsesi kanssa. Tiedostat kuinka huono olo siitä kuitenkin tulee ja näpyt ja sitten se näkyy vyötäröllä. Mutta kuitenkaan et voi vastustaa. Haluat nauttia tästä hetkestä ja jokaisesta suklaa palasta. Miksi murehtia huomista, kun voit nauttia suklaasta tässä hetkessä.”
Näitä vaiheita lähdimme tanssijoiden kanssa vähitellen kasaamaan ja katsomaan minkälaista liikettä herättivät tietyt tunnetilat. Näin jo hyvin selviäkin kuvia eri kohtauksista, mutta kohtauksien muotoa inspiroi myös jokainen treeni kerta. Aiheeseen oli helppo tarttua kiinni, koska jokaisella oli kokemuksia ihan elävästä tilanteesta suklaan kanssa. Jokainen oli ainakin joskus kokenut saman ja heikkous suklaaseen oli hyvin lähellä. Teoksen aikana tunnetilat vahvistuivat niin treeneissä kuin lavavallakin, suklaan syöminen toi kaiken niin todelliseksi.
Todellisuudessa koko projekti oli hyvin hauska ja sai hauskoja fiiliksiä ja kokemuksia aikaan. Kaikki loksahti paikalleen kuin palapeli ja jokainen esitys toi siihen aina uutta ja teos kasvoi joka kerta. Meillä oli mahtava porukka ja projekti erittäin onnistunut. Ensimmäinen uuden Companyn pienteos, mikä yhdisti harrastajat ja ammattilaiset, sai hienon ensi-illan. Pirita Tuisku
Lyhyt tie onneen
Olemme Oulun Taidekoulun entisiä
oppilaita, mutta asumme nykyään
molemmat Helsingissä. Entinen
opettajamme Leena Korhonen otti meihin
syksyllä yhteyttä ja pyysi meitä tekemään
pienen tanssin Oulun Tanssikomppanian
esitykseen Voihan rakkaus! Toiveena oli
noin 3-5 minuutin mittainen duetto
valitsemaamme Olavi Virran
kappaleeseen.
Haasteena tanssin tekemisessä oli se, että
nyt kun emme enää asu Oulussa, meidän
oli löydettävä uudet harjoittelutilat.
Tanssisalien vuokrat yhdeltä tunnilta
olivat erittäin korkeat, ja meillä oli varaa
vain kahteen harjoittelukertaan. Tämän
vuoksi käytimme useita tunteja vain
keskustelemalla tanssin draamallisesta
kaaresta, sen hahmoista, tyylistä,
musiikista, sekä puvustuksesta. Päätimme
tehdä tanssistamme 30-40-luvun tyylisen,
humoristisen teoksen. Kuuntelimme paljon
Olavi Virran musiikkia, katsoimme kuvia
netistä, ja jonkin verran videoita
YouTubesta oikeanlaisen tunnelman
tavoittamiseksi. Lopulta kasasimme
liikemateriaalin kasaan vain kahdessa
tunnissa ja hioimme esityksen valmiiksi
Oulussa.
Lopputulokseen olimme ihan
tyytyväisiä ja saimme
esityksestä oikein hyvää
palautetta.
Riina Salmi ja Mirjami Sirén
Tanssi ja koreografia
Lokakuisena lauantaina seisomme Helsinki-Vantaan lentokentällä valmiina nousemaan Oulun koneeseen. ”Siis katsomaan tanssia, eikö sitä nyt Helsingissä näe?”, kysyy tuttumme lähtiessämme. ”Näkee, mutta nyt haluamme kokemuksen”, vastaamme. Odotuksemme ovat korkealla. Syystä, onhan rakkausteeman ympärille rakennetussa tanssikonsertissa mukana siskomme ja ystävämme. Juuri hänen aikaisempien esitystensä innoittamina lennämme tämänkin perässä. Kaiken lisäksi rakkaus aiheena sopii hyvin elämykselliseen naisviikonloppuumme, lokakuisen harmauden piristykseksi. Emme vielä tiedä, että ilman varoitusta meidät tempaistaan keskelle kokonaista kymmenen kertomuksen rakkausromaania...
… jonka näin jälkikäteen voimme ilosta ja liikutuksesta huokaillen tunnustaa syksyn kohokohdaksi! Piristys on yksi pöh sen ilon, valon ja energian rinnalla mitä meille tarjottiin. Itkimme. Nauroimme. Ja oivalsimme. Mutta mitä?
No esimerkiksi sitä, kuinka upeasti eri-ikäisten kehot ja niiden liikkeet kertovat tarinoita ja tunteita. Ja sitä, että tanssi voi olla hauskanpitoa ja leikkiä! Ja erityisesti sitä, että kaikki voivat tanssia! Eivät ainoastaan vannoutuneet harrastajat tai ammattilaiset.
VOIHAN RAKKAUS! –
Kuvassa Mari Numminen
Tanssiteosten katsomistamme on usein aiemmin sävyttänyt arviointi, enemmän tai vähemmän. Sitä ruokkivat nämä parketille genrensä ulottaneet tositeeveet, joissa joka viikko ”puujalat” saavat kyytiä. Samoin se, että suvuissamme tanssitaan ihan amma-tikseen. Mutta tämä ”komppania”, ammat-tilaisten kanssa esiintyvät tavalliset tanssi-kengänkuluttajat, vapautti meidät täysin arvioinnin kahleista. Saimme valtavan innos-tuksen ja riemun johdattamina syväsukeltaa mukaan hienojen tarinoiden ja tunnelmien vietäväksi. Plup, plup, ei kiirettä pintaan. Kymmenen rakkauskertomuksen jälkeen märkiä nenäliinamyttyjä oli sylissämme aika monta.
Erityisen syvälle ihon alle imeytyi viimeinen Elämän kaarella -tanssi. Olihan esityksessä edustettuina toisen meistä lähisuvun neljän sukupolven rohkeat naiset, jotka teos kaiken lisäksi dokumentoi ikimuistoisella tavalla.
Tuli siis itku pitkästä ilosta. Mutta toivottavasti vielä pidempi ilo itkusta. Nimittäin Voihan Rakkaus! pamautti omankin tanssi-innostuksemme kuin korkin kuohujuomapullosta. Mekin haluamme tanssia! Haluamme liikkua, leikkiä ja pitää hauskaa! Haluamme harjoittaa kehomme kertomaan. Ei riitä enää istumapaikka katsomossa!
Ja arvatkaapas mitä, viikon päästä meillä on ensimmäiset tanssiharjoitukset! Siis ”Skål!”, ja riemullinen kiitos vielä kerran teille Voihan Rakkaus -teosten upeat tanssijat ja tekijät. Tavataan, ja hymyillään kun tanssitaan!
Kaks katsojaa,
Paula Karhumaa Elina Heinämäki
KYYNELEITÄ KATSOMOSSA
Kuvassa Mia Lappalainen
Punainen huivi!
Tunteista
Kaiho. Kaipaus. Ikävä. Muistojen maisema. Nuoruus. Rakkaus. Kiihko ja
sen kadotus. Aikuinen, jo elämänsä parempaa puolta elävä, lapset kasvattanut
ja omaa nuoruuden vapautta ja elämisen intensiteettiä tasaisessa arjessa
haaveileva, nainen löytää itsensä keskeltä voimakkaita intohimoisia tunteita –
muistoja, kesäyön hurmoksesta. Olin kaunis, olin sorja, elin yöllä ja juoksin
elämää vastaan - kohtasin HÄNET yössä, hukkasin hänet, hän jäi soluihin ja
iholle ikuisiksi ajoiksi tuoksumaan nuoruudelta.
Hetki
Keski-ikäistyneenä ja vähän ryppyisenä nainen kaipaa kai joskus sitä
nuoruuden hulluuden tunnetta ja intohimoa. Tanssiessaan ystävien kanssa
olohuoneessa viinilasi kädessä, kun mies ja lapset ovat kotoa pois, juuri HÄN
tunkeutuu muistoista jokaisen naisen päähän. Hän on iholla ja ihon alla, se
sama mies. Tämä komea ja kohtelias mies on sekoittanut jokaisen naisen
pään. Jokaiselle on jäänyt muistoksi punainen huivi.
Musiikista
J. Karjalaisen musiikki on aina sielukkuudellaan ja kerronnallisilla
lyriikoillaan koskettanut minua ja vienyt mukanaan toisiin maailmoihin.
Ankkurinappi on kaiketi suomalaisille kuin yhdenlainen kesäiltojen hymni ja
nuoruuden rakkauden kaipuun salainen huuto suviyössä. Club for fiven
orgaaninen äänimaailma taas vie yhtä lailla mukanaan ja soittaa kuulijan
kehoa matkalle muistoihin kauniin kaihon syliin pois kotisohvalta.
Populaarikulttuurin ilmentyminen tanssitaiteessa, tai toisin päin, herättää
monenlaisia ajatuksia ja tunteita laidasta laitaan. Punaisen huivin esiintyjien
tanssitausta ja ikä saattaa herättää enemmän sympaattisia tunteita kuin suurta
hurmosta tanssiteknillisestä osaamisesta. Tässä kohtaa, tätä biisiä tehdessä
halusin sukeltaa tavallisen keski-ikäisen naisen tavalliseen olemiseen -
tavallisuuteen. Meissä kaikissa esiintyvään tunteeseen - rakkauden kaipuuseen
ja nuoruuden vapauteen, jota nämä naiset omalla hyväksyttävällä tavallaan ja
syvällä elämänkokemuksella tulkitsevat riemuiten liikkeestä, musiikista,
tarinasta ja yhdessä tekemisestä voimavarojaan kummuten.
Annamari Kess
Koreografia: Annamaria Kess
Tanssi: Fc Museo - Anna-Maria Keränen,
Liisa Lohilahti, Teija Ollanketo, Marika
Söderman, Sannaleena Tihinen, Jaana
Toivonen
Hyvästit
Äitini soitti minulle eräänä kesä
iltapäivänä ja sanoi, että tulla
suoraan kotiin kesätöistä. Olin
tuolloin 18-vuotias ja tiesin heti
siltä istumalta, mistä oli kyse,
isälläni oli todettu vatsasyöpä.
Joulukuun alku puolella isä kuoli.
Olin sekaisin tunteista. Olin
onnellinen, että isän ei tarvinnut
kokea enää niitä kipuja, joiden
kanssa hän joutui pitkään
elämään. Olin surullinen, että
olin menettänyt minulle niin
tärkeän ja rakkaan henkilön. Olin
vihainen, että miksi niin nuorelle
ja terveellisiä elämäntapoja
noudattaneelle henkilölle voi
tulla syöpä. Toisaalta en voinut
ymmärtää, että isä oli oikeasti
poissa. Aloin uskotella itselleni,
että isä on vain pitkällä matkalla
ja hän tulee joskus vielä takaisin.
Meidän koko perhe oli sekaisin,
hajalla ja haavoittuvainen.
Itse teos pyrkii kuvailemaan juuri
niitä tunteita, joita kävin läpi tuona
aikana. Pitkään välttelin koko
aihetta, kaikki kuolemaan liittyvä ja
niihin tunteisiin liittyvä ahdisti ja
tuntui todella pahalta. Keväällä
2012 alkoi tuntua, että aloin olla
valmis käsittelemään asiaa jopa
tanssin keinoin. Kuuntelin
musiikkia teosta varten ja löysin
kappaleen On suuri sun rantas
autius. Tätä kappaletta olin
aikaisemmin kuorossa laulanut
paljon ja kotonakin hyräillyt ja juuri
sillä hetkellä se tuntui juuri oikealle
kappaleelle, ja tuntuu edelleen.
Itse koreografiaa aloittaessa, loin
aluksi muutamia yksittäisiä
liikkeitä, jotka olivat mielestäni
sidonnaisia juuri siihen tiettyyn
tunteeseen. Muuta liikettä
lähdimme luomaan improvisaation
keinoin tanssijani Mari Nummisen
kanssa, josta sitten työstimme
liikkeet pätkiksi ja sitä kautta
kokonaisuudeksi. Puhuimme paljon
sekä liikkeestä, että tunteesta ja
päällimmäiseksi nousi tunteiden
tärkeys ja liikkeen kautta tunteen
luominen. Käytimme muutenkin
todella paljon aikaa keskusteluun ja
näin jälkikäteen ajateltuna, ehkä ne
toimivat meille molemmille
eräänlaisina ”terapia istuntoina”.
Jokaisen treenikerran jälkeen jäi
hyvä mieli ja tuntui, että olimme
menossa oikeaan suuntaan.
Esitykset olivat aivan ovella ja
olin erittäin tyytyväinen
työhömme. Olin ylpeä
työstämme ja erityisesti olin
todella hyvällä mielellä
prosessistamme koreografian
parissa. Näytöksissä oli ihana
tunnelma, rakkauden täyteinen,
ja niistä jäi todella hyvä mieli.
Näytöksistä tuli mieleen isäni
positiivisuus, kannustavuus ja
elämän myönteisyys. Hänellä oli
sanonta, jota hän viljeli
ahkerasti, niin hieronta-
asiakkailleen, kuin kaikille
läheisille ja tutuille, joskus myös
tuntemattomille. Suuri kiitos
ihanalle tanssijalleni Marille,
jonka tuki ja luottamus auttoi
minua eteenpäin tässä
prosessissa.
Ihanaa joulua kaikille ja isäni
sanoin, ”Muistakaa hymyillä!” :)
Mimmi Marjamaa
Tanssi: Mari Numminen
Koreograifia: Mimmi Marjamaa
Juurrun
Tanssi ja koreografia: Julian Owusu ja
Paula Puumalainen
Elämän kaarella Kaikki alkoi keväällä 2012 lenkkipolulta. Siinä juostessa pyörittelin mielessäni omaa elämääni ja äitiäni. Mietin elämän rajallisuutta. Ajatukseni kulkivat siinä, että pitäisi tehdä niitä asioita joita haluaa, ja toteuttaa niitä unelmia ja toiveita, jotka ovat mahdollista toteuttaa. Muistelin miten äitini oli nuorena haaveillut näyttelijäksi tulemisesta, kun mieleeni häivähti ajatus siitä, että äidin täytyy saada kokea miten ihanaa on olla lavalla. Siitä se lähti – teos jossa olisivat mukana äitini ja minä… ja Veera! 6-vuotias tyttäreni, joka rakastaa tanssimista. Entä muuta? Mummi – valokuvina, muistoina. Kotiin tullessani työryhmä oli kasassa. Tai siis, pitihän heiltä vielä kysyä. Muutaman päivän pyöritin ajatusta mielessäni ja sitten kysyin äidiltä ja Veeralta ja he suostuivat.
Minulla oli voimakas visio nojatuolista, jossa äitini istuu ja katsoo valokuvia, jotka projisoitaisiin taustalle. Tämä visio mielessäni jäin kesälomalle. Kesällä en työstänyt teosta aktiivisesti.
Kesä meni ja aloitin syyskesällä tekemään Haapavedelle, 15-vuotiaalle Miinalle, teosta Kasvukipuja. Siinä bussimatkoilla Haapavedelle, alkoi myös elämänkaarella hahmottua. Aloin rakentaa teosta mielessäni, miettiä sisältöä ja teemoja; Tuoli, valokuvat, mummini, Veeran ja äitini tanssi, Äitini käsitanssi, Ristiriidat/ konfliktit, sovinto.
Ensimmäiset harjoitukset pidimme syyskuussa ja minua jännitti, miten työskentely lähtisi käyntiin niin tuttujen ihmisten kanssa. Aloimme ensin harjoitella tuolin ympärillä tapahtuvaa Veeran ja äitini tanssia, sitten äitini muistelutanssia. Musiikiksi olin ajatellut mahdollisesti Tapio Rautavaaran Hopeahapset- kappaletta, joka on äidilleni tärkeä kappale. Kohtaus syntyi helposti ja musiikki sopi siihen. Sitten teimme Veeran soolon ja Veera oppi sen tosi nopeasti. Ekat treenit sujuivat hyvin ja saimme paljon aikaiseksi.
Omia tanssipätkiä työstin itsekseni ja yhdessä harjoittelimme muita kohtauksia kaksi kertaa viikossa. Teos alkoi saada lopullisen muotonsa nopeasti. Sukupolvien väliset ristiriidat toin esille arjen asioissa, jotka eivät ole välttämättä suuren suuria, mutta aiheuttavat ristiriitoja ja sovinnon hetkellä ne tuntuvat huvittavilta.
Loppua pyörittelin pidempään; halusin teokseen lopun, jossa välittyisi se, että muistot ja menneisyys on ihania ja tärkeitä, mutta elämä on tässä hetkessä. Sitten taas matkalla Haapavedelle sen keksin; lapsenomainen heittäytyminen hetkeen, leikki, siitä syntyi loppukohtaus, jossa Veera aloittaa hippaleikin ja me tulemme mukaan, mummini katsoo kuvana taustalla.
Teos sai ensiesityksensä Tanssikomppanian Voihan rakkaus! esityskokonaisuudessa lokakuussa Valveella.
Teoksesta tuli tunteikas, rehellinen tarina meidän perheestä. Oli ihanaa tehdä teos rakkaitteni kanssa, esiintyä äitini ja tyttäreni kanssa, mahdollistaa yksi unelma.
Kulisseissa katsellessani äidin ja Veeran tanssia, oli vaikea pidätellä kyyneleitä; ylpeydestä ja onnesta pakahtuneena, täytyi mennä lavalle seuraavaan kohtaukseen vihaista ja ärsyyntynyttä esittäen, se oli aika hassua.
Mia Lappalainen
Tanssi: Mia Lappalainen, Kirsti Karhumaa, Veera Lappalainen
Koreografia: Mia Lappalainen
TANSSIN KANSAINVÄLISEN PÄIVÄN GAALA
Sunnuntaina 28.4.2013
klo 16 ja 19 Teatterikuopalla
(Revontie 45, Haukipudas)
top related