Kaks Kasia # 1 2012

Kymmenen tarinaa

rakkaudesta

Kaks Kasia #1 2012

Sisältää;

Komppania esittäytyy s. 3

Voihan Rakkaus! s. 4

Rakkauden sävel / Kiiminkijoen opisto s. 6

Raskatan! s. 12

Ole minun / Esittävän taiteen koulu Lenninsiipi s. 20

Heikkous / Cross Move Company s. 28

Lyhyt tie onneen / Oulun taidekoulu s. 34

Kyyneleitä katsomosta s. 40

Punainen huivi / FC Museo s. 42

Grazy for You s. 48

Hyvästit s. 54

Juurrun s. 60

Elämän kaarella s. 66

Toimituskunta:

Jenni Harju

Heli Jaakola

Iivari Karjalainen

Keväällä 2011 perustettu Oulun Tanssikomppania ry on syntynyt tarpeesta koota yhteen Oulun seudun tanssintekijöitä. Yhdistyksen tarkoituksena on kehittää tanssitaidetta ja tanssi-kasvatusta pääasiallisesti Oulun alueella sekä tuottaa tanssiesityksiä ja –tapahtumia tukemalla paikallisia tanssi-taiteen osaajia. Yhdistys tukee tanssi-taiteilijoiden ammatillista osaamista järjestämällä säännölliset ammattilais-treenit, koulutuksia ja työ-pajoja jäsenilleen. Pääpaino on paikallisella osaamisella ja yhteistyöllä. Jäsenille suunnat-tujen koulutuksien lisäksi yhdistys järjestää työpajoja ja kursseja myös muille kohde-ryhmille (esim. koulut, päiväkodit, vanhainkodit, erityis-ryhmät). Tanssi-komppania tuottaa näytöksiä, joissa alueen osaajat pääsevät esille. Esimerkiksi tanssikon-serteissa nähdään alueen monipuolista tanssilajikirjoa. Verkostoitumista ja yhteis-työtä kehitetään kokoamalla paikallisia osaajia yhteen yhdistyksen jäseniltoihin ja muihin tapaamisiin. Työtä tehdään suurella sydämellä ja rempseällä otteella tanssi-taiteen hyväksi.

Tanssikomppanian ensim-mäinen toimintavuosi on käynnistynyt erinomaisesti. Komppania on saanut riveihinsä koko joukon paikal-lisia eri tanssilajien ammatti-laisia ja pian tanssin ammat-tiin valmistuvia. Yhteistyötä tanssinopettajan koulutus-ohjelman kanssa tiivistetään yhteishankkeen tiimoilta. Tanssikomppania tekee yhteistyötä myös tanssin harrastajien kanssa. Yhteen hiileen puhaltaminen ja innos-tus näkyy siinä, että valtaosa paikallisista tanssi- ja taide-kouluista on mukana komp-panian toiminnassa. Myös yhteistyö JoJo – Oulun Tans-sin Keskuksen kanssa on luonut uusia sisältöjä ja mah-dollisuuksia paikallisille osaa-jille. ”Oulu tarvitsee tanssi-lukion, jotta oppimispolku tanssin ammatista kiinnostu-neille olisi yhtenäinen” toteaa Tanssikomppanian puheen-johtaja Mia Lappalainen Oulun taidekoulusta.

Tanssikomppania suuntaa haasteita kohti käynnistämällä aloitteen tanssilukion saamiseksi Ouluun sekä muilla uusilla, tanssitaitei-lijoita tukevilla toimintamuo-doilla. ”Tanssikomppanian tavoitteena on työllistää monipuolisesti tanssitaiteili-joita mm. hankkeisiin ja tarjota heille lisää esiintymis-mahdollisuuksia. Tavoitteena on viedä tanssia enemmän kouluille, päiväkodeille ja muille kohderyhmille.” Lappalainen jatkaa ja esittää lopuksi toiveen: ”Toivomme, että myös rahoittajatahot näkevät toimintamme tarkoi-tuksen ja merkityksen Oulun seudun tanssin ammatti-laisille. Toivotamme kaikki Oulun alueen tanssin osaajat mukaan komppaniaan”.

Oulun Tanssikomppania

Voihan Rakkaus!

Oulun Tanssikomppania

tuotti Valve –näyttämölle

lokakuussa 2012

tanssikonsertin Voihan

Rakkaus! Konsertissa

esiintyi sekä oululaisia

tanssin ammattilaisia että

harrastajia. Vanhin

esiintyjistä oli 75 vuotias ja

nuorin alle kouluikäinen.

Konsertin jokainen tanssi

käsitteli rakkautta:

rakastumista, parisuhdetta,

menetystä, sukupolvien

välistä yhteyttä, intohimoa

suklaaseen...

Kaks Kasia jatkaa Voihan

Rakkaus! –tanssikonserttia ja

esittelee kaikki kymmenen

teosta Ilkka Karjalaisen

valokuvin ja koreografien

kommentein.

Rakkauden sävel

Tanssijat: Kiiminkijoen

opiston bailasalsan jatko-

ryhmä

Koreografia: Tiina Myylly

Raskatan!

Liisa Hei! And Her HAHAHA Dance Company

Tanssijat: Liisa Heikkinen, Matti Timonen, Heli Jaakola, Saara

Hedman ja Marjukka Koivuniemi

Koreografia: Liisa Heikkinen

Mitä me olemme, emme, tulemme

Tällä kertaa päästin koreografina enemmän irti kuin

aikaisemmin. Annoin idean liikkeestä ja loppu vastuu

jäi tanssijalle. Helppoa minulle? EI! Helppoa

tanssijoille? Ei, kai. Ei ainakaan minulle tanssijana.

En ole koskaan tehnyt äärimmäistä taituruutta

(taituruus: tässä tapauksessa taivaaseen menevät

hypyt ja maahan porautuvat piruetit) näyttäviä

koreografioita, joten tanssijoiden piti löytää joku muu

keino ällistyttää katsojat.

Olla läsnä. Tehdä itse itselleen tanssimisesta

kiinnostavaa. Tehdä tanssista niin kiinnostavaa, että

myös yleisö kiinnostuu. Pitää olla kiinnostunut

liikkeestä. Meidän ryhmässä pitää olla myös

kiinnostunut toisista, niin harjoituksissa kuin lavalla.

Emme voi alkaa treenaamaan ennen kuin tiedämme,

mitä kullekkin kuuluu, jonka jälkeen aika on kulunut jo

puoleen. Se ei haittaa, se on osa meitä, oman elämän

juoruaminen. Emme myöskään lämmittele, paitsi nyt.

Synnytys, kolahdus, liika energia, myöhässä oleminen;

saa aikaan kehon lämpiämisen. Ennen se oli

”haarataitto ja selän taivutus” ja avot, valmis! Mitä

tämä siis tarkoittaa? Me vanhenemme. Kehomme

vanhenee (ja ajatus selkenee). Mutta älköön nyt

kukaan luulko, että olemme vanhoja! Ei, meidän pitää

vaan nykyään lämmitellä. Nuoruus on rautaa ja rauta

ruostuvaa.

Kuten lämmittely, kokemus on asia, jota arvostan

kovasti. Toisaalta kokemus on myös turhaa sanan

helinää ja liian kauaksi liidelleitä ihmisiä. Taide on

ihmeellinen mörkö, jota on vaikea avata. Taiteilija on

sitä suurempi mörkö. Kokenut taiteilija on jo Muumi-

mörkö, ihan tajuttoman iso ja pelottava. En halua isona

Muumimaailmaan, mutta haluan olla kokenut taiteilija.

Tai no, taiteilijuus tulkoot tai olkoot, mutta kokemuksia

janoan. Haluaisin, että 20 vuoden päästä aloitteleva

minä tulisi juttusille ja keskustelun jälkeen toteaisi, että

”sun kanssahan on helppo jutella”. Siinä minun elämän

tavoitteet tällä saralla.

Liisa Hei

Ole minun !

Rohkeus aloittaa baletin harrastus

aikuisena on lisääntynyt vuosi vuodelta.

Baletin harrastajamäärät ovat olleet

kasvussa naisten lisäksi myös miesten

osalta. Erilaisten liikuntaharrastusten

lisäksi monet aikuiset haluavat itselleen

harrastuksen, jossa voi yhdistää sekä

tehokasta liikuntaa että lähestyä

kulttuurin, taiteiden ja itseilmaisun

maailmaa. Baletti palvelee mielestäni

näitä toiveita parhaiten

Nykyaikainen aikuinen haluaa kokeilla

omia rajojaan, sekä testata myös omia

ennakkoluulojaan balettia kohtaan.

Kun kerroin baletinharrastaijille

mahdollisuudesta esiintyä, olivat kaikki

heti sitä mieltä, että tietenkin

esiinnytään! Aikuiset baletin harrastajat

olivat todella innoissaan

mahdollisuudesta päästä osallistumaan

näytöksiin. On ollut ihailtavaa nähdä

kuinka motivoituneita sekä miehet että

naiset ovat olleet oppimaan uutta.

Ole minun -koreografian

harjoitusprosessi oli varsin

työntäyteistä, mutta palkitsevaa.

Baletin koreografian pitää palvella

harrastajia ja nostaa heidän

vahvuuksiaan esiin. Ulkopuolisten

on helppoa puhua, että aikuisbaletin

harrastajien esitykset eivät voi olla

verrattavissa niin sanottuun

”oikeaan” balettiin. En halunnut,

että katsojat kokisivat esityksen

koreografian ja lähestymistavan

kepeänä tai humoristisena. Näin

ei myöskään käynyt. Valitsin

rakkauden teeman lisäksi koreo-

grafian perustaksi romanttisen

baletin aikakauden. Se palveli ja

tuki parhaiten aikuisbaletin

harrastajien koreografian tekemistä.

Heti alusta alkaen meille kaikille oli

itsestään selvää, että tavoitteemme

on tuottaa balettiesitys, jota

katsoessa katsoja saa kokea

esityksen tyylikkäänä

tanssiesityksenä. Ole minun -koreo-

grafia kertoi, tai ennemminkin

kutsui tanssiin. Ole minun tanssin

koreografia oli unelmaa, rakkautta,

tai vaikkapa lumihiutaleiden

tanssia. Katsojalle annettiin tilaa

tehdä omaa tulkintaa, jota Ole

minun -koreografia herätti.

Päätimme ryhmässä, että tanssimme ehdottomasti Pas de deux eli

"kahden askeleet” koreografian, jossa ballerina tanssii partnerinsa

avustamana kärkitossuilla. Valitsen musiikiksi baletin romanttista

tyylisuuntaa edustavan teoksen Giselle, jonka sävelsi ranskalainen

säveltäjä Adolphe Adam. Onnistuimme koreografiassa yli

odotusten. Yleisön reaktiot ja palautteet esityksestä palkitsivat

minut sekä koreografina että opettajana kuin myös kaikki tanssijat.

Kärkitossuilla tanssiminen vaatii baletin harrastaijilta paljon työtä.

Haastavaa on sekä nilkkojen voiman kehittäminen että vartalon

kokonaisvaltainen hallitseminen. Parina tanssiminen oli herkkä

prosessi, kun parien täytyi tutustua tosiinsa ja löytää kehon

vuorovaikutustaitoja.

Miestanssija on naisille tärkeänä tukena ja naiset osasivat myös

vaatia sitä. Nostan hattua miesten kärsivällisyydelle koreografian

harjoitusprosessissa, sillä he kuuntelivat hienosti naisia ja

kykenivät reagoimaan nopeasti tanssin moniin haasteisiin.

Alexandra Rustamova

Tanssi: Oulun esittävän taiteen koulu Lenninsiipi; Jouni Tähtinen, Kosti Niemelä, Jarno Salonen, Jussi Kejo,

Ari-Matti Pelttari, Antti Kivimäki, Joni Pekkala, Sinipii Pickett, Anna Kemppainen, Sandra Hänninen, Hanna-

Maria Turtiainen, Johanna Aromaa, Aino Raiskila, Heidi Valjus-Lindeman

Koreografia: Alexandra Rustamova

Heikkous

Cross Move Company

Koreografia Pirita Tuisku

Tanssi: Satu Niemelä, Jemina Kopakkala, Pia

Polojärvi ja Pirita Tuisku

Heikkous ideana syntyi jo noin vuosi sitten ja työstäminen ryhmän kanssa alkoi syksyllä 2012. Suklaan himo on kumma mysteeri, varsinkin joulun aikaan usein miettii suklaaähkyssä miksi piti jälleen syödä liikaa? Otat yhden palan ja se sulaa suuhusi, kohta otat jo seuraavan ja seuraavan ja seuraavan… Viimein huomaat syöneesi koko levyn. Aloin pohtia vaiheita mitä käyn läpi ennen kuin huomaan olevani suklaaähkyssä. Näistä vaiheista syntyi koreografian punainen lanka. Mutta miksi suklaa? Suklaa on vain niin hyvää ja minä ainakin tykkään suklaasta enemmän kuin mistään karkista. Suklaa on minun heikkouteni.

Suklaan matka kaupan hyllyltä mahaasi, koreografian vaiheita; ”Kaupassa kävellessä karkki- hyllyn ohi silmäsi kiinnittyy yhteen kohtaan. Siihen siniseen levyyn, joka kutsuu sinua. Yrität olla kovana ja kiellät itseäsi. Kiellät, kiellät ja kiellät ottamasta levyä. Kunnes ajatus on liian suuri ja sinun on pakko tarttua levyyn.

Avaan levyn ja otat ensimmäisen palan ja suklaan sulaessa suuhusi otat toisen heti perään. Ahmittuasi puolet levystä kuulet sisäisen äänen, joka yrittää puhua sinulle järkeä; LOPETA JO, ETTEI TULE HUONO OLO. Tämän ääni yrittää pitää sormesi irti levystä. Lopulta alat uskottella itsellesi tietäväsi tästä tulevan huonon olon, mutta kun se vain maistuu niin hyvälle… Rakkaus suklaaseen on syntynyt. Käyt taistelua itsesi kanssa. Tiedostat kuinka huono olo siitä kuitenkin tulee ja näpyt ja sitten se näkyy vyötäröllä. Mutta kuitenkaan et voi vastustaa. Haluat nauttia tästä hetkestä ja jokaisesta suklaa palasta. Miksi murehtia huomista, kun voit nauttia suklaasta tässä hetkessä.”

Näitä vaiheita lähdimme tanssijoiden kanssa vähitellen kasaamaan ja katsomaan minkälaista liikettä herättivät tietyt tunnetilat. Näin jo hyvin selviäkin kuvia eri kohtauksista, mutta kohtauksien muotoa inspiroi myös jokainen treeni kerta. Aiheeseen oli helppo tarttua kiinni, koska jokaisella oli kokemuksia ihan elävästä tilanteesta suklaan kanssa. Jokainen oli ainakin joskus kokenut saman ja heikkous suklaaseen oli hyvin lähellä. Teoksen aikana tunnetilat vahvistuivat niin treeneissä kuin lavavallakin, suklaan syöminen toi kaiken niin todelliseksi.

Todellisuudessa koko projekti oli hyvin hauska ja sai hauskoja fiiliksiä ja kokemuksia aikaan. Kaikki loksahti paikalleen kuin palapeli ja jokainen esitys toi siihen aina uutta ja teos kasvoi joka kerta. Meillä oli mahtava porukka ja projekti erittäin onnistunut. Ensimmäinen uuden Companyn pienteos, mikä yhdisti harrastajat ja ammattilaiset, sai hienon ensi-illan. Pirita Tuisku

Lyhyt tie onneen

Olemme Oulun Taidekoulun entisiä

oppilaita, mutta asumme nykyään

molemmat Helsingissä. Entinen

opettajamme Leena Korhonen otti meihin

syksyllä yhteyttä ja pyysi meitä tekemään

pienen tanssin Oulun Tanssikomppanian

esitykseen Voihan rakkaus! Toiveena oli

noin 3-5 minuutin mittainen duetto

valitsemaamme Olavi Virran

kappaleeseen.

Haasteena tanssin tekemisessä oli se, että

nyt kun emme enää asu Oulussa, meidän

oli löydettävä uudet harjoittelutilat.

Tanssisalien vuokrat yhdeltä tunnilta

olivat erittäin korkeat, ja meillä oli varaa

vain kahteen harjoittelukertaan. Tämän

vuoksi käytimme useita tunteja vain

keskustelemalla tanssin draamallisesta

kaaresta, sen hahmoista, tyylistä,

musiikista, sekä puvustuksesta. Päätimme

tehdä tanssistamme 30-40-luvun tyylisen,

humoristisen teoksen. Kuuntelimme paljon

Olavi Virran musiikkia, katsoimme kuvia

netistä, ja jonkin verran videoita

YouTubesta oikeanlaisen tunnelman

tavoittamiseksi. Lopulta kasasimme

liikemateriaalin kasaan vain kahdessa

tunnissa ja hioimme esityksen valmiiksi

Oulussa.

Lopputulokseen olimme ihan

tyytyväisiä ja saimme

esityksestä oikein hyvää

palautetta.

Riina Salmi ja Mirjami Sirén

Tanssi ja koreografia

Lokakuisena lauantaina seisomme Helsinki-Vantaan lentokentällä valmiina nousemaan Oulun koneeseen. ”Siis katsomaan tanssia, eikö sitä nyt Helsingissä näe?”, kysyy tuttumme lähtiessämme. ”Näkee, mutta nyt haluamme kokemuksen”, vastaamme. Odotuksemme ovat korkealla. Syystä, onhan rakkausteeman ympärille rakennetussa tanssikonsertissa mukana siskomme ja ystävämme. Juuri hänen aikaisempien esitystensä innoittamina lennämme tämänkin perässä. Kaiken lisäksi rakkaus aiheena sopii hyvin elämykselliseen naisviikonloppuumme, lokakuisen harmauden piristykseksi. Emme vielä tiedä, että ilman varoitusta meidät tempaistaan keskelle kokonaista kymmenen kertomuksen rakkausromaania...

… jonka näin jälkikäteen voimme ilosta ja liikutuksesta huokaillen tunnustaa syksyn kohokohdaksi! Piristys on yksi pöh sen ilon, valon ja energian rinnalla mitä meille tarjottiin. Itkimme. Nauroimme. Ja oivalsimme. Mutta mitä?

No esimerkiksi sitä, kuinka upeasti eri-ikäisten kehot ja niiden liikkeet kertovat tarinoita ja tunteita. Ja sitä, että tanssi voi olla hauskanpitoa ja leikkiä! Ja erityisesti sitä, että kaikki voivat tanssia! Eivät ainoastaan vannoutuneet harrastajat tai ammattilaiset.

VOIHAN RAKKAUS! –

Kuvassa Mari Numminen

Tanssiteosten katsomistamme on usein aiemmin sävyttänyt arviointi, enemmän tai vähemmän. Sitä ruokkivat nämä parketille genrensä ulottaneet tositeeveet, joissa joka viikko ”puujalat” saavat kyytiä. Samoin se, että suvuissamme tanssitaan ihan amma-tikseen. Mutta tämä ”komppania”, ammat-tilaisten kanssa esiintyvät tavalliset tanssi-kengänkuluttajat, vapautti meidät täysin arvioinnin kahleista. Saimme valtavan innos-tuksen ja riemun johdattamina syväsukeltaa mukaan hienojen tarinoiden ja tunnelmien vietäväksi. Plup, plup, ei kiirettä pintaan. Kymmenen rakkauskertomuksen jälkeen märkiä nenäliinamyttyjä oli sylissämme aika monta.

Erityisen syvälle ihon alle imeytyi viimeinen Elämän kaarella -tanssi. Olihan esityksessä edustettuina toisen meistä lähisuvun neljän sukupolven rohkeat naiset, jotka teos kaiken lisäksi dokumentoi ikimuistoisella tavalla.

Tuli siis itku pitkästä ilosta. Mutta toivottavasti vielä pidempi ilo itkusta. Nimittäin Voihan Rakkaus! pamautti omankin tanssi-innostuksemme kuin korkin kuohujuomapullosta. Mekin haluamme tanssia! Haluamme liikkua, leikkiä ja pitää hauskaa! Haluamme harjoittaa kehomme kertomaan. Ei riitä enää istumapaikka katsomossa!

Ja arvatkaapas mitä, viikon päästä meillä on ensimmäiset tanssiharjoitukset! Siis ”Skål!”, ja riemullinen kiitos vielä kerran teille Voihan Rakkaus -teosten upeat tanssijat ja tekijät. Tavataan, ja hymyillään kun tanssitaan!

Kaks katsojaa,

Paula Karhumaa Elina Heinämäki

KYYNELEITÄ KATSOMOSSA

Kuvassa Mia Lappalainen

Punainen huivi!

Tunteista

Kaiho. Kaipaus. Ikävä. Muistojen maisema. Nuoruus. Rakkaus. Kiihko ja

sen kadotus. Aikuinen, jo elämänsä parempaa puolta elävä, lapset kasvattanut

ja omaa nuoruuden vapautta ja elämisen intensiteettiä tasaisessa arjessa

haaveileva, nainen löytää itsensä keskeltä voimakkaita intohimoisia tunteita –

muistoja, kesäyön hurmoksesta. Olin kaunis, olin sorja, elin yöllä ja juoksin

elämää vastaan - kohtasin HÄNET yössä, hukkasin hänet, hän jäi soluihin ja

iholle ikuisiksi ajoiksi tuoksumaan nuoruudelta.

Hetki

Keski-ikäistyneenä ja vähän ryppyisenä nainen kaipaa kai joskus sitä

nuoruuden hulluuden tunnetta ja intohimoa. Tanssiessaan ystävien kanssa

olohuoneessa viinilasi kädessä, kun mies ja lapset ovat kotoa pois, juuri HÄN

tunkeutuu muistoista jokaisen naisen päähän. Hän on iholla ja ihon alla, se

sama mies. Tämä komea ja kohtelias mies on sekoittanut jokaisen naisen

pään. Jokaiselle on jäänyt muistoksi punainen huivi.

Musiikista

J. Karjalaisen musiikki on aina sielukkuudellaan ja kerronnallisilla

lyriikoillaan koskettanut minua ja vienyt mukanaan toisiin maailmoihin.

Ankkurinappi on kaiketi suomalaisille kuin yhdenlainen kesäiltojen hymni ja

nuoruuden rakkauden kaipuun salainen huuto suviyössä. Club for fiven

orgaaninen äänimaailma taas vie yhtä lailla mukanaan ja soittaa kuulijan

kehoa matkalle muistoihin kauniin kaihon syliin pois kotisohvalta.

Populaarikulttuurin ilmentyminen tanssitaiteessa, tai toisin päin, herättää

monenlaisia ajatuksia ja tunteita laidasta laitaan. Punaisen huivin esiintyjien

tanssitausta ja ikä saattaa herättää enemmän sympaattisia tunteita kuin suurta

hurmosta tanssiteknillisestä osaamisesta. Tässä kohtaa, tätä biisiä tehdessä

halusin sukeltaa tavallisen keski-ikäisen naisen tavalliseen olemiseen -

tavallisuuteen. Meissä kaikissa esiintyvään tunteeseen - rakkauden kaipuuseen

ja nuoruuden vapauteen, jota nämä naiset omalla hyväksyttävällä tavallaan ja

syvällä elämänkokemuksella tulkitsevat riemuiten liikkeestä, musiikista,

tarinasta ja yhdessä tekemisestä voimavarojaan kummuten.

Annamari Kess

Koreografia: Annamaria Kess

Tanssi: Fc Museo - Anna-Maria Keränen,

Liisa Lohilahti, Teija Ollanketo, Marika

Söderman, Sannaleena Tihinen, Jaana

Toivonen

Hyvästit

Äitini soitti minulle eräänä kesä

iltapäivänä ja sanoi, että tulla

suoraan kotiin kesätöistä. Olin

tuolloin 18-vuotias ja tiesin heti

siltä istumalta, mistä oli kyse,

isälläni oli todettu vatsasyöpä.

Joulukuun alku puolella isä kuoli.

Olin sekaisin tunteista. Olin

onnellinen, että isän ei tarvinnut

kokea enää niitä kipuja, joiden

kanssa hän joutui pitkään

elämään. Olin surullinen, että

olin menettänyt minulle niin

tärkeän ja rakkaan henkilön. Olin

vihainen, että miksi niin nuorelle

ja terveellisiä elämäntapoja

noudattaneelle henkilölle voi

tulla syöpä. Toisaalta en voinut

ymmärtää, että isä oli oikeasti

poissa. Aloin uskotella itselleni,

että isä on vain pitkällä matkalla

ja hän tulee joskus vielä takaisin.

Meidän koko perhe oli sekaisin,

hajalla ja haavoittuvainen.

Itse teos pyrkii kuvailemaan juuri

niitä tunteita, joita kävin läpi tuona

aikana. Pitkään välttelin koko

aihetta, kaikki kuolemaan liittyvä ja

niihin tunteisiin liittyvä ahdisti ja

tuntui todella pahalta. Keväällä

2012 alkoi tuntua, että aloin olla

valmis käsittelemään asiaa jopa

tanssin keinoin. Kuuntelin

musiikkia teosta varten ja löysin

kappaleen On suuri sun rantas

autius. Tätä kappaletta olin

aikaisemmin kuorossa laulanut

paljon ja kotonakin hyräillyt ja juuri

sillä hetkellä se tuntui juuri oikealle

kappaleelle, ja tuntuu edelleen.

Itse koreografiaa aloittaessa, loin

aluksi muutamia yksittäisiä

liikkeitä, jotka olivat mielestäni

sidonnaisia juuri siihen tiettyyn

tunteeseen. Muuta liikettä

lähdimme luomaan improvisaation

keinoin tanssijani Mari Nummisen

kanssa, josta sitten työstimme

liikkeet pätkiksi ja sitä kautta

kokonaisuudeksi. Puhuimme paljon

sekä liikkeestä, että tunteesta ja

päällimmäiseksi nousi tunteiden

tärkeys ja liikkeen kautta tunteen

luominen. Käytimme muutenkin

todella paljon aikaa keskusteluun ja

näin jälkikäteen ajateltuna, ehkä ne

toimivat meille molemmille

eräänlaisina ”terapia istuntoina”.

Jokaisen treenikerran jälkeen jäi

hyvä mieli ja tuntui, että olimme

menossa oikeaan suuntaan.

Esitykset olivat aivan ovella ja

olin erittäin tyytyväinen

työhömme. Olin ylpeä

työstämme ja erityisesti olin

todella hyvällä mielellä

prosessistamme koreografian

parissa. Näytöksissä oli ihana

tunnelma, rakkauden täyteinen,

ja niistä jäi todella hyvä mieli.

Näytöksistä tuli mieleen isäni

positiivisuus, kannustavuus ja

elämän myönteisyys. Hänellä oli

sanonta, jota hän viljeli

ahkerasti, niin hieronta-

asiakkailleen, kuin kaikille

läheisille ja tutuille, joskus myös

tuntemattomille. Suuri kiitos

ihanalle tanssijalleni Marille,

jonka tuki ja luottamus auttoi

minua eteenpäin tässä

prosessissa.

Ihanaa joulua kaikille ja isäni

sanoin, ”Muistakaa hymyillä!” :)

Mimmi Marjamaa

Tanssi: Mari Numminen

Koreograifia: Mimmi Marjamaa

Juurrun

Tanssi ja koreografia: Julian Owusu ja

Paula Puumalainen

Elämän kaarella Kaikki alkoi keväällä 2012 lenkkipolulta. Siinä juostessa pyörittelin mielessäni omaa elämääni ja äitiäni. Mietin elämän rajallisuutta. Ajatukseni kulkivat siinä, että pitäisi tehdä niitä asioita joita haluaa, ja toteuttaa niitä unelmia ja toiveita, jotka ovat mahdollista toteuttaa. Muistelin miten äitini oli nuorena haaveillut näyttelijäksi tulemisesta, kun mieleeni häivähti ajatus siitä, että äidin täytyy saada kokea miten ihanaa on olla lavalla. Siitä se lähti – teos jossa olisivat mukana äitini ja minä… ja Veera! 6-vuotias tyttäreni, joka rakastaa tanssimista. Entä muuta? Mummi – valokuvina, muistoina. Kotiin tullessani työryhmä oli kasassa. Tai siis, pitihän heiltä vielä kysyä. Muutaman päivän pyöritin ajatusta mielessäni ja sitten kysyin äidiltä ja Veeralta ja he suostuivat.

Minulla oli voimakas visio nojatuolista, jossa äitini istuu ja katsoo valokuvia, jotka projisoitaisiin taustalle. Tämä visio mielessäni jäin kesälomalle. Kesällä en työstänyt teosta aktiivisesti.

Kesä meni ja aloitin syyskesällä tekemään Haapavedelle, 15-vuotiaalle Miinalle, teosta Kasvukipuja. Siinä bussimatkoilla Haapavedelle, alkoi myös elämänkaarella hahmottua. Aloin rakentaa teosta mielessäni, miettiä sisältöä ja teemoja; Tuoli, valokuvat, mummini, Veeran ja äitini tanssi, Äitini käsitanssi, Ristiriidat/ konfliktit, sovinto.

Ensimmäiset harjoitukset pidimme syyskuussa ja minua jännitti, miten työskentely lähtisi käyntiin niin tuttujen ihmisten kanssa. Aloimme ensin harjoitella tuolin ympärillä tapahtuvaa Veeran ja äitini tanssia, sitten äitini muistelutanssia. Musiikiksi olin ajatellut mahdollisesti Tapio Rautavaaran Hopeahapset- kappaletta, joka on äidilleni tärkeä kappale. Kohtaus syntyi helposti ja musiikki sopi siihen. Sitten teimme Veeran soolon ja Veera oppi sen tosi nopeasti. Ekat treenit sujuivat hyvin ja saimme paljon aikaiseksi.

Omia tanssipätkiä työstin itsekseni ja yhdessä harjoittelimme muita kohtauksia kaksi kertaa viikossa. Teos alkoi saada lopullisen muotonsa nopeasti. Sukupolvien väliset ristiriidat toin esille arjen asioissa, jotka eivät ole välttämättä suuren suuria, mutta aiheuttavat ristiriitoja ja sovinnon hetkellä ne tuntuvat huvittavilta.

Loppua pyörittelin pidempään; halusin teokseen lopun, jossa välittyisi se, että muistot ja menneisyys on ihania ja tärkeitä, mutta elämä on tässä hetkessä. Sitten taas matkalla Haapavedelle sen keksin; lapsenomainen heittäytyminen hetkeen, leikki, siitä syntyi loppukohtaus, jossa Veera aloittaa hippaleikin ja me tulemme mukaan, mummini katsoo kuvana taustalla.

Teos sai ensiesityksensä Tanssikomppanian Voihan rakkaus! esityskokonaisuudessa lokakuussa Valveella.

Teoksesta tuli tunteikas, rehellinen tarina meidän perheestä. Oli ihanaa tehdä teos rakkaitteni kanssa, esiintyä äitini ja tyttäreni kanssa, mahdollistaa yksi unelma.

Kulisseissa katsellessani äidin ja Veeran tanssia, oli vaikea pidätellä kyyneleitä; ylpeydestä ja onnesta pakahtuneena, täytyi mennä lavalle seuraavaan kohtaukseen vihaista ja ärsyyntynyttä esittäen, se oli aika hassua.

Mia Lappalainen

Tanssi: Mia Lappalainen, Kirsti Karhumaa, Veera Lappalainen

Koreografia: Mia Lappalainen

TANSSIN KANSAINVÄLISEN PÄIVÄN GAALA

Sunnuntaina 28.4.2013

klo 16 ja 19 Teatterikuopalla

(Revontie 45, Haukipudas)