Riistapäivät 2017 

Hyvinvoiva riista – kestävä riistatalous 

18.–19.1.2017  

Hotelli Scandic Kuopio 

 

 

 

ESITELMIEN TIIVISTELMÄT 

(Julkisia 18.1.2017 alkaen) 

 

 

 

MetsäpeuraLIFESakari Mykrä, Metsähallitus   

Aikanaan lähes koko maata asuttanut ja kertaalleen sukupuuttoon maastamme kuollut metsäpeura 

(Rangifer tarandus fennicus) esiintyy Suomessa tätä nykyä kahtaalla. Kainuun osakanta on perua 

Suomeen 1940‐luvulta alkaen palanneista yksilöistä, ja Suomenselän osakannan pohjana puolestaan 

on lähes yli kolme vuosikymmentä sitten toteutettu ensimmäinen palautusistutus. Suomenselän 

kanta voi kohtuullisesti, mutta Kainuun kanta on hälyttävästi taantunut 2000‐luvun alusta. Kannan‐

laskun myötä pohdinta uudesta palautusistutuksesta lähti liikkeelle vuonna 2007 voimaantulleen 

kannanhoitosuunnitelman myötä. Valmistelevien töiden jälkeen uuden palausistutuksen suunnittelu 

käynnistyi 2014 ja laajeni sittemmin peurakannan hoitoa kattavamminkin koskevaksi EU LIFE‐

hankehakemukseksi. Myönteinen rahoituspäätös Komissiolta tuli kesällä 2016, ja hanke alkoi saman 

vuoden lokakuussa. Hankkeessa toteutetaan kaksi uutta palautusistutusta läntiseen Suomeen, vah‐

vistetaan Suomenselän pääjoukosta erillään elävää pientä osakantaa, kerätään tietoa peurakannan 

koosta ja rakenteesta, päivitetään peurakannan hoitosuunnitelma, tehostetaan peuran ja poron 

risteytymisen estotoimia, parannetaan metsäpeuran eläintarhakannan perimää, pyritään vähentä‐

mään ihmisen aiheuttamaa häirintää ja kuolleisuutta, ennallistetaan peuran elinympäristöjä valtion 

mailla sekä lisätään ihmisten tietoisuutta metsäpeurasta, sen suojelusta ja kannanhoidosta.    

 

Karhukannanhoitosuunnitelma

Marko Paasimaa, Suomen riistakeskus  

 

Luonnos uudeksi Suomen karhukannan hoitosuunnitelmaksi valmisteltiin Suomen riistakeskuksen  ja Luon‐

nonvarakeskuksen yhteistyönä vuoden 2016 aikana. Luonnos on lähetetty maa‐ ja metsätalousministeriöön 

jatkovalmistelua  varten. Hoitosuunnitelman  lähtökohtana on  se, että asetetuilla  toimenpiteillä pystytään 

aidosti tavoittelemaan karhukannan ekologisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti kestävää kannanhoitoa. 

 

Karhukannan hoitosuunnitelmassa on asetettu kuusi päätavoitetta, jotka eri toimenpiteillä pyritään saavut‐

tamaan: 

 

1. Karhujen aiheuttamia vahinkoja ennaltaehkäistään ja vähennetään aktiivisin toimenpitein. 

2. Kehittää karhukannan seurantaa. 

3. Karhunmetsästys on eettistä ja vastuullista. 

4. Karhukanta säilytetään ihmisarkana. 

5. Ihmisten toimesta tapahtuvaa suurpetojen houkuttelua ravinnon avulla rajoitetaan. 

6. Säilyttää karhukanta suotuisan suojelun tasolla. 

 

Hoitosuunnitelman valmistelun yhteydessä kansalaisilla oli mahdollisuus osallistua monin eri tavoin päi‐

vitystyöhön.  Karhun  kannanhoidollisten  poikkeuslupien  saajille  suunnattiin  kysely,  jolla  pyrittiin  selvittä‐

mään  eri  puolilla  Suomea  olevia  käytänteitä  karhun  pyynnin  järjestämisessä  ja  näiden  tietojen  pohjalta 

etsimään  ratkaisuja  karhun  pyynnin  kehittämiseksi.  Laajemmin  suomalaisten  näkemyksiä  kannanhoitoon 

selvitettiin kansallisella karhukyselyllä  ja oikeusministeriön ylläpitämän otakantaa.fi  ‐palvelun avulla. Alu‐

eellisten riistaneuvostojen järjestämien sidosryhmätilaisuuksien osallistujille suunnattiin kysely, jossa selvi‐

tettiin mm. näkemyksiä siitä, millä tavoin eri tekijöitä tulisi painottaa karhukannan hoidossa ja näkemyksiä 

siitä, millä tavoin karhuihin kohdistuvan verotuksen kohdentamisen yhteydessä eri tekijöitä tulisi painottaa. 

Lisäksi keskeisimpien sidosryhmätahojen kanssa  järjestettiin työpajoja,  joissa etsittiin konkreettisia  ratkai‐

suja  tunnistettuihin ongelmiin  sekä  toisaalta keskusteltiin hoitosuunnitelman päivitystyön aikana kehitty‐

neistä alustavista toimenpidelinjausehdotuksista. 

 

 

Omariista–palvelullaparempaatietopohjaahirvieläintenkannanhoitoon

Jani Körhämö, Suomen riistakeskus 

 

Hirvitiedon keruu uudistui syksyllä 2016, kun hirvien saalis‐ ja havaintotiedot voitiin palauttaa sähköisesti Oma riista ‐palvelussa tai uudella optisesti luettavalla hirvitietokortilla. Kevään ja kesän aikana seurat val‐mistautuivat hirvitiedon keruuseen määrittämällä palveluun alueensa, perustamalla hirviryhmät ja kutsu‐malla jäseniä mukaan käyttämään palvelua. Sähköisesti voitiin ilmoittaa myös metsästyksenjohtajat ja vara‐johtajat. Suomen hirveä metsästävistä seuroista ja seurueista otti Oma riista ‐palvelun hirviominaisuudet käyttöönsä yli 4800, mikä on peräti 90 % kaikista hirviseurueista. 

Metsästyksen aikana käyttäjät pystyivät kirjaamaan hirvisaaliit jo maastossa talteen älypuhelinten avulla Oma riista ‐mobiilisovelluksella. Metsästyksenjohtajille jäi tehtäväksi kirjata verkkopalvelussa joko tietoko‐neella tai tablet ‐laitteella metsästyksen olosuhdetiedot ja hyväksyä ryhmiensä metsästäjien merkinnät saaliista tai havainnoista. Tämä mahdollisti lähes reaaliaikaisen metsästyksen etenemisen seurannan kaikil‐le seuran kutsun hyväksyneille jäsenille. Ensimmäistä kertaa tieto oli kaikkien saatavilla, ilman viiveitä ja välikäsiä. 

Olennainen osa palvelua on laadukkaan palautteen tuottaminen käyttäjille. Oma riista ‐palveluun kirja‐tuista olosuhde‐, havainto‐ ja saalistiedoista päivittyy joka yö Luonnonvarakeskuksen tuottamat raportit, joista voidaan seurata saalis‐ ja havaintokertymiä kaavioiden, lämpökarttojen ja koontiraporttien muodossa sekä verrata niitä aiempiin vuosiin. Tiedot näkyvät riistanhoitoyhdistyksen, hirvitalousalueen, riistakeskuk‐sen alueen ja koko Suomen tasoilla kaikille seurojen kutsun hyväksyneille jäsenille, seuran tarkat tiedot kuitenkin vain seuran jäsenille. 

Sähköisen hirvitiedon keruun myötä aineistot tulevat myös riistantutkimuksen käyttöön ajantasaisesti, mikä mahdollistaa kanta‐arviomallinnusten tekemisen jatkuvasti päivittyvänä sitä mukaa kuin tietoa kertyy. Marraskuun alkupuolella Luonnonvarakeskus tuotti ensimmäistä kertaa hirvitalousalueille reaaliaikaisen kanta‐arvion, jossa saman kauden aineiston pohjalta arvioitiin kyseisen hetken kantatilanne ja ennustettiin kauden lopun tulos suhteessa asetettuihin tavoitteisiin noudatettaessa suunniteltua verotusta. Vastaavan‐lainen ennuste voitaneen jatkossa julkaista vaikkapa viikoittain.  

Kullekin hirvitalousalueelle on asetettu hirvikannan kokoa ja rakennetta koskevat tavoitteet ja niistä johdetut verotussuositukset esimerkiksi urosten osuudesta aikuissaaliissa. Nyt kertyvän tilannetiedon avulla seuroissa voidaan tehdä päätöksiä metsästyksen määrällisestä ja laadullisesta kohdentamisesta sekä esi‐merkiksi niin sanottujen pankkilupien käyttämisestä yhteislupa‐alueen sisällä. Tietopohja kauden aikana tapahtuvaan harkintaan ja asetettujen tavoitteiden toteuttamiseen on siis olennaisesti parantunut.  

Sekä keväälle ajoittuva hirvitavoitteiden toteutumisen tarkastelu että seuraavan syksyn verotussuunnit‐telu pohjaavat riistantutkimuksen tuottamaan kanta‐arvioaineistoon. Sähköisen tiedonkeruun myötä myös koko kauden aineisto voidaan koostaa aiempaa nopeammin ja tieto on myös tarkempaa, kun havainnot ja saaliit ilmoitetaan paikkaan sidottuina. Toiveissa onkin, että keväälle ajoittuvan verotussuunnittelun aika‐taulua on mahdollista väljentää sitä mukaa kun kanta‐arviot saadaan aikaisemmin käyttöön. 

Saalistiedot on jo mahdollista ilmoittaa Oma riista –palvelussa hirvieläinten osalta myös valkohäntä‐peurasta ja metsäkauriista. Lähitulevaisuuden yksi haaste on pienten hirvieläinten kannanarvioinnin kehit‐täminen. Tämä edellyttänee myös kyseisiä lajeja koskevan havaintotiedon keräämistä ja Oma riista –palvelun edelleen kehittäminen myös tältä osin on näköpiirissä. 

Omariista:tutkimuksenapuna

Tuomas Kukko, Luonnonvarakeskus 

 

Hirvenmetsästyksen havainto‐ ja saalisaineisto saadaan kerättyä Oma riista ‐järjestelmän kautta metsästä‐

jiltä entistä nopeammin, tarkemmin  ja kattavammin. Tuore tieto mahdollistaa  lähes reaaliaikaisen palaut‐

teen antamisen takaisin kentälle. Mobiililaitteilla maastossa kirjatun  tiedon valtteja ovat nopeuden  lisäksi 

erityisesti käyttäjäystävällisyys sekä tarkka aikaan ja paikkaan kiinnittyminen.  

Syksyllä 2016 pilotoitiin uudenlaista hirvikannan väliarviota,  jossa  jahdin etenemistä verrattiin kannan‐

hoidon  tavoitteisiin. Myös  kauden päätteeksi  laskettava useat  aineistot  yhdistävä  kanta‐arvio  saataneen 

nopeammin valmiiksi kuin aiempina vuosina. Jatkossa Oma riistan kautta kerättävä aineisto voi mahdollis‐

taa vastaavia analyyseja muillekin hirvieläimille sekä villisioille,  joiden merkitys, niin houkuttelevina riista‐

eläiminä kuin tuholaisinakin, on ollut voimakkaassa nousussa. 

Tarkemman  datan  pohjalle  voidaan  luoda  täysin  uutta,  yhteiskunnallisesti  merkittävää  tutkimusta. 

Suunnitteilla on  esimerkiksi historian  tarkin hirvikolaririskin  ennustemalli. Muiden hirvieläinten  aineiston 

kertyessä  voidaan  laatia  lajien  välisiä  interaktiomalleja.  Esimerkkinä mainitaan  hirvieläinten  näivetystau‐

tiepidemian riskimallinnus. 

Riistantutkimuksen  on  viranomaistehtäviensä  ohella  tarkoitus  saavuttaa  vaikuttavuutta  tiedolla,  joka 

hankitaan  yhdistämällä Oma  riista –  järjestelmän  tuottama data muihin  aineistoihin  ja  jalostamalla  tieto 

merkittäviksi tuloksiksi laadukkaan ekologisen tutkimuksen kautta. 

 

 

Metsästäjätutkintouudistuu–vastuullisuuskeskiössä

Marko Mikkola, erikoissuunnittelija, Suomen riistakeskus   

 

Uudistetut Metsästäjän opas, vapaaehtoinen metsästäjätutkintokoulutus sekä metsästäjätutkinto muodosta‐

vat vastuullisuuden koulutusohjelman uusille metsästäjille. Koulutusohjelman suorittanut saa hyvät lähtökoh‐

dat aktiiviselle tietojen ja taitojen kehittämiselle. Uudistuksen tavoitteena on kasvattaa uusista metsästäjistä 

vastuullisia riistavarojen hyödyntäjiä ja hoitajia. Uusissa koulutusmateriaaleissa on aiempaa monipuolisempaa 

tietoa muun muassa riistalajien tunnistamiseen.   

Tutkinnossa uudet kysymykset   

Metsästäjätutkinnossa on otettu käyttöön uudet kysymykset 1.1.2017 alkaen. Tutkinto suoritetaan 

edelleen kirjallisena monivalintatenttinä, joka sisältää 60 kysymystä. Lajintuntemusosio suoritetaan tut‐

kinnon aluksi. Tutkintoa suorittavan tulee tunnistaa eri lajeja valokuvista. Aikaa tutkinnon suorittamiseen 

on 1,5 tuntia, mutta lajintuntemusosion aika on rajattu 15 minuuttiin.   

Metsästäjätutkintojen järjestäminen on riistanhoitoyhdistysten lakisääteinen tehtävä. Suomessa on 295 

riistanhoitoyhdistystä, jotka päättävät itsenäisesti järjestettävien tutkintojen ajankohdat ja lukumäärän toimi‐

alueellaan. Metsästäjätutkinnon suorittaminen on mahdollista kaikille kansalaisille kohtuullisen matkan päässä 

asuinpaikastaan. Tutkintoja ja koulutustilaisuuksia järjestetään tyypillisesti toukokuusta syyskuulle.   

Metsästäjätutkinto lähiopetuksena   

Suomen riistakeskus on uudistanut metsästäjätutkintoon valmentavan koulutuspaketin. Koulutuksen suosi‐

teltava kesto on vähintään 12 tuntia. Siihen osallistuminen on vapaaehtoista, mutta erittäin suositeltavaa. Koke‐

neen kouluttajan johdolla käydään yhdessä aineisto keskustellen läpi. Koulutus ja opas koostuvat kahdeksasta 

osiosta.   

1. Metsästyslainsäädäntö   

2. Lajintuntemus   

3. Riistaekologia ja riistanhoito   

4. Eettinen ja kestävä metsästys   

5. Aseet ja patruunat metsästyksessä   

6. Metsästyksen turvallisuus   

7. Pyyntivälineet ja pyyntimenetelmät   

8. Saaliin käsittely   

 

Metsästäjän opas tutkintoon valmistautuessa   

Metsästäjän opas on syytä lukea ennen tutkintokoulutukseen osallistumista. Näin koulutuksesta on mahdol‐

lista saada enemmän irti, eivätkä asiat ole täysin vieraita kurssille tultaessa. Suomenkielinen opas ilmestyi joulu‐

kuussa 2016 ja se on myynnissä Suomen riistakeskuksen verkkokaupassa osoitteessa: http://kauppa.riista.fi/. 

Ruotsinkielinen opas tulee myyntiin alkuvuodesta 2017. Tammi‐helmikuussa viimeistellään myös kirjan sisältöön 

pohjautuvaa nykyaikaista verkkokurssiversiota, joka sisältää videoita ja harjoitustehtäviä. Materiaalit ovat valmiita 

ennen keväällä 2017 alkavaa metsästäjätutkintokoulutusten ja tutkintojen sesonkia.   

Metsästysammunnan perusteet ja turvallinen aseenkäsittely   

Suomen Metsästäjäliitto on kehittänyt Suomen riistakeskuksen tukemana Metsästysammunnan ABC‐

koulutuksen. Ampumaradalla järjestettävässä koulutuksessa tarjotaan henkilökohtaista ohjausta käytännön am‐

pumaharjoitteluun ja turvalliseen aseenkäsittelyyn. Tutkintokoulutuksessa luodaan hyvä teoriapohja ja tarjotaan 

ensikosketus turvalliseen aseenkäsittelyyn. Metsästäjätutkinnon suorittaneen tulee aktiivisesti jatkaa ampuma‐ja 

aseenkäsittelytaitojen harjoittelemista. Metsästysammunnan ABC ‐koulutus tarjoaa ohjatun mahdollisuuden har‐

joitteluun. Tavoitteena on luoda valtakunnallinen kouluttajaverkosto, jotta kaikki metsästäjätutkinnon suoritta‐

neet voidaan ohjata vapaaehtoiseen koulutukseen. Koulutuksia aletaan järjestää ampumaradoilla loppukeväästä. 

Niistä tiedotetaan keväällä osoitteessa metsastajaliitto.fi   

HirvisatavuotiaassaSuomessa–metsävarojen,hirvikannanjametsä‐tuhojenkolmiyhteysJuho Matala, Ari Nikula ja Ville Hallikainen, Luonnonvarakeskus  

Hirvellä ja metsätaloudella on tiivis yhteinen historia viime vuosisadalta. 1900‐luvun alkuun mennes‐

sä hirvikanta oli voimakkaan metsästyksen myötä taantunut  lähes sukupuuttoon, eikä metsienkään 

tila metsätaloudellisesti ollut hyvä yleisesti harjoitetun määrämittaharsinnan  seurauksena. Rauhoi‐

tukset  ja  järjestäytyneen metsästyksen  kehittyminen  saivat  sittemmin  aikaan  suotuisammat  olot 

hirvikannan  kasvulle. Metsätalouden  siirtyminen  harsintahakkuista  tasaikäismetsikkötalouteen  loi 

hirville hyvin kelpaavat ja runsaat mäntytaimikoiden ravintovarat. 

Hirvien määrän kasvu alkoi näkyä metsien taimikkotuhoina. Hirvivahinkojen laajuudesta alkoi ker‐

tyä kattavaa tietoa 1986 alkaen, kun Valtakunnan Metsien Inventoinnissa käynnistyi tuhotiedon ke‐

ruu. Hirvien määrä on  viime  vuosikymmeninä  vaihdellut  voimakkaasti, mutta  tämä ei ole näkynyt 

tuhokehityksessä,  vaan  VMI:ssä mitattujen  tuhojen  laajuus  ja  intensiivisyys  ovat  jatkuvasti  kasva‐

neet. Hirvikannan  ja  sen  aiheuttamien metsävahinkojen määrällisestä  yhteydestä ei olekaan hirvi‐

kanta‐, metsävara‐  ja metsätuhoaineistojen  yhteismitallisuuden puutteen  vuoksi  toistaiseksi  saatu 

kovin selkeää kuvaa. 

Viime vuosilta VMI:stä on ollut  saatavilla aiempaa  tarkempaa vuosittaista  tuhotietoa. Tämä on 

nyt voitu yhdistää vuotuisiin hirvikanta‐arvioihin hirvitalousalueen mittakaavassa. Mallintamalla on 

päästy  selvittämään  aiempaa  huomattavasti  tarkemmin, miten  hirvien määrä  ja  toisaalta  hirvien 

käytössä olevien taimikoiden määrä näkyy taimikoissa esiintyvien hirvituhojen määrässä. Aineistossa 

hirveä kohden esiintyy vuosittain tuoretta laatua alentavaa taimikkotuhoa keskimäärin noin 2,5 heh‐

taarin  alalla  tuhoalan  kasvaessa  pohjoista  kohden.  Tuhojen  esiintymiseen  vaikuttavat  sekä mänty 

että  koivutaimikoiden määrä per hirvi, mutta  tässä  esiintyy  alueellista  vaihtelua  ja osalla  alueista 

epäloogisuutta siten, että hirven käytössä olevan  taimikkomäärän kasvaessa myös  tuhomäärä kas‐

vaa. Analyysin tuloksia on mahdollista hyödyntää hirvitalousalueittaisen päätöksenteon tukena arvi‐

oitaessa hirvikannan vaikutuksia metsiin.  

 

BoreaalisetvedetEuroopansorsientuottajina‐mitäkannatkertovatelinympäristöjenmuutoksestaSari Holopainen, Helsingin yliopisto  

Valtaosa Euroopan sorsista lisääntyy pohjoisessa, boreaalisen alueen vesissä. Mikäli Venäjällä pesiviä lintuja 

ei oteta huomioon, pesii Suomen, Ruotsin ja Norjan vesistöistä esimerkiksi yli 90 % Euroopan taveista, haa‐

panoista ja telkistä. Euroopassa ainoastaan Suomessa pesimäkantoja ja poikuetuotantoa seurataan vuosit‐

tain kansallisella tasolla, ja tulokset julkaistaan ennen metsästyskauden alkua. Seurannat kertovat luotetta‐

vasti parimäärien ja poikastuotannon kehityksestä paljastaen samalla mahdolliset pitkäaikaiset muutokset 

vesilintukannoissa. Luonnonvarakeskuksen ja Luonnontieteellisen keskusmuseon organisoimat vesilintu‐

seurannat osoittavat monien lajien pesimäkantojen sekä poikuetuoton laskevan. Tutkimuksissa on havaittu 

varsinkin rehevien vesien lajien ja populaatioiden olevan ongelmissa. Taantumisen seurauksena vuoden 

2015 uhanalaisuusarviossa peräti puolet Suomen sorsista luokiteltiin uhanalaisiksi. Taantumisen syitä ei 

tarkasti tunneta, mutta ongelmien alkuperän epäillään piilevän nimenomaan lisääntymisalueilla. Jotta kan‐

tojen vähenemisen syihin päästään käsiksi, on tunnettava sorsien poikuetuotantoa säätelevät ja rajoittavat 

tekijät sekä elinympäristöissä tapahtuvat muutokset.   

Lisääntyville sorsille kaikki boreaaliset järvet eivät ole samanarvoisia. Elinympäristön rakenteen, ravin‐

non ja petopaineen merkitys korostui sorsien lisääntymisympäristönkäyttöä tarkastelevassa kokoomatut‐

kimuksessa. Lisääntymiskausi jakautuu karkeasti kolmeen osaan: parivaiheeseen, pesintään ja poikueai‐

kaan. Kauden aikana sorsien tarpeet muuttuvat, eivätkä kaikki resurssit löydy välttämättä samasta paikasta. 

Esimerkiksi metsäjärvistä sinisorsa‐ ja taviparit käyttävät n. 70 %, kun taas molempien poikueita löytyy vain 

n. 30 % järvistä. Molemmilla lajeilla poikasten kuolleisuus on monilla järvillä korkea niukan selkärangaton‐

tuotannon takia. Tavilla poikuetuottoon on havaittu paikallisesti vaikuttavan ravinnon lisäksi myös majava‐

altaiden määrän ja kevättulvaisuuden.  

Sorsakantojen taantuminen voi heijastella muutoksia lisääntymisympäristöjen laadussa ja määrässä. 

Vieraspetojen runsastuminen ja lokkikolonioiden katoaminen heikentävät pesimäympäristöjen laatua ja 

laskevat sorsien pesimismenestystä. Rehevöitymisen myötä järvissä on havaittu muun muassa kasvillisuu‐

den, kalaston ja veden laadun muutoksia, jotka heikentävät järvien laatua pari‐ ja poikueympäristöinä.  

Suomen boreaalisia järviä pidetään melko vakaina ympäristöinä. Aikoinaan järvien ja soiden kuivattami‐

nen vähensi vesilinnuille soveliaiden lisääntymisympäristöjen määrää, mutta nykyään kuivattamista ei juu‐

rikaan enää tehdä. Suomessa myös vuosien välinen luontainen vaihtelu vesipinta‐alassa on suhteellisen 

pientä. Sen sijaan Siperian boreaalisella alueella vesialan määrä voi vaihdella voimakkaasti vuosien välillä. 

Pitkällä aikavälillä ilmastonmuutoksen vaikutukset alueen vesitalouteen voivat olla huomattavia ja paikoin 

on jo havaittu merkittävää järvien määrän vähenemistä sekä koon pienenemistä. 

Suomi on tärkeä sorsien lisääntymisalue, ja siksi meillä on suuri vastuu eurooppalaisten vesilintukanto‐

jen hoidossa. Sorsakantojen sekä niiden elinympäristöjen hoitoa edellyttävät myös useat kansainväliset 

sopimukset. Kantojen taantuessa ovat pari‐ ja poikueaikaiset seurannat sekä elinympäristöjen kunnostukset 

lisääntymisalueilla avainasemassa. Ratkaisujen pohjaksi tarvitaan tutkimustietoa ympäristömuutosten vai‐

kutuksista vesilintuihin lisääntymiskauden eri vaiheissa.  

 

Susiihmisenmuokkaamassamaisemassa

Ilpo Kojola, Luonnonvarakeskus  

 

Susi on viime vuosina runsastunut  ja  laajentanut esiintymisaluettaan Euroopassa.   Sudet voivat ottaa elin‐

alueekseen myös ihmisen muokkaaman maiseman, jos sieltä löytyy riittävästi ravintoa. Suomessa susi alkoi 

1990‐luvun  lopulla  runsastua  ja  levittäytyä  pesivänä  kantana  kohti  länttä  ja  etelää.  Satoja  vuosia  vanha 

suteen viittaava paikannimistö ennustaa joitakin piirteitä susilaumojen nykyisestä sijainnista, ihmisen aihe‐

uttamista muutoksista huolimatta.   Susi on oppinut hyödyntämään metsätaloutta; Suomen nykyisen susi‐

kannan alkulähteillä Luoteis‐Venäjällä metsätieverkosto on harva, mutta valtaosa Suomessa elävistä susi‐

laumoista hyödyntää metsäteitä kulkureitteinään. Lähes kaikissa Euroopan maissa susilaumoja elää myös 

ihmisasutuksen tuntumassa. Aggressiivisuus ihmistä kohtaan on poikkeuksellista. Itä‐Euroopassa riski suden 

hyökkäyksestä voi rabieksen takia olla keskimääräistä suurempi.  

Suomessa liikkuminen piha‐alueeksi määritellyllä etäisyydellä asuinrakennuksista on yhteydessä asutuk‐

sen  tiheyteen;  vierailuja  tapahtuu  useimmin  asutuksen  pirstomilla  reviireillä. Myös  näillä,  tavallisimmin 

Keski‐ ja Etelä‐Suomeen sijoittuvilla reviireillä sudet käyvät pihapiireissä yleensä vain hämärässä ja pimeäs‐

sä. Susien motiiveja tulla talojen tuntumaan pyritään kartoittamaan.  

 

Kanalintupoikueidenelinympäristötlaserkeilauksenvalossa.

 Markus Melin, Itä‐Suomen yliopisto 

 

Suomi on metsien peittämä maa, jossa metsiä myös hoidetaan ja käsitellään intensiivisesti. Tämä tarkoittaa sitä, että 

eläinten elinympäristöt ovat jatkuvassa muutoksessa, jota tahdittavat mm. harvennukset ja päätehakkuut. Näin ollen 

metsäelinympäristöjen soveltuvuus eri eläinlajeille on niin ikään riippuvainen metsällä tehtävistä toimenpiteistä. Kana‐

lintukantamme ovat arvioiden mukaan kärsineet erityisen paljon siitä, että metsätalous on muuttanut metsien raken‐

netta poispäin optimaalisesta kanalintuelinympäristöstä. 

Tässä  tutkimuksessa  yhdistettiin  riistakolmioiden  tuottamaa  kanalintupoikueiden  sijaintitietoa  laserkeilauksesta 

saatavaan  tarkkaan kuvaan ympäröivien metsien  rakenteesta. Tutkimuksessa oli mukana  riistakolmioita eri puolelta 

suomea. Jokainen kolmio  jaettiin 60 x 60 metrin soluihin  ja  laserkeilausdataa  leikattiin näiden solujen alueelta. Seu‐

raavaksi laserdatasta laskettiin muuttujia, jotka kuvasivat metsän rakennetta tämän 60 x 50m solun sisällä. Seuraavak‐

si metsän rakennetta soluissa, joissa poikueita havaittiin, verrattiin niihin, joissa poikueita ei oltu havaittu. Näin pääs‐

tiin tutkimaan tarkasti mitkä olivat ne metsän rakenteelliset ominaisuudet, joita poikueet suosivat. Tutkimusasetelma 

on havainnollistettu seuraavassa kuvassa: 

 

Tulokset paljastivat selvästi, että kanalintupoikueet, lajista riippumatta, viihtyivät alueilla, joissa oli merkittävästi 

enemmän latvuston alaista kasvillisuutta (esim. maanpinnan ja viiden metrin välillä) ja joissa itse latvusto oli myös 

tiheämpi. Nämä tulokset tukevat tämän hetkisiä Riistametsänhoidon suosituksia ja antavat suoria viitteitä siihen, että 

esimerkiksi metsän totaalinen ennakkoraivaaminen sekä siihen yhdistetty voimakas harventaminen poistaa metsästä 

ne rakenteelliset piirteet, jotka ovat kanalintupoikueille kaikkein tärkeimpiä. 

Metsästäjienriistanhoitojariistatalous

Jani Pellikka, Luonnonvarakeskus 

 

Suomalaiset metsästäjät ovat olleet perinteisesti hyvin aktiivisia riistan hoitajia ja hyödyntäjiä. Riistanhoi‐

dossa on eri aikakausina painotettu eri asioita, ja tämä on heijastunut myös siihen, millaista tietoa siitä on 

kerätty. Juuri nyt on kiinnostusta siihen, millaista taloudellista toimintaa metsästäjien arkinen riistanhoito‐

toiminta pyörittää ja mikä on riistanhoidon arvo. Kysymyksiin vastaamiseksi on meneillään tutkimus, jonka 

alustavia tuloksia tässä esityksessä käsitellään. 

Vielä vuonna 1993 riistanhoitomaksun suorittaneista yli kolme neljästä (78 %) eli noin 230 000 henkilöä 

osallistui ainakin kerran johonkin riistanhoitotoimintaan. Vuonna 2008 vastaava osuus oli kaksi kolmannes‐

ta (67 %). Vuoden 2016 alustavien tulosten mukaan näitä oli enää 55 %. Vuonna 2016 runsaasta 302 000 

metsästämiseen oikeutetuista henkilöistä sekä metsästäneitä että myös riistaa hoitaneita oli noin puolet, 

vain metsästäneitä oli runsas neljännes, ja ei‐metsästäneitä riistanhoitajia alle joka kymmenennes. Riistan‐

hoitajien toimet kohdistuivat viime vuonna kuten aiemminkin riistan ruokintaan ja keskeisesti saalisarvol‐

taan merkittäviin sorkkaeläimiin (hirvi, pienet hirvieläimet ja villisika), muuhun pienriistaan (pääas. jänik‐

siin) ja metsäkanalintuihin. Näiden lajien hoitamisena koettiin osin myös petopyynti.  

Eri riistanhoitomuodot poikkeavat tunnetusti paljon osallistumiskuluiltaan. Harvinaiset ja harvoin toteu‐

tetut toimet, kuten häviämässä päin oleva ’rauhoittamattomien lintujen pyynti’ ei juuri synnytä taloudellis‐

ta toimintaa metsästäjien rahankäytön kautta. Toisaalta yleisesti metsästäjien toteuttamien ja usein tois‐

tamien riistanhoitotoimien kuluista syntyy mainittavia talousvaikutuksia silloinkin, kun toteuttajille koituvat 

kertakulut ovat pieniä. Esimerkki tästä on riistan ravinnon ja suolan vienti maastoon: jos kertakulut ovat 

esimerkiksi 10 euroa (kyselyn mediaani), ja hoitokäyntikertoja on tyypillisesti useita (mediaani = 8 kertaa), 

ja tähän toimintaan osallistuu liki kolmannes riistanhoitomaksun suorittaneista, syntyy yksin tämän toimin‐

nan matkakustannuksista näillä oletuksilla runsaan 8 miljoonan euron kotimainen kulutus.  

 

Susienaiheuttamatkoiravahingotjaniidenvähentäminen

Mari Tikkunen, Oulun yliopisto 

Koiriin kohdistuvat hyökkäykset ja koirien menetykset ovat susikannan siedon kannalta yksi suurimmista 

ongelmista Suomessa. Hyökkäyksiä on viimeisten viiden vuoden aikana tapahtunut riistavahinkorekisterin 

tietojen mukaan vajaa neljäkymmentä vuosittain. Vuosien välillä on kuitenkin suurta vaihtelua, eikä määrä 

aina automaattisesti seuraa susireviirien määrää.  

Suurimmassa vaarassa joutua suden hyökkäyksen kohteeksi ovat metsästyskoirat. Koirien kimppuun 

hyökkäävät niin yksinäiset sudet kuin reviireillä elävät laumatkin. Tutkittaessa metsästysaikana tapahtunei‐

ta hyökkäyksiä susilaumojen reviireillä vahinkoja tapahtui reviirin rajavyöhykkeillä huomattavasti enemmän 

kuin olisi odotettavissa ottaen huomioon susien raja‐alueilla viettämä aika. Kymmenen prosentin raja‐

vyöhyke laskettiin Kernel –tiheyspinnan avulla. 

Vuosien 2010 ja 2015 välillä tapahtuneiden vahinkojen keskimääräinen etäisyys reviirin ulkorajasta oli 

vain reilu viisi kilometriä, kun sen olisi pitänyt olla puolet enemmän. Yli neljäkymmentä prosenttia tutkituis‐

ta vahingoista tapahtui raja‐alueilla, vaikka sudet viettävät siellä ajastaan vain vajaa kymmenesosan. Sen 

sijaan reviirin ydinalueilla, missä sudet oleilevat suurimman osan ajastaan, tapahtui vahingoista vain vajaa 

viidesosa. Yksi syy tähän on raja‐alueen osuus koko reviirin koosta. Mitä isompi osa reviiristä on raja‐

aluetta, sitä enemmän siellä tapahtuu vahinkoja. Keskimäärin raja‐alue muodosti noin 60 prosenttia koko 

reviiristä. 

Kaiken kaikkiaan koiravahinkoihin vaikuttaa merkittävästi reviirin koko. Viimeisten kolmentoista vuoden 

aikana metsästyskoiravahinkoja aiheuttaneiden laumojen reviirien koot olivat huomattavasti isompia kuin 

niiden laumojen, jotka eivät aiheuttaneet yhtään koiravahinkoa. Keskimäärin vahinkolaumojen reviirin koko 

oli noin 1 500 km², kun taas niiden laumojen, jotka eivät aiheuttaneet yhtään vahinkoa, reviirin koko oli 

reilu 1 000 km². 

Yksi koiravahinkoja vähentävä tekijä on pantaseuranta. Alustavien tulosten vuosilta 2013 ja 2015 mu‐

kaan pannattomien susien reviireillä on tapahtunut huomattavasti enemmän koiravahinkoja kuin pannoi‐

tettujen susien reviireillä. 

 

Hirvieläintennäivetystauti–uusieläintautiEuroopassa

Marja Isomursu, Elintarviketurvallisuusvirasto Evira 

 

Hirvieläinten näivetystauti (CWD) kuuluu samaan aivotautiryhmään kuin hullun lehmän tauti (BSE). Näiden 

TSE‐tautien (transmissible spongiform encephalopathy, tarttuva sienimäinen aivosairaus) aiheuttajia ovat 

prionit. Taudin pääesiintymisalue on Pohjois‐Amerikka, jossa sitä on todettu seuraavilla lajeilla: valkohäntä‐

kauris (Odocoileus virginianus), mustahäntäkauris (O. hemionus), amerikkalainen isokauris eli wapiti (Cervus 

canadensis) ja hirvi (Alces alces). Etelä‐Koreassa tautia on todettu Kanadasta tuoduissa tarhatuissa wapi‐

teissa. Kesällä 2016 löydettiin ensimmäiset CWD‐tapaukset Euroopassa, kun Norjassa löydettiin kaksi posi‐

tiivista hirveä ja kolme positiivista tunturipeuraa (Rangifer tarandus), kaikki luonnonvaraisia eläimiä. Taudin 

alkuperä Norjassa on tuntematon. 

Hirvieläinten näivetystauti johtaa aina eläimen kuolemaan eikä siihen ole olemassa hoitoa. Se ei tiettä‐

västi ole ihmisiin tarttuva eikä sitä siten pidetä varsinaisena riskinä ihmisille. Taudin esiintymisalueilla kui‐

tenkin kehotetaan metsästäjiä varomaan hirvieläinten hermokudoksen ja imusolmukkeiden käsittelyä, kos‐

ka näissä kudoksissa sairaalla eläimellä on tautia aiheuttavaa prionia. Sairaita eläimiä ei suositella käytettä‐

väksi ihmisravinnoksi. 

Tauti etenee hitaasti eikä sitä ole todettu alle vuoden ikäisillä eläimillä. Eläin laihtuu ja kuihtuu, vaikka se 

söisi. Taudin loppuvaiheessa alkaa ilmentyä aivoperäisiä oireita: eläin vetäytyy muista, on haluton, painaa 

päätä alas, toistaa tiettyjä liikkeitä, vaikuttaa hermostuneelta. Eläin voi juoda, virtsata ja kuolata epänor‐

maalin paljon. CWD‐prionia leviää ympäristöön ja eläimestä toiseen sairastuneen eläimen eritteissä, kuten 

virtsassa, ulosteessa ja syljessä. Taudinaiheuttaja kestää erittäin hyvin vaihtelevia ympäristöolosuhteita. 

Tehokkaimmin tauti leviää ruokintapaikoilla ja tarhattujen eläinten keskuudessa. Tauti diagnosoidaan kuol‐

leesta eläimestä aivonäytteestä ja pään imusolmukkeista. Elävästä eläimestä voidaan tutkia imukudosbiop‐

sia (nielurisa). 

Suomessa ei ole todettu CWD‐tapauksia. Kuolleina löydettyjä tai sairaita hirvieläimiä on tutkittu Evirassa 

CWD:n varalta vuosittain n. 10‐20 kpl, mutta vuonna 2016 Norjan tapausten takia tehostuneessa seuran‐

nassa jo yli 50 kpl. Taudin esiintymistä kartoitettiin valkohäntäkauriista vuonna 2009, jolloin kerättiin n. 600 

näytettä metsästetyistä yksilöistä. Kaikki näytteet olivat negatiivisia. 

Kerran eläinpopulaatioon päässyttä näivetystautia on vaikea, ellei mahdoton hävittää. Jos tauti pääsee 

yleistymään, se voi hiljalleen pienentää hirvieläinpopulaatiota, jopa hävittää sen. Taudin varhainen havait‐

seminen auttaa torjuntatoimia. Tautiseurannassa keskitytään tutkimaan kuolleena löytyneitä tai oireilevia 

hirvieläimiä.  

 

Hirvieläintenkroonisennäivetystaudinekologinenriskinarviointi

Jyrki Pusenius, Luonnonvarakeskus 

 

Hirvieläinten  krooninen näivetystauti  (CWD‐tauti)  todettiin ensikerran 1967 Yhdysvalloissa,  jonka  jälkeen tauti on levinnyt laajalle ja myös naapurimaahan Kanadaan epidemian osoittamatta laantumisen merkkejä.  Tartunnan  saanut  eläin  erittää  tautia  aiheuttavaa  prionia  syljessä,  virtsassa,  ulosteessa  ja  sikiönesteessä ympäristöön.  Prioni  on  erittäin  kestävä  säilyen maaperään  sitoutuneena  tartuntakykyisenä  vuosikausia. Taudin vastustaminen on erittäin vaikeaa sen päästyä  leviämään  luonnonvaraisissa eläimissä. CWD‐taudin leviämiseen  eläinkannassa  vaikuttaa mm.  kannan  tiheys,  eläinten  liikkeet  ja  sosiaalinen  käyttäytyminen. Suuri  eläintiheys  suosii  taudin  leviämistä  yksilöstä  toiseen.  Eläinten  ruokintapaikat  voivat  edistää  taudin leviämistä  eläinkannassa  kasvattamalla  sen  tiheyttä,  yksilöiden  välisten  kontaktien määrää  ja maaperän kontaminoitumisriskiä. CWD‐tauti leviää helposti kauaksikin vaeltavien eläinten tai eläinsiirtojen välityksel‐lä. 

CWD‐tautia on tavattu Euroopassa ensimmäisen kerran keväällä 2016 Norjassa kahdessa hirvessä Trön‐delagin alueella  ja yhdessä villipeurassa Nordfjellan alueella. Syksyn 2016 melko kattavan näytekeräyksen yhteydessä  löytyi kaksi  sairastunutta villipeuraa Nordfjellan alueelta. Toistaiseksi  tauti näyttää esiintyvän vain Norjan eteläosan tuntureilla (Nordfjella) ja keskiosassa (Tröndelag). Jälkimmäiseltä alueelta tauti voisi tunnettuja hirven vaellusreittejä pitkin  levitä melko nopeasti Ruotsin ja Suomen väliselle maarajalle. Eläin‐ten  liikkeiden  lisäksi  taudin  esiintymisalueilta hankitut  virtsahoukuttimet  ja  esiintymisalueilla  tapahtuvan metsästysmatkailun yhteydessä kontaminoituneet varusteet voivat levittää taudin nopeasti maahamme.  

Taudin mahdollisimman  aikaiseksi  havaitsemiseksi  tarvitaan  aktiivista  seurantaa mukaan  lukien  näyt‐teenotto kotimaassa  ja naapurimaiden  tautitilanteen päivittäminen. Tutkimuksen avulla voidaan selvittää tarkemmin taudin todennäköisimmät  levittäjät ja  leviämisreitit. Tulee myös selvittää miten  leviämistoden‐näköisyys riippuu näiden reittien läheisyydessä elävien hirvieläinkantojen ja niihin kontaktissa olevien peto‐jen  ja  haaskansyöjien  tiheyksistä,  liikkeistä,  lajien  sisäisistä  ja  välisistä  kontakteista  ja  elinympäristöistä. Saadun  tiedon avulla  tunnistetaan ne  tavat vaikuttaa eläinkantojen  tiheyksiin,  rakenteeseen,  liikkeisiin  ja elinympäristöön, jotka todennäköisesti pienentävät leviämisriskiä.  

 

ZoonoosienekologiaaHeikki Henttonen, Luke   Ihmisen aiheuttama ympäristömuutos kiihtyy, ja tämä heijastuu ihmisen ja ympäristöstä leviävien patogeenien suh‐teen muuttumisena. Eläimistä ihmisiin tarttuvat taudinaiheuttajat ovat huomattava ja kasvava ongelma maailmanlaa‐juisesti. WHO ja EU ovat kiinnittäneet tähän erityistä huomiota. Suuri osa ihmisillä löydetyistä uusista taudeista on eläinperäisiä, zoonoottisia. Uusien eläinperäisten tautien epidemiologiaa ei voida ymmärtää riittävästi, jos isäntä‐ ja välittäjälajien biologisia ja ekologisia erityispiirteitä ei tunneta. Tähän tarvitaan laajaa poikkitieteellistä tutkimusta, jossa ekologialla on tärkeä merkitys. 

Mediassa uusien tautien esiintymistä usein yksinkertaistetaan, mutta riskinarvioinnissa ja terveyspolitiikassa ei pi‐dä syyllistyä siihen, vaan ilmiöiden monimutkaisuus on tunnustettava. Nimenomaan tässä ekologisella tutkimuksella on paljon annettavaa, koska ekologit pääsääntöisesti tutkivat monimutkaisia biologisia vuorovaikutussuhteita. Sama koskee luonnossa paljon esiintyviä eri tekijöiden välisiä aikaviiveitä, joiden ymmärtäminen maallikoille on usein vaike‐aa. Olen aiemmin kirjoittanut tautiekologian tärkeydestä laajemman artikkelin (Henttonen, H. 2014: Eläimistä tarttu‐vat taudit muuttuvassa metsäympäristössä — miksi tautiekologia on tärkeää! (http://www.metla.fi/julkaisut/isbn/978‐951‐40‐2499‐3/Metsavisio_2014.pdf). 

Käsittelen esityksessäni tärkeimpiä Suomessa esiintyviä zoonooseja, tässä esimerkkeinä mm. myyräkuume, jänis‐rutto eli tularemia, sekä punkki‐ ja hyttystaudit. Käsittelen myös potentiaalisia Suomea uhkaavia zoonooseja kuten rabies (vesikauhu) ja myyräekinokokki. Pääpainoni ei ole lääketieteellinen, vaan pyrin kertomaan, miten reservuaari‐ ja vektorilajien ekologia selittää tautien esiintymistä ja epidemiologiaa. Monien zoonoosien, erityisesti vektorivälitteisten patogeenien luonnonkierrossa ja epidemioiden synnyssä on kiinnitetty huomiota ilmaston muutokseen, mutta zoo‐noosien epidemiologia riippuu myös muista monimutkaisista ekologisista tekijöistä, kuten biodiversiteetistä (lajiston ja eliöyhteisöjen monimuotoisuus) ja peto‐saalis‐sykleistä, jotka nekin usein ovat epäsuorasti yhteydessä ilmastoon. 

Myyräkuume on hyvä esimerkki suoraan reservuaarieläimistä, metsämyyristä, ihmiseen leviävästä taudista. Ihmis‐tapausten määrä noudattaa metsämyyrien kannanvaihteluita, eikä aikaviive myyrähuipusta ihmishuippuun ole kuin pari kuukautta. Tularemian reservuaari on myös myyrissä, mutta tartunnat ihmiseen tapahtuvat useimmiten hyttysten pistoista. Ihmishuippu on myyrähuippua seuraavana vuonna myyräkannan jo romahdettua. Myyrähuippu on siis edel‐lytys tularemiaepidemialle, mutta kuinka paha epidemiasta tulee, riippuu seuraavan kesän sääoloista, jotka vaikutta‐vat hyttysten runsauteen. Lisäksi tularemian esiintymisessä Suomessa on isoja alueellisia eroja, joiden syitä ei vielä ymmärretä. 

Punkeista, punkkien isäntälajeista ja punkkien levittämistä taudeista liikkuu mediassa monlaista, usein virheellistä hypeä. Olennaista on ymmärtää punkkien monivaiheinen elämänkierto: munista syntyy toukkia, niistä nymfejä joista aikuisia. Kaikki kolme vaihetta tarvitsevat veriaterian jatkaakseen kehitystään ja kukin vaihe vaatii vuoden. Siksi punk‐kien dynamiikassa voi olla yllättävän pitkiä aikaviiveitä. Punkkitoukat ja osin ‐nymfit saavat veriateriansa ja patogeenit pikkunisäkkäistä, mutta nymfit osin ja eritoten aikuiset punkit imevät verta isommista nisäkkäistä. Kauriit ja peurat ovat parhaita tässä suhteessa, koska niistä saa paljon verta, minkä turvin naaras tuottaa paljon munia. Hirvieläimillä on siis merkitystä punkkien runsaudelle! On tärkeää ymmärtää punkkien eri ikävaiheiden isäntäeläimet, lintuja unoh‐tamatta.  

Myyräekinokokki on viime vuosikymmeninä levinnyt Euroopassa. Lähialueillamme Baltian maissa loinen on yleinen ketuissa. Tilannetta kaakkoisrajamme takana ei tunneta. Ruotsista loista on löydetty muutamalta alueelta tällä vuosi‐kymmenellä. Kyseessä on pienikokoinen heisimato, joka aikuisena elää koiraeläimen suolessa. Madon munat leviävät luontoon pääisännän ulosteissa. Luonnossa myyrät ovat väli‐isäntinä, joista koiraeläin saa infektion. Tästä loisesta on ollut myös monenlaista kohua; pelätään marjojen ja sienten poiminnan loppumista, kun se Suomeen joskus ilmestyy. Uusimmat tutkimukset kuitenkin osoittavat, että loinen tarttuu ihmiseen erittäin huonosti, ehkäpä vain yksi infektio sadasta johtaa sairastumiseen. Esimerkiksi Ruotsissa virnaomaiset eivät ole asettaneet minkäänlaisia rajoituksia luon‐nontuotteiden keräämiselle loisen harvinaisuuden takia. Ilmeisesti yleisin tartuntalähde on oma koira, ja siksi koirien matolääkintä on olennaista. Suomessa tätä loista ei ole luonnossa tavattu. Eikä sitä pidä sekoittaa hirviekinokokkiin, jota meillä on tavattu.  

 

Afrikkalaisensikarutontorjuntapolitiikka‐näkökulmasta

Taina Aaltonen, Maa‐ ja metsätalousministeriö 

 

Afrikkalaisen sikaruton (ASF) torjuntaa koskevat vaatimukset tulevat EU‐lainsäädännöstä. Siltä osin kun toimenpiteistä 

ei ole säädetty EU‐tasolla tai niihin on jätetty kansallista liikkumavaraa, maa‐ ja metsätalousministeriö voi säätää tau‐

din torjunnasta erikseen. Myös Maailman eläintautijärjestön (OIE) eläinten ja niistä saatavien tuotteiden kansainvälistä 

kauppaa säätelevät standardit vaikuttavat sekä EU:n että Suomen torjuntapolitiikkaan, koska tavoitteena on mahdol‐

listaa vienti niiltä alueilta infektoituneissa maissa, joissa tartuntaa ei esiinny.  

Helposti leviävien ja vakavien eläintautien, kuten afrikkalaisen sikaruton, torjuntapolitiikka EU‐alueella perustuu 1) 

tautiepäilyjä koskevaan  ilmoitusvelvollisuuteen; 2)  tautiepäilyjen välittömään  tutkimiseen  ja  tilakohtaisiin siirtorajoi‐

tuksiin; 3) tartunnan saaneiden tilojen eläinten hävittämiseen  ja tilojen desinfektioon sekä 4) aluerajoituksiin tartun‐

nan saaneen tilan ympärillä. Lisäksi on välttämätöntä huolehtia riittävästä tautiseurannasta, jotta taudin maahantulo 

tai sen leviäminen uusille alueille havaittaisiin mahdollisimman nopeasti. 

Afrikkalaisen sikaruton seurannassa näytteenotto kattaa tarhattujen villisikojen lisäksi myös luonnonvaraiset villisi‐

at,  kun  taas  kotisikojen  seuranta  taudista  vapaissa maissa  perustuu  sairauden  oireiden  tunnistamiseen  tilatasolla. 

Erityisesti  itsestään kuolleet  tai  sairaat villisiat ovat  ryhmä,  joista  tartunta  todennäköisimmin  löytyisi. Seurannan on 

oltava  läpinäkyvää,  jotta  se  olisi  uskottavaa  kauppakumppanien  näkökulmasta.  EU:n  pyrkimyksenä  on  saada OIE:n 

uuteen ASF‐standardiin mahdollisuus käydä kauppaa sianlihalla, vaikka maassa esiintyisi tautia luonnonvaraisilla villisi‐

oilla. Sen edellytyksenä on mm., että  tautitilanteen  seuranta villisioissa on  riittävää  ja että kotisikojen kontaktit vil‐

lisikoihin estetään.  

Tautitilanteessa  jouduttaisiin myös  kaikista muista  toimenpiteistä  raportoimaan muille maille  aktiivisesti  luotta‐

muksen  säilyttämiseksi.  Vastuu  lainsäädännön  noudattamisen  valvonnasta  on  lihaa  ja  lihatuotteita muihin maihin 

lähettävällä EU‐jäsenvaltiolla. Villisikojen osia tai villisioista peräisin olevia  lihatuotteita ei saa  lähettää muihin  jäsen‐

maihin rajoitusalueilta (mm. koko Viro). Vastaanottavat jäsenvaltiot voivat tehdä pistokokeita, mutta säännöllisiä raja‐

tarkastuksia ei saa ylläpitää jäsenvaltioiden välillä. EU:n tarkastusviranomaiset auditoivat toimenpiteitä jäsenvaltioiden 

puolesta. WTO  puolestaan  valvoo  ja  ratkaisee maiden  välisiä  riitoja  silloin,  kun OIE:n  standardeja  kansainvälisessä 

kaupassa ei ole noudatettu. EU vei Venäjän WTO:n riitojen ratkaisumenettelyyn Venäjän ulotettua afrikkalaista sika‐

ruttoa koskevat rajoitukset kaikkiin EU‐ maihin. 

Afrikkalainen  sikarutto  aiheuttaisi  Suomeen  levitessään mittavat  taloudelliset  tappiot  sika‐alalle,  joiden  suuruus 

riippuisi  vientimarkkinoiden  häiriöiden  kestosta.  Luonnonvarakeskuksen  ja  Elintarviketurvallisuusviraston  riskinarvi‐

oinnin perusteella tappiot sika‐alalle olisivat epidemian laajuudesta riippuen useita kymmeniä, jopa yli 100 miljoonaa 

euroa.  

Ennaltaehkäisy  on merkittävästi  kustannustehokkaampaa  kuin  taudin  hävittäminen  maasta.  Luonnonvaraisissa 

eläimissä leviävän taudin hävittäminen ei myöskään ole nopeaa eikä helppoa, minkä kokemukset Itä‐Euroopan maista 

ovat  jo osoittaneet. Oleellisinta on  siksi  tässä  vaiheessa  keskittyä maahantuloreitteihin  liittyvien  riskien minimoimi‐

seen. Näistä keskeisimpiä on villisikakannan vähentäminen korkeintaan 500 yksilöön. Ministeriö on jo muuttanut met‐

sästyslainsäädäntöä villisian metsästyksen helpottamiseksi ja on edelleen valmis jatkamaan työtä yhteistyössä metsäs‐

täjien kanssa. Myös villisikakannan arviointia tullaan parantamaan ja villisikatarhojen bioturvallisuutta nostamaan.  

Afrikkalaisen sikaruton ehkäisy vaatii viranomaisten, sikaelinkeinon, metsästäjien sekä matkustajaliikenteen toimi‐

joiden yhteistä näkemystä ja vahvaa yhteistyötä yhteisen tavoitteen turvaamiseksi. Pidetään Suomi vapaana afrikkalai‐

sesta sikarutosta!  

Africanswinefever–lessonslearnedinEstonia Arvo Viltrop1, Imbi Nurmoja1, 2,  

Estonian University of Life Sciences, Institute of Veterinary medicine and Animal Sciences Estonian Veterinary and Food Laboratory

 

As a result of extensive spread of a highly virulent ASFV genotype II in domestic and wild pigs in Russia since 2008, 

the disease spread apparently through Belarus to Poland, Lithuania and Latvia in early 2014. By July 2014 the virus was 

transferred with human help to the north of Latvia. The first cases  in Estonia  in wild boar were detected during the 

first week of September 6 km from the Latvian border, about 20 km from the closest Latvian ASF case occurring in July 

the  same year. Subsequently during next  three weeks  the virus was detected  in wild boar  in 3 counties bordering 

Latvia. However, as a result of strengthened surveillance a case of ASF was detected also in the northeast of Estonia, 

more than 200 km from the southern ASF affected counties. The epidemiology of the infection in these two areas was 

different during the first year of epidemic –  in the southern outbreak high mortality among wild boar was observed 

whereas  in  the northeastern outbreak no mortality and mainly antibody positive wild boar were detected and only 

among hunted animals. This indicates, that the incursion of the virus to the northeast of Estonia must have occurred 

many month before. The virus must have been introduced by humans, possibly with contaminated meat from infected 

countries taken to the Estonia illegally by visitors or locals. 

During the last two years the spread of the virus in wild boar has been unstoppable. The virus has spread with hu‐

man help to island Saaremaa passing Muhumaa in summer 2016. The only disease free county in Estonia by today is 

island Hiiumaa. 

The following features of the ASF epidemic in Estonia can be highlighted based on observations during last three 

hunting seasons: 

1. The seasonality in geographic spread of the infection – virus moves to new areas during the summer 

months; 

2. The  spread between  the groups of wild boar  in general  is  low –  in  infected areas uninfected herds 

exist giving the virus an opportunity to persist in the area.  

3. The wild boar management  tools and hunting practices have  small  impact on  spatial  spread of  the 

infection compared to the other factors present in summer months; 

4. There is no evidence of domestic cycle of the infection “feeding” the infection in wild boar; 

The wild boar management tools applied in Estonia with the aim to control the infection are targeted on reduction 

of the population density and to reduce virus  load  in the environment. To reduce the population density (target 1,5 

WB/10 km2 hunting ground) the following measures are taken: 

1. Defined (compulsory) hunting bang for every hunting ground 

2. Targeted hunting of females (compensation 100 EUR/animal) 

3. Additional feeding prohibited (bating allowed – 5 kg per day during hunting season) 

 

To reduce the virus load: 

1. Removal of carcasses of dead wild boar  from the  forest (burial or collection‐ compensation payed  if 

sample submitted)  

2. Biosecurity measures at hunting and handling of carcasses and by‐products. 

3. Testing of all hunted wild boar in affected areas and safe disposal of infected carcasses. 

The efficacy of these measures are still under evaluation. There are still more questions than answers.