pirkan maan alta 2015

1

14arkeologisia tutkimuksia

pirkan maan

alta

PIRKKALAN TURSIANNOTKON KAIVAUKSET

TAMPEREEN KESKUSTAN ARKEOLOGINEN INVENTOINTI

NOKIAN KARTANOKAPPELIN “RIIMUKIVI”

pirkan maan alta 14

3

14arkeologisia tutkimuksia

pirkan maan

alta

4

TOIMITUS: Vadim Adel ja Kreetta Lesell / Pirkanmaan maakuntamuseo

TAITTO JA PIIRROKSET: Tuija Rikala / Vapriikki

KANNET: Pälkäneen rauniokirkko Jari Kurvinen / Vastavalo.fi KÄÄNNÖKSET: Tomi Snellman

JULKAISIJA: Tampereen museot – Pirkanmaan maakuntamuseo

PAINOPAIKKA: Eräsalon Kirjapaino Oy, 2015 ISBN 978-951-609-797-1

ISSN 1458-7467ISSN 1237-5276

Tampereen museoiden julkaisuja 138

5

• VADIM ADEL Esipuhe

• SAMI RANINEN Pirkkalan Tursiannotkon kaivaukset 2012–2013 • KREETTA LESELL Nokia Knuutila - Kadonneen kartanon metsästäjät, osa 2 • ULLA MOILANEN Uusia ajoituksia Sastamalan Kaukolasta • MARIANNA RIDDERSTAD Nokian kartanokappelin ”riimukivi” • ULLA MOILANEN Terveyttä ja taikuutta – Luukuoppa ja kaiverrettu reisiluu Pälkäneen rauniokirkolta • SAMI RANINEN Tampereen keskustan osayleiskaava-alueen arkeologinen inventointi

• KALLE LUOTO Arkeologisen inventoinnin havaintoja Vilppureitin varrelta Mänttä-Vilppulasta

• KALLE LUOTO Pälkäneen Roholan inventointi

• KIRSI LUOTO Arkeologinen putkikaivannon valvonta Lempäälän Rikalan kanavalla keväällä 2013

• ULLA LÄHDESMÄKI Arkeologisen kenttätutkimuksen ja muinaismuistojen suojelun historiaa

Sisällys

4

6

15

26

38

46

52

62

69

76

84

6

ESIPUHE

Kenttäkausina 2013–2014 sai jatkoa kaksi mer-kittävää pirkanmaalaista arkeologista tutkimus-projektia. Pirkkalassa, Tursiannotkon-Pirkkalan-kylän laajalla muinaisjäännösalueella jatkettiin pelastuskaivauksia, jotka liittyivät kevyen lii-kenteen väylän rakentamiseen Anian rantatien varrelle. Kaivauksissa tutkittiin kulttuurikerrok-sia ja harvinaisia kiinteitä rakenteita myöhäis-rautakaudelta ja keskiajalta sekä saatiin talteen poikkeuksellisen hyvin säilyneitä luulöytöjä. Olemme kertoneet projektin etenemisestä kahdessa edellisessä julkaisumme numerossa (PMA 12 ja 13). Uudessa artikkelissaan Sami Raninen esittää yhteenvedon Tursian notkon tämänhetkisestä tutkimustilanteesta ja tulevai-suuden tutkimuskysymyksistä.

Nokian Knuutilan kartanon alueella jatkettiin tutkimuksia, joiden ensimmäisestä vaiheesta, koekaivauksista, olemme kertoneet edellisessä numerossa. Kaivaukset liittyivät Nokian kes-kiaikaisen säteriasutuksen monivuotiseen tut-kimusprojektiin, jonka puitteissa Pirkanmaan maakuntamuseo on aiemmin tehnyt kenttätöitä myös Nokian ja Viikin kartanoiden alueella (ks. PMA 6-8, 11 ja 13). Knuutilan (entisen Pentti-län) kartanon uusimmissa tutkimuksissa saatiin mielenkiintoisia tuloksia, joista kertoo artikke-lissaan Kreetta Lesell. Kaivauksissa mm. löy-dettiin todennäköisesti 1600-luvulle ajoittuvan rakennuksen jäännös.

2000-luvun alkuvuosina maakuntamuseo suo-ritti Pirkanmaan laajimman rautakautisen röyk-kiökalmiston kartoitukset nykyisin Sastamalaan kuuluvalla Kaukolan kylän ja Tyrväänkylän alueella (PMA 2 ja 4). Tämänkin muinaisjään-

nöksen tutkimukset saivat jatkoa vuonna 2014 liittyen Kaukolaan suunniteltuun vesihuolto-hankkeeseen. Ulla Moilasen johtamissa koe- ja pelastuskaivauksissa sekä arkeologisessa val-vonnassa saatiin merkittäviä tutkimustuloksia, jotka liittyvät mm. röykkiöiden ikään ja tar-koitukseen sekä Kaukolan keskiaikaisen asu-tusvaiheen tutkimiseen. Tutkimuksissa saadut radiohiiliajoitukset kattavat pitkän ajanjakson 600-luvulta 1600-luvulle ja kertovat asutuksen jatkuvuudesta. Lisäksi Kaukolan alueelta pai-kannettiin ensimmäistä kertaa rautakautinen asuinpaikka.

Vaikka Nokian kartanon alueen aktiivinen ar-keologinen kenttätutkimusvaihe on päättynyt jo muutama vuosi sitten, kartanopuiston ja kes-kiaikaisen kappelinpaikan muinaisjäännökset herättävät tutkijoiden kiinnostusta edelleen. Marianna Ridderstad esittää artikkelissaan uu-den mielenkiintoisen tulkinnan kuuluisaan No-kiankiveen hakatuista merkeistä ja kiinnittää huomiota myös kivikappelin suuntaukseen, jol-la on ollut oma merkityksensä. Keskiaikaisten kirkkorakennusten ja kirkkomaiden tutkimuk-seen liittyy myös Ulla Moilasen toinen artikkeli. Siitä saa selville, kuinka paljon uutta ja arvokasta tietoa voi saada kirkon vierestä löytyneistä luis-ta. Artikkelin tutkimuskohteena on Pälkäneen rauniokirkko, josta olemme aiemmin kertoneet julkaisumme numeroissa 5, 6, 10 ja 12.

Kolme seuraavaa artikkelia kertoo arkeo-logisista inventoinneista. Sami Ranisen vuonna 2014 tekemän tutkimuksen alueena oli Tampe-reen keskusta. Suurin osa inventoiduista koh-teista liittyy kaupungin teollisuushistoriaan.

pirkan maan alta

7

Yksi tärkeistä tutkimustuloksista on se, että 1900- ja 2000-luvun aktiivisesta maankäytös-tä huolimatta keskustan alueelta voi löytyä kiinteiksi muinaisjäännöksiksi tukittavia uusia kohteita jopa kevyillä inventointimenetelmillä. Menestyksellisen historiallisen ajan muinais-jäännösten inventoinnin yhtenä edellytyksenä on tietenkin perusteellinen historiallisten läh-teiden läpikäynti.

Kalle Luodon artikkeleissa kerrotaan Heiskanen & Luoto Oy:n tuoreita inventointituloksia Mänt-tä-Vilppulasta ja Pälkäneeltä. Mänttä-Vilppulan keskustaajaman osayleiskaava-alueen inventoin-nissa saatiin uutta tietoa alueen kivikautisesta ja historiallisen ajan asutuksesta sekä elinkeino- ja teollisuushistoriallisista kohteista. Pälkäneen Ro-holan alueelta löytyi uusia Kostianvirran taiste-luun (1713) liittyviä muinaisjäännöksiä. Ennes-tään taistelukaivantoja oli tunnettu vain virran länsipuolelta. Uudet kohteet kertovat myös so-dan toisesta osapuolesta, Venäjän armeijasta. Ne rikastuttavat siten merkittävästi sotahistoriallisen kohteen kokonaisuutta ja antavat myös tärkeää tietoa tähän asti tutkimattomien alueiden arkeo-logisesta potentiaalista.

Kirsi Luoto esittelee artikkelissaan valvonta-tutkimuksia Lempäälän Rikalan 1700-luvun kanavayrityksen alueella. Edellisestä tutkimus-vaiheesta, alueen inventoinnissa olemme jo kertoneet aikaisemmin (PMA 9). Valvonnassa havaittiin merkkejä todennäköisesti kanavan rakentamiseen liittyvästä kivirakenteesta.

Ulla Lähdesmäen artikkeli valaisee muinais-jäännösten suojelun ja tutkimuksen historiaa

Suomessa ja erityisesti nykyisen Pirkanmaan alueella. Muinaismuistojen suojelutoiminta alkoi alueellamme 1800-luvun lopulla, mutta vanhimmat kirjalliset maininnat muinaismuis-toista ovat jo Ruotsin vallan ajalta, 1700-lu-vulta. Arkeologisiin menetelmiin perustuvia kaivauksia Pirkanmaalla on tehty 1870-luvulta lähtien.

Lukemisen iloa toivottaa Vadim Adel

pirkan maan alta

8

Pirkkalan Tursiannotkon kaivaukset 2012–2013

PIRKKALANKYLÄN MAISEMALuoteis-Pirkkalan haja-asutusalueella, Pyhäjärvestä työntyvän Kotolahden koil-lispuolella, yhdystie 3022 (Anian rantatie) ylittää laakean ja loivarinteisen mäen. Ky-seessä on vanha Pirkkalankylän kylämäki, jonka laella ja rinteillä sijaitsi aikoinaan yksi Pirkanmaan suurimmista kylistä. Pirkkalankylän on täytynyt olla merkittävä asutuskeskus viimeistään 1200-luvun alus-sa, koska tuolloin perustettu Pirkkalan pi-täjä sai siitä nimensä. Suurin osa kyläton-tista autioitui 1860-luvulla. Nykyisellään sillä sijaitsevat enää Kaipilan ja Sapalan tilakeskukset, joiden historia palautunee keskiajalle asti. Kummassakaan tilakes-kuksessa ei enää asuta, joskin osa Sapalan rakennuksista on yhä varastoja verstas-käytössä.

Kylämäen länsirinne laskeutuu Tursi-annotko-nimiseen alanteeseen, josta koko muinaisjäännösalue on saanut nimensä. Kylämäen eteläpuolella virtaa Kotolahteen Juoksianoja-niminen puro, joka saa alkunsa vajaan viiden kilometrin päässä lentoase-man liepeillä. Kylämäen luoteispuolella ko-

Pirkanmaan maakuntamuseon merkittävimmät arkeologiset kenttätyöt vuosina 2012 ja 2013 olivat kaivaukset Pirkkalan Pirkkalankylän Tursiannotkon esihistori-allisella asuinpaikalla ja historiallisella kylänpaikalla. Kaivauksissa päästiin käsik-si erittäin hyvin säilyneisiin myöhäisrautakauden (800–1200) ja keskiajan (1200–1550) kulttuurikerroksiin ja rakenteisiin. Vuoden 2013 jälkitöiden valmistuttua on aika esittää yhteenveto Tursiannotkon tämänhetkisestä tutkimustilanteesta ja tulevaisuuden tutkimuskysymyksistä.

hoaa Hiidenmäki, matala metsäinen kallio-mäki. Hiidenmäen koillisrinteellä sijaitsee Hiidenkaivona tai Neulalähteenä tunnettu kallionkolo, jonka luona on perimätiedon mukaan tehty parannustaikoja. Hiidenmä-ellä on aikoinaan sijainnut Pirkkalankylän torppia ja mäkitupia, joiden muistona siellä yhä seisoo muutamia autioita puuraken-nuksia. Kylämäkeä ympäröivät osin viljely-käytössä olevat savikot, joiden liepeillä si-jaitsee Kaipilan uusi tilakeskus ja muutamia omakotitaloja. Luoteessa kylämäki ja Hii-denmäki liittyvät noin kilometrin pituiseen metsäiseen moreeniselänteeseen. Pirkkalan Vanha kirkko (1921) sijaitsee koillisessa noin kilometrin päässä. Kotolahden etelä-puolella sijaitsee Reipin kotiseutumuseo.

Pirkkalankylä muodostaa viehättävän ja arvokkaan historiallisen maisemakokonai-suuden. Vuosina 1993–2009 se jopa sisältyi valtakunnallisesti merkittävien rakennettujen kulttuuriympäristöjen luetteloon. Alueella on myös luonnonarvoja: Pirkkalankylän kal-lioketoja on luonnehdittu maakunnallisesti merkittäviksi perinnebiotoopeiksi.

SAMI RANINEN

9

Pirkkalankylän kylämäen laki syyskuussa 2010. Suurin osa vuosien 2012 ja 2013 arkeologisis-ta kenttätöistä tehtiin kuvassa näkyvällä alueella tien länsipuolella. Pääasialliset kaivausalueet sijaitsivat tien vasemmalla puolella näkyvien punaisen ja harmaan aitan välissä.

VADIM ADEL / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

SAMI RANINEN

TURSIANNOTKON MUINAIS-JÄÄNNÖSALUETursiannotkon muinaisjäännösalue on noin 500 x 400 metrin laajuinen kokonai-suus, joka sijaitsee Pirkkalankylän kylä-mäellä ja sen ympärillä. Suurin osa mui-naisjäännösalueesta on viljeltyä peltoa tai heinittynyttä savikkoa.

Pirkkalankylän alueella on vuosikym-menten mittaan tehty runsaasti arkeologisia koetutkimuksia, kuten Timo ja Mirja Miet-tisen (1971) ja Tuija-Liisa Soinisen (1998) muinaisjäännösinventoinnit, Päivi Kank-kusen (1999), Kaarlo Katiskosken (2001) ja Vadim Adelin (2010) koekaivaukset. Koetutkimuksissa tai viljelyn yhteydessä on tehty runsaasti esinelöytöjä eri puolilta

aluetta. Pieni osa niistä viittaa kivikautiseen asutukseen, mutta enimmäkseen kyse on rautakautisista tai keskiaikaisista löydöis-tä. On varsin kiinnostavaa, että löytöjen levinneisyys ulottuu lännessä, koillisessa ja kaakossa huomattavasti kylämäkeä laajem-malle alueelle.

Tursiannotkon muinaisjäännösalueen läheisyydessä sijaitsee muitakin arkeologi-sia kohteita. Alueen itäpuolella kohoavat Vartiovuoret, joiden luoteisrinteillä sijait-sevat röykkiöt ja kivilatomukset saattavat hyvinkin olla rautakautisia hautoja. Pirk-kalankylän peltovainioiden pohjoispuolel-la on tehty pari rautakautista esinelöytöä, jotka voivat olla peräisin haudoista tai asuinpaikoilta.

10

Varsinaisiin kaivauksiin Tursiannot-kossa päästiin ensimmäistä kertaa vasta syksyllä 2012 ja kesällä 2013. Kyseessä olivat pelastuskaivaukset, jotka Pirkkalan kunta muinaismuistolain mukaisesti kus-tansi voidakseen rakentaa muinaisjään-nösalueen läpi kulkevan kevyen liikenteen väylän. Vaikka kaivauksissa päästiin tutki-maan vain hyvin pieni osa muinaisjään-nösalueesta, tulokset ylittivät kaikki odo-tukset. Mielenkiintoisia havaintoja tehtiin kaivausten jälkeenkin rakennustyön ar-keologisen valvonnan yhteydessä loka- ja marraskuussa 2013.

KAIVAUSTEN YLEISKUVAKaivaukset rajautuvat kapeille kaistaleil-le Anian rantatien molemmilla puolilla. Kaivausalueita ei juuriaan voitu laajentaa kevyen liikenteen väylälle rajatun alueen ulkopuolelle. Tästä syystä löydettyjä raken-nuksenpohjia ja muita rakenteita ei päästy tutkimaan kokonaisuudessaan. Näistä ra-joituksista huolimatta kaivausten tieteelli-nen anti on varsin merkittävä.

Kaivauksen kohteena olleet kylätontin osat ovat autioitumisensa jälkeen olleet viljeltyinä. Tällä on ollut se seuraus, että kylätontin nuo-remmat kulttuu-rimaakerrostumat eli silminnähtävän ihmisvaikutuksen kohteena olleet maakerrokset ovat sekoittuneet var-sin perusteellises-ti. Sekoittuneista kerroksista löytyi vuosisatoja vanho-jen keramiikka- tai lasinpalasten rin-nalta muun muas-

sa sellaisia esineitä kuin tupakansytytin ja gramofoniäänilevyn katkelma.

Sekoittuneiden kerrosten alapuolella sijaitsevat vanhemmat kulttuurikerrostu-mat sen sijaan ovat säilyneet yllättävänkin hyvin. Lähes kaikilla kaivausalueilla saa-vutettiin kulttuurimaakerros, jossa esiintyi ns. rautakaudentyypin keramiikkaa, mutta ei juurikaan merkkejä myöhemmästä se-koittumisesta. Rautakaudentyypin kera-miikka on kirjava ja epäyhtenäinen ilmiö, joka voi rautakauden ohella ajoittua myös keskiaikaan. Pelkästään sen varassa kult-tuurikerroksen ajoitus jääkin varsin väljäk-si (noin vuodet 800–1300/1400). Muiden löytöjen ja radiohiiliajoitusten avulla kult-tuurikerroksesta on kuitenkin mahdollista erottaa osakerroksia tai -alueita, joiden ikä voidaan määritellä tarkemmin. Radiohii-liajoituksia tarvittaisiin lisää, mutta jo nyt voidaan erottaa nimenomaan myöhäisrau-takauteen (800–1200) ajoittuvia kerroksia ja rakenteita. Vastaavasti myös selkeästi keskiaikaisiakin rakenteita on ajoitettu.

VIIKINKIAJAN PIHAPIIRIÄKaivetun pinta-alan laajuuteen nähden runsaslöytöisintä aluetta oli Anian ran-

Kiukaallisen rakennuksen pohjaksi tulkittua aluetta kaivetaan.

SAMI RANINEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

11

tatien länsipuolinen, Tursiannotkoon laskeutuva rinne. Ehkäpä kiinnostavin yksittäinen ilmiö koko kaivauksilla oli ra-kennuksen pohja, joka havaittiin juuri tällä alueella.

Jos osittaiseen tutkimukseen perustu-vat havainnot ja tulkinnat ovat totuuden-mukaisia, kyseessä oli noin 6 x 4 metriä laaja savilattiainen rakennus. Rakennuk-sen koillispäädyssä näyttää olleen kyn-nyskivillä varustettu oviaukko. Oviaukosta sisään katsottuna oikealta löytyi iso kul-homainen kivirakenne, joka on alustavasti tulkittu kiukaan pohjaksi. Tulkinnan mu-kaan kyseessä oli siis kiukaalla lämmitetty rakennus, savupirtti. Yhden radiohiiliajoi-tuksen mukaan rakennus on peräisin 800- tai 900-luvulta eli toisin sanoen viikinki-ajan (800–1050) alku- tai keskivaiheilta. Rakennuksen pohjasta tehdyt esinelöydöt sopivat tähän ajoitukseen moitteettomasti. Kyseessä lienee vanhin Suomesta löydetty kiukaallinen rakennuksen jäännös. Savi-maan nokisuus kertoo siitä, että rakennus oli tuhoutunut tulipalossa.

Kiuas oli slaavilainen keksintö, joka levisi Itämeren alueelle juuri viikinkiajal-la. Sitä ennen rakennukset oli lämmitetty avoliedellä, joka käytännössä oli lattian keskellä sijaitseva nuotiokiveys. Sellaiseen verrattuna lämpöä varaava ja polttopuuta säästävä kiuas oli melkoinen teknologinen edistysaskel. Tursiannotkon oletettu kiuas onkin saanut tiedotusvälineissä ansaittua huomiota osakseen. Tulkintojen varmis-tamisen kannalta olisi kuitenkin hyvä, että tulevaisuudessa rakennuksen pohja pääs-täisiin tutkimaan kokonaisuudessaan.

LAUTALATTIAINEN RAKENNUSViikinkiaikaisen pirtin koillispuolella si-jaitsi toinen rakennus, jonka erityispiirre oli lautalattia. Radiohiiliajoituksen perus-

teella lautalattia on 1000- tai 1100-luvulta eli viikinkiajan lopulta tai ristiretkiajalta (1050–1200). Lautalattiaakaan ei pääs-ty tutkimaan kokonaisuudessaan, joten emme tiedä, onko kyseessä edellä maini-tun pirtin tavoin pieni yksihuoneinen ra-kennus vai isomman rakennuksen eteistila.

Tursiannotkon lautalattia on saman-ikäinen kuin Raision Mullissa, Varsinais-Suomessa, tutkittu rakennus, johon sisäl-tyi lautalattiainen eteinen ja savilattiainen päähuone. Kiinnostavaa kyllä Tursiannot-kon lautalattiankin pohjoispuolella sijait-see laaja, paikalle levitetty paksu savipatja, joka on ainakin kymmenisen metriä pitkä. Savipatjalla saattaa olla yhteys lautalat-tiaan, mutta asian varmistaminen vaatii radiohiiliajoituksia ja ehkä myös lisäkai-vauksia. Savipatjan alueella ei kaivauksissa ole havaittu selvää lämmityslaitteen jään-nöstä, mutta patjassa havaittu punainen väri-ilmiö liittynee tulenpitoon. Savipat-jan alapuolella sijaitsi paksu ja runsaslöy-töinen rautakautinen kulttuurikerros, jo-ten paikalla oli sijainnut pihapiiriä ennen savipatjan rakentamista. Savipatjan päällä sijaitsi enemmän tai vähemmän sekoittu-

Kaivausalueen luoteisreunaa. Pystyleik-kauksessa erottuva paksu vaalea raita on savipatja, jonka alla sijaitsee tumma rauta-kautinen kulttuurikerros.


12

neita kerroksia, joissa sijainneet rakennuk-sen jäännökset lienevät uudelta ajalta. Sa-vipatjasta löytyi pari vanhan ikkunanlasin palaa, joten se on joko sekoittunut tai tehty uudella ajalla.

Mielenkiintoinen yksityiskohta oli savi-patjan ja rautakautisen kulttuurikerroksen läpi ilmeisesti 1800-luvulla kaivettu kuop-pa, jonka pohjalle oli asetettu tumman-vihreä lasipullo. Ilmiölle on vaikea keksiä käytännöllistä selitystä, joten oliko kyseessä jonkinlainen taika? Rautakautisen lautalat-tian alapuolelta puolestaan löytyi oravanlui-ta ja karhun kynsiluu, jotka oli ehkä asetettu sinne tarkoituksella. Tällaiset rakennuskät-köt, joiden tarkoitus oli tuoda rakennuk-seen maagista suojaa, olivat tuttu ilmiö rau-takaudelta 1800- tai jopa 1900-luvulle asti.

KESKIAJAN JÄLKIÄTursiannotkon rinteiltä koilliseen ja Hii-denmäestä itään sijaitsee tutkimusalueita, joilta löytyi rautakaudentyypin keramiik-kaa sisältävää kulttuurikerrosta sekä eri-laisia, vaikeasti tulkittavia puu- ja kivira-kenteita, joista osa lienee rautakautisia. Rakenteista vain kaksi on toistaiseksi ra-diohiiliajoitettu, ja ne ovat molemmat to-dennäköisesti keskiaikaisia.

Vanhempi keskiaikainen rakenne on 1200-luvun salaoja, jonka tarkoitus oli epäi-lemättä pitää savinen pihamaa siedettävän kuivana. Salaojaan sisältyi melko monimut-kainen kivestä, hirrestä ja pärepunoksesta koostuva rakenne.

Toinen rakenne löytyi valvonnassa Anian rantatien itäpuolelta. Sitä ei varsi-naisesti kaivettu, mutta se puhdistettiin ja dokumentoitiin, minkä jälkeen peitet-tiin uudestaan maahan vahingoittumat-tomana. Radiohiiliajoituksen perusteella rakenne on todennäköisesti 1400-luvulta, joskin hieman myöhempikin ikä on mah-dollisuuksien rajoissa. Kyseessä on melko varmasti uunin pohja. Koska uuninpohjan yhteydessä ei havaittu jälkiä seinälinjoista, se on alustavasti tulkittu leivän paistossa käytetyksi ulkouuniksi. Ulkouunit olivat aikoinaan yleinen ilmiö. Uuninpohja löytyi läheltä Kaipilan vanhaa tilakeskusta, joka on sijainnut samalla paikalla viimeistään 1700-luvulta, mutta luultavasti jo keski-ajalta lähtien. Ehkäpä kyseessä on nimen-omaan Kaipilan keskiaikainen uuni.

TURSIANNOTKON ESINELÖYDÖTTursiannotkon kaivauksissa on otet-tu talteen monenlaista löytömateriaalia. Nuorimmat talteenotetut löydöt lienevät 1800-luvulta. Suurin huomio on kohdis-tunut varmuudella tai otaksuttavasti rau-takautisiin löytöihin. Rautakaudentyypin keramiikka, seinä- ja kipinäsuojarakentei-den tiivistämiseen käytetty savi ja loimi-kangaspuiden loimipainoina käytettyjen savikiekkojen kappaleet ovat tyypillistä asuinpaikkalöydöstöä.

Löytöihin sisältyy myös rautaesineitä, kuten ruodollinen keihäänkärki, nuolenkär-ki, atraimen piikki, putkilukon avain, veitsiä ja veitsenkatkelmia sekä hevosen jääkenkiä. Lisäksi Tursiannotkosta on jo kauan ennen

Ulkouunin pohjaksi tulkittu, todennäköi-sesti myöhäiskeskiaikainen rakenne.


13

kaivauksia saatu peltolöytöinä viikinkiaikai-sen miekan väistin ja viikinkiaikainen put-kikeihäänkärki (E-tyyppi). Mainittakoon vielä, että muinaisjäännösalueesta hieman pohjoiseen, Sotaplassin maalta, on löytynyt viikinkiaikainen kirves.

Kuparista tai erilaisista kupariseoksista tehtyjä löytöjä on niitäkin paljon. Kaivauk-sia varhaisempiin peltolöytöihin sisältyy vii-kinkiajan pyöreä kupurasolki. Kaivauksissa ja valvonnassa on saatu talteen muun mu-assa kuparikattila, suuri määrä kuparipellin paloja (jotka ehkä liittyvät kuparikattiloiden paikkaamiseen), kaulanauhoista tai vaattei-den koristeluista peräisin olevia spiraaleja, yksinkertaisia sormuksia, ompeluneuloiksi tulkittujen esineiden katkelmia, erilaisia heloja ja niin edelleen. Kaulanauhoihin liit-tyvät myös kauniit, värikkäästä lasimassasta tehdyt helmet ja kultafoliohelmi. Ainakin osa näistä helmilöydöistä on viikinkiaikai-sia. Niiden alkuperä löytynee Lähi-idästä tai Keski-Aasiasta, joissa valmistettuja la-simassahelmiä levisi 800- ja 900-luvuilla suuria määriä Itämeren alueelle viikinkien idäntieksi kutsuttuja kauppareittejä pitkin.

Suurimman huomion ovat saaneet osakseen luu- ja sarviesineet. Luu ja sarvi olivat rautakaudella varmasti hyvin ylei-siä työvälineiden, metsästysaseiden ja tar-vekalujen valmistusmateriaaleja. Suomen happamassa maaperässä sellaiset eivät kui-tenkaan normaalisti säily. Tursiannotkon savimaassa on kuitenkin ominaisuuksia, joiden ansiosta rautakautiset luu- ja sarvi-löydöt ovat siellä säilyneet ällistyttävän hy-vässä kunnossa. Tuukka Kumpulaisen teke-mien pH-testien perusteella Tursiannotkon savi on huomattavasti emäksisempää kuin suomalainen maannos keskimäärin. Tämä varmasti on yksi säilymistä edistänyt tekijä, mutta luu- ja sarviesineiden ihmeellisen hy-välle kunnolle voi olla muitakin syitä. Joka

tapauksessa Tursiannotkon löydöt avaavat tirkistysaukon sellaiseen rautakautisen esi-nekulttuurin osa-alueeseen, josta muuten tiedetään hyvin vähän.

Luuesineistä kauneimpia ovat erilaiset lusikat. Yksi sellainen saatiin peltolöytönä talteen jo 1980-luvulla, ja se on nykyisin nähtävillä Hämeen linnan Terra tavasto-rum -näyttelyssä. Tälle lusikalle tunnetaan läheisiä vastineita Birkasta, Keski-Ruotsin kuuluisasta viikinkikaupungista. Tursian-notkon kaivauksissa saatiin talteen pari lähes kokonaista lusikkaa ja suuri määrä lusikankatkelmia. Monet näistä löydöistä olivat tavattoman kauniisti ja taidokkaasti koristeltuja. Useimmat niistä ovat peräisin myöhäisrautakautiseksi (800–1200) ajoite-tusta kulttuurikerroksesta. Loput löytyivät enemmän tai vähemmän sekoittuneista löytöyhteyksistä, mutta nekin lienevät rau-takautisia. Lusikoiden koristelu on paitsi huolellisesti tehtyä, myös varsin yksilöllistä. Vaikka koristelu tietysti perustuu oman ai-kansa tyypillisiin koristeaiheisiin ja -tyylei-

Tylpän kolkkanuolenkärjen puolikas.

HANNA-RIIKKA TAMMINEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

Luu- tai sarvilusikan palanut varsikatkelma.

TEEMU TIAINEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

14

hin, kahta samannä-köistä lusikkaa saa turhaan hakea Tur-siannotkon löytöjen joukosta.

Toinen merkittä-vä luu- tai sarviesi-neiden löytöryhmä ovat nuolenkärjet. Kuten edellä mainit-tiin, Tursiannotkosta on löytynyt rautainen-kin nuolenkärki, mutta luu- tai sarvikärkiä tai sellaisten katkelmia ja teelmiä on löy-döissä toista kymmentä. Useimmat kärjet ovat teräviä, mutta myös tylppiä kolkka-kärkiä on ainakin kolme. Kolkkakärkiä käytettiin pyydettäessä pientä turkisriistaa, jonka nahkaa ei haluttu puhkaista tai tahria vereen. Kaikki nämä nuolenkärkilöydötkin saattavat olla rautakautisia. Yksi kolkkakär-jistä löytyi 1200-luvulle ajoitetun salaojan pohjasta. Tämäkin kärki kuitenkin voi olla rautakautinen. Se oli särkynyt, joten kysees-sä saattoi olla pihamaalle hautautunut van-ha roju, joka sattumalta päätyi keskiaikaisen salaojan täyttömaahan.

Useimmat Tursiannotkon nuolenkärjet ovat melko keveitä. Tosin yksi teelmä eli keskeneräiseksi jäänyt kärki on parikym-mentä senttiä pitkä, joten se oli tarkoitettu painavaan nuoleen. Rautakaudella jousi oli hyvin tärkeä ase niin sodassa kuin metsäs-tyksessäkin, joten Tursiannotkon muinai-set asukkaat varmasti tiesivät, minkälainen nuoli sopi parhaiten mihinkin tarkoituk-seen. Välillä tähdättiin oravaa, välillä sorsaa, joskus peuraa tai hirveä ja silloin tällöin kai-keti ihmistäkin.

Oman lukunsa muodostavat rei’itetyt eläinten luut ja hampaat, joita on ilmei-sesti käytetty amulettiriipuksina. Sellaisia ovat ainakin yksi karhun kynsiluu, karhun hammas ja karjun torahammas. Kansan-

perinteestä päätellen tällaisten riipusten uskottiin antavan kantajalleen eläinten väkeä eli maagista voimaa, joka suojasi esimerkiksi sairauk-silta.

Edellämainittu-jen löytöjen ohella

Tursiannotkon luu- tai sarviesinelöytöihin sisältyy kampa, pari mahdollista luusaranan katkelmaa, tunnistamattomien esineiden katkelmia sekä erilaisia teelmiä tai työstö-jätteen palasia, joista on vaikea sanoa, min-kälaisen esineen valmistukseen ne liittyivät. Erikseen voidaan vielä mainita tekstiilityö-välineet: villalangan kehräämiseen käytetyn värttinän kehrä, lautanauhan kutomisessa käytetty nauhalauta ja luuneulojen katkel-miksi tulkitut esineet.

TURSIANNOTKOLAISTEN ELINKEINOTVarsinaisten luuesineiden ohella Tursian-notkon kaivauksissa on otettu talteen suuri määrä rautakautisesta kulttuurikerroksesta löytynyttä jäteluuta, joka on peräisin tur-siannotkolaisten kotieläimistä ja heidän pyytämästään riistasta. Eläinten luihin eri-koistunut arkeo-osteologi FT Auli Bläuer on toistaiseksi analysoinut vuoden 2012 luulöydöt. Myös vuoden 2013 luiden ana-lysointi on suunnitteilla. Tähän mennessä tutkitut luut kertovat sekä maataloudesta että laajamittaisesta pyyntielinkeinojen harjoittamisesta. Kotieläimistä ovat edus-tettuina hevonen, nauta, vuohi, lammas, koira, kana ja sika – viimeksimainittujen luita oli tutkijan mukaan yllättävän paljon. Tursiannotkolaisten tekemien metsästys-, kalastus- ja linnustusretkien jälkiä olivat muun muassa peuran, hirven, ahman, ora-van, majavan, jäniksen ja ketun luut sekä

Karhunhampaasta tehty amulettiriipus.

HANNA-RIIKKA TAMMINEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

15

erilaiset linnun- ja kalanluut. Tursiannotkolaiset epäilemättä kalas-

tivat Pyhäjärvessä ja virittelivät ansoja lä-hiseudun metsiin, mutta eräretkiä voitiin tehdä myös päivämatkojen päähän kotoa. Kevyet ruuhi- tai haapiotyyppiset veneet voitiin siirtää Pyynikinharjun yli Näsijär-velle. Näin päästiin vesitielle, jonka varsilla avautuivat Ruoveden, Virtain, Ähtärin ja Keuruun riistarikkaat erämaat ja lappalais-ten asuinsijat.

Rautakautisesta kulttuurikerroksesta on otettu myös suuri määrä maanäytteitä. Pa-leobotanisti ja arkeologi Mia Lempiäinen-Avci on toistaiseksi käynyt läpi vuoden 2012 maanäytteisiin sisältyvät kasvijään-teet. Tutkimustulokset kertoivat rautakau-den maanviljelystä. Hieman yllättäen ohra oli ainoa viljalaji, jonka jyviä maanäytteistä löytyi. Ohra toki oli rautakauden yleisin vil-ja, mutta myöhäisrautakaudella myös rukiin viljely oli jo yleistymässä Suomen alueella, minkä lisäksi kaura ja vehnäkin tunnettiin. Ehkä tursiannotkolaiset syystä tai toisesta hidastelivat rukiin viljelyn aloittamisessa. Voi myös olla, että todisteet rukiista, kau-rasta ja vehnästä löytyvät vuoden 2013 maanäytteistä, kunhan ne analysoidaan. Viljan ohella rautakaudella viljeltiin myös naurista, papua ja hernettä, ja Tursiannot-konkin maanäytteisiin sisältyy mahdollinen herneen jäännös.

TULEVAISUUDEN NÄKYMIÄ Tursiannotkon tutkimukset jatkuvat lähi-tulevaisuudessa. Vuoden 2013 luulöytö-jen ja kasvijäänteiden analyysit tehdään. Muinaisjousiasiantuntija ja arkeologian opiskelija Tuukka Kumpulainen tutkii Tursiannotkon nuolenkärkilöytöjä. Arke-ologi Mirva Pääkkönen aikoo väitöskirja-tutkimuksensa osana tehdä Tursiannotkon keramiikasta lipidi- eli rasvajäänneanalyy-

sejä, jotka kertovat saviastioiden käyttötar-koituksesta. Tursiannotkon rakenteille ja esinelöydöille etsitään lisää vastineita niin koti- kuin ulkomaisestakin vertailaineis-tosta: esimerkiksi lusikkalöytöjä verrataan muun muassa Birkan ja Fennoskandian saamelaisalueen löytöihin.

Toiveissa myös on, että arkeologisia kenttätöitä Tursiannotkossa päästään jat-kamaan. Olisi kiinnostavaa saada lisätietoa Tursiannotkon kivikautisesta asutusvai-heesta, josta ei toistaiseksi tiedetä juuri mi-tään. Toisaalta myös rautakautisen ja keski-aikaisen asutuksen tutkiminen on päässyt vasta alkuun. Esimerkiksi rautakautisten hautojen sijainnista on toistaiseksi tarjolla vain oletuksia.

Yksi suurimmista kysymyksistä on se, minkä takia rautakauteen viittaavia löytö-jä esiintyy alueella, joka on huomattavasti historiallista kylätonttia laajempi. Johtuuko tämä siitä, että rautakautinen asutus ei vielä ollut keskittynyt tiiviille, ahtaalle ja yhte-näiselle kylätontille, vaikka sellainen luul-tavasti oli olemassa jo keskiajalla? Keskiai-kaisen kylän muodostuminen rautakautisen asutuksen pohjalta on todella kiinnostava aihepiiri. Kylänmuodostus saattoi olla yh-teydessä kaksivuoroviljelyn aloittamiseen ja peltojen sarkajaon toteuttamiseen. Keskiai-kainen tiivis kylä oli sosiaalisena yhteisönä varmaankin melko erilainen kuin aikaisem-pi rautakautinen paikallisyhteisö. Arkeolo-ginen tutkimus voi tuottaa meille tietoa tästä ja monesta muustakin asiasta.

Tursiannotko on sanalla sanoen huikea kohde, jonka vertaista ei arkeologin uralle osu monta kertaa.

16

LÄHTEETRaninen, Sami 2013. Pirkkala Tursiannotko ja Pirkkalankylä (Bircala). Arkeologinen pelastuskaivaus esihistoriallisella asuinpaikalla ja historiallisella kylätontilla 2012. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo.Raninen, Sami 2013. Arkeologinen kaivaus Pirkkalan Tursiannotkon rautakautisella asuinpaikalla. – Pirkan maan alta 13. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 128. S. 6-17. Raninen, Sami 2014: Pirkkala Pirkkalankylä (Bircala) ja Tursiannotko. Maankäyttöhankkeen arkeologinen valvonta 2013. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo.Raninen, Sami 2014. Pirkkala Pirkkalankylä (Bircala) ja Tursiannotko. Arkeologinen pelastus- ja koekaivaus 2013. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo.

EXCAVATIONS AT TURSIANNOTKO IN PIRKKALA 2012–2013 SUMMARY The most substantial archaeological fieldwork carried out by the Pirkanmaa Provincial Museum in 2012 and 2013 consisted of excavations at the Tursian-notko-Pirkkalankylä prehistoric dwel-ling site and historic village at Pirkkala. The excavations provided access to very well-preserved cultural layers and struc-tures from the late Iron Age (800–1200) and the Middle Ages (1200–1550). As the post-processing of work done in 2013 is completed, it is time to present a summa-ry of the current situation and upcoming research questions at Tursiannotko.

17

Nokian Knuutila - Kadonneen kartanon metsästäjät, osa 2

Nokian Knuutilan kaivaustutkimus liittyy Pirkanmaan maakuntamuseon vetämään Nokian keskiaikaisen säte-riasutuksen tutkimusprojektiin, jonka puitteissa maakuntamuseo on aiem-min tehnyt arkeologisia tutkimuksia Nokian keskiaikaisten kartanoiden alueilla. Projektin on rahoittanut pää-osin Nokian kaupunki. Projektin avul-la nokialaiset nuoret ovat saaneet työ-tä ja alueen merkittävää keskiaikaista kartanoasutusta on saatu tutkituksi.

Nykyisen Nokian kaupungin alueel-la on keskiajalla sijainnut neljä karta-noa: Nokia, Viik, Penttilä-Niemenpää ja Tottijärvi. Tämä on ollut todellinen keskittymä, sillä koko Pirkanmaalla

KREETTA LESELL / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

on keskiajalla ollut yhteensä kahdek-san kartanoa. Kolme neljästä Nokian kartanosta on sijainnut Nokianvirran vesireitin varrella: Nokia ja Viik ovat sijainneet virran niskalla ja Penttilä-Niemenpää sen suussa. Syy karta-nokeskittymään on todennäköisesti juuri tämä tärkeä vesireitti ja sen kont-rollointi. Alueella on myös paljon rau-takautista asutusta, joten vesireitti on todennäköisesti ollut tärkeä jo silloin.

Nokian ja Viikin kartanoiden alueella on vuosina 2004−2011 suoritettu ar-keologisia tutkimuksia. Tulokset ovat olleet hyvin lupaavia, ja niillä on saatu uutta tietoa keskiaikaisista kartanois-ta. Sen sijaan tiedot Nokianvirran län-

Nokia, Knuutila: yleiskuva. Keskellä näkyy nykyinen päärakennus. Kuvattu idästä.

KREETTA LESELL

18

sipään kartanoasutuksen varhaisvai-heesta ovat olleet puutteellisia ja siksi vuonna 2012 projektin tutkimukset siirtyivät nykyisen Knuutilan karta-non alueelle. Sami Ranisen johtamissa koekaivauksissa yritettiin paikallistaa keskiaikaisen kartanon sijainti.

HISTORIAKnuutilan kartanon pihapiirin alueella otaksutaan sijainneen keskiajalla Penttilä-niminen rälssitila ja asuinkartano. Karta-non sijainnista ei ole kuitenkaan tarkkaa tietoa. Rälssitilan on omistanut Ylä-Sata-kunnan pitkäaikainen kihlakunnantuoma-ri Bengt Lydekenpoika Diekn (k. 1460 tai 1461) viimeistään vuonna 1422, jolloin hä-nen mainitaan myös asuneen siellä. Tämä on varhaisin tilaan liittyvä tieto. Diekn toi-mi Hämeen linnanvoutina ja valtaneuvok-sena, ja hänellä oli myös maaomistuksia eri puolilla Ylä-Satakuntaa. Hän lukeutui Suomen rälssin vauraimpaan luokkaan, joten hänen asuinkartanonsa oli todennä-köisesti aikansa mahtavimpia.

Penttilän nimi lienee muodostunut Bengt Lydekenpojan nimestä. Tilan rin-nakkainen ja mahdollisesti alkuperäinen nimi Niemenpää mainitaan vuonna 1525. On mahdollista, että rälssitila on ollut 1400-lukua varhaisempi. Tilan alueel-ta on rautakautisia löytöjä, joten siellä on voinut olla asutusta jo tuolloin. Sijainti on erinomainen Nokianvirran vesiliikenteen valvomiselle. Kylän pohjoispuolella kulki myös harjutie, joka jatkui aina Tammer-koskelle saakka. Tämä tie muodosti Ylä-Satakunnan kesätieverkoston rungon kes-kiajalla ja 1500-luvulla.

Vuoden 2013 kaivauksen päätavoittee-na oli saada lisätietoa koekaivauksissa löy-tyneistä kivirakenteista, joiden toivottiin liittyvän kartanon tai kylän rakennushis-

toriaan. Tutkimuksessa pyrittiin selvittä-mään rakenteiden laajuus, ikä ja merkitys. Havaintojen perusteella pyrittiin täyden-tämään kuvaa historiallisen asuinpaikan eri vaiheista, rakennushistoriasta ja arkeo-logisesta tutkimuspotentiaalista. Erityistä huomiota kiinnitettiin alueen mahdollisiin keskiaikaisiin ilmiöihin ja löytöihin. Niitä tutkimalla pyritään selvittämään, oliko paikalla sijainnut keskiaikainen kartano ja minkälaista toimintaa alueella oli ollut.

VUODEN 2012 KOEKAIVAUSSami Ranisen koekaivauksilla koekuopi-tettiin laaja alue Knuutilan pihapiirissä. Koekuoppia tehtiin yhteensä 35 ja nel-jässä niistä löydettiin rakenteita, joita ei kuitenkaan pystytty ajoittamaan. Keskiai-kaisten kulttuurikerrosten tai rakenteiden säilymisestä historiallisen kylätontin alu-eella ei koekaivauksessa saatu suoranaisia todisteita, mutta sen mahdollisuutta ei myöskään voitu sulkea pois. Historiallis-ten asutusjälkien lisäksi löydettiin viittei-tä jonkinlaisesta rautakautisesta ihmistoi-minnasta.

Vuoden 2012 koekaivauksissa kaiva-minen oli jätetty kesken niissä neljässä koekuopassa, joissa oli tullut vastaan ki-virakenteita. Vuoden 2013 kaivauksilla oli tarkoitus tutkia kolme lupaavinta kivira-kennetta kokonaan. Kivirakenteiden lisäk-si toivottiin löytyvän merkittäviä kulttuu-rikerroksia sekä ajoituksellisesti tärkeitä esinelöytöjä. Vuoden 2013 kaivaus oli siis suoraa jatkoa edellisen vuoden koekaiva-uksille ja täydensi niissä saatuja tuloksia.

YMPÄRISTÖ JA OLOSUHTEETArkeologit ovat olosuhteiden armoilla, ja myös näiden kaivausten aikana sää vaihteli. Välillä ylitettiin helleraja, ja aurinko kuivatti saviperäisen maan kivikovaksi, mikä vai-

19

Yksityiskohta kartasta ”Knuutilan tilan viljelysmaiden kartta Pirkkalan pitäjäs-sä ja Hämeen lääniä. Mitattu ja jaettu vuoroviljelykseen v:1889. Piirt. Oskar Aronen.”


keutti kaivamista, seulomista ja havaintojen tekoa maaperästä. Välillä taas sateet tekivät maan liejuksi, joka vaikeutti erityisesti seu-lomista, mutta myös havaintojen tekoa.

Tutkimusalueella on nykyisin useita ra-kennuksia. Pihapiiriin kuuluu päärakennus, ns. väentupa, tanssilava, aittahotelli, työvaja ja navetta. Vanha kellari on päärakennuksesta noin 25 m etelään järvelle päin. Huvimaja on päärakennuksesta noin 25 m länteen.

Kartanon pihapiiri on tasaista aluetta, jopa siinä määrin, että aluetta on mah-dollisesti tasoitettu. Kalliota tai osittain maan peitossa olevia suuria siirtolohkarei-ta on päärakennuksen edessä kukkapenkin kohdalla ja päärakennuksesta lounaaseen. Kukkapenkin kohdalla oli kaivettu maata arkeologisten kaivausten aikana, jolloin multakerroksen alta oli paljastunut kallio tai kivilohkare. Tällöin havaittiin, että ki-veen oli kaiverrettu lukuja. Kyse on toden-näköisesti vanhasta kiintopisteestä.

Knuutilan nykyinen päärakennus on vuodelta 1862 ja väenpirtti noin vuodelta 1910. Knuutilan vanha päärakennus, joka sijaitsi nykyisestä päärakennuksesta kaak-koon, tuhoutui tulipalossa vuoden 1910 tienoilla. Vanha päärakennus oli Knuuti-lan suvussa kulkeneen perimätiedon mu-kaan rakennettu 1700-luvulla. Palaneen rakennuksen hirsiä käytettiin väenpirtin rakentamiseen. Knuutilan navetan raken-nusselvityksen mukaan navetta olisi raken-nettu vuonna 1887 ja alkuperäisinä olisi-vat säilyneet lähinnä kauniit koristeelliset ulkoseinät. Navetan eteläosan seinällä on kuitenkin kivilaatta, josta löytyy kirjoitus ”F. K.” ja vuosiluku 1897.

HISTORIALLISET KARTATHistoriallisen kartta-aineiston perusteella Penttilän historiallinen kylätontti sijaitsee

nykyisen Knuutilan kartanon pihapiirissä. 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun ra-kennuskantaan päästiin paremmin kiinni karttojen avulla, jotka löydettiin Knuutilan päärakennuksen ja aittahotellin seiniltä. Karttoja löydettiin neljä, ja kahdessa niistä oli tarkkoja piirustuksia Knuutilan raken-nuksista. Myös vanha valokuva Knuutilan pihapiiristä auttoi rakennusten sijainnin selvittelyssä.

Toinen kartta on piirretty vuonna 1889 ja se on nimeltään ”Knuutilan tilan vilje-lysmaiden kartta Pirkkalan pitäjässä ja Hämeen lääniä”. Tässä kartassa on nykyi-sen päärakennuksen kohdalla rakennus ja kutakuinkin nykyisen väentuvan kohdalla rakennus, tämän koillispuolella on pitkä rakennus. Tästä koilliseen on vielä toinen pitkä rakennus, jonka paikalla on nykyi-

20

Kartanon aittarakennuksesta löydetty ”Kartta Knuutilan kartanon viljelyksistä Pirkka-lassa. Tehnyt Poutiainen v. 1921. Viljelyssuunnitelman tehnyt maisteri R.V. Nieminen.”


sin pysäköintipaikka. Nykyisen pääraken-nuksen vieressä on vielä pieni rakennus. Nykyisin majoitustilana käytössä olevaa vanhaa aittaa ei ollut. Talot muodostivat suorakaiteenmuotoisen sisäpihan.

Toinen Knuutilasta löydetty kartta on piirretty vuonna 1921 ja se on nimeltään ”Knuutilan kartanon viljelyksistä Pirkka-lassa.” Tässä kartassa nykyisin olemassa olevat rakennukset - päärakennus, navetta ja väentupa - ovat myös olemassa, mutta verrattuna vuonna 1889 piirrettyyn kart-taan pitkä rakennus nykyisen pääraken-nuksen ja navetan välissä on kadonnut ja tilalle on tullut kaksi muuta rakennusta: aitta (nykyinen aittahotelli) ja toinen ra-kennus. Myös nykyisen pysäköintipaikan

kohdalla ollut rakennus on kadonnut.Vuoden 2013 kaivauksilla Marketta

Kalmanlehdolta saatiin kopio mustaval-koisesta valokuvasta Knuutilan pihapii-ristä. Valokuvan rakennukset vastaavat vuoden 1921 kartassa olevia rakennuksia, joten valokuva on todennäköisesti suurin piirtein samalta ajalta.

Vanhin kartta, jossa rakennusten si-jainti on piirretty tarkkaan kohdalleen, on vuoden 1889 kartta. Tätä vanhemmat kartat antavat vain viitteitä rakennusten sijainnista. Arkeologisten tutkimusten avulla on mahdollista saada rakennusten tarkka sijainti selville, mikäli ne eivät ole jääneet uudempien rakennusten alle.

21

Nokia, Knuutila. Kaivetaan aluetta 1.


VUODEN 2013 KAIVAUKSETKnuutilaan tehtiin kolme kaivausaluet-ta vuoden 2012 koekaivausten havainto-jen perusteella, koekuoppien 19, 22 ja G kohdille. Koska koekuopat olivat jätetty edellisenä vuonna tasoon, jossa rakenteita havaittiin, kaivausalueen sijainti valittiin siten, että vanha koekuoppa jäi sen kes-kelle. Näin saatiin koko rakenne kaivettua kerralla. Koekuopan 19 kohdalle tehtiin kaivausalue 1, koekuopan 22 kohdalle kaivausalue 2 ja koekuopan G kohdalle kaivausalue 3. Kaivausalueet 1 ja 3 olivat kooltaan 2 x 3 m ja alue 2 oli 3 x 4 m.

ALUE 1Ranisen mukaan koekuopassa 19 havaitut kivet voisivat olla peräisin Knuutilan van-

han päärakennuksen seinälinjasta. Aluetta kaivettaessa havaittiin, että tämä rakenne oli selkeästi ihmisen tekemä. Useissa kivis-sä havaittiin kalkkilaastia, joten ne ovat ol-leet osa rakennusta, todennäköisesti talon perustaa. Kivet eivät kuitenkaan muodos-taneet selkeää linjaa. Kaivausalueen poh-jois- ja koillisosassa oli alue, josta löytyi runsaammin tiiltä ja joka erottui profiilissa hiukan tummempana alueena. On mah-dollista, että tämä tummempi, täynnä tiiliä oleva alue on ollut talon sisäosaa, eli kai-vausalueen pohjois- ja koillisosa on ollut osa rakennusta, ja alueella olleet kivet ovat säilyneet kutakuinkin paikoillaan. Nämä kivet osuivat myös paremmin samaan lin-jaan kaivausalueen ulkopuolella olevien nurmettuneiden kivien kanssa, jotka oli

22

kartoitettu vuoden 2012 koetutkimuksissa. Kaivausalueen lounaisosassa olleet suuret kivet eivät siis olisi alkuperäisillä paikoil-laan, vaan ne olisi siirretty.

Alueelta 1 löytyi rautaesineitä, mm. nauloja, 1900-luvun saviastianpaloja, fa-janssia, posliinia, kaakelia, tasolasia (vih-reää ja kirkasta), astialasia, tiiltä, laastia, kuonaa, palamatonta luuta ja lukko- tai tuluspiitä. Alueelta löytyi myös nykyaikai-sia esineitä. Muovia tuli jopa kerroksesta 5 eli toiseksi viimeisestä kerroksesta, joten alue on ainakin jossain määrin sekoittunut pohjaan saakka.

Vertailemalla Knuutilasta löydettyjä karttoja havaittiin, että tutkittu rakenne voisi olla peräisin kahdesta eri-ikäisestä rakennuksesta, joko 1800-luvun lopulta tai 1900-luvun alusta. Vuoden 1889 kartan mukaan tässä kohtaa on ollut hyvin pitkä rakennus, joka alkaa läheltä nykyistä päära-kennusta ja jatkuu noin aittahotelliin asti. Vuoden 1921 kartan mukaan tällä kohdalla on ollut pienempi rakennus ja sen itäpuo-lella on ollut nykyinen aittahotelli. Valitet-tavasti alueen löytö- ja karttamateriaali ei ole riittävän yksityiskohtainen, jotta raken-teen ikä pysyttäisiin määrittämään. Toden-näköisempi vaihtoehto on kuitenkin 1900-luvun pie-nempi rakennus.

Kaivausalueelta 1 ei ha-vaittu merkkejä 1800-lukua varhaisemmasta vaiheesta. Mikäli aikaisempaa toi-mintaa on ollut, 1800-lop-pupuolen ja 1900-luvun alun rakennukset ovat ne tässä kohtaa tuhonneet. Alueella ei havaittu myös-kään palon jälkiä, vaik-ka vanha päärakennus on

suullisen tiedon mukaan palanut ja sen hirsiä olisi käytetty väenpirtin rakentami-seen.

Alue 2, kaivaustaso 3. Talon nurkka ja seinälinjat näkyvät tummana alueena. Myös seinälinjojen sisäpuolella on tum-maa maata. Kuvattu idästä.

KREETTA LESELL / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO.

Alue 2, itäprofiili. Kuvattu lännestä.


23

ALUE 2 Sami Ranisen mukaan koekuopassa 22 ha-vaitut kivet ja ilmeisesti ihmisen paikoil-leen levittämä hienorakenteinen maapatja

Alue 2, eteläprofiili, ruudut 8030/5634-5636. Kuvattu pohjoisesta.


Nokia Knuutila, kaivetaan aluetta 2.

voisivat liittyä rakennuksen perustuksiin.

Vuoden 2013 kaivauk-sissa tällä alueella havait-tiin rakennuksen nurkan jäännös. Nurkan kohdalla oli kiviä, siitä etelälounaa-seen ja itäkaakkoon lähte-vät noensekaiset likamaat tulkittiin seinälinjoiksi. Myös niiden sisäpuolella oli likamaata toisin kuin ulkopuolella. Myös profii-leissa havaittiin seinälinjat, niiden kohdalla likamaa jatkui syvemmälle ja muo-

dosti puolikaaren. Profiileita tutkittaessa havaittiin, että

rakennuksen sisäpuolella, sekoittuneen kerroksen alapuolella ja ennen likamaata


24

oli puhdas kerros savisilttiä. Myös lika-maakerrostumien välissä havaittiin puh-dasta maata, joko savea, silttiä tai hiek-kaa. Tällainen puhtaan maan kerros voisi aiheutua siitä, että maalattian päälle olisi tuotu puhdasta maata, esimerkiksi lattian korjaamista varten. Toinen mahdollisuus on, että kyse on kahdesta eri-ikäisestä ra-kennuksesta ja vanha rakennus olisi peitet-ty puhtaan maan kerroksella ennen uuden rakentamista.

Rakenteen sijaintia verrattiin histori-allisen ajan kartoissa olleisiin rakennuk-siin ja todettiin, että sen täytyy olla aina-kin vuotta 1889 vanhempi. Vuoden 1889 kartassa rakennukset on piirretty erittäin tarkasti ja tässä kohtaa ei ollut raken-nusta. Myöskään vuoden 1921 kartassa tässä kohtaa ei ollut rakennusta.

Rakennuksen pohjasta, nurkkakivien alta, saatiin talteen hiiltynyttä puuta, joka ajoitettiin. Kalibroitu ajoitustulos on 1520−1590 tai 1620−1660. Varhaisem-pi ajoitustulos osuu lähelle aikaa, jolloin Penttilä kuu-lui joitakin vuosia kruu-nulle. Juhana-herttua yöpyi siellä vuonna 1556, mikä Juhani Saarenheimon mukaan osoittaa rakennusten olleen edustavat. 1610-luvul-la Penttilän kylä päätyi perinnön ja osto-jen kautta kokonaisuudessaan aatelismies Jesper Matinpoika Kruusin omistukseen, minkä jälkeen se kuului Nokian kartanon omistajille aina isoon reduktioon saakka.

Alueelta 2 löytyi nauloja, piitä, astia- ja tasolasia (vihreää ja kirkasta), 1900-luvun keramiikkaa, mutta myös 1500−1600-lu-vun keramiikkaa, fajanssia, liitupiipun

kappaleita, tiiltä ja palamatonta luuta. Ker-roksista 3−5 ei tullut enää selkeästi resent-tejä löytöjä lukuun ottamatta rautanaulaa kolmannesta kerroksesta. Alueelta 2 löytyi huomattavasti enemmän liitupiipun kap-paleita ja piitä kuin alueilta 1 ja 3. Alueel-ta löytyi melko paljon palamattomia lui-ta, joista tunnistettiin sikaa, lammasta tai vuohta ja nautaa. Alueen löydöt vähenevät selkeästi sekoittuneiden kerrosten jälkeen, joten kaikki luut eivät välttämättä ole 1500–1600-luvuilta.

Kaivausten mielenkiintoisin löytö oli puukonterä, joka saatiin kerroksesta 5 suu-ren nurkkakiven vierestä ja osittain alta.

Kansatieteestä on esimerkkejä siitä, että talon perustuksiin on laitettu puukko taloa rakennettaessa tuomaan onnea ja karkot-tamaan pahaa. Lasi- ja fajanssi vaikuttaisi olevan 1900-luvulta tai 1800-luvun lopul-ta. Pii on historiallisen ajan tulus- tai luk-kopiitä ja liitupiipunkappaleet ovat toden-näköisesti 1700−1800-luvuilta.

Kerroksen 4 saviastianpaloista lähetet-tiin valokuva tutkija Riikka Väisäselle. Ku-vien perusteella hänen mielestään ne olisi-

Kaivausalueelta 2 löydettyjä saviastianpaloja, jotka ovat todennäköisesti 1600-luvulta.


25

vat enemmin uuden ajan alun keramiikkaa kuin keskiaikaista ja lähempänä 1600-lu-kua kuin 1500-lukua. Lasite näyttää lyi-jylasitteeltä, joka voi vaikuttaa metallin-hohtoiselta. Väisäsen mukaan Vantaan Mårtensbyn kylätontilta on muutamia hyvin saman oloisia punasavikeramiikan paloja 1600−1700-luvun kerroksista.

ALUE 3 Sami Ranisen mukaan koekuopassa 24 havaittu kiveys voi olla hyvin nuori ja liit-tyä kaapeliojaan, mutta saman koekuopan profiilissa havaittu iso kivi saattaa liittyä johonkin muuhunkin rakenteeseen. Tämän koekuopan ympärille avattiin kaivausalue 3. Siinä ja sen välittömässä läheisyydessä risteili viemäreitä, vesijohtoja ja kaapelei-ta, joiden takia kaivaminen keskeytettiin tasoon 4, vaikka pohjamaa ei ollut vielä näkyvissä. Tasoon 4 tehtiin kuitenkin yksi koepisto, joka kaivettiin 40 cm syvyyteen eli pintatasosta 80 cm syvyyteen: noin 10 cm kaivamisen jälkeen koepistossa havait-tiin puhdasta pohjamaata. Todennäköisesti vuoden 2012 koekaivauksilla havaittu kive-ys on muodostunut alueelle kaivettujen oji-en johdosta. Myöskään profiilissa havaittu iso kivi ei liittynyt mihinkään rakenteeseen. Vaikka alueella ei löydetty selkeää pohja-maata paitsi koepiston kohdalla, on hyvin epätodennäköistä, että siellä olisi säilynyt 1900-lukua aikaisempia kerrostumia.

Alueelta 3 löytyi liitupiipun katkelma, muovinappi, nauloja, fajanssia, tiiltä, astia-lasia, kaakelia, modernia keramiikkaa, pala-matonta luuta ja sulakkeita. Koska alue oli täysin sekoittunut, löytöjä ei otettu talteen lukuun ottamatta liitupiipun katkelmaa.

LOPUKSIVuoden 2013 kaivauksilla saatiin selvi-tettyä kolmen edellisenä vuonna löydetyn kivirakenteen ikä ja merkitys. Kaivaus-alue 1:n rakenne on peräisin Knuutilan kartanon aikaisemmista rakennuksista, joko 1800-luvun pitkästä rakennuksesta tai 1900-luvun alun pienemmästä raken-nuksesta. Mikäli aikaisempaa toimintaa tässä kohtaa on ollut, 1800-loppupuolen ja 1900-luvun alun rakennukset ovat sen tuhonneet.

Kaivausalueella 2 todettiin rakennuk-sen kulman jäännös, jonka pohjasta saa-tu hiilinäyte ajoitettiin. Ajoitustulokseksi saatiin 1520−1590 tai 1620−1660. Osa tämän alueen keramiikkalöydöistä on to-dennäköisesti 1600-luvulta ja tukee radio-hiiliajoituksen tulosta. Jatkossa tutkimuk-set kannattaa keskittää kaivausalueen 2 itä- ja eteläpuolelle. Mielenkiintoisin löytö oli puukonterä, joka saatiin kerroksesta 5 suuren nurkkakiven vierestä ja osittain alta.

Kaivausalueella 3 ja sen välittömässä läheisyydessä risteili viemäreitä, vesijoh-toja ja kaapeleita. Todennäköisesti vuoden 2012 koekaivauksilla havaittu kiveys on muodostunut alueelle kaivettujen ojien johdosta. On epätodennäköistä, että tällä kohtaa olisi säilynyt 1900-lukua aikaisem-pia kerrostumia

Vaikka kartanon varhaisimpaan vai-heeseen ei tämän kaivauksen aikana pääs-ty, niin alueen 2 tulokset ovat lupaavia 1500- ja 1600-lukujen tutkimuksen kan-nalta. Myös koko projektin kannalta tär-keät tiedot Nokianvirran asutuksesta ja siihen liittyvistä muinaisjäännöksistä ovat täydentyneet.

26

ARKISTOLÄHTEETAdel, Vadim 2000: Nokianvirran arkeologinen osainventointi 2000. Raportti. Tampereen museot, maakunnallinen yksikkö. - Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto.Aronen, Oskar 1889: Knuutilan tilan viljelysmaiden kartta Pirkkalan pitäjässä ja Hämeen lääniä. Mitattu ja jaettu vuorovil-jelykseen v:1889. - Karttaa säilytetään Nokian Knuutilan päärakennuksen seinällä.Badermann, Pirjo 2012: Knuutilan navetta Rakennushistorian selvitys, Arkion Oy. - Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto.Erä-Esko, Aarni 1948. Nokian kauppalan ja entisen Pohjois-Pirkkalan pitäjän Tampereen kaupunkiin liitettyjen osien kiinteät muinaisjäännökset. Inventointikertomus. - Museoviraston arkisto.Hakanpää, Päivi 2003: Nokianvirran vanhimpien kartanoiden sijainti rautakauden ja keskiajan maisemassa. Pro gradu -työ. Turun yliopisto/Kulttuurien tutkimuksen laitos/arkeologia. - Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto.Hall, Daniel 1766: (Isojakokartta). - Kansallisarkisto, Maanmittaushallituksen arkisto, H7:19/1–10, Penttilä.Poutiainen 1921: Kartta Knuutilan kartanon viljelyksistä Pirkkalassa. - Karttaa säilytetään Nokian Knuutilan aittahotellin seinällä.

KIRJALLISUUSAnthoni, Eric 1970: Finlands medeltida frälse och 1500-talsadeln. Skrifter utgivna av Svenskalitteratursällskapet i Finland 442.Hukantaival, Sonja 2007: Rakennusten kätköt: kommunikaatiota yliluonnollisen kanssa. - SKAS 4/2007. S. 25-30.Miettinen, Mirja 1974: Vanhan Pirkkalan esihistoria. – Saarenheimo J. Vanhan Pirkkalan historia. Nokia–Pirkkala–Tam-pere–Ylöjärvi. S. 881–968.Raninen, Sami 2013: Kadonneen kartanon metsästäjät – koekaivaus Nokian Knuutilassa. - Pirkan maan alta 13. Arkeolo-gisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 128. S. 25–32.Saarenheimo, Juhani 1974: Vanhan Pirkkalan historia. Vanhan Pirkkalan historiatoimikunta. Nokia –Pirkkala – Tampere – Ylöjärvi.Salminen, Tapio 1990: Erään voudin muotokuva: ”Bengt Lydikkaeson, foghde offuer Tauestehus”. – Linnassa ja sen liepeillä. Elämää Hämeen linnassa. Hämeenmaa XV. Hämeenlinna.Salminen, Tapio 2002: Pentti Lydekenpoika (Djäkn). Hämeen linnan vouti ja Ylä-Satakunnan

SUMMARY In June 2013, the Pirkanmaa Provincial Museum continued its field research of the Knuutila estate in Nokia, begun the previous year. The excavation area inclu-des the locations of the Penttilä historic village plot and possibly also the Penttilä/Niemenpää medieval residential mansi-on. The 2013 excavations focused on in-vestigating three stone structures found the previous year. The stone structure dis-

covered in excavation Zone 1 is probably from 19th or 20th century buildings. In Zone 2, the remains of a corner of a buil-ding were uncovered; radiocarbon dating indicates that they are from 1520−1590 AD or 1620−1660 AD. Some of the ce-ramic finds date back to the 17th century. The dating confirms that remains of buil-dings have been preserved at the Knuutila estate at least from the 17th century. Zone 3 was found to be destroyed.

NOKIA KNUUTILA – RAIDERS OF THE LOST MANOR, PART II

27

kihlakunnantuomari, Knuutilan kartanon ensimmäinen tunnettu isäntä. – Knuutila Pentin päivistä 2000-luvulle. Siuro-Seuran 25-vuotisjuhlajulkaisu. S. 10–16.Salmo, Helmer 1952: Satakunnan historia II. Rautakausi. Vammala.Suvanto, Seppo 1973: Satakunnan historia III. Keskiaika. Satakunnan Maakuntaliitto.Virtanen, Pekka & Kalmanlehto, Marketta 2007: Knuutila kautta vuosisatojen. Esite. Siuro-Seura. Nokia.

28 29

Sastamalan Kaukola on valtakunnalli-sesti merkittävä muinaisjäännösalue, joka koostuu kahdesta keskiaikaisesta kylätontista (Kaukola ja Tyrväänkylä) sekä Kaukolan, Tyrväänkylän ja Lieko-saaren röykkiökeskittymistä. Viimeksi mainituista muodostuu Kokemäen-joen vesistön laajin rautakautinen kalmistoalue, jota on käytetty noin

Uusia ajoituksia Sastamalan Kaukolasta

Kuvan vasemmassa alakulmassa näkyvä, punaisella vinoviivoituksella merkitty Sastama-lan Kaukolan muinaisjäännösalue on laaja, ja Kaukolan kylän alueella siitä on vain osa.

vuosien 200–1250 välillä. Muinais-jäännösalue sijaitsee Liekoveden län-siosassa, Kokemäenjoen alkukohdas-sa, nykyisin padotun Hartolankosken molemmin puolin siten, että rauhoite-tusta alueesta kosken pohjoispuolinen osa kuuluu Kaukolan kylään ja etelä-puolinen Tyrväänkylään.

POHJAKARTTA © MAANMITTAUSLAITOS (MAASTOKARTTARASTERI). LISENSSI: HTTP://WWW.MAANMITTAUSLAITOS.FI/AVOIMEN-TIETOAINEIS-TON-CC-40-LISENSSI

ULLA MOILANEN

28 29

Uusia ajoituksia Sastamalan Kaukolasta Kaukolan röykkiöt sijaitsevat keskitty-missä, jotka nimettiin jo 1900-luvun alku-puolella etelästä pohjoiseen Myllyvainion, Juvelan, Ala-Knaapin ja Kaukolan koulun ryhmittymiksi. Jo melko varhaisessa vai-heessa esitettiin, että röykkiöryhmät ku-vastaisivat rautakautisia asutusyksiköitä, joskaan rautakautisen asutuksen tarkkaa sijaintia ei aikaisemmissa tutkimuksissa ollut paikannettu. Röykkiöiden nykyinen levintä ei myöskään välttämättä vastaa rau-takautista levintää, sillä niitä tiedetään pu-retun rakennusten, teiden ja peltojen alta 1900-luvun alussa. Lisäksi jo ensimmäisissä kaivauksissa havaittiin, että osa röykkiöistä ei sisältänyt hautauksia, vaan ne olivat rau-takautta nuorempia kiukaita, rakennusten uuneja, tiilenpolttouuneja ja peltojen rai-vaamisessa syntyneitä viljelyröykkiöitä.

Kaukolan muinaisjäännösalueella on tehty ennen vuotta 2014 yli 40 erityyppistä arkeologista tutkimusta. Suurin osa kaiva-uksista on toteutettu 1900-luvun ensim-mäisellä puoliskolla, mutta silti vain pieni osa alueen röykkiöistä on tutkittu. Röykki-öiden välisiin alueisiin on keskitytty tätäkin vähemmän.

1900-luvun alussa tutkimukset keskit-tyivät pääasiassa Kaukolan muinaisjään-nösalueen pohjoisosaan, Vänniän ja Ala-Knaapin tiloille. Seuraavan kerran aluetta tutkittiin laajemmin 1940-luvulla, jolloin Tyrvään voimalaitoksen rakentaminen Hartolankoskeen aloitettiin. Helmer Sal-mo, Oiva Keskitalo, Carl Fredrik Meinan-der ja Jorma Leppäaho kaivoivat ja kartoit-tivat useita röykkiöitä Myllyvainion, Juvelan ja Ala-Knaapin Järvihaan alueilla. Suurin osa tutkituista röykkiöistä oli vähälöytöi-

siä, ja esimerkiksi luuta mainitaan olleen vain vähän ja pieninä murusina. Toisaalta kaivettavaksi valittiin helposti suurimmat ja komeimmat kummut, ja niistä löytyikin rautakautisia esineitä. Yksi Myllyvainion haudoista nimettiin kuningatarhaudaksi, sillä se sisälsi useita nuoremman roomalais-ajan (noin 200-400 jKr.) ja kansainvaellus-ajan (noin 400-600 jKr.) solkia.

1980-luvun jälkeen tutkimukset mui-naisjäännösalueen Kaukolan kylän puo-leisessa osassa ovat olleet lähinnä koko aluetta koskevia kartoituksia sekä pieniä koekaivauksia, jotka ovat sijoittuneet Juve-lan tilan maille. Koekaivauksissa on tutkittu röykkiöiden välisiä alueita, jotka ovat olleet pääasiassa löydöttömiä. Uusien kartoitusten tuloksena tunnettujen röykkiöiden luku-määrä alueella on noussut vajaasta parista sadasta lähes 400:ään.

Kesällä 2014 Pirkanmaan maakunta-museo teki Kaukolassa koe- ja pelastuskai-vauksen sekä arkeologista valvontaa vesi-huoltohankkeeseen liittyen. Tutkimuksissa alueelta paikannettiin ensimmäistä kertaa rautakautinen asuinpaikka, jonka lisäksi tutkittavana oli yksi rautakautinen röykkiö sekä tätä nuorempia, Kaukolan historial-liseen kylänpaikkaan liittyviä, rakenteita. Tutkimusten yhteydessä teetettiin myös radiohiiliajoituksia, jotka toivat merkittävää lisätietoa alueen menneisyydestä. Kaikki ajoitukset teetettiin Miamissa International Chemical Analysis -laboratoriossa. Ajoi-tusten tulokset on esitetty kootusti liitetau-lukossa.

30 31

KAUKOLAN MUINAISJÄÄNNÖSTEN AIKAISEMMISTA AJOITUKSISTAKaukolan muinaisjäännösten ajoittamista hankaloittaa samalla paikalla pitkään jat-kunut ihmistoiminta. Vanhimmat löydöt ovat kivikautisia, ja Kaukolassa on ollut kirjallisten lähteiden perusteella asutusta myös keskiajalla. Myös rautakausi itsessään on hyvin pitkä ajanjakso, joten ajoitusten perustaminen esimerkiksi keramiikkatyy-liin, jonka käyttöaika ulottuu koko rauta-kaudelle, on erittäin ongelmallista. Var-haisemmat merkit ihmisistä ovat voineet hävitä myöhemmän ihmistoiminnan seu-rauksena, joten alueen vanhimpia vaihei-ta voi olla hankala havainnoida. Valtaosa Kaukolan tutkimuksista on lisäksi tehty aikana, jolloin luonnontieteellisten ajoi-tusten teettäminen ei vielä ollut mahdol-lista. Ajoitukset ovatkin perustuneet röyk-

kiöistä löydetyn esineistön tyylillisiin piirteisiin.

Röykkiöiden löydöt voi typologisesti (eli vertaamal-la niitä samalaisiin, jo ajoi-tettuihin löytöihin) ajoittaa laveasti nuoremmalta roo-malaisajalta viikinkiajalle (200-1000-luvuille). Esi-nelöytöjen perusteella on päätelty, että vanhimmat, roomalais- ja kansainvaellu-saikaiset, haudat sijaitsisivat Kaukolan eteläosassa lähellä Hartolankoskea ja nuorim-mat, merovingi-, viikinki- ja ristiretkiaikaiset, pohjoi-sessa lähellä Vänniän, Ala-Knaapin ja Pohjolan tiloja. Vähälöytöisten tai pelkkää keramiikkaa ja luuta sisältä-neiden röykkiöiden ajoitus on ollut epävarma. Usein

niitä on pidetty kansainvaellusaikaisina, sil-lä vähälöytöisyyttä on jossain määrin pidet-ty aikakaudelle tyypillisenä piirteenä sekä Suomessa että Skandinaviassa. Röykkiöistä on löytynyt myös kivikautista esineistöä, mutta on toistaiseksi epäselvää, onko pai-kalla sijainnut asuinpaikka vai onko kivi-kautisia löytöjä kerätty rautakaudella muu-alta ja asetettu röykkiöihin tarkoituksella.

Vuonna 2004 tehtiin Kaukolan muinais-jäännösalueen kartoituksen ja inventoinnin yhteydessä Hartolankosken pohjoispuolel-ta havaintoja kivikautisesta asuinpaikasta. Kivikautisia asuinpaikkalöytöjä on saatu talteen myös Hiukkasaaren kaivausten yh-teydessä 1980-luvulla. Maankohoamises-ta johtuen Liekoveden rannat ovat olleet asumiskelpoisia aikaisintaan mesoliittisen ja neoliittisen kivikauden vaihteessa (noin 5000 eKr.).

Vanhimmat Kaukolan löydöt ovat kivikautisia. Myös kesän 2014 kaivauksessa saatiin talteen pienen kivitaltan kärkikatkelma.

ULLA MOILANEN / PIRKANMAAN MAAKUNTAMUSEO

30 31

Kesällä 2014 löydetystä ja tutkittava-na olleesta röykkiöstä saatiin talteen var-haismetallikautista Morbyn keramiikkaa muistuttavia paloja. Röykkiön ulkopuolelta löytyi mahdollisesti samanlaiseen astiaan kuuluneita paloja sekä nuorakoristeinen as-tianpala, joka karkeutensa perusteella saat-taa ajoittua varhaismetallikaudelle tai jopa kivikaudelle. Röykkiön ulkopuolelta löytyi myös hiotun kiviesineen kärkikatkelma. Vaikka aikaisemmin on pidetty todennä-köisenä sitä, että kivikautinen esineistö on tarkoituksella asetettu röykkiöihin rauta-kaudella, on ehkä sittenkin mahdollista, että Kaukolassa on ollut useampia tai laajempia kivi- tai varhaismetallikautisia asuinpaikko-ja. Merkit niistä ovat voineet hävitä myö-hemmän ihmistoiminnan seurauksena, tai niiden tarkkoja sijaintipaikkoja ei vielä ole kaivauksissa paikannettu.

Vain osa Kaukolan tutkituista röykki-öistä on rautakautisia hautoja. Kuten artik-kelin alussa mainittiin, osa niistä on tulkit-tu historiallisen ajan jäännöksiksi. Niiden lisäksi A.M. Tallgren tutki Vänniän talon puutarhassa viikinkiaikaista polttokenttäkal-mistoa vuonna 1913. Kalmisto sisälsi myös myöhemmän ihmistoiminnan sekoittaman ristiretkiaikaisen, noin 1100-1200-luvuil-le ajoittuvan ruumishaudan, jossa luut eivät olleet enää anatomisesti oikeilla paikoillaan. Kalmisto sijaitsee paikalla, jossa Kaukolan asutus on vanhan kartta-aineiston perusteella sijainnut 1600-luvulla. On mielenkiintoista, että polttokenttäkalmistokerroksen päällä on Tallgrenin kaivauskertomuksen mukaan ollut havaittavissa paksu kulttuurikerros, joka on sisältänyt palamattomia eläinten lui-ta, lasitettuja punasaviastioiden kappaleita ja ruostuneita rautaesineitä. Kaivauksessa onkin mitä todennäköisimmin osuttu historiallisen ajan asutusjäännöksiin, joita ei kuitenkaan vielä 1900-luvun alkupuolella pidetty tutki-

muksellisesti mielenkiintoisina. Ensimmäi-nen kirjallinen maininta Kaukolan kylästä on vuodelta 1469. Vanhin kylää kuvaava kartta on Jonas Strengin laatima maakirjakartta vuodelta 1644, ja siinä kaikki kylän kuusi ta-loa sijaitsevat ryhmässä nykyisten Ala-Knaa-pin ja Vänniän tilojen kohdalla.

KAUKOLAN HISTORIALLISEN KYLÄN RADIOHIILIAJOITUKSETKesällä 2014 tehtiin tutkimuksia sekä Juvelan röykkiöalueeseen kuuluvalla rau-takautisella röykkiöllä että Kaukolan his-toriallisen kylänpaikan välittömässä lä-

Jonas Strengin vuoden 1644 maakirja-karttaan on piirretty kumpuja, jotka mitä todennäköisimmin kuvaavat maastossa tuolloinkin havaittavissa olleita rauta-kautisia röykkiöitä. Kartassa Kaukolan kylän talot muodostavat ryhmäkylän, jonka eteläpuolella on aita. Kaivauksessa löytynyt paalunsija saattaa liittyä juuri tähän rakenteeseen.

KANSALLISARKISTON DIGITAALIARKISTO, A1: 80

32 33

heisyydessä. Jälkimmäiseen sijoittui kaksi erillistä kaivauspaikkaa, joista toinen oli Vänniän tilan rantarinteellä alueella, joka nykyisin on nurmikon peittämä ja osittain tasoitettu. Nurmikon alta paljastui pie-nistä, palaneista kivistä sekä mustasta noki-maasta koostuva kivira-kenne. On mahdollista, että rakenne sisälsi lie-teen tai uuniin kuu-luneiden osien lisäksi eriaikaista purkujätettä, jota on levitetty maahan joko puutarhan tasoit-tamisen yhteydessä tai rantaan suuntautuneen kulkuväylän pohjustuk-seksi.

Rakenteen löytöai-neisto oli kauttaaltaan sekoittunutta. Se sisälsi runsaasti suurikokoisia palaneita eläinten lui-

ta (pääasiassa lam-masta tai vuohta ja sikaa), joiden lisäksi joukossa oli pala-mattomia lampai-den tai vuohien, sian, naudan ja hevosen luita, palanutta sa-vea ja muutama pala esihistoriallista tai varhaiskeskiaikaista keramiikkaa. Aivan kiveyksen pohjalta löytyi lasitettua puna-savikeramiikkaa ja paksua vihertävää la-sia, jotka ajoittunevat noin 1700-1800-lu-vuille.

Vaikka röykkiö sisälsi runsaasti eriaikais-ta materiaalia, valittiin yksi palamattomista hevosen hampaista radiohiiliajoitukseen. Ajoituksen avulla haluttiin selvittää kylään kuuluneen ranta-alueen ihmistoiminnan

Kaukolan historiallisen ajan kylänpaikan rannanpuoleiselta rinteeltä paljastunut kiveys, joka sisälsi runsaasti eläinten luita, palaneita kiviä, hiiliä, lasia ja eriaikaista keramiikkaa.


Palamaton hevosen hammas, joka radiohiiliajoituksen pe-rusteella ajoittuu vuosien 1220-1320 välille.


32 33

ikää. Koska hevosen merkitys on vaihdel-lut eri aikoina, mahdollistaa ajoitustulos myös alueen käyttöön liittyvän pohdinnan paremmin kuin eläin, jonka hyödyntämi-nen on pysynyt samanlaisena kautta aiko-jen. Radiohiiliajoituksen mukaan hevosen hammas ajoittuu varhaiskeskiajalle, noin vuosien 1220–1320 välille. Tuloksen perus-teella voi pitää entistä todennäköisempänä, että asutus on jatkunut alueella katkeamat-tomana rautakaudelta keskiajalle ja aina ny-kypäivään saakka.

Radiohiiliajoituksen mukaan hevosen hammas on peräisin varhaiskeskiajan alussa eläneestä eläimestä. Yleisen käsityksen mu-kaan hevosta ei vielä tähän aikaan käytetty apuna peltotöissä, vaan se toimi vetojuhta-na metsätöissä, ratsuna ja kulkuvälineenä. Esihistoriallisena aikana hevosta saatettiin

tarpeen vaatiessa myös syödä. Käytäntö muuttui kristinuskon omaksumisen myötä, sillä kirkko kielsi hevosenlihan käytön ra-vintona.

Tutkitusta kiveyksestä löytyneet pa-laneet eläinten luut kuuluvat tyypillisesti ruoka-aineena hyödynnetyille kotieläimil-le, kuten lampaille tai vuohille ja lehmille. Myös palamattomat luut ovat pääosin pe-räisin samoista lajeista. Kaupunkikaiva-usten perusteella tiedetään, että keskiajan käsityöläiset hyödynsivät hevosten luita, mutta koska hevosenlihan syönti oli kiel-lettyä, hävitettiin kuolleet hevoset kaupun-kien ulkopuolelle. Samalla tavalla on saa-tettu toimia myös maaseudulla. Tutkitusta kiveyksestä löytyi myös hevosenkenkänau-la, jota ei otettu talteen. Kuolleen hevosen jäännökset on siis mahdollisesti haudattu

Mikko Hietala tutkii maasta paljastunutta paalunsijaa. Radiohiiliajoituksen perusteella puu on kaadettu 1500-luvulla.


34 35

kylän ulkoreunalle. Hevosen lihaa ei luu-löytöjen perusteella ole kypsennetty, mutta luut ovat peräisin vain vähän lihaa sisältä-vistä ruumiinosista: raajoista ja pääkallosta. Onko muu osa hevosta käytetty sittenkin ravinnoksi?

Toinen kylänpaikan lähistöllä sijain-neista tutkituista kohteista sijoittui Vänniän etelärajan tuntumaan kohtaan, jossa vanha kylätie kulkee kohti Juvelan tilaa. Kylätie on jäänyt käytöstä 1900-luvun puolivälissä Kaukolantien valmistuttua, ja tielinja on nykyisin pääosin kasvanut umpeen. Tielinja näkyy useissa vanhoissa kartoissa ja oletet-tavasti onkin kulkenut samalla paikalla jo pitkään, mahdollisesti jo 1600-luvulla. Kai-vauksessa tie jouduttiin katkaisemaan, mut-ta sen eriaikaiset kerrokset olivat vaikeasti

havaittavissa. Selvimmin erottui soraker-ros, joka on ajettu tien pintaan 1900-luvun alussa. Tiekerrosten alla oli vanha pelto- tai niittykerros, jonka alla oli tiivistä savea. Tien alta saatiin myös esiin lohkotuista kivistä rakennettu salaoja, jonka tarkoituk-sena on todennäköisesti ollut pitää tie kui-vana ja käyttökelpoisena. Esiin saatiin myös massiivinen paalunsija, jonka sisältämä puu oli tuettu maahan tiiviisti kivien avulla.

Paalunsijassa säilynyt puu oli melko hy-väkuntoista, ja Santeri Vanhanen tunnisti sen makrofossiilianalyysin yhteydessä teke-mässään puulajianalyysissä männyksi. Paa-lun ulkopinnasta lähetettiin kappale radio-hiiliajoitukseen, jonka mukaan puu ajoittuu noin vuosien 1430-1620 välille. Vuoden 1644 maakirjakartassa kylätonttia rajaa aita,

Rautakautisen asuinpaikan säilyneitä osia onnistuttiin paikantamaan vapaa-ajanraken-nuksen muokatulta pihamaalta.


34 35

joten ajoitustuloksen perusteella voi pohtia, kuuluuko paalunsija samanlaiseen kylätont-tia kiertävään aitaan tai mahdolliseen laitu-melle johtaneeseen porttirakenteeseen.

RAUTAKAUTINEN ASUINPAIKKALukuisista aikaisemmista tutkimuksis-ta huolimatta Kaukolan rautakautisen asutuksen täsmällinen sijainti ei ole ollut tiedossa. Asuinpaikkaa on yritetty paikan-taa mm. vuonna 1989 Turun yliopiston tekemissä fosfaattikartoituksissa Helena Ojalan johdolla. Maaperän kohonneet fosforipitoisuudet voivat kertoa intensii-visestä ihmistoiminnasta, mutta vaikka tuolloin otettiin systemaattisesti näytteitä koko Kaukolan kylän alueelta, ei asuin-paikkaa onnistuttu paikantamaan. Vuoden 2014 koekaivauksissa osa osittain säily-neestä asuinpaikasta löytyi Kaukolantien

länsipuolelta, vapaa-ajanrakennuksen pi-hamaalta, vain noin sadan metrin pääs-tä Juvelan röykkiöalueesta lounaaseen. Asuinpaikalla on vahva, noin 20 cm pak-su kulttuurikerros. Tummaksi värjäytynyt kerros koostui tahmeahkosta, orgaanis-sekoitteisesta maasta, jonka joukossa oli runsaasti rautakautisen arkikeramiikan kappaleita. Asuinpaikalla on koetutkimus-ten perusteella mahdollisesti säilynyt myös rakenteita mahdollisista asumuksista.

Asuinpaikalta löytyneen keramiikan sisäpinnalta otettiin talteen hiiltyneitä ru-oantähteitä, joita yritettiin ajoittaa radio-hiilimenetelmällä. Laboratoriossa kävi kui-tenkin ilmi, että näyte ei sisältänyt tarpeeksi hiiltä ajoitusta varten. Pelastuskaivauksessa 2014 tutkittu röykkiö sijaitsi vain muutami-en kymmenien metrien päässä, joten ajoi-tuksella olisi voitu selvittää myös hauta- ja

Rautakautinen röykkiö, kaivaustaso 4. Isoilla kivillä reunustettu röykkiö sisälsi yli viisi kiloa keramiikkaa ja vain vähän luuta.


36 37

asuinpaikan suhteellista ikää. Makrofossiili-analyysissä asuinpaikalta löydettiin mm. ka-tajanmarjoja, joiden riittävyys mahdolliseen ajoitukseen on vielä avoinna. Asuinpaikalta löytyneestä keramiikasta saatiin kuitenkin otettua tärkkelysanalyysinäyte, jolla voidaan selvittää tarkasti astiassa valmistettujen ruo-ka-aineiden kasvisperäisiä osia.

MITÄ KARKEAMPAA KERAMIIKKA ON, SITÄ VANHEMPAA SEN TÄYTYY OLLA?Tutkittavana ollut rautakautinen hauta-röykkiö sisälsi yli viisi kiloa keramiikkaa, mutta ei lainkaan ajoittavaa metalliesi-neistöä. Keramiikka on peräisin yli kym-menestä erilaisesta astiasta, ja joukossa on paloja, joiden ikäero saattaa olla jopa tu-hansia vuosia.

Rautakautista keramiikkaa on Suomes-sa tutkittu vasta vähän, ja sen ajoittaminen tyylin, muodon, saviaineksen ja sekoitteen perusteella on hankalaa. Yleensä astiat ja-otellaan ”karkeaan yleiskeramiikkaan”, jota on käytetty vanhemmalta rautakaudelta (noin ajanlaskun alun tienoilta) keskiajan alkupuolelle saakka (noin 1300-luvulle). Merovingiajan kuluessa (noin 600-700-lu-vuilla) alettiin valmistaa ohutseinäisiä ja si-leäpintaisia astioita, joita on usein koristeltu nuorapainantein tai vinoviivavyöhykkein.

Röykkiöstä löytynyt keramiikka-ai-neisto on monipuolista, vaikkakin suurinta osaa voisi kutsua tyypilliseksi rautakauden yleiskeramiikaksi. Vanhimmat palat saat-tavat ajoittua varhaismetallikaudelle: joko rautakauden alkuun tai aivan pronssikau-den loppuun, tai jopa kivikaudelle. Nämä palat ovat paksuja ja vaaleanruskeita, niissä on mahdollisesti pisaranmuotoisia kuoppia koristeena sekä sekoitteen joukossa pala-nutta luuta. Varhaismetallikautisia paloja muistuttavat myös karkeahkot kylkipalat,

joissa on selkeä taite ja naarmutettu pin-ta. Tällaisia astiamuotoja tunnetaan myös viikinkiajalta, mutta karkeatekoisia, naar-mupintaisia, taitteellisia astioita on yleensä pidetty varhaismetallikautiseen Morbyn keramiikkaan kuuluvina. Morbyn keramii-kassa on taitteen yläpuolella yleensä pai-nanteita, ja sellainen saattaa olla myös yh-dessä Kaukolan palassa.

Röykkiön keskiosasta löytyi paikalleen hajonnut suurikokoinen, mustanharmaa astia, joka on ollut erittäin karkeatekoi-nen. Astian seinämät ovat paksut ja muh-kuraiset, eikä niitä ole juurikaan tasoitettu. Seinämien paksuus vaihtelee 1,1–1,5 cm:n välillä. Astian suuosaa ei ole muotoiltu siis-tiksi, vaan senkin reuna on jätetty epätasai-seksi. Saviaineksen sekoitteena on käytetty runsaasti erittäin suurirakeista kvartsia ja maasälpää. Kyseessä on ollut ilmeises-ti suuri keittoastia, sillä sen halkaisija on ollut noin 30 cm. Karkeuden perusteella astian arveltiin ajoittuvan keskiselle rauta-kaudelle, mahdollisesti kansainvaellusajalle (400-500-luvuille), johon myös röykkiön löydöttömyys aikaisempien tutkimusten perusteella viittasi. Astia on palanut kor-keassa lämpötilassa, jolloin sen sisäpinta on kuonaantunut ja astian sisältämä ruoka on hiiltynyt astian pintaan. Ruoan hiiltyneitä tähteitä raaputettiin astian pinnasta sekä tärkkelysanalyysiä että radiohiiliajoitusta varten. Ajoituksen tulos osui hieman yllät-täen noin vuosien 890-1040 välille, viikin-kiaikaan.

RÖYKKIÖ NUOREMMALTA RAUTA-KAUDELTAVaikka röykkiöitä on voitu uusiokäyttää lu-kuisia kertoja pitkän ajan kuluessa, saattaa ehkä olla aiheellista pohtia, ovatko Kauko-lan röykkiöt kuitenkin pääpiirteissään nuo-rempia, kuin mitä aikaisemmin on ajateltu.

36 37

Kesällä 2014 tutkitusta röykkiöstä löytyi myös muutamia kappaleita nuoremmalle rautakaudelle ajoittuvasta astiasta, joka on ollut ohutseinäinen, lähes musta ja pin-naltaan kiillotettu. Kappaleet ovat toden-näköisin peräisin samasta astiasta, ja niitä löytyi eri puolilta röykkiötä, eri kerroksista. Astianpalat ovat voineet joutua röykkiöön aikaisintaan nuoremmalla rautakaudella, joten niiden perusteella kumpua on vasta rakennettu tai vaihtoehtoisesti uudelleen muokattu kyseisenä ajanjaksona.

Tutkitun röykkiön vieressä sijaitsee kumpu, jota vanhan numeroinnin mukaan on nimitetty numeroksi 102. Helmer Sal-mo tutki röykkiön vuonna 1947, ja hänen mukaansa kummun sisältämä “päähautaus” ajoittuu 400-500-luvuille, joskin siihen on tehty sekundaarihautaus viikinkiajalla. Kui-tenkin Salmo ihmetteli sitä, että pyöreä vii-kinkiaikainen kupurasolki sijaitsi kivien alla röykkiön pohjalla, johon se on ollut vaikeas-ti laitettavissa, jos hautaus on tehty jälkikä-teen, röykkiön ollessa jo valmis.

Rautakautisten röykkiöiden ja poltto-kenttäkalmistojen pitkä käyttöikä on ha-vaittu useissa viimeaikaisissa tutkimuksissa. Esimerkiksi Sari Mäntylä-Asplundin ja Jan Storån tutkimuksessa Salon Halikon Rikalasta havaittiin, että metalliesineistön perusteella merovingiaikaiseksi ajoitettu polttokenttäkalmisto sisälsikin sekä van-hemmalle ja nuoremmalle roomalaisajalle että kansainvaellus- ja merovingiajan vaih-teeseen ajoittuvia ihmisten ja eläinten luita.

Röykkiöiden uusiokäytöstä johtuen ne voivat sisältää hyvin eriaikaista materiaalia. Tästä syystä keramiikan karstan lisäksi lä-hetimme ajoitettavaksi röykkiöstä löytynyt-tä puuhiiltä, ihmisluuta sekä palamattoman naudan hampaan. Röykkiön neljännestä kerroksesta otetun hiilen ajoitus oli vain vähän keramiikka-astian karstaa vanhempi:

noin 680-900 jKr. Hiilen ajoittaminen on kuitenkin aina jossain määrin ongelmallista, sillä puu on voinut olla jo polttotilanteessa vanhaa, mikä vanhentaa ajoitustulosta.

Röykkiö sisälsi alle 40 g palanutta luuta pieninä fragmentteina, ja vain kaksi pientä palaa tunnistettiin varmuudella ihmiselle kuuluviksi. Näistä kahdesta palasta suurem-pi, kappale lantiota, lähetettiin ajoitettavak-si. Laboratoriossa havaittiin palan kuiten-kin sisältävän liian vähän hiiltä, joten ajoitus siitä epäonnistui. Palamattomat eläinten luut ovat tyypillisiä Kaukolan röykkiöille, mutta niitä on poikkeuksetta pidetty hyvän säilyneisyytensä vuoksi nuorina ja siten se-kundaarisina. Kesällä 2014 tutkitussa röyk-kiössä palamattomia eläinten luita oli kui-tenkin eri puolilla röykkiötä ja vielä varsin syvällä, joten löytökontekstin perusteella ne kuuluvat röykkiön ensisijaiseen käyttöai-kaan. Radiohiiliajoituksen mukaan neljän-nestä kerroksesta löytynyt palamaton nau-dan hammas ajoittuu noin vuosien 640-770 välille, eli merovingiaikaan. Ajoitustulosten mukaan röykkiötä on siis käytetty mero-vingi- ja viikinkiajalla, mahdollisesti parin sadan vuoden aikana.

OLIKO RAUTAKAUTINEN RÖYKKIÖ HAUTA?Kesällä 2014 tutkittu röykkiö sisälsi vain kaksi hyvin pientä palanutta ihmisluun fragmenttia, joten voiko sitä pitää lainkaan hautana? Metalliesineiden ja ihmisluun puuttumisen sekä runsaan keramiikka-ai-neiston on toisinaan tulkittu merkitsevän ns. uhriröykkiötä, jonka käyttötarkoitus on voinut liittyä esimerkiksi esi-isien muista-miseen tai kodinhaltijoiden kiittämiseen. Suomalaisen kansanperinteen mukaan röykkiöihin uhraamista on tapahtunut vielä historiallisena aikana, ja toiminta on saattanut sisältää esimerkiksi kunkin vuo-

38 39

denajan ensimmäisten ruokatarpeiden aset-tamisen röykkiöön kiitokseksi kodinhal-tijoille. Karjaonnen edistämiseksi on voitu uhrata myös eläinten luita, mikä selittäisi palamattomat eläinten hampaat röykkiössä.

Sitä, onko yksittäisten röykkiöiden käyt-

SUMMARYIn summer 2014, the Pirkanmaa Provin-cial Museum carried out archaeological research at the Kaukola ancient monu-ment site in Sastamala in connection with a water utility project. The structures in-vestigated date back to the Iron Age and to historical times. Many of the cairns previously studied at Kaukola have re-vealed few findings, and even those are of mixed origin. Without any findings that might provide a basis for dating, the cairns have been assumed to date back to the

NÄYTE NRO LAJI, LÖYTÖ-NUMERO

KERROS KONTEKSTI LISÄTIETOJA AJOITUS TULOS

1 Palamaton puu Paalunsija Pinus sylvestris Cal 1430-1620 AD

2 KM 39899:324Keramiikka-karsta

3. R1, röykkiö Cal 890-1040 AD

3 KM 39899: 309Palanut luu

3 R1, röykkiö Homo sapiens, lantio, 1,1 g (Karhu 2014b)

-

4 Puuhiili 4. R1, röykkiö Cal 680-900 AD

5 KM 39899: 561Keramiikka – karsta

2. Asuinpaikka -

6 KM 39899: 361Palamaton luu

4. R1, röykkiö Bos taurus, 15,7 gposkihammas(Karhu 2014b)

Cal 640-770 AD

7 KM 39899:545Palamaton luu

2. R6a, kiveys Equus caballus,poskihammas 23 g(Karhu 2014b)

Cal 1220-1320 AD

NEW DATINGS FROM KAUKOLA, SASTAMALA

tötavoissa tapahtunut muutoksia eri aikoi-na, ei ole vielä aktiivisesti tutkittu. On mah-dollista, että röykkiöt eivät välttämättä ole yksiselitteisesti hautoja tai uhriröykkiöitä, vaan niillä on pitkän käyttöiän aikana ollut monia eri merkityksiä.

Migration Period, a period characterised by sparse findings. Because the majority of previous investigations in the area were conducted in the early 20th century when scientific dating was not yet possible, the investigation in summer 2014 involved as many radiocarbon datings as possible. The results provide new information about the history of use of the area, as well as the use of Iron Age cairns for burial or ritual pur-poses. Additionally, datings in the vicinity of the Kaukola medieval village indicate continuous settlement from the Iron Age to the present day.

38 39

ARKISTOLÄHTEETAdel V. 2004. Vammala, Kaukola ja Hiukkasaari. Röykkiökartoitus 2004. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. - PMmADigitaaliarkisto. - http://digi.narc.fi/digi/Hackman A. 1912. Tyrvää Kaukola Ala-Knaapi; Vänniä: Undersökning av en jordhög, undersökning av en jordblandat stenröse 1912. - MVA.Heikel H. J. 1902. Tyrvää Kaukola Ala-Knaapi; Vänniä; Ala-Knaapi; Roismala Ristimäki; Kaukola Pirkkala Keho. Raportti tarkastuksesta/kartoituksesta. - MVA.Karhu J. 2014. Sastamala Kaukola. Koekaivaus 30.4.-3.6.2014, Osteologinen analyysi. Raportti. - PMmAKarhu J. 2014. Sastamala Kaukola. Pelastuskaivaus 11.6.-4.7.2014. Osteologinen analyysi. Raportti. - PMmAKorkeakoski-Väisänen K. 1980. Vammalan Hiukkasaaren muinaislinnan kaivaus 2.7.-17.8.1979. Raportti. Turun yliopisto. - PMmALuoto J. 1982. Vammala, Hiukkasaari 1981. Kaivauskertomus 17.6.-5.7.1981. Raportti 23.2.1982. Turun yliopisto. - PMmALuoto J. & Niemelä J. 1981. Vammala, Hiukkasaari 1980. Kaivauskertomus 17.3.1981. Turun yliopisto. - PMmAMoilanen U. 2015. Sastamala Kaukola. Vesi- ja jätevesihuoltoalueen koekaivaus ja valvonta 30.4.-3.6.2014. Kaivausraportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. - PMmAMoilanen U. 2015. Sastamala Kaukola. Rautakautisen röykkiön ja historiallisen ajan rakenteiden pelastuskaivaus vesihuol-toalueella 30.4.-3.6.2014. Kaivausraportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. - PMmAPellinen H.-M. 2003. Vammalan Kaukolan Ala-Knaapinja Juvelan tilojen röykkiökartoitus 2003. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. - PMmARinne J. 1903. Ala-Knaapi ja Vänniä. Hajotettujen hautaraunioiden kaivaus. Kaivauskertomus. - MVA.Salmo H. & Meinander C.F. 1946. Tyrvää Kaukola ja Tyrvää Tutkimukset 1946. Kartoitusraportti. -MVA. Tallgren A.M. 1913. Tyrvää Kaukola Vänniä Kalmiston kaivaus 1913. Kaivauskertomus. - MVA.Vanhanen S. 2014. Kasvimakrofossiilitutkimus. Sastamala, Kaukola. Raportti. - PMmA

KIRJALLISUUSAlhonen P. 1991. Satakunnan luonnon geologinen historia. - Satakunnan historia I,1. Rauma. S. 13-84.Bläuer, A. 2015. Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa. - Karhunhammas 17.Muhonen T. Rahoja raunioissa, keitoksia kiviröykkiöissä – Uhriröykkiöt historiallisen ja esihistoriallisen ajan ilmiönä. - Muinaistutkija 2009, nro 3. S. 25–45. Mäntylä-Asplund S. & Storå J. 2010. On the Archaeology and Osteology of the Rikala Cremation Cemetery in Salo, SW Finland. - Fennoscandia archaeologica XXVII. Prusi H. 1949. Esihistoriallisista löydöistä Tyrväässä. Tyrvään seudun Museo- ja Kotiseutuyhdistyksen julkaisuja XVIII. Purhonen P. (toim.) 2001. Maiseman muisti. Valtakunnallisesti merkittävät muinaisjäännökset. Museovirasto. Vammala, Vammalan kirjapaino Oy.Salmio L. 1982. Tyrvään Kaukolan, Tyrväänkylän ja Liekosaaren rautakautiset kalmistot. Karhunhammas 6.Salmo H. 1952. Satakunnan historia II. Rautakausi. Vammala, Tyrvään kirjapaino Oy.Salo U. 2004. Sastamalan esihistoria 1,1. Esihistoria. Hämeenlinna, Karisto Oy.Virkkala K. 1946 Kokemäenjoki geologis-historiallisen kehityksen valossa. - Satakunta. Kotiseutututkimuksia XII. S. 75-89. Vammala.

LYHENTEETMVA Museoviraston arkistoPMmA Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto

40

NOKIAN KAPPELI JA NOKIANKIVINokian kartano esiintyy kirjallisissa läh-teissä ensi kerran vuonna 1505. Jouko Jaakkola on arvellut, että kartano olisi kuitenkin voitu perustaa jo 1400-luvun puolivälissä viereisen Viikin kartanon sil-loisen omistajan, Satakunnan vouti Hans Lindenerin toimesta. Siten Nokian kivi-nen kappeli, josta nykyisin on jäljellä vain pohjakivet, on rakennettu keskiajan lo-pulla, todennäköisesti ennen 1500-luvun puoliväliä. Kappeli kuului kartanolle ja oli yksityiskäytössä, ei seurakuntakirkko-na. Samalla paikalla on voinut aiemmin olla puinen kirkkorakennus. Paikalta saa-dut hiiliajoitukset viittaavat rakennukseen kappelin paikalla 1300- tai 1400-luvulla. Vadim Adel onkin ehdottanut, että tila on saattanut siirtyä Turun piispan omis-tukseen ja ensimmäinen kirkolliseen toi-mintaan liittynyt rakennus tehty paikalle tuolloin, eikä 1200-luvulla, kuten aiemmin

Nokian kartanokappelin ”riimukivi”

MARIANNA RIDDERSTAD

Nokian kartanon keskiaikaisen kappelin raunioilla seisovaa ns. Nokiankiveä on siinä olevien merkkien vuoksi pidetty varhaiskeskiaikaisena hautakivenä tai ra-jamerkkinä. Kansan keskuudessa kiveä on myös kutsuttu ”riimukiveksi”. Kivessä olevat merkit eivät kuitenkaan ole varsinaisia riimuja, eivätkä ne myöskään sel-västi muistuta ennestään tunnetuissa keskiaikaisissa hauta- tai rajakivissä esiinty-viä vaakunakuvioita tai muita symboleita. Sen sijaan Nokiankiven merkeille voi-daan löytää läheisiä vastineita keskiaikaisissa kirkoissa esiintyvistä symboleista. Kalenterihistoriaa ja arkeoastronomiaa apuna käyttäen suoritettu tarkastelu pal-jastaa, että merkit voisivat olla kirkon seiniin kuvattuja kalenterisymbolien imi-taatioita tai muita ristisymboleita liittyen esimerkiksi kappelin suojeluspyhään tai siellä vaikuttaneeseen munkkiveljeskuntaan.

on arveltu. Markus Hiekkanen puolestaan on arvellut, että paikalla mahdollisesti ol-lut puukappelikin on voitu rakentaa vas-ta 1500-luvun alussa Nokian kartanon perustamisen jälkeen. Joka tapauksessa todennäköinen takaraja kivikappelin ra-kentamiselle on vuosi 1533, sillä kartanon omistusriitojen alettua tilalla tuskin on tehty suurimittaisia rakennushankkeita.

Karttojen perusteella tiedetään, että kappelin alue oli 1700-luvulla joutomaana, jolloin rakennus on saattanut olla jo puret-tuna ja paikan alkuperäinen käyttötarkoitus on voinut unohtua. 1800-luvulla paikalle syntynyt kumpu tunnettiin ”kuninkaan-hautana”. ”Hautakumpu” yhdistettiin var-sinkin kuuluisaan, perimätiedon mukaan 1200-luvulla eläneeseen ja Nokian kartanoa edeltävän tilan omistaneeseen pirkkalais-päällikkö Matti Kurkeen. Tähän perustuen on ehdotettu myös, että kivirakennus olisi voinut olla suurmieshauta. Tarunomaisen

41

Nokian kartanokappelin ”riimukivi”

Matti Kurjen lisäksi toinen mahdollinen paikalle haudattu varhainen merkkihenkilö olisi voinut olla Nokian kartanon mahdolli-nen perustaja Hans Lindener. Kaivauksissa hautahypoteesille ei kuitenkaan ole saatu tukea. Seppo Suvanto onkin esittänyt No-kiankiven olleen varhainen rajamerkki, jos-sa olisi kuvattuna Hans Lindenerin vaaku-nakuviot ”lilja ja miekka”.

1800-luvulla paikalle rakennettiin huvi-maja. Ensimmäiset kaivaustutkimukset kum-mulla suoritettiin 1931. Sitä ennen kappelin rauniolla oli kaiveltu puiston laajennustöi-den yhteydessä sekä ilmeisesti jonkun verran myös uteliaisuudesta. Vuodesta 2004 lähtien Pirkanmaan maakuntamuseo on suorittanut paikalla uudenaikaisia tutkimuskaivauksia.

Uusimmat kaivaukset ovat paljastaneet, että jo ennen Nokian kartanon muodosta-mista ja kappelin rakentamista paikalla on ollut ihmistoimintaa, joka ulottuu useiden satojen vuosien taakse, jopa rautakauden alkuun asti. Kappelin paikalta löytyi merk-kejä varhaiskeskiaikaisesta puurakennuk-sesta, ja otetut hiilinäytteet ajoittuvat jopa 1100-luvulle. Kappelin lähiympäristöstä on edelleen löytynyt useita eri-ikäisiä ra-kenteita ja löytöjä, joista vanhimmat ajoit-tuvat kivikaudelle.

Kappelin raunioilta ehkä jo 1826 löy-tyneen Nokiankiven tarkasta löytöpaikasta ja -kontekstista ei valitettavasti ole tarkkaa tietoa. Varhaiset tiedot kivestä ovat varsin epävarmoja löytöön kiinnittyneine paikal-

Nokian kappelin rauniot ja Nokiankivi.

M. RIDDERSTAD

42

lisine aarretarinoineen. Joissain varhaisissa lähteissä mainitaan, että kiveä esiin kai-vettaessa olisi löydetty myös jonkinlainen tiilinen hauta tai kellari. Eräässä kerto-muksessa kiven löytösyvyydeksi mainitaan 3 kyynärää, mikä sopisi löydetyn ”kellarin” syvyydeksi. Laakakiviä oli alun perin ol-lut paikalla enemmän kuin yksi. Se, oliko muissa ensimmäisen kaivelun yhteydessä löydetyissä kivissä kaiverruksia, jää epäsel-väksi. Löytötietojen epävarmuuden vuoksi on mahdollista, että Nokiankivi on saatta-nut ”löydettäessä” olla jopa maan pinnalla. Ilmeisesti lähinnä siinä esiintyvien merkki-en perusteella kivi tulkittiin vanhaksi hau-takiveksi. 1930-luvun tutkimuskaivauksissa kivi pystytettiin kappelin oletetun alttarin-paikan tienoille muistokiveksi, mutta alku-jaan se on voinut sijaita yhtä hyvin kappelin sisä- kuin ulkopuolellakin.

NOKIANKIVEN MERKITNokiankiven toisella puolella, sen reunas-sa on kaiverrettuja merkkejä, joista kaksi isointa symbolia ovat melko selvästi näh-tävissä. Varhaisista kuvauksista päätel-len myös kiven keskellä on saattanut olla

merkkejä, mutta nykyisin näitä piirroksista päätel-len yksinkertaisia riimuja tai ristikuvioita ei voi enää havaita johtuen joko kiven rapautumisesta tai siitä, että kyseessä on ollut virheha-vainto.

Suuristä, selvistä ku-vioista ylempänä kiven vasemmassa reunassa on korkea ristikuvio, jonka poikkipuulla on kaksi spi-raaleihin päättyvää alasa-karaa koristeenaan. Var-

haiset pohdinnat Nokiankiven merkeistä yhdistivät tämän kuvion liljaan ilmeisesti alaspäin ”riippuvien” spiraaliulokkeiden vuoksi; kutsunkin sitä alla liljaristiksi tai spiraaliristiksi. Koristeiselta ristikuviolta vaikuttavan symbolin tarkassa rakentees-sa on jonkun verran tulkinnanvaraa, kuten kuva 3 osoittaa.

Liljaristin alapuolella (kiveä sivut-tain katsottaessa oikealla puolella) oleva merkki on varsin selkeä. Se muistuttaa muodoltaan Torin vasaraa (Aamulehden kirjoittajan tulkinta v. 1930) tai T-ristiä eli tau-ristiä. Näistä jälkimmäinen on kristil-lisen kontekstin ottaen huomioon toden-näköisempi vaihtoehto.

Mahdollisen T-ristin jalan alapuolella on epäkeskisesti viivoitusta, joka olisi voinut olla osa ristin jalustaan liittynyttä kuviota. On mahdollista, että kivestä tällä kohdin on lohjennut pala ja kuvio on alun perin ollut osa jotain isompaa kokonaisuutta. Samoin liljaristin jalan alaosa vaikuttaa lohjenneelta. Tulkintani on, että kahden isomman symbo-likokonaisuuden jalkaosassa on todennäköi-sesti ollut jotain matalampaa kuviointia, joka on voinut yhdistää kaksi nyt näkyvää kuvio-kokonaisuutta. Tätä tulkintaa tukee sekin,

Merkit Nokiankiven reunassa.

M. RIDDERSTAD

43

että liljaristin ja T-ristin yläosien välissä on mahdollisesti ollut jokin ympyrämäinen tai kaaria sisältävä kuvio.

RIIMUT JA NOKIANKIVEN MERKITNokiankiveä on siinä olevien merkkien pohjalta useasti arveltu hautakiveksi tai rajamerkiksi. Erilaisissa populaariteori-oissa sitä on myös kutsuttu ”riimukivek-si”, koska siinä olevat merkit eivät muis-tuta mitään nykyisin yleisesti tunnettuja symboleita tai länsimaisia aakkosia, vaan pikemminkin riimukirjoituksen tapaisia merkkejä. Suomessakin riimukirjoitusta käytettiin yleisesti vielä keskiajalla, kuten käy ilmi esimerkiksi kansankalentereista, puumerkeistä ja hautakivistä. Myös puura-kennusten seinissä saattoi olla asukkaiden tekemiä riimukaiverruksia; tällaisia tun-netaan esimerkiksi Teerijärveltä 1700- tai 1800-luvulta.

Skandinaviassa esi- tai varhaiskristilliset riimukivet, jotka ovat olleet hauta- tai muis-tokiviä, sijaitsevat usein kirkkojen pihoilla tai ne päätyivät keskiajalla kirkkojen sei-niin rakennuskiviksi. Suomessa esimerkiksi Raision kirkosta on löydetty porraskivinä uusiokäytetyt, erityisesti Gotlannin koris-teellisia riimukiviä muistuttavat hautakivet.

Suomen varhaiskeskiaikaiset hauta-kivet, jossa riimukirjoitus kiertää kiven reunaa, vastaavat Nokiankiveä siltä osin, että myös sen symbolit sijaitsevat kiven reunassa. Nokiankivestä kuitenkin puut-tuu isompi keskuskuvio, iso risti tai muu symboli, jollainen varhaisissa hautakivissä useimmiten on.

”Riimukivi”-hypoteesin suurin ongel-ma on, että mahdollisesti kiven keskellä sijainneita merkkejä lukuun ottamatta Nokiankiven merkit eivät selkeästi muis-tuta mitään skandinaavisten yleisesti tun-nettujen riimuaakkosten riimuja. Ne ovat pikemminkin koristeellisesti muotoiltuja symboleita. Yhteys riimuihin voi silti olla olemassa, mutta epäsuorasti, riimukalente-reiden kuvioiden kautta.

Keskiajalla eurooppalaiset kansankalen-terit olivat etupäässä riimukalentereita. Rii-mukalenteri oli ikikalenteri, joka perustui juliaaniseen, myöhemmin gregoriaaniseen kalenteriin, sekä Kuun 19 vuoden sykliin (ns. Metonin sykli, jonka kuluttua tietty Kuun vaihe osuu samalle aurinkovuoden päivälle). Yksi kalenteri saattoi olla käytössä joitain satoja vuosia, ennen kuin sen päivä-ykset lakkasivat pitämästä paikkansa.

Yleensä riimukalenterissa oli seitsemän juoksevan viikonpäiväriimun lisäksi ns. kuuriimuin merkittyinä kullekin 19 vuo-den jakson vuodelle uuden kuun päivät, joita vuodessa on 12 tai 13 kappaletta, sekä merkkipäivien kohdalla erilaisia symbolei-ta. Symbolit saattoi jokainen riimukalen-terin kaivertaja tehdä haluamikseen, mutta suurin osa oli samojen yleisesti tunnettu-jen aiheiden eri variaatioita. Esimerkiksi joulua ja uutta vuotta kuvaa skandinaavi-sissa riimukalentereissa usein juomasarvi, suomalaisissa taas puu. Usein merkki liittyi päivän maalliseen merkitykseen: esimer-kiksi Pyhän Margareetan päivä osui hei-

Nokiankiven symbolien tulkinnassa on jonkin verran tulkinnan varaa. Jotkut ovat nähneet korkean ristin ympärillä ”halon”, joka on kuvassa merkitty katkoviivalla. Myös ristikuvioiden keskellä on mah-dollisesti ollut kaiverrusta. Ohuempi katkoviiva osoittaa kiven reunaa.

M. RIDDERSTAD

44

näaikaan, joten merkissä oli harava.Yleisimpiä merkkipäiväsymboleita

olivat erilaiset ristit. Nokiankiven symbo-leista varsinkin liljaristi muistuttaa riimu-kalentereiden pyhäpäivämerkkejä. Onkin mahdollista, että kiven riimuilla olisi yhte-ys kalenterimerkkeihin.

Anna-Lisa Stigell on väitöskirjassaan osoittanut, että Suomen, kuten monien mui-denkin Itämeren alueen keskiaikaisten kirk-kojen varhaisissa maalauksissa esiintyy paljon kalenteriaiheita ja kalentereista peräisin ole-via symboleita. Skandinaviassa varhaiskes-kiaikaisten kirkkojen seinillä on ollut jopa kokonaisia riimukalentereita (esim. Hem-sen kirkko Gotlannissa, jossa osa kalenteria on edelleen nähtävillä). Monesti kirkkojen riimukalentereista peräisin olevat symbolit vaikuttavat karkeilta imitaatioilta. Silti niiden yhteys riimukalentereiden merkkeihin on il-meinen (ks. kuva alla).

Luultavimmin Nokiankivi on alun pe-rin peräisin kappelista tai sen välittömästä yhteydestä. Koska Nokiankiven alkuperäi-sestä paikasta kappelin suhteen ei ole tie-toa, on mahdollista, että se olisi ollut osa sen seinärakenteita, eikä irrallinen hauta-kivi. Kiven merkit voisivat siten olla yhtä

hyvin kirkkojen seinissä tavattavia kalen-terimerkkien imitaatioita, kuin esimerkiksi hautakiven kuvioita. Kappelin tuhoutumi-sen jälkeen tällainen ”merkkikivi” olisi voi-nut toimittaa myös rajakiven tai entistä kir-konpaikkaa osoittavan merkkikiven virkaa.

PYHÄPÄIVÄMERKKEJÄ TAI VELJES-KUNTASYMBOLEITA?Kirkkojen seinillä olevat symbolit ovat yleensä maalattuja, puisissa riimukalente-reissa taas kaiverrettuja. Koska puu poik-keaa työstettävänä materiaalina kivestä huomattavasti, voidaan Nokiankiven sym-boleille vastineita etsittäessä ottaa myös kaiverrustekniikka huomioon. Puukalen-tereihin ei useimmiten kaiverrettu kovin monimutkaisia kuvioita kuten spiraaleita, vaan pyrittiin helposti kaiverrettaviin sel-keisiin muotoihin. Kapeaan riimusauvaan on helpointa tehdä yksinkertaisia kuvioita, kuten triangulaarisia koristekaiverruksia terävän veitsen kärjellä painamalla. Kiveen kaiverrettaessa on kulmikkaan ja kaarevan kuvion vaatima vaiva useimmiten sama. Kivessä kuviot ovat myös olleet suurempia ja siten helpompia muotoilla.

T-risti -kuvio on yksinkertainen tun-nistaa sekä kivestä, että puukalentereista. Sen sijaan Nokiankiven korkeampi koris-teellinen ristikuvio on vaikeampi yhdistää riimukalenterien symboleihin. Korkeassa ristikuviossa olevat spiraalinmuotoiset koristeaiheet olisi puussa kuitenkin voi-tu korvata helpommilla, esimerkiksi kol-mionmuotoisilla kaiverruskoristeilla; täl-

Riimukalenterien merkkipäiväsymbolien imitaatioita Turun Maarian keskiaikaisen kirkon seinässä.

M. RIDDERSTAD

Osa itägöötanmaalaista riimusauvaa 1700-luvulta.

ROEDE, WIKIMEDIA COMMONS

45

lainen kuvio tunnetaankin riimusauvojen merkkipäiväsymboleista (ks. kuva b yllä). Myös v. 1930 Aamulehden artikkelin kir-joittajan liljaristissä näkemä mahdollinen ympyräkuvio ristin kärjen ympärillä on riimusauvojen merkeissä yleinen piirre (kuva c). Liljaristin jalan vierellä oleva vinoristi (”X-risti” tai ”Andreaksen risti”) esiintyy merkkipäiväsymbolina riimuka-lentereissa kuten tavallinen ja T-ristikin; kyse voisi myös olla liljaristin jalkaosassa esiintyvästä ristikuviosta (ks. edellisen si-vun alareunan kuvan oikeassa laidassa ole-va moninkertainen ristikuvio).

Kuvion nykyisen vaikeatulkintaisuu-den takia myös Seppo Suvannon esittä-mä tulkinta liljarististä Hans Lindenerin vaakunaan kuuluneena heraldisena lilja-kuviona on mahdollinen, vaikkei täsmäl-leen samannäköisiä vastineita sille tun-netakaan. Vieressä oleva kuvio, T-risti ei kuitenkaan muistuta Lindenerin toista vaakunakuviota, miekkaa. Sen sijaan lilja-ristin juurella oleva vinoristi voisi periaat-teessa viitata Lindenerin vaakunan ristik-käiseen kahteen miekkaan. Mahdollinen miekkakuvio on myös voinut kulua pois tai sitten kyseessä ei olisi juuri Hans Lin-denerin vaakuna, vaan kenties joku muu samoja elementtejä käsittänyt varhainen tunnus. Tähän voisi liittyä liljaristin ja T-

ristin keskellä oleva, vain heikosti erottuva kaarimaisen kuvion jäänne: kyseessä voisi olla aatelisvaakunoissa ja kirkollisissa tun-nuksissa yleinen kuunsirppi, joka esiintyy heraldiikassa lähes aina sakarat ylöspäin ja usein siten, että sen yläpuolella on täh-ti- tai aurinkosymboli. Kuu- ja aurinko-symbolit ovat yleisiä myös keskiaikaisten kirkkojen seinissä ja yhdessä ne usein viit-taavat Neitsyt Mariaan ”Auringon ja kuun Madonnana”.

Korkeita ja koristeltuja ristikuvioita käytettiin kalentereissa kaikkien tärkeim-pien kristillisten merkkipäivien symbolei-na, joten ei ole mahdollista päätellä, mihin pyhäpäivään Nokiankiven liljaristi voisi viitata. Sen sijaan T-risti on paitsi Pyhän Fransiskuksen ja fransiskaanien tunnus, niin myös Pyhän Antoniuksen tunnus-symboli, joka esiintyy riimukalentereissa hänen muistopäivänsä kohdalla.

Pyhän Antoniuksen päivä oli keskiajan juliaanisessa kalenterissa 17. tammikuuta. Kansan keskuudessa Antonius oli Toni, sikojen suojelija. Pyhä Antonius olisi esi-merkiksi saattanut olla Nokian kappelin suojeluspyhä, jolloin hänen merkkinsä olisi voitu kaivertaa kappeliin näkyville. Kappelin suojeluspyhään saattaisi viitata myös mahdollinen kuunsirppikuvio; siinä tapauksessa kappelin toinen suojeluspy-hä olisi ollut todennäköisimmin Neitsyt Maria.

T-risti Pyhän Fransiskuksen ja fran-siskaanien tunnuksena saattaisi puoles-taan liittyä paitsi kappelin suojeluspyhään, niin myös Rauman fransiskaaniluostarin asemaan Satakunnassa. Mikäli Nokian kartanokappelin munkki tai pappi olisi tullut Rauman luostarista, voisi kappelin hylkääminen liittyä Rauman fransiskaa-nikonventin hajottamiseen uskonpuhdis-tuksen yhteydessä vuonna 1538.

Puisten kalenterisauvojen merkkipäi-väsymboleita: a) yksinkertainen T-risti, b) risti koristesakaroilla ja c) pyöröristi. Kaikki esimerkit ovat vanhoista pohjois-maisista riimusauvoista.

M. RIDDERSTAD

46

NOKIAN KAPPELIN SUUNTAUSNokian kappelin keskiakseli on suunnattu itäkaakkoon (atsimuutti noin 116 astetta). Suuntaus poikkeaa huomattavasti muiden Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen ja –kappelien suuntauksista, ollen enemmän itä-länsilinjasta etelään päin poikkeava kuin minkään muun kirkon suuntaus.

Suuntaus kaakkoon päin on ylipää-tään epätyypillinen Suomen keskiaikaisten kirkkojen joukossa, joista suurin osa on suunnattu suoraan itään tai itäkoilliseen. Harvat kaakkosuuntaukset ovat etupäässä keskittyneet juuri Satakuntaan. Lähimpiä vastineita niille voidaan löytää Ruotsin joistakin maakunnista, erityisesti Gotlan-nista. Ehkä Satakunnan suuntausperinne siten liittyy esimerkiksi Unto Salon uu-moilemaan Satakunnan varhaisen kristil-lisyyden Ruotsi-yhteyteen.

Mikäli oletetaan kappeli rakennetuksi 1500-luvun alkupuolella, oli lähin suunta-usta tuolloisessa juliaanisessa kalenterissa vastaava merkittävän kirkollisen juhlapäi-vän auringonnousu kynttilänpäivänä 2. helmikuuta. Kynttilänpäivä oli merkittävä kirkollinen juhlapäivä, ja sen auringon-nousuun tiedetään suunnatun kirkkoja muualla Euroopassa. Päivän kirkollinen merkitys liittyy Neitsyt Mariaan, joka oli suosittu kirkkojen suojeluspyhä keskiajan Suomessa: hänelle omistettuja olivat esi-merkiksi Sastamalan, Hollolan ja Turun Maarian kirkot.

Esikristillisessä suuntausperinteessä kynttilänpäivän ajankohta vastasi suunnil-leen ns. helmikuun alun aurinkovälipäivää, ja ajankohdan roomalaisen juhlapäivän uskotaan vaikuttaneen kristillisen juhla-päivän sijainnin määräämiseen. Vaikka myös jotkut eurooppalaiset kirkot tiede-tään suunnatun esikristillisiin juhlapäiviin, ei 1500-luvun alun Satakunnassa tällainen

suuntausmotiivi ole enää todennäköinen, ellei kappeli sitten toisintanut paikalla ai-emmin olleen, paljon vanhemman raken-nuksen suuntausta.

Suuntaukseen ovat voineet vaikuttaa myös topografiset seikat. Kappelin akseli näyttäisi osoittavan Pyhäjärven vastaran-nalla olevan Pirkkalan emoseurakunnan suuntaan. Koska 1500-luvulla maisema oli avonaisempi kuin nykyisin, on näköyhteys Pyhäjärven yli voinut hyvin olla olemas-sa. Vanhoista valokuvista käy ilmi, että 1900-luvun alkupuolella peltomaisemassa sijaitsevan kappelin raunioilta näkyi järven yli. Topografian merkitystä kappelin suun-tauksessa olisikin syytä tutkia tarkemmin.

JOHTOPÄÄTÖKSETYllä esitetun tarkastelun perusteella voi-daan yhteenvetona todeta, että Nokiankivi on voinut olla

• hautakivi, jolloin siinä olevat merkit olisivat vaakunakuvioita, päivämääri-en merkkisymboleita tai kristillisyyttä osoittavia (fransiskaanilähetys, suojelus-pyhimys, haudatun kristillisyys). Hauta-kivi on voinut sijaita kappelin ulkopuo-lella, seinässä tai lattiassa.

• rajakivi tai kirkonpaikan merkkikivi, jonka merkit voivat olla olleet peräisin välittömästi kappelin rakentamista edel-tävältä ajalta, itse kappelivaiheesta tai tehty vasta sen jälkeen.

• kirkon seinässä sijainnut kivi, johon oli-si merkitty esimerkiksi rakennuspäivä, suojeluspyhän merkkipäivän ja vihkipäi-vän merkit, ja/tai rakennuttajan, suoje-luspyhän tai fransiskaanien tunnuksia.

• osa kirkon seinässä sijainnutta riimuka-lenteria tai sellaisen symboliikkaa imi-toivaa kuviointia.

47

SUMMARY Based on the marks carved on it, the stone known as Nokiankivi standing in the ruins of the Nokia manor chapel has been interpreted as a boundary mark, a tombstone, or even a “runestone” from the early Middle Ages. However, the marks do not clearly resemble any runes, arms or

LÄHTEETAamulehti 146/1930, s. 3.Finlands Allmänna Tidning 186/1857, s. 812-814.

KIRJALLISUUSAdel V. 2001. Menneisyyden jälkiä Nokianvirran rannoilla. – PMA 2. TMJ 58, s. 10-18.Adel V. 2005. Nokian kartanon keskiaikaisen kappelinpaikan kaivaukset 2004. - PMA 6. TMJ 85, s. 42-50.Adel V. 2006. Uusia tutkimustuloksia Nokian kartanon kappelinpaikalta. - PMA 7. TMJ 93, s. 12-19.Adel V. 2007. Nokian keskiaikaisen kappelinpaikan kaivaukset 2006. - PMA 8. TMJ 97, s. 46-51.Adel V. 2010. Nokian kartanon historian varhaisvaiheet – löytöjä ja tulkintoja. - PMA 11. TMJ 112, s. 5-15.Hausen R. 1900. Finlands medeltidssigill. Helsingfors.Hiekkanen M. 2007. Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1117. Helsinki.Korhonen A. 1923. Vakkalaitos. Yhteiskuntahistoriallinen tutkimus. SKS, Helsinki.Kronqvist I. 1931. Nokian keskiaikainen kappeli. - Suomen Museo 38-39, 1931-1932, s. 16-21.Kronqvist I. 1938. Varhaisen keskiajan hautamerkeistä. - Suomen Museo 45, s. 54-63.Nilsson B. 1982. De äldsta svenska kyrkornas orientering. - Kyrkohistorisk årsskrift 1982 (12). Svenska kyrkohistoriska föreningen, Uppsala, s. 55-67.Oja H. 2015. Riimut – viestejä viikingeiltä. Yläkuu kustannus, painossa.Pöyhönen A. 2008. Riimusauva eli ikikalenteri. Yläkuu kustannus.Ridderstad M. 2013. Orientations of the Medieval stone churches in Finland. - Suomen Museo 2012, s. 5-44.Salo U. 2005. Risti ja rauta. Emil Cedercreutzin säätiö, Vammala.Skogman D. 1863. Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja keräilemässä. - Suomi – Kirjoituksia isänmaallisista aineista, Toinen jakso, 2. osa. SKS, Helsinki, s. 123-162.Stigell A.-L. 1974. Kyrkans tecken och årets gång: tideräkningen och Finlands primitiva medeltidsmålningar. Finska Forn-minnesföreninges Tidskrift 77. Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki.Suvanto S. 1973. Keskiaika. Satakunnan historia III.

LYHENTEETPMA = Pirkan maan alta. Arkeologisia tutkimuksia.SKS = Suomalaisen Kirjallisuuden SeuraTMJ = Tampereen museoiden julkaisuja

“RUNESTONE” AT NOKIA MANOR CHAPEL

other symbols found on known medieval tombstones or boundary stones. An exa-mination using calendar history and ar-chaeoastronomy revealed that the marks could also be calendar signs or other cross symbols related to, for example, the pat-ron saint of the chapel.

48

Pälkäneen rauniokirkko on 1400−1500-lu-kujen vaihteessa rakennettu kivikirk-ko, joka on jäänyt kirkollisesta käytöstä 1800-luvun alkupuolella. Kirkolla on tehty lukuisia kunnostustöitä 1900-luvun alku-puolelta lähtien sekä arkeologisia tutki-

Terveyttä ja taikuutta – luukuoppa ja kaiverrettu reisiluu Pälkäneen rauniokirkolta

ULLA MOILANEN

Pälkäneen rauniokirkko on jäänyt käytöstä vuonna 1839. Kirkko ja sitä ympäröivä alue muodostavat merkittävän muinaisjäännöskohteen, joka koostuu näkyvien rakenteiden lisäksi historiallisen ajan hautausmaasta sekä rautakautisesta muinaisjäännöksestä.


muksia 1990-luvulta alkaen. Tutkimusten perusteella kirkon alla ja ympäristössä tiedetään olevan runsaasti hautoja, joista osa ajoittuu kirkkoa vanhemmiksi. Kirkon pihamaalta on myös löytynyt rautakautista esineistöä.

49

ULLA MOILANEN

Kesällä 2013 Pirkanmaan maa-kuntamuseo teki rauniokirkolla koe-kaivauksen kaapelointisuunnitelman johdosta. Kaivauk sessa tutkitut alueet sijoittuivat kirkon pohjoispuoliselle piha-maalle ja sakariston itäseinän ulkopuolelle. Kirkon pohjoispuolella on aikaisemmin tehty tutkimuksia vuonna 2003 Esa Mik-kolan ja Katja Vuoriston johdolla. Tuolloin tarkoituksena oli testata hypoteesia saka-riston rakentamisesta kalmiston vanhim-paan osaan. Tutkimuksessa löydettiinkin rautakautista esineistöä, kuten riipuksia ja korvalusikka sekä koskemattomana säilynyt osa 1200-luvulle ajoittuvasta esi-neellisestä haudasta. Lisäksi kaivauksissa dokumentoitiin useita 1600−1700-luvuille ajoittuvia hautoja sekä hautaussuunnasta päätelleen myös ki-vikirkkoa vanhempia hautauksia. Kesän 2013 koetutkimuk-sissa ei löydetty rau-takautista esineistöä, mutta löytöinä tal-letetut sulaneen me-tallin ja palaneen ih-miskallon kappaleet saattavat viitata rau-takauteen. Pieni pala vihertävää, sulanutta metallia luetteloi-tiin pronssina, mutta konservoinnissa pal-jastui, että kappale onkin todennäköi-sesti hopeaa. Kap-paleen vihertävä väri aiheutuu metallin

seassa epäpuhtautena olevasta kuparista. Historiallisen ajan löytöihin kuuluu puo-lestaan rautainen nuppineula, jollaisia on käytetty käärinliinojen ja kuolinpukujen kiinnittämiseen 1600−1700-luvuilla.

Yksi kesän 2013 kaivauksen mielen-kiintoisimmista havainnoista oli sakaris-ton itäseinän viereen kaivettu kuoppa, joka oli täytetty ihmisluilla. Jo pintamaan pois-ton jälkeen kuopasta pystyi havaitsemaan useiden yksilöiden palamattomia luita, pääasiassa kalloja ja pitkiä raajojen luita. Joukossa oli myös pientä luusilppua, joka koostui etenkin kallojen paloista. Luut ei-vät olleet anatomisesti oikeassa järjestyk-sessä, vaan kyseessä oli sekundaarihautaus. Mitä ilmeisimmin kyseessä on luukuoppa, jollaisia on aikaisemmin tutkittu kirkko-

Sakariston itäseinän viereen on kerätty luita kirkon ja kirkko-maan vanhoista haudoista. Luukuoppa saattaa liittyä kirkko-maan puhdistamisiin, joista on mainintoja 1800- ja 1900-luvuilta.


50

jen ja kirkkomaiden yhteydessä mm. Iin vanhassa Haminassa, Lappeenrannassa Lappeen kirkolla ja Oulun tuomiokirkon kirkkotarhassa.

Pälkäneen rauniokirkon luukuoppa saattaa olla peräisin 1800-luvun alkupuo-lelta, sillä lähteiden mukaan vuonna 1810 lääninhallitus ja tuomiokapituli määräsivät seurakunnan puhdistamaan kirkkomaan luista ja pääkalloista sekä kunnostamaan kirkkomaalla sijainneen rappeutuneen luu-huoneen, johon vanhojen hautojen luita oli aikaisemmin kerätty. Kirkonkokouksessa määrättiin suntio keräämään lukkarin val-vonnan alaisena huomiota herättäneet luut ja huolehtimaan tulevaisuudessakin, että

haudoista esiin tulevat luut kerättäisiin ja peitettäisiin. Myös 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kirkon pihamaata on

siistitty ja lattioita peitetty, jotta hau-dat saisivat olla rauhassa. Näiden tietojen perusteella luukuopan ajoittuminen vasta 1900-luvun alkuun ei myöskään ole pois-suljettua.

Luukuopan pinnasta nos-tettiin ylimmäinen kerros luita tarkempiin tutkimuksiin, mut-ta muutoin rakenne jätettiin koskemattomaksi ja peitettiin harsolla. Osteoarkeologi Kati

Salo analysoi luukuopan pinnas-ta nostetut luut, minkä ne palau-

tettiin Pälkäneen seurakunnalle uudelleen haudattaviksi. Talteen otettu aineisto si-sälsi lähes 13 kg luita. Se koostui kallon kappaleiden perusteella vähintään 15 yk-silöstä. Jos minimiyksilömäärä lasketaan iän perusteella, saadaan kallon luiden, reisiluiden ja pienen lapsen kylkiluun pe-rusteella minimiyksilömääräksi vähintään 18. Aineistosta tunnistettiin sekä aikuis-ten miesten että naisten, kuten myös joi-takin lasten luita. Luissa oli havaittavissa merkkejä sairauksista, vammoista ja hoito-toimenpiteistä: nivelrikosta, hammassai-rauksista, luuydintulehduksesta sekä mah-dollisesta parantuneesta kallonporauksesta tai muusta vammasta.

Yhden kyynärluun kyynärpään puo-leinen pää oli homehtunut ja kulunut eri tavalla kuin muu osa luusta. Kuparin kor-roosion seurauksena syntyvät kuparisuolat voivat jättää pronssi- tai kupariesineen kanssa kosketuksissa olleeseen luuhun vihertävän jäljen, mutta myös luonnossa esiintyvät homeet voivat aiheuttaa vihre-ää väriä. Pälkäneen löydössä hometta on nivelpinnan puolella, mikä kertookin luun

Kallo, jossa näkyvä jälki on syntynyt joko kallonporauksessa tai kalloon kohdis-tuneessa vammassa. Vamma on ehtinyt parantua hyvin, joten se ei ole johtanut henkilön kuolemaan.



51

olleen jossakin vaiheessa osittain maan pinnalla. Myös yhdessä vasemmassa rei-siluussa näkyy merkkejä siitä, että luu on ollut pitkään ulkoilmassa. Se on kulunut ja siitä puuttuu luukalvo. Lisäksi luuhun on kaiverrettu merkkejä, ilmeisesti luun ollessa jo melko kulunut. Luussa erottu-vat merkit saattavat olla suorista viivoista koostuvaa kyrillistä kirjoitusta, josta voi

erottaa kirjaimet И ja Ш. Kaiverrettu luu talletettiin Kansallismuseon kokoelmiin numerolla KM 39473:1.

Mihin kyrillisin kirjaimin kaiverrettu luu sitten voi liittyä? Kansanperinneai-neistossa on runsaasti tietoa hautausmailla 1700- ja 1800-luvuilla harjoitetusta taikuu-desta, jota tehtiin siitäkin huolimatta, että taikuudesta saattoi vuonna 1736 voimaan tulleen lain mukaan saada sakkotuomion. Kirkkomailta tiedetään myös kerätyn luita, joita taioissa hyödynnettiin. Pälkäneen luu on kulumisesta päätellen ollut jo kaiverrus-vaiheessa pitkään ulkoilmassa, joten se on ollut helppo poimia maasta. Kirjallisissa lähteissä on myös mielenkiintoinen mai-ninta Pälkäneen vanhan kirkon lattian pur-kamisesta 1830-luvulla ja tuolloin esiin tul-leiden luiden joutumisesta ”metsäneläinten, taikauskoisten luidenetsijöiden ja ilkival-taan saakka vallattomien nuorten armoille”.

Hautausmaataikuuteen vaikutti usko voimalliseen kirkonväkeen, jota saattoi tie-tyissä tilanteissa käyttää avukseen. Taiko-jen varsinaisena tarkoituksena saattoi olla omaisuuden suojelu, onnen kasvattami-nen, sairauksien parantaminen tai toisen

Vihertävää hometta kyynärluun päässä.

Luukuopasta talletetussa ihmisen reisiluussa on kaiverruksia, todennäköisesti kyrilliset kirjaimet И ja Ш.



52

henkilön vahingoittaminen. Voi speku-loida, olisiko Pälkäneen luuhun kirjoitettu esimerkiksi sellaisen henkilön nimikirjai-met, johon taika tavalla tai toisella liittyi. Venäläisiä Pälkäneellä on oleskellut eten-kin isonvihan ja sitä seuranneen miehitys-vallan aikaan 1700-luvun alkupuoliskolla, jolloin pitäjän paikallis- ja oikeushallinto oli heidän käsissään.

Edellä mainituissa kahdessa luussa havaittavat merkit ulkoilmassa pitkään olemisesta saattavat viitata siihen, että luukuoppa on peräisin jostakin aiemmin mainitusta 1800-luvulla tai 1900-luvun alussa tapahtuneesta kirkkomaan siivoa-misesta. Haudoista esiin tulleiden luiden keräämisen yhteen paikkaan ja peittämisen tiedetään liittyneen kirkon ja kirkkomaan siistimisiin. Myös luiden välissä ollut pur-

kukerrokselta vaikuttanut maa-aines voi liittyä esimerkiksi kirkon katon romahta-mista vuonna 1890 seuranneeseen kirkon ja kirkkomaan puhdistamiseen.

Luukuopan luiden alkuperäiset sijain-tipaikat, eli haudat, joista luut ovat alku-jaan peräisin, ovat voineet sijaita niin kirk-komaalla kuin kirkon sisäpuolella. Koska luut ovat yleisesti ottaen hyvin säilyneitä, ne ajoittuvat todennäköisesti pääosin ki-vikirkon aikaisiksi (1500-luvun alusta 1800-luvun alkuun). Vaikka luukuopan ai-neistosta ei voi tutkia yksilöitä, tuo materi-aali arvokasta lisätietoa 1500−1800-luvun pälkäneläisten terveydentilasta, tautihisto-riasta ja elinolosuhteista. Kaiverrettu luu on myös konkreettinen viite hautausmailla harjoitetusta taikuudesta ja kirkkomaihin liittyneistä maagisista uskomuksista.

SUMMARY In summer 2013, the Pirkanmaa Provin-cial Museum carried out an archaeologi-cal test excavation at the Pälkäne church ruins because of a cabling plan for the area. One of the most interesting findings was a bone pit dug next to the eastern wall of the vestry. It may originate from the 19th or early 20th century and be as-sociated with the cleaning of loose bones from the churchyard, which is mentioned

in written sources. Among the bones was an unburned piece of thigh bone with en-gravings that may be Cyrillic letters. The bone is probably associated with death magic exercised in historical times and mentioned in folklore. Material taken from the surface of the bone pit sheds light on the health, disease history and li-ving conditions of Pälkäne residents bet-ween the 16th and 19th centuries.

HEALTH AND MAGIC – BONE PIT AND ENGRAVED THIGH BONE FROM THE PÄLKÄNE CHURCH RUINS

53

ARKISTOLÄHTEETLehtinen, Anna 2014. Pälkäne rauniokirkko 2013, KM 39473. Konservointiraportti. Konservointipalvelu Löytö Oy. - PMmA.Mikkola, Esa ja Vuoristo, Katja 2004. Pälkäneen rauniokirkko. Myöhäiskeskiaikaisen kivikirkon kaivaus 4.6−4.7.2003 ja 8.9. −19.9.2003. Raportti. Museovirasto.Moilanen, Ulla 2013. Pälkäne, Rauniokirkko. Koekaivaus sähkökaapelin suunnitellulla linjalla 17. −20.6.2013. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. - PMmA.Salo, Kati 2013. Osteologinen analyysi: Pälkäne Rauniokirkko 2013, FM Ulla Moilanen. Raportti. - PMmA.

KIRJALLISUUSEilola, Jari 2003. Rajapinnoilla. Sallitun ja kielletyn määritteleminen 1600-luvun jälkipuoliskon noituus- ja taikuustapauk-sissa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki.Heikkilä, Tiina 2011. Luukuoppa-aineiston paleopatologinen tarkastelu. - Iin vanhan Haminan kirkko ja hautausmaa. Arkeologisia tutkimuksia. Oulu. S. 97-107.Heinonen, Päivi 2006. Kivi sydämellä. Rauniokirkkohanke 2003–2006. Pälkäneen Vanhankirkon Suojeluyhdistys ry.Hiekkanen, Markus 2007. Suomen keskiajan kivikirkot. Suomen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1117. Helsinki.Koukkula, Tuomo 1972. Pälkäneen historia 1500-luvulta 1860-luvulle. - Pälkäneen historia. Vammala. S. 233-612.Kuokkanen, Tiina ja Lipkin, Sanna 2011. Hauta-asut elämän kuvaajina. Oulun Tuomiokirkon kuolinpuvuista. - Harmaata näkyvissä. Kirsti Paavolan juhlakirja. S. 149-163.Tittonen, Emmi 2008. ”Nouse ylös vanha väki, lastujen perään!” Hautausmaiden taikuus 1700-luvun lopulla. - J@rgonia, vol. 6, nro 14.Vuoristo, Katja 2011. Varhaiskeskiaikaisesta kalmistosta Pyhän Mikaelin kirkon hautausmaaksi. -Pirkan maan alta 12. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 123. S. 41-49.

LYHENTEETPMmA = Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto (Tampere)

54

Tampereen keskustan osayleiskaava-alueen arkeologinen inventointi

Tampereen keskustan osayleiskaava-alue.

ONKO TAMPEREEN KESKUSTASSA MUINAISJÄÄNNÖKSIÄ?Vuonna 1779 perustettu Tampereen kau-punki on Suomen nykyisellä alueella si-jaitsevista kaupungeista 24. tai 26. vanhin riippuen siitä, lasketaanko ennen Tampe-reen perustamista lakkautetut kaupungit mukaan. On kuitenkin muistettava, että historia Tampereen alueella ei suinkaan al-kanut kaupungin perustamisesta. Arkeolo-gisten löytöjen perusteella Tammerkosken läheisyydessä asui ihmisiä jo kivikaudella, ja varhaisimmat asiakirjamaininnat alueen maaseutuasutuksesta ovat keskiaikaisia.

Moderni teollisuus-, kerrostaloja vesi-huoltorakentaminen ovat tietenkin myller-täneet suuren osan keskustan pinta-alasta niin perusteellisesti, ettei menneisyyden jäl-kiä ole voinut mitenkään säilyä. Mutta kes-kustan osayleiskaava-alueella sijaitsee myös puistoja ja viheralueita sekä toreja, pihoja ja pysäköintialueita, joilla on eriasteista arke-ologista potentiaalia. Lisäksi inventoinnis-sa kiinnitettiin huomiota Tammerkoskeen, jonka pohjassa sijaitsevia rakenteita oli do-

kumentoitu jo kesällä 2011 kosken ollessa kuivillaan.

Tässä artikkelissa esitellään lyhyes-ti muinaisjäännösinventoinnin tuloksia ja asetetaan ne osaksi Tampereen keskustan menneisyydestä rakentuvaa kokonaiskuvaa

ESIHISTORIAN VUOSITUHANNET TAMMERKOSKEN ÄYRÄILLÄTammerkosken arvioidaan syntyneen me-soliittisen kivikauden lopulla, noin vuonna

Tampereen kaupunki käynnisti vuonna 2013 keskustan strategisen osayleiskaavan laatimisen. Tästä syystä Pirkanmaan maakuntamuseo suoritti keväällä ja kesällä 2014 osayleiskaava-alueen arkeologisen inventoinnin. Sen yhteydessä tarkistet-tiin Tampereen keskustassa aiemmin tunnettujen kiinteiden muinaisjäännösten rajauksia sekä etsittiin uusia kohteita. Tarkoitus oli koota mahdollisimman katta-vat ja ajanmukaiset tiedot arkeologisesti kiinnostavista kohteista, joiden tutkimi-nen tai suojelu on otettava huomioon keskustan tulevassa maankäytössä.

SAMI RANINEN SAMI RANINEN

©TAMPEREEN KAUPUNKI

55

SAMI RANINEN

5500 eKr. Tampereen seudulla oli tuolloin ollut jo parin tuhannen vuoden ajan asuk-kaita, jotka hankkivat ravintonsa järvistä ja metsistä. Tammerkosken synty luultavasti sitoi asutusta entistä voimakkaammin ny-kyiselle keskusta-alueelle, sillä se osoittau-tui oivaksi kalastuspaikaksi. Kivikautisen asutuksen konkreettisia jälkiä ovat ne muu-tamat kivikirveet, joita kosken ympäristöstä on löytynyt. Kiinteitä kivikautisia muinais-jäännöksiä keskusta-alueelta ei kuitenkaan tunneta. Luultavasti sellaiset ovat tuhoutu-neet kaupunkirakentamisen myötä.

Kivikautta seurasi varhaismetallikausi (noin 1800 eKr.–300 jKr.). Varhaismetal-likaudenkin ihmiset elivät pääasiassa ka-lastuksen ja metsästyksen varassa, mutta karjanhoito ja maanviljelykään eivät jääneet tuntemattomiksi. Iidesjärven pohjasta kai-ratut siitepölynäytteet todistavat, että Tam-pereenkin seudulla viljeltiin viljaa jo ennen ajanlaskun alkua. Varhaismetallikauden viimeisten vuosisatojen aikana osattiin jo valmistaa rautaa järvimalmista, jota Pirkan-maallakin esiintyy.

Varhaismetallikauden loppuvaiheessa Pirkanmaan väestö oli luultavasti saamen-kielistä. Uuden nimistötutkimuksen mu-kaan jopa Tammerkosken ja siten myös Tampereen kaupungin nimi palautuu saa-men kieleen. Tästä huolimatta varhaisme-tallikauden arkeologisia jälkiä ei keskustan osayleiskaava-alueelta tunneta lainkaan. Tiedetään kuitenkin, että 1800-luvulla teollisuusrakentaminen tuhosi pari kivi-röykkiötä Tammerkosken niskassa olleella Myllysaarella sekä yhden röykkiön Nais-tenlahden alueella. Säilyneistä kuvauksista päätellen kyse saattoi olla ns. lapinrauni-oista, jotka ovat Järvi-Suomen rantamaise-

missa esiintyviä muinaisia hautaröykkiöitä. Useimmiten lapinrauniot ovat juuri var-haismetallikautisia, joskin osa niistä voi olla hieman nuorempiakin, kuten Tampereen Reuharinniemellä tutkittu kohde osoittaa.

Rautakaudella (300–1200) suomen-kielinen maanviljelijä- ja eränkävijäväestö nähtävästi levittäytyi Kokemäenjokilaaksoa pitkin Pirkanmaan ja Kanta-Hämeen järvi-alueelle. Tämän vaiheen kiinteitä muinais-jäännöksiä tunnetaan muun muassa Pirk-kalasta ja Itä-Tampereelta. Tammerkosken lähiympäristöstä on tehty vain yksi rauta-kautinen löytö, 1000-luvun keihäänkärki. Niukkalöytöisyyden takia on usein oletettu, että rautakaudella kosken luona ei olisi var-sinaisesti asuttu, vaikka siellä varmasti yhä käytiin kalastamassa. On kuitenkin mah-dollista, että tässäkin tapauksessa kyse on muinaisjäännösten tuhoutumisesta myö-hemmässä maankäytössä.

Kalastuksen ja asutuksen ohella keskus-ta-alueen esihistoriaan kuului luultavasti myös läpikulkuliikenne: Pyynikin–Rati-nan–Kalevankankaan harjujakso, jonka Tammerkosken alajuoksu katkaisee, oli kai-kesta päätellen tärkeä kulkureitti jo muinai-suudessa.

MAASEUTUASUTUS KESKIAJALTA KAUPUNGIN PERUSTAMISEEN JA KASVUUNKeskiaika tarkoittaa Suomessa suunnilleen aikaa 1200-luvun alusta 1500-luvun keski-vaiheille. Tuolta ajalta ovat peräisin ensim-mäiset tekstilähteet Tammerkosken alu-een asutuksesta. Alueella sijaitsi keskiajalta lähtien viisi pientä kylää. Useimpien kylien sijainnit käyvät ilmi 1600- ja 1700-luvuilla piirretyistä kartoista.

56

Kylistä vanhin ja suurin oli viisi maatilaa käsittänyt Tammerkoski. Sen uskotaan syn-tyneen viimeistään 1300-luvun alussa, sikäli kuin se ei palaudu jo rautakautiseen asutuk-seen. Verorästien seurauksena Tammerkos-ken kylä sai 1600-luvulla uuden omistajan

ja muuttui Tammerkosken kartanoksi. Kar-tanon puisen päärakennuksen tiedetään si-jainneen suunnilleen nykyisen Teatteritalon kohdalla. Luultavasti myös aikaisempi kylä oli sijainnut jossain Teatteritalon ja Tem-pon talon tienoilla.

Pienen ja varhain autioituneen Laiskoi-lan kylän sijaintia ei tunneta, mutta se lienee ollut jossain Hämeenkadun ja Eteläpuiston välisellä alueella. Kosken itäpuolella Erkki-län pieni kylä sijaitsi nykyisen Keskuspa-loaseman etupihalla, Siukola Satakunnan-kadun itäpäässä ja Kyttälä Hämeenkadun kohdalla hieman Hämeensillasta itään.

Laiskoila, Erkkilä, Siukola ja Kyttälä oli-vat Tammerkosken kylää nuorempia, mutta luultavasti kuitenkin jo 1400-luvulla synty-neitä. Erkkilän, Siukolan ja Kyttälän kylän-paikat on katsottava tuhoutuneiksi. Lais-koilan tarkasta sijainnista tuskin saadaan koskaan varmuutta. On mahdollisuuksien

rajoissa, että joitakin Tammerkosken ky-lään tai myöhempään kartanoon liittyviä jäännöksiä olisi löydettävissä Keskustorin tai Kirjastonpuiston alueelta. Näillä alueilla tapahtuvan maankäytön yhteydessä arke-ologien on oltava valppaina.

Miltä Tammerkosken ympäristössä näytti keskiajalla? Voidaan olettaa, että ny-kyisen Finlaysonin–Tampellan alueelta Ra-tinansalmen tienoille asti ulottui peltojen ja niittyjen muodostama maatalousmaisema, jonka seassa pienet kylät sijaitsivat hajallaan. Tammerkosken rannoilla pyöri jo tuolloin muutama vesimylly. Luultavasti ne sijaitsi-vat kosken yläputouksessa nykyisten Tam-pellan ja Finlaysonin rannoilla. Mahdolli-sesti jo keskiajalla oli myös rakennettu silta Tammerkosken yli. Viimeistään 1600-lu-vulla silta sijaitsi nykyisen Hämeensillan läheisyydessä: vaikka maantie normaalisti seurasi Pyynikin harjujaksoa, koskelle ja sillalle tullessa se koukkasi Tammerkosken kartanon kautta. On arveltu, että ennen sillan rakentamista kosken ylitykseen olisi käytetty lauttaa Ratinansalmen kohdalla.

Osayleiskaava-alueen pohjoisosassa si-jaitsivat Näsijärven jyhkeät kalliorannat. Ne olivat keskiajalla ja vielä kauan sen jälkeen-kin asumattomia. Alueella toki liikkui ih-misiä: metsiä kaskettiin ja rannoilla saattoi sijaita laitureita. Nykyisin tätä kadonnutta maisemaa on louhinta- ja täyttötöiden takia vaikea enää hahmottaa.

Keskiajan jälkeen maaseudun kasvot muuttuivat jonkin verran, mutta eivät suun-nattoman paljon. Kuten edellä kerrottiin, Tammerkosken kylä muuttui 1600-luvulla aateliskartanoksi. 1600-luvun lopulta lähti-en kosken ympäristöön ilmaantuivat uute-na ja varsin merkittävänä ilmiönä torpat eli isomman tilan maista erotetut vuokratilat. Niitä perustettiin varsinkin Tammerkosken kartanon maille. Esimerkkeinä mainitta-

Siukolan kylänpaikka nykyisin.


57

koon Nalkan torppa, joka sijaitsi nykyises-sä Eteläpuistossa 1950-luvulla rakennetun eritasoliittymän lähellä, ja erikoisesti nimet-ty Kapakan torppa Koskipuiston Cumulus-hotellin kohdalla.

Tampereen kaupunki perustettiin vuon-na 1779 kartanon maalle kosken länsipuo-lelle. Kosken itäpuolella maaseutumaisema säilyi tämän jälkeen vielä muutaman suku-polven ajan, kunnes sinne alkoi 1840-luvul-la kasvaa Kyttälän työläisesikaupunki. Kyt-tälän itäpuolella, Tammelassa, oli torppien täplittämää viljelymaisemaa vielä senkin jälkeen. 1890-luvulla kaupungin kasvu lo-pulta ulottui sinnekin.

KAUPUNKIASUTUS ARKEOLOGISEN HUOMION KOHTEENATampereen kaupungin varhaisimman ase-makaavan mukainen ruutukaava on yhä käytössä. Tämä tietenkin tarkoittaa, että 1700-luvun lopun ja 1800-luvun asuinra-kennukset sijaitsivat pääasiassa samoilla paikoilla, joille alkoi 1800-luvun lopul-ta lähtien nousta kerrostaloja. Vanhojen asuinrakennusten jäännökset ovat tällöin tuhoutuneet. Myöskin kiinteistöjen si-säpihoilla sijainneiden ulkorakennusten jäännökset ovat voineet tuhoutua maa-massanvaihtojen, vesihuoltotöiden yms. yhteydessä. Lyhyesti sanottuna Tampereen kaupungin varhaisvaiheiden arkeologiselle tutkimukselle on hyvin vähän edellytyksiä. Lievän poikkeuksen säännöstä muodostaa nykyisen Kirjastonpuiston länsiosa, jos-sa on vuonna 2010 tehtyjen havaintojen perusteella säilynyt vanhoja rakennusten hirsiarinoita. Sielläkin kaupunkiasutukseen liittyvät rakennuksenjäännökset ja kulttuu-rikerrokset ovat pääosin tuhoutuneet myö-hemmän, Frenckellin paperitehtaaseen ja puistoon liittyvän maankäytön yhteydessä.

Tammerkosken itäpuolella sijaitseva Kyttälän alue liitettiin kaupunkiin vuonna 1877. Alueelle oli kuitenkin jo 1840-luvulla alkanut kasvaa slummimainen työläisesi-kaupunki, hökkelikylä, jossa Tampereen nopeasti kasvavan teollisuuden työväkeä asui varsin vaatimattomissa oloissa. Esikau-pungin elämässä toteutuivat monenlaiset köyhyyden ikävät lieveilmiöt epidemioista prostituutioon ja henkirikollisuuteen. Kun alue oli liitetty kaupunkiin, siellä toteutet-tiin ruutukaava. Kyttäläänkin alkoi nousta kerrostaloja liikehuoneistoineen ja keski-luokkaisine asuintoineen. Työväki sai etsiä uusia asuinsijoja muualta, kuten Armon-kalliolta. 1800-luvun työläisslummi olisi kiinnostava arkeologinen tutkimuskohde. Käytännössä on kuitenkin todettava, ettei Kyttälässäkään voida osoittaa sellaista laa-jaa, hyvin säilynyttä aluetta, jonka arkeolo-ginen suojeleminen tuntuisi perustellulta.

TAMMERKOSKEN TEOLLISUUS-HISTORIALLINEN MAISEMASuurin osa Tampereen keskusta-alueella säilyneistä muinaisjäännöksistä liittyy teollisuuskaupungin historiaan. Tam-pereen ensimmäinen varsinainen teolli-suuslaitos oli pieni paperitehdas, jonka Abraham Häggman perusti vuonna 1783 Tammerkosken länsirannalle. 1700-luvun lopun Tampere oli käsityövaltainen pik-kukaupunki, jolle Häggmanin vaatima-ton tehdas ei vielä antanut minkäänlaista teollisuuskeskuksen leimaa. Tehtaiden si-jasta Tammerkosken länsirannalle nousi 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa koskivoimaa käyttäviä, käsityöläisyyteen liittyviä pieniä tuotantolaitteita, kuten vär-järeiden verkavalkkeja eli vanutusmyllyjä. Itärannalla oli samaan aikaan jauhomyllyjä ja pieni Hatanpään kartanon saha.

58

Tampereen teollistuminen alkoi toden teolla vasta Finlaysonin puuvillatehtaan synnystä 1820-luvulla. Finlayson oli Tam-pereen tehtaiden joukossa ylivoimainen jättiläinen, mutta 1800-luvun kuluessa Tammerkosken rannoille nousi muutakin suurteollisuutta. Tampellan mahtava ko-nepaja- ja tekstiiliteollisuuskompleksi sai alkunsa 1840-luvulla perustetusta Tammer-kosken masuunista. Häggmanin vanhasta paperitehtaasta kasvoi uuden omistajasuvun alaisuudessa suuri ja kukoistava Frenckellin tehdas. Kosken alaputoukselle syntyivät Verkatehdas (1856), Idestamin puuhiomo ja kattohuopatehdas (1865; nykyisen Takon kartonkitehtaan edeltäjä) sekä Kehräsaarel-la Liljeroosin villakehräämö (1871). Takon kartonkitehdas on näistä ainoa yhä toimin-nassa oleva. Lakkautettujen tehtaiden ra-kennuksia on kuitenkin säilynyt runsaasti.

Frenckellin paperitehtaan puu- eli massahiomo.

Nykyisin Tammerkoskella lähiympäristöi-neen onkin ympäristöministeriön myöntä-mä teollisuushistoriallisen kansallismaise-man status.

FRENCKELLIN PAPERITEHDASArkeologisessa mielessä Tammerkosken tehdaskomplekseista ehkäpä kiinnostavin on Frenckellin paperitehtaan alue. Frenck-ellin toiminta päättyi logistiikkavaikeuksi-en takia jo 1920-luvun lopulla. Frenckellin suuri, jugend-tyylinen punatiilikompleksi Puutarhakadun pohjoispuolella säilytettiin. Tehdasalueen eteläosassa, joka sijaitsi ny-kyisen Kirjastonpuiston alueella, suurin osa tehdasrakennuksista purettiin. Purkami-sen kohteeksi joutui muun muassa kosken rannassa sijainnut puuhiomo (1877), jonka korkea savupiippu tosin säilytettiin. Purka-miselta välttyi myös 1900-luvun alussa ra-

WILLIAM LOMAX. TAMPEREEN MUSEOIDEN SIIRI-TIETOKANTA

59

kennettu pannuhuone, jossa toimii nykyisin kaupunginkirjaston lehtilukusali.

Kirjastonpuiston uudistustöiden yhte-ydessä vuosina 2009–11 puistossa tehtiin muinaisjäännösinventointi, kaivauksia ja arkeologista valvontaa. Tällöin päästiin do-kumentoimaan suuri määrä erilaisia teolli-suushistoriallisia rakenteita. Koskenrannas-sa nykyisen jalkakäytävän ja nurmikon alta löytyi edellä mainitun puuhiomon raunio. Lehtilukusalin länsipuolella paljastui laaja teollisuuspihan mukulakiveys, johon liittyi raidekuljetusjärjestelmän jäännöksiä. Puu-hiomon raunio ja mukulakiveys päätettiin suojella suomalaisen paperiteollisuuden his-toriasta kertovina kiinteinä muinaisjäännök-sinä. Vuoden 2014 muinaisjäännösinventoin-nissa Frenckellin paperitehtaasta ei juurikaan saatu uutta tietoa, mutta muinaisjäännösalu-een rajausta selvennettiin ja tarkennettiin.

TAMPELLAN MASUUNITammerkosken itäpuolen ensimmäinen teollisuuslaitos oli Tammerkosken ma-suuni, joka perustettiin vuonna 1843. Ma-suunin toiminta ei kuitenkaan tahtonut kannattaa ennen kuin se päätyi 1850-lu-vulla seinäjokelaisen suurperijän ja teol-lisuusmiehen G. A. Wasastjernan omis-tukseen. Wasastjerna perusti masuunin yhteyteen uudenaikaisen konepajan, joka pian sai seurakseen hänen yhtiökumppa-ninsa Adolf Törngrenin perustaman pel-lavatehtaan. Näin sai alkunsa Tampereen pellava- ja rautateollisuus Oy eli myö-hempi Tampella. Tampellan alkuvaiheet eivät olleet ruusuilla tanssimista: sekä Wasastjerna että Törngren tekivät lopul-ta henkilökohtaiset konkurssit menettäen suurimman osan omaisuudestaan. Tam-pella kuitenkin jatkoi toimintaansa uusi-

Alaputouksen neulapato 1900-luvun alussa.

KUVAAJA TUNTEMATON. TAMPEREEN MUSEOIDEN SIIRI-TIETOKANTA

60

en ja onnekkaampien (tai osaavampien) omistajien alaisuudessa.

Tammerkosken masuuni purettiin jo 1880-luvulla, mutta sen sijaintipaikka nykyi-sen museokeskus Vapriikin pohjoispuolisella nurmikolla on suojeltu kiinteänä muinais-jäännöksenä. Paikalla suoritettiin arkeologi-

nen koekaivaus vuonna 2011. Vuoden 2014 inventoinnissa muinaisjäännösalueen rajaus tarkistettiin. Masuunin sijaintipaikalla seisoo nykyisin myös opastaulu.

TAMMERKOSKEN POHJAN VEDEN-ALAISJÄÄNNÖKSETKesällä 2011 Tammerkosken ollessa kui-villaan Pirkanmaan maakuntamuseon tut-kijat kartoittivat koskenpohjassa sijaitsevat puu-, kivi- ja betonirakenteet. Rakentei-den varsinainen identifiointi ja ajoittami-nen tapahtuivat vuonna 2014 inventoinnin yhteydessä. Tällöin voitiin todeta, että kyse oli suurelta osin erilaisista tilapäisraken-nelmista tai koskityömaiden jäännöksistä.

Jotkin rakenteet kuitenkin katsottiin suojelemisen arvoisiksi. Kulttuuriperintö-kohteina on rekisteröity muun muassa Ver-katehtaanrannan ja Hämeensillan välissä si-jaitseva Verkatehtaan johdinpadon jäännös sekä Finlaysonin rannan ja Konsulinsaaren välissä sijaitseva Frenckellin paperitehtaan

neulapadon jäännös 1800-lu-vun lopulta. Arvokkaampi kiinteän muinaisjäännöksen status myönnettiin yhdelle rakenteelle. Kyseessä on Ver-katehtaanrannan ja Takon tehdasalueen välissä sijaitse-va alaputouksen neulapadon raunio vuodelta 1898. Tämä kohde katsottiin muita ar-vokkaammaksi sotahistorial-lisen merkityksensä vuoksi: neulapadolla näet oli mer-kittävä rooli Tampereen tais-telun tapahtumissa keväällä 1918. Pato purettiin voima-laitosrakentamisen yhteydes-sä vuoden 1930 tienoilla.

SÄRKÄNNIEMEN PANIMOJEN RAUNIOTAikoinaan myös Näsijärven eteläran-taa pitkin kulki teollisuuslaitosten ketju. Muun muassa Särkänniemen alueella si-jaitsi 1800- ja 1900-luvuilla useita eri-laisia teollisuuslaitoksia. Niistä kahden sijaintipaikka on säilynyt niin hyvin, että teollisuushistoriallisen kiinteän muinais-jäännöksen olemassaolo voitiin todeta. Molemmissa kohteissa on kyse 1800-lu-vun panimoista eli oluttehtaista.

Särkänniemen elämyspuiston alueel-la, Näsijärven rannassa, Sara Hildénin taidemuseon lähellä sijaitsee Näsijärven panimon eli Uuden oluttehtaan (ru. Ny

Näsijärven panimon eli Uuden oluttehtaan raunioita Näsi-järven rannalla.



61

Yksi Lapin kivilouhoksen monista kiven-ottopaikoista.

ölbryggeri) raunio. Tämä 1880-luvulla perustettu panimo tuhoutui tulipalos-sa 1910-luvulla. Sen paikalla Näsijärven rantakallioilla sijaitsee yhä maanpinnalle erottuvia tiili-, harkkokivi- ja betonira-kenteita. Raunioiden yläpuolella kui-tenkin sijaitsee nykyisin täyttömaasta ja

Wahlstedtin höyrylaivatelakka Ratinanniemen kärjessä 1800- ja 1900-lukujen taitteessa.

louhintajätteestä koostuva rinne, joka on niin jyrkkä, että alueella liikkuminen on vaarallista. Uuden oluttehtaan raunioihin tutustumista ei oikein voi suositella.

Helpommin saavutettavissa on On-kiniemen oluttehtaan raunio Särkänniemen tyvessä lähellä Suomen Trikoon vanhaa tehdasaluetta. Sekin sijaitsee välittömästi veden äärellä, niemen luoteisrannalla koh-dassa, josta on helppo löytää maan pinnalle erottuvia harkkokivi- ja tiilirakenteita. On-kiniemen oluttehdas perustettiin vuonna 1865, ja senkin toiminta hiipui 1900-luvun alussa. Panimon kuuluisin tuote oli nimel-tään Baijerin olut. Mainittakoon, että yksi panimon perustajista oli itse G. A. Serlachi-us, joka myöhemmin perusti suuren Män-tän paperitehtaan saaden mainetta sekä vai-kealuonteisena teollisuusvaikuttajana että suomalaisen taiteen mesenaattina.


KUVAAJA TUNTEMATON. TAMPEREEN MUSEOIDEN SIIRI-TIETOKANTA

62

Artikkelissa mainittuja ja muita arkeologisia kohteita: 1 – Onkiniemen panimo, 2 – Näsijär-ven panimo, 3 – Tampellan masuuni, 4 – Pyynikin kirkkopuiston hautausmaa, 5 – Frenckellin puuhiomo (massahiomo),6 – alaputouksen neulapato, 7 – Nalkalan tiiliruukki, 8 – Frenckel-lin kalkkiruukki, 9 – Ratinanniemen kärjen teollisuusalue, 10 – Lapin kivilouhos.

PIIRT. SAMI RANINEN, POHJAKARTTA © MAANMITTAUSLAITOS (PERUSKARTTARASTERI). LISENSSI: HTTP://WWW.MAANMITTAUSLAITOS.FI/AVOIMEN-TIETOAINEISTON-CC-40-LISENSSI

MUITA TEOLLISUUSHISTORIALLISIA KOHTEITAKeskustan osayleiskaava-alueella sijaitsee vielä yksi kiinteä muinaisjäännös, Lapin laaja kivilouhosalue Kaupin sairaalan poh-jois- ja luoteispuolella. Kivilouhos otettiin käyttöön viimeistään 1800-luvun lopul-la, ja sieltä louhittua kiveä lienee käytetty muun muassa Tampereen tuomiokirkon rakentamiseen. Kohde oli tunnettu jo ai-emmin, mutta sen rajaus tehtiin vuoden 2014 inventoinnin yhteydessä.

Joissakin paikoissa voitiin historiallisen teollisuuslaitoksen sijainti määritellä his-toriallisten karttojen avulla, mutta kohteen mahdollista säilyneisyyttä ei ollut mahdol-

lista varmistaa, koska sen päällä sijaitsee nykyisin asfalttia tai täyttömaata. Näissä tapauksissa kiinteän muinaisjäännöksen status ei vielä tule kyseeseen, mutta mui-naisjäännöksen olemassaolo on selvitettävä arkeologisin koetutkimuksin viimeistään sitten, kun nämä kohteet joutuvat tarkem-man maankäytönsuunnittelun piiriin:

• Nalkalantorin pysäköinti- ja puisto-alueella on sijainnut Tampereen vanhin, jo 1700-luvulla perustettu tiilitehdas.

• Lähes yhtä vanha, 1800-luvun alku-puolella toiminut Lundahlin tiilitehdas sijaitsi Takon tehdasalueen eteläosassa sijaitsevalla asfaltoidulla pihalla.

63

• Eteläpuistossa nykyisen sorakentän lä-hellä on sijannut 1800-luvun lopulla Frenckellin paperitehtaan kalkkiruukki, jossa valmistettiin sammuttamatonta kalkkia paperintuotantoprosessia varten.

• Ratinanniemen kärjessä on ollut lyhyti-käinen 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun teollisuusalue, jossa toimi muun muassa Wahlstedtin höyrylaivatelakka.

• 1970-luvulla puretusta Verkatehtaan kutomosta voi olla jäljellä jotain maan-alaisia raunioita nykyisessä Verkateh-taanrannassa.

• Näsinkallion koillisrinteellä sijaitsevalla tasanteella on säilynyt jäännöksiä asuin-rakennuksesta, joka liittyi 1800-luvun lopulla Mältinrantaan perustettuun vii-natehtaaseen.

LOPPUSANATMuinaisjäännösinventoinnin lopputule-ma oli, että Tampereen keskusta-alueella on säilynyt varsinkin teollisuushistorial-lisia kiinteitä muinaisjäännöksiä ja muita arkeologisen huomion arvoisia kohteita enemmän kuin osattiin odottaakaan. Toi-vottavasti tietoisuus näiden kohteiden ole-massaolosta saadaan seuraavaksi levitettyä kaupungin historiallisista kerroksista kiin-nostuneiden tamperelaisten keskuuteen.

LÄHTEETRahkonen, Pauli 2011: Tampere – saamelainen koskiappellatiivi. - Virittäjä 2/2011.Raninen, Sami 2014: Tampere. Keskustan osayleiskaava-alueen arkeologinen inventointi 2014. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo.Rasila, Viljo 1984: Tampereen historia II. Tampereen kaupunki.Rasila, Viljo 1988: Markkinapaikasta tehdaskaupungiksi. - Tampereen historia I. Tampereen kaupunki. S. 315–734. Salminen, Tapio 2011: Tammerkosken keskiaika. - Tammerkoski ja kosken kaupunki. Tampereen museoiden julkaisuja 115. S. 18–33.Salo, Unto 1988: Tampereen esihistoria. - Tampereen historia I. Tampereen kaupunki. S. 51–161.

SUMMARY In 2013, the City of Tampere initiated the preparation of a strategic partial master plan for the centre of the city. For this rea-son, the Pirkanmaa Provincial Museum carried out an archaeological survey of the partial master plan area in spring and summer 2014. It involved revision of the limits of ancient monuments previously

ARCHAEOLOGICAL SURVEY IN CENTRAL TAMPERE

known in central Tampere and a search for new archaeological sites. The objective was to gather maximally comprehensive and up-to-date information on archa-eologically interesting sites that must be taken into account as objects of research or protection in future land use in the city centre.

TOIMITTAJALTA:

Tämän artikkelin valmistumisen jälkeen, kesäl-lä 2015, Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy:n tekemissä Frenckellin kalkkiruu-kin paikan koekaivauk sissa löydettiin kalkkiuunin perustukset.

64

Mänttä-Vilppulan kaupunki syntyi, kun Mäntän kaupunki ja Vilppulan kunta yh-distyivät vuonna 2009. Syksyllä 2013 ja keväällä 2014 laadittu arkeologinen inven-tointi kohdistui Mänttä-Vilppulan kes-kustaajaman osayleiskaavan suunnittelu-alueelle Keurusjärven ja Ajosjärven välille. Ennen inventointia alueelta tunnettiin yh-deksän muinaisjäännöskohdetta. Tärkeän muinaisjäännösryhmän Mänttä-Vilppu-lassa muodostavat kivikautiset asuinpaikat, kun taas rautakaudelta tunnetaan vain yksi lapinraunio ja irtolöytö. Todennäköisesti alue on rautakaudella ollut lähinnä eräalu-

Arkeologisen inventoinnin havaintoja Vilppureitin varrelta Mänttä-Vilppulasta

SAMI RANINEN KALLE LUOTO

etta, jolta ei tunneta maatalouteen perus-tuvaa pysyvää asutusta.

Inventointialueen päävesistönä on Keu-ruun reitti, jonka Vilppulan alueella kulke-vaa osaa kutsutaan Vilppureitiksi. Mäntän kosken pohjoispuolella alkaa Keurusvesi ja eteläpuolella Kuorevesi. Alajuoksulla uoma haarautuu Kuoreveden kautta Längelmä-veden vesistöön ja toisaalla Melasjärven kautta Ruovedelle ja Näsijärven vesirei-teille. Vilppulan alueella kulkee jokseenkin etelä-pohjoissuuntaisesti kaksi matalaa pitkittäisharjua, joista itäisemmän pitkit-täisharjun Vilppureitti puhkaisee. Mäntän

Tekstissä mainittuja kohteita: 1 – Poukantie; 2 – Kirkkosalmi; 10 – Mäkitalonlahti; 11 - Kirkkosalmi 2; 12 – Hietaranta; 13 - Ajostaipale (Vilppula); 14 - Vilppulan olutpanimo ; 15 Isosuo; 16 - Vilppulan puuhiomo; 22 – Suoranta.

POHJAKARTTA © MAANMITTAUSLAITOS. LISENSSI: HTTP://WWW.MAANMITTAUSLAITOS.FI/AVOIMEN-TIETOAINEISTON-CC-40-LISENSSI

65

KALLE LUOTO

kosken vanha eräkautinen nimi oli Keu-rustaipaleenkoski tai Keurukoski, kunnes asutuksen vakiinnuttua alettiin käyttää sen nykyistä nimeä Mäntänkoski. Mäntänkos-ki oli aina 1800-luvun alkupuolelle saakka tunnettu lohikoski, ja 1700-luvulla kosken rannoilla oli useita myllyjä. 1800-luvun puolivälissä kosken itärannalle rakennet-tiin saha. Vuonna 1869 kosken länsipuo-lelle valmistui puuhiomo, joka kasvoi vä-hitellen suureksi puunjalostuslaitokseksi ja imaisi kosken näkyvistä.

Arkeologisia tutkimuksia alueella ovat suorittaneet lähinnä Tampereen museoi-den/Pirkanmaan maakuntamuseon tutki-jat. Mäntän aluetta on inventoinut vuonna

1997 Tuija-Liisa Soininen. Tämän jälkeen inventoi Vadim Adel (1999) Vilppulaa. In-ventoinnin jälkeen toteutti Aija Teinonen (2001) arkeologisen koekaivauksen Vilppu-lan Lampisenniemen alueella, jonka tarkoi-tuksena oli selvittää kahden vuonna 1999 löytyneen kivikautisen asuinpaikan rajausta. Uudemmista tutkimuksista mainittakoon Pirkanmaan maakuntamuseon toimesta toteutettu Joenniemen kartanon alueen in-ventointi vuonna 2010 ja Hietalahden ki-vikautisen asuinpaikan koekaivaukset 2007.

Löydöt osoittavat, että alueen asutus on alkanut kivikaudella. Pronssikaudelta (noin 1500-500 eKr.) Vilppulasta ei tois-taiseksi ole löytöjä, ja rautakaudelta (n. 500

Kivikautinen asuinpaikka Mäkitalonlahti.

KALLE LUOTO

66

eKr.–1300 jKr.) koko Vilppulasta tunne-taan yksi esinelöytö, saviastia, inventointi-alueen länsipuolelta, Kasilansaaresta.

Yhteistä lähes kaikille Mänttä-Vilppu-lan kivikautisille asuinpaikoille on sijainti vesistöjen rantojen läheisyydessä. Pellolla sijaitsevia ennestään tunnettuja kivikautisia asuinpaikkoja olivat v. 2013-14 inventoin-tialueella Poukantie ja Kirkkosalmi. Näistä osittain pellolla sijaitsevista kohteista tehtiin muutamia uusia havaintoja ja niiden rajaus-ta voitiin inventoinnin perusteella hieman tarkentaa. Sen sijaan vuo-sien 1997 ja 1999 inventointien tuloksena metsistä paikannetuis-ta kivikautisista asuinpaikoista ei tehty uusia havaintoja. Kuluneiden 15 vuoden aikana maasto on kas-vanut umpeen, paikoin on istutettu talousmetsää.

Ennestään tuntemattomina muinaisjäännöskohteina paikan-nettiin kivikautiset asuinpaikat Mäkitalonlahti, Kirkkosalmi 2 ja Hietaranta. Kohteiden paikanta-minen onnistui kohtalaisen hyvi-en maasto-olosuhteiden vallitessa.

Kohteet sijaitsivat otollisilla paikoilla pellolla vesistön äärellä.

Useat nykyisin raken-tamattomat alueet inven-tointialueella olivat um-peenkasvaneita vanhoja peltoja ja niittyjä. Pelloista muistuttivatkin maastossa lähinnä matalat ja hiljal-leen umpeutuvat ojat sekä koekuoppien peltomulta-kerrokset. Tämä vaikeutti maastohavainnointia ja eri-tyisesti aiemmin museo-kokoelmiin päätyneiden

irtolöytöjen paikantamista. Useat varhai-simmista löydöistä on saatu talteen maan-viljelyn tai rakentamisen tuloksena useita vuosikymmeniä sitten. Nykyisin näiden kohteiden tunnistaminen tuottaa vaikeuk-sia umpeenkasvun ja ympäristön muutos-ten seurauksena. Kivikirveen löytöpaikalla ”Mustalahti” sijaitsee nykyisin rivitaloja. Aikanaan hiekkapohjaisesta Suorannan pellosta löydetyn kourutaltan löytöpellot hahmottuivat parhaiten vuoden 1958 pe-

Kvartsi-iskos pellossa Kirkkosalmen asuinpaikan lähei-syydessä.

KALLE LUOTO

Kaivo Poukantien pohjoispuolisessa osassa Vilppulan autioitunutta kylätonttia.

KALLE LUOTO

67

ruskartassa. Nykyisin pellolla kasvaa lähin-nä koivikko.

Vilppulan kunnan alue oli ennen 1550-lukua jakaantunut Pirkkalan, Kan-gasalan ja Vesilahden talojen erämaaomis-tuksiin. Nykyinen Vilppula on muodostu-nut Vanhan Ruoveden itäosista ja Keuruun eteläkulmasta entiseen syrjäiseen takamaa-han. Maa- ja metsätalousvaltaista aluetta pidettiin pitkään syrjäseutuna.

Vilppulan nimi juontuu Ajostaipaleen Vilppulan kylästä, jonka ensimmäisen ta-lon perusti silloisen Lempäälän, nykyisen Akaan Alkkulan kylän erämaahan Ola-vi Juvarila (Iivarinen). Häneen jälkeensä isännöi taloa Vilppu Laurinpoika vuosina 1580-1605, jonka mukaan nimettiin Vilp-pulan talo. Talosta käytettiin vielä v. 1637 nimitystä ”Ajosstaiwall eller Vesikoski”, kunnes vuosisadan lopulla asiakirjoihin ilmestyy ”Vilppula”. Nimen vakiinnutti erityisesti se, että talo säilyi useita polvia Vilppu Laurinpojan jälkeläisillä. Vilppu-lassa käytiin isojako 1790-luvulla. Nykyisin

kylän vanhimmista tont-timaista Poukka on asut-tu ja rakennettu. Peltola on siirtynyt noin 500 m länteen, ja Mäkitalo on pellon länsilaidassa van-han kylätontin länsipuo-lella. Autiona oleva osa kylätontista on melko hyvin säilynyt. Ainoas-taan osa nuoremmasta Mäkitalon tonttimaasta on raivattu pelloksi. Tien pohjoispuolella sijaitsee rakennuksen kivijalka, romahtanut peltikatol-linen talousrakennus ja kaivo. Tonttimaan rajat ovat maastossa tunnis-

tettavissa, sillä talon tonttimaan ulkopuo-lisella alueella kasvaa nuorta metsää, lähin-nä kuusikkoa. Poukantien eteläpuolisessa osassa tonttimaata on kiviraunioita, joiden seassa on ilmeisesti pellolta nostettuja ki-viä. Osa kivistä saattaa olla peräisin pellok-si raivatusta Mäkitalon tontista. Ajostaipa-leen kylän muut talot (Ajos, Poukka) ovat yhä asuttuja.

Nimi Mänttä on peräisin alueen van-himmasta talosta, jonka Tuomas Nii-lonpoika Mäntsä (1570–1618) perusti Sääksmäen erämaahan Keuruskosken (myöhemmin Mäntänkosken) rannalle vuonna 1572. Mäntän talo sijaitsi Kuore-veden ja Keurusselän välisellä kannaksella. Tuomas Niilonpojan jälkeläiset viljelivät sukutilaa, joka jaettiin ensimmäisen kerran Matti Matinpojan ollessa Mäntän isäntä-nä. Matti oli ensin Mäntän isäntä vuosina 1753-65 ja sai jaossa Pättiniemen, jonka isäntä hän oli vuosina 1766-91. Isossaja-ossa tilojen välillä sijaitseva sotilaantorppa jaettiin Mäntän ja Pättiniemen tiloille.

Ote tiluskartasta vuodelta 1804. Karttaan on merkitty Mäntän (A) ja Pättiniemen (B) talot. Kirjaimella C on merkitty sotilaan torppa. Lisäksi Mäntän koskiin on merkitty myllyjä. Pohjoinen vasemmalla.

DIGITAALIARKISTO

68

Mäntän tila oli ensimmäisiä isompia maa-alueita, jonka G.A. Serlachius sai ostettua (vuonna 1888). Mäntän talon ympärille oli 1900-luvun alussa rakennet-tu uusi isännöitsijän asunto osin vanhan talon rakenteita käyttäen. Talon viereen jäi vielä vanhan Mäntän talon pienem-pi tuparakennus. Talo sai täysosuman Neuvostoliiton pommikoneiden pom-mittaessa Mänttää 20. tammikuuta 1940. Nykyisin Mäntän talon paikka on jäänyt tehdasrakennusten alle ja se on todennä-köisesti pitkälti pommituksen ja raken-tamisen seurauksena tuhoutunut. Sen si-jaan 1700-luvun loppupuolelle ajoittuvan Mäntän talosta syntyneen Pättiniemen ta-lon alueella on jäljellä rakennusten kivipe-rustuksia ja kellareita. Pättinemen talo on sijainnut nykyisen Pättiniementien etelä- ja pohjoispuolella, nykyisen puhdistamon lounaispuolella.

Mäntän myöhemmän kehityksen kan-nalta tärkeä tapahtuma oli G.A. Serlachi-usen päätös perustaa puuhiomo Mänttään vuonna 1868. Teollisen toiminnan lisäksi entistä maatalousvaltaista paikkakuntaa muokkasi voimakkaasti rautatie. Päätös johti rautatien linjaukseen Näsijärven itä-puolta ja sen myötä Vilppulan teollistumi-

Pättiniemessä Pättiniementien eteläpuo-lella sijaitseva lohkokivistä rakennettu kivikellari sekä muita raunioita.

seen. Suurten nälkävuosien aikana 1860- ja 1870-luvuilla seudulle saatiin ensimmäi-set maantiet. Kesällä 1876 rakennettiin Vilppulankosken silta ja uudelleen silta rakennettiin kivestä vuonna 1901. Laivat alkoivat 1860-luvulla kulkea Vilppurei-tillä ja Tarjanteella. Vuonna 1883 avattiin Tampereen-Vaasan rata, jonka varteen alkoi nousta pienteollisuutta. 1880-luvun alussa Vilppulan nimeen alettiin yhdistää asemankylä, jonka elinkeinoelämä moni-puolistui ja kehittyi nopeasti.

Vilppulan varhaisen teollistumisen ja Pohjanmaan radan historiasta kertoo Koivu-niemen tilan pihapiirissä sijaitseva olutpani-mon 130 vuotta sitten käytöstä jäänyt kellari. Syksyllä 1880 Pekkalan kartanon omistaja A. Aminoff ja Tanskan kansalainen Fredrik Christian Bär sopivat olutpanimon perus-tamisesta Vilppulaan vasta rakennettavan Pohjanmaan radan läheisyyteen. Toimintaa varten vuokrattiin Peltoniemi-niminen ran-ta-alue 50 vuodeksi. Panimorakennukseen valmistuivat panimohuone, tuoppien säily-tystila, mäskihiivavarasto, kellari ja kirjanpitä-jän kamari. Erillinen kellari rakennettiin kii-latuista harmaakivistä ja hirsistä. Joulukuussa Bär muutti panimon viereen valmistuneeseen asuinrakennukseen. Oluen valmistus alkoi helmikuussa 1882. Pian tämän jälkeen Ami-

KALLE LUOTO

Olutkellarin jäännös, kuvattu lännestä.

KALLE LUOTO

69

noffin ja Bärin välit riitautuivat. Bär kuoli 27.11.1882. Bärin jälkeen oluenpanijana toi-mi pohjalainen Otto Silfverberg. Aminoffin panimo paloi v. 1884, ja sitä ei rakennettu uudelleen. Kellari liittyy oluenvalmistuspro-sessiin ja edustaa aikakautensa oluenvalmis-tustekniikkaa. Säilyneellä rakenteella voidaan katsoa olevan erityistä arvoa, koska se on säi-lynyt alkuperäisessä asussaan.

Vaurastuminen johti ensin Vilppu-lan seurakunnan (v. 1904) ja tämän jäl-keen Vilppulan kunnan syntyyn v. 1912. Vilppulan seudun teollistuminen perustui metsävaroihin, halpaan työvoimaan, sen riittävyyteen sekä 1800-luvun lopulla pa-rantuneisiin liikenneoloihin. Vilppulankos-ki oli aikoinaan merkittävä jauhatuspaikka, jossa sijaitsi Vilppulan talojen lahkomylly 1800-luvun alussa. Myllynpito vaikeutui, ja vuonna 1881 G. A. Serlachius osti kosken-rannat nimiinsä, purki myllyt ja rakennutti vuonna 1882 puuhiomon Vilppulankosken etelärannalle. Tehdas oli Mäntän tehtai-den sivutoimipiste, joka tuotti ruskeaa ja valkoista puumassaa. Ensimmäinen tehdas paloi vuonna 1888. Entisen hiomon rauni-oille rakennettiin nopeasti suurempi hio-mo. Vuonna 1889 puuhiomon yhteyteen rakennettiin myllylaitos, jonka toiminta loppui vuonna 1906. Vilppulan puuhiomo oli koko toimintansa ajan Mäntän pape-ritehtaan raaka-aineen tuottaja ja viimei-set vuodet ”elävä teollisuusmuseo”. Pitkän hiljaiselon jälkeen v. 1945 tehdas suljettiin lopullisesti. Kohde edustaa Vilppulan teol-lisuuden varhaisvaihetta.

Inventoinnin yhteydessä Isosuon lai-dassa paikannettiin noin 10 metriä hal-kaisijaltaan oleva hiilimiilu. Miilu liittynee 1900-luvun alussa Monhanlahden suulla toimineeseen tiiliruukkiin. Peruskarttaan paikalle on merkitty nimi ”Tiiliruukin-ranta”, tosin paikalla ei enää nykyisin ole

havaittavissa tiilitehtaan jäännöksiä. Tii-litehtaasta muistuttavat savihaudat, joita sijaitsee Monhanlahden ja Viitalantien välisellä alueella.

Historiallisen ajan tapahtumista mainit-takoon, että Vilppulan hangilla käytiin kan-salaissodan taisteluita 31.1.-18.3.1918. His-toriallisten tietojen perusteella taistelupaikka rajautunee lähinnä Vilppulankosken rannoil-le, rautatie- ja maantiesillan kupeeseen.

Vuonna 1922 Mäntän kunta itsenäis-tyi Vilppulasta. Vilppulasta tuli tavallinen maa- ja metsätalousvaltainen kunta. Ym-pyrä tavallaan sulkeutui, kun kunnat yh-distyivät jälleen vuonna 2009.

INVENTOINNIN TULOKSIAInventointialueelta paikannettiin kuusi uutta muinaisjäännöskohdetta, joista kol-me on kivikautisia asuinpaikkoja (Mäki-talonlahti, Kirkkosalmi 2 ja Hietaranta). Lisäksi paikannettiin kolme historialliselle ajalle ajoittuvaa kohdetta, joista Ajostai-paleen Vilppulan kylä on arkeologisesti hyvin säilynyt. Mielenkiintoisen kohteen muodostaa Vilppulan olutpanimo, joka liittyy Vilppulan teollistumiseen ja rauta-tien rakentamiseen paikkakunnalle. Olut-kellari muodostaa ”aikakapselin” 1800-lu-vun lopun teollistuvaan Vilppulaan sekä aikakauden oluenvalmistusmenetelmiin. Mäntän voimakas teollistuminen on muo-kannut voimakkaasti maisemaa Mäntän-kosken rannoilla hävittäen aiempia ker-rostumia modernin teollisuuskaupungin tieltä. Mäntän alueen historiasta kertoo Isosuon hiilimiilu, joka liittynee sen lähellä sijainneeseen tiilitehtaaseen. Muista arke-ologisista kulttuuriperintökohteista tässä inventoinnissa noteerattiin historiallisten asuinpaikkojen lisäksi muutamia nuoreh-koja kivirakenteita sekä raunioitunut Vilp-pulankosken puuhiomo.

70

ARKISTOLÄHTEET JA KIRJALLISUUSAdel V. 1999. Vilppula. Arkeologinen perusinventointi 1999. Raportti. Tampereen museot.Antikainen T. 2012. Sisällissotamuseon esiselvityshanke. Loppuraportti. Suomen Sisällissotamuseoyhdistys ry.Jokipii M., Nissilä V., Orkamo I. 1959. Vanhan Ruoveden historia I.Jussila T., Poutiainen H. 2011. Mänttä. Pieskanrannan alueen muinaisjäännösinventointi 2011. Raportti. Mikroliitti Oy.Kansallisarkisto, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto, H63:1/39 Ajostaipale ja H63:1/40-42 Ajostaipale.Luoto K. 2010. Mänttä-Vilppulan Joenniemen kartanon alueen arkeologinen inventointi 2010. Raportti. Pirkanmaan maa-kuntamuseo.Mustonen R. 2011. Kulttuuriperintökohteiden inventointi/KMO (00434) Jyväskylän seutu 2010. Raportti. Metsähallitus.Mönkkönen M. 1988. Vanhan Ruoveden historia. Vilppulan ja Pohjaslahden historia 1866–1918. Jyväskylä.Mönkkönen M. Vanhan Ruoveden historia. Vilppulan ja Pohjaslahden historia 1918–1980. Jyväskylä.Soininen T.-L. 1997. Mänttä. Arkeologinen perusinventointi. Raportti. Tampereen museot.Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. Toim. J. Aunesluoma ja M. Häikiö. Porvoo 1995.

VERKKOLÄHTEITÄMuseovirasto, muinaisjäännösrekisteri: http://kulttuuriymparisto.nba.fiSerlachiusmuseon internetsivut: http://www.serlachius.fi/fi/nayttelyt/verkkonayttelyt/

SUMMARY Stone Age dwelling sites constitute an important category of ancient monu-ments in Mänttä-Vilppula, while only one Lapp cairn and one stray find are known from the Iron Age. The area has probably been mostly backwoods in the Iron Age, with no known permanent agricultural settlement. Most of the Stone Age dwel-ling sites in Mänttä-Vilppula are located close to shorelines. Prior to the 1550s, the Vilppula and Mänttä region was di-vided into wilderness properties. The re-gion was dominated by agriculture and forestry and was long considered back country. The name Vilppula comes from the Vilppula house in Ajostaipale village, while Mänttä comes from a farm estab-lished in 1572 by Tuomas Niilonpoika

Mäntsä. The Mänttä farm was one of the first major properties acquired by the in-dustrialist G. A. Serlachius. Serlachius’ decision to establish a groundwood plant in Mänttä in 1868 was important for the development of the region. The earliest industrial facilities in Mänttä probably lie buried under later structures. Traces of early industrialisation in Vilppula include the cellar of a brewery within the Koivun-iemi estate and the ruins of a groundwood plant on the bank of the rapids. Six new ancient monuments were identified in the surveyed area, three of them Stone Age dwelling sites. Three sites from historical times were also identified. Among these, the Ajostaipale village in Vilppula is well preserved

ARCHAEOLOGICAL SURVEY OBSERVATIONS ALONG THE VILPPUREITTI ROUTE IN MÄNTTÄ-VILPPULA

SAMI RANINEN

71

Pälkäneen kunnan suunnitteilla olevan Roholan asemakaava-alueen arkeologi-nen inventointi toteutettiin keväällä 2013. Kaava-alueen länsiosa rajautuu Kostian-virtaan, joka tunnetaan ehkä parhaiten Suuren Pohjan sodan taistelupaikkana. Inventoinnin kohteena olleelta alueelta ei ennen inventointia tunnettu kiinteitä muinaisjäännöksiä. Taistelupaikka oli en-nen inventointia huomioitu muinaisjään-nöksenä, joka sijoittui virran länsirannalle käsittäen lähinnä ruotsin armeijan taiste-luhautoja ja muistomerkin. Maastotöiden yhteydessä paikannettiin myös kosken itä-rannalta taisteluhautoja sekä saatiin talteen muutamia irtolöytöjä. Lisäksi toteutettiin

Pälkäneen Roholan arkeologinen inventointi

muutaman päivän kestänyt arkeologinen valvonta taistelupaikan muistomerkin lä-histöllä.

Kostianvirta on Kokemäenjoen vesis-töön kuuluva joki, jota pitkin Pälkänevesi hiljalleen laskee Mallasveteen. Järvien kor-keus on nykyisin noin 84 metriä merenpin-nan yläpuolella, joten ajoittain, erityisesti lumien sulaessa, veden virtaussuunta saattaa vaihtua. Lähistön muinaisrantatörmät si-joittuvat korkeudelle yli 100 m merenpin-nan yläpuolella ja ajoittuvat ilmeisimmin Itämeren Ancylusjärvi-vaiheen aikaisiksi. Vedentaso on ollut aluksi laskeva, kunnes järven kurouduttua jossain vaiheessa kivi-kaudella vedenlasku päättyi ja Pälkäneve-dessä alkoi vedenpinnan nousu, joka päät-tyi Kostianvirran puhkeamiseen v. 1604. Ennen vuotta 1604 Kostianvirran kohdalla sijaitsi pieni Hylkiänkoski, ja pääosa Päl-käneveden, Vesijärven ja Längelmäveden vesistä laski Kangasalla sijainneen Sarsan-virran kautta Roineeseen. Tuolloin Pälkä-neveden pinnan on laskettu olleen 89–91 metriä merenpinnan yläpuolella.

Toukokuussa 1604 vesi uursi Hylkiän-kosken kohdalle suuremman uoman ja puhkaisi Kostianvirran. Puhkeamisen seu-rauksena Sarsanvirta kuivui. Vedenpinnan laskun on arvioitu olleen eri laskentatavoista riippuen 3,5–4,5 metriä. Ilmiö sai selityksen vuonna 1923, kun geologi Edvard Blom-qvist yhdisti ilmiön maankohoamiseen. Teoriaa täydennettiin havainnoilla runsas-

Kartta inventointialueen (1) ja Kostian muistomerkin (2) sijainnista.

POHJAKARTTA © MAANMITTAUSLAITOS (PERUSKARTTARASTERI, LADATTU 8/2015). LISENSSI: HTTP://WWW.MAANMITTAUSLAITOS.

FI/AVOIMEN-TIETOAINEISTON-CC-40-LISENSSI

KALLE LUOTO

72

lumisista talvista ja sateista. Myöhemmin 1950-luvulla ruotsalainen Carl Nordling arveli, että mullistukseen vaikuttivat myös paikalliset myllärit, jotka patosivat vesiä virtausta lisätäkseen. Tosin ihmisen vai-kutuksesta Kostianvirran puhkeamiseen ei ole todisteita. Pälkäneveden pintaa lasket-tiin uudestaan vuosien 1819-1821 välisenä aikana useaan otteeseen yhteensä runsaan metrin verran. Myöhemmin Kostianvirta ruopattiin ja perattiin laiva- ja uittoliiken-teen käyttöön vuosina 1914–1917.

Kostianvirran niskan alueella ihmistoi-mintaa lienee ollut jo varhain, sillä vuonna 1879 saatiin Kansallismuseon kokoelmiin onsitaltta, jonka löytöpaikaksi on merkitty ”Kostianjoen ylinen suu”. Muita alueelle si-joittuvia löytöjä ovat sotatarvikkeet, kuten tykin- ja kiväärinkuulat.

Historiallisella ajalla asutus näyttäisi pit-kään keskittyneen Onkkaalan ja Pappilan alueille, nykyisen kuntakeskuksen ollessa autio vielä 1700-luvulla. Kostianvirta lienee ylitetty nykyisen Onkkaalan tien kohdal-la ollutta siltaa pitkin jo varhain. Vertail-taessa vuosien 1756 ja 1763 jakokarttoja

tämän päivän karttoihin ilmenee, että rai-vattu viljelyala 250 vuotta sitten vastasi hy-vin pitkälle nykyisiä peltoaloja alavimpien rantavyöhykkeiden ollessa laidunnettuja luonnonniittyjä. Tiestö noudattaa pää-osin vanhoja historiallisia tienpohjia. Vielä 1900-luvun alussa Kostianvirran rannat ja Roholan alue näyttivät melko rakentamat-tomilta.

Pälkäneen Kostianvirta tunnetaan eri-tyisesti vuonna 1713 käydystä kolme päivää kestäneestä Ruotsin ja Venäjän välisestä taistelusta, jossa Fjodor Apraksinin johta-mat joukot löivät Carl Gustaf Armfeltin johtaman Ruotsin armeijan. Tappion kär-sinyt Ruotsin armeija joutui vetäytymään, ja alkuvuodesta 1714 käydyn Isokyrön Napuen taistelun jälkeen alkoi Isovihana tunnettu aikakausi. Venäläiset pitivät Kos-tianvirran taistelua Suuren Pohjan sodan ratkaisutaisteluna pohjoisessa. Monia Pie-tari Suuren saavutuksia kuvannut taiteilija A. F. Zubov teki taistelusta etsauksen, jos-sa näkyy Kostia ympäröivine järvineen ja taistelun kulku. Vuonna 1713 Pälkäneen kirkonkylä oli vaatimaton. Asumuksia oli

Kostianvirran länsitörmä kohoaa korkeana virran länsirannalla.

KALLE LUOTO

73

ehkä muutamia kymmeniä, eikä ihmisiä-kään liene ollut muutamaa sataa enempää. Taisteluun osallistuneet parikymmentätu-hatta miestä ovat olleet paikkakuntalaisille valtaisa ihmisjoukko. Nykyisin taistelupai-kasta kertoo Kostianvirran lounaispäähän 1900-luvun alussa pystytetty muistomerkki. Lisäksi paikalla sijainneita linnoitteita on ennallistettu ja hoidettu. Selkeästi tunnis-tettavia taisteluvarustuksia on jäljellä Kos-tianvirran molemmissa päissä n. 100 metrin matkalla. Jäljellä olevat taisteluhaudat ovat osin täyttyneet maasta.

KOSTIANVIRRAN TAISTELUSyyskuussa 1713 lähti venäläinen armeija Helsingistä kohti Hämeenlinnaa. Suo-mea puolustavien joukkojen johtaja ken-raali Carl Armfelt asettui puolustukseen Mallasveden ja Pälkäneveden väliselle Kostianvirralle eversti Stiernschanzin johtaessa linnoitustöitä. Venäjän armeija amiraali Fjodor Matvejevitš Apraksinin komennossa saavutti Kostianvirran syys-kuun lopulla ja alkoi osaltaan linnoittaa virran itä- ja etelärantaa. Pälkäneen Kos-

tianvirran taistelu käytiin 3.–6.10.1713. Suomalaisten ja Ruotsalaisten lähteiden mukaan Ruotsin armeijan taisteluvahvuus oli 3400 sotilasta, joita vastaan taisteli 15 000 venäläistä. Venäläisten lähteiden mu-kaan ruotsalaisia joukkoja oli noin 7000 ja venäläisiä 14 000. Ero saattaa selittyä sillä, että Armfelt oli jakanut armeijansa 7 200 miestään eri puolille Hämettä ja taisteluun osallistui vain osa tästä joukosta. Taistelun tappiot olivat ruotsalaisten puolella 577 kaatunutta ja 233 vangiksi jäänyttä. Tap-pioihin kuuluivat Hämeen ja Savon jalka-väkirykmentit lähes kokonaan. Venäläisten tappiot vastasivat suuruudeltaan ruotsa-laisten tappioita.

Taistelun kulkua on kuvattu piirrok-sissa, joista aikalaiskuvauksena voitaneen pitää Aleksej Fjodorovitsh Zubovin (1682 –1750) laatimaa kuvausta taistelusta. Ku-vassa on esitetty erityisesti joukkojen si-jainnit ja taistelun kulku, kuten venäläisten maihinnousu Mälkiälän kylässä ja rynnä-köt Kostianvirran yli. Piirroksen mukaan venäläiset ylittivät Kostianvirran kolmessa kohdassa, joista pohjoisin sijaitsee hieman

Pälkäneen Kostian muistomerkkialueen linnoituslaitteet ja muistomerkki (oikealla) lokakuussa 2013. Taustalla näkyy ennallistettuja linnoitteita. Vasemmalla Kostianvirta.

KALLE LUOTO

74

nykyisen Lahdentien eteläpuolella, kes-kimmäisin Onkkaalantien itäpuolella ja eteläisin Nenäpään vierasvenesataman tie-noolla. Lisäksi kuvassa on kuvattu maihin-nousu Mälkiälään sekä ruotsalaisten jouk-kojen perääntyminen tai pako peltojen yli. Kuvan perusteella Kostianvirran rannat ovat olleet asumattomia. Lisäksi kuvassa on esitetty linnoitteita ja esteitä kahluu-paikoilla. Kuva ei esitä asioita oikeassa mittasuhteessa, mutta kuvasta saa käsityk-sen tapahtumien kulusta. Mielenkiintoista kuvauksessa on virran kuvaaminen melko leveäksi sekä ruotsalaisten asemien kuvaa-minen melko vahvoiksi, mikä osittain ker-too tarpeesta kuvata taistelun vaikeuksia venäläisestä näkökulmasta.

Myöhemmin, erityisesti Suomessa, tais-telun kulusta käytetty kuvaus löytyy H. E. Uddgrenin teokses-ta ”Kriget i Finland år 1713”. Kuvaus on edellistä myöhemmin laadittu. Kuvassa on esitetty ruotsalaisten joukkojen sijainti (A = jalkaväkilinnoite, B = (tykki) patteri), jotka sijoittuvat yhtenäisenä ketjuna Kostianvirran länsirannalle. Venäläis-ten joukkoja näyttää si-joittuvan virran töyrään (F, G; jalkaväkikaivan-toja) lisäksi Lasten-linnan pohjoispuolelle (D) sekä Roholan alu-eelle pohjoisessa (E). Kohteet D ja E ovat venäläisten tykkiase-mia. Lisäksi Mälkiälän kylän lähelle on mer-kitty venäläisten mai-

hinnousupaikka (H).Ruotsalaisissa taistelun kuvauksissa käy

ilmi virran kapeus ja ruotsalaisten jouk-kojen kokemat vaikeudet ja mahdollisesti pyrkimykset korostaa tappioon johtaneita tekijöitä. Taistelun kuvauksia tarkasteltaes-sa tulee ilmi pyrkimys kuvata asioita omasta näkökulmasta edullisesta perspektiivistä.

Kostianvirran taistelupaikka on huo-mioitu merkittävänä paikkana jo yli 100 vuoden ajan. Aluetta on kunnostettu jo 1900-luvun alussa nähtävyysalueeksi. Päl-käneen kunnan maalle pystytettiin vuonna 1906 Kostian muistopatsas. Myöhemmin paikalle on nähtävyytenä rakennettu hir-sivarustus. Vuonna 1970 alueelle pystytet-tiin informaatiotaulu, joka poistettiin al-kukesällä 2013 ja korvattiin myöhemmin uudella taululla. Suomen Rauhanturvaaja-

Kartta H. E. Uddgrenin kirjasta ”Kriget i Finland år 1713”.

75

liitto ry/Suomen sini-baretit ry on järjestänyt alueella tapahtumia ja ainakin aiempina vuosi-na hoitanut osan alueen kunnostustoimenpi-teistä. Pälkäneen kunta on kunnostanut muis-tomerkkialueen kesällä 2013 osana Pälkäneen maaseutupuistohanketta.

Ennen taistelua molemmat osapuolet linnoittivat muutamia viikkoja virran rantoja. Muinaisjäännösrekis-teriin oli ennen inven-tointia rajattu muinais-jäännökseksi säilyneet ja osin ennallistetut Ruotsin armeijan ase-mat Kostianvirran län-sirannalla. Venäläisten linnoittamat asemat sijaitsivat virran itä- ja etelärannalla, joita ei aiemmin ole käsitelty muinaisjäännök-sinä. Inventoinnin tuloksena paikannettiin muutamia Roholan peltoaukean laidassa sijaitsevia taisteluhautoja ja niitä ehdotet-tiin osaksi muinaisjäännöstä, jotta laajempi kokonaiskuva taistelupaikasta olisi mah-dollista muodostaa. Hyödyllisen aineiston taistelun rakenteiden paikantamiseen muo-dosti Maanmittaushallituksen tuottama LIDAR-aineisto, jossa voidaan erottaa mm. taisteluhaudat.

INVENTOINTITYÖ JA VALVONTAInventointialueen tärkeimmäksi havain-tomenetelmäksi muodostui pintahavain-tojen lisäksi pintapoiminta. Olosuhteet pintapoiminnalle olivat peltoalueilla otol-liset, suuri osa pelloista oli avoimena, ja is-tutuksia oli vain pienellä osalla pinta-alaa.

LIDAR-laserkeilausaineiston perusteella laadittu kuva Kos-tian muistomerkin ympäristöstä. Punaisella rajauksella on merkitty aineistossa näkyvät anomaliat (= taisteluhaudat).

LASERKEILAUSAINEISTO: MAANMITTAUSLAITOS 12/2013. LISENSSI: HTTP://WWW.MAANMITTAUS-LAITOS.FI/AVOIMEN-TIETOAINEISTON-CC-40-LISENSSI

Kesannolla oli lähinnä osa pellosta Ro-holan tilan länsipuolella. Pintapoiminnan tavoitteena oli löytää alueen asutusta ja historiallisia tapahtumia valaisevia löytöjä, tosin peltoalue on melko alavaa, ja sitä ei voitu pitää erityisen otollisena esihistorial-lisen asutuksen näkökulmasta. Yli-Hiissan talon pohjoispuolella pellot olivat vielä osittain kosteita, ja paikoittain oli talven jäljiltä vettä.

Kostian taistelun muistomerkin lähei-syydessä toteutetun valvonnan yhteydessä todettiin, että maaperään kajoavat toimen-piteet kohdistuivat suurimmaksi osaksi muinaisjäännöksen ulkopuolisille alueille tai todennäköisesti aiemman maankäytön tuloksena tuhoutuneille alueille. Kulttuuri-kerros- tai esinehavaintoja ei valvontatyön yhteydessä tehty. Havaintojen perustella maa-aines koostuu ainoastaan 1900-luvul-la syntyneestä muokkauskerroksesta ja sen

76

alapuolisesta luonnollisesti kerrostuneesta hiekasta. Valvottu kaivuala sijaitsi Kostian-virran alajuoksulla, missä tulvat ovat kerros-taneet maata. Mielenkiintoisena yksityiskoh-tana voitaneen pitää vanhaa pintamaata tai järvenpohjakerrosta noin 90 cm syvyydessä, jonka päälle on kerrostunut myöhemmin hiekkaa. Tulevaisuudessa tämän kerroksen ajoittaminen voisi olla mielenkiintoista, kos-ka se saattaa edustaa 1600-lukua aikaisempaa rantavyöhykettä ja sen päälle kerrostuneet hiekkakerrokset muutamia satoja vuosia van-hoja tulvakerroksia.

TUTKIMUKSEN TULOKSIAKeväällä 2013 kartoitettiin ainoastaan tais-telupaikan pohjoisosiin kuuluvia rakenteita

Kostianvirran rannan läheisyydessä eikä in-ventoinnin perusteella taistelupaikan koko-naisuudesta pystytty muodostamaan kuvaa. Tärkeimmät havainnot liittyivät Kostianvir-ran itärannan venäläisten rakentamiin tais-teluhautoihin ja muutamiin todennäköisesti taisteluun liittyviin irtolöytöihin. Inventointi tosin antoi viitteitä mahdollisuuksista, joita taistelupaikan laajempi tutkiminen arkeolo-gisin keinoin antaisi. Arkeologisen tutki-muksen keinoin voitaisiin päästä lähemmäksi totuutta, joka saattaa vääristyä historiallisia dokumentteja tarkasteltaessa. Taistelun kuva-ukset on laadittu kirjoittajan kannalta edulli-sesta näkökulmasta.

Inventoinnin perusteella maastossa on säilynyt nykypäiviin taistelusta kertovaa esi-

Vanhaa pintamaata tai järvenpohjakerrosta noin 90 cm syvyydessä (kohdassa E). Ker-rostuman ajoittaminen olisi jatkossa mielenkiintoista, jotta voitaisiin päätellä, edustaa-ko kerrostuma Kostianvirran puhkeamista edeltävää maanpintaa tai järvenpohjaa.

KALLE LUOTO

77

neistöä, kuten musketin ja tykinkuulia, sekä kiinteitä rakenteita. Tarkastelu olisi hyvä kohdistaa aikaisempaa laajemmalle alueelle, jotta voitaisiin mahdollisesti tavoittaa myös muita kiinteitä muinaisjäännöksiä, kuten sotilasleirejä ja taisteluun osallistuneiden sotilaiden hautoja. On oletettavaa, että tais-telupaikkaan liittyy todennäköisesti muita-kin rakenteita ja jäännöksiä kuin maastossa näkyvät taisteluhaudat ja tykkipatterit. Osa

keskeisestä taistelualueesta on rakennet-tu, ja näiden alueiden kohdalla taistelusta ei todennäköisesti ole säilynyt merkkejä maastossa. Toistaiseksi rakentamattomilla alueilla saattaa arkeologisilla menetelmillä olla vielä tavoitettavissa jälkiä taistelusta, ja siinä mielessä myös reuna-alueiden merki-tys korostuu. Tästä syystä kohteiden arvot-taminen ja tutkiminen kokonaisuutena olisi lähitulevaisuudessa tärkeää.

ARKISTOLÄHTEETKansallisarkisto, H62:2/2-14 Onkkaala (kartta).Kansallisarkisto, H62:2/1 Onkkaala. Kartta ja selitys pelloista.Kansallisarkisto, HyTo Ia. 795:/- - 1-2. Karta öfver Kostianvirta i Pälkäne.Poutiainen H., Jussila T. Pälkäne Epaala-Kuuliala osayleiskaava-alueen muinaisjäännösinventointi 2009. Mikroliitti Oy 2009.Poutiainen H., Sepänmaa T. Kostiala Nenänpää, Asemakaava-alueen muutosalueen arkeologinen tarkastus 2006. Mikroliitti Oy 2006.Pälkäne. Arkeologinen inventointi 19.6.-14.7.1995. Kenttätyöt: Jouko Pukkila & Ville Laakso,raportti: Juha-Matti Vuorinen. Tampereen museot 1996.Зубов А.Ф. План сражения у реки Пелкиной (Пялькане). 1713. - The Pushkin State Museum of Fine Arts (Moskova), Инв. ГР-6581: http://www.russianprints.ru/printmakers/z/zubov_alexey/srazhenie_u_pelkinoy.shtml

KIRJALLISUUSMyllykylä T. 1991: Suomen kanavien historia. Otava.Mäntylä J. 2004: Sarsan maisema mullistui yhdessä yössä. - Tiede 4/2004.Rapola F. O. 1908: Suomen maakunnat 4. Häme. Helsinki.Uddgren H. E. 1906: Kriget i Finland år 1713. Stockholm.Vuoristo K. 2005: Pälkäneen rauniokirkko rautakautisten kylien keskellä. - Pirkan maan alta 6. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 85. S. 51-60.

SURVEY OF ROHOLA, PÄLKÄNE SUMMARYAn archaeological survey of the projected Rohola planning zone in the municipality of Pälkäne was conducted in spring 2013. The western part of the zone is delimited by the Kostianvirta river, which is probab-ly best known as a battlefield in the Great Northern War. Before the survey, no an-cient monuments were known in the area.

The battlefield had previously been iden-tified as an ancient monument. Located on the west bank of the river, it mainly comprises Swedish army entrenchment and a war memorial. Fieldwork also iden-tified trenches on the east bank of the ri-ver, and a few stray finds were collected. An archaeological supervision of digging near the war memorial was also carried out for a few days.

78

Arkeologinen putkikaivannon valvonta Lempäälän Rikalan kanavalla keväällä 2013

KIRSI LUOTO

Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy suoritti keväällä 2013 vesiput-kikaivannon arkeologisen valvonnan Lempäälän Rikalassa, kahden historiallisen ajan kiinteän muinaisjäännöksen läheisyydessä ja alueella. Valvonta liittyi hank-keeseen, jossa Lempäälän kunta suunnitteli Lempäälän Rikalan kanava-alueen kunnostusta. Hankkeella pyritään parantamaan ympäröivien järvien tilaa johta-malla hapekasta vettä kanavan kautta Vanajaveden Korteselästä Rikalanjärveen ja Heinälahteen. Pirkanmaan maakuntamuseo edellytti lausunnossaan kanavan sulkualueen eteläpuolelle kaivettavan ja veden virtausta tehostavan putken kai-vutöiden arkeologista valvontaa. Putken itäkoillispää yhdistyy kiinteään muinais-jäännökseen Rikalan kanavayritys, ja putkilinjan läheisyydessä sijaitsee Rikalan historiallinen kylätontti. Lisäksi arkeologista valvontaa tai koetutkimusta edelly-tettiin kanava-alueella kohdassa, jossa sijaitsee mahdollisia vanhan sillan raken-teita ja historiallinen tielinja. Tässä artikkelissa keskitytään kuvaamaan Rikalan kanavayrityksen alueen arkeologisen valvonnan yhteydessä tehtyjä havaintoja.

RIKALAN KANAVAYRITYSRikalan kanava oli 1700-luvun lopulla Ruotsin kuningas Kustaa III:n Lempääläs-sä käynnistämä kanavahanke, jolla oli tar-koitus avata suora vesiliikenneyhteys Pyhä-järven ja Vanajaveden välille. Kustaa III teki Suomessa vuonna 1775 laajan kiertomat-kan, jonka yhteydessä hallitsija antoi käs-kyn Rikalan kanavan rakentamiseksi. Ka-navointityön tarkka aloitusajankohta ei ole tiedossa, mutta työ on alkanut viimeistään vuonna 1776, sillä tuolloin työmaan säily-neet kanavatilit alkavat. Kanavan varsinai-nen rakentaminen aloitettiin vuonna 1778.

Kanavan rakennusvaiheita on lähteiden niukkuuden vuoksi ollut vaikea selvittää,

mutta vuoden 1786 valtiopäiväkertomuk-sen perusteella tiedetään kaivutyön osoit-tautuneen oletettua vaikeammaksi. Maata kerrotaan sortuneen kaivantoon joka vuo-si niin, että tehty työ oli aina seuraavana vuonna uusittava. Tuohon mennessä kui-tenkin puolet kaivannosta oli valmis, ja myös rakennusaineita oli tuotu paikalle. Kanavointityöt olivat vuoteen 1788 men-nessä edenneet niin pitkälle, että kanavan seinämiä olisi jo kivetty, patoja valmistettu sekä koko uoma kaivettu Vanajavedestä Py-häjärven puolelle.

Sulkutyömaan läheisyyteen kanavan länsiosaan oli pystytetty varastoja, talli, paja, hiilivaja sekä mylly. Mielenkiintoista on,

78 79

KIRSI LUOTO

Valvonta-alueen sijainti Rikalan kanavan länsipäässä.

että kanavan suulle rakennettu mylly oli tehty sementin valmistamista varten. Myl-lyyn liittyy myös kanavasta vetensä saanut myllyoja. Ylimääräisen veden johdattami-seksi pois työmaalta oli kanavan pohjois- ja eteläpuolelle kaivettu ojia. Sulkualueen itä-puolelle oli lisäksi rakennettu väliaikainen pato. Kanavatyömaalla oli edellisten lisäksi myös asuinhuoneita sisältävä toimistora-kennus, ruutivarasto, hygieniatiloja ja kaksi kellarikuoppaa. Käytännön syistä varsinai-

POHJAKARTTA © MAANMITTAUSLAITOS (PERUSKARTTARASTERI, LADATTU 18.8.2015). LISENSSI: HTTP://WWW.MAANMITTAUSLAITOS.FI/AVOIMEN-TIETOAINEISTON-CC-40-LISENSSI

nen työväki lienee ma-joitettu lähitaloihin. Esi-merkiksi kanavahanketta johtanut David Widén oli majoittunut läheiseen Pulpun taloon.

Kanavasta oli valmii-na tarkoitus tulla noin kaksi kilometriä pitkä ja siihen oli määrä rakentaa yksi kivestä muurattu 24 metriä pitkä ja 4,5 metriä leveä sulku. Tarkat sulku-suunnitelmat ovat säily-neet, ja niiden perusteella sulku olisi tekniikaltaan ollut samantapainen kuin Trollhättanin kanavan su-lut Ruotsissa. Varsinaisen kanavan sulun rakenta-miseen ei louhintatöitä lukuun ottamatta kui-tenkaan koskaan päästy. Koska kanavan työvoima koostui lähes yksinomaan sot i lashenki lös töstä , vuonna 1788 alkanut sota (ns. Kustaa III:n

sota) Venäjää vastaan keskeytti rakennus-työt työntekijöiden lähdettyä sotaan. Vielä sodan kuluessa töitä pyrittiin jatkamaan paikallisin voimin, mutta heikolla menes-tyksellä. Huhtikuussa 1789 työt kanavalla kuitenkin lopetettiin sodan pitkittymisestä johtuen. Vuonna 1797 koko työmaa oli sel-vitetty niin, että varastot ja rakennukset oli purettu ja kuljetettu pois, ja vain varsinainen kanavakaivanto oli jäljellä. Kanavatyömaan rakennukset, työkalut ja tarvikkeet myytiin

80

huutokaupalla. Kerrotaan, että osa työmaal-ta yli jääneistä muotoon hakatuista kivistä olisi päätynyt Lempäälän kirkon aitaan, osa Kuokkalankosken ylittävän sillan raken-nusaineiksi.

Rikalan kanavahanke ei ilmeisesti kos-kaan saanut virallista lopettamispäätöstä. Vielä autonomian ajalla tehtiin selvityksiä Rikalan kanavahankkeen loppuunsaatta-miseksi. Yrityksistä huolimatta Rikalan kanava ei kuitenkaan koskaan valmistunut, ja myöhemmin vain muutama kilometri Rikalasta pohjoiseen rakennettiin Pyhäjär-ven ja Vanajaveden yhdistävä Lempäälän (Lempoisten) kanava. Tämä kanava avat-tiin laivaliikenteelle vuonna 1873. Rikalan kanavahankkeella on kuitenkin erityistä merkitystä maamme kanavahistorialle, sillä se on ensimmäinen ja myös ainoa sulku-

kanavasuunnitelma, jonka valtiovalta yritti toteuttaa Ruotsin vallan aikana.

Varhaisimmat tiedot kanavasta muinais-jäännöksenä löytyvät Suomen Muinais-muistoyhdistyksen stipendiaattina toimi-neen A.O. Heikelin Pirkkalan kihlakunnan inventoinnista vuodelta 1882. Myöhemmin suoritetuissa muinaisjäännösinventoinneis-sa on Rikalan kanava noteerattu vain satun-naisesti. Vasta vuonna 2002 valmistuneessa Timo Jussilan muinaisjäännösinventoinnis-sa kanava on huomioitu 1.luokan kiinteänä muinaisjäännöksenä. Koko kanavan alue on inventoitu Juha Ruohosen toimesta vuon-na 2007 valmistuneessa Rikalan kanavan arkeologisessa inventoinnissa, josta tämän-kin luvun tiedot koskien kanavahanketta on saatu. Inventoinnin yhteydessä Ruo-honen kartoitti kanava-alueelta ja etenkin

Ote Rikalan kanavaa kuvaavasta kartasta autonomian ajalta (1849). Kuvassa kanavan suunnitellun sulun alue ja kanavan eteläpuolinen myllyoja

RUOHONEN 2007, LIITE 2, KARTTA 5

81

sen länsipäästä useita kanavaan ja kanavan ylittävään historiallisen tielinjaan liittyviä rakenteita tai niiden osia. Rikalanjärven puoleisessa päässä, valtatien 9 länsipuolella, kanavakaivanto on selvästi näkyvissä. En-nen kunnostusta kanava erottui tällä alueel-la kuivana ja ojamaisena rakenteena.

KÄYTETYT METODITValvonnan aluksi valvottavat linjanosat ja niiden lähistö tarkastettiin maastossa sil-mämääräisesti. Huhtikuussa suoritetun arkeologisen valvonnan yhteydessä histo-riallisen sillanpaikan lähistöllä havaittiin maanpäällisiä merkkejä vanhasta tielin-jasta. Kanavan länsipäässä, jossa valvontaa suoritettiin toukokuussa, oli Rikalan ka-navaan liittyvät ilmiöt (kanavaan liittyvät ulkorakennusten paikat ja padon kiveys) merkitty maastoon paaluilla Lempäälän kunnan toimesta jo ennen valvonnan al-

kua. Maastomerkinnät perustuivat Juha Ruohosen asemointiin kanavan sulkualu-een rakenteista, joiden perusteella kunnan mittaryhmä mittasi kyseiset pisteet maas-toon. Valvonnan yhteydessä pisteiden si-jainnit tarkastettiin arkeologin toimesta. Kanavan länsipään silmämääräisessä ha-vainnoinnissa löydetyt ilmiöt dokumen-toitiin ja merkittiin maastoon. Samassa yhteydessä suunniteltu putkilinja merkit-tiin maastoon paaluilla.

Rikalan kanavan länsipäädyssä kaivutyö suoritettiin arkeologin valvonnassa puhtaa-seen pohjamaahan saakka, minkä jälkeen kaivanto kaivettiin loppusyvyyteensä ilman valvontaa. Valvotun kaivannon syvyydeksi tuli noin 1 metri, kun kaivannon loppusy-vyys oli noin 5 metriä. Kaivutyö suoritettiin käyttäen järeää kaivinkonetta, jonka kauhan leveys oli noin metrin. Putkilinjauksen ko-konaispituus oli noin 130 metriä ja alkule-

Ote v. 2007 inventoinnin Rikalan kanavan länsipäätä käsittelevästä yleiskartasta. Ase-moinnit Ruohosen tekemiä Widénin 1787 kartan mukaan.

RUOHONEN 2007, LIITE 1, KARTTA 5

82

Kanavan länsipäädyn valvonta-alue merkittynä maastoon paaluilla. Kuvattu idästä.

veys noin 7 metriä. Löydetyn rakenteen A kohdalla putkikaivannon kokonaisleveys oli noin 15 metriä. Rakenne kaivettiin esillä olevalta osaltaan tasoon 1 käsin ja doku-mentointiin valokuvaamalla ja piirtämällä siitä tasokartta. Valvonnan lopuksi säilytet-täväksi määrätty rakenne peitettiin suoda-tinkankaalla ja suojaavalla maakerroksella.

MAHDOLLISET TYÖMAAN AIKAISEN PADON PERUSTUKSETKanavan länsipäätyyn suunnitellun put-kilinjauksen kaivun yhteydessä havaittiin merkkejä todennäköisesti Rikalan kana-van rakentamiseen liittyvästä kiviraken-teesta (rakenne A). Peltokerroksen alaises-sa savessa oli havaittavissa heti muokatun

Rakenteen A sijainti kanavauoman eteläpuolella. Kuvattu idästä.

KIRSI LUOTO

KIRSI LUOTO

83

kerroksen alla muutamia halkaisijaltaan 20–30 cm olevia kiviä. Kivet eivät aluksi vaikuttaneet liittyvän toisiinsa tai muo-dostavan säännöllistä rakennetta. Kun sa-vikerroksen kaivuuta jatkettiin, huomattiin kivien muodostavan noin 4 metrin pituisen länsi-itäsuuntaisen rakenteen, joka jatkui kaivannon pohjoisprofiiliin. Kivien seassa oli myös puuta. Tässä vaiheessa kaivutyö keskeytettiin ja löytyneestä kiinteästä mui-

naisjäännöksestä ilmoitettiin museoviran-omaiselle. Pirkanmaan maakuntamuseon tutkijan ohjeistuksen mukaisesti kaivettua aluetta laajennettiin kohti pohjoista noin 6 neliömetrin verran, jotta ilmiön luonnetta voitiin havainnoida paremmin.

Paljastunut kivirakenne sijaitsi pohjasa-ven seassa, noin 1 metrin syvyydessä maan-pinnasta. Rakenne koostui särmikkäistä lohkokivistä, joista kahdessa oli havaitta-vissa porauksen jälkiä. Kivet, jotka olivat halkaisijaltaan 15–100 cm, muodostivat nelikulmaisen rakenteen, jonka esiin kai-vettu laajuus oli 3,5 x 3,5 metriä. Raken-ne jatkui kaivannon pohjoisprofiiliin kohti kanavauomaa ja sijaitsi suorassa kulmassa kanavaan nähden. Kiviä, jotka pääasiassa olivat kooltaan jyhkeitä, oli rakenteessa 1–3 kerroksessa. Rakenteen etelä- ja itäsivuilla

Rakenne A kuvattuna pohjoisesta.

KUVAT: KIRSI LUOTO/KULTTUURIYMPÄRISTÖPALVELUT HEISKANEN & LUOTO OY

Poran jälki kivessä rakenteen länsiosassa. Kuvattu etelästä.

Rakenteen A kaakkoiskulmaan kaivettiin syvempi kaivanto, jonka avulla voitiin tarkastella sen profiilia pieneltä alueelta. Kuvattu etelästä.

KIRSI LUOTO

KIRSI LUOTO

84

oli savimaassa havaittavissa lankkumaisia puujäännöksiä.

Ruohosen inventoinnissa yhtenä Ri-kalan kanavaan liittyvänä alakohteena esitellään kanavan seinämässä sijaitsevaa kiveystä, joka alkaa nykyisen pellon laidas-ta kanavaan viettävästä rinteestä. Maan-tasainen, savimaassa sijaitseva kiveys oli leveimmillään 3 m ja koostui 30-50 cm halkaisijaltaan olevista kivistä. Kivet oli-vat vaihtelevan kokoisia, mutta pääasiassa kookkaita. Kiviä sijaitsi kanavan rinteessä useassa kerroksessa. Ruohosen havainto-kohta kanavan rannassa on noin 8 m itään rakenne A:sta. Inventointikertomuksessa ei mainita millä tarkkuudella tai laitteella kiveyksen sijaintiin liittyvät mittaukset on tehty.

Vuoden 1787 David Widénin laati-maan Rikalan sulkutyömaata kuvaavaan karttaan on noin 20 m sulkualueen itä-reunasta merkitty kanavan rakentamisen aikaisen padon sijaintipaikka. Tämä on noin 10 m länteen rakenteen A sijainti-paikasta. Rakenteen A järeys ja sijainti

syvällä savimaassa puhuvat sen puoles-ta, että kyseessä ovat jonkin massiivisen rakenteen perustukset. On mahdollista, että kivirakenne on osa kanavan työmaan aikaisen padon perustusta. Tätä tulkintaa tukee rakenteen sijainti suorassa kulmas-sa kanavauomaan nähden. Hypoteesin kumoamiseksi tai vahvistamiseksi pitäi-si selvittää, jatkuuko rakenne kanavau-omaan saakka vai ei, sekä suorittaa perus-tuksen rakennetta yksityiskohtaisemmin valottavia kaivaustutkimuksia. Ruohosen v. 2007 havaitsema kiveys sijaitsee hyvin lähellä rakennetta A, ja on mahdollista, että kyseessä on kaksi eri havaintoa koski-en saman rakenteen eri osia. Kevään 2013 valvonnan yhteydessä rakenteen A koh-dalla havaittiin kanavauoman seinämässä joitakin kiviä, mutta edellisvuoden kui-vunut aluskasvillisuus vaikeutti havainto-mahdollisuuksia. Jatkossa rakenteen A ja kanavauoman välistä maastonkohtaa voi-taisi tutkia myös ilman maahan kajoavia toimenpiteitä, esimerkiksi geofysikaalisin menetelmin.

David Widénin kanavan työmaata kuvaava kartta vuodelta 1787

RUOHONEN 2007, LIITE 2, KARTTA 15.

85

LÄHTEETJussila, Timo 2002. Pirkanmaan historiallisen ajan muinaisjäännökset 2002. 1. Maastoinventoinnin raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. - Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto.Luho, V. 1940. Luettelo Lempäälän pitäjän kiinteistä muinaisjäännöksistä. - Museoviraston arkisto.Museovirasto, Kulttuuriympäristö rekisteriportaali, Muinaisjäännösrekisteri:http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_default.apxMuseovirasto, Kulttuuriympäristö rekisteriportaali, Kulttuuriympäristön tutkimusraportit, arkeologia: http://kulttuuriym-paristo.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/portti/default.aspxRuohonen, Juha 2007. Lempäälä. Rikalan kanava-alueen arkeologinen inventointi 2007. Pirkanmaan maakuntamuseo. - Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto.Vuorinen, J-M & Sipilä Marja 1995. Lempäälä. Arkeologinen inventointi toukokuussa 1994. Kenttätyöt Marja Sipilä. Raportti Juha-Matti Vuorinen. Tampereen museot 1995. - Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto.

KIRJALLISUUSAlanen, Timo & Kepsu, Saulo (toim.) 1989. Kuninkaan kartasto Suomesta 1776-1805. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 505.Arajärvi, Kirsti 1959. Lempäälän historia. Tampere.Heikel A. O 1882. Kertomus Pirkkalan kihlakunnan muinaisjäännöksistä. Bidrag till kännedom av Finlands natur och folk 38. S. 1-98.Myllykylä, Turkka 1991. Suomen kanavien historia. Otava.Ruohonen, Juha 2008. Lempäälän Rikalan kanava-alueen arkeologinen selvitys. - Pirkan maan alta. Arkeologisia tutkimuk-sia 9. Tampereen museoiden julkaisuja 105. S. 62-73.

SUMMARYIn spring 2013, Kulttuuriympäristöpalve-lut Heiskanen & Luoto Oy carried out ar-chaeological supervision of a pipe trench at Rikala in Lempäälä. The supervision was associated with a project in which the municipality of Lempäälä was planning to recondition the canal area at Rikala. The east-northeastern end of the planned water pipe connects to an old boat canal classed as an ancient monument (Rikalan kanavayritys), and the historic village plot of Rikala is located close to the pipeline. During the supervision there were disco-vered signs of a stone structure, probably

associated with the construction of the Rikala canal. In the clay immediately be-low the cultivated layer, a few stones 20–30 cm in diameter were seen. The stones formed a west-east structure of which 3.5 m by 3.5 m was visible, and the structure continued in the northern profile of the trench towards the canal. There were also remains of wooden planks among the sto-nes. It is possible that the wooden struc-ture is a part of the foundations of a dam used during the construction of the canal. This interpretation is supported by mar-kings on a map of the canal dating back to the late 18th century.

ARCHAEOLOGICAL SUPERVISION OF A PIPE TRENCH AT RIKALA CANAL IN LEMPÄÄLÄ IN SPRING 2013

86 87

”MAJESTEETTI JULISTAA RAUHOITETUKSI”Muinaismuistojen suojelun normit, ar-keologiset kenttätutkimukset ja suojelun viranomaistoiminta eivät ole nykyajan keksintö vaan ne omaavat pitkän historian. Keskiajan Ruotsin maanlaeissa säännel-tiin jo 1300- ja 1400-luvulla muinaisista esinelöydöistä ja määrättiin ne jaettavaksi kruunun ja löytäjän kesken, mikäli julkisen kuulutuksen jälkeen niille ei ilmaantunut

Arkeologisen kenttätutkimuksen ja muinaismuistojen suojelun historiaa

Viljakkalan kirkon liepeillä ovat meneillään Muinaistieteellisen toimikunnan arkeolo-giset kaivaukset, joissa A.M. Tallgren tutki kesällä 1914 rautakautista kalmistoa. Kaiva-jat erottuvat rinteellä kuvan vasemmassa reunassa.

omistajaa. Säädöksissä korostuivat metal-lien arvo ja omistussuhteet; kulttuurisia merkityksiä muinaisille esineille annettiin vasta myöhemmin.

Suurvalta-ajan Ruotsissa vuonna 1666 laadittu kuninkaallinen julistus eli plakaat-ti ”Kongl: Mayst:s Placat och Påbudh Om Gamble Monumenter och Antiquiteter” on vanhimpia muinaisjäännösten rauhoi-tuksesta säädettyjä lakeja. Länsimaissa niitä alettiin säätää 1800-luvulta lähtien.

MUSEOVIRASTO (K. 3987)

ULLA LÄHDESMÄKI

86 87

Esimerkiksi Iso-Britanniassa ensimmäi-nen arkeologista aineistoa kiinteitä mui-naisjäännöksiä suojeleva laki on vuodelta 1882, ja Yhdysvalloissa säädetty Antiqui-ties Act on vuodelta 1906. Vanhinta mui-naisjäännösten suojelua leimasi Ruotsin kuninkaiden tarve vahvistaa kruunun kun-niaa ja perustella valtiollista olemassaoloa ulottamalla oma historia muinaisuuteen asti. Muinaisjäännökset yhdistettiin Ruot-sin muinaisten hallitsijoiden saavutuksiin. Muinaistutkimuksen alkaminen osallistui suurvallan kuvan vahvistamiseen. Arke-ologialla oli siis poliittista ulottuvuutta jo varhain - plakaatin laatimiseenkin osal-listui merkittävä vaikuttaja, valtakunnan-kansleri Magnus Gabriel de la Gardie.

Plakaatissa muinaisilla jäännöksillä tunnustettiin ensimmäisen kerran ole-van luontaista, olennaista merkitystä. Se oli ensimmäinen yritys säädellä muinais-muistojen suhdetta yhteiskuntaan:

”Älköön kukaan, olkoonpa hän ken ta-hansa, uskaltako millään tavalla repiä maahan ja hävittää niitä linnoituksia, huoneita, varustuksia, vallituksia tahi ki-viroukkioita, joita vielä ehkä muutamin paikoin voi löytyä, olkootpa niiden jään-nökset kuinka vähäpätöiset hyvänsä (…), vaan antakoon niiden olla aivan liikutta-matta, oikeilla, entisillä paikoillaan, samoin myös kaikki kokoon kannetut multakasat ja hautakummut (…), sillä Kuninkaallinen Majesteetti julistaa rauhoitetuiksi kaikesta luvattomasta liikuttamisesta (…) ja ottaa kuninkaalliseen huostaansa ja suojelukseen-sa (…).”

Plakaatin säännökset koskivat myös Ruotsin valtakuntaan kuuluvaa Suomea,

ja plakaattia kuten siihen liittyvää keho-tusta kerätä tietoja muinaismuistoista lu-ettiin kirkoissa saarnastuoleista. Plakaatin periaatteet olivat voimassa yli 200 vuotta.

ORGANISOITU MUINAISJÄÄNNÖS-TEN SUOJELU ALKAA SUOMESSASuomen tultua osaksi Venäjää vuonna 1809 vanha Ruotsin vallan aikainen pla-kaatti ja Ruotsin valtakunnan lain 1734 määräykset irtaimista muinaisesineistä olivat edelleen voimassa, mutta käytän-nössä lähes unohtuneita. Yhteiskunnan olosuhteiden muutos teki suomalaisuuden tutkimisesta ajankohtaista. Suuriruhtinas-kunnan alueelta tunnettujen muinaisjään-nösten tuntemuksen ja arvostuksen lisään-tyessä niiden säilyttämisestä tuli tärkeää.

Aiempaa plakaattia yksityiskohtaisem-pi ”Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamisesta ja suojelusta” säädettiin vuonna 1883 ja vuotta myöhemmin perus-tettiin valtion ylläpitämä, suojelusta vas-taava Arkeologinen Toimisto, sittemmin Muinaistieteellinen toimikunta ja vuo-desta 1972 Museovirasto. Rauhoituksen pääperiaate muotoiltiin asetuksessa seu-raavasti:

”Aleksander Kolmas, Jumalan armosta, tekee tiettäväksi, että kaikki kiinteät mui-naisjäännökset otetaan lain suojelukseen eikä siis maan omistaja tahi haltija taikka muu henkilö saa niitä muuttaa, liikuttaa tahi hävittää muulla ehdolla, kuin laissa alempana säädetään”.

Asetus sisälsi luettelon muinaisjään-nöksistä ja antoi ohjeita maankäytön to-teuttamisesta. Lisäksi annettiin säännökset

88 89

jäännöksen luvattomasta vahingoittami-sesta ja hävittämisestä, mistä rangaistuk-sena oli sakkoja. Rangaistuksen laadusta ja vahvuudesta keskusteltaessa otaksut-tiin, että rikkomisrikoksia tulisi harvoin ja että muinaisjäännöksiä oli vain vähän. Asetukseen sisältyi periaate, että mikäli maanomistaja tahtoi maankäyttöhankkeen vuoksi poistaa kiinteää muinaisjäännöstä, hänen tuli ilmoittaa asiasta kruununpal-velijan tai maistraatin kautta läänin kuver-nöörille. Tämä ilmoitti asiasta Muinais-tieteelliselle toimikunnalle, joka ratkaisi asian. Mikäli maanomistajan kajoamis-pyyntöön ei suostuttu, valtio lunasti jään-nöksen maksamalla korvausta. Poistami-nen taas edellytti, että ennen maankäyttöä

Muinaistieteellinen toimikunta voi tutkia jäännöksen. Periaate merkitsi käytännössä sitä, että muinaisjäännös tuli maankäytös-sä suojelluksi vain, jos valtio lunasti sen. Muutoin jäännös jäi maanomistajan hyvän tahdon varaan eikä sellaisessa tilantees-sa useinkaan säilynyt. Huomionarvoista on myös, että muinaismuistoasetuksella säänneltiin sekä muinaismuistojen että ar-vokkaiden rakennusten suojelusta. Periaa-te säilyi vuoteen 1963 muinaismuistolain säätämiseen saakka.

MUINAISMUISTOLAKIValtiollinen itsenäistyminen muutti arke-ologian yhteiskunnallista merkitystä. Kuva muinaisuudesta muuttui ja jossain määrin

Arkeologiset kaivaukset käynnissä Sääksmäellä Huittulankylän raitin varrella torppari Kalle Rauhan tuvan pihassa. Paikalla sijaitsi Kiiliän rautakautinen kalmisto, jota arkeo-logi Alfred Hackman tutki vuonna 1913.

A. HACKMAN / MUSEOVIRASTO (K. 3319)

88 89

marginalisoitui. Nykyisin voimassa olevan muinaismuistolain valmistelu vuonna 1946 tehdystä eduskunnan toivomusaloitteesta komiteanmietintöön ja hallituksen esityk-siin kesti pitkään, vaikka sodanjälkeisessä yhteiskunnassa lainsäädännön ajanmukais-tamista pidettiinkin tarpeellisena. Maan-käyttö oli runsastunut asutuksen leviämi-sen ja tilojen pirstoutumisen johdosta, ja tekniikan kehitys tarjosi mahdollisuudet yhä suurempiin maastoa muuttaviin hank-keisiin. Yhdyskuntarakentamisen rajun muutoksen lisäksi uudistustarvetta perus-telivat asetuksen ilmeinen vanhentuneisuus ja useat puutteet sääntelyssä.

Yksi lakiuudistuksessa järjestettävä asia oli muinaismuistojen ja kulttuurihistorial-lisesti arvokkaiden rakennusten sääntelyn eriyttäminen. Uudistusta käynnistettäessä todettiin, että sivistyshistoriallisesti huo-mattavat rakennukset ovat toiselle kuulu-vaa, tavallisesti käytössä olevaa omaisuutta, jota ei ole syytä sisällyttää enää samaan lakiin, kuten oli ollut laita 1600-luvulta lähtien.

Uudessa muinaismuistolaissa oli tarkis-tettu luettelo muinaisjäännöksistä; rajojen määräämisestä ja suoja-alueesta oli annet-tu säännökset, jäännösten huomioon otta-misen periaatteet yleisissä työhankkeissa

Varhainen kartta Vammalan Pentin linnavuoresta. Kartta sisältyi muinaismuistojen keruutyötä tehneen pastori H. A. Reinholmin 1860 ja 70-luvulla tekemiin kuvauksiin Kokemäenjoen vesistön alueelta. (Finlands fornborgar. 8, Kumo vattensystem s. 72). Kartan laati R. H. Klingstedt.

MUSEOVIRASTO

90 91

oli uudistettu ja hylyt otettiin ensi kerran mukaan sääntelyn piiriin. Työhankkeiden velvollisuuksista säädettiin uusia periaat-teita. Laki sisälsi myös säännöksen mui-naisjäännösten selville ottamisen velvolli-suudesta etukäteen.

Kolme vuosisataa aikaisemmin omak-suttu kiinteiden muinaisjäännösten rau-hoitus säilyi ja koski kaikkia kiinteitä muinaisjäännöksiä, olivatpa ne ennestään tunnettuja tai vielä löytymättä. Aiemmassa asetuksessa ongelmallista oli ollut se, että käytännössä muinaisjäännös tuli maan-käytössä suojelluksi vain, jos valtio lunasti sen. Tätä periaatetta ei muinaismuistolaissa enää ollut. Lakiin kirjattiin kuitenkin sään-nös rauhoitusperiaatteesta poikkeamisesta.

VARHAISIA MAININTOJA YLÄ-SATA-KUNNAN JA POHJOIS-HÄMEEN MUINAISMUISTOISTA Pirkanmaan maakunta muodostettiin vuonna 1958 Satakunnan ja Hämeen poh-joisosista. Tiedot maakunnan muinais-muistoista ovat karttuneet yli 200 vuoden aikana. Varhaisimpia kirjallisia merkintöjä Suomen muinaismuistoista voi etsiä papis-ton laatimista kertomuksista, joita alettiin tehdä 1660-luvulla kuninkaallisen plakaa-tin määräyksen velvoittamana. Niukkoja mainintoja 1600-luvun loppupuolelta on julkaistukin myöhemmin, mutta niistä ei löydy merkintöjä Ylä-Satakunnan ja Pohjois-Hämeen alueelta. On epävarmaa, laativatko alueen papit lainkaan näitä ker-tomuksia. Kuvaukset koskevat lähes yksin-omaan Ahvenanmaata ja Pohjanmaata.

Kangasalan Toikkolan Mäkirinteen (Sundinmäki) pihapiirissä tutkittiin vuonna 1930 arkeologi Alfred Hackmanin johdolla rautakautista kalmistoa.

MUSEOVIRASTO (K.7589)

90 91

Varhainen kirjallinen kuvaus pirkan-maalaisesta muinaismuistosta on maan-mittari Daniel Hallin Pirkkalan pitäjää koskevassa dokumentissa, joka on päivät-ty vuodelle 1783. Hän kertoi Näsijärven rannalla Reuharinsaaressa sijaitsevasta la-pinrauniosta. Hall merkitsi lapinraunion isojaon karttaan ja kuvasi muinaista hauta-röykkiötä ja siitä löytyneitä saviastianpaloja.

Alueen muinaismuistoista voi löytää myös lyhyitä viitteitä 1700-luvun lopulta Suomen ensimmäisestä sanomalehdestä ”Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo”. Lehden numerossa 15.4.1775 kerrottiin muinaisista linnoista mm. Aulangolla ja Janakkalan Hakoisissa. Lisäksi mainittiin, että Sääksmäellä ja Pälkäneellä pitäisi olla useita paikkoja, joissa kansan kertoman mukaan oli muinainen linna. Syyskuun 30. päivänä 1778 lehdessä kirjoitettiin lappa-laisten muinaisista asuinsijoista ja mainit-tiin Hämeessä olleen lappalaisten linnan Näsijärven saaressa Messukylän pitäjässä. Lempäälän Päivääniemen rautakautinen kalmisto lienee tunnetuimpia alueen mui-naisjäännöksiä, ja se mainittiin lehdessä 30.5.1791. Kirjoittelu jatkui 1800-luvun sanomalehdissä, kuten Uudessa Suomet-taressa, Tampereen Sanomissa ja Morgon-bladetissa. Päivääniemestä, Lempäälän Aimalasta ja Akaan sakastista kirjoittivat Borgå Tidning, Åbo Tidning ja Morgon-bladet 1830-, 1870- ja 1880-luvuilla. Ylei-semmin muinaismuistojen suojelusta ja niiden hävittämisestä kirjoittivat 1800-lu-vun lopulla valtionarkeologi J. R. Aspelin ja Suomen Muinaismuistoyhdistyksen en-simmäinen puheenjohtaja Sakari Topelius.

MUINAISESINEITÄ OTETAAN TALTEENPirkanmaalta kuten muualtakin Suomesta on hyvin varhaista tietoa tavasta ottaa tal-teen vasarakirveitä ja säilyttää niitä ”ukko-

senvaajoina”. Kiviesineiden käyttö taika-kaluina oli yleismaailmallinen ilmiö, joka hiipui kansan keskuudessa vähitellen, kun omaksuttiin käsitys siitä, että ne olivatkin muinaisten ihmisten tekemiä.

Ruotsin vallan ajalla muinaisesineistä olivat voimassa aluksi keskiajan maanlait, sitten vuoden 1666 kuninkaallisen plakaa-tin säännöt ja vuoden 1734 valtakunnan lain varkauden kaaren säädökset. Muinaisesineitä kerättiin antikvaarisesti harrastuneiden hen-kilöiden voimin ja sittemmin valtiovallan ohjaamana jo varhain, ja niistä muodostui vähitellen museoituja kokoelmia.

Varhaisimmat Pirkanmaan alueelta Helsingin yliopiston historialliseen muse-oon (sittemmin Kansallismuseo) toimite-tut esineet on löydetty 1830-1850-luvuilla. Saattoi kulua vuosia esineen löytymisestä siihen, että se päätyi museoon ja luetteloi-tiin sen kokoelmaan. Varhaisin tunnettu museoon päätynyt löytö on Sääksmä-eltä vuonna 1834 löytynyt vasarakirves. Sen löysi Vanajanselän lahdenpohjukasta Aleksanteri Kallenpoika Levander. Esine oli kulkeutunut Helsingin yliopiston suo-men kielen lehtori C. A. Gottlundille, joka lahjoitti sen myöhemmin museoon. Seu-raavat kokoelmaan lähetetyt esineet ovat Kangasalta (vasarakirves, löytöaika epä-varma, luetteloitu 1840), Urjalasta (prons-sineula, löytynyt 1841, lahjoitettu muse-oon 1842), Mouhijärveltä (vasarakirves, löydetty 1841, lahjoitettu 1850) ja Vesi-lahdelta (kivikirveitä ja kivinen kourutalt-ta, löytöaika epävarma, lunastettu 1854). Urjalassa talteen otetun pronssineulan tarina on poikkeuksellinen: esine löytyi ammutun villihanhen kuvusta. Mouhijär-ven vasarakirves löytyi puolestaan kolmen tynnyrin syvyydestä kaivettaessa hautaa kirkkomaalla. Esineen toimitti museoon kruununnimismies. Vesilahdelta löytyneet

92 93

kiviesineet tulivat talollisen poika Ema-nuel Kuparilta, jolle maksettiin löydöstä yksi hopearupla.

Ensimmäiset kokoelmaan päätyneet esineet ovat lähes poikkeuksetta vasarakir-veitä, jotka erottuvat selvästi luonnonkivis-tä ja joita kansa piti pitkään ukonvaajoina. Kansanomainen käsitys on todennäköises-ti vaikuttanut esineiden tunnistamiseen ja talteen ottamiseen.

Arkistoaineistojen perusteella 1800-lu-vulla Helsingin yliopiston historialliseen museoon lahjoitettiin tai annettiin lu-nastettavaksi muinaisesineitä Akaasta, Karkusta, Kuhmalahdelta, Kurusta, Lem-päälästä, Orivedeltä, Pälkäneeltä, Sahalah-delta, Sääksmäeltä, Tampereelta, Teiskosta, Tottijärveltä, Vesilahdelta, Viljakkalasta ja Ylöjärveltä. Varhaisin Tampereelta pe-

räisin oleva museoon luetteloitu esine on lyseolainen V. K. Lundahlin vuonna 1865 löytämä kiviesine, jonka löytöpaikka ei ole enää tiedossa. Esineitä lahjoitettiin 1900-luvun alusta lähtien myös vastape-rustettuun Hämeen museoon.

KIHLAKUNNANKERTOMUSTEN TIETOJA PIRKANMAAN MUINAIS-JÄÄNNÖKSISTÄSuomen Muinaismuistoyhdistys organisoi stipendivaroin keruumatkoja kihlakuntiin 1870-luvulta lähtien. Keruutyötä tekivät varsinkin kansakoulunopettajat. Keruu-työllä haluttiin kartuttaa tietoja muinais-muistoista ja saada näin aineistoa alkavan arkeologisen tutkimuksen tarpeisiin. En-nen valtion organisoiman ja ylläpitämän suojeluhallinnon perustamista Muinais-

Kirmukarmun kalmistomäki Vesilahden kirkolla arkeologi Heikelin kuvaamana vuon-na 1897. Kuvausaikana rautakautinen kalmisto oli vielä suureksi osaksi ehjä. Kuva on otettu Vesilahden kirkolle johtavalta maantieltä.

MUSEOVIRASTO (A128:29)

92 93

muistoyhdistys piti muinaisjäännösten hoitamista yhtenä tehtävänään, ja siinä työssä tarvittiin kipeästi tietoa siitä, mitä muinaisjäännöksiä pitäjissä oli. Kihlakun-nankertomukset muodostivat ensimmäi-sen laajan kuvan ja tietopohjan maakun-nan kiinteistä muinaisjäännöksistä, vaikka maastokohteiden kuvaukset olivat epä-tarkkoja ja niukkoja ja tarinoilla oli kerto-muksissa merkittävä osuus.

Ensimmäinen, vuonna 1882 julkaistu kertomus käsitteli Pirkkalan kihlakun-nan muinaisjäännöksiä. Keruutyö tehtiin vuonna 1879. Opiskelija A. O. Heikel luet-teli Pirkkalan kihlakunnankertomuksessa kiukaita, muinaislinnoja ja tarinapaikkoja ja mainitsi mm. Lempäälän Päiväänie-men, Pirunlinnan ja kesken jääneen Ri-kalan kanavan sekä Vesilahdelta Siikosaa-ren rauniot, Hinsalan röykkiöt ja Laukon

haudat. Pirkkalasta luetteloon merkittiin mm. Siuron linnavuori, Ylöjärven Niemen rusthollin vasikkahaan kiviaitaus ja Reu-harinsaaren lapinraunio. Tammerkosken suulla, Myllysaaressa Heikel kertoi olleen 1860-luvulla jäännöksiä kivikummusta, ja Naistenlahdessa oli sahan rakentami-sen yhteydessä havaittu kivikumpu, joka sittemmin hävitettiin. Teiskon kappelista hän mainitsi Koljonsaaresta kaksi suurta kumpua ja Kapeen kylästä hyvin säilyneet suuret hautakummut. Pälkäneeltä Hei-kel mainitsi Kirvunlinnan muinaislinnan, Luikalan Hiittolinnan, Kostianvirran val-lit, ja lisäksi hän mainitsi keskiaikaisen kivikirkon rappiotilasta. Lopuksi Heikel kävi Eräjärven Eräpyhällä katsastamas-sa rauennutta pakanallisaikaista ”nunnain kirkkoa”.

Opettaja J. Maukonen kokosi Tyrvään kihlakunnankerto-mukseen kuvaukset Karkun pitäjästä ja Suoniemen kappelista mainiten mm. Pentin talon maalla olevan linnavuoren ja kivi-panoksen Hiukka-saaressa. Opettaja Benjamin Hassisen kertomus Ruoveden kihlakunnan muinais-muistoista ja tarinois-ta perustuu kesällä 1885 tehtyyn keruu-matkaan. Kertomus sisältää tarinoita ja muinais jäännöksiä Orivedeltä, Ruovedel-tä ja Kurusta. Opet-taja Juhana Lehtinen totesi Ikaalisten kih-lakunnankertomuk-

Opettaja Benjamin Hassisen vuonna 1885 laatimaan Ruove-den kihlakunnankertomukseen sisältyi piirros uhrikivestä Kurun Puntasessa. Kuva kertomuksesta, s. 44.

MUSEOVIRASTO

94 95

sessa vuonna 1883, ettei kihlakunnasta luultavasti ole puuttunut arvokkaampiakin muinaisjäännöksiä kuin hänen matkallaan onnistui saada tietoonsa. Muinaisjäännös-ten köyhyys keruuaikana kertoi siitä, että nuorempi asutus oli ne ehtinyt hävittää. Yleisenä havaintona Lehtinen totesi, että vaikka joku olisikin asunut kylki kyljessä muinaisjäännöksen vieressä, hän oli siitä vallan tietämätön.

Kuhmoisten pitäjässä ja Vehkalahden kappelissa keruutyötä tehneen suutari F. Lindénin kihlakunnankertomuksen käsi-kirjoitus sisältää vain muutamia kuvauksia nykyisen Pirkanmaan alueelta. Opettaja J. V. Hirsjärvi kokosi tietoja muinaismuis-toista Tammelan kihlakunnan alueelta vuonna 1882. Kertomuksessa on kohteita Urjalasta ja Sääksmäen pitäjästä, Akaasta ja Kylmäkoskelta. Urjalasta hän mainitsi mm. Niemonmäen ”jättiläisroukkiot”, rau-nioita Tasson rusthollin mailla, Urjalanky-lässä sakariston ja vanhan hautausmaan, joukon isonvihan aikaisia pakopirtin kiu-kaita, Menosten Maunulan pellolla Ris-tikallion uhrilähteen ja Väkkärän kylässä Nuutajärven eteläpuolella olevan ns. kalk-kiveron: Tienhaaranmäen ja Tassonmäen välillä olevia kalkkikuoppia ja –uunia hän ei kuitenkaan pitänyt vanhoina, vaan yh-disti ne Nuutajärven lasitehtaan toimin-taan Törngrenin aikana. Akaassa Hirsjärvi ei tavannut pakanuuden aikaisia muinais-jäännöksiä, mutta mainitsi muinaisesineitä löydetyn Hastilanmäestä eli Mainiemestä. Kylmäkoskellakaan tuloksia ei juuri kerty-nyt, vain Turku-Toijala-radan läheltä ison-vihan aikaisia pakopirtin kiukaita.

KAIVAUKSIA JA MUINAISMUISTOJEN KUVAUKSIA

Ensimmäisiä arkeologisia kaivauksia Suomessa tehtiin 1850- ja 1860-luvulla,

jolloin asialla eivät olleet vielä oppineet arkeologit sellaisten puuttuessa vaan his-torioitsijat. Arkeologisen kenttädokumen-toinnin alkamista edelsi maastokohteiden yksinkertainen kirjaaminen ja luonnos-maisten piirrosten tekeminen. Tätä vai-hetta edustaa antikvaarisista asioista kiin-nostunut pastori H.A. Reinholm, jonka muistiinpanoista on koottu vihkonen ”Fin-lands fornborgar. Kumo vattensystem”. Muistiinpanoissa on lyhyitä mainintoja ja lyijykynäpiirroksia 1850-70-luvuilta myös pirkanmaalaisista muinaisjäännöksistä, mm. Lempäälän Pirunlinnasta ja Päivää-niemestä, Tyrvään Hiukkasaaresta, Ori-veden Eräpyhästä ja Ikaalisten Skanzista. Päiväämättömiä piirroksia ja mainintoja on lisäksi Nokian Siuron linnavuoresta, sotapatterista Pispalassa, Rapolan lin-navuoresta (piirros ja ”Fornborgens de-taljibeskrifning”) ja Lempäälän Rikalan keskeneräiseksi jääneestä kanavasta. Päi-vääniemestä hän mainitsee mm.: ”För att slippa stor omväg är i dagligen vanligt att ropa efter båt till torparen på den midtemot belägna udden Päiväniemi. (…) ligga 26 forntida grafvar i tre grupper.” Reinholmin tiedetään myös kaivaneen Päivääniemessä muutamia hautoja vuonna 1864 ja lahjoit-taneen esineet Helsingin yliopiston histo-rialliseen museoon.

Mouhijärveltä lähtöisin oleva opiskeli-ja David Skogman (myöhemmin pappi ja kansatieteilijä) keräsi Satakunnassa esinei-tä sekä tarinoita ja tietoja muinaismuistois-ta vuonna 1861. Vesilahden Laukossa hän kaivoi hautaröykkiöitä ja kuvaili havaintoja näin: ”(…) kun kivet päältä ovat kiskotut, tulee joka haudassa ensin vastaan pieniä nyrkin kokoisia kiviä ja sitten (…) miekka, sirppi, keihään pää, hevosen kaluja, helmiä ja joku vaskinen koristus. Koettu on kak-si eli kolme hautaa; näistä löytyt kalut ovat

94 95

lähetetyt Yliopistoon. Kokemattomia on vie-lä kolmattakymmentä. Näistä on hävitetty paljo peltoa tehtäessä”. Ensimmäiset varsi-naiset arkeologiset kaivaukset Pirkanmaal-la olivat J. R. Aspelinin hautaröykkiöiden tutkimukset Lempäälän Päivääniemessä ja Vesilahden Laukossa vuonna 1879.

Tutkiessaan Suomen muinaislinno-ja arkeologi Hj. Appelgren teki vuonna 1886 lahjoitusvaroilla suppeat kaivaukset Rapolan muinaislinnalla. Tutkimus koh-distettiin linnan luoteisosassa sijaitsevaan maakumpuun, niukoin tuloksin. Toinen kaivaus tehtiin vielä harjun itäosan kum-muissa, joissa ei myöskään ollut mai-nittavia löytöjä. Tuloksia hyödynnettiin kuitenkin 1891 julkaistussa Suomen mui-naislinnat -teoksessa.

Muinaishautoja kaiveltiin myös etsit-täessä aarteita, mistä on paljon mainintoja Pirkanmaalta. Tyrvään kihlakunnanker-tomuksen laatija kuvasi tällaista kaivelua vuonna 1880 kertoen erään tyrvääläisen opettajan ”tarkastamasta” hautakummusta. Kun hauta oli avattu, siinä oli ollut paasiki-vien ympäröimä hauta sekä luuta ja hiiliä. Kirjoittaja totesi, että hauta oli joutunut muinaisjäännösten tarkastukseen tutustu-mattoman miehen repaloimaksi ja siihen kätketyt tietovarat olivat hävinneet.

Valtion organisoiman suojeluhallinnon työn alettua kaivausten luonne ja määrä muuttuivat. Pirkanmaan eniten tutkitut muinaisjäännökset olivat 1800-luvulla Päivääniemen kalmisto Lempäälässä ja Vesilahden Laukon rautakautiset haudat. Kaivauksia tehtiin jo silloin pääasiassa maankäytön johdosta. 1900-luvun alussa ja seuraavina vuosikymmeninä tutkimus-ten piiriin tulivat maankäytön takia mm. Tyrvään Kaukolan rautakautiset haudat, Karkun Kirkkovainion kalmisto, Sääks-mäen Kiiliän rautakauden ruumiskalmisto

sekä Lempäälän Vaihmalanharjun ja Toi-jalan Hakamäen polttokenttäkalmistot.

VARHAISTA MUINAISJÄÄNNÖSTEN SUOJELUTYÖTÄ

Muinaisjäännösten suojelu on muut-tunut suuresti 1800-luvulta lähtien, mutta nykyisten arkeologien työstä löytyy edel-leen samanlaisiakin piirteitä kuin ensim-mäisten suojeluviranomaisten työssä oli. Tuolloin suojelutyötä ei tehty vielä maa-kunnasta käsin vaan arkeologit työsken-telivät Helsingissä sijainneessa Muinais-tieteellisessä toimikunnassa. Toimikunnan virkamiehet tekivät vuosittain useita tar-kastus- ja kaivausmatkoja nykyisen Pir-kanmaan kuntiin.

Paljon työtä aiheuttivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa varsinkin Lempäälän Päivääniemen ja Vesilahden Kirmukarmun rautakautisten kalmistojen tapaukset. Lempoisten rautatieasemal-ta Lempäälästä Vesilahden kirkonkylään rakennettiin 1890-luvun alussa maantie ja 400 kyynärää pitkä silta Lempäälän Näppilänsalmen poikki. Uuden sillan pää ja maantie oli rakennettu Päiväniemen rautakautisen kalmiston kohdalle. Vaikka kalmisto oli ollut tiedossa 1700-luvulta lähtien, sillan täytteeksi oli ajettu ainakin neljän hautaraunion maat ja kivet, ja tien allekin oli jäänyt hautoja. Rakennustyössä esille tulleita ”rautakaluja”, mm. miekko-jen ja keihäänkärkien osia, oli kulkeutunut työmaalta lähiseudulle useamman henki-lön mukana. Muinaishaudat olivat toimi-kunnan arkeologien käsityksen mukaan kyllä tunnettuja paikkakunnan asukkaille. Valitettavasti vain tien rakentamisesta vas-tanneille viranomaisille asia ei ollut tuttu. Kunnallislautakunnan puheenjohtajakaan ei ollut tiennyt, että ”asetus 1883 muinais-jäännösten ja muiden muistomerkkien suo-

96 97

jelemisesta koskaan oli tullut ilmoille.”Päivääniemessä tehtiin useita kaiva-

uksia tietyön vahinkojen johdosta, mutta myös siksi, että alueen maanomistaja har-joitti niemessä peltoviljelyä ja pyysi saada laajentaa viljelyalaa. Muinaismuistoase-tus mahdollisti tämän, kunhan arkeologit olivat ensin dokumentoineet ja tutkineet aluetta. Tarvittavien tutkimusten jälkeen Muinaistieteellinen Toimikunta ilmoitti tutkimuksen tulleen valmiiksi seuraavalla kirjeellä:

”Keisarilliselle Majesteetille, Teidän Suomen Senaattinne lähetepäätöksellä an-tamasta käskystä tulee Muinaistieteellisen Toimikunnan alamaisesti ilmoittaa, että palautuvassa lähetevihossa mainitut mui-naisjäännökset Hietaniemen talon maalla Lempäälän pitäjässä, joiden osittaista pois-tamista talon omistaja on ehdottanut, ovat kartoitetut toimikunnan pyynnöstä.”

Kesäkuun 5.päivänä 1897 lähetetyssä kirjeessä valtionarkeologi Aspelin kiinnitti puolestaan huomiota Vesilahden Kirmu-karmun kalmiston tilanteeseen:

”Lempäälän piirin Kruunun nimismiehelle Koska Kirmukarmun mäeltä Vesilahdel-

la edelleen on löydetty muinaiskaluja, jotka olette lähettäneet Kubernöörin kautta Ar-keologiselle toimistolle (…), pyydän saada tietoa, suoritetaanko tällä mäellä paraikaa minkäänlaista työtä. Jos niin on laita, pyy-dän Teitä myös käskeä asianomaisia lak-kauttamaan työtään kunnes ehdin paikkaa uudestaan ja laajemmin tutkia, kuin oli mahdollista syksyllä 1894.”

Suojeluviranomaisena toiminut Hjal-mar Appelgren ilmaisi vuonna 1895 Suomen Museo -lehdessä huolensa mui-naisjäännösten suojeluun kohdistuvasta välinpitämättömyydestä, joka hänen mu-kaansa oli huomattavaa melkein kaikissa kansankerroksissa. Maakansa hävitti hil-

jaisuudessa tiluksillaan ilman asianomaista lupaa menneiden aikojen muistomerkkejä viljelyksen tieltä ja kruunun virkamiehet-kin olivat usein tietämättömiä muinais-muistoasetuksen säännöksistä. Eräskin nimismies, jolle talonpoika tarjosi keväällä muinaiskaluja kruunun lunastettavaksi, oli vastannut löytäjälle: ”Ei minulla nyt ole ai-kaa, tuohan kapineet sinne kestikievariin, jahka minä syksyllä käyn sielläpäin, niin otan ne mukaani.” Toinen nimismies oli kieltäytynyt asetuksen määräysten vastai-sesti ottamasta vastaan maasta löydetty-jä halvannäköisiä muinaiskaluja. Esineet osoittautuivat arvokkaiksi, kun ne olivat kulkeutuneet yksityistä tietä Helsinkiin.

Koko maassa oli Appelgrenin mukaan yleinen menettelytapa, että pakanuuden-aikaisella linnalla kävijät heittivät huvik-seen kiviä muureista vuoren äyräitä myö-ten alas. Moitittavaa oli myös uteliaiden ”asianharrastajien” hautapaikkojen luvaton kaivelu ”muinaiskalujen” löytämisen toi-vossa. Arkeologin turhautuminen välittyy Appelgrenin toteamuksesta, että ”maatöis-sä sattumalta löydetyt rauta- ja vaskiromut ovat vähäpätöisiä ja löytäjä odottaa siksi, kunnes löytyy parempia kapineita sillä seu-rauksella, että museon virkamiehet kuulevat niistä vuosikausien perästä. Joskus saadaan sitten pitkällisen kirjeenvaihdon jälkeen yksi tuohon löytöön kuulunut esine idästä, toi-nen lännestä kerätyksi museon kokoelmiin. Useimmiten saa lohduttavan vastauksen: lapset saivat kapineen, eikä niitä enää löy-detä!”

Tietämyksen tilan kohentamiseksi teh-tiin myös paljon työtä. Esimerkiksi tie- ja vesirakennusten ylihallitus lähetti valtio-narkeologin kehotuksesta virkamiehilleen muinaismuistoasetusta koskevan kier-tokirjeen. Suomeen perustettiin vuonna 1894 Suomen Museo -niminen kuukaus-

96 97

lehti, jota Muinaismuistoyhdistys julkaisi. Lehden tavoitteena oli herättää kiinnos-tusta muinaismuistoihin ja aktivoida ja ohjeistaa muinaisesineiden keruutoimin-taa. Lehdessä julkaistiin arkeologien kir-joituksia uusista esinelöydöistä ja muinais-muistoista. Lehden tarve oli tunnistettu varhain ja julkaisemista perusteltiin lehden ensimmäisen numeron Lukijalle-palstalla:

”Muinaistiede riippuu enemmän kuin mikään tiede kansalaisten valistuneesta harrastuksesta ja etenkin maanviljelijäin myötävaikutuksesta. Jokainen pellonraivaa-

ja, kuokka- ja kyntömies, kanavankaivaja taikka muussa maatyössä oleva henkilö voi tehdä muinaistieteelle suuria palveluksia huomauttamalla viranomaisia, missä kiin-teä muinaisjäännös on hävityksen vaarassa ja lähettämällä museoon löytämiään mui-naiskaluja. Siksi on katsottu tarpeelliseksi saada aikaan lehti, joka sanoin ja kuvin voi-si kansalaisten kesken levittää tietoja mui-naisjäännöksistämme ja niiden hoidosta, elvyttää harrastusta muinaisuutemme tun-temiseen sekä halukkaille kerääjille antaa neuvoja ja osviittoja.”

SUMMARYThe protection of antiquities in the regi-on of what is now Pirkanmaa began in the late 19th century, but the oldest written records of antiquities are from the Swe-dish era in the 18th century. Already at that time, there were antiquity protection statutes in place, the history of which can be traced to the Middle Ages. A protec-tion organisation maintained by the State developed in Finland during the period of

Russia rule, when an antiquity decree was enacted and an authority enforcing the law and bearing responsibility for protec-tion was established. Excavations based on archaeological methods have been conducted in Pirkanmaa since the 1870s. Around the same time, the collections of the University of Helsinki began receiving relics of antiquity found in the ground in the northern parishes of Häme and Sata-kunta.

HISTORY OF ARCHAEOLOGICAL FIELD RESEARCH AND THE PROTECTION OF ANTIQUITIES

LÄHTEET JA KIRJALLISUUSBidrag till Finlands historia meddelade af K.A. Bomansson. Suomi, Tidskrift I fosterländska ämnen 1858. Utgifven på Finska Litteratur-Sällskapets förlag. Helsingfors 1859.Ehdotus Hallituksen Esitykseksi Eduskunnalle Muinaismuistoja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi (Tarkistettu eh-dotus). Helsinki, Valtioneuvoston kirjapaino 1961. Lainvalmistelukunnan julkaisuja N:o 5, 1961.Fewster D. 2008. Arkeologisen tutkimuksen historia. - Johdatus arkeologiaan. Tampere. Hall D. 1783. Geographisk, Physico-Economisk Och Historisk Beskrifning Öfer Pirckala Socken Uti Åbo Höfdingedöme. Stockholm. Heikel A. O. 1882. Kertomus Pirkkalan kihlakunnan muinaisjäännöksistä. Bidrag till Kännedom af Finlands natur och folk utgifna af Finska Vetenskaps-Societeten. Helsingfors.Heikel A. O. 1894. Kiinteiden muinaisjäännösten hävittämisestä Lempäälässä ja Vesilahdella. - Suomen Museo N:o 11.Härö M. 1984. Suomen muinaismuistohallinto ja antikvaarinen tutkimus. Muinaistieteellinen toimikunta 1884-1917. Hel-sinki, Museovirasto.

98

Härö M. 1985. Kulttuurimuistojen suojelu ja yhteiskunta – Esimerkkeinä 1600- ja 1800-lukujen säädökset. - Fennoscandia Archaeologica II. Helsinki.Keisarillisen majesteetin armollinen esitys n:o 4, Suomenmaan Valtiosäädyille, koskeva asetuksen hyväksymistä muinaisai-kaisten muistomerkkien rauhoituksesta ja suojelemisesta. - Asiakirjat Valtiopäiviltä Helsingissä vuonna 1882. Ensimmäinen osa. Helsinki 1983.Kristiansen K. 1989. Perspectives on the archaeological heritage: history and future. - Archaeological Heritage Management in the Modern World. One World Archaeology 9. Lakivaliokunnan mietintö N:o 7 Keisarillisen majesteetin armollisesta esityksestä, joka koskee asetuksen hyväksymistä muinaisaikaisten muistomerkkien rauhoittamista. - Asiakirjat Valtiopäiviltä Helsingissä vuonna 1882. Ensimmäinen osa. Helsinki 1883. Lehtinen J. 1883. Muinaisjäännöksiä Ikaalisten kihlakunnassa. Finska Fornminnesföreningens Tidskrift. Suomen Muinais-muistoyhdistyksen Aikakauskirja. VI. Helsinki. Muinaismuistolainsäädännön uusiminen. Komiteanmietintö 22.IV.1950, KM 1954:14. Helsinki 1954.Nordman C. A. 1968. Archaeology in Finland before 1920. Societas Scientiarum Fennica. - The History of Learning and Science in Finland 1828-1918. 14a. Helsinki.Siitari-Vanne E. 1994. Rakennetun ympäristön suojelusta. Helsinki, Lakimiesliiton kustannus.Skogman D. 1864. Kertomus matkoiltani Satakunnassa muisto-juttuja keräämässä. - Suomi II. Kirjoituksia isän-maallisista aineista. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.Suhonen V.-P. 2006. Muinaismuistolain juurilla – Vuoden 1429 suuri pohjalöytötapaus. - Muinaistutkija 3/2006. S. 57-59.Taavitsainen J.-P. 2008. Muinaisuuden tutkimus ennen tieteellisen arkeologian syntyä. - Johdatus arkeologiaan. Tampere.Tallgren A. M. 1920. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen 50-vuotiskertomus. - Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aika-kauskirja XXX. Helsinki.Åqvist C. 2000. Den svenska modellen. Kulturminneslagen i teori och praktik. - Texter om arkeologisk kulturmiljövard. Historia, praktik och identitetspolitik. - Gotarc Serie C, Arkeologiska skrifter n. 41. Göteborgs Universitet.

100

pirkan maan alta 14

pirkan maan alta 2015

Documents