Kirjallisuus- ja kulttuurilehti KIRJO ei ole suu-ria elvistellyt, mutta on se jo sinnitellyt kuusivuotta. Raivannut itsensä näköisen tilan.

Kuusi vuotta kulttuurilehteä on suhteellisenkelvollinen suoritus, semminkin kun tekijöillä eijuurikaan ole ollut muuta kuin henkistä pääomaaja vakava tekemisen tämminki. Lehden rahoituson kaavittu kokoon mistä milloinkin, avustuk-sista joita olemme onneksemme saaneet sieltätäältä ja jutut kirjoittajien uhrautuvalla talkoo-meiningillä. Kaunis kiitos kaikille heille, sillä il-man apurahoja ja kirjoittajien panosta hanke oli-si kuivunut nipuksi risuja.

Nyt lehti on joltisestikin vakiinnuttanut ase-mansa laaja-alaisena ja omintakeisena kulttuuri-lehtenä, joka toivon mukaan saavuttaa kaikenaikaa uusia lukijoita. Mutta yhä edelleenkin jo-kainen julkaistu numero on pieni ihme maailmansuurien ihmeiden joukossa.

Laiska tekemisiänsä luettelee, mutta sallitta-koon näin kuuden vuoden huumassa mainita,että lehdellä on ollut useita teemanumeroita, jois-sa on käsitelty mm. romanikulttuuria, juutalais-ta kulttuuria, kotimaisia nuorta lyriikkaa sekäjulkaistu käännösrunoutta Tiibetistä, Tanskasta,Ranskasta, Unkarista, Ruotsista, Intiasta, Portu-galista ja Virosta. Totuus- ja valtateemassa käsi-teltiin kustantajien valtaa kirjallisuuden arvo-pörssissä sekä valtaa taiteessa, filosofiassa ja us-konnossa. Lehden juttujen kirjo on ollut laaja, jasitä se tulee olemaan jatkossakin.

Nyt käsissänne olevan numeron teemalla lä-hestytään hämäläisen väen vanhoja- ja uusia sa-noja. Olemme valinneet ja toimittaneet Hämeenvanhoja kansanrunoja ja loitsuja kulkemaan rin-tarinnan elävien ja jo joidenkin kuolleiden nyky-runoilijoitten tekstien kanssa – etsien vastaa-vuuksia, liitoskohtia ja vuoropuhelua. Ajatukse-namme on, että tällainen sadan vuoden akselillasyntyvä kommunikaatio tuottaa uudenlaisia nä-kökulmia siitä, mikä on tuttua ja mikä tuntema-tonta.

Tämän numeron teemaan sekä seuraavaanIslanti-numeroon (1/06) KIRJO on saanut avus-tusta Alfred Kordelinin Sivistysrahastosta sekäTaiteen Keskustoimikunnalta. Näille kiitos!

Elämme ahneiden yhteiskunnassa, jossa EU:nyhdenajatuksen karjahdus kehottaa, käskee japakottaa, niin ettei tahdo mukana pysyä. Direktii-vejä ja erilaisia vaatimuksia satelee niin, että nemuutamat hyvätkin asiat, mitä kansallisella ta-solla vielä on, ovat vaakalaudalla.

Kotimaisella kaunokirjallisuudella on kysyn-tää. Lukijoita ja kiinnostusta riittää. Se näkyy sekäkirjamyynnissä että kirjastojen kasvavissa lai-nauksissa.

Hyvistä näkymistä huolimatta kirja-alakin onjatkuvasti voimakkaiden muutospaineiden koh-teena, niin että itse kirjailijat syystäkin pelkää-vät jäävänsä näissä kisoissa tuuliajolle tappionmaisemiin.

Kirjastoapurahat ovat kirjailijoiden tärkeintukimuoto. Nämä vuosittain jaettavat kirjasto-apurahat on sidottu yleisten kirjastojen edellisenvuoden kirjaostoihin.

Kirjo 6 vuotta !

Kirjo 4 / 2005Kirjo 4 / 2005Kirjo 4 / 2005Kirjo 4 / 2005Kirjo 4 / 2005

Päätoimittaja Jussi Rusko

Julkaisija:Kirjallisuus- ja kulttuuriseura Kirjo

Toimitussihteeri J. K. IhalainenGraafinen avustaja: Anon

Painopaikka: Siuronkosken Paino

Posti: PL 17, 37101 NokiaSähkö: kirjo@nic.fi

P u h e l i m e t 050 - 592 4878 (Jussi Rusko)040 - 841 8362 (Pia Hyttinen)

050 - 370 71 70 (J. K. Ihalainen)

Tilaukset 4 nroa vuodessa16 euroa tilille 114630 - 1034880

ISSN 1457 - 4985Seuraava numero maaliskuussa 2006.

Teemana ISLANTI.Päätoimittaja Pia Hyttinen

Toimitukselle toimitettava materiaalion oltava perillä 10.2. mennessä.

IrtonumeromyyntiAkateemisissa kautta maan.

Kansi:

Piirt. E. Jacobson, teoksessa MuinaisjäännöksiäSuomen suvun asumus-aloilta, Helsinki 1878

2

3

Pääkirjoitus ... 2

Juha Siro: Kohota sivistysprosenttiasi ... 4

Hämeen valistuneet pakanat ... 5 - 36

Tommi Heikkinen: Hengen ilmianto ... 37

Pia Hyttinen: Terhi Rannelan haastattelu ... 42

Arvostelut ... 40-50

Pauliina Haasjoki: Epäilyttävät puut(Erkki Kiviniemi) ... 40

Liisa Laukkarinen: Tähdet lähempänä kuin hän

(Erkki Kiviniemi) ... 41Miljenko Jergovic: Buick Rivera

(Kati Ala-Ilomäki) ... 43Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus

(Juho Leppänen) ... 44Arto Salminen: Kalavale

(Juho Leppänen) ... 44Katariina Lillqvist: Arvoisa herra Tarzan

(J. K. Ihalainen) ... 46Kai Mikkonen: Kuva ja sana

(Maria Loikkanen) ... 48Juhani Riekkola: Juhani Riekkola

(Kai Kyösti Kaukovalta) ... 49Jarmo Jansson, Raimo Seppälä: Paluu Pispalaan

(Jarmo Kettunen) ... 50

Vaikka kirjastojen lainausmäärät ovat nous-seet, ovat kirjaostot ja sitä myötä jaettava raha-määrä kutistuneet viimeisen viidentoista vuodenkuluessa kolmanneksella.

Ongelmia on, ja nyt niitä on tulossa kirjaili-joille vielä lisää. Ongelmien synnyttäjänä hääriitietysti EU, joka haluaa sorkkia nykyistä kirjasto-apurahakäytäntöä. Suuressa viisaudessaan EU onsitä mieltä, että Suomen, kuten muidenkinpohjoismaiden, kirjastokorvaus- ja apuraha-järjestelmät ovat Euroopan komission uuden tul-kinnan mukaan ns. lainausdirektiivin vastaisia.Meidän järjestelmämme katsotaan sisältävänpeiteltyä kansalaisdiskriminointia. Komissio onuhannut Suomen valtiota jopa EY-tuomioistui-mella, ellei muutoksia tekijänoikeuslakiin tehdäerillisen lainaukseen perustuvan kirjastokorvaus-järjestelmän luomiseksi.

Toteutuessaan EU:n vaatimus merkitsisi pel-kistetysti ja pahimmillaan sitä, että kansallinenkirjastoapuraha, joka on kirjailijoittemme huo-mattavin ja laajapohjaisin tukimuoto, romu-tettaisiin. Tilalle sortteerattaisiin jonkinmoinenkorvausmenettely, joka suosisi kansainvälisyyt-tä sekä painosten kuninkaita ja kuningattaria.Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että jokaises-ta lainauksesta tekijä saisi jonkinmoisen korva-uksen, eli ne kirjailijat joiden teoksia eniten lai-nataan saisivat myös korvauksista suurimmanpotin. Uuden kirjastokorvauksen piiriin tulisivatluonnollisesti myös ne EU: alueen kirjailijat, joi-den teoksia on suomeksi käännetty.

Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja-eukko todetakseen, että EU:n vaatima systeemion valtavan kova isku suomalaiselle kirjallisuu-delle ja etenkin ns. vähälevikkiselle kirjallisuu-dellemme, sekä koko kansalliselle identitee-tillemme.

Kirjailijaliiton saaman tiedon mukaan nykyis-tä lakiamme tullaan muuttamaan ja esitys siitämenee eduskuntaan ensi vuonna. Näyttää siisjokseenkin varmalta, että uusi kirjastokorvaus-järjestelmä tulee. Mutta millainen, sen näyttääaika?

Tässäkin kysymyksessä Kirjailijaliitto on ko-van paikan edessä puolustaessaan kotimaistakirjallisuutta ahneelta globalisaatiolta. Tässä nyton sellainen sauma, missä laajojen lukijajouk-kojen ja kirjan ystävien pitäisi antaa näyttäväätukea suomalaiselle kirjallisuudelle ja Kirjailija-liiton kamppailulle, jotta suomenkielisen kauno-kirjallisuuden elinolosuhteita ei raunioiteta. Otatämän asian tiimoilta yhteyttä kansanedustajaasi,kavereihisi, kaikkiin kylän miehiin ja naisiin.

On äärimmäisen tärkeätä, että vanha kirjas-toapuraha säilyy vaikka sen rinnalle omine mää-rärahoineen tulisi EU:n lainausdirektiivin edel-lyttämä kirjastokorvaus. Nykyinen kirjasto-apuraha on välttämätön kansallinen tukimuoto,jos halutaan säilyttää kirjallisuutemme laaja-alai-suus, antaa vähälevikkiselle kirjallisuudelle elin-mahdollisuus ja tukea kirjailijan ammatin edel-lyttämää pitkää työskentelyä.

Pakolla synnytettävän uuden järjestelmän eiole pakko korvata vanhaa. Vanhan järjestelmänrinnalle voitaisiin luoda uusi EU:n vaatima kor-vausjärjestelmä, jonka rahoitus on järjestettäväsiten, että se ei heikennnä nykyistä kirjastoapu-rahakäytäntöä. Pidetään visusti erillään nykyi-nen kirjastoapuraha ja direktiivin vaatima kir-jastokorvaus.

Toivoa sopii, että oltaisiin nyt kerrankin yh-dessä viisaita.

Jussi Rusko

4

Juha Siro

Prosenttiluku on näppärä juttu. Kun mainon-ta, matematiikka ja verbalistiikka kohtaavat, asiatulee laakista selväksi. Kun Suomessa sanotaan,että raejuustossa on vain kaksi prosenttia rasvaa,englantilainen markkinamies (tai nainen) ilmoit-taa, että tuote on 98 prosenttisesti rasvavapaa.Kuulostaa liki sata prosenttia komeammalta.

Kun käytät uutta ihmemascaraa, silmäripsesisaavat kolmekymmentä prosenttia enemmäntuuheutta. Mainoksen shampoo antaa hiuksiinneljäkymmentä prosenttia lisää kiiltoa ja kallisihovoide hävittää rypyistä viisikymmentä pro-senttia.

Hyvä juttu jos arvostaa ulkoista kauneutta.Mutta olen kuullut joidenkin väittävän, että si-säinen merkitsee enemmän. Mitä on sisäinenkauneus? Hämärä ja vaikeasti määriteltävä jut-tu. Liekö sillä mitään tekemistä viisauden kans-sa? Tai tiedon. Vaikuttaako hyvän yleissivistyk-sen omaava sisäisesti kauniimmalta kuin tietä-mätön tumpelo. Kyllä varmaan. Nyt alkaa arve-luttaa. Raejuuston rasvaprosentti on helppo jut-tu. Mutta onko minulla kaksi prosenttia sivistys-tä, vai olenko 98 prosenttisesti älyvapaa?

Tähän väliin tunnustus. Olen julkisesti retos-tellut toisten kirjoittamia tekstejä, mutta en olelukenut edes romaanitaiteen perusteosta. Voinkyllä keskustella Don Quiotesta, tuulimyllyistäja ritariromantiikan parodioinnista. Tai SanchoPanzasta ja isäntien ja aseenkantajien rooleistamaailmankirjallisuudessa. Mutta se on silkkaasumutusta, koska tiedoissani on ratsumiehen jaRosinanten mentävä aukko.

Päätän nostaa sivistysprosenttiani. Alkaa pu-kata hikeä pintaan. Eikös Karamazovin veljek-sissä ollutkin kaksi osaa ja sivuja yli tuhat. To-dellisen sivistyksen saaminen alkaa tuntua aikaa-vievältä. Kyllä urakkaan varmaan oikoteitäkinlöytyy. Tutkin kirjahyllyäni ja käsiin osuu Diet-rich Schwanitsin Sivistyksen käsikirja. Muutamasivu on käännetty koirankorvalle, mutta kahdek-sankymmentä prosenttia kirjasta on lukematta.

Kirjan kuuteensataan sivuun on tiivistettykulttuurihistoriallinen kronologia, joka alkaaMooseksesta ja israelilaisten paosta Egyptinorjuudesta. Seuraavana käsitellään yli tuhannenvuoden takaista Troijan sotaa.

Tieto lisää tuskaa, joten loikin sivuilla mitensattuu. Sivulla 443 odottaa kylmä suihku: ”Jos eiesimerkiksi tunne Don Quiotea, ajautuu helpom-min taistelemaan tuulimyllyjä vastaan; jos ei olelukenut Millerin Noitavainoja, lähtee ehkä hel-pommin mukaan vähä-älyisten porukkaan jokakiusaa heikompiaan. Vain kirjallisuutta lukemal-la saa etäisyyttä itseensä.”

Kaidalla polulla tietää jossain kulkevansa,mutta liian lavealta tuntuu sivistyksen tie. Pirukotästä kaikesta selvän ottaa? Kenties juuri se. Josmyisi sielunsa pirulle ja saisi vastineeksi kaikentiedon. Mitenkäs tämä liittyikään kirjallisuuteen?Tai luomiskertomukseen. Jumala taisi olla vaintriviaalin pintatiedon kannalla, kun kielsi syö-mästä hyvän- ja pahantiedon puusta. Tyhmiä onhelpompi hallita, sen verran ihmisetkin oppivat,0vaikka ehtivät haukata omenasta vain kerran.

Vetäisen kaikki mutkat suoriksi ja teen irvok-kaan epätieteellis-eettisen johtopäätöksen: tiedonjano tuhoaa lopulta koko ihmiskunnan. Hyvän-ja pahan tiedon puussa oli ratkaisu elämän tar-koitukseen ja avain kaiken käsittämiseen. Lopul-linen tieto on yksin Jumalan. Kun ihminen senselvittää – se on menoa!

Wau! Olen nostanut oivallusprosenttini pil-viin. Tai sitten vain kuvittelen niin. Innostustanikuitenkin lisää, kun luen Sivistyksen käsikirjaasivulta 522. ”Niinpä esimerkiksi romaani, jokakehittyi 1700-luvun Englannissa, koettiin aluksivain arkipäiväiseksi mediamuodoksi, joka olipelkästään naisia, ei klassisesti sivistyneitä her-rasmiehiä varten. Sen vuoksi useat kirjailijat kir-joittivat salanimellä.”

Jokin tässä vielä hiertää. ”Klassisesti sivisty-neet herrasmiehet.” Ei taida riittää, että selailinSivistyksen käsikirjaa. Olisikohan kesällä aikaapalata romaanitaiteen pariin. Ehkä aloitan JamesJoycen Odysseuksesta. Sekin on vain selattu ris-tiin rastiin. Juuri sen verran, että osaan antaa it-sestäni valheellisen kuvan, jos siteeraan ensim-mäisen virkkeen: ”Komea, pulska Buck Mulligantuli portaidenpäästä kädessään vaahdokekuppi,jonka päälle peili ja partaveitsi oli asetettu ris-tiin.”

Kirjan loppuun Pentti Saarikoski on kirjoitta-nut ”Suomentajan sanan”. Tavan mukaan hänkiittelee kaikki ja sanoo, että ”Kustannusosakeyh-tiö Tammi on ollut kärsivällinen ja koopera-tiivinen.” Mitä hemmettiä sekin merkitsee! Ehkäsitä, että kirjailija tahtoo osoittaa korkeaa sivistys-prosenttiaan.

Kohotasivistysprosenttiasi

5

Hämeessä, kuten muuallakin, on taikasanojakäytetty jonkin asianlaidan järjestämiseksi halut-tuun malliin. Taikojen tekeminen ja loitsuaminenovat tapahtuneet ennalta sovitussa järjestykses-sä niin, että sanat eli luvut on lausuttu tekemi-seen sovitetulla hetkellä. Näin esimerkiksi sovi-tettiin sanat pistokseen Saarijärvellä. Loitsun lukiJuho Hänninen, joka oli oppinut sen vuonna 1777syntyneeltä isoäidiltään joka kuoli noin 90 v. van-hana:

Pistoksen sanat

Pannaan kuppiin maitoa ja nokea uunin pii-pusta; otetaan kuppi kourain väliin puhalletaanmaitoon ja höpötetään:

Jos sinä pistät yhden kerran,Niin minä pistän kaksi kertaa.Jos sinä pistät kaksi kertaa,Niin minä pistän kolme kertaa, j.n.e.Jos sinä pistä[t] yhdeksän kertaaNiin minä pistän kymmenen kertaa.Jos sinä sadalla savihtetMinä tuikin tuhannellaÄhä! minäpä enemmän!

Loihditaan kolme kertaa, sylästään kupin yli,annetaan sairaan hiukan ryypätä maidosta, javoidellaan sillä sitte kipeä paikka. *

Keisarillisen Suomen Aleksanterin yliopistonHämäläis-osakunta julkaisi vuonna 1915-1916“Hämeen kansan vanhat loitsut” kolmena erillise-nä kirjana. Varojen puutteen takia oli Suomalai-sen Kirjallisuuden Seuran vastaava julkaisuhanke“siirtynyt epämääräiseen tulevaisuuteen”, min-kä takia Hämäläis-Osakunta ryhtyi hankkeeseen.Julkaisutoimikuntaan kuuluivat prof. Hugo Suo-lahti, fil.toht. A.A.Koskenjaakko, fil.maist. MarttiRapola ja fil.kand. Toivo Kaukoranta. SKS:n puo-lesta asiaa edistivät erityisesti prof. Kaarle Krohn,prof. E.N.Setälä ja fil.toht. E. A. Tunkelo.

Kokoelmat oli jaettu osiin: Tietäjät, Ihmistentaudit, Metsästys, Kalastus, Karjanhoito, Maan-viljelys, Lempi, Perhe-elämä, Koti ja talous, Eri-laisia loitsuja, sekä Lasten ja paimenten pyytöjäja toivotuksia. Seuraavassa esitetty kokonaisuusnoudattaa tätä teemaa.

Hämeen kansan vanhat lo i t sut

* Saarij. Juho Hänninen. Oppinut isoäidiltään, synt. 1777,kuoli noin 90 v. vanhana. (Tallensi Grönblad).

Hämeen valistuneet pakanatRisto Ahti: Jaakko Juteini . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 6G. Rein: Pappisvallan vaikutukset Suomessa . . . . . 8Pillastunut runohepo . . . . . . . . . . . . . . . . 10Varokaa voittajat . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 11Tietäjät . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 12Vainajat ja ihmisten taudit . . . . . . . . . . . . . . . . . . 16Metsästys ja kalastus . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 20Karjanhoito ja maanviljelys . . . . . . . . . . . . . . . . . . 22Perhe-elämä ja lapset . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 26Lempi . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 29Erilaisia loitsuja . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 33 ... 36

[Toimittaneet Jussi Rusko ja J. K. Ihalainen – Risto Ahdin ja Erkki Kiviniemen opastuksella]

6

Risto Ahti

Kun Suomesta tuli Venäjän keisarin Aleksan-teri I:n armosta ja suopeudesta autonominen, lä-hes itsenäinen kansakunta, Suomea ei juuri mil-lään tavoin ollut olemassa. Ruotsinvallan aika-na maa oli menettänyt kielensä ja oman arvontuntonsa. Sodissa parhaat miehensä – ja sodanjälkeen suuren osan jopa ruotsinkielisistä virka-miehistään.

Siksi on merkillistä ja äärimmäisen merkittä-vää, että välittömästi syntyi suomenkielistä kir-jallisuutta ja merkittävää sanataidetta. Tarvittiinankaraa mieltä ja työtä, että ylimalkaan syntyikäsitys suomalaisesta kansakunnasta.

Jaakko Juteini, Hattulan suuri poika, oli tyy-pillinen hämäläinen, omapäinen, selväjärkinenvirkamies, joka noudatti kielilakia vuosikymme-niä ennen sen syntymistä. Hän kirjoitti ja puhuija vastaanotti sydämeensä ensimmäisenä Suomenkansan.

On totta, että suomalaisuudesta oli jo olemas-sa Porthánin ja muiden toimesta positiivisia ar-vioita, mutta vain muutamat Ruotsin kuninkaisiinpettyneet aateliset olivat kuvitelleet – Nuijasodanjälkeen – Suomea omaksi itsenäiseksi ja elinkel-poiseksi alueeksi. Sitäpaitsi, esimerkiksi Porthánpiti suomea taiteeseen kelpaamattomana kiele-nä.

Juteini alkoi työnsä ylistämällä Aleksanteria,kirjoittamalla suuren määrän valistuneita kirjal-lisia viestejä suomalaisille talonpojille ja mikävielä paljon tärkeämpää: ensimmäisenä alkoi ylis-tää suomenkieltä, sen kauneutta, sen ainut-laatuisuutta ja sen valtavia kasvumahdollisuuk-sia. Itse asiassa hän loi sen kirjakielen, jota myö-hemmin on käytetty – ja omisti kokonaisia runo-sarjoja Suomen kielen ja kansan korkeaan vei-suun.

Nämä hänen kirjansa, joissa käytettiin suo-menkieltä ensimmäisen kerran tietoisesti taiteenvälineenä, olivat 1800-luvun loppupuolelle astiainoat suomenkieliset kaunokirjalliset teokset,joita oli saatavilla kaikkialla. Ne muodostivat kir-jallisen ytimen kirjastoissa - Juteinin kirjoista tulikansan omaisuutta.

Kirjoissaan Juteini käytti novellimuotoa jauseita erilaisia runomittoja. Mutta kirjoittipa hänmyös ensimmäiset suomalaiset näytelmät, joitakutsui “kanssapuheiksi”.

Hämäläiseen valistuneeseen ja omapäiseentapaansa hän puuttui pappien asemaan ja kir-kon valta-asemaan ja vanhoillisuuteen. Tämänhän kuitenkin valitettavasti teki ruotsinkielellä,tuli havaituksi ja luetuksi. Ja joutui oikeuteen:kirkkoherra Ahlquistin – tuttu nimi – toimestahänen kirjansa poltettiin ja korkea ääni vaiennet-tiin.

Juteinin käsitys Suomesta oli suomettunut.Virkamieskunnan ja lähes koko sivistyneistönnäkemys taas oli se, että Suomi oli itäinen Ruot-sin maakunta, jonka oli tultava toimeen ilmankuningastaan. Niin alettiin kirjoittaa ei suinkaanSuomen historiaa tai Suomen sydäntä vaan Ju-teinin kansaa ymmärtävä ja todellisuutta lähel-tä katsova kuva revittiin kahtia. Lönnrot alkoirakentaa myyttistä sankarien suomea ja ruotsin-kieliset piirit haaveilla ruotsiyhteyden palautta-misesta. Varsinkin Topeliuksen Välskärin Ker-tomukset kuvasivat suomalaisten historian pel-kästään osana Ruotsia.

Aleksis Kiven taiteellisen työn alkaessa kult-tuuriset olosuhteet olivat muuten jo kohtuulli-set, hänen työtään tukivat tärkeimmät kulttuuri-piirit, mutta käsitys kansasta ja suomalaisista olivääristynyt. Palauttaessaan Juteinin kielen jamielen, jonka oli itseensä kirjastoista ja kirjoistaitseensä imenyt Aleksis Kivi tuskin aavisti, ettähänen suloinen ylistetty suomenkielensä joutui-si Ahlquistin! kaltaisen hyökkäyksen kohteeksi.

Minä en ole lainkaan vakuuttunut siitä, ettävaino ja sensuuri, jonka kohteeksi suomalaisuusvuosisadan loppuun mennessä joutui, johtui pan-slavisimin kasvusta. Olen ainakin esittämässäsellaista näkemystä, että vuosisadan loppupuo-lella Suomessa kasvoi ajatuksia ja aatteita, jotkaeivät suostuneet katsomaan kansaa silmiin, jot-ka eivät perustuneet minkäänlaisiin realiteettei-hin.

Joka tapauksessa näyttää siltä, että Juiteininsuomen kieltä ja kansaa rakastava kirjoittami-nen asetettiin niin syvään häpeänurkkaan, ettäsitä ei vieläkään uskalleta nostaa esiin.

Jaakko Juteinistaja suomalaisuudesta

7

Jo vuonna 1902 kriitikko huomauttaa: “Kaikkime osaamme laulaa “Arvon mekin ansaitsem-me...” mutta kukaan ei tiedä, kuka sen on kir-joittanut.

Eräs Juteinin Jutelma alkaa tällä tavalla:“Ihanaisessa paikassa maalla, saaristoisen

meren rannalla ja kalaisen kymin vaiheella olihovi, hyvin rakennettu ja hyvässä huudossa ylikoko kulmakunnan.

Maantie kävi pohjan puolelta hovia, korkeanja kallioseinäisen vuoren sivuitse, ja toisella puo-lella olivat pellot ja niitut, joita kymin haarat, si-leästi mereen vuotavaiset virrat, höyrynesteel-länsä virvoittivat, ja jotka vuosittain runsaan he-delmän kantoivat.”

Ei tarvita kummoistakaan silmää tai korvaa,että tämänkaltaisen kielen rytmin ja kuvauksenmuualta tunnistaisi.

Sen sijaan tarvitaan merkillisiä historiallisiaja kansahypnoottisia temppuja, että mies, jokakäytti näin selkeää kieltä sekä näytelmissään,jutelmissaan, lauluissaan ja valistuneissa kirjoi-telmissaan vuosikymmeniä ennen muita, on voi-tu täysin unohtaa.

Juteini hyökkäsi taikauskon ja uskonnon vää-ristymiä vastaan. Mutta kirjoitti hän myös eläin-rääkkäyksestä, kurjien ihmisten kohtalosta, lap-senmurhista, viinasta ja tupakasta.

Jos Juteini palautetaan kirjallisuushistoriaan,palautetaan myös ensimmäinen korkeakirjallinenja aito kuva suomalaisuudesta. Juteini kuvaakansaa rohkeammin kuin kukaan hänen jälkeen-sä. Voi, olla että sensuuri puuttuisi hänen teks-teihinsä yhä. Kuvaukset juopuneista, lapsen-murhaajasta tai kissantaposta ovat niin suoria jahurjia.

Mutta palataan vielä hetkeksi runoihin. Ha-luan vielä kerran todeta, että suomalainen ja suo-malaisuus pohjautuu paitsi ankaraan työhön,ennen kaikkea suomenkieleen.

Minua, vanhaa kulttuurianarkistia, yhä vielälämmittää Juteinin vakaa ja perinpohjainen suo-menkielen rakkaus.

Vastaukseksi Porthánille ja elinvoimaksi Ki-velle, Erkolle ja Leinolle, Juteini suorastaan pulp-puaa tämänkaltaisia huomautuksia:

Kantele on kaikuvainen,suomenkieli sopivainenmainioita isänmaanlaulamalla laulamaan.Tai:Suloinen on suomenkieli,kansan kesken puhe kaunis,joka käypi keveästi,pulskeasti, puhtahasti,niin kuin veisu Väinämöisen,visertävän linnun laulu.

Yliopistoväelle, sekä historiantutkijoille ettäkirjallisuusihmisille, on minulla tässä kohtaahuomauttamista. Tämä kynäyksien, jutelmien,kanssa-puheiden ja runojen rakentaja täytyy nos-taa takaisin historian lehdille. On kirjoitettavasuomen kansan ja kirjallisuuden historia, jokanäkee Suomen muunakin kuin Ruotsin aatelis-kalenterina ja kirkkohistoriana.

Tähän ei päästä ilman kansan ja sen kielenrakastamista. Olkaa hyvä ja suomettukaa. Eimeidän tarvitse elää Euroopan kahden viimei-sen yläluokkien hallitseman, Ruotsin ja Englan-nin, kulttuurien varjossa. Meillä on oma kieli jasen mukana oma mieli.

Juteini, J.: Ajan Viete, elli Moninainen Runo-kokous (1817)Juteini, J.: Kirjoituksia (1810)Juteini, J.: Lyhyt Neuvo Lapsen Opettajalle (1816)Juteini, J.: Perhe-Kunda (1817)Juteini, J.: Pilakirjoituksia (1816)Juteini, J.: Pila Pahoista Hengistä (1817)Juteini, J.: Suomalainen, Runo Ahkeruudesta Suomessa (1816)Juteini, J.: Uusia Sanan Laskuja (1817)Juteini, J.: Valittuja Suomalaisten Sananlaskuja (1818)Juteini, J.: Viisauden Vaellus Maan päällä (1826)[1800-luvun kirjasuomen sähköiset aineistot]

Gutenbergin projektin sähköisenä kirjana(www.gutenberg.org/etext/13565):Kuuno A. Talvioja: Jaakko Juteini ja hänen kirjallinen toimintansa,A.G. Wäänäsen Kirjapaino, Heinola, 1915.

8

Sisällepito tässä osassa on lyhykäisesti seuraa-vainen: Suomalaisten kääntäminen Kristin uskoonon Pappivallan ja Paavinuskon teko, sillä PyhäErikkikin, Ruotsin kuningas, joka oli päämiehenäensimäisellä Valloitus-retkellä Suomeen, oli enäm-min uskomuksen palvelija kuin Ruotsin vallan levit-täjä.

Ja vielä koko tämä valloitus retki, vaikka se al-koi, ei kuitenkaan oikein perustanut Kristinseura-kuntaa Suomessa, vaan pispat vasta monilla tais-telemuksilla, autetut Paavilta ja erinäisiltä Seurakun-nan puolustajoilta, saivat Kristin uskon Suomessajotensakkin voimiin, kunne’ Ruotsin hallitus otti senhoitonsa alle.

Tuomas, neljäs pispa Suomessa, on erinomattain,Paavein Honorius III:en ja Gregorius IX:en avullatyötä tehnyt Kristillisyyden ja Pappivallan perustuk-seen, ja vaikka elämänsä loppupuolella hirmuisetesteet ja vastoin käymiset kohtelivat, niin ei kuiten-kaan tahtonut pyytää Ruotsin kuninkaalta apua,peljäten tällä mailmallisen hallituksen tulevan tule-van osaa ottamaan etuisuuksista, joita tahtoi Pappi-vallalle yksinänsä.

Tällä ajalla oli pispalla sekä hengellinen että maal-linen valta niin kauas kuin Kristinoppia oli Suomes-sa. Kuitenkin täytyi lähi-kansain vallattomuudentähden, sen Paavilta matkaansaatetun risti-retkenonnettomaan lopun jälken, jonka Venäjän ruhtinasAlexander tyhjäksi teki Nevajoella (1240), Pappi-val-lan puolustajain suostua ottamaan Ruotsin esi-vallal-ta apua vastaan. Mutta Birger Jaarlin voitettua Hä-mäläiset, väheni Pappein valta; heidän suuristasisällettuloissansa täytyi heidän antaa’ kuninkaalleosan. Pispat palkitsivat, uusien veroin määräämi-sellä kansalle, kuninkaalle annetut edut; tästä sai-vat nähdä paljon riitoja ja uppiniskaisuutta, jota pan-nalla rangaisivat.

Tähän aikaan (13:ssa vuosisadassa) rakennettiinTurun Tuomiokirkkoa, joka maksoi paljon seurakun-nalle, mutta jonka jalous vieläkin todistaa Pappi-vallan senaikaisesta väkevyydestä ja erinomaisestasaamallisuudesta. Tuomiokirkko oli sitten Pappi-vallan keskus eli sydän, josta sen vaikutukset kävi-vät kaikkiin Suomen ääriin. Kahdelle P. Henrikinjuhlalle, 19 p. Tammi-kuussa ja 18 p. Kesä-kuussa,tuli summassa Turkuun väkeä kaukaakin synteinanteeksi saamiselle, kuitenkin valittivat papit Suo-malaisia liijan jäykiksi ja huolimattomaksi tämmöi-

sissä juhla-vehkeissä, sillä nämät eivät uskoneetkaikkia hulluja loruja. Nämät juhlat ovat muuttu-neet markkinoiksi: Heikin markkinoiksi ja Kesä-markkinoiksi.

Mutta vasta sodan melskeitten lakattua (1323)rupesi Pappi-valta oikein menestyksellä valvomaanparastansa. Kuninkaat, isot herrat ja yhteinenkansakilvoittelivat antaa hengellisille lahjoja oman jaheimolaistensa sieluin autuudesta. Mainitaan erit-täin kuninkaat, Maunus Liehakko ja Hookani, jakuningatar Margaretha, joka Turun Tuomiokirk-koon lahjoitti 300 naulaa hopiata messun pitämisek-si, joka aamu, Tuomio-päivään saakka.

Hemminki pispa on kuuluisa edistyttäjä Pappi-vallan ulkonaista jaloutta. Tuomiokirkon kartanoitahänen aikanansa oli viiteen sataan ja vielä monen-laisia tuloja muualta; kymmeneksiäkin 550 tynny-riä jyviä. Papit maillakin olivat hyvin rikkaita. Tuo-miokirkkoon asetettiin uusia virkoja, ja ennen olleit-ten lukua enennettiin. Prameus oli suuri Tuomio-kirkossa. Pispat elivät isosesti kuin Ruhtinaat, eivät-kä huolineet suurin kuningasten tahdosta Seurakun-taan koskevissa asioissa, sanoden ettei heidän nii-hin tullut mitään.

Suomen pispan sana teki myös paljon niissä mo-nissa valtakunnan hallitsian muutteissa, joita oli15:llä vuosisadalla. Väkisti lähettivät pispat sota-väkeänsäkkin liikkeelle, esim. Konradi Bitsi puolus-tamaan Kristiani I:stä, ja Maunus Stjernkors Venä-läisiä vastustamaan.

Maan 6 luostaria munkkeinensa, jotka ahkerastikulkivat saarnaamassa, ja koulut olivat ei vähää vai-kuttavia Pappi-vallan säilytykseen ja enäntämiseen.Kouluissa näkyy ainoastaan alku-kipinä sytytetyksijälkeenpäiseen valkeuteen. Tuomiokirkon kirjasto olivähäinen, mutta suuresta arvosta siihen aikaan.Pappein vaellukset Paavin tykö ja muualle ulkomail-le, jos maksoivatkin paljon, niin saattivat myös pal-jon hyvää.

Ulkomailla hankkeivat tiedollista valaistusta, jausiampain maiden ja ihmisluontoin näkeminen tekiheitä soveliammaksi kotimaalla sivistystä autta-maan.

G. Rein: Muistutuksia Roomalais-KatolisenPappivallan vaikutuksista Suomessa Suometar 1847:

Kieliksi on käytetty Latinaa, Ranskaa, Saksaa ja Ruotsia näissä Suomalaisen Tietous-Seuran toimituksissa; Suomea ei ensinkään. Rohvessorin Reinin miettimisistä tahtooSuometar erittäin mainita jonkun sanan. Ensin puhutaan Pappi-vallan luonnollisuudestakansakuntain taitamattomuudessa elikkä ala-ikäisyydessä, ja sen tavallisuudesta monis-sa kansoissa, joista nimitetään Aigyptiläiset, Hebrealaiset, Hindut, Tibetiläiset, Braman jaBuddan uskolaiset, Etruskit, Keltit, Mexicolaiset ja Perulaiset. Sitten osotetaan Ruomalais-Katolisen Pappi-vallan tarpeellisuus aikanansa, ja Paaveilta tehdyt hyvät työt ihmiskun-taa kohtaan, eikä sentähden salata Paavein vikoja ja Pappi-vallan virhelloisuutta.Viimein tulee juttelemus itse pää aineeseen, Pappi-valtaan Suomessa.

Nrot10-11

Lähde: agricola.utu.fi/hist/kktk/suometar/Html-versio on muokattu Kotimaisten kieltentutkimuskeskuksen (KKTK) ATK-tallenteestaWWW-muotoon Agricola-projektin toimesta.

9

Pispain joka vuotiset Katselmus-matkat, laviassahiippakunnassansa, joka jo 14:llä vuosisadalla ulot-tui Kemin paikoille ja Savoon, olivat sangen hyödyl-lisiä maalle yhteisesti, kansan ruokkoomiseksi ja erä-maiden raivaamiseksi, niinkuin myöskin monet hei-dän säätöksensä, esim. K. Bitsin arvanlaskemista,noitumista, unienselittelemistä ja muita taikauksiavastaan.

Kauhian avarat pitäjät, niin että oli 15 penikul-maakin kirkkoon, jaektin, jolla kansalle saatiin huo-kiammaksi armon välikappalten osallisuus.

Noista vanhanaikaisista kivikirkoista ovat mo-net rakennetut K. Bitsin ja Lauri Suurpään pispaudenaikoina (1460 - 1506). Ruomin opin näyttää ehtineensuurimpaan valtaan Turun tienoilla, vähemmän Hä-meessä ja vähimmän Savossa ja Karjalassa.

Latinan kielen viljeleminen oman kielen siassaesti täydellistä taitoa Kristin opissa; vielä Luther-uksen aikoina oli Hämeessä Kristillisyys ja pakanal-lisuus sekaisin, niinkuin Karjalan runoissa vielätänäpänäkin (Venäjän Karjalassa pidetään vieläkinjumalan palvellusta oudolla kielellä).

Ruomalais-katolinen oppi oli siis se, joka, vaik-ka puuttuvainen, ensin särki pakanallisuuden japoisti raaimmat tavallisuudet, niiden seassa ihmis-uhrin, jota Gregorius IX vakuuttaa olleen, yhdistiSuomalaisia usiasta sukukunnasta yhdeksi veljes-kansaksi ja opetti heitä lakia tottetemaan.

Pappein parempi taitavaisuus maan viljellyk-sessä vaikutti paljon yhteisen kansan parannukseen,ja se vähä valistus, kuin oli papeilla, taisi vähän muil-lekin haimottaa.

Paavilaisuus teki alun sille kansalliselle tilalle,joka nyt vuosisadoissa on edistänyt Suomen kan-san onnellisuutta, tasoitti maan, jolla Evankeliumi-opin julistajat sitten työtä tekivät, ja oli niinmuodoinhyväätekeväinen väli-aika korkiamman sivistyksenja täydellisyyden valmistamiseksi.

Kokemus näyttää Suomessa asuvain ja Suomeapuhuvain kansain alkuperää, alkaa puhella Luon-nontietousten miehistymisestä vasta nykyisinä vuo-sina, ja Luonnontutkijain suuresta tolista, että niin-hyvin näyttää vuorista kaivetuilla kivettyneilläeläväin haamuilla ja kaikellaisilla iki-vanhoillamuinaisuuksilla minkälainen maa oli niinä vuosisa-toina, joita Moses tarkoittaa sanalla: Alussa - koska“ pimeys oli syvyyden päällä, “ josta pohja vähitel-len kohosi kuivaksi mantereeksi, ja elätti ensin hir-muisia vesieläviä ja matelevaisia, sitten ylhäisempiä,kuitenkin vielä julman isoja ja muodottomia, kas-vaimia ja eläimiä, siksi että kauneemmat kappaleet,ja viimein itse Luonnon kaunistus, ihminenkin, il-mestyi; kuin myöskin hankkia valaistusta ihmiskun-nan Historialle.

Ovat siis ihmiset eripaikoissa saaneet alkunsa erikansoista, tai eri kansain sevoituksesta keskenänsä.

Niin ovat Turkulaiset sevoitusta Ruotsalaisista,Saksalaisista ja luultavasti Hämäläisistä; RahvasVaasan Läänin itäisillä osilla Hämäläisistä ja Savo-laisista; Lovisan tienoilla asuvaiset suomettuneitaRuotsalaisia; Härmän kappelilaiset Hämeen KyrössäAasialaisia (kukaties Mustalaisia) jne.

Ne kolme pää-sukukuntaakin: Karjalaiset, Savo-laiset ja Hämäläiset, joiden suomalaisuudesta ei ole’epäilty, ovat varsin eri alkujuuresta, eikä siis suin-kaan kaikki Perisuomalaisia.

Kielen murteet osottavat sangen suurta erilai-suutta, mutta vielä enemmän näkyy erilaisuus hei-dän ruumiinsa ja mielensä luonnosta.

Varsinais-Karjalaisilla on pytkyliäinen, korkia-lakinen pää, kasvot myös pytkyliäiset ja leuka souk-ka.

Savolaisilla on päänlaki korkialla, mutta pää-kal-lo melkein ympyriäinen, samati kasvot; poskiluutleviällä ja leuka leviä.

Hämäläisillä kanssa ympyriäinen pää, leviätposkiluut ja leuka, mutta vielä pään-laki matala.

Karjalainen on pitkänhoikka, pieni-luinen (-raajainen), pitkä-kaulainen, sorkia, ja niinmuodoinkaunis varreltansa; hiukset hienot, ei harvoin kiha-rat, usein ruskiat, sievä suora nenä ja suuret sinisetsilmät.

Savolaisella ovat samankarvaiset hiukset, vaankarhiammat, mutta silmät pienet (usiasti ruskiat) janenä pikkuinen; hän on lyhyläntä, harteva ja ra-mukkaampi Karjalaista.

Hämäläinen on vieläkin lyhyempi, ramukkaampija hartevampi; hänellä on melkein aina väärät sää-ret, pellavankarvaiset suorat hiukset, pienet sinisetsilmät ja pikkuinen nykerä nenä.

Koska vaimo-väki on samaa laatua, niin kohda-taan Hämeen kansassa harvoin ihastuttavia naisia,joita Karjalassa on yltäkyllin.

Luonnostansa on Karjalainen melkein lapsimai-nen, iloinen, hilpiä, uutelias ja kielevä, rakastavasuuria sanoja; olossansa ystävällinen ja suotuisa,paljon pitävä koreudesta, haluton raskaisiin töihin,mutta halukas matkoihin ja kaupantekoon, jossavähän pientä vilppiäkin tekee, vaikka muutoin onrehellinen - varkaus ja suuret pahattyöt ovat mel-kein outoja hänelle, jos ei rakkaus-äty (svartsjuka)välisti kiivauta.

Hevosestansa pitää hän enimmän; Savolainen jaHämäläinen on yksitotinen, miehuullinen, jörö,vähä-puhelias ja kankia, mutta kestävä ja pintaansapitävä sekä hyvässä että pahassa; on siis töisevä,muttei paljon ystävällinen eikä vieraista huoliva,olossansa tömsömäinen ja törkiä, muutoin perin re-hellinen ja päälleluotettava, ei vapa kateudesta jakostonpyynnöstä, josta syystä suurempia pahojatöitä heidän seassansa usein tapahtuu.

Mitä tapahtuu, uskoo Hämäläinen edeltäpäinsäätyksi, eikä siis pidä surua mistään.

Kaikki tämä, ja vielä vihollisuus Karjalaisten jaHämäläisten välillä muinaisina aikoina, joina Savo-laisista ei tiettykään, osottaa Karjalaisten ja Hämä-läisten olevan peräti eri alku-suvuistakin, ja Savo-laisten syntyneen näiden sevoituksesta.

- Kumpia siis näistä sopii kutsua Suomalaisiksi?Ei kummatkaan ole samaa kansaa kuin muinai-

set Suomalaiset (Sumit).Karjalaiset ovat Arapialaisten luontoisia ja liene-

vät siis kotoisin sieltä, mistä nämätkin.Hämäläiselle sopii parhaiten oikeus olla se, joka

kuvailee puhdasta Suomalaista.

10

Pillastunut runohepo

Hei, hevoseni, lennä, laukkaa, ravaa!ja ratsastajallesi tietä avaamaailman suurten, mainioitten joukkoonja paheenpesiin, pimeimpäänkin loukkoon!

Kulttuurin kukkatarhaa tallatkaamme,se hetkeks itsellemme vallatkaamme.

Pois eestä kaikki esteettiset esteet!Nyt avukseni huudan perkelettäja saatan teidän tiedoksenne, ettämun suonissani kuohuu elinnesteet.Ei mikään ummehtunut orjanveri,mi epätoivonvimmoissansa riehuu,vaan mailman kaikkeuden valtamerise siellä yli äyräittensä kiehuu.

Oi kuulkaa, sinkoilevat sanat suorat:Pois tieltä, portot, rahanahneet huorat!Mun puhtaan syntini te saastutattete siihen koskeako uskallatte!Kun siveyttä myytte porton lailla,on arvokkaampaa olla sitä vailla,ja hulluus, jossa terävä on kärki,on paljon parempi kuin tylsä järki.

Hei, kuinka korkealle räiskyy rapaa,kun hevoseni tallaa hyvää tapaa! –ja esteettiset esteet niinkuin oljetsun jalkoihisi murtuu, kun sä poljet!Hei, hepo, – aita kaatui – anna mennä! –ja pienten huoneittenkin yli lennä! –Noin! Yli kaiken soveliaan rajanvie hurja ratsu hurjan ratsastajan.

Te töllistellen katselette: mistäon moinen hurja hurmanhenki tullut? –Mä tulen suoraa päätä helvetistäja sieltä mull’ on haaveiluni hullut,kuilusta, miss’ on kuvaamaton kurjuus –siks olennossani on horhan hurjuus. –Mä sinne jouduin hyveitteni tähden,ja siks nyt sieltä vaeltamaan lähden.Ei mua hallita voi pahahenki,ei – perkele on minulle vaan renki!

Oi, kuulkaa, konnat, kuinka teitä parjaan!Jumalansanaa julmaa saatte kuulla.Piiskani pieksen rikki nautakarjaan,sen paimenet lyön aasin leukaluulla.Enkelinpuvut revin riekaleiksi,jumalankuvat pirston pirstaleiksi.

Mä säästän syntisen ja tuhoon hurskaan.,valkoisen valhekuoren musertaen,ja hänen mustan sydämensä murskaantotuuden niukan esiin pusertaen.Mä kovin kourin tartun konnan niskaan,taivaasta hänet helvettihin viskaan.

Te konnat! Katse ympärinne luokaa!Näättekö: lesket huokaa huolissansa,ja orpolapset anelevat ruokaa,kun nälkä kurnii heidän suolissansa. –Huutava vääryys, mielivalta, nurjuuson kulttuurinne tulos, kansan kurjuus!

Mammonan palkkarengit! Kuulettekokahleitten kauheata kalistusta? –jokohan orja nousee – luuletteko?Ei – hän vain pyytää vähän valistusta.Te voitte antaa lisää pimitystä,vaan käyttää valistuksen nimitystä. –Vain hiukan punamultaa, hiukan nokee,niin koht’ on orjaraukka umpisokee.

Voi sentään kohta käydä hiukan toisin:voi nousta kansa kovakohtaloisin.Kun se vain kerran huomaa koirankurin,se paiskaa koko valheen vallan nurin.Ken toisille on onnenehdot luonut,vaan kärsimyksen maljan itse juonut,voi onnen ottaa, turmiota tuottaaja kärsimyksen maljan teille juottaa.

Te kuningasten kuvain kumartajat!Ei koita koskaan enää entisajat,ei palaa päivä, jok’ on mennyt mailleen.Kun ikeen niskoiltansa puistaa kansa,vie horna valtiaat, ja lakeijansa –ne saavat seuraa tehdä valtiailleen.

– – –

Jo lauhtuu mieli ratsun, ratsastajan,kun suoraan kohti aurinkoa ajan.Niin korskeana astuu pegasoni –ei mikään kuormajuhta, kauppakoni! –Ei ruoska koskaan koskenut sen selkää,ei valoa, vaan varjoa se pelkää.Sen kanssa itselleni tietä raivaan,luon itselleni uuden maan ja taivaan.

Esille, koirat, käykää luolistanneja maha maassa häntää heiluttakaa!Mä vapautan teidät huolistanne, –oon rauhallinen taas ja vallan vakaa,oon lauhtunut ja tyynnä virtaa veri – :Ei. viel’, oo aika leipäaatteen kuolla!Jos kohta ette taivastani peri,niin – saatte hiukan saappaitani nuolla.

Kaarlo Uskela(1878-1922): Pillastunut runohepo,Työväen kirjapaino, Helsinki 1921

11

Varokaa voittajat

Ja taas olen palannut hämyisiin huoneisiini,en näkemään unia; toisten (kahlittujen) uneton hengitetty seiniinja home loistaa öisin.Ullakolla juoksevat hiiret.

Harmaita lintuja kuin helmiä köynnöksissä,jotka hitaasti murentavat saven.Kuulen askelia tyhjässä talossa.Kellojen ääniä katedraalista joka on jo maatunut,mennyt kuuron maan sisään.Keitä haudataan, ketkä nousevat ylöspukeutuneina valon usvaan.Sitten kun he ovat kärsineet tuomionsa:777 kehämäistä vuotta,varjojen muratti, luonnon oma pehmyt miekkaon jo keveästi halkaissuttyrannien säätämän pimeydenja tyrannitkin vaihtuneet ja kukistuneet,mutta Valon tyrannit eivät vaihdu;

ja murattihuoneiden peitetyssä valossalangetetaan toisenlaisia tuomioitatosiasioiden ja valheen pölyn tuolla puolen.

Eeva-Liisa Manner:Paetkaa purret kevein purjein, Tammi 1971

PAINOKANNE 1933

Kesäkuun 7 pnä käskettiin Helsingin ja Viipu-rin kaupunginviskaalinviraston sekä Vaasan jaKuopion kaupunginviskaalin panemaan taka-varikkoon Pillastunut runohepo -nimisen jul-kaisun.

1933, heinäkuun 15 pnä vahvisti Helsingintakavarikkoonpanon. 1933, elokuun pnä tuo-mitsi r.o. kirjan menetetyksi.

Luettelo Oikeusministeriön nostamista painokan-teista vuosina 1919-1939, OIKEUSMINISTERIÖPainovapausasioita koskevat asiakirjat 1919-1954Ha1, KANSALLISARKISTO

(Otettu esille Kari Aronpuron laatimassa teoksessaAugustan tanssikenkä, Pirkkalaiskirjailijat 2003)

12

Loihtijan alkusanat, eli kerskaussanat

(Näistä sanoista se loihtija ottaa “ätyvä”,että luonto nousoo:)

Pahojen synty.

,,Joka katteen kahtooKierosilimän keksiiLäpi aijjan lämmittääVerta silimät vuotakoonRasvana rapattamahanHyyhmänä hyllymähän,Tuonne kipus kiitäköhönKeskelle kipumäkeäKipuvuoren kukkulalle.Juhannes Jumalin pappiSeisoi keskellä meren selekee.Kahen aallon kuatuvallaKeitti voijjetta patasella pikkusellaSormen nenän mäntävälläMusta pilivi taivahallaMikä piliven helman alla?Sarvi pilven helman alla.Mitä siellä sarven sisällä?Voijjetta sarven sisälläMitä sillä voijellahan?Haavoja haisevijaPaisehita pahoja!Puskut piliville puhallaAmmut aijjolle ajeleAhaville aijjaksille.Otan kotkalta kouratLinnulta lihan pitimetJolla minä kûmmoa pitelenKekälettä pyörittelen

Hankas. Räisänen 119. 96. Jatkola. Anna RistiinaHänninen, talon emäntä, 52 v. Kuullut isältään.

Tietäjän varustaminen Luonnon nostattaminen

(Schuralle)

On ihmisiä jotka eivät pysähdypuun syihin, kivipermantoihin,eivät kompastu, eivät jää kiinniedes omaan itseensä,tuntevat maan ja ilman salaisetvirtauskohdat,kulkevat kaiken läpi

Sirkka Selja: Unitie, 1985

Hän halusi paetatalon läpija minä, hänen kaksoispuolensaseurasin mukanakellarista hämärälle vintillemutta sielläkin, kaikissa huoneissaasui elämän väkeäeikä ollut ovea eikä ikkunaajosta olisi voinut livahtaa huomaamatta.Niin meidät saatiin kiinnija olihan koko ajatus mieletönkoska elämän talolla ei ole ulkopuolta.

Sirkka Selja: Pisaroita iholla, 1978

Paholaisen lakin saaminen - Näkymättömäksi pääseminen -Kateen karkottaminen - Tuuliaispäässä kulkevan

paholaisen manaaminen - Varautuminen kadetta vastaan -Kateen karkottaminen - Varautuminen vainajia vastaan -

Varautuminen tauteja vastaan

13

Luonnon nosto kiroja vastaan noian luvuista

Nouseppa luontoni lovestaha’on alta haltijanilevis ennen lemmon leukatällenni työlle työläällehajos ennen hiien hammaställe vaivalle vaikiallehiien kissa kiskomastatämän tuskan tuntijaksitämän pulman purkajaksitämän pahan pesijäksitämän pahan peästäjäksietköstä perkeleniinkuin ennen toisinaanliiku nyt perkele liikuteltaissajärky nyt perkele järkyteltäissänyt on liian liikevuoropahan hengen pakenuvuorokäy nyt perkele peälle käskijäsihel’moille hypittäjäsitekijäs tehtoillepanijas parmoillekoitappas nyt perkele kotiasvasten vainioitassielläpä sun isäs itkeeäitis voihkoa1

sielläpä isäntäs ikävöimuoris murehtiiverisillä vuotehillahurmeisilla sijoillamäneppäs nyt perkeleöitä viereviäpäiviä pakenevianyt on kuun nousu,päivän laskuhyi siellä sinä perkele sijas soatet sinä teällä sijoas soaet himoskaan tarpeitalevis ennen lemmon leukahajos ennen hiien hammas

hiien kissa kiskomastarepimästä roatamastaverisuonta katkomastasyömästä lovehtimastamäne tuonne saatana kun mä käskenkuolleitten kottoontahi ka’makammariinsielläpä sull’ on luutonta lihhoasuonitonta pohkeatasyyvä syöläenhaukata halutenmäne tuonne saatana kun mä käskenkeskelle kipumäkkeäkipuvuoren vukkurallekipuja kivistelemäänvaivoja vaivuttammaanvoiteita keittämäänkattilalla pienosellayhen sormen mäntävälläolipa mulla muinen musta koirarakki rauan karvallinenjonka minä linnassa lihotinkahlehissa kasvattelinsyömään kylän kirojakylän liemet lakkimaan.

Rautal. Vallin 15. 88. JussiHayrynen, seppä, 72v. .1 Ensin ollut: voihkaa, korjaus tehty päälle.

Tunnit

Polttivat päivät,leimahti ukkosen lahja.

Muu oli toisin,turhasta kertyivät tunnit.Vain tien vaaraatietänsä kulkeva kertoivirhettä ehtimisenpainoa tuulien voiman.Näin ei auennut yö.Pelkäsi rakoa naarmu.Kammoten liikettä nytmiekkansa vartija seisoi.

Mirka Rekola: Tunnit, 1957

Lävitse

Näin ei kukaan kelpaa matkalleen.Ei ajaessahevosen silmiä käy katsominen.On pakoa pelko että hajoaajokainen hetki pelkoon.Ellen karautalävitse jylhän sateenellen höllin suitsinpysy satulassatulen huomispäivään liian myöhään.Ylitse rytöpuiden, konkeloiden,tai tietä pitkinhylkäämässä tietäon ajettavaaukko sateen aitaanja piirryttävätuulen vastukseen.

On aina häipyminenedessäni.Saan ääriviivatkoska tilaa teen.

Mirka Rekola: Tunnit, 1957

Tietäjät

14

Paholaisen lakin saaminen

Perkeleeltä saa semmosen lakinkin että antaa järkee.Kun minä menen trahtooriin kirkon aikana ja sanon:,,Antakaas mulle kortteli viinaa”ja huuan 3 kertaa:tule nyt kumppanini ryyppään viinaa, niin sitte setulee, itte perkele, ja sitte täytyy siapata sen päästälakki ja juasta kolmen oven läpitte ennen kun se saakii, muuton se vääntää niskat nuriin. Se lakki sitteantaa järkee.

Kuru. Äijälä H. Iso Heikki, yli 80 v. Kuullut Santalalta, jokakuollut n. 22 v. sitte. Muistiinp. Tyrväässä.

Näkymättömäksi pääseminen

Kuinka ihminen saa ittensä näkymättömäksi

Otetaan poikakanan ensimmäinen muna. Kato-taan sellainen paikka, jossa ei koskaan ole kukaankäynyt jostakin erakosta. Tärkeemmin joku vuorenlouhu. Sillä kanan munalla piirretään kolmeenkertaan vasta päin rinki. Sitte pannaan vasem-paan kainaloon se muna ja ollaan siellä rinkinsisällä yhdeksän vuorokautta (“mitä tarvitsee, onföljyssä”). Sitten avataan se muna yhdeksänvuorokauden päästä, niin siellä on elävä poika-nen, kun se on vasemmassa kainalokuopassahautunu. Sitten päästetään se poika meneen jasanotaan,,minun pitää olla jokaiselle tahtojalle 1 (?) näky-mätön niinkun sinä olet minulle.”

Sitten kun menee ensi kertaa Herranehtoollispöytään niin ei saa niältä öölettiä. Salaasen följyynsä. Sitä pitää aina säilyttää muassaan,kun haluaa ettei kukaan häntä näe.

1 Voi lukea myös: tahtajalle.

Virrat. Siren T. Kurjenkylä. Juho Ruohonen, 40 v.

Rovasti ei saa untatuijottaa synnin tuleenHelvetissä on suuri saatanapappilassa pieni krusifiksirovasti kuulee kolkutuksen:torppari junttaa aidantolppaa välimaastossapiikkilankakerä olkapäälläjotainhan on ihmisen elääkseen...jotta näkisi rajatmanttaalinsa juonut jumala.

Jouni Numminen: Unohtamisen vimma,Tammi 1984

Tietäjät

15

Varkho-joen mestarin syntymä

Sysitundralla, ihmisen kielen alkukodossa ,puuttomalla lakeudella,Mestari syntyi, kielentekijä.“Luu hänen luustaan, karva hänen karvastaan”,niin sanotaan kun toivotetaan hänelle onnea!Menneitten vuosien myötä hän syntyi, Mestari.

Tuhat vuotta, vielä toinen tuhatsamaa lepattavaa aikaa kai,kun knoppimiehet kieltä muka tutki,alkuistukasta etsi tundran Sanaa.Silloin eli Mestarimme isä Bahri.

Suuri oli mies ja miehen mulkku,vahva oli Em, tuo Bahrin vaimo.Alleen kaatoi miehen, Hyisen aamuun huusi,kun lumi tuulessa pyöri villikorvanluimutupsuissa vetokoirien...Riihaa! Riihaa!Näin Em Bahrilla ratsastaa!

Sitä kesti kevään ja kesän,ja talven taika kun joutui,taittoi syksyn ranganja huurre pakisi puissa,Em reihnahkan levitti pellustalle,keräsi yrtit ja selpakukkaset taittoi:sihraa, grelliä, vistaa,vireelle vei omat jälkensä,ja Bahri jo umpitunnelissa makasiEnglanninviskiä kainalossa,runkkasi mokoma poronsarvea unissaan!

Niin hurjaksi äityi liha!Niin kirkui Em!Ja paarmaispaikalla Harjad herähti,naaraiden herkku, hammasten kauhu.Miten raskaana ellahti tuoksu reihnahkan alta!Vuolaasti virtasi Emin veri!Aamuinen kevät ja syntymän lihaa!Vinkui ja kurisi Mestarin Em ja Mestarin Äiti!

Ei hän kivusta huutanut,riemusta itki ja kiljui.Leveni mahtava lanto ja ratkesi rigsha.Jo pää pullahti,karvainen musta pää karvojen seasta,ja susien jollotus herahti tähtiin.Kukkien selässä leveni serdatja kirkunan myötä maasirkat yhtyi soittoon.

Siellä missä pursoo kuusen juuret,missä tundra häitään viettää,tundran neitsyt Mestarillevirveet kirjoliinat vaipaks neuloi,lauloi lerran, tanssi parnjaskaa,tanssi niin kuin tanssii tundran kuuhetkutellen synnyinvatsan yllä.

Kummalta niin tuntuumuistaa oman syntymäänsä...Yhä muistan villin ikipulpahduksen,punaisen ja kimeän kuin...veripilli!Sillä Mestarihan olen minä.Iki-istukasta tullut kielen koto.

Öisin mykkä tähtikarjuu tundran taivaan alla.Tuhat vuotta etsin alkukielen ääntä.Toisen tuhat palokuusetlonkoi soista sammalsuuta.

Silloin syntyi kielen koto.Tundran Hyinen hemmotellenantoi pojan tulla,töllähdellä reihnahkalle.Emin karvat suussa syntyi pentusuolenmutka kourassansaselpakukkaseppeleillä mustat kutrit koristettu.

Tundranmaata istukka imi,Em röyhensi suullisen mutaa.Bahri jo makasi, kuorsasiniin kuin Maa Kuun synnytettyään.Näin syntyi Sanojen luoja,Emin ja poika ja Bahrin.Syntyi Mestari Varkho-joen pellustalla.

Hiljaa raippaa tundran Hyinen rippilunta.Parvi makaa. Mestarimme näkee unta syntymästään.Sembramänty kourii tuulen nisää.

Erkki Aura: Ensimmäinen osa 9-osaisesta runostaVarkho-joen mestari, julk. kasettina 1982.

Tietäjät

16

Vainajat ja ihmisten taudit

Pahan tarttuma - Selän kuoleentuminen - Ampiaisen lumous -Kirpun karkotus - Käärmeen pidätys - Luteen karkotus -

Sisiliskon pidätys - Löylyn lumous - Puun jälki - Raudan lumous -Itkeväinen - Kuukautiset - Ampiaisen nostatus - Käärmeen nostatus -

Luteen nostatus - Raudan nostatus - Taudin synnyn tiedusteluarpomalla - Terveyden saaminen lähteeseen uhraamalla

Naapurin mies toi oikein Suomen lipun ja pani sen pitkän seipään päähän merkiksi,että meillä oli omat hautajaiset. Ei meillä mitään arkkua ollut, kun vanhin veli katosisotaan ja se siunattiin kentälle jääneenä. Kaksi koivukalikkaa vain oli naulattu ristiinja äiti sen kantoi hautaan. Se oli raskas taakka, äiti sanoi ja minä ihmettelin mikä siinäpainoi, kun se oli kuivaa puuta. Ne ampuivat kunnialaukauksia ja joka kerta äitinytkähti. Se oli ainut kerta kun meillä oli niin paljon riisipuuroa, että siitä jäihuomiseksikin.

Eino Kotola: Katolla kierii kuu, Pegasos 1996

Erinäiset taudit Ajettuma -Ajos - Ammus - Hammassärky- Itkeväinen - Kaatuvatauti -Kasvannainen - Kesakot (ksteerenpilkut) -Kielenrakko -Kirot - Koi (ks myössyövärnadot) , - Koisa,koiska(nen) (ks koi) -- Kurkku-tauti --- Köhä (ks yskä) -Lapsivaimon sanat -- Leini (ksluuvalo) -- Liika, liikanen (kskasvannainen, koi, syylä) -Lutivalo Maahinen --Maanviho, maista, maiste,maisto (ks maahinen) Metsän-nenä (ks tuulenlento) -Naarannappi Nari - Narri,naru (ks nari) - Nikka, nikotus- Nurri (ks nari) - Nyppylät --Näri (ks nari) - Närä, närästys- Näärännäppy (ksnaarannappi) - Oksennustauti(ks puhti) - Otannainen (ksruusu) -- Pahka (ks syylä) -Painajainen - Paise (ks ajos)Pasko -- Pelästys --Pirtti(näinen) -- Pistos --Puhti Pukama (ks ajos) Pään-särky --- Revehtymä (ks tyrä)-- Riisi - Rohtuma -- Rupi -Ruumiin sanat -Ruuppa (kssyylä) --- Ruusu - Sampaat --Savipuoli(nen) - Sormen särky-- Synnytyssanat (ks lapsi-vaimon sanat) -- SyyhelmäSyylä - Syöpä -Syövärnadot(=koi) - Sätky (ks riisi)Tarttuma - Teerenpilkut -Tuulenlento - Tuulennoidat --Tuulenrokko - Tyrä -Variksenvarpaat - Vieras (kskoi) -Vilutauti - Väsymys -Yskä - Ähky Äkämä (ks ajos)

17

Sitä kuolee

Kun sitä kuolee sydän pysähtyy, kun sydän pysähtyy sitä kuolee. Horjahtaa, jääsanomaan viimeistä sanaa. Kaatuu. Pannaan makuulle, kaivetaan maan sisään.Muistetaan, mutta ei olla enää varmoja. Sanotaan, että valokuvassa sitä onnäköisensä.

Eteisen lattialla on sanomalehdet. Koetellaan kaikki avaimet ennenkuin päästäänlaatikolle. Luetaan paperit. Paperit poltetaan, paitsi raha, raha jaetaan sukulaistenkesken.

Isännöitsijä käy katsomassa vaimoa.

Kun sitä kuolee sitä on niinkuin ei olisikaan. Mitään paikkaa ei koske. Jos sitä vähänkolottaa tai kivistää, jos henkeä ahdistaa tai jos sitä voi liikuttaa itseään vaikkavähänkin, se on sen merkki ettei sitä olekaan oikein kuollut.

Käsi ei tottele. Aivot ei käske. Vaimo ei tule viereen. Sitä ei halua. Tupakka putoaasuusta. Niska käy jäykäksi. Kärpänen kävelee silmässä. Silmät pannaan kiinni.

Kieli työnnetään suuhun ja suu pannaan kiinni.

Kun sitä laukeaa sitä on sellainen tunne kuin kuolisi. Sitä on niinkuin toisessamaailmassa. Siitä sen juuri tietää ettei se mitään kuolemista ole.

Jussi Kylätasku: Kosketuskohdat, WSOY 1966

Lapsen nenän pienentäminen

On jolla saadaan Lapsen kasvot erittäin nenäpienemmäksi kun synnyttyä heti on suuriarmotoin nokka tullu niin pitää ottaa Kotkankynsi ja sillä painaa kolme kertaa alaspäinLapsen nenä ja sanoman kääntäissä

“Tule Lapsen nokka kotkan kynnelle”

kolme kerta(a) sanoman niin tulee niin pienija kaunis pienikärkinen nenä Lapselle muttapitää olla Koiras kotkan kynsi.

Tammela.Lindqvist. Linikkala. Leskivaimo Sjöperi, yli 60 v.

Vainajat ja taudit

Kirpun tasaaminen

Jos ma kirpun kiinni saisinTekisin ma kelpo keitot,Peän panisin papille,Leukaluun lukkarille,Sorkat kellon soittajalle.

Pohjois-Häme, Uurain.

18

juomalaulut

tuli mies, keitti kiljun, hautoi pyttyä huovan allauunin nurkassa, ja lasilekkerissä, valtion etiketin allauivat prosentit, siimahännät kuin meressä kiisketsitten kadulla kengät vinossaja sitten ei mitään, porvari meni elokuviinja minä katua kuin kukko, hatun alla höyrysi kuin pata

Veikko Pietilä, Korona, Otava 1962

Mieli rientää,ajattelen askelta eteenpäin mars!Silloinjalat jarruttavat äkisti,pysähdynetukenoonja vapisen.Sekunnit ovat minuutteja,kauhu iskee,pelko lyö kasvoihin,sivaltaa selkäänruoska.Sitten äkkiä ilman tarkoitustakymmenen köpöttävää askelta - ja taas jarrut ...

Näin tauti tanssittaa.Aplodeja vain ei kuulu.

Eero Vanhatalo: Parkinson krematorio, Atena

Narin parantaminen

Naria salavetaan

Nariksi sanotaan sellaista kipua, kun käsirannetaivuttaessa narisee.Se tulee esim. pitkällisestä rukiin leikkuusta.

Tehdään narinkota pölökylle, kolmikulmanen,päressiirroista. Se sitte pannaan palamaan jokakulumasta.Se, jonka naria parannetaan, seisoo pölökynääressa ja käsi on valkeen päällä.Vieressä on taikoja ja hänellä vielä apuri. Ensim-mäinen (taikoja) lyö kirveellä pölökkyyn. Toinenkysyy:,mitäs poltat?” Se vastaa:,,naria”;sitte lyö toiselta pualen kättä. Toinen:,,mitäs salvat?” Se sanoo:,naria”ja lyö kolomannelta pualen. Siinä nauraa sitte nekaikki kolome henkilöä, kovasti, että nari paranee.Se häpee.

Virrat. Siren T. 76. 04. Kurjenkylä. Juho Ruohonen, 40 V.

Vainajat ja taudit

Auringonkukkien keskellä on huojuttava hiljaa:kuolleet saavat taivaassa kuulonsa takaisin

Juhani Ahvenjärvi: Hölkkä, Tammi 1992

19

Pieni episodi

Monta päivää juotuaanpessimisti tuskissaantuumi: on jo, jumaliste,saavutettu päätepiste.

Nuoran pätkä kourassaanhiipi nurkkaan kuolemaan.

Mutta toiset, nähtyäänyhden poissa pöydästään,sydämissä syvä hätäalkoi etsiskellä tätä.

Löyttiin poika nuorastaanvainajana suorastaan.Mutta saatuansa spriitävirkistyi hän jälleen siitä.Kohottaen lasiaanlausui: - Veljet, asiaan!

Heikki Asunta: Mustaa ja kultaa, WSOY 1929

On leppoisa olo. Häneltä leikattiin puolet mahalaukusta. Näin onvähemmän matkatavaraa mukana, hän ajatteli. Minä olen kunin-gas, valtakuntansa menettänyt, mutta vielä on jokeri hihassa. Niinmonet hautajaiset olen läpikäynyt, että sen tempun jo osaan. Mitensaada jäiset tulppaanit ja callat laulamaan Ilolaulua Jesuxesta,Seuraavana aamuna, ennen kotiinlähtöä, hän oksentaa veriruskeatsyntinsä ja tähdet kääntyvät nurinniskoin seuraamaan kamppailua.On vain yksi voittaja. Joku selittää tupakkahuoneessa untaan joneljättä kertaa kaikille halukkaille.

Seppo Järvinen: Talvikirjeitä, Otava 1989

Painainen

Paenajaisen sanat

Tuulen tohusta koottuveen voahesta valettumää isäntäs iltaselleemäntäs eineelle,mitä sinä syytöntä syseät,vihoat viatonta.Tuonne ma sun manoankoskeen syväänTuonne ma sun manoanvirta vieköönkarjan käymättömille maillejonne ei kuulu kukon lauluteikä hevosen hirnuminen.

Karstula. Kreeta Suldan.

Pistoksen sanat

(Pannaan kuppiin maitoa ja nokea uunin piipusta;otetaan kuppi kourain väliin puhalletaan maitoonja höpötetään:)

Jos sinä pistät yhden kerran,Niin minä pistän kaksi kertaa.Jos sinä pistät kaksi kertaa,Niin minä pistän kolme kertaa, j.n.e.Jos sinä pistä[t] yhdeksän kertaaNiin minä pistän kymmenen kertaa.Jos sinä sadalla savihtetMinä tuikin tuhannellaÄhä! minäpä enemmän!

Loihditaan kolme kertaa, sylästään kupin yli,annetaan sairaan hiukan ryypätä maidosta, javoidellaan sillä sitte kipeä paikka.

Saarij. Grönblad Mahlu. Juho Hänninen. Oppinut iso-

äidiltään, synt. 1777, kuoli noin 90 v. vanhana.

Vainajat ja taudit

Metsästys ja kalastus

Kohtaussanat

Mikä sinun kohteli?Suuttomakko, päättömäkkö,Kielettömäkkö, mielettömäkkö,Mestatukko, poltetukko,Mene’ sinne, joss’ ei ilman linnut lennäEikä varpuset vajella,Joss’ ei ole’ karjan kynnet käyny,Eikä hevosten varsat vajella,Tekiäs tienoille,Panias parmoille,Isääs, emääs ettimään.

Ylöj. Paldani

(sähke)

Ystävät viholliset ja perilliset stopMinä olen nyt tässä maassa ja kala syö hyvin kaiket päiväteikä kalastuskorttia tarvita ja harrilautaa saa käyttää stopIltaisin olen opetellut uusia vuorosanoja minulla onmonta roolia yhdessä olen sankari mutta se toinenei ole selkiintynyt vielä stopja kaikissa näytelmissä taivaankoneetja helvetinkoneet soittavat lempeää musiikkia stopTäällä on niin monta rohkeata poikaa mutta en ole vieläystävystynyt saapas nähdä kuinka käy stopTäällä on tuhat wattia ja yksi sekunti stopOlen tavannut punaisen koiranlähetti terveisiä stopHyvää jatkoa jakirjoittakaa

toivoo Arvi Gabriel stop

Tuukka Kangasluoma, Punainen koira, Wsoy 1966

Heittelen virvelillätutulla jokisuullakelaan kelaanmutta aina uistintarttuu pohjaan.

Hitaasti kaikki hidastuukunnes kokonaan pysähtyy.

Eero Vanhatalo: Parkinson krematorio, Atena

Metsän suostutus - Metsämiehen vala - Metsäkoiran lumous -Pyssyn saanti tappavaksi - Pyydyksestä varastetun linnun

saaminen takaisin - Lintuvarkaan kostaminen -Kalastuksen menestyminen - Onkiminen - Nuotan veto-

Uistimen veto - Kalaveden päästö pilauksesta

20

Upsalan yliopiston kirjaston käsikirjotuskokoel-mat: prof, Petrus Erici Bångin prof. Brunnerillelähettämässä kirjeessä, muistiinpanija tuntema-ton.

Björnwissa (Karhulaulu)

[Csantio Vrfina i. e. in venationevrfinâ vfurpari folita Finnonibus]

Waimo caunis -Ehtola hywä emänd’ haec aliqvotiesTule saalis käandämän repetuntur pro-Wastan miestä pytänytt’ ut venatoriUrosta anelewat’! fuerit visum.Tapiatar tarcka waimo,Hongas ehtosa emänd’,Juo medzän mesipicariNeidzen Nejen cainaloita;Älwös juowo miehen werta,Suo sieldä pytäjäs,Miellystä metzistöstä,Tarcasta Tapialasta,Aina aldiaisten hawoin,Culdaisesta Culdalasta.Tulwo tuolda pytäjäs,Cuin minä sinua hihdän:Sulin suuta andaman,Käsin kättä pistämän!S?tä mä sinun ottelen,Medzäisestä mättähästä,Siwaiselda Neitiseldä, alloqvitur ursurn,Ainoaiseld’ andajalda, eurn confossurus.Siehen mä sinun lopetan.Tulwo culdainen emändä,Tulwo cullat ottaman,Hopiat wahettaman;Mull’ on cullat colminailet,Hopiat monem muotoiset:Yhdet tuoto Saxan malda,Toiset tuotu Wenäjäldä,Colmannet etc.Näillä minä sinun Eucko lohduttelen.

Runo oli tarkotettu prof. JOANNESSCHEFFERille, jolle Brunner sen jätti. S:n pa-pereista löysi sen v. 1888 E. N. SETÄLÄ, jokasen julkaisi v. 1891 Helsingin yliopiston 250-vuotisjulkaisuun laatimassaan kirjotuksessaPari suomalaista poimintoa Upsalan yliopis-ton kirjastosta otsikolla “Ennen tuntematonsuomalainen karhuruno v:lta 1675. PETRUSBÅNG ja GABRIEL TUDERUS suomalaisenkansanrunouden harrastajina.” Alkuper.käsikirj:n 2:sta ensi sivusta julaistaan tämänsarjan toisen osan alussa (MT 2) facsimile jäl-jennös, jonka toht. A. A. KOSKENJAAKKO tätätarkotusta varten valokuvautti kesällä 1915.Muistiinpano julaistaan tässä alkuosaltaan tar-koin valokuvakopion mukaisesti, loppu-osaltaan prof. SETÄLÄn julkaisemassa asus-sa. Hakasissa olevat täydennyskohdat kulu-neet alkuper:ssä näkymättömiksi. - 2

Otsikko kirjotettu SCHEFFERin käsialalla.SETÄLÄn huom.

Sic curn DEa sua Tapiatar transigit qvi magicis artibus,apucl Finnones venatur ursum. Sunt runae ejus difficilesintellectul ac forsan vix capluntur ab aliis, qvam qvidialecto Rautalarnbianae adsveverunt, ut qvoqvc nieearurn se[n]sum docult ejus loci Magister, cle bonis literisapucl nos in Acad. Aboënsi bene meritus: vale. P. Bäng.4

- 4 Sanat: BÅNGin käsialalla. SETÄLÄn buom.

21

1675

Karhun metsästäminen

22

Karianhoito - Metän peitto

Huutaa kun mänöö mehtään, ottaa 3 yksikantastaleppää ja nostaa irti 1 juuriltaan ja siihen panoosuunsa ja huutaa läpi siitä jotta:,Jo näkyy!” 3:sti ite kustai.

Pihtip. Krohn Muurasjärvi. Vilhelm Arenberg, 64 v.

Maanviljelys ja karjanhoito

Jouluhuuto - Laskiaishuuto - Tuhkakeskiviikon huuto -Kylväjän sanat - Sanat leikkuun lopettamisen jälkeen - Sanatperunoita maasta otettaessa - Jauhattajan sanat - Sanat karjaalaitumelle laskettaessa -- Karjan menestyminen - Kellokkaan

seuraaminen - Karjan saaminen laitumelta kotia - Karjan löytä-minen metsänpeitosta - Lehmän pysyminen uuden omistajansaluona -- Syntyvän karjan sukupuolen määritäminen -Vasikanmenestyminen - Poikineen lehmän menestyminen - Sonnin

kuohiminen - Maito-onnen hankkiminen - Paran synnyttäminen

Myöhemmin tein heinää kahden pojan kanssa punaisen mökinniityllä. Työ oli heille outoa, sillä hekin olivat eläimiä, lempeitä, jakaiken lisäksi ulkomaalaisia. Heidän oli määrä matkustaa illan-suussa, mutta he vain viivyttelivät ja viivyttelivät, sillä he eivätolleet koskaan nähneet traktoria.

Sirkka Selja: Kissansilmät, 1971

Saadaan myös eläin metsän peitosta ilmi niinki, ettäotetaan semmoinen kirves, jonka tekiätä ei tiedetä jalyödään puheena olevan eläimen tehtaan (pilttuun)kohdalle seinään kolmanteen hirsikertaanpermannosta lukien ylös päin. Sen tehtyä otetaankateessa olevan eläimen lavin, kytkyin ja terävätkeritsemet ja viedään kusiaispesään, jonka päällehaetaan sitte kolmesta tervas kannosta kolme lastuakustaki ja ne sytytetään tuleen sekä lausutaan:

Metsän kultainen kuningas,laske luut luistamaan lihat liikkumaan:ettei hukkuisi tallista hevonen navetasta nahkaraavas ‘

Jos ei sitte eläin tule näkyviin kolmen päivänkuluessa, niin on se kuollut.

Hankas. ManninenA.Sivard: Pellon kyntö neiti, 1842

23

Huijarit ja maanviljelijä

Mitä varten lapselle ei sanota,että hän on syntynyt lihan palavasta halusta,vaikka hänen sydämensä syke sen joka päivä paljastaa?Mitä varten lapselle ei sanota, että hän on tullut taivaasta,vaikka hänen ajatuksissaan on ikävän tumma aukko,joka kirkuu riemusta?

Kuka lihan ja pään niin valjastaa ja minkä tähden,että se ei omaa hämmennystään voi sietää eikä selittää?Missä on se tutkija ja mitä varten, joka todistaa,että lapsen mieli on tyhjä astia,joka voidaan mielin määrin täyttää valheilla?

(Maanviljelijä katselee perunavuoria ja miettii miten nevoisi markkinoille kuljettaa tai kuoria, ja äkkiäilmaantuu paikalle vaihtokauppamies, vie perunat,ja viljelijällä on kädessään turha veitsi jaedessään tuhat tyhjää säkkiä.)

Risto Ahti: Vain tahallaan voi rakastaa, WSOY 2001

Vellikellot

Vimmatusti vellikellottalon tapulissa soi,meuruu metsät, parkuu pellot,harjun rinteet huminoi.

Emännät ne halkee vihaan!Vaikka viikon soittaisit,ei vaan rengit väänny pihaan,kopukoilleen värkkärit.

Kiroo voi sun jumalautaisännät ne sängyssään,kun ei huoneentaulu autaeikä laki ensinkään.

Sukupolvet kellon ääni ,on jo työhön käskenyt.Vavissut on torppalääni,kun on kello ärjäissyt.

Maanviljelys

Raatamisen raskaan tahdinorjille se soinut on,julistanut käskynmahdinympärillä kartanon.

Vaan nyt taukos työn jo tahti,tenän joukot tehneet on.Murtuu manttaalin nyt mahti,työ jo astuu arvohon!

Turhaan tuimat vellikellottalon tapulissa soi,raatajaansa vartoo pellot –nyt maaorjat kaipinoi!

1917 keväällä

Lauri Letonmäki (1886-1935)Ohjelmarunoja II, 1918

24

Sarjasta WELAATAN MAA

Juuse Jokinen

Postireitti halkaisi kylän.Eletty elämä ja elämätön menoliukuivat molemmin puolin,kun Volga rullasi ahteesta alas.Takalasissa maailma pieneni,edessä suureni. Ajoimme yhdessäkaiken ylitse ja jaoimmeWelaatan postin.

Peräpenkillä otti vatsanpohjasta,kun pehva upposi jousien väliin.Minun ei tarvinnut pysähtyä.Vain vihreät mittarit heiluttivatkeltaisten piikkien välistä: 120.Se oli menoa, Mooseksen ikä.

Kuskilakin lippa suojasi auringolta.Juuse ei tehnyt työtä, vaan ajoi autoa.Peltojen heinäseipäät vilisivätajajan silmissä ja selän takananarahti viinapullo auki.Musta huntu suojasi takapenkilläpunehtavaa, itkevää naista.Käsi mönki vyötäröllä.Hän näki elämän peilistä,minä Welaatan ihmisistä.

Ohjastaja polki kytkimiä sinnemissä hevosen kavio oli enneniskenyt kiveen: kirkolle, kihloihin,kaupalle, kaupunkiin, käräjille,kauas Kaanaan maahan.Peräpeilistä näki Welaatanhyppivän ylös ja alas,kun osasi oikein painaa.

Timo Malmi: Welaatta, Atena 1998

Muistan, että aina paistoi aurinko. Olisi pitänyt ollaporkkanamaalla tai perunamaalla tai repimässä ruohoakaneille. Ei ehtinyt

kun naapurin pojilla oli piikkarit, minulla ei.Ei tullut tasoitusta silloinkaan.

Oli mentävä.Tänne saakka.

Öisin juoksen polvet verillä aina uudelleen ylös kivisetrinteet. Ja takaisin alas. Ja takaisin ylös. Muistan horsmat,pujot ja puutalojen homeisen tuoksun, juostensyödytnäkkileivät ja Pesosen luiset nyrkit.

Kivun.Äiti lämmittää jäähtynyttä kalasoppaa ja sanoo, että elleiihminen muuta opi, niin aikaa myöten ainakin hiljaakävelemään.

Kullervo Järvinen: Sonnikorven Blues, Like 2002

Maanviljelys

Hidas Hippo

Hän panee tupakaks ja on niin kauvan vait,kuin ei ois kiirettä, jo istui tiiman kait,ja imee piippuaan ja katsoo salaa,kun väki pöydänpäässä illastaa.

- “No, mitäs Hippoon kuuluu?”- “Siinä keikkuu!”- “Kai teidän maill’ on kohta ohranleikkuu?”- “Hä ... mitäs meillä!”- “Kylvöt kai jo itää?”- “He, itää ne! Ei tartte hätää pitää ...mut meidän mökki parast’aikaa palaa!”

Larin-Kyösti: Unta ja totta, 1901

25

Paran synnyttäminen

Paraa pohtaessa hoettiin:Synny para! synny para!Ei oo korvaa kuulemassa!Ei oo silmää näkemässäSynny para! Kertojan mukaan tapahtui paran synnytysseuraavasti: Juhannus yönä täytyi alasti tukkahajallaan käydä lehmä lypsämässä tuppeennaapurien lehmimiä. Tuppi asetettiin pohtimeenparan kuvan ja kolmesta pesästä otetuu tuh’ankanssa. Kun para syntyi juoksi se kieli kuinleip’lapio pitkällä pitkin pihoja ja ripotteliparanpaskaa niihin paikkoin joitten lehmät oli tuppeenlypsetty, mutta pohtajalleen toi se voita.

Korpil. Kotikoski. Maijaliisa Riihelä, 63 v.Oppinut isäpuoleltaan, joka oli tietäjä.

(Polyhymnia)

Seitsemän kertaa piti fanfaarinkajahtaa sinä päivänäkun sankari palasi taistelusta.Mutta linnut olivat jo rakentaneetpesänsä sinkkiin ja pommeriin,patarumpuihin joissa haudottiinkäenmunia kuin kohtaloita.Viimein hevonen saapui kotiinja se oli niin yksin ettäpimeinkin viiri kalpeni;siitä lähtien on tarinassaollut ratsastajanmentävä aukko.

Panu Tuomi: Melisma, WSOY 2001

Maanviljelys

Hugo Simberg: Joutsenlaulu, 1899

Paran sanat

Synny para, synny paraEi o korvaa kuulemassa,Ei o silmää näkemässä,Synny para.Paraa pohettiin Kaijin yönä ottamalla pohtimeentuhkaa kolmesta tulisijasta (pirtin, riihen ja saunan)paran kuva tehtiin tainasta” johon sydämeksi sidot-tiin kirkkomyssystä (kokkalakista?) otetulla lankallamessussa otettu rippileipä, hameeksi painettiin vihta(kylpyvasta) pellavalankakeräpääksi sitte kuva asetettiin pohtimeen tuhan kanssa japohettiin (saunassa) niin ettei kukaan nähnyt jaluettiin yllä olevia sanoja. Kun para syntyi, täytyi silleilmoittaa mitä halusi, esim. voita, silloin para oksensikirnuun voita.

Korpil. Kotikoski. Maijaliisa Riihelä, 63 v.

26

Perhe-elämä ja lapset

Vallan joutuminen vaimolle - Miehen pysyttäminen kotona --Miehen pidättäminen juopottelusta -- Vaimon saaminen

hedelmälliseksi - Lapsen pysyttäminen kotona - Ruokahalunhankkiminen lapselle - Unen hankkiminen - Uuden hampaan

pyytö - Leipäin paistaminen - Oluen valmistus - Kankaankutominen - Nahan valmistus - Teräkalun valmistus - Viikatteen

hiominen - Jalaksen painaminen - Luteitten karkotus talosta -Torakoitten karkotus talosta - Uuden vihdan (vastan) käyttämi-

nen - Kaivon etsintä - Mahlajan pyytö - Tervan pyytö heinäsirkalta - Pyytö aitan katolle kiivetessä - Jäitten potkituttamine

västäräkillä - Paimenen tulen sytyttäminen - Lukusioilla(kinkereillä) hämmästymättömäksi tekeminen - Hyvän muistin

toivotus - Marja onnen toivotus - Käen kukuttaminen - Korpin kie-len muuttaminen - Pillintekijän toivotus - Pois pilvi päivän päältä

Vallan joutuminen vaimolle

Vaimo saa vallan.Kun vihiille mennään, kun laskeevat tualinpäälle, niin morsian vetää sulhasen takinliäpeenpolvees alle ja sanoo:

“ole minulle niin alamainen,kun toikin tualla makaa.”

Loppi. Andersson K. F. Salo. Eva Vilander, 63 v.

Miehen pysyttäminen kotona

Aviopuolisoa, joka ei tahtonut pysyä kotona,lyötiin takapuoleen pussilla, johon oli pantu 9 eriainetta (lehmän karvoja, suolaa, tuhkaa, pirun-paskaa, rohtimii y.m.) ja samalla hänelle sanot-tiin:

Pysy märä kotonaskarvalaikko kalussas.

Jaala. HO . Robert Rosberg, n. 75 v.

Miehen ja vaimon suhde

Talon tyranni

Hän makaa vain ja talonsa hän heittää muiden hoivaan,hän äksy on ja ärtyisä ja huutaa minkä voi vaan,hän onkin talon tyranni, hän sokeasti määrää,ja äitiparka voivottaa ja piikaparvi häärää.Hän vaappuu herrain helyissä, ei väisty syrjään tiestäja häntä valvein vaalitaan ja illoin kylvötellään;On hällä rimpsut Raumalta ja Helsingistä vaunuja sillä sitte ajetaan ja näytellähän miestä,ja äiti se vain lellittää ja katsoo aina hellään.No, voi sun Kiinan keisari ja voi sen miehen mittaa,en maksais siitä markkaakaan, en maksais piipunsittaa,jos mies ois – vuotta vanhempi, tuo äidin pikku Maunu!

Larin-Kyösti: Tän pojan kevätrallatuksia, 1897

Hugo Simberg: Piru ja kaksoset

27

Niin pyörii lapsia jaloissa, käpysiä joita kätkyt eivienyt, silkkiuikkuja, koivunnorkkoja. Taivaanriekaleita. Mekot paljastavat polvikuut, käsivarretvenyvät öisin, lumotut pajunvitsat. Vain sydämetjäävät nyrkin kokoisiksi. Toraisat sanat taitteleminekaappeihin, hautaamme pienen kaninpojan suurinmenoin. Siinä seistessä suljen neljä kiveä jokaisenkäteen, sanon: neljä vuodenaikaa, neljä ilman-suuntaa. Neljä kyyneltä on sopiva puro milloinvain. Tyynyjen alle piilotamme parhaat aarteet,ikenien luukorut, kyyhkynsulat, lämpimien vesienkengät, joissa asuu hyräilevä näkki. Neljä kirjaintalasteni huulilla, niillä sidon jalkani maahan. Äiti.Missä minä leijuisin ilman keveitä ankkureitani.

Tuija Välipakka: Lasimorsian, Gummerus 2003

Miehen pidättäminen juopottelusta

Kuin vaimo pani rahan kuolleen suuhun ja antoisen siellä olla 3 vuorokautta ja pani sitten senrahan viinaan ja antoi sitä viinaa miehensä juodaja antaissaan aatteli vaimo:sinun suusi pitää olla viinasta yhtä kuivakuin raha oli kuolleen suussa.

Amalia Vikman, 65 v. Muistiinp.Pohjois-Hämeessä.

Vaimot saivat miehensä juomasta herkeämään

Ennen käen kukkumista otti käärmeen ja panihalstuopin viinaa vatiin ja antoi käärmeen siinäuida ja sitte mennä tiehensä ja pani viinan pul-loon ja antoi viinan miehensä juoda, ja lausui:sinun pitää vihaan viinaa niin,kuin käärme vihaa ihmistä.

Amalia Vikman, 65 v. Muistiinp.Pohjois-Hämeessä.Lähde: Etelä- ja Keski-Hämeen loitsut, 248

Minun uniani ei ymmärrä kukaan. Seisoin ikkunanvieressä ja näin laivan liukuvan puutarhaan. Sanoinsukulaisille jotka seisoivat keittiössä: Laiva liukuipuutarhaan. Koska asia oli mahdoton, kukaan eiviitsinyt edes vilkaista. Hetkeä myöhemmin menimmepihalle kävelemään ja sukulaiset sanoivat: Kas, laivaon tullut puutarhaan.

Sirkka Selja: Kissansilmät, 1971

Perhe

28

Peikon kosioretki

Kerran pikku peikko peikkuluinenlönkkäkinttu, vääräsäärisykkyrälle hännän kääri,puhdisteli tarkkaan rinnuspielen,asetteli tarkkaan kielenaivan keskelle suuta.

Sitten pikku peikko peikkuluinenpeikkoneitosta näin kosi:»Aikomus on mulla tosivaimokseni ottaa pikapuolinpeikkoneito, jonka huolin.Mitä sanoisit siihen?

Sanoisitko pikisilmäinenkiirekieli, pirppanokka,että paremmalle rokkamaistuu kun on kaksi maistamassa.Sitä paitsi aarrekassavartoo piilossa mulla.»

Vastas siihen neiti pirppanokkakiirekieli peikkuluinen:»Kovin olet simasuinen,oletpas nyt aivan kallellasi.Tiedän kaiken aarteestasi:Kuu on mokoma aarre!»

Silloin pikku peikko peikkuluinenvääräsääri, kyhmyvarvassuruksensa tuosta arvas,ettei tule mitään peikkohäistä.Kovin oli yksinäistäpeikon kotiinsa käydä

Kirsi Kunnnas: Tiitiäisen satupuu, WSOY 1990

Mörön muunnelmia

1

Kissa hepona, rope rekenä,risu aisana, naru valjaina,karhunsammal sarkasena,niittyvilla nuttusena,ajettiin Pohjan perälle,peilimaailman sisälle:Katit rappuja lakaisi,piiat pankolla makasi,rengit soitti ranstakalla,heinämoukat haravalla,

piipusta tuli tuhkainen akka,päässä virsu, alla vakka,tuli ja noitui änkyrät urhotkissan hallavan rekehen,Pohjan poroja hakemaan,lapin loruja hokemaan,kirot kaikki kokemaan,pirun virttä vinguttamaan,hiien kiljusta kukkumaan,hiien saaviin hukkumaan.

2

Killin kollin kissa tanssiJänisjärven jäällä.Kissapöllö pörhisteli,killisteli kissankongaahonganlongan päällä.Sorsa soitti kanteletta,vesilintu vempelettä,rastas rupesi runolle,räkätti säkeenteolle.Riekko raapi pimpparautaa,pesukarhu pesulautaa,metsä raikui metakasta,korpi kaikui kolinasta,västäräkki vapisi,riukuhäntä vain ropisi.

Manner: Kamala kissa, Tammi 1976

Lapset

29

Metsänneitojen näkeminen

Metsän neitoja voidaan nähdä seuraavalla tavalla.Tehdään nuotio kahdesta pölkystä iltasella siten,että päälimmäisen molempiin päihin tehdäänhaarukka ja alimaiseen niiden kohdalle reikä,johon sitten lyödään tuon haarukan välitsekulkeva puita yhdessä pitävä nuotionaula.Jos maata pannessaan lyöpi kirvespohjalla9 kertaa toista näistä nauloista ja lausuu:

Metsän kultanen kuningasNäytä mullen tyttäriäs!

ja sitten rupee pitkäkseen nuotion viereen silmi-ään kiini panematta niin metsän neidot, jotka ovatpieniä tyttösiä ja hyvin kauniita, tulevat puoli yönaikaan nuotion toiselle puolelle leikkimään.Toisella puolella olijan on niitä salavihkaaliikkumatta katsottava.

Viitas. Moisio. Mikko Koljonen.

Lempi

Morsiameksi tulon tiedustelu - Sulhasen (morsiamen tapojentiedustelu - Sulhasen tiedustelu - Avioparin tiedustelu arpomalla- Tytön suostuttaminen - Pojan suostuttaminen - Tytön taioista

vapautuminen - Rakastuneitten kylmentäminen - Koiran lumous- Miehen ja vaimon suhde

(Urania)

Katon kuinka tähyätlemmonmarjan avaruuteen,sinä jonka hallussa ovattaivaanpallo ja kompassi.Huulesi ovat maailman reuna.Sinulle kuuluvat planeettojenkaanon ja nuottien elliptisetkiertoradat. Eikä kumpikaanmeistä saa rauhaa, eineulasi eivätkä nämä sanatjotka sen ympärillä kiehnäävätmagneettiyökkösten lailla.

Panu Tuomi: Melisma, WSOY 2001

Lumipyryn periferiasta kantautuu jäätelöauton kutsu.Kuski vetää karvalakkia syvempään,sillä on kymmenentuhatta kilometriä kesään.Meillä viiniä ja leipää, vaikka lampaiden syödä.Sinun kallosi pyöreä luulipas haahkanuntuvatyynyllä,tuulimyllyn siivet otsalohkoni takana.Puheen punainen lanka suussani sykkyrällä.Kaksi tietä, jotka eivät leikkaa toisiaan.Sängyn alla kuuden kerroksen kristallikruunut,vessat, joita vedetään läpi yön.

Kierrät jo kaukana, kun yön karuselli kiihdyttää,minä mietin kasvojasi ja käsiäsijos työntäisin veitsenkylkiluittesi alle.Näkyisi vain metallikahva, heleä veripolku ihollasi.

Juha Siro: Vapaa pudotus, Like 1998

30

Helvetti

Minä heräsin silkkityynyjen päältä,Salit hohteli kullasta, loisteli jäältä,Ja naisia, paljaita sieltä täältä,Minun vuoteeni tanssien ympäröi,Ja nurkassa piru pianoa löi.

Luo pirun minä hiivin ja kysyin tältä:“Mikä paikka tää, ei tunnu tää elämältä,ei myöskään ikävältä,onko naisia nää?”“0n, naisia on”, piru rähinöija mielettömästi pianoa löi,

Minun mainen haluni heräsi silloin,Sitä tuntenut olin jo monin illoin,Ja piru-herralta kysyin:“Näitä lempiä saako?”“Saa, lempiä saa”, piru rähinöija aivan hurjasti pianoa löi.

Sain naisista kauneimman vuoteellein,Kädet kauniit kiertyivät kaulalleinJa nurkassa piru pianoa löi.

Minä kääntelin ja vääntelin naista sitä,mut arvatkaas, veljet mitä!Sillä ei ollutkaan sitä!

Minun ruumiini himosta kihelmöi,Luo pirun mä hiivin ja kysyin tältä:“Kuinka olla näin voikaan?”“Ei helvetti tää muuten oiskaan!”piru rähinöija kuin mieletön hyppi ja pianoa löi.

Uuno Kailas

Mies puhuu kalulleen

Vanha laulu

Mikä sinua riivaa, oikukas ystävä?Välistä olet juopunut partiopoika,terhakasti kurkotat kohti taivasta,nyt kuritat minua,Kaikkivaltias Kynnetön,vetäydyt temppeliisi.

Livahdat Pois kesken huvin,Efialtes omassa esinahassa!Houkuttelit koko legioonan ahtaaseen solaan,ja häpeä surmaa minutviimeiseen mieheen!

Sinäkin Brutus, näyttäydyitkomeimmassa asussa,lupasit juhlia kanssani:nyt nostat pöydälle lautasen valkoista verta!Vuodat ennen aikojasi,malttamaton nulikka,nielaiset kalliin konjakin yhdellä kulauksellasurutta tuikkaat tuleen kaupungin!

Ylistän ja parjaan sinua,oi nöyrä ratsu:uupumattomassa selässäsi kannat kahta selkää!Oi hullu Amok:sokein aivoin hyppäät vuorelta pimeyteen!

Oi merkillinen hedelmäpuu:joka yö annat uuden sadon,koskaan päivällä kukkimatta!

Olet perimmäisen tiedon lähde:naiset unohtavat nimensä.Aamulla näyttäydyt vähäisenä lerppana,öisestä komeudesta ei tietoakaan,lihan maljat tahranneet vuoteen,ja viinipullot, jotka lauloivat lupaavasti,makaavat lattialla kurkku auki!

Turha käskeä sinua, räyhäävä sotilas:ammut veljeä selkään.Ei sinusta kalastajan kaveriksi:tempoilet airoissa,verkonlaskija putoaa yli laidan!Sinulta odotetaan komeaa maljapuhettarakkauden illallisella:sammut pöydän alle!

Markku Toivonen: Tähkämehuballadi, Wsoy 1984

Lempi

Gallen-Kallela, sketsi Ainoksi

31

Rakkaus

Hyväily sydämeni sairaaks saaja suudelma on juoma myrkyllinen.Mua tauti vaivaa, kipu piinallinen:potilaaks naisen mua kutsukaa.

Hän mulle sairasvuoteen valmistaa.Oi hellyys hoivaajani silmäin sinen,hän lääkkeen ojentaa, hän ihmeellinen,pikarin täynnä huulten purppuraa.

Juon hänen lääkettään, juon kiihkeäna,hän ylenmäärin minun juoda suo.Mut siitä tulen yhä sairaammaksi.

Soi ääni rakastetun viihtävänä,mut kuumeissaan hän huuliani juo.Ah, joudun hoivaajani hoivaajaksi.

Oiva Paloheimo: Vaeltava laulaja, WSOY 1935

Jommankumman, tumman taikka

Jommankumman, tumman taikkavaalean, se hylkää,jolla on vain yksi paikkatalletella ylkää.

Kulje, kulta, ympärillätässä elämässä;tähän vain et sovi, silläitkettäähän tässä.

Toinen on kaunis katsella

Toinen on kaunis katsellaja toinen kaunis kuulla.Yölläpä toista lemminkinja toista sormi suulla.

Mitenkäs tästä naimisiin,kun kahta rakastaisin.Tokkohan minä kumminkaansen useampaa saisin.

Lauri Viita: Suutarikin, suuri viisas, WSOY 1961

Lempi

A.Sivard: Saaren neiti, 1842

A.Sivard: Linda ja Salme, 1842

32

Kukkaiskieltä

Aurankukka

(Klätt. Agrostemma githago) .

Sä naurat, neito! mut mielitkösParatiisin nimen tietää?Raamatust’ älä sit’ etsiös,Sill’ Eden, helmas olla sietää.

Hamppu

(Hampa. Cannabis sativa).

Sä pidät monen suosiollaHempi vaattehissa;Oi, jos mä saisin suojas ollaElon murehissa!

Hukanputki

(Vildpersilja. Aethusa cynapium) .

Kylm’ olet, sydäntäin paleleeNojatessas mua vasten.Älä lähene! henkäeleSuus kylmä kuin kuolon lasten.

Humala

(Humle. Humulus lupulus).

Liitto, min kanssan’ muinoin sidoitOn rauennut; sä lupuus rikoit.

(Hies-) Koivu

(Klibb-björk. Betula pubescens).

Ehtooll’ auringon laskiessa,Kun linnut soi lehti-huutehessa,Sun lehdossa ma nähdä tahdon:Oi, tullos! teemme lemmen vaihdon.

Kuusi

(Gran. Pinus abies).

Kyll’ olen synkkä, juromainen,Mutt’ aina suora, avonainen;Mua juonet ei saa johdattaa,Ei mielipiteet vaihdattaa.

Räätikkä

(Kålrot. Brassica napus).

Immen kanssa miettinytOlen ympär pääni;Nyt mä olen päättänyt,Ett’ on kohta hääni.Nämä ovat meikälässäEns sunnuntaina kello kuus:Tuopas sinäi sinne suus.

Villikaali

(Bolmört. Hyoseyamus niger).

Tuli silmäs on,Tuli sielus;Mut tuskin saastatonMä tunnen sisus.

Antti Tervo (1842-1892):Kuusen kukkia ja kukkaiskieltä elikolmekymmentä laulelmaa ja 261 erikasveille sovitettua värssyä, Tampere 1876

(Otettu esille Kari Aronpuron laatimassa teoksessaAugustan tanssikenkä, Pirkkalaiskirjailijat 2003)

Lempi

Rembrandt van Rijn: Aatami ja Eeva, 1638

33

Erilaisia loitsuja

Aarteen löytäminen - Rahojen hankkiminen - Näkkiä vastaanvarautuminen - Kerjäläisen loitsu -Saidan kiroaminen - Varkaitavastaan varautuminen - Varastetun tavaran takaisin saaminen -

Etanalta poudan tiedustelu - Heinäsirkalta (hepolta) tien kysely -Käeltä tiedustelu: kuinka kauan elän? - Käeltä tiedustelu: milloin

naidaan? - Käeltä poudan tiedustelu

Taitamattoman aarteenottajan pääseminen aarteen tuottamasta vaivasta

Jos aarre rupeaa vaivaarnaan jotakuta taitamatonta ottajaansa, päästetään hänet seuraavallatavalla. Tuon päästettävän eli ruukittavan tulee asettua seisomaan kirveen terän päälle.Siinä pujotellaan hänet kolminkerroin kääriiyn ja 9:llä solmulla varustetun punasesta langastatehdyn renkaan lävitse, jonka päitä ei solmita vaan muuten kääritään toinen toisensaympärille siksi että rengas ei juuri hajoa kierrätellessä, - kahdesti päästä jalkoihin ja kerranjaloista päähän päin. Tämän tehtyä pannaan tuo punanen lanka sekä ihmisen kuva, jokatehdään siten, että kaksihaaraiseen leppään - haarat kuvaavat jalkoja - sidotaan punasellalangalla poikittain toinen , joka kuvaa käsiä ja leppien muodostaman ristin kohdallesidotaan punasella langalla penni tai muu vaskiraha ja silmät tehdään tinasta-puhtaaseen kaksi- (ei neli-) niitiseen riepuun, jossa ei missään tapauksessa saa ollaihmisten likaa eikä ommelta.Rätin reunat kääritään yhteen punasella langalla. Toiseen samallaiseen rättiin pannaanvoitaleipää ja rätin reunat niin ikään kääritään yhteen punasella langalla. Nämä molematpussit pannaan nyt virsikirjan sisään, jolla ruukittava, joka yhä seisoo kirveen terän päällä,kierrätellään ensin päästään sitten keskiruumiistaan ja vihdoin jaloistaan kustakin paikastakahdesti myötä- ja kerran vastapäivään.Sitten menee ruukittava aarteen ottopaikalle apurineen, joka hänet siellävielä kerran mainitulla tavalla virsikirjalla kierrättelee.Sen tehtyä viskataan molemmat pussit aarteen sijalle ja ruukittavan tuleemitellä sitä levittämällä siihen kolmesti sylensä ristiin (maan terveyttäminen).Pois lähtiessä lausuu apumies:

Et säs sieltä Perkeleh ennen peäse,Kun ma tulen hakemaanYheksällä oriillaYhen tamman tekemälläYhen ämmän tietämättä.

Sitten pois mennessä tehdään 9 ristiä kirveen terällä, joiden ristien yli astutaan.Mennessä ei katsota taaksensa.

Viitas. Moisio. Mikko Koljonen.

34

Loitsuja

Tuhannen tuhatta kukkaa, lemmikkikohottaa vartensa sepelin loukoista,raparperin vankka kukinto, sammakon TV-linkki taitettu hallintoneuvostonsaunavaasiin, tuhannen tuhatta kukkaa,tumppi filtterikorkki pelargoonianlantaa, ruusu ruusulta karisee, orvokkilepattaa, tuhannen tuhatta, kyni sika-ulpukka, kihokin huulessa siipi,kärpäsen suonikas ruoto, bussi-pysäkin tuomet, tölkki neilikkaa,kioskin katolla kataja, kiitoradallakanervaa, sata kanervaa, tuhat kukkaakukkivaa

Kari Aronpuro: Lokomonyliopisto,Kirjayhtymä 1970

Metsäkanan taioista pääseminen

Metsäkanataika

Jos metsikana kiertää ihmistä eikä päästäkulkemaan, on silloin sanottava:

“Missä perkeleessä sinä silloin olitkun jouluna kirkossa saarnattiin?”

Keuru. Salokannel. Haapamäki.

Joko on kärpänen tapettu

Joko on kärpänen tapettu?

Ei vielä, hyvä emäntä. Ensin pöytä pyyhittävä,ensin pöytä, sitten pirtti.

Joko on kärpänen tapettu?

Ei vielä, hyvä emäntä. Ensin karja kolkattava,hävitettävä navetta.

Joko on kärpänen tapettu?

Ei vielä, hyvä emäntä. Ensin kaivo kuivattava,ensin kaivo, sitten järvi.

Joko on kärpänen tapettu?

Loitsu

Miten mahtoikaanPan soittaa huilullaanniin että linnut lauluihinja lentoon pysähtyivät,puun alle hirviilves hyppyyn säikkyneenäja enkelit siipiensä huppuunpäänsä peittivät:aurinko kuun, kuu auringonkohtas tässä.

Metsän vihreässä hämärässä.

Kirsi Kunnas: Tuuli nousee, WSOY 1953

Ei vielä, hyvä emäntä. Ensin mentävä manalle.Siellä saat hyvän sanoman: nyt on kärpänen tapettu.

Lauri Viita: Suutarikin, suuri viisas, WSOY 1961

35

Loitsuja

Viinan lumous

Viinanpoltossa on meneteltävä seuraavasti:

Ennen kun kotona viinaa poltettiin niinmeneteltiin seuraavalla tavalla:kun sivust (= sikunasta) viinaa tislattiin elilaarattiin, niin ei saanut koskaan puhaltaalaarinki pannun alle,jos sen teki niin, kun miehet sitä joivat, niin niistätuli pahapäisiä juopuneita.Kun laarinkipannu alkoi juoksemaan, niin tulilukea seuraava huokutus [!] eli vietellys:

Ala kulta kulkemaanHohtava holattamaan (juoksemaan).Kuparist kujaa myötenVaskitorvee valumaan.Kuka kateest kattoneeVinosilmin vilkuneeSen silmät voina vuotakoonRasvana rapattakoonTuone helvetin tuleen.

Kun laarinkipannuun panee kolme pientä hiirenpoikaista (salaa ettei kukaan tiedä),niin semmoinen viina tekee juopuneet miehethyväluontoisiksi, tulee hyviä juopuneita.

Eräj. Tyyskä.04. Aleksanteri Ahlgren,71 v.

syömäkuviot

Minä juon sinä juot kaunis mykkä juo Olutta -pöydillä pullojen keuhkonegatiivivarjot, tuhkaa.Joku rukoilee radiossa 19.43 tuuli kuljettaasinappista voipaperia. Afrikkalainen tunnelmaporeilee raittiustalon paloluukusta. Me juomme tejuotte kaunis mykkä juo Olutta. Lavaterin jättiläi-nen horjuu käymälään ottamaan Eau deCologne-suihkun. Swedenborg on lähtenyt ja istuunyt rautatieaseman katolla miettien miksi kaupun-gin busseilla ei ole siipiä. Minä juon sinä juotkaunis mykkä juo Olutta: syksy, pimeää –pointillistisilla nurmikoilla mätänevät lehdet japuoliksi sulanut ensilumi.

Kari Aronpuro: Peltiset enkelit, Kirjayhtymä 1964

Juopoksi noituminen

Juopuksi joku noidutaan...

Tarjotaan viinaryyppy ja annetaan niin paljon,että se jättää lopun, jos ei ensimäisest ryypystä,niin toisista. Se loppu heitetään palavaan uuniinja sanotaan:

,,Sulla pitää olla niin kova himo viinan peräänkun tuolla oli siihen.”

Virrat. Siren 04. Kurjenkylä. Juho Ruohonen, n. 40v.

Hämäläinen jumala

Katsellen kättensä tekoja hän sanooonnellisena: “Tämä on Hyvä.”Niin kuin hämäläinen moukka, minä, tyytyväisenä:“Heh, minkäs sille mahtaa, tällaista ... täytyy sanoa...”

Ja nähdessään jotain uutta runoilija huokaa:“Kummallista, onko tällaistakin minussa?”

Mikä silmä katselee tällä tavallahämmentyneenä, rakastuneestimaailman kaikkea?

Risto Ahti: Vain tahallaan voi rakastaa, WSOY 2001

36

Hämäläinen on raskas, sana painaa selkää,pyrkii ulos otsan muhkurasta, on luja;takoo sanaa kauan, siitä tulee näköinen.Ei villi, tunnistamaton, vaan numero kirjaston hyllyssä,ostettu, lainattu, palautettu, siten kelvolliseksi havaittu.

Kirjastossa on järjestys ja kaikki kohdallaan, kymmenluokitus,otetaan ykkönen ja siinä on filosofia, kakkonen ja uskonto,ja niin edelleen, kunnes päästään kahdeksikkoon,siinä Linnan Väpi kirjavan flanellihuovan reunalla, selkä köyryssä,hetekan narahdus kynän alla, sanat kumisevat päässä, savu.Kertulla kalopsi valmiina ja pyykitliossa, kakarat mölyävät pihalla, on myöhä,lamppu nakuttaa niin kuin kalasnikov, Jaakko astuu kammariin -

Kun taas, jos otetaan seitsemän, kuvataide,Palanderin talon ylin kerros, palatsin loputtomat huoneet,eunukkeja, kristallia,haaremin naisten sipinää.Kimmo ikkunassa, tuijottaayli kattojen Väpin savuiseen huoneenloukkoon.Ja alhaalla kadulla me tarkennamme katsettamme ikkunaan,huolimatta loskasta, silmiin satavasta rännästä,yrittäen tutkia, onko se ihminen vai Jumalajota tällä tavoin ylistetään.

Mutta runous on hiljainen alaluokka, kahdeksankaksi piste kaksitoista,Eeva-Liisa unohti laittaa kengät jalkaan vaikka satoi lunta,pää on yhtä aikaa Espanjassa ja Tampereella.Eeva-Liisa kuuntelee sanoja, ne varisevat kuin hiutaleet pilvistä,hän ottaa niitä kämmenelle ja vie sisälle,siellä ne villiintyvät ja poukkoilevat,ne pitää kesyttää ja opettaa olemaan runossa, poseeraamaankuin kauniin rakennuksen valaistut ikkunat.

Siinä se, rakentaminen! Luokka kuusi, siitä se alkoi jamikä siitä tuli, professori peräti,sillä kirjoittaa pitää niin kuin kansa haluaa,niin kuin sahataan puita, tai ajetaan tukkeja lumisohjossa,kirja on työmaa joka herää aamulla kello kuusi,sanat uurastavat, saavat palkkansaeivätkä ne sen enempää odota,syöminen, juominen ja naiminen, ja siinä se.

Me hämäläiset lähestymme teitä kirjailijoita:olkaa hyvä, opetelkaa kymmenluokitus!On hyvä pitää järjestys, mahtua hyllyyn, saada numeroja elää kirjailijanarvoinen elämä,niin että me sohvilla, iltaisin, tuulen ravisuttaessa katulamppujaja harmaitten seinien huokaillessa,voisimme sanoa: Elämä. Ymmärretty.

Ritva Hokka, 2005

Hämäläinen taide

kirjastotieteen

näkökulmasta

Loitsuja

37

Hengen ilmianto

Tommi Heikkinen

Edellisessä Kirjo-lehdessä, esseessä ”Taide, viih-

de ja mimesis”, hahmottelin taiteen ja viihteen eroaja samalla taiteen koko olemusta mimesis-käsitteenavulla. Päädyin toteamaan, että taiteen ja viihteenperustavanlaatuisin ero on niiden käänteinen suh-de ympäröivään todellisuuteen: taiteen tehtävä onpyrkiä lähentymään autenttista läsnäoloa, välitön-tä kokemusta siitä, mitä on olla ihminen, mitä onolla ihminen maailmassa. Viihde on tämän ihan-teen antiteesi: se esittää keino- ja korviketodelli-suuksia, vaihtoehtoisia (ulkoisia) malleja puhtaalleja sensuroimattomalle elämykselle.

Koen tarpeelliseksi kehitellä eteenpäin ajatusta,josta edellisessä esseessä esitin oikeastaan vastaidun. Nimittäin: Jos todella taiteen ja todellisuudenraja on olematon, keinotekoinen, jos kerran runol-linen yksilö pystyy elämään runouden (käytän ru-noutta kaiken, myös ei-kirjoitetun taiteen ylä-käsitteenä) todellisuudessa, mihin tarvitaan taiteenesittämistä? Miksi kirjoittaa tai lukea runoja, josniiden kirjoittaminen ja lukeminen on kokoaikaistatoimintaa, jos jokainen aistimus ja siihen liittyväkokemus itsessään on runollinen? Miksi maalatatauluja, jos visuaalinen maailma on yksi suuri,lukemattomilla yksityiskohdilla varustettukuvataideteos? Miksi tehdä musiikkia, jos kuulo-aisti on musiikki Itse?

Herää kysymys, voiko ns. sepitetty, tietylläinstrumentilla tuotettu taide koskaan tavoittaa sitäesteettistä pohjaelämystä, joka on yhtä ympäröivänaistillisen ja kokemuksellisen todellisuuden kans-sa? Minun mielestäni voi.

Romantiikka ja surrealismi –kovan taiteen ideologiat

Taide on sitä puhtaampaa ja aidompaa, mitävähemmän se on taidetta ulkoisesti. Mitä vähemmäntaideteoksessa on ulkoista jäljittelyä, sitä voimak-kaampi on sen vaikutus vastaanottajaan. Eritotenromanttiset ja surrealistiset taitelijat ovat kautta ai-kojen yrittäneet löytää taiteilijan käyttöön sellaisiapsykologisia työvälineitä, joilla jäljittelystä voisipäästä eroon. Heistä merkittävimpien joukkoonkuuluvat eittämättä saksalainen varhaisromantikkoFriedrich von Hardenberg, taiteilijanimeltään No-valis, sekä ranskalainen André Breton, surrealisti-sen liikkeen pitkäaikainen johtohahmo.

Novaliksen ”Fragmentteja” on romantiikan ul-jas manifesti, johon jokaisen suuntauksesta kiinnos-tuneen olisi syytä tutustua. Fragmenttien neljä osaasekä käytännössä Novaliksen koko muu kirjallinentuotanto valmistui kolmen vuoden aikana (1798-1800). Nyt käsillä olevan laitoksen on Vesa Oitti-

nen ansiokkaasti valikoinut ja suomentanut – yhte-näisenä niteenä sitä ei Novaliksen elinaikana jul-kaistu.

Novalis kuoli vuoden 1801 maaliskuussa, en-nen 29:aa ikävuottaan.

Novalis rakentaa 1700-luvun lopulla esteettis-tä ja ideologista yhtenäisteoriaa. Tavoite on – ro-mantiikan hengessä – melkoisen suureellinen –Novaliksen Fragmentit voi lukea pyrkimyksenäyksilön ja maailman kokonaisvaltaisen dynamiikanesittämiseen. Aforistis-esseistis-lyyrisen kokoelmantoiseksi viimeinen osa, ”Ensyklopedia”, on tarkoi-tettu kaikkien tieteiden, taiteiden ja uskontojen yh-teiseksi tietosanakirjaksi.

Tietenkään Novalis ei selitä kaikkea. Olisi naii-via kuvitella, että kukaan pystyisi siihen. Kuiten-kin Novaliksella on iso tukku kiinnostavia ajatuk-sia aivan kaikesta. Novalis nojaa vahvasti aikalais-filosofi Fichten ajatukseen Minästä ja Ei-Minästä. Ei-Minän voi ymmärtää laveasti yksilön ulkoiseksimuodoksi, johon kuuluu ihmisen aistinen ja sosi-aalinen olenta. Ehkä Ei-Minää voisi kutsua fyysis-sosiaaliseksi olennantasoksi. Minä edustaa pinnan-alaista älyn, tunteen ja kokemuksen tasoa. Tiedos-tamattomalla on Minässä vahva sija. Fichte puhui”produktiivisesta mielikuvituskyvystä”. Minä, pait-si että konstruoi ulkoisen Ei-Minän, on myös itsejatkuvan rakentumisen alainen. Tiedostamattomanvoimat vaikuttavat Minään niin, että Minästä tuleeikuisesti keskeneräinen – myös siitä Minästä, jokaon saanut Ei-Minän kontrolliinsa.

Freudin ID on kyllä osa Minää, mutta kokonaanei käsitettä voi siihen palauttaa. Minä on kaikenvapaan ja puhtaan merkityksellistymisen konstruk-tio.

Syyttä ei Novalista pidetä yhtenä modernin tai-teen tärkeistä pioneereista. Novaliksen romanttinenmaailmankäsitys tuntuu paljastavan meille nyky-ajan taiteilijoille sen, mistä moderni taide on ras-kaimmin vieraantunut: ihmisen Itse.

Tässä esseessä yritän esittää psykoanalyyttistatulkintaa Minän ja Ei-Minän suhteesta. Jenan ro-mantikot puhuivat Minän ja Ei-Minän ohella ns.transkendentaalisesta Minästä. Transkendentaali-nen Minä on Minän itsereflektion, produktiivisenmielikuvituskyvyn, tuote. Saksalainen transken-dentaalifilosofia erottaa toisistaan empiirisen Mi-nän (Fichte) sekä mainitun transkendentaalisenMinän, jonka tarkastelun kohteeksi empiirinenMinä alistuu.

Novalis käyttää ns. ”potensoitumisperiaatetta”metodina, Fichten produktiivisen mielikuvitus-kyvyn johdoksena, jolla empiirinen Minä kasvaatranskendentaaliseksi, ylimaalliseksi, itseään suu-remmaksi. Psykoanalyyttisesti juuri potensoitu-minen on Novaliksen teorian kiinnostavin osa. Enääei romanttisen yksilön ihanne olekaan ainoastaansulauttaa ulkoista Ei-Minää empiiriseen Minään,vaan myös (ja ennen kaikkea!) empiirinen Minätranskendentaaliseen Minään. Kyse on oman tiedos

38

tamattoman tiedostamisesta, tasapainon saavut-tamisesta ympäröivän ulkoisen ja salaperäisen, kät-ketyn sisäisen energian välillä.

Otan nyt käsitteelliseksi vapaudekseni käyttääEi-Minää empiirisen Minän ja transkendentaalisenMinän yhteisenä nimenä, niiden synteesinä. Jätänhuomiotta Fichten ulkoisen Ei-Minän, koska tämänesseen tarkoitus on tutkia yksilöä eikä yhteisöä jaitse Novaliksellakaan ei Ei-Minä esiintynyt FichtenEi-Minän täydellisenä synonyyminä.

Kuoltava on

Minä on se, joka istuu koulunpenkillä, käypalkkatyössä ja elää Ulkoisessa. Minä on se, jokauskoo kaikki ne valheet, joita kasvatuslaitos ja myö-hemmin ns. aikuisten yhteiskunta yksilölle syöttää.Minä esimerkiksi uskoo sokeasti, että käsite ”aika”on olemassa. Todellisuudessahan minuutit, tunnit,päivät kuukaudet jne. ovat luonnontieteilijöidenkeksintöjä, kuvia siitä keinotekoisesta kontrollin-pyrkimyksestä, jolla eritoten länsimainen ihminenyrittää hallita lopullista hallitsemattomuuttaan. Ei-Minä elää ikuisuushetkessä.

Taiteilijan tehtävänä on irtautua, niin pitkällekuin mahdollista, Minästään ja antautua Ei-Minänvaltaan. Taiteilijan tehtävä on kuolla pois opitustaMinästä ja ymmärtää oma Ei-Minä. Tällä tavointaiteilija tulee tavoittaneeksi jotakin todella puhdas-ta ja aitoa ihmisyydestä. Ei-Minän voi nähdä erään-laiseksi alkuvoimaksi, pimeäksi energiaksi, jokaasuu kaikissa ihmisissä. Tämän kätketyn ja tukah-dutetun olennan paljastaminen on taiteilijan kor-kein eettinen velvollisuus. Vain kohtaamalla omanEi-Minän voi taiteilija päästä käsiksi todellisuuteen

sinänsä, ytimeen, jossa taide on tullut absoluuttisensisäiseksi, vapaaksi kaikista Minän langettamistaestoista ja rajoitteista, jotka ehkäisevät vapaata ko-kemista.

Automaattikirjoitus lukee Ei-Minää

Surrealismi on helppo nähdä Ei-Minän lähen-tymisen teoriana. Automaattikirjoitus on Bretoninja Philippe Soupaultin kehittelemä metodi, jonkatarkoituksena on saattaa taiteilija sinuiksi omansyvimmän itsensä kanssa. Automaattikirjoituksenkäytännön tavoitteena on tuottaa puhetta, joka onyhtä ajatuksen kanssa. Surrealistit pyrkivät eroonajatuksen ja puheen kohtaamattomuudesta. Itseolen ymmärtänyt surrealistien lopullisen päämää-rän olevan jossakin tuotetun puheen ja hallitun aja-tuksen ulkopuolella. Siitä Ensimmäisestä, minkäsurrealismi kokonaisena ihmiskäsityksenä pyrkiinostamaan esiin, käytän nimitystä ”alkuajatus”.

Alkuajatus on nimi sille elämykselle, joka ihmi-sessä on täydellisen sensuroimaton, ehdottomanpaljas. Alkuajatus on riisuttu ajatus, alaston elämys.

Novaliksen Ei-Minän tulkitsen yksilön siksiolennantasoksi, jossa alkuajatus asuu ja joka pys-tyy sitä puhumaan ulos. Minä on järkiolento ja jär-ki on aina enemmän tai vähemmän ulkoisestiopittua. Siksi Minästä on luovuttava, jos kutsu-muksena on tavoittaa oma alkuajatus, tietää tiedos-tamattomansa.

Suomessa mm. Risto Ahti ja Torsti Lehtinen ovatpuhuneet omilla sanoillaan suunnilleen samastaasiasta, mistä surrealistit aikanaan. Ahti korostaavapautumista kaikista älyn, tunteen ja aistin kah-leista. Olemalla paljas, riisuutumalla kaikesta ul-koisesta, voi päästä käsiksi siihen pohjaelämykseen,joka omassa itsessä ja maailmassa on totisen Totta.Ymmärrän tämän näkemyksen eräänlaiseksieksistentiaaliseksi automaattikirjoitukseksi, työ-välineeksi, jolla taiteilija kykenee lukemaan ja kir-joittamaan autenttista todellisuutta olemassaolon-sa jokaisena hetkenä, unessa ja valveessa, myös tai-teen fyysisen tekemisen ulkopuolella.

Taiteellisella puheella, joka on vapaata ja rehel-listä, on oltava oikeutuksensa. Juuri tämä erottaasuuren runoilijan runonlaulajasta, aidon taiteilijanviihdemaakarista. Vain poeettinen puhe voi ollatäysin puhdasta, vain poeettinen puhe voi olla tot-ta. Merkitys, jonka ajattelemme aivoillamme jalausumme ulos äänielimillä tai muulla instrumen-tilla, on aina enemmän tai vähemmän valheellinen.Koskaan se ei ole täysi. Taiteilijan on siis luovutta-va merkityksen aktiivisesta tuottamisesta. Taiteili-ja on välittäjä, joka antaa instrumenttinsa Ei-Minänkäyttöön. Näin taiteilija pääsee kosketukseen To-tuuden kanssa. Puhumalla ehdottoman Totta tuleepuhuneeksi jotakin siitä, mikä meissä on alkupe-

39

räistä, peruuttamatonta ja väistämätöntä. Antau-tumalla alkuajatukselle voi tulla tietäneeksi jotakinTotuudesta, jonka kaikki ulkoiset määrittely-yrityk-set ovat lähtökohtaisesti vääriä.

Runouden oikeutus

Taiteen tekeminen on vaarallinen käsitteellinenharha, joka antaa tekniikalle taiteessa paljon suurem-man aseman kuin mitä se ansaitsee. Sillä mitä muu-ta merkitsee taiteen fyysinen tekeminen kuinmotoriikkaa, jolla runoilija hallitsee sulkakynäänsäja maalari pensseliään? Tanssija antaa ruumiinsa,Minänsä, puhua Ei-Minän kieltä.

Taiteilija on välittäjä. Taiteilija tulee tehneeksi tai-detta. Tästä prosessista puhuttaessa on ehdottomantärkeää käyttää passiivimuotoa. Vain taide itse onaktiivinen tekijä. Taide tekee itsensä, taide tekeetaiteilijansa ja teoksensa. Ei-Minä puhuu Minänsuulla.

Runouden kirjoittaminen on raskain eettinenrike, minkä runoilija voi työssään tehdä. Jos taitei-lija kuvittelee, että hän pystyy ulkoisella järjelläänjotenkin hallitsemaan itseään ja sanottavaansa, eihäntä voi erottaa modernin yhteiskunnan keskiver-tojäsenestä ja –päätöksentekijästä, joka, uskalta-matta nähdä puun juuria, kuvittelee olevansa puunvertainen.

Runous on antautumista Tuntemattoman val-taan. Se on naiivia, vaan ei missään nimessä infan-tiilia, heittäytymistä Vieraan Miehen syliin. Runoi-lija on tässä mielessä oman itsensä vapahtaja, sillähän pelastaa itsessään sen, mitä ulkoinen yhteiskun-ta pelkää ja parhaansa mukaan yrittää kuristaa hen-giltä.

Kun runoilijan ymmärtää Kristuksen reinkar-naatioksi, messiaaksi, jonka ruumiissa puhuu pe-lastuksen Henki, saa hänen työnsä aivan uudensosiaalisen oikeutuksen. Sen, joka on kuollut poisMinästään ja syntynyt Hengeksi, tulee julistaa tätäevankeliumiaan maailman kaikille ruumiille, jokai-selle Minälle. Henki ei saa pelästyä aaveita, kuol-leita eläviä, jotka muodostavat ihmisten enemmis-tön. Hengen on rakastettava pyyteettömästi sekäitseään että muita. Tämä erottaa terveen narsistinsairaasta narsistista, joka alati etsii vastarakkauttasekä itsestään että muista.

Taideteos on koskettavimmillaan silloin, kun setuottaa vastaanottajalleen vaikutelman jostakinuudesta. Taideteos on vaikuttava silloin, kun se ak-tivoi vastaanottajan Ei-Minän. Suuri taide ylevöittääkollektiivisen piilotajunnan tajunnaksi ja saa ihmi-set tietämään omaa tiedostamatontaan. Viitatenaiempaan: juuri tässä on kaiken Kauneuden ylineettinen ja totuudellinen päämäärä. Taiteen perin-nettä pitää jatkaa, taiteen pitää jatkossakin tulla teh-dyksi, Ei-Minälle on yhä antauduttava sen jokai-selle kuuluvan eksistentiaalisen perustarpeen puo-lesta, että oppisimme paremmin tuntemaan ja ym-märtämään itseämme.

Uusi runous

Ilolla on tervehdittävä sitä kehitystä, jonka ha-vaitsen pesivän Suomen nuorien taiteilijoiden su-kupolvessa. Tässä sukupolvessa elää vahva eksis-tentiaalinen kutsumus, vakaumus täyttää kulttuu-rinen tyhjiö nimeltä Ihminen. Harvat tämän liikkeenedustajista ovat vielä saaneet minkäänlaista insti-tutionaalista tunnustusta (l. instituution tunnusta-maa esikoisjulkaisua). Kuitenkin nämä nuoret tu-levat takuuvarmasti jättämään oman jälkensä suo-malaisen taiteen historiaan.

Novalikselle taide oli yhteiskunnallisen kumo-uksen moottori. Tämä näkemys sopii mitä parhai-ten nykyisen kulttuuriseen ja yhteiskunnalliseenilmastoon, jossa löyhkäävät valheen, rumuuden,pinnallisuuden ja vääryyden sairaat tuulet. Taiteenon puhuttava kauneuden, totuuden ja oikeudenmu-kaisuuden puolesta. Kauneus on omaksuttava tä-män puheen taajuudeksi, äänenpainoksi, jossa To-tuus puhuu itsensä näkyväksi. Kauneuden ottami-nen itseisarvoksi on älyllisesti epärehellinen ja kes-tämätön valinta yhteiskunnassa, jossa Rumuus onjärjestelmällistä ja lailla autoritarisoitua.

Kauneus on lumoavaa. Kauneus on yrtti, jonkatuoksua ei kukaan voi vastustaa ja jota ei lopultakukaan voi jättää nielemättä. Kauneuden ja Totuu-den seos on täten hämmennettävä sen, joka haluaajollakin tavoin vaikuttaa kuulijaansa.

Totuutta ei kannatta ruveta tyrkyttämään. Inhi-millinen vapaudenkaipuu pitää ihmisessä yllävaistonvaraista suojautumismekanismia kaikkeapakkoa vastaan. Kauneus on voima, joka läpäiseekaikki estot ja ennakkoluulot – viesti, joka on lau-lettu kauniisti, syöpyy väistämättä kuulijan Ei-Mi-nään ja vaikuttaa sen kautta sekä hänen ajattelu- jakokemusmaailmaansa että siihen käytännön toi-minnalliseen kutsumukseen, jolla hän kohtelee it-seään ja muita.

Uusi runous aikoo puhua Ei-Minän läpitunke-vaa kieltä ja ladata sen sointiin kaiken totuuden,oikeuden ja hyvyyden, minkä tietää todeksi. Uusirunous on vahvasti aatteellista, jopa profeetallistasikäli, että se haluaa oikeasti muuttaa ihmistä py-syvästi. Tähän yritykseen vaaditaan hulluutta jarohkeutta. Jos tämä kutsumus koetaan aidostiomaksi ja sen henkiset edellytykset ovat kasassa,kuka voi kieltää yrittämästä? Ei ole ylevämpää oi-keutusta taiteen tekemiselle kuin tehdä sen kauttayleisesti tiettäväksi se, minkä Ei-Minä tietää todek-si.

Novalis: Fragmentteja. Kustannusosakeyhtiö Otava, 1984.Valikoinut, suomentanut ja esipuheen laatinut Vesa Oittinen.

André Breton: Surrealismin manifesti. Karisto, 1970. Toinenpainos: Kustannusosakeyhtiö Taide, 1996. Suomentanut ja joh-dannon kirjoittanut Väinö Kirstinä.

40

Pauliina Haasjoki, Epäilyttävät puut,runoja, Tammi, 72 s.

Pauliina Haasjoen jokaisesta runosta voisi teh-dä kubistisen maalauksen, useampiakin, sillä neliikkuvat paitsi tilassa myös ajassa. Toisaalta, hä-nen lapsuuteen viittailevat lähikuvansa linnoit-tautuvat turvallisiin huoneisiin sisälle. Merkityksel-liset pienet detaljit näyttävät Haasjoen runomaail-massa muuttuneen isoiksi mielikuviksi, hajonneen-kin, menettäneet intensiteettinsä.

Kun vaara vielä koettiin, kun oli vielä joka suun-taan loittoneva salaperäinen todellisuus, oli mer-kityksiä.

Haasjoki kuvaa, tahtomattaan, retikulaaritason(valppaustason) laimenemisen, liukenemisen. Ja josoikein akateemiseksi heittäytyy, voi Haasjoen kir-joittamismetodia nimittää kyberneettiseksi fenome-nologiksi, ilmiöiden tunnistamiseksi turvajärjes-telmien osina.

Aikuinen asuu kaavoittamatonta avaruutta.Lapsella oli hirmutärkeitä kuvia, esineitä, tekoja.Jokainen liike ja katse oli ratkaiseva. “Kuin prässätytkasvit kirjojen välissä/ ne hajosivat maailmalle palamieltäni mukanaan.” Ja tunteiden kävi samoin. Eiollut enää ne muutamat tärkeät ihmiset, vaan “jokapisteestä ilmestyi surevia kasvoja, hellyys hajautuimaailmalle.”

Osittain Pauliina Haasjoki kirjoittaa pitkää sel-keän keskipisteen kadottamisen elegiaa. Eikä hänole kovin selvä subjekti, sillä lukija kohtaa proses-seja, havaintotapahtumia, ei niinkään jotain henki-löä, puhumattakaan tosiasioista. Oikukkaat asso-siaatioketjut liikkuvat nopein eri aistimusten, muis-tojen, ajattelun ja mielikuvituksen askelin. Siksi onensin vaikea, mutta sisälle päästyä helppo kokearunon ilmasto yksityisyydestään huolimatta yhtei-sen maailman kuvauksena.

Ja siksi on myös tarpeetonta pyrkiä määrittele-mään tätä lahjakasta runoilijaa tiettyihin ominai-suuksiin - hän ei niissä pysy.

Lapsuuden vaaralliset linnut, iilimadot ja ukko-nen muuttuvat muiksi epävarmuuksiksi teoksenloppua kohti. Yhteisön mielestä vaarallisia ovatvaikkapa “epäilyttävät puut”, jotka julistettiinkinkaadettaviksi.

Teoksen retoriikka on osittain antilyyrinen, tun-teita kaihtava, oikukkaiden tuntosarvien intuitiivi-sesti opastama.

Tällainen kirjoitustapa tuottaa ihastuttavia hel-miä: “Oi haaveilu! Oi skandaali! Ne pölyiset mekotja varastetut kiinantossut.”

Loistavin osuus on jakso Unen postitoimisto. Sii-nä runoilija päästää mielensä ja kielensä eniten irti.

“Ja minä kun luulin että te tiesitte että minä tie-sin/ siinä terassilla seisoessani, kruunajaisten ai-kaan/ enkä vaatinut/ vaadin huomiota, vaadin uk-kosta.” Jaksossa on hyppelyä pihojen, satujen, huo-neiden, eri maisemien seassa, mutta myös yksilaboratorioruno: Jakso, luokka.

“Mikä taistelu kanssasi/ aamuisin, mikä vael-lus/ yli täkin vuoriston./ Autiolta kadulta pitääkääntyä oikeasta kulmasta/ ohi unen postitoimis-ton”. Haasjoen liike suuntautuu selittelemättömänsuoraviivaisesti mielen päärastilta toiselle.

Ei tiedä ihaillako enemmän assosioinnin help-poa unimaisuutta vain visiomaista loppulaajen-nusta, kun runoilija kirjoittaa:

“Maisema oli levittäytynyt/ niin että yhdestätienoosta oli tullut kaksi./ Paperi ei voinut milläänriittää, ei/ mikään objektiivi./ Ja kun sukelsimmetunneliin,/ näkemättä jäi enemmän kuin ennen,/paljon enemmän nyt mistä en tiedä,/ hämähäkkienkäytäviä ja ravintoa uunin alla./ Tukkimiehentäisirokoipi, mustat peilisiivet./ Niin piilotettu tahto,ja kuitenkin/ aina johonkin menossa.”

Tässä runossa tulee huomaamattomasti kokoteoksen iso kuva näkyviin. Lapsuuden yksityiskoh-dat ovat kasvaneet yli paperin reunojen. Ja lopunkaunis eleetön toteamus asettuu tähän muuttumi-seen, kuin vahingossa, metafyysiseksi laajakuvaksi,ainakin yliherkälle lukijalle.

Suojaväri-osaston nimiruno on ilkamoivanhauska: “Illan loputtua olet kolhiintunut piano./Olet jäänyt oven väliin viisi, kuusi, kaksitoista ker-taa./ Olet huoneen sokea piste, he hätkähtävät, kuinolisit aavistamatta/ hiipinyt takaa ja lyönyt./ Min-kä he kaulahuiveilleen voivat, ystävilleen tai aika-kauslehdilleen./ Huonekasvi,// kun se unohtuu,/menettää kaiken kykynsä joustaa./ Anelet siltä an-teeksi, päästät kunniapaikalle basilikan viereen/ jaloputa hautaat puutarhaan ruukkuineen päivi-neen.”

Epäilyttävät puut on korutonta ja leikkisää lii-kettä uteliaisuuden ja pelon akselilla, merkityksenkatoamisen runoutta, ja ennen kaikkea assosiaationherkkää ylivaltaa.

Erkki Kiviniemi

Assosiaation herkkäylivalta

41

Syvä musta peili

Liisa Laukkarinen,Tähdet lähempänä kuin hän,runoja, Enostone 2005, 116 s.

Liisa Laukkarisen runoissa on voimakas läsnä-olon tunne. Tekstit avaavat kokemisen tiloja hetkes-sä, mutta hetkiä tuntuu kannattavan menneisyydenpaino. Joskus maiseman historiaan aukeaa myyttisiäulottuvuuksia:

“vajoaa veteen/ esi-isien piha/ ohutmultainenniitty/ muinaisten tulisijojen piiri/ surut ja saavu-tukset/ sade seuloo/ vesi vie ja tallettaa/ mustanlahden poimuihin.”

Runot syntyvät ympäristön osana ja niiden nä-kymä on “Vuosituhansia samana säilynyt lähespyhä/ hillitty maisema/ voimakas, alati liikkees-sä/ hievahtamatta katsoo”.

Surullinen lepotila on ehkä oikea epiteetti Lauk-karisen runoudelle. Runoissa ei juuri hymyillä. Elä-mä on vakava, Laukkarisen suhtautuminen on va-kava, ja syvä. Se on kuin pitkä rehellinen tuijotus,kuin Leonardo da Vincistä sanottu “musta syväpeili”.

“Turhuus toisensa jälkeen/ murtuu, käpristyy/ja raksahtaa pois.”

Näistä teksteistä puuttuu kaikki viihteellinen,kaikki hauska. Siksi onkin kumma, että kokonaisuu-tena kirja vaikuttaa jopa onnelliselta. Sen hengityson rauhallinen.

Runot elävät muuttumisen ja ympäristön muo-vautumisen ja vaikutuksen keskellä. Maisemassanäkyy ikivanhan toisto.

Kuvitelmia ei ole lainkaan, muistoja ja muisti-kuvia niukasti, enimmäkseen on maiseman suoraviesti ja ihmisen ajattelu sen sisässä.

Kuolema leijuu joka paikassa. Liisa Laukkarinenkuvaa kuollutta myyrää hellyttävästi ja kirurgisentarkasti. Kuolema kiinnostaa, se on olemassa. Lauk-karinen uskaltaa katsoa, elämää ja kuolemaa, jamyyrästä kasvaa tutkittuna mysteeri. Mysteeri syn-tyy todellisuuden pelottomasta katselemisesta, mikämuuttuu Näkemiseksi.

Yleensä ihmiset eivät katsele vaan kuvittelevatnäkevänsä sen mitä ennakoivat, ovat muka oppi-neet. Laukkarisen kirjaa tarjoaa oppitunnit näkö-kyvyn parantamisesta.

Hienossa runossa veden virtaamisen seuraami-sesta runoilija esittää biologisen ilmiön isompanatodellisuuden olemisena. Vedestä syntyy koko ole-massaolo.

Kuolemaa Laukkarinen näkee kaikkialla:“Kaikki me täällä lyhytikäiset:/ säröreunainen

kannu hellalla/ ontuva kissa pihassa/ hitaastiruskettuva valkea peippi puutarhassa/ jäätyväpersilja/ ja minä:/ sieluni ja ruumiini/ kun kesäon ohi/ ja maahan, maata vasten on mentävä/ suo-jaan/ kuorien, oksien, siemenien sekaan/ kun yk-silön/ kun onnen aika on ohi...”

Keskiosassa kirjaa on kuvattu suhde yhteen ih-miseen, monipuolisin, hieman proosamaisin ve-doin.

Loppu palaa taas kuoleman teemaan. Löytyylohdutusta: “Rakkaus ei lopu./ Se on vain nytmuualla./ Turha sen mukaan matkustaa/ turhajuosta laskevan auringon perään.”

Mutta voiko kuoleman voittaa? Siihen vastaaLiisa Laukkarinen myös:

“Kuoleman yli ei pääse/ kuin rakastamalla/rakastamalla yhä uudestaan/ kaikin voimin/ kai-kin keinoin.”

Erkki Kiviniemi

Francisco Umbral:LORCA, KIROTTU RUNOILIJA

300 sivua sid.

”Eikä elämä ole kunniakasta, ei hyvää, eikä pyhää.”

Sanasato OyPinninkatu 38 A

PL 18433101 Tampere

sanasato@kolumbus.fi

42

Haastattelu Pia HyttinenKuva Veikko Somerpuro

Terhi Rannela, 25, on julkaissut kaksi nuorten-romaania: Puhdas valkoinen (WSOY 2004) ja Kor-kealle ja kovaa (WSOY 2005). Kolmas romaani, työ-nimellä Taivaan tuuliin, ilmestyy näillä näkyminensi syksynä. Kyselimme Terhiltä kuulumisia ja aja-tuksia kirjoista ja kirjoittamisesta.

Kirjo: Kahdessa romaanissasi seikkailee 14-vuo-tias toimittajanalku Reija Romanoff. Työn alla ole-van romaanin päähenkilö on hiukan vanhempi, 21-vuotias, ja teemana on väkivalta. Ovatko uusi pää-henkilö ja rankka aihe hidastaneet kirjoittamistasi?

Terhi Rannela: Ovat ehdottomasti. Lisäksi tätäromaania kirjoittaessani olen tehnyt paljon enem-män taustatyötä. Kirjan rakenteen hahmottaminenon ollut myös vaikeaa. Ensimmäinen versio olikirjemuotoinen, mutta toiseen versioon muutin ra-kennetta. Tein poikkeuksellisesti niin, että ensim-mäisen version jälkeen painoin radikaalisti delete-nappia ja tuhosin koko tekstin aloittaakseni tarinankokonaan alusta.

K: Puhdas valkoinen käsittelee rasismia, Korkeal-

le ja kovaa tyttöjen ruumiillisuutta ja kilpailua. Onkonuorten maailma näin raadollista nykyään?

TR: On ja ei. Työskentelen toimittajana nuorten-lehti Demissä, jossa aistin nuorten naisten elämänilot ja surut. Kumpaakin on. Tyttöys on ihanaa ai-kaa kaikesta huolimatta. Kirjoissani haluan käsitelläyhteiskunnallisia aiheita, mutta Reija-kirjoissa teensen positiivisella kynällä. En usko, että Reija-kirjo-jen maailma on raadollinen, vaan pikemminkin toi-veikas.

K: Mitä aikuinen lukija voisi saada nuorten-kirjoista?

TR: Vastakysymys kuuluu aina: mitä lapsi tainuori voisi saada aikuistenkirjasta? Toisaalta, mik-si aikuisen lukijan pitäisi ylipäätään saada mitäännuortenkirjasta, sillä nuorihan on kirjan kohderyh-

mä. En pidä kirjallisesta elitismistä, vaan luen kir-joja laidasta laitaan. Uskon, että hyvä nuortenkirjapuhuttelee myös aikuista. Kannattaa kokeilla.

K: Miten suhtaudut kirjoistasi saamaasi palaut-teeseen? Käytät ainakin ateljeekritiikkiä hyväkse-si?

TR: Olen innostunut siitä, että varsinkin toimit-tajan urasta haaveilevat tytöt ovat löytäneet Reija-kirjat. Heiltä olen saanut ihanan kannustavaa pa-lautetta, ja kirjoittavat tytöt ovatkin kirjojen paraskohderyhmä. Kolmatta, tekeillä olevaa romaanianikommentoi tällä hetkellä neljä ihmistä kustannus-toimittajan lisäksi. Minusta on tärkeää, että käsi-kirjoituksella on lukijoita jo ennen kuin siitä tuleekirja.

K: Työskentelet toimittajana nuortenlehtiDemissä ja opetat kirjoittamista nuorille Viita-aka-temiassa. Miten työsi sopii yhteen romaanien kir-joittamisen kanssa? Voiko kirjoittamiseen koskaankyllästyä? Mistä saat energiaa?

TR: Kirjoittamiseen ei voi kyllästyä, sillä kirjoi-tan niin erilaisia tekstejä. Saman päivän aikana saa-tan kirjoittaa lehtijutun väkivallasta teinien pari-suhteissa, muutaman liuskan romaania, kirja-arvos-telun ja opetusmateriaalia oppilailleni.

Tällä hetkellä myönnän tekeväni hieman liikaatöitä. Ensi syksynä jään vapaaksi kirjailijaksi – pit-käaikaisen unelman toteutuminen – ja keskitynintensiivisemmin kaunokirjoittamiseen. Saan teh-dä sellaista työtä, mitä rakastan, siksi energiaa riit-tää.. Sitä paitsi, eikös ensin pidä elää ja sitten kir-joittaa? (nauraa)

K: Millaisia ovat omat lempikirjasi?TR: Pyrin lukemaan kirjoja lajityypistä toiseen,

klassikoista höpöhömppään. Vahvojen naiskirjaili-joiden teksteistä saan eniten vimmaa. Tällä hetkel-lä kesken on Hanna Haurun riipaiseva Tyhjien sie-

lujen saari.

Yhteiskunnallisistaaiheistapositiivisellakynällä

43

Miljenko Jergovic: Buick RiveraGummerus 2005

Kroatialaisen Miljenko Jergovicin (s. 1966) Buick

Rivera tuntuu käsissä mukavan kepeältä kirjalta.Sivuja siinä on vajaat parisataa, ja sen ajatteleelukaisevansa mitä pikimmiten.

Heti lukemisen alkuun käy kuitenkin selväksi,että Jergovic on tiukkatahtinen kirjoittaja. Kappa-leet ovat pitkiä, ja jokainen lause on tiivistetty ää-rimmilleen niin, että hetkenkin harhautuminentekstistä voi koitua lukijalle kohtalokkaaksi.

Buick Rivera pyörii kahden Yhdysvaltoihinpaenneen bosnialaisen miehen Hasanin ja Vukon,sekä Hasanin vaimon Angelan, ympärillä. Kohta-lo ajaa nämä kaksi miestä yhteen keskellä Oregoninyötä. Maisema on luminen ja Hasan on ajanut au-tonsa ulos tieltä, Vuko tulee apuun.

Yhdysvalloissa Vuko ja Hasan ovat maanmie-hiä, mutta toisissa olosuhteissa he saattaisivat tap-paa toisensa sekuntiakaan sitä miettimättä. OnhanHasan muslimi ja Vuko muslimeja vihaava serbi.

Jergovic rakentaa taitavasti epäluulon ilmapii-riä, joka miesten välillä vallitsee, heidän itsekäänoikeastaan välttämättä ymmärtämättä miksi niinon.

Tarinan keskiössä esiintyy tietysti vuosimallin1963 Buick Rivera. Hasan rakastaa Buickiaan ääret-tömästi, ja hän kohdistaa siihen sellaisia tunteita,että jopa vaimo Angela tulee Buickille musta-sukkaiseksi.

Yksikään auto ei ole syy parisuhdekriisiin, mut-ta auto voi toimia näppäränä välikappaleena tun-teiden ilmaisussa pariskunnan välillä, jos todelli-sesta kriisin syystä ei uskalleta puhua.

Juuri tällaiseen saumaan vanha Buick RiveraJergovicin kirjassa asettuu.

Yhteiskunnallisella tasolla Jergovicin kirja ottaaomalla tavallaan kantaa suuriin kysymyksiin ku-ten globalisaatioon, sotaan ja amerikkalaiseen kult-tuuriin. Kirjassa ei kuitenkaan ole mitään julistuk-sellista eikä paatoksellista.

Jergovic kirjoittaa taitavasti myös parisuhteestaja miehistä. Hän paljastaa suorasanaisesti, muttasamalla kauniisti, miesten välisten suhteiden kie-muroita ja parisuhteen solmukohtia.

”Tuona lyhyenä aikana, joka jäi Hasanin viimeisten

ja Pieron ensimmäisten sanojen väliin, kolmikon yhteen-

kuuluvuus oli kuin läheisyyttä maanjäristyksen aikana.

Samanlaista kuin jos muutama öljy-yhtiön johtaja sat-

tuu olemaan pilvenpiirtäjän huipulla, kun kaikki alkaa

yhtäkkiä huojua, ja he ovat toisilleen viimeiset ihmiset

maailmassa.”

Buick Rivera saa lukijan haluamaan lisää Jergo-vicia. Kyseessä on mitä ilmeisemmin pohdiskelevaja taitava kirjoittaja, jonka tuotantoa toivottavastisaamme suomeksi tulevaisuudessakin.

Kati Ala-Ilomäki

Rakkaudesta autoon?Sarajevo, Alexandra Pareira

44

Hannu Raittila: Pamisoksen purkaus.WSOY 2005. 308 s.Arto Salminen: Kalavale – kansalliseepos.WSOY 2005. 246 s.

Kirjallisuudella on taipumus asettua syrjäyttä-miensä myyttien tilalle. Jatkosodasta todellisinta onnykyään yksi fiktiivinen konekiväärijoukkue, jatoisen maailmansodan kauhut ovat olemassa lähin-nä runoina ja elokuvina. Lähihistoriaa summaavankirjailijan onkin katsottava traumaa suoraan silmiinselittämättä sitä pois, toisin sanoen ryhtymättä ideo-logiksi, mutta myös pystyttävä siihen mihin jour-nalistit eivät. Siksi hän tarvitsee mielikuvitusta jarohkeita yleistyksiä.

Arto Salmisen kuvaa uudessa romaanissaanKalavale reality-ohjelman tekijöitä. Kolmen päähen-kilön sielunmaisema on perinteiseen suomalais-naturalismin tapaan tympeä ja kyyninen, ja ihmi-set suhtautuvat toisiinsa ärtyneen vihamielisesti.Tämä on olevinaan viiltävää yhteiskuntakritiikkiä,mutta todellisuudessa se on pelkästään banaalia.Itsestäänselvyyksien hokeminen ei ole kirjallisuut-ta; reality-ohjelmien tyhjänpäiväisyys on niin pal-jasta ja kaikkien nähtävillä, ettei sen parodioiminenole mikään oivallus.

”Kasperi käyttäytyi hienostuneesti tarjoilijaakohtaan, mutta se oli pelkkää käyttäytymistä. Hal-veksunta peittyi vaivattomasti, mutta huonosti.”Tuo on pahempaa kuin huonoa kirjoittamista, seon naiivia: mieleen tulee bolshevikkipropagandaaamusta iltaan suklaakonvehteja hotkivista karta-nonisännistä. Tai Helsingin Sanomien Nyt-liite.Rappeutuvia patriisisukuja kuvanneella WilliamFaulknerilla oli rohkeus antaa kuvauksensa koh-teille rikas sisäinen elämä ja näyttää heidät osinaympäröivää kulttuuria. Salminen taas antaa ym-märtää hyväosaisten olevan pahoja, mutta ei selitätätä pahuutta mitenkään. Rikkaat eivät ole ainoas-taan osa yhteiskunnallista vääryyttä, he ovatihmisinäkin sillee niinku paskoja.

Oona on hahmoista parhaiten kuvattu, luulta-vasti siksi, että hän edustaa luokkaa, jonka todelli-sen elämän Arto Salminen parhaiten tuntee.

Salmisen kirjallisen tekniikan kömpelyys näkyyesimerkiksi sivun kuusitoista kohtauksessa, kunHanski puhuu Oonasta halventavasti kuin palastamyytävää lihaa. Sen jälkeen Oona reagoi vihaisestitoteamalla, ettei hänestä saa puhua kauppatavara-na. Tämän jälkeen selitetään vielä kolmannen ker-ran Hanskin suulla, että nykyään ihmisiä nyt vainkohdellaan näin.

Omassa lamakuvauksessaan Hannu Raittilaasettuu paljon kunnianhimoisemmin suoraan pe-don mahaan, Suomenlahdelle jämähtäneen rahti-

laivan ruumaan Melvillen Moby Dickin ja ConradinNostromon seuraan. Sekä todellinen kirjailija Rait-tila että romaanin Laura yrittävät antaa laman uh-reille äänen, mutta joutuvat itse samaan asemaankuin nämäkin, sillä tapahtumaketjujen näyttäminenei paljasta mitään muuta kuin tapahtumat itse. Kunvastuu on kaikkien eli ei kenenkään, valintojen ku-viteltu yksilöllisyys muuttuu merkityksettömäksi.

Romaaninsa loppupuolella Raittila yrittää kään-tää sukupuoliin liitetyt stereotyypit nurin, muttatulee samalla myös antaneeksi niille uuden elämän.Onko todellakin niin, että edelleen on olemassa jo-kin suomalainen mies, jonka ikiaikainen tehtävä onremontoida taloa?

Raittilan suosimat muodikkaat salaliittoteoriatja postmodernit tekniikat ovat yhtäältä keino luo-da jännitettä vakavaan kirjallisuuteen, toisaalta neovat keino alleviivata maailman selittämättömyyttäsen sijaan, että kysyttäisiin yksinkertaisesti: quibono? Kuka hyötyy? Politiikassa on kyse vain yh-destä asiasta, siitä kuka saa ja mitä.. Todellisuudenväittäminen selittämättömäksi on keino välttyä ot-tamasta kantaa.

Pamisoksen purkaus on kahdesta romaanista sel-västi korkeatasoisempi, mutta en voi olla sitäkinlukiessani aina välillä ajattelematta Matti Klingenviisasta huokaisua siitä, kuinka suomalaisessaproosakirjoittamisessa teemat pitäisi aina alle-viivata, että tässä on nyt teema.

Ylistettäköön molempia kirjailijoita sentään sii-tä, että vielä on kirjailijoita, jotka jaksavat kirjoittaamuustakin kuin vanhemmistaan ja keskiluokanvähäpätöisistä neurooseista.

Selvä heikkous Kalavaleessa on keskiluokanpuuttuminen. Sanon heikkous, sillä keskiluokanaseman absoluuttisesta ja suhteellisesta heikkene-misestähän lamassa on pohjimmiltaan kyse. Todel-linen kysymys onkin se, mihin televisiota katsovankeskiluokan tarpeisiin reality-ohjelmat vastaavatmarginaaliseksi muuttuneen korkeakulttuurin si-jasta. On naiivia sanoa näiden tarpeiden olevan ku-viteltuja tai ihmisiin ohjelmoituja, sillä joka tapa-uksessa ne ovat olemassa.

Uidakseen tai upotakseen

45

Keskiluokan tutkiminen voisikin paljastaa sel-laisia asioita, jotka eivät kirjailijan maailmankuvaansovi. Ehkäpä ei olekaan mitään vieraantumatonta,autenttista minuutta, jonka edistyksellinen vasem-misto voisi auttaa meidät löytämään.

Ei myöskään voi sanoa Salmisen itsensä vältty-neen viihteestä tutuilta ratkaisuilta. Hän nimittäinsuo lukijalle tyydytyksen tappamalla Hanskin kir-jan lopuksi.

Tosiseikka on, että köyhiä halveksuvat kaikkeineniten putoamisvaarassa olevat alemman keskiluo-kan tai entisen työväenluokan edustajat, eivät rik-kaat. Fasismi voi olla rikkaitten työväline, muttaideologiana se on keskiluokan, enkä minä missäänihmisryhmässä ole tavannut niin monia kuoleman-tuomion kannattajia kuin pitkäaikaistyöttömienkeskuudessa.

Suhteellisen köyhyyden käsitteen hyväksymi-nen tarkoittaa sitä, että köyhät ovat todellakin ainakeskuudessamme. Elintaso on muutamassa vuosi-kymmenessä moninkertaistunut, ja silti meillä onrikollisuutta, hajoavia perheitä ja 60-luvun radika-lismin jälkeensä jättämä pakanallinen hedonismi.Sosialidemokraattisen utopian romahdettua Rait-tilan ja Salmisen henkilöillä ei ole henkisenä tuke-naan tuon utopian syrjäyttämiä traditiota. He ovatheränneet väärä raha kädessään. Valtio heillä on,hyvinvointikin ehkä hyvänä päivänä, mutta kukakertoisi heille, mitä he tänään haluaisivat haluta?

Kyse ei olekaan pelkästä taloudellisesta vaanmyös psykologisesta romahtamisesta. Maailma eitoimi niin kuin sen luvattiin toimivan. Sääli meitä,jotka kasvatettiin uskomaan yhtenäiskulttuurin lu-pauksiin. 80-luvulla ja sen jälkeen syntyneet ovatjo kasvaneet aavalla merellä, uidakseen tai upotak-seen.

Raittila ja Salminen eivät haikailekaan maail-maa, joka olisi ollut nykyistä todellisempi, sillä sel-laista ei ole koskaan ollut, vaan yhtenäiskulttuuria,kaikille tuttuja tulkintoja ja arvojen hierarkiaa. Onmakuasia sanoa, että höyrykone on todellisempikuin mielikuvat joilla sitä myydään, ja mitä tuol-lainen tosiseikkojen puhtaus voisi yleensä edes olla?

Molemmissa romaaneissa väitetään painokkaas-ti, että virtuaalinen on syrjäyttänyt todellisuudenja mielikuvat oikean työnteon. Mutta päinvastoinkuin marxilaiset väittävät, tuotteilla ei ole mitäänolemuksellista arvoa. On vain se arvo, minkä meniille annamme. Tämä koskee myös suomalaisiaromaaneja.

Tätä kirjoittaessa kerrotaan otsikoissa, ettäreality-ohjelmassa on rakasteltu suorassa lähetyk-sessä. Mitä epätodellista siinä on? Sehän on todel-lisuutta!

Vielä vähän aika sitten oli tarpeen puolustaaviihdettä sanomalla, että se on sentään oikeasti tai-detta, mutta eliitti ei vain suostu myöntämään sitä.Nyt kukaan ei enää väitä, että roskassa olisi jokinsyvempi taso, paitsi silloin kun on tarpeen puolus-tautua tuolla aina läsnä olevalle tekosyyllä, ironial-

la. Mitään muutahan ei enää ole kuin ironia, ja sik-si elämys argumenttina on vastaansanomaton: josnautinto voittaa kaikki moraaliset argumentit, niinmitä me voimme siihen sanoa? Emme mitään.

Ihminen, joka ei huokaile ihastuksesta jonkinQuentin Tarantinon elokuvien äärellä, on tietystiruikuttava moralisti, mormoni, raittiussaarnaaja taimuu hihhuli, tai ehkäpä jotakin vielä pahempaa –tavallinen ihminen, joka tietää että halpa efekti, jo-hon on lisätty muka ironia, on edelleenkin pelkkähalpa efekti.

Tulkitsemaan tottuneet intellektuellit eivät ym-märtäneet 80-luvulla, ettei Amerikan psykon kirjoit-tajan Bret Easton Ellisin tuotannossa ollut mitääntulkittavaa. Ellis jallitti älymystön sen omilla aseil-la. Ei ollut mitään suurta psykologista tai filosofis-ta oivallusta, ei mitään vapauttavaa todellista to-dellisuutta. Ja ennen kaikkea: ei ollut myöskään teo-riaa taloudesta, jonka avulla voisimme muuttaatuotantosuhteet niin, ettei tämä kauheus toistuisi.Juuri tuo tulkinnan puute, loppujen lopuksi, oliEllisiä lukeneiden koulutettujen ihmisten mielestäahdistavaa, ei kuvatut teot sinänsä. Edistyksen pro-jektiin sitoutuneille älyköille se on erityisen kiusal-lista, sillä se johtaa Nietzschen kysymykseen: ”Mik-si ihmisten pitäisi olla tasa-arvoisia?”

”Oona oli Pihlajamäessä ainoa joka uskalsi kat-soa niin pitkälle kuin ikkunasta näki”, kirjoittaa Sal-minen. Eikö tuo ole hieman alentuvaa? Yksi tapakäyttää ihmisiä hyväkseen on asettua heidän puhe-torvekseen. Eikä pidä suhtauduta liian vakavastisiihen naiiviin toiveeseen, että epäkohdan osoitta-malla voisimme muuttaa sen. Kuten Upton Sinclairon sanonut: ”On vaikea saada ihminen ymmärtä-mään jos hänen toimeentulonsa riippuu siitä ettähän ei ymmärrä”.

Juho Leppänen

Arto Salminen (1959-2005)

46

Hei, sirkus tulee kaupunkiin !

Katariina Lillqvist: Arvoisa herra Tarzan,Balladi viimeisestä eläinkesyttäjästä,144 sivua, runsas kuvitus, Atena 2005

Nuori Kalle Nyman harhailee epätietoisenaPankakoskella karjalaisten kulkumustalaisten, ruot-sinjuutalaisten ja helluntalaisen uusioperheensäväliä. Häneen on lyöty irrallisen leima jo silloin, kunhänet lähetettiin sotalapsena Ruotsiin. Hänen lap-suutensa suurinta huvia ovat voimatemput, tarinatja markkinoiden hevoslaulut.

Kengitäpäs poika se vaivalloinen varsa

vaan terävähän rengaskenkään.

Että se jaksaisi puolessa tunnissa

viinakaupan väliä vain juosta.

Ja mitäs minä piittaan siitä nikkelimarkasta

kun olen juonut kymmeniä.

Kun pappa mullen anto sen tuhannen markkaaja senkin olen viinassa juonu.

Niinpä Kallen silmät syttyvät kun Sirkus Roma-noff saapuu ensimmäistä kertaa Lieksaan. Panka-koskelta lainataan resiina ja mennään sirkusta kat-soon. Sirkuksen lähtiessä jatkamaan matkaansa onsalamatkustajana 12-vuotias Kalle Nyman, jokavarsin nopeasti otetaan sirkuksen kasvatiksi.

Tästä sukeutuukin pitkä ja värikäs matka lukui-sissa sirkuksissa eri maissa ja erilaisilla näyttämöil-lä. Kalle Nyman ryhtyy 1940-luvulla Tarzaniksi,oppii trapetsien hurjimmat temput, kasvaa leijonan-kesyttäjäksi, kesyttää pahansisuisen Pepita-norsunja nukkuu karhujen vieressä. Väliin hänen roolinsaon olla Caru, kreikkalainen trapetsitaiteilija, eikä hä-nellä ole silloin lupa puhua suomea, vaan omaaromanian, venäjän ja sirkussanaston sekoitustaan.Ajan mittaan Kallesta kehkeytyy sirkuksen jos toi-senkin vetonaula, joka tulee tutuksi sirkusnälkäisel-le yleisölle ympäri Suomenmaan. Onpa hän Pepitankanssa Scandinavian Elephant Tourneella Nor-jassakin, kunnes auto sanoo itsensä irti.

“Kuulumme katoavaan heimoon, toiset meistätallentavat muistoja ja vuosilukuja kansioihinsakellosepän kärsivällisyydellä, toiset taas pelastavathauraita paljettihameita ja koinsyömiä turbaaneitavitriineihin yhdessä elefanttien pääkoristeiden jaleijonien palaneiden vanteiden kanssa. Minä kerääntarinoita, tosia ja valheita ja kaikkia siltä väliltä, kul-jen niiden sokkeloissa kuin omissa unissani ja us-kon niihin kaikkiin: lumous vangitsi minut vuosi-kymmeniä sitten pienen pohjoisen kaupunginroutaisella jättömaalla ja taikuri, joka kuluneessateltassaan odotti minua kevät toisensa jälkeen onvain vaihtanut maata ja ohjelmaa.”

Kuvat Kalle ja Gisela Nymanin,Zoja Puska-Romanoffinja Irmeli Sariolan arkistosta

47

Kalle Nyman kertoo tarinaansa kiinalaisillapuuleikkauksilla koristetussa vaunussa. Kurttuinenpikku apina on vanha kuin taivas mutta ottaa pal-velijantehtävänsä vakavasti, tarinoita on paljon jaaikaa vähän eikä marakatin sovi läikyttää kofietapisaraakaan. Kalle on elänyt ajat, jolloin sirkus-taiteilijoita suljettiin Hitlerin keskitysleireille kier-televän elämäntapansa tähden, ja myöhemminKlement Gottwaldin stalinistihallitus sosialisoikoko sirkuksen samalla verukkeella. Mutta elämän-tavastaan ei Kalle Nyman ole luopunut, vaan kier-tää Gisela-vaimonsa ja pienen sirkuksen kanssa pit-kin Moraviaa.

Katariina Lillqvistin teos ei ole elämänkerta,vaan balladi, ylistys niille kaiken aikaa uhanalaisilleja katoaville elämäntaitureille, jotka karavaaneis-saan kiertävät kaupungista toiseen kansaa kauhis-tuttamassa. Me jotka asumme talossa, paikoillam-me, emme aina tällaista elämäntapaa sulata. Sentakia on Katariina Lillqvistin teos korvaamatonballadina, dokumenttina ja kunnianosoituksena täl-le rohkealle elämänlaadulle, josta tehdään eloku-via ja lauluja, mutta jota harvemmin eletään.

J. K. Ihalainen

Eläimet kiellettiin sirkuksista1970-luvulla. Tällöin lopetettiinväkipakoin eräs aikakausi: katosi-vat vanhanajan domptöörit ruoski-neen ja salaisuuksineen, elefantti-miehet ja karhunkesyttäjät, miehetjotka lauloivat lempeällä kurkku-äänellä kantaessaan leijonanpentujaselässään. Samalla katosivat lannanhaju, kutkuttavat putoamisen tun-not, jättiläiset ja kääpiöt, surman-ajajat ja salaperäiset primadonnat.Tilalle tulivat televisiot, kotistereotja halvat etelämatkat.

“Minä vaihdoin kansallisuutta

niin kuin toiset paitaa. Olin kreikka-

lainen leijonankesyttäjä, intialainen

akrobaatti tai salaperäinen herra

Tarzan – kuka nyt olisi tavallista

mustalaispoikaa tullut katsomaan?”

48

Kai Mikkonen: Kuva ja sana.Kuvan ja sanan vuorovaikutus kirjallisuudessa,kuvataiteessa ja ikonoteksteissä. Gaudeamus 2005.443 s.

FT Kai Mikkosen kirjoittama teos Kuva ja sana

on varsin tuhti paketti ja ensimmäinen suomenkie-linen tietoteos kuvallisen ja sanallisen esityksenvuorovaikutuksesta. Alaotsikkonsa mukaisesti kirjaon yleisesitys kuvan ja sanan vuorovaikutuksestakirjallisuudessa, kuvataiteessa ja ikonoteksteissä.Tavoitteena on arvioida kuvan ja sanan suhteen tut-kimuksen menetelmällistä ja historiallista pohjaa jatoisaalta pyrkiä määrittelemään kuvan ja sananvuorovaikutuksen muotoja esimerkkianalyysienkautta.

Mikkonen onnistuu toteuttamaan tavoitteensavarsin mallikkaasti. Kirjan ensimmäisessä osassahän selvittää erilaisia tapoja hahmottaa kuvan jasanan vuorovaikutusta, ja toisessa osassa hän pe-rehtyy kielellisen ja kuvallisen esityksen teoreetti-seen rajankäyntiin ja sen historiaan. Kolmannessaosassa Mikkonen käsittelee sitä, kuinka sanoistakerrotaan kuvin: kuinka kuvissa voi esimerkiksiolla (fyysisiä) sanoja, kuinka liikkuva kuva kertoo,onko kuvalla kertoja tai voiko kuva ilmaista aikaa,sekä muita keinoja, joilla kuvat kertovat.

Kirjan neljättä osaa voi lukea myös oppaanakirjallisuustieteeseen. Mikkonen miettii, kuinkakuvia on puettu sanoiksi, ja esille tulevat juuri ne”oikeat” perustiedot: kuinka kirjallisuudessa kuva-taan kuvia sanoin ja mitä kuvaaminen loppujen lo-puksi tarkoittaa. Tähän liittyen Mikkonen pohtiiesimerkiksi runon visuaalisuutta.

Viimeisessä luvussa käsittelyvuorossa on kuvaja sana ikonoteksteissä, ja tässä yhteydessä sarja-kuva saa oman osansa huomiosta. Erityisesti kap-teeni Haddockin katakreettaa käsittelevä luku saasuupielet nousemaan ylöspäin. Myös kuvakirjaa kä-sitellään.

Mutta mihin jäi kaunokirjallisten teosten kuvi-tusten käsittely? Mikkonen ei sano sanaakaan kuvi-tuksiin liittyen, aihepiiri johon liittyen itse olisinkaivannut apua – esimerkiksi millä tavoin kauno-kirjallisen teoksen kuvitus vaikuttaa lukijaan jaonko kuvitus yleensä ottaen parateksti vai mikä?

Osittain kuvituksen ja sen käsittelyn puutteestaja etenkin kirjan yleisesittelynomaisesta luonteestajohtuen tulee sellainen olo, että Mikkonen ei esitäkirjassaan juurikaan mitään uutta. Kirja on hyvä jahyödyllinen yleisesitys kuvan ja sanan suhteesta –tästä esimerkiksi tutkielmantekijät saavat paljonteoreettisia apuvälineitä, jos sellaisia tarvitsevat.Mutta mikä kumma siinä on, että niin monesti ylei-sen kirjallisuustieteen julkaisuissa kootaan yleisesi-tyksiä jo tutkituista asioista – pysytään samassavanhassa ja analysoidaan jo analysoituja teoksia?Toki Mikkosen kirja rikkoo esimerkiksi narratolo-gian kehän ”perinteitä” jo pelkästään aiheellaan:hän tuo populääriä kulttuurintutkimusta kerron-nan teorian pariin, ja tässä mielessä kirjaa onkin mu-kavaa lukea – edes joskus joku rikkoo vanhoja kaa-voja.

Mikäli nuorempia lukijoita ajattelee, teos on aikaraskas, vaikka se on ilmeisesti oppikirjamateri-aaliksi tarkoitettu. Väkisinkin tulee mieleen, ettälukijalla pitäisi olla takanaan jonkin verran kirjalli-suustieteen tai mediakulttuurin opintoja, jotta Mik-kosen tekstistä saisi kunnolla jotakin irti. Asiaa onpaljon, ja sitä joutuu sulattelemaan jonkin aikaa.

Maria Loikkanen

Tutkimustakuvan ja sanan suhteesta

Uuup!Tämonkaaos!

49

Juhani Riekkola :Juhani Riekkola jättää jälkensä.Pilot-kustannus 2005. 203 s.

Valokuvaaja Juhani Riekkola (s. 1932) syntyiViipurissa, mutta poika- ja nuoruusvuotensa hänvietti Tampereen Massunmäen ja Armonkallionmaisemissa.

Kamera tarttui jo varhain matkaan ja hänen en-simmäinen vedostettu kuvansa esitti höyrylaivaPohjolaa, joka liikennöi edelleen. Nopeaan tahtiinalkoi tulla tunnustusta eri valokuvakuvakilpailuis-sa koti- ja ulkomailla ja pitkä kuvaajanura lähtivauhtiin. Nyt Riekkola on koonnut kirjaksi tärkeim-miksi katsomiaan otoksia vuosikymmenten varreltaja niiden synnystä kertovia tarinoita. Teoksen lo-pussa on myös jutusteleva, pikkukuvin varustettuomaelämäkerta.

Vuodesta 1956 lähtien Riekkola kuvasi Tampe-reen kaikkien ammattiteatterien esitykset noin kym-menen vuoden ajan, minkä lisäksi hän otti kuvatuseisiin Eino Salmelaisen näyttämötaidetta käsit-televiin kirjoihin. Paitsi esityksiä, hän tallensi myöstuokiokuvia teatterielämästä. Mielenkiintoinenkuva, jonka joku moitti 70-luvulla esittävän ”kra-vattiherroja”, näyttää kuutta mietteliästä miestätupakalla tyhjässä tilassa. He ovat kaikki vaiti jakeskittyneen näköisiä. Kuva on otettu heti LauriKokkosen näytelmän Viimeiset kiusaukset ensi-illanjälkeen Tampereen Työväen Teatterin näyttämölläjoulukuussa 1959. Miehet ovat Väinö Linna, ArvoTurtiainen, Harri Kaasalainen, Usko Meriläinen,Ilmari Kianto ja Lauri Kokkonen itse.

Erääseen teatterikuvaan liittyy hupaisa kerto-mus. Siinä Veijo Pasanen ja Eila Roine poseeraavattiukan näköisenä 1900-luvun alun pariskuntanaJalmari Finnen näytelmässä Suutarin tyttäret. Kuvaoli esillä näyttelyssä Unkarissa ja paikallinenanalyytikko, joka ei tiennyt, että kyse oli teatteri-näytännöstä, kirjoitti siitä yksityiskohtaisen eritte-lyn, kuinka se heijasti kapitalistisessa yhteiskunnas-sa elävien arvohenkilöiden ankaraa valta- ja luok-ka-asemaa. Sen sijaan todellisia valtasuhteita onLauri Viidan kotitalossa Pispalassa 1976 otetussaintiimissä kuvassa. Kauppaneuvos Kalle Kaihari olilahjoittanut rahaa Viidan kotitalon kunnostamiseksimuseoksi ja remontin valmistuttua se miehissäkatsastettiin. Veikko Sinisalo pyydettiin paikallelausumaan Viidan runoja ja Juhani Riekkola ikuista-maan tilaisuus kuviksi. Senkertaiset kravattiherratrunoilijan kamarissa olivat Kaihari, Urho Kekko-nen, Väinö Linna ja Arvo Poika Tuominen.

Juhani Riekkola kuvasi Tampereen vanhojentyöläiskaupunginosien kasvattina tietenkin omiakotikulmiaan, mutta kun Amurin purkaminen al-koi, ryhtyi hän tallentamaan häviävää kaupungin-osaa ja elämänmuotoa järjestelmällisesti. Kuvat oli-vat ensi kertaa esillä näyttelyssä 1972 ja 1975 ilmes-tyi niistä koottu kirja, jossa oli Väinö Linnan saate-sanat. Katoavaa Pispalaa kuvaava näyttely oli vuo-rossa 1973 ja sen perusteella tehty kirja julkaistiin1976. Nämä molemmat kuvateokset ovat edelleenväkeviä visuaalisia puheenvuoroja omaleimaistentamperelaismiljöiden muutoksesta ja tuhoutumises-ta ahneen ja lyhytnäköisen kaupunkisuunnittelunalle.

Teatterin ja puutalokaupunginosien ohella Ju-hani Riekkola on tietysti kuvannut kaikkea muutamahdollista aitolahtelaisista kansanihmisistä nuo-riin kirjailijoihin, Neuvostoliiton johtajiin ja Venet-sian maisemiin. Hänen sävykkäitä mustavalko-kuviaan katselee mielellään, ja kuvaushetkeen liit-tyvät muistot antavat niille ajallista perspektiiviä.Valokuvauksesta ja Tampereen kulttuurihistoriastakiinnostuneelle Riekkolan avoimesti henkilökohtai-nen kirja on sangen antoisaa luettavaa.

Kai Kyösti Kaukovalta

Kadonneen Tampereenkuvaaja

Juhani Riekkola: Piha

Juhani Riekkola: Iloisella 60-luvulla

50

Paluu Pispalaan. Kuvat Jarmo Jansson, tekstiRaimo Seppälä. TampereSeura ry. 2005. 143 s.

Tämä kirja sai odottaa julkaisuaan 35 vuotta.Hyvä niin: sen sivuilta nousevat esiin asiat, joillamodernin projektia hyvinvointiyhteiskunnassa ai-kanaan perusteltiin, ei pelkästään Pispalassa, vaankoko maassa. Viemäröinti, asfaltointi, uudet asema-kaavat: köyhille luvattiin kymmenen hyvää ja kah-deksan kaunista.

Asiat eivät ainakaan Pispalassa menneet niinkuin suunniteltiin. Moni lupaus jäi lunastamatta:niistä ehkä tärkein Pispalan miljöön säilyttäminen;onhan Pispala harjuineen, taloineen ja historioineenkäsite isolla K:lla maassamme.

Täytyy kuitenkin muistaa, että varsinaisista val-heista uudistusten suhteen ei ollut Pispalankaankohdalla kysymys: politiikka on mahdollisuuksi-en taidetta ja sitä ovat ainakin hyväosaiset osanneetPispalassa käyttää hyväkseen.

Kirjan sivuilla puhuvat ihmiset muistuttavatmeitä laajemminkin niistä lupauksista, joita kansa-laisille on vuosien varrella annettu. Harva niistä onpitänyt. Siksi Paluu Pispalaan on merkittävä teosyleisemmälläkin tasolla.

Sisällöltään kirjassa ei juuri ole muuta uutta kuinkuvat: itse en ainakaan muista nähneeni niitä en-nen. Toisaalta tekstikään ei ole aivan vanhan tois-toa: siinä soi haikeus mennyttä ja siten tuttua ja tur-vallista kohtaan. Mutta aivan niin mukava paikkaPispala ei ollut kuin kirja antaa ymmärtää. Tässä-kin aika kultaa muistot.

Muistan kun Pispalan asukasyhdistys järjestiPispan koululla kokouksen joskus 1980-luvun alus-sa aiheenaan - kirjassakin monesti esiin nousevaasia - uusi asemakaava.

Kun jotkut haikailivat vanhan miljöön perään,niin yli 80-vuotias mummo puheenvuorossaanmuistutti, minkälaista oli elää punaorpojen äitinäPispalassa joskus 20-30 luvuilla. Vettä piti kantaa

pitkiä matkoja talvella pitkin hiekoittamattomia rin-teitä puhumattakaan siitä, että olisi ollut rappuja -lähes säkkipimeässä useampilapsisen pesueen tar-peisiin; puhumattakaan muusta taloudellisesta,poliittisesta ja sosiaalisesta kurjuudesta.

Harva nykyisiin mukavuuksiin tottunut muut-taisi edes 70-luvun taitteen Pispalaan: vielä silloin-kin monissa taloissa oli juokseva vesi: jos viitsi äm-pärin kanssa juosta.

Puuseet olisivat talvella kasvavine kekoineenabstraktia taidetta sinänsä, puhumattakaan kesäntuoksuista. Ja Pispalan poliittinen arkikin alkoi re-aalisesti ja etenkin näin jälkiviisaasti olla historiaa,vaikka pinskuihin kakaroita vielä houkuteltiinkin.Ei se aina niin proosallista ollut, kuten monet halu-avat sen muistaa.

Urheiltiin, puhuttiin politiikkaa ja Pispalanmerkkimiehiä muistettiin. Etenkin Lauri Viitaa:Hannu Salama ja muut myöhemmät sankarit eivätvastaavaa arvostusta ole saaneet.

Haastateltujen muistoissa paljastuu kuitenkinentinen Pispala, omalaatuinen sekoitus maaseutuaja työläiskaupunginosaa. Perinteinen pispalalaisuuson hieman sama asia kuin aaleluus: aitoa sellaistaei voi rahalla ostaa.

Se kannattaa muistaa kun haaveilee ökytalonpaikkaa harjun rinteestä. Mutta ehkäpä juuri se ker-too olennaisen arvojen muutoksesta.

Jarmo Kettunen

Paluu Pispalaan

KIRJO-lehti 6 vuotta!Tervetuloa tilaajaksi

vain 16 • vuosi.

Tilauksen voi maksaatilille 114630 - 1034880.

Tilausvahvistus joko sähköitse:kirjo@nic.fi, tai postitse:

PL 17, 37101 Nokia.

51

Pirkkalaiskirjailijat ry. on Suomen ensimmäinenmaakunnallinen kirjailijayhdistys. Perustamisko-kous pidettiin 21. marraskuuta 1943.

Sen sääntöjen mukaan jäseneksi voidaan hyväk-syä henkilö, joka on julkaissut riittävästi alkuperäis-tä kaunokirjallista tuotantoa ja jota taiteellisen jaammatillisen tason perusteella voidaan pitää kir-jailijana.

Pirkkalaiskirjailijat ry:n tarkoituksena on toimiaPirkanmaan kirjailijain yhdyssiteenä ja tehdä työtäkirjailijatyön henkisten ja aineellisten edellytyksienkehittämiseksi. Yhdistyksen yleisenä tavoitteena onedistää kirjallista kulttuuria. Pirkkalaiskirjailijat onpoliittisesti sitoutumaton ja sen kotipaikka on Tam-pere.

Toimintaan kuuluu kuukausikokousten lisäksikoulutustilaisuuksia, kursseja ja retkiä. Yhdistysjärjestää monenlaisia kirjallisia yleisötilaisuuksiayksin ja yhdessä Tampereen kirjallisten piirienkanssa.

Pirkkalaiskirjailijat ry:n toimistoSammonkatu 2 as 1 - 33540 Tamperepuhelin 03 - 212 1685Sähköposti: pirkkalaiskirjailijatry@pp.inet.fi.www.pirkkalaiskirjailijat.net

Harrastajakirjoittajille ja aloitteleville kirjailijoil-le on suunnattu arvostelupalvelu. Yhdistyksen jä-senet toimivat myös luovan kirjoittarnisen opetta-jina ja luennoitsijoina. Yhdistys pitää yllä kontak-teja tiedotusvälineisiin, kustantajiin, kirjastoihin,kulttuurialan viranomaisiin ja järjestöihin.

Yhdistys pyrkii tekemään tunnetuksi alueen kir-jallisuutta ja työskentelee äidinkielen aseman lujit-tamiseksi. Lisäksi yhdistys kerää arkistoonsa kirjal-lisuushistoriallista aineistoa.

Pirkkalaiskirjailijat jakaa viiden vuoden väleinAlex Matson-palkinnon ansioituneelle kirjoittajal-le.

Viita-akatemia on perustettu yhdistyksen aloit-teesta. Yhdistys toimii edelleen akatemian seuranta-ryhmässä.

Pirkkalaiskirjailijat ry. on julkaissut kolme kir-jaa: Luova sana ja yhteiskunta: esseitä ja puheenvuo-roja vuonna 1973, Saara Sarkkisen kirjoittaman his-toriikin Minä ja me v. 1993 ja Kari Aronpuron ko-koaman Augustan tanssikenkä, joka julkaistiin60-vuotisjuhlan kunniaksi v. 2003.

Saara, Tauno ja 90 ajatusviivaa

– Sinun silmäsi, Tauno, ovat kuin aurinko, – sanoi Saara ja katseli peläs-tyneenä Taunoa. – Ja sinä olet niinkuin ruusu, joka kukkii auringonpaisteessa, – huudahti Tauno ja sulki Saaran syleilyynsä. – – – – – – – – – – –– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –– – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – – –

Kun he vihdoin heräsivät tuntoihinsa, itki Saara hillittömästi. Taunosaattoi Saaran kotiin, jossa Saara valvoi kauan vuoteellansa. Yhtäkkiämuistuivat hänen mielensä äidin sanat: “Rakas lapseni, älä koskaan näekenenkään silmissä auringon kuvaa, aurinko polttaa poroksi, varo silmienaurinkoa.” Liian myöhään hän muisti äitinsä varoituksen, hän oli tullutonnettomaksi ja hän itki katkerasti onnettomuuttaan kunnes vihdoin nuk-kui itkuunsa.

Toivo Tarvas (1883-1937)Kadun lapsia, Ahjo, 1920

Julkaistu teoksessa Augustan tanssikenkä –Eräitä Pirkanmaalla eläneitä kynäniekkoja 1811 - 1942.

Teoksen on toisten aineista värkännyt Kari Aronpurovuonna 2003. Teos on tilattavissa Pirkkalaiskirjailijoilta.