Pipsa Lonka| Sanna Karlström | Björn Runge | Pentti Holappa

numero 6 / 2006 | irtonumero 6,90 € | 34. vuosikerta

Helena Kallio | Riikka Pulkkinenesikoiskirjailijoidentragediat

k ansi   Helinä Kuusela

Kuv

at H

elin

ä K

uuse

la

Mitä menestys merkitsee runoilija Sanna Karlströmille? Lue haastattelu sivulta 35.

numero 6 / 2006

Teemu Manninen kertoo sivuilla 44–45, miten kirjailijaksi tullaan.

Sisällys■ Miten kohota harrastajasta kirjailijaksi – vai kannattaako sellaista edes tavoitella? Kuinka kivinen on kirjailijanuran alku? Haastattelussa harrastajakirjoittajia ja nuoria kirjailijoita.

■ Artikkelit sivuilla 30–59.

TeemaNuoret kirjailijat

Pääkirjoitus | 5200 sanaa | 6–13Elokuvanurkka | 14Mielipide | 55 Jokisalo | 56Kirja-arviot | 58–65Lehtiverkko | 57 Soikkeli | 66

Palstat

Björn Runge Rakkautta  ja anarkiaa -festivaalilla | 16–17ruotsalaisohjaaja kertoo kulttuuri­vihkoille uutuuselokuvansa suusta suuhun synnystä.

Asevelvolliset tykinruokana | 18Pentti niskanen kysyy esseessään, olisiko jo aika pystyttää patsas tuntemattomalle rintamakarkurille.

Kaikki miehet aseisiin? | 19–21onko suomen tarpeen edelleen varautua totaaliseen puolustustaisteluun? tutkijat arto nokkala ja Pekka visuri vastaavat.

Hoitoa rangaistuksen sijasta | 22–25kulttuurivihkot vieraili niuvanniemen sairaalassa, jossa tehdään mielentilatut­kimuksia ja hoidetaan syyntakeettomiksi todettuja rikoksentekijöitä.

Harrastajakirjoittajat | 26–28mitä luovan kirjoittamisen intohimoiset harrastajat ajattelevatkaan kirjoittamises­ta? entä haluavatko he sittenkään oikeik­si kirjailijoiksi?

ArtikkelitKaunokirjallisuusSuensilimäinen | 49Henna vainion novelli

Runoja | 50–54Jani saxell, kaisa ijäs ja kari raineranta

Maailman voi kohdata  kirjoittaen | 29erilaiset kulttuuritaustat tuovat kirjoittamisharrastukseen sävyjä.

Sanataiteilija Kari suhtautuu kirjoit-tamiseensa vakavasti | 30–31kari rainerannalla on pöytälaatikossaan yhdeksän julkaisematonta runokokoel­maa. runojaan hän esittää kari­illoissa.

Ihmettä ihasteleva  näytelmäkirjailija | 32–33Pipsa Lonka on lupaava uusi nimi.

Nousussa vai laskussa? | 34–36Leevi Lehto on pohtinut, millä perusteel­la toinen kirjailija nostetaan ja toinen las­ketaan. Haastatelussa myös yksi menesty­jä ja yksi unohdettu.

Unohdettu mutta  monipuolinen | 37–39Juri nummelin esittelee kirjailija Heikki Jylhän kulttuurivihkojen unohdetut kirjailijat ­sarjassa.

Oman aikamme antigoneja | 40–43esikoiskirjailijat Helena kallio ja riikka Pulkkinen käyttävät teoksissaan yhteistä tematiikkaa.

Toverillinen rakkaus | 44–45eettinen rakastaminen voi olla muutakin kuin erotiikkaa. katja nissisen essee poh­tii Pentti Holapan ja Hannu Jouhkin uu­tuuskirjan teemoja.

»Oma ääni» on kahle | 46–47teemu mannisen kirjoittaminen vapautui 25­vuotiaana. Hän pyrkii runoudessaan eri äänien ja kielten sekoitukseen.

Kari Raineranta on kirjoittanut yhdeksän runokokoelmaa, mutta yhtäkään ei ole julkaistu. Haastattelu sivuilla 30–31  ja Rainerannan  runoja sivulla 54.

6 /2006 | �

Nina Koskiva ar akulttuuriaiheisiin erikoistunut vapaa toimittaja.

M ari Lukk arivapaa kirjoittaja ja filosofian yli­oppilas tampereelta. Poliittista historiaa suomesta ja neuvosto­liitosta sekä nykypäivän yhteis­kunta­ ja kulttuuriasiaa.

K ai  M ak sim ainenHelsinkiläinen vapaa toimittaja, aihepiirinä lähinnä kirjallisuus.

Mila Moisiokirjallisuudentutkimusta ja Latinalaista amerikkaa opiske­leva sekä merkittömiä vaatteita luova tuumailija.

Pent ti  Nisk anenruotsissa asuva kirjailija. teoksia muun muassa Yö ja usva (Gummerus, 1979), Barlas, cavalier de la garde de Gengis Khan (Langues & mondes, 1999) sekä Ryssä­vihalla Brysseliin (Johan Beckman institute, 2003).

makkonen

Tämän numeron kirjoittajia

JulkaisijaDomirola oy

Päätoimittajaelias krohn | politiikka, filosofia, mielipide, 200 sanaa

Toimituspäällikkö, kehitysari Lahdenmäki

ToimitussihteeritHanna kuusela | kirja­arviot ja kolumnitHeidi Laine | kaunokirjalliset tekstit, kirjallisuusaiheet, teatteriturkka Ylinen | elokuva, sarjakuvat

Ulkoasuerik Bertell

ValokuvaajaHelinä kuusela

Toimittajataleksi ahtola | historia; Jouni avelin; reeta Heino, eero J. Hirvenoja | elokuva; Pia Hyttinen | tampere; mari Lukkari, susa nokelainen, Heini oikkonen, tomi toivio, iisa af ursin | turku

KustantajaJohan alén | verkkosivuston vastaava toimittaja

Toimituksen yhteystiedoturl: http://www.kulttuurivihkot.fi | puhelin: (09) 4114 5369 (vastaaja) | osoite: Lönnrotinkatu 25 a, 00180 Helsinki | sähköpostiosoitteet: etunimi.sukunimi@kulttuurivihkot.fi

Osoitteenmuutokset ja tilauksetkulttuurivihkot ilmestyy kuusi kertaa vuodessa. Lähetä tilaus tai tieto osoitteenmuutoksesta toimituksen osoitteeseen kirjeitse tai sähköpostitse: tilaus@kulttuurivihkot.fi tai käyttäen www­asiakaspalveluamme osoitteessa: http://www. kulttuurivihkot.fikuuden numeron kestotilaus 34 euroa, määräaikainen tilaus 40 euroa.

Ilmoitushinnatkoko sivu: 800 e (neliväri 850 e), puoli sivua: 500 e (nelivärinen 550 e) sekä arvonlisävero: 22 %. katso: http://www.kulttuurivihkot.fi/mediakortti.html

Kirjoitusten lähettäminentoimitus ottaa sitoumuksetta vastaan lehdessä julkaistavaksi tarkoitettua materiaalia. tekstit vain rtf­ eli rich text Format­ tai asCii­ eli tekstitiedostoina sähköpostitse toimitussihteereille tai lehden osoitteeseen (tuloste ja mahdollinen levyke). Lehti ei vastaa tilaamatta lähetetyn materiaalin säilyttämisestä eikä palauttamisesta. aiheiden tarjoaminen onnistuu parhaiten ottamalla yhteyttä toimitussihteeriin. ks. työnjako yltä. kulttuurivihkoihin kertyvä aineisto luovutetaan vanhennuttuaan kansan arkistoon tallennettavaksi.

Kirjapainokainuun sanomat, kajaaniissn: 0356­3367

34 . vuosikerta

www.samimakkonen.com

K atja NissinenPost­postmoderni elämäntapa­esteetikko ja wanna­be­marxi­lainen, joka tarkastelee maail­maa psykoanalyyttisten ja vino­viettisten lasien läpi. Haaveilee paremmasta maailmasta ja muu­tosta tampereelle. Lempiväri: kaikki käy kunhan on punaista.

Juri  Nummelinturkulainen tietokirjailija ja toi­mittaja (s. 1972), jota kiinnostaa kaikki unohdettu. teoksia muun muassa Pulpografia (2000), Kuudestilaukeavat (2004), Valkoinen hehku (2005).

Tomi Toiviovapaa toimittaja. suomenlahden vastarannalle eksynyt kehitys­maatutkimuksen maisteri.

I isa af Ur sinturussa asuva kirjallisuuden jat­ko­opiskelija ja vapaa kirjoitta­ja. Lukee, valokuvaa ja keksii ta­rinoita.

6 /2006 | �

Elias Krohn

www.samimakkonen.com

T oimit ta ja   Anna  Politkovsk a jan mur­ha kosketti suomalaisia syvästi: hänen spontaaniin muistotilaisuuteensa venäjän suurlähetystön edes­sä Helsingissä osallistui jopa 3 000 ihmistä. Yksit­

täiseen täällä tunnettuun ihmiseen kohdistunut rikos nosti samalla tietoisuuteen venäläisten toimittajien heikon tur­vallisuustilanteen yleisemminkin. ainakin 12 toimittajaa on murhattu kansallisen kokoomuksen veljespuoluetta edus­tavan Vladimir Putinin presidenttikaudella (tosin tuskin hänen toimeksiannostaan tai tieten). ongelmaa on syytä pi­tää esillä niin valtiollisen tason kuin kansalaisjärjestöjenkin yhteistyössä venäläisten kanssa.

Joissakin suomalaisissa reaktioissa Politkovskajan murhaan oli kuitenkin mukana myös tiettyä itsetyyty­väisyyttä. sanomalehtien liitto viestitti useissa päiväleh­dissä Politkovskajan muistoksi julkaistussa ilmoitukses­saan, jonka kuvassa lehtiteksti oli korvattu piikkilangoil­la: »Jotta ymmärtäisit, mitä sinulla on. Ja mitä sadoilla miljoonilla muilla ei ole. sananvapaus.»

vaikka suomessa toimittajien harvemmin tarvitsee pe­lätä henkensä edestä, täälläkin riittää tekemistä sanan­vapauden puolustamisessa ja edistämisessä. ajankohtai­sin uhka on hallituksen yllättävä esitys kullttuuri­ ja mieli­

pidelehtituen leikkaamisesta 15 prosentilla, muun muassa ystävyysseurojen ja rauhanjärjestöjen avustusten lisäksi. tämä iskee suoraan tiedonvälityksen monimuotoisuuteen sekä mahdollisuuteen saada esille erilaisia ja usein toden­mukaisempia näkökulmia maailmasta kuin mitä valtame­dia esittää. tälläkin hetkellä tuo mahdollisuus perustuu pitkälti sinnikkääseen vapaaehtoistyöhön tai heikosti pal­kattuun uurastukseen, jossa ei työtunteja lasketa.

ne, joilla on rahaa tai valtaa, saavat aina äänensä kuu­luville. kulttuuri­ ja mielipidelehtien kautta kuuluvat myös rahattomien ja vallattomien äänet. tasavallassa sa­nanvapauden ja ­vallan tulisi jakautua mahdollisimman tasaisesti. mallia voisi ottaa länsinaapurimme kuningas­kunnasta, jossa kulttuurilehtituki on nelinkertainen suo­meen verrattuna.

Leikkaushanke kertoo osaltaan myös demokratian on­gelmista – sellaisiakin on myös muualla kuin venäjäl­lä. kukaan ei tunnu ottavan asiasta täyttä vastuuta eikä avoimesti puhuvan leikkausten puolesta tai kyseenalais­tavan kulttuuri­ ja mielipidelehtien merkitystä. silti on täysin mahdollista, että esitys toteutuu. ei ole hyvää de­mokratiaa, että poliitikot piiloutuvat valtiovarainminis­teriön selän taakse. •

Sananvapaus kuuluu jokaiselle

pääkirjoitus

6 /2006 | �6 /2006 | �

tek sti  Ronja Verkasalo

200 sanaa

➤ The Blackroom Ac t (tanssitaiteilijat Anne Hiekkaranta, Kaisa Niemi ja Simo Kellokumpu, kuvataiteilija Jyrki Riekki) on kollek-tiivisesti työskentelevä taiteilijaryhmä, joka ei pelkää tehdä eroa sisäsiistiin käyttötaiteeseen. Ryhmän toinen näyttämöteos Born Under Saturn on saanut inspiraationsa Saturnus-planee-tan pimeään puoleen liitetyistä myy-teistä ja uskomuksista.

Ihmisruumiissa Saturnuksen uskot-tiin vallitsevan pernaa, ja myös mus-taksi sapeksi (kreikan melanchole) kut-suttu pernan neste kuului Saturnuksel-le. Mustan sapen uskottiin vatsan polt-tojen lisäksi aiheuttavan myös henki-

siä oireita: syvää masennusta, apatiaa ja kammottavia, todentuntuisia unia. Päähän kohotessaan musta sappi taas aiheutti manian.

Jos The Blackroon Actin aiempaa tuotantoa on uskominen, tästä teok-sesta on kaunotanssillisuus kaukana. Terve vastahakoisuus sopeutua siistiin ja valmiiksi selitettyyn maailmaan ot-taa vinon hahmon, kun ryhmä haastaa katsojaa kurkistamaan kesytetyn päivä-minuuden taakse. Jokaisella meistä on ajatuksia, joita ei voi sanoa ääneen. Juuri näitä pohjamutia The Blackroom Act kaivelee, innoissaan kaikista löytä-mistään lieroista.

Uuden teoksen nimi Born

Under Saturn on tuttu Rudolf ja Margot Wittkowerin kirjasta, joka perustuu rakastettuun myyttiin taiteilijasta saturnaalisena hahmona. Saturnuksen merkeissä syntyneiden päivätajunnan rajat ovat erityisen huterat. Se ajaa heitä eteenpäin sekä taiteilijuuteen että siihen, mitä kutsumme hulluudeksi tai sairaudeksi. Taiteilijan traaginen elämänkohtalo ja oudot harrastukset näyttäytyvät suorana seurauksena Saturnuksen vaikutuksesta. Sen syleilyyn vajoaminen merkitsee samanaikaisesti sekä regressiota että kirkkaan ymmärtämisen tilaa. •

Matka saturnaaliseen pimeään■ The Blackroom Act: Born Under SaturnZodiak – Uuden tanssin keskus, Kaa-pelitehdas, B-rappu, Tallberginkatu 1, Helsinki. Ensi-ilta 1.12. klo 19. Muut esi-tykset 7.12., 9.12. klo 19, 10.12. klo 15, 12.12., 13.12., 14.12. klo 19. Esitys ei so-vellu lapsille. 12.12. yleisökeskustelu esi-tyksen jälkeen. Liput 15/8 e.

■ Iltalukemista:Rudolf ja Margot Wittkower: Born Under Saturn. The Character and Conduct of Artists. 1963

➤ Jos Kiina ssa hakee Inter-netistä tietoa hakusanoilla »ihmisoi-keudet», »Dalai Lama», »Taiwan» tai »demokratia», tulos jää laihaksi. Pää-sy sivuille, joissa näitä sanoja esiintyy, on estetty. Myös kiellettyjä sanoja si-sältävät sähköpostiviestit, kännyköi-den tekstiviestit ja blogit joutuvat sen-suurin kohteeksi. Sähköpostiliikennet-tä valvotaan, ja vääriä sanoja sisältävät viestit poistetaan. Keskustelufooru-meita saatetaan sulkea ennen poliitti-sesti arkoja päiviä, kuten Tiananmenin verilöylyn muistopäivää. Myös arvelut-tavaa materiaalia sisältäviä blogeja on suljettu. Esimerkiksi erään tiibetiläisen kirjoittajan blogi suljettiin, koska siinä oli julkaistu Dalai Laman kuva.

Kotimaiset ja kansainväliset it-yri-tykset tekevät yhteistyötä Kiinan sen-suuriviranomaisten kanssa. Yhdysval-talaisia yrityksiä Yahoota, Microsoftia ja Googlea on arvosteltu osallistumi-sesta sananvapauden loukkaamiseen.

Kiina on Internet-sensuurin jättiläinenLänsimaiset yhtiöt osallistuvat sananvapauden loukkaamiseen

Esimerkiksi Yahoo on luovuttanut Kii-nan viranomaisille sähköpostitilien-sä käyttäjätietoja, joiden perusteella sensuuriohjeista kirjoittanut kiinalai-nen toimittaja tuomittiin vankeuteen. Microsoft taas estää MSN Spaces -pal-velun käytön, jos käyttäjän tai blogin nimessä on kiellettyjä sanoja, ja Google on avannut kiinalaisten käyttöön sen-suroidun version hakukoneestaan.

Yhtiöiden toiminta Kiinassa sotii niiden omia arvoja vastaan. Muun mu-assa Google kertoo kotisivuillaan, että yhtiön pyrkimyksenä on tiedon tuomi-nen avoimesti kaikkien saataville. Toi-mintaansa Kiinassa yhtiöt ovat puolus-telleet sillä, että niiden on noudatetta-va maan lakeja.

Amnesty International suosittaa, et-tä yritysten tulisi taistella sananvapau-den ja ihmisoikeuksien loukkaamis-ta vastaan muun muassa julkistamal-la kaikki yrityksen ja Kiinan hallituksen väliset sensurointiin liittyvät sopimuk-

set, käyttämällä kaikki mahdolliset ju-ridiset keinot Kiinassa ja kansainväli-sesti ennen kuin suostuvat noudatta-maan sananvapautta rajoittavia ohjei-ta ja kertomalla avoimesti, millä tavoin Internet-suodattimet sensuroivat pää-syä verkkosivuille.

Rangaistukset koviaVääränlaisesta tiedonvälityksestä kiinnijääminen voi Kiinassa tietää pit-kää, jopa kymmenen vuoden vankeus-rangaistusta, vaikka maan perustus-lakiin muodollisesti sisältyykin sanan-vapaus. Amnesty on ilmoittanut, että ainakin 54 kiinalaista on tällä hetkellä vangittuna Internetin käyttöön liitty-vistä syistä.

Tuomioiden syinä ovat olleet muun muassa verkkovetoomuksen allekir-joittaminen, korruption vastustami-nen, tiedon jakaminen SARS-epide-miasta ja demokratiaa puolustavan liikkeen perustamisen suunnittelu. Vi-

rallisiksi tuomioiden syiksi on mainit-tu »valtion salaisten tietojen levittä-minen» tai »valtion turvallisuuden ja yhteiskunnallisen vakauden uhkaa-minen».

Kiinalaisten Internetin käyttöä myös valvotaan tiukasti. BusinessWeekin mukaan jopa yli 30 000 kiinalaista virkamiestä metsästää verkosta luvattomaksi luokiteltavaa materiaalia sekä jäljittää niitä, jotka yrittävät kiertää säädöksiä. Kiellettyjä sanoja on satoja, ja listat niistä muuttuvat maailman ja Kiinan tapahtumien myötä jatkuvasti. Kansalaisilla ei myöskään ole tietoa siitä, mitkä sanat ovat kiellettyjä ja mitkä eivät. •

—

■ Lähteet: Amnesty International ja BusinessWeek: http://www.busi-nessweek.com/technology/content/jan2006/tc20060112_434051.htm

tek sti  Reeta Heino

6 /2006 | �

200 sanaa

➤ Hel singin Vanhalla ylioppilastalolla 13.10. järjestetyt juhlakonsertit voitaneen kat­soa jonkinlaiseksi kirjailija­ ja taiteilijayhdis­tys kiilan juhlavuoden kohokohdaksi. kulu­van vuoden aikana pyöreitä vuosia vasemmis­tolaisista kulttuurivaikuttajista täyttävät kii­lan lisäksi niin Love records, Lapualaisoop-pera kuin Ylioppilasteatterikin. kiilan juhla­konsertin jälkimmäinen osuus, laulelmailta, sattuikin todella otolliseen aikaan. Poliitti­nen laulu ei ole vuosiin ollut ajankohtaisempi, minkä todistaa muun muassa Jouko Aalto-sen kiilalaisia taiteilijoita pullollaan oleva do­kumentti Kenen joukoissa seisot.

alkuillan klassisen konsertin tauottua käy vanhan ravintola pian ahtaaksi ihmisten odot­taessa juhlasalin ovien avaamista illan toiseen konserttiin. ohjelman avaa Eija Ahvo, ja seu­raavaan runsaan kahden tunnin aikana kuul­laan parinkymmenen kiilalaisvetoisen kokoon­panon tulkintoja menneiden vuosikymmenien kotimaisen musiikin huippuhetkistä.

Lauluja rakkaudesta ja oikeudesta

Aina ajankohtainen Agit Prop esiintyi Kiilan laulelmaillassa.Kuva: Kaapo Kamu.

 tek sti Jan Liesaho

konsertin kohokohta sattuu mielestäni sen alkupuolelle. Anneli Saariston astellessa la­valle löytävät hänen dramaattinen persoonan­sa ja hänen esittämänsä laulut toisensa. saa­ristosta säteilee yllätyksekseni samanlaista ro­soista sielukkuutta kuin vanhoista blueslaula­jista, vaikkapa Bessie Smithistä.

saariston jälkeen koiton Laulu luo juhla­salin parvelta kymmeneksi minuutiksi lähes hartaan tunnelman, jonka M.A. Numminen kääntää päälaelleen elektronisella numerol­laan. numminen ei ole ikinä onnistunut ra­vistelemaan minua voimakkaammin kuin

nyt esiintyessään dj Sanen kanssa. nummi­sen provokatiiviset dadateknorunot toimivat kuin tuhat volttia: »Peräaukkoa et saa koskaan nuolla / sillä järjestelmän rengit liikkuvat pet­tävällä suolla.»

Loppuilta täyttyy lauluista, runoista ja ly­hyistä otteista kiilan historiaa, jotka lukee il­lan isäntä Matti Rinne. moni luulee loppu­huipennuksen koittaneen, kun agit­Prop tu­lee lavalle, mutta viimeisen valloittavan si­netin illalle antaa parvelle jälleen järjestäy­tynyt koiton Laulu. Pian Kaj Chydeniuksen Nuoruustango leijuu ilmassa kuin kimppu juhannusyön aurinkoa.

Lämpimästä tunnelmasta huolimatta ei il­lan aikana kuulla yhteislaulua – Sinikka So-kan kehotuksista huolimatta. •

—

■ Matti Rinteen kirjoittama Kiilan historia arvioidaan tässä lehdessä sivulla 64.

 M. A. Nummisen provokatiiviset dadateknorunot toimivat kuin tuhat volttia. 

6 /2006 | �

Kuva Nyrki Tapiovaaran elokuvasta Juha (1937).

200 sanaa

➤ Kir jaili ja- ja taiteilijayhdistys Kiilan 70-vuotisen taipaleen juhlintaan liitetetiin myös kunnianosoitus aikan-sa intellektuellille, elokuvan tuntijalle ja elokuvaohjaajalle Nyrki Tapiovaaralle (1911–1940). Suomen elokuva-arkis-ton Tapiovaara-viikonloppuun kuului hänen elokuviensa esityksiä sekä elo-kuvatutkija Jari Sedergrenin vetä-mä paneelikeskustelu otsikolla »Nyrki Tapiovaaran haaste».

Tapiovaara kaatui rintamalla kak-si viikkoa ennen talvisodan päättymis-tä helmikuussa 1940. Vain 28-vuotiaal-ta ohjaajalta jäi jälkipolville perinnök-si viisi elokuvaa, joista jokaista jäi vai-vaamaan jonkinasteinen keskeneräi-syys. Osa filmien materiaaleista on ka-donnut, osa palanut ja osan elokuvis-ta ovat työstäneet loppuun muut kuin Tapiovaara itse.

»Parinkymmenen vuoden välein elokuvapiireissä käännetään kellot ’vuoteen nolla’ ja rankasti määritellään, ettei menneessä elokuvamaailmassa ole mitään ’kiinnipidettävää’. Tapio-vaara ei ole hautautunut historiaan, vaan herättää edelleen elävää keskus-telua paitsi elokuviensa sanomallises-ta sisällöstä myös varsin kokeilevasta kameran ja kuvakulmien käytöstä», sa-noo Jari Sedergren paneelikeskustelua avatessaan.

Kiinnipitämisen arvoisina Sedergren mainitsee viisi Tapiovaaran elokuvaa: Juha (1937), Varastettu kuolema (1938), Kaksi Vihtoria (1939), Herra Lahtinen lähtee lipettiin (1939) ja Miehen tie (1940)

»Vasemmistolaisuuteen suuntau-tunut, muttei puoluesidoksinen Tapio-vaara koetaan nykypäivänä yhdeksi niistä harvoista elokuva-alan intellek-tuelleista, joita Suomessa on koskaan ollut. Hän oli myös aikansa hienoin maailmanelokuvan tuntija», painot-taa elokuvatutkija ja kirjailija Sakari Toiviainen.

»Tapiovaaraa voi hyvällä syyllä kutsua eräänlaiseksi ’esi- Aki Kauris-mäeksi’. Kaurismäkeä, Tapiovaaraa ja suomalaisista ohjaajista kolmante-na Risto Jarvaa voidaan pitää ainoina todellisina intellektuelleina elokuvaa tuntevina ja siitä kirjoittavina elokuva-alan mestareina.»

Varhain menetetty lupaustek sti  Marjut SalamaNyrki Tapiovaaran elokuvissa on edelleen paljon kestävää.

Suomalaisuutta ja eurooppalaisuutta1960- ja 70-luvun vasemmistolaiset taiteilijapiirit näkivät Tapiovaaran elo-kuvissa yhteiskuntakritiikkiä, terävää politiikkaa, vastakkainasettelua ja kult-tuuriradikalismia. Tänään nuorem-pi polvi nostaa esille elokuvien mui-ta ansioita.

»Nyrki Tapiovaaran jälkeensä jät-tämät elokuvat tarjoavat osittain keskeneräiseksi jääneinäkin nuorem-mille elokuvantekijöille paljon pintaa mihin tarttua. Keskeneräisyys ei häi-ritse, vaan pikemminkin asettaa teki-jöille ja katsojille haasteen», luonneh-ti paneelin nuorin osallistuja, elokuva-alan opiskelija Eero Tammi Tapiovaa-ran perintöä.

»Parhaimmillaan Tapiovaaran elo-kuvien upeat luonnon ja suomalaisuu-den kuvaukset hehkuttavat katsojas-sa ylpeyden tunnetta suomalaisuudes-

ta. Parhainta suomalaisuuden kuvaus-ta voi nähdä elokuvassa Juha», Tammi arvioi. Hän kiittää myös Tapiovaaran avantgardistista kuvakerrontaa, joka toimii ilman dialogiakin.

Tapiovaara tutustui elokuva-alaan Euroopassa, niin Ranskassa kuin Sak-sassakin, kuten myös Neuvostoliitossa. Rakkaus ranskalaiseen avantgardismiin ja saksalaiseen ekspressionismiin näky-vät Tapiovaaran tavasta kuvata täysin poikkeavasti verrattuna muihin aikan-sa suomalaisohjaajiin.

Varastetun kuoleman jopa oudot kuvakulmat, kokeellisuus, film noir -tyyppiset valaistukset ja syvät varjot sekä hidastetuin liikkein mukulakivi-kaduilla laukkaavat hevoset toimivat tänäänkin. Tämä vuoteen 1905 siirret-ty tarina muotoutui Tapiovaaran kä-sissä seikkailukertomukseksi Venäjän tsaarinvaltaa vastaan toimivien aktivis-tien vapaustaistelusta. Alkuperäinen

 »Tapiovaaran elokuvien upeat luonnon ja suomalaisuuden kuvaukset hehkuttavat katsojassa ylpeyden tunnetta suomalaisuudesta.» 

tarina (R. Schildtin Kuularuisku) oli elo-kuvan filmausvuonna 1938 vielä liian arka aihe vuoteen 1918 sijoittuvine ta-pahtumineen.

Vakavan ja tumman puolensa lisäk-si Tapiovaara osoittaa elokuvissaan myös aikaansa nähden poikkeuksellista huumoria ja satiiria. »Herra Lahtinen lähtee lipettiin -elokuvassa käytetään unijaksoja ja ajassa liikkumista haus-kasti hyväksi, ja pienistä eleistä ja rep-liikeistä hersyää tänäänkin nauratta-vaa komiikkaa. Jälkipolville torsok-si jääneestä elokuvasta löytää helpos-ti yhteyksiä Chaplinin Nykyaikaan», arvioi elokuva-arkiston pioneeri Lauri Tykkyläinen. Elokuvassa virkamies Lahtinen etsii elämästään kadonnut-ta säveltä.

Elokuvien keskeneräisyys jää Tapio-vaaran oman elämän kadonneeksi sä-veleksi ja haasteeksi tuleville elokuvan-tekijöille. •

6 /2006 | �

200 sanaa

Beatnikit palasivatHelsinkiläinen populaarikulttuuriin keskittynyt järjestö Chorus on ennen järjestänyt poikkitieteellisiä ja -taiteellisia tapahtumia muun muassa The Smithistä. Nyt vuorossa oli koko päivän kestänyt happening Yhdysvalloissa 1940-luvulla syntyneestä beat-kulttuurista.

Choruksen puheenjohtaja Jan Liesaho on kiinnos-tunut beat-kulttuurista sen kulttuurisen uudistus-voiman vuoksi.

➤ Choruksen puheenjohtaja Jan Liesaho kertoo, että järjestössä mietit-tiin pitkään, onko kirjallisuuden ja jazz-musiikkiin ympärillä pyörivä beat-kult-tuuri sopiva teema nimenomaan popu-laarikulttuuriin erikoistuneelle järjes-tölle. »Populaari» on kuitenkin lavea käsite, ja tapahtuma järjestettiin. Cho-ruksen beat-happening 7. lokakuuta ja-kaantui seminaariin ja beat-henkisiin bileisiin. Seminaarin puhujakaarti oli ni-mekäs, ja yleisöä saapui paikalle paljon.

Seminaarin avasi yhdysvaltalainen professori Michael Parrish Kalifornian yliopistosta esittelemällä beat-liikkeen syntyä kylmän sodan henkisessä ilmapiirissä toisen maailmansodan jälkeen. Parrish nosti esiin Yhdysvalloissa tuolloin vallinneen yleisen pelkotilan – niin atomipommin, seksin, homoseksuaalisuuden kuin huumeidenkin pelon. Tämä kaikki kumuloitui beatin alkutahteina Allen

Gingsbergin, Jack Kerouacin ja William S. Burroughsin kirjallisissa tuotoksissa. Omaksi beat-suosikikseen Parrish nosti runoilija Lawrence Ferlinghettin.

»Suomen akateemisessa maailmassa beat-kulttuuria on tutkittu yllättävän vähän», Jan Liesaho kertoo. Onkin hieman yllättävää, että yksi ainoista beat-kirjallisuutta käsittelevistä akateemisista teksteistä on muusikko Maritta Kuulan aikoinaan Turun yliopistossa tekemä gradu groteskista huumorista Burroughsin Alastomassa lounaassa (1959). Kuula esitelmöi Burroughsin teoksesta myös seminaarissa. Katkelmallisen rakenteensa vuoksi Alaston lounas ei ole helposti lähestyttävä, mutta Kuula löytää sen sisuksista Mihail Bahtinista lähtöisin olevaa groteskia naurua ja sarjakuvamaisia, äärimmäisyyksiin asti liioiteltuja kuvia.

Runoja jazzin tahdissaBeat ei ollut kuitenkaan pelkkää kirjal-lista kulttuuria, vaan sen synty risteää olennaisesti modernin jazzin ja be-bopin kanssa: Gingsberg, Kerouac ja kumppanit hakivat sanoihinsa rytmiä

ja svengiä Charlie Parkerin ja Dizzy Gillespien improvisoiduista soolois-ta. Jazz-muusikko Jari Perkiömäki tut-kaili seminaarissa beatin ja bebopin vä-listä suhdetta. Perkiömäki myönsi, et-tä vaikutteet ovat pikemminkin yksi-suuntaisia; muusikoiden piirissä ollaan usein sulkeutuneita omiin piireihin, ei-kä vaikutteita aktiivisesti haeta esimer-kiksi runoudesta. »Beat-kirjallisuutta ja bebopia yhdistää kuitenkin perinteisen muodon rikkominen ja uudenlaiset ta-vat lähestyä luovaa prosessia», Perkiö-mäki pohti. Perkiömäki myös esiintyi saksofoninsa ja Sibelius-akatemian jazz-muusikoiden kanssa seminaarin jälkei-sissä beat-bileissä.

Choruksen varapuheenjohtaja Marianne Airisniemi puolestaan esitteli asiaankuuluva baskeri päässään uudenlaisia näkökulmia kenties tunnetuimpaan beat-kirjaan, Kerouacin Matkalla-romaaniin. Airisniemi

nosti esiin kirjan filosofisia taustoja, ennen muuta Friedrich Nietzschen teorioita, ja kommentoi teoksen jopa vihamielistä asennoitumista naisiin.

Turkulainen beat-kääntäjä ja suo-malaisen runouden ja undergroundin legenda Markku Into palautti maan pinnalle Airisniemen korkealentoisen esitelmän jälkeen: »maantie päihittää Nietzschen», kuului Innon komment-ti Kerouacin kirjasta. Into jutusteli pit-kän tovin omasta suhteestaan beatiin ja kertoi anekdootteja muun muas-sa omista kohtaamisistaan beat-liik-keen legendojen kanssa. Erityisesti Into nosti esiin Allen Ginsbergin Huuto-ru-non, jonka ensi-ilmestymisestä tuli lo-kakuussa kuluneeksi 50 vuotta. Innon mukaan Huudolla oli ja on edelleen huomattavaa yhteiskunnallista mer-kitystä: »runo on painajaismainen ku-vaus yhteiskunnasta, sen jälkeen ame-rikkalaisten oli helpompi hengittää», Into totesi. Huudolla oli merkitystä myös Innon omaan nuoruuteen. »Se esimerkiksi vaikutti omaan suhtautu-miseeni homoseksuaalisuutta kohtaan, joka tuon ajan Suomessa oli vielä ri-kos», Into kertoi. •

tek sti  Turkka Ylinen | kuva Helinä­ Kuusela

 »Sanoihin rytmiä ja svengiä»  

6 /2006 | �

200 sanaa

➤ O pintotoiminnan Keskus-liiton tuottamalla 100 isää -nettisivulla on nähtävissä ja kuultavissa elokuvan, musiikin, piirrosten ja valokuvan kei-noin toteutettuja multimediateok-sia, joista selviää muun muassa, mi-tä äidinkin tulisi tietää isästä. Riikka Ala-Harjan, Uuno Kailaan, Reko Lundánin, Matti Paloheimon ja Markku Ropposen teksteihin perus-tuvien multimediateoksien kuvitukses-ta vastaavat säveltäjä Asko Mänttäri, ohjaaja Aleksi Rytkönen, kuvitta-ja ja arkkitehti Harri Tarkka sekä valo-kuvaajat Stefan Bremer ja Sami Repo. Sanan ja kuvan välinen liitto tuottaa-kin hienoja teoksia, joiden lähtökohta-na on isyyden kaari lapsen syntymäs-tä isän kuolinvuoteelle. Teoksissa per-he-elämää ei esitetä pelkkänä ruusuil-la tanssimisena, vaan niissä rakkaus ja toisista välittäminen lomittuvat lapsis-ta irtautumiseen, parisuhdeongelmiin ja kuolemaan.

Vaikka multimediataideteokset ker-tovat perheestä isien kautta, sivusto

tarjoaa myös perheasioiden parissa toi-miville järjestöille ja yhdistyksille mah-dollisuuden kertoa muistakin perheitä koskevista asioista artikkelien muodos-sa. Niistä mielenkiintoisimpia ovat Suo-men Uusperheellisten Liitto ry:n Pekka Larkelan isyyttä ja Lapsiperheiden Etu-järjestö ry:n Sirpa Puolakan äitien uh-rautumista käsittelevät artikkelit, joi-den jokaisen isän ja äidin tai isäksi ja äi-diksi tulevan pitäisi lukea.

Artikkelissaan »Mies isänä» Larkela tuo esille, että nykyään isyys on moni-muotoisempaa kuin koskaan aikaisem-min. Yhä useampi isä elää lapsestaan erossa: etä- ja tapaajaisänä, uusper-heessä tai yksinään. Ydinperheissäkin isyys koetaan myös eri tavoin kuin en-nen: se on joko haaste, ongelma tai jo-pa toivoton tehtävä.

Artikkelissaan Larkela haastaa isät ja isäpuolet toiminnalliseen vanhemmuu-teen, mikä tarkoittaa yhdessä tekemis-tä ja olemista. Isyyteen kasvetaan teke-mällä, ja Larkelan mukaan se on usein tahtoratkaisu. Se ei synny käden kään-

teessä, vaan vaatii enemmän kuin yh-deksän kuukauden odotusajan. Toi-minnallisen vanhemmuuden kautta syntyykin uudenlainen isä-lapsi-suhde. Samalla se vaatii isältä uudenlaista suh-tautumista lapseen ja kasvatusvastuun ottamista itselleen.

Artikkelissaan »Uhrautuminen äi-deiltä kielletty?» Puolakka toteaa, että nykyään uhrautumista ei pidetä hyvän äidin merkkinä: äidin ei pitäisi uhrautua lapsensa puolesta. Puolakan mukaan uhrautuminen ei sovi nykyajan yksilöl-lisyyttä ja itsellisyyttä korostavalle kult-tuurille, vaan se koetaan epämuodik-kaana ja vanhanaikaisena.

Puolakka peräänkuuluttaakin uh-rautumista antamisen ja luopumisen merkityksessä. Uhrautumisessa an-namme enemmän muille kuin itsellem-me: luovumme jostakin omasta toisen ihmisen hyväksi. Näin ollen uhrautumi-nen on epäitsekäs teko, mikä nykyään nähdään kielteisessä valossa. Puolakan mukaan kielteisyys johtuu kulttuuris-tamme, jossa uskotaan siihen, että yksi-

lön pitää huolehtia omasta hyvinvoin-nistaan ennen kuin voi jakaa sitä muille. Puolakka kysyykin, että pitääkö oman hyvinvoinnin tynnyrin olla kukkural-leen täysi ennen kuin siitä voi jakaa toi-selle ja uskommeko me edes tällaiseen ajatteluun. Toivottavasti emme. •

—

■ http://www.100isaa.fi

Mitä äidinkin tulisi tietää isästä? tek sti  Kari Jyrkinen

Internet-sivusto kertoo monipuolisesti isyydestä ja vähän äitiydestäkin.

Oikaisuja

➤ Kulttuurivihkojen edelliseen nu-meroon (4–5/2006) oli luikerrellut muutamia virheitä, jotka nyt oikai-semme.

Sivulla 6 jäi mainitsematta, et-tä Gareth Porterin artikkeli »Avasi-ko Israel tien iskuille Iraniin?» on uu-tistoimisto IPS:n (Inter Press Service) tuottama.

Artikkelin »Espoo Cinéssä näh-tyä» (sivu 16) oli kirjoittanut Eero Hirvenoja, ei Turkka Ylinen, kuten tekstin alla virheellisesti luki.

Sivulla 19 julkaistun Tampereen teatterikesää käsittelevän katsauk-sen »Englantilaisia yksinpuheluja ja keinosadetta» yhteydestä oli puo-lestaan kirjoittajan nimi jäänyt koko-naan pois. Kirjoittaja oli Heidi Laine.

Sivulla 22 Chiara Mezzadrin haastattelun yhteydessä olevassa ku-vassa ei esiinny Mezzadri itse, kuten kuvatekstistä voi päätellä, vaan hä-nen kollegansa Andrea Schermoly.

Kulttuurivihkot pahoittelee vir-heitä.

➤ Musiikki- ja huumoriryhmä Lapinlahden lintujen kolme legen-daarista tv-sarjaa Seitsemän kuole­mansyntiä (1988), Maailman kahdek­san ihmettä (1990) ja Kuudesti laukea­va (1992) on vihdoin julkaistu DVD:llä. Ne tuovat piristystä harmaaseen syk-syyn ja tarjoavat sitä paitsi virkistävän vaihtoehdon Pulttiboisin ja Kumme­lin kaltaisille loputtomiin mainostetuil-le tuotteille.

Sarjoista erityisesti Seitsemän kuo­lemansyntiä on yksi kaikkien aiko-jen hulvattomimpia kotimaisia sketsi-ohjelmia. Sen hauskinta antia ovat kuolemansyntisketsit, joissa housuton Timo Eränkö kertoo tarinoita maail-man epäoikeudenmukaisuudesta.

Kaikki kolme sarjaa todistavat oi-keaksi sen komiikan perustotuuden, että hyvä huumori perustuu toistoon. Osoituksena tästä ovat useat klassiset sketsit, kuten »Hurjat», »Luostarimun-kit», »Johanssonin pojat» ja »Tähti-reki». Osa hupailuista on jossain mää-rin aikasidonnaisia, niissä kun viitataan

Sedät jaksavat edelleensatunnaisen matkailijan tai K-kaupan Väiskin tapaisiin oman aikansa media-persooniin. Yhtä kaikki, Lintujen sket-sihuumoria ei taatusti tarvitse katsella pitkään naama peruslukemilla. Vitsien lomassa esitetyistä »musiikkivideois-ta» osa on yksinkertaisuudessaan ne-rokkaita – ilman mitään turhaa kikkai-lua tai näyttävää tietokonegrafiikkaa.

»Lappareiden» huumorissa on aina ollut mukana myös yhteiskunnallinen taso, oli kyse sitten musiikista tai sket-seistä. Niiden perinteisten aiheiden – alkoholin ja naisten – lisäksi ryhmän ai-heisiin ovatkin kuuluneet esimerkiksi politiikan mädännäisyys, työttömyys ja korkea vuokrataso.

Tv-sarjojen lisäksi DVD-levyil-lä on ekstroina mukana muun muas-sa Montreaux n festivaaleilla esitetyt kilpailuohjelmat sekä hauskana yllä-tyksenä brittiläisen tv-juontajan Chris Tarrantin show ssa vuonna 1990 näy-tettyjä katkelmia Seitsemästä kuole­mansynnistä. Osiossa sikäläinen ylei-sö pääsee kummastelemaan esimer-

kiksi poikien saunasketsiä. Lisämateri-aalia olisi toki voinut olla levyillä run-saamminkin.

Linnuilta on julkaistu myös CD Lintu­influenssaa Vol. 1, joka taitaa olla pop-poon peräti seitsemäs kokoelmajulkai-su. Tällä kertaa levyllä on hittejä vuo-silta 1985–1994 eli yhtyeen parhaal-ta luomiskaudelta. Lisäksi mukana on kaksi uutta sävellystä, joista erityisesti Keski­ikä on syvältä on tarttuva kipale, Lintujen parhaita vuosiin.

Vaikka ryhmän jäsenet ovat jo ehti-neet keski-ikään, jaksavat miehet edel-leen keikkailla. Loppuvuodesta Lin-nut ovat kiertäneet soittolavoja pitkäs-tä aikaa alkuperäisessä kokoonpanos-saan. Mukana menossa ovat siis myös aikanaan porukasta sooloilemaan läh-teneet Markku Toikka, Mikko Kivi-nen ja Tapio Liinoja. Yksi vain valitet-tavasti puuttuu joukosta: vuonna 2003 edesmennyt Heikki »Hiski» Salomaa, hieno viihdyttäjä. •

Eero Hirvenoja

6 /2006 | 10

200 sanaa

Kohtaus Köyhyyden filosofia -näytelmäsarjasta.  Kuva Jenni Nurminen.

➤ wsoy:n Kirjallisuussäätiö jakoi lokakuussa 10 000 euron tunnustus-palkinnot yhdeksälle kirjailijalle. Pal-kittujen joukossa oli myös Kulttuuri­vihkojen entinen päätoimittaja, kirjaili-ja Matti Rossi. Palkinnon perustelu oli seuraavanlainen:

»wsoy:n Shakespeare-projekti käynnistyi 2004. Jo aiemmin, kun han-ke oli ensin vain haaveen ja sittem-min suunnitelman asteella, nousi Mat-ti Rossin nimi jatkuvasti esiin. Yksi suu-ren käännösprojektin kulmakivistä oli ajatus, että Rossin vaikuttavat teatte-rikäännökset pitäisi kaikki saada myös lukijoiden ulottuville. Nyt niitä on il-mestynyt sarjassa jo kuusi, ja suomen-taja on siirtynyt vanhojen käännös-tensä uudistamisesta kokonaan uu-siin Shakespearen näytelmiin. Vaikka projektiin on liittynyt muita lahjakkai-

ta kääntäjiä, on Rossin tuotanto sen kivijalka.»

Rossi on Shakespearen lisäk-si kääntänyt muun muassa Nerudaa, Schilleriä, Borguesia ja Lorcaa. Hän on kirjoittanut useita runokokoelmia, näytelmiä, romaaneja ja dekkareita. Eräs Rossin tunnetuimmista teoksis-ta on kuitenkin klassikoksi muodostu-nut matkakirja Väkivallan vuosi (1970), joka kertoo hänen matkastaan Latina-laisen Amerikan halki. Rossin viimei-sin projekti on hänen englanniksi ja es-panjaksi kirjoittamiensa runojen jul-kaiseminen.

Muut palkitut olivat Risto Ahti, Liisa-Keltikangas-Järvinen, Rosa Liksom, Markus Majaluoma, Hilja Mörsäri, Kaija Parko, Seppo Puttonen ja Hannu Raittila. •

Matti Rossi sai tunnustuspalkinnon

Kirjailija Matti Rossi. Kuva: Helinä Kuusela.

➤ Pent ti  Sa arikosken Köyhyyden filosofia -kuunnelmasarjan kaikki kolme kuunnelmaa nähdään marras-joulukuussa Viima-ryhmän esittäminä Ateneum-salin teatteris-sa. Aiemmin vuosina 2002 ja 2004 esi-tetyt osat Kevään ensimmäinen saalis ja Maria ja Metodius täydentyvät nyt

Kuunnelma näyttämöllä tek sti  Maria Sä­kö

Kuikan pellolla. Trilogia kertoo nälän ja niukkuuden vaikutuksesta ihmiseen.

Saarikoski kirjoitti Kuikan pellon vähän ennen vuonna 1983 tapahtu-nutta kuolemaansa, ja se julkaistiin vasta vuonna 1986. Kolmen kuun-nelman tapahtumat sijoittuvat viime vuosisadan nälkävuosien tietämille

Etelä-Ruotsin saaristoon. Kuunnelmis-sa alaluokka kärsii henkisestä ja ruu-miillisesta köyhyydestä. Köyhyyden filosofialle on luonteenomaista pelkis-tetty kieli ja henkilökuvaus sekä lyrii-kan ja epiikan vaihtelu. Saarikoski rik-koo dialogin runollisella monologilla, mikä tekee tekstistä vivahteikasta ja

luo siihen jännitteitä.Saarikosken kuunnelmia on tutkittu

varsin vähän. Kuunnelmat jäivät tur-haan hänen muun tuotantonsa var-joon. Nykyään kuunnelmien seuraami-nen vaikuttaa olevan katoavaa kansan-perinnettä. Toisaalta nuoria kirjoit-tajia, kokeellisen teatterin tekijöitä ja maan eturivin prosaisteja kuunnelma-muoto on viime aikoina alkanut uudel-la tavalla kiinnostaa.

Kiitosta saaneen Viima-ryhmän esi-tykset on ohjannut ja sovittanut Riku Saastamoinen. Ryhmään kuuluvat Taisto Reimaluoto, Kaija Pakarinen, Tommi Eronen, Jussi Johnsson, Mari Lehtonen, Kaija Pakarinen, Päivi Rissanen ja Leo Torvalds. Apulais-ohjaajana toimii Aino Eskelinen, ää-nisuunnittelusta ja musiikista vastaa Nuutti Vapaavuori ja valosuunnitte-lusta Timo Nurminen. •

—

■ Maria Förbom et al.: »Monisärmäi-nen Saarikoski», teoksessa Sanelma. Kotimaisen kirjallisuuden vuosikirja, Turun yliopisto 1995.

■ http://www.ateneum.fi

6 /2006 | 11

Kirahvi

➤ Me stari  Baobab oli anta-nut minulle poikkeuksellisen tehtävän. Matkustaisin suuren veden yli Saarelle, jolla tapaisin comandante en jefe Fidel Castro Ruzin. Tämä oli Savannin eläi-melle suunnaton kunnia, mutta olin varustautunut kriittisillä kysymyksil-lä, joiden laadinnassa Baobab oli autta-nut minua hyvän rooibos-teen siemaus-ten lomassa.

Matkaani varten oli varattu kau-nis valkoinen lentokone. Työnsin kau-lani ulos lentokoneen ikkunasta ja kat-selin tähtiä ja eriväristen planeettojen kauneutta. Saavuimme Saaren ilmati-laan. Maassa näkyi palmuja, peltoja, ta-loja ja vuoria.

Raúl Castro Ruz oli minua vastassa (hän vastaanottaa kaikki Saarelle tulevat arvohenkilöt). Lentokentän seinässä oli isot julisteet »Tervetuloa Kirahvi» ja »Viva Kirahvi». Halasimme Raúlin kanssa lämpimästi.

»Sinulla on hienot viikset, toveri», sanoin. Raúl nauroi ja kehui omia viik-siäni. Yhdessä totesimme olevamme kaksi maailman kuuluisinta viiksekästä vallankumoksellista.

Tavattuani muutaman lukijani nou-simme vihreään maastoautoon ja aloi-timme matkan kohti paikkaa, missä Raúlin veli toipui leikkauksestaan.

Erit täin k aunis Saaren puolustusvoimien tiedotuspäällikkö

Ihana Kolibri johdatti minut vastaan-ottohalliin. Pihalla koululaiskuoro lau-loi Saaren kansallisia lauluja ja muuta-ma korkea upseeri teki meille kunniaa.

»Comandante saapuu pian. Toveri Kirahvi, olkaa ystävällinen ja nauttikaa hieman virvokkeita. Saako olla moji-to?» minulta kysyttiin ja eteeni tarjot-tiin valtava vadillinen. Kastoin turpa-ni ja olin mennyttä kirahvia Saaren iha-nuuden edessä.

Tut turutuu!  »Comandante en jefe Fidel Castro Ruz!» Havahduin turpa mojitossa Fidelin ojennettuun käteen, ojensin turpaani takaisin ja Fidel silitti minua hellästi. »Tervetuloa Saarelle, Ki-rahvi! Olemme odottaneet sinun saa-pumistasi malttamattomina. Käy istu-maan, alkakaamme haastattelu.»

Istuimme, minä häkeltyneenä Fi-delin lempeästä kansanomaisuudesta ja ystävällisyydestä. Olimme kaksin, ja saimme lisää mojitoa.

Panin nauhurin pyörimään, sillä tie-sin mojiton alkavan pian vaikuttaa.

Kir ahvi :  Minulle ja Savannin so-sialistiselle kulttuurijulkaisulle on suuri kunnia tavata sinut, Fidel. Myös veljesi Raúl on valloittava persoona, ja uskon lujasti Saaren tulevaisuuteen. Mutta tulevaisuuden päälle on asettunut ras-kaita pilviä. Toisinaan vaikuttaa siltä, että ympäröivä meri on musta eikä sini-

nen. Miten sinä näet tulevan?fidel: Rakas Kirahvi, tahdon lähet-

tää kauttasi terveiset Savannin lukijoil-le. Me jatkamme taistelua! Imperialis-tit eivät saa jalansijaa Saarellamme. Me luomme tulevaisuutta, standardia, jo-ka kehittyy vallitsevaksi. Maailman so-sialistinen kehitys on vääjäämätön pro-sessi, joka jatkuu Viidakossa, Savannilla ja kaikkialla eikä pysähdy muutamaan tummaan pilveen.

kirahvi: Olet vastikään toipunut leikkauksesta, jonka mainio onnistu-minen on taannut tämän tapaamisem-me. Pilvet on tällä erää voitettu, mutta maailma on puolillaan vihamielisiä api-noita, jotka toivovat sinun kuolemaasi. Seuraan asioita Savannilta käsin usein sydän sykkyrällä ja kärsin katsoessani tällaista mylvintää. Miten sinä kestät?

fidel: Paranen tyydyttävää tah-tia. Minulla on ilo Kirahvi-palstan kaut-ta näyttää ystävilleni kaikkialla maail-massa, että huhut kuolemastani ovat ennenaikaisia. Olen osallistunut usei-siin tärkeisiin päätöksiin ja olen päivit-täin puhelimitse yhteydessä useisiin keskeisiin tovereihin.

kirahvi: Sinua ei siis vihamielis-ten apinoiden meteli haittaa?

fidel: En ole tottunut odottamaan heiltä parempaa. Miami Herald, Newsweek ja mikä se Viidakon ääliöjulkaisu on… niin Viidakon Sanomat… Nämä ja monet

Tapasin Fidelin

muut mölyapinat eivät voi vielä riemuita kuolemastani, vaan heidän on keskityttävä suremaan Ariel Sharonia…

kirahvi: Kenelle valta Saarella kuuluu sinun jälkeesi?

fidel: Perustuslain mukaan valtio-neuvosto valitsee seuraavan presiden-tin. Veljeni mainitsi vuosi sitten, että ainoa oikeutettu seuraajani on puolue. Mölyapinat tulkitsivat tämänkin niin, että Raúl aikoo johtaa Saarta jälkeeni kollektiivin avulla. Voin kuitenkin va-kuuttaa, että toisin kuin eräissä muissa maissa meillä mölyapinat ja suuryrityk-set eivät vaikuta lainkaan presidentin-vaaliin. Meillä myös eniten ääniä saa-nut ehdokas voittaa.

kirahvi: Comandante, paljon kii-toksia haastattelusta. Vien terveisesi Savannille, ja toivomme yhdessä, että luokkataistelu Viidakossa on nopea ja veretön ja päättyy työväen voittoon.

fidel: Kiitos käynnistäsi. Saari tu-kee täysin sydämin Viidakon vallanku-mousta. Mutta hyvä Kirahvi, sinulla on Saarella ihailijatar, nimittäin veljentyt-tären tyttäreni Juanita. Hän täyttää kohta kahdeksan vuotta. Ajattelin an-taa hänelle syntymäpäivälahjaksi es-panjaksi käännetyt Kirahvin kootut pa-kinat… Voisinko saada sinulta omistus-kirjoituksesi?

Se onnistui loistavasti ja painoin tassunjälkeni kirjan etulehdelle. •

6 /2006 | 12

R osk a a»,  tuhahti tarjoilijaystäväni astuessam­me ulos nykytaiteen näyttelystä. en voinut väit­tää vastaan. kuvien herättämä tunne oli lähinnä myötähäpeä. silti kyseessä oli arvostettu galleria

ja arvostettu taiteilija.Jäin pohtimaan asetelmaa, joka oli nykytaiteen ken­

tässä kovin tuttu »alaston keisari» ­ilmiö. aikana, jol­loin taide enää harvoin liittyy taitoon tai osaamiseen, sen määrittää konteksti – se, kuka sanoo ja missä. si­ten jo vanhastaan tunnetut »apinakin olisi voinut maa­lata tuon» ­taideteokset ovat nykyään enemmän sääntö kuin poikkeus. taide on hajonnut vaikeasti määriteltä­väksi verkostoksi, jossa mikä tahansa voidaan tulkita sii­hen kuuluvaksi.

siitä on samalla tullut autoritaarista. tietyillä auktori­teeteilla, kuten museonjohtajilla, kuraattoreilla ja kriiti­koilla, on valta kertoa, mikä on taidetta ja mikä ei. usein hekin ovat ymmällään – miksei sitten tavallinen kadun­tallaaja? olin kuitenkin tyytyväinen ystäväni antamas­ta varsin suorasta palautteesta. monet näyttelystä lähtijät kun ovat nykyään niin ihmeissään, etteivät uskalla sanoa yhtikäs mitään.

»en ymmärrä mitään taiteesta» on yleisin puolustus tähän hiljaisuuteen. se on mielestäni vaarallista. Yritän aina rohkaista: vaikka taidetta tai sen ilmiöitä ei tunti­sikaan perinpohjin, toki jokin mielipide pitäisi olla. kyl­lä tavallinenkin ihminen saa sanoa, pitääkö vai eikö pidä. se on jopa toivottavaa. sitenhän keskustelu syntyy ja tai­teella on mahdollisuus kehittyä. mikäli tyydymme auto­ritaariseen valtaan ja ajattelemme johtajien tietävän kai­ken paremmin kuin me, olemme lähempänä diktatuuria kuin demokratiaa, jossa jokaisella pitäisi olla mielipiteen­ ja ilmaisunvapaus. tuskin taiteilijatkaan haluavat sellais­ta yksipuolista suosiota.

myönteisiäkin kokemuksia nykytaide voi tietysti tar­

Katri Lassila

Nykytaide on autoritaarista ja lyhytjänteistä

jota: olin iloinen esimerkiksi poistuessani taidehallis­ta Wolfgang Tillmansin näyttelystä. kuvista en pitänyt enkä ripustuksesta liioin. enemmän minua viehätti ny­kyisin niin harvoin vastaan tuleva pitkäjänteisyys. vaik­ka tillmans tuottaa eittämättä sillisalaattia, hän tuot­taa sitä kautta linjan. Hän on perehtynyt tyyliinsä ja luo­nut sen tietoisesti ja rauhallisesti. aikana, jolloin uudet renessanssinerot, kirjailija­käsikirjoittaja­malli­media­taiteilijat, tuntuvat tunkeneen kulttuurin jokaiselle osa­alueelle, tillmansin tyyli on vaikuttavaa. Hän jatkaa tai­teen jo katkennutta perinnettä, jossa taiteilija perehtyy erikoisalueeseensa, opettelee sen läpikotaisin ja tulee sii­nä mestariksi.

tällä hetkellä näet on muodikasta olla keskinkertainen mahdollisimman monella alalla. Pintaraapaisun verran jaksetaan kiinnostua milloin mistäkin projektista, laina­taan muodissa olevia taideteoreetikoita vaikeaselkoisiin »statementeihin», viitataan mahdollisimman helposti ja kansantajuisesti taidehistoriaan ja niin edelleen. osaa­minen on kutistunut monialaiseksi hanslankariudek­si. Harva taiteilija jaksaa opetella mitään aluetta kunnol­la, eikä siihen edes rohkaista. »vieläkö sä teet tuota, etkö sä jo kyllästy?» on usein kuultu tokaisu maailmassa, jossa kaikki paria vuotta pitkäkestoisempi syventyminen he­rättää hämmennystä.

myöskään taiteilijan sisäisen sielunmaiseman paljaste­lua ei mielestäni voi enää kutsua rohkeudeksi. ekshibitio­nismista meille on opettanut Big Brother jo kaiken. roh­keutta lienee nykypäivänä lause: »en vielä hallitse tätä.» todellista vallankumouksellisuutta on myöntää olevan­sa vasta kisälli, todellista arvostusta ansaitsee nöyrä ha­lu oppia lisää. •—■ Kirjoittaja on valokuvataiteilija ja Taideteollisen korkeakoulun valokuvataiteen maisteriohjelman opiskelija.

näkökulma

6 /2006 | 1�6 /2006 | 13

➤ Miten tehdä menneisyy­teen sijoittuva elokuva siten, että se olisi historialliselta kannalta uskottava, mutta ei kuitenkaan liian puuduttavaa seurattavaa nykykatsojalle?

Michael Winterbottomin metaelokuva Tristram Shandy -herrasmiehen paljastukset osoit­taa millaista hullunmyllyä epook­kielokuvan tekeminen voi pahim­millaan olla. kuvausryhmä on haastavan tilanteen edessä, kun pitäisi tehdä elokuva Laurence Sternen mahdottomana filmatta­vana pidetystä 1700­luvulle sijoit­tuvasta romaanista. elokuvan te­keminen on muutenkin melkoista taiteilemista, ja bonuksena vielä joku neropatti on aina huomaut­tamassa, ettei vaatetus tai muu tarpeisto ole historiallisesti au­tenttisista.

Marie Antoinette lienee ohjaa­ja Sofia Coppolan yritys antaa synninpäästö historiankirjois­sa parjatulle kuningattarelle. se­mi­feministisessä elokuvassaan Coppola kuvaa hänet huvittelun­haluisena nuorena tyttönä, joka tekee parhaansa suurien painei­den alla. Hieman ontto historial­linen kuvaus, jota ei kuitenkaan ole tehty liian vakavalla ilmeellä: hovin käytöstapoja kuvataan iro­nialla ja ääniraidalla soivat pää­asiassa 1980­luvun pophitit.

James Ellroyn romaaniin pe­rustuvassa Brian De Palman Mustassa Dahliassa on taustal­la tosikertomus Hollywoodissa läpimurtoa yrittäneen wannabe­näyttelijättären raa’asta surmas­ta. 1950­luvun Yhdysvallat näyt­täytyy elokuvassa synnin pesä­nä, jossa rikollisuus ja korruptio

Herrat ja narritTällä kertaa seikkaillaan historian pyörteissä ja pohditaan koomikon dilemmaa: voiko esittää aina hauskaa ja olla silti vakavasti otettava henkilö?

rehottavat ja rikkailla on omat lakinsa. nuoret näyttelijätäh­det eivät saa puhallettua kunnol­la henkeä sinänsä kiinnostavaan tarinaan, eikä lopputulos ole lä­hellekään samaa tasoa kuin vuo­den 1997 ellroy­filmatisoinnis­sa L. A. Confidential. aikakaut­ta kuvataan kuitenkin pieteetillä, ja kun nykyaikaan sijoittuvissa Hollywood­tuotannoissa ei käy­tännössä saa enää polttaa savuk­keita, sauhutellaan tässä eloku­vassa senkin edestä.

saksalaiselokuvassa Muiden elä­mä­ pureudutaan ddr:n histo­riaan. siinä stasin virkamies saa tehtäväkseen kuunnella liberaa­lin kirjailijan kotia. oman elä­mänsä tyhjyydestä kärsivä sala­kuuntelija alkaa kuitenkin tuntea myötätuntoa kirjailijaa kohtaan ryhtyen pimittämään todistus­aineistoa esimieheltään. eloku­vasta kasvaa saksassa viime vuo­sina vallinneesta »ostalgia»­aal­losta poikkeava, ansiokas kuvaus itäsaksalaisesta todellisuudesta, jossa salaisen poliisin verkostot ulottuivat kaikkialle.

Lähihistorian eniten media­huomiota saaneeseen tapahtu­maan, syksyn 2001 WtC­isku­jen »virallisessa» muistoeloku­vassa World Trade Center ku­vataan raunioiden alle jääneen kahden satamapoliisin eloonjää­miskamppailua. on vaikea uskoa, että tämän tarinaltaan lähinnä tv­elokuvien tasoa olevan ame­rikkalaisten arvojen ylistyksen on ohjannut Oliver Stone, jon­ka filmografiasta löytyy sentään Salvadorin (1986) ja JFK:n (1991) kaltaisia kriittisiä historianku­vauksia.

Koomikon monet kasvotvitsiniekkana esiintyminen am­matin puolesta voi olla ongel­mallista. vaarana on, että joutuu esittämään hauskaa jatkuvasti yksityiselämässäänkin. tai eh­kä ei vain haluta tulla leimatuksi loppuiäkseen klovniksi. Joka ta­pauksessa lukuisat elokuvakoo­mikotkin ovat jossain vaiheessa uraansa pyrkineet laajentamaan repertuaariaan, esimerkkeinä mainittakoon Robin Williams, Tom Hanks ja Jim Carrey.

näitä kysymyksiä käsitellään myös Tristram Shandyssa, jos­sa Steve Cooganin itseironisesti esittämä omahyväinen brittikoo­mikko yrittää luoda uraa vaka­vasti otettavana näyttelijänä.

Konttori-sarjan yhdysvalta­laisversiosta tunnettu Steve Ca-rell nähdään tavallisesta poik­keavassa roolissa tragikomedi­assa Little Miss Sunshine. tässä mainiossa road moviessa Carel­lin tulkitsema itsemurhaa yrit­tänyt kirjallisuustutkija lähtee

sukulaistensa kera automatkal­le rämällä minibussilla. kohtee­na on kalifornia, missä Carellin siskontyttären pitäisi osallistua pikkutyttöjen missikisaan. mat­kalla setvitään perheriitoja ynnä muita ongelmia, ja paikan pääl­lä missikandidaatti lyö kilpailun kykyosuudessa kaikki ällikällä.

Saturday Night Liven moni­vuotinen vakiojäsen Will Fer-rell esiintyy hänkin hieman erilaisessa roolissa elokuvas­sa Stranger Than Fiction. siinä mies näyttelee yksitoikkoista elä­mää viettävää verotarkastajaa, joka alkaa epäillä olevansa vain kirjailijan luoma romaanihen­kilö. omintakeinen idea, joskin loppua kohden elokuva muut­tuu hieman tavanomaisemmak­si draamakomediaksi. Positiivi­nen yllätys kuitenkin, ja myös Ferrellin tapauksessa vakavam­man roolin valitseminen näyt­tää osoittautuneen onnistuneek­si ratkaisuksi. •

Eero Hirvenoja

Michael Winterbottom: Tristam Shandy – herrasmiehen paljastukset.

Brian De Palma: Musta Dahlia.

Elokuvanurkka

6 /2006 | 1�6 /2006 | 14

➤ Tä m än vuoden Rakkauden ja anarkian rakkauspuolen helmi oli taiwanilaisen Hou Hsiao-hsienin me-ditatiivinen Three Times, jonka kolme eri aikakausiin sijoittuvaa tarinaa luo-taavat herkän ja orastavan rakkauden ilmenemismuotoja. Houn tunnettuus länsimaissa on ollut käsittämättömän vähäistä, minkä vuoksi Three Timesin tuominen festivaalille oli ehdottomas-ti kulttuuriteko. Houn herkkävireinen ja tunteellinen tyyli vetoaa varmasti esimerkiksi Wong Kar-Wain elokuvis-ta innostuneisiin, ja voi vain toivoa, et-tä maahantuojat ymmärtäisivät ryhtyä tekemään Hou Hsiao-hsienistä tunnet-tua täälläkin päin maailmaa.

Festivaalin avainelokuviin kuu-lui myös Werner Herzogin jo ke-vään DocPoint-festivaalilla näh-ty Grizzly Man, dokumentti höyräh-täneestä karhututkijasta Timothy Treadwellistä, jonka pyrkimys ystä-vystyä Alaskan harmaakarhujen kans-sa päättyi karhun vatsaan. Pääosas-sa on Treadwellin itsensä upeasti ku-vaama, autenttinen filmimateriaali karhuista luonnollisessa elinympäris-tössään. Dokumentin arkaluontoiset

piirteet ovat herättäneet moralistien joukossa pahennusta, mutta Herzog ei todellakaan sorru tekemään hal-paa eksploitaatioelokuvaa Treadwel-lin tragediasta – hän ottaa kohteensa hyvin vakavasti ja kunnioittaa tämän elämäntyötä. Herzog onkin viime ai-koina profiloitunut yhä enemmän au-teur-dokumentaristina fiktio-ohjauk-siensa sijaan. Ohjaajan seuraava eloku-va Rescue Dawn on kuitenkin suuren budjetin näytelmäelokuvaversio tä-män omasta Little Dieter Needs To Fly

Anarkiaa,rakkaudella

tek sti  Turkka Ylinen

Rakkautta ja anarkiaa -festivaalin ohjelmisto on 19 vuoden aikana vakiintunut laadukkaaksi ja monipuoliseksi. Teemat täyttyivät jälleen kunnianhimoisista elokuvista ympäri maailmaa: niin hieman nyrjähtäneistä kuriositeeteista kuin myös suuremmalle yleisölle suunnatuista laatutuotannoista.

-dokumentista.Cinema Mondo tekee suurta kult-

tuurityötä tuodessaan maahan Herzo-gin Grizzly Manin ohella myös japani-laisen animaatiomestarin Hayao Miyazakin vanhempaa tuotantoa uusina kopioina. Festivaalilla nähtiin iki-ihana Naapurini Totoro vuodelta 1988 niin alkuperäisillä kuin suomalai-sillakin äänillä, ja elokuva pääsi myös yleiseen levitykseen.

Vastaveto Totoron äärimmäisyyksiin viedylle söpöydelle oli festivaalin ällöttävimmän elokuvan maineessa ollut unkarilainen György Pálfin Taxidermia, joka kolmiosaisen sukukronikkansa kautta luotaa ihmisruumiin moniulotteisuutta. Elokuva on komea ja paikoin liki surrealistinen teos ennen kaikkea ruumiista ja syömisestä, mutta sen sivuamat teemat ulottuvat yleisiin kysymyksiin esimerkiksi taiteen ja urheilun olemuksesta. Ällöttävyydelle on tietenkin R&A-yleisön joukossa tilauksensa, ja yleisö ottikin elokuvan omakseen, vaikka sen katsominen ei olisikaan sinänsä miellyttävää puuhaa.

Brittiläisten nykyohjaajien keula-

hahmo Michael Winterbottom on myös vakiinnuttanut paikkansa Rak-kautta ja anarkiaa -yleisön sydämis-sä. Winterbottom tekee paljon eri-laisia elokuvia, niin pieniä kokeile-via töitä kuin suuremmankin skaa-lan laatuelokuvaa. Tänä vuonna oh-jaaja sai kunnian päättää festivaalin eräänlaisella filmatisoinnilla Laurence Sternen klassikkoromaanista The Life and Opinions of Tristram Shandy, Gentleman. Romaanin kautta Win-terbottom pääsee tekemään täysve-

ristä metaelokuvaa, jossa loistavien näyttelijöiden avulla sekoitetaan britti-huumorista, elokuvanteon ongelma-kohdista ja postmodernista kirjalli-suudesta viihdyttävä soppa, joka pi-tää otteessaan. Toissa vuoden festivaa-lilla nähdyssä Jim Jarmuschin Coffee and Cigarettes -elokuvassa nähtiin jo Steve Coogan esittämässä Steve Coo-gania, ja Tristram Shandy -elokuva te-kee viimeistään tästä roolisuoritukses-ta legendaarisen.

Monipuolisen ohjelmiston varjo-

puoli olivat maailmalle hukkuneet elokuvakopiot ja peruuntuneet näy-tökset: festivaalille varatut tanska-lainen ylpeys Pusher III ja japanilai-nen Reincarnation peruuntuivat ko-konaan, ja The Way I Spent the End of the Worldin sekä Sympathy for Lady Vengeancen kopiot saatiin maahan myöhässä, minkä vuoksi näytöksiä jou-duttiin peruuttamaan. •

 Dokumentin arkaluontoiset  piirteet ovat herättäneet  moralistien joukossa pahennusta. 

Wernew Herzog: Grizzly Man.

Hayao Miyazaki:  Naapurini Totoro.

György Pálf:  Taxidermia.

6 /2006 | 1�

➤ Ohjaaja-käsikirjoittaja Björn Rungella ja leikkaaja Le-na Dahlbergilla oli kiireinen ilta­päivä, kun he lyhyellä suomen vierailullaan syyskuisen rak­kautta ja anarkiaa ­elokuvafes­tivaalin aikana jakoivat lukuisia haastatteluja tiedotusvälineiden edustajille ravintola Café engelin sisäpihalla. Heidän uusin eloku­vansa Suusta suuhun sai suomen ensiesityksensä festivaaleilla.

runge ja Dahlberg ovat pari sekä työ­ että yksityiselämässä, ja heillä on takanaan jo pitkä yh­teinen taival. kaksikko tutustui toisiinsa tukholman elokuva­koulussa 1980­luvulla, ja he ovat tehneet yhteistyötä rungen en­simmäisestä lyhytelokuvasta En dag på stranden (1993) lähtien. Heidän yhteiseltä ansiolistaltaan löytyvät jo aikaisemmin muun muassa dokumenttielokuva Vul-kanmannen (1997), kehuttu tv­sarja Anderssonin rakastajatar (2001), sekä pitkät näytelmäelo­kuvat Harry ja Sonja (1996) ja maailmalla runsaasti huomion­osoituksia kerännyt Minkä­ taak-seen jä­ttä­ä­ (2003). niistä vii­meksi mainittu oli kolmea tari­naa limittäin kuljettava tumma­sävyinen kuvaus vääriä valintoja elämässään tehneistä ihmisistä, joilla on vaikeuksia käsitellä ko­kemiaan pettymyksiä.

Elämää »hyvinvointivaltiossa» ruotsalaisen kansankodin kään­töpuolia runge esittelee myös viimeisimmässä ohjaustyössään Suusta suuhun. se on kadonneen perheyhteyden kuvaus, jossa tei­ni­ikäinen vera (Sofia West-berg) on karannut kotoaan kyl­lästyttyään isänsä juomiseen ja vanhempiensa riitelyyn. tyttö on rakastunut itseään huomatta­vasti vanhempaan huumekundi morganiin (Magnus Krepper), joka pakottaa veraa harrasta­maan prostituutiota. isä­mats (Peter Andersson) yrittää vielä

Jotain mätää kansankodissatek sti  Eero Hirvenoja | kuva Helinä­ Kuusela

Kulttuurivihkojen haastattelema ruotsalaisohjaaja Björn Runge kertoo elokuvansa Suusta suuhun (Mun mot mun, 2005) kuvaustyön olleen rankka koettelemus.

6 /2006 | 1�

korjata virheensä ja saada tytär­tään palaamaan kotiin.

Suusta suuhun on maailman­kuvaltaan vielä rungen edellis­tä työtä synkempi lähestyen ni­hilismissään jo Lukas Moodys-sonin parin vuoden takaista pa­hamaineista Reikä­ sydä­messä­-ni -elokuvaa. sekä moodyssonil­la että rungen uutuudessa traa­gisin hahmo on nuori nainen, jo­ka etsii rakkautta ja hyväksyn­tää, mutta joutuu miesystävänsä hyväksikäyttämäksi.

Suusta suuhun kuvaa sitä pahoinvointia ja toivottomuutta, jota esiintyy myös meillä Pohjois­maissa, vaikka useimpien hyvin­vointimittauksien mukaan tä­käläisten pitäisi olla tyytyväisiä elämäänsä. miten sitten on seli­tettävissä se, että yleisemminkin länsimaissa itsemurha­ ja avio­erotilastot ovat korkeat, ja kan­salaiset kärsivät mielenterveys­ongelmista, vaikka heidän talou­dellinen tilanteensa olisikin va­kaalla pohjalla? ehkä ihmisten hyvinvointia ja tyytyväisyyttä tulisi arvioida muillakin perus­teilla kuin vain valtioiden brutto­kansantuotteita vertailemalla.

Lena Dahlbergin mukaan maallisen hyvän tavoittelu on kenties sumentanut ajatteluam­me niin, ettemme enää osaa nauttia elämän todella tärkeis­tä asioista. »rahalla ei saa onnea, sillä parhaat asiat ovat ilmaisia: rakkaus, ystävyys, terveys», hän toteaa. Dahlberg, joka on toisel­ta ammatiltaan terapeutti, ker­too kokemustensa pohjalta, et­tä monille ihmisille on nykyään kaikkein vaikeinta sanoa ääneen, että he ovat riittävän hyviä elä­mässään. sen sijaan omaan elä­mäntilanteeseen ollaan jollain osa­alueella melkein aina tyyty­mättömiä. Björn runge epäilee pahoinvoinnin johtuvan siitä, et­tä ihmisillä on nykyään liian vä­hän aikaa itselleen ja läheisilleen. tämä johtaa turhautumiseen, jo­ka purkautuu usein negatiivisil­

la tavoilla. Dahlberg kertookin Suusta suuhun -elokuvan herät­täneen hänessä itsessään kysy­myksen siitä, miten ottaa vastuu omasta ja lähipiirinsä elämästä.

Sujuvaa yhteistyötäLena Dahlberg on kuvannut yh­teistyötä rungen kanssa Minkä­ taakseen jä­ttä­ä­ -elokuvan tapa­uksessa »tangon tanssimiseksi». »tuon elokuvan leikkausproses­si oli mieluisa kokemus, ja kaikki sujui ongelmitta. välillä tuntui, että liiankin helposti», hän ker­too. Suusta suuhun olikin jo vai­keampi tapaus, ei vähiten aiheen vaativuuden takia. Dahlbergin ja rungen yhteistyö ei uudenkaan elokuvan kohdalla rakoillut mis­sään vaiheessa pahasti. »olen ai­na voinut puhua Lenan kanssa hyvin avoimesti ja suoraan siitä, millainen valmiin elokuvan tu­lisi olla», runge kuvailee heidän työsuhdettaan.

Dahlbergin työ alkaa aina vas­ta päivän kuvausten päätyttyä, sillä hän ei itse ole koskaan pai­kalla kuvauksissa. »Yritän välttää mahdollisimman paljon kanssa­käymistä näyttelijöiden kanssa filmausten aikana. elokuvan leik­kaus on helpompaa, kun itsellä ei ole vahvaa tunnesidettä filmillä nähtäviin henkilöihin», hän pal­jastaa. työstettävästä aineistos­ta Dahlbergilla ei ainakaan ole pulaa, sillä runge kuvaa yleen­sä noin kaksikymmenkertaisen määrän materiaalia, kuin mi­tä valmiissa elokuvassa tullaan käyttämään. Pitkän näytelmä­elokuvan leikkaamiseen Dahl­bergilla kuluu kaikkiaan kolmi­sen kuukautta.

rungen tapa ottaa lukuisia uusintaottoja on ollut rasittavaa näyttelijöille, ja se on herättänyt jonkin verran vastustusta pit­kiksi venyneissä kuvaussessiois­sa. suuremmilta ristiriidoilta on ohjaajan mukaan kuitenkin väl­tytty, ja kaikkiaan käyttäytymi­nen kuvauspaikalla on ollut am­

mattimaista. »Jos en saa näytte­lijöistä parasta suoritusta irti jo­ka kohtauksessa, itsestäni tuntuu, että olen tehnyt työni vain puoli­naisesti», ohjaaja perustelee per­fektionistista työskentelytapaan­sa. tämän ajattelutavan runge kertoo oppineensa ohjaajaguru Roy Anderssonilta, jonka kans­sa hän teki yhteistyötä 1990­lu­vun alussa. »roy opetti minulle, että elokuvaa tehtäessä on laitet­tava itsensä likoon sataprosentti­sesti», runge muistelee.

rungen mielestä ohjaajan ei tule kuitenkaan olla työssään mikään despootti, vaan vuoro­vaikutus näyttelijöiden ja muun ryhmän kanssa on oleellisen tär­keää. Hän sallii elokuvissaan näyttelijöiden myös improvisoi­da tietyssä määrin. näiden tu­lee tosin pitäytyä varsin tarkasti käsikirjoitetussa dialogissa, mut­ta liikkumavaraa sallitaan erityi­sesti siinä, kuinka näyttelijät il­mentävät roolihahmonsa tun­teita. ohjaaja pitää emootioiden ilmaisemista ilman sanoja tär­keänä osana kerrontaansa. myös Dahlberg kertoo pyrkivänsä leik­kaustyönsä avulla ilmentämään, millaisia tuntemuksia velloo henkilöiden sisällä.

Uuvuttava kokemusohjaajan mukaan kaikkein haas­tavinta Suusta suuhun -elokuvaa kuvattaessa oli työskentely mor­gania esittäneen magnus krep­perin kanssa, sillä tämä joutui taistelemaan suuresti varsinkin henkisellä puolella, jotta pystyisi samastumaan henkilöhahmoon­sa. moodyssonin elokuvassa Rei-kä­ sydä­messä­ni samantyyppistä osaa näytellyt Throsten Flinck on kertonut myöhemmin kuva­usten olleen itselleen niin ko­va koettelemus, että hän sortui käyttämään huumeita. aivan näin äärimmäisiin keinoihin ei näyttelijöiden sentään tarvinnut turvautua rungen elokuvassa.

Jos Suusta suuhun on ol­

lut henkisesti rankka työrupea­ma näyttelijöille, oli se sitä ennen kaikkea ohjaajalle. »elokuvan ku­vaukset olivat viedä kaikki voima­ni. voin olla tyytyväinen, että yli­päätään olen täällä kertomassa valmiista elokuvastani», naurah­taa työuupumuksestaan toipunut ohjaaja. myös Dahlberg tunnus­taa prosessin olleen mentaalises­ti uuvuttava, vaikka elokuvan tee­mat eivät parin omaa elämää suo­raan koskettaneetkaan.

runge aikoo pitää pientä tau­koa elokuvien tekemisestä, ja hän työstää juuri nyt muutamia näytelmiä tukholman kaupun­ginteatterissa. »Päätin etsiä uu­denlaisia haasteita, ja teatteri oli erinomainen vaihtoehto. näy­telmän ohjaaminen on lyhyempi­aikainen ja toivottavasti myös vähemmän stressaava projekti kuin elokuvan tekeminen», hän kertoo. rungella ei ole vielä var­moja suunnitelmia seuraavasta elokuvastaan, mutta hän kaavai­lee tekevänsä sen totutumpaa pi­demmällä aikavälillä, jotta kuva­usaikataulu ei olisi niin hektinen.

ohjaajan esikuvia ovat kak­si niinkin erilaista elokuvanteki­jää kuin John Cassavetes ja Fe-derico Fellini. Hän mainitsee myös Terry Gilliamin, ja uskoo voivansa hyvinkin tehdä tulevai­suudessa hieman samantyyppi­siä elokuvia kuin tämä. ihmis­suhteiden kuvaajana tunnetulta rungelta voi siis olla vielä jona­kin päivänä odotettavissa fanta­siaelokuva. Hän on myös ajatel­lut ohjaavansa elokuvia muual­la kuin ruotsissa. »olen lukenut viime aikoina joitain tanskalai­sia käsikirjoituksia. olin lisäksi äskettäin katsomassa Berliinis­sä elokuvani Minkä­ taakseen jä­t-tä­ä­ pohjalta tehdyn näytelmän ensi­iltaa. kokemus oli hieno, jo­ten voi olla myös, että työskente­len sikäläisten tekijöiden kanssa. Lähitulevaisuudessa aikani kuluu joka tapauksessa teatterityön pa­rissa tukholmassa.» •

 Ehkä ihmisten hyvinvointia ja tyytyväisyyttä tulisi arvioida muillakin perusteilla kuin vain valtioiden bruttokansantuotteita vertailemalla. 

6 /2006 | 1�

E nglantilainen sotahistorioitsi ja Max Hastings esittää viime vuonna ilmestynees­sä teoksessaan Armageddon, The Battle for Ger-many 1944–45 asiantuntevasti, miten taistelevista

joukoista rintamalla todellisuudessa vain hyvin pieni osa taistelee. Lopuilla, vähemmän arvokkailla joukoilla on ensisijaisena tehtävänä houkutella mahdollisimman pal­jon vihollisen tulivoimasta puoleensa, toisin sanoen olla »tykinruokana».

tässä ei tietenkään ole mitään uutta. nuorten, koke­mattomien ja pelokkaiden asevelvollisten osana on olla lampaana, kun leijonaa metsästetään. siitä vain harvoin puhutaan tai kirjoitetaan.

asevelvollisuus on ollut modernille sodalle, mitä pyörä oli antiikin armeijoille. se merkitsi uutta aikaa. Goethen kerrotaan valmyssa (1792) katselleen ensimmäisten ase­velvollisten joukkoa, kokemattomia poikia, joille oli an­nettu kivääri käteen. runoruhtinas oli terävänäköisesti ennustanut sodalle uutta sarastusta.

ennen porvariston vallankumousta sotilas oli suhteel­lisen vapaa. tyytymätön saattoi lähteä lätkimään kuin kuka tahansa käsityöläinen, joka myy ammattitaitoaan eniten maksavalle. sotaväki oli uskollinen työnantajal­leen vain niin kauan kuin se sai korvauksen työstään, jo­ko rahana tai ryöstösaaliina. koska sota oli alimmillekin sotilaille ammatti, sitä ei käyty yhtä julmasti ja kiihkeäs­ti kuin nykyisin. vihollista ei tapettu ihan tarkkaan, kos­ka silloin olisi ollut uhkana työttömyys. monien muistel­mien mukaan 30­vuotisessa sodassa sellaiseen tyhmyy­teen syyllistyivät vain suomalaiset, jotka olivat erittäin pelättyjä ja pienikokoisina puikkelehtivat hevosten ma­hojen alitse, vetivät ratsastajat satulasta ja ylipäänsä tap­poivat kaiken elävän edessään.

vapaus loppui, kun asevelvollisuus alkoi. sivumennen: on mielenkiintoista todeta, että kansalaissodan loppu­

tulos oli seurausta tästä keksinnöstä, koska Manner-heim keväällä 1918 antoi vaasan seudun maalaisisäntien ja mökkiläisten ymmärtää, että venäjän vanhan lain mu­kainen asevelvollisuus oli vielä voimassa.

Kahden Kalashnikovin välissäasevelvollisuuden hyöty valtiolle on kuitenkin ilmei­nen. asevelvollinen on paitsi halpa ja aina käytettävissä, taipuisa ja tottelevainen, luotettavampi kuin esimerkik­si orja, jota ei läheskään aina saada tottelemaan. koulu­tus aloitetaankin aina totteluharjoituksilla. nuori, fyysi­sesti valmis, mutta henkisesti vielä muovattavissa oleva asevelvollinen koulutetaan sokeaan alistumiseen, nöyr­tymiseen ylempiensä ja kaiken esivallan edessä. maa­han heittäytymistä harjoitellaan myös nöyryytysmielessä. varmuuden vuoksi alokkaalle annetaan aluksi vain tyh­jät hylsyt kivääriin, mutta kun on varmistuttu opetuksen tuloksista, voidaan jakaa jo kovia panoksia.

teorian opetus on yksinkertaista ja kaikkien käsitet­tävissä. tehdään selväksi, että sodassa seistään kahden kiväärin tai kalashnikovin välissä. Yksi osoittaa otsaan edestä, toinen on työnnetty takaa lapaluiden väliin. Paha siinä on mennä eteenpäin, vielä pahempi taakse. vihol­lisen luodilta voi säästyä, mutta jos pakoon lähtee, omat tappavat varmasti.

Proseduuri pakoon lähteneelle, lippukarkurille, teh­dään lyhyeksi: teloitus ampumalla, hautaan ja sammutta­matonta kalkkia päälle. tämä on se todellinen tuntema­ton sotilas nimettömässä haudassa. olisiko jo aika pys­tyttää patsas, muistomerkki näille nimettömille?

valtiovierailut aloitetaan tavallisesti laskemalla krans­si kansallisten sotasankarien haudoille. valtiovieraille so­pisi ehkä paremmin – kansojen kesken, jotka rakastavat rauhaa – viedä kukkia pelkureina ammuttujen asevelvol­listen, käpykaartilaisten, haudalle. •

Tuntematon sotilastek sti  Pentti Niskanen

Asevelvollinen on vallanpitäjille orjaakin taipuisampi.

6 /2006 | 1�6 /2006 | 18

☞

Tykinruokaa

tek sti  Tomi Toivio | kuvitus Emil Bertell

Mihin Suomi tarvitsee yleistä asevelvollisuutta? Varaudummeko edelleen totaaliseen puolustustaisteluun? Tutkijat Arto Nokkala ja Pekka Visuri vastaavat.

vai uskottavaa puolustusta?

 S ak salaiset värvä sivät toisen maailman­sodan loppuvaiheissa maanpuolustuksen tarpeisiin kaikki mahdolliset miehet. volksturm­yksikköihin värvättiin vanhoja ja palveluksesta

ruumiinvammojen vuoksi vapautettuja miehiä sekä nuoria Hitler Jugendin poikia.

volksturmin joukot eivät olleet hyvin koulutettuja, niille ei riittänyt tarpeeksi aseita eikä univormuja. ei siis ollut ihme, että arvioiden mukaan nämä joukot toimivat lähinnä tykinruokana totaalisessa puolustustaistelussa.

myös suomessa on ollut tapana uskoa totaaliseen puo­lustustaisteluun. Jatkossa suomen on tarkoitus ylläpitää 350 000 miehen reserviä, joka on valtava joukko verrat­tuna useimpiin euroopan armeijoihin. Länsi­euroopas­sa asevelvollisuusarmeija on jo omituinen harvinaisuus. venäjälläkin vain joka kymmenes asevelvollinen todel­la menee armeijaan, ja maa suunnittelee siirtyvänsä am­mattiarmeijaan lähitulevaisuudessa.

Johtaisiko suomen puolustaminen loppujen lopuksi vuoden 1945 saksaa muistuttavaan ilmestyskirjamaiseen näytelmään? onko nykyisessä sodassa mielekästä käyt­tää kaikkia mahdollisia käytössä olevia miehiä? eikö täl­lainen aiheuttaisi lähinnä turhia tappiota?

6 /2006 | 1�

☞ Koulutuksen merkitys vähäinenYhteiskuntatieteiden tohtori, erikoistutkija Arto Nok-kala toteaa jonkin aikaa sitten tekemänsä tutkimuksen osoittavan, että suomessa pidetään yllä käsitystä, jonka mukaan sota oman maan puolustamiseksi voi vaatia ää­rimmäisiä uhrauksia ja koko yhteiskunnan mobilisointia. tällaista sodan kuvaa pidetään puolustusvoimien kehit­tämisessä keskeisenä.

nokkalan mukaan tappioita on tuskin juurikaan las­kettu puolustusjärjestelmää kehitettäessä. arvioiden esittäminen olisi äärimmäisen vaikeaa, koska mahdol­lista vihollista ja sen toimintatapaa ei tunneta. »sodan luonnehan on sellainen: eivät amerikkalaisetkaan kai las­keneet menettävänsä lähes 3 000 sotilasta irakissa ni­menomaan sen jälkeen, kun varsinainen sota oli päätty­nyt. toisaalta amerikkalaiset menettivät vain hyvin pie­nen määrän sotilaita vuoden 1991 kuwaitin sodassa.»

nokkalan mukaan tappiot eivät juurikaan riipu siitä, onko sotilas reserviläinen vai ammattilainen. suomessa uskotaan reserviläisten käyttökelposuuteen, onhan täy­sin liikekannallepannussa armeijassa vain kolme pro­senttia ammattisotilaita. »tappiot riippuvat joukon teh­tävästä, tilanteesta, voimasuhdetekijöistä ja mitä suu­rimmassa määrin sattumasta. koulutuksella voi olla oma merkityksensä, mutta sitä ei pidä liioitella. sodassa myös lienee usein niin, että kokemus opettaa, jolloin tappiot saattavat kohdata jonkin verran todennäköisemmin niitä, jotka ovat vasta tulleet taisteluolosuhteisiin.»

»sotilaallisenkin teorioinnin tuntevana sanoisin, että sellaisen mukaan kymmenisen tuhatta ammattisotilas­ta voisi ehkä torjua vaikkapa jonkun ison lentokentän tai yksittäisen asutuskeskuksen haltuunottoyrityksen, jossa hyökkääjänä on ehkä jokin jonkin verran suurempi jouk­ko, mutta eipä sitten paljon muuta, jos samanaikaises­ti suuria joukkoja ilmavoimien tukemina vyöryy vaikka­pa kohti kymmentä vastaavaa kohdetta samanaikaisesti. asiassa ei auttaisi paljoakaan ammattilaisuus, vaan jou­kon koko ja aseistus suhteessa vastustajaan ja myös käy­tettävissä olevaan maa­alueeseen.»

»sotilaat ovat nykyisen sodankuvan muotoilussa kes­keisessä asemassa. Jos suomessa kerran pidetään oman maan puolustamista voimakasta valtiohyökkääjää vas­taan perusteltuna, he tietysti kehittelevät omat tilanne­mallinsa siltä pohjalta, miltä tuollainen uhka sotilasam­matillisin perustein näyttäisi sillä aseistuksella ja niil­lä voimilla, joihin suomen naapurien voimavarat antavat aihetta», arto nokkala toteaa.

Visuri: »Suurhyökkäystä ei odotettavissa»kirjan Suomi kylmä­ssä­ sodassa kirjoittanut valtiotieteen tohtori, eversti (evp) ja maanpuolustuskorkeakoulun do­sentti Pekka Visuri ei näe, että suomeen voisi lähitu­levaisuudessa kohdistua toisen maailmansodan kaltai­nen suurvallan hyökkäys. »suomen nykyinen puolustus­järjestelmä vastaa hyvin maamme turvallisuuspoliittis­

ta ja strategista asemaa sekä nähtävissä olevaa tilannekehitystä. ei ole lainkaan odotetta­vissa, että suomeen suuntautuisi ylivoi­maista suurhyökkäystä tai jokin suurvalta pyrkisi tuhoamaan suomen ydinaseiskulla, jos suomi jatkaa nykyisellä turvallisuuspoliit­tisella linjallaan.»

visurin mukaan suomen nykyinen alueelli­nen puolustusjärjestelmä sopii hyvin turvallisuus­poliittiseen tilanteeseen ja mahdollistaa suomen pysymisen sivussa muualla ehkä kehittyvistä selk­kauksista. alueellinen puolustus merkitsee sitä, että joukot on jaettu alueellisiin ja yleisiin jouk­koihin.

alueelliset joukot puolustavat niille määrät­tyjä kohteita ja perääntyvät joutuessaan kovan hyökkäyksen kohteeksi. Lisäksi ne voivat tarvit­taessa siirtyä sissisodankäyntiin. Paremmin va­rustettuja yleisjoukkoja käytetään varsinaisiin ratkaisutaisteluihin. näiden joukkojen lisäksi suomeen ollaan perustamassa vapaaehtoisista koostuvia maakuntajoukkoja.

»nykyisen kaltaista alueellista puolustusta ei voida lamauttaa nopealla iskulla edes suur­vallan voimin, vaan suomen alistaminen vaati­si pitkäaikaisia ja paljon voimaa vaativia sota­toimia. ei ole todennäköistä, että mikään suur­valta ryhtyisi sellaiseen yritykseen suomea vastaan», visuri toteaa.

eversti visuri muistuttaa Libanonin sota­kokemuksesta, jossa israelin voimakkaat jou­kot eivät voineet voittaa viiden viikon kulues­sa muutaman tuhannen Hizbollah­taistelijan puolustusta. »eivät suurvallatkaan lähde soti­maan kuin äärimmäisestä pakosta, jos vastassa on hy­vin organisoitu ja motivoitunut puolustus.»

Ammattisotilain kriisinhallintaan?monissa maissa ei arto nokkalan mukaan enää nähdä oman maan puolustamista tärkeänä sotilasvoimien ke­hittämisen syynä. »monissa maissa ensisijaisena sodan kuvana ja asevoimien kehittämisen perustana ovat nyt ulkomailla toteutettavat sotilasoperaatiot, joihin osallis­tutaan osana kansainvälistä liittoutumaa. niissä mais­sa uskotaan oman maan puolustamisen olevan äärim­

 »Eivät suurvallatkaan lähde sotimaan kuin äärimmäisestä pakosta, jos vastassa on hyvin organisoitu ja motivoitunut puolustus.»  

Arto Nokkalan mukaan tappiot eivät juurikaan riipu siitä, onko sotilas reserviläinen vai ammattilainen.

6 /2006 | 20

kommentti

mäisen etäinen toimintavaihtoehto asevoimille. suomessa kriisinhallintasota ulkomailla on kuitenkin selvästi toissijai­nen asevoiman kehittämisen peruste.»

suurta reserviä tarvitaan laajamittaisen hyökkäyksen va­ralta, vaikka nokkalan mukaan asevoimien kehittämi­

sen perusteena on erityisesti varautuminen suppeam­paan strategiseen iskuun, jolla pyritään pakottamaan valtakunnan johto alistumaan iskemällä yhteiskun­

nan ja puolustusjärjestelmän elintärkeisiin toimintoihin. »muut kuin oman maan puolustukseen liittyvät uhka­

mallit eivät vaatisikaan totaalista mobilisaatiota, toisin sa­noen esimerkiksi jokin interventio jossakin maapallon toi­sella puolella. Päinvastoin, näihinhän lähetetään useimmi­

ten vapaaehtoisia ja ammattilaisia ja heidänkin määränsä on ainakin pienistä valtioista tavallisesti varsin pieni.»

»Pari muuta tekijää ovat se, että yleisen asevelvolli­suuden taustana on suomessa myös yhteiskunnalli­sia ja kulttuurisia syitä ja että puolustushallinnolle ei olla valmiita antamaan niin suuria määrärahoja, että se voisi tavanomaisen sotilaallisen tilanteen­arvioinnin perustein laskea kehittävänsä riittävän suuren ammattiarmeijan noihin aluepuolustus­

tehtäviin. asevelvollisuusarmeija jää ainoaksi vaihtoehdoksi, mutta ratkaisevaa on tieten­

kin ollut, että se on tullut poliittisesti hy­väksytyksi.»

nokkalan mukaan suomessa on vai­keaa saada poliittisen prosessin lä­pi ajatusta uhkakuvan muutoksesta tai puolustusvoimien henkilöstön vähentä­

misestä. »tästä huolimatta suomi on supistanut ja on yhä supistamas­

sa sodan ajan joukkoihin sijoi­tetun reservin määrää ehkä jopa noin puoleen siitä, mitä

se oli vielä kymmenisen vuot­ta sitten. sen yhtenä tausta­

na on epäilemättä uhkakuvien lieventyminen, mutta ei kuiten­

kaan niin radikaali muutos, et­tä edellä mainitusta sodan kuvasta

ja oman maan puolustamisesta oli­si luovuttu.»

»suomi on omalla tavallaan mu­kana asevoimien ammattilaistumises­

sa, mutta äärimmäisen hitaasti verrattu­na useimpiin muihin euroopan valtioihin

ja niin hitaasti, että suomessa varmasti kau­an jatkettaisiin puhumista yleisestä asevelvol­

lisuudesta, vaikka palvelukseen otettavien mää­rä laskisi paljon. kun suomi ei ole naton jäsen, se­

kään ei ole muokkaamassa käsityksiä sotilaallisten kykyjen ylläpitämiseen tarvittavista henkilöresursseista

pienemmiksi tai ammattiarmeijan suuntaan.» •

➤ Yleinen a sevelvollisuus merkitsee sitä, et-tä on kansanarmeija, ei vain joidenkin harvojen armeija. Ne ammattilaisarmeijan muodostavat harvat, jotka ovat valmiita ampumaan ja tulemaan ammuttaviksi rahaa vastaan, eivät ole mikään edustava otos kansasta. Heidän suhtautumisensa so-taan on toisenlainen: he ovat huomattavasti valmiimpia lähte-mään sinne kuin useimmat muut kansalaiset. Mikäli sotiminen jätetään vain innokkaimpien sotijoiden asiaksi, sotapäätösten tekeminen on poliittisesti helpompaa kuin silloin, kun määräyk-set koskevat laajaa reserviä.

Suomalaiset ovat poikkeuksellisen maanpuolustushenkistä kansaa. Samalla halu lähteä sotimaan oman maan rajojen ulko-puolelle on äärimmäisen vähäistä, mistä myös suomalaisten Nato-kielteisyys kertoo. Puolustuksen ja hyökkäyksen välil-le osataan tehdä selvä ero. Hämärtämällä rauhanturvaamisen ja sotimisen välistä rajaa poliittinen eliittimme on kuitenkin jo pitkään valmistanut tietä suomalaisten vapaaehtoisten osallis-tumiseen myös hyökkäysluontoiseen, EU- tai Nato-johtoiseen kriisinhallintaan omien rajojemme ulkopuolella, tulevaisuudes-sa mahdollisesti kansainvälisen oikeuden vastaisesti eli ilman YK:n mandaattia.

Aseellinen puolustautuminen on eettisesti hyväksyttäväm-pää kuin hyökkääminen, mutta rauhanliikkeen tehtävä on etsiä vaihtoehtoja myös maanpuolustukselle. Ihmiskunta, maapallo ja niiden mukana isänmaakin voisivat paremmin, mikäli armei-joista päästäisiin kokonaan eroon. Suomessa lienee juuri nyt tär-keintä asevelvollisten siviilipalvelusvaihtoehdon kehittäminen, jotta se olisi tasaveroinen valinta kenelle tahansa eikä mikään poikkeusjärjestely saati rangaistus.

Sen sijaan puolustuksellisten kansanarmeijoiden korvaami-nen poliittisesti taipuisammilla ja kustannuksiltaan kalliimmilla palkka-armeijoilla ei johda rauhan maailmaan, vaan pikemmin-kin päinvastoin: se mahdollistaa lähtemisen sellaisiin sotiin, joi-hin muuten ei lähdettäisi. •

Elias Krohn

Asevelvollinen ei halua sotaa

6 /2006 | 21

6 /2006 | 226 /2006 | 22

☞

Psykiatrista hoitoa vaativimmillaan

tek sti   Jarmo Rintala | kuvitus Emil Bertell

N iuvanniemen  mielisairaala si­jaitsee muutaman kilometrin pääs­sä kuopion keskustasta kauniissa paikassa, vehreän järvimaiseman

siimeksessä. Piha­alueella maisemat eivät ole kuitenkaan yhtä kauniita kuin ulkopuolella. erästä rakennusta ympäröi korkeahko verkko­aita. aidan sisäpuolella näkyy muutamia poti­laita ulkoilemassa hoitajien tiukasti valvovien silmien alla.

useimmat niuvanniemen osastot ovat sul­jettuja, ja vierailut niissä ovat erittäin rajoi­tettuja. niistä on useimmissa tapauksissa so­vittava etukäteen. useilla osastoilla tehdään mielentilatutkimuksia. eräs oikeuspsykiatri­nen naisten suljettu erityisosasto on mielenti­latutkimuspotilaiden lisäksi tarkoitettu myös vaarallisille tai muuten vaikeahoitoisille po­tilaille. Yhdellä miehille tarkoitetulla erityis­osastolla hoidetaan ja kuntoutetaan mielen­tilan vuoksi tuomitsematta jätettyjä rikollisia sekä vaarallisia ja vaikeahoitoisia psykiatrisia potilaita. sairaalassa on myös avo­osasto, jos­sa kuntoutetaan potilaita toisiin sairaaloihin ja avohoitoon.

olen sopinut tapaamisesta niuvanniemen sairaalan ylilääkärin Eila Tiihosen kanssa. Hallintorakennuksen ovi on luonnollisesti lu­kittu. soitan maalipinnaltaan hieman rapistu­neen oven kelloa, ja avaamaan tulee nuorehko nainen, joka ohjaa minut odotustilaan. käytä­vällä lääkärit kulkevat ja tutkivat samalla pa­pereitaan. Pienen odottelun jälkeen tiihonen kutsuu minut huoneeseensa.

olin haastattelusta sopiessani pyytänyt

päästä myös osastovierailulle tapaamaan poti­laita, mutta tämä ei onnistunut. Ylilääkäri tii­hosen mukaan esteenä oli se, ettei aamupäi­väiselle vierailulleni ollut saatavissa tarpeeksi kokenutta hoitajaa. kenties sairaalassa oli ar­vioitu, ettei turvallisuuttani olisi pystytty ta­kaamaan riittävästi.

Mielentilatutkimuksen monet vaiheetYlilääkäri eila tiihonen kertoo työskennel­leensä nykyisessä tehtävässään pian yhdek­sän vuotta. aiemminkin hän on ollut töissä niuvanniemessä ja lisäksi useita vuosia mu­kana mielentilatutkimustoiminnassa Helsin­gissä. Hänen potilaansa ovat hoidollisten vaa­timusten kannalta poikkeuksellisen vaativia, jos vertaa lääkärien potilaskuntaan yleisesti. tyypillisimminhän mielentilatutkimus teh­dään henkirikoksista ja muista vakavista vä­kivaltarikoksista syytteen saaneille.

niuvanniemen sairaalaan tuodaan tutkitta­via ympäri suomea. »tutkittavat ovat yleensä vangittuja eli tutkintavankeja. terveydenhuol­lon oikeusturvakeskus päättää paikan, min­ne tutkittava lähetetään. kaikki riippuu siitä, paljonko tutkittavia pystytään kuhunkin tut­kimuspaikkaan ottamaan, eikä niinkään koti­paikasta. ne, jotka vastaavat syytteeseen va­paalta jalalta, oikeusturvakeskus määrää tut­kittavaksi mahdollisimman lähelle kotipaik­kaansa», tiihonen selvittää.

tiihosen mukaan tuomioistuin määrää edellytykset, joiden nojalla syytetty voidaan tuoda tutkimukseen vangittuna. mitään eri­tyistä tekotapoihin tai vastaaviin seikkoihin

Niuvanniemen mielisairaalassa Kuopiossa tehdään mielentilatutkimuksia rikoksista syytetyille sekä hoidetaan syyntakeettomiksi todettuja rikollisia. Sairaalan ylilääkäri kertoo Kulttuurivihkoille mielentilatutkimuksen kulusta ja sairaalan arjesta.

6 /2006 | 2�6 /2006 | 23

☞

Eila Tiihonen on Niuvannie-men sairaalan ylilääkäri.  Kuva Jarmo Rintala.

liittyviä kriteerejä ei ole, vaan asian ratkaisee tuomioistuin kussakin tapauksessa erikseen.

»saattaa olla, että sama henkilö määrätään useasti mielentilatutkimukseen, jos tilillä on useita vakavia rikoksia pitkän ajan kuluessa», tiihonen sanoo. toistuvasti näihin rikoksiin syyllistynyt ei kuitenkaan automaattisesti jou­du tai pääse mielentilatutkimukseen.

miten mielentilatutkimus sitten käytännös­sä etenee?

»ennen tutkittavan (potilaan) saapumista hänestä kertovat asiakirjat tulevat ensin meille oikeusturvakeskuksesta. sen jälkeen kutsum­me potilaan tänne ajankohtana, jolloin tänne mahtuu, mikä tiedetään jo etukäteen. tutkit­tava siirretään aina tietyn lääkärin vastuulle, joka ottaa potilaan vastaan ensimmäisenä yh­dessä tutkimushenkilökunnan kanssa», tii­honen kertoo.

tutkittavan saavuttua hänelle tehdään ter­veystarkastus. Hoitohenkilökunta seuraa ko­ko ajan tilannetta sekä antaa raportin tutkit­tavan käyttäytymisestä. siinä kerrotaan muun muassa, miten hän menestyy ja tulee toimeen osaston toisten potilaiden kanssa. »nämä ovat oleellinen osa seurantaa, eikä hoitajan työ ole mitään sivusta seuraamista, vaan tutkittavaa tarkkaillaan koko ajan.»

tutkimuksen kuluessa ilmenevät ongel­mat ovat hyvin potilaskohtaisia. »kun tutkit­tava on yhteistyöhaluinen, kaikki sujuu aina helpommin. Jos tutkittavaa kiinnostavat vain sekundääriset asiat, eikä hän halua olla muka­na esimerkiksi tekemässä tiettyjä testejä, niin tämä on eräänlainen ongelma niiden tapaus­ten lisäksi, joissa potilas yleensäkin vastustaa tutkimusta.»

»oman ongelmansa muodostavat ne rikol­lisella tavalla orientoituneet henkilöt, jotka ovat tottuneet määräilemään ja käskemään muita. tämä vaatii tutkimusryhmältä usein melkoista luovimista hyvän yhteistyön saa­vuttamiseksi.»

mielentilatutkimus on noin kahden kuu­kauden mittainen, pitempi ja laajempi kuin

muut vastaavat tutkimukset. tämäkin saat­taa tiihosen mukaan aiheuttaa vaikeuksia, koska tutkittavat ovat usein hyvin lyhytjän­teisiä ihmisiä.

Myös ruumiillista tutkimustaLääkärille keskeisin ja haasteellisin tehtävä on arvioida sitä, sairastaako henkilö jotakin psykiatrista tai muuta sairautta. »on olemas­sa muitakin sairauksia, jotka voivat vaikuttaa arvostelukykyyn», tiihonen korostaa. niinpä ruumiillisetkin tutkimukset ovat osa mielen­tilatutkimuksen laajaa kokonaisuutta. niissä pyritään selvittämään muun muassa mahdol­liset aivovammat. muita ruumiillisia, mutta ihmisen psyykkiseen tilaan vaikuttavia asioi­ta ovat tiihosen mukaan aineenvaihduntaan ja kilpirauhasen toimintaan liittyvät sairau­det. »erilaiset laboratoriokokeet varmistavat nämäkin asiat, jottei henkilön oikeusturva pääse tässäkään suhteessa kärsimään», tii­honen toteaa.

esimerkiksi aivofilmin ja magneettiku­vauksen avulla selvitetään mahdollisia vam­moja. »näillä ihmisillä on usein vammoja, koska heitä on lyöty ja he ovat joutuneet ta­paturmiin. Lisäksi päihdeongelmat ovat hy­vin tavallisia. tyypillinen tapaus on niin sa­nottu kakkostyypin alkoholistihenkilö, jol­la päihdeongelmat ovat alkaneet hyvin nuo­

rena ja muutenkin hänen elämänkaarensa on sisältänyt hyvin impulsiivista, hallitsematonta toimintaa. aivojen vammautuminen ja vuosia kestänyt päihteiden käyttö saattaa vaikuttaa niiden toimintaan», tiihonen sanoo.

kaiken kaikkiaan tärkeintä on tiihosen mu­kaan syy­seuraussuhteen selvittäminen – sen, kuinka paljon psyykkinen sairaus on vaikut­tanut henkilön käyttäytymiseen tekohetkellä. »Jos syytetty ei ole ymmärtänyt yhtään tekon­sa seurauksia, hän on syyntakeeton. taustal­ta löytyy usein mielisairaus tai jopa älyllises­ti kehitysvammainen henkilö. Älyllisen tason mataluus estää tällaisia henkilöitä ymmärtä­mästä tekonsa seurauksia. Heitä on tutkimuk­sessa mukana muutamia vuosittain», tiiho­nen kertoo.

Mitä mielentilatutkimuksen jälkeen?silloin kun esimerkiksi murhasta syytetty jä­tetään tuomitsematta syyntakeettomana, hä­net määrätään tahdosta riippumattomaan psy­kiatriseen hoitoon. kriminaalipotilaiden hoi­toaika on keskimäärin kahdeksan vuotta. tosi­asiassa sairaalassaoloaika on tiihosen mukaan kuitenkin pitempi, koska potilas ohjataan jat­kohoitoon muihin sairaaloihin, lähemmäs ko­tiseutuaan. »itse rikos ei vaikuta hoidon pituu­teen, vaan potilaan sairaudentila, olipahan hän syyllistynyt vaikka varkauteen.»

niuvanniemessä on muutamia potilaita, jotka ovat olleet hoidossa jopa vuosikymme­niä. mukana on sellaisiakin, joita hoito ei ker­ta kaikkiaan auta. »näitä tapauksia pyritään kuitenkin hoitamaan mahdollisimman inhi­millisellä tavalla», tiihonen toteaa. Hän lisää, että tällaiset henkilöt voivat olla vaarallisia se­kä itselleen että muille. He eivät pysty yleen­sä huolehtimaan itsestään. tiihonen mainit­see esimerkkinä potilaan, joka ei pakkasella ymmärrä laittaa asianmukaisia ulkoiluvaat­teita päälleen.

niuvanniemen sairaalan potilaista rangais­tukseen tuomitsematta jätettyjä rikoksen teh­neitä on eila tiihosen mukaan noin 60 pro­senttia. He, kuten muutkin sairaalan potilaat, asettavat hoitajille suuria haasteita.

»on pärjättävä toisenlaisten potilaiden kanssa kuin yleensä normaaleissa psykiatri­sissa sairaaloissa. Potilaan vaarallisuuden ar­viointi on kaikkein keskeisin haaste. Jos poti­

Ruumiillisissa tutkimuksissa pyritään selvittämään muun muassa mahdolliset aivovammat.

6 /2006 | 2�6 /2006 | 24

➤ Rikok seen syylliseksi todettu ei aina suoralta kädeltä saa tuomiota, vaan hänet voidaan tietyin edellytyk-sin määrätä mielentilatutkimukseen, jollaisia on Suomessa tehty 1800-luvul-ta lähtien. Länsimaisessa oikeuskäsi-tyksessä on pidetty oikeana, ettei vai-keimmin psyykkisesti sairaita ihmisiä tuomita vankilaan vaan hoitoon.

Useimmiten mielentilatutkimuk-sia tehdään henkirikoksista syytetyille. Myös lievemmistä väkivaltarikoksista sekä raiskaus- ja omaisuusrikoksis-ta syytetyt voivat anoa pääsyä mielen-tilatutkimukseen. Kalliin ja aikaavievän tutkimuksen keskeinen tarkoitus on tukea syytetyn oikeusturvaa. Pro-sessina se voi kuitenkin olla syytetyl-le raskas.

Mielentilatutkimus tehdään vanki-lassa, jossa syytetty yleensä on jo val-miiksi tutkintavankina tai – mikäli hän kärsii yhä aiempaa tuomiota – rangais-tusvankina. On myös tapauksia, jois-sa syytetty on jouduttu sijoittamaan jo ennen tutkimuksen alkamista joko vankeinhoitolaitoksen mielisairaalaan tai siviilimielisairaalaan.

Mielentilatutkimukseen osallistu-va työryhmä koostuu oikeuspsykiat-rista ja psykologista. Useissa tutkimus-paikoissa mukana on myös sosiaali-työntekijä ja muuta henkilökuntaa. Yleensä tutkittava tavataan useita ker-toja, joiden aikana tehdään normaalit lääkärintarkastukset sekä useita kokei-

ta, persoonallisuustestejä ja muita tut-kimuksia, joiden perusteella syytetyn syyntakeisuusaste määritetään.

Tutkimuksella pyritään muodosta-maan mahdollisimman laaja kuva syy-tetystä. Siksi siihen kuuluu myös taus-tatietojen keräämistä sukulaisilta, tut-tavilta, opettajilta ja työnantajilta. Tut-kimuksen valmistuttua kootun materi-aalin perusteella psykiatri laatii mielen-tilalausunnon, jossa hän määrittelee syyntakeisuusasteen.

Mielentilatutkimuksen asiakirjat lausuntoineen liitetään oikeuden-käyntiaineistoon. Niiden perusteel-la tuomioistuin päättää, minkälai-sen mielentilan mukaan tuomio an-netaan. Vaihtoehtoja on kolme: syyn-takeellinen, alentuneesti syyntakeel-linen (»varttihullu») sekä syyntakee-ton. Syyntakeettomaksi todettu ei joudu ollenkaan vankilaan, vaan hä-net voidaan määrätä tahdosta riippu-mattomaan psykiatriseen sairaalahoi-toon tai kehitysvammaisten erityis-huoltoon. Valtaosa syyntakeettomik-si luokitelluista sijoitetaan niin sanot-tuina kriminaalipotilaina valtion mieli-sairaaloihin.

Joskus esimerkiksi henkirikokses-ta syytetty on tekeytynyt mielisairaak-si, jotta voisi saada lievemmän tuomi-on. Mielentilatutkimus on kuitenkin niin perusteellinen, että »näyttelijät» pystytään helposti karsimaan joukos-ta pois.

Tuomioistuimella kolme vaihtoehtoa

las on eristyksessä, hänen vaarallisuuttaan ar­vioidaan muun muassa sen mukaan, voidaan­ko hänet ottaa muiden potilaiden joukkoon. vaarallisuuden arviointi pitää ottaa huomioon kaikissa yhteyksissä», tiihonen painottaa.

Poikkeuksellisen raskaalle ammatilleen tii­honen saa vastapainoa akateemisesta tutki­mustyöstä, suomalaisesta luonnosta ja puutar­hanhoidosta. »silloin on muuta ajateltavaa.»

Sensaatiouutisointi huolestuttaaotan lopuksi puheeksi Helsingin albertinka­dulla ampumakerhossa vuonna 1999 tapahtu­neet ampumissurmat, joihin syyllistynyt San-na Sillanpää jätettiin tuomitsematta syynta­keettomana. tiihonen on tapauksesta hyvin harvasanainen eikä suostu paljastamaan, on­ko sillanpää hoidossa niuvanniemessä.

tiedustellessani, mitä mieltä tiihonen on yleisesti ottaen muun muassa iltapäivälehtien ja vastaavien viestimien sensaatiouutisista, saan hyvin huolestuneen vastauksen.

»en ota kantaa kenenkään yksittäisen poti­laan tapaukseen, mutta yleisesti ottaen pidän erittäin ikävänä asiana, jos ei ymmärretä sitä, että kun ihminen on mielisairas ja tehnyt sai­rauksissaan rikoksen, niin ei se ainakaan pa­ranna ihmistä, jos asiasta muistutetaan vuo­sienkin päästä. siitä ei ole myöskään ympä­ristölle ainakaan rikoksia ennaltaehkäisevää hyötyä, että sairasta ihmistä riepotellaan löö­peissä.»

»Lisäksi niin potilaiden kuin henkilökun­nankin turvallisuus voi kärsiä, kun sensaatio­lehdissä uutisoidaan, että se ja se on siellä ja siellä. Joillekin saattaa tulla intressi tulla tän­ne vahingoittamistarkoituksessa, mikä on hy­vin negatiivinen asia sairaalan turvallisuuden kannalta.» •

—

■ Kulttuurivihkojen vankilareportaasien sarja alkoi numerossa 2/2006 ja päättyy tähän.

Lähteitä:■ Niuvanniemen sairaalan Internet-sivut: http://www.niuva.fi■ Olli Ihalainen ja Raili Miettinen: Mielentilat. Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisuja 3/1991. Vapk-kustannus, Helsinki.

6 /2006 | 2�6 /2006 | 2�

PAkko kiRjoittaa

tek sti   ja  kuvat Iisa af Ursin

Internet pursuaa väyliä julkaista runoja ja novelleja, mutta mahdollisuus saada kustannussopimus on edelleen prosentin luokkaa. Onko luova kirjoittaminen nykyään koko kansan harrastus? Onko kirjoittamisen perimmäinen päämäärä aina lopulta päästä parrasvaloihin, Tervoksi Tervon paikalle?

K ir joit ta jakoulutusta  tarjo­taan runsaasti yliopistotasosta kan­sanopiston kursseihin. turun yliopis­ton luovan kirjoittamisen koordinaat­

tori, kirjailija Riku Korhonen näkee kirjoitta­jakoulutuksen merkittäväksi siivuksi kirjaili­joiden vaatimattomassa elannossa: »osittain tämä elinkeino perustuu kirjoittajien epärea­lististen odotusten ruokkimiseen, millä voi ol­la negatiivisia seurauksia heidän kannaltaan. Harvoin pettymys ketään kaunistaa. Jouduin turun kirjamessuilla erään omakustantajan markkinointiponnistelujen kohteeksi, kun hän lähes repi ihmisiä hihasta ja tyrkytti huomat­tavan ylihintaista teostaan. Hänen silmiensä maaninen palo sai kyllä voimansa jostain yhtä yksilöä suuremmasta surullisesta houreesta.

valitettavasti on vaikea uskoa, että niin huo­nolla sosiaalisella tilanne­ ja tyylitajulla varus­tetulla ihmisellä olisi kirjoittajanakaan muille kovin innostavaa annettavaa.»

onneksi harrastajakirjoittajia on montaa lajia. varsinais­suomen taidetoimikunnan viime kesänä järjestämän kirjoittamisen kor­kean paikan leirin osallistujat suhtautuvat kirjoittamiseen tosissaan mutta realistisesti. Emma Puikkosen ja Vilja-Tuulia Huotari-sen vetämällä kolmen päivän intensiivikurs­silla muokattiin kunkin kirjoittajan pitem­mälle ehtinyttä tekstiä.

Nina Petanderin romaanikäsikirjoitus, jo­ta hän oli aiemmin työstänyt korhosen ohja­uksessa, hahmottui leirillä kokonaisuudeksi. Mika Lamminpää sai takaisin kustantamoi­

hin turhaan lähetettyihin käsikirjoituksiin hukkuneen kirjoittamisinnon: »kun saa ke­huvaa palautetta arvostamiltaan kirjailijoita, alkaa uskoa omiin kykyihinsä.» sen sijaan Ei-ja Tammisto alkoi kokea oman tekstinsä vie­raaksi, kun muokkasi sitä saamansa palaut­teen mukaan.

Petander pitää kirjoittajakursseja tärkeinä, sillä niillä voi jakaa kirjoittamisen tuottaman innostuksen. kursseilla ymmärretään kotivä­keä paremmin kirjoittamista, mutta myös kir­jallisuutta. Lamminpäällä on tästä kokemuk­sia: »käytin isääni ateljeekriitikkona siihen as­ti, kunnes hän tokaisi kauhistuneena luettu­aan erään juttuni: ’oletko sinä eläimiinkin se­kaantunut?’»

Virginia Woolfin lukeminen herättää Nina Petanderin kirjoitusinnon.

6 /2006 | 2�6 /2006 | 26

Haluatko kirjailijaksi?korkean paikan leiriläisistä kirjailijaksi ei ha­lua juuri kukaan. mutta kaikki haluavat kir­joittaa. siinä on suuri ero. »karsastan sanaa kirjailija, siitä tulee mieleen Jari Tervo. mie­luummin kutsuisin itseäni vaikka tarkkaile­vaksi kirjoittajaksi», kertoo Petander. Lam­minpää on samoilla linjoilla: »Haluan kirjoit­taa enkä tavoitella kirjailijan titteliä. turussa on liikaa henkilöitä, joille itsensä kutsuminen kirjailijaksi on tärkeämpää kuin itse kirjoitta­minen.»

Petanderilla on ollut tarve kirjoittaa lapses­ta saakka, eikä pelkästään pöytälaatikkoon. »uskon, että minulla on jotakin annettavaa suomalaiselle kirjallisuudelle, tai ainakin kir­joittamisen endorfiineissa minusta tuntuu sil­tä», hän hymyilee.

Mari Saariolla kirjoittamisen motiivi on kertomisen pakko. Hän kuuluu tarinankertoja­sukuun ja jatkaa sen perinnettä. »Jos saisin to­della toteuttaa kutsumustani, kiertäisin kyläs­tä toiseen tarinoimassa nuotiotulilla. nykyai­kana, suullisen kerrontaperinteen hiivuttua kirjoittaminen on väylä tarinoiden kertomi­selle.» saariolta on julkaistu novelleja usealla eri taholla kuten Portissa ja Kosmoskynä­ssä­. Hänen nimensä on tuttu näky kirjoittajakil­pailujen voittajalistoilla. tämän vuoksi saa­rio ei pidä oman kirjan julkaisua välttämät­tömänä päämääränä kirjoittamiselleen. »tie­naan kilpailuista enemmän kuin kustannus­sopimuksesta», hän naurahtaa.

tammistolle kirjoittaminen on ennen kaik­kea oman maailman hahmottamista. Hän tuntee omien tekstiensä olevan niin henkilö­kohtaisia, että arastelee asettaa niitä julkisen kritiikin kohteiksi. Hän kertoo, että korkean

paikan leirillä vieraillut Gummeruksen kus­tannustoimittaja painotti, ettei tekstin julkai­su ole kaikille sopiva ratkaisu. Harrastajakir­joittajan on pohdittava, haluaako hän todella kustantaa tuotoksensa. se kun kerran ilmes­tyttyään on vapaata riistaa.

Julkisuuden kirot ja hyödyt»esiinny julkisuudessa mahdollisimman vä­hän. anna taiteesi puhua puolestaan. suuri yleisö pettyy aina tutustuessaan henkilökoh­taisesti sinuun ja huomatessaan, että olet ta­vallinen, pieni ihminen.» Mika Waltarin an­tama ohje aloitteleville kirjailijoille näyttäytyy nykyään vähintäänkin koomisena. kirjailijoi­den ei oleteta enää olevan suuria neroja. Heis­tä tulee päinvastoin entistä kiehtovampia, jos he esittelevät tavallisuuttaan julkisuudessa.

korhosen mukaan esimerkiksi Uutisvuoto on lisännyt kirjailijoiden näkyvyyttä medias­sa. Hänen mielestään ei ole haitaksi, vaikka mediarumba kiehtoisikin kirjailijaksi halua­vaa. »minusta on yhdentekevää, mitkä ovat kirjoittajan motiivit teoksen taustalla, jos teksti toimii. Harvanpa motiivit täällä kovin perinpohjaista penkomista kestävät. kulttuu­rin tyyliarvojen kannalta meidän kirjailijoiden julkisuuspyrkyryyttämme suurempi kauneus­haitta on se, että tehokkaasti markkinoimal­la mikä tahansa vähä­älyinen roska saadaan käymään täydestä tavarasta. me keskimäärin kovin näkymättömät kirjailijat pohdimme useimmin kai seuraavaa pr­ongelmaa: liikaa julkisuutta, mutta aivan väärillä henkilöillä.»

nina Petanderia ei kiehdo ajatus esikois­kirjailijan saamasta mediahuomiosta, mut­ta ei hän julkisuutta pelkääkään. Häntä arve­luttaa ainoastaan mahdollisuus, että julkisuus

riistäytyy omasta hallinnasta. »tekstini on it­se luomani maailma mutta se ei kerro henkilö­kohtaisesta elämästäni. en usko, että minua juurikaan haittaisi oman tekstini ruotiminen julkisesti, mutta yksityiselämäni haluan pitää omanani.»

Tyylien trenditFantasia, scifi ja spekulatiivinen fiktio ovat saaneet jalansijaa suomalaisen kirjallisuuden realismipainotteiselta kentältä. korhosen mu­kaan harrastajakirjoittajat imevät vaikutteita kirjallisuuden trendeistä: »Fantasiakirjallisuu­den ja ­pelien kasvanut suosio näkyy opiskeli­joiden kirjoittamisessa, välillä hiukan mekaa­nisena apinoimisenakin», hän kertoo. »vel­hot, kääpiöt ja sukkahousuritarit ovat vaelta­neet opiskelijoiden teksteihin. Puhdasta scifiä on tullut vastaan yllättävän vähän, ehkä sik­si että olen viime vuodet lukenut pääasiassa humanistiopiskelijoiden tekstejä. epämääräi­sin pseudopostmodernistinen huttu näyttäi­si jääneen pois muodista. Yhteiskunnallises­sa satiirissa otetaan mielenkiintoisia askelia, joiden toivoisi tulevaisuudessa kantavan yhä useammin julkaisukynnyksen ylikin.» realis­tissävyinen ihmissuhdeproosa on kuitenkin yhä hallitseva tyylilaji korhosen opiskelijoi­den kohdalla.

korkean paikan leiriläisten teksteistä on pe­rinteinen realismi kaukana. Heidän tyyleilleen on yhteistä hilpeä vinksahtaneisuus ja absurdi huumori. saario hallitsee myös scifin. tammi­ston laji on lyhytproosa tai proosaruno, näkö­kulmasta riippuen. Harrastajakirjoittamisessa he ovat kaikki jo pitkällä ja edustavat harras­tajakirjoittamisen kärkeä, potentiaalisia kir­jailijoita. ☞

Eija Tammisto ja Franz Kafka katsovat kumpikin kirjoittamalla pelkojaan silmiin.

6 /2006 | 2�6 /2006 | 27

omat tekstit jäävät yhä harvemmin pöytälaatikkoon, kun internet tarjoaa monenlaisia julkaisukanavia

on kuitenkin laaja joukko harrastajia, jot­ka tuovat omia tekstejään esille nettisivuilla tai blogeissa omaksi ilokseen tai purkaakseen pahaa oloaan. on myös heitä, jotka unelmoi­vat kirjailijan ammatista mutta turhautuvat palautteen puutteessa. Jotkut valitsevat oiko­tien ja julkaisevat tuotoksensa omakustantee­na. korhosen mukaan joskus omakustantami­nen voi olla hyväksi katkaisemalla pakkomiel­teisen käsikirjoituskierteen.

Terapiaaomat tekstit jäävät yhä vähemmän virumaan pöytälaatikkoon, kun internet tarjoaa monen­laisia kanavia juttujen julkaisuun. Julkaisemi­sesta on tullut jopa vaatimus: pelkkä itsel­le kirjoittaminen ei enää riitä. nettipäiväkir­joissa omaa elämää ruoditaan hyvinkin hen­kilökohtaisella tasolla. »tosi­tv­kulttuuri vai­kuttaa myös kirjoittamiseen», kertoo suoma­laisten päiväkirjoja tutkinut Miia Vatka. »se on osa yleistä ilmiötä, jossa kaikki henkilökoh­taistuu, mutta samalla henkilökohtaisesta tu­lee entistä julkisempaa.»

vatka näkee, että tämä tirkistely­ ja julki­suusbuumi on laantumassa: ihmiset kaipaavat

palaamista omaan itseensä, sisimpäänsä.oman yksityisyyden julkistamisen taustal­

la vaikuttaa vatkan mukaan yksinäisyys. kir­joittaminen voi olla kaipuuta siitä, että joku ymmärtäisi. Blogit muodostavat tietyn aiheen, kuten esimerkiksi lapsen kuoleman, ympäril­le muodostuvia yhteisöjä. »kirjoittaminen on ihmisille väylä tuoda tunteensa ja ajatuksen­sa puhetta ymmärrettävämmin esille, sekä it­selle että muille.»

Jos kaikki kirjoittavat»kaikissa ihmisissä uinuvan kirjailijan herä­tessä kerran (ja se tapahtuu pian) koittaa ylei­sen kuurouden ja ymmärtämättömyyden ai­ka.» milan kundera esitti 1970­luvulla tule­vaisuusvision, jossa ihmiset lakkaavat luke­masta ja kirjallisuuden tehtävä kommunikaa­tiona katoaa. kirjailijan mukaan grafomanian täyttämässä kulttuurissa kaikki ihmiset halu­avat kirjoittaa kirjan ja tuoda oman elämän­sä julkisuuteen pakkomielteisesti, jolloin täs­tä tulee kirjallisuuden ainoa funktio.

korhosen mukaan kunderassa piilevä äreä moralisti nostaa tässä päätään. »eivät grafo­mania, omakustantaminen tai nettijulkaise­minen tällaista suurisuuntaista Baabelin kiel­ten sekoitusta synnytä. ikävimmilläänkin seu­raukset ovat pienimuotoisia, yksilönkokoisia ja tragikoomisia: kasvava tulva paskoja muoto­puolia kirjoja, joita kukaan ei lue, ja joukko pettyneitä ja omaa sisäisyyttään epäilemään havahtuneita ihmisiä, joiden epäily kanavoi­tuu vähä vähältä yltyväksi, yhteiskuntaan ja kulttuuriin kohdistuvaksi vainoharhaksi.»

korhonen näki häivähdyksiä tästä vaino­harhasta toimiessaan hetken kustantamos­sa käsikirjoitusten lukijana: »se ilmeni erityi­sesti kirjoittajien saatekirjeissä, tähän tyyliin: ’kuvaan tässä seitsemänkymmentäluvulta as­ti työstämässäni romaanissa tähänastisen elä­mäni täydellisesti. minun on aloitettava tari­na äitini kohdusta, jotta muut ihmiset kykene­vät vihdoin ymmärtämään minua.’ se oli mie­lenkiintoista ja tuskallista työtä, mutta lopetin lyhyeen, koska pelkäsin harhaisuuden tarttu­van.»

Hyppy tuntemattomaankorkean paikan leirillä oli osallistujille mie­luisa harjoitus, jossa piti kirjoittaa niin huo­nosti kuin kykenee. netin harrastajakirjoittaja­sivujen yleisesti ottaen tasapaksussa annissa

 »Uskon, että minulla on jotakin annettavaa suomalaiselle kirjallisuudelle, tai ainakin kirjoittamisen endorfiineissa  minusta tuntuu siltä.» 

Huonon kirjallisuuden seuran sivut kekseliäi­ne juttuineen tekevät poikkeuksen. korhonen rohkaiseekin kirjoittamaan myös huonoa kir­jallisuutta. »sillä kentällä kellään ei ole mitään menetettävää, joten kirjoittamista kahlitsevat pelot raukeavat helpommin ja jälki voi olla mielenkiintoisempaa ja eloisampaa kuin toti­sen rutistuksen seurauksena.»

Claes Andersson kuvaa kirjoittamista yh­deksi nykyään niin suosituista extreme­lajeis­ta: se on hyppy tuntemattomaan. toisin kuin benjihypyssä, kirjoittamisessa hyppy kohdis­tuu kohti omaa sisintä. on aina riski, että tur­vaköysi katkeaa. kokemus ei silti lakkaa kieh­tomasta. rutiinien ja velvollisuuksien täyt­tämässä elämässä kirjoittaminen on tie seu­duille, joilla mielikuvitus voi vapautua talutus­nuorastaan, oli sitten päämääränä kirjailijan ammatti tai ei. •

—

Kirjallisuutta■ Andersson, Claes: Luova mieli. Kirjapaja 2002.■ Kundera, Milan: Jäähyväisvalssi. WSOY 1983. (Alkuteos 1978)■ Vatka, Miia: Suomalaisten salatut elämät. SKS 2005.■ Waltari, Mika: Aiotko kirjailijaksi? WSOY 1994. (Alkuteos 1935)

☞

Mari Saarion ja Margaret Atwoodin tyylilajit naksahtavat yhteen.

Mika Lamminpäälle Jean Genet on yksi suurista kirjallisista vaikuttajista. 

6 /2006 | 2�6 /2006 | 28

Kristiina Teiss, Eija Grönfors ja Marketta Häkkinen kokevat kirjoittamisen itselleen tärkeäksi.

➤ Kristiina Teiss on syntynyt Virossa ja asunut Suomessa vuodesta 1993 lähtien. Eija Grönfors on ensim-mäinen romaniasuun pukeutuva lauta-mies. Marketta Häkkinen on tampe-relainen yksityisyrittäjä. Näille kolmel-le naiselle on yhteistä se, että he kaikki keskustelevat kirjoittamalla. Kirjoittaen he kokevat pystyvänsä sanomaan jota-kin sellaista, mitä puhumalla ei tavoita.

Teiss kirjoittaa enimmäkseen runo-ja, joita on julkaistu muun muassa yli-opiston taideaineiden julkaisuissa se-kä Pirkanmaan maahanmuuttaja-anto-logioissa. Hän on opettaja ja äiti, joten hän kirjoittaa silloin, kun ehtii. Kirjoit-taminen on hänelle yksi todellisuuden kohtaamisen tapa.

»Saatan ajaa auton tien sivuun kir-joittaakseni muistiin jonkin asian, jo-ka on tullut mieleeni siinä autolla aja-essani. Monet kauppakuitit ovat myös muuttuneet mietteiden muistilapuik-si», Teiss kertoo.

»Nousen joskus yöllä kirjoittaakseni jonkun mietteen muistiin, ettei se vaan karkaa, se on saatava talteen siinä het-kessä», jatkaa Grönfors. Grönfors kir-joittaa mietelmiä ja ajatelmia ja kirjaa helposti pitkin päivää ajatuksiaan ylös.

Grönfors haaveilee isovanhempiensa tarinan kirjoittamisesta.

Häkkinenkin haaveilee kirjan kirjoit-tamisesta, mutta on onnellinen kirjoit-tamisesta vain harrastuksenakin, sillä se rikastuttaa elämää.

»Olen osallistunut Sampolan kirjoit-tajapiiriin jo 5–6 vuoden ajan, ja kenties minut piiriin on sitonut myös havain-toni siitä, kuinka kirjoittamisessakin harjoitus tekee aina vain paremmaksi. Alussa kirjoitin kouluainemaisesti, nyt osaan jo vaihtaa näkökulmaa ja kirjoit-taa saman tarinan eri äänillä», miettii Häkkinen.

Toisin näkemisen taitoMiten todellisuus kohdataan kirjoit-tamalla?

»Katselin kerran lintua taivaalla ja keksin itseni linnuksi taivaalla katsele-massa maahan. Kerran näin auton al-le jääneen eläimen ja näin itseni tuoksi eläimeksi juuri ennen yhteentörmäystä

auton kanssa. Saman tilanteen voi ko-kea lukemattomilla tavoilla», havain-nollistaa Teiss.

Kun Grönfors jonakin päivänä kir-joittaa isovanhempiensa romaanin, hän kirjoittaa samalla sekä jonkun toi-sen tarinan että tarinan itsestään. Hän kirjoittaa silloin oikeastaan monikos-sa joistakuista toisista, joista hän on it-se erottamaton, ja monikossa itsestään, sillä hän ei ole yksin.

»Kirjoitan siitä rakkaudesta ja tur-vallisuudesta, mitä sain kokea kulkies-sani pappani kanssa luonnossa ja kuin-ka hän pyrki jakamaan kanssani tavan kohdata todellisuutta.»

Häkkinen aloitti kirjoittamalla stres-sistä ja jatkoi kirjoittamista sen tultua puretuksi. Tavallaan jonkin asian purka-minen on sen toisin näkemistä.

»Kirjoittaminen pakottaa mietti-mään sanojen merkityksiä. Samalla sii-nä kai on pakotettu miettimään todel-

lisuuden merkityksiä», Häkkinen to-teaa.

Pakeneeko todellisuus? »Ei ole ikinä perillä totuudessa ja

kuitenkin siinä on jo käynyt», muo-toilee Teiss. Hän tavoittelee mahdolli-simman lyhyttä ja tilavaa ilmaisua, jos-sa olisi myös lukijalle tilaa, jota täyttää. Jonkinlaista tilaa ’minun’, ’sinun’ ja ’mei-dän’ kohtaamiselle.

»Kirjoittaminen on kasvua ja siten kirjoittaminen on tavallaan elämää», jatkaa Grönfors.

»Lasten ja vanhusten elämästä mi-nua kiinnostaisi joskus jotain kirjoitta-malla sanoa», lisää Häkkinen. Lapsis-sa ja vanhuksissakin on ajan ja liikkeen problematiikkaa: jotakin mennyttä ja tulevaa, ja niiden välissä kirjoittaja, joka laittaa sen kaiken liikkeeseen tarinaksi.

Tapa jakaaKirjoittaminen on todellisuuden koh-taamista, ja teksti on myös lukijoiden ja kirjoittajien mahdollisuus kohda-ta toisensa.

»Kieli kantaa kielensä käyttäjien historiaa mukanaan, merkitykset ja viittaukset ovat kielisidonnaisia. Kak-si eri kieltä viittaa kahteen eri maail-maan», viron- ja suomentaitoinen Teiss toteaa. Kulttuurit kohtaavat toisensa tarinoissa, kun tarinat ovat tiloja koh-data itsensä ja toisensa tai ihmisyyttä ilman rajoja.

Kun tarinat ovat aina luonteeltaan jakamista, ne ovat aina myös mahdolli-suuksia kanssakäymiselle ihmisten vä-lillä sekä mahdollisuuksia empatialle ja ymmärtämiselle.

»Kyllä minäkin tavoittelen kirjoit-tamisellani sellaista me-hengen luo-mista, jolloin kirjoittamisellani palve-lisin, en vain itseäni ja omaa kasvuani, vaan kaikkia», romanitaustainen Grön-fors pohtii. Hän sanoo myös haluavansa kiittää tarinan kertomisella muita, iso-vanhempiaan ja koko sukuaan, kaikes-ta siitä hyvästä, mitä on saanut kokea, ja samalla hän haluaa jakaa hyvät koke-muksensa muiden kanssa.

Kirjoittamansa voi jakaa myös konk-reettisesti: »Kirjoitan syntymäpäiväru-noja ja tarinoita lahjaksi muille», Häk-kinen kertoo.

tek sti   ja  kuva Mia Hemming

Kolme tamperelaisnaista kertoo kirjoittamisesta, joka kietoutuu erilaisiin taustoihin. 

Vieraus herättää lukijanKun tarinoissa on jotakin vierasta, ne voivat toimia lukijan peilinä.

»Jokin erilainen ilmapiiri, erilaiset kielikuvat, voivat herättää tunnista-maan joitakin ei-tuttuja elementtejä tarinoissa», Teiss miettii. Kun lukija he-rää tällaisiin elementteihin, ne ovat sil-loin myös mahdollisuuksia uuden koh-taamiseen ja mahdollisuuksia muuttu-miseen, itsensä rajojen siirtämiseen.

Tarinat vahvistavat yhteisöä, jos-ta ne kertovat. Lisäksi ne avaavat tuota yhteisöä muillekin.

»On rikkaus nähdä ja kokea ja ym-märtää erilaisia tapoja elää ja toimia tässä yhteisessä maailmassamme», Grönfors toteaa.

Erilaisen tarinan lukeminen on myös haaste lukijalle. »Täytyy keskittyä kau-hean paljon enemmän lukemiseen, sil-loin kun kielikuvat ovat jotenkin eri-laisia ja jotenkin ei-tuttuja», kuvailee Häkkinen.

»Kaipaisin Suomesta sellaisia sa-manlaisia tarinoita jonkun vähemmis-töyhteisön jäsenen kirjoittamana, joissa kirjoitettaisiin arjen elämästä tuohon vähemmistöyhteisötaustaan sijoittu-en, jollaisia löytää vaikkapa Britannian kirjallisuudesta jonkun lontoolaisen vä-hemmistötaustaisen kirjailijan tuotta-mana», esittää Teiss.

Kun Grönfors saa kirjoitettua iso-vanhempiensa romaanin, se olisi yksi vastaus Teissin esittämään toiveeseen.

»Se olisi tarina köyhyydestä ja puut-teesta monilapsisessa perheessä, josta päällimmäisiksi muistoiksi ovat jääneet kokemukset rakkaudesta, lämmöstä, turvallisuudesta ja tavattomasta ole-misen rikkaudesta», kiteyttää Grönfors mietteensä kirjansa juonesta. Toisin sa-noen se ei olisikaan tarina köyhyydestä ja puutteesta.

»Vaikka se kertoisi selviytymises-tä suunnattomista vastoinkäymisistä ja ikävien asenteiden ja käytänteiden koh-taamisesta, se kertoisi ihmisistä, joilla on vahva itsetunto ja myönteinen suh-tautuminen elämään. Se kertoisi hyvis-tä ja lämpimistä ystävyyssuhteista, vie-raanvaraisuudesta ja tasapainoisuu-desta». •

 Tarinat vahvistavat yhteisöä ja avaavat sitä muillekin. 

Kirjoittaminen on tapa kohdata maailma

6 /2006 | 2�

Tamperelainen Kari Raineranta on sanataiteen intohimoinen moniottelija, joka on muun muassa kirjoittanut yhdeksän julkaisematonta runokokoelmaa ja kietonut ruumiinsa piikkilankaan. 

Raineranta kävi lokakuussa Muuntajan kanssa Helsingissä Kiila-klubilla. Kuvauksiin ei löytynyt puita, joita runoilija olisi kaivannut. 

6 /2006 | �0

Runoilija  kompastuu julkaisukynnykseen

K ari  R ainer annan peikkomaisen olemuksen voi nähdä yhtä hyvin is­tumassa yliopiston kirjallisuusluen­nolla kuin vauhkoamassa kalsarisil­

laan runoillan tähtenä tamperelaisessa baa­rissa. kaupungin kirjallisuusriennoissa käy­vät lienevät jo tottuneet terävällä äänellä säk­sättävään mieheen, jonka näkee niin runoryh­mä ihoteollisuuden, runoimprovisaatioryhmä muuntajan kuin sanataiteellisen kuu­yhtyeen riveissä. kaiken kukkuraksi raineranta on al­kanut pitää kari­iltoja, joissa äänessä ovat vain hän ja häntä säestävä kitaristi Arto Alho.

Lavalla puretaan turhaumiaidea kari­iltoihin syntyi tarpeesta saada oma ilmaisukanava. raineranta oli kirjoittanut jo 15 vuotta ja keikkaillut neljä vuotta ihoteolli­suuden ja muuntajan kanssa. Häntä turhaut­ti korkea julkaisukynnys: hän oli kirjoittanut jatkuvasti, mutta koki saavansa siitä liian vä­hän.

»ne loputtomat tunnit, jotka viettää tämän parissa saamatta mainetta, kunniaa, viinaa, seksiä, palkkaa muista tärkeämmistä asiois­ta ja aikaansaamisista puhumattakaan, saa­vat jatkuvasti miettimään, että minkä takia tätä tekee eikä vaan mene päivätöihin ja lo­peta koko hommaa ja harrastele sitten omana aikanaan mitään kompensaatiota odottamat­takaan vaikka tiffanylasitöitä. sitten muualta saadulla maineella ratsastelevat julkut saavat kaikki juttunsa läpi kysymättä.»

kari­iltojen teemoja ovat tähän mennessä olleet Herääminen, Yhteiskunta ja kevätkii­ma, ja iltojen sisällöt ovat koostuneet sekä rau­hallisesta että räväkämmästä meiningistä.

»kari­iltoja edeltäneissä performansseissa­ni olen pukenut yläkroppani piikkilankaan, it­kenyt, juonut ja oksentanut, laulanut ja puu­kottanut sateenvarjoa. kari­illoissa olen vähän lieventänyt linjaa. Yksittäiset performanssit jossain muualla tekee mieli sitten tehdä rävä­kästi. kari­illoissa ei tarvitse hätkähdyttää tai herättää ihan niin paljon. tunti pelkkää meso­mista olisi jo rankkaa.»

Lavalle astuessa ensisijainen huomio on yleisön reaktioissa. »siinä heti huomaa, jos jo­kin juttu alkaa mennä ihmisiltä ohi. Herkul­

lisinta olisi varmaan pitää runoesitys niin sa­notuille ei­harrastajille ja seurata heidän reak­tioitaan; siinä voisi moni runokirjarunoilija saada haukotukset osakseen», raineranta to­teaa.

raineranta saa ihmiset helposti nauramaan. resepti on yksinkertainen: »viinaa, seksiä ja vähän muuta hätkähdyttävää muttei liian yli­ampuvaa pitää olla mukana.» esityksissä rai­nerannan rivit vaikuttavatkin ensi kuulemalta rakkaudessa epäonnistuneen sarkastisilta mö­läytyksiltä, jotka ovat tietoisesti humoristisia. tarkemmin kuunnellen niiden alta paljastuu myös syviä sävyjä, joiden ensisijainen tarkoi­tus ei ole huvittaa. »itkettäminen on vaikeaa, vaikkakin palkitsevinta onnistuessaan», raine­ranta miettii.

Vilpittömyys ohjenuoranarakkaus ajoi rainerannan kirjoittamaan ylä­asteella. kynä jäi käteen, eikä mies ole pääs­syt siitä eroon sen koommin. »en pelkästään kirjoita niin kuin se olisi jokin harrastus: kok­kaaminen, television katselu tai huussiseuran jäsenyys. että kirjoitan liittyy kaikkeen ja ru­no, jota kirjoitan, on se, jota elän. Pyrin ole­maan läsnä.»

raineranta kertoo pyrkivänsä vulgaariu­den ja ironian kautta kyseenalaistamaan tai­delyriikan instituution. »samalla se tuo runoja lähemmäksi resuista mutta aitoa ihmislähei­syyttä; tätä toimintaani on valitettavasti ym­märtääkseni pidetty jonkinlaisena tahallisena alatyylillä retosteluna», raineranta sanoo.

rehellisyys on rainerannan kirjoittamisen ydinajatuksia: »Proosassa ja ties missä muus­sakin, kuten elämässäkin, voi valehdella, te­keytyä toiseksi tai keksiä mieleisensä elämän ja sitten kirjoittaa sen minämuodossa: tätä ehkä halveksin syviten. Piiloutumista runo­kuvien ja epäaitojen tekniikoiden alle. en pi­dä etäännyttämisestä minämuodossa, kirjoit­tamisen on oltava välinearvo, tai ihminen jo­ka sitä tekee on moraaliton tyhjänpäiväinen, ja vaikka valehtelemisen kyky on useimmiten lueteltu kirjailijan ehdottomaksi ominaisuu­deksi, en minä ole samaa mieltä. Jos kirjoit­taa tarinaa kolmannessa persoonassa, niin se on eri asia. rakastan fantasiaa ja satuja, mut­

ta periaatteeni erityisesti lyriikassa, jossa mi­nämuotoisuus varmasti lukijalla yhdistyy kir­joittajaan, on, että jos sanon ’minä’, niin en va­lehtele. silloin kukaan ei voi kieltää. minulla on sanoinkuvaamaton luottamus tähän peri­aatteeseen.»

Korvauksia otetaan vastaanraineranta valmistelee parhaimmillaan opin­tojaan, joihin kuuluu kirjallisuuden lisäksi in­formaatiotutkimus. kirjastoalalle suuntaavan miehen mielessä kävivät myös opettajanopin­not, mutta kirjastohommat alkoivat tuntua helpommilta. mieluiten hän näkisi vakavas­ti kirjoittamiseensa suhtautuvien kirjoitta­jien saavan jonkinlaista korvausta tekemäs­tään työstä.

Hän on myös käynyt erilaisissa kirjoittaja­kouluissa, vaikkei itse uskokaan, että kirjoit­tamista voisi opettaa. »Pikemminkin ajattelen kuten Erno Paasilinna, että kirjailijaksi tulee elämällä kirjailijan elämän. kuitenkin kirjoit­tajakoulutuksiin osallistuminen aina motivoi editoimaan ja ehkä kirjoittamaan uuttakin, ja toki palautteen saaminen aina auttaa.»

rainerannan mukaan kirjallisuus on mo­nen muun harrastuksen tavoin nousujoh­danteessa. »vaikka pidänkin Heli Laaksosen murrerunoutta jonkin verran laskelmoituna, arvostan tiettyä ammattimaisuutta, joka hä­nellä liittyy keikkakustannuksien kattami­seen. ikään kuin kenellekään ei olisi koskaan tullut mieleen, että myös runoilijoille, muil­lekin kuin Tabermannille ja muutamalle ka­nonisoiduimmalle tapaukselle, voisi maksaa palkkaa keikasta. Ja miksi maksaa, jos he ker­ran tekevät sen ilmaiseksikin?»

rainerannan esiintyvät ryhmät voi tilata, mielellään korvausta vastaan, esiintymään erilaisiin tilaisuuksiin. runoilijan arkistoista löytyy myös yhdeksän runokokoelmaa, jotka ovat vapaasti kustantajien julkaistavissa. •

—

■ Kari Rainerannan runoja julkaistaan tässä lehdessä sivulla 54.■ http://www.sanatampere.net/ihoteollisuus■ http://www.viitapiiri.net/muuntaja.html

tek sti   Heidi Laine | kuva  Helinä­ Kuusela

6 /2006 | �1

Ihmettä ihasteleva näytelmäkirjailija tek sti  Mila Moisio | kuva Helinä­ Kuusela

Pipsa Lonka kirjoittaa näytelmiä, jotka tarjoavat turvallisen tilan todellisuuden kyseenalaistamiselle. Lonka löytää omimman alueensa sadun ja ranskalaisen filosofian maailmasta ja houkuttelee mukaansa lukuisten risteilevien ajatuspolkujen vietäväksi. 

N äyt tämö on mulle mielenkiin­toisin paikka kirjoittaa», toteaa Pip-sa Lonka, nuoren polven näytelmä­kirjailija, jonka kanssa istun töölö­

läisen kahvilan torstai­iltapäivässä. uteliaasti hymyilevä dramaturgian opiskelija löysi kir­joittamisen yläasteikäisenä. kallion lukiossa ja oriveden opiston sanataiteen koulutusohjel­massa Lonka jatkoi kirjoittamista ja suuntasi tekstinsä näyttämölle. menneenä keväänä en­si­iltansa saivat rovaniemen kaupunginteatte­rissa nähty Kjartan – vimmatut sekä Ylioppi­lasteatterille kirjoitettu Aava – merenranta-nä­ytelmä­. Lisää on tulossa.

Poissaolon salliva teksti – näytelmäYleisölle suunnattu teksti, joka rakentuu näyt­tämötilassa, sallii enemmän aukkoja kuin pel­kästään luettavaksi kirjoitettu teos. »epäval­mius ja poissaolo viehättävät näytelmätekstis­sä», Lonka lisää. näytelmään ei tarvitse kir­joittaa kaikkea sitä, mikä ihmisten ja puheen ympärillä tapahtuu.

näytelmätekstistä luodussa toteutuksessa tekstin aukot täyttyvät ja poissaolo korvautuu läsnäololla. Lonka ei halua astua ohjaajan ton­tille rakentamalla tekstin kautta lavastusta tai ratkaisemalla näyttämötilaa.

tällöin myös teksti säilyttää itsenäisyyten­sä. Lonka muistuttaa, että näytelmä on myös kaunokirjallinen teksti. sillä on oma kirjalli­nen arvonsa ilman näyttämötoteutusta. vaik­ka näyttämö tai ohjaaja olisi Longalle jo kirjoi­tusvaiheessa selvillä, kirjoittaa hän aina ensi­sijaisesti ideaalillensa. Lopulta ohjaaja ja tila vaikuttavat kirjoittamisprosessissa vahvim­min ikään kuin tukijoina ja varmistajina, jot­ka takaavat tekstin siirtymisen näyttämölle.

»Mitäköhän meille kuuluu?»»välillä teksti houkuttelee tulkintaa, jonka mukaan puhuisin itse», Lonka toteaa, kun kes­

Pipsa Lonka on nuoren polven näytelmäkirjailija, jonka Aava-nimistä näytelmää esitettiin viime kesänä Ylioppilasteatterin kesäteatterissa. 

kustelu siirtyy kielestä henkilöhahmoihin ja näytelmän syntyprosessin pohtimiseen. osa henkilöhahmoista ja kerronnanjuonteista saa Longan mukaan tuntua henkilökohtaiselta, mutta näytelmät eivät kerro suoraan kirjaili­jan elämästä.

muistilehtiöihin kertyy havaintoja ympä­ristöstä, ystävistä ja perheenjäsenistä. näistä havainnoista muodostuu näytelmän henkilö­hahmojen aines.

Aavan yhtenä keskushahmona esiintyvä ulpu heijastaa monella tapaa sitä, mitä Lon­ka kuulee ympärillään puhuttavan. Longan mukaan ulpun kautta välittyy »asioita ja pu­heita mitä mä koen, että on aika paljon mus­sa ja ympäristössäni. kysyen mitäköhän meille kuuluu, koska me puhutaan tämmösiä.»

myös rovaniemen kaupunginteatterin esit­tämässä Kjartanissa on joitakin kirjoittajan omasta elämästä poimittuja aineksia. näytel­mä kertoo pojasta, jolle paljastuu oman isän henkilöllisyys sattuman kautta. Lonka on näy­telmän pojan tavoin saanut tietää isästään vas­ta 10­vuotiaana ja joutunut pohtimaan, »mitä tapahtuu kun kertomus itsestä muuttuu sillä, että saa tietää isänsä nimen, henkilön.»

Tilaa ihmettelylle»teatteri ei kehota toimimaan tai anna selviä toimintaohjeita», Lonka pohtii. Longan mu­kaan teatterin ei tarvitse julistaa tai väittää, kiinnittyä johonkin ennalta määrättyyn roo­liin. teatterin voima on pikemminkin jatku­vassa liikkeessä ja havainnoinnissa, joka ei ole sidoksissa tiettyyn poliittiseen tai yhteiskun­nalliseen päämäärään. kyse on Longan mie­lestä ennen kaikkea siitä, millaisia havaintoja teatteri voi välittää maailmasta.

Lonka mainitseekin suurimmaksi innoitta­jakseen ranskalaisen filosofin Luce Irigarayn. irigarayn ajattelussa korostuu hierarkkis­ten ajattelumallien purkaminen, jonka kautta

6 /2006 | �2

 Lonka kirjoittaa  ensisijaisesti ideaalillensa.  rinnakkainen olemassaolo mahdollistuisi. Ha­vainnointi ei tällöin keskity asioiden väliseen arvottamiseen vaan niiden keskinäisen erilai­suuden tiedostamiseen. irigaray onkin pyrki­nyt nostamaan kysymyksen sukupuolierosta aikamme kysymykseksi, johon myös Lonka näytelmäteksteissään pureutuu.

Longan puheista välittyy kyselevä maail­mankuva, joka pyrkii vastausten sijaan löytä­mään tilaa ihmettelylle. »Lukkoon lyöty asioi­den esittäminen tekee niiden eteenpäin kom­munikoimisesta mahdotonta. asioiden välis­ten suhteiden tulisi olla jatkuvasti kysyviä ja liikkuvia. muuten ihmettelylle ei jää sijaa», Lonka täsmentää. näyttämölle välittyvä maa­ilmankuva tuokin esiin irrationaalin ja osoit­taa, että mitä vain voi tapahtua.

Kohti turvallista ja ihmeellistä satuasatuihin liittyvät erottamattomasti ihme ja ihmettely. sadun maailma kiehtoo myös Lon­kaa ihmeen ja irrationaalin kautta, jotka se tuo luonnolliseksi osaksi reaalitodellisuutta.

»Aavan toinen puoliaika lähtee ihan kä­sistä, se on musta ihanaa», Lonka naurahtaa. vielä Aavaa selvemmin satu on läsnä Kjarta-nissa, joka on lastennäytelmä kouluikäisille. myös kirjoitteilla oleva Ahmitut lapset sijoit­tuu sadun maailmaan.

kajaanin kaupunginteatterissa ensi­iltansa saava Ahmitut lapset kertoo suorituspaineis­ta ja riippuvuuksista, Lonka paljastaa. suori­tuspaineita paetaan erilaisiin riippuvaisuuk­siin, kun halutaan paeta todellisuutta. Ahmi-tuissa lapsissa arjen ongelmat tuodaankin sa­dun maailmaan, jossa niitä on turvallista kä­sitellä.

satuun liittyy Longan mukaan selvä raken­ne, joka lupaa pitää katsojasta huolen. alku, loppu ja keskikohta seuraavat toisiaan sadun tarjotessa helpotuksen kaoottisesta reaali­maailmasta. »sadun maailma on psyykkisesti vapauttava: se että voi nähdä asiat mustaval­koisina», Lonka täsmentää.

»satu on mulle kauhean luontainen ta­pa ajatella. ajattelen asiat helposti saduksi», Lonka jatkaa. nuoren näytelmäkirjailijan ha­lu tehdä nimenomaan lasten teatteria tuntuu­kin selkeytyneen samalla, kun irigarayn ajat­telu on tullut osaksi näytelmätekstejä.

Halu säilyttää tilaa liikkumiselle, kommu­nikaatiolle ja ihmettelylle sisältyy myös siihen henkilökuvaan, joka iltaan kääntyneen torstain mukana tallentuu rahisevalle minidiskille. mi­tään varmaa, ennalta määrättyä, selkeää ja lu­kittua ei ole tarjolla. ihmeen ihmettely näyt­täytyy ainoana Longan tuotantoa määrittävä­nä ominaisuutena, ainakin toistaiseksi. •

6 /2006 | ��

K ir jaili jan t yöstä 99 prosenttia on lah­jakkuutta, 99 prosenttia sisua ja 99 prosent­tia työntekoa. ainakin jos on uskominen yh­dysvaltalaista William Faulkneria. suomessa

prosentteja voi ehkä ynnätä hieman eri lailla, mutta pel­källä lahjakkuudella Parnassolle ei meilläkään nousta.

suomalaisen kenttää taustalta vuosikymmeniä häm­mentänyt kirjailija ja kääntäjä Leevi Lehto on pohtinut »kadonneiden» – yhden tai muutaman kokoelman jul­kaisseiden, mutta sitten vaienneiden – runoilijoiden koh­taloon vaikuttavia syitä.

»tuntuu, että suomen kokoiseen maahan mahtuu vain yksi runous kerrallaan. tässä kentän reviiritaistelussa tai asemien haltuunotossa portinvartijoina toimivilla kus­tantajan edustajilla on meillä tavallistakin keskeisempi merkitys», Lehto sanoo.

Perinteinen runoilija–kustannustoimittaja–lukija­ku­vio toimii Lehdon mielestä kärjistäen lähes idols­meka­nismin mukaisesti. meikäläisen runouden kentässä on tapahtunut olennaisempia muutoksia oikeastaan vasta 2000­luvulla, kun huomio on siirtynyt enemmän siihen, mitä mahdollisuuksia runous tarjoaa. Perusasetelmia ovat hämmentäneet myös vaihtoehtoiset julkaisuväylät, kuten omakustanteet ja internet blogeineen.

»kirjailijoista etenkin runoilijat ovat vuorovaikutuk­sellisuuden eteenpäin viejiä. ennen runon tekeminen oli mysteeri, nyt blogit ovat rikkoneet sitä», Lehto toteaa.

Paitsi mysteerin, Lehto itse on valmis rikkomaan myös kielirajat. aktiivinen ja tuottelias kääntäjä pyörittää in­ternetissä omaa blogiaan ja google­runogeneraattoria tie­toisesti englannin kielellä. monen muun konkarin tavoin marginaaliin lyöty kirjailija ei ole hyytynyt, vaan kääntää tekstejään ja puhuu »maailmanrunouden» puolesta.

»emme voi puhua kulttuurin perimmäisistä arvois­ta, vaan meidän on opeteltava niihin kuuluvia väärinkä­

Kirjailijoiden nousut ja laskutUusi suomalainen runous nostaa päätään lukutilaisuuksissa ja televisiossa, kolkuttelee kirjatilastojen kärkisijoja ja hiipii tuotemarkkinointiin.  Mutta millä perusteilla toinen kirjailija nostetaan ja toinen unohdetaan?

tek sti  Kai Maksimainen

sityksiä. tässä runous on poliittista jo perustavassa mie­lessä», ainoana eurooppalaisena são Paulon kansainväli­sessä kirjailijaseminaarissa toukokuussa alustanut Leh­to sanoo.

Ensimmäisen etulyöntiasemaHyvä runous on aina sidoksissa sekä perinteeseen että kulloinkin esillä oleviin käsityksiin siitä, mikä on hyvää kirjallisuutta ja mikä ei. »uuden esiin nostaminen on ai­na jonkinlaista uskottomuutta perinteelle. Ja kun puhu­taan kirjailijan ’omasta äänestä’, ensimmäisenä tulleella on etulyöntiasema», Lehto sanoo.

tällöin muut samoilla apajilla kalastavat runoilijat jää­vät helposti jalkoihin. esimerkiksi Tuomas Anhavan tai Paavo Haavikon järkälemäisyys modernismissa jätti monta lahjakastakin aikalaista peesaajan rooliin.

modernisteja on pidetty uuden tyylin luojina. Lehto näkee asetelman toisin: Eino Leino ja kumppanit olivat kokeilijoita, modernistit taas enemmänkin tilanteen nor­malisoijia. »väitän, että ’perinteinen’ runo oli avoimem­paa ulospäin kuin modernismin perinne on ollut.»

vaikka Lehto itse uskoo enemmän klassisismin ja »ko­keilevuuden» dialektiikkaan kuin postmodernin teorioi­hin, antaa nykyinen viitekehys runolle sentään tilaa hen­gittää. »vasta nyt on poistumassa se oletus, että on ole­massa oikea tapa sanoa.»

Ympyrä sulkeutuuollakseen runoilijana olemassa, kirja on huomioitava kritiikeissä ja mieluusti sitä olisi vielä myytäväkin. Hom­maa hankaloittaa se, että siinä missä kriitikot huutavat kerkeästi muutoksen ja uuden äänen perään, markkinat suosivat taiteessa pikemminkin pysyvyyttä.

»kriitikon tehtävänä on nykyisin entistä enemmän näyttää, miksi mitäkin on milloinkin tehty», Lehto pohtii.

markkinat taas toimivat kysynnän ja tarjonnan eh­doin. kotrot tai laaksoset eivät välttämättä lisää omis­sa työhuoneissaan vuosikaudet pakertavien »unohdettu­jen» sanamestareiden myyntiä. raadollista peli on silloin, kun markkinat näkyvät jo arvostuksessakin: kustantajaa ei kiinnosta vähän myyvä kirjailijansa eivätkä lehdet jul­kaise enää kritiikkejä. Lopulta lukijakin unohtaa ja ympy­rä sulkeutuu. •

 Siinä missä kriitikot huutavat kerkeästi muutoksen ja uuden äänen perään, markkinat suosivat pikemminkin pysyvyyttä. 

6 /2006 | ��

➤ Kustanta jan löytäminen ja runokokoelman – erityises­ti esikoisen – julkaiseminen on suomessa kovan työn takana. Ja kun yksi virstanpylväs on saavu­tettu, ei laakereilla lepäily kan­na pitkälle. runoilijan kannukset lunastetaan kirja kerrallaan.

»epävarmuus on mukana ai­na. esikoisessa, toisessa kokoel­massa, ja varmasti ihan kaikkien kirjojen kohdalla», sanoo Helsin-gin Sanomien parhaan esikois­teoksen palkinnon kokoelmal­laan Taivaan mittakaava vuon­na 2004 voittanut Sanna Karl-ström.

Parhaillaan runoilija valmis­telee toista kokoelmaansa, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, et­tä kuukausia kotitalon eteisessä muhineet printatut liuskat ovat taas käsittelyssä. Hyvän vas­taanoton runoilleen saanut karl­ström yrittää pitää onnistumisen ja menestymisen käsitteet kir­joitusprosessissa tietoisesti itsel­lään. »Jos kelaan kirjallista kus­tantajaa tai lukijaa, jolle kirjoit­taa, epävarmuus kasvaa liiankin suureksi.»

omia kritiikkejään ja pal­kintoja karlström lähestyy ko­vin vaatimattomasti. »runou­den kenttä on suomessa niin pie­ni, ja kirjailijat tajuavat etenkin palkinnoissa sattumankin mer­kityksen; monesti loppusuoral­la on kolme vahvaa teosta, jois­ta usein valitettavasti vain yksi nostetaan esiin.»

Kenen runobuumi?suomalaisessa kirjallisuudessa liehuvaan runobuumiinkin karl­ström suhtautuu maanläheisesti.

»että kuinka todellinen se oi­kein on? minulle itselleni runo­buumi on ollut todellinen kym­

menen vuotta. myyntihittejähän tämä ei tee kuin muutamia. oi­keampi buumi olisikin osoittaa runokentän laajuus.»

vaikka näkyy ilmiössä sekin. meikäläistä kirjallista kenttää nuori runoilija pitää monipuo­lisena. »koko ajan on vetoa eri suuntiin. Pienkustantamot mo­nipuolistavat tarjontaa, mutta isotkin voisivat ehkä tuoda esiin vähän monipuolisempaa kuvaa.»

kritiikkien taso on karlströ­min mukaan hyvä, ja etenkin pienlehdet nostavat Helsingin Sanomien vakaan tontin kupees­

Menestyksen mittakaava

tek sti  Kai Maksimainen kuva Helinä­ Kuusela

Sanna Karlström käy esimerkiksi menestyvästä nuoresta runoilijasta, mutta menestys ei merkitse mitään ruusuilla tanssimista.

ta eri puolia. »kritiikki määrittää kuitenkin paljon; jos sitä ei tu­le, kirjaa ja kirjailijaa ei ole taval­laan olemassa. Ja siitä jää myös kirjan rinnalle jonkinlainen jälki historiaan.»

Läpitunkeva ammattiniin sokerintäyteisillä mieliku­villa kuin runoilijuus monesti ih­misten mielissä onkin ladattu, se on myös ammatti, joka on karl­strömille kaiken olemisen läpi­tunkeva.

»se on pilannut opiskeluni ja muut duunit. olen joskus vihai­

»Epävarmuus on mukana aina», Sanna Karlström luonnehtii kirjailijan työtään.

nen ja vaadin omaa tilaa, vapaa­päiviä ei ole, hyvä jos yöllä aja­tukset jättävät rauhaan», hän nauraa.

tällä hetkellä asiat ovat kui­tenkin kohdillaan: kulttuurira­haston apuraha takaa toimeen­tulon ainakin seuraavaksi vuo­deksi, ja toinen kokoelma saa tul­la ilman pakotusta.

»ei tässä ehkä pitkän linjan suunnitelmia luoda tai rahaa tehdä, mutta ihana ammatti tä­mä on. runoilijana minä olen ajatellut elämäni elää», karl­ström sanoo. •

6 /2006 | ��

➤ Nimi  R aimo Hart zell on monelle tuttu. Yleisradion kuvaajan pallilta eläkkeelle pa­ri vuotta sitten jääneen miehen muistavat jotkut muistakin ym­pyröistä: vuonna 1965 esikoisel­laan Joku soittaa pianoa debytoi­neelta Hartzellilta ilmestyi aika­naan kuusi runokokoelmaa. seit­semäs jäi aikalaisen, sittemmin kustantajan edustajaksikin siir­tyneen Hannu Mäkelän käsiin.

»alkoi tuntua, että se on van­han toistoa. niistä ei ollut enää kokoelmaksi. Hannu sanoi, et­tä pidä kaksi vuotta lomaa. sillä olen edelleen.»

Hartzell toteaa olleensa par­haimmassakin tapauksessa kir­jailijana puoliammattilainen. ka­mera ja perhe veivät miestä, ja runot jäivät taka­alalle.

Lekalla päähänJo julkaisseen kirjoittajan ei ole kuitenkaan helppo katkaista kaikkia lankoja. nimekkäämpi­en ja menestyneempien runoili­joiden esimerkki kannusti, mut­ta kävi myös itsetunnolle. »vii­si vuotta asia kaiversi, kunnes ta­jusin, että lanka lyriikkaan on poikki.»

tai ei ehkä ihan poikki. eläk­keelle jääminen kannusti vielä yrittämään, mutta sitten tuli var­muus. »mieluummin olen hyvä lukija kuin keskinkertainen kir­joittaja», hän toteaa tänään.

runoilijana Hartzell on ka­tujen ääni. Paljasjalkainen sta­dilainen hurahti teininä Walta-riin, kävi läpi klassikot Kosken-niemestä Leinoon ja haki innoi­tusta yhdysvaltalaisista tekijöistä. »etenkin Gregory Corso ja Law-rence Ferlinghetti putosivat lu­jaa», mies kertoo.

Hartzellin runouskäsitys poh­

jaakin paljon beat­sukupolven tuntoihin. runo on hänelle in­tuitiivinen kokemus, jossa kaik­kea ei voi – eikä pidäkään – ana­lysoida.

»se on kuin rakastuminen; se hulluus, kun leka kolahtaa pää­hän. sen jälkeen ei ole enää en­tisensä.»

Kahdesta kuvasta kolmeHelsinkiläisessä kahvilassa istuu hellepäivien katveessa kaikesta huolimatta elämäänsä tyytyväi­sen oloinen mies. runon tekemi­nen antoi paljon, mutta se myös

Lomalla runoudesta

tek sti  Kai Maksimainen kuva Helinä­ Kuusela

 Runon tekeminen antoi paljon, mutta  se myös vie paljon.  Aikalaisistakin monen ennenaikaiseen hautaan. 

vie paljon. aikalaisistakin mo­nen ennenaikaiseen hautaan.

»suunnitelmia ja ajatuksia mi­nullakin on jatkuvasti, mutta pakkoa ei», Hartzell toteaa.

runous on silti hänelle kirjal­lisuuden lajeista hienoin. sitä lä­helle pääsee ehkä vain poikavuo­sina kallion kellareista kaikunut jazz­musiikki. Ja hyvä kuva. kun kamera on asetettu oikeaan ai­kaan oikeaan paikkaan.

»runoudessa hienoa on se, kun kaksi yhteen liimattua ku­vaa liittyy vielä siihen kolman­teen.» •

»Suunnitelmia ja ajatuksia minullakin on jatkuvasti, mutta pakkoa ei», Raimo Hartzell sanoo runojen kirjoittamisesta.

Raimo Hartzellin ura runoili-jana tyssäsi kuuden runoko-koelman jälkeen. Nyt hän on tyytyväinen elämäänsä, vaik-kei runosuoni pulppuakaan.

6 /2006 | ��

H eikki   Jylhä on kir jaili jana unohtu­nut yhtä teosta, nuorten länkkäriä Delawaren poikia, lukuun ottamatta lähes tyystin. Jylhän teoksina julkaistu tuotanto koostuu yhdestä

aikuisten romaanista, kahdesta runokokoelmasta, muu­tamasta lastenkirjasta ja mainitusta poikakirjasta.

Heikki Jylhä syntyi Yhdysvalloissa maynardissa lä­hellä Bostonia 1903, josta hän muutti suomeen jo ennen 1920­lukua. Hän opiskeli oriveden ja Lahden kansan­opistoissa ja lopulta Yhteiskunnallisessa korkeakoulus­sa. vapaa lehtimies hän oli 30­luvulla, minkä jälkeen hä­nestä tuli Uuden Hä­meen päätoimittaja. vuodet 1940–1968 hän oli Keskisuomalaisen kulttuuritoimittaja ja toi­mitussihteeri. 1970­luvun alussa hän oli vielä saman leh­den toimittajana. Jylhä vetäytyi töistä vuonna 1972 ja hän kuoli 1979.

Hiljaista yhteiskuntakritiikkiäJylhän esikoinen oli runoteos Askelten kirja (Wsoy 1936), jossa on monia mitattomia ja muodoltaan pehmeän mo­dernistisia runoja. Jylhä olisi teoksensa sisällön perus­teella voinut liittyä tulenkantajiin, mutta ei halunnut, koska piti näitä »öykkärimäisinä».

Jylhän esikoinen muistuttaa osin Edgar Lee Master-sin Spoon River Antologiaa, ja siihen arvostelijatkin viit­tasivat teksteissään. Jylhän runoissa esiintyy karuja koh­taloita, joita on sattunut merimiehille tai raavaan työn te­kijöille:

Tässä paikassatoivat aallot maihin Lauri Anderssoninsyysmyrskyn aikaan pari vuotta takaperin.Merkiksi on hakattu risti kallioon.

tämän jälkeen Jylhä kertoo minimaalisin vedoin Lauri anderssonin tarinan ja kuolemasta seuraavan tragedian:

Työläistunnelmistalasten satumaailmaan

tek sti   Juri Nummelin | kuvitus Emil & Erik Bertell

Heikki Jylhä on suomalaisen kirjallisuuden vähän tunnettuja puurtajia, jolla oli monipuolinen ura.

☞

Unohdetut kirjailijat

6 /2006 | ��6 /2006 | 37

Hän oli äitinsä ainoa poika.Isän ja veljenon meri vienyt aikaisemmin.Syysmyrskyn jälkeen on Anderssonin Kristiina harmaantunut,ja naapurin nuori Kaarinakäynyt hiljaiseksi ja surulliseksi.

mastersin henki tuntuu vaivanneen kriitikoita, jois­ta esimerkiksi Valvoja-Aikaan kirjoittanut Yrjö Kaijärvi (nimimerkillä yt) sanoo, että Jylhän runot eivät vaikuta eivätkä kosketa lukijaa. runon pitäisi olla kaijärven mu­kaan jotakin muuta kuin vain sähkösanoma tai sanoma­lehtiuutinen. samaa sanoo myös Suomalaisen Suomen Klaus Holma, joka näkee mastersin – ja Walt Whitma-nin – vaikutuksen liian tuntuvana.

kummatkin arvostelijat toteavat kuitenkin, että Askel-ten kirja »viehättää karuudellaan ja koristeettomuudel­laan» (kaijärvi) ja että se ei ainakaan ole tylsä (Holma). ilmeisesti amerikkalaistyyppinen lakonisuus on tuntu­nut kotimaisista kriitikoista vieraalta.

yt sanoo myös, että »tuntuu kuin [Jylhällä] olisi sa­nottavaa». runoissa onkin hiljaista yhteiskuntakritiikkiä, mutta se ei ole kovin ohjelmallista: työmiehen kuolemas­ta kertovassa runossa »Lopputili» Jylhä kirjoittaa:

Sameli ei sylkäise kouriinsa, ei huuda kavereille: hop, poijat! Sameli ei iske keksiään pölkkyyn kajahtaen eikä kiroile keljuja pomoja.

toisessa runossa, jossa runon minä – köyhän talon isäntä – kohtaa arkkienkeli mikaelin, tämä sanoo velois­ta kärsivän miehen kuulumiset kuunneltuaan: »Hallan estämme, akkasi parannamme, / mutta ohrasen rikkaal­le tuskin voimme mitään.»

Askelten kirjan toinen puolisko ei ole yhtä hieno kuin sen alkuosa. runoihin tulee tarpeetonta juhlallisuutta ja paatosta. Jotkut runot, kuten »markkinoilla», ovat jos­sain määrin Poe­henkisiä kauhu­ ja fantasiarunoja, jois­sa runon minä huomaa, ettei pääse mielikuvituksen maa­ilmaan.

kirjan päättää romanttinen »kirje elämälle», joka voi­si olla jonkinlainen manifesti Jylhän edustamalle peh­meälle realismille. siinä runon minä toteaa, että »elämä» päästää portista »herraspoikasen», mutta ei häntä ja hä­

nen kaltaisiaan. »nyt otamme jälleen reppumme ja läh­demme vaeltamaan», toteaa runon kertoja ja jatkaa: »me menemme veljiksi köyhien ja vapaiden kulkureiden, / taas tapaamme autonajajat ja korjaajat valtateiden, / taas puhuttelemme mummoa, joka torilla kaloja myy» ja niin edelleen.

suomen sosialidemokraatin Aira Sinervo oli – eh­kä poliittisistakin syistä – eri linjoilla kuin porvarislehti­en kirjoittajat. Hän näki Jylhän kirjassa ruotsalaisen Dan Anderssonin vaikutusta ja piti siinä ilmenevästä »alku­voimaisten, karskien tyyppien hahmottelukyvystä». si­nervokin on tosin samaa mieltä kanssani siitä, että As-kelten kirjan toinen osa on selkeästi heikompi. sinervon mukaan Jylhä kulkee siinä jo ennenkin tallatuilla poluilla ja boheemien taiteilijoiden pariin siirtyessään runoihin tulee kyynisyyttä ja tavanomaisuuden tuntua.

Runoja lapsille Heikki Jylhä teki muutamia pieniä runomuotoisia las­tenkirjoja 50­luvulla, mutta kiinnostavin hänen lapsil­le tarkoitetuista teoksistaan on runokirja Yhdeksä­n me-ren takana (Wsoy 1945). siinä on naivistinen, mutta tai­tava kuvitus, jonka on tehnyt erikseen mainitsematta jää­nyt »rr».

Jylhän runot ovat usein mitallisia ja loppusoinnullisia, ja nykylukijan silmissä ne voivat olla monellakin tapaa vanhentuneita. usean runon sisältö on muuttunut huvit­tavaksi, mutta osa runoista on edelleen lukukelpoisia ja hauskoja. osa runoista toimisi myös lauluina, Keskisuo-malaisen arvostelija, nimimerkki l.u. totesi 1945 kirjoit­taessaan, että esimerkiksi »sammakkokantaatti» kelpaisi mieskuorolauluksi.

runojen joskus huvittavaksi käyneestä sisällöstä esi­merkiksi käy runo »musta Wumba», jossa kuvataan »yönväristä ja iloista» pientä poikaa norsunluuranni­kolta. Pojan uskonto on yllättävä: »sademetsään Wum­ba juoksee / kera muiden hindupoikien». »Lailla apinan hän palmuun kiipeää, / iloisesti puusta irvistää.» Keski-suomalaisen l.u. huomautti tosin jo arvostelussaan, et­tä pojan pitäisi olla »bandu» – kyse saattaa siis olla lato­jan virheestä.

runon sisältö on kyllä sympaattinen:

Wumba-poika, iloisesti juokse, kunnes päivä aikuisten saa luokse. Taakan raskaan harteille se lyö. Kautsumetsän uuvuttava työ vaativana edessäsi on.

kommentoiko Jylhä tässä siirtomaavallan taakkaa, ku­miteollisuuden raaka­aineen keruuta? oli miten oli, ru­

Amerikkalaistyyppinen lakonisuus on tuntunut kotimaisista kriitikoista vieraalta.

☞

6 /2006 | ��6 /2006 | 38

non loppu liittää »mustan Wumbankin» osaksi suurta länsimaista kulttuurihistoriaa, kertomusta onnellisesta lapsuudesta, jossa ihminen on vielä lähempänä luontoa (ja kiipeää apinan tavoin palmuun).

kuten usein aikuisten tekemissä lastenrunoissa Jyl­hänkin teksteissä on satiiria, joka kohdistuu ihmisten ty­peryyteen. inhimillinen pöyhkeys ja ylpeily saavat myös osansa. Jylhä asettaa runoissaan usein vastakkain kau­pungin kiireen ja pinnalliset ihmiset ja maaseudun rau­han ja väljät maisemat. kotimaa suomi on runojen maa­ilman kiintopiste. ihmisten tyhmyyttä Jylhä kritisoi var­sinkin pitkässä kertovassa runossa »isokorvaisen peikon­pojan kaupunginmatka», jossa peikko nimeltä Harriai­nen hakeutuu kaupunkiin etsiessään laajempaa maail­maa. Peikolle käy huonosti:

Kadun pojat Harriaisen huutain ympäröivät. »Katsokaahan, katsokaahan apinaa!» Kiusanhenget nipistivät, tyrkkivät ja löivät. »Viedään häkkiin. Tirkistellä sieltä saa.»

muissa runoissa on toisenlaisiakin opetuksia. aiem­min mainittu hauska »sammakkokantaatti» kertoo kuo­rosta, jonka lammen sammakot perustavat:

Iso sammakko – läheltä maantiesillan – näin virkkoi, kun annettiin puheenvuoro:»On aika jo perustaa laulukuoro.Mehän olemme kuuluisaa muusikkosukuaja synnyimme melkeinpä sävelet suussa.Ei maassamme siitä vain pidetä lukuaAmerikassa sammakot laulavat puussa.»

runo päättyy, kun »saapunut on suuri konsertti­ilta». ihmiset kulkevat ohi ja sanovat: »sammakot kurnutta­vat.» runo päättyy: »näes, maailmassa monet on laulan­tatavat.» Jylhä opettaa ohimennen suvaitsevaisuutta ja avarakatseisuutta. Arvid Lydecken nosti Uuden Suomen arvostelussaan »sammakokantaatin» kirjan parhaak­si runoksi.

ennen kaikkea Yhdeksä­n meren takana korostaa sa­dun ja kuvittelun merkitystä. kirjan ensimmäinen runo »niityn kansaa» päättyy näin:

Leppäpirkko, seitsenpilkkuinen,käteni on avoin, siihen lennä.Sadun maahan, kuullut olen sen,taakse meren yhdeksän voit mennä.Ehkä kerran pieni satu onsiivilläsi sieltä tullut tänne,ehkä loistaessa auringonvieläkin se elää keskellänne.

kirjan viimeisessä runossa, jolla on sama nimi kuin koko teoksella, kotiseuturakkaus ja suomalaiseen maise­maan liittyvä nationalismi nostavat päätään. Pitkin kir­jaa eri runoissa esiintyvä leppäpirkko kertoo matkoistaan maailmalla. »miksei viehättää voi mieltä sadun leikki, huvi?» pirkolta kysytään. »satuakin kauniimpi on suo­men sydänsuvi», pirkko vastaa. Jylhä tuntuu tässä sano­van, että mitä tahansa kuvittelua ei kannata harrastaa, jos ei ole riittävän kiintynyt kotimaahansa.

Jylhän »satu­ajattelun» korostamiseen kiinnitti huo­

miota myös Keskisuomalaisen arvostelija l.u. Hän kir­joitti, että Jylhä osaa asettua »lapsen ajattelukannalle ja loihtia esille juuri sellaista, joka lapsukaisen mieltä kiin­nostaa ja herättää hänen satu­ajattelunsa».

Lapsen mieltä on taatusti kiinnostanut yllättävän anarkistinen runo »Leikin valtakunta». siinä Jylhä kuvaa lapsen mielikuvitusmaailmaa, jossa »elämä on kuin un­ta» ja »koko viikko on ainaista sunnuntaita». Jylhä kään­tää runossa ylösalaisin aikuisten vakavan maailman: »professori altaassa uittaa laivaa» ja »kauppias – – ilmai­seksi kaikille makeisia jakaa». kaupungin asukkaatkin nuortuvat ja yhtyvät lasten leikkiin.

Kirjallinen kameleonttiJylhän runokirjan unohdus selittyy suureksi osaksi sillä, että sen muoto ja sisältö ovat uusien lukijoiden mielestä vanhentuneita. Luulisi Jylhän tulevan kuitenkin maini­tuksi kirjallisuuden historioissa. Lastenrunoutta eivät ni­mittäin monetkaan vanhan polven taiderunoilijat paljon tehneet. Uuden Suomen arvostelija, itsekin paljon lasten­runoja tehnyt arvid Lydecken, huomautti päiväkritiikis­sään, että »harvat suomalaiset kirjailijat ovat sepittäneet lastenlauluja».

Jylhän tunnetuin yksittäinen teos on nimittäin ala­otsikolla »intiaanikertomus» ilmestynyt Delawaren po-jat. 1700­luvun Pohjois­amerikan siirtokuntiin sijoittuva kirja ilmestyi alun perin 1938 nuorten 10 markan sarjas­sa, ja siitä otettiin yhteensä viisi painosta. näistä viimei­nen tuli 1972.

Jylhä oli kirjallinen käsityöläinen, joka ei bibliogra­fiansa perusteella malttanut keskittyä mihinkään tiet­tyyn lajityyppiin. Hänen työnsä toimittajana on tietysti voinut hyvinkin estää laajemmat kirjalliset projektit. As-kelten kirja on kiinnostava osoitus 30­luvun työläisaihei­sesta runoudesta. Yhdeksä­n meren takana ­kirja on sekin kiehtova. se ei ole selvästikään minkään senttarin teke­mä, vaan ajatuksella ja rakkaudella tehty runoteos, jonka asenteista osa on vanhentunut. •

 Maailmassa monet on laulantatavat. 

6 /2006 | ��6 /2006 | 39

Antigonet keskuudessamme

Tragedian etiikka puhuttelee esikoiskirjailijoita Riikka Pulkkista ja Helena Kalliota.

tek sti  Nina Koskivaara | kuvat Helinä­ Kuusela

6 /2006 | �06 /2006 | 40

Antigone oli  antiikin kreikkalaisessa my­tologiassa oidipuksen ja iokasten tytär. Hän uh­masi kuningas kreonin kieltoa hautaamalla val­tataistelussa surmansa saaneen veljensä Poly­

neikeen. rangaistukseksi kuningas määräsi antigonen elävältä haudattavaksi, mutta tämä riisti itse henkensä ennen tuomion toteutumista.

traagisella tavalla kuollut antigone kummittelee kah­den tämän vuoden kotimaisen esikoisromaanin riveillä ja rivien välissä.

Monta modernia AntigoneaRiikka Pulkkisen romaanissa Raja keskustellaan Sofo-kleen tragediasta Antigone ja sen eettisen sisällön tulkin­noista. keskustelua käyvät sekä romaanin henkilöt kes­kenään että teoksen juoni. tragedian henkilöt limittyvät Pulkkisen kirjan henkilöihin.

»olen kirjailijan mahtipontisuudella halunnut laittaa liikkeelle henkilöiden symbolisen voiman siten, että hen­kilöhahmoista on tunnistettavissa joitakin tämän arkaai­sen myytin piirteitä», Pulkinen kuvaa.

»kiinnostava kysymys ei ole se, kuka näistä henkilöistä on antigone, vaan missä kukin on antigone, ja missä ku­kin on ehkä teiresias tai kreon.»

Helena Kallion romaanin Ennen kuin sielu puutuu kirjoitusprosessiin antigone tuli aluksi filosofi Simone Weilin (1909–1943) kautta.

»otin simonen ja antigonen itselleni esikuvaksi», kal­lio kertoo. »Jos he uskalsivat seurata omatuntonsa ääntä, niin miksi minä en uskaltaisi? koska minua pelotti kir­joittaa valitsemastani aiheesta, otin antigonesta mallia sisäistettyjä auktoriteetteja ja normeja vastaan.»

sittemmin kallio otti tragediasta omaan romaaniinsa myös juonen aineksia ja osan henkilögalleriaa.

mikä on se kreonin laki, jota meidän aikamme anti­gonet uhmaavat? kysymykseen ei ole vain yhtä vastausta. kallion ja Pulkkisen esikoisromaanien kohdalla kysymys muotoutuu uudelleen: millaisten voimien edessä nuoret naiset osoittavat sopeutumattomuutta?

Viiltävät kauneudenvaatimuksetromaanien sankarittaret tuntevat elämän traagisuu­den nahoissaan. kallion teoksessa näyttelijä nasto alkaa murtua rakenteellisen ja todellisen väkivallan painon al­la. Hän ei koe tuskaa ainoastaan itse kokemastaan pahas­ta, vaan eläytyy voimakkaasti myös muiden kärsimyk­seen. Hän alkaa myös kyseenalaistaa teatterimaailman kirjoittamattomia lakeja ja rikkoa perheen sisäistä vaike­nemisen traditiota.

Pulkkisen romaanin yksi päähenkilö on aikuistumisen kynnyksellä oleva lukiolaistyttö mari. Hän tekee painos­tettuna asioita, joihin ei ole valmis. tytön kohdalla kre­onin lakia edustavat naistenlehti Cosmopolitanin ja ystä­vättären liioitellut seksijutut, sekä vastakkaisen sukupuo­len itsekäs oman nautinnon tavoittelu.

nasto ja mari kääntävät kumpikin hämmennyksensä ja vihansa kohti lähinnä olevaa maalia, omaa kehoa. He viiltelevät itseään.

marin lapsuudenaikainen oman kuoleman kuvittelu­leikki vaihtuu uudeksi, kiehtovaksi leikiksi, jota hän »ha­luaa sovittaa ylleen niin kuin ensi silmäyksellä vieraal­ta näyttävää takkia tavaratalossa». nasto putsaa sisältään pahaa verta, »[s]en verran, että veri lakkaa kiehumasta».

kumpikin piirtää veitsellä oman olemisensa ääriviivo­ja, rajaa itsen ja maailman välille.

itsensä viiltely nivoutuu sekä naston että marin koh­dalla myös kauneudenvaatimukseen. naston kapina koh­distuu naisnäyttelijän keskeiseen instrumenttiin: omaan kehoon ja ulkonäköön. marille on vähitellen selviämässä, ettei naisen kauneus ehkä olekaan hänen yksityisomai­suuttaan.

kauneuden vaatimus on yhtä aikaa liian kevyt ja liian raskas täytettäväksi. se on liian kevyt, koska se typistää naisen olemassaolon pintaan, objektin olemassaoloksi. raskaaksi sen tekee tehtävän mahdottomuus – koskaan ei voi olla tarpeeksi kaunis.

tutkimuksissa itsensä viiltely ja anoreksia liitetään usein insestin ja väkivallan kokemuksiin. ne liittyvät usein myös siihen ikään, jossa nuori alkaa tajuta maail­ ☞

 Minua pelotti kirjoittaa valitsemastani aiheesta. 

6 /2006 | �16 /2006 | 41

man pahuuden ja traagisuuden.»vallitsevassa maailmankuvassa tämä sitten näyttäy­

tyy sairautena», toteaa kallio.antigonen jäljillä kun ollaan, ei voi olla kysymättä ih­

misen eettisen jalanjäljen kokoa. antigonen moraalinen teko johtaa hänen omaan kuolemaansa. oikeassa elämäs­sä mittakaava on pienempi kuin tragediassa. oikeus ei toteutuakseen vaadi yhtä vääjäämättömästi sovitusuhria.

»romaanini kysyy, millä tavalla me modernit ihmiset tarvitsemme kuolemaa merkityksen esiintuojaksi», Pulk­kinen sanoo.

itsensä viiltely on symbolinen veriuhri. Jääkö sisään­päin kääntynyt, ulkoiseksi toiminnaksi taipumaton maa­ilmantuska pelkäksi tyhjäksi eleeksi? Lukijan myötätun­to punnitaan hänen suhtautumisessaan naston ja ma­rin hätään.

Eläytymisen ja halun jäljilläkallio peräänkuuluttaa Pulkkista enemmän myötätun­toa, vahvempaa eläytymistä. Hänen esikuvansa, antigo­neen samastunut simone Weil, otti vastuun maailmasta ja toisten kärsimyksestä.

»sehän on pirun hullua näin kyynisessä kulttuurissa», kallio puuskahtaa. »Weil valitsi elämän köyhien ja kärsi­vien keskuudessa ja tarkisti ajatustensa todenmukaisuu­den tältä pohjalta.»

Weil on kova esikuva, jonka rinnalla voi helposti tun­tea epäonnistuvansa. onko omakohtainen kärsimys tai peräti traaginen uhrautuminen välttämätöntä?

»kirjassani on pointtina, että eläytyminen on ensim­mäinen askel», kallio sanoo.

antigonen veroista moraalista majakkaa ei tarvitse ha­kea antiikin myyteistä saakka tai edes viime vuosisadal­la eläneistä ranskalaisfilosofeista. traaginen kuolema teki Anna Politkovskajasta oman aikamme antigonen. oi­

keastaan hän oli sitä jo eläessään, jos huomion kohteeksi otetaan teot, ei niiden seuraus.

kallio muistuttaa, että antigonea nimitetään näytel­mässä tuon tuostakin hulluksi: »sitä sanotaan jatkuvas­ti hulluksi. ’Hullu nainen, hullu tekee tuollaista.’ ajatte­le nyt, jos Politkovskajasta sanottaisiin, että ’olipa hullu nainen’.»

»ei antigone valitse kuolemaa», kallio jatkaa. »voi­daan kysyä valitseeko hän ylipäätään yhtään mitään. Hän sanoo: ’minä synnyin liittymään rakkaudessa enkä vi­hassa.’ Hänhän valitsee rakkauden, hän seuraa sitä mi­kä on oikein. Weil puhuu tästä koko ajan, miten saam­me halun kääntymään kohti hyvää, koska halua me em­me saa pois.»

Eettisten kysymysten areenallaPulkkisen esikoinen Raja käsittelee sekin halun tema­tiikkaa.

»oli kiinnostavaa laittaa kirjoittamisen prosessissa liikkeelle halun ja pyynnön teemat, ne alkoivat kommu­nikoida henkilöhahmojen kautta. ote on problemaatti­nen: mitä on tragedia, ja onko elämä traagista, millä lailla taide ja elämä asettuvat toisiaan vastaan?»

kirjassa mari ja ja hänen äidinkielenopettajansa Julian kanerva keskustelevat taiteen ja elämän välisestä suh­teesta:

»’vastuu ja vapaus ovat meissä kaikissa, ne kuuluvat elämään’, mari jatkaa ja huomaa kuulostavansa varmal­ta. ’Ja jos taide ei vain heijasta elämää, tätä todellisuut­ta, vaan on elämä itse, niiden on oltava osana myös tai­teessa.’

kanerva hymyilee haastavasti.»’vastuu kuuluu elämään, arkisen elämän piiriin, se

ei ole vakuttimena taiteessa. intohimo, hulluus, kohtalo, halu. ne muodostavat taiteen liikkeelle panevan voiman.

 Traaginen kuolema teki Politkovskajasta oman aikamme Antigonen. 

6 /2006 | �26 /2006 | 42

tragedia syntyy niistä’.»Julian on liki tragikoominen hahmo. Hän on romaa­

nihenkilö, joka myös elää romaanihenkilön elämää. Hän kokee olevansa valinnoistaan ensisijaisesti vastuussa tai­teen muusille, ei niille läheisille, joihin teot vaikuttavat. Ylimielisyytensä vallassa hän käynnistää tapahtuma­sarjan, jossa hän ei olekaan kuvittelemansa romanttinen sankari.

53­vuotias professori anja aropalo edustaa tarinas­sa eräänlaista järjen ääntä. toisin kuin koulutyttö tai ro­manttiseen harhaan sotkeutunut opettaja, hän kykenee erottamaan toisistaan tragedian ja elämän. antigonen oletettu kuolemanvietti on väärinkäsitys. Hän valitsee elämän, mutta ei elämää kreonin vallan alla.

»tragediassa se on mahdollista, valita elämä kuoleman kautta: ristiriita on mahdollinen. mutta elämässä kuole­ma on läsnä ainoastaan mahdollisuutena. antigone valit­see elämän kuolemalla, koska tragedian luonne sallii hä­nen tehdä niin», henkilöhahmo anja sanoo.

anjan sanoille antaa erityistä painoa se, että hän kamppailee läpi romaanin todellisen moraalisen dilem­man kanssa: tuleeko aviomiehen pyyntö saada kuolla ih­misarvoisesti toteuttaa?

Pulkkiselle kirjallisuus on eettisen kysymisen areena.»väite ja vastaväite voivat olla yhtä vahvoja kirjallisuu­

dessa», Pulkkinen lainaa oma romaanihenkilöään. kirjal­lisuus on se tapa, jolla näistä isoista teemoista voi, saa ja on oikeutettua puhua. •

■ Helena Kallio: Ennen kuin sielu puutuu. Teos 2006.■ Riikka Pulkkinen: Raja. Gummerus 2006.

6 /2006 | ��6 /2006 | 43

tek sti  Mari Lukkari | kuva Helinä­ Kuusela

Minusta tuli isonaihan oikea runoilija

Teemu Manniselle oli vapauttavaa tajuta, että itseään ei tarvitse lukita tiettyyn »omaan ääneen».

6 /2006 | ��

Teemu Manninen halusi kirjailijaksi jo nuorena. Toisin kuin monen muun haaveilijan, Mannisen unelmista tuli totta. Esikoisteos, Turistina täällä, ilmestyi vuonna 2004. Manninen kertoo Kulttuurivihkoille 200-luvun nuoren runoilijan arjesta.

Runoilija Teemu Manninen tunnis­taa kirjallisuuspiireissä kolmenlai­sia reittejä kirjailijaksi. »stereotyyppi kulkee yliopiston kautta. koulutus yh­

distää tai ahdistaa, mutta suomessa on nyky­ään kasvava oppineiden runoilijoiden joukko», manninen pohtii.

toisena hän nostaa esille sanataidekoulut, kuten oriveden opiston. kolmas reitti on kir­joittaminen keskenään, tuleminen »ammatti­laiseksi» epämääräisemmin skenen, kuten tu­run yhteisön, kautta.

»Yhteistä jokaiselle reitille on se, että nuo­ri tarvitsee jonkun kaikupohjan, jota vasten pompottaa itseään. kaikupohja voi löytyä yli­opistosta, runoyhteisöstä, kuten tampereen viita­akatemiasta tai kilpailuista.»

mannisen reitti runoilijaksi kulki siis ste­reotyyppisintä tietä: yliopistosta suuren kus­tantamon kanssa tehtyyn sopimukseen. tosin ei sopimuskaan runsaat kaksi vuotta sitten it­sestään syliin tipahtanut, sillä tammen vasta­usta edelsivät monet rukkaset.

»Oma ääni» voi olla kahlerunoilija manninen valmistui tampereen yli­opistosta filosofian maisteriksi opiskeltuaan kirjallisuutta, historiaa ja filosofiaa. »Lukion lopussa ja yliopiston ensimmäiset vuodet kir­joitin paljon ja osallistuin aktiivisesti eri kil­pailuihin.»

osallistuminen tuotti menestystä. manni­nen saavutti J.H. erkon kilpailussa 3. sijan ja hänen runojaan julkaistiin motmotissa. voit­tajien esiintymisillassa manninen sai kuiten­kin pettyä. Pöljä runoteatteri sai poistumaan tilaisuudesta. »nuorena poikana sitä on tietä­mättään ylimielinen.»

1990­luvulla manninen luki Nuorta Voi-maa ja ahdistui. »silloin minua kiinnosti ar­gumentatiivisuus. en löytänyt yhtään runoili­jaa, joka olisi väittänyt suoraan jotain», man­ninen selittää. Piti siis sanoa itse.

Yliopiston alkuvaiheen jälkeen mannisen innostus kuitenkin laantui. »oma seinä tuli vastaan. kun ei enää tapahtunut kehitystä, jäi kirjoittaminen pitkäksi aikaa jäihin.» manni­nen keskittyi sielunsa sivistämiseen.

»minulla ei koskaan ole ollut teoriavastai­suutta, mitä monilla kirjallisuudenopiskeli­joilla on. en koe tiedettä ja teoriaa uhkaksi, päinvastoin. kirjallisuuden tutkiminen kehit­tää omaa ajattelua», manninen miettii.

sitten seinä murtui. 25­vuotiaana man­ninen alkoi nauraa itselleen ja koukeroiselle metaforisuudelleen. kirjoittaminen alkoi va­

pautua.»minulla oli, kuten nuorilla kirjoittajilla

yleensäkin, ongelmana tietty kuva siitä mitä pitää olla. vaikka totuushan on se, ettei ole oi­keaa tapaa kirjoittaa runoutta. ’oma ääni’ on usein keinotekoinen kahle. tämän tajuaminen oli minulle todella vapauttavaa. itseään ei tar­vitse lukita tiettyyn omaan ääneen, vaan pi­kemminkin pyrkiä kielten sekoitukseen.»

Työn luonne iski vasten kasvojakun kirjailijaidentiteetti alkoi nuoren teemun mielessä hahmottua, olivat kuvitelmat hieman toista kuin todellisuus. runoilijana oleminen on jotain muuta kuin sulkakynän imeskelyä. »kyse on pätkätöistä. koen prekaariajattelun hyvin läheiseksi», manninen aloittaa.

runokirjojen markkinat ovat pienet ja te­osten todellinen myyminen edellyttäisi kuval­lista juttua Helsingin sanomissa, lehdessä, jo­ka hallitsee edelleen kulttuuria yksinvaltaisin ottein. eikä runojen lukemisen kulttuurikaan suomessa ole runoilijan kannalta kovin avara­katseinen. Yleensä vaaditaan kaunista esitystä, romantiikkaa, eikä realismia tai ravistelua.

»Lukevan yleisön taholta törmää usein yk­sisilmäisyyteen runoilijoiden olemusta koh­taan. Jos kirjoitat kokeellista runoutta, olet akateeminen elitisti ja niin edelleen», manni­nen harmittelee. »Ja sehän on täyttä sontaa. Jokainen tuntemani runoilija tekee työtään nälkäpalkalla, sydänverestään.»

runoteoksesta saaduilla rahoilla eläisi kuu­kauden. Leipänsä ansaitsemiseksi manninen päätoimittaa Tuli&Savu ­kirjallisuuslehteä, luennoi tampereen avoimessa yliopistossa, opettaa nuoren voiman Liiton sanataidekou­lussa, kirjoittaa arvosteluja ja artikkeleita se­kä keikkailee äänirunoyhtye Linnunlaulupuun kanssa.

työn luonne iski vastoin kasvoja. »[runoi­lija] Olli Sinivaaran kanssa mietittiin fiilis­tä ennen kuin astuu sisään instituutioon. on sellainen toiveikas harhaluulo kirjailijaksi tu­losta, että olisi sitten jollain tapaa valmis. Yht­äkkiä huomasi, että kirjailijuus on valinta. on valittava, että menee mukaan tiettyyn sosiaa­liseen kenttään. Jos ei olisi mennyt, olisi mo­ni ystävä jäänyt tapaamatta, monet työmah­dollisuudet jääneet käyttämättä», manninen hahmottelee.

Vaihtoehtoja mainstreamin rinnalle2000­luvun ominaispiirteisiin kuuluvat van­hojen kirjallisuusmaailman rakenteiden sortu­minen. »vaihtoehtoiset kanavat nousevat he­

gemonisesti markkinoita hallinneiden kustan­tamoiden ja suurten lehtien rinnalle. Yleisra­kenne tuottaja–kustantaja–markkinat–kulut­taja on alkanut murtua», manninen kuvailee.

kustantaminen ei enää ole vain rahamies­ten näpeissä, sillä hinnat ovat tulleet alas. »Print on demand ­kustantamotyyppi on yksi varteenotettava vaihtoehto. esimerkiksi Lasi­palatsissa toimii kirja kerrallaan, jossa teos painetaan ostohetkellä ja näin vältytään liika­painolta», manninen kertoo.

Ja internetissä voi perustaa vaikka oman kustantamon. »tämä avaa mielettömiä mah­dollisuuksia. Digitaalinen runoilija Jukka-Pekka Kervinen, joka on suomen kansainvä­lisesti tunnetuimpia runoilijoita, on vastikään perustanut ankkuri­kustantamon ja julkais­sut sen kautta itseään ja muita.»

1990­luvulla runouskulttuuria alettiin ra­kentaa useamman toimijan varaan. »meillä on nyt useita kulttuurilehtiä, kuten Kirjo, Kerbe-ros, Kulttuurivihkot, Tuli&Savu», manninen listaa. niistä muodostuu kattava vaihtoehtois­ten julkaisujen verkosto.

samalla kun vanha yleisrakenne on alka­nut murentua, myös vanha yhtenäiskulttuuri on kokenut saman kohtalon. »ennen oli hyvin selvää, kuka oli runoilija. 2000­luvun aikana on syntynyt uusi puhetapa: ihmiset ovat alka­neet käyttää itsestään runoilija­titteliä melko vapaasti. enää ei runoilija ole pelkästään se, joka on saanut kustantamolta sopimuksen ja julkaissut teoksensa sitä kautta. tänään kuka tahansa voi kutsua itseään runoilijaksi», man­ninen miettii.

tästä seuraa hedelmällinen sekasorto. »vä­lillä itseni runoilijaksi esitellessäni joudun kui­tenkin lisäämään, että olen ihan oikea runoili­ja», manninen hymyilee.

suomen runoilijaskene on hienoisesta se­kasortoisuudesta huolimatta melko tiivis. Pie­nissä piireissä kaikki tuntevat kaikki. »kuten itse sain ennakko­oletuksistani poiketen huo­mata, kyse ei ole mistään sisäpiiristä tai elitis­mistä, vaan työyhteisöstä, jota jokainen kai­paa ympärilleen.»

kenttäkokemusten kautta manninen on ke­hittynyt kirjoittajana. manniselle kovin kou­lu on ollut kuitenkin esikoisteoksen työstämi­nen. kustannustoimittajan kanssa työskente­ly ja kirjan intensiivinen koostaminen opet­tivat paljon.

seuraavan teoksen olisi tarkoitus ilmestyä tammelta keväällä 2007. »saa nähdä pysytään­kö aikataulussa», manninen miettii. runojen kirjoittamisen ohella on tehtävä töitä. •

6 /2006 | ��

Rakkaudesta samaan ja toiseentek sti  Katja Nissinen | kuvitus Erik Bertell

Pentti Holappa ja Hannu Jouhki kuvaavat uutuuskirjassaan  miesten välistä toverillista rakkautta. Miltä sen valossa näyttävät  Eva Maria Korsisaaren väitöskirjan ajatukset rakastamisen etiikasta?

V anha homomie s rakastuu nuo­reen, komeaan heterourokseen, mut­ta ei kuitenkaan saa tunteilleen vas­takaikua. kuulostaako kliseiseltä?

Pentti Holapan ja Hannu Jouhkin yhdessä kirjoittama Mies miehelle - kertomus ystä­vyy-destä­ on vastoin ennakkoluuloja (mikäli jolla­kin vielä nykypäivänä sellaisia on) raikas, erit­täin sympaattinen ja paikoin jännittäväkin ta­rina kahden miehen erikoislaatuisesta ystävyy­destä. Holappa ja Jouhki tutustuivat, kun Jouh­ki oli työharjoittelussa Holapan ja tämän puoli­son Olli-Matti Ronimuksen omistamassa an­tikvariaatissa. romaanissa seikkaillaan austra­liassa sekä urbaanissa gay­pride­paraatissa että autiomaassa aboriginaalien luona ja pohdiskel­laan mieheyttä eri näkökulmista.

Mies miehelle on nimensä mukaisesti ker­tomus miesten välisestä ystävyydestä, mutta sitä voidaan tarkastella myös rakkaustarina­na, vaikkei päähenkilöiden välille synnykään molemminpuolista eroottista suhdetta. otan tässä tarkastelussa avukseni Eva Maria Kor-sisaaren väitöskirjan Tule rakkaani, jossa pa­neudutaan rakastamisen etiikkaan rakkaus­kirjallisuudessa, Platonista Barbara Cart-landiin. työkalunaan tässä analyysissa kor­sisaari käyttää erityisesti ranskalaisen nykyfi­losofin Luce Irigarayn näkemyksiä. Pohdiske­len myös sitä, millaisen kuvan korsisaari antaa rakkaudesta ja rakastamisesta.

Rakkaus toiseen on eettisempääPlaton esittää Pidoissaan myytin rakkau­den eri muodoista. alussa oli pallon muotoi­sia olentoja: miehiä, naisia sekä sellaisia, jois­sa oli puolet miestä ja naista. kun ylijumala Zeus päätti pallomaisten olentojen röyhkey­den takia halkaista nämä kahtia, seurasi siitä, että kukin olento kaipasi puuttuvaa puoltaan. myytissä sekä homo­ että heteroseksuaalisuus nähdään varsin tasaveroisina keskenään.

korsisaaren mielestä Platonin myytissä on kyse rakkaudesta samaan, idealisoituun yh­teen ja ainoaan, jossa rakastaja – useimmi­ten mies – haluaa yhteensulautumista rakas­tettunsa kanssa. tällainen rakkaus kohdistuu pikemminkin idealisoituun haavekuvaan kuin todelliseen ihmiseen, eikä ota huomioon toi­sen toiseutta vaan pyrkii muuttamaan toisen itsensä kaltaiseksi. saman rakkauden voidaan siis sanoa olevan pohjimmiltaan narsistinen

essee

6 /2006 | ��6 /2006 | 46

projekti. korsisaaren mukaan saman rakkaut­ta eivät ylistä ainoastaan antiikin poikarak­kaudesta kirjoittaneet, vaan samaan lankea­vat myös sellaiset kirjailijat kuin Percy Bysshe Shelley, Emily Brontë ja Barbara Cartland.

saman rakkautta eettisempi vaihtoeh­to on rakkaus toiseen. toisen rakkaudessa ei ole subjektia, joka ottaisi haltuun objektin su­lauttamalla tämän itseensä. ennemmin voi­daan puhua kahdesta subjektista, jotka kahte­na eri paikkana limittyvät ja risteävät keske­nään. toisen rakkaudessa rakastettu ei myös­kään ole minän jatke täydellisyyden tavoitte­lussa, matkalla kohti kuolemattomuutta. ra­kastavaisten – kahden eri subjektin – kohtaa­misessa taivas laskeutuu maan päälle ja omis­tamisen halu korvautuu ihmettelyllä, jonka toisen erikoislaatuisuus herättää.

korsisaari näkee toisen rakkauden kukki­van Raamatun Laulujen laulussa, oksitani­an naistrubaduurien lyriikassa ja bretagnelai­sen runoilijan Eugène Guillevicin runoissa. tämä tulee ilmi esimerkiksi Laulujen laulun aistivoimaisuudessa ja yltäkylläisyydessä se­kä dialogimuodossa, jossa kumpikin rakasta­vaisista saa puheenvuoron. naistrubaduurit osoittavat korsisaaren mukaan sanansa toi­selle, rakastetulle, toivoen tältä vastavuorois­ta tunnetta. miestrubaduurit puolestaan laa­tivat laulunsa palvoakseen etäistä ihannetta, jolloin perimmäinen tarkoitus saattaakin olla päteminen muiden miesten keskuudessa.

Eettisen rakkauden moninaisuusentäpä Pentti Holapan ja Hannu Jouhkin yh­dessä kirjoittama tarina? onko se saman rak­kautta, joka palvelee patriarkaalista järjestystä vaiko tasa­arvoisuuteen pyrkivää toisen rak­kautta? entä millaisena näyttäytyy korsisaa­ren rakkauskäsitys Holapan ja Jouhkin kirjan valossa?

Mies miehelle on kirjoitettu dialogimuo­toon, jolloin kumpikin tarinan henkilöistä saa kertoa tapahtumat omasta näkökulmas­taan. Jouhkin ja Holapan kirjassa kohdataan monenlaisia eroja ja monenlaista toiseutta: päähenkilöitä ei erota pelkästään seksuaalinen suuntautuminen vaan myöskin ikä. australi­assa päästään kosketuksiin erilaisten kulttuu­rien kanssa. tämä kohtaaminen etnisen, eri sukupolvea olevan tai seksuaaliselta suuntau­tumiseltaan erilaisen toisen kanssa on kuiten­

kin ennemmin elämää rikastuttava kuin trau­maattinen tai uhkaava.

korsisaaren toisen rakkaus korostaa kah­den subjektin eroottista kohtaamista. täs­sä mielessä Holapan ja Jouhkin suhde on sitä, mitä korsisaari kutsuu toveruudeksi. kuiten­kin toveri­sana kuulostaa melkein liian mie­dolta kuvaamaan näiden kahden miehen vä­lillä olevaa erittäin vahvaa tunnesidettä. Hola­pan joutuessa kuolemanvaaraan Jouhki ei pys­ty kuvittelemaan elämäänsä ilman tätä. on­ko eroottinen läheisyys välttämättä ainut tapa rakastaa toista eettisesti? Holapan ja Jouhkin suhteessa on hienointa kenties se, että kumpi­kin kunnioittaa toista sellaisena kuin tämä on eikä pyri muuttamaan tätä itsensä kaltaiseksi. tämä toverillinen rakkaus kuitenkin laajen­taa kummankin osapuolen käsitystä elämäs­tä, ystävyydestä, rakkaudesta ja sukupuoliroo­leistakin.

Toiseus ei ole sukupuolesta kiinnientä pitääkö rakkauden olla ehdottomasti vastavuoroista ollakseen eettistä toisen rak­kautta? Yksipuolista kaukorakkautta käsitel­lään korsisaaren väitöskirjassa keskiaikai­sen hovirakkauden kautta. Hovirakkaudes­sa, fin’amorissa, trubaduuri julistaa alamai­suuttaan ja rakkauttaan ylhäistä naista, dom­naa kohtaan. koska aitoa vastavuoroisuutta ei synny, palvotusta naisesta tulee saavuttama­ton ihanne ja trubaduurin rakkaus kohdistuu pikemminkin hänen omaan tunteenpaloonsa kuin todelliseen naiseen.

vastavuoroinen rakkaus on kaunis asia, mutta eikö sekin ole pohjimmiltaan ideaa­li, varsinkin länsimaisessa nykykulttuurissa, jossa sekä parisuhde että perinteinen ydin­perhe ovat edelleen kovassa kurssissa? Helsin-gin Sanomien haastattelussa (4.6.2006) Jouhki kertookin vetäytyneensä aluksi ystävyyssuh­teesta, sillä »hänellä oli silloin mielessään ro­manttisen rakkauden stereotypia, jossa rak­kauden on oltava vastavuoroista». Jouhkista ystävyys oli kuitenkin niin arvokas asia, että hän oli valmis hyväksymään siihen liittyvät ristiriidat. myös Holappa hyväksyi sen, ettei saanut vastakaikua tunteilleen. vaikka kirjas­sa tuleekin selvästi esille se, kuinka vanhempi mies ihailee nuorempaa ystäväänsä ja tämän elinvoimaa, rakkauden sokaisemasta palvon­nasta ei kuitenkaan ole kyse, korkeintaan hie­

noisesta nostalgiasta.korsisaaren väitöskirjassa toisen rakkautta

käsitellään nimenomaan naisen ja miehen vä­lisen suhteen kautta. vaikka irigaray näkeekin sukupuolieron perustavaa laatua olevana ero­na, olisi korsisaari voinut sisällyttää väitös­kirjaansa myös esimerkiksi naisten välisestä rakkaudesta kertovia tekstejä. sukupuolihan ei psykoanalyyttisessä tutkimuksessa (johon irigaraykin lukeutuu) redusoidu biologiseen sukupuoleen. valistumaton lukija kun saat­taa saada sen käsityksen, että saman rakkaus olisi sama asia kun rakkaus samaa sukupuolta kohtaan. miesten välinen rakkaus (varsinkaan nykypäivänä) ei myöskään automaattisesti tue patriarkaalista järjestystä, kuten korsisaari antaa ymmärtää. toisen toiseudessa voi riit­tää ihmettelemistä, vaikka subjektit olisivat­kin samaa sukupuolta. •

—

■ Mies miehelle – kertomus ystävyydestä, Hannu Jouhki & Pentti Holappa, 252 sivua, Ajatus Kirjat Gummerus Kustannus Oy 2006.

■ Tule rakkaani – Naisen ja miehen välisestä etiikasta kirjallisuuden rakkauskuvauksissa, Eva Maria Korsisaari, 470 sivua, Kustannusosakeyhtiö Teos 2006.

 Toverillinen rakkaus laajentaa kummankin osapuolen käsitystä elämästä, ystävyydestä, rakkaudesta  ja sukupuolirooleista. 

6 /2006 | ��6 /2006 | 47

Runouslehti Tuli&Savu

Meillon runoissa mitat ja riimit,symbolienkin uhkeat tiimit,

tilaa lehti ja saat kaikki siistituutiset, runot ja artikkelit!

riimirunoutta jo vuodesta 1994 asti!

Vuosikerta 14 euroa, 4 nroairtonumero 5 euroa

t ilaa ja tutustu:Tuli&Savu Net, http://tuli-savu.nihil.fiirtonumerot: Akateemiset, Kiasma, Lasipalatsin Kirja, Turun kirjakahvila

Kulttuurivihkot Enostone.indd 1 13.11.2006 16:45:296 /2006 | ��

T yt tö her ä ä hie stä liukkaana vieraasta sän­gystä, vieraan pojan käsivarsi raskaana ympäril­lään. kääntää kylkeä ja siirtää käden pois, sillä sen paikka ei ole iholla. se että on käynyt kerran nai­

sen sisässä, ei vielä oikeuta omistamaan, ajattelee.

d  d  d

Vier a s sänk y on ahda s kahden maattavaksi. tyt­tö nousee pojan vierestä. Poika liikahtaa, muttei herää.

tutkii huonetta, jossa vierailee ensimmäistä kertaa. Huone myötäilee ulkokaton rajoja madaltuen kohti nurk­kaa, johon sänky on sijoitettu, jossa ei voi muuta kuin kyyristellä. sänkyä vinosti vastapäätä on pieniruutuinen ikkuna, jonka kuluneet kehykset leikkaavat maisemaa siisteiksi geometrisiksi paloiksi: niistä sisään työntyy kir­kasta valoa, joka paljastaa leijailevan pölyn ja lasin har­maat tahrat. on kuuma, ilma aamuauringon käristämää, tukalaa hengittää.

osa ikkunasta on auki vapauteen. Jossain kaukana lau­laa lintu, alhaalla pihamaalla säksättää ruohonleikkuri. tyttö menee avoimen ääreen, vetää keuhkoihinsa raik­kaampaa ilmaa, vastaleikatun ruohon terästämää.

tuuli kuivattaa tytön ihoa, viilentää lämmön. Painaa otsansa vasten ikkunan kehyksiä. rapistunut valkoinen maali lohkeilee kehysten tummuneesta puusta ikkuna­laudalle. vihreässä hyttysverkossa on reikiä. työntää kä­tensä yhteen niistä, suurentaa sitä etusormellaan. kaikki suojaukset pettävät ennen pitkää, ajattelee.

katsoo nukkuvaa poikaa, epäröi. kuuntelee linnun vi­serrystä. ei tunne lintua nimeltä, ei ymmärrä sen laulun tarkoitusta. se tietää kaiken minkä tarvitsee, sen vaisto ei koskaan petä, tyttö uskoo tahtoen itsekin omistaa siivet, laulaa varmuudessa.

menee ja istuutuu sänkyä vastapäätä, mustalle kolhiin­tuneelle keinonahkasohvalle. Paljas, vielä hieman hiki­nen iho tarttuu heti kiinni sohvan narisevaan pintaan. istuu syli suljettuna: jalat koukussa, luiset polvet laihaan rintaan kiinni vedettyinä, leuka polviin nojaten. seu­raa kuinka avoimet hiukset putoilevat mustina raukeina käärmeinä reisille, liukuvat niiden vielä hieman kosteaa pintaa pitkin alas, nilkkoja hipoen. muistaa pojan ihail­leen yöllä niiden vahvaa pituutta.

oli siinä yössä muutakin, tyttö ei voi olla muistamatta. Levätessään tytön vierellä poika oli katsonut niin pit­

kään, että tyttö oli näyttänyt hampaitaan. sulla on suen­silimät, se oli siihen sanonut. ne ottaa vaan ei anna mi­tään takaisin. ei susta ota selvää, se oli jatkanut miettivä­nä pyydystäen turhaan tytön katsetta.

katsoo nyt poikaan väistämättä. Poika on yön aika­na heittänyt peiton lattialle, makaa nyt kyljellään alas­ti, pelottomana, kasvot tyttöön päin. Poika siinä sellaise­na kuin on: laiha, mutta jäntevä vartalo, kapea lanne, lit­teä vatsa. vaaleat hiukset pörrönä valkealla tyynyliinalla. Lapsen kasvot, miehen elin. sileässä ihossa, vasemman

nännin alapuolella puolikuun muotoinen luomi. tutkiessaan poikaa tyttö tietää hetken, miksi tuli ja

antoi itsensä lainaksi vieraalle. istuu yrittäen saada ajatuksiaan siihen järjestykseen,

johon on tottunut. muistaa pienen tytön, joka inhosi kos­ketusta, ei koskaan halunnut istua kenenkään sylissä, ei halata eikä pussata, joka aina rimpuili itsensä irti isojen ihmisten käsivarsien puristuksesta. muistaa miten tähän päivään saakka on lähtenyt aina pois, ei ole ripustautunut ihmisiin, jäänyt ihon lämpimään.

Poika on yhä unessa. miten kukaan voi nukkua noin syvässä, mistään mitään tietämättä, tyttö ei käsitä.

Punnitsee vaihtoehtoja, sitä onko niitä. se luulee, että on saanut jotain mistä pitää kiinni, tyttö ajattelee, sillä on lapsen luottamus, se etsii rakkautta, uskoo varmaan Ju­malaankin. Ja äkkiä tytön kurkkua kuristaa. Peittää kas­vonsa hiuksillaan, toivoen itseään olemattomaksi.

raollaan olevasta ovesta sisään pujahtaa musta kissa, pojan oma. kissa huomaa tytön, tuijottaa tätä epäluuloi­sesti, arvioiden. se pysyttelee ensin välimatkan päässä, kiertelee ja kaartelee kauan irrottamatta katsettaan vie­raasta. sitten se hypähtää pehmeästi sängyn päälle aset­tuen pojan viereen makaamaan. Pitkään se ei siinä kui­tenkaan viihdy, vaan lähtee taas liikkeelle. se pudottau­tuu takaisin lattialle, tassuttelee pitkin huonetta edesta­kaisin, venyttelee hidastellen, nuolaisee kerran, pari pe­tollista tassuaan.

sitten se tulee luo, hyppää sohvan käsinojalle kuin tar­joten itseään silitettäväksi. tyttö ojentaa kätensä, mut­ta samassa kissa sähähtää, paljastaa piilotetut kyntensä ja onnistuu raapaisemaan tytön kättä ennen kuin häviää äänettä ovesta, josta oli ilmestynytkin.

tyttö jää pitelemään kättään. kämmenselän ihoon on tullut pieni kirvelevä haava, josta alkaa hiljalleen tihkua veripisaroita. Yrittää imeä haavaa kuivaksi, turhaan. syl­ki saa vain kivun yltymään, kipu tytön muistamaan mikä hänelle on totta.

tyttö nousee sohvalta hiuksiaan ravistaen, kerää lat­tialta vähät vaatteensa ja pukeutuu nopeasti. ottaa eläi­men mielen ja perääntyy nelinkontin hiipien ovelle, lat­tialankkujen kavaltavaa narahdusta varoen. katoaa taak­seen katsomatta.

Poika herää sylinsä kylmyyteen vasta kun huone on jo siirtynyt valosta varjoon. Hapuilee turhaan hävinnyttä viereltään. kutsuu kissaa, joka ei tule. nousee pidättäen palaa kurkussaan, vetää päälleen pyyhkeen suojakseen. antaa vasta suihkussa veden valua vapaasti kasvoilleen. olisi se voinut edes jotain selittää, ajattelee hangatessaan iholtaan tytön tuoksua, omaa luottamustaan. •

—■ Henna Vainio on 27-vuotias filosofian opiskelija, toimittaja ja sekatyöläinen, joka asuu Tampereella, opiskelee Jyväskylässä ja työskentelee Etelä-Pohjanmaalla. Ihmettely ja seinään tuijottelu ovat rakkaimpia harrastuksia kirjoittamisen ohella.

Henna Vainio

Suensilimäinen

novelli

6 /2006 | ��

tämä on elisan automaattinen puhelinpalveluteitä palvellaan hetken kuluttua

aamun ensimmäinen juttukaksi venäläisnaistakarkotetaan Putinlandian porteillerikoksentekovälineet takavarikoidaan:passit, joissa on väärennettyjä leimoja

ja toinen: gambialainen rastamieson nostanut starttirahaa maustekaupallejoka ei koskaan toiminutja ruokkinut pikkurastoja työkkärikorvauksellakelan pikku­Zyskowicz vaatii petostuomiotasyyttäjä huokaileesitä kansallisuuksien kirjoamissä ovat kotoisat mannemme

syyttäjällä on punertava varhaiskaljuhiusrypäs sen päällävoisulaa varhaisperunalla

tämä on soneran automaattinen puhelinpalveluteitä palvellaan hetken kuluttua

pilottijätkähakannut pikkujoulunviettäjiä nakkikioskillayhden tajuttomaksi, hampaattomaksikoska mikään ei tunnumiltään

kaksi jannuatörmännyt asemalla bensatankkiinniin tukevassa kännipilvessäettä eivät päässeet Corollasta ylösennen poliisiaja syyttäjä:jos asiasta haluaa etsiä positiivisia puoliahyvä, etteivät enää imppaapiri ja pamit ovat syrjäyttäneet bostikin

tämä on sammon automaattinen puhelinpalveluteitä palvellaan hetken kuluttua

Jani Saxell

kolmikymppinen rovaniemeläinen sekatyömiesja kakskytsyksyinen smurffipaitainen tyttöystäväjoka on lähtenyt kuusivuotiaana päiväkodin sieniretkelleja jäänyt siihen metsään

Bonnien ja Clyden rikoskierre:maastopyörävarkauksia, kellarimurtoja, nappikauppaakakkua viipaloidaankolmekymmentä päivää kustakin

syyttäjä myhäilee:

Pohjanmaalla istuisivat kaksi vuottaamerikassa elinkautisen

iltapäivän viimeinen juttu: yritysjohtajapahoinpidellyt raskaana olevan vaimonsa skimbausreissullaalkoholilla osuutta asiaanyritysmaailmassa viuhuu globalisaation giljotiiniisoja päitä putoileekaiken aikaasiis sakkorangaistus

tämä on kapitalismin automaattinen puhelinpalveluteidät lakkautetaan hetken kuluttua

■ Jani Saxell on helsinkiläinen toimittaja, kirjailija ja Kulttuurivihkojen entinen toimitussihteeri.

KAPITALISMIN AUTOMAATTINEN PUHELINPALVELU

runoja

6 /2006 | �0

VENEZUELAN VETISET KUNNAAT

tämä on ankara maa, sanoo vedestä noussut mieshyväntahtoiset viikset ovat trimmattuja, tynnyriselkäkaribianmeren suoloissasalsa, tekno ja kaikki hybriditraikavat täällä aamukuuteensitten kerätään luodit parvekkeiltasiitä vittumaisesta ilosta, että ollaan eletty tämäkin viikko

runoilijat ja toimittajat lähtevät, ne,joilla on jotain niin häilyvää kuin omatuntomissinmittaisuus on teollisuudenalasiinä kuin öljy ja kahvikirurginveitsellä ja silikonisedilläon töitäkun telenoveloiden kauniit ja rohkeatkertovat hattarakanavillamiten pilvet ovat myynnissä kaikkiallapaitsi kuubassa, joka onvankila

tällä kuumehoureisella kamarallasimón Bolívar antoi kyytiä espanjalaisilleja unelmoi etelä­amerikan Yhdysvalloistatämän maailman isoveljet voittivat sittenkin:keuhkotautinen lähtikatkeroituneena, puolidiktaattorina.

kun vienti veti,venezuelassa juotiin skottilaistaenemmän kuin edinburghissaöljyuusrikkaat rakensivat tornitandien alarinteitä hipomaan,moottoritiet ja tunnelitmaatiaisköyhät pakkasivat patjansabarrioihin niiden katveeseenhökkelikyliin,joissa bolivareilla irtoaajos ei irtoa henki

to have ­jengi asuu korkeallaniin korkealla, että have not ­jengihyvä jos osaa lukea skyscrapereiden numerotaulujaCaracasin Pinochet­poliisipitää kutsumattomat loitollaHyvien ihmisten Juhlista

nyt maassa lauletaan jälleen vallankumouslaulujaeverstiluutnantti,konservatiivipoliitikon ja köyhän mustan matamin poika,myöhempien aikojen Bolívarei välitä ovivahdeista, ahtautuu hissiinaikoo viedä kansansa mukanaanja hattarakanavilla ollaan hädissään:mikä on tämä mies, joka puhuu

rosa Luxemburgista,sosialismista ja barbariastakansallistaa Hyvien ilmoittajientehtaita, pistää pystyyn lähiöprojektejasotilaallisella tehokkuudella

vaahdoista tullut viiksimies hymähtää:isoveli puhuu jo roistovaltiosta, al Qaidan partasuuton nähty särpimässä rommia isla margaritalla.voi tulla barbaria ilman sosialismia, apachet ja agent orangekitkemään mangrovepuitamiaminkuubalaisten rauhaanpakottamisjoukotmuistuttamaan oikeastahissinkäyttöjärjestyksestävoi tulla barbaria ja sosialisminiin kuin aina, kun Huomisen Yhteiskuntaarakennetaan machete kurkulla, miehittäjänpelko perseessäehkä tuleemutta vain ehkäse mistä ne nyt laulavat,todellinen Hyvien ihmisten Juhla,barriot oppivat lukemaan, muuttavatjos eivät taivaaseenniin andien alarinteille

viiksimies painuu jälleen pinnan alle.aallot ovat ennenkinvieneet mennessään valtakuntia,ikeitä ihmisten niskoista.

KIELILLÄPUHUJAT

on tärkeää,että lapsi osaa maailman kieltäcurfew, closure, checkpoint

on tärkeää,että hän tietää rajansamuuri, raiskausarpi,betonia ja piikkilankaa

on tärkeää,että hän tietää kuka onterroristi, kiihkoislamistimuuten vainepätoivottu turvariski

toivon tähtilippuJuudean ja samarian ylläF­16, apache, puskutraktorit ja tankittoivon tähtilippurautaesirippu

6 /2006 | �1

Oppositiokerran virtasin polkupyörän matkassa kaupunginosasta toiseen.Laakeri visersi, rajat hälvenivät, köyhät riisuivat rikkaat, kaikki

lihoivat kiinni rooliin. Punaiset ja vihreät vetelivät henkeen samaa saastetta, myhäilivät ekologisempia valuuttavirtoja. Jossakin kaukana pyssyt paukkuivat: ankaran positivismin aika. minä kiskoin perässäni negaation kivirekeä, annoin lapsille lahjaksi vetoleluja ja naulan: sanoin tässä maailmankuva, hakatkaa se kiinni lähimpään sirppiin, sillä seuraavaksi on luvassa kynä ja sitten pääkallo. tässä sarjassa oppositio jatkoi liikettä, niin kuin tarakalla penaali, se kolisutti esiin muistin anturoita, alkua, jossa tuuli vetäisi kynän esiin ja piirsi viivan laukeavasta mutkasta. veri ympyröi merkin kiveen, häikäilemättä niin kuin lokki, joka tähtäsi mutta ampui ohi. Huomaamatta, että tätäkin päätä kiersi pakottava ajattelu, vapaus tukasta putkella.

Duettonäin umpinaisessa mielessä korostuu miten perinteen salaojistatulisi hyvä juttu kanteen. siinä taiteilija soutaisi kolme päivää

saapuisi puolikuolleena kirkonkylälle, ja kielisi kaiken siitä kuinkaroolit sinkoilivat päivästä toiseen. tässä teatterissa minä kurkistaisin

lämpiön ovesta, että entäs muualla: siellä eivät ota minua töihin, kunsilmät liikkuvat väärässä tahdissa. korkeammalta katsottuna olisin

kai unessa. valehtelisin kaiken, mikä pakko sekin, liikaa asioita,puutetta, hämmästelyä millä volyymilla tämäkin kaupunki nahkaansa luo.

Joskus tässä kohtaa oli monttu, mutta nyt joku laulaa oopperaateemasta teemaan, väliaikamusiikkia elämän ja kuoleman kysymyksistä

duettoa elämästä takuita vastaan.

Kaisa Ijäsrunoja

6 /2006 | �2

Isänmaamiltei samanaikaisesti kattoteeveessä pyörii draama, jossa rakkauttapuhutaan puhki. värivalot roiskuvat silmille ja saippua sanoo:

peskää suunne propagandalla, täällä ylhäällä nuket johtavat yhäsähköistyvää maailmankuvaanne, ojentavat muovikukkia tauluihinne

perättömiä huhuja olohuoneisiinne. Yhtä hyvin voisi pysähtyä muistelemaan sitä, miten itsenäisyydeltä kaatui seinät. voisi

muistuttaa itseään siitä, kuinka taannuttavaa on isänmaanrakkaus. se ikävä, miten vielä kerran haluaisi matkustaa pianon kyydissä, laulaa

kiellettyjä lauluja ylleen viritetyn pressun alla, istua papan polvella pullan tuoksussa, kuunnella sotajuttuja turvallisen etäisyyden kasvattaessa

selkään siivet.

Pohjapiirustusvuodessa hyvää oli se kun talossa vaihtui valta.me odotimme seinien takana kuoleman korinoita ja saimmekin kuulla hissin ulvahtavan, öljyttynä.

Päivien välissä piti katsella, miten köyhyyttä vedettiin narupainolla rajan yli.

aamut istuin ikkunalaudalla joko kohtu ojossa tai käsi ohimolla ja kyselin, miten elää tässä koneistossa ihmisen muodon ottaneena, nähdäkö kauneusunia puolesta vai vastaan?

kaupassakin käytiin, päivissä oli sopiva hajonta. asukkaat ja pohjapiirustus; mikään ei kaatunut, kaikki tuotettiin vain selostamalla ulkomaailma uuteen uskoon.

Heiluriaamulla heilurin liike on tulevaisuuksien hitaissa peileissä.kuvissa sinkoilevat digitaalinen ahdinko, köyhyyden makuelämykset, hammastahna merkkinä ihmisarvoisemmasta elämästä. näin pelastun päivä kerrallaan: sidon kengännauhat yhteen ja roikun uskosta kestää.

iltapäivä muistuttaa siitä, miten kasvatettiin nöyriksi muttanostettiin leukaa pystyyn. siinä kohtaa viisari värähtää punaista:aika riisuu merkityksistä, veri päässä ottaa paikan, ja hamuaamuistista esiin ne tornit, jotka romahtavat paperille.

illalla heitän ilmaan valoja, joissa sirittävät menneen päivänaatteet, tahti, jolla laskettiin preesensistä futuuri. kun vihdoinlöydän paikkani, paidassa on sydämen kohdalla märkä läntti.

■ Kaisa Ijäs on helsinkiläinen venäjän kielen ja kirjallisuuden opiskelija ja käsikirjoittaja, jolle runon kirjoittaminen on sitoutumista kieleen, havaintoon ja muistiin. 

6 /2006 | ��

Otteita sikermästä »Ihmisiä ja sääntöjä»

vaikka maailma liekeissä kunhan vainhuulten tuoksu lehahtaa tupakan, viinin ja oluen raoistahimon jälkihehkut jatkuvat ajattelun pohjaksi astialan nuolla hymyäsi, vuosia hiuksia poskipäitäsi vastenalastomuutesi kahina saa sammalikossa kiehnaavat mustikat marjomaan syksyn tullessa

kaikilla meillä on variksemme, tapa ymmärtää linnut ikkunalaudalla, halu kerrata läksytkukat ja orgasmit latinankielisiä, keinotekoisia nimiä myöten

me olemme itsesuojeluvaistottomia iltaperhosia lennossa näkökyvyttömässä kiimassa puolelta toisellelatvoista asfaltin rajaan hetkeäkään pelkäämättä yliajoa, miettimättä kuvioidemme väkinäisyyttätapaamme ajaa takaa riehua, tanssia pogota pomppiatuulen ja veden tavoin kun katse hakee onneavaikka se jäisi jakamattomaksi ilmiöksi useimmille

kaikilla meillä on huolellisesti editoidut syymme sisältöjemme itsekeskeisyydelletorjuntakeinot kommenteille yhteiskunnallisen ja poliittisen välittämisen ensisijaisuudesta

puhallat suuhuni piittaamattomuuden kytemään, kuvarunot ja tekniikat käymään prosenttejaolet kaikki miellyttävä, helppo elämässä ja soisit merkitysten arvotuksen jäävän jatkuvaksi arvoitukseksimutta miten sisällöt voisivat tulla suustani ulosjos suutelisin sinua yöhöni asti puhu itsestäsi kuin olisit jo poissatai kolmannessa persoonassavalvomassa pitkään ruumiisi äärellätarkkaile kyyneleitäsi lumisateessa

puhu itsestäsi surun ja ilon ulkopuolellajumalaisen mustavalkoisuuden profeettanaole lastu ja ironia, älä osallistusäilö auringonpaistetta riitä

joku kuolee, joku elääopettele yksinkertaistamaan inhimillinen olemassaolokahden hetken väliseen odotukseen

kirjoita kirjoittamisesta kirjoittamasta päästyäsikinkirjoita kirjoittamisesta toisellekirjoittamisesta itselle, kirjoittamisesta kirjoittamisenvuoksi tai asiasta kirjoittamisestakirjoita missä kirjoitat kirjoita lukemisesta kirjoitakirjoittamiesi kirjoitusten ja niiden yksityiskohtienkirjoittamisesta, kirjoittamisen kirjoittamisesta, kirjoita sillä piirit ovatpienet ja ne jotka todennäköisesti lukevat kirjoittamaasi kirjoittavatmyös itse ja lukevat kirjoittamaasi voidakseen kirjoittaa siitä itsekirjoittamisesta kirjoittamasta päästäkseen niille jotka kirjoittavatkirjoita

Kari Raineranta

■ Kari Raineranta on tamperelainen runoilija, jonka henkilökuva on tässä lehdessä sivulla 30.

runoja

6 /2006 | ��

KulttuurivihkotDomirola Oyvastauslähetystunnus 50114370 0 0 03 Helsinki

Kulttuurivihkotmaksaa

postimaksun Tilaan Kulttuurivihkojen kolme seuraavaa numeroa  (puolen vuoden lehdet) vain 17 eurolla.

 Aloitan edullisen kestotilauksen, ja saan seuraavat kuusi numeroa yhteensä 34 eurolla. Kestotilaus jatkuu kunnes irtisanon sen.

Tilauskuponki

Nimi   

Osoite   

Postinumero ja -toimipaikka   

Puhelin tai sähköposti     

Allekirjoitus   

S uomen Metsäyhdist yk sen viestinnän suunnittelija Hannes Män-tyranta kritisoi (Kulttuurivihkot 4–5/2006) Kulttuurivihkoissa 2/2006 jul­

kaistua kirjoitustani. Hänen mielestään kir­joitukseni kuvastaa ympäristöliikkeen tur­hautumista siihen, että kestävän kehityksen yhteydessä on alettu puhua muustakin kuin ekologiasta.

mäntyranta on tämän suhteen oikeassa. vaikka puhuminen muistakin kestävän kehi­tyksen ulottuvuuksista on mielestäni paikal­laan, näkemykseni mukaan se ei voi tapahtua ekologisten reunaehtojen ulkopuolella tai niitä huomioimatta. esimerkiksi kun viime kevää­nä julkaistiin uusi kansallinen kestävän kehi­tyksen strategia, pääministeri Matti Vanha-nen ja ympäristöministeri Jan-Erik Enestam totesivat kuin yhdestä suusta, että kestävää ke­hitystä on edistettävä talouden ehdoilla.

mielestäni jotain on mennyt kansallises­sa politiikassa pieleen, jos hallituksen mieles­tä ensisijaisena tavoitteena on talouskasvun turvaaminen ja toissijaisesti voidaan puhua maapallon tulevaisuudesta. tämä on osoitus suomalaiselle ympäristöpolitiikalle tapah­

tuneesta hallinnollisesta haltuunotosta, jos­sa puhe talous­ ja kilpailukykypolitiikasta on alkanut hallita ympäristöpolitiikkaa. olisin vähemmästäkin turhautunut.

Ympäristöhallinnosta onkin näin tullut ympäristöjärjestöille yhä enemmän vastusta­ja kuin liittolainen. useissa kysymyksissä on tietoisesti pyritty heikentämään ympäristön­suojelun korkeaa tasoa ja joissakin tapauksis­sa hallinnon eri toimikunnat on jopa suljettu ympäristöjärjestötoimijoilta, kun ne samalla ovat kuitenkin avautuneet elinkeinoelämän ja talouspolitiikan vaikuttajille. voidaan aja­tella, että kun ympäristöpolitiikka on pyritty sisällyttämään kaikkiin politiikkalohkoihin, sen ympäristöulottuvuus on heikentynyt, koska pelikentälle ovat tulleet eri intresseistä käsin operoivat toimijat. vastaavasti esimer­kiksi ympäristötoimijat eivät ole kuitenkaan puhumassa tai vaikuttamassa talouspolitii­kan tai muiden yhteiskunnallisten sektorei­den ytimissä.

mäntyranta kysyy kritiikissään, »mitä ta­pahtuisi, jos suojelisimme merkittävän osan suomalaisia metsiä ilman huolta maaseudun ihmisten elannosta?». väitän, että silloin ta­

pahtuisi hallittu yhteiskunnallinen muutos, joka toisi lukemattomia uusia elinkeinoalo­ja ja työpaikkoja maaseudulle. samalla monet uhanalaiset lajit tulisi suojeltua ja varautui­simme ilmaston lämpenemisen vaikutuksiin. eikö tämä olisi sekä taloudellisesti, sosiaali­sesti että ekologisesti kestävää kehitystä sen sijaan, että pidämme kiinni vanhanaikaises­ta ja epäekologisesta metsäteollisuuden alas­ta keinolla millä hyvänsä?

suomi on toki kansainvälisessä ympäris­töpolitiikassa aika pieni toimija, lukuun ot­tamatta metsäsektoria. suomalaiset metsä­miehet ovat valitettavasti olleet keskeises­sä roolissa suunnittelemassa lähes kaikkien maailman sademetsien teurastusta ja tuhoa. samalla he ovat luoneet vielä ne konseptit ja teknologiat, joihin muut ovat voineet omissa metsienhävitysprojekteissaan nojata. siitä ei voi olla ylpeä. •

Leo Stranius

■ Kirjoittaja on Suomen luonnonsuojeluliiton hallituksen jäsen ja Uudenmaan ympäristönsuojelupiirin puheenjohtaja.

Jälkijättöistä ympäristökritiikkiä, osa 2

mielipide

6 /2006 | ��

Jouko Jokisalo

A ik ak audet  ja niiden tunnukset muuttuvat. 1960­luvulla Black Power ­tunnus oli euroopan nuorisolle osa maailmanlaajuista

kansalaisoikeuksien puolustamista sekä imperialismin­ ja sodanvastaista liikettä. »rasismi on meidän ympäristömme kyykäärme», julisti mustien pantterien ideologi Eldridge Cleaver.

White Power ­tunnus on skiniliikkeen omaksuma ja 1990­luvulla laajalti tunnetuksi tullut rasistinen slogaani. iskusana ilmaisee äärinationalistisen, rasistisen ja uusfasistisen nuorison pyrkimystä valkoihoisten valta­ase­man edistämiseen. White Power ­tunnuksen isä on George L. Rockwell (1918–1967), joka oli american nazi Party ­puolueen perusta­ja. rasistinen skiniys on marginaalinen ala­kulttuuri, mutta rasistinen ajattelu ja väki­valta ovat lisääntymässä huolestuttavasti ko­ko euroopassa. Globalisaation ja lisääntyvän kansainvälistymisen kääntöpuolena näyttä­vät olevan rasismi, äärinationalismi ja mili­tarismi.

1960­luku oli vasemmistolaisen poliitti­sen liikehdinnän aikaa. taustalla olivat viet­namin sota, kansallisten vapautusliikkei­den taistelu ja Yhdysvaltain Black Power ­liikkeen nousu. aikakauteen kuuluivat myös saksan ja ranskan tapahtumat sekä neuvos­toliiton toteuttama tšekkoslovakian miehi­tys vuonna 1968.

Black Power ­liikkeestä tuli merkittävä Yh­dysvaltain mustien kansalaisoikeustaistelus­sa. sen teoreetikkojen mielestä hyvinvointi­propagandan alle kätkeytyy rasismia, riistoa ja kurjuutta. Cleaverille Yhdysvallat oli val­tio, joka on pystytetty intiaanien luille, mus­tien kärsimykselle, valkoisten uurastukselle

sekä »murhan ja kansanmurhan nimeen».Liike oli osa laajempaa kansainvälistä ih­

misoikeus­ ja tasa­arvoliikettä ja kapitalis­minvastaista liikehdintää. »Black Power ei ollut erillinen ilmiö. se on osa siitä mitä ta­pahtuu latinalaisessa amerikassa, aasias­sa ja afrikassa – – nämä vapautusliikkeet eivät sano: antakaa meille osa. ne sanovat: tahdomme kaiken! – – Yhdysvaltain musti­en kamppailu ei ole erotettavissa kolmannen maailman kamppailusta. se on luonnollinen liitto – sellaisten ihmisten liitto jotka tietä­vät olevansa riistettyjä», kirjoitti liikkeen yk­si johtava teoreetikko Julius Lester.

Lesterin teos Varokaa valkoiset! julkaistiin suomeksi vuonna 1970. suomennoksen jäl­kisanoissa Atte Blom toteaa, että Black Po­wer ­liikkeen päämääränä »on yli rotuaito­jen ulottuva yhteistyö, pyrkimys yhdistää ko­ko työväenluokka taisteluun kapitalistisen valtiojärjestelmän murskaamiseksi». sen pii­rissä rasismi nähtiin »vallassaolijoiden väli­neeksi työväenluokan eheyden hajottamisek­si», ja siksi »jokaisessa rotuaitoja kaatavassa ja rakennemuutoksia vaativassa yhteistyöpyr­kimyksessä [on] itu joukkoliikkeeseen, joka uhkaa järjestelmää». mustien pantterien joh­tohahmo Bobby Seale kirjoitti teoksessaan Sanoista tekoihin (1971) seuraavasti: »Pää­ongelmamme on luokkajärjestelmä, joka yllä­pitää rasismia ja käyttää rasismia kapitalisti­sen riiston välikappaleena.»

Black Power ­liikkeen teoreetikot yhdis­tivät rasisminvastaisen taistelun kapitalis­min­ ja imperialisminvastaiseen taisteluun ja sosialismiin. »kapitalismi ei milloinkaan ky­kene antamaan mustille vapautta», Lester tii­visti näkemyksensä. mustien vapautusliik­keen keskeinen hahmo Malcom X luonnehti

kapitalismia seuraavasti: »kapitalistista jär­jestelmää ei voi hoitaa ilman korppikotkan luontoa; kapitalisti tarvitsee jonkun toisen verta imeäkseen. näyttäkää minulle kapita­listi niin minä näytän teille verenimijän, jos hän on kapitalisti.»

Black Power ­liike oli osa kansanvälis­tä vietnamin sodan vastaista liikettä. Les­ter totesi vuonna 1968 amerikkalaisesta he­gemoniasta seuraavasti: »amerikka puhuu kauniisti vapaudesta mutta sen todellisuus on orjuutta. se puhuu rauhasta ja pudottaa pommeja. se puhuu kaikkien ihmisten itse­määräämisoikeudesta samalla kun se ryhtyy toimeen valvoakseen tuotantovälineitä, joista itsemääräämisoikeus on riippuvainen.»

mustien vapautusliikkeen ajattelua luon­nehti 1960­luvulla voimakas Yhdysvaltojen hegemoniapolitiikan kritiikki. Lester esitti vaatimuksen, että »nykyisen kaltainen ame­rikka on hävitettävä». Hän vertasi Yhdys­valtoja »amerikan piirakkaan», jonka »täy­te» muodostuu siitä, että »raiskataan etelä­afrikka, poljetaan vietnamia, poljetaan ete­lä­amerikkaa, raiskataan Filippiinit, raiska­taan joka ikinen maa missä [amerikkalaiset ovat olleet]». siksi oli kysyttävä, »miten se on saanut rikkautensa» ja oli kysyttävä myös, tahdottiinko, »että tämä maa on jatkuvasti maailman rikkain muiden ryöstämisen kus­tannuksella».

Anna Politkovskaja, toisinajattelija, so­danvastustaja ja ihmisoikeuksien puolusta­ja, murhattiin venäjällä 7.10.2006. tavoittee­na oli vaientaa kriittinen ääni. raaka »elimi­nointi» oli osittain myös Black Power ­liik­keen ja mustien kansalaisaktivistien kohta­lo. malcom X murhattiin 21.2.1965 ja Martin Luther King 4.4.1968. •

Varokaa valkoiset1960-luvun Black Powerista 1990-luvun White Poweriin

kolumni

 Globalisaation ja lisääntyvän kansainvälistymisen kääntöpuolena  

näyttävät olevan rasismi, äärinationalismi ja militarismi. 

6 /2006 | ��

Jouni Avelin

P ä ähinee stä än mie s  tunneta an.  Kana-vassa (8/2006) poliittisen historian tutkija ja euro­parlamentaarikko Lasse Lehtinen (sdP) liputtaa nato­jäsenyyden puolesta. vauhtia argumenteil­

leen hän hakee historiasta, mutta todellinen motiivi on vanha, tuttu ja pelottava: venäjä. »kansalaiset tietävät si­simmässään saman kuin maamme johtajat, että suomel­la on aina turvallisuusvaje venäjän suhteen, sillä geopo­liittiselle asemallemme emme mahda mitään.»

suomen liittoutumattomuuskin on ollut iät ajat pelk­kää puhetta. todellisuudessa suomi on ollut aina tavalla tai toisella osa itää tai länttä. Lehtisen näkemyksessä jär­ki ja pelko tukevat siis toisiaan. Jäsenyyden esteetkin ovat vain korviemme välissä. ainakaan venäjällä ei ole mi­tään syytä vastustaa sitä, sillä se toimii yhteistyössä na­ton kanssa ja lisäksi suomen ja venäjän suhteet ovat hy­vät. tässäkin tapauksessa venäjän suhtautuminen on siis jäsenyyden ehto. toisaalta, mikäli venäjä suunnittelisikin jotakin päämme menoksi, »sitä suurempi syy meillä on hakeutua naton suojiin.» niin tai näin, vaihtoehtoja on vain yksi. siten mitään vaihtoehtoja ei oikeastaan ole.

koska Lehtisen ensimmäinen ehto on ilmeisen heikko ja liturginen, hänen on vahvistettava näkemystään his­torialla. Hattujen sodassa 1741–43 ruotsin »hatut» kan­nattivat sotaa venäjää vastaan. uudenkaupungin rauhas­sa (1721) ruotsi oli joutunut luovuttamaan osia suomes­ta venäjälle, ja hatut hakivat revanssia. myssyt vastusti­vat sotaa ja halusivat ylläpitää venäjään »hyviä suhteita». Hatut hakivat tukea lännestä, myssyt ison­Britannian li­säksi myös venäjältä. Hattujen kanta voitti, ruotsi hävi­si »hattujen sodan» ja menetti aina vain suuremman loh­kon suomesta. Hattujen (länsi) ja myssyjen (itä) vuorot­telu vakiintui sittemmin koko suomen ulkopolitiikan toi­mintakuvioksi.

suomen itsenäistyminen vuonna 1917 oli hattujen kä­sialaa, mutta toteutui saksan avulla. tarton rauhassa vuonna 1920 J. K. Paasikivi ja Väinö Tanner myssytteli­vät suomen rauhaan. talvisotaan tanner lähti myssynä, mutta jatkosodassa hänestä kuten monesta muustakin tuli hattu. talvisodan rauhaan Stalin myöntyi siksi, ettei halunnut saada vihollisekseen länttä, joka lupasi suomel­le apua. kiivaasta hatusta Urho Kekkosesta kasvoi mys­sy, ja hänen johdollaan sodanjälkeinen sopeutumispoli­tiikka oli myssyjen ja »hyvien suhteiden» aikaa.

nyt Lehtisen mukaan on siis »hattujen aika hakea suo­melle todelliset turvatakuut. Liittyä kannattaa ennen kuin sille tulee oikea tarve, joka saattaisi lamauttaa päät­täjät. naton antamassa tuulensuojassa voimme sitten tu­levina vuosikymmeninä taas myssytellä turvallisin mie­

lin.» sujuvaa ja vakuuttavaakin, lukija saattaa jo huokais­ta. asiassa on vain yksi mutta: hattujen aika on aina joko liittynyt tai johtanut sotaan.

E niin kuin et ymologia .  Kirjailijassa (3/2006) kirjailija Lasse Lehtinen muistelee Kingsley Amisia. vuonna 1988 Lontoon suurlähetystössä työskennellyt Lehtinen sai kunnian lounastaa tämän kuuluisan brit­tikirjailijan kanssa. amis oli paitsi romaanikirjailija myös tunnustettu viinikirjoittaja ja ravintolakriitikko se­kä tunnettu naisten ja lentomatkojen inhoaja: eläessään kahdesti eronnut ja kerran lentänyt. Praktinen järki oli kaikin puolin kohdallaan, sillä amis »asui ensimmäisen vaimonsa ja tämän uuden aviomiehen luona. – – kirjai­lijan käytännön asioista huolehdittiin, vastapalvelukseksi amis maksoi yhteistalouden laskut.»

ennen kuin lounas oli pöydässä, amis naposteli jo kol­matta viskiään ja Lehtinen pohdiskeli, »mistä noin kuu­luisan kirjailijan kanssa saattoi puhua?» »kun naiset oli moitittu ja avioliitto instituutiona tuomittu toimimatto­maksi, kerroin kirjailijalle freudilaisesta lipsahduksesta­ni. tilasin näet amisin kirjan Vanhat pirut suomalaiselta kustantajalta epähuomiossa nimellä ’vanhat pierut’. Piir­sin lautasliinaan sanat ’piru’ ja ’pieru’, jonka jälkeen kes­kustelimme jälkimmäisen sanan etymologiasta.»

kun sielunvihollinen oli täten heitetty mielenkiinnot­tomana ilmiönä yli laidan, Lehtinen ylisti, että amis tun­tisi olonsa suomessa kotoisaksi, joskaan »yksikään suo­malainen ei jaksaisi ryypätä hänen tahtiinsa». Huomion­osoituksen kiihdyttämänä amis kertoi »päiväohjelmas­taan»: ylös kuuden maissa, kirjallista työtä pari kolme tuntia, sitten harrasta ryypiskelyä koko loppupäivä. ruo­kajuomista jaloimmaksi amis nosti viskin, joka sopii ate­rialle kuin aterialle: »koettakaapa viskiä esimerkiksi ka­lamurekkeen kanssa ja, sopivan tauon jälkeen, huitaisette sitä kurkkuunne suklaavanukkaan kyytipojaksi.»

Jotta oppi menisi varmasti perille, amis oli varannut mukaansa kaikki kolme ryyppykirjaansa, jotka Lehtinen pakkasi kainaloonsa omistuskirjoitusten kera. »kaksois­varmistuksena» amis lähetti samat teokset Lehtiselle suurlähetystöön, omistuskirjoitusten kera. rivien välis­sä Lehtinen tuntuu kuitenkin vihjaavan, ettei kuuluisan kirjailijan muisti ollut enää aivan kohdallaan. miesten törmätessä puolen vuoden kuluttua erään lontoolaisen klubin miestenhuoneessa Lehtinen kiitti kirjoista. amis »tuijotti hetken ja sanoi sitten: ’te olette se suomalainen, piru vieköön. – – aika hyvin tunnistettu, vai mitä?’ kir­jailija sanoi ja ryhtyi tarpeilleen.» mutta mitä ihmettä ta­pahtui e­kirjaimelle – sitä Lehtinen ei kerro. •

lehtiverkko

6 /2006 | ��

➤ Päivi  Ala salmen uutuus-kirjan nimi Tuo tumma nainen tuo oi-tis mieleen Lea Lavenin syvällä äänellä laulaman samannimisen iskelmän. Lau-lun kohtalonomainen tunnelma vallit-see myös romaanissa. Tumma nainen, Pauliina, jolla on saamelais- ja venä-läisverta suonissaan, muuttaa miniäk-si anoppinsa Helenan taloon kohtalok-kain seurauksin. Miniä alkaa käyttäy-tyä kuin talo olisi hänen omansa, ja hä-nessä alkaa ilmetä pelottavia, jopa noi-tamaisia piirteitä.

Helena-anoppi on mielestään täy-dellinen joka suhteessa, vaikka ei hän sitä itselleen myöntäisi, vaatimaton kun on. Hän asuu unelmien talossa puutarhoineen ja kaakeliuuneineen.

Talon kellarissa piilee kuitenkin kai-vo. Se on vieraille näytettävä kuriosi-teetti, mutta Alasalmen tyyliin tot-tuneelle se on uhkaava elementti, jo-ka antaa olettaa jotain kaameaa ta-pahtuvan. Torjuttu pahuus on väistä-mättä nouseva tuhoamaan valheelli-sen idyllin.

Perheen poika Ohto tuo näytille Pauliinan, johon kaikki ihastuvat. He-lena alkaa kuitenkin ihmetellä, miksi Pauliina ei koskaan puhu vanhemmis-taan. Hän saa selville Pauliinan kaame-an salaisuuden mutta pitää sen oma-na tietonaan, kuten omankin salai-suutensa.

Alasalmen edellisen romaanin Ys­tävä sä naisien julkaisusta on kulunut neljä vuotta. Uusi romaani ei petä odo-tuksia. Tuo tumma nainen on taat-tua Alasalmea. Makaaberi huumori ja vinksahtanut tunnelma luovat romaa-niin jännitteen: lukemista on mahdo-tonta lopettaa. Alasalmi rakentaa lyn-chmäisen painajaisidyllin, jossa rahaan-sa ja onnellisuuttaan esittelevän per-heen unelmakoti muodostuu tragedi-an irvokkaaksi näyttämöksi.

Myös Alasalmen psykologinen terä on tallella. Romaani on jaettu lukuihin, joissa tarinaa kerrotaan Helenan, Oh-ton ja Pauliinan näkökulmista. Näkö-kulmien vaihtuminen osoittaa, kuinka »täydellisen» perheen suhteet perus-tuvat väärinkäsityksiin joista ei puhu-ta, vaikka »kaikesta keskustellaankin ruokapöydässä.» Salaisuuksien paljas-taminen kun ei kuulu hyviin tapoihin.

Kirjailija luo yksityiskohdilla kuvan henkilöiden todellisista luonteista. He-lena vertaa omaa tytärtään Pauliinaan ja huomaa joutuvansa korjaamaan mi-niäkuvaansa huonompaan suuntaan. Minäkuvassaan hän sen sijaan ei näe mitään korjattavaa. »Herkän ja tun-teikkaan» Ohton riippuvaisuus Paulii-nasta johtuu lopulta siitä, että nainen on maailman paras suihinottaja.

Romaanin kieli on ironista, kun ta-rinaa kerrotaan Helenan tai Ohton nä-kökulmasta. Kun kertojana on Paulii-na, tekstin tyyli vaihtuu intiimiksi, lä-heiseksi. Pauliinakin valehtelee itsel-leen, mutta hänen maailmansa on tot-ta: hän elää pimeydessä, josta muulla perheellä ei ole tietoakaan. Pauliina on elänyt elämän, joka Helenan ajatuksis-sa kuuluisi vain elokuviin, vaikka juuri se onkin todellisuutta ja Helenan elä-mä fiktiota.

Helenan puheessa vilahtelevat ro-tuopit ja luonnonvalinta. Häntä har-mittaa lastenlastensa ulkonäkö, jon-ka he ovat perineet Pauliinalta: »Kuin vahvemmat geenit olisivat peiton-neet heidän heikon verensä lupaa ky-symättä.»

Helenan kallein aarre on sukupuu-kirja, josta käy ilmi hänen suomenruot-salaisuutensa. Vaikka Helena julistaa haluaan auttaa osattomia, Pauliinan narkkariveljen kohtaamisen jälkeen hän päätyy pohtimaan punaviinilasin äärellä: »Kuin suurikokoinen, yönsi-

niseen smokkiin pukeutunut baritoni olisi ohjannut kohteliaasti mykän spi-taalisen pois oopperatalosta, hän ajat-teli, kurjille kujille ja siltojen alle, min-ne vaivainen väki ehkä sittenkin kuu-lui unohtaa.»

Alasalmen romaaneissa ihmiset ei-vät ole oman onnensa seppiä. Heitä ohjaavat olosuhteet, menneisyys, his-toria. Miten paljon ihminen voi vaikut-taa omaan elämäänsä? Miten paljon si-tä ohjaa jokin alitajuinen, suomalaises-sa kulttuurissa piilevä sairaus: saame-laisten repäiseminen omilta juuriltaan, sukupolvesta toiseen toistuva väkival-lan kierre, tiedostamattomat ajattelu-tavat, perinteet, joita vanhemmat lyk-käävät lastensa niskoille.

Myös suomalainen tasa-arvo näyt-tää valheelliselta kliseeltä. Alasalmen maailmassa kohtaavat kaksi Suomea, onnistujien ja häviäjien. Helenan verra-tessa suomenruotsalaisia vähemmistö-nä saamelaisiin Pauliina raivostuu: »Te tulitte tänne kartanoihin keräämään rikkauksia. Te puhuitte omaa kieltänne ja panitte muutkin puhumaan. Minun äitini vietiin lapsena asuntolaan kah-densadan kilometrin päähän vanhem-mistaan oppimaan suomea. Hänen äi-tinsä rikkoi lakia, jos lauloin saameksi lapsilleen!»

Alasalmi antaa taas kerran eteem-me peilin, josta voimme katsoa omia kasvojamme. Romaanissa palkkan-sa saavat pahikset, jotka tosielämäs-sä saavat elää onnellisessa viattomuu-dessa, kellareidensa kaivoon kurkista-matta. •

Iisa af Ursin

■ Päivi Alasalmi (2006): Tuo tumma nainen. Gummerus, 180 sivua.

Kaivosta katsoo kohtalo

Kirja-arviot

 Romaanissa palkkansa saavat pahikset, jotka tosielämässä  saavat elää onnellisessa viattomuudessa. 

6 /2006 | ��

Kuv

at H

elin

ä K

uuse

la

➤ Kun a jatella an filosofian tekemisen tapaa, yhdysvaltalainen pragmatismi on eräissä suhteissa yllät-tävän lähellä Deleuzen tai Foucault’n ajattelua: vältetään absoluutteja, pitäy-dytään käsillä olevassa, kartetaan ra-kennelmien runoilemista. Yhteistä on myös suuntautuminen käytäntöön, ha-lu panna ajatukset toiminnan palve-lukseen. Käytännönläheisyytensä an-siosta pragmatisti John Dewey (1859–1952) oli muun muassa aikansa vaiku-tusvaltaisin koulu-uudistaja, mutta en-nen kaikkea hänet tunnetaan demo-kratian teorian klassikkona. Hiljattain suomennetussa teoksessa Julkinen toi­minta ja sen ongelmat vuodelta 1927 Deweyn ajattelijanlaatu näkyy muun muassa siinä, että monoliittisen teori-an sijasta hän jäljittää pikemminkin ko-kemusta, jonka filosofiset teoriat val-tiosta ovat usein sivuuttaneet: ihmis-ten kokemusta siitä, miten julkisuus syntyy. Deweyn mukaan ihmisten vuo-rovaikutus muuttuu julkiseksi, kun sil-lä on merkittäviä seuraamuksia, jotka ulottuvat vuorovaikutuksen osapuolia laajemmalle. Tämä kokemus synnyttää tarpeen ratkoa ongelmia yhteisesti.

Käytäntöön tähtääminen ei mer-kitse epäreflektiivistä totunnaisuuk-sille alistumista. Koska Dewey ei sitou-du ihmisluonnon muuttumattomuu-teen eikä yleispätevään valtiomalliin, hän havaitsee valtioteorioiden ja po-liittisen todellisuuden välisen kuilun ja alkaa pyrkiä hartiavoimin eroon aja-tuksesta, jonka mukaan »olisi olemas-sa arkkityyppinen yksikkö Valtio». Täl-lainen ajatus on hänelle osoitus »kä-sitteellisestä pakkovallasta», joka joh-taa harhaan. Näkemys ei ole tosi eikä todellinen vaan elävä: valtio, kuten ih-minenkin, on historiallisesti ja sosiaali-sesti muuttuva. Siksi ongelmat on kä-sitteellistettävä uudelleen, siksi Dewey välttää sanomasta, miten valtion asiat pitäisi järjestää; hän ainoastaan toteaa ihmisten yhteenliittymien monimuo-toisuuden.

Valitettavasti Dewey-suomennos on tullut liian myöhään. Sille ja pari

vuotta sitten käännetylle Jürgen Ha-bermasin Julkisuuden rakennemuu­tokselle on yhteistä käsittää julkisuus tavalla, joka on historiallisesti jo ohi-tettu: kirjat ovat klassikoita, muttei-vät enää relevantteja. Deweyn katsan-nossa kokemus yhteisesti ratkaista-vista ongelmista sysää ihmiset käyttä-mään järkeään julkisesti, mutta nykyi-sin julkisuus on läpikotaisin kuvien ja kommunikaation miehittämää. Siksi julkisuuden mahdollisuudet on nyky-ään jäsennetty valmiiksi, julkisuus niin sanotusti pakottaa valmiisiin uomiin-sa. Deweyn toivo syntyy ihmisistä jul-kisen keskustelun subjekteina, mutta tällainen kokemus on täysin vieras niil-le, jotka historian objekteina ovat me-nettäneet kaiken uskon mahdollisuuk-siinsa. Uskon puute voi tosin olla myös myönteinen asia, sillä se vapauttaa jul-kisuudelta. Deweyn näkemys on kui-tenkin perimmiltään niin aktivistinen, että ajatus toivottomuuden tuomas-ta vapaudesta kirpoaa hänen ulottu-mattomiinsa.

Vaikka Deweyn kirja on sisällöllisesti suurimmaksi osaksi vanhentunut, sen arvo on epädogmaattisessa ajattelun tavassa. Valtiomallittomuus vapaut-taa Deweyn tarpeelta rakentaa maail-ma näköisekseen. Hän kieltäytyy filo-sofikuninkaan roolista, sillä »Hyvän» nimissä on Platonista Linkolaan rakas-tuttu konstruktioihin, joilla ei ole enää mitään tekemistä todellisuuden kans-sa. Deweylle sen sijaan valtio on aina tästä maailmasta. •

Tapani Kilpeläinen

■ John Dewey (2006): Julkinen toiminta ja sen ongelmat. Suom. Mika Renvall. Vastapaino, 246 sivua.

Demokraattisen julkisuuden erittelijä

6 /2006 | ��

➤ Orjajärjestelmä on yksi ih-miskunnan historian suurista kauhu-jen kasaantumista. Yhdysvaltojen his-toriassa orjuus ja orjuuttaminen olivat yksi yhteiskunnan keskeinen element-ti 1660-luvulta aina 1860-luvulle saak-ka. Orjuuden myötä rasismista tuli Yh-dysvaltojen valkoisten ajatusmaailman keskeinen tekijä, joka mahdollisti rasis-tisten lakien voimassaolon maan lain-säädännössä vielä sata vuotta orjuuden kieltämisen jälkeenkin.

Tämän kauhujen järjestelmän arki-päivän historiaa 1800-luvun alkupuolel-la kuvaa Frederick Douglassin (1818–1890) Amerikkalaisen orjan omaelä­mänkerta, joka on tärkeä historiallinen klassikkoteos, ja sen julkaiseminen on Likeltä kulttuuriteko.

Teoksen kirjoittaja syntyi orjattaren poikana eversti Lloydin plantaasilla Ma-rylandin osavaltiossa. Hän kykeni pake-nemaan orjuudesta vuonna 1838, minkä jälkeen hänestä tuli yksi mustien kansa-laisoikeuksien esitaistelija.

Douglassin teksti tuo lukijansa eteen konkreettisesti sen, miten orjuus järjes-telmänä syöpyi niin orjuuttajien kuin orjuutettavienkin tajuntaan. Sillä oli raaistava vaikutus sekä orjaan että or-janomistajaan.

Douglass kuvaa, miten orjanomis-tajan vaimo Sophia Auld muuttuu sy-dämellisestä ihmisestä kiivaaksi ja ar-mottomaksi orjan alistajaksi. Sophia rik-koo aluksi orjuusjärjestelmän keskeistä sääntöä alkaessaan opettaa Douglassia lukemaan. Orjien koulutus oli rikos Yh-dysvaltojen orjavaltiossa, jossa siitä ran-gaistiin sakoilla, vankeudella ja joissakin tapauksissa kuolemantuomiolla. Orjien lukutaito oli vaara koko järjestelmälle. Douglass toteaa sen kaksinaisesta vai-kutuksesta seuraavasti: »Mitä enem-män luin, sitä syvemmin aloin vihata ja inhota orjuuttani.» Toisaalta tämä tie-toisuus kuitenkin masensi, sillä »se oli

saanut minut näkemään oman kurjan tilani tarjoamatta mitään helpotusta».

Douglasin kuvaama »koulutuspoli-tiikka» oli ja on olennainen osa orjuu-den järjestelmää. SS-johtaja Heinrich Himmler muotoili sen modernin versi-on vuonna 1940 ajatellen Saksan mie-hittämien Itä-Euroopan alueiden väes-töä. Hän kirjoitti: »Idän ei-saksalaiselle väestölle ei saa olla mitään korkeampaa koulua kuin neliluokkainen kansakoulu. Tämän kansakoulun tavoitteena voi olla yksinkertaisen laskemisen opettaminen korkeintaan 500:aan, oman nimen kir-joittamisen opettaminen, sen opetta-minen, että jumalan tahto on olla saksa-laisille tottelevaisia ja kunniallisia, ahke-ria ja reippaita. Lukemista en pidä vält-tämättömänä – – »

Orjuuden raaistavaa vaikutusta on aiemmin kuvannut muun muassa Wil-liam Styron. Teoksessa Nat Turnerin kapina valkoinen kirjailija tarkastelee mustan kapinallisen silmin Yhdysvalto-jen historian ainoaa orjakapinaa.

Douglass kuvaa teoksessaan orjiin kohdistunutta julmaa ja mielivaltais-ta rangaistuskäytäntöä, jonka välineinä olivat ruoskat, kahleet, peukaloruuvit, kartut, verikoirat ja piiskurit. Samalla hän kertoo orjanomistajien brutaalista mielivallasta. Orjien nöyryyttäminen ja alistaminen oli kaikenkattavaa. »Unoh-taako [orja] ottaa hatun päästä lähesty-essään valkoista henkilöä? Se on kunni-oituksen puutetta, ja hänet tulee ruos-kia siitä hyvästä.» Ruoskinnan kohteeksi saattoi riittää »pelkkä katse, sana tai lii-ke – virhe, vahinko tai voimattomuus». Ensimmäinen kokemus tällaisesta jul-muudesta liittyi hänen tätinsä epäin-himilliseen ruoskimiseen. Douglass ku-vaa pikkulapsena näkemäänsä eläimel-listä väkivaltaa: »Isäntä – – ruoski hän-tä paljaaseen selkään, kunnes hän oli kirjaimellisesti yltä päällä veressä. Mit-kään puheet, kyyneleet tai rukoukset

eivät tuntuneet vaikuttavan hänen jär-kähtämättömään verenhimoonsa. Mitä kovempaa tätini huusi, sitä kovempaa isäntä ruoski, ja siitä mistä veri vuolaim-min virtasi, hän ruoski eniten.»

Plantaaseilla kaupunkiorjien yleinen brutaali ruoskinta oli harvinaista, koska »vain epätoivoinen orjanomistaja jär-kytti orjattoman naapurinsa inhimilli-siä tunteita raadellun orjansa tuskan-huudoilla».

Orjien brutaali ruoskinta johti myös kuolemaan, mutta »orjan tai kenen ta-hansa värillisen henkilön tappamista ei – – Marylandissa pidetä rikoksena», kir-joittaa Douglass. Suhtautumista orjien murhaamiseen Douglass kuvaa valkois-ten pikkupoikien käyttämällä lauseel-la, että »oli puolen pennin väärtiä tap-paa ’nekru’ ja toisen puolikkaan hau-data se».

Orjuuden ja rasismin ikuinen ja erot-tamaton seuralainen on seksuaalinen väkivalta ja hyväksikäyttö. Douglass ku-vaa teoksessaan myös amerikkalaiseen orjajärjestelmään kuulunutta pakkosii-tosjärjestelmää. Orjien systemaattisesta parittamisesta tuli Yhdysvalloissa vuo-sina 1840–1860 keskeinen menetelmä lisätä orjien lukumäärää. Orjanomista-ja Covey osti orjansiitostarkoituksiin 20-vuotiaan naisen. Tämän jälkeen Covey vuokrasi vuodeksi miespuolisen orjan. »Tuloksena oli, että vuoden loppupuo-lella onneton nainen synnytti kakso-set», kirjoittaa Douglass. Orjanomista-ja oli tyytyväinen, koska oli saanut kaksi uutta orjaa. •

Jouko Jokisalo

■ Frederick Douglass (2006): Amerik­kalaisen orjan omaelämäkerta. Suom. Pekka Jääskeläinen. Like, 83 sivua.

Raadellun orjan tuskanhuudot

Kirja-arviot

 »Oli puolen pennin väärtiä tappaa ’nekru’  ja toisen puolikkaan haudata se».  

6 /2006 | �0

➤ Kir jaili ja Arnošt Lustig tie-tää mistä puhuu, kun hän teoksessaan Rukous Katarzyna Horowitzille kuvaa keskitysleirin todellisuutta. Prahassa syntynyt kirjailija on itse nuorena mie-henä pelastunut keskitysleirille mat-kaavasta junasta ja välttänyt liian mo-nen juutalaisen kohtalon. Lustigin te-os vie lukijan osaksi sitä maailmaa, joka piikkilanka-aitojen sisällä vallitsi.

Teoksen tapahtuma-aika on yksi vuorokausi. Lyhyessä ajanjaksossa luki-jalle esitellään keskitysleirin muodos-tama pienoismaailma lakeineen ja mo-raalikäsityksineen. Kahdenkymmenen amerikanjuutalaisen liikemiehen ryh-mä odottaa vangittuna vaihtoa saksa-laisiin sotavankeihin. Matka kohti sata-maa ja laivamatkan päässä odottavaa vapautta osoittautuu vaikeaksi. Vanki-juna lähtee toistuvasti matkaan, mut-ta palaa aina takaisin emoleirille, kuten vastaava upseeri paikkaa kutsuu. Teok-sessa ihminen on joko saalistaja tai saa-liseläin. Toivoa annetaan ja se otetaan pois kerta toisensa jälkeen täysin harki-ten. Lukija aavistaa pahaa jo kauan en-nen kuin teoksen henkilöhahmot ym-märtävät totuuden.

Nuori juutalaistyttö Katarzyna Ho-rowitz joutuu sattumalta mukaan ta-pahtumien pyörteeseen. Amerikkalais-ryhmän puhemies poimii tytön asema-laiturilta mukaansa kuullessaan tämän sanovan isälleen, ettei halua kuolla. Ka-tarzynalle tarjoutuu näin mahdollisuus viivyttää kohtaloaan. Hän on teoksen ainoa nainen ja nuorin kaikista. Hänen kehityskaarensa kulkee alun toivosta lopun vastarintaan. Hän tietää totuu-den muiden tavoin mutta on ainoa, jo-ka taistelee vastaan ennen kuin myön-tää totuuden.

Vuorokauden mittaan seurueen mieliala vaihtelee toivosta epätoivoon ja pelastuksen odotuksesta pahoihin aavistuksiin. Todellisuus kätkeytyy hä-

märään tai levittäytyy junavaunun sul-jettujen ikkunaverhojen takana. Van-gitut uskovat pelastukseen. Usko on heille viimeinen kiinnekohta elämään. Vapaus on vain lyhyen matkan päässä, mutta silti saavuttamattomissa.

Yksi vuorokausi kasvaa kuvaamaan kokonaista ihmiselämää ja ihmiskun-taa. Voiko ihmiselämää mitata rahassa ja mikä sen arvo on? Me pidämme va-pautta ja itsemääräämisoikeutta pe-rusoikeutenamme. Tosiasiassa vapaus on liian usein yhä kaupan. Mutta kum-pi onkaan epätoivoisempi, maksaja vai maksunsaaja? Lustig kuvaa osuvasti myös sitä sairasta vallantunnetta, jota toisen elävän olennon kohtalosta mää-räävä ihminen tuntee. Teoksessa ihmi-sellä ei ole arvoa, kuten ei myöskään kokonaisella rodulla. Vaikka nykylukija tietää natsi-Saksan joutuneen vastaa-maan teoistaan, se ei teosta lukiessa juurikaan lohduta.

Elämä on valheellista. Jokainen va-lehtelee säilyäkseen hengissä tai kiris-tääkseen hädässä olevalta kaiken min-kä voi. Katarzyna valehtee pysyäkseen joukon mukana, saksalainen upseeri kartuttaakseen valtion kassaa ja sota-vangit pysyäkseen järjissään. Lopulta kyse ei ole muusta kuin ihmiskaupasta ja vahvemman valheellisesta oikeutuk-sesta toimia heikompia sortaen. Onko mikään muuttunut reilun viidenkym-men vuoden kuluessa?

Otsikon mukaisen rukouksen Ka-tarzyna Horowitzille esittää juutalai-nen rabbi Dajem. Hän rukoilee nuoren Katarzynan puolesta, vaikka kukaan ei hänen rukoustaan ymmärrä. Hän jat-kaa rukoiluaan myös silloin, kun ku-kaan ei enää ole kuulemassa. Viatto-mat saavat synninpäästön rabbin lau-laessa rukouksiaan.

Lustigin teos jättää lukijan miette-liääksi. 2000-luvulla elävän on mahdo-tonta täysin käsittää sitä todellisuutta,

joka leireillä ja niiden vaikutuspiirissä vallitsi. Ne ovat jättäneet jälkensä koko ihmiskuntaan. Juuri sen vuoksi tällai-nen teos on ehdottoman tarpeellinen. Kuten Lustig kirjoittaa: »...kukaan elol-linen ei voi sitä paeta; sitä on maidos-sa, jota jonain päivänä juovat vielä syn-tymättömät lapset, – – se sisältyy jo-kaisen ihmisen katseeseen ja hengityk-seen; – – siitä kerrotaan kirjoissa, joita ei ole vielä kirjoitettu, – – siltä ei pää-se pakoon kukaan; se on itsepintaista, se on hyväntahtoista ja se on syyttömi-nä kuolleiden tuhkaa.» Emme voi kiel-tää emmekä paeta todellisuutta ja ta-pahtunutta. Siksi siitä ei koskaan pidä myöskään vaieta. •

Pauliina Eriksson

■ Arnošt Lustig (2006.): Rukous Katarzyna Horowitzille. Suom. Nina Saikkonen. Like, 169 sivua.

Rukous ihmisyyden puolesta

 Lukija aavistaa pahaa jo kauan ennen kuin teoksen henkilöhahmot ymmärtävät totuuden. 

6 /2006 | �1

➤ George s Perecin teok-sen Elämä Käyttöohje 27. luvussa Emi-lio Grifalconi -niminen taidepuusep-pä saa käsiinsä antiikkipöydän, jonka jalka on sisäpuolelta kaluttu kauttaal-taan. Vaikka mitään ei näy päällepäin, madonsyömä jalka ei jaksa kannatel-la pöytälevyn painoa. Grifalconi täyt-tää matojen kulkureitit nestemäisellä lyijyn, alunan ja asbestikuitujen sekoi-tuksella, mutta jalka ei vieläkään kan-na, vaan se on vaihdettava kokonaan uuteen. Grifalconi poistaa vanhasta ja-lasta ympäröivän puun ja saa esiin fan-tastisen haaraston, kivettyneen do-kumentin madon elämästä puunpa-lasessa.

Kun sain käsiini Perecin modernin klassikon ja paneuduin sen taustoihin, ensivaikutelma oli samalla kertaa hou-kutteleva ja vastenmielinen. Perec, kir-joittajaryhmä Oulipon jäsen, on tun-nettu rajoitteellisista teoksistaan, jois-ta eräässä on käytetty ainoana vokaali-na e:tä ja toisessa taas pitäydytty tyys-tin tuon ranskan kielen yleisimmän vokaalin käytöstä. Elämä Käyttöoh­je -teoksen suunnitelma shakkihevo-sen polygrafioineen, 10. asteen pseu-doquenineineen, 10. asteen latinalaisi-ne ortogonaalisine kaksoisneliöineen ja 41-kohtaisine aihelistoineen tuntui yh-tä kankealta kuin teoksen nimikin, joka on käyttöohjeen tapaan tarkoitukselli-sen kankea ja jonka Perec toivoi kään-nettävänkin kankeasti. Vaikka tiedän, että kaunokirjallisuuden muoto ja si-sältö eivät koskaan ole kaksi eri asiaa – eivät edes saman asian kaksi eri puolta vaan toisiinsa kietoutuneita ja toisensa ahmaisseita elementtejä – päätin jää-räpäisesti, ettei tämä säiliö saa kolista tyhjänä. Eikä se kolisekaan: Grifalconin tapaan Perec on kyennyt täyttämään ja merkityksellistämään jokaisen aluksi tyhjältäkin vaikuttaneen kohdan.

Teoksen tapahtumapaikkana on pa-riisilainen kerrostalo, jonka elämä on pysäytetty kesäkuun 23. päivään vuon-na 1975. Kello on muutamaa minuuttia vaille kahdeksan illalla. Talon jokaises-ta huoneesta, mukaan lukien sisään-tuloaula, porraskäytävä, pannuhuone,

ta ja turhaumia, epätäydellisyyttä, kes-keneräisyyttä, viimeistelemättömyyt-tä. Henkilöiden pakkomielteet suista-vat heidät masennukseen ja tyhjyy-teen. Elämä Käyttöohje ei ole silti yk-sinomaan traaginen romaani, tai edes ironinen. Ainakin minä kykenin löy-tämään siitä myös hellyyttä ja lohtua. Kukaan henkilöistä ei ole yhdentekevä. Jo ennen kirjan puoliväliä selviää koko kerrostalon myöhempi kohtalo; se pu-retaan maan tasalle, ikuiselta tuntuva kivi murenee tomuksi. Iäisen ja katoa-vaisen etsintä ja niiden yhteensulautu-minen peittävät kirjassa kuitenkin al-leen myös tämänkaltaisen tragedian. Talo vain on, vaikkei olisikaan.

Toinen päähenkilö Valène, Bartle-boothin opettaja ja taidemaalari, suun-nittelee oman epäuskonsa keskellä maalausta, joka paljastetaan teoksen lopussa. Lopullinen maalaus on lähes tyhjä, valkoinen kangas, pelkkä luon-nos kerrostalon leikkauskuvaksi. Olisi yksinkertaista ajatella, että Perec omal-la sanataiteellaan toteutti ja täytti nä-mä hahmotellut huoneet, mutta tar-kemmassa katsannossa hän ei ehkä yl-läkään juuri Valènea pidemmälle. Eikä ole tarkoituskaan. Elämä Käyttöohje on yritys kuvata sitä, mikä ei kuvatta-vaksi taivu mutta ansaitsee yrityksen. Sanoisin sitä elämäksi.

Teoksen suomentaja, Ville Keynäs, pahoittelee elokuun Parnasson artik-kelissaan sitä, että suomennos jäi pa-kostakin epätäydelliseksi, mutta se oli toteutettava nyt näin. Sama pätee tä-hän arvioon. Puraisin tästä käyttöoh-jeesta palaseni, nyt tällaisen, mutta jol-lakin toisella kerralla se voisi olla toi-senlainen. •

Satu Virtanen

■ Georges Perec (2006): Elämä Käyttöohje. Romaaneja. Suom. Ville Keynäs. Loki-kirjat, 618 s.ivua

Puuttuva palahissin konehuone ja kellari, kuvataan yksityiskohtaisesti lattia- ja seinäpin-noitteet, matot, huonekalut ja esineet. Huoneet voivat olla tyhjiä, tai jos niis-sä yllättäen onkin joku, hänet liitetään osaksi lakonista luetteloa; istumaan kirje kädessään, nukkumaan sohval-la tai astumaan askelta maitolasia pi-dellen. Äkkiseltään ihmiset tuntuvat nukeilta, elottomammilta kuin seinil-lä olevissa tauluissa esitetyt tapahtu-mat, mutta heihin kaikkiin on puristu-nut äärimmilleen pingottunut kosmos menneestä, tulevasta ja jopa nyky-hetkestä, kun sitä vain kykenee katso-maan. Teoksen alaotsikko on Romaa­neja, minkä voi ymmärtää ylimalkai-semmin niin, että jokainen luku kätkee itseensä romaanin kiteytymän tai ai-nakin alun mutta myös niin, että jokai-nen yksityiskohtakin voi olla potenti-aalinen romaani.

Kirjan toisena keskushenkilönä on Bartlebooth, joka on valinnut elämän-työkseen viidensadan palapelin koko-amisen ja purkamisen. Työn tarkoituk-sena on täyttää harkitun tarkoitukset-tomasti viisikymmentä vuotta hänen elämästään. Palapelin ydinajatus ta-voitetaan jo teoksen esipuheessa; kun puuttuva pala löytyy, sen merkitys pa-lana katoaa välittömästi. Palapelissä it-sessään mikään ei ole merkityksetön-tä, kuten ei Perecin kerrostalossakaan. Se, millaisia ihmisiä talossa on aiemmin asunut, on yhtä oleellista kuin nykyiset ihmiset. Matonpoimuihin rutistunut marenkioravatäytekakku löytää paik-kansa samassa merkitysuniversumissa kuin murhattua tytärtään muistelevan äidin suru. Ja Bartleboothin suunnitel-ma ei tietenkään täyty, hän kuolee nel-jännensadannenkolmannenkymme-nennenyhdeksännen palapelin viimei-nen pala kädessään. Pala on väärä.

Talossa on sata huonetta, kirjas-sa 99 lukua. Yhden huoneen on jäätä-vä väliin. Perec itse väittää, että se joh-tuu pienestä tytöstä, joka puree voi-leipäkeksin kulmaa peltisen keksilaati-kon kannessa teoksen 65. luvussa. Ky-se on laajemmastakin puutteesta; ko-ko teoksen yleissävy välittää puuttei-

Kirja-arviot

6 /2006 | �2

➤ Hanna Haurun neljäs jul-kaisu on novellikokoelma Muuttolii­ke. Haurun tuotanto oli itselleni en-tuudestaan tuntematonta. Kiinnos-tuin, kun luin arkistoitua arvostelua hänen aiemmasta teoksestaan. Lopul-ta Muuttoliike sai minutkin liikkeelle, ja aloitin lukemisen Haurun kahdesta ensimmäisestä kokoelmasta: Eivätkä he koskaan hymyilleet (2002) ja Raaka punainen marja (2004). Hyvä niin, kos-ka sen jälkeen olin myyty. Epäilen, ettei Muuttoliike yksinään olisi kyennyt vie-mään samanlaiseen hurmioon. Se on ulkoasua myöten aiempia teoksia val-jumpi, mutta intohimoisen alun jälkei-nen tasaisempi vaihe paljastaa kirjoit-tajasta uusia puolia.

Hauru hallitsee tarinan kerronnan. Kokonaisuus on ehjä niin rakenteel-taan kuin sisällöltään. Joissakin kohdis-sa tulee kuitenkin mieleen, että muoto on mennyt sisällön edelle. Hauru kir-joittaa entistä pelkistetymmin. Välil-lä teksti on kuin yläasteen pahimman pojan aineesta, esimerkiksi novellin Äi-dinmaito lopussa: »Aamulla pakkaam-me tärkeimmät tavarani ja muutamme yhdessä Neuvostoliittoon. – – Minäkin opin venäjäntaidon ihan muutamassa viikossa. – – Lauantaisin pelaamme ak-kojen kanssa korttia ja juomme votkaa. Sunnuntai on pyhäpäivä ja se menee-kin mukavasti krapulassa.» Muuten mainiosta novellista olisi tämän loppu-kappaleen voinut hyvin jättää pois.

Hauru on monessa 1980-luvun pe-rillinen. Hän kuuluu muun muassa Ro-sa Liksomin, Juha Seppälän ja Pet-ri Tammisen tavoin lyhytproosan tai-tajiin. Muuttoliikkeessä näkyy selväs-ti myös itsekohtainen, refleksiivinen, moderni. Kaikki ikään kuin kiertyy it-sen ympärille: Tyttären ylioppilasjuh-la on äidille ennen muuta hänen pu-kujuhlansa. Äitiään hoitava vanhapiika unohtaa tämän pitkiksi ajoiksi likaisiin ja haiseviin lakanoihin, koska on niin innostunut uudesta sähkökäyttöisestä kahvinkeittimestään. Mieheltä unoh-tuu synnyttänyt vaimo saunaan kuole-maan. Mies kun ei ole ollenkaan saun-aihmisiä. Lapsen onneksi hän sentään

on vauvaihmisiä; kaikissa novelleissa jälkeläisille ei käy yhtä hyvin.

Vaikka arvot ovat Muuttoliikkees­sä suhteellisia, novellien henkilöt ei-vät ole pahoja, pikemmin säälittävän avuttomia. Muuttoliikkeessä moni tie-naa leipänsä huoraamalla, ja tällä sosi-aalialalla riittää kysyntää. Haurun en-simmäisessä kokoelmassa Eivätkä he koskaan hymyilleet henkilöiden yksi-näisyys ja sen lääkitseminen saivat niin kammottavat mittasuhteet, että mak-sullinen nainen tienestinä ja palveluna tuntuu kesyltä. Muuttoliikkeessä hy-myttömyys on vaihtunut nauruksi ja tummuus on saanut sävyjä. Rivien vä-leissä on yhtä kaikki tärkeää sanotta-vaa. Haurulla on asiaa ja hän uskaltaa tuoda sen julki.

Muuttoliike on novelleissa monen-laista: Ihmiset syntyvät ja kuolevat, tu-levat teini-ikään ja kasvavat aikuisiksi; muuttavat maalta kaupunkiin tai päin-vastoin, muuttavat ulkomaille tai ul-komailta. Vaimo vaihtuu ilotyttöön tai aviomies naapurin mieheen. Jot-kut lihovat muodottomiksi. Juhlale-ninki on kellastunut. Ruusu nuupahtaa ja »pajunkissat puhkeavat kuin teini-tytöt kuorestaan». Hauru on itse ker-tonut, että pohjoisen ihmisen kaune-us on kärsimyksestä syntynyttä. Hä-nen tuotannossaan esimerkiksi kaunii-siin koruihin liittyy omituisia syntyta-rinoita. Mieleen tulee simpukan kehit-tämä helmi. Tässä kokoelmassa Hullu-Saaran kaulan ympäri kiertyneestä na-panuorasta on jäänyt tämän kaulaan roikkumaan nyt jo löystynyt helmi-nauha. Hauru on helmi itsekin, ei vain pohjoisen ihmisen sielunelämän valot-tajana, vaan myös ajankohtaisten tee-mojen esiin nostajana. Hän puhuu tai-tavasti yksilön kautta yleisestä ja jät-tää jäljen. •

Irene Vehanen

■ Hanna Hauru (2006): Muuttoliike. Like, 87 sivua.

Kysyntää sosiaalialalla

6 /2006 | ��

➤ Taiteilijaryhmä Kiilasta ei ole kirjoitettu kovinkaan paljon Ka-ri Sallamaan väitöskirjan Kansanrinta­man valo. Kirjailijaryhmä Kiilan maa­ilmankatsomus ja esteettinen ohjelma vuosina 1933–1943 (1994) jälkeen. Lai-mea kiinnostus Kiilaan kertoo yhtäältä kirjailijaryhmän vähäisestä arvostukses-ta mutta toisaalta myös siitä, että se on ollut epäajankohtainen ja epämuodikas tutkimuskohde; harvahan on nykyään kiinnostunut vasemmistolaisen kult-tuurin historiasta.

En tiedä, kuinka Matti Rinteen kir-joittaman teoksen Kiila 1936–2006. Tai­detta ja taistelua käy, mutta ainakin se paikkaa olemassa olevaa aukkoa Kiilan historian tutkimuksessa: 1930- ja 1940-lukujen historian lisäksi se valaisee kat-tavasti Kiilan sodanjälkeistä historiaa ai-na nykypäivään saakka. Samalla se pei-laa Suomen henkistä ilmapiiriä 70 vuo-den ajalta.

Kiilan juhlavuoden kunniaksi tehty tilaustyö on helppotajuinen ja hienos-ti kuvitettu teos, jonka ansioihin kuuluu tuntemattomien kiilalaisten ja erilaisten lehtihankkeiden (Tulenkantajat, Kirjal­lisuuslehti, 40­luku, Tilanne ja Aikalai­nen) esitteleminen. Kronologisesti ete-nevä teos luo kuvan Kiilasta oman tien-sä kulkijana.

Kiila julistautui puolueista riippu-mattomaksi proletaarikirjailijoiden ryh-mäksi. Proletaarikirjallisuus merkitsi kii-lalaisille yhtäältä kapinointia porvarillis-ta arvomaailmaa ja kirjailijoita vastaan. Toisaalta käsitteellä korostettiin myös omaa aatteellisuutta sekä fasismin ja sodan vastaista taistelua. Identifioitu-minen proletariaattiin oli myös ongel-mallista, sillä Kiila oli pitkälti sivistyneis-töryhmä, ja sen yhteydet työväestöön olivat vähäiset.

Toisaalta työväestö tuotti pettymyk-sen kiilalaisille. Kiilan ensimmäisessä al-bumissa vuonna 1937 Arvo Turtiainen valitteli, että työväestön keskuudessa »kirjallisuuteen kohdistuva älyllinen va-likoimistarve» oli olematonta, mistä oli todisteena »ala-arvoisten viikkolehti-en, seikkailu- ja tosikertomusten suun-naton levikki» työväestön keskuudessa. Työväestö ei myöskään innostunut kiila-

laisten kirjallisuudesta. Syytökset elitis-mistä vainosivatkin kiilalaisia vuosikym-menestä ja sukupolvesta toiseen.

Teoksessaan Rinne tuo mieliin talvi- ja jatkosodan sekä kiilalaisten vankila-ajat, jotka olivat myös luovuuden aikaa. Poliittisista syistä vankilassaan ollessaan Turtiainen käänsi Edgar Lee Master-sin pääteosta Spoon River antologiaa (1915), kirjoitti runokokoelman ja vanki-lapäiväkirjan. Pennanen puolestaan kir-joitti kolme runokokoelmaa, ja Elvi Si-nervo kirjoitti vankilan vessapaperille esikoiskokoelmansa ja näytelmän, joka julkaistiin nimellä Desantti.

Sodan jälkeiset vuodet olivat Kiilan suuruuden vuosia. Jäsenmäärä monin-kertaistui ja monipuolistui: ryhmästä tuli eri taiteenalojen edustajien yhtei-sö, yleiskulttuurijärjestö. Samalla sen ni-mi muuttui Kirjailija- ja taiteilijaryhmä Kiilaksi. Sodan jälkeen julkaistiin myös omaa lehteä, 40­lukua. Se oli keskuste-leva ja hanakasti ajankohtaisiin aiheisiin puuttuva kuukausijulkaisu. Päätoimit-tajana oli Turtiainen ja avustajakunta oli laaja sekä arvovaltainen: Aaro Hellaa-koskesta Helvi Hämäläiseen ja Hella Wuolijokeen.

1950-luku oli Kiilalle hiljaiseloa, vaik-ka vuonna 1957 valittu puheenjohtaja Jörn Donner toikin eloa melko uuvah-taneeseen ryhmään järjestämällä rie-hakkaita jäsentilaisuuksia, joita kuvaa Tornissa 22.2. 1958 pidetyn kokouk-sen pöytäkirja. Kahden rivin mittaises-sa pöytäkirjassa todetaan: »Kokous su-jui vilkkaan, alkoholipitoisen taidekes-kustelun merkeissä. Puhetta johti Ar-vo Turtiainen ja tarjoilu päättyi 23.00.» Donner myös hahmotteli Kiilasta kult-tuuripoliittisesti avarakatseisempaa ryhmää, joka keskustelisi modernismis-ta, kansallisesta kulttuurista ja suhtees-taan Neuvostoliittoon.

Suhtautuminen Neuvostoliittoon osoittautuikin kiilalaisille ongelmak-si. Tiedettiin, että kaikki ei ollut kohdal-laan Neuvostoliitossa, mutta luottamus Neuvostoliiton Kommunistiseen Puolu-eeseen (NKP) oli vahva. Ristiriitaista suh-tautumista kuvaakin hetki, jolloin sta-linismi virallisesti tuomittiin Neuvos-toliitossa. Donnerin mukaan tilanne oli

skitsofreeninen: Neuvostoliittoa koh-taan esitettiin kovaa kritiikkiä, mutta samalla haluttiin olla solidaarisia puolu-etta kohtaan.

Kiilan toinen suuruuden aika oli 1960-luku, jolloin kiilalaiset osallistui-vat Lapualaisoopperan tekoon, rau-hanliikkeeseen ja populaarikulttuurise-minaarin järjestämiseen. Poptaide, jo-ka herätti voimakkaita tunteita puoles-ta ja vastaan, sai Kiilassa hyvän vastaan-oton. Kiila sai myös runsaasti uusia nuo-ria jäseniä.

1960- ja 1970-lukujen vaihde muutti ryhmän roolia. Se oli hieman museoitu-massa, kuten Rinne toteaa. Rinteen mu-kaan »vanhojen konkareiden vankila-tarinat oli kuultu moneen kertaan ja nuorten oli vaikea ymmärtää monien vanhojen kiilalaisten kaunaa ja epäluu-loa kommunistista puoluetta kohtaan». Kiilan merkitys poliittisena vaikuttajana alkoikin hiipua.

1980-luvulla, postmodernismin ai-kakaudella, korostui yksilöllisyys, joka johti eristäytymiseen ja yksinäisyyteen myös Kiilassa. Oltiin tilanteessa, jossa Kiila ei kelvannut taistolaisille eikä ke-nellekään muullekaan. Kuvaavaa on-kin, että vuonna 1981 puheenjohtajak-si painostettiin näyttelijä Tarja-Tuulik-ki Tarsala, »kun kukaan muu ei suos-tunut». Tarsala hoiti tehtäväänsä kaksi vuotta, minkä jälkeen Rinne oli puheen-johtajana vuosina 1983–1990. Rinne to-teaa, että kyseiset vuodet eivät olleet kaikkein merkityksellisimpiä yhdistyk-sen historiassa.

Rinteen mukaan nyt 70-vuotisjuh-liaan viettävä Kiila elää mielenkiintois-ta vaihetta. Vaikka sukupolvenvaihdos-ta ei olekaan tapahtunut sitten 1960-lu-vun, Kiila on kuitenkin alkanut kiinnos-taa nuoria kuvataiteilijoita ja kirjailijoita. Kiilaan tulleista kirjailijoista monet ovat kerääntyneet Kulttuurivihkojen ympä-rille. Seuraako tästä uusi sukupolven-vaihdos ja Kiilan nousukausi? •

Kari Jyrkinen

■ Matti Rinne (2006): Kiila 1936–2006. Taidetta ja taistelua. Tammi, 352 sivua.

70-vuotias Kiila – oman tiensä kulkija

Kirja-arviot

6 /2006 | ��

➤ Yk si  syk syn vakuuttavimmis-ta esikoisteoksista ei päästä lukijaan-sa helpolla. Novellikokoelma Pimeä ta­varajuna on täynnä ahdistusta, meta-foria, pakkomielteitä, hulluuden puus-kia ja hermostunutta huumoria. Arki näyttäytyy novelleissa absurdina näy-telmänä, jolla ei ole alkua eikä loppua. On vain hetkiä elämässä, eikä niitä voi järjellä selittää.

Lauri Levolan novellien hahmot ovat kuin maailmaan heitettyjä, ja hei-dän kohtalonaan on yrittää rimpuilla maailmasta irti. Jokainen asia on heil-le kuin uusi. Mikään ei ole mahdoton-ta eikä yllättävää. Hotellin uima-altaas-sa lymyää hirviö, joka ei jätä miespoloa rauhaan. Toisessa novellissa mies seko-aa kasvoissaan olevaan arpeen. Mosko-vaankin pitäisi päästä, mutta se katoaa koko ajan etäisemmäksi.

Novellien maailma on miehinen, mutta novellien tilanteet ovat niin ab-surdeja, että sukupuolella ei ole mi-tään merkitystä. Jossain mielessä Levo-lan miehet painivat kuitenkin saman ahdistuksen kanssa kuin monet muut suomalaisten mieskirjailijoiden hah-mot. Suomalainen mies ei voi olla on-nellinen. Asenne muistuttaakin paljon toisen porilaisen kirjailijan, Juha Sep-pälän, asennetta. Tuntuu siltä, että yk-sinäiset ja onnettomat miehet ovat eh-tymätön kirjoittamisen lähde.

Levolan kokoelman aiheet eivät si-nänsä ole mitenkään erityisen miehi-siä, vaikka esimerkiksi sota onkin hal-litseva teema monessa novellissa. Mie-het ovat kadottaneet itsensä sotaan ja sen kaipuuseen. Kokoelman hauskin novelli, Sälekaihtimet, kertoo nuoren pojan turhautumisesta salingermaisel-la otteella. Pojan ikävystyminen pur-kautuu lopulta väkivaltana. Pojalle so-taveteraanit symboloivat sotaa, eivät sankaruutta.

Harhaisia tarinoita arjestaArki näyttää vinksahtaneelta. Työt-

tömyys on kivi, johon kompastuu, mutta vasta arjen rutiinit laukaisevat pakkomielteen, niin kuin tapahtuu ko-koelman ensimmäisessä novellissa ni-meltä 596. Ahdistus kuitenkin nyrjäh-tää asteelle, jossa järki ei tahdo pysyä mukana, eikä aina lukijakaan. Levo-la kirjoittaa erinomaisesti, vaikka välil-lä hukkuu – ja hukuttaa samalla luki-jankin – metaforien ja harhojen viidak-koon. Muutamat harkitut sanat tuovat lukijan kuitenkin pois tästä harhojen maailmasta.

Levolan huumori on ilkeää. Nauraa saa mutta silloin nauraa vahingoniloi-sesti. Huumorin tarkoituksena onkin korostaa hahmojen päänsisäisen maa-ilman vinoutumista. Novellien hahmot ovatkin kuin mielisairaita, jotka tietä-vät itse olevansa terveitä. Heitä ympä-röivä maailma ja todellisuus on irro-tettu toisistaan, ja todellisuus säilyykin henkilöille käsittämättömänä.

Levola on valinnut tyylikseen erään vaikeimmista eli absurdismin. Joka ta-pauksessa hän pitää tyylinsä kasas-sa, ja novellit ovat palkitsevaa luetta-vaa. Tämä on osoitus siitä, ettei Levo-la ole nuoresta iästään (syntynyt1981) huolimatta kirjoittajana mikään vas-ta-alkaja. Hän on ehtinyt kirjoittaa jo moniin antologioihin sekä toimia kir-jallisuuteen erikoistuneen verkkolehti Rihmaston päätoimittajana. •

Aki Laurokari

■ Lauri Levola (2006): Pimeä tavarajuna: novelleja. Teos, 163 sivua.

 Levolan huumori on ilkeää: nauraa saa mutta silloin nauraa vahingoniloisesti. 

6 /2006 | ��

T aiva s e i  ole enää entisensä. tä­nä syksynä tähtitieteilijät äänesti­vät Pluto­nimisen taivaankappa­leen kohtalosta. Demokratian vä­

linein he riistivät Plutolta planeetan tittelin, jota tämä oli saanut kantaa seitsemän vuosi­kymmentä.

Äänestyksessä kävi ilmi, että ihmiskunnan yhteinen taivas on edelleenkin muutamien tehtäväänsä vihkiytyneiden asiantuntijoiden, oman alansa pappien hallussa. Heidän ei tar­vitse välittää jumalan tai tieteen objektiivi­suudesta, vaan he voivat luottaa omaan auk­toriteettiinsa.

Pluton kohdalla tähtitieteilijät saivat vali­ta, millainen määritelmä planeetalle kelpuu­tetaan. määritelmät ovat yhtä ihmiskeskei­siä kuin kopernikusta edeltänyt kirkollinen maailmankäsityskin. mitkään luonnonvoi­mathan eivät säätele sitä, että joidenkin ava­ruudessa kiertävien kivenlohkareiden olisi pakko olla laadultaan »planeettoja».

erään määritelmän mukaan planeetaksi kelpaa kappale, joka on suurempi kuin kaikki samalta kiertoradalta löytyneet kappaleet yh­teensä. kriteerinä on käytetty myös kivenloh­kareen muotoa tai sijaintia radallansa.

myös historiallinen perinne kelpasi pitkään perusteeksi, kunnes tähtitieteen piirissä alet­tiin pelätä oman auktoriteettiaseman puoles­ta. tarkemmat instrumentit paljastivat tai­vaalta yhä enemmän tavaraa, ja pian kuka ta­hansa saattaisi ryhtyä antamaan niille nimiä.

Pluton arvoaseman riistäminen oli siis va­roitus asiantuntijoiden arvovallan puoles­ta. samassa hötäkässä unohdettiin, että Plu­ton kohdalla nimenantokin oli ollut sattuman kauppaa.

nimeäjäksi on joskus mainittu astrono­mi Percival Lowell, koska hän oli ennusta­nut Pluton olemassaolon. aurinkokunnan ää­rimmäinen rajakivi tosin löydettiin vasta nel­jätoista vuotta Lowellin kuoleman jälkeen, mutta tämäkään ei ole haitannut historioit­sijoita, jotka ovat etsineet arvovaltaista kum­mia.

tänä syksynä ristimäkummin arvo palau­tettiin oikealle henkilölle: englantilaiselle tyt­tölapselle nimeltä Venetia Burney. vuonna 1930 venetia istui isoisänsä aamiaispöydäs­sä ja tuli ehdottaneeksi planeetalle nimeä, jo­ka sitten vaarin ystävyyssuhteilla päätyi ast­ronomeille. idean lähteenä ei ollut samanni­minen Disney­hahmo, joka sai nimensä vas­ta planeetan jälkeen, vaan roomalainen juma­luus. nimen kaksi ensimmäistä kirjainta to­sin täsmäävät Percival Lowellin tunnuskir­jaimiin.

tätä nykyä venetia on 87­vuotias, eläk­keelle vetäytynyt opettaja. Hän on saanut ast­ronomeilta kaikki mahdolliset kunnianosoi­tukset, mutta ei ole nähnyt nimeämäänsä planeettaa. teleskoopin sijaan hänelle on riit­tänyt valokuva Plutosta.

Harva ihmiskunnan jäsen on säilyttänyt suhteellisuudentajunsa niin kuin venetia. Planeetat ovat toimineet mahdollisten maail­mojen vertauskuvina, riippumatta siitä, miten kelvottomia ne ovat ihmiselämälle. Lähim­mät lohkareet, kuu ja mars, ovat näyttäneet olevan ihan naapurissa.

Yhdysvaltain avaruusohjelmat näiden kivenjärkäleiden »valloittamiseksi» ovat nekin olleet taas puheenaiheena. Presidentti Bushin johdolla Yhdysvallat on ilmoittanut piakkoin palaavansa kuun kamaralle.

Planeetat katoavat, mutta unelmat pyrkivät taivaalle

Markku Soikkeli

Projektia on julkisuudessa perusteltu kuun tarjoamilla vetyvarannoilla, mutta kyseessä on yhtä ideologinen hanke kuin irakin sota.

toistaiseksi avaruuskivien valloittaminen kelpaa yhtä hyvin spekulaatioiden kuin tie­teellisten laskelmienkin aiheeksi. Puoltoääniä kuuhun menemiselle on kuultu yllättäviltä­kin suunnilta. Jopa kansalaisaktivistina tun­nettu kirjailija Risto Isomäki yllätti yleisön­sä Finncon­tapahtumassa (20.8.) pitämässään juhlaesitelmässä, jossa hän totesi kannatta­vansa kuulentoja.

isomäen motiivi ei kuitenkaan ole kuun pinnalta kaapattavissa vetyvarannoissa, vaan avaruuslennon symbolisessa merkityksessä. Yhä ankarampiin uskonnollisiin ja etnisiin riitoihin ajautuva planeettamme tarvitsee yh­distävää tutkimusprojektia, joka suuntautuu ihmiskunnan ulkopuolelle. tutkimus kuun meteoriittijäljistä voisi paljastaa merkkejä jo­pa kaukaisista sivilisaatioista, arveli isomäki.

isomäen optimismia voi olla vaikea perus­tella ihmismassoille, jotka löytäisivät miljar­deja maksaville avaruusohjelmille parempaa­kin käyttöä. mutta kenties avaruusraketeissa sinänsä on ihmiskunnan kannalta jotain sa­maa kuin ennen vanhaan lentokoneissa: ne ovat viimeinen lupaus seikkailusta.

viimeisen sanan saakoon Jane Mendel-sohn, joka ylistää lentokoneiden merkitys­tä romaanissaan Minä­ olin Amelia Earhart (1996): »ennen lentokoneet olivat kulkuneu­voja jotka synnyttivät unelmia. ne olivat vah­voja ja kurvikkaita, miehekkäitä ja naisellisia samanaikaisesti, yksinkertaisia, milteipä van­hanaikaisia mekaanisia leluja ja aluksia, joissa tulevaisuus piili. Heti kun näki lentokoneen, alkoi unelmoida.» •

kolumni

 Hötäkässä unohdettiin, että Pluton kohdalla nimenantokin oli ollut sattuman kauppaa.  

6 /2006 | ��

������������������������������ �� ��������� ��������� �������� ��� ������� ���������� ��������������� �� ���������� ������� ���������������� ������� ����� ����������������� ����� ������� ������ � ��������������� � ����������� ������� ����������� �������� ���� �� �������� �������������� ��������� �������� �� ����������������� ����������� ������������

�����������������������������������������������������������������������������������������������������������

��������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������

��������� �����

���������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������

�����������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������

������������� ��������������������������������������������������

��������� �����

��������������������������������� �����������������

��������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������� ���������������

���������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������������� ����������������

��������� �����

��������������������������������������� ������������ �� ������������� �������� ���������� ����������������� ���� ��� ���������� ������� ����������� ������������� ������������ ����������� ������� �� ������������ �� �������� �� ������ �������� ������ ��������� ������ ���������������� �������� ���������� ����� ������������ ��������������� �� ��������

����������������������������������������������������������������������������

������������ ������������������

���������������������������������������������������������������������������������������� ��������������������������������������������

��������� �����

Kustantaj ien kir jakauppa� �

� � �� �� �

1

0

5

25

75

95

100

0

5

25

75

95

100

0

5

25

75

95

100

0

5

25

75

95

100

D:\MARKKINO\Kult_vihkot112006b.vp15. marraskuuta 2006 10:21:50

Color profile: Generic CMYK printer profileComposite Default screen

6 /2006 | ��