1

k u l t t u u r i y m p ä r i s t ö a r k e o l o g i a p a i k a l l i s k u l t t u u r i r a k e n n u s p e r i n t ö p e r i n n e r a k e n t a m i n e n m u s e o k u l m a k u n t a k y l ä i d e n t i t e e t t i k u l t t u u r i t a h t o

k i v i k a u s i s i l t a p u i s t o l a p i n r a u n i o k a m p a l e i m a e r ä s i j a k o e k u o p p a t u l i p e s ä k e t o r p p a k i u a s m y l l y r a j a k i v i i s k o s t y n n y r i h o l v i , l ä h d e k o t i s e u t u t a r i n a p a i k k a

P i r k a n m a a n m u s e o u u t i s e t 2 0 0 8

museo kello

2

Pääkirjoitus

Kuulumisia kulttuurimaakunnasta

Museokello soi jälleen ja kutsuu lukijoita

lehden pariin vuoden tauon jälkeen. Hiljais-

elo lehden osalta ei suinkaan tarkoita museotoi-

minnan olleen unessa. Päinvastoin, sillä etenkin

menneen talven ja kevään aikana Tampereen

museoilla on ollut edessään sekä uusia haas-

teita että mittasuhteiltaan erikokoisia hankkeita

toteutettavanaan. Lehden ilmestymisen aikoihin

koko pirkanmaalainen museokenttä on aktiivisim-

millaan, kun kesän myötä paikallismuseot ovat

avanneet ovensa.

Maakuntamuseon kulttuuriympäristötyön

osalta merkittävä asia on ollut kuluvan vuo-

den maaliskuun alusta alkaen voimaan astunut

sopimus Museoviraston ja Pirkanmaan maakun-

tamuseon yhteistyöstä ja työnjaosta kulttuuriym-

päristön vaalimisessa koskien sekä arkeologista

että rakennettua kulttuuriperintöä. Kulttuuriympä-

ristötyön saralta lehden tässä numerossa valote-

taan arkeologian tutkimusohjelmaa ja kerrotaan

Tampereella sijaitsevan, 1950-luvulla syntyneen

kaupunginosan – Kissanmaan – rakennusinven-

toinnista. Lisäksi lukijat saavat tietää mitä ovat

Adopt -projekti ja Open space.

Maakuntamuseon tehtäväkenttään kuuluen

paikallismuseoiden henkilöstöä koulutetaan

Pirkanmaalla vuosittain järjestämällä koulutus-

päivä museotyön eri osa-alueista. Käytännössä

samasta aihepiiristä järjestettävä koulutuspäivä

kiertää vuorollaan kaikissa maakunnan seutu-

kunnissa. Viime vuonna aloitettiin uusi kierros

teemalla tekstiilien hoito ja puhdistus. Koulutus-

päivä järjestettiin Kuokkalan museoraitilla Lem-

päälässä, joka kuuluu Tampereen seutukuntaan.

Tänä vuonna jatketaan Ylä-Pirkanmaalla, Virtain

Perinnekylässä. Paikalliskulttuurityöhön liittyen

Museokello esittelee mitä ja kenelle suunnattua

on Museoviraston harkinnanvarainen valtionapu.

Tänä vuonna avustuksen saajiin kuulunut Kan-gasalan museo valottaa, mitä mielenkiintoista avustusrahoilla aiotaan tehdä.

Vapriikin näyttelytarjonnasta mainittakoon

ajankohtaisiin aiheisiin pureutuvat näyttelyt Tiibet

ja Tampere 1918. Jälkimmäistä teemaa lähesty-

tään lehden tässä numerossa kolmen kirjoittajan

panoksella kolmesta näkökulmasta, joista yksi on

vuosi 1918 ja Hämeen museo. Hämeen museota

– kaikkien tamperelaisten museoiden alkujuur-

ta – sivuaa lisäksi kuvapohjainen juttu koskien

Hämeen Museoseuraa. Seura täytti viime vuonna

kunniakkaat 100 vuotta, jota juhlittiin 8. marras-

kuuta komeasti ensin kaupungin vastaanotolla

Raatihuoneella, mistä siirryttiin juhlaillalliselle

ravintola Finlaysonin Palatsiin.

Tampereen museoiden uusista työntekijöistä

lehdessä esittäytyvät viime vuoden lopulla työnsä

aloittanut luonnontieteellisen museon amanuens-

si ja alkuvuodesta virkaansa astunut taidemuseon

johtaja. Lisäksi saadaan tietoa Ikäihmisten museo

-hankkeesta ja sukelletaan museopedagogiikan

alueelle tutustumalla TAITE -toiminnan nykyhet-

keen.

Kaunista museokesää ja mielenkiintoisia

lukuhetkiä Museokellon parissa!

Kirsi Kaivanto

3

Julkaisija: Tampereen museot – Pirkanmaan maakuntamuseo

Vastaava toimittaja: Tuija-Liisa Soininen

Toimittajat: Kirsi Kaivanto ja Miinu Mäkelä

Taitto: Lasse Honkanen

Kansien kuvat: Lasse Honkanen

Painopaikka: Hämeen Kirjapaino Oy 2008

Painos 1100

ISSN 0786-3314

Pääkirjoitus Sisällys

Pääkirjoitus – Kuulumisia kulttuurimaakunnasta 2

Kirsi Kaivanto

Kansainvälinen Tampereen teollinen keskusta 4

Tuija-Liisa Soininen

Miten saada kokoelmat kuriin? 6

Ritva Palo-oja

Maakuntamuseon arkeologinen tutkimusohjelma

– miksi kannattaa tutkia Pirkanmaan arkeologista perintöä? 9

Ulla Lähdesmäki

Kissanmaan kaupunginosassa näkyvät yhä suomalaisen

1950-luvun asuinaluesuunnittelun ihanteet 12

Miia Hinnerichsen

Adoptoisinko monumentin? 16

Tuija-Liisa Soininen ja Aino Nissinaho

Eka kertaa Pirkanmaalla 19

Taina Myllyharju

Avointa tilaa – dialogi suojelun edistäjänä 20

Aino Nissinaho

Miten jättää muistijälki tuhannelle oppilaalle? 23

Miinu Mäkelä

Hämeen museoseura 100 vee 26

Miinu Mäkelä

Luonnontieteellisen museon kuulumisia 27

Tomi Kumpulainen

Hämeen museo sodan puristuksessa 28

Toimi Jaatinen

Sovinnon päivä Tampereella – uuden löytämistä ja opetusta 30

Timo Malmi

Vanhuus tulee – oletko valmis? 34

Marja-Liisa Linder

Jäätä murtamassa 36

Janina Ahlfors

Tiibet 37

Marjo-Riitta Saloniemi

Tampere 1918 38

Kimmo Antila

Kangasalan kotiseutumuseon nukkeprojekti 40

Virpi Tuomisto-BlombergTerveiset Virtain perinnekylästä 42

Elina KlemolaKonservaattorin neuvontapäivä paikallismuseossa 44

Arja KoskinenPirkanmaan maakuntamuseo ja Museovirasto sopivat yhteistyöstä 46

Tuija-Liisa Soininen Asiaa avustuksista – harkinnanvaraiset valtionavustukset 47

Kirsi Kaivanto

4

Tampereen kaupunki on selvittämässä, onko

Tammerkosken teollisella maisemalla sellaisia

kansainvälisiä arvoja, jotka puoltaisivat sen

ehdottamista UNESCON maailmanperintökoh-

teeksi. Selvitystavoite on listattu myös hiljattain

hyväksyttyyn Tampereen arkkitehtuuripoliittisen

ohjelmaan. Tammerkoski ympäristöineen on ni-

metty suomalaiseksi kansallismaisemaksi, mutta

olisiko se myös maailmanlaajuisesti merkittävä

teollisuusympäristö?

Kriittisimmät voivat jo tähän todeta, että sel-vittäminen tapahtuu liian myöhään. Onhan

Tammerkosken varrelta purettu 1970-luvulla suuri osa Verkatehtaan rakennuksista, Tampel-lan alueesta liki puolet on muuttunut asunto-alueeksi ja vain muutama vuosi sitten purettiin osa Finlaysonin värjäämöstä. Näistä mene-tyksistä huolimatta pitäisi pystyä kääntämään katse myös hetkeksi siihen, miten mittavasti Tampereen teollista keskustaa on pystyttysuojelemaan ja vaalimaan. Vastikään teolli-

Takon tehtaat. Kuva: Mikko Järvi

Kansainvälinen Tampereen teollinen keskusta

T u i j a - L i i s a S o i n i n e nKirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon

kulttuuriympäristöyksikön päällikkö

Alavoimala ja Ilves. Kuva: Tuija-Liisa Soininen, Pirkanmaan maakuntamuseo

Takoa Laukontorin äärellä.Kuva: Tuija-Liisa Soininen, Pirkanmaan maakuntamuseo

5

teollisesta keskustan kaltaisia, hyvin säilyneitä ja kompakteja kokonaisuuksia on hyvin vaikea löytää Euroopasta tai esim. Pohjois-Amerikasta. Lisäksi hän toteaa, että Tampereen kertoma teollinen tarina toimii paitsi suomalaisena myös eurooppalaisena esimerkkinä kansainvälisesti. Erityistä arvoa Negri näkee myös Tammerkosken kulttuurimaiseman luettavuudella ja hyvin onnistuneilla uudiskäytöillä. Tampereen teollinen keskusta esittäytyi viime syk-synä kutsuttuna näytteillepanijana kansainvälisessä teollisuusperintötapahtumassa Venetsiassa, jossa muita esittelyyn pyydettyjä kohteita olivat esim. Ruhrin alue ja Manchester.

Ulkomailla Tampereen teollisen keskustan arvot siis tunnustetaan, mutta näemmekö itse myös sen kansainväliset arvot? Tampereen kaupunki on otta-nut askeleen selvittääkseen arvoja, paitsi itselleen, myös muille. Pormestari Timo P. Nieminen kirjoit-taa opetusministeriölle osoittamassaan kirjeessään, että Tampereen kaupunki haluaa kehittää Tammer-kosken miljöötä kansainvälisenä nähtävyytenä sen kulttuurihistoriallista arvoa kunnioittaen. Lisäksi hän toteaa, että Tammerkoski on yli kaksisataa vuotta toiminut kaupungin kehityksen moottorina. Koskivoiman varteen rakentuivat tehtaat, joiden valossa Tampere on kasvanut ja vaurastunut. Tuo 1800-luvulla syntynyt tehdasmiljöö on kau-punkimme sydän ja tamperelaisuuden perustava identiteetti, jota kaupunki haluaa suojella ja vaalia. Näistä lähtökohdista kysytään siis tänä keväänä opetusministeriön alaisen UNESCON maailmanpe-rintökomitean Suomen neuvottelukunnalta, tulisiko Tammerkoski nähdä UNESCON globaalistrategian mukaisena teollisena kult- tuurimaisemana,jonka mahdollinen maail- manperintöarvo tulisi selvittää. o

suusperinteen kansainvälinen yhteistyöjärjestö TICCIH (The international committee for the Conservation of the Industrial Heritage) on ottanut Tampereen teollisen kulttuurimaiseman mukaan listaukseensa, joka toimii vertailuaineistona maailmanperintökohteita määritettäessä. Luette-lossa Tammerkosken alue on tuotu esiin erityisesti kansainvälisesti merkittävänä, hyvin säilyneenä tekstiilikulttuurimaisemana, johon liittyy myös muuta teollisuutta. Selvityksessä Tammerkosken alue katsotaan hyvin säilyneeksi johtuen hyvin toteutetuista uudelleenkäytöistä. Jo tätä ennen – Verkatehtaan purkutöiden jälkeen – 1992 valmis-teltiin kansainvälisiä foorumeita varten pohjois-maisena yhteistyönä esitys viidestä tärkeimmästä suomalaisesta teollisuushistoriallisesta kohteesta. Näiden joukossa on Tampereen koskikeskusta. Kansallisissa listauksissa alue Tammerkoski on mm. määritelty kansallismaisemaksi (1992) edus-tamaan kaikkia maan teollisuusalueita ja lisäksi se on erikseen listattu valtakunnallisesti merkittäväksi rakennetuksi ympäristöksi (1993). Tammerkosken varren teollisuusrakennusten uudelleenkäytöt ovat saaneet kansainvälistä tunnustusta ja palkintoja on voitettu myös valaistuksen suunnittelussa. Tätä ei käy kieltäminen.

Museoviraston entinen pääjohtaja professori Henrik Lilius, joka toimi pääjohtajakaudellaan Unescon maailmanperintökomitean puheenjohta-jana, toteaa 11.3.2008 Tampereen kaupungille an-tamassaan lausunnossa, että Tampereen teollisella keskustalla on edellytykset täyttää maailmanperin-tösopimuksen kriteerit. Euroopan museofoorumin puheenjohtaja, professori Massimo Negri, joka toimii aktiivisesti Euroopan teollisuusperintöver-kostoissa on vastikään todennut, että Tampereen

T u i j a - L i i s a S o i n i n e nKirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon

kulttuuriympäristöyksikön päällikkö

Finlaysonin ”Siperia” keskustorilta. Kuva: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

6

SAMDOK Suomeen – olisiko se mahdollista?

Tutkija Risto Hakomäki Suomen kansallismuseos-ta puhui valtakunnallisesta tallennusvastuusta ja sen koordinoinnista. Kaksikymmentä vuotta sitten Ruotsin siirryttyä SAMDOK-systeemiin nykyajan kulttuuriperinnön tallentamisessa, tallennusvas-tuu nousi esiin myös Suomen museolaitoksessa. Tällöin todettiin, että vastaavanlaista järjestelmää ei ollut syytä luoda Suomeen, vaan työnjakoa pyrittiin toteuttamaan vapaaehtoisen erikoistumi-sen pohjalta. Silloin laadittua erikoistumisjakoa noudatettiin vaihtelevasti, joissakin museoissa aina 1990-luvulle saakka. Mutta yhteydenpidon ja seurannan puuttuessa ei kuitenkaan muodostunut suomalaista tallennusta ohjaavaa toimintamallia.

Tämän kevään kokoelmaseminaarissa todettiin, että tallennusvastuun työjako ja koordinointi on ajankohtaisempaa kuin koskaan aikaisemmin. Museoiden tulee vihdoin löytää työnjako alati kasvavilla objektien markkinoilla. Museovirasto

on mieltänyt oman asemansa tallennuksen työn-jakoon johtavan toiminnan koordinaattorina. Jos ymmärsin oikein, Museovirasto tulee vielä tämän vuoden aikana lähettämään kyselyn museoille niiden tallennuksen painopistealueista. Vastausten pohjalta museoiden yhteinen, tätä tehtävää varten perustettava, työryhmä työstää ehdotukset ja suo-situkset museoille. Yhteydenottoa odottaessamme voimme pohtia paikkakuntamme historiasta ja identiteetistä käsin omia keruun painopistealueita ja rajauksia ja kirjata niitä kokoelmapoliittiseen ohjelmaan.

SAMDOK on toiminut Ruotsissa yli 20 vuotta. On vaikea uskoa, etteikö vastaavanlainen järjes-telmä voisi soveltua myös suomalaisen kulttuu-riperinnön tallentamiseen - kunhan vain yhteistä tahtoa löytyy.

Voiko minun museoni erikoistua vain jon-kin ilmiön tallentamiseen? Jos valitsemme yhteiskunnasta tietyn tai tietyt ilmiöt, joita tallennamme, rajaammeko samalla toiminta-edellytyksiämme tutkimus-, näyttely- ja opetus-toiminnassa? Mistä saamme esineellisen materiaalin näytte-lyyn, jonka teema ei kuulu museomme keruu-toiminnan piiriin, mutta on tärkeä näyttelytoi-minnan kannalta? Muodostavatko lainauksen toimintamallit, konservointitoimenpiteet, lainaus- ja vakuutus-maksut esteen kulttuuriperinnön liikkumiselle paikkakunnalta toiselle?

Miten saada kokoelmat kuriin?R i t v a P a l o - o j aKirjoittaja on Tampereen museoiden

kokoelmayksikön päällikkö

Kokoelmayksikkö hioi arvoluokitusjärjestelmäänsä Kokoelmaklinikalla helmikuussa 2008. Esiliinaryhmän kriteerejä ja arvoluokkia pohtimassa kokoelmayksikön päällikkö Ritva Palo-oja, museoamanuenssi Paula Leinonen ja tutkimustyöntekijä Anne-Mari Lehto.

Kuva: Tiina Paavola,Tampereen museot

Kokoelmat ovat museotyön kulmakivi, mutta tänä päivänä niistä on hyvää vauhtia tulossa myös sen kompastuskivi. Näin käynee, jos museot eivät pikaisesti löydä uutta, työn-jakoon perustuvaa valtakunnallista toimintamallia tallennuksen hallitsemiseksi. Työnjaosta ja muista kokoel-mahallinnan ajankohtaisista aiheista keskusteltiin Kokoelmahallinnan Ajankohtais-seminaarissa Helsingissä 14.–15.4.2008.

●

●

●

7

Näiden kysymysten ratkaisemiseen on löy-dettävä toimiva yhteistyömalli. Se on ehdoton edellytys kokoelmakartunnan järkiperäistämiselle valtakunnallisella tasolla.

Arvoluokitus kokoelmahallinnan työkalu

Vanhalle Varmuuden vuoksi -tallentamiselle aset-taa nykyään rajat museoiden säilytysresurssit. Suomalaisia kokoelmia on tallennettu aktiivisesti yli sadan vuoden ajan. Nyt ovat tulleet monenkin museon varastoseinät vastaan. Mikä ratkaisuksi? Rajoitetaanko kartuntaa tai peräti lopetetaan? Tämä ratkaisu olisi helppo ja houkutteleva, mutta näin päädyttäisiin luomaan kokoelma, jossa painottuu väärin eri aikakausien kulttuuriperintö. Eikö kartutuksen tulekin heijastaa yhteiskuntam-

me esineellisessä kulttuuriperinnössä tapahtuvia muutoksia, trendejä, innovaatioita ja kehitystä? Tämä mahdollistuu vain jatkamalla aikakauden ilmiöiden ja valittujen kartutuskohteiden tallenta-mista. Olemassa olevista kokoelmista on karsitta-va epäoleellinen materiaali, jotta tulee tilaa uudel-le. Mutta miten karsia kokoelmaa eettisesti oikein ja kokoelman kulttuuriperintöarvoa kunnioittaen?

Tämän problematiikan hallintaan Tampereen museot loi yli kymmenen vuotta sitten arvo-luokitusjärjestelmän, joka esiteltiin Suomen museoille kokoelmaseminaareissa ja alan jul-kaisuissa. Ajatus museoesineiden asettamisesta eriarvoiseen asemaan jakoi mielipiteitä. Jotkut samankaltaisten resurssiongelmien kanssa painivat museot näkivät kuitenkin arvoluokituk-sessa mahdollisuuden. Nämä museot lähtivät kehittämään järjestelmää edelleen. Tämän kevään

Dora Jungin teollisten mallien tunnistusseinä on toteutettu opetuskokoelman tekstiileillä. Tuntumaa pellavan lumoon museovieras saa koskettamalla erilaisia pellavapintoja. Tämän on mahdollistanut teollisten kokoelmien arvoluokit-taminen. Kuva: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

Ilmiökohtaista dokumentointia vuonna 1918. Hämeen museon johtaja Gabriel Engberg toteutti välittömästi Tampereen valtauksen jälkeen taistelutantereelle jääneiden dokumenttien tallentamisen. Näihin kuului myös Lempäälän punakaartilaisen päähine.Kuva: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

8

kokoelmaseminaarissa esittelin Tampereen muse-oiden arvoluokitusjärjestelmää ja sen soveltamis-ta tämän päivän kokoelmatyöhön. Amanuenssi Heidi Pekkala kertoi Mobilian arvoluokituksesta ja sen kehitysnäkymistä. Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén valotti arvoluo-kituksen yllätyksellisen pitkää historiaa ja peilasi kulttuurihistoriallisten museoiden järjestelmää taidemuseoiden kokoelmiin. Hänenkin puheen-vuorostaan paistoi huoli kartutuksen ja säilytysti-lojen välisestä suhteesta ja aikaisempien vuosien kartutuksen tasosta. Seminaarissa oli havaittavis-sa selkeästi avoin ilmapiiri arvoluokitukselle, joka nähtiin yhtenä käyttökelpoisena työkaluna suurien kokoelmamassojen hallitsemisessa ja tarkoituk-senmukaisessa karsimisessa.

Laatu korvaa määrän

Jyväskylän yliopiston museologian professori ja yliopiston museon johtaja Janne Vilkuna toi esiin omassa puheenvuorossaan suomalaisten muse-oiden kokoelmien tilan. Hänen mukaansa suoma-laisten museoiden kokoelmissa on paljon lahoa, millä hän tarkoitti muuta kuin fyysistä lahoa (sitähän museoiden kokoelmissa myöskin on). Objektin museoarvo perustuu siihen, onko sillä kerrottavana yhteisöllisesti merkittävää tietoa. Vilkuna totesi, miten vähän tällaista tietoa on tal-

lennettu museoiden pääkirjoihin. Mitä yhteisölle merkitsee museokortin tieto, että vati on muo-doltaan soikea, materiaaliltaan peltiä ja maalattu tummansiniseksi? Vilkunan mukaan museoiden kokoelmatyötä vaivaa objektibulimia ja objektien kontekstittomuus. Kun kokoelmiin otetaan liikaa objekteja, niitä ei ehditä dokumentoida tasokkaas-ti. Vilkuna painotti, että laatu korvaa aina määrän. Siksi kartunnassa tulisi panostaa hyvin dokumen-toituihin harvoihin objekteihin, joiden kontekstit tiedetään ja kirjataan huolella. Lisäisin tähän vielä sen, että valittaessa objektia usean samanlaisen ja samantasoisen objektin joukosta, kannattaa pää-tyä objektiin, jolla on eniten ja monipuolisimmin konteksteja, jolloin mahdollistuu objektin moni-puolinen käyttö museotoiminnassa. Jos valintati-lanteessa ei näe objektille mitään esittely-yhteyttä, on syytä epäillä objektin sopivuutta museon kokoelmaan.

Janne Vilkuna haastoi museot:

”Ehdotan, että ainakin kukin vakituisin voimin ylläpidetty museo digitoisi alkuun kymmenen ”helmeään” riittävin kontekstein ja asettaisi ne näytteille verkkoon. Koska meillä on yli 300 pää-toimisesti ylläpidettyä museokohdetta, saisimme jo näin pienillä talkoilla verkkoon 3000 museoi-demme välittämää tarinaa kulttuuri- ja luonnonpe-rinnöstämme.”

Tähän haasteeseen kannattaa tarttua. Lupaan, että Tampereen museot tulee laajoista kokoelma-siirroistaan huolimatta lähtemään näihin talkoisiin mukaan vielä tämän vuoden puolella.

Kokoelmahallinnan Ajankohtaisseminaarin suunnittelutyöryhmässä nousi esiin uudenlainen visio nykyajan dokumentoinnin järkiperäistä-miseksi. Se perustuu tosiasiaan, että teollisesti valmistettu tuote on samanlainen niin Rova-niemellä ja Turussa kuin Tampereellakin. Heitimme ilmaan kysymyksen: Voisiko nykyajan teollisesti valmistettu objekti kertoa monta erilaista tarinaa? Esimerkiksi tietoliikenteen tallentamisesta vas-taava museo ottaisi kokoelmaansa tietyntyyppi-sen Nokian kännykän ja museot ympäri Suomea liittäisivät sen tietoihin paikkakunniltaan käyttä-jätarinoita ja kontekstikuvia. Näin suomalaisessa kulttuuriperinnössä olisi satojen samantyyppisten kännyköiden edustajana yksi, joka voisi kiertää näyttelyissä ympäri Suomea. Utopististako vai pohtimisen ja kehittämisen arvoista? o

Tamperelaista huippuosaamis-ta. Naisten varsikenkä vuodel-ta 1919. Valmistaja: Tampereen Kenkäteollisuus Oy. Kenkä kuuluu Tampereen museoiden teollisten jalkineiden kokoel-maan, joka on saanut kansain-välistä tunnustusta. Kuva: Reetta Tervakangas,Vapriikin kuva-arkisto

9

Pirkanmaan esihistoriallisen tutkimuksen pitkät perinteet ja uusi informaatioteknologia antavat hyvät lähtökohdat jatkotutkimuksen aiheiden ja tarpeiden määrittelyyn. Tämä on johtanut maa-kuntamuseon arkeologisen tutkimusohjelman laatimiseen. Tutkimusta tarvitaan sekä suoje-lutyön perustaksi että yleisen tietovarannon lisäämiseksi.

Yli 1200 arkeologista maastokohdetta

Pirkanmaan runsaaseen tuhanteen, tiedossa olevaan arkeologiseen kohteeseen on tallentunut suuri määrä tietoa aikansa ihmisistä ja heidän elinolosuhteistaan. Valtaosa näistä paikoista on rauhoitettu muinaisjäännöksinä, joiden arvo on liittynyt erityisesti kahteen ominaisuuteen. Ne ovat usein ainoita tietolähteitä ajastaan ja lisäksi ne säilyttävät konkreettista muistoa tavoittamatto-miin hävinneestä ajasta.

Suomessa on virallisin ohjein tai määräyksin pyritty dokumentoimaan ja säilyttämään muinais-jäännöksiä 1660-luvulta lähtien, johdonmukai-semmin ja länsimaisten sivistysvaltioiden tapaan erityislainsäädännöllä vuoden 1886 muinaismuis-toasetuksesta ja vuoden 1996 muinaismuistolaista lähtien. Suomen antikvaarinen hallintohistoria ja -järjestelmä on taannut sen, että esimerkiksi

Maakuntamuseon arkeologinen tutkimusohjelma – miksi kannattaa tutkia Pirkanmaan arkeologista perintöä?

Pirkanmaalla on säilynyt nykypäiviin ainakin 1270 paikkaa, johon on tallentunut tieto ja muisto aikai-semmasta asutuksesta.

Muinaisjäännösten suojelun tiedostaminen ja niistä kiinnostuminen voi perustua omaehtoiseen mielenkiintoon ja paikkakunnalla säilyneeseen perimätietoon. Arkeologien tekemät inventoinnit ja tutkimukset lisäävät tietoa kohteista. Muinais-jäännös tai muu arkeologinen paikka tarvitsee kuitenkin aina tulkkia, sen sisältämän ”koodin” avaajaa. Arkeologisten kenttätutkimusten seu-rauksena Pirkanmaalla on syntynyt melko hyvä kokonaiskuva muinaisjäännöksistä, joiden syvem-pi tuntemus ja ymmärtäminen vahvistuu arkeolo-gisen ja poikkitieteellisen tutkimuksen tuloksista. Tiedon esille ottaminen muinaisjäännöksistä ja tiedon analysointi ja tulkinta edellyttävät kaivaus-ten lisäksi muuta tutkimusta.

Arkeologisen tutkimuksen painotukset ja tavoitteet

Pirkanmaalaisia muinaisjäännöksiä on tutkittu tieteellisin kaivauksin ainakin vuodesta 1864 lähtien. Arkeologinen tutkimus on perustunut aina merkittävästi kaivaustutkimusten aineistoihin. Täällä sijaitsevat esimerkiksi Suomen esihistorian tutkimuksessa keskeiset paikat kuten Kangasalan

U l l a L ä h d e s m ä k i Kirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon arkeologiasta vastaava tutkija

10

Sarsan asuinpaikkakompleksi, Vammalan Kauko-lan ja Tyrväänkylän röykkiökalmisto, Valkeakosken Sääksmäen Rapolan muinaislinna ja kalmistot, joiden kaivaukset ovat alkaneet viimeistään 1900-luvun alussa. Kenttätutkimukset ovat käsit-täneet sekä inventointeja, kaivauksia ja koekaiva-uksia sekä työhankkeiden valvontaa.

Vaikka osa arkeologisesta kenttätutkimukses-ta ja sen materiaalista on jo vanhaa, aineistot antavat mahdollisuuden uuteenkin tutkimukseen. Uutta tutkimusmateriaalia on myös tallentunut jatkuvasti 1990-luvun alusta lähtien johdonmu-kaisesti toteutettujen inventointien ja kaivausten johdosta. Lisäksi Pirkanmaalla on 2000-luvulla luotu muinaisjäännöstietokannat (MapInfo- ja ympäristöSIIRI -tietokannat), jotka mahdollistavat esimerkiksi alueellisten, typologisten ja tietyllä tarkkuudella myös kronologisten tarkastelujen tekemisen.

Maakuntamuseossa on 2000-luvun puolivälin jälkeen ollut hyvät lähtökohdat hallita muinais-jäännösaineistoja koskevaa yleis- ja osin perustie-toa ja määritellä tieteellisen tutkimuksen teemoja ja tarpeita. Tämän pohjalta museo on laatinut ar-keologian tutkimusohjelman, joka tulee jakeluun tänä vuonna. Tutkimusohjelma on dokumentti ja selvitys maakunnassa tehdystä arkeologisesta tutkimuksesta. Siinä määritellään muinaisjään-nösaineistojen, tutkimustason, alueen histori-allisten ja muiden ominaisuuksien perusteella relevantteja teemoja ja aineistoja tulevalle arke-ologiselle tutkimukselle. Osa tutkimuksesta edel-lyttää kenttätutkimuksia, mutta paljon voidaan tutkia jo käytettävissä oleva aineiston perusteella. Teemoissa edustuvat esihistoria, historiallinen aika, muinaisjäännösten tunnistamisen, tulkinnan ja arkeologisen suojelun metodiikka ja käytännöt.

Milloin Pirkanmaalle tulivat ensimmäiset

asukkaat, keitä he olivat ja miten elivät? Suomen kivikauden ns. pioneeriasutustutkimus ei ole vielä mainittavasti ulottunut tälle alueelle. Neoliittisen vasarakirveskulttuurin varhaisten maahanmuutta-jien kulttuurinen vaikutus ja sulautuminen on tääl-lä kulttuurin pohjoisella esiintymisvyöhykkeellä vielä vähän tutkittu. Näkyvimpiin muinaisjäännök-siin kuuluvat Pirkanmaan järvialueille ominaiset lapinrauniot. Niistä toistaiseksi saadut ajoitukset sijoittuvat selkeästi rautakaudelle. Ryhmä on jonkin verran hajanainen ja sisältää nykyisellään myös muusta syystä kuin haudoiksi rakennettuja röykkiöitä. Lapinraunioiden edustaman asutuksen kronologia, luonne ja suhde muuhun samanai-kaiseen asutukseen on mielenkiintoinen kokonai-suus, jota olisi perusteltua tutkia poikkimaakun-nallisestikin. Tutkimusohjelmassa on hahmoteltu useita tutkimusaineistoja ja aiheita, joita tässä ei eritellä tarkemmin, mutta jotka pyrkivät käsitte-lemään monipuolisesti täkäläisen arkeologisen aineiston ja asutuksen problematiikan. Näkökul-mina ovat asutushistorian lisäksi mm. liikenne-, elinkeino ja sotahistoria.

Museo on ohjelman puitteissa aloittanut oman arkeologisen ympäristön suojelustrategiaa kos-kevan tutkimuksen ja pyrkii suunnitelmallisesti myös selvittämään tutkimuksen rahoitusmahdol-lisuuksia ja edistämään tutkimusohjelman teemo-jen tutkimuksen käynnistymistä. Viime kädessä rahoitus ratkaisee, mitä teemoja tulevina vuosina voidaan tutkia. Yksi merkittävä toteutusmalli on aihepankki, josta museo tarjoaa eritasoisten ja eri alojen opinnäytetöiden tekijöille tutkittavaa ja jossain määrin aineistoja.

Kysyin alussa, miksi kannattaa tutkia Pirkan-maan arkeologista perintöä. Yleisölle tutkimus tuottaa aina kiinnostavaa tulosta, tiedollisesti avartavia ja elämyksellisiäkin näkökulmia maas-

Tuoreimpia kaivaustutkimuksia tehtiin mm. Vammalan Tyrvään-kylän keskiaikaisella kylänpai-kalla vuonna 2007. Kuva: Vadim Adel, Pirkanmaan maakuntamuseo

11

tossa säilyneisiin rakenteisiin. Tutkimukseen perustuvalla sisältötiedolla on museoissa tarvetta; tulkinta, kertominen, elävöittäminen näyttelyjen, julkaisujen ja vastaavien muodossa ovat luotetta-via ja uskottavia, kun ne perustuvat tieteelliseen tutkimukseen. Maakuntamuseon antikvaarisen viranomaisen tehtävien onnistunut ja luotettava hoitaminen edellyttää jatkuvaa tutkimusta. Se on myös arkeologisessa suojelussa jo 12 vuotta tehdyn viranomaistyön laadun tae. Osallistumi-nen suojeluhallintoon antaa yhden kiinnostavan näkökulman tutkimukseen.

Eräät tutkimusohjelmassa määritellyt aiheet ovat Suomessa käytännössä vielä kokonaan tutki-matta. Vaikka Ylä-Satakunta ja Häme ovat vanhoja kulttuurialueita ja asutuksen jäännöksiä on tunnet-tu täältä pitkään, jopa esihistoriallisen arkeologian

Valtaosa maakuntamuseon nykyisistä kaivaustutkimuksis-ta johtuu maankäyttöhankkeiden selvitystarpeista. Kuva Vammalan Tyrväänkylän tutkimuksista 2007.Kuva: Vadim Adel, Pirkanmaan maakuntamuseo

alalla on yksistään asuinpaikkojen ja kalmistojen osalta useita perustutkimuksen aukkoja ja esihis-torian kuva perustuu monessa kohdassa analogia-malleihin ja enemmän tutkittujen alueiden tulos-ten rinnastuksiin. Keskiajan ja sitä nuoremman historiallisen ajan arkeologiassa kaikki tieteellinen tutkimus on tarpeen esimerkiksi suojelumenetel-mien ja arvottamisen avuksi. Maakuntamuseo on tarttunut tutkimusohjelmallaan edellä kuvattuihin tutkimuksen tarpeisiin. Ohjelma on kova haaste omalle työlle. Kaikki tutkimus on kuitenkin terve-tullutta ja palkitsevaa.o

Vammalan Tyrväänkylän kaivauk-sissa löytynyt pronssinappi Kuva: Vadim Adel, Pirkanmaan maakuntamuseo

12

Kissanmaa on yksi Tampereen 1950-luvulla synty-neistä asuinalueista. Pirkanmaan maakuntamuse-on kulttuuriympäristöyksikössä tutkittiin kaupun-ginosan rakennettua ympäristöä vuonna 2007. Kissanmaan todettiin edustavan esimerkillisellä tavalla suomalaista 1950-luvun asuinaluesuun-nittelua. Yhtenäisenä säilyneellä asuinalueella on merkittävää kulttuurihistoriallista ja rakennushis-toriallista arvoa.

Tampereen kaupunki toteuttaa vuosina 2008-2009 Kissanmaan kaupunginosan ase-

makaavoituksen, jonka tarkoituksena on turvata

Kissanmaan kaupunginosassa näkyvät yhä suomalaisen 1950-luvun asuinaluesuunnittelun ihanteet

Kissanmaan kaupun-ginosan raja piirretty punaisella ja tutkimus-alue sinisellä. Tutkitut kiinteistöt on merkitty värillisillä palloilla.

M i i a H i n n e r i c h s e nKirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon

kulttuuriympäristöyksikön tutkija

alueen rakennetun ympäristön arvojen säilymi-nen. Kaavoituksen pohjaksi laadittiin vuonna 2007 Maankäyttö- ja rakennuslain edellyttämä raken-netun ympäristön perusselvitys. Selvitys tehtiin projektityönä Pirkanmaan maakuntamuseon kult-tuuriympäristöyksikössä. Tutkijoina toimivat Kirsi Kaivanto ja Miia Hinnerichsen. Työn ohjauksesta vastasi rakennustutkija Hannele Kuitunen.

Kissanmaan rakennetun ympäristön inven-toinniksi nimetyssä selvityksessä eriteltiin Kis-sanmaan kulttuurihistoriallisesti ja rakennushis-toriallisesti arvokkaat ominaispiirteet, jotka tulisi huomioida alueen tulevassa asemakaavoitukses-

sa ja muutoshankkeissa. Selvitystyö kohdistui alueen 1940-luvun lopun ja 1960-luvun alun välisenä aikana rakennettuihin asuinra-kennuksiin. Tätä van-hempaa rakennuskan-taa Kissanmaalla ei ole säilynyt ja uudempaakin rakennuskantaa alueella on melko vähän.

Kartta: Tampereen kaupungin mittausosastoMuokkaus: Hannele Kuitunen, Pirkanmaanmaakuntamuseo

13

Alkuperäisessä asussaan säilynyt ryhdikäs 1950-luvun rapattupintainen omakotitalo.

Bertel Strömmerin vuonna 1954 suunnittelema rivitalo on ensimmäinen tamperelaisrakennus, jonka rakentamisessa hyödynnettiin valmiita betonielementtejä.

Kissanmaankatu on nykyisin kaupunginosan pääkatu. Sitä reunustavat kaksi- ja kolmikerroksi-set asuinkerrostalot, joiden kellarikerroksissa on vieläkin liiketiloja.

Inventointityöhön kuuluivat esiselvitykset, arkistotyöskentely, kenttätyöt alueella sekä alueen dokumentointi digitaalivalokuvaamalla. Lähde-materiaalina käytettiin Tampereen kaupungin rakennusvalvonnan arkiston rakennus- ja muu-toslupapiirroksia, kirjallisuutta, kartta-aineistoja ja haastattelutietoja. Työn päätteeksi tulokset koottiin loppuraportiksi, minkä lisäksi inventoin-nin tuloksena syntyi digitaalinen kartta-aineisto ja yksityiskohtaiset kohdeinventointikortit jokai-sesta 162:sta inventoidusta kiinteistöstä ja 187:stä rakennuksesta.

Kiinteistökohtaisissa inventointitiedoissa luetel-laan rakennus- ja korjausvuodet sekä pääasialliset rakennusmateriaalit. Lisäksi niissä kerrotaan lyhy-esti kohteen historiatiedot, kuten rakentajan nimi ja myöhemmät omistajanvaihdokset. Lopuksi koh-detiedoissa kuvataan rakennusten ulkomuotoa ja nykytilaa sekä arvioidaan kohteen kulttuurihisto-riallisia arvoja. Jokaisesta kohteesta tehtiin myös havainnollistava kuva- ja karttaliite.

Kissanmaa on muodoltaan kolmiomainen kau-

Kuvat: Miia Hinnerichsen, Pirkanmaan maakuntamuseo

14

Kaunismuotoinen metallipinnakaide 1950-luvun kerrosta-lon porraskäytävässä.

punginosa, jonka kulmiin ja reunoille on sijoitettu julkiset rakennukset, kuten koulu, lastentalo ja päiväkoti. Muutoin asuintonteiksi kaavoitetun alueen keskuksena toimii Kissanmaan aukio. Asuinrakennukset sijoittuvat kaupunginosaan tyypeittäin. Edustettuina ovat asuinrakennusten neljä perustyyppiä, omakotitalot, paritalot, rivita-lot ja kerrostalot. Lyhyessä ajassa rakennetut talot ovat tyylillisesti yhtenäisiä, ja ne ovat muutoksista ja korjauksista huolimatta yhä selvästi tunnistet-tavissa aikakautensa edustajiksi. Alueen raken-nuskanta kertoo aikakautensa arkkitehtuurista, rakennusperinteestä ja rakennustekniikasta, kuten käsityötaidosta ja jo orastavasta elementtiraken-tamisesta.

Kissanmaan rakennuskannan alkuperäisen ilmeen ja arkkitehtuurin säilymiselle on keskeistä rakennusten muodon ja julkisivujen yleisilmeen säilyminen. Valtaosa asuintaloista on muodoltaan satulakattoisia selkeitä suorakaiteita, eikä tätä muotoa tulisi muuttaa esimerkiksi laajennuksil-la. Julkisivujen yleisilme pitäisi säilyttää ajalle tyypillisenä, pelkistettynä ja koristelemattomana. Rakennuksia korjattaessa olisi käytettävä perintei-siä materiaaleja. Olisi myös huomattava, että ajan henki näkyy myös pienissä yksityiskohdissa, kuten alkuperäisissä portaissa, kaiteissa, räystäänalusis-sa, ikkunoissa, ovissa, ovikelloissa ja ovenkahvois-sa. Tällaisten pientenkin yksityiskohtien säilyminen on kokonaisuuden kannalta merkittävää.

Alueen kaupunkikuvan ominaispiirteisiin kuulu-vat ajan asuinaluesuunnittelun ihanteiden mukai-set kaartuilevat ja luonnonmuotojen mukaisesti nousevat ja laskevat kadut, selvästi pensasaidoin rajatut katutilat ja pihapiirit, vehreät puutarhat, puistoalueet sekä tontin kokoon nähden melko pienikokoiset asuinrakennukset. Pihoille tyypilli-siä elementtejä ovat perinteiset kasvilajit, laajat

Tyypillinen kaksiosainen ikkuna 1950-luvun oma-kotitalossa.

Tampereen puun valmistamia m-panee-lipintaisia puuovia on säilynyt Kissanmaalla vielä muutamia.

Katumaisema Sudenkadulla on hyvin kaupunkimainen.

15

Omakotialueen kaupunkikuva muodostui yhtenäiseksi 1950-luvun tiukkojen rakennusmääräysten vuoksi; oma-kotitalot oli sijoitettava tonteilleen päädyt kadulle päin ja kattokulman oli oltava kaikissa taloissa sama.

nurmialueet, loivat pengerrykset, hiekkapintaiset ajotiet sekä kevyesti liuskekivin tai nelikulmaisin betonilaatoin päällystetyt polut. Yhtenäisen ja kulttuurihistoriallisesti merkittävän alueen säily-minen kiteytyy luonnollisesti sekä ympäristön että alkuperäisen rakennuskannan ominaispiirteiden säilyttämiseen.

Selkeästi rajautuva, kasvillisuudeltaan rehevä ja nykymittapuun mukaan väljästi rakennettu Kis-sanmaa on viihtyisä asuinalue, jonka tulevaisuut-ta tulisi kehittää alueen omista arvoista lähtien. Kehityksen tulisi pohjautua alueen historiaan ja elävään perinteeseen, eikä kulloinkin vallalla

Puutalo Oy:n suunnittelema ja rakennutta-ma kahdeksan rivitalon ryhmä Majavaka-dulla on tyyppiesimerkki 1950-luvulla oras-taneesta teollisesta asuinrakentamisesta.

oleviin muoti-ilmiöihin. Nykypäivän ja tulevaisuu-den asumisen vaatimukset olisi pyrittävä toteut-tamaan siten, että Kissanmaan omaleimainen identiteetti ja yhtenäinen ilme säilyvät. o

16

Pirkanmaan maakuntamuseo on käynnistämässä Adoptoi Monumentti -hanketta. Sen tavoitteena on osallistaa kansalaisia hoitamaan yhteisöllisesti kulttuuriympäristöä, etupäässä kiinteitä muinais-jäännöksiä, mutta hankkeen edetessä myös esim. historiallisia rakenteita.

Skotlannissa on käynnissä hanke nimeltään Adopt a monument. Sitä rahoittaa kansa-

laislähtöinen the Council of Scottish archaeolo-gy (CSA) ja tukee Historic Scotland, paikallinen Museovirasto. CSA:ssa on noin 85 yhteisö- tai yksityisjäsentä ja sitä johtaa vapaaehtoisista ammattilaisista ja harrastajista koostuva hallin-toneuvosto. Skotlantilainen hanke on keskittynyt arkeologisten kohteiden hoitamiseen. Työ alkoi 2006 ja hoidettavia kohteita on tällä hetkellä 13. Pirkanmaan maakuntamuseon arkeologeilla on ollut mahdollisuus tutustua hankkeen filosofiaan ja menetelmiin viime vuoden puolella. Ne jättivät käsityksen, että samankaltainen hanke olisi hyö-dyllistä käynnistää myös Suomessa.

Adoptoi monumentin kaltaisessa hankkeessa viehättää erityisesti se, että siinä pyritään osal-listamaan kansalaisia kulttuuriperinnön hoitami-seen ja tietyllä tavalla henkiseen adoptoimiseen. Adoptointia voi olla monenlaista. Adoptoiminen ei tässä tarkoita sellaista omistajuutta, joka estäisi muiden pääsyä paikalle. Päinvastoin, adoptoin-nilla pyritään välittämään tietoa lähiympäristön kohteista asukkailta toisille. Rauman kouluissa ja taidemuseossa oli 1990-luvulla käynnissä ”Koulu adoptoi monumentin”- hanke, jossa koululaiset adoptoivat Rauman vanhaa kaupunkia piirtämällä ja maalaamalla. Työt saivat fooruminsa museon järjestämässä taidenäyttelyssä. Kertokoon tämä siitä, että adoptointi voitaisiin käsittää myös laa-dultaan lähinnä henkiseksi, vaikkakin nyt käynnis-

tettävässä projektissa toivotaan siihen liittyvän myös käytännön hoitotoimenpiteitä.

Yrityksistä huolimatta emme ole keksineet Pirkanmaan maakuntamuseon ja Museoviraston suunnittelemalle hankkeelle edistyksellisempää nimeä kuin suoraan käännöstä Adoptoi monu-mentti. Toisaalta se kertoo reilusti siitä, mistä impulssi hankkeen suunnittelulle on saatu; Edin-burghista. Monumentti-sana pitää sisällään myös monia mahdollisuuksia; niin muinaisjäännöksiä kuin historiallisia rakenteita, jopa rakennuksia. Sivistyssanakirjan mukaan monumentti tarkoittaa muistomerkkiä. Tarkoittakoon se tässä myös merk-kiä siitä, että haluamme muistaa.

Kuka sopii adoptoijaksi?

Adoptoijien laadulle ei haluta tässä vaiheessa asettaa suuria vaatimuksia. Yhteisöt ja ryhmät olisivat tietysti erinomaisia hoitajia, mutta pienen kohteen adoptointi pitäisi olla mahdollista yhdel-lekin vapaaehtoiselle. Erilaiset porukat ovat terve-tulleita mukaan toimintaan. Perinteisesti kulttuu-rikohteita, kuten paikallismuseoita, ovat hoitaneet kotiseutuyhdistykset, mutta nyt osallistujakaartia halutaan laajentaa. Kaveriporukat, harrastajaryh-mät, perheet, muutaman naapurin ryhmittymät jne. voisivat ryhtyä adoptoijiksi. Adoptoiminen voisi olla erityisen hyödyllistä kouluille, jotka voi-sivat hyödyntää kohteiden informaatiota opetuk-sessaan, toimia tiedon välittäjinä ja opettaa lapsia yhteisvastuuseen ympäristöstä. Kohteiden itsensä kannalta koulujen mukaantulo merkitsisi erityistä jatkuvuutta hoidolle. Hyviä esimerkkejä koulujen adoptointi- tai kummitoiminnasta on Ruotsista. Esimerkiksi Näsåkerin koulu on adoptoinut Näm-forsenin kalliopiirrosalueen Norrlannissa. Hank-keessa ovat olleet mukana myös maakuntamuseo ja Stiftelesen Nämforsen. Hanke kuului Ruotsin

Adoptoisinko monumentin?Hoidon jälkeen muinaisjäännösten ymmärrettävyys paranee huomatta-vasti. Kuvassa röykkiö Valkeakosken Rapolan muinaisjäännösalueella. Kuva Eija Haapalainen,Pirkanmaan maakuntamuseo

T u i j a - L i i s a S o i n i n e n

j a A i n o N i s s i n a h o

17

Riksantikvarieämbetetin hankkeeseen ”Adoptera ett framtidsminne”. Koulutyössä muinaisjään-nösaluetta käytettiin monipuolisesti opetuksessa tutustumalla mm. kivikauden elämäntapaan ja arkeologiseen tutkimukseen. Vastaavia hankkeita on muitakin esimerkiksi Jämtlannissa ja Gotlan-nissa. Joihinkin hankkeisiin on saatu mukaan myös paikallisia yrityksiä. Adoptiokohteina mui-naisjäännösten sijaan on ollut myös rakennus-kohteita tai kokonaisia kulttuuriympäristöjä (esim. Adoptera ett framtidsminne; Anderson 2003).

Olennaista on, että hoitaminen perustuu hoitosuunnitelmaan, joka laaditaan Pirkanmaan maakuntamuseon tai Museoviraston toimesta. Hoitosuunnitelma on eräänlainen kohteen ”käyt-töohjekirja”, jonka turvin työtä on hyvä jatkaa sit-tenkin, jos alkuperäinen hoitaja vaikkapa muuttaa muualle. Kohteen todellinen hoitovastuu säilytet-täneen museoviranomaisilla, joka ohjaa, auttaa ja tarvittaessa myös valvoo.

Työhön saa koulutuksen. Lisäksi tarkoituksena on järjestää vuositapaamisia adoptoijille. Hank-keen internet-sivun tarjoavat paitsi tietoa, myös yhteisöllisyyttä. Työstä ei ole tarkoitus antaa rahallista korvausta. Hyvän mielen voi saada

siitäkin, että saa uuden harrastuksen tai osallistuu itselleen tärkeänä pitämänsä menneisyyden jäljen vaalimiseen.

Minkälainen on hyvä hoitokohde, voiko sellaista ehdottaa itse?

Pirkanmaan muinaisjäännöksistä on vara valita; täällä on runsaasti erilaisia muinaisjäännöksiä kivikauden asuinpaikoista 1. maailmansodan puolustusvarustuksiin. Kyläyhdistykselle voisi hyvin sopia saman kylän vanhempi, sittemmin autioitunut kylätontti. Maanomistaja voi itse alkaa hoitaa omalla maallaan olevaa muinaisjäännöstä. Extremepatikoijaporukka voisi ottaa tehtäväkseen tarkastaa vuosittain kaukana korpimailla sijaitse-via vanhoja rajapyykkejä tai muita kohteita. Kas-veista kiinnostunut harrastajaryhmä voisi hoitaa rautakauden kalmistoaluetta. Monessa tapauk-sessa niihin on vuosisatojen kuluessa kehittynyt monipuolinen ketokasvillisuus, joka säilyäkseen vaatii myös hoitoa. Sotahistoriasta kiinnostuneille sopisivat 1. maailmansotaa varten tehdyt puolus-tusvarustukset, joita on eri puolilla Pirkanmaata.

Museo on paraikaa luomassa rekisteriä hoi-tokohteista, jotka on hoidettavissa kohtuullisin

Vihattulan autioitunut kylätontti kaipaisi adoptoijaa. Heinikon niittämisen jälkeen vanhan kylän rakennusten pohjat tulisivat paremmin näkyviin.Kuva: Aino Nissinaho, Pirkanmaan maakuntamuseo

18

hoitotoimin, sijaitsevat hyvien kulkuyhteyksien varrella ja joiden osalta maanomistaja on halukas adoptointiin. Olennaista onkin, että hoitamisesta ei aiheudu harmia kenellekään. Maanomistajan toiveet ovat ensisijaisia. Jokaisen hoidettavan kohteen osalta tehdään sopimus, paitsi adoptoi-jan myös maanomistajan kanssa. Tämä ei toi-saalta estä sitä, etteikö museolle voisi ehdottaa hoidettavaa kohdetta. Museolle on jo nyt tullut hyviä ehdotuksia hoitokohteista; kiviröykkiöistä, muistokivistä. Paras lähtökohtahan on, että hoi-dettavat monumentit ovat adoptoijalle jo jollakin tavalla tärkeitä. Museo kuitenkin käy kohteista

maanomistajaneuvottelut ja varaa itselleen mah-dollisuuden hyväksyä tai hylätä kohteen. Museo myös varustaa kohteet tutkimustiedolla. Rekisteri hoitokelpoisista monumenteista ilmestyy interne-tiin kesän aikana. Samalle internet-sivustolle on tarkoitus lisätä kohteiden adoptoijat.

Hoidon tavoitteet?

Adoptoi monumentti -hankkeen päätavoitteena ei ole saattaa arkeologisten kohteiden hoitoa mahdollisimman kattavaksi, vaan luoda verkos-to, jonka avulla yleistä kulttuuritahtoa voidaan kohottaa kestävällä tavalla. Erityisesti arkeolo-gisten kohteiden kohdalla suojelun ja vaalimisen suurin este on tiedonpuute. Ilman riittävää tietoa kohteita ei ”ymmärretä” eikä voida kokea omaksi kulttuuriperinnöksi.

Ennen kaikkea tarkoitus on herättää näkemään, miten merkityksellisiä paikkoja voi olla aivan lä-hiympäristössä. Kauan sitten ihmiskäsi on luonut jotakin, joka oli tekijälleen merkityksellinen. Paikka voi olla merkityksellinen nykyihmisellekin ja toi-saalta muistuttaa ihmisen elämänkaaresta. Työn merkitys ei häviä, mikäli tiedon ketjuna välittyvä traditio ei katkea. o

Esimmäistä maailmansotaa varten tehtiin puolustusvarustuksia mm. Kalkun Mustavuo-reen Tampereelle. Kuva: Vadin Adel, Pirkanmaan maakuntamuseo

KUVA

Vanhan kirkon suojeluyhdistys hoitaa Pälkä-neen rauniokirkkoa ja on jo tavallaan adoptoi-nut kohteen. Kuva: Lasse Honkanen, Tampereen museot

19

EKA KERTAA PIRKANMAALLAVuonna 1931 perustettu Tampereen taidemu-

seo on tullut minulle aiemmin tutuksi vieraita kulttuureja esittelevistä ja suuren suosion saavut-taneista näyttelyistään sekä Vuoden nuori taiteilija -tapahtumasta. Juuri muuta en tiennytkään ennen kuin viime vuoden elokuussa saavuin Vapriikin saunakabinettiin Tampereen kulttuuri- ja vapaa-aikatoimen johtokunnan haastateltavaksi haettuani Janne Siréniltä vapautunutta Tampereen taidemu-seon johtajan virkaa.

Sittemmin minulle on selvinnyt, että Tampereen taidemuseo on osa Tampereen kaupungin museo-tointa, pitää sisällään sen minulle jo aiemmin tu-tuksi tulleen taidemuseorakennuksen lisäksi myös Metsossa sijaitsevan Muumilaakson ja maankuu-lun kaupunkitaidetapahtumistaan tunnetun Ny-kytaiteen museon. Eikä siinä vielä kaikki. Vuo-denvaihteessa töihin tultuani majoituin yksikseni taidemuseon vieressä sijaitsevaan Pikku taloon, pähkäilin mistä löytäisin itselleni sihteerin, kun edellinen oli ottanut ja lähtenyt miehen perässä Italiaan ja etsiskelin henkilökuntaani eri toimipis-teistä ympäri Tampereen keskustaa. Oli siinä aluksi ihmettelemistä.

Kolmessa kuukaudessa olen kuitenkin paikkani löytänyt, saanut pätevän ja huumorintajuisen as-sistentin, jonka kanssa olemme uudelleenkalusta-neet (lue: raivanneet ja tyhjentäneet) taidemuseon johtajan Pikku talon, osannut kaikkiin hallinnoimii-ni toimipisteisiin ja löytänyt kaikki eksyneet lam-paanikin. Niin ja alkanut jo pikkuhiljaa käsittää mitä Tampereen kaupungin omaleimainen ja kovasti kehuttu tilaaja-tuottaja -malli oikein pitää sisäl-lään. Viimeksi mainitusta saa kyllä totisesti kiittää viime huhtikuussa alkanutta Tampereen kaupungin tarjoamaa koulutusta, jonka tarkoitusta alunperin, jo pelkästään nimen perusteella epäilin kovasti. Varsinkin kun Kalle-poikani, kohta 9 v, oli kovasti

kiinnostunut äiskän uusista ”salaisista” tiedoista ja taidoista, kun hän näki koulutuksesta saamani Akentti 08 -kassin.

Kolmen kuluneen kuukauden aikana Tampe-reen kaupungin organisaatio ja hallintomallikin on käynyt jo kovasti tutuiksi, samoin tamperelai-set kaupat ja kuppilat ja jopa taiteilijakunta. Olen ottanut oikein työkseni käydä näyttelyiden avajai-sissa ja tutustua eri paikkoihin ja ihmisiin ja alan kovasti pitää uudesta kotikaupungistani. Ja niin pitää Pikku-Kallekin, joka Amurin koulun englan-ninkielisen opetuksen lisäksi nauttii Sara Hilden -akatemian kuvataideopetuksesta ja Nozomin aikido-treeneistä. Yhä Oulussa asuva toimittaja-jazzkriitikko-rotissööri-miesystävänikin suunnittelee vakavasti Tampereelle muuttoa kunhan saa työnsä järjestettyä lähimaisemiin.

Tampereen taidemuseon tulevaisuuttakin olen jo alkanut visioida. Vuoden nuori taiteilija -tapah-tuma saa totta kai jatkua, ei vähintään siksi, että tämän vuoden taiteilija Samuli Heinonen teki niin sanotusti pohjat eli VNT-näyttelyiden yleisöennä-tys rikkoutui. Nykytaiteen museonkin aion pitää hengissä, maksoi mitä maksoi –hyvää brändiä kun ei mielestäni kannattaisi ihan vielä haudata. Vieraiden kulttuurien näyttelyille aion etsiä jatkoa ja jotain omaakin lisätä soppaan, se mitä, jää vielä nähtäväksi. Ehkä ripaus science fictionia ja rock´n rollia olisi paikallaan! Niin ja pieni kauppa taidemu-seoon tehdään varmasti, ehkä baarikin. Ja tullaan ulos laitoksesta eli liikutaan ja näytään aikaisempaa enemmän koko Pirkanmaan alueella. Sen velvoittaa Museoviraston kanssa tehty nelivuotinen sopimuk-semmekin. Nettisivutkin tullaan uudistamaan ja pidetään huolta henkilökunnasta niin, että saadaan aikaan niin sanottu hyvä meininki. Mutta sehän taitaa täällä Tampereella olla jo ihan tuttua, täällä Pirkanmaallahan on jo muutenkin mukavaa? o

T a i n a M y l l y h a r j uKirjoittaja on Tampereen taidemuseon

– Pirkanmaan aluetaidemuseon johtaja.

20

AVOINTA TILAA - dialogi suojelun edistäjänä?

A i n o N i s s i n a h oKirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon

kulttuuriympäristöyksikön museolehtori

Avoimen tilan menetelmä, ns. open space -me-netelmä, voidaan nähdä kahdella tavalla. Sitä voidaan käyttää pelkästään erilaisten tavoitteiden saavuttamiseksi yhteistyöllä, mutta toisaalta voidaan painottaa myös menetelmään liittyvää taustaideologiaa, joka perustuu voimakkaasti osallistujien tasavertaisuuteen. Soveltuisiko tämä demokraattiseen dialogiin tähtäävä toimintamalli myös kulttuuriympäristön suojelun edistämiseen?

Open space -menetelmä tai -teknologia kuuluu dialogisiin metodeihin, jotka perustuvat vuo-

rovaikutteisuuteen ja korostavat tasavertaisuutta. Sen eri sovellutuksia ovat esimerkiksi kaupunki-konferenssi ja työkonferenssi, joita on käytetty erilaisissa yhteyksissä. Monien sovellutuksien tavoitteena on ollut parantaa demokratian toteu-tumista ja hallinto-organisaatioiden ja väestön välistä vuorovaikutusta ja yhteisymmärrystä.

Tasavertaiseen vuoropuheluun kuuluu, että…

● Keskustelu on vuorovaikutteista; väitteitä ja vastaväitteitä esitetään● Kaikilla, joita asia koskee, on mahdollisuus osallistua.● Mahdollisuus osallistua ei riitä, kaikkien on myös osallistuttava.● Ryhmän osallistujat ovat keskustelussa yhden veroisia virka- tai muusta asemasta riippumatta.● Keskusteluun osallistutaan oman työ- tai muun kokemuksen perusteella.● Lähtökohtana on se, että osallistujien kokemuksia pidetään tosina.● Kaikkien on voitava ymmärtää, mitä käsitellään.● Kaikkia perusteluja, jotka koskevat käsiteltäviä asioita, pidetään oikeina.● Keskusteluissa käsitellään vain osallistujien esittä-

miä näkemyksiä ja perusteluja.● Jokaisen osallistujan täytyy hyväksyä, että jon- kun toisen perustelu voi olla omaa pätevämpi.

● Erilaisten käsitysten sietokyvyn täytyy kasvaa.● Vuoropuhelun täytyy tuottaa yhteisymmärrystä, jonka pohjalta voidaan toimia käytännössä.

Suomessa menetelmän sovellutuksia on käy-tetty työpaikoilla erilaisten tavoitteiden saavut-tamiseksi tai muutosprosessien suunnittelussa ja läpiviemisessä. Työkonferenssi on ryhmätyö-menetelmä, joka toimii kehittämisen foorumina. Työkonferensseissa hyödynnetään ryhmissä ta-pahtuvaa vuorovaikutusta ja ideoiden tuottamista. Menetelmä perustuu siihen, että eri tahot kuten eri ammattiryhmät, johto, työntekijät, virkamiehet, poliittiset tahot ja asiakkaat keskustelevat keske-nään erilaisissa ryhmissä. Tällä tavalla saadaan esille kaikkien näkemykset keskustelun kohteena olevasta teemasta. Yleensä työkonferenssin tavoit-teena on saada aikaan erilaisista näkemyksistä yhteisesti hyväksytty, konkreettinen toiminta-suunnitelma, jonka mukaan hankkeessa edetään. Työkonferenssi on myös oppimisen foorumi, sillä se mahdollistaa osallistujille tasaveroisen vuoro-puhelun opettelun ja toteutumisen.

Käsittääkseni työkonferenssia on sovellettu selkeiden tavoitteiden läpiviemiseen, kun taas avoimen tilan menetelmässä korostetaan osal-listujalähtöisyyttä. Tämä tarkoittaa, että sisäl-lön osalta tavoitteita ei määritetä ennalta. Vain mielenkiintoinen ja tärkeä yleisteema tarvitaan. Tavoitteet luodaan prosessin aikana. Työskente-ly etenee tietyn selkeän kaavan mukaan, mutta työskentelyn periaatteet korostavat vapautta, viihtymistä, tasa-arvoisuutta, yhteistyötä, ja vas-tuutakin (ks. open spacen neljä periaatetta ja yksi sääntö esim. Lisa Heftin nettisivuilta). Avoimen tilan tapahtumilla on vetäjä, moderaattori, joka ei osallistu keskusteluun käsiteltävien asioiden sisäl-löstä, vaan hänen tehtävänään on viedä prosessia eteenpäin. Sanotaan, että menetelmä soveltuu

21

A i n o N i s s i n a h oKirjoittaja on Pirkanmaan maakuntamuseon

kulttuuriympäristöyksikön museolehtori

hyvin, jos käsiteltävä teema on mielenkiintoinen ja tilanne konfliktiherkkä. Huonosti se soveltuu, kun se taho (organisaatio, henkilö), jolla on valtaa, haluaa kontrolloida, miten tehdään tai millaisia tuloksia saadaan.

Avoimen tilan menetelmiä on sovellettu myös hankkeissa, joissa yhtenä kehittämisen alueena on kulttuuriympäristö. EU:n Kulttuuri 2000 kuulu-van CIPECH-projektin Latvian osuudessa menetel-mää kokeiltiin yhden Rigan puutaloasuinalueen ympäristön ja yhteisön kehittämishankkeessa. Projektin tavoitteena oli kansalaisosallistumisen edistäminen kulttuuriympäristöasioissa. Pirkan-maalla vastaavia kokeiluprojekteja ovat olleet ns. AKKU-projekti Akaassa sekä Pispalan pamaus ja sitä seurannut KaOs-projekti, jotka liittyvät Pis-palan asemakaavan uudistamiseen. Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympäristöyksikkö on ollut mukana ko. hankkeissa kulttuuriympäristön asiantuntijaroolissa.

AKKU-projekti oli Akaan kaupungin osallisuus-hanke, joka ajoittui Toijalan ja Viialan yhdistymi-sen aikaan. Projekti lähti käyntiin Toijalan aseman-seudun kaavatyön yhteydessä ja liittyi väljästi kaavoituksen osallisuus- ja arviointiprosessiin. ”Akku-hankkeen työtapa perustuu verkostoihin, joten ryhmätoiminta kuvaa parhaiten hankkees-sa käytettyjä metodeja. Hankkeen sisältö syntyy yksityishenkilöiden muodostamissa paikallisryh-

missä, jotka perustettiin kaupunkikonferenssita-pahtumassa. Hankkeen suunnittelu ja hallinnointi on puolestaan toteutettu moniammatillisen hanketyöryhmän kautta. Ryhmätoiminnan ohella tiedotus on hankkeen keskeisimpiä työkaluja.” (AKKU-projektin loppuraportti).

Hanke toimi hyvin kansalaismielipiteen kana-vana ja osallisuuteen aktivoijana. Se antoi uuden väylän osallistua viralliseksi koettujen poliittisten väylien sijaan. Myös ne, jotka eivät ole kiinnostu-neet politiikasta, voivat osallistua yhteiskunnan ja nimenomaan oman asuinalueensa kehittämi-seen. Yhtenä menetelmän (kaupunkikonferenssi) parhaimmista puolista nähtiin kyky kiteyttää asiat kohtalaisen suuresta aloitemäärästä muu-tamiin aihekokonaisuuteen. Parannettavaa sen sijaan olisi työryhmätyöskentelyn ohjauksessa, jotta tavoitteet saavutettaisiin ja tulokset olisivat yhteismitallisia. Projektin tuloksena pidetään nimenomaan kansalaisten tietoisuuden parane-mista kulttuuriympäristöasioissa ja omaehtoisen toiminnan lisääntymistä. Hyvänä puolena näh-tiin myös kiinteä toiminta kaupungin hallinnon yhteydessä. AKKU-hankkeessa kulttuuriympäristö nähtiin laajasti asuinympäristönä ja kiinnekohta tuntuu olevan paremminkin tulevaisuudessa ja toiminnallisuudessa, ei niinkään kulttuuriympä-ristön vaalimisessa. Kulttuuriympäristön suoje-lun kannalta tätä voidaan pitää heikkoutenakin.

Kaupunkikonferenssin osal-listujat esittivät ensin yhden tärkeänä pitämänsä ajatuksen muiden kuunnellessa. Ajatukset kirjoitettiin lapuille, jotka kiinni-tettiin seinälle ajatusten torilla. Samankaltaisista ideoista muo-dostetaan teemakokonaisuuk-sia, joita työstetään jatkossa työryhmissä. Kuva: Outi Paloranta

Kuva: Miia Hinnerichsen, Pirkanmaan maakuntamuseo

22

Toisaalta hankkeessa oli laajasti tiedotustoimintaa (lehti, näyttelyitä, tapahtumia yms.), joissa esitel-tiin kulttuuriympäristön arvoja eri näkökulmilta. Tällaisen toiminnan vaikutukset voivat näkyä vasta pitkän ajan kuluttua.

Pispalan asemakaavan uudistamistyön yhtey-dessä aloitettiin kansalaisten osallisuustoiminta, joka sai nimekseen Pispalan pamaus. Työsken-tely aloitettiin kaupunkikonferenssilla, jota veti konsultti Jonas Büchel Tampereen kaupungin Kuntademokratiayksikön toimeksiannosta. Ase-makaava-arkkitehti Sakari Leinosen mukaan työs-kentelyllä tavoitellaan asukkaiden yleisnäkemystä, joka antaisi asemakaavan teolle suuntaa. Proses-sissa pyritään tavoittamaan näkemystä Pispalan erityislaadusta ja sen säilyttämisestä. Keskeisim-pinä tulevat olemaan kysymykset rakennussuoje-lusta ja rakentamisen tavasta. Kaupunkikonferens-sissa työstettiin osallistujien tärkeiksi kokemat teemakokonaisuudet: Pispalan ilme, Pohjoisrinne, Rakennusoikeus, Keskustelu/tiedotus, Liikenne, Ranta ja kasvimaa, Yhteinen ympäristö ja tilat ja Monimuotoisuus. Osallistujat jakaantuivat teema-työryhmiin, jotka työskentelevät v. 2008 loppuun saakka. Useimmissa ryhmissä käsitellään kulttuu-riympäristöä ja siihen vaikuttavia asioita. Tähän mennessä Rakennusoikeus-työryhmä on esittänyt kannanottoja ja vision, joihin sisältyi mm. raken-nusinventoinnin arviointia.

Kulttuuriympäristön suojelu perustuu lainsää-däntöön, jonka pohjalta viranomaiset valvovat yleistä etua. Suojelutapauksissa syntyy ristiriitoja yleisen ja yksityisen edun välillä. Lait säätelevät kompromissien rajat, joiden ylittäminen ei ole mahdollista. Tätä lähtökohtatilannetta ei voida sinällään muuttaa. Keskusteluyhteyden luominen osallisten välillä oletettavasti kuitenkin parantaa yhteisymmärrystä. Avoimen tilan menetelmän tuloksia kulttuuriympäristön kannalta on vaikea arvioida, koska jo toteutuneissa projekteissa ei ole ollut seurantaa. Jos hankkeet ovat voimak-kaasti paikallisdemokratiaa kehittäviä, sisällölliset tulokset saattavat jäädä toissijaiseen asemaan. Hyvänä tuloksena nähdään jo se, että asukkaita on saatu aktivoitua ja organisaatioiden ja asukkai-den välinen dialogi on parantunut. AKKU-projekti ja Pispalan pamaus ovat kaavoitukseen liittyviä hankkeita ja niiden avulla on hoidettu, ainakin osittain, maankäyttö- ja rakennuslain edellyttä-mää, osallisuusmenettelyä. Pispalan kohdalla

työskentely jatkuu. Hyvä keskusteluyhteys asuk-kaiden ja viranomaisten välillä on saavutettu ja suojelun tavoitteista on yhteisiä näkemyksiä kun puhutaan laajemmista aluekokonaisuuksista. Aika näyttää, saavutetaanko yhteisymmärrystä myös suojelun kannalta aivan keskeisistä yksityis-kohdista kuten rakennusoikeudesta ja vanhojen rakennusten laajentamisperiaatteista. o

Kirjallisuutta:

Akku. Kulttuuriympäristöhanke Akku. Toimintaraportti

2006-2007. Toimittanut Anna Lyyra-Seppänen. Akaan kaupunki, Pirkanmaan liitto, Vaske. Helsinki 2007.

Alasoini, T., Korhonen, S.-M., Lahtonen, M., Ramstad, E., Rou-hiainen, N. & Suominen, K. (toim.): Tuntosarvia ja tulkkeja. Oppimisverkostot työelämän kehittä-mistoiminnan uutena muotona. Helsinki 2006.

Blåfield Henna, Teittinen Outi 2006: Palvelufoorumit. Alueelli-sen osallistumisen suunnitteluraportti. Tampereen kaupunki, Päätösvalmisteluyksikkö/Kuntademokratia.

Büchel Jonas 2005: The Social Approach in the Preservation of Wooden Build Hertiage in Riga – a special Inquiry Case Study from Latvia. Museokello. Pirkanmaan museotiedote 2/2005.

Dialogisten menetelmien opetusaineistoja Teknillisessä Kor-keakoulussa, Työpsykologian ja johtamisen laboratorio.

Owen, Harrison 1997: Open Space Technology: A User’s Guide. Published by Berrett-Koehler Publishers Inc. San Francisco.

Heft, Lisa: Internetsivut Open space-menetelmästä. http://www.openingspace.net/openSpaceTechnology_method.shtml.

Leinonen, Minna 2007: Työkonferenssimenetelmä sukupuo-lisensitiivisessä tarkastelussa. Teoksessa: Elise Ramstad, Tuomo Alasoini (toim.): Työelämän tutkimusavusteinen kehittä-minen Suomessa. Lähestymistapoja, menetelmiä, kokemuksia, tulevaisuuden haasteita. Helsinki 2007.

Open space -sivusto.http://www.openspaceworld.org/

Pispala visio. Pispalan asemakaavan muutosta pohjus-tavan Rakennusoikeustyöryhmän julkaisu 2008. ISBN 978-952-67061-1-5

Vartianen E. & Pulkkis A. 2004: Työkonferenssi työelämän tutkimuksessa ja kehittämisessä. Teoksessa Leinonen J. (toim.) Työkonferenssi Suomessa. Vuoropuheluun perustuva työyhteisöjen kehittämismetodi. Raporttisarja 1/2004. Työtur-vallisuuskeskus. Helsinki.

Artikkeli perustuu kirjoittajan tekemään avoimen tilan mene-telmien arviointiin, jonka yhteydessä haastateltiin seuraavia henkilöitä:AKKU-projekti projektipäällikkö Anna Lyyra-SeppäläAKKU-projektissa toiminut konsultti Jonas BüchelKaavoituspäällikkö Johanna Karelahti, AkaaEnt. kaavoituspäällikkö Mari Hietamäki-Pulkki, Akaa

23

Pirkanmaan maakuntamuseon kulttuuriympä-ristöopetuksen osana on vuodesta 2002 lähtien toiminut Muistijälki-projekti, jonka tavoitteena on jättää Tampereen koulujen viidensien luokki-en oppilaille positiivinen muistijälki museoista ja kulttuuriympäristöstä. Vuonna 2007 katsottiin aiheelliseksi selvittää, millaisia tuloksia opetus on tuottanut.

Muistijälki-projektissa pyritään antamaan mahdollisimman monille koululaisille lyhyt,

mutta tehokas tietoisku kulttuuriympäristöstä tai siihen liittyvästä teemasta. Tampereella on noin 2.000 viidesluokkalaista, joista puolet osallistuu nykyään projektin opetukseen. Käytännössä opetustapahtumat ovat olleet oppitunnin mittaisia opetushetkiä museon auditoriossa, johon mah-tuu kerralla neljä koululuokkaa. Lisäksi joinakin vuosina on järjestetty työpajoja, joiden aiheina on ollut esim. kivikausi tai vanhojen rakennusten kunnostaminen. Muistijälki-projektin opetus on kouluille maksutonta. Opetukseen on kahdeksan vuoden aikana osallistunut kaikkiaan noin 6.300 oppilasta, joista noin 2.000 on osallistunut myös työpajaopetukseen.

Museossa kuuluu oppia

Muistijälki-projektissa pyrkimys mahdollisimman suuren oppilasmäärän tavoittamiseen on johtanut luennoivaan opetusmenetelmään, joka on koh-deryhmän vuoksi jossain määrin ongelmallinen. Yleensä nykyisessä museopedagogiikassa paino-tetaan lapsiryhmien kohdalla tutkivaa tai tekemäl-lä oppimiseen pohjautuvaa menetelmää.

Yleisistä oletuksista huolimatta pelkästään oppitunneille osallistuneista viidesluokkalaisista

90 % vastasi myöntävästi kun heiltä kysyttiin, oliko oppitunti hyvä tapa oppia asioita. Työpajois-sa olleista tätä mieltä oli 96 %. Kysyttäessä mikä oppitunnissa oli hyvää, vain oppitunnille osallis-tuneet kehuivat erityisesti uusien asioiden oppi-mista, jonka mainitsi jollakin tavalla lähes puolet oppilaista. Työpajoissa käyneistä kolmannes piti hyvänä työpajoihin liittyneitä toimintoja ja lähes yhtä moni uuden oppimista.

Oppiminen museokäynnin tuloksena koros-tuu vastauksissa. Vaikka oppituntia tai työpajaa olisi pidetty pitkästyttävänä tai siinä olisi koettu muita huonoja puolia, lähes kaikki pitivät annet-tua opetusta hyvänä tapana oppia asioita. Uu-den oppiminen oli myös vastauksissa mainittu useimmiten käynnin hyvänä puolena, ja reilusti yli puolet oppilaista oli kokenut oppineensa uutta. Oppimisen kokemukset lisääntyvät merkittävästi, mikäli oppilaat ovat osallistuneet myös työpajoi-hin. Osittain oppimisen esiintuominen voi liittyä

Miten jättää muistijälki tuhannelle oppilaalle?

Kuva: Vapriikin kuva-arkisto

24

museokäyntiin kouluopetuksen osana – koulussa kuuluu oppia, ja se mitä koulun kanssa tehdään liittyy voimakkaasti opetuspyrkimyksiin – mutta ilmiö leimaa laajemminkin museoihin kohdistuvia odotuksia. Museoliiton vuonna 2003 tekemässä valtakunnallisessa tutkimuksessa koko väestös-tä 60% koki museot ensisijaisesti tietolähteenä. Muistijälki-projektin oppitunti on selvästi jäänyt oppilaiden mieleen, koska he pystyivät useita kuukausia museokäynnin jälkeen palauttamaan tapahtumaan muistiinsa ja kommentoimaan sitä. Kun lähes kaikki pitivät oppituntia oppimisen kan-nalta onnistuneena, voidaan sanoa, että opetuk-sesta jäi positiivinen muistijälki.

Työpajallinen museo paras museo

Vain oppitunnilla olleille paras osa käynnistä oli ollut omatoiminen tutustuminen museossa, kun taas työpajoihin osallistuneet mainitsivat vasta-uksissaan useimmin työpajat ja niiden tehtävät. Työpajakäynti tarjosi myös useammin ajatuksia museokäynnin jälkeiseen pohdintaan. Merkittävin ero työpajoihin osallistuneiden ja vain oppitun-nilla käyneiden luokkien välillä oli kuitenkin siinä, mitä museota he pitivät parhaana. 40 % työpa-joissa käyneistä piti elämänsä parhaana museo-käyntinään jotakin Vapriikin näyttelykäyntiä, kun vain oppitunnille osallistuneiden keskuudessa tätä mieltä oli 15 % oppilaista. Osa luokista palasi

koululle heti luennon jälkeen eikä vieraillut samal-la käynnillä näyttelyissä, mutta todennäköisesti nämäkin luokat olivat käyneet Vapriikissa jollakin aiemmalla kouluretkellä.

Museokokemuksia tiedusteltaessa huomiota herättivät suuret erot eri koulujen välillä. Joi-denkin koulujen oppilaista hyvin suurella osalla oli vaikeuksia mainita parasta museokäyntiään ja mainitut museot olivat tamperelaisluokki-en todennäköisimpiä käyntikohteita. Joissakin kouluissa hyvin monilla oppilailla oli puolestaan kokemusta myös muun Suomen ja Euroopan museotarjonnasta, eikä mukavimman museo-kokemuksen ilmoittaminen näyttänyt tuottavan ongelmia. Tämä korostaa koulun roolia museo-kasvattajana. Monille lapsille koulun retket ovat ainoita mahdollisuuksia museovierailuihin, joten niiden muodostuminen positiiviseksi kokemuk-seksi on ensiarvoisen tärkeää, mikäli museoiden toivotaan tulevaisuudessa toimivan koko kansan käyntikohteina.

Suhde muinaisjäännöksiin – opittu vaan ei omaksuttu

Kulttuuriympäristöyksikön tavoite on vaikeasti mitattavan ja määriteltävän kulttuuritahdon ja -myönteisyyden nostattaminen. Kulttuuriympä-ristöopetuksessa pyritään ympäristön kerrosten lukutaidon oppimiseen, mihin liittyy myös Muis-tijälki-projektissa tutkimusvuonna annettu esihis-torian opetus. Perimmäinen tavoite on muokata kansalaisten identiteettiä paikkoihin sitoutuneeksi. Tästä syystä tutkimuksessa haluttiin selvittää, mitä viidesluokkalaiset tietävät arkeologisten kohtei-den ja löytöjen suojelemisesta ja miten he niitä arvottavat. Arvottaminen liittyy siihen, millaisena oppilaat näkevät itsensä ja historiansa välisen suhteen.

Kuva: Vapriikin kuva-arkisto

25

M i i n u M ä k e l äArtikkeli perustuu kirjoittajan Jyväskylän

yliopiston museologian oppiaineen metodi-

seminaariesitelmään ”Muistijälki kulttuuriym-

päristöstä Tampereen viidesluokkalaisille

– Tampereen museoiden Muistijälki-projektin

vastaanotto ja viidesluokkalaisten suhtautu-

minen museoon”. Lukuvuosi 2006–2007.

Tutkimuslomakkeessa asia kohdistu kahteen kysymykseen. Toisessa oli kuva hiidenkiukaista, ja kysymys: ”Mitä viereisessä kuvassa on? Ovatko ne tärkeitä? Miksi?” 60% oppilaista tunnisti ku-vasta hiidenkiukaat ja tiesi niiden olevan hautoja. Vastaus riippui selvästi siitä, kauanko asian käsit-telystä koulussa oli kulunut tai oliko sitä käsitelty ollenkaan. Joillakin luokilla vain muutama oppilas tunnisti kivilatomukset haudoiksi, joillakin luokilla kaikki vastasivat oikein.

Hiidenkiukaiden tärkeyden syyksi mainittiin yleisimmin niiden rooli hautana. Näistä mainin-noista kolmannes painotti niitä erityisesti merkit-tävien ihmisten hautoina. Lähes yhtä usein tärke-yden syyksi mainittiin hiidenkiukaiden sisältämä tietoaines, ja useita mainintoja sai myös se, että ne ovat vanhoja. Vain muutama oppilas oli sitä mieltä, että hiidenkiukaat eivät ole tärkeitä. Pää-sääntöisesti nämä oppilaat kokivat hiidenkiukaat nimenomaan hautoina ja pitivät niitä hyödyttömi-nä. Yksikään vastaus ei nostanut esille omakohtai-sia merkityksiä, vaan tärkeys perustui opittuihin faktoihin.

Toisen kysymys keskittyi irrallisiin esinelöy-töihin. Kysymyksessä oli kuva pronssikautisista miekoista ja kysymys kuului: ”Jos löydät viereisen kuvan esittämiä esineitä maasta, mitä sinun pitää tehdä ja miksi?” Vastausten valossa muinaismuis-tolain periaatteet on esinelöytöjen osalta sisäis-tetty erittäin hyvin, kun 88% vastanneista toimisi tilanteessa oikeaoppisesti ja lisäksi 5% siirtäisi toimintavastuun vanhemmilleen tai poliisille. Toiminnan syissä korostuu tutkimuksen merkitys: Useimmin mainittiin esineiden tiedollinen merki-tys, seuraavaksi yleisimmin arvokkuus, tärkeys tai vanhuus. Lisäksi moni vastaaja yksinkertaisesti to-tesi miekkojen ”kuuluvan” museoon. Esihistorian opetuksessa esineitä tarkastellaan nimenomaan

arkeologian tietolähteinä. Tutkimuslaitoksen lisäksi museo näyttäytyy vastauksissa vanhojen, arvok-kaiden esineiden säilytyspaikkana.

Tämän kyselytutkimuksen vastauksissa ei kui-tenkaan ole viitteitä siitä, että nuoruuden kynnyk-sellä olevien, opetukseen osallistuneiden oppi-laiden suhde ympäristöönsä olisi muuttumassa henkilökohtaisemmaksi, osaksi arjen elämyksiä. Kiinteitä muinaisjäännöksiä edustaneiden hiiden-kiukaiden merkitykseksi mainittiin useimmiten se, että ne ovat hautoja, mikä arvojen tasolla toki tukee tämän muinaisjäännöstyypin suojelua, mut-ta ei perustu kohteen arvoon muinaisjäännökse-nä. Esimerkiksi luokkien sisällä vastaukset olivat sangen homogeenisiä. Osittain kyse on varmasti siitä, että yksinkertainen kyselytutkimus, johon on ympätty useita erilaisia kysymyksiä, ei ole oikea tapa selvittää hienosyistä ja henkilökohtaista ym-päristösuhdetta. Mutta tämä on myös asia, johon museon opetus voisi tarttua entistä voimakkaam-min esimerkiksi painottamalla henkilökohtaisiin elämänhistorioihin, arkeen, elämänkaareen ja paikallisuuteen, liittyviä tekijöitä. Myös opetta-jat toivoivat opetukselta entistä paikallisempaa otetta. o

Kuva:

Lasse

Honkanen,

Tampereen

museot

26

Hämeen museoseura 100 vee

Hämeen museoseura perustettiin 1907 ja kokoelmat avattiin yleisölle Hämeen museossa 1908.

Taiteilija Gabriel Engberg 40-luvulla museon kirkkosalissa. Engberg toimi museonhoi-tajana 1908–52 ja oli erityisen kiinnostunut ryijyistä.

Savupirtti on ollut museon vetonauloja vuo-sikymmenestä toiseen. Kattoa koristellaan jouluksi 1928.

Museoseuran perustaja Julius Ailio puhuu Tampereella 1930 järjestettyjen museopäi-vien retkeilijöille Kangasalan Liuksialassa.

Museoseura sai 50-luvulla arvokkaan testamenttilahjoituksen Maria Dunderber-giltä. Museoseuran hallituksen Dunder-berg-salissa järjestettyyyn kokoukseen vuonna1961 osallistuivat Arvo Jutila, Lauri Santamäki, Arvo Valanto, Lauri Kuusanmä-ki, Esko Sarasmo ja Harry Schreck. Kuva: O. Ahola, Vapriikin kuva-arkisto

Kansatieteellistä esineistöä museon yläkerrassa 50-luvun taitteen tapaan esiteltynä.

Kuvat: Vapriikin kuva-arkisto

Hämeen museon 50-vuotisjuhlaväkeä kokoontuneena kaupungin pienoismallin ympärille.

27

Monet tamperelaiset muistavat luonnon-tieteellisen museon vanhat näyttelyt kirjastotalo Metson alakerrassa ja Metson paikalla aiemmin olleessa rakennuksessa. Ihmisten mielipiteet näistä vanhoista näyttelyistä vaihtelivat, mutta siitä monet ovat viime aikoihin olleet samaa mieltä, ettei Tampereella enää ole luonnontieteellistä museota. Eikä sellaista ollut-kaan, ennen marraskuuta 2007.

Viime vuoden lopulla museokeskus Vapriikissa aloitti luonnontieteellisen museon uudeksi

amanuenssiksi valittu Tomi Kumpulainen. Samalla Tampereen luonnontieteellinen museo ilmestyi takaisin maakunnan museokartalle, tosin näin alkuvaiheessaan lähinnä kokoelmien, asiantunti-japalveluiden ja tulevien toimintojen suunnittelun muodossa. Mutta pinnan alla tapahtuu paljon jo nyt, ja kaupungin museotoimella ja luonnontie-teellisellä museolla onkin kauaskantoisia suunni-telmia. Niihin kuuluu niin uusia näyttelyitä kuin kokoelmia, tapahtumia ja muuta yleisöpalvelua.

Juuri nyt luonnontieteellisessä museossa on käynnissä kaksi merkittävää hanketta, jotka koske-vat sekä museon kokoelma- että näyttelytoiminto-ja. Museon kokoelmat, kuten muutkin Tampereen kaupungin museoiden kokoelmat, ovat saamassa uudet ja asianmukaiset tilat jo käynnistyneen kokoelmakeskus-hankkeen myötä. Tähän liittyen luonnontieteellinen museo on aloittanut vanho-jen kokoelmiensa inventointi- ja kunnostustyön. Viime vuoteen asti varastoituina olleita kokoelmia ovat hoitaneet luonnontieteelliset yhdistykset museon tarjotessa niille taustatukea ja tiloja. Nyt kokoelmien tulevaisuutta suunnitellaan aiempaa tiiviimmässä yhteistyössä museon ja yhdistysten kanssa.

Myös luonnontieteelliset näyttelyt tulevat

takaisin Tampereel-le. Kokonaan uuden perusnäyttelyn suun-nittelu on jo alkanut, ja sen ensimmäisten osioiden odote-taan valmistuvan museokeskus Vapriikin tiloihin parin – kolmen vuoden sisällä. Loput näyttelystä avattaneen muutama vuosi myöhemmin. Uusien näyttelyiden pohjana tulevat olemaan Pirkanmaan luonto ja sen erityispiirteet.

Tampereen luonnontieteellinen museo tarjoaa jo nyt yleisölle asiantuntijapalveluitaan erityisesti seudun luontoon ja luonnontieteellisiin kysymyk-siin liittyen. Museon kautta voi saada mm. apua lajinmääritysongelmiin tai lisätietoa luonnontie-teellisistä ilmiöistä. Museo ottaa myös mielellään vastaan ideoita tulevan toimintansa kehittämisek-si. Museon tavoitteena onkin kehittyä merkittäväk-si maakunnalliseksi luontotietouden keskukseksi, jollaiselle Pirkanmaalla selkeästi näyttäisi olevan tarvetta. o

T o m i K u m p u l a i n e nKirjoittaja on Tampereen luonnontieteellisen museon amanuenssi

Kuvat: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

28

Sodan alettua museo joutui sulkemaan ovensa kun rakennus otettiin Punaisen Ristin sairaa-

lakäyttöön. Ennen Tampereen piiritystä punaiset tekivät museonhoitaja Gabriel Engbergin asun-toon Näsilinnaan monta tarkastuskäyntiä. Häntä epäiltiin valomerkkien antamisesta viholliselle ja langattoman lennättimen piilottamisesta. Kaupun-gin jouduttua valkoisten piirittämäksi kaupungin hallinnan kannalta strategisesti sijaitsevaan Nä-silinnaan sijoitettiin punaisten tukikohta ja raken-nuksen kummallekin puolelle tykit. Punaisen Ristin ja talon asukkaiden oli poistuttava. Engberg pyrki evakuoimaan museoesineistön Näsilinnasta, mut-ta vain kaksi kuormallista arvokkainta esineistöä saatiin siirrettyä museosta ennen kuin punakaarti-laiset estivät pääsyn rakennukseen kokonaan.

Tampereen valtauksen yhteydessä Hämeen mu-seo joutui keskelle taisteluja. Huhtikuun 3. päivä-

nä punaisten linjojen läpi kaupunkiin murtautunut valkoisten E.G. Melinin komppania valtasi Näsi-linnan. Rakennuksessa majaili parisensataa mies-tä ja naista, mutta se vallattiin nopeasti. Punaiset aloittivat takaisinvaltauksen illansuussa. Tykistö-tuli ja vastahyökkäykset pakottivat lopulta Melinin komppanian vetäytymään Näsilinnasta. Seuraava-na päivänä rakennus vallattiin valkoisten toimesta uudestaan voimakkaan tykkitulen jälkeen.

Nimettömäksi jäävä valkoisten puolella tais-tellut ruotsalainen upseeri kirjoittaa Tukholman Krigsarkivetista löytyneessä dokumentissa sota-tunnelmista Hämeen museossa:

”Näin me olimme saapuneet linnamaiseen Näsilinnaan, raken-nuksena tasakattoinen arkkitehtoninen mestariteos. Rakennuk-sen ympärillä oli suunnilleen 40 punaisen ruumiit. Sisällä salien lattioita peittivät valkoiset haavoittuneet ja muutama punainen-kin, eivätkä suomalaiset vilkaisustani pitäneet.Taulut, huonekalut, tuhannet esineet, kaikki merkittäviä kulttuuriarvoiltaan, makasivat viskottuina sikin sokin keskellä tiiliskivien, hiekan ja kalkkipölyn.Kaikki tämä oli mahdotonta poimia pois tai siirtää sivuun, sitä pystyi ainoastaan varoen sysäämään jalallaan sivuun, ettei tulisi turhaan rikottua entistä enemmän.

HÄMEEN MUSEO SODAN PURISTUKSESSA

Ruumita Näsilinnan itäpuolella.Kuva: Vapriikin kuva-arkisto

Tampereen taistelut koettelivat 1918 Hämeen museota monin tavoin. Tapahtumat ovat Suomen museohistoriassa poikkeuksellisen dramaattisia. Sotakevät aiheutti korvaa-matonta vahinkoa kokoelmille, mutta myös kartutti niitä ai-nutlaatuisilla, sisällissodan melskeestä talletetuilla esineillä.

29

HÄMEEN MUSEO SODAN PURISTUKSESSAMasentunein mielin kuljin siellä tätä kaikkea katsellen. Museoesineiden joukossa oli myös useita punaisten ruumiita.Kolikko- ja mitalikokoelmat olivat olleet punaisten mieleen, sillä kaikki kulta- ja hopeakolikot tai mitalit olivat poissa. Pronssi- ja kuparimitaleja oli vielä jäljellä huomattavia määriä.”

Museoesineet kelpasivat myös valkoisille. Gabriel Engbergin mukaan museoesineiden varkauksiin syyllistyivät erityisesti Svenska Brigadenin mie-het. Ehkä he samaistivat itsensä niihin suurvalta-ajan ruotsalaisiin upseereihin, jotka kartuttivat ruotsalaisia yksityis- ja museokokoelmia sotaret-killä Euroopassa.

Tampereen valtauksen jälkeen Hämeen museon aineellisia tuhoja päästiin tutkimaan. Rakennuk-sen ympäristössä ja itse rakennuksessa lojui kym-meniä kaatuneita. Ulkoseiniin oli osunut yli 4 000 erilaista ammusta ja sirpaletta, ja 404 ikkuna-ruudusta vain 13 oli säilynyt ehjänä. Lähes kaikki ovet ja kaakeliuunit olivat rikkoutuneet. Myös osa sisäseinistä oli vaurioitunut pahoin.

Museon kannalta korvaamattomin vahinko tapahtui kuitenkin esineistölle. Suuri määrä museoesineitä vahingoittui tai katosi, ja monista esineistä katosi lisäksi museonumero ja siten myös tärkeät kontekstitiedot. Suuri osa kivi- ja rautakauden esineistä, ostjakki- ja vogulilaiskoko-elmista ja muista ulkomaisista museoesineistä oli tuhoutunut. Katolinen kirkkosali säästyi suurem-milta tuhoilta, mutta luterilaisessa kirkkosalissa esineistö oli vaurioitunut pahasti. Myös Tampe-reen taideyhdistyksen näyttelyä varten Näsilin-naan kootut taideteokset kärsivät pahoin.

Mutta kokoelmia myös kartutettiin. Hämeen museoseura pyrki aktiivisesti keräämään sodan muistoista kertovaa aineistoa ja oli jopa huolis-saan siitä, miten museon tilat riittävät uusien han-kintojen esittelyyn. Gabriel Engbergillä oli lupa kerätä esineitä mm. sotasaalisvarastoista ja hänen aktiivisuutensa ansiosta museolle kertyi arvokkaita esineitä ja muuta aineistoa sotakeväältä. Tämä yh-dessä museon kärsimien vahinkojen aiheuttaman lisätyön kanssa sai Engbergin useaan otteeseen toivomaan palkankorotusta.

Näsilinnan korjaus kesti lähes vuoden 1918 loppuun. Työtä ja rahankeruuta sitä varten jatkettiin vielä 1919. Tärkeä keino taloudellisen tuen hankki-miseen oli pitää esillä sponsoreiden mieltä herkis-täviä museon tuhoista kertovia valokuvia Kahvila Mokassa. Hämeen museo aukaisi jälleen ovensa yleisölle huhtikuun 4. päivänä 1920.

Museoseuran suunnitelma sodan muistojen esitte-lemiseksi laajasti Hämeen museossa ei toteutunut, ja kerätty aineisto on pysynyt yleisöltä piilossa 90 vuot-ta. Kokoelma on esillä ensimmäistä kertaa Vapriikissa 24.4. avatussa Tampere 1918 -näyttelyssä. o

Lähteet: Hämeen museoseuran asiakirjatNimettömän ruotsalaisen Suomen sotaretki, Stridsrapport (Krigsarkivet). Käännös ja toimitus Robert AlftanErik Tirkkonen: Hämeen museoseuran perustaminen ja toiminta 1904-1952, käsikirjoitus

T o i m i J a a t i n e nKirjoittaja on Tampereen kaupungin

museotoimenjohtaja

Taistelujen jälkeisiä tuhoja Hämeen mu-seon näyttely-saleissa.Kuva: Vapriikin kuva-arkisto

30

Tampereen valtauksen muistopäivänä 6. huh-tikuuta Tampereen halki marssi historiallinen

kulkue. Sen kärjessä kannettiin Haavoittunutta enkeliä, joka on kuvattuna kuuluisassa Tampereen tuomiokirkon freskossa. Hahmosta on tullut Tam-pereen suojeluspyhimys.

Enkeliä seurasivat kaikki sotaan osallistuneet tahot: valkoiset, punaiset, venäläiset, saksalai-set, kaupungin porvarit, maaseudun pakolaiset. Kaikille oli kirjoitettu aito elämäkerta. Lähteenä oli käytetty uusinta tutkimusta ja projektin aikana esiin tulleita kertomuksia.

Teatteri Siperia esitti Finlaysonin alueella pari-kymmentä kuvaelmaa pysähtyneet kuvat -teknii-kalla. Niiden avulla kerrottiin piiritetyn Tampereen vaiheista. Ajankohdaksi oli valittu punaisen kaupungin viimeiset päivät, joiden tapahtumista voitiin nostaa esiin paljon ennen tuntematonta materiaalia.

Sovinnon päivä Tampereella - uuden löytämistä ja opetusta

Sovinnon päivä Tampereella 1918 suuren spektaakkelin ja historiallisen kulkueen kei-noin toi esiin sisällissodan tarinaperinnettä ja opetti historiaa.

Haavoittunut enkeli -saattokulkueeseen osallistui Sovinnon päivänä tuhansia tamperelaisia. Enkeliä esitti Sini Hangaslampi.

T i m o M a l m iKirjoittaja on Päivä Tampereella

1918 -draaman käsikirjoittaja.

30

Kuva: Iris Toivola, Vapriikin kuva-arkisto Kuva: Jyrki Nisonen

31

Kohtaukset kertoivat nuorista rakastavaisista, Kalevankankaan taistelusta, nuoren punakaarti-laisen surmasta, sairaalasta, missä punainen ja valkoinen makasivat viereisillä sängyillä, pohjoi-sen rintaman esikunnan mystisestä Hugo Salme-lan kuolemasta, pohjalaisten valmistautumisesta hyökkäykseen, naiskaartilaisista, vankileiristä, kenttäoikeudesta, terrorista ja valkoisten valmis-tautumisesta Tampereen valtaukseen.

Uusia kertomuksia

Järjestäjille tuli monia uusia tarinoita. Valkoisia ja punaisia kertomuksia oli suvussa säilytetty useita vuosia. Lapset olivat kantaneet vanhempiensa surua.

Eräs soittaja sanoi mummunsa itkeneen usein punaisten sairaanhoitajana toimineen 15-vuoti-aan ystävättärensä kuolemaa. Valkoiset ampuivat hänet.

Toimme esiin uusia unohdettuja hahmoja mm Kansainvälisen punaisen ristin lääkärin Nikolai Steingausin, jonka sairaala oli sijoitettu Tampe-reen reaalilyseoon. Hän pelasti piirityksen alussa Yleisen sairaalan ylilääkäri Backmanin kuolemal-ta. Backman taas pelasti Steingausin valkoisten kiväärien edestä sodan lopussa.

Pastori Kaakinen siunasi Kalevankankaan joukkohautaan haudatut kesällä 1918, kun Saksa oli romahtanut. Hän soitti siunauskappelin uruilla Marseljeesin ja harjoitutti vangituista työväen mieskuorolaisista laulajat siunaustilaisuuteen.

Matti Heinivahon isä Aarne Heinivaho syntyi suojeluskuntavääpeli Jussi Heinivahon perhee-seen Messukylään. Jussi oli kieltäytynyt palveluk-sesta tsaarin armeijassa. Aarne ja veljet Samuli ja Eino kuuluivat suojeluskuntaan. Aarne pakeni Näsijärven yli valkoisten puolelle. Vilppulasta hän lähti hyökkäämään kohti Tamperetta ja haavoit-

tui Viialassa. Hän osallistui myös talvisotaan ja haavoittui Tolvajärvellä. Aarne lähti kolmanteen sotaansa jatkosotaan syksyllä 1941. Hän kaatui vuonna 1942 Kuokkalassa Ollilan koulun pihassa.

Hänen veljensä Samuli kävi kadettikoulun ja oli jo kaatunut talvisodassa. Veli Eino kaatui Lintulan luostarin kohdalla vuonna 1941.

Pispalalainen Anton Leinonen valittiin Ikaalisten rintaman komentajaksi. Ennen sotaa hän työsken-teli kirjansitojana ja oli osoittanut olevansa osaa-va ja luotettava johtaja. Korkeana upseerina hänet tuomittiin kuolemaan, mutta kun hänen nimeään

Kuva: Iris Toivola, Vapriikin kuva-arkistoKuva: Jyrki Nisonen

32

Sodan aikana Punaisen ristin sairaala toimi mm. Johanneksen

koululla. Väinö Linnan aukio oli muuttunut Kalevankankaan taistelukentäksi.

Kuva: Iris Toivola, Vapriikin kuva-arkisto

Kuva: Iris Toivola, Vapriikin kuva-arkisto Kuva: Iris Toivola, Vapriikin kuva-arkisto

32

33

huudettiin, kukaan ei rivistössä paljastanut pääl-likköä. Hän vapautui Tammisaaresta 1924. Vaimo oli odottanut kuusi vuotta. Miehellä oli tuliaisina esperanton kielen taito. He perustivat Pispalaan leipomon, joka jatkaa nyt Aallon leipomona. Lei-nonen oli Tahmelan Vesan voimistelutähtiä.

Eversti Grigori Bulatsel toimi Hugo Salmelan avustajana. Eversti oli Japanin sodan sankareita niin kuin Mannerheimkin. Rouva Bulatsel kävi punaisten tappion jälkeen Mannerheimin luona pyytämässä miehensä vapauttamista. Kun Bu-latsel oli ammuttu Saarioisten tontilla, sai vaimo ylipäälliköltä luvan haudata miehensä siunattuun maahan. Kalevankankaalla lepäävät isä ja kaksi upseeripoikaa. Kirjailija Erkki Lepokorpi lunasti haudan. Se on nyt seurakunnan hoidossa, mutta kolme tuijaa, joita rouva Bulatsel istutti ovat ka-donneet.

Punakaartilainen Tyyne Leivo, sittemmin mi-nisteri ja ensimmäinen naissuurlähettiläs Tyyne Leivo-Larsson, osallistui pohjoisen rintaman ja Kalevankankaan taisteluihin 16-vuotiaana. Hänet muistaa runoilija, Tampereen Eino Leinon, Kössi Kaatran Jenny-vaimo iloisena ja aina taisteluval-miina nuorena, joka uskalsi luotisateessa kuljettaa haavoittuneita. Tyyne lienee ollut Jennyn mukana, kun joukko murtautui piiritetystä kaupungista. He lähtivät Pispalasta Näsijärveä pitkin ja kiersivät lännen kautta Toijalaan.

Mary Lavonius toimi Klassillisen lyseon sidon-ta-aseman ylihoitaja.

Potilaat olivat punaisia ja valkoisia. Pakolais-

ten täyttämästä Tuomiokirkosta haettiin hoitajaa apuun, sillä synnytys oli käynnistynyt. Mary aset-tui heti käytettäväksi ja Matti Kivekäs lääkintämie-henä tarjoutui saattamaan häntä. Satakunnankatu oli ristitulessa. Mary Lavonius auttoi kirkon sakas-tissa maailmaan Marjaana Käpysen yhdeksännen lapsen, joka seuraavana päivänä kastettiin ja sai nimekseen Rauha.

Orivesiläinen torpan tyttö, Fanny Viitanen katosi Tampereen raatihuoneella. Isä kuoli vankileiril-lä, veli ja talon kaksi kasvattipoikaa selvisivät Kalevankankaan leiristä. Viitanen oli kotoisin Oriveden Naappilan kylän Manu Malinin torpas-ta. Viimeinen tieto Fannista on, että hän tulitti Raatihuoneen ikkunasta koskelle päin. Hänen kuolemastaan ei ole tietoja Oriveden kirkonkirjois-sa eikä prof. Heikki Ylikankaan sotasurmaprojektin luetteloissa.

Miltä he näyttivät

Projektin yhteydessä valokuvaaja Jyrki Nisonen loi kaikista em. Tampereen sankareista visuaaliset hahmot. Kuvat on nähtävissä osoitteessa www.tampere1918.fi. Siellä on myös luettavissa laajem-min tilaisuudesta. Myös sivusto www.keskustori.fi kertoo draaman ja asiantuntijan kautta piiritetystä kaupungista.

Tärkein tavoite oli rakentaa sovintoa osapuolten välille. Kaikilla on oikeus kertoa kokemuksistaan il-man pelkoa. Sivuillemme voi yhä kirjoittaa tunteis-taan, jotka liittyvät vuoden 1918 tapahtumiin. o

Tampereen sovitus. Kuva: Jyrki Nisonen

34

Syksyllä 2008 Tampereen taidemuseo suuntautuu tulevaisuuteen, kun siellä avautuu vanhenemista ja vanhuutta pohtiva näyttely Pitkältä tieltä – Van-henemisen ja vanhuuden kohtaamisia. Se katsoo aihettaan sekä sisältä, iäkkäiden taiteilijoiden te-osten valossa, että ulkoa: millaiseksi kuvataide on näyttänyt ja näyttää vanhenemisen ja vanhuuden.

Näyttely alkaa omakuvista, joista tunnetuim-mat Suomen taiteessa lienevät Helene

Schjerfbeckin pysähdyttävät maalaukset ja piirus-tukset hänen viimeisiltä vuosiltaan. Tamperelais-taiteilijoista Gunnar Pohjola on tutkaillut omaa hahmoaan pienin keinoin mutta syvän inhimilli-sesti, huumorin ja tragiikan herkällä rajalla. Mutta iäkkäiden taiteilijoiden tuotanto on myös dramaat-tista abstraktiota niin kuin Liisa Rautiaisella, ki-maltavia maisemia ja henkilökuvia niin kuin Sigrid Schaumanilla tai runollisia mielikuvitusnäkyjä niin kuin Ellen Thesleffillä – tai valoa ja väriä säteileviä näkymiä elämästä dementiahoito-kodissa, kuten Rafael Wardilla.

Vanheneminen ja vanhuus kuvatai-teen aiheena ei ole yksioikoinen. Ei edes vastaus kysymykseen kuka on vanha? – jo Suomen taide-historiasta löytää hienoja, arkkityyppisiä vanhusmuoto-kuvia, joiden malli on ollut viisissäkymmenissä. Kuva vanhuudesta vaihtelee ajan, yhteiskunnallisen aseman ja sukupuo-len mukaan. Tilatun muotokuvan malli on usein iäkäs ja arvovaltainen mies: eläköityminen korkeasta virasta on monesti syy muotokuvan tilaa-

miseen. Kansanvanhuksia – hakoukkoja, kehrääjä-mummoja, runonlaulajia – on puolestaan kuvattu yksinkertaista elämää ja sitkeyttä ihannoiden tai köyhyyttä ja avuttomuutta korostaen. Traditio jatkuu 1970-luvun osallistuvan taiteen kuvissa vanhoista työläisistä. Inhimillinen yhteys perhees-sä ja parisuhteessa heijastuu esimerkiksi Arvid Liljelundin vanhoja pariskuntia ja isovanhempia ja lastenlapsia esittävissä maalauksissa 1800-luvulla

sekä nykytaiteessa, jossa monia taiteilijoita on koskettanut heidän omien vanhempiensa ja

isovanhempiensa vanheneminen. Taiteili-jan vanhemmat, varsinkin taiteilijan äiti,

on kuvatyyppi, jolla on vuosisatainen historia. Pitkältä tieltä –näyttelyssä sitä

edustavat esimerkiksi Eero Järnefelt ja Tyko Sallinen. Vanheneminen on

myös mitä fyysisin tapahtuma ja vanheneva ruumis kuvatai-

teessa ollut sekä lempeän ja että säälimättömän katseen

kohde. Nykytaide on lähestynyt vanhuuden

kokemusta myös esi-neellisen nostalgian keinoin, hyödyntä-mällä ”mummola-

maista” materiaalia ja työskentelytekniikkoja.

Vaikka vanhuus kohtaa kaik-

Vanhuus tulee – oletko valmis?

M a r j a - L i i s a L i n d e rKirjoittaja on Pirkanmaan

aluetaidemuseon amanuenssi

Jussi Mäntysen vanha karhupariskun-ta omalla pitkällä tiellään veistoksessa Kultahäämatkalla vuodelta 1929.Kuva: Tampereen Nykytaiteen museo

35

kia, jotka eivät kuole nuorina, ja vaikka se varsin-kin ajankohtaisessa keskustelussa on jo pitkään ollut polttava aihe, sen esittämistä kuvataiteessa on toistaiseksi pohdittu vähän. Yksittäiset taiteili-jat, tunnetuin heistä omana aikanamme varmaan-kin Rafael Wardi, ovat käsitelleet vanhenemista ja vanhuutta omissa näyttelyissään, mutta edellinen ja ehkä ainoa teemanäyttely Suomessa on Kulta-kauden vanhuksia Turun taidemuseossa vuonna 1977. Kuitenkin yhä useampia odottaa pitkä ikä ja sen mukana pitkä vanhuus. Keski-ikäinen sukupol-vi on jo nyt kohdannut oman vanhempiensa van-henemisen eri tavalla kuin aikaisemmat – ainakin asiaa käsittelevän kaunokirjallisuuden määrästä päätellen. Aihe on myös herkkä, eivätkä näyttelyn keski-ikäiset suunnittelijat pääse katsomaan sitä ulkopuolisina. Kun lähtökohtana on inhimillisen kokemuksen ja näkemisen kirjo, näkymät vaihte-levat riipaisevista humoristisiin - aivan kuin Ragni Malmsténin Riepumatossa.

Pitkältä tieltä -näyttelyn yhteydessä järjestetään erilaisia tapahtumia ja julkaistaan kirja, jonka kir-joittajista mainittakoon professorit Riitta Konttinen ja Antti Hervonen, dosentit Tutta Palin ja Sinikka Vakimo sekä fil. toht. Margareta Willner-Rönn-holm. Yleisinhimillisen vanhenemisen teeman käsittely sopii erityisen hyvin Tampereelle, koska yhteistyökumppanimme Tampereen yliopiston gerontologian oppiala on tutkimuksen keskuksia Suomessa. Pitkältä tieltä – Vanhenemisen ja van-huuden kohtaamisia -näyttely on avoinna Tampe-reen taidemuseossa 6.9.–16.11.2008. o

Tervetuloa pitkälle tielle!

Vapriikissa 1.4.2007 - 3.8.2008 esillä olevalle, pyöräilyn historiasta kertovalle Velomania-näyt-telylle on myönnetty Vuoden 2007 Urheiluhistoriallinen teko -tunnustus taidokkaasta toteutuksesta sekä yhteistyöstä eri sidosryhmien kanssa. Lisäksi näyttelyn julkaisu on saanut Tieliikennehistorian Mobilia-palkinnon ja kunnia-maininnan Vuoden urheilukirja -kilpailussa.

Palkittu Velomania

36

Taide- ja liikuntakasvatusta antavan TAITEn keväässä toteutettiin uudenlainen museopeda-goginen projekti. Sara Hildénin taidemuseossa oli esillä 23.2.-27.4.2008 Ilya ja Emilia Kabakovin näyttely Lumen alla. Yksi näyttelyn pääteemoista oli Kabakovien teos Ship of Tolerance eli Suvaitse-vaisuuden laiva.

Taiteilijapari on kehittänyt idean fantasialai-vasta, joka rakennetaan aina uudelleen eri

puolilla maailmaa yhteistyössä paikallisten lasten kanssa. Laiva levittää suvaitsevaisuuden ja ystä-vyyden sanomaa ympäri maailmaa. Projektia on toteutettu mm. Siwassa Egyptissä vuonna 2006.

Tampereella ison laivan rakentaminen keskellä talvea osoittautui mahdottomaksi, joten yhden suuren laivan sijaan päätettiin rakentaa useita pieniä teoksia. Teosten tekijöiksi kutsuttiin TAITEn kohderyhmiä eli koulupolun nivelkohdissa olevia luokkia. Mukaan tuli 6. luokkia Tammelan, Liisan-puiston ja Raholan kouluista sekä esikouluryhmiä Jussinkylän, Sorilan ja Kalevan päiväkodeista.

Jokainen ryhmä aloitti projektinsa suvaitsevai-suustunnilla, jossa syvennyttiin toiminnallisten harjoitusten ja keskustelun kautta eri kulttuurei-hin, erilaisuuteen ja alkavaan projektiin. Tämän jälkeen ryhmät aloittivat työpajatyöskentelyn, jonka lopputuloksena syntyi 7 upeaa laiva- ja su-vaitsevaisuusaiheista teosta. Teokset tulivat esille Sara Hildénin taidemuseoon osaksi Lumen alla –näyttelyä.

Sara Hildénin taidemuseolla vietettiin 19.4. monitaiteista perhepäivää. TAITEn toiminnallisten kierrosten vieraiksi saapuivat Tampere Biennalesta Lotta Wennäkoski, Petri Bäckström ja Heikki Niku-la. He esittivät kierroksen lomassa Wennäkosken säveltämää musiikkia ja unkarilaisia kansanlaulu-ja. Päivän tuotto lahjoitettiin lyhentämättömänä Unicefille.

Suvaitsemattomuuden jäätä murrettiin projek-tin myötä niin asenteiden, käytäntöjen kuin työ-tapojenkin suhteen. Kuinka usein taidemuseossa pääsee ihailemaan lasten teoksia osana maail-mankuulun taiteilijaparin näyttelyä nykymusiikin soidessa? o

Jäätä murtamassaJ a n i n a A h l f o r sKirjoittaja on TAITEn kulttuuriohjaaja, jonka työtehtäviin

kuuluu sisällön suunnittelu ja ohjaustoiminta

Kuvat: Susanna Lyly, Vapriikin kuva-arkisto

37

TIIBET

Tiibet on maailman kattona tunnettu ylänkö, se käsittää maailman suurimman vuoristoalueen

ja siellä ovat maailman korkeimmat lumipeitteiset huiput. Tiibet on kaukana valtameristä, mutta Aasi-an suurimmat joet saavat sieltä alkunsa. Tiibet on kiehtonut länsimaalaisten mielikuvitusta vuosisato-jen ajan.

Tiibetiläiset ovat yksi maailman uskonnollisim-mista kansoista. Pyhä ja arki kietoutuvat erottamat-tomasti toisiinsa ja taide on pyhän ilmenemistä jokapäiväisessä elämässä. Pyhä taide auttaa ymmärtämään sellaistakin mihin kieli ei riitä. Uskonnollinen symboliikka näkyy kaikkein arkisim-missakin esineissä.

Tiibetin buddhalaisuus on omintakeinen budd-halaisuuden muoto, jonka olennainen ilmentymä ovat luostarit ja niiden oppineet munkit eli lamat. Tiibetin perinteinen hallintojärjestelmä perustuu myös uskontoon, siinä maallinen ja hengellinen valta keskittyy uudelleen syntyville uskonnollisille johtajille, joista ylimpänä on Dalai-lama.

Tiibetistä on kehittynyt selkeä ja omaleimainen kulttuurialue, jolla on hyvin vanha kirjakieli. Tiibet on ollut sekä yhtenäinen suurvalta että itsenäinen kansallisvaltio, mutta myös hajanainen joukko erillisiä heimoalueita ja pieniä kuningaskuntia. Tiibet voidaan jakaa varsinaiseen Keskus-Tiibetiin

ja sitä ympäröiviin alueisiin, jotka nykyään kuuluvat Kiinaan, Nepaliin, Intiaan ja Pakistaniin. Ainoastaan Bhutan on itsenäinen tiibetiläinen valtio.

Tiibetiläiset rakastavat rikkaasti koristeltuja esinei-tä ja kirkkaita värejä. Vaurautta esitellään mieluusti käyttämällä arvokkaita ja kauniita koruja. Vaikka monet alueet ovat hyvin eristyneitä ja vuoristosolat talvisin kulkukelvottomia, on kulttuurivaihtoa ollut aina; esimerkiksi Kiinasta Tiibetiin on kulkeutunut silkkiä, posliinia ja lakkatöitä munkkien, lamojen ja kauppiaiden mukana.

TIIBET -näyttelyn esineet on saatu lainaksi suomalaisista museoista ja yksityiskokoelmista. Mukana on paljon ennen näkemätöntä materiaalia: rikkaasti koristeltuja loisteliaita rituaaliesineitä, veis-toksia, thangka-maalauksia, upeita koruja, mattoja ja huonekaluja. Osa esineistä on kerätty kenttä-työmatkoilla kuluneen vuoden aikana ja ne tulevat suoraan esille Vapriikin näyttelyyn.

Vapriikin TIIBET -näyttelyn yhteydessä julkaistaan suomeksi ja englanniksi laaja ja runsaasti kuvitettu Tiibetin kulttuuria ja historiaa valottava teos, Muut-tuva Tiibet, jonka artikkeleista vastaavat alan etu-rivin tutkijat. Syksyllä 2008 Vapriikissa järjestetään Tiibet -luentosarja, katso tarkemmat ohjelmatiedot www. tampere.fi/vapriikki. Näyttely on avoinna 13.6. 2008–11.1. 2009. o

M a r j o - R i i t t a S a l o n i e m iKirjoittaja on Tampereen museoiden

amanuenssi ja näyttelypäällikkö

Vapriikin TIIBET -näyttely avaa ikkunan perinteiseen tiibetiläiseen kulttuuriin. Esillä on kulttuurin koko kirjo, kylien maanviljelijät ja aron paimentolaiset

munkkeja ja muita luostareiden asukkaita unohtamatta.

38

Vuotta 1918 on esitetty museonäyttelyissä toki jo aiemmin, muun muassa Työväen

keskusmuseo laati jo 1990-luvun alussa aiheesta näyttelyn. Myös sotamuseon näyttelyissä erityi-sesti valkoisen armeijan toimet ovat olleet esillä. Aiheen tuoreelle ja monista eri näkökulmista asiaa valottavalle näyttelylle on kuitenkin ollut sel-vä kysyntä – etenkin Tampereella, jossa sota jätti monia avonaisia haavoja. Näyttelyn tavoitteeksi asetettiin esittää vaikeat teemat uuteen tutkimuk-seen perustuen, molempia sodan osapuolia sekä sodan jalkoihin joutuneita siviileitä ymmärtäen. Sota on aina suuri tradegia ja julma tapahtuma-sarja, johon sisältyy taistelevien osapuolien ja si-viilien urhoollisuutta, kärsimystä ja kostonhimoa. Tämän vuoksi teemaa oli lähestyttävä rohkeasti ja nostettava näyttelyssä esille myös hankalia teemoja: punainen ja valkoinen terrori, lapsiuhrit, jälkiselvittelyt ja vankileirit.

Ainutlaatuinen esineistö

Näyttelyn esineiden suhteen työryhmällä oli edessään erittäin mielenkiintoinen kokonaisuus.

Tampereen museoiden kokoelmiin kuuluu ke-väällä 1918 taistelupaikoilta, kaupungin kaduilta ja sotasaalisvarastoista silloisen museonhoitaja Gabriel Engbergin keräämä kokonaisuus, joka oli odottanut esillepanoaan museon varastoissa 90 vuotta. Sodasta todistusvoimaisesti kertovat esineet olivat fragmentaarisia ja hajanaisia, mutta mielenkiintoisia. Ne kertoivat tavallisten ihmisten sodasta. Mukana oli kontteja, saappaita, pakkeja, mukeja, lusikoita, panosvöitä, hylsyjä, shrapnel-lien palasia, räjähtäneitä kranaatteja jne. Myös tekstiiliaineistoa oli runsaasti.

Vaikka oma kokoelma oli merkittävä, oli täy-dennyksiä haettava useista eri museoista. Projek-tin aikana luotiin laaja yhteistyökumppaneiden verkosto, jonka avulla saimme aikaan mielen-kiintoisen kokonaisuuden. Myös monet yksityiset henkilöt ja asianharrastajat olivat ratkaisevassa roolissa täydennettäessä näyttelyn esineistöä. Militääriaineisto ja aseet vaativat myös asiantunti-joiden käyttämistä.

Ideoista näyttelyksi

Mikään näyttely ei synny ilman osaavaa ja asiaan paneutuvaa työryhmää. Hankkeen parissa työs-kenteli noin vuoden ajan tiivis työryhmä, jossa yliopistolta olivat mukana asiantuntijoina pro-fessori Pertti Haapala, dosentti Marko Tikka ja FT Tuomas Hoppu. Viimeksimainittu toimi näyttelyn ydinryhmässä ja toimitti yhteistyössä kanssamme näyttelyn upean kirjan. Vapriikin puolesta sisältö-tuotannon päävastuun kantoivat Kimmo Antila, Mari Lind, Minna Honkasalo ja Antti Liuttunen. Konservaattorit Anne Makkonen, Hanna Tuokila, Maija Pennanen ja Arja Louhivuori ja heitä avus-

Tampereen kauhujen keväästä on kulunut tänä vuonna tasan 90 vuotta. Sisällissotaa ja sen jälkeen jättämiä traumoja on lähestytty kaupungissa kokonaan uusilla ta-voilla. Aika oli kypsä myös teeman esittämiselle laajassa museonäyttelyssä. Tampere 1918 on Vapriikin ja Tampe-reen yliopiston historiatieteen ja filosofian laitoksen suuri yhteinen hanke, joka tuotti näyttelyn lisäksi myös laajan ja paljon ennennäkemättömiä valokuvia sisältävä kirjan.

Tampere 1918

Tampereen taistelun kulkua ja tapahtumapaikko-ja voi näyttelyssä tutkia kosketus-näytöltä.

39

tanut väki teki suuren urakan esineistön parissa. Näyttelyverstas Merja Vedenjuoksun johdolla vastasi haastavasta rakennushankkeesta. Näytte-lyarkkitehdiksi valittiin useita suurnäyttelyitä Tam-pereella ja muualla Suomessa suunnitellut Taina Väisänen, valosuunnittelijaksi Jaakko Kiukkanen, graafikoksi Kaarina Marttila ja äänisuunnittelijaksi Niklas Vainio. Ensimmäisistä ideoista ja yliopiston väen aihetta käsittelevistä ja lopulta kirjan artikkeleiksi muotoutuneista käsikirjoituksista lähdettiin syk-syllä 2007 muokkaamaan näyttelykokonaisuutta. Taina Väisäsen hieno ajatus avarasta katumaisesta tilasta ja lattiavitriinien käytöstä toivat kokonai-suuden visuaaliseen ilmeeseen mielenkiintoisen, mutta samalla rakenteellisesti haastavan perus-ajatuksen. Lukuisista käsikirjoituksissa esiinnousseista teemoista ja aiheista ryhdyttiin karsimaan ja keskittymään olennaiseen ja yhteisesti ryhmässä miettimään olennaisia seikkoja, joita voitaisiin myös esittää käsillä olevalla materiaalilla. Halu-simme saada ihmiset pohtimaan myös itse sitä, mitä itse olisivat tehneet vuosien 1917 ja 1918 kohdalla. Näyttelyn alkuun valittiin porvaris- ja työläiskotien peilit, joista kävijä peilaa itseään nykyhetken ja historian rajapinnassa. Sotaosioon tuotiin puolestaan valokuvausateljee, jossa kävijä voi asettua punakaartilaisen asemaan. Näyttelyn äänispotit puolestaan kertoivat yksittäisten ihmis-ten kohtaloista sodan melskeissä; esillä ovat niin nuori koulutyttö, sairaanhoitaja kuin ruotsalainen vapaaehtoinen sotilas tai sodan jälkiselvittelyjä arvioiva tamperelainen rehtori Kaarlo Tiililä.

Näyttelyn käsikirjoittaminen oli pitkä urakka, jossa tasapainottelu erilaisten näkökulmien välillä oli haastavaa. Halusimme kylmän viileästi kertoa mitä Tampereella tapahtui ja millaisia totuuksia eri osapuolilla tapahtuneesta oli. Näyttelyn päätekstit kirjoitettiin preesensissä, jossa tapahtumat etene-vät kronologisesti esinäytöksestä kohti loppuke-vättä 1918. Visuaalisesti ajan kulku haluttiin kertoa näyttelyn lattiassa, jossa on graafisesti kuvattu siirtymä talvesta kevääseen. Näyttelyn tekniikka vaati erityistä paneutumista, lattiavitriinien led-valot, äänikalvot, tietokoneet, kosketusnäytöt ja dataprojektorit olivat aikamoi-nen kokonaisuus. Av-teknikko Harri Vallius osoitti projektissa osaamistaan asian parissa. Mediaket-tu Jari Peurajärvi laati yhteistyössä kanssamme

uudenlaiset infopisteet ja hienon interaktiivisen kartan Tampereen taisteluista ja sodan tapahtu-mapaikoista. Niklas Vainion kanssa mietimme eri osioille taustaäänet ja ihmiskohtaloita valottavat äänispotit, jotka tuovat näyttelyyn kokonaan uu-denlaisen elämyksellisen tason. Erityinen huomio projektissa pantiin valokuviin. Vapriikin kuva-arkisto etsi uutterasti uusia kuvia ja päivitti vanhojen kuvien tietoja. Sekä näytte-lyn että kirjan osalta tällä työllä oli todella suuri merkitys.

Näyttelyn anti

Näyttely herää todella henkiin vasta yleisön tulles-sa näyttelyyn, tutustuessa eri osioihin ja kommen-toidessa näkemäänsä. Vastaanotto on ollut erittäin myönteistä. Vapriikin näyttely on selvästikin osoit-tanut tarpeellisuutensa sisällissodan ja Tampereen vaikeiden hetkien esittelyssä. Näyttely päättyy sodan muistoon ja tulkin-taan, jossa myös sodan omin silmin nähneet Kauko Lindell ja Rauha Lauren ovat äänessä. Oli koskettavaa nähdä näyttelyn avajaisissa miten vuonna 1918 otetussa kuvassa esiintynyt kah-deksanvuotias utelias lippalakkipäinen poika oli edelleen 98-vuotiaana virkeänä ja asiasta selvästi liikuttuneena 90-vuoden takaisten tapahtumien äärellä. Näyttelyn päätöksessä jälkipolvien nuorin kommentaattori, 6.4. tapahtumassa haavoittunut-ta enkeliä esittänyt Sini Hangaslammi taas toteaa näyttelyn videoesityksessä kuin kaiken summana: asia on ymmärrettävä ja käsiteltävä, että tällaiset tapahtumat eivät enää toistuisi. o

K i m m o A n t i l aKirjoittaja on Tampereen museoiden

amanuenssi ja projektipäällikköKuvat: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

Sodan kaoottisuus on py-ritty näyttelyssä tuomaan vaikuttavasti esille visu-aalisen ilmeen, äänien ja esineiden avulla.

40

Kangasalan kotiseutumuseon ovet avattiin yleisölle kesäkuussa 1958, kun esineistöä oli

kerätty jo kymmenkunta vuotta. Museo on pitäjän entinen viljamakasiini, joka on professori Otto-Iivari Meurmanin piirustusten mukaan muutettu museoksi. Rakennuksessa on kolme kerrosta. Perusnäyttelyn lisäksi järjestämme vaihtuvia pienoisnäyttelyitä. Aukiolo keskittyy kesäkauteen, mutta vielä syyskuussa otetaan vastaan ryhmiä mahdollisuuksien mukaan.

Maakuntamuseon tekstiilikonservaattori Mai-ja Pennanen totesi museon nukkejen huonon

kunnon jo 1980-luvulla. Ryhmät on valmistettu taiteilija

Birgit Rydmanin

luonnosten pohjalta 1960-luvulla. Ei siis ihme, että nuket ovat tulleet tiensä päähän.

Pohdimme, miten voisimme saada uudet nuket vaurioituneitten tilalle. Oli selvää, että hanke muodostuisi niin kalliiksi, että rahallista tukea olisi pyydettävä. Käännyimme Museoviraston puoleen. Mietimme kovasti mahdollisia valmis-tajia: taideteollisissa oppilaitoksissa hanke olisi edennyt liian hitaasti, jos ollenkaan, Kangasala Opistossa ei ollut sopivaa tekijäryhmää… Lopulta kuulimme kangasalalaisesta Tuula Tallista, joka on työskennellyt 32 vuotta TV2:n somistamossa. Hän on oikea monitaituri. On mainittava, että hän on kaavoittanut ja leikannut mm. suosiota saavutta-neen Hovimäki-sarjan vaatetuksen. Hän on taitava

Kangasalan kotiseutumuseon nukkeprojektiKangasala-Seura ry:n ylläpitämä kotiseutumuseo täyttää tänä vuonna 60 vuotta. Perusnäyttelyn uudistaminen on ollut suunnitteilla jo pitkään, sillä paikkakunnan historiaan läheisesti liittyvät nukkeryhmät ovat olleet huolen aiheena vuosia. Nyt uudet nuket vihdoin asetetaan näytteille Mu-seoviraston avustuksen tukeman projektin tuloksena.

V i r p i T u o m i s t o - B l o m b e r gKirjoittaja on Kangasalan kotiseutumuseon

hoitaja ja Kangasala-Seura ry:n sihteeri

Kuva: Tuula Talli

Kuva: Mari Lind

41

V i r p i T u o m i s t o - B l o m b e r gKirjoittaja on Kangasalan kotiseutumuseon

hoitaja ja Kangasala-Seura ry:n sihteeri

ammattilainen luonnostelemaan ja toteuttamaan meidän museomme nukkeprojektin.

Nähtävänä ovat olleet Kangasalan historiaan liittyvät hahmot kuten Kaarina Maununtytär ja Kaarina Hannuntytär. Tuula Talli tutustui tarkasti esillä olleisiin pian 50 vuotta vanhoihin hahmoi-hin. Hän päätti ottaa suunnittelun ja valmistuksen vastuulleen. Sovimme, että työ vitriinien sisällön uusimiseksi tehdään vähin erin. Tuula Talli aloitti työnsä tutustumalla tuon ajankohdan historiaan ja tyylisuuntauksiin. Lähdeteoksia on ollut melko hy-vin saatavissa, joten Tuulan tietämys Kaarinoitten ja muitten kyseessä olevien ihmisten vaatetukses-ta on melkoinen.

Rahoitus on pienten museoitten alituinen pelon aihe, mutta päätimme palkata Tuula Tallin tuo-maan nukkeryhmät uuteen kukoistukseen, sillä ne

ovat muodostuneet yleisön jatkuvan mielenkiin-non kohteeksi. Harva muualta tuleva kävijä edes tietää Ruotsin entisen kuningattaren asuneen Kan-gasalla. Tuulan käsissä syntyneet nuket omaavat puisen rungon, jonka muoto riippuu siitä, ovatko ne istuvia vai seisomassa. Pää muotoillaan sa-vesta, joka poltetaan kaksi kertaa 1000 asteisessa uunissa yön yli ja lasitetaan. Kädet valmistetaan samalla menetelmällä.

Tuula Tallille mieleisintä on ollut pukujen suun-nittelu ajan henkeen. Historiallisen puvun teke-minen aluspukuineen vie muutaman työpäivän, kun otetaan mukaan suunnittelu ja luonnostelu. Valmis nukke syntyy noin viikossa. Vaatteisiin on käytetty samettia, silkkiä, organzaa ja eri tavoin käsiteltyjä puuvillakankaita. Peruukit on valmis-tettu erilaisista villalangoista. Korut on ostettu monelta taholta ja myös lahjoituksia on tullut. Nuket ovat näyttäviä, ylväitä naisia ja miehiä. Työ on osoittautunut erittäin haastavaksi, mutta myös-kin kiinnostavaksi ja tyydytystä tuovaksi. Vaikeinta on ollut materiaalien hankinta. Mainittakoon, että TV2:n ompelimo on sponsoroinut projektia hie-noilla kankailla.

Tuula Talli on onnistunut tehtävässään todella hyvin. Olen käynyt tutustumassa nukkejen valmis-tukseen ja nähnyt uurastuksen kauniita tuloksia. Uudet Kaarina-vitriinit on tarkoitus paljastaa yleisölle Kangasalan kotiseutumuseon 60-vuotis-juhlassa 29. kesäkuuta 2008. Tervetuloa ihastu-maan entisajan Suomen edustusnaisiin ja heidän läheisiinsä! o

Kuva: Tuula Talli

Kuva: Mari Lind

Vanhat Kaarinat. Kuva: Mari Lind

42

Perinnekylässä on neljä museokohdetta: Ra-jalahden talomuseo pihapiireineen (1840-lu-

vulta), Halin metsäkämppämuseo (1940-luvulta), Merenkulkulaitoksen ylläpitämä Herraskosken ka-navamuseo ja Veteraanien museohuone. Alueella on myös yritystoimintaa ja etenkin kesän matkai-lukaudella Perinnekylässä järjestetään erilaisia näyttelyitä, työnäytöksiä ja tapahtumia.

Kulttuuriperintöopetusta kehittämässä

Virtain kaupungin omistama ja Nuorisokeskus Marttisen hallinnoima Perinnekylä toimii myös ennen kaikkea kulttuuriperintöopetuksen oppimis-ympäristönä. Perinnekylän välittömässä läheisyy-dessä sijaitseva Nuorisokeskus Marttinen on yksi kymmenestä valtakunnallisesta nuorisokeskuk-sesta Suomessa. Vuosittain Marttisessa vierailee lähes satakunta leirikoulua ja useampi kymmenen rippileiriä sekä lukuisa määrä erilaisia järjestöjen leirejä. Museolehtorin johdolla toteutettu kulttuu-riperintöopetus on Marttisen erityisosaamisaluet-ta, jota nuorisokeskuksessa aktiivisesti kehitetään edelleen.

Alueen museot ja rikas historia antavat ainekset monipuolisiin opetusohjelmiin. Tällä hetkellä Mart-tinen tarjoaa seitsemää erilaista lapsille ja nuo-

rille suunnattua kulttuuriperintöopetusohjelmaa. Ohjelmissa perehdytään maatalous- ja metsätyö-perinteeseen sekä entisajan elämään aidossa ym-päristössä. Yksi suosituimmista opetusohjelmista on ”Elämää metsäkämpällä”, joka sijoittuu Halin metsäkämppämuseolle. Metsäaiheinen ohjelma on kehitetty vuonna 2005 yhteistyönä G. A. Serla-chius- museon kanssa ja osa on ”Metsäkämpältä paperitehtaalle” -ohjelmakokonaisuutta.

Alun perin vuonna 1948 Orivedelle rakennet-tuun Halin kämppäyhdyskuntaan kuuluu 25 mie-hen kämppä, sauna, työnjohtajan asunto ”terävä-pää”, kuuden hevosen talli, varasto ja maakellari. Kämppä ja sen näyttely kuvaavat 1950–1960 -luku-jen taitetta, jolloin elettiin metsätyön murroskaut-ta. Ensimmäiset koneet tulivat tuolloin käyttöön ja muuttivat metsätyön luonnetta. Metsäkämppä antaa nuorille mahdollisuuden tutustua heille usein entuudestaan tuntemattomaan aiheeseen, joka ei kuitenkaan ajallisesti ole kaukana histori-assa. Virtain osuudessa lapset kokeilevat metsä-kämpällä mm. halkomotin kokoamista ja propsin kuorimista. Näin he tutustuvat aiheeseen toimin-nallisesti, tekemisen kautta. Yleensä metsäkäm-pältä lähdetään ohjelman jälkeen yhtä kokemusta rikkaampana ja joskus hieman pihkantuoksuise-nakin.

”Leipä loppuu talosta” – ohjelma

Kesällä 2007 käynnistyi Nuorisokeskus Marttises-sa uuden draamapainotteisen opetusohjelman suunnittelu. Ohjelman taustalla on halu kehittää

Terveiset Virtain Perinnekylästä!Perinnekylä on maatalous- ja metsätyöperinnettä esittelevä monipuolinen kulttuurikohde, jossa on panostettu erityises-ti lapsiin ja nuoriin. Draama- ja seikkailupedagogiaa hyö-dyntävä ”Leipä loppuu talosta” -ohjelma yhdistää museo-opetuksen ja nuorisotyön tavoitteet.

Halin metsäkämppä. Kuva: Elina Klemola

43

kulttuuriperintöopetusta etenkin nuorisotyön näkökulmasta. Uutta ohjelmaa on tehty nuori-soteatteriin ja ryhmädynamiikkaan perehtyneen ohjaaja - käsikirjoittaja Janne Salmisen johdolla. Työryhmän työskentelyyn ovat myös osallistuneet Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan ja sosiaali-työn laitoksen nuorisotyön lehtori Elna Hirvonen, Pirkanmaan ammattikorkeakoulun yliopettaja Helena Kairamo ja Nuorisokeskus Marttisen nuo-risotyöntekijöitä sekä museolehtori.

1800-luvun maalaisyhteisöön sijoittuvan ”Leipä loppuu talosta” -opetusohjelman suunnittelussa on yhdistetty draama- ja seikkailupedagogisia me-netelmiä. Eri aspektit tulevat esiin mm. erilaisissa ryhmäyttämis-, luottamus - ja ongelmanratkai-sutehtävissä. Ohjelmassa pyritään painottamaan toiminnallisuutta, yhteisöllisyyttä ja elämyksel-lisyyttä. Esiin tuodaan entisajan yhteisöllisyyttä peilaten sitä samalla nykynuorten elämään. Tavoit-teena on opettaa nuoria havaitsemaan ja arvosta-

E l i n a K l e m o l a Kirjoittaja on Nuorisokeskus

Marttisen / Virtain Perinnekylän museolehtori

maan kulttuuriympäristöä ja -perintöä sekä auttaa heitä löytämään sieltä kosketuskohtia omaan elämäänsä ja sen hallintaan. Ohjelma on edennyt jo testausvaiheeseen ja valmistuu kesäksi 2008.

Museoraitti –yhteistyö

Virtain Perinnekylän museot ovat osallistuneet vuodesta 2006 lähtien Museoraitti -yhteistyöhön. Museoraitti on Suomen maatalousmuseo Saran käynnistämä maatalousteemaisten museoiden ja kokoelmien yhteistyöverkosto, jossa on tällä hetkellä 26 museota mukana. Pirkanmaalta ver-kostoon kuuluvat Perinnekylän lisäksi Kuokkalan museoraitti ja talonpoikaismuseo Yli-Kirra. Eten-kin pienille museoille Museoraitti -verkosto on tärkeä ja Perinnekylällä onkin hyviä kokemuksia yhteistyöstä. Museoraitti -verkosto on tarjonnut mahdollisuuden maatalousteemaisten museoiden yhteismarkkinointiin ja samalla uusien kontaktien luomiseen muiden samankaltaisten museoiden kesken. Vuosittaisissa tapaamisissa on mm. suun-niteltu tulevaa yhteistyötä ja saatu museoalan ajankohtaista tietoa ja neuvoja.

Uusin yhteistyömuoto on Renki -luettelointiso-vellus, joka on jo osalla Museoraitin museoista käytössä. Rengin tiimoilta on ollut myös käyn-nissä yhteinen ”Koneellisen maatalouden kuvat” – kuvakeruu. Keruun tulokset tulevat esille Museo-viraston Suomen Museot Online -järjestelmään. ”Koneellisen maatalouden valokuvat ” -keruuta ja digitointia varten on saatu avustusta Opetusmi-nisteriöltä. o

Emäntä tarjoili kämpällä ruoan ns. elämänluukun kautta miesten puolelle. Kuva: Elina Klemola

Halin metsäkämppämuseo. Kuva: Elina Klemola

”Teräväpää” oli metsätyönjohtajan eli kympin asuinhuone. Kuva: Elina Klemola

Tuomo Puskala vispilän teossa Rajalahden talomuseossa.Kuva: Sanna Järvensivu

44

Neuvontapäivän aikana tutustutaan tekstiilien osalta niiden puhdistukseen, säilytykseen

ja esillepanoon. Myös tekstiilien vaurioitumista käsitellään. Puhdistus on yksi museotekstiilien säilyttämisen kulmakivistä. Usein neuvontapäi-vänä tehdään osallistujien kanssa puhdistus-harjoituksia, esimerkiksi pienen ryijyn imurointia. Museotekstiilien pesua sen sijaan ei käsitellä. Osallistujat voivat tuoda neuvontapäivään myös omia pienikokoisia tekstiilejään harjoituksia var-ten. Isokokoisia tekstiilejä, kuten ryijyjä, ei yhden neuvontapäivän aikana ehditä huoltaa.

Vanhojen tekstiilien puhdistuksen harjoittelu on tärkeää, koska se antaa tekijälleen hyvän kuvan

Konservaattorin neuvontapäivä paikallismuseossa

Neuvontapäivän harjoituksia. Kuva: Kirsi Kaivanto, Pirkanmaan maakuntamuseo

Tampereen museoiden konservointilaitos on osallistunut jo muutaman vuoden ajan kulttuu-riympäristöyksikön järjestämiin paikallismuseoi-den neuvontapäiviin. Konservaattorin tehtävänä on ollut antaa neuvoja paikallismuseoiden kokoelmien hoitoon. Tekstiilien huollosta neuvoja antaa tekstiilikonservaattori ja kovien materiaali-en osalta huonekalukonservaattori.

A r j a K o s k i n e nKirjoittaja on Tampereen museoiden tekstiilikonservaattori

Neuvontapäivän osallistujat vasemmalta

Tiia Salo (Kuokkalan museoraitti), Anna-

Maija Kallio (Saarioisten museo), Katri

Kuusi (Teiskon museo), Arja Koskinen

(Tampereen museot), Anna Ulvinen (Lauri

Viita -museo) ja Raija Isotalo (Kuokkalan

museoraitti). Neuvontapäivään osallistui

lisäksi Carita Koota Kuokkalan museo-

raitilta. Kuva: Kirsi Kaivanto, Pirkanmaan maakuntamuseo

45

tekstiilin kunnosta ja rakenteen hauraudesta. Museotekstiilien puhdistuksessa imurointi (pie-nellä teholla) on hyvä perustoimenpide. Vanhoja tekstiilejä imuroidaan erilaisia apuvälineitä käyttä-en tai tavallisella tekstiilisuulakkeella. Imurointia tarvitsevat lisäksi esilläpitopaikka ja säilytyspaikka. Perusajatuksena on, että puhdas tekstiili laitetaan esille puhtaalle pinnalle tai säilytykseen puhtaa-seen säilytyspaikkaan.

Paikallismuseoiden tekstiilien huollossa on huo-mioitava sekä henkilökunnan vähyys että muiden resurssien rajallisuus. Tärkeimmät toimenpiteet hoituvat kyllä pienelläkin henkilömäärälläkin hyvin tuloksin.

Paikallismuseoiden hoidossa hyvällä peruspuh-taudella voidaan helpottaa museon hoitoa huo-mattavasti. Kun museotila ja sen esineet/tekstiilit puhdistetaan säännöllisesti esimerkiksi esineitä ja tekstiileitä tuhoavat haittaeläimet saadaan pidettyä poissa. Näihin haittaeläimiin kuuluvat mm. vaa-tekoi, turkis- ja museokuoriainen yms. Neuvonta-päivän aikana käydään läpi myös haittaeläinten ja niiden aiheuttamien vaurioiden tunnistusta.

Museotekstiilien säilytys on paikallismuseoissa usein haasteellista, koska erityisiä säilytystiloja ei

välttämättä museolla ole. Asianmukainen säilytys-tila on tärkeää vanhojen esineiden ja tekstiilien säi-lymisen kannalta. Säilytystilan minivaatimuksina ovat tasainen lämpötila ja ilmankosteus. Säilytysti-lan tulee myös olla puhdas. Suoraa auringonvaloa ei säilytystilaan saa tulla.

Vanhojen museotekstiilien säilytys vaatii puhtaat säilytysmateriaalit. Hyviä säilytysmateriaaleja ovat esimerkiksi puhtaat, valkeat lakanat. Ne ovat moni-käyttöisiä sekä pölysuojina että varsinaisina pak-kausmateriaaleina. Silkkipaperia käytetään vanhojen tekstiilien säilytysmateriaalina, mutta sen hankinta on huomattava kustannus ja sitä on saatavissa rajal-lisesti. Erityyppisten museotekstiilien säilytyspakka-usta harjoitellaan neuvontapäivän aikana.

Esillepano on yksi osa museotekstiilien huol-toa. Esillä ollessaan tekstiilit altistuvat ympäristön aiheuttamille uhille, joita ovat esimerkiksi aurin-gonvalo, haittaeläimet ja kosteus. Tekstiilien esil-lepanossa pitää kiinnittää huomiota siihen, ettei suora auringonvalo osu niihin. Suora auringonvalo vahingoittaa vanhoja tekstiileitä haalistamalla niitä ja haurastuttamalla kankaan rakennetta. Haitta-eläimien aiheuttamia vaurioita voidaan minimoida pitämällä museon tilat puhtaana ja tarkkailemalla niitä. Museotilojen kosteuteen ei juuri voida van-hoissa taloissa vaikuttaa.

Museotekstiilien säilymistä helpottaa kun niiden hoitoa varten on laadittu suunnitelma, jota kaikki kokoelman kanssa työskentelevät voivat toteuttaa.

Tekstiilikonservaattorin näkökulmasta neuvonta-päivä on mielenkiintoinen mahdollisuus tutustua hyvinkin erityyppisiin kokoelmiin. Jokainen kokoel-ma on kuva paikallishistoriasta.

Tampereen museoiden konservointiosastot an-tavat neuvoja paikallismuseoille tarvittaessa myös muina ajankohtinakin. Konservaattorit voivat tulla myös paikanpäälle tutustumaan tilanteeseen. o

Haittaeläinnäytteitä. Kuva: Lasse Honkanen, Tampereen museot

Tekstiilien imurointia. Kuva: Kirsi Kaivanto,Pirkanmaan maakuntamuseo

Silkkihuivin pakkausta. Kuva: Kirsi Kaivanto, Pirkanmaan maakuntamuseo

46

Museovirasto ja Pirkanmaan maakuntamuseo ovat vihdoin uudistaneet kulttuuriympäris-

tön vaalimista koskevan yhteistyösopimuksensa. Uudessa sopimuksessa sovitaan yhteistyöstä ja työnjaosta sekä arkeologian että rakennusperin-nön alalla. Sopimus selkiyttää toimintatapoja ja tekee kulttuuriympäristön arvoihin liittyvää asian-tuntijatoimintaa ymmärrettävämmäksi. Nyt maan-käyttöhankkeen kulttuuriympäristöviranomainen löytyy pääsääntöisesti läheltä. Museovirasto delegoi sopimuksella pääosan kulttuuriympäris-tön viranomaistehtävistä Tampereen kaupungille, jonka museotoimen alaisena Pirkanmaan maakun-tamuseo toimii.

Tätä ennen maakuntamuseo vastasi arkeologian asiantuntijatoiminnasta, siitäkin vain osittain. Nyt viranomaistyö on laajentunut rakennussuojeluun. Samalla museo on ryhtynyt rakennusrestauroinnin pääasialliseksi ohjaajaksi ja ottaa vastuun histo-riallisen ajan arkeologisten kohteiden suojelusta. Viimeksi mainittuja ovat esimerkiksi historialliset kylänpaikat ja 1900-luvun sotahistorialliset jäänteet. Sopimuksesta voi myös lukea, että Museovirasto ja maakuntamuseo pyrkivät yhdessä löytämään uusia tapoja kulttuuriperinnön hoidon toteuttamiselle esim. yhteistyössä paikallisten sidosryhmien, yhdis-tysten ja maanomistajien kanssa. Siitä on seurauk-sena mm. juuri käynnistyvä Adoptoi monumentti –hanke, josta voidaan lukea toisaalla tästä lehdessä. Sopimuksessa käsitellään myös tutkimus-, koulu-tus- ja neuvontatyötä.

Kulttuuriympäristön vaalimista maakuntamuse-ossa säätelee nyt kaksikin Museoviraston kanssa tehtyä sopimusta. Erillisen kulttuuriympäristöso-pimuksen lisäksi museoasetus edellyttää maakun-tamuseon antavan asiantuntija-apua toimialansa osalta ja edistävän kulttuuriympäristön vaalimista. Näiden tehtävien osalta on tehty vuosille 2007-2013 erillinen alueellisen työn suunnitelma, joka on samalla tulossopimus Museoviraston kanssa. So-

T u i j a - L i i s a S o i n i n e n

Pirkanmaan maakuntamuseo ja Museovirasto sopivat yhteistyöstä

pimustehtävien hoitamiseen museo saa korotettua valtionapua opetusministeriöltä.

Pirkanmaan maakuntamuseon tähänastisesta vi-ranomaistyön hoidosta on saatu hyviä kokemuksia. Museo on antanut vuodesta 1996 lähtien noin 2000 lausuntoa Pirkanmaalla, noin 200-300 lausuntoa vuodessa. Lausuntojen määrä odotetaan kasvavan sopimuksen myötä. Samalla museon tavoitteena on mahdollisimman laadukas osallistumisprosessi, missä kulttuuriympäristön ominaisuudet pääsisivät todellisiksi lähtöarvoiksi suunnittelussa.

Museovirastolle jää yhä tehtäviä Pirkanmaalla. Se toimii maakuntamuseon tärkeänä yhteistyö-kumppanina ja tukena. Lisäksi Museovirasto vastaa valtakunnallisesta kehittämistyöstä ja esim. raken-nusuojelulailla, kirkkolailla ja erilaisin sopimuksin suojellun rakennusperinnön viranomaistehtävistä sekä valtion omistamien rakennusten suojelusta.Sen erityistä työsarkaa on myös muinaisjäännösten hoito. Valtakunnallisesti arvokkaita kohteita koske-vista tehtävistä sovitaan tapauskohtaisesti.

Kulttuuriperinnön vaaliminen ja suojelu on en-nen kaikkea yhteistyötä. Viranomaiset tekevät sitä työnsä puolesta, mutta eivät itseään varten. Perus-tuslaissakin on todettu, että vastuu kulttuuriperin-nöstä kuuluu kaikille. Siihen on sisäänrakennettu ajatus, että suojelun tavoitteet ovat, ainakin poh-jimmiltaan, enemmistölle yhteisiä. Tähän uskoen Pirkanmaan maakuntamuseo panostaa erityisen paljon myös tiedon tuottamiseen ja tutkimukseen. Tukeakseen tiedon saavutettavuutta museossa kehitetään uutta YmpäristöSiiri- tiedonhallintajär-jestelmää. Sieltä löytyvät uusimmat tiedot arkeolo-gisista suojelukohteista ja tutkimuksen edetessä tallennetaan myös yhä enemmän rakennetun pe-rinnön tietoja. Selailuoikeudet pyritään avaamaan portaittain ensin viranomaisille, sitten laajemmalle yleisölle. Tietoa on yhä enemmän, erityinen haaste ja mahdollisuus on sen saattaminen entistä vaivat-tomammin kansalaisten käyttöön. o

Kuva: Marika Tamminen, Vapriikin kuva-arkisto

46

47

MIKÄ AVUSTUS

Museoviraston vuosittain myöntämä harkinnan-varainen valtionavustus paikallismuseoille

KUKA VOI HAKEA

avustusta voi hakea kunnan, yhdistyksen tai sääti-ön ylläpitämä museo

YLEISET EDELLYTYKSET

museotoiminnan ylläpitäminen tulee kuulua sitä harjoittavan yhdistyksen tai säätiön sään-tömääräisiin tehtäviinkunnan omistaman museon hallinnosta on määrätty kunnanvaltuuston hyväksymässä johtosäännössä ja että yksityisellä museolla on Museoviraston hyväksymät toimintaa ohjaavat säännötmuseokokoelman säilymisen tulee olla sääntö-jen perusteella turvattu yhdistyksen tai säätiön purkautuessa tai lopettaessa toimintansamuseolla on oltava ainakin kesäaikaan sään-nöllinen aukioloaika

MIHIN TARKOITUKSEEN

avustusta myönnetään museotoiminnan edis-tämiseen ja kokoelmien säilymistä turvaaviin toimenpiteisiin, avustus ei ole yleisavustus, vaan hankkeeseen myönnettävä projektiavustus muun muassa seuraaviin tarkoituksiin:

museon kokonaissuunnitelman laatimiseen,perusnäyttelyn uusimiseen ja näyttelykalustei-den hankkimiseenkokoelmien luettelointiin, hoitamiseen ja kon-servointiinsäilytystilojen rakentamiseen ja kalusteiden hankkimiseenmuseorakennusten kunnostamiseen, murto- ja paloturvallisuuden parantamiseen

MITEN HAETAAN

avustusten hakuaika on vuosittain päättyen lokakuun lopussahakemus tehdään Museoviraston lomakkeella, josta käy ilmi tarvittavat liitteethakemus jätetään Museovirastoonhaettavan avustuksen käyttötarkoituksesta olisi hyvä keskustella paikalliskulttuuritutkijan kanssa ennen hakemuksen jättämistäpäätökset hakemuksista tehdään seuraavan vuoden maaliskuussa ja lähetetään kirjallisesti hakijallepäätökseen kirjataan ei-ammatillisten museoi-den kohdalla, että työt tai hankinnat on tehtävä maakuntamuseon ohjeiden mukaan

LISÄKSI

myönnetyn avustuksen suuruus harkitaan tapauskohtaisesti, ollen keskimäärin n. 2500 €avustus tulee käyttää myöntämisvuoden aika-na ja siihen tarkoitukseen, mihin se on myön-nettylisätietoja valtionavustuksien hakemiseen liit-tyvissä asioissa saa maakuntamuseosta

MYÖNNETYT VALTIONAVUSTUKSET VUONNA 2008 PIRKANMAALLA

avustusta vuodelle 2008 haki Pirkanmaalla yhteensä kymmenen paikallismuseota, joista avustus myönnettiin kuudelle hakijalle:

Reipin kotiseutumuseo, Pirkkalan kuntaKangasalan museo, Kangasala-seura ryPerinnekylän Rajalahden talomuseo, Virtain kaupunkiVaralan Liikuntamuseo, Varalan SäätiöLauri Viita –museo, Pispalan Moreeni ryViialan museo, Akaan kaupunki

ASIAA AVUSTUKSISTA – harkinnanvaraiset valtionavustukset

●

●

●

●

●

●

●

●

●

●

●

●

●

●

●

●

●

●

●

●

●

K i r s i K a i v a n t oKirjoittaja on Pirkanmaan

maakuntamuseon tutkija

47

●

●

48