Ilmainen lukunäyte

KÄSIKIRJOITUKSESTA SUOMENTANUT SIRKKA-LIISA SJÖBLOM

HELSINGISSÄ KUSTANNUSOSAKEYHTIÖ OTAVA

3

MAANANTAI 1. KESÄKUUTA

4

Tämä oli viimeinen ruumis. Tunne oli väkevä, kuin jonkinlainen hyvästi-

jättö, hän hengitti sitä sisään ja antoi puiden hu-mista sen läpi, joka hän oli.

Paikka oli karulla ja vaatimattomalla tavalla kaunis, aikojen kuluessa siitä oli tullut melkein pyhä. Moreenimaa, kelohonkien hohde, hiiren-korvalla olevat koivut.

Kahdeksan he olivat tuoneet tänne, tämä oli yhdeksäs. Hän muisti jokaisen, ei niinkään kas-voista kuin sävelestä, taajuudesta, värähtelystä jo-ka oli ollut heidän elämänlankansa.

Tähän kaikki päättyisi.Viimeinen ruumis.Hän tarkasteli sitä.Farkut ja lenkkarit, T-paita, vyö, ruskea takki.

Oivallinen homo sapiens -yksilö. Hänellä oli ollut tilaisuus tutustua tähän henkilöön, he olivat viet-täneet jonkin aikaa yhdessä. Tyylikkäät vaatteet,

5

sellaiset joista hän itsekin piti. Joskus harmitti, että kaikki siistit pukineet piti hävittää, hän oli kasva-nut siihen ettei tuhlattu, että pidettiin nöyrästi ja vastuullisesti huolta maapallon resursseista.

Hän katsoi taivaalle. Se oli täällä napapiirillä matalalla, pilvet lepäsivät lähellä päätä, viistivät kulmakarvoja. Pian aurinko ei enää laskisi, ei en-nen kuin syksyllä, jolloin pakkanen purisi puut lehdettömiksi ja idästä vyöryisi hyytävä talvi.

Hän ikävöi veljeään.Koko elämänsä he olivat olleet yksi ja sama,

toistensa peilikuvat, heillä oli ollut samat ajatukset ja tunteet, mutta nyt hän aavisti että oli revennyt juopa. Hän seuraili sitä, mitä käräjäoikeuden tur-vasalissa tapahtui, mutta yksinäisyys piinasi ja hän oli aina ollut huono kestämään ahdistusta.

Huolellisesti hän pyyhki teurastusnaamarin sammaleeseen.

Tämä tuska oli saatava jakaa.

– Sinä siis lyyhistyit, psykologi sanoi. – Mitä ta-pahtui?

Annika Bengtzon kääntelehti nojatuolissa,

6

hän oli liian laiha ja kulmikas tähän muhkeaan huone kaluun. Hän puristi käsi nojia ollakseen hukkumatta, tunsi nihkeyden kämmenissään. Kuinka moni muu oli istunut tässä hikoilemassa ennen häntä? Monenko muun ahdistuksen huu-rut olivat imeytyneet karheaan kankaaseen?

Hän tempaisi nopeasti kätensä pois käsinojilta ja puristi ne tiukasti nyrkkiin sylissään.

– Olen käynyt terveyskeskuksessa ja työpaik-kalääkärillä, hän sanoi, – minut on tutkittu läpi-kotaisin eikä mitään fyysistä vikaa löydy, joten… niin, oikeastaan Jimmy, avomieheni, passitti mi-nut tänne.

– Et siis tullut omasta tahdostasi?Kysymys oli neutraali, se ei sisältänyt arvoste-

lua. Annika vilkaisi puisen pöydän toiselle puo-len, psykologin ilme oli yhtä mitäänsanomaton kuin ääni ja kampauskin. Mitä hän oikeastaan ajatteli? Oliko hän sitä mieltä, että ajan varaami-nen oli ollut naurettavaa? Että Annika oli vienyt mahdollisuuden saada apua joltakulta sellaiselta, joka todella tarvitsi sitä? Vai oliko hän vain tyyty-väinen, että asiakkaita riitti?

7

Annika kurkottautui ottamaan vesilasin pöy-dältä heidän välistään. Lasin vieressä oli pakkaus paperinenäliinoja, oliko hänen tarkoitus ruveta parkumaan? Tekivätkö kaikki niin? Ellei itkenyt, toimiko jotenkin väärin?

– Minun on tehtävä jotakin, lasten takia. He pelkäävät. Tai pikemminkin pelkäsivät, silloin.

– Kun näkivät sinut paniikkikohtauksen kou-rissa?

Taas Annika kiemurteli nojatuolissa, reidet tuntuivat puupökkelöiltä, selkä oli jäykkä ja puu-duksissa. Oli mahdoton löytää mukavaa asentoa, joten hän luovutti ja yritti rentoutua.

– Kertoisitko lisää kohtauksesta?Kattolampun valo välkähti psykologin silmä-

laseissa, hänellä oli aivan tavallinen työpäivä, eh-kä hän söisi lasagnea lounaaksi, kävisi kävelyllä ja noutaisi pyykit pesulasta.

– Minä… olin eteisessä. Jalat vain menivät al-ta, en saanut henkeä, silmissä musteni… Serena ja Jacob tulivat juuri silloin koulusta, Jimmyn lapset, ja… niin, he soittivat ambulanssin.

8

Annika siemaisi taas vettä, se oli haaleaa ja kar-vasta.

– Hoitajilla oli paarit ja kaikki, mutta poishan heidät piti lähettää.

– Tiesit siis mitä sinulle oli tapahtunut?Pimeys, joka vaani juuri näkökentän ulko-

puolella, varjot, jotka häälyivät ympärillä riistäen ilman ja äänet ja tajun, ne eivät olleet vaarallisia, eivät vaarallisia, eivät vaarallisia, ne väistyisivät, niihin ei kuollut. Käsiä kihelmöi ja silmissä pisteli ja pää retkahti taaksepäin, polvet pettivät ja happi loppui, ja sitten tuli pi meys ja nieli, ja hän putosi ja putosi ja putosi. Se ei ollut vaarallista, siihen ei kuollut, ei ollut kuollut tähän mennessä eikä kuo-lisi, ikinä.

Annika rykäisi.– Minussa ei ole mitään vikaa. Olen terve kuin

pukki.– Tiedätkö mikä on paniikkihäiriö?Kyllä vain, Annika oli katsonut Googlesta, hä-

peissään ja salaa. Tavalliset, normaalit, terveet ih-miset eivät antaneet pimeyden ja aaveiden riiva-ta itseään.

9

– Mutta nyt elämäni on kunnossa, voin oikein hyvin. Minua ei ahdista yhtään, kaikki on hienosti.

– Moni on ahdistunut tietämättään, psyko logi sanoi. – Paniik ki kohtausta luullaan usein sydän-infarktiksi ja mennään päivystykseen.

– Mutta miksi tämä on muuttunut pahem-maksi?

– Tuntuuko sinusta, että kohtaukset ovat vai-keutuneet?

Annika tuijotti ulos ikkunasta. Koko aamupäi-vän oli satanut, lasilla valui haparoivia pisaroita, ehkä sade oli nyt lakannut, tai ainakin melkein.

– En tajua, minulla ei ole koskaan mennyt näin hyvin. Minä… Jimmyllä ja minulla on mahtava suhde, lasten kanssa sujuu hyvin, viihdyn työssä-ni, entinen mieheni on ihmisiksi. Olen jopa ystä-vystynyt Sophian kanssa, sen naisen jonka kanssa Thomas petti minua…

– Mistä itse luulet, että tämä johtuu?Kiukku ryöpsähti kuin tyhjästä, itsekö hänen

piti kaikki vastaukset keksiä? Mistä hän oikeas-taan maksoi?

Annika tunsi, kuinka leukapielet kiristyivät.

10

– Isäsi kuoli, kun olit teini-ikäinen, psykologi jatkoi ja selaili papereitaan. – Olitteko te läheisiä?

Jaaha, nyt pitäisi sitten ruveta ruotimaan lap-suutta. Annika pyyhki käsiään farkunreisiin.

– Siitä on jo niin kauan, yli kaksikymmentä vuotta…

Annika vaikeni. Liikenne jyrisi ulkona. Paperi-nenäliinat hulmusivat näkymättömässä ilmavir-rassa. Nojatuolin kangas syyhytti selkää.

– Mutta äitisi elää yhä? Millainen suhde teil-lä on?

Annika vilkaisi rannekelloaan.– Kauanko meidän pitää vielä jatkaa? Milloin

voin lähteä?Psykologi nojautui tuolinselkämykseen, kutit-

tiko se häntäkin?– Voidaan lopettaa vaikka heti, jos tahdot.Annika istui hievahtamatta, jäsenet tuntui-

vat lyijynraskailta, nytkö hänet heitettäisiin ulos? Vaikka hän oli itse varannut ajan? Ja pulitti lystis-tä tuhat sata kruunua tunti?

– Haluatko että minä lähden?Psykologi katsoi seinäkelloa.

11

– Aikaa on vielä, nainen sanoi. – Päätät itse, jäätkö vai lähdetkö.

Huone kutistui, painoi niskaa, eikö hän ollut tullut tänne saadakseen apua? Neuvoja?

Psykologi hymyili.– Toivon että jäät.Liikenteen jyly katosi. Mitä psykologi olikaan

kysynyt? Jotain äidistä, Barbrosta?Annika otti vauhtia, pimeys pyörteili hänen

takanaan.– Äiti… ei pidä minusta.– Miksi ajattelet niin?– Hän ja isä joutuivat naimisiin, kun äiti pa-

mahti paksuksi, hänen oli luovuttava taideopin-noistaan. Hän ei ole koskaan antanut minulle anteeksi.

Psykologi istui hetken vaiti, katsoi sitten muis-tiinpanojaan.

– Sinulla on sisar, Birgitta…? Onko teillä hy-vät välit?

Annika yritti hymyillä.– Kun hän sai lapsen, luin siitä Facebookista,

en edes tiennyt että hän oli raskaana.

12

– Oletteko te olleet aina yhtä etäisiä?– Meillä oli aikoinaan yhteinen huone, nyt en

edes tiedä missä hän asuu.Psykologi nyökkäsi ja raapusti jotakin pieneen

lehtiöön.– Olet merkinnyt lomakkeeseen, kohtaan

”Lisä tietoja”, että sinut on tuomittu rikoksesta viisitoista vuotta sitten. Kertoisitko siitä?

Huone kävi entistä ahtaammaksi, pimeys hi-veli niskaa.

– Tuomio tuli kuolemantuottamuksesta. Kak-si vuotta suojeluvalvontaa. Poikakaverini Sven kuoli. Se oli… tapaturma, niin voisi sanoa…

Sanat kimmahtelivat pienen huoneen seinästä toiseen. Psykologin ilmekään ei värähtänyt. Hän istui tuolissa omalla puolellaan pikkupöytää jalka toisen päällä, kädet ristissä sylissä.

– Miltä sinusta tuntuu puhua siitä?Annikan päässä puhkesi ujellus, kova, jatku-

va ääni joka oli peräisin ei mistään, hänen oli puhuttava kovempaa saadakseen oman äänensä kuuluville.

13

– Ei paljon miltään. Viisitoista vuotta on pit-kä aika.

– Kerro missä päin kehoa tunne on. Vatsassa, kurkussa, rinnassa?

Ne olivat vain sanoja. Ne eivät voineet vahin-goittaa häntä. Jos ulinan sulki pois, oli mahdol-lista puhua, silloin ujellus ei merkinnyt mitään. Kun antoi minän tulla ympäröivää pimeyttä tii-viimmäksi, silloin jaksoi hengittää.

14

Kvällspressen-lehden keskustoimitus väl-kehti tutussa sinertävässä hohteessaan. Annika näki Berit Hamrinin istuvan tietokoneella, jän-nitys laukesi ja jätti jälkeensä lievän päänsäryn. Jo viisitoista vuotta hän oli viettänyt suuren osan valveillaoloajastaan tässä huoneessa metsästäen loputtomasti kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut tai voisi tapahtua, ja melkein aina oli kollega Berit Hamrin istunut viereisellä tuolilla.

Annika laski laukkunsa heidän yhteiselle kir-joituspöydälleen, kiskoi takin päältään ja antoi sen valahtaa tuolin käsinojalle. Berit oli Annikaa vanhempi, hänellä oli aikuiset lapset ja hän asui aviomiehensä kanssa maatilalla Tukholman ulko-puolella.

– Miten Twitter-riita edistyy? Annika kysyi.Berit huokaisi hieman.– Tv-nainen on pyytänyt loukkaavia sanojaan

anteeksi tosi-tv-tähdeltä uudessa tviitissä, ja tosi-

15

tv-tähti on hyväksynyt anteeksipyynnön Face-book-päivityksessä.

Psykologin ahdas huone väistyi ja hävisi.– Voi miten herttaista, Annika nälväisi.Nielevä, tukahduttava pimeys vetäytyi nurk-

kiin. Toimituksessa se pysyi melkein aina loitol-la. Täällä hohti tekninen, keinotekoinen valo, joka teki maailmasta selvän ja kirkkaan. Todellisuuden-tulkinnat, eri painokset, jatkuva muutos, Annika kuului siihen, hän oli toimintakykyinen ja tärkeä osa sitä. Lehdellä oli kolme eri painosta, viidellä rastilla merkitty maaseutupainos eli ensipainos, jo-ka painettiin alihankkijoilla maalla tai lennätettiin aamunkoitossa rahtikoneilla perille, kolmella ras-tilla merkitty, päivitetty esikaupunkipainos, joka jaeltiin kuorma-autoilla ympäri Mälarinlaaksoa, ja yhdellä rastilla merkitty erikoispainos, joka ilmes-tyi Tukholman kantakaupungissa silloin kun syttyi sota tai prinsessa meni kih loihin. Kun todellisuus jäsennellään, sitä pystyy käsittele mään.

Lisäksi oli seitsenrasti, Annikan erityinen in-hokki: painos joka eli vain lehden sisäisessä ver-kossa.

16

Annika kaivoi kannettavansa laukustaan ja ha-ki kahvia ohjel mien latautuessa. Hän istuutui tietokoneelle kitkerä juoma kädessään ja teräs-täytyi.

Seitsenrasti oli uutispäälliköiden unelma siitä, miltä seuraavan päivän lehti voisi näyttää, tulevai-suus sellaisena kuin sen toivottiin olevan, otsikot olivat jo valmiina ja usein kuvat ja kuvatekstit kin, toimittajien tarvitsi vain lisätä todellisuus niin, että se sopi utopiaan.

Hypoteettisen huomispäivän huipennus oli tällä kertaa Beritin artikkeli. Tv-nainen, erään maaseutulehden pääkirjoitustoimittaja joka vie-raili erään tv-kanavan aamusohvalla joka kolmas keskiviikko, oli tviitannut ilkeästi entisen tosi-tv-tähden lihomisesta. Uutis päällikkö Patrik Nils-sonilla oli uskomaton kyky löytää netistä mitä tyhjänpäiväisimpiä, ajattelemattomimpia pikku tölväisyjä ja saada ne kuulostamaan verisiltä rii-doilta lehdessä, eikä hän ollut nyt säästellyt ruu-tia.

17

TV-NAINEN HAUKKUI ROSAA LÄSKIKSI kuului suunniteltu otsikko.

Mukana oli kuva langanlaihasta blondista sekä kuvateksti: ”Läskipuheet loukkaavat Rosaa sy-västi.”

– Sosiaalisessa mediassa ei valitettavasti ole syntynyt myrskyä, Berit huokaisi.

Annika ymmärsi. Suunniteltu nettimyrsky, jo-hon Kvällspressen oli aikonut viitata ja tukeutua, ei ollut puhjennut (muutama yksittäinen ”on se nyt merkillistä, että naisten ulkonäköä pitää aina repostella” olisi hätätapauksessa riittänyt, mut-ta edes sellaisia ei nähtävästi ollut saatavilla), ja niinpä Rosa ja hänen närkästyksensä saisivat lentää joukkoviestinnälliseen romukoppaan ennen kuin juttu oli edes ilmestynyt.

– Minusta Rosan pitäisi lihoa pari kiloa, Berit sanoi. – Se tekisi hänelle hyvää. Mistä sinä kirjoi-tat tänään?

– Josefinin murhasta, vastasi Annika.Berit kohotti katseensa ja otti silmälasit pääs-

tään.

18

– Se tapahtui sinä kesänä kun Ruotsi oli ba-naanivaltio. Oli kuumaa kuin pätsissä, inflaa-tio hipoi pilviä ja oltiin hemmetin hyviä jalka-pallossa.

– Viisitoista vuotta sitten, Annika täydensi. – Ensimmäinen juttu, johon sain oman nimeni.

Berit pani rillit takaisin nenälleen ja palasi Ro-sa-jupakan pariin. Annika kaivoi taustamateriaa-linsa esiin.

Kevään aikana lukijat olivat saaneet äänestää, mistä vanhoista rikoksista he halusivat lukea li-sää (sitä kutsuttiin interaktiivi s uudeksi, ja se oli päivän sana). Annika oli tehnyt lehtijuttuja ja tv-ohjelmia monista kuuluisista vanhoista oikeusta-pauksista, ja useimmista oli tullut suuria klikka-usmenestyksiä internetissä. Sunnuntain erikois-lehdetkin olivat myyneet hyvin. Retrospektiivi-nen kerronta oli hämmästyttävän suosittua, se kukoisti kaikkialla kaikissa muodoissa. Televisio dramatisoi ja seurasi, lehdet julkaisivat liitteitä, tunnetut kirjailijat kirjoittivat dokumenttiro-maaneita vanhoista rikoksista.

Annika luki yhteenvedon tapauksesta, joka

19

kulki nimellä SEKSI MURHA HAUTAUSMAAL-LA.

Eräänä kiehuvan kuumana lauantaiaamuna yhdeksäntoistavuotias Josefin Liljeberg oli löy-detty kuolleena hautakiven takaa, hän oli alasti ja hänet oli kuristettu. Murha ei koskaan ratkennut.

Annika klikkasi esiin Josefinin ylioppilaskuvan, vaaleilla hiuksilla oli valkolakki, silmät loistivat. Josefin oli työskennellyt stripparina Studio sex -ni-misellä pornoklubilla. Annika uskoi tietävänsä, kuka hänet oli murhannut: Joachim, poikaystävä joka omisti klubin. Klubi oli suljettu jo aika päi-viä sitten, mutta Joachim oli yhä jossakin, luiker-teli liukkaana ja käärmesilmäisenä siinä varjomaa-ilmassa, johon hän kuului.

Berit huokaisi ja katsoi rannekelloaan.– Taidan joutua nyt jättämään luisevan Rosa-

raukan, hän sanoi ja sulki kannettavansa.– Oletko menossa turvasaliin?Berit uutisoi oikeudenkäynnistä puutava-

rayrittäjä Ivar Berglundia vastaan, jonka lööpit olivat ristineet Timpuriksi. Sen toinen viikko oli alkamassa Tukholman käräjäoikeudessa.

20

– Tänään on todistusvuorossa pidätyksen teh-nyt poliisi. Tiedätkö sinä, kuinka Berglund liit-tyy siihen Solsidanissa pahoinpideltyyn poliitik-koon?

Annika kiepautti tukkansa sykeröksi päälaelle.Tapauksen kaikista käänteistä ei ollut helppo

pysyä kärryillä. Perheetöntä viisikymmentäviisi-vuotiasta miestä Norrbottenin Vidselistä syytet-tiin Nackassa edellisvuonna tapahtuneesta syrjäy-tyneen miehen raa’asta murhasta. Annika oli kir-joittanut Berglundin pidätykseen johtaneet artik-kelit. Siksi hän oli myös pystynyt kertomaan pidä-tyksestä ensimmäisenä, mikä oli siivittänyt Kvälls-pressenin kyseisen päivän painoskuninkuuteen. Sittemmin Annika oli kirjoittanut laajoja tausta-artikkeleita Berglundista, videoinut hänen kotinsa ja verstashallinsa, käynyt läpi yrityksen saatavilla olevat tilinpäätökset, jututtanut asiakkaita ja naa-pureita, lyhyesti sanottuna laatinut niin sanotun draamadokumentin.

– Pidätyksen teki Nina Hoffman, sanoi Anni-ka. – Olen puhunut hänen kanssaan tästä paljon, emmekä voi kirjoittaa tätä lehteen, mutta Nina

21

on varma, että sama henkilö joka kidutti Ingemar Lerbergiä murhasi syrjäytyneen miehen. Rikos-ten välillä kului vain pari päivää, ja tapauksissa on monia yhtymäkohtia.

– Mikään syytteessä ei viittaa sellaiseen, Berit huomautti.

– Totta, Annika myönsi. – Mutta murhattu irtolainen toimi Nora Lerbergin espanjalaisten yritysten keulakuvana. Nackan murhapaikalta löytyi lapsen piirustus, joka on tehty samanlaisil-la väriliiduilla kuin Lerbergin lasten tädin kotoa löytyi. Ja väkivalta oli samanlaista. Se ei todista mitään muttei se sattumaakaan voi olla. Tapaus-ten täytyy liittyä yhteen.

– Näyttö on hyvin hatara, Berit huomautti. – On kiinnostavaa nähdä, riittääkö se langetta-vaan tuomioon.

– Huomasitko Patrikin toiveajattelun seitsen-rastissa? Annika kysyi.

Otsikko lehden sisäisessä verkossa kuului:

TIMPURIN KAKSOISELÄMÄ – toimi salaa pyövelinä

22

Berit pudisti päätään, nappasi salkkunsa ja lähti kävelemään vahtimestarin kopille.

Annika jatkoi seitsenrastin tutkimista. Siinä oli muitakin uutisia, joista toivottiin tulevan tot-ta aamupäivän kuluessa. Kansallispäivä lähestyi, ja lehtitekstissä spekuloitiin, viitsisikö prinsessa Madeleine rahtautua kotiin rapakon takaa osal-listuakseen juhlaan Skansenilla yhdessä muun kuningasperheen kanssa (toiveotsikko oli MAD-DE PETTI RUOTSALAISET, aivan kuin koko kansa odottaisi henkeä pidättäen, että kuningas-parin kuopus lähtisi lukaalistaan Manhattanilla ja kiskoisi huonosti istuvan kansallispuvun pääl-leen). Kuuluisan huippu-urheilijan toivottiin pu-huvan suunsa puhtaaksi mahdollisesta doping-skandaalista, oli tulossa helle ja tuoreimman mie-lipidemittauksen odotettiin osoittavan, että halli-tus häviäisi syksyn valtiopäivävaalit.

– Annika, voisitko sinä kirjoittaa jutun helle-aallosta?

Patrik oli ilmestynyt Annikan taakse. Annika vilkaisi kännykkäänsä.

23

– Sori, Annika pahoitteli. – Tapaan erään syyt-täjän aivan kohta.

Uutispäällikkö huokaisi teatraalisesti ja kääntyi kannoillaan. Hän tiesi hyvin, että Annika oli siir-retty pois tavallisesta uutis työstä, mutta aina kan-natti yrittää.

Annika sulki tietokoneen ja keräsi tavaransa.