'

F

• n Pohjoisten Kirjailijoitten vuosikokous pidetään tänä

VJ.lOnna Torniossa. Paikka on erittäin sopiva: Torniolla on kunniaikkaimmat kulttuuriperinteet vaalittavanaan tässä ma.akunnassa, Tornio on kirjallinen kaupunki, sen henkinen elämä on viime aikoina osoittanut voimakasta nuor tumisen ja uudistumise11 tahtoa. Tornion kaupunki on - ensimmäisenä tässä maakunnassa- - ilmaissut ottavansa kirjailijat j~ kirjallisuuden ystävät avosylin vastaan -myöntämällä pienen avustuksen kokouksen miellyttävyydeksi.

Tornion kokous on tosin vain sääntömääräinen ja juoksevien asioiden käsittely vie oman pakollisen ai­kali.sa. Vapaalle mielipiteenvaihdolle ja yhteyksien sol­mimiselle jää kuitenkin aikaa riittämiin - ja siten toiminnan sisäinenkin tarkoitus tullee hoidetuksi.

Tapaamme siis Torniossa - montakin kertaa. KEMIJÄRVI

Kemijärvellä järjestetty matinea lienee ollut paikka­kunnalla ensimmäinen laatuaan. Vastaanotto ei talou­dellisesti ollut merkit tävä, mutta aktiivista ja omin aivoin ajattelevaa väkeä kauppalassa tuntui r olevan enemmän kuin isoisemmissa paikoissa. Tuskinpa Rova­niemellä tai Kemissä nuorta väkeä saisi siinä määrin · .Jiikkeelle - puhumattakaan, että kaupunkilaiset us­kaltaisivat yhtä rennosti esittää mielipiteitään.

Jos kohta väärinkäsityksiä ilmenikin, keskustelussa julkituodut mielipiteet olivat kaiketi kaikille terveel­listä kuunneltavaa. Lienee paikallaan palata kauppa­laan uudelleen - montakin ·kerta.

KIIRUNA Yhdistyksen lehdellä on muutamia aktiivisia avustajia

Ruotsin Lapissakin. Erik Vänttinen Kiirunasta on lä­hettänyt nähtäväksemme joukon lehtileikkeitä ja kir­joituksia (julkaisemme Vänttisen kirjoituksia seuraa­vissa liitteissä) . Näyttää siltä, että suomenkielisten ky­näilijöitten hyväksi olisi mahdollista jotain tehdä, mi­ten ja milloin, sitä on syytä yhteisesti pohtia . . Suomen kielen säilyttäminen naapurimaan kielenä on myös meidän tehtävämme. Siihen velvoittaa jo pontevasti j uh 1i ttu sata vuotiuskin.

Ehkäpä me joskus voisimme vierailla Kiirunassa, ensin kerran ja sitten - montakin· kertaa.

JYVÄSKYLÄ Maakunnalliset kirj~ilijayhdistykset pitivät kokous­

taan hiljattain Jyväskylässä. Viralliset kokousasiat ovat jo hiljalleen unhoon painumassa, mutta ainakin pohjoi­sesta mukana olleille on jäänyt pysyvästi mieleen jouk­ko uusia tuttuja: kirjailijoita, jotka aikaisemmin olivat vain pelkkiä nimiä, pelkkiä kirjoja. Ehkäpä annetuilla julkilausumil la ja päätöksilläkin on oma'· merkityksensä, mutta kunkin itselleen keräämällä "aineistoll" lienee suurin arvo.

Jyväskylä oli järjestäjänä k~yttänyt hyväkseen sitä auliutta, jolla siellä tuetaan taide-elämän ilmiöitä. Kun pohjoisen vuoro kerran on ottaa vastaan maan kirjai­lijat, voi se tapahtua vasta sitten, kun maakunnan vi­rallinen kulttuuriystävällisyys on syntynyt. Siihen asti kirjailijoitten on tyydyttävä kokoontumaan etelässä -montakin kertaa. '

JLrma Etto

~

KIRJALLISUUSLEHTI

. ohjoiset "peltisepät'' Ke \

Pohjoiset Kirjailijat järjesti sunnuntaina 8. 3. Kemi-järvellä matinean ja keskustelutilaisuuden, jossa esiin­tyivät Nils-Aslak Valkeapää, Reino Rinne, Viola Kuoksa-Wave, Rauni Kivilinna, Veikko Raakana ja Jorma Etto. Keskustelu koski provinssitaidetta ja oli vilkasta. Yleisarvostelun pohjoisista kirjailijoista to­dettiin, että "peltiseppiäkin'' on monenlaisia. Julkaisemme oheisena osan pidetyistä alustuksista.

Jorma Etto

rovinssit iteest Pohjois-Suomesta voi puhua,

se on maantiedettä. Samoin Itä-Suomesta ja Länsi-Suo­mesta, Keski-Suomesta ja Vak­ka-Suomesta. Niiden sanojen asiallinen käyttäminen on ai­heellista. ·Tarkoituksen mu­kaista saattaa myös olla joskus erottaa Lappi Pohjois-Suomes­ta. Kun ero suoritetaan esim . kasvitieteessä ei· kukaan nouse takajaloilleen eikä loukkaannu. Lapin eläimistä on arkisen provinssin eläimistöä, mutta kuuluu silti valtakunnalliseen kol{onaisuuteen.

Saitasen kirjailija ja Kittilän taiteilija tekevät työtään ym­päristössä joka lyö tai ei lyö leimaansa h eidän teoksiinsa. Munkkivuoren taiteilija, Saari­järven kirjailija tai Maunulan pakinoitsija ovat edelli~ten kanssa samassa asemassa. Eri asia sitten on, että "provinssia­lismista" yleensä puhutaan sil­loin kun tekijä kuvaa pikl{u­kaupunkia tai maaseutua eikä silloin kun hän kuvaa Heisin­kiä tai Helsingistä käsin. Niin­pä esim. A. E. Järvisen teok­set ovat provinssitaidetta, mut­ta · eivät Mikko Kilven runot Lapista. V. E . Törmäsen Tun­turilaulut ovat "maakunta l;m­luja", mutta Meriluodon Asu­mattomiin on yleensä lyriik­kaa.

Syy ei . aina ole taiteellisen arvon erilaisuudessa. Huomaan kyllä eron Meriluodon ja Tör­mäsen välillä, mutta pidän si­tä laatuerona, ilmaisun erilai­suutena. En näe kovin suurta arvo-eroa Stina Aronsonin ja Rauni Kivilinnan välillä -kuitenkin edellinen arvostet:..an maassaan yleensä kirjailijana, jälkimmäinen provinssikirjaili­jana.

Provinsseja on kaikkialla maailmassa. Sellaiseen pitäy­tyviä kirjailijoita ovat mm Gunter Grass, William Faulk­ner, F. E. Sillanpää, FredP.rico Garcia ' Lorca, Juan Ramon

Jimenez, James Joyce, Ivo Andric ja Anders Cleve, Matti Hälli, Aapeli, Antti Hyry.

Provinssin kuvaus taiteessa ei sinänsä ole mitään kiistelemi­sen arvoista. Provin,ssit aihei­na kuuluvat valtakunnalliseen

, ja yleisinhimillisen kokonai­suuteen. Stockmannilla ja Kit­tilän Osuuskaupalla ei siinä suhteessa ole mitään eroa.

On siis korkeintaan mahdol­lista kysyä, miten taiteen ar­vostamisesta tällä het l{ellä määräävät asiantuntijat saatai­siin huomaamaan pohjois-suo­malaisen taiteen mahdollinen arvo.

On helppo sanoa, että tieten­kin tekemällä niin suurta tai­dettä, että se huomataan. Mut­ta sehän ei ole mikään rea­listinen neuvo : ns. "suurta tai­detta" eivät asiantuntijatl{aan aina kykene huomaamaan. Tai­teilijan suoritusta kun ei voi mitata yhtä helposti kuin Eero Mäntyrannan.

Provin.ssitaiteilijalla on kol­me mahdollisuutta päästä val­takunnalliseen arvo-arvostel­makokonaisuuteen. A: tehdä hyvää työtä ja odottaa ym­märtäjiään ; siihen kuolla. B: matkustaa sinne missä on ym­märtäjiä, selittää tullakseen ymmärretyksi. tulla ymmärre­tyksi ja arvostetuksi; sitten kuolla. C: heittäytyä sosi:-' ali­seksi, epäitsenäiseksi, kumar­taa kauppaneuvoksia ja kult­tuurin kulissihahmoja, olla vii­saasti vaiti ja puhua mahdol­lisimman pitkään ja mitään sa­nomattomasti, tulla provinssi­kulttuurin tukipylvääksi, ar­vokkaaksi ja arvastetuksi; sitä tehdessä kuolla.

Nämä eivät ole vain provins­sitaiteilijan, vaan ylipäänsä tai­teilijan mahdollisuudet valita joko itsensä toteuttaminen si­nänsä, itsensä ymmärretyksi tekeminen tai itsensä kulttuu­rilla elättäminen.

R Kivilinna

aivaanä.äreläiset • un1

Vanhan tietosanakirjan mu­kaan perspektiivi on "syvä näköala, jommoisen esimerkik­si maisema, katu, salien jono etäisyyksineen esineineen tar­joavat."

Kauan ennen kuin vanha t ietosanakirja nyt jo vanhah­tavine keiliasuineen oli ilmes­tynyt; ai-kana, jolloin sanat katu ja sali - perspektiivistä puhumattakaan - olivat met­säsuomalaiselle vai·n huulten l iikettä ilman käsitettä, syrjä­seudun ihminen eli, teki työtä, nukkui ja lisääntyi. Joskus ka­lasta tull essaan mies pysähtyi järven rantaan katselemaan veden yli sitä k aukaista vii­vaa, missä maa ja taivas yhty­vät. Hänen maailmaansa ei ol­tu pilattu pyörivällä kartta­pallolla, liitu ei ollut piirtänyt hänen mustaan tauluunsa kat­koviivoja selostamaan perspek­tiivioppia eikä hänellä ollut mahdollisuutta istahtaa kan­sanautoonsa tai käynnis tää pe­rämoottoriaan ja lähteä tut­kimaan millaista sillä kaukai­sella viivalla oli. Itse asiassa: hän oli vapaa mies näkemään omia runonäkyjään.

Siellä hänen viivanaan maa j a taivaankansi yhtyivät. Ra­j alla oli vain pieni aukko, mis­tä pääsi ryömien puj ahtamaan toselle puolen. Joskus aukko sulkeutui ja avautui nopeassa tahdissa - näin syntyi tuuli. Aukon takana oli ihana kesä- , maa, jonne muutalinnut pake­nivat talveksi. Se oli Lintu­koto, entisajari ihmisen u topia­maa, jossa ei ollut nälkää eikä vilua. Siellä asusti kääpiökan­sa, he olivat niin pieniä, että kaksi tai jopa seitsemän mah­tui makaamaan yhden tynn·y­rin pohjalle. Aukon tälläkiri puolen asusti pieniä ihmisiä nimeltään taivaanääreläiset. Ja kuinka he olisvat voineet suu­ria ollakaan, kun taivaankansi oli siellä niin liki maa ta, että erään sen a jan "runoilijan" mukaan viimeisessä maailman­ääressä saattoi enää liikkua vain vatsallaan.

leman mukaan nähdään liian pieninä. Totta onkin, että mo­nelle eteläsuomalaiselle kaikki Tampereen yläpuolella on yhtä .ia samaa pohjoista, mutta tu­rismin ansiosta pohjoiset kilo­metrimäärät alkavat vähitellen selvitä etelänkin ihmiselle . Toi­nen asia on pohjoisen ihminen ja hänen mahdolliset saavutuk­sensa. Ne taitavat näkyä etelän ihmisen silmiin edelleenkin taivaanäärel äisinä .ia taivaan­ääreläisten touhuiluina.

Mutta mitenkäs onkaan: Turku on aika iso kaupunki, mutta en jaksa muistaa, mikä on Turun teatterin viimeisin ensiesitys: Rovaniemen, Kemin ja Oulun teattereiden ensi-illat sensij·~an ovat tärkeyslistani alkupäässä. Moniko täällä tie­tää, mikä on Paltta? Aivan sattumoisin tiedän, että se on samantapainen kirjailijayhdis­tys kuin Pohjoiset Kirjailijat, mutta sen toimipaikka on niin etäinen kuin Vuoksenlaakso. Poh joinen kulttuur ilehti huo­kail ee pohjoisimman Suomen kulttuurin tasoa; kotkalainen kysyy, onko Pohjois-Suomes­sakin kulttuurilehti. Tällä het­kellä en saa mieleeni ainoata­kaan islantilaista kuvataiteili­jaa. Suomessa kävi urheilutäh­ti nimeltä Da Silva, en enää kykene muistamaan oliko hän kotoisin Brasiliasta, Perusta tai Argentiinasta tai aivan jostakin muusta maa'sta. Olen tässä puhunut omista hävettä­vistä sivlstysaukoistani. Uskal­taisikohan yleistä~ puutteelli­suuden enemmän tai vähem­män, pi,enemmässä tai suurem­massa määrin laatua ja aluet­ta muuttaen koskemaan kaik­kia ihmisiä?

Meidän taivaanääreläisemme asu.stavat Etelä-A)Tierikassa, Afrikassa tai Austraaliassa

• •• 1

IJarv II " Viola Kuoksa-Wave

Peräpohjalaista sanan viljelyä

Taisin olla vasta kymmefl­vuotias, kun ensi kerran jou­duin kirjoittamaan aitoa pe­räpohjalaista sanomaa. Isoisäni, Heikki Hennanni oli lainannut ounasjokelaiselle torpparille ra­haa, · mutta tämä ei ollutke~an määräaikana maksanut sitä ta­kaisin. Minun pil.l ti!lstä kir­joittaa kirje. Sen kohokohta isotsan sanelemana kuului näin : "Ja kun mie kävin sinun asunnollas, sie olit menny haa­pakirnhun." Paljon olen sen jälkeen lukenut ja melkein yh­tä paljon unohtanutkin, mutta isoisäni pakoileva velallinen on jäänyt pysyvästi mieleeni eikä hänen luonteensa lwvailr:mi-. seen käytetty sivumäärin sano­ja.

Sitten kiertokoulun aikojen on peräpohjalainen korkea ta­lonpoikaiskulttuuri tuhottu ja hyljätty. Rovasti Eeli Laitinen valitti vanhojen pirttien hävi­tystä: "Toppa toolit on pirt0isä, penkit ja pöyvvät on hyljä lty. Poisa on vanha kotinen henki. Mitä tilalle tullee. ei tiijjä." Myös rikas ka nsank ieli on jo häviämässä, koulujen, radion .ia sanomalehtien sel' ä tohtori Matti Kuusen mainitsemien, kiclipuoltcn kirjailijan työs­kentelyn tuloksena. Tätä ei k ai Uuno Cygnaeus aavistanut eikä tarkoittanut puuhates~aan Suomeen kansakoululaitosta.

Uusi, koneitten a U,akau si on tullut Peräpohjolaan. Tälle teknilliselle ajalle ominaista on näkyvän, ~~uren Juominen. Kaikessa pyritään maailman suurimpaan ja näkyvimpiiän. Ka nsaa koulutetaan hieno;~sa laitoksissa, joista ei osattu uneksiakaan silloin, kun riia..­pustin paperille haapakirnuun m enembestä. Mutta mitä on tuloksena tästä laa jojen kan­san kerrosten sivistämise~tä? Teknillistä näppäryyttä, ja :o.m­ma ttitie tout ta on, mutta luova nerous tukehtuu eikä sille an­n eta arvoa.

Ajan hengettömyys näkyy

ja etsintään. Ja siksi täälläkin on ihmisiä, jotka haluavat ju­listaa. mitä pitävät oikeana ja mit.ä muut eivät vielä aavi~ta. vaan joka on tuleva.

Jos kansakunta aikoo elää on näitä puhujia ja toivon väläyt­täjiä tuettava. Tässä on tehty paljon laiminlyönnin syntiä. Siitä pienenä esimerkkinä mai­nitse n miten kävi Ultiman. maailman pohjoisimman kirjai­lijayhdistyksen ensimmäisen yhteisen julkaisun. Se ilmes­tyi toissa jouluksi, mutb ei herättänyt täällä kotimaakun­nassa paljoakaan huomiota ei­kä mennyt kaupaksi niinkuin oli toivottu. E telä -Suomen H­vostelij at ovat käsitelleet ~itä laajasti ja antaneet sille tun­nustust a. Sitä on luettu Tuk­holmassa, Yhdysvalloissa, Es­panjassa. se on Nobel-kirjailija John Steinbeckillä.

Ultiman painatuskustannuk­sista on osa vieläkin m:.Jksa­matta ja uutta Ultimaa pitäisi taas yrittää. Pohjoiset, Kir'ai­lijat hakivat Ultimaa varten apurahaa Poh.iois-Suomen iwlt­tuurirahastosta. Turhaan. Ei saatu. Ketä ovat ne mi<'hct. jotka noita rahoja · jakavat? Eikö siinä pitäisi olla se1l'lisi.a. jotka tuntevat tämän maakun­nan hengen vamwn ja tietävät. mihin sopii kylvää?

Tätä maakuntaa ei ole ra­kennettu esi-isicmme aikr>na­kaan apurahojen turvin, VElan omalla työllä. Sen vuoksi j o­kaisen peräpohjalaisen pyhä velvollisuus on tutkistella, mi­tä voitaisiin tehdä ja pi• äisi tehdä täällä sanan viljelyn vai­n iolla.

Haluan antaa pari vih.ic:::ttä.

. ~,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,,~~ .,,,,,,,'''''''''''"''''''''''''1

Lintukoto ja taivaanääreläi­set kuuluvat vanhaan viehättä­vään taruun, josta mm. Aleksis Kivi ja Joel Lehtonen ovat sa aneet v irikkeitä tuotan toon­sa, sanotaan ja hymähdetään, kuten vanhalle asialle on tapa­na hymähtää. Mutta taru on myös tätä päivää. En halua tulla runoiliseksi tai sen.timen­taaliseksi ja puhua siitä lintu­kodösta, mikä meillä jokaisella on mielemme pohjalla·, olipa se sitten harpunsoittajien, poro­paimenten tai hulahu)atyttöjep maa, mutta taivaanääreläiset on mielestäni käsite, johon törmäämme alinomaa.

taikka viime vuosisadalla taik­ka keskia jalla. Mutta paljon Jähempänäldn on olemassa ih­misiä, joiden saavutukset omi­tuisesti kutistuvat. Ne eivät ole meidän tärkeyslistassamme. Se on se perspe-ktiivipaholainen. Se sotkee kaikld arvot. Se työntää taivaanrannalle pal jon yhtä suuria asioita kuin ovat ne, jotka täällä kotinurkilla kuohuttavat mieliämme aivan kiihdyksiin asti. J a kukapa nyt lähtisi !;yömh;nään sinne, missä taivaanokansi ma'ata hipoo, kun tekemistä on täällä kotonakin ja ihmettelemistä, kun muut eivät huomaa meitä. Se on perspektiivikysymys: vain hy­vin suuret näkyvät kauas tai­vaanrannaltaan. Eri asia sitten on, minkäJäisen kasvumahdol­lisuuden kukin taivaanranta ihmiselle antaa. Tälle perspek­tiiviasialle ei ~da mitään:

kirjall isuudessakin., Paksua kir­jaa .i <l suuria painoksia tn<'li­nostetaan parha ina ja rr1haa niistä tulee kosolta. Kirjan si­sältö korvataan rahvaanoma.i- ... sella kielellä ja kuvailerm:lla tapah tumia, joita ujo perärcoh­.ialainen ei kehtaa ajate:l a­ka<ln. Mutta kuitenkin nyky­aikainen kirja on täynnä toi.­vottomuutta, siinä ei ole loh­tua.

Tukekaa Ultimaa, ostakaa se. lukekaa j a lahjoittakaa Ulti­maa ystäville lähellä ja kau­kana! Tutustukaa pohjoioten kirjailijain teoksiin! Eikä <Jina tarvitse ottaa vakavasti i::ln­kun k irjanoppineen murh aavaa arvostelua, vaikka se sattuisi­kin olemaan maakunnan omeos­sa lehdessä. Tästä sain p<>ri­kymmentä vuotta sitten va­kuuttavan vieläpä vakavan to­distuksen. Silloin minua ol! vähän harmittanut, kun en~im­mäistä kirjaani joku täkäläinen suorastaan n älvi ja kr~~eu~ kuulsi hänen sanoistaan. Mutta sitten sain klr jeen, joka oli alunperin kirjoitettu Katajano­kan vanl<ilassa ja välikä1=ien kautta viimein tuli minulle. Vil jami Kalliokoski oli lähet­tänyt jouluksi kirjoja pankin­johta ja J. W. RangellillP. ja hän sanoi pitäneensä kirh<:ta­ni niin, että hän luki sitä il­lalla aina viimeiseksi p ienen palan, että sitä riittäisi vtelä moneksi illaksi.

'H armaa t~'l~t~ä. Uutta huur­retta sataa. Glaibersuol ana se laskeutuu maahan ia puiden oksille. Latu, kevään mustilh hangilla on kerännyt jääpoh­jalleen hakoneulasten lisäksi nokea ja rikin pölyä.

Tässä teollisuuslaitoksen luo­massa .YmPäristössä patinoituu paratiisin luomus, henkise,n i:o fyysillisen ra~enteensa mukai­sesti. Siellä, mis$li poltetaan rikkiä, siellä keltainen kemi­kalio ja h~ki puuroutuu uuni­mies Malk·k~en syviin kasvo­uurteisiin. Toisaalla. isoken­käisten sektorissa maalailee reklamaatiopeikko harmautt'l toimitusjohtajan ja hänen apu­laistensa hiuksille.

Elämä jatkuu tehtaan savu­jen alla. Puu muuttuu selluloo­saksi, hakeutuu ulkosatamaan ja valtamerilaivojen lastiruu­miin. Akseli Makkonen pyyhkii hikeä otsaltaan ja valvoo rik­kiuuninsa toimintaa. Kontto­reissa rätisevät kirjoitus· ja laskukoneet, m1,1uttaa selluloo­satonnit ja työtunnit markoiksi. Kalksi kertaa kuukaudessa sei­sotaan tilijonossa, ollaan tyyty· väisiä ja tyytymättömiä. Elä­män korttipeliä varten on saa· tu sättirahoja, kuka enempi, kuka vähempi, ken•elle riittää. kenelle ei ...

Tilijonon keSikivaiheilla sei­soo mies. Suuret haaJarit on tuppivyöllä kiristetty vyötäröi­siltä monelle kurtulle. Vanhan karvareuhikan toinen Iipare roikkuu alhaalla, kuin sekaro­tuisen koiran korva. Työmies~ savukkeen natsa savuaa mil!­hen kireitten huulien välissä. Hän on A:kseli Makkonen.

- Akselilh ne ovat samat kamppeet, pyhät ja al'lkeet.

- Ja samat asU!lrl<aat t~au­moissa.

- Mlhinkäs ne sieltä, kun ei häiritä.

- Niin, mihinkäs ne. Akseli oli päässyt luukulle,

sai tilipussinsa ja suunnisti Eveliinansa tykö. Lakin Upare myötäili keinuvaa käyntiä ja poskea taputellen saatteli omis­tajaansa.

- Hän on ihminen, eikä ih­minen, sanoi toinen miehistä. luottamusmies Rova. - Hän on kone.

- On, ja vanha kone onkin. mutta eipäs vaan kitise rasvan puutetta. niin kuin monet muut. joilla on autot ja konk­kurssiharavat katolla.

- Mitäs sinä sillä. - Sitä vain, että Akseli on

tyYtyväinen elämäänsä, tyyty­"riiise-mpi kuin ne paremJ)ipalk-

Niilo Aro

\ RUNA kaisllt, joiden menoerien tili- , tyksiir tarvitaan akkojenkin hikipisaroita.

- Mihin sinä tähtäät? Pitäisi sinun arvata.

:.__ Puhu suoriksi. - Mitäpä siinä ... Akseli on

osa·stQn jäsen. niin kuin monet muut. mutta hänen asiansa ovat jääneet hoitamatta ... Syy kyllä tiedetään.

Spriitehtaan sammioissa käy puusokeri ja levittää ympäris­töön imelää hajuaan. Eveliina oli avannut ikkunan ja sieltä se oli työritynyt Makikosen pie­neen keittiöön. Akseli työntyi

ovesta sisälle, heitti reuhkansa ovinurkkaan ja is tui vuodesoh­van kannelle.

- Pirtutehdas haisee, sanoi Eveliina. - Siellä käy rankki.

- Niin haisee. - A llöttää tu o. imelä. - Allöttää. . . Kahvin haju

ei ällötä. Eveliina ei jatkanut Akselin

puheesee, meni ja a!etti kahvi­pannun tulelle.

- Annahan olla. . . Hinnat­kin ovat nousseet.

- No Akseli. tilipäivän kun­nia,ksi.

- l!:i se vaan tapa, meinaan. tuo tehtaan käry kahvin tuok­sua, sanoi Akseli, Eveliinan sanojen ja tkoksi.

-Eihän ~e. - Jos meinaat keittä sitä

kahvia, niin keitä puhtaaseen veteen.

- Eihän siellä ole kun aa­mulliset sakat.

- Ajattelin jos olisit kylän a:koil!e.

- Enhän minä. rpitäs minä niille, kun en raski itelleni­kääo.

Akseli nousi, rr.eni astiakaa pin laatikolle .ia otti sieltä haa­rukan. Mitään puhumatta, Eveliina.n kummastellessa, nos­ti kantta ia koitteli harukalla pannun sisältöä.

- Mitäs sinä nyt? - Tätähiin minä, sanoi Ak-

seli ja näytti haarukan nokas:;a olevaa perunaa. - Panin sen lähtiessäni pannuun. . . Peh­miäksi on käynyt, on.

~"'''_.,,,,,,,,,,,,_,,,_,~,'~''''''''~''''"'-''''1

"

uutamo'su

0 1i sumuisen kuutamon hil­jainen yö, aalto oli raskas ja voimaton, tuuli kulki muualla,

• r'iplatus keulassa kuulosti vai­mealta. Kosteat pisarat peitti­vät laivan, joka välkehti kuu­tamossa oudon keltaisena, keu­lapakalla seisova tähystäjä oli kuin patsas pii vien maailmasta.

Alus kulki hitain konein, si­reeni rikkoi aika-ajoin kum­mallisen . hiljaisuuden, jostain kaukaa vastasi toinen laiva ja jälleen täytti näkyvyyden ää­ne~tömyys. Hän seisoi keulassa nojaten ankkuripelin noltkaan ja hiljaa itsekseen kiroten, sil­lä häntä vaivasivat muistot joita mies ei tahdo mukanaan arkeen viedä, vaan pyhinä

Kurssi niille hetkisen pyhittää. Sumun satumainen maailma houkutte­li kiroilev;a~ miestä haavl!!iluun , mutta hänen rivo laulunsa aut­toi hänet jälleen tasapainoon.

· H än kuuli perämiehen ko­mennon uuteen kurssiin, ruori­miehen nopean vastauksen ja ruoripyörän kitinän. Hitaasti kääntyi laiva vasten kuuta, keulan eteen ilmestyi keltainen, k einuva polku ja he lipuivat kuin hohtavaan hoiviin.

Hän toivoi kurssia muutetta­van edes hieman, sillä keller­tävä ·maailma ja hiljaisen yön ääniä kantava äänettömyys_ loi­vat epäedullisen, aavemaisen maailman; missä hän ei viihty-

un

nyt. Hän nojasi reelinkiin kuin unen liukuvassa maailmassa, oudoin ajatuksin, kumma!lisin miettein, unohti ajan ja vaipui kuin val vovaan horrokseen.

H än ku~li äänen, kaukaisen mutta tutun, hän vaistosi kat­seen jotka tm;isti, hän näki kas­vot jotka olivat kauniit ja tun­si käden kosketuksen.

Komentosillalla kumahti kel­lo kolmen lasit, sumu hälveni ja pilvet verhosivat kuun lois­teen. Kävellessään kohti kes­kilaivaa hän katsoi käsiään joilla kerron niin lujaa löi.

OLLI AKSELI LISTE ,

Me täällä pohjoisessa olem­me maantieteellisesti sijoittu­neet niin, että meitä hyvinkin voitaisiin nimittää taivaanä~ire­läisiksi. Meidän oma komplek­simme - jätän sanomatta on­ko kysymyksessä alemmuus-vai ylemmyysko;npleksi teettää sen, että me helposti älähdämme tästä. Meidät kuu-

Minä on se piste, josta pers­pektiivin katkoviivat lähtevät; se on piste , jonlta yllä taivas kaartuu korkeimmillaan ja jos­ta lähtien se jokapuolella loi­vasti alenee. Ei sille mahda muuta kuin yrittää joskus muistaa, että meitä Minän keskipisteitä, meitä lakikorkeu­den määrääjiä on maailma täynnä.

Luonto ei varmaankaan tar­koitanut pal.iasihoista, apinan sukuista olentoa näin pohjoi­sill e leveysasteille. Mutta olemme kuitenkin muka ,Jtu­neet elämään täällä riekkoien ja poro.ien naapureina. Ja jo­takin yksiniiisyydessä, karv<.la­kin all a aivopoimuissamme ta­pahtuu. Talven pimeys ja ke­sän kirkkaus pakottavat ihmis­hengen vaitaisaan keinunt~an

Silloin opin, että aina on jos­sakin ihminen, joka etsii js löytää .

, __________ , ___ , , ,,,, __________ . _ _____________ , __ ,,,,,_,,,,,,,~''''1

Heikki Kirkine n. I~ar.i<Jle~

idän kulttuuripiirissä. By­santin ja Venäjän yhteyk­sistä keskiajan Karjalaan. Helsinki-Rauma 1963. 263 s. karttoja' ja kuvia.

Heikki Kirkisen keski;;jan Karjalaa käsittelevän teoksen tieteellisten ansioiden lisRksi on sillä epiiilemättä suuri mie­lenkiinto karjalaisen ja var­sinkin ortodoksisen väestön keskuudessa. Lisäksi teos kuuluu Pohjois-Pohjanmaata käsittelevään historialliseen kirjallisuuteen, koska siinä kä­sitellään länsisuomalaisten ja toisaalta novgorodilaisten kans­sa liitossa olleiden karjalrtis­ten taistelua Pohjanmaan suu­rista virroista.

Kirkisen teoksen näkökenttä on sikäli uusi, että siinä ky­sytään, mikä vaikutus oli Ve­näjän ortodoksisella kulttuuril­la Karjalaan. Suomen keski­aikaa käsittelevä historiallmen kirjallisuus on pääasiassa pi­tänyt silmällä Suomen liitty­mistä roomalaiskatoliseen kirk­koon sitoutuneeseen länsimai­seen kulttuuripiiriin, koska oman aikamme kannalta tämä kysymys on tärkein ja luonnol­lisin. Mutta kun otetaan huo­mioon karjalaisen kulttuurin erikoispiirteet, on Kirki•en esittämällä kysymyksenasette­lulla mielenkiintonsa.

Ryhtyessään pohtimaan Kar­jalan kulttuurin muodos.tumi­seen vaikuttaneita seikkoja on Kirkinen joutunut varsin laa­jan kysymyksen eteen. Siinä on ollut pidettävä silmällä Poh­jois-Venäjän ja Laatokan ;; lu­een poliittista yleiskehitystä ja samalla kreikkalaiskatolisen uskonnon juurtumista tälle alueelle. Tämä ongelma on varsin yleisluontoinen. Toi­saalta Kirkisen kirja käsittää myös erään erikoistutkimuksen. nimittäin Valamon luost.<rin

' syntymisestä ja vaikutuksesta Karjalassa keskiajaUa. Pohjois-

POHJOIS-POHJANMAAN KESKIAJAN POLIITTINEN HISTORIA

Pohjanmaan omistusta ·koske­va luku on sikäli mielenkiin­toinen, että siinä on Novgoro­din ja sen alaisen Karjalan kannalta asetettu kysymys mahdollisuuksista Pohjanmaan omistukseen.

Pähkinänsaaren rauhassa. jonka rajalinj a on tosin hyvin kiistelty, Ruotsi oli ilmeisesti tunnustanut karjalaisten van­han nautintaoikeuden ns. Kvm­menen kymen Karj alaan. Aluksi Ruotsi näyttää kunnioit­taneen sopimusta, mutta kun aina enemmän suomalaisasu­tu.sta, ts. pirkkalaisia siirJyi Pohjois-Pohjanmaalle, syntyi riitoja karjalaisten ja läJ1Si­suomalaisten välillä jokisuiden tuottavasta kalastukses.ta sekä ilmeisesti myös lappalaisten ve­rottamisesta . Riita kärji~tyi 1300-luvulla. Sen vuosisr:dan puolivälissä karjalaisten nau­tinnasta välittämättä Up~<~lan ja Turun piispat jakoivat Poh­joi~S-Pohjanmaan rannikon kes­kenään ja seurauksena rooma­laiskatoliset piispat alkoivat kastaa alueen karjalaista väes­töä omaan kirkkoonsa. Kohta tämän jälkeen ryhtyivät Ruot­sin kuninkaat rajoittam<Jan voimatoimenpitein karjalaisten Pohjanlahden rannikolla har­joittamaa purjehdusta. Käytän­nössä eivät silti karjalaiset ja Novgorod olisi kuitenkaan me­nettäneet otett aan Pohjan lah- · desta ja Oulujoen-Kemijoen alueesta, jollei 1300-luvun vii­meisiltä vuosikymmeniltä läh­tien Novgorod olisi jou­tunut ulkopoliittisiin vaikeuk­siin. ' Pohjoisessa olevaa •vihol­!istaan Ruots ia vastaan joutui Novgorod pääasiassa . Suomen­l<~hden piirissä puolustust;mte­luihin ja kun se monelta muut­takin suunnalta oli vihollisten

ympäröimä ja pystyi vain vai­voin puolustautumaan, on sel­vää, ettei se voinut puolustaa niissä oloissa juuri kauimpana olevia alueitaan. Suhteellisen harvalukuinen karjalainen vä­estö ilmeisesti käännytettiin 1300- ja 1400-luvun vaihtet-ssa roomalaiskatoliseen kirkkoon. Karjalainen väestö alkoi myös sulautua länsisuomamesta ja mahdollisesti myös pohjoisesta tulleeseen skandinaviseen väes­töön. Muistoksi karjalaisista jäin joukko paikannimiä, jotka viittaavat itään, eräitä itä­murteiden piirteitä ja ortodok­SISia henkilönimiä. Viimeiset keskiajalla tehdyt huomatta­vat yritykset palauttaa Poh­jois-Pohjanmaa Venäjän hal­tuun tehtiin vuonna 1496. jol­loin tehtyyn retkeen oli han­kittu miehiä koko Novgorodii­le kuuluneesta I~arjalasta, mut­ta tämäkin retki epäonni~tui. Kun vuonna 1497 tehtiin v1=ili~ rauha, venäläiset vaativat, että oli suoritettava se rajatarkas­tus, johon heidän mielestään Pähkinänsaaren rauhan asia­kirjan sanonta antoi aihetta, mutta ruotsalaiset eivät olleet halukkaita n"iin epäedulliseen tarkastukseen, vaan koettivat lykätä ja kiertää asiaa, väite­tään myös, että he olisivat laa­tineet väärennetyn rauhanasia­kirjan, joka olisi noudattanut sitä rajaa, jonne länsisuoma­lainen väestö oli työntynyt. Kuvaavaa on silti venäläi~ten innokkaille pyrkimyksille lohi­jokien valloittamiseksi, että 25-vuotisen Venäjän sodan aik<ma venäläiset ja karjal aiset t~>ki ­vät melkein epätoivoisen rai­vokkaita hyökkäyksiä Poh jois­Pohjanmaalle. Täyssinän rau­ha 1595 vasta siirsi alueen lo­pullisesti Ruotsille.

Se yksityiskohtainen kuva, jonka Kirkinen antaa Pohjan­maan omistust'a koskeneista sodista on varsin monipuoli­nen. Värikkääksi sen tekee, että hän on käyttänyt hyväk­seen enemmän kuin aikaisem­min venäläisiä kronikoita,. jois­sa usein on tietoja ja lyhyitM mainintoja alueella suoritetuis­ta sotaretkistä. Pohjois-Poh­janmaan kuvaukseen olisi s<~a­nut joitaki:l lisätietoja Fellma­nin muishinpanoista, joirlen todis tusarvo ei varmasti ole kovinkaan paljon heikomp! kuin monen vanhan venäläi!'en kronikan.

Huolimatta siitä, että Kirki­sen teos on kirjoitettu puhrMts­ti tieteellisä periaatteita nor­dattaen, on sen tyyli kuitenkin niin selkeä, että se on melkein k enen tahansa luettayissa. Varsinkin juuri Pohjois-Poh­janmaan karjalaisajan käsitte­lynsä takia se on tähän o>un Suomea tervetullut kirja.

JORMA AHVENAINEN. ~

Kevät I

Jäinen kirkkau!! piirtää pälveä päivän keskelle,

työntää hämärää yön laitoja vasten.

Jääpuikossa pakott'aa o<lotus.

II

Huokaukset hangilta kohoavat varjoilta ja painanteista. Kovan valkeuden murtuessa puun kylmissä, lumen

huuhtomissa käsissä alastomat urvut vapisevat. Ympärillä humisee vesien

laskeutuminen maata kohti -

raskas huokaus ennen elämää.

~frkka '!ttttlfttkttttf

'

1

..

..