Valkeakoski, 3.7.1968 (Kirjeenvaihtajaltamme) – Kauan ovat bluesmusiikista kiinnostuneet suomalaiset saaneet odottaa yhteistyötä, joka antaisi entistä paremmat mahdollisuudet pe-rehtyä tähän erittäin mielenkiintoiseen musiikin haaraan, lausui Finnish Blues Societyn vasta-valittu puheenjohtaja, akateeminen tangolaulaja Kari Larne yhdistyksen perustavan kokouksen jälkeen lehtemme edustajalle.

Aloitteen Finnish Blues Societyn perustami-seksi teki vuosi sitten yht. yo. Jukka Wallenius Valkeakoskelta. Alustava maaperän tunnustelu blues-kiinnostuksen laajuuden selville saa-miseksi lisäsikin yhdistyksen perustamisesta kiinnostuneiden määrää kahdella yht. yo. Walleniuksen ystävien ja huonetoverien yht. oy. Rauno Iivosen Valkeakoskelta ja yht. yo. Kari Kantalaisen (taiteilijanimeltään Kari Larne) Val-keakoskelta ilmituodessa halukkuutensa. Useat yht. yo.:iden Wallenius, Iivonen ja Kantalaisen Tampereen kaupungin virkistys- yms. paikois-sa pitämät neuvottelutilaisuudet alkoivat sitten kesän tullen kantaa hedelmää ja tässä sitä nyt sitten ollaan sano.

Yhdistyksen tarkoitusperien julkituomisek-si lainattakoon 3.7. pidetyssä perustavassa kokouksessa rekisteröitäväksi lähetettäväksi hyväksytystä säännöistä niiden 2. §:

2. §

Yhdistyksen tarkoituksena on Yhdysvaltain neekeriväestön kansanmusiikista, bluesista, kehittyneiden musiikkimuotojen tunnetuksi tekeminen, niihin kohdistuvan harrastuksen levittäminen, suomalaisten ja ulkomaisten

asianharrastajien ja esiintyjäin lähentäminen, alan taidon ja asiantuntemuksen levittäminen Suomessa sekä laajemman skaalan ja parem-man ymmärtämyksen tuominen suomalaiseen populaarimusiikkiin.

Näihin päämääriin yhdistys pyrkii a) harjoit-tamalla valistus-, tiedotus- ja viihdytystoimintaa järjestämällä luentoja, esitelmätilaisuuksia, kursseja, konsertteja ja illanviettoja, sekä b) harjoittamalla kritiikkiä, bluesin tutkimusta ja informaation levitystä julkaisemalla omaa jäsenlehteä.

Vaikka yhdistyksen kotipaikaksi on erinäisistä syistä merkitty Valkeakoski, tulee sen toiminnan pääpaikka olemaan Tampereen kaupunki, jossa sääntöjen edellyttämää toimintaa ryhdytään toteuttamaan, Tampereen yliopiston lukuvuoden alettua, myöhemmin tarkemmin ilmoitettavassa laajuudessa.

Yhdistyksen luoja, yht. yo. Wallenius kertoi yhdistyksestä seuraavasti – Tämän yrityksen perustamisen innoitus tuli Englannista, jossa toimii useitakin yhdistyksen piiriin kuuluvan musiikin parissa toimivia yhdistyksiä, lehtiä, le-vykauppoja jne. Siellä kuitenkin esim. klassillinen blues pysyttäytyy omassa piirissään, rockilla on omat organisaationsa, modernia soul-musiikkia harrastaa vain tietty joukko jne., mutta tämän maamme pienuuden ja avomielisen luonteeni ta-kia ehdotin yhdistyksen piiriin otettavaksi kaiken jazzin ja ”valkoisen” viihdemusiikin välillä olevan neekerimusiikin – tähän tietenkin lasketaan myös tätä musiikkia esittävät valkoiset. Tulevaisuus tu-lee näyttämään sitten miten yhdistyksemme käy, mutta tällä hetkellä ovat toiveeni erittäin valoisat.

INTROTässä se nyt sitten on. Tekstiä lujasti, joukossa joku hassu kuvakin – toivottavasti pidätte. Jos ette, on teillä syytä kiireesti lähettää pari korkea-tasoista juttua nostamaan tasoa. Itse asiassa on kaikki posti tervetullutta: jutut, kuvat, levyarvos-telut, haukkumakirjeet, mielipiteet, ehdotukset – Blues News on teidän käytössänne.

Toivottavasti kerhoon muodostuu heti alusta alkaen sellainen letkeä ja leppoisa tunnelma, ettei mitään konflikteja esim. klassisen bluesin ja rockin kannattajien välillä pääse syntymään. Me täällä päässä emme voi olla pitämättä niin monenlaisesta musiikista, etteikö joku alue aina jäisi vähemmälle huomiolle. Kerhon jäsenten joukosta varmasti löytyvät gospel- ja ska-asiantuntijat korjannevat tilanteen näiden nimiössämme mainittujen alueiden kohdalla jo ensi numerossa.

JA LOPUKSI: KERTOKAAPA YSTÄVILLEN-NEKIN, ETTÄ TÄMÄN HIENON KERHON JÄSENEKSI PÄÄSEE YKSINKERTAISESTI MAKSAMALLA 3 MK PS-TILILLE 373 55!!!!!!!!

SYYSKUUSSA TAVATAAN TAAS....

BLUES NEWS Finnish Blues Societyn jäsenlehtiVastaava toimittaja……....……..Kari KantalainenReportteri……………....…...…….Rauno IlvonenKaikki muu.................................Jukka Wallenius

Osoite (toistaiseksi):Kirjaskatu 2 D 72, Valkeakoski

Postisiirtotili (toistaiseksi): 373 55 (J. Wallenius)

HUOM! Kerhon Tampereen-osoite ja oman postisiirtotilin numero ilmoitetaan syyskuun aikana ilmestyvässä toisessa numerossa.

Hän on ollut poissa jo yli puoli vuotta – tämä juttu taitaa olla vähän myöhässä. Otis oli vähän arvaamaton. Mennä nyt ja kuolla parhaassa iässä juuri kun oli saamassa arvoistaan tunnustusta.

Otis Redding syntyi Dawsonissa, Georgiassa, syyskuun 9. päivänä 1941. Hänen perheensä muutti kuitenkin Maconiin samassa valtiossa hänen ollessa vielä poikanen. Täällä hän kävi ahkerasti high schoolia, urheili ja kuului kerhoi-hin. Mutta eräs toinen Maconin poika, nimeltään Richard Penniman – kaikille tuttu kiljukaula Little Richard, sai esimerkillään Otisin innostumaan jo aikaisin yrittämään onneaan lauluhommissa. Hän osallistui lukuisiin paikallisiin kykyjenet-sintäkilpailuihin ja voitti ne kaikki. Phil Walden -niminen koulutoveri, joka oli jo vähän kokeillut managerin hommia hoitelemalla erään bändin

tilauksia, alkoi kiinnostua Otisista, pojat ystävys-tyivät, ja loppuun saakka jatkunut monitahoinen yhteistyö alkoi.

Otis pääsi vokalistiksi kitaristi Johnny Jenkinsin Pinetoppers-yhtyeeseen, josta tuli Etelän koulujen ja yliopistojen suosikki. Kerran oli Jenkinsin määrä lähteä Memphisiin soittamaan jollakin levyllä ja hän pyysi Otisia mukaan autonkuljettajaksi. Kun levytys oli ohi ja jonkin verran aikaa oli vielä jäljellä, Otis kysyi saisiko hän tehdä näytelevyn musiikki-kustantajia varten uudesta laulustaan ”These Arms Of Mine”. Pyyntöön suostuttiin ja levy B-puolineen äänitettiin 40 minuutissa. Siitä tuli kuitenkin niin hyvä, että se päätettiin julkaista kaupallisesti – siitä tulikin Otisin ensimmäinen menestyslevy – hän oli kyllä tehnyt pari levyä aikaisemminkin, mutta menestyksettä.

Levyä myytiin noin 800 000 kappaletta ja se pysyi listoilla pari-kolme kuukautta. Kolmas Volt-single ”Pain In My Heart” – nykyään jo klassikko – teki hänen nimensä tunnetuksi koko maassa ja pian ilmestyikin samanniminen LP (Atco 33-161). Hän esiintyi myös Falconsien, Doris Troyn, Rufus Thomasin, Coastersien ja Ben E. Kingin ohella LP-levyllä ”Saturday Night At The Apollo” (Atco 33-159) laulaen kaksi hittiään. ”Come To Me”, ”Security”, ”Chained And Bound”, ”Mr Pitiful” sekä LP ”The Great Otis Redding Sings Soul Ballads” (Volt 411) seurasivat lisäten hänen menestystään USA:ssa ja saaden aikaan jotain vastakaikua myös Englannissa soul-piireissä.

Englannissa tuli nimi Otis Redding listoille alkuvuodesta 1965 Atlanticin levyjen myyntiä johta-neen Tony Hallin ihastuttua Amerikan-vierailullaan silloin juuri ilmestyneen LP:n ”Otis Blue” tulkintaan Temptations-hitistä ”My Girl”ja päätettyä julkaista se singlellä. Se nousi seitsemänneksi ja sen jälkeen oli Otis tunnettu nimi myös Englannissa. Kohtalaisesti menestyneet ”I Can’t Turn You Loose” ja ”Fa Fa Fa Fa Fa” saivat aikaan tarpeeksi kiinnostusta Otisin tuomiseksi uudelleen Eurooppaan – hän käväisi rapakon tällä puolella jo syyskuussa -66 – ja tämä kiertue, jolla olivat mukana Carla Thomas, Sam & Dave, Eddie Floyd sekä ensimmäistä kertaa Booker T & MGs sekä Mar-Keys, olikin suuri tekijä soul-musiikin tunnetuksi tekemisessä mannermaalla.Vaikka Otis välillä levytti vähän triviaalia materiaalia, huusi välillä vähän liian monta kertaa ”Lord Have Mercy” ja oli harvinainen vieras Englannin listoilla ja maankamaralla, sai sellaisten laulujen kuin ”That’s How Strong My Love Is”, ”I’ve Been Loving You Too Long” ja ”My Girl” sielukkuus sanomansa kuitenkin perille, ja niin hänet kaikkien hämmästykseksi valittiin syksyn -67 Melody Maker -äänestyksessä maailman parhaaksi mieslaulajaksi. Vielä korkeam-malle hän pääsi sitten 11.12.1967.

Otis levyllä

LP:llä ”Otis In Europe” hän kertoo ”nyt haluavansa laulaa aivan ensimmäisen levytyksensä ‘These Arms Of Mine’”. Tätä kappaletta hän kivenkovaan väitti ensilevykseen joka kerran kun oli puhe hänen läpimurrostaan, eikä Atlanticilta USA:sta saamani esite sen paremmin valaise asiaa. Häpesikö hän?Otisin ensimmäinen levy äänitettiin Union of Georgian TV-asemalla Athensissa, Georgiassa, vuonna 1960. Säestyksestä ei tiedetä muuta kuin että bassoa soitti herra nimeltä Wayne Cochran! Kappaleet olivat hänen omat huomattavan Little Richard -tyyliset sävellyksensä ”Shout Bamalama” ja ”Fat Girl”, jotka muittenkaan mielestä eivät ole kovin imartelevia. Levyn julkaisi paikallinen firma Confederate numerolla 135 ja myöhemmin koko maassa Betlehem numerolla 3083, mutta menestys oli kuten odottaa saattaa olematon.

Seuraavien levytysten tarina on hieman hämärä. Finer Arts julkaisi numerolla 2016 kappaleet ”She’s Alright” ja ”Tuff Enuff”, joista jälkimmäistä Soul Messenger väittää instrumentaaliksi – itse en ole sitä kuullut, mutta yksikään Marble Arch -LP:n ”Here Comes Some Soul From Otis Redding And Little Joe Curtis” (jolta se löytyy) arvostelija ei ole tähän suuntaan pukahtanutkaan, joten laulettu kappale sen täytyy olla (joku, jolla on ko. LP, please vahvista tämä!). Edes levytysvuotta en tiedä, sen paremmin säestyksestäkään muuta kuin että rumpali on Earl Palmer! Joka tapauksessa levyn tuottaja oli hra J. McEachin, joka myös sävelsi kappaleet yhdessä Otisin kanssa. Se siitä – mutta ”She’s Alright” jul-kaistiin myös Atlanticilla. Numero oli 2144, B-puoli nimeltään ”I’m Gettin’ Hip” ja esittäjä – Johnny Jen-kins’ Pinetoppers! Finer Artsilla se oli Otis Redding and the Shooters. Otapa siitä selvää. Kaiken lisäksi sekoittaa em. Atlanticin esite asioita vielä lisää

kertomalla, että ”Otisista tuli Johnny Jenkins and the Pinetoppersien vokalisti” ja heti perään, että ”Johnnylla oli paikallista menestystä levyllä ‘Love Twist’”. Oliko Otis siis mukana tällä levyllä? Jos jollakulla tosiaan on lisätietoja näistä Otisin varhaisista levyistä, niin kertokaapa minullekin.

Myös Euroopassa on näiden ensilevyjen julkaiseminen ollut hieman mutkikasta. Ensin hankki oikeudet Island ja julkaisi singlen ”Shout Bamalama” / ”Fat Girl” (Sue WI 362) ja myöhem-min EP:n ”Early Otis Redding” (Sue IEP 710), joka edellisten lisäksi sisälsi myös ”She’s Alright” ja ”I’m Gettin’ Hip” – tämä EP lienee vielä saatavissa R&B:hen erikoistuneista kaupoista Englannissa. Nykyään omistaa oikeudet USA:ssa ilmeisesti Alshire, jonka myötävakutuksella on Pye julkais-sut meilläkin 12 mk:n hintaan saatavissa olevan LP:n ”Here Comes Some Soul From Otis Redding And Little Joe Curtis” (Marble Arch MAL 772), jolla on mukana ”Gettin’ Hip”, ”She’s Alright”, ”Tuff Enuff” ja ”Gama Lama” (ennen julkaise-maton otos ”Shout Bamalamasta”) sekä kuusi tuntemattomamman Little Joe Curtisin esitystä. Äskettäin julkaistiin myös single ”Gama Lama” / ”She’s Alright” (Pye International 7N 25463).

Allaolevasta luettelosta puuttuvat Otisin kuoleman jälkeen julkaistut levyt, joista minulla ei ole muita tietoja kuin kappaleiden nimet. Ensimmäinen niistä oli tietenkin Otisin kaikkein suurin hitti, jokaiselle tuttu ”Dock Of The Bay” (Volt 157), jonka B-puoli oli vanha ”Sweet Lorene”. Samanniminen LP (Volt 419) sisältää muita uusia kappaleita vain yhden, ”Open The Door”, joka oli myös seuraavan singlen, ”The Happy Song (Dum Dum)” (Volt 163), B-puoli. Julkaisemattomia kappaleita kerrottiin Otisin kuollessa olleen neli-senkymmentä, mikä taitaakin pitää paikkansa, sillä juuri on julkaistu single ”Amen” / ”Hard To Handle” (Atco 6592) sekä LP ”The Immortal Otis Redding” (Atco 33-252; edellisten lisäksi: I’ve Got Dreams To Remember / You Made A Man Out Of Me / Nobody’s Fault But Mine / 1000 Miles Away / Happy Song / Think About It / A Waste Of Time / Champagne & Wine / A Fool For You).

Luettelon sarakkeet:

1. singlenumero (Volt 103-163, Stax 216-244), 2. LP-numero (Atco 33-161 = “Pain In My Heart”, Volt 411 = “Sings Soul Ballads”, Volt 412 = “Otis Blue”, Volt 413 = “The Soul Album”, Volt 415 = “Dictionary Of Soul”, Volt 416 = “Live In Europe”, Volt 419 = “The Dock Of The Bay”, Stax 716 = “King & Queen – Otis Redding & Carla Thomas”), 3. viitekirjain säestykseen.

103 / 161 (a) These Arms Of Mine (Redding)103 / 161 (a) Hey Hey Hey (Redding)109 (b) Mary’s Little Lamb (Redding)109 / 161 (c) That’s What My Heart Needs (Redding)112 / 161 (c) Pain In My Heart (Redding – Walden)112 / 161 (c) Something Is Worrying Me (Redding – Walden)117 / 161 (d) Security (Redding) 161 (d) Lucille (Penniman) 161 (d) Louie Louie (Berry) 161 (d) The Dog (Thomas) 161 (d) You Send Me (Cooke) 161 (d) Stand By Me (King – Glick) 161 (d) I Need Your Lovin’ (Robinson – Gardner) 159 (e) Pain In My Heart (Redding – Walden) 159 (e) These Arms Of Mine (Redding)

116 (f) Don’t Leave Me This Way (Redding – Walden)116 / 411 (g) Come To Me (Redding – Walden)117 / 411 (h) I Want To Thank You (Redding)121 / 411 (i) Your One And Only Man (Redding)121 / 411 (i) Chained And Bound (Redding)124 / 411 (j) That’s How Strong My Love Is (Jamieson)124 / 411 (j) Mr. Pitiful (Redding – Cropper) 411 (j) A Woman, A Lover, A Friend (Wynche) 411 (j) Nothing Can Change This Love (Cooke) 411 (j) It’s Too Late (Willis) 411 (j) For Your Precious Love (Butler – Brooks) 411 (j) Home In Your Heart (Blackwell – Scott) 411 (j) Keep Your Arms Around Me (McClinton)126 / 412 (k) I’ve Been Loving You Too Long (Redding)126 (k) I’m Depending On You (Redding)128 / 412 (l) Respect (Redding)128 / 412 (m) Ole Man Trouble (Redding)132 / 412 (n) Satisfaction (Jagger – Richard)132 / 412 (o) Shake (Cooke) 412 (o) My Girl (Robinson) 412 (o) A Change Is Gonna Come (Cooke) 412 (o) Wonderful World (Campbell – Alpert – Adler) 412 (o) Down In The Valley (Burke – Berns)149 / 412 (o) You Don’t Miss Your Water (Bell) 412 (o) Rock My Baby (King – Josea)130 (p) I Can’t Turn You Loose (Redding)130 / 413 (q) Just One More Day (Redding – Cropper)132 / 413 (r) Any Ole Way (Redding – Cropper) 413 (r) It’s Growing (Robinson – Moore) 413 (r) Cigarettes & Coffee (Thomas – Butler – Walker) 413 (r) Chain Gang (Cooke) 413 (r) Nobody Knows You… (Cox) 413 (r) Baby, Scratch My Back (Moore) 413 (r) Treat Her Right (Head) 413 (r) Everybody Makes A Mistake (Floyd – Isbell) 413 (r) 634-5789 (Floyd – Cropper)138 / 413 (s) Good To Me (Redding – Green)136 / 415 (t) My Lover’s Prayer (Redding)136 / 419 (t) Don’t Mess With Cupid (Cropper – Floyd – Parker)138 / 415 (u) Fa-Fa-Fa-Fa-Fa (Sad Song) (Redding – Cropper) 415 (v) Tennessee Waltz (Stewart – King)157 / 415 (v) Sweet Lorene (Redding – Hayes – Isbell) 415 (v) She Put The Hurt One Me (Redding) 415 (v) Ton Of Joy (Redding) 415 (v) You’re Still My Baby (Willis) 415 (w) Hawg For You (Redding) 415 (v) Love Have Mercy (Porter – Hayes)141 / 415 (v) Try A Little Tenderness (Woods – Campbell – Connelly)141 / 415 (v) I’m Sick Y’All (Redding – Cropper – Porter) 415 (v) Day Tripper (Lennon – McCartney)146 / 419 (x) Let Me Come On Home (Redding – Jones)146 / 419 (y) I Love You More Than Words Can Say (Floyd – Jones) 716 (z) When Something Is Wrong With My Baby (Hayes – Porter)244 / 716 (z) Lovey Dovey (Curtis – Nugetre)244 / 716 (z) New Year’s Resolution (Catron – Frierson)

716 (z) It Takes Two (Stevenson – Moy) 716 (z) Are You Lonely For Me Baby (Berns) 716 (z) Bring It On Home To Me (Cooke)216 / 716 (z) Tramp (Fulsom – McCracklin)216 / 716 (z) Tell It Like It Is (David – Diamond) 716 (z) Ooh Carla, Ooh Otis (Redding – Isbell)228 / 716 (z) Knock On Wood (Floyd – Cropper)228 / 716 (z) Let Me Be Good To You (Hayes – Porter – Wells) 416 (å) Respect (Redding) 416 (å) I Can’t Turn You Loose (Redding) 416 (å) I’ve Been Loving You Too Long (Redding) 416 (å) My Girl (Robinson) 416 (å) Satisfaction (Jagger – Richard) 416 (å) Fa-Fa-Fa-Fa-Fa (Sad Song) (Redding – Cropper) 416 (å) These Arms Of Mine (Redding) 416 (å) Day Tripper (Lennon – McCartney)149 / 416 (å) Shake (Cooke) 416 (å) Try A Little Tenderness (Woods – Campbell – Connelly)152 / 419 (ä) Glory Of Love (Hill)152 / 419 (ä) I’m Coming Home (Redding)

(a) Steve Cropper p, Johnny Jenkins g, Lewis Steinberg bg, Al Jackson d. 1962.(b) Wayne Jackson tpt, Packy Axton ten, Floyd Newman bar, Booker T. Jones p, Jenkins g, Steinberg bg, Jackson d. 1963.(c) Kuten (b), paitsi Cropper g Jenkinsin sijaan.(d) Kuten (c), paitsi Duck Dunn bg Steinbergin sijaan.(e) King Curtis & His Orchestra: Lammar Wright Jr, Elmon Wright tpt, Jimmy Powell alt, King Curtis, Alva McCain, Noble Watts ten, Paul Wil-liams bar, George Stubbs p, Cornell Dupree g, Jimmy Lewis b, Ray Lucas d. Apollo, New York 16.11.1963.(f) Jackson tpt, Axton ten, Newman bar, Jones p, Jenkins, Cropper g, Dunn bg, Jackson d.1964.(g) Kuten (f), minus torvet ja Cropper g, plus tuntem. org.(h) Kuten (f), miinus Cropper g.(i) Sammy Coleman, Jackson tpt, Axton ten, Newman bar, Jones p – rytmisektio Cropper-Dunn-Jackson tästä lähtien kaikilla levyillä sama.(j) Kuten (i), miinus Jackson tpt.(k) Kuten (i). 1965.(l) Coleman, Bowlegs Miller tpt, Axton ten, Newman bar, Isaac Hayes p + rytmi.(m) Kuten (l), plus Jones org.(n) Kuten (m), eri sessio.(o) Kuten (m), eri sessio.(p) Kuten (m), eri sessio.(q) Kuten (l), miinus Hayes p, plus Jones p.(r) Kuten (m).(s) Kuten (q).(t) Kuten (m). 1966.(u) Jackson tpt, Joe Arnold, Andrew Love ten, Hayes p, Jones org + rytmi.(v) Kuten (u), eri sessio.(w) Kuten (u), miinus torvet.(x) Kuten (u), plus tuntem. Tamburiini. 1967.(y) Kuten (u), plus tuntem. jousisoittimia.(z) Carla Thomas voc, Jackson tpt, Love, Arnold ten, Jones p/org + rytmi.(å) Jackson tpt, Love, Arnold ten, Jones org + rytmi. Finsbury Park Astoria, Lontoo & Olympia, Pariisi. Maaliskuu 1967.(ä) Kuten (å), miinus Arnold ten.

Waldemar

“UPTIGHT AN’ OUTASIGHT” 11.12.1967:

Tänään on Stratford Place 17-19:ssä ollut häm-mentävä hiljaisuus. Te kaikki tietänette jo, että eräs lento-onnettomuus on tämän hiljaisuuden ai-heuttaja. Valtakunnalliset sanomalehdet, BBC:n ja ITV:n uutiset ovat kertoneet onnettomuudesta, joka aiheutti Otis Reddingin ja the Bar-Keysien kuoleman. Heille on taas joku pop-tähti kuollut – traagisesti.

MEILLE – se merkitsee paljon enemmän.Puhelin alkaa soida pian, te soitatte joka puolelta Englantia. Te ette usko sitä, te tahdotte ottaa selvää onko se totta, tarjoatte myötätuntoanne sellainen surumielisyys sydämissänne – mitä voin kertoa teille? Se ON totta.

Olen täydellisessä hämärässä kieltäytyen uskomasta mitä olen lukenut ja kuullut ja ihme-tellen MIKSI?

---Soitin Johnnielle (Walker, Radio Caroline DJ)

Amsterdamiin epäiltyäni ettei hän ollut kuullut tra-gediasta. Hän ei ollut ja minun ei tarvinne kertoa, että hän oli täysin murtunut. Vähän myöhemmin saimme häneltä seuraavan sähkeen:

”ITKEN KANSSANNE STOP OLKAA VOI-MAKKAITA JA ROHKEITA SILLÄ JUURI NYT HÄN TARVITSEE KAIKEN RAKKAUTEMME STOP EMME KOSKAAN TULE UNOHTAMAAN TAI MENETTÄMÄÄN RAKKAUTTAMME JA HÄN TULEE AINA OLEMAAN TARPEEKSI LÄHELLÄ TUNTEAKSEEN SEN LÄMMÖN JA SUOJAN JA NIIN MEILLÄ TULEE OLEMAAN IKUINEN RAUHA STOP RAKKAUDELLA JOHNNIE”

Kuuntelen nyt Otisia. Hän laulaa ”I’VE BEEN LOVING YOU TOO LONG TO STOP NOW” – me olemme rakastaneet häntä liian kauan, emmekä me KOSKAAN lopetakaan. Hänen muistonsa tulee säilymään – AINA.

Janet

John Mayall syntyi Macclesfieldissä, Cheshires-sä, marraskuun 29. päivänä 1933 ja asui suurimman osan elämäänsä Manchesterissa ennen muuttoaan Lontooseen vuonna 1962. Hänen isänsä oli jazz-kitaristi – hän soittaa vieläkin eräässä yhtyeessä Manchesterissa – ja oli Johnin nuoruudessa hänen esikuvansa. Hän aloitti 12-vuotiaana kitaran ja ukulelen soiton ja siirtyi taidekoulua käydessään14-vuotiaana boogie-pianoon, esikuvien ollessa Pinetop Smith, Big Maceo Merriweather ja Albert Ammons. Hän asui kauan korkealla puussa sijaitsevassa majassa, jonka hän veljensä avus-tamana oli rakentanut kotipuutarhan nurkkaan. Se on hyvin mukava, sillä siellä oli mm. matot, sähkövalo ja tietysti levysoitin. 18-vuotiaana hänet kutsuttiin asepalvelukseen ja lähetettiin Koreaan 15 kuukaudeksi – Englannin armeija ei silloin ollut vielä vapaaehtoinen. Hänellä oli runsaasti vapaa-aikaa, jonka hän käytti Tokiosta ostamaansa kitaraan tutustumiseen. Hän käyttää yhä tätä kitaraa, jonka hän on muuntanut 9-kieliseksi. Kun hän pääsi armei-jasta, hän palasi taidekouluun Manchesteriin, jossa hän vuonna 1956 perusti ensimmäisen bluesyhtyeensä Powerhouse Four. Dixieland oli siihen aikaan suurinta huutoa Englannissa, eikä

kovinkaan moni silloin välittänyt bluesista. Toiveet alkoivat romahtaa yhtyeen soitettua olemattomilla palkkioilla illasta toiseen saamatta tunnustusta ja vihdoin John lopetti koko homman ja meni töihin mainostoimistoon.

Vuonna 1961 hän liittyi yhtyeeseen nimeltä Blues Syndicate. Se kesti vain kolme kuukautta ja John päätti lähteä Lontooseen, missä Ale-xis Korner oli menestyksellisesti tekemässä bluesia tunnetuksi pienelle, mutta innokkaalle kuulijakunnalle. Näkemästään ja kuulemastaan ilahtuneena John päätti asettua asumaan Lon-tooseen ja muodosti yhtyeensä Bluesbreakers maaliskuussa 1962. Hän otti aluksi työpaikan mainostoimistossa, mutta bluesin tultua jatkuvasti yhä hyväksytymmäksi musiikkimuodoksi hän pystyi jo puolentoista vuoden jälkeen jättämään päivätyön ja omistautumaan bluesille. – John pitää bluesista ja jazzista, monista suosikeista mainittakoon Otis Rush, Muddy Waters, B.B. King, Freddy King, Albert King ja hänen pääasiallinen huuliharppuesikuvansa Sonny Boy Williamson. Kaikkiin monista lauluistaan hän saa aiheen oman elämänsä tapahtumista, sillä hänen mielestään blues-säveltäjän menestys piilee siinä, että hän pystyy välittämään muille tunteensa asioista, jotka hänestä ovat tärkeitä. John on varmasti yksi

aikamme liikuttavimpia blues-säveltäjiä.Ensimmäinen Bluesbreakers-levy, ”Crawling

Up A Hill”, levytettiin joskus vuonna 1964 ja mu-kana Johnin lisäksi olivat kitaristi Bernie Watson, basisti John McVie (jo silloin!) sekä rumpali Martin Hart. Single ei takuulla ole enää saatavissa ja LP ”R&B” (Decca LK 4616), jolta molemmat puolet myös löytyvät, lienee lähes yhtä harvinainen, joten tämän sen paremmin kuin seuraavankaan singlen tasosta ei osaa sanoa mitään. Molemmat A-puolet ovat kuitenkin Breakersien ensimmäi-sellä LP:llä, jolla kuten toisella singlelläkin toimii rumpalina kauan yhtyeessä viihtynyt Hughie Flint sekä kitaristina Roger Dean, joka kestää hyvin vertailun seuraajiinsa.

”John Mayall Plays John Mayall” äänitettiin maanantaina, joulukuu 7. päivänä 1964 Lontoon Klook’s Kleek -kerhossa. Suhteellisen hyvästä äänityksestä huolehti jo silloin Gus Dugeon ja takakannen tekstin kirjoitti itse Alexis Korner, joka toteaa: ”Britannian viimeisin villitys – R&B – on tuonut esille koko joukon mielenkiintoisia persoonia. Se on myös tehnyt tunnetuksi joita-kin huomattavia muusikoita. Edesmennyt Cyril Davies, Long John Baldry, Graham Bond ja Stevie Winwood ovat neljä sellaista, jotka sopivat jompaankumpaan tai molempiin kategorioihin. Mutta kaikein omalaatuisin joka tavalla on John Mayall.” Levyn nimen mukaisesti ovat kappaleet yhtä lukuun ottamatta hänen omia – ja jo silloin hän sävelsi ja sanoitti erittäin persoonallista, lii-kuttavaa ja aitoa bluesia. ”Love is just a slow train crawling up a hill” on karua omaelämänkertaa, jossa hän mm. halveksii ihmisten apaattisuutta: ”Working for the rich man / staying just a poor man / never start to wonder why.” Roger Dean kantaa melodiat kauniisti alusta asti ja jo tämän kappaleen soolo saa odottamaan jännityksellä mitä tuleman pitää. ”I Wanna Teach You Eve-rything” on suoraviivainen rokkeri, jossa kuten seuraavassakin on lyhyt scat-osuus, jollaiset Stevie Winwood myöhemmin kehitti kerrassaan riemastuttaviksi. Johnin kaunisääninen 9-kieli-nen otettiin levytyksessä esille valitettavasti vain kappaleessa ”When I’m Gone” – hän oli jo silloin kaikkea muuta kuin turha kitaristi. Levytekstistä päätellen ei ”ylimääräinen” mies Nigel Stanger ole mukana tällä uralla, mutta jotain surinaa taustalta kuitenkin kuuluu! Kaikille näteille tytöille eturivissä on omistettu ”I Need Your Love”: ”I’ve been looking round / the way you chicks are dressin’ / high skirts, topless gowns / but you don’t stand no messin’.” Nigel Stanger “surisee” taas ja tämän hitaan kappaleen kitarasoolo purkautuu kliimaksiin á la Yardbirds. Salaperäinen polku-pyöränpumpusta ja saksofonin suukappaleesta kokoonpantu ”slide saxophone” matkii mainiosti Johnin unta häiritsevää pöllöä. Täysin tarpeeton on sen sijaan A-puolen viimeinen, James Brown -instrumentaalista ”Night Train” ja Little Richardin ”Lucillesta” kokoonpantu ”sikermä”. Levyn toinen puoli on täynnänsä naminamia sekin, tarkemmin erittelemättä kerrottakoon, että ”Doreen” on omis-tettu hänen fan clubinsa puheenjohtajalle, että ”Heartachen” rytmi on viehättävän omalaatuinen ja että ”Chicago Line” on todella villi pääasiassa improvisoitu juttu, jossa Johnin huuliharppu ja Nigel Stangerin slidesaksofoni todella riehuvat.

Eric Clapton jätti Yardbirdsit ”For Your Loven” juuri ollessa kohoamassa kohti ykkössijaa. Hänen ensimmäisestä Johnin kanssa tekemästään singlestä, joka jostain syystä julkaistiin Andrew Loog Oldhamin levymerkillä, otettiin niin pieni painos, että se oli kaksi vuotta myöhemmin, heinäkuussa 1967, julkaistava uudelleen fanien vaatimuksesta. Bluesbreakers-levyjen tuottajan, Mike Vernonin, kotoa postitilausperiaatteella aikanaan toiminut levymerkki Purdah (!) inspiroi Johnin ja Ericin kahdestaan yrittämään äänittää levy, joka mahdollisimman hyvin muistuttaisi aitoa sodanjälkeistä etelässä (USAn etelässä tietenkin) tehtyä bluesia. Kappaleet äänitettiin Miken olohuoneessa yhtä mikrofonia käyttäen ja tulos oli loistava.

Muutaman vuoden melkomoisessa hiljaisuu-dessa Sveitsissä asunut laulaja-pianisti Cham-pion Jack Dupree teki Englantiin muutettuaan Deccalle LP:n ”From New Orleans To Chicago”. Säestäjinä toimivat kappaleittain vaihtelevat kokoonpanot; mukana oli mm. John (hca), Eric (g), Tony McPhee (g), Malcolm Pool (bg) sekä siihen aikaan Artwoodseihin kuulunut Keef Hartley (d). Champion Jackin väsähtäneisyyden ja englantilaispoikien tottumattomuuden takia ei LP kuitenkaan oikein onnistunut.

Vasta Ericin lähdön jälkeen julkaistu seuraava LP sen sijaan oli siihen astiseen menestyk-seen verrattuna todellinen hitti – sehän aivan oikeutetusti oli monta viikkoa kymmenen eniten myydyn LP:n joukossa. Eric, joka LP:llä ”Sonny Boy Williamson & The Yardbirds” ja ”Five Live Yardbirds” oli jo osoittanut osaamisensa, saavutti tällä LP:llä blues-kautensa huipun ennen siirty-mistään Creamin hieman popparimaisemmalle linjalle. Otis Rushin ”All Your Love” jää kyllä toiseksi ja Freddy King voi olla ylpeä siitä, että sävelsi ”Hideawayn” Ericin juhlistettavaksi. LP on täynnä blues-kitaraa henkeäsalpaavimmillaan, kekseliäimmillään ja kauneimmillaan, mutta sovi ei unohtaa Johnin yhtyeeseen puhaltamaa henkeä, joka saa sellaiset kuluneet numerot kuin ”What’d I Say” ja ”Parchman Farm” kuulostamaan juuri sävelletyiltä. Robert Johnsonin ”Ramblin’ On My Mind” saa Ericin laulamana ja Johnin sym-paattisesti pianolla säestämänä uutta lämpöä, Johnin oma ”Another Man” lienee yksi parhaita huuliharppusooloja ja ”Have You Heard” tarjoaa Johnin persoonallista ääntä ja Ericin valittavaa kitaraa Derek Heasleyn (tpt), Nick Newellin (ten) ja John Almondin (bar) säestämänä.

Newell ja Almond sekä nyt vakinaisestikin yhtyeeseen kuuluva Henry Lowther (tpt) olivat mukana Peter Greenin debyyttilevyllä, vaikkei John vielä silloin käyttänyt torvia vakituisesti. Olisikohan tarkoituksena ollut vaikka saada pieni hitti, sillä levy on melko veikeä ja yksinkertainen. Pitkäaikainen Bluesbreaker Hughie Flint sai tämän levyn jälkeen potkut ja tilalle tuli ”Englan-nin nuori Buddy Rich”, Aynsley Dunbar. Hän oli edeltäjäänsä vielä svengaavampi ja pääsi lähelle parhaita chicagolaisia ”jump”-tyylin miehiä.

”Raw Blues” -LP:n suhteen viittaan artikkeliin ”Halpaa bluesia” ja kun hyppäämme singlen ”Sit-ting In The Rain” ja EP:n ”With Paul Butterfield” yli, koska en niitä ole onnistunut hankkimaan, pääsemmekin ensimmäiseen Suomessakin

huomiota herättäneeseen LP:seen ”A Hard Road”, jonka hienon kannen John maalasi itse. Sirpa Kuoppamäki piti LP:tä Suosikissa arvostellessaan sen nimimelodian laulua nau-rettavana, mutta jokainen Mayall-fan tietää kap-paleen olevan yksi Johnin sydäntäsärkevimpiä omakohtaisia tunnustuksia. ”The Supernatural” on viimeinen sana slide-kitaransoitossa, jonka toivoisi jatkuvan loputtomiin. ”It’s Over” on surullinen tarina epäonnistuneesta avioliitosta. Joviaali Freddy King on myös ”The Stumblen” säveltäjä – melkein luulisi, että kysymyksessä onkin joku julkaisematta jäänyt ura Ericin ajoilta, sillä Peter ei yhdessäkään kappaleessa kuulosta näin paljon samalta. Johnin omassa ”Living Alonessa” on jälleen mielenkiintoinen rakenne ja soundi. Ja jo klassikoksi muodostunut ”Dust My Blues” taitaa vieläkin olla Stumpin listalla.Peter Green taisi hieman tuohtua Creamin kau-pallisuudesta ja halusi näyttää mihin vastaavalla kokoonpanolla pystyy. John siis pysyi vaiti kol-mikon Green-McVie-Dunbar raivotessa taidolla ja tyylillä kappaleet ”Curly” ja ”Rubber Duck”. Henkilökohtainen Bluesbreakers-suosikkini on Otis Rushin dramaattinen ”Double Trouble”, joka sanomaltaan voisi olla Johnin oma: ”In this generation of millionaires it’s hard for me to get decent clothes to wear” jne. Vain tämän levyn teki Bluesbreakerseissa rumpali Mick Fleetwood, joka vähän myöhemmin yhdessä Peter Greenin ja vuosikausia uskollisesti Johnin mukana kulkeneen John McVien kanssa perusti Fleetwood Macin.

Pianisti-laulaja Eddie Boyd, ehkä joillekuille tuttu kappaleen ”Five Long Years” säveltäjänä, levytti Mike Vernonin johdolla runsaan LP:n Bluesbreakersien säestämänä Aynsley Dunbarin vielä kuuluessa yhtyeeseen.

”Oi tulkaa kaikki uskovaiset ja liittykää blues-ristiretkeen”, julisti Melody Makerin leikillinen otsikko ”Crusade”-LP:n ilmestyttyä syyskesällä 1967. Kitaristina oli nyt 19-vuotias Mick Taylor, rumpalina iloinen velikulta Keef Hartley, saksofo-nisteina Chris Mercer (ten) ja Rip Kant (bar), eikä John McVie ollut vielä näitä levytyksiä tehdessä liittynyt Fleetwood Maciin. Puhaltajat olivat nyt vakituisesti palkattuja ja antavat ensimmäistä kertaa jopa persoonallisen vaikutuksen. ”Man Of Stone” etenkin saa kenet tahansa, joka sen kuulee ihastumaan. ”Driving Sideways” – jälleen Freddy Kingiä! – on levyn instrumentaaleista vetävin. International Roy Orbison Fan Clubin (johon Waldemarilla on ilo kuulua) kerholehti tiesi aikanaan kertoa, että levyn ykköspuolen ensimmäinen kappale on Royn muutaman vuo-den takainen hitti, mutta kyllä tämä ”Oh Pretty Woman” on Albert Kingin fiksu piisi, joka taisi olla Spencer Davis Groupin ainoa levyttämätön kappale, jonka he esittivät täällä vieraillessaan. ”Me And My Woman” liikkuu vähän samoilla linjoilla kuin ”It’s Over”: ”Me and my woman / we don’t get along for one time. / One day we’re fresh from fightin’ / and the next day we’re doin’ fine.” ”Checking On My Baby” on tietenkin vanha Sonny Boy Williamson -suosikki, jossa John hieman poikkeaa totutusta korkeasta laulutyy-listään. ”The Death Of J.B. Lenoir” on liikuttava omistus eräälle ehkä liiankin tuntemattomalle blues-laulajalle, joka kuoli vähän aikaisemmin.

John Peel on oikea mies kirjoittamaan ”hi-hanuotit” (sleeve notes) LP:seen ”The Blues Alone”, jota ei voi luonnehtia muilla sanoilla kuin mestariteos, musiikin helmi, monumentti. John olisi aivan hyvin voinut heittäytyä lepäämään laakereillaan tämän levyn ansiosta. Levy on kaikkea: taituruuden osoitus, persoonallinen sanoma ja todellinen aarre. Tällä levyllä John

soittaa pianoa, urkuja, celesteä, huuliharppua, 6- ja 9-kielistä kitaraa, bassoa, rumpuja ja lau-laa. Vain joissain kappaleissa on hän kutsunut Keef Hartleyn rumpujen ääreen. On tarpeetonta ryhtyä erittelemään kappaleiden hienouksia, erikoisuuksia ja tarinaa – tämän levyn pitää olla kunniapaikalla jokaisen levyhyllyssä. Kuvaavaa Johnilta on, että hän on halunnut, että levy on julkaistava tavallisesti vain vanhoja levytyksiä uudelleenjulkaisevalla Ace of Clubs -levymerkillä.

”Suspicious”, jota Record Mirror jopa veik-kasi listoille, julkaistiin viimesyksyisen Suomen-vierailun aikoihin. Silloin oli Rip Kantin tilalla jo nahkatukkainen multi-instrumentalisti Dick Heckstall-Smith (ennen mm. Graham Bond Organisation) ja vähän aikaisemmin hajonneen Zoot Money’s Big Roll Bandin laulava basisti Paul Williams. Useimmat diggasivat Mayallia rajusti, mutta jotkut osoittivat ”asiantuntemustaan” hal-veeraamalla. Kenties ei aika ollut vielä kypsä.

Kaksiosainen LP ”The Diary Of A Band” on äänitetty Johnin urkujen päällä jatkuvasti käyn-nissä olevalla tavallisella magnetofonilla, joten äänityksen tasoa on aivan oikeutetusti moitittu. Tärkeintä näillä levyillä on kuitenkin valtava fii-linki ja improvisointi. John, Mike Vernon ja Gus Dudgeon valitsivat näytteet yli 60 tuntia kestä-västä nauhapaljoudesta. ”Blood On The Night” on spontaani protesti Paul Williamsin jouduttua mukiloiduksi juuri ennen esityksen alkua. Muilla urilla on basson varressa Keith Tillman Paulin muutettua Alan Price Setiin. ”Anzio Anne” on Mick Taylorin ja ”Blues In Bb” Dick Heckstall-Smithin potentiaalin osoitus. ”Yhtyeen päiväkirjan” omituisin kappale on eriskummallinen ”blues-versio” Englannin kansallislaulusta, jota eräs irlantilainen yleisö vaati uhaten selkäsaunalla ellei sitä soitettaisi.

Aynsley Dunbar’s Retaliationista yhtyeeseen tullut basisti Keith Tillman ei hänkään viihtynyt Mayallin hommissa puolta vuotta kauempaa ja alkutalvesta ilmestyneellä singlellä ”Jenny” oli mukana 15-vuotias Andy Frazer. Tähän levyyn jos mihinkä sopii hyvin sanonta ”mean, moody and magnificent”.

Pari kuukautta sitten tapahtui Bluesbre-akerseissa taas muutoksia Andy Frazerin ja Keef Hartleyn lähdettyä lätkimään – kumpikin perustaakseen oman yhtyeen. Nykyisessä kokoonpanossa on basistina Tony Reeves ja rumpalina useimpien kuuluisien englantilaisten jazz- ja bluesnimien (mm. Alexis Korner, Georgie Fame, Graham Bond) yhtyeissä soittanut Jon Hiseman. Samoihin aikoihin otti John vihdoin myös vakituisen trumpetistin, aikoinaan Manfred Manniin jonkin aikaa kuuluneen Henry Lowtherin. Tämä kokoonpano esiintyy uusimmalla LP:llä ”Bare Wires”, joka nykyään yleistyvään tapaan on valokuvilla ja laulujen sanoilla varustetussa kaksoiskansiossa. Jäädäänpä odottelemaan.

John Mayall on bluesin – niin valkoisen kuin mustan – idiomi. Hän on tinkimätön, omistautunut ja luomiskykyinen modernin bluesin esittäjä. Häneen katsovat kaikki alan ihmiset – vaikka tahtomattaankin – ylöspäin ja hän tietää aseman-sa. Hänen huostassaan ovat valkoinen blues ja sen parhaimmat tulkitsijat kehittyneet. Hän on tehnyt bluesista taidetta – omakohtaista ilmaisua, jonka ilmeikkyys, läpitunkevuus ja aitous ei voi jättää kylmäksi.

Tutustuminen John Mayalliin on paras tapa aloittaa blues-harrastus. Hankittuaan LP:t ”John Mayall Plays John Mayall”, ”John Mayall With Eric Clapton”, ”A Hard Road”, ”Crusade” ja ”The Blues Alone” omistaa kymmenestä parhaiten aitoon bluesiin johtavasta valkoisesta blues-LP:stä viisi

– jos minulta kysyttäisiin, ne viisi muuta olisivat muuten ”Five Live Yardbirds”, Butterfieldin ”East-West” sekä Fleetwood Macin, Canned Heatin ja Rolling Stonesien esikois-LP:t. Jokainen joka tuntee kenties dynaamisimman modernin blues-kappaleen ”Dust My Blues” – tekee viisaasti, jos hankkii LP:n ”The Best Of Elmore James”, jolta löytyy alkuperäinen. ”Hideaway” ja ”Driving Sideways” ehkä viehättävät – alkuperäiset voi hankkia Englannissa saatavissa olevalla Freddy King -singlellä. Eric Claptonin ”Ramblin’ On My Mind” lienee teistäkin ihastuttava – 16-urainen Robert Johnson -LP ”King Of The Delta Blues Singers” on silloin syytä ostaa. Jne. jne. Digatkaa Mayallia, jatkakaa siitä – ette pety!

11 Decca F 12545 Sitting In The Rain Out Of Reach12 Decca DFE-R 8673 – WITH PAUL BUTTERFIELD All My Life Little By Little Ridin’ On The L&N Eagle Eye13 Decca LK 4853 – A HARD ROAD A Hard Road Dust My Blues It’s Over There’s Always Work You Don’t Love Me The Same Way The Stumble The Supernatural Another Kinda Love Top Of The Hill Hit The Highway Someday After A While Leaping Christine Living Alone14 Decca F 12588 Curly Rubber Duck15 Decca F 12621 Double Trouble It Hurts Me Too16 Decca LK 4872 – EDDIE BOYD AND HIS BLUES BAND Too Bad (Part 1) Blue Coat Man Dust My Broom The Train Is Coming Unfair Lovers Save Her, Doctor Key To The Highway Rack ‘Em Back Vacation From The Blues Too Bad (Part 2) Steak House Rock The Big Bell Letter Missin’ Blues Pinetop’s Boogie Woogie Ain’t Doin’ Too Bad Night Time Is The Right Time17 Decca LK 4890 – CRUSADE Oh, Pretty Woman Driving Sideways Stand Back Baby The Death Of J.B. Lenoir My Time After A While I Can’t Quit You Baby Snowy Wood Streamline Man Of Stone Me And My Woman Tears In My Eyes Checking On My Baby18 Ace of Clubs ACL 1243 – THE BLUES ALONE Brand New Start Catch That Train Please Don’t Tell Cancelling Out Down The Line Harp Man Sonny Boy Blow Brown Sugar Marsha’s Mood Broken Wings No More Tears Don’t Kick Me19 Decca F 12684 Suspicious (Part 1) Suspicious (Part 2)20 Decca F 12732 Jenny Picture On The Wall21 Decca LK 4918 – THE DIARY OF A BAND, VOL.1 Blood On The Night Snowy Wood I Can’t Quit You Baby The Lesson Anzio Anne My Own Fault God Save The Queen22 Decca LK 4919 – THE DIARY OF A BAND, VOL. 2 The Train Help Me Crying Shame Blues In Bb Local Boy Makes Good! Soul Of A Short Fat Man

Waldemar

1 Decca F 11900 Crawling Up A Hill Mr. James2 Decca F 12120 Crocodile Walk Blues City Shakedown3 Decca LK 4680 – JOHN MAYALL PLAYS JOHN MAYALL Crawling Up A Hill Crocodile Walk I Wanna Teach You What's The Everything With You When I’m Gone Doreen I Need Your Love Runaway The Hoot Owl Heartache R&B Time Chicago Line4 Immediate IM 012 (tai IM 051) I’m Your Witchdoctor Telephone Blues5 Purdah 3502 Lonely Years Bernard Jenkins6 Decca LK 4747 – CHAMPION JACK DUPREE: FROM NEW ORLEANS TO CHICAGO Third Degree Take It Slow And Easy TV Mama She’s All In My Life He Knows The Rules Poor Poor Me Ain’t It A Shame Pigfoot And A Bottle Of Beer Ooh-La-La Down The Valley Big Leg Emma’s Too Early In The Morning Won’t Be A Fool No Shim-Sham- More Shimmy7 Decca LK 4804 – WITH ERIC CLAPTON All Your Love Key To Love Hideaway Parchman Farm Little Girl Have You Heard Another Man Ramblin’ On My Mind Double Crossing Time Steppin’ Out What’d I Say It Ain’t Right8 Decca F 12490 Parchman Farm Key To Love9 Decca F12506 Looking Back So Many Roads10 Ace of Clubs ACL 1220 – RAW BLUES Pretty Girls Everywhere Evil Woman Blues Burn Out Your Blind My Home In Eyes The Desert Calcutta Blues Milkman Strut Long Night 24 Hours Country Boy Roll Me Over You Got Good Business Bernard Jenkins Lonely Years You Gonna Need My Help

Muistan kun joskus vuonna 1959 hyvin nuorena kiinnostuin ensi kerran bluesista luettuani Rudi Bleshin kirjan ”Shining Trumpets”, miten Suomes-sa ei ollut saatavissa oikeastaan minkäänlaisia blueslevyjä. Englannissa tunnettiin silloin suurta kiinnostusta vanhaa jazzia kohtaan ja siellä oli saatavissa 78 kierroksen levyillä myös sellai-sia bluesin klassikoita kuin Ma Raineyn ”Jelly Bean Blues”, Blind Lemon Jeffersonin ”Black Snake Moan” ja muita. Jazz Journal julkaisi säännöllisesti bluespalstaa ja joskus vuonna 1958 englantilaiset jazzinharrastajat kutsuivat Muddy Watersin konserttimatkalle Englantiin. Muddy soitti sähkökitaraa, mikä herätti hienoista paheksuntaa englantilaisissa vanhemman blue-sin intoilijoissa, ja hän lupasikin ottaa akustisen kitaran mukaan seuraavalla konserttimatkallaan.Jazzinharrastajien blues-kiinnostuksen lisäksi bluesin vaikutusta Englannissa lisäsi toinenkin ilmiö: skiffle. Skiffle tarkoitti 50-luvun puolivälissä syntynyttä kiinnostusta amerikkalaista kansan-musiikkia kohtaan: siitä tuli muoti ja sitten se unohdettiin. Mutta tähän kansanmusiikkiin kuului myös blues, ja esimerkiksi Lonnie Donegan teki erittäin kauniin levytyksen Leroy Carrin bluesista ”When The Sun Goes Down” aitoon 20-luvun lopun tyyliin. Näin Englannissa siihen aikaan kun Suomessa blues oli täysin tuntematon käsite!

50-luvun lopulla kehitys Englannissa alkoi kulkea kahteen suuntaan. Jos lukee senaikai-sia levykeräilijöiden lehtiä (Vintage Jazz Mart, Matrix), huomaa yhä suurempaa kiinnostusta vanhaa 20-luvun bluesia kohtaan. Sellaiset nimet kuin Charlie Patton ja Son House nousevat ensi kerran esiin.

Toisaalta, muun muassa Muddy Watersin vierailun vaikutuksesta, Englannin markkinoille ilmestyi entistä enemmän modernia amerikka-laista Rhythm & Bluesia. ”The Best Of Muddy Waters”, edelleenkin paras kokoelma Muddyn levytyksiä, julkaistiin Englannissa, ja muistan tilanneeni sen sieltä joskus vuonna 1959.

Saatavissa oli myös Little Walteria, Gate-mouth Brownia ja Willie Mae ”Big Mama” Thornto-

nin mahtava ”Hound Dog” / ”Mischievous Blues”. Tämä levy ilmestyi myös Suomessa 78 kierroksen Karusell-levyllä ja on varmasti ensimmäinen meidän markkinoillamme ilmestynyt R&B-levy. Jos näette sen osto- ja myyntiliikkeessä na-patkaa se heti: valtava juttu, Teksasin bluesia 50-luvun alusta.

60-luvun alussa Englannissa oli jazzinharras-tajien kokoelmissa valtava määrä blueslevyjä, sekä Englannissa julkaistuja että amerikkalai-silta keräilijöiltä vaihdettuja. Siellä oli aktiivisesti laulettu ja soitettu perinteellistä bluesia 50-luvun puolivälistä alkaen. Sinne oli muodostumassa erityinen bluesin harrastajien joukko, joka julkaisi omia lehtiä kuten Blues Unlimited.

Tältä pohjalta lähti englantilainen blues-perinne liikkeelle. Blues ei ainoastaan vaikut-tanut vahvasti Rollareitten varhaiseen ja miksei uudempaankin tuotantoon (erityisesti tietenkin ”I’m Going Home”) ja muihin pop-bändeihin. Jo 60-luvun alussa syntyi bändejä, jotka soittivat parhaansa mukaan puhdasta bluesia. Yksi ensimmäisistä oli Alexis Kornerin, tunnetun blueskeräilijän yhtye, jossa soitti nuorena kuollut nerokas huuliharpisti Cyril Davies (sekä jossain vaiheessa mm. Mick Jagger, Zoot Money, Jack Bruce, Long John Baldry ym. Lat. huom.). Kor-nerin Blues Inc. oli 60-luvun alussa samassa asemassa kuin nykyään John Mayall – toisin sanoen Englannin johtava bluesbändi – mutta sil-loin ei sen levyjä pahemmin tunnettu Suomessa.Toisin sanoen: ei ole mikään ihme, jos Englanti on nykyisin Euroopan johtava bluesmaa, koska siellä on bluesia harrastettu ja tutkittu vuosi-kymmenen ajan. Meillä Suomessa ollaan tämän verran Englantia jäljessä.

Tietenkään bluesin jatkuva läsnäolo ei vält-tämättä herätä bluesharrastusta. Amerikassa bluesia on voitu kuulla jatkuvasti, mutta valkoi-sen nuorison keskuudessa kiinnostus bluesia kohtaan on herännyt aivan viime vuosina. Jos luette vanhoja amerikkalaisia ja englantilaisia jazzlehtiä, on tosiasia, että englantilaisissa on enemmän juttuja bluesista! Vuonna 1962, kun

kiertelin USAssa, ei useimmissa levykaupoissa ollut kuin muutamia blueslevyjä. Vain neeke-reiden asuma-alueilla olevissa kaupoissa oli blueslevyjä. Parhaan saaliini sain Chicagossa South Sidessa eräässä levykaupassa, joka myi kaikki vanhat 78 kierroksen levyt viisi kappaletta dollarilla: Little Willie Foster, J.B. Lenoir, John Lee Hooker, Harmonica Slim jne. Valitettavasti vähäiset varani eivät sallineet kovinkaan suuria ostoksia ja loput levyistä jäivät nurkkaan ma-kaamaan silloisen kurssin mukaan 64 penniä kappale ties kuinka pitkäksi ajaksi. Toinen hyvä paikka oli levyautomaattifirma Birminghamis-sa, Alabamassa, joka myi käytettyjä singlejä samaan hintaan. Suurin osa niistä tosin oli Top 20 -juttuja, mutta mukana oli etelässä toimivien levyfirmojen, kuten Excello, levytyksiä, joita ei myyty missään pohjoisessa: Lightnin’ Slim, Lazy Lester, Arthur Gunter.

USAn bluesharrastus alkoi siis myöhään, mutta tässä maaperässä se kasvoi nopeasti. Amerikkalaiset nuoret valkoihoiset bluesmuu-sikot hengasivat sellaisissa paikoissa kuin Chicagossa Diamond Lounge tai McKie’s Disc Jockey Lounge, joissa bluesbändit soittivat neekeriyleisölle, ja ottivat opikseen. Heillä oli myöhemmin valtava hyöty siitä, että he saattoivat esimerkiksi ottaa bändeihinsä mukaan bluesin veteraaneja: Paul Butterfield nappasi Howlin’ Wolfin basistin ja rumpalin ja Canned Heat (ehdottomasti huippuluokan bluesbändi) levytti Sunnyland Slimin kanssa.

Tältä pohjalta tuntuu ensi alkuun jotenkin toivottomalta, että Suomessa bluesin soitto pää-sisi kunnolla vauhtiin. Mutta yllättävän nopeasti bluesharrastus vain on levinnyt täällä ja eiköhän se siitä pääse vauhtiin. Mutta jotakin sentään Englannin ja Amerikan esimerkeistä voidaan oppia: täytyy olla pohjaa. Muuten käy niinkuin folkin: se oli pari vuotta muotia, sitten kaikki taas unohtivat senkin. Niin käy myös bluesin, jos vain soitetaan Mayall-kuvioita eikä tutustuta bluesiin laajemmaltikin.

Pekka Gronow

Teksti LP:n ”Bo Diddley’s 16 All-Time Grea-test Hits” (Chess International PAR 124) takakannesta:

Bo Diddley – oikealta nimeltään Ellas McDaniel – syntyi 30.12.1928 McCombissa, Mississippissä. On väitetty Bon syntyneen Magnoliassa, mutta, koska McComb ja Magnolia ovat vain muutaman mailin päässä toisistaan, hän luultavasti syntyi jollakin farmilla näiden kahden välimailla. Hänen vanhemmistaan ei tiedetä mitään ja Bo tuli Chi-cagoon hyvin nuorena.

Hänen ensimmäinen instrumenttinsa oli viulu, jonka soittamista hänelle opetti prof. C.W. Frederick, musiikillinen johtaja Chicagon Ebenezer-babtistikuorossa, jossa Mr Frederick vieläkin toimii musiikinopettajana. Musiikki, jota Bo silloin soitti, oli tarkoitettu pelkästään linnuille ja siihen hänen mielenkiintonsa kohdistui, kunnes hän alkoi käydä Chicagon Foster-ammattikoulua, missä hän alkoi kiinnostua musiikista, joka sai hyppimään – ja hän muodosti kadunkulmissa soittelevan trion, soittaen itse vielä kuitenkin viulua. 17-vuotiaana hän alkoi opetella kita-ransoittoa ja kokeili myös pasuunaa baptistien soittokunnassa.

Lopetettuaan koulunkäynnin Bo Diddley kokeili useita työpaikkoja jatkaen musisointia iltaisin. Noin vuonna 1950 hän lyöttäytyi yhteen Jerome Greenin (jolle hän myöhemmin omisti useita kappaleita kuten ”Bring It To Jerome” tällä levyllä ja ”Bo & Jerome” seuraavalla LP:llä) ja Frank Kirklandin kanssa muodostaakseen trion. Bo lauloi ja soitti kitaraa, Green soitti marac-casseja ja Kirkland rumpuja ja pesulautaa. Tätä kolmikkoa avustivat ajoittain huuliharpisti William ”Billy Boy” Arnold ja Joe Leon Williams, joka tunnetaan myös nimillä Jody Williams ja Little Papa Joe. Arnold kertoi äskettäin, että ”minä, Bo ja Joe kasvoimme yhdessä ja soitimme Bon ensimmäisillä levyillä.”

Vuonna 1951 Mr Diddley tuli tietoisuuteen ensimmäisellä ammattimaisella kiinnityksellään 708-kerhossa Chicagossa. Siitä sitten alkoi se tavallinen loputon kerho- ja hippakeikkojen jono Chicagon alueella. Itse asiassa Bo alkoi tulla melko suosituksi ja tieto tästä tuli Leonard ja Phil Chessin korviin, jotka häntä ensimmäisen kerran kuultuaan heti kiinnittivät hänet Chess-levymerkilleen heinäkuussa 1955.Bo tuli Chessin studioille Jeromen ja Frankin

kanssa ja he levyttivät hänen kuuluisan itsellensä omistaman kappaleen ”Bo Diddley” – tämän haukkumanimen hän sai nuoruudessaan oltuaan ”paha poika” ja rehentelijä. Levy oli suunnaton hitti ja vei Bon suoraan suureen maailmaan. Sen jälkeen hänellä oli monia hittejä, joista jotkut osoittivat hänen ihailunsa Louis Jordania, Muddy Watersia ja muita kohtaan ja jotkut toivat esille hänen omituisen sekoituksensa eri musiikkityy-leistä. Pitkät kiertueet ja esiintymiset ”Dr. Jive’s Rhythm & Blues Review” -showssa Harlemin Apollossa ja Ed Sullivanin ohjelmassa ”Toast of the Town” auttoivat menestyksen jatkumista ja tekivät Bosta sen vetonaulan, joka hän nykyään on kautta maailman.

Bo on onnellisesti naimisissa. Hänen vaimon-sa Ethel Mae on kotirouva, joka on ollut hänen suurin tukijansa läpi koko hänen uransa. Heillä on kaksi lasta, Tanya ja Anthony. Diddleyt asuvat Washingtonissa ja Bo levyttää kaiken materiaalin (paitsi tietysti live-äänityksiä) kotona omassa studiossaan. Koska hän on entinen amatööri-nyrkkeilijä, on hänen hobbynsa nyrkkeily – ja hän pitääkin huolta, ettei yksikään suuri ottelu jää näkemättä. Hänen valtava kitarakokoelmansa – yli 200! – on laajalti tunnettu. Hän koettaa myös kehitellä uusia kovaäänis- ja vahvistinsysteemejä lisätäkseen levyjensä ja yökerhoesiintymisiensä viehätystä. Itse levyttämänsä materiaalin lisäksi Bo on säveltänyt monille muille. Jotkut varmasti muistavat Mickeyn ja Sylvian ”Love Is Strange”, joka on vain yksi esimerkki. Mr Diddley pitää Louis Jordania ja Muddy Watersia pääasiallisina esikuvinaan. Hän sanoo, että ”Muddy tosiaan on Bluesin Kuningas!”

Bo kuvaa ainutlaatuista soundiaan ja tyyli-ään termillä ”viidakkomusiikki”. ”Kun aikoinaan kuljin paikasta toiseen etsien töitä”, hän kerran huomautti, ”kaikki soittivat kuin T-Bone Walker ja ne muut kundit, joten minä yritin jotain erilaista”. On ilmeistä, että hän on onnistunut!

Bo Diddley on Suomessa turhan tuntema-ton, sillä hänen tyylinsä on tosi omaperäinen. Huvittavinta lienee se kuinka hän on tehnyt lu-kemattomia kappaleita itsestään: Diddley Daddy, Hey Bo Diddley, Bo Diddley Is A Gunslinger, Bo Diddley’s Dog, Bo’s Waltz, Story Of Bo Diddley, Bo & Jerome, Diddling, Bo’s A Lumber Jack, Bo’s Guitar, Bo’s Vacation, Bo’s Blues, Bo Diddley Is A Lover, Bo Diddley Is Loose, Bo Diddley’s Hootenanny, Diddley Wah Diddley jne. Tämä ei tietenkään ole hänen oma nimensä – ”Bo” (oikea kirjoitustapa ”beau”) tarkoittaa sanakirjan mukaan keikaria ja verbi ”to diddle” mm. tuhlata aikaa, vetelehtiä.

Chuck Berry oli beat-kauden alussa tunnettu siitä, että huomattava osa kitarayhtyeiden ohjel-mistoa oli hänen sävellyksiään, mutta kun osaa etsiä nimeä McDaniels etiketeistä, huomaakin ettei Bo jää jälkeen: Cops And Robbers, Road Runner, I’m Looking For A Woman, Here ‘Tis, You Can’t Judge A Book By Looking At The Cover, Bring It To Jerome, I’m A Man, Pretty Thing, Cadillac, Pretty Girl ym. löysivät tiensä sellaisten yhtyeiden kuin Yardbirds, Kinks, Pretty Things, Downliners Sect, Alex Harvey & his Soul Band, Who, Manfred Mann, Wayne Fontana & Mindbenders, Animals ja Rolling Stones levyille. Diddley on kuitenkin pysytellyt melko hiljaa, uusia levyjä on tippunut vähän ja otsikoissa ei hänen nimeään näe. Jokin aika sitten hän teki kylläkin jonkin verran huomiota saaneen LP:n Muddy Watersin ja Little Walterin kanssa.

Paul Robertson & Mike Leadbitter

Bluesin harrastajankin rahatilanne voi olla kireä – mutta halut hankkia uusia levyjä on jatkuva. Tässä suosittelemme viisi halvoilla levymerkeillä saatavissa olevaa kokoelmalevyä, joitten skaalan luulisi olevan suht. koht. mukava. Ace of Clubs maksaa Suomessa 16 mk (Englannissa 23s. 4d. miinus liikevaihtovero Suomesta tilatessa), Polydor Special 16 mk (22s.), Xtra 22 mk (! – Englannissa vain 21s. 6d.), Marble Arch 12 mk (12s. 6d.) ja Realm 20 mk (häh? – Englannissa vain 22s. 6d.). En ole varma ovatko hinnat Eng-lannissa enää yhtäpitävät antamieni kanssa, devalvaatio ehkä nosti niitä shillingin-pari. Levyt saa edullisesti esim. Tandylta (273 Hagley Road West, Birmingham 32, England) – tiedustelkaa etukäteen varmuuden vuoksi.

1RAW BLUES (Ace of Clubs ACL/SCL 1220)Pretty Girls Everywhere (a) – Burn Out Your Blind Eyes (f) – Calcutta Blues (c) – Long Night (g) – Country Boy (b) – You Got Good Business (e) – Lonely Years (h) – Evil Woman Blues (k) – My Home In The Delta (b) – Milkman Strut (j) – 24 Hours (d) – Roll Me Over (e) – Bernard Jenkins (i) – You’re Gonna Need My Help (b)

(a) Otis Spann p/voc, Muddy Waters, Eric Clap-ton g, Ransom Knowling b, Little Willie Smith d. Lontoo 4/5 -64.(b) Kuten ed. miinus Clapton.(c) Champion Jack Dupree p/voc, John Mayall hca, Clapton, Tony McPhee g, Malcolm Pool bg, Keef Hartley d. Lontoo, syksy 1965.(d) Kuten ed. miinus Clapton.(e) Curtis Jones p/voc, kaksi tuntem. g. Lontoo, marrask. 1963.(f) Mayall g/voc.(g) Stevie Winwood org, Mayall g, John McVie bg, Aynsley Dunbar d.(h) Clapton g, Mayall hca/voc.(i) Clapton g, Mayall p.(j) Mayall p.(k) Peter Green g/voc, Mayall p.

“Raw Blues” on melko kirjava muilta LP:iltä yli jää-neitä kappaleita sisältävä kokoelma, mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri sen takia suositeltava. Peter Greenin laulu ja soitto kuulostaa jotenkin teennäiseltä ja Champion Jack Dupree -urat ovat hieman raskaita, mutta muuten on LP:n anti hyvää. Stevie Winwood esiintyy myös Elektra-LP:llä ”What’s Shakin’” samalla salanimellä Steve Angelo, jota ei arvaisi ellei tietäisi. ”Main Stream” paljastuu kuitenkin helposti Muddy Watersiksi hänen ryhtyessä laulamaan kappaleessaan ”You’re Gonna Need My Help” vaikkei hänellä ollut edes mikrofonia edessään.

2ORIGINAL AMERICAN FOLK BLUES FESTIVAL (Polydor Special 236 216)We’re Gonna Rock (a) – I Wanna See My Baby (b) – I’m In Love (b) – I’m Crazy ‘Bout My Baby (c) – Stewball (d) – Let’s Make It Baby (e) – Shake It Baby (e) – Night Time Is The Right Time (e)

– Hey Baby (f) – Love Me Baby (f) – Crying At The Station (g) – Bye Bye Baby (a)

(a) Memphis Slim p/voc, T-Bone Walker g, Willie Dixon b, Jump Jackson d. Hampuri 18/10 -62, kuten myös kaikki seuraavat.(b) Instrumentit kuten ed., mutta Walker voc.(c) Sonny Terry voc/hca, Brownie McGhee g, Walker p, Dixon b.(d) Kuten (a) minus Walker.(e) John Lee Hooker voc/g, Walker p, Dixon b, Jackson d.(f) Shakey Jake voc/hca, Slim p, Walker g, Dixon b, Jackson d.(g) McGhee g/voc, Slim p, Dixon b, Jackson d.

Ensimmäinen Folk Blues -kiertue, jota monet pitävät myös parhaimpana, lähetettiin Euroop-paan vuonna 1962. Kiertueen jäsenet muo-dostivat silloin huomattavasti yhtenäisemmän kokonaisuuden kuin viime vuosina. Tämä levy on äänitetty erään illan esityksestä Hampurissa ja ainoa moitteen aihe lienee kiertueen nimessä olevan sanan Folk velvoittamana ohjelmistoon otettu ”Stewball”.

3THE MIKE RAVEN BLUES SHOW(Xtra 1047)Levee Camp Moan (a) – Matchbox Blues (b) – Walk Right In (c) – Four Until Late (d) – Cow Cow Blues (e) – Low Friends (f) – See See Rider (g) – Willie Mae Blues (h) – The Sky Is Crying (i) – I’m Gonna Lay Down My Heavy Load (j) – Don’t Treat That Man The Way You Treat Me (k) – Knocking At Your Door (l)

(a) Texas Alexander voc, Lonnie Johnson g. New York 12/8 -27.(b) Blind Lemon Jefferson voc/g. Chicago 14/3 -27.(c) Cannon’s Jug Stompers: Gus Cannon bjo/jug/voc, Hozea Woods bjo/voc/kazoo, Noah Lewis hca. Memphis 1/10 -29.(d) Robert Johnson voc/g. Dallas 19/6 -37.(e) Speckled Red voc/p. Kööpenhamina 19/7 -60.(f) Victoria Spivey voc/ukulele, Pat Wilson d. New York 18/10 -62.(g) Leadbelly voc/g. New York 23/1 -35.(h) Big Bill Broonzy voc/g. Kööpenhamina 4/5 -56.(i) Sonny Boy Williamson voc/hca, Matthew Murphy g. Kööpenhamina 1/11 -63.(j) Brownie McGhee voc/g. New York 1955.(k) Lightnin’ Hopkins voc/g. Bird Lounge, Hous-ton, Texas 1964.(l) Elmore James voc/g, J.T. Brown ten, Johnny Jones p, tuntem. g & d. Chicago 1960.

Mike Ravenin 2-tuntinen R&B-show Radio 390:ssa oli aikanaan yksi Englannin suosi-tuimpia. BBC:n Radio Onessa on Mikellä nyt samanlainen tosin vain viikottainen ohjelma, jollaisen muotoon tämä LP:kin on tehty. Presti-ge- ja Storyville-LP:iltä poimittu korkeatasoinen materiaali on aikajärjestyksessä ja Mike kertoo urien välissä kappaleista ja niiden esittäjistä lyhyesti ja asiallisesti.

4FESTIVAL OF THE BLUES (Marble Arch MAL 724)Wee Baby Blues (a) – Sitting And Thinking (b) – Worried Blues (c) – Bring It On Home

(e) – Sugar Mama (d) – Clouds In My Heart (b) – May I Have A Talk With You (d) – Got My Mojo Workin’ (b) – Don’t Know Which Way To Go (c) – 19 Years Old (b)

(a) Muddy Waters, Willie Dixon & Buddy Guy voc, Gerry Gibson ten, Donald Hankins bar, Otis Spann p, Buddy Guy g, Jack Myers bg, Fred Below d. Copa Cabana Club, Chicago 26/7 -63.(b) Muddy Waters voc, säestys sama.(c) Buddy Guy voc, säestys sama.(d) Howlin’ Wolf voc, säestys sama.(e) Sonny Boy Williamson voc/hca, Lafayette Leake p, Matt Murphy g, Milton Rector bg, Al Duncan d. Chicago 16/1 -63.

Jostain käsittämättömästä syystä on Chess tätä levyä aikoinaan valmistellessaan lätkäissyt studiossa äänitetyn Sonny Boy -uran, johon on lisätty päälle yleisön ääniä, keskelle Copa Cabana -klubissa äänitettyä pienoisfestivaalia, jossa Muddy Waters, Howlin’ Wolf ja Willie Di-xon ovat vierailevina vokalisteina säestäjinään Buddy Guyn silloinen yhtye Muddyn pianistilla vahvistettuna. Tutut ja tunnustetut nimet taan-nevat teillekin, että kyseessä on huippuluokan moderni blueslevy.

5LIVIN’ WITH THE BLUES(CBS Realm RM 52209)Livin’ With The Blues (a) – Kidman Blues (b) – When My Wife Quit Me (c) – Trying To Change My Ways (d) – I’m A Country Boy (e) – She Don’t Treat Me Good No More (f) – Orpan Boy Blues (g) – Poor Little Angel (h) – Gotta Get Together (i) – A To Z Blues (j) – You’re Gonna Weep And Moan (k) – That Mean Old Train (l)

(a) Brownie McGhee voc/g, Ernest Hayes p, Roy Gaines, Carl Gaines g, Al Lucas b, Bobby Donaldson d. New York 22/9 -58.(c) John Lee Hooker g/voc, Eddie Kirkland g, tuntem. b & d. Chicago -52.(d) St. Louis Jimmy (Oden) voc, Sunnyland Slim (Albert Luandrew) p, tuntem. b & d. Chicago 1952.(e) Pee Wee Hughes voc/hca, tuntem. voc, g & d. Noin -49.(f) Curley Weaver g/voc, Blind Willie McTell (?) g. New York n. -49.(h) Dennis McMillan g/voc. 1949.(i) Frank Edwards voc/hca, tuntem. g. Noin 1952.(j) Peg’n Whistle Red (Blind Willie McTell) g/voc. New York (?) n. -49.(k) David Wylie g/voc. Noin 1949.(l) Papa Joe Lightfoot voc/hca, Guitar Red (Paul Johnson) g, tuntem. p & d. New Orleans.

Hieman tuntemattomampia nimiä ja jonkin verran tiedoiltaan hämäriä sodanjälkeisiä levytyksiä sisältää tämä kokoelma. Brownie McGhee on levyttänyt ilman Sonny Terryä ja John Lee Hooker on jo vahvasti siirtymässä vanhasta akustinen kitara/kantapään koputus -vaiheestaan nykyaika-na yleiseen soolo/rytmi/basso/rummut -kuvioon. Sunnyland Slim on edelleen mukana kuvassa, levytti jokin aika sitten Canned Heat -yhtyeen kanssa ja teki juuri Chicagossa käyneen Mike Vernonin Blue Horizon -levymerkille oman LP:n. St. Louis Jimmy, Memphis Minnie ja Blind Willie McTell ovat myös tuttuja nimiä.

Waldemar

BLUES SECTIONTässä eräs kerta kuulimme, että Blues Section oli tulossa Valkeakoskelle kuuluisalle Kirjaslam-men tangolavalle, joten päätimme, että nyt oli otettava selvää onko sellaista olemassakaan kuin suomalainen bluesmuusikko. Mikäs sii-nä – tähtireportterimme RATSI pantiin asialle. Kiireessä keksittyjen ja hyttysten ahdistamana Hasselle (Walli) ja Eerolle (Koivistoinen) tehtyjen kysymysten pohjalta näkyy poka kirjuttaneenkin seuraavaa:

HASSE kertoi heti aluksi iloisen uutisen suomalaisille jazzin ystäville: hän on kiinnostunut jazzmuusikon urasta ja aikookin ryhtyä jazz-kitaristiksi kunhan on lopettanut musiikkiopintonsa – se vielä vuosi sitten tapeetilla ollut iltaoppikoulun käynti on kyllä taaksejäänyttä elämää, mutta Hasse opiskelee nykyään tiiviisti kitaran- ja pianonsoittoa. Sibe-lius-akatemia kuuluu tulevaisuudennäkymiin. Ennen pitkää voivat maamme harvalukuiset jazz-kitaristit siis odottaa riveihinsä uutta valiota.

Maamme kitaristeja Hasse ei juuri kehu: pop-kitaristit ovat surkeita, eikä jazz-kitaristienkaan kohdalla tohdi puhua mistään korkeasta tasosta. Jazzareitten puolustukseksi on kuitenkin todet-tava, ettei Suomessa ole kuten suuressa maa-ilmassa jazz-klubeja, joissa muusikot voisivat kehittyä kanssakäymisen ja vaikutteiden kautta. Herbert Katz on Hassen mielestä maamme paras jazz-kitaristi – tosin hän on lopettelemassa, mikä on Hassenkin mielestä vahinko. Myös Heikki Laurila on Hassen mieleen. Ulkomaisia suosik-keja ovat juuri kuollut Wes Montgomery, ennen Paul Butterfieldin bluesbändissä ja nykyään omassa yhtyeessään Electric Flag vaikuttava Mike Bloomfield sekä Gary Burtonin kvartetin ex-poppari Larry Coryell.

Kuten aina Blues Sectionia haastatellessa, puhe kääntyi Jim Pembrokeen. Hänestä ei Has-sella ollut juuri muuta kuin hyvää sanottavaa: Jim on hyvä studiomuusikko, hyvä sanoittaja ja hyvä säveltäjä. Heikkoutena on Jimillä häntä Frank Robsoniin verratessa se, että hänen äänensä ei lavalla ole yhtä voimakas kuin Frankin. Yhteistyö Jimin ja Sectionin välillä jatkuu, vaikka laulut on laulettu – uudella LP:llä on mukana Jimin sävellyksiä.

Uuden lehtemme synnytystuskissa haastatte-lijaa tietysti kiinnosti Hassen mielipide maamme pop-lehdistöstä. Vastaus oli ytimekäs: Surkeaa on – ei asiaa, ei asiantuntijoita, tuskin paljon musiikkiakaan. Juuri asiantuntijoiden puutetta Hasse pitää suurena vikana, mutta ilmeistä on, ettei maassamme kannata olla korkeatasoinen asiantuntija sen paremmin kuin korkeatasoinen soittajakaan – tässä syy puutteeseen.

Pelkän bluesin soittaminen ei Hassen mie-lestä ole tarkoituksenmukaista, vaikka yhtyeen nimi vahvasti viittaakin tähän suuntaan. Yhtye soittaa loppujen lopuksi suhteellisen vähän puhdasta bluesia – paremminkin sen johdan-naismuotoja sekä tietysti sitä Suomen nuorison niin ihannoimaa avantgarde-jazzia. Nykyistä kaupallisemmalle linjalle yhtye ei lähde: Esim. tanssimusiikkia tuskin soitettaisiin, vaikka toi-meentulo olisi kuinka varma tahansa. Ja tuleehan Blues Sectionin nykyisellä musiikillakin toimeen. Bluesin tulevaisuudesta Suomessa Hasse sanoi, että se ei koskaan tule menestymään hyvin sen paremmin kuultavana musiikkina kuin luettavana lehtenäkään, mutta ehkä joten kuten – kiitos pienen, mutta innostavan harrastajapiirin.

EEROhyväksyy sen, että jazzmuusikot soittavat popyhtyeissä. Kysymyshän on rahasta, mutta tavallaan muustakin: pakon edessä on moder-nissa popyhtyeessä soittaminen mieluisampi vaihtoehto kuin esim. jokin tanssimuusikon ura. Pekka Pöyry sopii Eeron mielestä hyvin Islan-derseihin – pari lisätorvea ei kuitenkaan olisi pahitteeksi hänen tuekseen. Eero soittaa itse mielellään niin Blues Sectionissa kuin omassa triossaan, mutta trion etuna on se, että pystyy paremmin ilmaisemaan itseään. Eero kuitenkin mainitsi, että on oikeastaan tyhmää kysyä kum-massa hän soittaa mieluummin: Blues Sectionin ja Eero Koivistoisen trion musiikki eroavat niin paljon toisistaan, ettei vertailu kannata. Blues Section on Eeron mielestä Suomessa eniten edistänyt jazzin ja popin lähentymistä; muualta voi vastaavasti mainita erityisesti Gary Burtonin ja miksei monia muitakin.

Musiikki on Suomessa keskittynyt liikaa Helsinkiin. Eero sanoi maassamme olevan monia hyviä maaseutumuusikoitakin, jotka eivät kuitenkaan pääse esiin kykyjään vastaavalla tasolla, koska eivät tule tai pääse Helsinkiin soittamaan. Esim. Turussa on Eeron mielestä Suomen paras trumpetisti Tapani Luuppala, joka – ainakin kansan keskuudessa – on melko tuntematon. Ei sovi unohtaa myöskään tam-perelaisia, puhaltaja Kari Komppaa ja pianisti Raimo Rantasta.

Maamme parhaana jazz-kokoonpanona Eero pitää Pekka Pöyryn kvartettia, jonka hän sanoi koostuvan tasaisen hyvistä muusikoista. Triostaan hän tässä vaiheessa vaikeni, mutta muitten lausuntojen avulla suoritetun ynnä-laskun jälkeen saamme tulokseksi: Eero pitää Pekka Sarmantoa Suomen parhaana basistina ja Reino Lainetta Suomen parhaana rumpalina – ja itse Eerohan katsottiin viime vuonna Yrjö-patsaan arvoiseksi. Eero pitää kaikenlaisesta jazzista, kunhan soitannossa on jotain pohjaa. Swing ja bebop ovat lähinnä sydäntä, itse hän soittaa mieluiten modernia bebopia.

Blues Sectionin tulevaisuudensuunnitelmis-ta Eero kertoi, että tulossa on LP, joka eroaa edellisestä melkoisesti: Tällä levyllä käytetään suurempia orkestereita ja se tulee olemaan monipuolisempi ja parempi kuin edellinen, jota Eero pitää yksitoikkoisena ja jonka hän ei katso edustavan Blues Sectionin musiikkia parhaimmillaan. Ulkomaille ei yhtye tule paljon matkustelemaan, vaikka kiinnostusta olisikin – korkeintaan Ruotsiin. Erityisesti Eeron tekisi mieli matkata itäblokin maihin, joista hän uskoo löytyvän harrasta kuulijakuntaa – näin asia muuten lieneekin.

Waldemar, Rauno ”Ratsi” Iivonen

Ensi numerosta lähtien tullaan yksi (1) sivu omis-tamaan lukijoiden ilmoituksille, joten toimikaapa nopeasti, jos haluatte tiedoituksenne mahtuvan jo seuraavaan Blues Newsiin. Rubriikit ovat LÖYDETTY, KADONNUT, PAIKANHAKIJOITA, HALUTAAN OSTAA, KUULUTUKSIA, HUU-TOKAUPPOJA, SEKALAISTA, KOKOUKSIA, MYYTÄVÄNÄ, HUVEJA, KUOLLEITA JA PAIK-KOJA AVOINNA. Alla malliksi yksi MYYTÄVÄNÄ. Huomatkaa, että muista kuin lehtemme alaan kuuluvista levyistä julkaisemme vain esim. tiedot: 6 pop- ja 7 jazz-levyä myytävänä, pyytäkää luettelo. Jne. Ja nyt kynä käteen.

Blues Newsin ilmoitustehon ja lukijoiden kiin-nostuksen selvillesaamiseksi sekä edes jotenkin tästä lehdestä hyötyäkseen myy Waldemar joukon hyväkuntoisia tai lähes käyttämättömiä singlejä KAHDELLA MARKALLA!

Baby Love, Stop in the Name of Love, Back in My Arms Again, Nothing But Heartaches, My World Is Empty without You, You Keep Me Han-gin’ on, The Happening/SUPREMES, I’m Blue/IKETTES, Soldier Boy/SHIRELLES, He’s Got the Power/EXCITERS, Be My Baby, Baby I Love You/RONETTES, Our Day Will Come/RUBY & ROMANTICS, Shout/LULU & LUVVERS, He’s So Fine/CHIFFONS, Cross Fire, Bon-Doo-Wah/ORLONS, Bernadette, 7 Rooms of Gloom/FOUR TOPS, Charlie Brown/COASTERS, Up on the Roof/DRIFTERS, Amen/IMPRESSIONS, Won-derful Wonderful/TYMES, River Deep Mountain High/IKE & TINA TURNER, Slippin’ And Slidin’/BARBARA GREENE, Ride/DEE DEE SHARP, My Guy/MARY WELLS, You’re No Good/BET-TY EVERETT, Summertime/BILLY STEWART, Nine Pound Steel/JOE SIMON, Uptight/STE-VIE WONDER, In the Midnight Hour/WILSON PICKETT, Duke of Earl/GENE CHANDLER, Good Times, Shake/SAM COOKE, Aware of Love/JERRY BUTLER, The Matador/MAJOR LANCE, You Never Can Tell/CHUCK BERRY, Lo-ver Please/Clyde McPhatter, Hey Girl/FREDDIE SCOTT, Don’t Play That Song, Here Comes the Night/BEN E. KING, Working in the Coal Mine/LEE DORSEY, Blueberry Hill, Three Nights a Week, Who Cares/FATS DOMINO, Bonnie B, High School Confidential/JERRY LEE LEWIS, Right Here on Earth/GENE VINCENT, Bad Blood/PARAMOUNTS, Mystic Eyes, Gonna Dress in Black/THEM, Hi Lili Hi Lo, Willow Weep for Me/ALAN PRICE SET, Got to Get You into My Life/CLIFF BENNETT & REBEL ROUSERS, Big Time Operator/ZOOT MONEY’S BIG ROLL BAND, In the Meantime, Like We Used to Be, Something/GEORGIE FAME & BLUE FLAMES, Dynamite, Willie and the Hand Jive/CLIFF RICHARD & SHADOWS.

…Ja EP-levyjä NELJÄLLÄ MARKALLA:

Yes Indeed ym./ISLEY BROTHERS, I’ll Take You Home/DRIFTERS, Um Um Um Um Um/MAJOR LANCE, At Home with SCREAMIN’ JAY HAWKINS, I Do Just What I Want/JAMES BROWN, Mr. Soul/SAM COOKE, I’m Gonna Get Married/LLOYD PRICE, She’s Got It ym./LITTLE RICHARD, Brubeck Meets Rushing/JIMMY RUSHING, Hurt/TIMI YURO, Little Bitty Pretty One ym./PARAMOUNTS, Fats for Fame, Get Away/GEORGIE FAME & BLUE FLAMES, Cliff No. 1 (“live”-äänitys v:lta 1959 – 6 villiä rokkia)/CLIFF RICHARD & DRIFTERS!

Lisäksi kuluneempia singlejä MARKALLA:

You Can’t Hurry Love/SUPREMES, Reach out I’ll Be There, Standing in the Shadows of Love/FOUR TOPS, Soul & Inspiration/RIGHTEOUS BROTHERS, Spring Fever/VELVETS, I Can’t Stop Loving You/RAY CHARLES, Locomotion/LITTLE EVA, Big Beat/FATS DOMINO, Be-Bop-A-Lula, Lotta Lovin’, Crazy Times/GENE VINCENT, Teenage Letter, Lewis Boogie/JERRY LEE LEWIS, Michael/GENO WASHINGTON & RAM JAM BAND, I Wanna Be Your Man/ROLLING STONES, Yeh Yeh/GEORGIE FAME & BLUE FLAMES.

HUOM! Älkää lähettäkö rahaa, vaan lista halu-amistanne levyistä, niin levyt tulevat postienna-kolla. Jos eivät tule, on ne jo myyty. Osoite oli: J. Wallenius, Kirjaskatu 2 D 72, Valkeakoski.

USA:SSA ON JULKAISTU Soul Clan -nimisen lauluyhtyeen (jäsenet: Solomon Burke, Don Covay, Ben E. King, Arthur Conley ja Joe Tex) single ”Soul Meeting” ..... Junior Wells ja Buddy Guy soittavat pitkästä aikaa yhdessä Newportin folk-festivaaleilla 24.7. ….. Ennen oman Victor Brox Blues Train -yhtyeen omannut Victor Brox nykyään Aynsley Dunbarin urkuri ….. Kuvitelkaa: Helluntaina käännytettiin Bluesbreakers-fanit, joilla ei ollut kravattia, takaisin erään tanssipaikan ovelta Englannissa …..

JERRY LEE LEWISIN LP:llä ”Soul My Way” (Mer-cury MCL 20117) mukana mm. Roy Orbisonin ”Dream Baby”, First Editionin ”Just Dropped In (To See What Condition My Condition Was In)” sekä Roy Headin ”Treat Her Right” ….. Todella edullinen: ”Smokey Robinson and the Miracles’ Greatest Hits” (Tamla Motown TML 11072), se sisältää 16 kappaletta, mm. ”You Really Got A Hold On Me”, ”Shop Around”, ”Mickey’s Monkey” ja ”I Second That Emotion” ….. Mike Vernon, Blue Horizonin legendaarinen omistaja, toi äskeiseltä Chicagon-matkaltaan tarpeeksi materiaalia LP:seen Sunnyland Slimilta, Johnny Shinesilta ja Otis Rushilta ….. Al Kooper ei ole enää pitkään aikaan kuulunut Blues Projectiin ja nyt hän on eronnut jo juuri huipulle nousemassa olleesta kokoonpanosta BLOOD, SWEAT & TEARS …..

ENGLANNIN ENSIMMÄINEN BLUES-KOKOUS pidetään syyskuun 7. ja 8. päivänä Lontoos-sa – luennoitsijoina on mm. Paul Oliver, Mike Leadbitter, Mike Vernon, John Peel ja Derrick Stewart-Baxter ….. O.C. Smith, jonka levy ”Son Of Hickory Holler's Tramp” on nyt korkealla Eng-lannin listalla, oli ennen Count Basien laulusolisti ….. Count Basien laulusolisteista puheenollen: Jimmy Rushing on allekirjoittaneen mielestä the greatest ….. Orlonsien laulusolisti Rosetta Hightower yrittää pinnalle Englannissa ….. Ja loppujen lopuksi tunkee Waldemar tähän Top Teninsä 10.7. …..

THE NICE: America – The Diamond Hard Blue Apples Of The Moon (Immediate IM 068) Ei luulisi, että tämä rohkea improvisaatio olisi ”West Side Storysta”. P.P. Arnoldin entinen taustayhtye täyttää vihdoinkin ne lupaukset, jotka sanoivat Nicen olevan yksi Englannin luomiskykyisimmis-tä. Jos ei tämä ole hitti, niin mikä?

THE ROLLING STONES: Jumping Jack Flash – Child Of The Moon (Decca F 12782) Sitten ”Paint It Blackin” ei yhdessäkään Stones-singlessä ole ollut yhtä vahvaa jujua kuin tässä. Näin hyvin ei Bill Wyman ole ollut esillä ”I’m A King Been” jälkeen. Näin hyvää R&B:ta eivät Rollarit ole esittäneet pitkiin aikoihin!

DUSTY SPRINGFIELD: I Close My Eyes And Count To Ten – No Stranger Am I (Philips BF 1682) Dusty on Timi Yuron ohella ainoa valkoi-nen tyttö, joka pääsee lähellekään Arethaa ja kumppaneita. Nyt ovat mahdollisuudet vieläkin paremmat – Dusty teki äskettäin levytyssopi-muksen ATLANTICin kanssa! Hän on tehnyt sielukkaampaakin kuin tämä, mutta kyllä hän sentään on päätään muita pidempi nytkin.

MARVIN GAYE & TAMMI TERRELL: Ain’t Nothin’ Like The Real Thing – Little Ole Boy, Little Ole Girl (Tamla Motown TMG 655) Marvin Gaye on puuhaillut niin paljon duettojen parissa – ensin Mary Wellsin, sitten Kim Westonin ja nyt keveä-äänisen Tammin kanssa – että omat levyt ovat välillä unohtuneet. Tässä kaunis melodia hyvin laulettuna.

THE SMALL FACES: The Universal – Donkey Rides A Penny A Glass (Immediate IM 069) Yhtyeen ensimmäinen, ”Whatcha Gonna Do ’Bout It?” oli käytännöllisesti katsoen R&B:tä. Sen jälkeen nyrpistin nenääni vuosia, mutta pari uraa ensimmäiseltä Immediate-LP:ltä sekä ”Tin Soldier” lisäsivät jälleen kontolle pari pistettä.

Tämä on kekseliäs – ja ideat on osattu toteuttaa söhlimättä. Dig Steve.

WILLIAM BELL: Every Man Oughta Have A Wo-man – Tribute To A King (Stax 601 038) A-puoli on A-puoli Amerikoissa ja B-puoli on A-puoli Englannissa. A-puoli on se vanha tarina – William tosin kertoo sen hyvin – ja B-puoli on omistus Otis Reddingille. He's Got Soul!

TIMI YURO: Something Bad On My Mind – Wrong (Liberty LBF 15092) Sielukkuutta sähisevällä Timi-tytöllä oli seitsemän vuotta sitten pari lois-tavaa hittiä, ”Hurt” ja ”I Apologise”, sitten alkoivat menestyslevyt vähitellen vähentyä – mutta ei hyvät levyt. Nyt hän yrittää comebackia, eikä tätäkään levyä tarvitsisi muuta kuin pari kertaa soittaa radiossa, niin johan... Ai ei? Mutta minä pidän.

BESSIE BANKS: Go Now – It Sounds Like My Baby (Soul City SC 105) Moody Blues -fanien tulisi kuulla tämä – tämä on se alkuperäinen, joka on julkaistu uudelleen Dave Godinin pikku levykaupan omalla levymerkillä, ja jota on nyt myyty kuusi kertaa enemmän kuin alkuperäisellä levymerkillä.

MARY WELLS: The Doctor – Two Lovers’ History (Stateside SS 2111) Entinen Tamla-tähti on läh-tönsä jälkeen levyttänyt jo useammalle yhtiölle, mm. Atlanticille, mutta entisenlainen menestys ei ole enää langennut hänen osakseen. Hänen äänensä on ”My Guyn” ajoilta vähän madaltunut ja kouliintunut. Ehdoton.

THE SANDPIPERS: Quando M’Innamoro – I’ll Remember You (A&M AMS 723) Jos nyt sitä tunnelmamusiikkia haluaa, niin miksei se voisi olla näin hyvää? E. H-dinck jää toiseksi.

(Huom. Yllämainitut levyjen numerot koskevat Englantia ja vain joissain tapauksissa myös Suomea.)