ikÄihmisten elÄmÄnkerrallinen muistelu ... · marja ahomäki pro gradu -tutkielma...
TRANSCRIPT
IKÄIHMISTEN ELÄMÄNKERRALLINEN MUISTELU
HOIVAKOTIKONTEKSTISSA
Narratiivinen omaelämänkerrallinen tutkimus
Marja Ahomäki
Pro gradu -tutkielma
Sosiaalipsykologia
Itä-Suomen yliopisto
Yhteiskuntatieteiden ja
kauppatieteiden tiedekunta
Kesäkuu 2019
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskunta- ja kauppatieteiden tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden laitos
Sosiaalipsykologia
AHOMÄKI, MARJA: Ikäihmisten muistelu hoivakotikontekstissa: narratiivinen
omaelämänkerrallinen tutkimus
Pro gradu -tutkielma, 115 sivua, 1 liite (1 sivu)
Ohjaajat: professori Vilma Hänninen ja tutkijatohtori Mervi Issakainen
Kesäkuu 2019
________________________________________________________________________________
avainsanat: omaelämänkerrallinen muistelu, elämäntarina, ikääntyminen, narratiivisuus, identiteetti,
koherenssi
TIIVISTELMÄ
Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan, kuinka ikäihmiset muistelevat elämäänsä tarinan
toimiessa ajattelua jäsentävänä muotona. Tutkimus käsittelee ihmisen myyttisen tarinan ja
identiteetin muodostumista aina varhaisesta lapsuudesta vanhuuteen asti. Tavoitteena on kuvata,
kuinka ikäihmiset merkityksellistävät kokemuksia tarinoissaan. Keskeistä on ymmärtää ihminen
ennen kaikkea merkityksiä narratiivisesti tuottavana olentona, jonka tarina tiivistyy elämän edetessä
kietoutuen samalla muiden ihmisten tarinoihin sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Muistikuvilla on
suuri merkitys siihen, kuinka eheäksi tarina ja minuus koetaan. Tässä tutkielmassa tarkastellaankin
tarinan koherenssia. Lisäksi arvioidaan, mitä tarina ilmaisee elämäntyytyväisyydestä ja
hyvinvoinnista.
Tutkimus on laadullinen ja toteutettu puolistrukturoidulla haastattelumenetelmällä sekä osallistuvalla
havainnoinnilla. Aineisto on kerätty kesällä 2018 vanhusten hoivakodissa. Tutkimukseen osallistui
yhteensä 15 henkilöä, joita on haastateltu yksilöllisesti käyttämällä avointa tutkimuskysymystä ja
pyytäen haastateltavaa kertomaan elämäntarinansa. Tarinoiden tulkinnassa on hyödynnetty
narratiiviseen psykologiaan ja narratiiviseen gerontologiaan perustuvaa tietoa. Tarinan ja myytin
sisällön analyysi perustuu Dan McAdamsin (1993) persoonallisuuspsykologiseen teoriaan, joka
ilmaisee ihmisen identiteetin olevan yhtä kuin hänen myyttinen elämäntarinansa ja, jossa identiteetti
kuvataan toimijuutta ja läheisyyttä painottavien imagojen avulla.
Omaelämänkerralliset tarinat ja myytit voitiin jakaa juonityypeittäin kahdeksaan ryhmään, jotka
ilmaisivat haastateltavien henkilökohtaisen elämän kokemuksellisuutta. Nuoruusvuosien
ideologisessa asemoitumisessa painottuivat sotamuistot kotirintamalla, mikä nousikin analyysin
erityisteemaksi. Koherenttia ja yhtenäistä psykososiaalista minuutta osoitti haastateltavien käsitys
hoivakodista luonnollisena elämänsiirtymänä. Muistihankaluudet ja terveydelliset ongelmat olivat
yleisin syy myytin rikkonaisuuteen aiheuttaen aukkoja tarinaan. Elämänhallinta ja hyvinvointi
puolestaan ilmenivät koherenteissa myyteissä yleisenä tyytyväisyytenä elämään. Kertomisen saattoi
havaita lisänneen asukkaiden kognitiivista kyvykkyyttä. Elämänkerrallinen pätevöityminen tulisikin
käsittää myöhäisvanhuudessa keinona, jolla ikäihmiset voivat vastustaa toimijuuden kaventumista.
UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies
Department of Social Sciences
Social Psychology
AHOMÄKI, MARJA: How older adults living in a nursing home reminisce their lives: a narrative
study of life stories
Master’s Thesis: 115 Pages, 1 Appendice (1 Page)
Advisors: Professor Vilma Hänninen and Postdoctoral Researcher Mervi Issakainen
June 2019
__________________________________________________________________________
Key words: reminiscence, life story, growing old, narrative psychology, identity, coherence
ABSTRACT
The purpose of this study is to explore how older adults reminisce their lives when telling their
individual life story. This study deals with personal myth and identity which may be traced from
infancy to old age. My purpose is to depict how older adults make their experiences meaningful when
arranging the episodes of their lives into stories. It is important to realize the narrative dimensions of
human life. “Lives as stories” also means that stories are coauthored through relationship with others.
Seeing memories as sources of meaningfulness makes it possible to live a purposeful and harmonious
story and unbroken self-concept. Sense of coherence is significant when examining life story.
Moreover, this study explores the connection between life story, life satisfaction and wellbeing.
This qualitative research study aims to explore the person as a whole. The perspective of the
interviews is semi-structured and complemented with ethnography. The narrative material is collected
in summer 2018 in a nursing home. The analysis is based on 15 life stories. The interviews of the
residents are carried out on an individual basis by asking the interviewees to tell their story permitting
unstructured response. The approach to the stories is based on the theory of personality psychology
of Dan McAdams (1993) asking about the meaning of the story and taking into account the two basic
modes of human identity, agency and communion. Besides narrative psychology, the analysis takes
advantage of narrative gerontology.
The personal stories and myths were divided in eight groups according to their plot type. The plot
types clarify the concept of personal myths and the meaning of the storys. The personal ideological
setting highlights wartime memories. War memories turned out to be a pivotal theme in the personal
myths. Acceptance of late life transition and living in nursing home means a sense of coherence in
self-concept and subjective appreciation that the transition is inevitable and unavoidable. The most
common reasons for a broken narrative were health problems and problems with memory, whereas
coherence meant widespread psychosocial life satisfaction. It was perceived that reminiscence added
cognitive abilities of the reminiscers. Narrative methods and personal narratives seem to be important
therapeutic actions, which help elderly people to resist the narrowing of their agency.
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO 1
1.1 Tutkimuksen tausta 1
1.2 Tutkimuskysymykset 5
2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA AIEMPAA TUTKIMUSTA 6
2.1 Narratiivisen psykologian perspektiivi ihmisen kehitykseen 8
2.1.1 Kuinka elämästä tulee tarina 9
2.1.2 Ihminen myytin rakentajana 10
2.1.3 Identiteetti elämäntarinana 12
2.2 Narratiivinen gerontologia yhdistää ikääntymisen ja elämäntarinan 13
2.2.1 Elämäntarinan kontekstuaalisuus 14
2.2.2 Ikääntymismuutokset ja omaelämänkerrallisuus 16
2.2.3 Omaelämänkerrallinen muisti 18
2.3 Omaelämänkerrallinen kasvu ja psykologinen hyvinvointi 21
2.3.1 Hyvä tarina rakentaa elämään merkityksellisyyttä 21
2.3.2 Tarinan terapeuttisuus ja elämänhallinta 25
2.3.3 Uudelleen tarinallistaminen heikkenemisen kontekstissa 28
3 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN 33
3.1 Aineiston kerääminen 33
3.1.1 Muistelua ryhmissä 33
3.1.2 Yksilölliset muistelut 35
3.1.3 Haastateltavien narratiivinen kompetenssi 37
3.1.4 Yli tutkimuskontekstin: omaelämänkerrallinen
muistelunäyttely 39
3.2 Narratiivinen haastattelu ja etnografinen havainnointi 39
3.3 Aineiston litterointi 43
3.4 Aineiston analyysi 44
3.5 Aineiston arviointi 46
3.7 Eettiset kysymykset 47
4 TULOKSET 50
4.1 Henkilökohtaiset tarinat ja myytit juonityypeittäin 50
4.1.1 Sopeutumistarinat 50
4.1.1.1 Aliinan tarina 51
4.1.1.2 Kaisan tarina 53
4.1.1.3 Tarjan tarina 54
4.1.1.4 Heikin tarina 56
4.1.2 Sankaritarinat 58
4.1.2.1 Veikon tarina 58
4.1.2.2 Maritan tarina 62
4.1.2.3 Sirkan tarina 64
4.1.3 Selviytymistarinat 67
4.1.3.1 Salmen tarina 67
4.1.3.2 Hannun tarina 70
4.1.4 Sinnittelytarinat 70
4.1.4.1 Liljan tarina 71
4.1.4.2 Tuijan tarina 73
4.1.5 Menetystarina 74
4.1.5.1 Veeran tarina 75
4.1.6 Suhteellisen onnen tarina 76
4.1.6.1 Aunen tarina 76
4.1.7 Uudelleen syntymisen tarina 79
4.1.7.1 Arvon tarina 79
4.1.8 Kaaostarina 80
4.1.8.1 Mirjan tarina 81
4.2 Henkilökohtaisten tarinoiden ja myyttien yhteenveto 82
4.2.1 Myyttien narratiivinen sävy 82
4.2.2 Nuoruusvuosien ideologinen asemoituminen ja
sotamuistojen keskeisyys 84
4.2.3 Toimijuus ja läheisyys sekä roolit tarinoissa ja myyteissä 86
4.2.4 Myytin koherenssi, yhteensovittaminen ja
generatiivisuus 87
4.2.5 Repeämät tarinassa ja myytissä 89
5 JOHTOPÄÄTÖKSET 90
5.1 Muistelun tavoitteena on yhtenäinen minäkäsitys ja identiteetti 90
5.2 Muistiongelmat eivät merkitse tarinan päättymistä 94
5.3 Ryhmädynamiikka säätelee muistelua ryhmissä 97
5.4 Viisas tarina toimii vastalääkkeenä narratiiviselle sulkeutumiselle 98
5.5 Narratiivinen psykologia tutkimuksessa 101
LÄHTEET 103
LIITE Suostumus tutkimukseen osallistumisesta 109
1
1 JOHDANTO
1.1 Tutkimuksen tausta
Suomessa väestö ikääntyy. Ihmiset elävät entistä pidempään syntyvyyden pienentyessä
samanaikaisesti. Syntyvyys onkin jo kuolleisuutta alhaisemmalla tasolla. Tilastokeskuksen (2018)
arvion mukaan Suomessa on eläkeläisiä kymmenen vuoden kuluttua enemmän kuin 18–40 -vuotiaita.
Erityisen nopeasti kasvaa hyvin iäkkäiden ihmisten eli yli 90-vuotiaiden määrä. Ikääntyminen on
haaste paitsi kansantaloudelle ja väestöllisen huoltosuhteen kestävyydelle, myös vanhustenhoidon
kehittämiselle. Vanhustenhoidon toteuttaminen ja hoivan tulevaisuus ovat merkittäviä
yhteiskuntopoliittisia kysymyksiä. Viime kädessä kyse on ylisukupolvisesta solidaarisuudesta eli
tulevien sukupolvien asenteista, sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja arvovalinnoista
yhteiskunnassa.
Hyvinvointivaltion mureneminen sysää kuitenkin vastuuta ikääntymisen epäonnistumisesta, kuten
terveydellistä ongelmista, yhä enemmän yksilön vastuulle. Ihmisen käytössä olevat resurssit ja
rajallinen toimintakyky voivatkin muodostua subjektiivisen toiminnan ja valintojen esteeksi.
Mikrotason henkilökohtaisten tarpeiden ja elämäntapojen yhdistäminen makrotason sosiaalisiin ja
poliittisiin tavoitteisiin ei olekaan helppoa. Kuten Elina K. Einiö (2010) ilmaisee, pitkäaikaiseen
laitoshoitoon päätymiseen vaikuttavat eniten mm. sairastuminen dementiaan ja Parkinsonin tautiin,
sydänkohtaukset, depressio ja muut henkiset ongelmat. Hoivan siirtyessä kodin seinien sisältä
yhteiskunnalle, tulee hoivasta poliittinen ja yhteiskunnallinen kysymys, jossa palvelujen järjestämistä
ja tuottamista koskevat kysymykset ovat keskeisiä.
Viime aikoina julkisen mielenkiinnon kohteena ovat olleet vanhusten hoito ja hoiva diskurssin
kohdistuessa erityisesti fyysisen hyvinvoinnin turvaamiseen. Samalla on vähemmälle huomiolle
jäänyt ikäihmisten psyykkisen ja sosiaalisen elämänlaadun merkitys loppuvanhuudessa. Hyvään
vanhuuteen liittyy näkemys sekä turvallisesta ja arvokkaasta vanhenemisesta että vanhojen ihmisten
toimijuudesta ja osallisuudesta. Toimintakykyisyyden turvaaminen on kirjattu myös sosiaali- ja
terveysministeriön laatusuositukseen (2017:6). Kuten Anneli Anttonen ja Minna Zechner (2009)
ilmaisevat, hoiva on eräs tapa määritellä vuorovaikutusta ja toimijuutta eettisen painopisteen
kohdistuessa sosiaalisen elämän keskinäisriippuvuuteen. Samalla hoivan tarvitsijoista on tehty
2
passiivisia ja avuttomia eikä hoivatutkimuskaan ota huomion hoivaa tarvitsevien näkökantoja.
(Anttonen & Zechner 2009, 39–42.)
Liian vähän kiinnitetäänkin huomiota siihen, kuinka vanhat ihmiset voisivat halutessaan ylläpitää
jatkuvuutta muutoksista huolimatta. Myöhäiselämän haasteet selviytymisessä ja sopeutumisessa
jäävät selvittämättä. Sairaudet ja toimintakyvyn heikkeneminen johtavat vääjäämättä aktiivisuuden
vähenemiseen ja riippuvuuden lisääntymiseen, mutta muutokset eivät saisi johtaa passivoitumiseen
ja toivottomuuteen. Pelko ja huoli vanhenemisesta ja itsenäisyyden menetyksestä voivat vahvistua
entisestään hoivakotiin siirtymisen myötä, sillä hoivakoti merkitsee yleensä elämän loppumisen
lähestymistä. Vanhuksilla tulisi kuitenkin vielä hoivakodissakin olla mahdollisuus vahvistaa
minuutta, rakentaa identiteettiä sekä olla vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa. Lisäksi vanhan
aikuisen tulisi nuorempien tapaan voida määritellä omat rajat toimijuudelle ja osallisuudelle, sillä
ihmiset ovat yksilöitä myöhäisvanhuudessakin.
Psyykkisen ja sosiaalisen hyvinvoinnin nähdäänkin liittyvän kiinteästi parempaan
kokonaisterveyteen elämänkulussa. Narratiivisessa gerontologiassa korostuu, että rajallisista
voimavaroista huolimatta psyykkistä hyvinvointia voidaan lisätä vanhuuden viimeisinä vuosinakin.
Parempi elämänlaatu ja henkinen kasvu ovat saavutettavissa niin kauan kuin elämää on. Sekava tai
rikkonainen narratiivi minuudesta merkitsee epäonnistumisen kokemusta, huonontunutta itsetuntoa
ja vähäisempää hyvinvointia. Seurauksena voi olla paitsi toimintakyvyn aleneminen myös stressin ja
masentuneisuuden lisääntyminen.
Mikäli kohdatuista menetyksistä ja elämänmuutoksista sen sijaan kykenee rakentamaan eheän
tarinan, voi elämään lisätä tarkoitusta ja merkityksellisyyttä. Merkityksellinen elämä voi olla
onnellisempi ja jopa toimintakykyisempi. Oma elämä olisi kyettävä hyväksymään suruineen ja
murheineen, jotta hallinnantunne, koherenssi ja viisaus elämässä ovat saavutettavissa. Myös elämän
päättymiseen olisi voitava suhtautua tyyneydellä.
Elämänkerrallisen pätevöitymisen on havaittu lisäävän ikäihmisten voimavarojen hallintaa.
Omaelämänkerrallinen muistelu on myös terapeuttista. Lähestymällä omaa elämää narratiivisesti, voi
elämänsiirtymiä ymmärtää paremmin ja tehdä menneisyydestä uusia, psykososiaalista minuutta
vahvistavia tulkintoja. Muistelun avulla on mahdollista stimuloida ihmistä niin kognitiivisesti,
psykologisesti kuin sosiaalisestikin. Mielen hyvinvointi lisää tyytyväisyyttä elämään, mahdollistaa
henkisen kasvun ja itsensä toteuttamisen, jolloin myös yksinäisyyden kokemus voi lieventyä.
Elämänkerrallisen muistelun tavoitteena on, että ihminen voi katsoa menneisyyteen hyvillä mielin ja
suhtautua tulevaisuuteen levollisesti.
3
Tämä pro gradu -tutkielma perustuu sosiaalipsykologian tieteenalaan. Tutkielmassa hyödynnetään
narratiivista psykologiaa sekä sosiaaligerontologiaa. Pirjo Nikanderin (2002, 13) mukaan
sosiaaligerontologiassa on kyse sosiaalipsykologisesta ajattelusta, jolloin käsitteiden voi ilmaista
olevan sisällöllisesti samaa tarkoittavia. Narratiivinen gerontologia puolestaan tuo esille tutkimuksen
erityisen luonteen. Vanheneva ihminen käsitetään heikkenemisestä huolimatta merkityksiä
tuottavana toimijana, jonka elämäntarinaa tarkastellaan kokonaisuutena sen mukaan, kuinka hän itse
tulkitsee menneisyyttään, nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Näkemyksessä painottuvat elämän
tarinallisuus sekä tarinan juonelliset käänteet. Aineistona ovat hoivakodissa keräämäni
elämänkerralliset tarinat sekä havainnointiin pohjautuvat muistiinpanot. Tarinat syntyivät asukkaiden
kertoessa muistojaan yksilöllisissä muisteluhetkissä ja muisteluryhmissä.
Narratiivista omaelämänkerrallista tutkimustietoa on saatavilla melko runsaasti. Kuitenkin
myöhäiseen vanhuuteen liittyvää ikäihmisten elämänkattavaa muistelututkimusta on vain vähän.
Suomalaista tutkimusta edustaa Marja Saarenheimon (1997) elämänkerrallinen muistelututkimus.
Vanhusten elämänkertojen kokoamiseen liittyykin monia vaikeuksia. Suurin hankaluus lienee
kohdistuvan siihen, että pitkän elämäntarinan kokoaminen on työlästä ja hidasta. Usein tarvitaan
enemmän kuin yksi muistelukerta tarinan jäljittämiseksi. Ulkopuolisen henkilön toiminta ja etenkin
pitkäaikaisempi etnografinen havainnointi hoivakodissa on lisäksi käytännön syistä johtuen vaikeasti
toteutettavissa.
Suuri osa tarinallista tutkimusperinnettä käsitteleekin jotain tiettyä elämänaluetta tai -tapahtumaa
ihmisen tarinassa. Lisäksi on kerätty ja tutkittu ihmisten itsensä kirjoittamia elämänkertoja. Kun
toimii itse oman tarinan kirjoittajana, on kertomusta mahdollista hioa ja muotoilla uudelleen lukuisia
kertoja, millä voi olla merkitystä ilmaistavaan minäkuvaan. Lisäksi kirjoittaminen edellyttää
kohtalaista kognitiivista kyvykkyyttä. Omatoimiset kirjoittajat ovatkin terveempiä neljännen iän
vanhuksia verrattuna hoivakodissa asuviin ikäihmisiin, jotka useimmiten elävät tai lähestyvät viidettä
ikävaihetta. Analyysini perustana oleva Dan McAdamsin (1993) teoria tarjosi kattavasti materiaalia
ikääntymisen tarinallisen arvioinnin tueksi siitä huolimatta, että McAdamsin tutkittavat ovat tämän
tutkimuksen haastateltaviin verrattuna ”nuorempia vanhoja”.
Saarenheimo (1997, 26) ilmaisee kiinnostuksensa vanhojen ihmisten muistelua kohtaan perustuneen
siihen, että ikääntyneiden muistot kertovat ajasta, joka on lähellä menneisyydessä, mutta silti vieras.
Myös minua kiehtoo mennyt aika ja ihminen tarinankertojana. On ollut antoisaa havaita,
minkälaisena sosiaalinen todellisuus paljastuu vanhojen ja viisaiden ihmisten ilmaisemissa
kokemuksissa ja emootioissa. Historia saa inhimillisen kosketuspinnan vasta, kun se puhalletaan
eloon omakohtaisten muistojen kautta. Tärkein havaintoni onkin ollut, etteivät vanhukset menetä
4
identiteettiään tai minuuttaan, vaikka muutto hoivakotiin olisi johtunut heikkenemisestä ja toisten
avun tarpeen merkittävästä lisääntymistä.
Olen myös tuntenut suurta iloa siitä, että moni ikäihminen on saanut edes pienen osan tarinastaan
tallennettua muistelutyön ansiosta. Jokaisella ihmisellä on tarina, joka on kertomisen ja säilyttämisen
arvoinen. Elämäntarinalla on annettavaa niin kertojalle, kuulijoille kuin tuleville sukupolvillekin.
Ikäihmisten omaelämänkerrallinen muisteluprojekti opetti, kuinka tärkeää on tehdä oma historia
näkyväksi ja tuntea siitä ylpeyttä. Lisäksi kertominen antaa mahdollisuuden uusiin myönteisempiin
tulkintoihin elämästä, lisää iloa ja tuo hyvää mieltä. Minut tarinoiden monipolvisuus yllätti. Mistä
elämäntarinoissa on kyse - sitä pohditaan tässä tutkimuksessa.
Tutkielman rakenne koostuu viidestä pääluvusta ja alaluvuista. Johdannossa kuvaan tutkimuksen
taustaa ja esitän tutkimuskysymykseni. Toisessa luvussa esittelen tutkimuksen teoreettisen
viitekehyksen ja tutkimuksen keskeiset käsitteet sekä kerron aiemmasta tutkimuksesta. Luvussa
tarkastellaan omaelämänkerrallisen tarinan rakentumista narratiivisessa psykologiassa sekä
ikääntyneiden ihmisten elämän tarinallista tutkimusta narratiivisessa gerontologiassa. Kolmannessa
luvussa käsittelen tutkimuksen menetelmällisiä ja metodologisia valintoja sekä aineiston keruuta ja
analyysin etenemistä. Tutkimus on laadullinen ja perustuu induktiiviseen, aineistolähtöiseen
tutkimusotteeseen. Kaikkiaan tutkimukseen osallistui 15 hoivakodin asukasta.
Neljännessä luvussa esittelen analyysissä esille tulleita tutkimustuloksia ja kuvailen haastateltavien
elämäntarinoita sekä teen yhteenvedon tarinoista ja myyteistä. McAdamsin (1993) teoriaan
pohjautuen identiteetin ajatellaan kehittyvän varhaisesta lapsuudesta alkaen elämän loppuun asti.
Ihminen ilmaisee minuuden ja identiteetin henkilökohtaisessa tarinassa ja myytissä. Luomansa
myyttisen tarinan kautta hän tulee todeksi niin itselle kuin muillekin. Erityisenä muisteluteemana
tutkituissa tarinoissa nousevat esille sotavuodet. Tutkimuksen viimeinen luku koostuu tutkimuksen
johtopäätöksistä. Tässä luvussa käsittelen tutkimuksessa esille tulleita keskeisiä havaintoja.
5
1.2 Tutkimuskysymykset
Ryhtyessäni keräämään aineistoa, minulla ei vielä ollut yksilöityä tutkimusongelmaa enempää kuin
-kysymystäkään. Kiinnostukseni kohdistui yleisesti siihen, kuinka ikäihmiset hoivakotikontekstissa
muistelevat mennyttä ja minkälaisia merkityksiä elämän tapahtumille annetaan. Halusin selvittää,
minkälaisia asioita nousee kerronnassa esille ja mitä mahdollisesti jätetään kerronnan ulkopuolelle.
Lisäksi minua kiinnosti, minkälaiseen sävyyn pitkästä elämästä ylä- ja alamäkineen puhutaan.
Vasta kentältä saatu muisteluaineisto mahdollisti tutkimusaiheen täsmentämisen, mikä onkin
tavallista kvalitatiivisessa tutkimuksessa. Narratiivisesti tarinoita lähestyttäessä kertomuksen
ajatellaan välittävän henkilön kokemuksen kertomisen hetkellä. Tavoitteeni olikin päästä lähelle
kertojan kokemusmaailmaa ja kertojan puhetta ”itselle”. Johtoajatukseni oli kerätä aineisto siten, että
se mahdollisimman tarkasti kuvaisi asukkaiden esille tuomia näkökulmia. Siksi en rajannut
aineistonkeruuta etukäteen, vaan merkitsin muistiin sekä kerrontaa että tekemiäni havaintoja.
Kun tutkielman aihe omaelämänkerrallisesta muistelusta syksyllä 2018 varmistui, ryhdyin
tarkastelemaan keräämääni aineistoa ja pohtimaan tutkimuskysymyksiä päätyen narratiivisen
gerontologian sekä narratiiviseen persoonallisuuspsykologian perspektiiveihin.
Päätin tutkia, kuinka ikäihmiset muistelevat mennyttä elämää tarinan toimiessa ajattelua jäsentävänä
muotona. Tutkimus käsittelee ikäihmisen identiteetin ja henkilökohtaisen myyttisen tarinan
muotoutumista elämän edetessä. Tarinoita analysoidaan myytin keskeisten motivaatiotekijöiden,
toimijuuden ja läheisyyden, avulla. Henkilökohtaisessa myytissä toimijuuden ja läheisyyden piirteet
ovat sidoksissa ihmisen persoonallisuuteen ja tulevat esille myytin narratiivisessa sävyssä,
ideologisessa asemoitumisessa, imagotyyppien ja roolien muodostumisessa, tarinan keskeisissä
teemoissa ja henkilöissä sekä tarinan juonityypissä. Tarinassa ja myytissä on keskeistä
psykososiaalinen minäkäsitys, joka ilmenee myytin koherenssina ja yhteensovittamisena, joita
tarinassa analysoidaan.
Tutkimuskysymykseni ovat:
- Kuinka ikäihmiset merkityksellistävät kokemuksiaan tarinoissaan?
- Kuinka koherenssi ja yhteensovittaminen ilmenevät tarinoissa?
- Mitä tarinat kertovat elämäntyytyväisyydestä ja hyvinvoinnista?
6
2 TEOREETTINEN VIITEKEHYS JA AIEMPAA TUTKIMUSTA
Narratiivisuus pohjautuu käsitykseen, jonka mukaan identiteetti ja elämäntarina ovat moniulotteisia.
Koska ihminen itse voi vaikuttaa persoonallisuuden ilmenemään vain rajallisesti, ajatellaan tarinan
paljastavan persoonallisuuden syvempiä tasoja ja identiteetin piiloisia alueita. (Lieblich, Tuval-
Mashiach & Zilber 1998, 168.) Terminä narratiivisuuteen liittyy monitulkintaisuutta. Tabea Beckerin
ja Uta M. Quasthoffin (2005) määritelmän mukaan narratiivisuutta voidaan käsitellä lingvistisesti
keskusteluyksikkönä tai metaforanomaisesti ihmiselämään kuuluvana pitkäaikaisena psykologisena
ja sosiaalisena prosessina. Psykologisesti ihminen käyttää narratiivisuutta positioidessaan itsensä
kulttuuriin ja yhteiskuntaan, mikä mahdollistaa ihmiselle merkitysten, toiminnan ja ajattelun ilmaisun
sekä attribuution. (Emt., 5.) Hänninen (2002) puolestaan käyttää narratiivisuuden synonyyminä
tarinallisuutta. Teoria tarinallisesta kiertokulusta punoo yhteen tarinan, elämän ja kerronnan.
Tarinoissaan ihmiset ilmentävät tapaansa jäsentää elämää tarpeineen ja arvoineen mahdollistaen
samalla pääsyn sisäisen tarinan tutkimisen. (Emt., 15–20, 31.)
Kun tarinoita tutkitaan narratiivisen psykologian näkökulmasta, on pyrkimyksenä tarkastella
esimerkiksi emootioita ja toiminnan tavoitteita, joita kertoja liittää tarinaansa merkityksellistäessään
elämäänsä. Kehittyäkseen tarina tarvitsee toisia ihmisiä. Elämäntarinaa analysoitaessa onkin kyse
pyrkimyksestä ymmärtää sosiaalisessa vuorovaikutuksessa syntynyttä mielen sisäistä prosessia.
(Randall & McKim 2008, 9–10.) Narratiivinen kehittyminen merkitsee sekä kielellistä että
narratiivista älykkyyttä, joilla tarkoitetaan kykyä ymmärtää ja ilmaista kokemuksia. Narratiivisuuteen
liittyy käsitys laajennetusta tietoisuudesta, omaelämänkerrallisesta muistista, mielikuvituksesta,
mieleen palauttamisesta sekä reflektiokyvystä. Narratiivista kehitystä voi pitää päättymättömänä,
sillä muistelemme, tulkitsemme ja luemme elämäämme sekä työstämme identiteettiämme viimeiseen
hengenvetoon. Dan McAdamsin (1993) tapaan Vilma Hänninen (2002) sekä William L. Randall ja
Elizabeth McKim (2008) ilmaisevat identiteetin olevan yhtä kuin kulloinkin kerrottu elämäntarina,
mikä on keskeinen sisältö narratiivisessa gerontologiassa. (Randall & McKim 2008, 58–62.)
Narratiivisessa gerontologiassa ikääntymisen tarinallista luonnetta ohjaakin metafora ”elämä
tarinana” (Randall 2011, 20–21). Olipa kyse narratiivisesta tai kriittisestä gerontologiasta, nähdään
ihminen ennen kaikkea merkityksiä narratiivisesti tuottavana olentona. Elämän edetessä materiaalia
elämäntarinaan tuotetaan yhä enemmän joko omaa käyttöön tai toisille jaettavaksi. Ajan myötä
kertomus tiivistyy ja kietoutuu niin muiden ihmisten tarinoihin kuin faktoihin ja fiktioihinkin.
7
Tarinoista kehkeytyy narratiiveja, joissa olemme samanaikaisesti käsikirjoittajia ja näyttelijöitä sekä
kuvitteellisia henkilöitä ja lukijoita. (Randall & McKim 2008, 4–7.)
Narratiivisessa gerontologiassa ikääntymistä tarkastellaan elämäntarinoiden kautta yhdistämällä eri
alojen tutkimustietoa ikääntymisestä. Jotta olemassaoloa voi arvioida narratiivisesta perspektiivistä,
on huomioon otettava eri tieteenaloihin sisältyviä maailman- ja ihmiskäsityksiä. Narratiivinen
gerontologia tukeutuukin niin psykogerontologiseen kuin sosiaaligerontologiseenkin tietoon. Lisäksi
narratiivinen gerontologia perustuu käsitykseen tiedon kontekstuaalisuudesta, vertauskuvallisuudesta
ja historiallisuudesta, jolloin objektiivista, faktapohjaista tietoa pidetään harhakäsityksenä. Tiedon
myyttisyys merkitsee muun muassa, että tarinoita tutkittaessa on pyrittävä ymmärtämään
ihmisluonteen kehittymistä niin implisiittisesti kuin eksplisiittistikin yksilöllisiä merkityksiä ja
mielikuvia esille tuoden. (Kenyon & Randall 2001, 3–8.)
Postmodernistisen käsityksen mukaan todellisuus on puolestaan ymmärrettävä yhden
totuuskäsityksen sijaan sosiaalisena konstruktiona, mikä tarkoittaa, että kertojan ja kuulijan tulkinnat
voivat ajan oloon muuttua. Omaelämänkerrallinen minuus puolestaan rakentuu sen myötä,
minkälaisen ymmärryksen ja kuvan itsestämme muodostamme jakaessamme kokemuksiamme
muiden kanssa. (Randall & McKim 2008, 10–17.) Minäkuvan ja identiteetin rakentaminen ovatkin
yhtä aikaa tietoista ja tiedostamatonta toimintaa (Fivush 2019).
Elämäntarina voidaan sanoittaa uudelleen omaelämänkerrallisen muistin avulla.
Omaelämänkerrallisella muistilla tarkoitetaan menneisyyden muistoja, joilla on jokin
henkilökohtainen merkitys ja, jotka koskevat minää suhteessa toisiin ihmisiin. On yksilökohtaisia
eroja siinä, kuinka ihmiset palauttavat muistoja mieleen. Muistojen avulla kuitenkin ilmaisemme,
keitä olemme sekä mitä arvoja ja uskomuksia arvostamme. (Fivush 2019.)
Koska omaelämänkerrallisella muistilla nähdään olevan suuri merkitys minäkäsityksen
muodostamisessa, on tarinallisessa elämäntarkastelussa keskeistä ymmärtää muistin toimintaa.
Muistaminen tarkoittaakin yhtä kuin elämän tarkoitus ja merkitys. Ihminen pyrkii elämänsä aikana
luomaan yhtenäisen minäkäsityksen integroimalla menneisyytensä merkitykselliseksi osaksi
elämänkulkuaan. Tavoitteena on, että katsoessaan taaksepäin, voi kokea tyytyväisyyttä ja
täyttymystä. Jotta elämän voi kokea yhtenäiseksi, sillä pitää olla merkitys. (Steuenberg & Bohlmeijer
2011, 294–295.) Hänninen (2002, 15–20) ilmaisee, että tutkittaessa merkityksellisyyden rakentumista
elämässä, voidaan käyttää myös käsitettä sisäinen tarina, millä tarkoitetaan mielessä tapahtuvaa oman
elämän jäsentämistä.
8
Koska identiteetin kehittymistä pidetään elämänmittaisena prosessina, voivat ikään liittyvät
menetykset narratiivisen gerontologian mukaan haastaa elämän merkityksellisyyden ja positiivisen
identiteetin myöhäiselämässä. Elämänkulun narratiiviset siirtymät voivat olla seurausta joko
olosuhteista tai ihmisen omasta tahdosta lähtöisin olevista muutoksista (McAdams, Josselson &
Lieblich 2006; Vincent 2003, 112–113). Siirtymät voivat johtaa kysymään itseltä, kuinka tilanteeseen
on tultu. Tällaiset hetket synnyttävät tarpeen tarinallistaa uudelleen elämää, jotta koherentti narratiivi
minästä mahdollistu. (Hydén & Brockmeier 2008, 2.) Kuten Amanda Grenier (2012, 52) ilmaisee,
voidaan identiteettiä kehittämällä ja ylläpitämällä vastustaa ikääntymiseen liittyvää heikkenemistä.
Kokemusten tarinallistamisen onnistumisesta puolestaan voi seurata, että muutos, jonka ihminen
kokee ensin menetyksenä, johtaakin myöhemmin kasvuun. (McAdams, Josselson & Lieblich 2006).
Välitilallisuuden kokemus syntyy sen seurauksena, että sopeuttaminen minään ja identiteettiin
epäonnistuu (Grenier 2012, 128–164; McAdams, Josselson & Lieblich 2006). Ikäihmisen elämässä
hoivakotiin muutto voi olla eräs uudelleen tarinallistettava siirtymä. Hoivakodissa hyvinvointia
voidaan lisätä asettamalla tavoitteeksi erityisten positiivisten muistojen muistaminen (van den
Brandt-van Heek 2011, 338–341). Muistelu onkin myönteinen tapa löytää elämään jatkuvuutta
(Steuenberg & Bohlmeijer 2011, 302).
Minuus ja identiteetti ovatkin keskeisiä käsitteitä, kun on kyse elämäntarinasta. Kuten Anthony
Giddens (1991) ilmaisee, minän ja identiteetin muutos ovat mahdollisia, kun ihminen joutuu
kasvotusten dilemmojen kanssa kohtalonhetkinään. Minällä on tarve pysyvyyteen, mutta
vastoinkäymiset elämässä johtavat siihen, että minästä on neuvoteltava jatkuvasti vielä vanhanakin.
(Emt., 142–147.)
2.1 Narratiivisen psykologian perspektiivi ihmisen kehitykseen
Seuraavissa alaluvuissa omaelämänkerrallista tarinaa tarkastellaan ihmisen psykologisen kehityksen
perspektiivistä. Persoonallisuuspsykologi Dan McAdams kehitti jo 1980-luvulta alkaen narratiiviseen
psykologiaan perustuvaa teoriaa, jonka mukaan ihmisen käyttäytymistä ja kokemuksia voi parhaiten
ymmärtää omaelämänkerrallisen tarinan kautta.
9
2.1.1 Kuinka elämästä tulee tarina
McAdamsin (1993) mukaan ihminen luo elämäntarinaansa joka päivä minuuden ja identiteetin
rakentuessa vähitellen psykologisen kasvun ja kehityksen seurauksena. Elämäntarinassaan ihminen
ilmentää identiteettiään, jota voi pitää yhtenä elämäntarinan kanssa (vrt. Hänninen 2002; Randall ja
McKim 2008). Identiteetti mahdollistaa elämän kokemisen yhtenäiseksi ja tarkoitukselliseksi.
Näkemyksessä korostuvat ihmiselämän merkityksellisyys ja identiteetin narratiivinen
muodostuminen. Jotta minää ja identiteettiä voi ymmärtää, on ihmistä tarkasteltava yksilönä, jonka
tarina alkaa muodostua varhaisessa lapsuudessa. (McAdams 1993.)
Koska tarina ja identiteetti ovat koko ajan muuttuvia muutoksen jatkuessa aina myöhäiseen
vanhuuteen asti, pidetään identiteettityön päätepisteenä kääntyvän ihmisen pyrkimystä nivoa itsestä
tyydyttävä tarinaperintö. Tarinaa voi pitää keskeisenä itseymmärryksen välineenä, sillä ihminen voi
oppia tuntemaan itsensä vain tarinansa kautta. Myös toista ihmistä on helpompi ymmärtää ja
hyväksyä hänet elämäntarinan kautta. Tarinalla tehdäänkin minuus näkyväksi niin itselle kuin muille
Kokoamalla elämänsä hajanaisia ja epäloogisia tarinanpalasia isommiksi kokonaisuuksiksi ihminen
pyrkii lisäämään tarkoituksellisuutta elämäänsä ja yhtenäistämään tarinaansa. (Emt., 1993.)
Ihmisen käyttäytyminen on sidoksissa persoonallisuuteen, kuten luonteenpiirteisiin ja motiiveihin.
Nämä persoonallisuuden sisäiset ominaisuudet ovat yhteydessä ulkoisiin tilannetekijöihin.
Identiteetti puolestaan on persoonallisuuden alakäsite, henkilökohtainen myytti, jolla ihminen itse
määrittelee itsensä sosiaalisen ympäristön tuottaessa sosiaalisessa kontekstissa (vrt. Randall &
McKim 2008, 9–10) materiaalia myytille. Jotta voi ymmärtää tarinaa, on oltava käsitys siitä, kuinka
ihminen rakentaa henkilökohtaista myyttistä kertomustaan niin tietoisesti kuin tiedostamattaan (vrt.
Fivush 2019). Käsitys myytistä tarkoittaa, että on oivallettava elämäntarinan merkitys ihmiselle.
Henkilökohtainen myytti on kuten mikä tahansa tarina. Sillä on juonellinen alku, keskikohta ja loppu.
Myytti on ihmisen mielikuvituksen tuote ja siihen nivoutuvat niin menneisyyden muistot, koettu
nykyisyys kuin toivottu tulevaisuuskin. Henkilökohtaisessa myytissä ihminen ilmaisee totuuden
sellaisena, kuin hän itse siihen uskoo. Myytti antaa elämälle merkityksen ja on samalla historian
luomista minälle. (McAdams 1993.)
Tarina on aina ollut olennainen tapa kertoa itsestä toisille kulttuurista riippumatta. Ihmisillä
ajatellaankin olevan narratiivinen mieli jo syntyessä. Tarinat synnyttävät myös jaetun historian, joka
kiinnittää ihmiset aikaan ja tapahtumiin niin toimijoiksi, kertojiksi kuin yleisöksikin. Historiassa
keskeistä onkin narratiivinen totuus eli hyvä tarina (vrt. Kenyon & Randall 2001, 3-18). Ihminen voi
10
myös pyrkiä ymmärtämään kokemuksia tiukasti selittävän analyysin kautta, loogisesti ja empiirisesti.
Tällainen paradigma ei kuitenkaan kerro mitään ihmisen haluista, tavoitteista tai sosiaalisesta
käyttäytymisestä. (McAdams 1993, 27–28.)
Ajattelun narratiivisen mallin mukaan ihmisen toimintaa ei voi ymmärtää, ellei ymmärrä hänen
pyrkimyksiään pidemmällä aikavälillä. Ihmiset järjestävät kokemuksia ja ymmärtävät ajan kulun
tarinan muodossa. Tarinassa ihmiset syntyvät ja kuolevat tarinan saadessa hahmon vasta
tarkasteltaessa tarinaa pidemmällä aikavälillä. Jo satujen maailma ohjaa lapsen kehitystä. Tarinoilla
onkin monta tehtävää. Ne naurattavat, itkettävät ja opettavat muista ihmisistä sekä moraalista eli siitä,
mikä on oikein ja mikä väärin. Tarinat mahdollistavat ajatusten järjestämisen tarjoamalla narratiivisen
selityksen ihmisten väliselle toiminnalle. Lisäksi tarinat hoitavat ja johtavat psykologiseen
kypsymiseen. Epäselvyydet omassa tarinassa voivat puolestaan johtaa psykologisiin ongelmiin.
(Emt., 30–33.)
2.1.2 Ihminen myytin rakentajana
Varhaislapsuudella on tärkeä merkitys identiteetin kehittymiselle. Ensimmäisten elinvuosien aikana
vakiintuu peruskäsitys minästä. Kaksi ensimmäistä elinvuotta ovatkin ratkaisevia aikuisuuden
henkilökohtaisen myytin rakentumisessa ja elämäntarinan narratiivisen sävyn muotoutumisessa.
(Emt., 45–47.) Robyn Fivush (2019, 29) ilmaisee, että alle kahden vuoden iässä lapselle syntyy
jonkinlainen käsitys siitä, että minällä on menneisyys ja, että jotkut asiat ovat tapahtuneet
aikaisemmin. Turvallisen kiintymyssuhteen on nähty edistävän luottavaisen ja yhtenäisen minuuden
kehittymistä (vrt. Fivush 2019, 53) sekä vahvistavan optimistista narratiivista sävyä pitkällä
aikavälillä. Lapsi oppii tiedostamattomasti luottamaan onnistumiseensa. Pessimistinen narratiivi
puolestaan saa ajattelemaan, että aikomukset epäonnistuvat. Narratiivisella sävyllä ja taipumuksella
optimistisuuteen ja pessimistisyyteen voi olla vaikutusta siihen, kuinka ihminen selviytyy
kohdatessaan myöhemmin elämässään haasteita. (McAdams 1993, 47–48.)
Myös Anja Machielse ja Roelof Hortulanus (2014, 133) tuovat esille, että turvallisilla ja onnellisilla
nuoruusvuosilla on merkitystä siihen, kuinka ihminen myöhemmin elämässään onnistuu luomaan ja
ylläpitämään tarkoituksellisuutta sekä hyvinvointia tukevan suhdeverkoston. Tarinamme kehittyykin
kokemusten myötä läpi nuoruuden. Turvallinen kiintymyssuhde voi tönäistä kohti komediaa tai
11
romanttista tarinaa, kun taas turvaton kiintymyssuhde voi ohjata kohti tragediaa tai ironiaa.
Kirjallisuudesta tutut tarinamuodot sopivatkin henkilökohtaisten myyttien narratiivisen sävyn
arviointiin. (McAdams 1993, 52–53.)
Ihmisen looginen ajattelu kehittyy kouluun mentäessä ja tarinat alkavat jäsentyä temaattisiksi
kokonaisuuksiksi. Ajan myötä nuoren sisäisistä haluista ja toiveista tulee pysyvä motivaatioasenne.
Motiivit ovat osa ihmisen persoonallisuutta ja ohjaavat tekemistämme sekä mahdollistavat
identiteetin kehittymisen. Siirtymä nuoreksi aikuiseksi on identiteetin kehittymisen kannalta tärkeä
vaihe. Tuolloin rakentuu myytin ideologinen perusta, joka säilyy melko pysyvänä läpi elämän.
Nuoruusvuosien tärkeäksi kehitystehtäväksi muodostuukin ideologinen asemoitumien, joka pitää
sisällään arvojen ja uskomusten pohdintaa. Jotta minää määrittelevää henkilökohtaista myyttiä voi
muokata ja luoda elämään merkityksellisyyttä, on oltava jonkinlainen implisiittinen käsitys
maailmasta, johon identiteetin voi ankkuroida. (McAdams 1993, 67–84.) Michael Billig (1991, 2)
nimittääkin ideologiaa maalaisjärjen käytöksi, joka sitoo ihmisen ajattelun ja kielellisen
argumentaation niin historiaan kuin nykyhetkeen. Elämäntarinan ideologinen etsintä voi jatkua vielä
aikuisuudessakin (McAdams 1993, 86).
Elämästä alkaa tulla myytti, kun ihminen oppii näkemään elämänsä tarinana. Aikuisuudessa onkin
kyse tarinan ja myytin rakentamisesta ja aikuisvuosien keskeinen psykososiaalinen tehtävä on
identiteetin muotoilu ja uudelleen muotoilu. Tällä tarkoitetaan henkilökohtaisen myytin rakentamista
siten, että suunnittelemme eletyn elämän jälkikäteen siten, että siitä tulee järkeenkäypä. Myytin avulla
määritetään minuus eli ilmaistaan kuka olemme, olimme ja tulemme olemaan. Myytin ja identiteetin
kehittyminen merkitsee vuorovaikutusta ihmisen ja sosiaalisen maailman välillä. (Emt., 36, 91–96.)
Myös Hänninen (2002) liittää sisäisen tarinan identiteettiin, jolla ihminen määrittelee
elämänkulkuaan osana laajempaa sosiaalista ympäristöä. Painotus on yksilön mielen sisäisessä
toiminnassa, jolloin tietyt asiat tuodaan tietoisesti tai tiedostamatta tarinan muodossa osaksi muistoja.
(Emt., 58, 62–63.) Henkilökohtaista myyttiä voidaankin identiteetin tapaan pitää sisäisenä tarinana.
Terve identiteetti vahvistaa muutosta ja jatkuvuutta elämässä. Nykyisyyttä voi pitää tarinana siitä,
mitä menneisyydestä halutaan kertoa. Kun nykyisyys muuttuu, on historia kirjoitettava uudelleen,
jotta se sopii paremmin nykyisyyteen ja toivottuun tulevaisuuteen. Identiteetin ja myytin
kehittyminen etenevät yksilöllisesti suurten elämänmuutosten tarkoittaessa myös identiteetin
muuttumista. Lisäksi muutos on episodista, sillä välillä elämässä tapahtuu merkittäviä muutoksia,
joita voi seurata aika, jolloin myytti ei muutu lainkaan. Hyvää myyttiä voi luonnehtia paitsi
koherentiksi myös joustavaksi, sillä eheytymistä ja merkitystä lisäävä tarina kestää myös sekavuutta.
12
Lisäksi kypsä myytti mahdollistaa muiden ihmisten henkilökohtaisten myyttien kehittymisen
sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. (McAdams 1993, 109–112.)
2.1.3 Identiteetti elämäntarinana
McAdams kuvaa elämäntarinassamme esittämiämme ja tarinassamme esiintyviä päärooleja
imagoiksi. Varhaisessa aikuisuudessa tapahtuva identiteetin psykologinen etsintä johtaa sosiaalisten
roolien ja minän eri puolien yhdistymiseen yhtenäisiksi imagoiksi. Imagot muotoutuvat usein
tarinassa esiintyvien konfliktien ja käännekohtien seurauksena. Henkilökohtaisen myyttimme
kypsyessä kehitämme imagojamme ja luomme niihin yhä erityisempiä ja laajempia rooleja, joiden
avulla alamme ymmärtää itseä paremmin. Siten imago muuttuu siinä missä myyttikin. Jotta tarinasta
tulee järkevä, on menneisyyttä muokattava tuomalla tarinaan uusia roolihahmoja ilmaisemaan minän
keskeisiä puolia. Imagot ilmentävätkin piirteitämme ja toistuvaa käyttäytymistämme. Imagoa voi
luonnehtia myös huolella rakennetuksi minäksi ihmisen kehittäessä imagoaan niin tietoisesti kun
tiedostamattaan. Jotta elämä olisi merkityksellistä, ihmisen on pyrittävä luomaan myytti ja tarina,
joka tarjoaa järkeä ja koherenssia olemassaoloon. Mikäli ihminen ei onnistu luomaan yhtenäistä
myyttiä, voi seurauksena olla epätyydyttävä tarina, pahoinvointia ja masentuneisuutta. (McAdams
1993, 122–166, 200.)
Ihmisen myytissä on yleisimmin kaksi keskenään ristiriitaista imagoa, jotka tulevat esille
elämäntarinan teemoissa. Nimitän tässä tutkielmassa näitä kahta yksilöllistä motivaatiotekijää
ilmaisevaa imagoa toimijuusmotivaatioksi eli toimijuudeksi (agency) sekä läheisyysmotivaatioksi eli
läheisyydeksi (communion). Toimijuus imagotyyppinä merkitsee tarinassa mm. itsevarmuutta,
vahvuutta, valta-asemaa ja toiminnallisuutta. Läheisyys imagotyyppinä ilmenee tarinassa mm.
hoivaajan ja ystävän rooleina sekä myötätuntoisuutena. Imagoissa voi olla rooleja vain rajallinen
määrä. On myös mahdollista, ettei imago ilmennä kumpaakaan motivaatiota, ei toimijuutta eikä
läheisyyttä. Imagot ja niiden roolit eivät myöskään kerro kaikkea tarinasta. Lisäksi elämäntarinaa voi
tarkastella teemojen, mielikuvan, sävyn, juonen tai piirteiden kautta. (Emt., 122–123.)
Ikääntyessä henkilökohtaisen myytin sävy muuttuu vähitellen traagisemmaksi ja ironisemmaksi.
Muutos on hienovarainen, mutta muuttaa identiteettiä moniselitteisemmäksi ja ristiriitaisemmaksi.
(Emt., 113.) Mikäli myyttiä haluaa muuttaa, on myytin tunnistaminen tärkeää. Tunnistaminen on
mahdollista psykoterapiassa ja omaelämänkerrallisessa kerronnassa. Tietoisuus omasta myytistä lisää
elämään tarkoituksellisuutta ja edistää henkilökohtaista kehitystä. Kun tavoite on henkilökohtaisen
13
myytin muuttaminen, on katsottava tulevaisuuden sijaan menneisyyteen ja löydettävä elämäntarinaan
parempia sävyjä ja unohduksiin jääneitä teemoja. Vanhenemiseen liittyy suuria muutoksia, sillä
henkilökohtaisen terveyden heikkenemisen lisäksi erityisesti läheisten menettäminen voi olla
kuormittavaa. Menetykset on kuitenkin yhdistettävissä henkilökohtaiseen myyttiin. Elämä voi
helpottua, mikäli tarkastelee myyttiin liittyvien mielikuvia eri näkökulmista. Vanhustyön
kontekstissa on tärkeää ottaa huomioon, että elämäntarinassa mikään ei ole lopullista. Muutokset
voivat näkyä niin myytin sävyssä, mielikuvissa, teemoissa, asetelmissa, luonteessa kuin myytin
lopussakin. (Emt., 253–278.)
Vanhuudessa tulee vastaan psykososiaalisen kehityksen viimeinen vaihe, jolloin ihminen arvioi
minuuttaan ja sen yhtenäisyyttä henkilökohtaisessa myytissään (emt., 124). Erik H. Erikson (1982)
määrittelee ihmisen joutuvan kohtaamaan elämän päättyessä viimeisen kriisin, jolloin minuus
käsitetään eheäksi tai vaihtoehtoisesti minuuden on vallannut toivottomuus. Kuoleman lähestyessä
ihmisen tulisi olla syvällisesti perillä elämästä ja suhtauduttava siihen kiihkottomasti. Tällaista ehjää
elämäsuhdetta nimitetään myös viisaudeksi. Toivottomuus puolestaan tarkoittaa avuttomuutta,
hämmennystä ja valmistautumattomuutta elämän loppumiseen. (Emt., 61.) Erikson (1982, 63)
ilmaisee elämän liittyvän myös generatiivisuuden, mikä McAdamsin (1993) mukaan merkitsee
kuolemattomuuden tavoittelua ja elämän muokkaamista siten, että tarinasta muodostuu järkevä
kokonaisuus. Vaikka ihmisen elämässä on loppu, voi dna:mme jatkaa elämäänsä ihmisen siirtäessä
geenejään sukupolvelta toiselle. Näin ihmiset luovat sellaista, mikä kestää kauemmin kuin itse.
Henkilökohtaisella myytillä pyritäänkin saavuttamaan jatkuvuutta kuoleman jälkeen. (Emt., 223–
224.)
Viimein ihminen voi myös kohdata ajan, jolloin myytin rakentamisesta siirrytään katsomaan elämää
taaksepäin. Taakse katsominen merkitsee tilien tasaamista ja etäisyyden ottamista omasta myytistä
ennen kuolemaa. Kun elämäntarinaa arvioidaan elämän loppuvaiheessa, ihmisestä tuleekin
vastaanottaja myytille, jota hän on elämänsä ajan rakentanut. Ponnistelu myytin rakentamiseksi
päättyy ja myytistä päästetään irti. (Emt., 278–279.) Molly Andrews (2014, 54) ilmaiseekin, että
kaikki ihmiset tietävät elämän joskus loppuvan, mutta tiedolla on aivan erityinen merkitys niille, jotka
ovat vanhoja.
14
2.2 Narratiivinen gerontologia yhdistää ikääntymisen ja elämäntarinan
Edellisessä alaluvussa käsiteltiin lapsuudessa alkaneen psykososiaalisen kasvun ja kehityksen
merkitystä ihmisen narratiivisen identiteetin, tarinan ja myytin ilmentymään läpi elämän.
Ikääntymisen kehityspsykologisia teorioita on myös arvosteltu siitä, että ne tarkastelevat
elämänkulkua ennalta määrätyssä järjestyksessä. Tällaista kategorisointia ei välttämättä pidetä
yksilöllisenä ja yhteneväisenä eri kulttuureissa. (Saarenheimo 1997, 45.) Kritiikistä huolimatta edellä
kuvattu McAdamsin (1993) teoria sisältää yksilöllistä joustavuutta ja soveltuu hyvin ikääntymisen
narratiiviseen tarkasteluun länsimaisissa yhteiskunnissa. Seuraavassa alaluvussa tarkastellaan
omaelämänkerrallisuutta erityisesti ikääntyvän ihmisen näkökulmasta. Kanadalainen gerontologian
professori William L. Randall esiintyy alan kirjallisuudessa narratiivisen gerontologian tiennäyttäjänä
ja teoriassa painottuvatkin hänen julkaisunsa.
2.2.1 Elämäntarinan kontekstuaalisuus
Yksilöllisten merkitysten lisäksi elämäntarinan kehittymisen nähdään olevan sidoksissa yhteiskunnan
määrittelemiin sosiaalisiin ja rakenteellisiin tekijöihin, kuten sosiaalipolitiikkaan, valtasuhteisiin ja
taloudellisiin olosuhteisiin. Lisäksi elämäntarina on kietoutunut perheen, ystävien, instituutioiden,
yhteisöjen ja kulttuurien tarinoihin. (Miller 2007, 25; Randall 2001, 40–41; vrt. Hänninen 2002, 49;
vrt. Webster 2001, 170.) Olosuhdetekijät voivat myös estää tarinan kehittymistä ja rajoittaa ihmisen
mahdollisuuksia tulla kuulluksi. Lisäksi on huomioitava, että elämäntarinat kerrotaan aina tietyssä
historiallisessa ajassa. Kerrontaan vaikuttavat kerrontahetkellä vallitsevat arvot ja odotukset, mitä ei
välttämättä oteta huomioon, kun tarinoita arvioidaan myöhemmin. Muistot saatetaankin arvottaa eri
tavoin tapahtuma- ja kerronta-ajassa. Eroja voi lisäksi syntyä sen suhteen, kuinka koherenttia
narratiivia eri sukupolvet itsestä ylipäänsä pyrkivät luomaan. (Webster 2001, 176.)
Ikäihmisten tarinat ovat tärkeitä myös siksi, että ne voivat valottaa syntymäkohortin elämänarvoja ja
-asenteita, sukupolvikokemusta, joka katoaa kohortin mukana. Robert M. Miller (2007) muistuttaa,
että ihmisen elämänmahdollisuuksiin ja käyttäytymiseen vaikuttaa suuresti ikäkohortti. Sukupolvilla
on erilaiset mahdollisuudet tasa-arvoon esimerkiksi sen mukaan, mihin luokkaan tai sukupuoleen
kuuluu. Ikääntymiseen liittyy harha, jonka mukaan heikkenemistä selitetään pelkästään
vanhenemisella. Erot sukupolvien välillä voivat johtua myös historiallisesta ajankohdasta, jolloin
15
henkilö on syntynyt. Siten terveyden heikkeneminen voi olla seurausta kohortin kokemista
varhaiselämän elin- ja terveydenhoidon olosuhteista ennemmin kuin vanhenemisesta sinänsä. (Miller
2007, 25–26.)
Koska perhe on yleensä lapsen ensimmäinen narratiivinen ympäristö, se voi pyrkiä määrittelemään
ihmisen tarinaa sen sijaan, että rohkaisisi itsemäärittelyyn. Näin tarinalle voi tulla ennakkoon laadittu
käsikirjoitus. Ajan oloon ihminen omaksuu perheensä tarinan osaksi omaansa. Silti tarina jatkaa
kehittymistä muuttaen samalla tarinan henkilöitä. Elämäntarina mahdollistaakin jatkuvasti
muutoksesta oppimisen, mikäli ihminen tulee tietoiseksi niistä kulttuurisista ja psykologisista
oletuksista, jotka ovat vaikuttaneet siihen, minkälaisena itseään ja ihmissuhteitaan pitää. Tietoisuus
mahdollistaa uusien mallien omaksumisen oman tarinan kertomiseksi. (Randall 2001, 42.)
Tarinan suunta ja kehittyminen ovat siten suhteessa mahdollistaviin tekijöihin, jotka tarjoavat
valintoja ja muutosta elämään. Koska narratiivit syntyvät aina sosiaalisessa kanssakäymisessä, toiset
ihmiset muokkaavat tarinaamme ja ovat osallisia siihen, kuinka tarinamme kerromme. Muistelu
onkin olennainen osa ihmisen kehittymistä ja ihmisellä on pyrkimys koota elämäntarinastaan kullakin
hetkellä järkevä kokonaisuus. (Kenyon & Randall 2001, 1-5) Välimatka tarinan kertojalta kuulijalle
on samalla veteen piirretty viiva, sillä kertoja kertoo aina jollekin yleisölle jostain syystä ja jossakin
ajassa, jolloin tarina muuttaa niin kertojaa kuin kuulijaa (Randall 2001, 31).
Oman tarinan kertomisen nähdään olevan hyödyllistä sekä ihmisen fyysiselle että psyykkiselle
hyvinvoinnille (Cappeliez & Webster 2011, 183). Mikäli muistot ovat ristiriidassa minäkuvan kanssa,
mahdollistaa psykologinen torjunta tietoisuuden muokkaamisen, jotta minuus voidaan sanoittaa
uudelleen. Ihmisellä voi myös olla sisäinen tarve käsitellä menetyksiä, häpeää tai torjuntaa. Kaikki
muistot eivät kuitenkaan ole sallittuja. Esimerkiksi ikäihmisten muistoja seksistä saatetaan paheksua,
vaikka aihe voi olla tärkeä hyvinvointia edistävä tekijä. (Webster 2001, 175–176.)
Siitä huolimatta, että kertomista pidetään tärkeänä, kiinnitetään yleensä vain vähän huomiota siihen,
kuinka omaa tarinaa luetaan. Tarinan lukeminen ei ole pelkästään muistelemista, vaan myös tarinan
tarkastelua, analysointia, tulkintaan ja kysymyksiä. Jotta omasta tarinasta saa selkoa, sitä on tutkittava
tietoisesti, mikä merkitsee menneisyyden ja tulevaisuuden tarkastelua yhä uudelleen. Useimmiten
omaa tarinaa kuitenkin joko alikerrotaan tai -luetaan. Mikäli keskittyy pelkästään tarinan juoneen, ei
tilaa jää sisäiselle kasvulle. (Randall & McKim 2008, 7–11.)
Vaikka eri-ikäiset ihmiset muistelevat määrällisesti yhtä paljon, liittyy vanhempien ihmisten muistelu
enemmän kuolemaan valmistautumiseen, läheisten suhteiden ylläpitoon, jälkipolvien opettamiseen
sekä tiedonjakamiseen. Vanhemmat ovat pitkän elämänsä aikana keränneet kokemuksia, joita ovat
16
valmiita jakamaan nuoremmille. He myös tekevät yhteenvetoa elämästään valmistautuessaan elämän
loppumiseen. Monet ikäihmisten tärkeimmät ihmissuhteet ovat lisäksi päättyneet paitsi kuolemaan,
myös eroon tai vieraantumiseen (vrt. Randall & McKim 2008, 120–123). Ikäihmiset pyrkivät
kuitenkin säilyttämään henkisen yhteyden läheisiinsä muistelemalla (Webster 2001, 166–167).
Muistelulla on tärkeä tehtävä sosiaalisten suhteiden vahvistajana ja menneen unohtamista voikin
verrata minän menetykseen. (Cappeliez & Webster 2011, 189.)
Jeffrey Dean Webster (2001) tarkastelee myös muisteluun liittyviä eroja sukupuolten välillä. Naisten
muistelu on yhdistetty ihmissuhteisiin, kanssakäymiseen toisten ihmisten kanssa sekä
vastavuoroisuuteen, mikä voi kuitenkin olla osoitus kasvatuksessa opittujen sukupuolierojen
heijastusvaikutuksesta. Miehet taas muistelevat enemmän uraa ja muita henkilökohtaisia saavutuksia.
Heidän muistoissaan korostuvat hallinta, itsenäisyys ja valta. Sukupuolieroja voi kuitenkin
nykytutkimuksen valossa pitää jokseenkin epäjohdonmukaisina. (Emt., 172–174.)
2.2.2 Ikääntymismuutokset ja omaelämänkerrallisuus
Ikääntymisen keholliset ja psykologiset muutokset liittyvät toisiinsa. Vanhetessa muuttuvat muun
muassa emootiot, ajattelu ja hormonitasapaino, josta puolestaan seuraa energisyyden väheneminen.
Muutoksia tapahtuu lisäksi sydän- ja verisuonistossa, tuki- ja liikuntaelimissä sekä
ruoansulatuselimissä. Solutasolla syntyy lukuisia muutoksia, jotka johtavat erilaisiin kulumisiin.
Fyysinen vahvuus heikkenee ja muutoksia tapahtuu myös lihaksissa ja luustossa. Vanhenemisen
seurauksena väheneekin joustavuus, minkä lisäksi immuunivaste ja liikkuvuus rajoittuvat. (Randall
& McKim 2008, 119–120.)
Keho sisältää historiamme ja kehon muuttuessa muuttuu tarinakin. Siinä, missä elämänkerrallinen
ikääntyminen lisää kerrottavaa, biologinen ikääntyminen vaikuttaa siihen, kuinka muistamme.
Fyysisen olemuksen lisäksi muutokset ympäristössä vaikuttavat tarinan kehittymiseen, jolloin
tarinamaailmamme vähä vähältä kutistuu. Aivomassamme vähenee kymmenisen prosenttia
vuosikymmenessä noin 60 ikävuodesta alkaen. Eniten pienenee etuotsalohko, joka vaikuttaa muistiin
palauttamiseen. (Randall & McKim 2008, 120–123.)
Psykologisesta kehityksestä seuraa, että aivot muotoutuvat jatkuvasti kokemuksen ja oppimisen
seurauksena, minkä lisäksi uusia aivosoluja syntyy läpi elämän. Etuaivokuori, joka vastaa
korkeammista aivotoiminnoista, kuten reflektiosta, suunnittelusta, päätöksenteosta ja emootioiden
17
kontrolloimisesta, on kykenevä sopeutumaan, kasvamaan, tulemaan monitahoisemmaksi ja
yhtenäisemmäksi ihmisen vanhetessa. Ikääntyneen ihmisen aivot mahdollistavat myös laajempien
merkitysten syntymisen, mikä tukeekin käsitystä myöhäiselämän liittyvästä kognitiivisesta
kehittymisestä. Omaelämänkerrallinen pakottavuus taas on seuraus siitä, että aivotoiminnot
järjestäytyvät uudelleen siten, että ihminen alkaa käyttää sekä vasenta että oikeaa aivopuoliskoa yhtä
aikaa. (Randall 2011, 29; Randall & McKim 2008, 119–123.) Lisäksi Randall (2001, 43–44) liittää
omaelämänkerrallisen kertomisen pyrkimykseen yhdistää oma elämä osaksi laajempaa
maailmankäsitystä.
Narratiivinen älykkyys merkitsee ajattelemista narratiivisten metaforien kautta ja elämän
tapahtumien jatkuvaa juonellista editoimista. Tarinasta otetaan jotakin mukaan ja tulkitaan monien
juonien kautta samalla, kun jotakin jätetään pois. Tällä tavoin muokkaamme identiteettiämme ja
merkityksellistämme maailmaa ympärillämme. Ihmiset myös luonnehtivat ja kuvaavat niin itseä kuin
muitakin esittämällä eri rooleja eri yleisöille ja toimimalla, kuten roolit olisivat totta (vrt. McAdams
1993). Minkälaiseksi tarina muodostuu, on lopulta itsestä kiinni. (Randall & McKim 2008, 43,47.)
Narratiivit suodattuvat monimutkaisten tulkintaprosessien kautta huipentuen emootioiksi ja
ajatteluksi. Ilman tulkintaprosessia ei olisi tietoisuutta. Tietoisuus puolestaan tuottaa narratiiveja
automaattisesti tarjoten mahdollisuuden lukea minää omaelämänkerrallisesti. Minuutemme monet
minätasot tavallaan keskustelevat koko ajan keskenään ja tekevät havaintoja. Havainnoista syntyy
tarinanapalasia, joiden kautta ihminen tekee selkoa ympäröivästä maailmasta. Osa tarinanpalasista
selittää menneisyyttä, osa nykyisyyttä ja osa tulevaisuutta. Tietoinen havainto syntyy palasten
asettuessa aivoissamme jonkinlaiseen tärkeysjärjestykseen. Koska tarinanosaset selittävät myös
tunteita, ei tarinaa olisi ilman ilon ja surun kokemuksia. (Randall & McKim 2008, 27–39.)
Emootiot kuuluvatkin olennaisesti muisteluun. Emootiot laukaisevat muistoja, jotka puolestaan
saavat aikaan emootioita. Negatiivisten muistojen tahdonalaisesta kontrollista seuraa, että tällaiset
muistot pyritään joko tarkoituksellisesti unohtamaan tai niitä voidaan käyttää elämän parantamiseen.
Positiiviset muistot taas mahdollistavat menneen hyväksymisen ja yhdistämisen menneisyyteen.
Menneisyyttä voidaankin pitää ankkurikohtana minän tarkastelussa suhteessa pysyvyyteen sekä
kasvuun ja kehittymiseen. (Cappeliez & Webster 2011, 188–189.) Verrattaessa vanhempien ihmisten
muistoja nuorempien muistoihin on havaittu, että vanhempien muistot ovat emotionaalisesti
positiivisempia. Myös omaelämänkerrallisten muistojen on vanhemmilla ihmisillä nähty kuvaavan
enemmän myönteisiä kokemuksia, merkitysten rakentamista, neuvojen jakamista muille sekä kykyä
yhdistää kokemuksia laajemmiksi narratiiveiksi. (Singer & Messier 2011, 214–215.)
18
Kuitenkin, kun on kyse tulevaisuudesta, vanhempien ihmisten on havaittu liittävän tulevaisuuteen
usein kielteisiä asioita. Kaukaiseen tulevaisuuteen voi kohdistua epävarmuutta ja ikääntymisen
karttamista. Tulevaisuutta myös laiminlyödään elämäntarinoissa, vaikka juuri tulevaisuus tarjoaa
selkeimmän minäkäsityksen ilmentämällä ihmisen toiveita, pelkoja ja tavoitteita. Mikäli taas
tulevaisuutta ei muistella lainkaan, voi kyse olla masennuksesta. (de Vries, Blando, Southard &
Bubeck 2001, 138, 147, 153.)
Susan Bluck (2001, 69) puolestaan ilmaisee, että vanhempien ihmisten palauttaessa mieleen
omaelämänkerrallista elämää, he yhdistävät ja tulkitsevat aikaisempaa tietoa nuorempia enemmän.
Omaelämänkerrallisesta muistista puhuttaessa otetaankin huomioon koko elämä. Kuitenkin aidosti
omaelämänkerrallisina voidaan pitää yksinomaan sellaisia muistoja, jotka liittyvät minuuteen ja,
joilla on emotionaalinen tai motivaatioon (vrt. McAdams 1993) liittyvä yhteys elämässä. Ihmisen
valtavasta muistimäärästä elämänhistoriaan liittyy vain osa muistoista. Elämän merkityksellistäminen
on paitsi elämäntapahtumien yhdistämistä myös siltojen rakentamista epäjatkuvuuksien välille. Omaa
kehityspolkua pyritään selittämään, jotta elämään voidaan luoda kausaalista koherenssia. Ilman
johdonmukaisuutta elämästä tulee pelkkä kokoelma toisiinsa liittymättömiä tapahtumia. Mikäli
selittävä yhteys tapahtumien väliltä puuttuu, muuttuu elämä sattumanvaraiseksi ja
merkityksettömäksi. (Bluck & Habermas 2000.) Vain koherentin narratiivin avulla on mahdollista
saavuttaa parempi itsetunto, vähentää masentuneisuutta ja lisätä hyvinvointia (Fivush 2019, 19).
Kellonajan lisäksi on olemassa ihmisen sisäinen, tarinallinen aika, joka on paitsi henkilökohtainen,
määräytyy sen mukaan, kuinka ihminen itse arvottaa elämäntapahtumansa. (Kenyon & Randall 2001,
6.) Toiset ihmiset elävätkin enemmän kellonajan mukaan, toiset menneisyydessä ja toiset
tulevaisuudessa. Narratiivisesti aika on kuitenkin avoin käsite, sillä niin menneisyys kuin
tulevaisuuskin voidaan tarinallistaa uudelleen nykyhetkessä. (Kenyon 2011, 240.)
2.2.3 Omaelämänkerrallinen muisti
Kun omaelämänkerrallista muistia tutkitaan suhteessa minä-käsitykseen ja minän tavoitteisiin (SMS-
muisti), voidaan muisti jakaa kolmeen osaan. Ensimmäistä osaa kutsutaan omaelämänkerrallisen
muistitiedon perustaksi, johon kuuluvat elämäntarinan skeemat, elämän jaksot ja yleiset tapahtumat.
Skeemoihin lukeutuu tieto omasta henkilökohtaisesta historiasta. Elämän jaksot tarkoittavat eri
periodeja elämässä, kuten työpaikkoja, joissa on työskennellyt. Jaksot voidaan edelleen jäsentää
ajankohdan ja teemojen mukaan ja jaksot voivat esiintyä myös päällekkäisinä. Yleiset tapahtumat
19
puolestaan liittyvät tiettyyn teemaan, kuten ensikokemuksiin. Omaelämänkerrallisen muistin toista
osaa kutsutaan käsitteelliseksi minäksi, johon kuuluu abstrakti tieto minästä, kuten minäkuva,
asenteet, arvot ja uskomukset. Tieto mahdollistaa paitsi minän ja muiden ihmisten määrittelyn, myös
kanssakäymisen toisten ihmisten kanssa. Käsitteellinen minä ja omaelämänkerrallisen muistitiedon
perusta muodostavat yhdessä pohjan koko omaelämänkerralliselle muistille, jota nimitetään
”pitkäkestoiseksi” (long-term) minäksi. (Steunenberg & Bohlmeijer 2011, 293–294.)
Omaelämänkerrallisen muistin kolmatta osaa voi nimittää episodiseksi muistijärjestelmäksi tai
tapahtumakeskeiseksi muistiksi. Episodinen muistijärjestelmä sisältää aisteihin ja havaintoihin
liittyviä yksityiskohtia, kuten ääniä ja tuoksuja. Jotta mainitut kolme komponenttia voivat toimia
yhdessä omaelämänkerrallisena muistina, tarvitaan lisäksi työskentelevää minää, joka liittää
toiminnot yhteen asettamalla lyhyen tähtäimen päämääriä. Muistijärjestelmän tärkein tehtävä onkin
vastata asetettuihin tavoitteisiin. (Emt., 293–295.) Fivush (2019, 10, 17) ilmaiseekin, että
omaelämänkerrallisen muistin keskeiset tehtävät ovat menneisyyden tapahtumiin pohjautuen
henkilökohtaisesti merkityksellisen minäkäsityksen luominen sekä ihmissuhteiden määrittely.
Jefferson Singer ja Beata Labunko Messier (2011) puolestaan tarkastelevat omaelämänkerrallista
muistia kahden osatekijän, episodisen ja semanttisen muistin, avulla. Jaon mukaan episodisessa,
erityiset henkilökohtaiset tapahtumat kattavassa muistissa on havaittu ikäihmisillä hieman
heikkenemistä. Sen sijaan erittäin tärkeä henkilökohtaista identiteettiä kuvaava semanttinen muisti
säilyttää yleisen tietouden omasta menneisyydestä. Semanttisella muistilla voi myös korvata
episodista muistia ikääntyessä. Muistisuorituksissa nuorempien ja vanhempien välillä ei kuitenkaan
ole havaittu juurikaan ikään liittyviä eroja. Sen sijaan vanhempien ihmisten on havaittu palauttavan
mieleen vähemmän yksityiskohtia nuorempiin verrattuna. Myös työmuisti heikkenee ikääntyessä.
Kuitenkin vanhemmat ovat kyvykkäämpiä saamaan selkoa muistoistaan ja oppimaan niistä. (Emt.,
213–217.)
Randall ja McKim (2008) puolestaan ilmaisevat, että vaikka muisti menettää ihmisen ikääntyessä
toiminnan tehokkuutta, siitä tulee entistä merkitysrikkaampi. Lisäksi nuorempiin verrattuna vanhat
muistavat viimeaikaisia tapahtumia vähemmän yksityiskohtaisesti ja elävästi, mistä seuraa, että he
tukeutuvat enemmän tuttuihin tuntemuksiin ja menneisyyteen liittyviin tapahtumiin. (Emt., 175.)
Bluck (2001) liittää ikääntymiseen myös muistin joustavuuden, minkä ansiosta muistikuvat voivat
täydentyä, kun asiaa on ehtinyt hieman miettiä. Bluck (2001, 83) pitääkin muistia totuudellisena ja
tosielämän tapahtumiin perustuvana, kun taas Fivush (2019, 14–15) ilmaisee, että yleisesti ottaen
muistot koostuvat sekä tarkoista yksityiskohdista että virhepäätelmistä (vrt. Randall & McKim 2008,
4–7).
20
Lisäksi Fivush (2019, 13) korostaa, että muistiin palauttamisella tarkoitetaan tiedon uudelleen
kokoamista nykyhetkessä sen sijaan, että muistivarastosta poimittaisiin jokin valmis tieto. Kun
muistikuvat päivittyvät ja vanhojen muistijälkien päälle tulee uusia kerroksia ja tulkintoja, muuttuu
elämä. Koska kaikki muistot eivät ole minäkäsitykselle yhtä merkityksellisiä, pidetäänkin niin
sanottuja muistitöyssyjä tärkeimpinä itsemäärittelyn kannalta. Muistitöyssyt syntyvät 18–30
ikävuosien välillä. Näille vuosille ajoittuvat aikuisidentiteetin rakentuminen sekä arvojen ja
uskomusten kiteytyminen. (Randall 2011, 20–25; vrt. McAdams 1993; vrt. Steuenberg & Bohlmeijer
2011, 293–294.) Muistitöyssyn aikaiset tapahtumat toimivatkin identiteetin merkitsijöinä elämän
loppuun asti, ilmaisevat Philippe Cappeliez ja Jeffrey Dean Webster (2011, 188). Myöhäiset
nuoruusmuistot ja varhaiset aikuismuistot ovat paremmin muistissa myös siksi, sillä niitä on ehditty
harjoitella monia kertoja (Randall & McKim 2008, 141–175). Kuitenkin Fivush (2019, 15) tuo esille,
että myös varhaisten lapsuudenmuistojen on havaittu säilyvän mielessä muuttumattomina läpi
elämän.
Randall ja McKim (2008) puolestaan muistuttavat, ettei minä-käsitystä tule perustaa muistin varaan,
sillä muistin voi luonnehtia säilyttävän poikkeamia säännöstä. Muisti keskittyy tapahtumiin, jotka
poikkeavat rutiineista. Minän eri puolet eivät myöskään muista tarinaa yhtenevästi ja kertovat sen eri
kerroilla eri tavoin. Lisäksi muisti tallentaa tiivistelmiä ennemmin kuin kaikkea tosiasiallisesti
tapahtunutta. Muistin totuudenmukaisuus onkin kiperä kysymys, koska kyse on taaksepäin
suuntautuvasta ajasta. Vaikka muistiin ei olekaan luottaminen, voi muistista olla hyötyä vaikeuksia
kohdattaessa. Yleisesti muistamme sen, mikä on tarpeen tarinan kannalta. Muistilla on myös
moraalinen merkitys, mikä tarkoittaa, että voimme kuvitella itsemme toisen ihmisen kokemuksen
tilalle sekä tuntea empatiaa ja myötätuntoa. (Emt., 142–144.)
Myös Mark Freeman (2011) tarkastelee muistin epätarkkuutta. Hänen mukaansa
omaelämänkerrallisessa muistissa on otettava huomioon, etteivät muistot kuvaa todellisuutta
sellaisenaan, sillä muistot ovat aina vääristyneitä ja ajan kuluessa tulkittuja ja uudelleen tulkittuja
mielenkiintomme mukaisesti. Yleensä muistamme vain pätkiä tapahtumista ja kaikkiaan unohdamme
enemmän kuin muistamme. Muistot ovatkin ennemmin narratiivisia yhteenvetoja sisältäen
sekoituksen totta ja tarua. (Emt., 3-19.) Yksimielisyys näyttää kohdistuvan siihen, että muistelu alkaa
varhaislapsuudessa ja käsitys itsestä kehittyy jo varhaisessa vuorovaikutuksessa. Kokonaisuutena
muistia voi kuitenkin pitää erittäin monimutkaisena järjestelmänä, johon tallentuu vain osa
kokemastamme lopun ollessa niin syvällä, ettei sitä voi saada esille.
Taakse katsominen on kuitenkin tärkeää, sillä se mahdollistaa näköalan nykyhetkeen. Muistikuvilla
on suuri merkitys yhtenäisyyden kokemukselle ja menneiden identiteettien ja minäkäsitysten
21
yhteensovittamisessa nykytilanteeseen olivatpa muistikuvat sitten aitoja tai mielikuvituksen tuotteita.
Hyvistä ja huonoista muistoista ihminen voi valita myönteiset muistot ja tulkita ratkaisemattomat
asiat uudelleen. (Hendrics 1995, 1–2.) Kielelliset taidot puolestaan määrittelevät, kuinka hyvin
kykenemme sanallisesti ilmaisemaan itseämme (Randall & McKim 2008, 22–40).
Lopulta on itsestä kiinni, tuleeko tarinasta tragedia, komedia vai jotain muuta. Mitä syvällisemmin
ihminen on sitoutunut tarinaansa, sitä enemmän tarina häntä muuttaa. Koska narratiivinen
juonellisuus mahdollistaa joidenkin tarinoiden korostaminen ja toisten sivuuttamisen, onkin juoni
totuudellisuutta keskeisempi tekijä tarinan rakentumisessa. Tarinan aiempi juoni voidaan aina korvata
ja rakentaa identiteetti vaihtoehtoisten juonien varaan. Uusi, parempi juoni ja tarina ilmaisevat, kuka
ihminen on (vrt. Randall 2001, 37). (Czarniawska 2004, 17–37; Randall & McKim 2008, 58–62.)
2.3 Omaelämänkerrallinen kasvu ja psykologinen hyvinvointi
2.3.1 Hyvä tarina rakentaa elämään merkityksellisyyttä
Omaelämänkerrallisuudessa on keskeistä elämänkerrallisten muistojen tavoittaminen. Ensimmäinen
askel on tarinoiden laajentaminen, mikä tapahtuu katselemalla, erittelemällä, kuuntelemalla,
puhumalla ja keskittymällä minään. Katsominen tarkoittaa sisimpään ja ympärille katsomista. Erittely
tarkoittaa listausten tekemistä eri asioista. Kuuntelu merkitsee toisten ihmisten kuuntelemista, joka
mahdollistaa omien muistojen heräämisen. Puhuminen taas tarkoittaa, että joku kysyy kysymyksiä,
joihin voi vastata. (Randall & McKim 2008, 148–151.) Elämäntarinan koostaminen edellyttää myös
tärkeiden tapahtumien muistamista ja samalla vähäpätöisten unohtamista (Bluck 2001, 82, 86).
Muistojen tavoittamisessa onkin kyse siitä, kuinka käsittelemme muistamaamme. Yleisesti
muistamme enemmän kuin oletamme ja lisäksi asiat muistetaan hyvästä syystä. Muistissa olevilla
asioilla on lisäksi merkitystä ihmisen monille minuuksille ja mitä pidempi elämä on, sitä enemmän
siinä on potentiaalia ja kapasiteettia elämän kokemiseksi mielekkääksi ja tärkeäksi. Ihminen myös
kestää paljon, jos löytää tarkoituksen kärsimykselleen. Muistin laajuudesta on suurta hyötyä
muistelussa etenkin, kun kohdataan vaikeuksia elämässä. Ikääntymiseen liittyy myös tarve saada
syvällisemmin selkoa omasta menneisyydestä. (Randall & McKim 2008, 120–123, 176–187.)
Muistin sisältöä tulisikin pohtia monipuolisemmin, jotta merkityksellisyyden lisääminen elämään
olisi mahdollista. Vanhuudessa elämän kokeminen tarkoitukselliseksi on kuitenkin uhattuna
sosiaalisen verkoston kutistumisen myötä. Narratiivisen kehittymisen suurimpana esteenä
22
pidetäänkin yksinäisyyttä. Ilman sosiaalisia suhteita tarinan narratiivinen kehitys vaarantuu ja
seurauksena voi olla paitsi narratiivinen heikkeneminen, myös sulkeutuminen, jolloin tarina koetaan
päättyneeksi, vaikka elämä yhä jatkuu. Positiivinen muutos puolestaan merkitsee, että ihminen
havaitsee elämällä olevan vielä paljon kerrottavaa. Omaelämänkerrallinen tarkastelu ja vanhojen
asioiden näkemiseen uusista kulmista voikin toimia vastalääkkeenä narratiiviselle sulkeutumiselle,
jolloin lopputuloksena voi olla vahvempi, viisaampi ja eheämpi tarina. (Randall 2011, 22–24, 27–
29.)
Koska narratiivisessa gerontologiassa identiteetin kehittymisen ajatellaan olevan elämänmittainen
narratiivinen prosessi, voivat sosiaalisten suhteiden lisäksi muutkin ikään liittyvät menetykset haastaa
elämän merkityksellisyyden ja positiivisen identiteetin. Muistelulla onkin tärkeä merkitys
jatkuvuuden löytämisessä vielä vanhuuden heikkenemisen kontekstissakin. (Cappeliez & Webster,
2011, 183–194; Steunenberg & Bohlmeijer 2011, 302.) Myös viisauden karttuminen edellyttää
elämäntarinan kehittymistä ja itseymmärryksen kasvua. Kun avataan elämän tarinallisia kerroksia,
mahdollistuu tietoisuuden lisääntyminen. Omaelämänkerrallinen tietoisuus merkitsee oman elämän
lukemista, jolloin tulee mahdolliseksi arvostaa niitä asioita, joita on elämän aikana tullut tehneeksi.
(Randall 2011, 31–34.)
Lisäksi viisaus merkitsee narratiivisessa gerontologiassa paitsi kognitiivista kyvykkyyttä, myös
ihmisen kykyä elää oma elämä viisaasti ja hyväksyä oma elämäntarina sellaisenaan. Jokaisen ihmisen
elämässä on viisautta. Ikääntyessä viisauden tavoittamisen edellytyksenä on pääsy käsiksi
elämäntarinan mahdollistaviin tekijöihin yli sen, mitä ihminen itselle kertoo ja minkä sosiaaliset ja
rakenteelliset realiteetit määrittelevät. Tämä tarkoittaa elämäntarinan sanoittamista uudelleen, jolloin
tarinasta tulee koherentti osa minuutta. (Kenyon & Randall 2001, 10–11.) Viisas ihminen pyrkii
elämään hyvän, vahvan tarinan, joka on valmis muutokseen. Sen sijaan, että kieltää ongelmat, ne on
hyväksyttävä ja niitä on jopa kyettävä arvostamaan. Jotta tarina on kertomisen arvoinen, sen pitää
käsitellä muutosta, minkä lisäksi tarinan lopun pitää olla erilainen kuin alun. (Randall & McKim
2008, 231.)
Menneisyyttä ei luonnollisesti voi tavoittaa sellaisena kuin se aikanaan oli eikä tarina voi koskaan
kattaa koko tapahtumaa. Myös ihminen itse on muuttunut. Elämään liittyykin ironiaa ihmisen tullessa
tietoiseksi monesta minuudestaan sekä siitä, että keho heikkenee, rypistyy ja estää toimimasta
halutulla tavalla. Viisasta ilmapiiriä tarvitaankin, jotta tukea ja turvaa antava itsetutkiskelu on
mahdollista. (Randall & McKim 2008, 215, 236, 242.) Myös Andrews (2014) kuvailee ikääntymiseen
liittyvää ironisuutta. Kun ihminen muistelee menneisyyttä nykyhetkessä, hän ymmärtää, että hänen
nykyisyydessä tekemänsä johtopäätökset eivät olisi olleet edes mahdollisia tapahtuma-aikana.
23
Narratiivinen mielikuvitus lisää käsitystä siitä, että se, kuinka merkityksellistämme kokemuksiamme,
on vain yksi mahdollinen tapa monista. Ihminen tulee tietoiseksi, että elämän olisi voinut elää monella
muullakin tavalla. Valintojemme seurauksena olemme kuitenkin jättäneet elämättä monta tapaa elää.
(Andrews 2014, 52–53.)
Viisauden kasvu voi olla myös seuraus koetuista vastoinkäymisistä. Kun vanha ihminen kertoo
menneisyyden vaikeista elämäntapahtumista, edellyttävät negatiiviset emootiot arviointia,
analysointia ja mukautumista. Vanhat ihmiset ovatkin taitavia emootioiden hallinnassa sekä elämän
selektiivisessä muistelemisessa. Negatiivisten muistojen työstäminen uudelleen laajemmassa
perspektiivissä mahdollistaa koherentimman narratiivin syntymisen. Kun kielteiset muistot tulevat
vähäisemmäksi osaksi elämäntarinaa, voidaan voimakkaitakin negatiivisia muistoja tulkita uudelleen
vahvuudeksi. (Cappeliez & Webster, 2011, 183–194.)
Kuten Jenifer Pals (2006) korostaa, suhtautuminen negatiivisiin elämänkokemuksiin vaikuttaa
minuuden kehitykseen. Kasvu merkitsee, että ihminen kykenee käyttämään menneisyyden
kokemuksia vahvistaakseen minuutta ja minäpystyvyyttä, selkeyttääkseen identiteettiä sekä
lisätäkseen elämään merkityksellisyyttä. (Emt., 181–182.) Lisäksi negatiivisissa muistoissa korostuu
vaikeuksista selviäminen ja tarve nauttia muistoista, jotka kertovat suoriutumisesta. Tällainen
kertomisentapa voi olla myös osoitus taipumuksesta pysyä totuudessa menneisyyttä muisteltaessa
(vrt. Bluck 2001, 83). Muistelun tavoite onkin rehellisen kuvan antaminen itsestä ennemmin kuin
sosiaalisesti hyväksytyn minäkuvan esittäminen (de Vries, Blando, Southard & Bubeck 2001, 151).
Syvempää ymmärrystä ristiriitaisuuksista ja suurempaa monimerkityksellisyyden sietokykyä
kuvataan myös postformaaliksi ajatteluksi, minkä nähdään lisääntyvän myöhäisemmässä elämässä.
Postformaali ajattelu merkitsee kasvanutta kognitiivista ja emotionaalista älykkyyttä, lisääntynyttä
harkintakykyä sekä parempaa itsetuntemusta. Viisaus merkitsee paitsi ongelmien ratkaisua myös
niiden löytämistä ja luovaa käsittelyä. (Randall & McKim 2008, 215.)
Lisäksi tarinan kerrontaa voi pitää henkisenä tapahtumana, sillä tarinat yhdistävät ihmisen
olemassaolon ja sielun. Tietoisuus kuolemasta voi joko lannistaa tai kannustaa henkiseen
kehitykseen. Mikäli ihminen kykenee sopeutumaan elämän epävarmuuteen ja ristiriitaisuuksiin, voi
oman kuoleman kohtaaminen muodostua ratkaisevaksi tekijäksi henkisessä kasvussa ja
postformaaliin ajattelun lisääntymisessä. Valmius kuoleman kohtaamiseen voi vaikuttaa myös ajan
kokemiseen. Ihmiselle voi herätä kysymyksiä liittyen siihen, kuinka viettää parhaiten jäljellä olevan
ajan ja kuinka sopeuttaa kuolema elämäntarinaan. Vaikka kuolemaa ei voi käsittää, kuuluvat kuolema
ja tarinan loppu olennaisina osina elämään. Ajatus kuolemasta voi kuitenkin johtaa siihen, että se
24
alkaa hallita tarinaa. Tarinassa ei kuitenkaan ole koskaan alkua tai loppua, sillä tarina alkaa ja päättyy
aina keskeneräisenä. Tarinan loppua ei voikaan tarkastella retrospektiivisesti, vaan aina
mahdollisena. (Randall & McKim 2008, 248–261.)
Elämää voivat vanhuudessa ohjata myös uskonnolliset suuret tekstit. Ne välittävät taivaallisuuden
kokemuksen ja ilmaisevat, mitä kuolema on. Kristinuskon kertomukset voivat antaa toivoa yhdistäen
ihmiskohtalot maailmankaikkeuteen ja lupaamalla ylösnousemuksen sekä ikuisen elämän.
Riippumatta siitä, kuinka paljon tarinoista yritetään saada selkoa, ihmisillä ei ole aikaa eikä
älykkyyttä tutkia niitä kovin syvällisesti. Vanhenemisen kypsymiseen ja viisauteen liitetään silti
käsitys siirtymisestä kohti transsendenttista, sisäistä kosmista elämänkäsitystä. Gerotranssendenssi
merkitsee näkökulman muutosta materialistisesta ja rationaalisesta ylevämpään suuntaan. Ihmisistä
tulee vähemmän itsekeskeisiä, kuolemanpelko kasvaa ja yhteenkuuluvuus menneisiin, nykyisiin sekä
tuleviin sukupolviin (vrt. McAdams 1993) lisääntyy. (Randall & McKim 2008, 263–264, 273–274.)
Frits de Lange (2011) tuokin esille, että vanhetessa on mahdollista vahvistaa erityisesti symbolista,
uskontoon ja hengellisyyteen liittyvää identiteettiä. Ikääntymiseen liittyvää tarvetta tuntea olevansa
yhtä sukupolvien virran kanssa nimitetäänkin myös generatiivisuudeksi (vrt. McAdams 1993).
Ymmärrys siitä, ettei tarinallamme ole alkua tai loppua, mahdollistaa tarinaperintömme jättämisen
jälkipolville. Minän juuret ovat syvällä menneisyydessä narratiivisuuden mahdollistaessa sidoksen
rakentamisen elämän ja kuoleman välille. (Randall & McKim 2008, 275–276.) Martti Lindqvist
(2003, 243) liittää lisäksi transsendenssiin ymmärryksen siitä, että jokaisen kohtalo on lopulta
ulottumattomissa elämän ollessa salaisuus, jota kohtaan ihmisen tulee tuntea kunnioitusta.
Hyvän tarinan pitäisikin olla paitsi järkevä ja vastuullinen, myös jossain määrin tyytyväisyyttä
tuottava. Lopulta tarinan hyvyys on kiinni siitä, kuinka luemme sekavaa ja keskeneräistä tarinaamme.
(Randall & McKim 2008, 103–113.) Tarinat ovat kuitenkin ihmisille niin tuttuja, ettei niiden
merkitystä aina osata riittävästi arvostaa. Ikääntyvien ihmisten tarinoissa on keskeisintä, miltä elämä
ja oleminen tuntuvat elämän loppuvaiheessa. Kun elämä lähestyy loppua, on tarinoiden avulla
mahdollista hyväksyä elämisen vaikeus sekä tarinan yhtenäisyys tai epäjohdonmukaisuus. (Randall
2011, 52–57.)
25
2.3.2 Tarinan terapeuttisuus ja elämänhallinta
Tarinat ympäröivät ihmistä koko ajan riippumatta siitä, haluammeko vai emme. Vaikka narratiivisuus
ei lähtökohtaisesti merkitse terapiaa, se on silti terapeuttista (vrt. Merriam 1995, 12). Kun ihminen
tarkastelee tarinaansa, mahdollistuu oman elämänkulun arvostaminen. Samalla tulee lähes
pakottavaksi tajuta menneisyys vaikeine elämänvaiheineen yhtenäiseksi ja tarinaan kuuluvaksi.
(Randall 2001, 36.) Hyvän tarinan edellytyksenä ovatkin hankaluudet elämässä, sillä ne sysäävät
arvioinnin liikkeelle. Hyvä tarina auttaa selviytymisessä silloin, kun elämässä kohdataan muutoksia,
menetyksiä ja siirtymiä. Tarinan saadessa lisää ulottuvuuksia kehittyy myös ihmisen persoonallisuus.
(Randall & McKim 2008, 118.) Menneisyyden ymmärrys ei kuitenkaan tarkoita menneen
hyväksymistä, sillä elämän ja tarinan väliin jäävä rako mahdollistaa tarinan kertomisen eri tavalla.
(Randall 2001, 37.) Myös Gary Kenyon (2011) selittää kärsimystä siten, että kokemusten ja niille
antamiemme merkitysten välille ei synny yhteyttä vaan ennemminkin aukko. Juuri aukko kuitenkin
mahdollistaa kokemuksen sanoittamisen siten, että siihen sisältyy vähemmän kärsimystä. (Emt., 241–
245.)
Narratiivisella terapeuttisuudella tarkoitetaan merkitysten järjestämistä uudelleen. Kun identiteetti
vahingoittuu, korjaaminen kohdistuu narratiiveihin. Kuitenkaan rutiinilla kerrotusta, vanhasta
tarinasta ei ole muistelussa hyötyä. Dynaaminen tarina suuntautuu muutokseen ja siihen liittyy vielä
vuosienkin jälkeen niin paljon sivutarinoita, että on vaikea tietää, mistä edes aloittaa kertomisen.
Muistelun kautta ihmisestä voi tulla hieman erilainen verrattuna siihen, minkälainen hän aiemmin oli.
Ikääntymiseen liittyvä kasvu merkitsee muistelua, jossa tarinaa kerrotaan yhä uudelleen avoimesti
tutkimalla ja kysymyksiä esittäen. Muistelutyö on onnistunut, mikäli opimme paitsi kertomaan
tarinan, myös kuuntelemaan, mitä se kertoo. (Randall & McKim 2008, 187–192.)
Mikäli tarina juuttuu jonkin toimimattoman myytin ympärille, voi tarinan eteneminen estyä. Myös
emootiot, kuten vihanpito, syyllisyys ja suru sekä stressin oireet merkitsevät tarvetta muuttaa tarinaa,
jota itsellemme kerromme. Ikääntymiseen liittyy kuitenkin käsitys siitä, että saadessaan syvyyttä
tarinat samalla juurtuvat yhä syvemmin, jolloin niiden muuttaminen käy vaikeammaksi.
Elämänkerrallisesta muistelusta onkin hyötyä, kun on tarve käsitellä ratkaisemattomiksi jääneitä tai
kipeitä elämäntapahtumia. (Randall 2001, 34, 47–50.)
Narratiivinen hämmennys ja tarinan heikkeneminen voivat olla myös seurausta kehon, ajattelun ja
maailman muuttumisesta. Myöhäiselämän kriisi voikin johtaa narratiiviseen sulkeutumiseen, mikäli
ihminen ajattelee elämäntarinansa päättyneen. Mikäli tarinalta puuttuu koherenssi, elinvoima ja
26
toivo, se ei voi edetä. Kun tarinan työstäminen keskeytyy, ihminen voi alkaa elää menneisyydessä
eikä menneisyydestä (vrt. Becker 2001, 92). Myös hyvinvoivat ihmiset voivat kokea tarinan
keskeytymisen, mikäli eivät esimerkiksi hyväksy ikääntymismuutoksia. Kukaan ei kuitenkaan ole
narratiivisesti täysin avoin tai sulkeutunut, vaan jokaisella on aina mahdollisuus kehittyä. (Randall &
McKim 2008, 123–136.)
Myös vaikeus yhdistää traumamuistoja tarinaan kertoo narratiivisesta niukkuudesta ja oman elämän
alilukemisesta. Ikääntymiseen liittyy tarve unohtaa, minkä lisäksi muistitoiminnot voivat vaikuttaa
narratiiviseen niukkuuteen. Koska usein muistamme mitä tapahtui muun häipyessä mielestä,
kieltäydymme ajattelemaan asiaa uudesta näkökulmasta, mistä seuraa, että mahdollisuus minän
ymmärtämiseen paremmin heikkenee. Omaelämänkerrallisen tarinan tarkastelu voi johtaa myös
pakkomielteeseen luoda kokemuksista kuva sen mukaan, kuinka olisi halunnut asioiden menevän.
(Randall & McKim 2008, 123–136.)
Kuitenkin Karen Burnell, Peter Coleman ja Nigel Hunt (2011) ilmaisevat, että elämäntarina
mahdollistaa kokemuksen merkityksellistämisen sekä tarkoituksellisuuden ja identiteetin tunteen
myös, kun on selviydyttävä uhkaavasta tai traumaattisesta tilanteesta. Sovittamaton trauma,
esimerkiksi sotakokemus, voi olla läsnä läpi elämän. Trauma rikkoo aina yhtenäisen narratiivin ja
minäkäsityksen. Koska tapahtuma poikkeaa omaelämänkerrallisista muistoista, sitä on vaikea
integroida omaan tarinaan, mikä hankaloittaa elämän koherenssia, jatkuvuutta ja tarkoituksellisuuden
kokemusta. Silti traumamuistojenkin hallinta ja yhteensovittaminen minään sekä elämäntarinaan on
mahdollista. (Emt., 195–212.)
Singer ja Messier (2011) liittävät henkilökohtaisesti mielekkäiden muistojen keskeisyyden
vanhempien ihmisten pyrkimykseen sopeutua elämän haasteisiin. Sopeutuminen puolestaan
edellyttää emotionaalista säätelyä, jotta koherentin elämäntarinan rakentaminen on mahdollista.
(Emt., 214–215.) Narratiivinen gerontologia yhdistyykin käsitykseen copingista, sillä sekä
narratiivisella gerontologialla että copingilla pyritään samaan tavoitteeseen eli stressin vähentämiseen
ja tarinan kertomiseen uudelleen minuutta vahvistavalla tavalla. Richard S. Lazarus ja Bernice N.
Lazarus (2006, 56) nimittävät coping-käyttäytymiseksi selviytymisstrategioita, joita ihmisen on
otettava käyttöön selviytyäkseen hyvinvointia uhkaavista haasteista ja sopeutuakseen elämään
hankaluutta tuottavien tilanteiden kanssa. Coping-prosessissa ihminen pyrkii minimoimaan
muutoksen aiheuttaman kuormituksen ja palauttamaan kehon tasapainon vaikeuksista huolimatta.
Coping merkitsee, että ihmisellä on riittävästi mentaalisia, fyysisiä ja sosiaalisia resursseja, jotta
sopeutuminen, elämänhallinta ja stressinsieto onnistuvat. (Frydenberg 2017; Suutama 1995.)
27
Mikäli ihmisen käyttämä coping-strategia osoittautuu toimimattomaksi, sitä on muutettava ottamalla
käyttöön uusia, parempia tapoja hallita ja selättää hankaluutta aiheuttava tilanne. Erica Frydenbergin
(2017) mukaan sopeutumiseen tähtäävät coping-strategiat merkitsevät kykyä arvioida ja tehdä
uudelleenarviointi tilanteesta. Menneisyyteen voi joko jäädä kiinni tai sen voi kokea positiiviseksi ja
oppia siitä. Positiivinen uudelleenarviointi lisää fyysistä ja psykologista terveyttä,
elämäntyytyväisyyttä sekä sosiaalisia suhteita. Copingiin liittyykin kahdenvälisen ja yhteisöllisen
sosiaalisen tuen tärkeys, kun on kyse riskeiltä suojautumisesta ja minän eheyttämisestä. (Emt., 115–
130.)
Sosiaalis-konstruktionistinen ajattelu haastaakin näkemyksen yksilöstä individualistisena toimijana
ja painottaa minän tulemista todeksi vasta suhteessa muihin ihmisiin (Gergen 2006, 18). Vaikka
narratiivinen gerontologia ei hyväksykään sosiaalisen konstruktionismin äärimmäistä tulkintaa, jonka
mukaan elämäntarinat ovat yksinomaan sosiaalisesti rakentuneita, on sosiaalinen tuki tärkeää
elämänhallinnan kohentamisessa. Coping merkitseekin selviytymistä ja resilienssin eli joustavuuden
lisääntymistä. Kasvun seurauksena ihminen kykenee käyttämään kokemuksiaan menneisyydestä
vahvistaakseen minuutta ja minäpystyvyyttä sekä selkeyttääkseen identiteettiä ja lisätäkseen elämän
merkityksellisyyttä. (Pals 2006, 181–182.)
Simo Koskinen, Leena Aalto, Sinikka Hakonen ja Eeva Päivärinta (1998, 105) tuovat esille, että
coping-kykyä voi lisätä elämänmuistelulla. Muisti ja muistelu ovatkin keskeisessä asemassa henkisen
elpymisen edistämisessä, kuten on aiemmin esitetty. Louise Harms (2015, 46) puolestaan ilmaisee
ihmisen minän ja sisäisen hallinnan olevan yhteydessä lapsuuden kiintymyssuhteeseen.
Kiintymyssuhdeteoria on keskeinen myös McAdamsin (1993) narratiivisessa
persoonallisuuspsykologisessa teoriassa. Kun tavoitteena on elämänhallinta ja sen lisääminen
narratiivisen intervention avulla, on kyse coping-käyttäytymisestä. Tarinallinen elämäntarkastelu
uudesta näkökulmasta mahdollistaa hallinnantunteen sekä koherenssin lisääntymisen.
Elämänmuistelu on sosiaalista toimintaa ja copingia ja resilienssiä voidaankin pitää narratiivisen
työskentelyn tavoitteena hoivakodissa tai muissa hoivaympäristöissä. Ikääntyessä yksilöllinen
elämäntarina ja identiteetin narratiivisuus saavat lisää painoarvoa, sillä lopulta ihmisellä ei ole muuta
kuin tarinansa (Randall & McKim 2008, 47–50).
28
2.3.3 Uudelleen tarinallistaminen heikkenemisen kontekstissa
Vanhojen ihmisten kärsimystarinat voivat usein olla monimutkaisia, epävarmoja ja epäloogisia, mikä
tarkoittaa, ettei toisen kärsimystä voi ymmärtää objektiivisesti. Narratiivisuus vaikuttaa siihen,
minkälaisen merkityksen kärsimykselle annamme. Kärsimys syntyy siitä, että ihminen yrittää pitää
kiinni tarinasta, jota on elänyt, vaikka tarina on väistämättömästi muuttunut. Vanhaksi kasvaminen
vaatii kuitenkin irti päästämistä paljosta, mikä on ollut tärkeää elämässä. Uusien merkitysten
löytämistä ei voi pitää vaivattomana tai mekaanisena eivätkä kaikki ihmiset kykene tarinallistamaan
uudelleen elämäänsä muutosten ja haasteiden edessä. Menetysten ja kärsimysten hyväksyminen ja
irti päästäminen puolestaan merkitsevät elämän tiedostamista, viisaampaa tarinaa ja
merkitysrikkaampaa elämää. Elämä helpottuu, kun oppii hyväksymään elämän sellaisena kuin se on,
ei sellaisena kuin sen haluaisi olevan. (Emt., 241–245.)
Narratiivinen koherenssi edellyttää, että menneen elämän kokemukset kootaan yhtenäiseksi,
lineaariseksi ja kronologiseksi tarinaksi. Mikäli kokemus on epäjohdonmukainen ja rikkonainen,
ihminen ei välttämättä halua tai kykene yhdistämään kokemuksia yhtenäiseksi tarinaksi. (Becker
2001, 92.) Kipeitä muutoksia pyritäänkin vastustamaan, välttämään ja kieltämään, sillä ihminen
haluaa salata heikkenemisen ja siihen liittyvän tuskan. Esimerkiksi dementiaan voi liittyä pyrkimys
kasvojen säilyttämiseen pysymällä hiljaa. Kertomalla voi kuitenkin vähentää kärsimykseen liittyvää
surua, haavoittuvuutta ja kontrollin menettämistä ja lisätä elämään tarkoituksellisuutta. (Kenyon
2011, 240–241.) Myös Cappeliez ja Webster (2011, 189–190) ilmaisevat, että tavoiteltaessa
kognitiivisen heikkenemisen vastustamista, edellytetään sekä omaelämänkerrallista päättelyä että
kokemusten yhdistämistä minäkäsitykseen.
Identiteetin menettäminen on erityinen uhkatekijä, kun ihminen siirtyy esimerkiksi hoivakotiin ja jää
toisten ihmisten avun varaan. Entisten roolien jäädessä taka-alalle elämään voi astua tilalle
merkityksettömyys. Vanhukselle voi syntyä kokemus itsenäisyyden menetyksestä ja elämän
jatkuvuuden kyseenalaistuminen, sillä hoivakodissa altistutaan kohtaamaan myös kuolemaa. Vaikka
monet identiteetit vanhuudessa menetetään, on identiteettityö psykologisesti yhä tärkeää.
Identiteettityö edellyttää kuitenkin aloitteellisuutta ja energiaa. Jos identiteettiä ei jaksa tai halua
ylläpitää, voi liukua epätoivoon ja henkiseen tyhjyyteen. Mikäli tahtoa tai voimia ei ole narratiivisen
identiteetin rakentamiselle, voi riittää, että kykenee luomaan minäkuvan, joka edellyttää vain vähän
toimijuutta ja ohjaa tulevaa käyttäytymistä hyvin lyhyellä tähtäimellä. Vähäiselläkin psyykkisellä
29
energialla on mahdollista luoda narratiivisen identiteetin kevytversio, jolla on mahdollista ylläpitää
osaa minästä. (de Lange 2011, 51–63.)
Myös Bas Steunenberg ja Ernst Bohlmeijer (2011) ilmaisevat, että positiivinen muisto voi olla vain
lyhyen hetken tavoittaminen menneisyydestä. Jopa pienen muiston muistaminen voi auttaa
hyväksymään itsensä ja elämänsä paremmin. Erityisesti masennukseen liittyy vaikeus palauttaa
mieleen positiivisia muistoja. Koska myönteistä, toimijuutta vahvistavaa identiteettiä ei voi ylläpitää,
ellei muista menneisyydessä tapahtuneita asioita, sopii omaelämänkerrallisen muistin hyödyntäminen
myös masennuksen hoitoon hoivakodissa (vrt. Taft, Milton & Nehrke 1995, 185). (Steunenberg &
Bohlmeijer 2011, 290–303.)
Marie-Elise van den Brandt-van Heek (2011) tuo esille metodin, joka yhdistää elämän ja tarinan.
Metodi perustuu hoivakodin asukkaista kirjoitettuihin elämäntarinoihin. Tarinat myös julkaistiin
hoivakodissa pidetyssä näyttelyssä. Elämäntarinoiden havaittiin lisänneen keskinäistä ymmärrystä
asukkaiden kesken. Skitsofreniaa tai dementiaa sairastavien käyttäytymistä oli helpompi ymmärtää,
kun oli lukenut hänen tarinansa. Muistelu lisäsi myös vanhusten aktiivisuutta ja paransi asukkaiden
elämänlaatua. (Emt., 350–352.) Daphne Noonan (2011, 358–365) ilmaisee, kuinka narratiivinen
hoiva, jossa hoivakodin asukkaiden elämäntarinoita kerättiin, mahdollisti vanhusten elämän
kokonaisvaltaisemman ymmärryksen. Noonan (2011) ja Tromp (2011) havaitsivat elämänkerrallisen
muistelun lisänneen vanhusten elämän tarkoituksellisuuden kokemusta, koherenssia, elämänlaatua
sekä positiivisempaa narratiivista identiteettiä loppuvanhuudessa. Lisäksi Thijs Tromp (2011, 262–
269) korostaa, että elämänkerrallisessa tarkastelussa on keskeistä ymmärtää merkitysten olevan
jatkuvasti muutoksessa vielä hoivakodissakin.
Muisteluinterventio hoivakodissa voi olla eri tavoin toteutettu. Sosiaalinen muistelu voi tähdätä
omaelämänkerralliseen tarinankerrontaan, jossa keskeistä on sosiaalisen vuorovaikutuksen
edistäminen, negatiivisten ärsykkeiden ja emootioiden hallinta sekä positiivisten tunteiden ja
onnellisuuden lisääminen. Elämäntarkastelu puolestaan sopii vanhuksille, jotka tuskailevat
elämäntarkoituksen kanssa tai, joilla on hankaluuksia selviytyä elämän siirtymissä tai vaikeuksia
kohdata elämän vastoinkäymisiä. Elämäntarkastelussa käytetään yksilöllisiä
elämäntarkasteluhaastatteluita sekä ohjattuja omaelämänkerrallisia ryhmiä. Elämäntarinaa
tarkastellaan kokonaisuutena ja arvioidaan sekä positiivisia että negatiivisia muistoja. Vaikka
muistelu ja elämäntarkastelu eivät olekaan terapiamuotoja, niillä on terapeuttisia vaikutuksia (vrt.
Merriam 1995, 12). Kolmatta muisteluinterventiota, elämäntarkasteluterapiaa käytetään, mikäli
vanhukset kärsivät vakavista henkisen terveyden ongelmista, kuten masennuksesta ja ahdistuksesta.
Kun tarkoituksena on vähentää katkeruutta ja tyytymättömyyttä elämää kohtaan, on keskeistä pyrkiä
30
kääntämään elämäntarina positiivisemmaksi. (Bohlmeijer & Westerhof 2011, 275–278, 286; vrt.
Randall & McKim 2008, 187–192.)
Kun on kyse henkisistä sairauksista tai loppuvanhuudesta, jolloin elämän viimeiset vuodet vietetään
laitoksessa, on identiteetillä ja elämäntarinalla entistä suurempi merkitys hyvinvoinnille.
Elämänkaaren päättyessä narratiivisten interventioiden keskeisin tavoite on mahdollistaa yhtenäinen
minäkäsitys, jonka vanhus itse voi hyväksyä. (Bohlmeijer, Kenyon & Randall 2011, 368–369, 376–
377.) Kuoleman lähestyessä muistelun on nähty auttavan myös niitä vanhuksia, joilla on
ratkaisemattomia konflikteja menneisyydessä. Kuitenkin mikäli henkilö kärsii merkittävistä
henkisistä ongelmista, muistelutyön tulokset eivät olleet positiivisia. Muistojen negatiiviset
vaikutukset voivat merkitä muistojen käyttämistä pakenemiseen alivirikkeisestä tilanteesta.
Negatiivisuus voi ilmetä myös itseen tai muihin kohdistuvina kielteisinä ajatuksina ja emootioina.
Negatiivisuuteen taipuvien ihmisten on lisäksi havaittu kärsivän enemmän masentuneisuutta ja
ahdistusta, minkä lisäksi negatiivisuus näyttäytyy tyytymättömyytenä elämää kohtaan. Muistojen
totuudenmukaisuudella ei sen sijaan havaittu olevan merkitystä henkiselle hyvinvoinnille.
(Bohlmeijer & Westerhof 2011, 273–275.)
Susan Bluck (2001, 68) sekä Timo Erkinjuntti, Kari Alhainen, Juha Rinne ja Maarit Huovinen (2006)
tuovat esille, että yleisimpiä syitä dementiaan ovat Alzheimerin tauti sekä aivoverenkiertoperäiset
dementiat. Dementia rajoittaa sosiaalista toimintaa huomattavasti oireiden kehittyessä hiljalleen.
Ikääntyminen on merkittävä dementiaa lisäävä riskitekijä johtaen ennen pitkään laitoshoitoon.
Suomessa valtaosa hoivakodin asukkaista kärsii dementoivien sairauksien oireista. (Erkinjuntti ym.
2006, 46–49.) Muistin heikkenemistä pidetään dementian yleisimpänä piirteenä. Erityisesti mieleen
painamisen vaikeudet ovat suuria. Yleisesti dementiaan liittyy niin älyllistä, kielellistä kuin
muistinkin heikkenemistä. Lisäksi muutokset persoonallisuudessa ja motorisissa taidoissa ovat
mahdollisia. (Stuart-Hamilton 1996, 19, 176.) Margreet Th. Bruens (2013, 92) muistuttaa, kuinka
dementiaan yhdistettävä voimakas stigma voi estää dementoiviin sairauksiin sairastuneiden
ymmärtämisen yhteiskunnallisina sosiaalisina toimijoina.
Dementiaan liittyy pelko identiteetin menettämisestä, mikä tarkoittaa, että sairastunut ymmärtää
jonkin olevan hullusti, kun ei enää saa täydellistä otetta maailmasta. Vaikka osa elämäntarinasta
painuu unohduksiin ja toiset joutuvat tekemään päätöksiä sairastuneen puolesta, on tärkeää, että
henkilöllä on mahdollisuus itseilmaisuun. Dementoivasta sairaudesta kärsivää olisi kuunneltava, sillä
sairauden vaihetta voi arvioida minäkuvan kautta. Tarinan aitouden sijaan tärkeintä on kertominen
sekä ihmisen ja hänen tarinansa arvostaminen. Dementian ensimmäisessä vaiheessa ote elämästä
kirpoaa ja asiat alkavat mennä sekaisin, mikä voi herättää pelkoa ja turvattomuuden tunnetta.
31
Identiteetin salaamisesta puolestaan seuraa uupumusta, ärtyisyyttä, puolustuskannalla olemista sekä
syytöksiä muita ihmisiä kohtaan. Vaikka dementia rajoittaa kronologisen tarinan kertomista itsestä,
se ei muuta tarvetta tulla kuulluksi tuomitsematta. Niin kauan kuin henkilö käyttää sanoja, voi tarinan
ja dialogin kautta lisätä hyvinvointia ja elämänlaatua. Tarinan kertominen ja emootioiden jakaminen
mahdollistuvat käyttämällä sekä ryhmä- että yksilökeskustelumetodeja. (van den Brandt-van Heek
2011, 338–343.)
Kun dementoiva sairaus etenee, etäisyys todellisuuteen lisääntyy, jolloin henkilön elämäntarinan
tuntemisesta voi olla suurta hyötyä hoitotyössä, sillä tarinoihin on kietoutunut paljon tietoa ihmisen
arvoista, uskomuksista, emotionaalisesta rakenteesta ja minä-käsityksestä. Jos tarinaa ei enää voi
kertoa itse, tarinasta voi pyrkiä saamaan selkoa keskustelemalla omaisten kanssa. (van den Brandt-
van Heek 2011, 342–343; Randall & McKim 2008, 47–50.) Lisäksi Randall ja McKim liittävät
narratiivisuuteen hoivan eettisyyden merkittävän lisääntymisen.
Juan C. Melendez, Marta Torres, Rita Redondo, Teresa Mayordomo ja Alicia Sales (2017) ovat
tutkineet muistelun hyötyjä dementoivissa sairauksissa. Tehdyssä seurantatutkimuksessa tutkittiin
muisteluterapian yhteyttä vanhusten omaelämänkerralliseen muistiin sekä erikseen episodiseen ja
semanttiseen omaelämänkerralliseen muistiin. Semanttinen muisti kattaa elämän faktatietoja, kuten
ystävien nimiä ja episodinen muisti erityisiä elämäntapahtumia. Tutkittavat kärsivät muistiongelmista
ja osalla oli todettu Alzheimerin tauti. Molemmissa ryhmissä havaittiin muisteluterapian olleen
hyödyllistä, sillä terapia lisäsi muistiongelmista kärsivien ryhmässä kaikkia tutkittuja
omaelämänkerrallisen muistin osa-alueita. Onkin oletettavissa, että omaelämänkerrallinen terapia
parantaa kognitiivisesta heikkenemisestä kärsivien vanhusten muistitoimintoja, mikäli harjoitusta,
toistoa ja mahdollisuuksia kertoa on pidempiaikaisesti tarjolla. Muistin paraneminen oli havaittavissa
vielä kaksi kuukautta intervention jälkeenkin, mikä osoitti, että terapialla voi olla pysyvämpiä
vaikutuksia omaelämänkerrallisen muistiin. (Melendez ym., 2017.)
Tutkimuksesta kävi ilmi, että episodisen muistin heikkeneminen näytti korvautuvan semanttisella
muistilla. Havaintoa voidaan pitää osoituksena omaelämänkerrallisen muistin semantisoitumisesta
kognitiivisen heikkenemisen myötä. Muistelu näyttääkin ylläpitävän erityisesti semanttista muistia
(vrt. Singer & Messier 2011, 213–217). Identiteetin kehittymisen kannalta varhaiseen aikuisuuteen
liittyvät muistot (vrt. McAdams 1993) ovat kaikkein tärkeimpiä ja niitä muistettiinkin Melandezin
ym. (2017) tutkimuksessa eniten heikkenemisestä huolimatta. Dementiasta kärsivät hyötyivät
omaelämänkerrallisesta muistelusta, sillä sekä faktatiedot että erityiset elämäntapahtumat palautuivat
mieleen paremmin. Kuitenkaan niiden Alzheimerin tautia sairastavien henkilöiden, joiden episodinen
32
muisti oli heikentynyt, omaelämänkerrallinen muisti ei parantunut. Muistelulla on kuitenkin myös
muita kuin muistiin liittyviä hyötyjä, kuten tässä teorialuvussakin on esitetty. (Melendez ym. 2017.)
33
3 TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN
3.1 Aineiston kerääminen
3.1.1 Muistelua ryhmissä
Tutkimuksen aineisto, omaelämänkerralliset tarinat, on kerätty kesällä 2018 vanhusten hoivakodissa
osana työharjoitteluani. Tehtäväni oli ohjata viriketoimintaa, jonka kattavaksi teemaksi muodostui
elämänkerrallinen muistelu. Virikenäkökulmasta muistelutoiminnan tarkoituksena oli
vuorovaikutuksen ja sosiaalisen aktiivisuuden edistäminen. Muistelu mahdollisti ”vanhoista asioista
puhumisen” sekä tutustumisen muihin asukkaisiin ja heidän elämänkulkuunsa. Lisäksi muistelun
tavoitteena oli elämän rikastuttaminen, itsensä toteuttaminen ja itsearvostuksen lisääminen.
Ryhmässä toisten tarinat tarjosivat tilaisuuden oppimiseen myös muita kuuntelemalla.
Yhteensä erilaisia ryhmiä oli seitsemän ja jokainen ryhmä kokoontui kerran viikossa noin puolitoista
tuntia kerrallaan. Muistelutyötä tehtiin paitsi erityisiksi muisteluryhmiksi nimetyissä ryhmissä, myös
mm. muistelulaatikkoja rakentavassa ryhmässä sekä kirjallisuus- ja keskusteluryhmissä. Muistelu
mahdollistui myös monen eri kohderyhmän parissa, sillä hoivakoti tarjoaa asumista myös
erityistarpeita omaaville henkilöille, kuten muistisairaille ja mielenterveyskuntoutujille. Vaikka osa
toiminnasta oli suunnattu erityisryhmille, olivat muisteluryhmiksi nimetyt ryhmät avoinna kaikille
asukkaille. Miehet ja naiset kokoontuivat eri ryhmissä, sillä eri sukupuolien puhetta ja puheenaiheita
pidetään yleensä erilaisina. Lisäksi ajatellaan puheliaiden naisten vievän suunvuoron etenkin
hiljaisemmilta miehiltä. Sukupuolijaosta huolimatta ryhmät olivat niin heterogeenisia, että
vuorovaikutus osallistujien välillä onnistui vain osittain.
Kukin ryhmä kokoontui kahden kuukauden aikana viidestä kuuteen kertaa. Hoivakodin henkilöstö
oli koonnut alustavan listauksen ryhmiin soveltuvista henkilöistä. Lopullisesti osallistujat
valikoituivat ensimmäisen työviikon aikana tutustuessani asukkaisiin. Pienryhmien lisäksi asukkailla
oli mahdollisuus muistella yksilöllisesti. Yksilöllisiin muisteluhetkiin päädyin, sillä kaikki, joita
muistelu kiinnosti, eivät voineet tai halunneet osallistua ryhmätoimintaan esimerkiksi huonon kuulon
34
tai näön vuoksi. Siten virikenäkökulmasta kaikki, jotka halusivat muistella, saivat siihen
mahdollisuuden haluamallaan tavalla.
Muisteluryhmissä aikaa kului aluksi ryhmäytymiseen, sillä vaikka asuttiin saman katon alla, ei
välttämättä tunnettu toinen toista. Yhtä lukuun ottamatta ryhmäläisillä oli liikkumiseen liittyviä
hankaluuksia, joten lähes kaikki käyttivät joko pyörätuolia tai rollaattoria. Valtaosalla oli kuulo-
ongelmia, mitkä kärjistyivät kaikuvassa kokoontumistilassa. Monien fyysiseen ja psyykkiseen
terveyteen liittyvien rajoitusten vuoksi ryhmien koheesio vaihteli ja myös lievää turhautumista ilmeni
ensimmäisillä kokoontumiskerroilla. Aloitimme kokoontumiset kahvittelulla, mikä mahdollisti
virkistymisen ja virittäytymisen päivän teemaan. Läsnä oli keskimäärin viisi tai kuusi henkilöä, mitä
yleensä pidetäänkin sopivana osallistujamääränä muistelutyössä. Useimmat olivat syntyneet 1920- ja
1930 -luvuilla. Muisteluryhmissä kävijöistä muodostui sitoutunut vakiojoukko eikä poissaoloja
juurikaan ollut.
Alun perin tarkoitus oli keskustella ennalta valituista elämänkerrallisista teemoista aloittaen
lapsuudesta ja edeten nuoruusvuosien kautta aikuisuuteen sekä opiskelun, työn, harrastusten ja
perheen kautta nykyhetkeen. Suunnitelmassa pysyttiin kuitenkin vain osittain. Koska ryhmissä
tärkeintä oli pitää ilmapiiri vuorovaikutukseen kannustavana ja rohkaisevana sekä virikkeistää
osallistujien arkea, muisteltiin paljolti sen mukaan, mihin puhe kulloinkin ohjautui. Keskustelut
etenivätkin usein omia latujaan (vrt. Saarenheimo 1997, 58). Etenkin miesten ryhmässä puhe saattoi
johtua yllättäviin suuntiin, kuten musiikkikappaleiden sanoituksiin ja sanojen merkityksen
pohtimiseen omassa elämässä.
Haasteista ja rajallisista tapaamiskerroista huolimatta muisteluryhmissä muisteltiin elämää laajemmin
kuin olin lopulta odottanut, vaikkakin vain osittain suunnittelemistani aihepiireistä. Oman
elämäntarinan muistelupuhe syntyi ryhmissä yleensä ”muistelukierrosten” tuloksena, jolloin
osallistujat vuorollaan kertoivat kokemuksiaan käsiteltävästä teemasta. Eri sattumukset ja
kouluvuosien kommellukset olivat jääneet erityisesti miesten mieliin ja niitä muisteltiin yhä hymyssä
suin. Monet olivat eläneet nuoruuttaan sotavuosina ja nämä tapahtumat olivat piirtyneet kirkkaina
niin naisten kuin miestenkin mieliin ja ajoista riitti kokemuksia jaettavaksi. Henkilökohtaisia muistoja
oltiin kuitenkin ryhmissä valmiita jakamaan vain rajallisesti. Lisäksi toisessa muisteluryhmässä oli
mukana henkilö, jonka kerronta perustui tarkkoihin ja paikallishistorian kannalta kiinnostaviin
työelämää koskeviin kuvauksiin. Kertoja jätti kuitenkin ryhmän kesken. Muistelu ei siten sovi
kaikille. Mikäli muistelija uppoutuu tarinaan eikä kykene päästämään siitä irti, ei muistelu ole
välttämättä hyväksi.
35
Muisteluryhmien käynnistyttyä elämäntarinat alkoivat kiinnostaa minua yhä enemmän. Osallistujien
sitoutumisen myötä vahvistui ajatus kerätä aineisto menetelmällisesti niin huolellisesti, että sitä olisi
mahdollista käyttää myöhemmin pro gradu -tutkielman aineistona. Suullisen muistelun sijaan
ryhdyinkin kirjoittamaan lehtiöön ryhmissä kerrotut tarinat. Ryhmämuistiinpanot olivat tärkeitä
siksikin, että osin osallistujien muistihankaluuksien vuoksi aloitin tapaamiset aina palauttamalla
mieliin, mistä olimme edellisellä kerralla keskustelleet.
Koska lisäksi halukkaita asukkaita henkilökohtaisiin muisteluhetkiin ilmeni useita, oli oletettavaa,
että materiaalia kertyisi riittävästi paitsi mahdollista pro gradu -tutkielmaa myös alustavasti
suunniteltua omaelämänkerrallista muistelunäyttelyä varten. Projektin edetessä yksilöllisiä
muistelijoita tuli yhä lisää ja lopulta jouduin ilmoittamaan, etten enää ehdi ottaa uusia haastateltavia.
3.1.2 Yksilölliset muistelut
Yksilöhaastattelut poikkesivat sujuvuudessaan ryhmämuisteluista (vrt. Saarenheimo 1997, 106).
Yksilöhaastatteluissa kertomista edisti rauhallinen ja tuttu ympäristö, sillä haastattelut tehtiin yleensä
haastateltavan omassa huoneessa. Omaelämänkerralliset tarinat onkin kirjoitettu pääosin yksilöllisiin
haastatteluihin perustuen. Mikäli henkilö on osallistunut ryhmiin, on ryhmämuistelujen aineistoa
käytetty lähinnä haastateltavan muistin tukena yksilölliseen muisteluhetkeen virittäytymisessä.
Menetelmä toimi mielestäni hyvin ikäihmisten kanssa työskennellessä. Mm. muistiongelmien vuoksi
haastateltavat kokivat helpottavaksi, mikäli oli tarjolla tarttumapintaa, josta pääsi kiinni oman tarinan
työstämiseen. Myös Jari Eskola ja Juha Suoranta (2008, 94) ilmaisevat, että ryhmähaastattelua ja
yksilöhaastattelua on mahdollista yhdistää tutkimuksellisesti.
Haastattelin kaikkiaan 19 hoivakodin asukasta ja pyysin tarinoiden käyttöön tutkimuksessa erilliset
suostumukset. Kolmen haastateltavan ja yhden edunvalvojan kieltäydyttyä antamasta tarinaa
tutkimuskäyttöön, on tutkimuksessa mukana yhteensä 15:n henkilön elämäntarinat. Tutkimukseen
osallistuvista kertojista kuusi oli täyttänyt vähintään 90 vuotta, vanhimman ollessa 96-vuotias.
Nuorimmat kolme olivat noin tai hieman yli 60-vuotiaita ja muut joko lähes tai yli 80-vuotiaita. Naisia
oli 11 ja miehiä neljä.
Haastattelut kestivät kerrallaan kesimäärin hieman yli tunnin, kuitenkin alle kaksi tuntia. Suurin osa
haastatteluista saatiin valmiiksi yhdellä tai kahdella haastattelukerralla. Kahden haastateltavan kanssa
muisteltiin kolmesti ja yhden kanssa neljä kertaa. Kun on kyse elämäntarinan kertomisesta, olisi
36
kaikkien haastattelujen jakaminen useammalle kerralle mahdollistanut teemojen laajemman
käsittelyn (vrt. Riessman 2008, 25–26). Kuitenkin kokeneeltakin haastattelijalta kului aikaa usein
hitaasti etenevien haastattelujen tekemiseen muutamaankin kertaan niin runsaasti, ettei haastattelujen
laajentaminen olisi ollut mahdollista.
Yksilöllisissä haastatteluissa avoin haastattelukysymykseni oli: ”Kerro minulle elämäntarinasi”.
Haastattelun elämänkerralliset teemat lapsuudesta nykyisyyteen oli kunkin haastateltavan kanssa
läpikäyty ennalta, mutta haastattelutilanteessa haastateltavan oman ratkaisun varaan jäi, mistä hän
halusi kertoa. Tavoitteeni oli antaa kertojan puhua vapaasti elämästään ja ohjata puhetta niin vähän
kuin mahdollista. Haastattelun aloituskysymys olikin samalla sekä pyyntö että lupa kertoa oma tarina
haluamallaan tavalla.
Vaikka minulla ei ollutkaan ennalta valmisteltua kysymyslistaa, olin varautunut etenemään kertojan
puhetta myötäillen kysyen tarkentavia kysymyksiä, mikäli kerronta ei edennyt tai tullut ymmärretyksi
tai, mikäli kerrottua ei voinut sijoittaa tarinaan ajallisesti. Haastateltavilta oli kysyttävä tuon tuosta,
koska jokin asia tapahtui tai tapahtuiko jokin asia esimerkiksi ”ennen kuin menit naimisiin”.
Toisinaan kysymysteni tarkoituksena oli sysätä tarinaa eteenpäin ja toisinaan palauttaa takaisin
haastattelun teemaan (vrt. Eskola ja Suoranta 2008, 89). Lisäkysymykset olivat tarpeen, jotta
tarinanpalaset asettuivat jotakuinkin lineaariseen järjestykseen. Tarina, jossa tapahtumat eivät
noudata lainkaan ajallista järjestystä, ei ole ymmärrettävä.
Jotta tarina pääsi alkuun, tarvittiin usein ns. helppoja kysymyksiä. Kysyin esimerkiksi: ”Mistä
olitkaan kotoisin?” ja ”Minkälainen lapsuudenperheesi oli?” Usein haastattelut etenivät siten, että
haastateltava aloitti esimerkiksi: ”Mehän asuimme maalla. Siellä meillä oli… Oli pitkä matka….
Meitä oli monta lasta. Yksi kuoli jo…” Yksinkertainen kysymys tuotti yleensä monipolvisen
vastauksen, josta pääsi mukavasti vauhtiin. Pyrin pitämään kysymykset arvovapaina samalla
mahdollistaen kerronnan jatkumisen kertojan valitsemasta näkökulmasta hänelle tilaa antaen ja hänen
puhettaan kunnioittaen. Jos kerronta eteni omalla painollaan, ilmaisin toisinaan ”pysyväni kärryillä”.
Sanoin esimerkiksi: ” Joo, aivan tai vain nyökkäilin.
En kysynyt haastateltavalta esimerkiksi: ”Tuntuiko se ikävältä?” Vastaus tällä tavoin esitettyyn
kysymykseen olisi voinut johtaa myöntävään tai kieltävään suuntaan ja ohjailua pyrin erityisesti
välttämään. Sen sijaan kysyin: ”Miltä se tuntui?” Kiinnostavaahan oli haastateltavan oma tulkinta.
Vastauksesta ei silti välttämättä voi päätellä haastateltavan kokemukseen liittämiä emootioita.
Painotukset, tauot ja sanavalinnat voivat kuitenkin paljastaa seikkoja haastateltavan emotionaalisesta
asemoitumisesta. Toisinaan esitin lyhyen yhteenvedon siitä, mitä haastateltava oli aikaisemmin
37
kertonut ja pyysin jatkamaan. Näin haastateltava sai palautettua mieleen viimeksi puhutun ja saattoi
valita, mihin suuntaan jatkaisi tarinaa. Joskus haastateltava halusi varmistaa, olisinko kiinnostunut
kuulemaan lisää ja saattoi kysyä: ”Kerronko vielä siitä, kun…?”
Haastattelija ei aina voi välttää omien tunteidensa esille tulemista. Erästä haastattelua tehdessäni
haastateltavan tarina sai minut kyynelehtimään. Haastateltava huomasi reaktioni ja piti pienen tauon
kerronnassa. Luultavasti hän oli yllättynyt tarinansa voimasta eikä ollut varma, kuinka hänen tulisi
jatkaa. Selitin lyhyesti, että kertoma muistutti läheiseni tarinaa ja menimme eteenpäin haastattelussa.
Tilanne, jossa haastateltava joutuisi lohduttajaksi, ei ole suotava. Kuitenkin se, että haastattelija
osoittaa jossain määrin tunteitaan, on inhimillistä ja viestii haastateltavalle, että kokemus on tullut
kuulluksi ja sitä arvostetaan. Myös haastattelija voi kohdata tilanteen, jossa hänen on kyettävä
vastaamaan haastateltavan tunteenpurkauksen ja pyrittävä löytämään sopiva tapa lohduttaa. Erään
haastateltavan tunteet tulivat pintaan useaan otteeseen haastattelun aikana, mutta hän halusi kuitenkin
jakaa sinnikkäästi. On syytä harkita tarkasti, kuinka tilanteessa menettelee, jotta voi turvata
haasteltavan hyvinvoinnin. Haastattelun tarkoitus ei saa olla surun tuottaminen, kyseessähän ei ole
terapiaistunto.
Kun olin kirjoittanut tarinat julkaistavaan muotoon, kävin lukemassa ne kertojille. Oman tarinan
kuulemiseen syvennyttiin yleensä suurella mielenkiinnolla. Kaksi haastateltavaa esitti joitakin
tarkennuksia tarinaansa. Yksi kertoja halusi itse täydentää tarinaansa, mutta jätti sen kuitenkin
tekemättä. Eräs asukas puolestaan ei halunnut kuulla luettavan tarinaansa lainkaan, vaan totesi
ironisesti: ”Kyllä minä elämäni tunnen, ei sitä mulle tarvii kertoa.”
3.1.3 Haastateltavien narratiivinen kompetenssi
Haastateltavalle haastattelutilanne on yleensä vieras eikä pitkästä elämästä ole helppoa kertoa
johdonmukaisesti. Aiheisiin palattiinkin uudelleen täsmentäen ja korjaten aiemmin sanottua. Tämä
on kuitenkin tavallista ihmisten muistelupuheessa. Vaikka muisteleminen koettiin oletettavasti
mielekkääksi ja mukavaksi viriketoiminnaksi, se ei toteutunut jokaisen osallistujan kohdalla samalla
tavalla. Useimmat kertojat kuitenkin aloittivat tarinansa lapsuudesta, minkä jälkeen kertojat etenivät
oman tahtotilan ja voimavarojensa mukaan.
38
Kuulo-ongelmien lisäksi puheentuottamiseen liittyvät hankaluudet rajoittivat ilmaisua etenkin
kolmessa haastattelussa. Ongelmista seurasi, ettei tarina edennyt lainkaan ilman selkeästi muotoiltuja
kysymyksiä. Silti kerronta jäi lähes vaille yksityiskohtia eikä tarkentavilla kysymyksilläkään ollut
mahdollista tavoittaa tarinaa syvyyssuuntaisesti. Yhdessä tapauksessa fyysisestä sairaudesta
seurannut puhekyvyn heikkeneminen hankaloitti kerrontaa siinä määrin, että lapsuus jätettiin tarinan
ulkopuolelle. Lisäksi haastattelussa oli edettävä siten, että haastattelija ehdotti sopivia sanoja, joita
hyödyntäen haastateltava saattoi kertoa tarinansa.
Lisäksi muistivaikeudet olivat yleisin syy siihen, että tietyt elämänvaiheet olivat pyyhkiytyneet
mielestä. Tyypillisesti aikuisuuden myöhäiset vaiheet eivät olleet muistissa. Osa muisti jonkin verran,
mitä oli tapahtunut, mutta ei sen sijaan kyennyt palauttamaan mieleen esimerkiksi mihin elämän- tai
ikävaiheeseen tapahtuma liittyi tai minkälaisia tuntemuksia tapahtuma oli herättänyt. Kaikki eivät
myöskään ole tarinoiden kertojia, vaikka kuuntelevat mielellään toisten tarinoita. Tarinan kömpelö
eteneminen saattoikin joissakin tapauksissa olla myös persoonallisuuteen liittyvä ominaisuus.
Mikäli elämää ei ollut tottunut sanallistamaan, ei tarinoita myöskään ollut valmiina ammennettaviksi,
mikä tuli niin ikään esille kerronnan niukkuutena. Haastattelutilanteeseen ei todennäköisesti liittynyt
suorituspaineita, sillä olin ennen haastattelua tutustunut jossain määrin kaikkiin haastateltaviin.
Lisäksi kertojien ensisijaisena yleisönä olivat näyttelyvieraat sekä hoivakodin muut asukkaat eli
ennalta tiedetyt vertaiset ihmiset, jotka olivat osapuilleen samankaltaisen sosiaalisen taustan omaavia
ihmisiä ja edustivat suurin piirtein samaa ikäpolvea kuin kertojat. Mikäli tarinat olisi alun perin
kerätty tutkimuskäyttöä varten, olisi kerronta voinut olla vähemmän luontevaa ja haastateltavat
olisivat voineet jännittää tai pyrkiä kertomaan tarinaansa vastaamaan oletettuja tutkijan tarpeita.
Monien haastateltavien narratiivinen kompetenssi oli kuitenkin hyvä tai jopa erittäin hyvä kerronnan
edetessä jouhevasti vain silloin tällöin esitettyjen tarkentavien lisäkysymysten varassa. Tarinat
sisälsivät pohdintaa, osoittivat taipumattomuutta, neuvokkuutta, vaikeuksista selviytymistä sekä
pitivät sisällään opetuksia ja elämänviisauksia. Kolme haastateltavaa, jotka kaikki olivat yli 90-
vuotiaita, muistelivat elämäänsä lisäksi suurella ajallisella tarkkuudella. Erityisesti eräs haastateltava
muisti elämäntapahtumia ei pelkästään vuoden vaan usein kuukauden tarkkuudella. Hänen eloisat
muistonsa valottivat myös kaupungin kehittymistä vuosikymmenien varrella, joten tarina piirsi
henkilökohtaisen elämän kuvan lisäksi paikallishistoriallista ajankuvaa. Myös laajin
elämänkerrallinen muistelu sisälsi paljon kerrontaa menneestä ajasta, mutta tapahtuminen tarkempi
ajallinen yhteys jäi paikoin epäselväksi. Kertojan tarinavaranto oli ehtymätön. Välillä hän piti taukoja
pyrkien jäsentämään mielessään tarinan jatkoa. Kerrontaan vaikutti nähdäkseni, kuinka tuttua
39
kertominen omasta elämästä oli. Tarinaniskijä oli luultavasti harjoittanut kerrontaa elämässään
paljon. Tapahtumarikas elämä kirvoitti yhä mieluisen muistelun tulvan.
Yleisön merkitystä kerronnalle pohti ääneen kolme haastateltavaa. Nämä henkilöt kertoivat
elämästään seikkoja, joilla halusivat selittää elämänsä valintoja, mutta joita eivät halunneet esittää
julkisesti. Asioita, joita minulle on kerrottu luottamuksellisesti, ei ole tuotu esille myöskään
tutkimuksessa. Vuorovaikutustilanteessa on kuitenkin huomioitava, että ihmisten tuottama
tarinamateriaali on aina kuvattu tietystä perspektiivistä, määrätylle kohdeyleisölle jossakin
sosiaalisessa tilanteessa (Randall & McKim 2008, 40; Riessman 2008, 23).
3.1.4 Yli tutkimuskontekstin: omaelämänkerrallinen muistelunäyttely
Koska aineistoa kertyi riittävästi, järjestimme harjoittelujaksoni lopuksi asukkaiden kanssa
elämänkerrallisen ”Mun Tarina – Sun Tarina” -muistelunäyttelyn. Kokosin hoivakodin aulatilan
seinille elämänkerroista tekemäni yksilölliset elämänkerralliset muistelutaulut, joihin olin liittänyt
jokaisesta muistelijasta ottamani muotokuvan. Esillä oli myös muita ryhmien työskentelystä
ottamiani valokuvia. Lisäksi kokosin näyttelyyn mm. asukkaiden ennen hoivakotiin muuttoa tekemiä
maalauksia ja muita taideteoksia sekä aineistoa liittyen asukkaiden harrastuksiin. Erityisen
kiinnostavaksi osaksi näyttelyä muodostuivat muistelulaatikot. Muistelulaatikoryhmässä
työskenneltiin kunkin osallistujan valitseman teeman pohjalta. Materiaali koostui hankkimistani
laatikoista sekä mm. pitsinauhoista, kankaista, tapetinpaloista, kuvista ja luonnosta kerätystä
materiaalista sekä asukkaiden omista muistoista, kuten valokuvista. Teoksiin liitettiin erillinen,
sisältöä selittävä teksti. Muistelulaatikoiden rakentaminen oli siten osa omaelämänkerrallista
muistelutyöskentelyä.
Muutamat asukkaat osallistuivat vielä näyttelysomistuksen kokoamiseen ja monet olivat paikalla
töiden ripustuksessa, mikä lisäsi kokemusta yhteisestä näyttelyponnistuksesta. Koska
elämäntarinoista tuli näyttelyn kautta julkisia, hankki hoivakoti luvat tarinoiden julkaisuun joko
kertojilta tai heidän edunvalvojiltaan. Näyttely oli avoinna kaikille hoivakodissa kävijöille. Lisäksi
hoivakoti esitti joillekin vieraille erilliskutsun näyttelyn avajaisiin. Sovimme, että näyttelyn päätyttyä
näytteilleasettajat saisivat elämänkerralliset näyttelytyönsä omakseen.
Näyttelyn avajaisia seuranneina päivinä luin tarinoita ääneen näyttelytilassa ja asukkaita oli joka kerta
paikalla runsaslukuisesti. Myös omaisia ja hoitohenkilökuntaa kokoontui kertomusten äärelle.
40
Tarinoita kuunneltiin herpaantumatta ja lukukerrat osoittivat, kuinka tärkeää niin oman kuin
toistenkin tarinoiden kuuleminen oli. Monilla asukkailla ilmaisuun liittyvät hankaluudet sekä kuulo-
ja osin näköongelmat vaikeuttivat oman elämäntarinan kertomista ja lukemista. Tarinoiden kuuntelu
vetikin ihmisiä yhteen lisäten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja kuvastaen samalla ihmisten tarvetta
sosiaaliseen vuorovaikutukseen ”yhteisen leirinuotion” äärellä.
Tarinoita kuunnellessaan asukkaat saattoivat palata mielessään menneisiin aikoihin, joiden
historiallinen konteksti oli yhteinen, mutta, josta ei juurikaan enää puhuttu. Samalla oli tärkeää
kokemusten henkilöityminen. Tarinat olivat henkilökohtaisia ja ne oltiin valmiita jakamaan muille
yhteisössä. Toisen tarinaan saattoi samaistua, omia kokemuksia saattoi verrata toisten kokemuksiin
ja mahdollisesti arvioida uudessa valossa. Tarkkaavaisuuden ja myötäelämisen ilmapiiri olikin
ainutlaatuinen. Myös minulle, tarinoiden lukijalle kokemus oli erityinen. Vaikka sanat puhuttiin
minun suullani, tarinat eivät kuuluneet minulle. Hoivakodissa olisikin erittäin tärkeää ottaa huomioon
asukkaiden tarve itseilmaisuun ja positiivisen minäkuvan ylläpitämiseen sekä tarjota mahdollisuus
tuntea ylpeyttä omasta menneestä elämästä.
3.2 Narratiivinen haastattelu ja etnografinen havainnointi
Vuorovaikutustilanteena haastattelu määritellään siten, että se on ennalta suunniteltu, haastattelijan
alulle panema ja ohjaama tapahtuma (Eskola & Suoranta 2008, 85). Avointa haastattelukysymystä,
joka ohjaa keskustelun tietylle alueelle, mutta ei määrittele, mistä on puhuttava, pidetään puolestaan
sopivana kokemuksia tutkittaessa (Laine 2015, 39). Näin tehtyä haastattelua voi kutsua myös
teemahaastatteluksi (Eskola & Suoranta 2008, 86–87). Catherine Kohler Riessmanin (2008, 69)
mukaan avointa haastattelua voi pitää esimerkkinä narratiivisesta haastattelusta. Koska käsiteltävät
aiheet etenivät haastateltavan kerrontaa seuraten, voi haastatteluja luonnehtia lisäksi
puolistrukturoiduksi elämänkertahaastatteluksi (Saarenheimo 1997, 12). Koska tässä tutkimuksessa
käytettiin avointa haastattelukysymystä, päädyin edellä kuvatun perusteella nimittämään tekemiäni
haastatteluja puolistrukturoiduiksi narratiivisiksi elämänkertahaastatteluiksi.
Riessmanin (2008) mukaan narratiivisessa haastattelussa on tärkeää kyetä luomaan ilmapiiri, joka
mahdollistaa haastateltavalle tilan puhua aiheesta pidempään kuin dialogissa yleensä on tapana.
Narratiivinen haastattelu muistuttaakin etnografista käytäntöä, jolloin kerronnalle on eduksi, mikäli
tutkija itse toimii haastattelijana ja mikäli hänellä on mahdollisuus tarkastella kertojia etnografisesti.
41
(Emt., 23–26.) Tämän tutkimuksen tutkimustapaa voikin luonnehtia osittain osallistuvaksi
havainnoinniksi. Kuten Eskola ja Suoranta (2008, 98) ilmaisevat, osallistuva havainnointi merkitsee
havainnoitsijan toimimista itselle vieraassa ympäristössä, kuten minäkin hoivakodissa toimin.
Minulla oli kahden kuukauden työrupeamani aikana mahdollisuus käydä lukuisia keskusteluja
asukkaiden kanssa sekä tehdä havaintoja eri tilanteissa. Havaintoaineisto on ollut hyödyksi
analysoidessani elämäntarinoita. Havainnointi mahdollisti haastatteluissa esiin tuotujen asioiden
paremman ymmärtämisen. Lisäksi pidempi läsnäolo haastateltavien parissa ja käsitys haastateltavien
edustaman kohortin historiallisista ja nykyisistä elämänolosuhteista lisäsi ymmärrystä
kohderyhmästä kokonaisuutena.
Kun haastateltava kertoo tarinaansa, on lisäksi otettava huomioon, että menneisyyttä tarkastellaan
nykyajassa mennyttä mieleen palauttaen. Muistelija pyrkii sekä muistamaan oikein että tekemään
selkoa itselle ja muille siitä, miksi tapatumat menivät juuri tietyllä tavalla. Kertoja uskoo usein
muistojensa totuudellisuuteen, vaikka useat tutkimukset osoittavat, ettei näin voi olla. Psykologinen
tutkimus onkin päätynyt siihen, ettei muistiaineiston totuudellisuuden pohdinta ole tarpeen. (Ukkonen
2000.) Muisteluun ja muistinvaraiseen tietoon on suhtauduttava sosiaalisena toimintana sekä
tulkintana todellisuudesta, jolloin tiedon muodostumiseen voivat vaikuttaa osallistuvien henkilöiden
yhteiset tulkinnat. (Eskola & Suoranta 2008, 139–144; Högbacka & Aaltonen 2015, 11–13; Ukkonen
2000).
Totuudellisuuden sijaan onkin syytä keskittyä siihen, mitä tapahtumia ja asioita kertoja pitää
muistamisen arvoisina, miten tapahtumia muistellaan ja minkälaisia tulkintoja tapahtumista tehdään
(Ukkonen 2000). Haastattelupuheessa on lisäksi huomioitava, ettei sitä voi ilman muuta pitää
kerrontana haastateltavan kokemuksista. Kyse voi olla haastateltavan identiteetin rakentamisesta tai
vastapuheesta, jonka tarkoitus on esittää itseä positiivisesti ja kumota negatiiviset käsitykset omasta
viiteryhmästä. On myös mahdollista, että haastateltava pyrkii tekemään näkyväksi jonkin
yhteiskunnallisen diskurssiin. (Eskola & Suoranta 2008, 154.) On myös otettava huomioon, että
haastateltava kertoo tarinan tietylle yleisölle määritellen sanavalinnoissaan ja esitystavassaan, mitä
kertoo ja jättää kertomatta (Riessman 2008, 31).
Kiinnostava kysymys kohdistui siihen, kuinka pitkän elämän taakseen jättäneet ikäihmiset kertovat
elämästään ja kuinka tarinat valottavat kertojien identiteettiä ja persoonallisuutta. Vaikka analyysin
keskiössä on haastateltavan puhe, jota haastattelija on pyrkinyt ohjaamaan mahdollisimman vähän,
on huomioon otettava haastattelutilanteen dialogisuus (vrt. Miller 2007, 101). Dialogisuutta ei
42
voikaan täysin haastattelussa välttää. Tutkimusta tehdessäni kohtaisin mm. tilanteen, jossa ilmeeni ja
eleeni eivät tyydyttäneet haastateltavaa, joka pyrki suurempaan vuorovaikutukseen.
Vuorovaikutteisuus lisääntyy, mikäli haastattelija vastaa haasteeseen. Jos puolestaan kieltäytyy
vuorovaikutuksesta, voidaan käyttäytyminen tulkita epäkohteliaaksi ja haastattelu voi lopahtaa saman
tien. Haasteltava saattoi kysyä: ”Mitäs tykkäät, onko…?” Ikäihmisillä voi olla suuri tarve
kommunikoida, sillä yksinäisyys voi olla hoivakodissa iso ongelma, mikäli ei ole ketään, kenen
kanssa puhella.
Saarenheimo (1997, 20) tuo esille, että haastattelija osallistuu kerrontaan pelkästään edustamalla
esimerkiksi jotain sukupuolta, ikäryhmää ja koulutustaustaa. Mitä useampia yhdistäviä demografisia
muuttujia haastateltavilla ja haastattelijalla on, sitä luontevammin haastattelut kokemukseni mukaan
sujuvat. Narratiivinen haastattelu voi siten sisältää joko vähän tai paljon dialogisuutta haastattelijan
ja haastateltavan välillä, mutta sellaista tilannetta, johon ei sisälly lainkaan haastattelijan
osallistumista, ei voi saavuttaa (Miller 2007, 101). Haastattelun spontaaniutta tiedonmuodostuksessa
on pohdittu runsaasti metodikirjallisuudessa. Saarenheimo (1997) toteaa, että haastattelussa on kyse
monimutkaisesta vuorovaikutustilanteesta, jolloin rajaa viattomien ja järjestettyjen tilanteiden välille
on vaikea vetää. Lisäksi Saarenheimo (1997) muistuttaa, että tutkijan pitäisi aineistoa kerätessään
pyrkiä välttämään ennakkokäsityksiään ja ennakkoon laadittuja teorioita, jotta mieli pysyy avoimena
eri teoreettisille ajatuksille. Samaan aikaan on kuitenkin otettava huomioon, että mitä laajemmin
teorioita tuntee, sitä enemmän aineistosta saa irti. (Emt., 29–30, 52.)
Riessmanin (2008, 24) mukaan haastattelijan sanavalinnoilla ei ole suurtakaan merkitystä
haastattelussa. Hänen mukaansa tärkeämpää on haastattelijan emotionaalinen läsnäolo. Rauhallisuus
ja taito kuunnella ovat omankin näkemykseni mukaan keskeisiä tekijöitä, jotka mahdollistavat
onnistuneen haastattelutilanteen. En kuitenkaan voi täysin yhtyä näkemykseen, ettei haastattelijan
sanavalinnoilla olisi merkitystä. Ihmiset saattavat haluta antaa itsestään suotuisan kuvan ja voivat
taipua vastaamaan sen mukaan, mitä olettavat haastattelijan kysymyksellään odottavan. Gary Kenyon
ja William L. Randall (2001, 14) ilmaisevatkin, tutkimuksentekijän on tarkkaan harkittava, kuinka
asettaa kysymyksensä, jotta ei tule ohjanneeksi tarinaa tutkijan tavoitteiden suuntaan.
Lisäksi käytännössä tarinan kirjoittaja ja lukija ovat eri henkilöitä, jolloin lukija ei voi kyseenalaistaa
tai tarkistaa tekstiä. Kirjoittaja ei myöskään voi päättää, siirtyykö tarina lukijalle halutulla tavalla,
jolloin tulkinta jää aina lukijan vastuulle eikä enempää kirjoittajan kuin lukijankaan tulkintaa voi pitää
oikeana. (Randall & McKim 2008, 10–17.)
43
3.3 Aineiston litterointi
Tutkimukseen osallistuneiden henkilöiden haastattelulitteraatioiden yhteispituus oli noin 50 sivua.
Tästä aineistosta tiivistin julkaistavat elämänkerrat, joiden pituus oli 42 sivua. Pari lyhintä tarinaa
olivat noin sivun mittaisia, pisimmän ollessa lähes neljä sivua. Valtaosa julkaistuista tarinoista oli
pituudeltaan kahdesta kolmeen sivua. Ryhmien keskustelulitteraatiota, samoin kuin
havaintomuistiinpanoja, oli molempia noin 10 sivua. Haastattelujen analysointi edellyttää yleensä
nauhoitettua haastattelupuhetta ja tarkkaa litterointia. Kuitenkin vasta haastattelun videointi, jossa
tallentuvat myös eleet ja ilmeet, voi tavoittaa vuorovaikutuksen parhaalla mahdollisella tarkkuudella.
Tämän tutkimuksen haastatteluaineistoa ei ole litteroitu sanatarkasti. Olen kuitenkin
työskennellessäni toimittajana tottunut tekemään haastattelumuistiinpanoja, mistä oli tässäkin työssä
hyötyä. Haastattelut onkin kirjoitettu suoraan tietokoneelle mahdollisimman tarkasti haastateltavan
tarinaan liittyvää puhetta seuraten.
Jälkikäteen on mahdotonta tietää, kuinka tarkka tallennus on ollut. Koska kerronta on nähtävä
sosiaalisen todellisuuden yhteiseksi rakentamiseksi, siirrytään yhden totuuden käsityksestä erilaisten
totuuksien mahdollisten merkitysten tulkintaan. Siten kieli yhtä aikaa tuottaa sosiaalista todellisuutta
että on sen tuote. Elämänkerrallista haastatteluaineistoa tulkitessaan haastattelija tekee lisäksi jo
kirjoittaessaan aineiston tulkintaa, jota hän jatkaa raporttia tehdessään. (Eskola & Suoranta 2008,
139–144.) Narratiivinen etnografia kuitenkin hyväksyy epätietoisuuden, sillä menneisyyttä ei voi
palauttaa. Lisäksi on otettava huomioon, että muistin toiminta on jo kerrottaessa valikoivaa.
(Riessman 2008, 71–72.)
Haastattelujen nauhoittaminen ei myöskään olisi ollut omiaan tekemään haastattelutilanteista
leppoisia (vrt. Riesmann 2008, 70). Kahdenkeskisessä haastattelussa koneelle kirjoittaminen sen
sijaan osoittautui käyttökelpoiseksi tallennustavaksi. Kirjoittaessani haastateltavalla oli lisäksi
toisinaan hieman enemmän aikaa pohtia tarinan jatkoa, onhan puhe yleensä kirjoitusta nopeampaa.
Ryhmissä puolestaan saatoin tehdä muistiinpanoja hienovaraisesti käsin kirjoittamalla.
Ryhmäkeskusteluja tietokoneelle kirjoittaminen olisi jäykistänyt merkittävästi, sillä ryhmien tavoite
oli vuorovaikutus, joka edellytti vetäjältä aktiivisuutta, osallistumista ja keskustelun ohjaamista toisin
kuin yksilöhaastattelut.
Koska haastattelut olivat elämänkerrallisia, ne olivat useimmiten monipolvisia ja niiden
muokkaaminen tarinoiksi oli työlästä. Purin haastatteluaineiston tiivistämällä haastateltavien
44
kerrontaa siten, että tarinasta kävivät ilmi elämäntapahtumat lapsuudesta nykyhetkeen sekä
henkilökohtaiseen kasvuun ja minuuteen liitetyt käsitykset, joiden perusteella haastateltava määritteli
henkilökohtaista identiteettiään (vrt. Saarenheimo 1997, 12). Koska tekemäni tarinat julkaistiin
näyttelyssä, ne oli editoitava. Tarinan käyttötarkoituksesta riippuukin, puretaanko haastattelu sanasta
sanaan vai editoidaanko se (Lieblich, Tuval-Mashiach & Zilber 1998, 29).
Vaikka kielenkäytön tarkastelu ei ollut keskeistä tutkimuksessa, ei kielen rakennetta voi täysin
sivuuttaa, olipa valittu analyysitapa mikä tahansa (Saarenheimo 1997, 66). Olenkin pyrkinyt
säilyttämään tarinoissa kertojan äänen siitä huolimatta, että olen muokannut tarinoita kieliopillisesti
luettavuuden ja ymmärrettävyyden parantamiseksi. Vaikka muokkaaminen häivyttääkin kertojan
persoonallisuutta, voisi omintakeinen puhetapa puolestaan erottua negatiivisesti toisten tarinoiden
joukosta.
3.4 Aineiston analyysi
Aineiston analyysimenetelmänä on käytetty narratiivista sisällönanalyysiä, jossa tavoitteena on
tarkastella elämäntarinan ja identiteetin välistä yhteyttä tulkitsemalla haastateltavien tarinoihinsa
liittämiä merkityksiä. Kiinnostukseni kohdistui tarinan kerroksellisuuteen ja mm. siihen, mitä
seikkoja ja minkälaiseen sävyyn elämästä nostettiin esille. Koska narratiivisessa tutkimuksessa ei ole
yleensä etukäteen asetettua hypoteesia, lähdetään liikkeelle aineistosta (Lieblich, Tuval-Mashiach &
Zilber 1998, 10), kuten tässäkin tutkimuksessa meneteltiin.
Tutkimusmetodia voi kuvata fenomenologis-hermeneuttiseksi. Fenomenologisen näkemyksen
mukaan ihmisen kokemusta tutkittaessa on tärkeää pyrkiä ymmärtämään ja analysoimaan
kokemuksen merkitystä ihmiselle. Ihmisen toimintaa ei pidetä sattumanvaraisena, vaan kokemukset
määräytyvät sen mukaan, minkälainen merkitys niillä henkilölle on. Fenomenologia ottaa huomioon
ihmisen suhteessa toisiin ihmisiin ja ympäristön, minkä lisäksi kokemus voi olla sidoksissa
kulttuuriin ja yhteisön merkitysrakenteisiin. Fenomenologiaan liittyvä hermeneuttisuus puolestaan
merkitsee kokemuksen tulkintaa, jossa tutkija pyrkii analysoimaan haastateltavan ilmaisua.
Ymmärtäminen edellyttää, että tutkijalla on jonkinlainen ennakkotietämys tutkittavasta kohteesta.
Samalla on pyrittävä varomaan, etteivät ennakkokäsitykset johda vääriin tulkintoihin. (Laine 2015,
29–39.)
45
Tutkijan onkin fenomenologisen perinteen mukaisesti tiedostettava oman tulkintansa olevan sen
varassa, kuinka hän tutkittavaa ilmiötä ymmärtää niin tietoisesti kuin tiedostamattaan. Lisäksi
hermeneuttisesti tutkittavaa ilmiötä lähestyttäessä on otettava huomioon, että tutkijan omat
ennakkoluulot toimivat paitsi tutkimuksen käynnistäjinä, voivat tutkimuksen edetessä johtaa
ennakkoluulojen muuttumiseen. On mahdollista, että analyysin edetessä tarinoista nousee esille uusia
näkökulmia, joihin voidaan pyrkiä löytämään tulkintoja. (Moilanen & Räihä 2015, 58; Riessman
2008, 54–75.) Narratiivisen tutkimuksen monimerkityksellisyydestä johtuen aineiston lukukerrat
voivatkin johtaa jo tehtyjen tulkintojen muuttamiseen, kuten tässäkin analyysissä tapahtui.
Kvalitatiiviselle tutkimusperinteelle ominaisella tavalla tämänkään tutkimuksen tavoite ei ollut löytää
yleistettävää tietoa. Silti fenomenologis-hermeneuttisen tutkimuksen ytimessä on pyrkimys lisätä
ymmärrystä tutkittavasta aiheesta sekä mahdollisesti syntyvän uuden tiedon valossa tuoda esille
käytännön sovelluksia, joilla havaittuihin ongelmiin voidaan tarttua (Laine 2015, 49–51).
Koska elämäntarinat ovat tiivistyksiä siitä, mitä haastateltavat ovat kertoneet, on tarinoista jäänyt yli
aineistoa. Ylijäänyttä materiaalia on käytetty paikoin analyysissa tulkinnan apuna (vrt. Saarenheimo
1997, 16). Lisäksi analyysissä on hyödynnetty ryhmämuisteluiden muistiinpanoja sekä
havaintoaineistoa, jota oli enemmän niistä henkilöistä, jotka osallistuivat ryhmiin ja olivat aktiivisia
kertojia. Havaintoaineistolla tarkoitan haastateltavan nonverbaalia ilmaisua, kuten emootioita sekä
toistuvaa puhetta tietystä aiheesta. Puheessaan eri yhteyksissä haastateltava on voinut tuoda esille
asian tärkeyden elämässään. Ihmisen käyttäytymiseen vaikuttavatkin myös implisiittiset seikat ja
merkitysten tulkinnassa on tavoiteltava myös sen ymmärtämistä, mitä ei ilmaista ääneen.
Vuorovaikutuksessa selittäminen ja ymmärtäminen tapahtuvatkin aina monella tasolla yhtä aikaa.
(Laine 2015, 46; Lieblich, Tuval-Mashiasch & Zilber 1998, 166).
Narratiivista aineistoa voi kuvata epätäydelliseksi ja tulkinnan kautta syntyneeksi eikä analyysin
tekemisellekään ole tarjolla yhtä selkeärajaista ja oikeaa tapaa. Narratiivinen elämänkerrallinen
aineisto mahdollistaakin eri reittejä analyysin toteuttamiseksi. McAdamsin tutkimusperspektiiviä
pidetään kategoris-sisällöllisenä, sillä identiteettiä arvioidaan usean eri ulottuvuuden avulla suhteessa
toimijuuteen ja läheisyyteen. Käytännössä erot kategorisen ja holistisen analyysitavan välillä eivät
ole selkeitä ja useimmat narratiiviset tutkimukset hyödyntävät molempia tapoja. (Lieblich, Tuval-
Mashiach & Zilber 1998, 13–14, 17.) Tarinan kehittymistä ja osia tarkastellaan tässäkin
tutkimuksessa suhteessa koko tarinaan, jolloin tavoite on holistinen käsitys ilmiöstä. Myös Hänninen
(2002, 16) ilmaisee, että tarinallisen tutkimuksen teoreettinen ja metodinen perusta on moniääninen.
Tärkeintä on valita metodi, joka on yhteensopiva tutkimuksen tavoitteiden kanssa (Lieblich, Tuval-
Mashiach & Zilber 1998, 165).
46
McAdamsin (1993) teoria perustuu näkemykseen, jonka mukaan ihmisen identiteetti on yhtä kuin
hänen henkilökohtainen myyttinen elämäntarinansa. Elämäntarinoita analysoidaan kiinnittämällä
huomio tarinan keskeisiin piirteisiin. Tämän tutkimuksen analyysin aloitin ristiintaulukoimalla
tutkimukseen osallistuneet henkilöt ja heidän tarinoidensa ulottuvuudet McAdamsin
persoonallisuuspsykologisen kategorisoinnin mukaisesti.
Analysoimani tarinan ja myytin piirteet olivat: (1) narratiivinen sävy, (2) ideologinen asemoituminen,
(3) varhaiset muistikuvat, (4) tärkeät henkilöt, (5) tärkeät teemat ja episodit, (6) menetykset, (7)
imago, (8) imagon roolit, (9) juonityypit, (10) sotakokemukset erityisenä teemana, (11) muut erityiset
piirteet ja elämän onnellisuus ja ongelmat (+/-), (12) motto / keskeinen sanoma, (13) koherenssi, (14)
johdonmukaisuus, (15) lineaarisuus sekä (16) tarinan yhteensovittaminen siten, että menneisyys,
nykyisyys ja tulevaisuus näyttäytyvät yhtenäisenä minäkäsityksenä. Ristiintaulukointiin perustuen
analysoin aluksi jokaista yksittäistä tarinaa, minkä jälkeen tein tarinoista vertailevan analyysin ja
yhteenvedon.
3.5 Aineiston arviointi
Koska elämä sisältää aina yksilöllisten kokemusten lisäksi yhteistä kokemuksellisuutta, joka perustuu
mm. ihmisten jakamaan sosiaaliseen, yhteiskunnalliseen ja kulttuuriseen kontekstiin, olen pyrkinyt
löytämään tutkittavista tarinoista yhdistäviä merkityksiä (vrt. Laine 2015, 47). Tarinat ovat lisäksi
syntyneet tietyssä ajassa, minkä vuoksi analyysissä ei ole voitu jättää huomiotta historiallista
tapahtuma-aikaa. Ajattelun narratiivisen mallin mukaan ihmisen toimintaa ei voi ymmärtää, ellei
ymmärrä hänen pyrkimyksiään pidemmällä aikavälillä. Tarina saa hahmon sen myötä, kun
tarkastellaan menneisyyttä ja siihen kuuluneita voitettuja esteitä, toteutuneita suunnitelmia ja
syntyneitä turhautumia.
Kuten Amia Lieblich, Rivka Tuval-Mashiach ja Tamar Zilber (1998, 88–89) ilmaisevat, voidaan
ihmisen henkilökohtaisista elämänkokemuksista seuraavia asteittaisia muutoksia luokitella tarinan
kehittymisen ja yhtenäisyyden mukaan. Kun minuutta, identiteettiä ja tarinaa analysoidaan, voi
tapauskohtaisen arvioinnin esteeksi kuitenkin nousta tarinan tunnistettavuus. Olenkin pyrkinyt
tarkastelemaan henkilökohtaisten joitakin tarinoiden piirteitä yksityiskohtaisemmin vasta analyysin
yhteenvedossa.
47
Aineiston luokittelussa on muutoinkin noudatettava erityistä varovaisuutta etenkin, kun on kyse
neljättä ja viidettä ikävaihetta elävistä henkilöistä. Vaikka vanheneminen voi merkitä suurempaa
vapautta identiteetin ilmaisuun, on tiukkarajaisia tulkintoja syytä välttää. Hoivakoti edustaa
haastateltaville useimmiten loppuelämän elämäntilannetta, jolloin identiteetti voi olla erityisen
uhattuna. Monien identiteettien sijaan ikäihminen voi olla vaarassa menettää minuuden ja identiteetin
kokonaan. Lisäksi on huomioitava, etteivät kaikki ikäihmiset kykene ilmaisemaan elämäänsä tarinan
muodossa, jolloin elämän ja myytin ainutkertaisuus voi jäädä tavoittamatta. Kertomuksiin on lisäksi
jäänyt aukkopaikkoja sen vuoksi, ettei elämän kaikkia vaiheita voitu jokaisen haastateltavan kanssa
tarkastella mm. muistivaikeuksien vuoksi.
Haastateltavat halusivat myös pitää osia tarinastaan yksityisinä tai kertoa ja muistella tapahtumia
luottamuksellisesti. Erityisesti raskaiksi koettujen elämänvaiheiden saatetaan nähdä vahingoittavan
minäkuvaa, minkä vuoksi tällaisia seikkoja ei välttämättä haluta esittää julkisesti. Vaikka kerronta on
valikoivaa ja siihen voi jäädä paljon piiloista, tulee tarinoissa esille haastateltavien tarve tehdä
elämänsä kokemuksia ymmärrettäviksi. Melko lyhyet haastattelut mahdollistavat lopulta vain
rajallisen kosketuspinnan pitkän elämän kokemuksiin. Tavoitteena oli kuitenkin tehdä haastattelut
kiireettömässä ilmapiirissä ja edetä haastateltavan voimavarojen ehdoilla. Tärkeänä pidän myös sitä,
että kertojat itse hyväksyivät kirjoitetut tarinat.
Koska analysoitavana oli melko suuri määrä elämäntarinoita ja monet haastateltavat olivat lisäksi
hyvän matkaa yli 90-vuotiaita, kertyi kahden kuukauden työskentelyn aikana niin paljon
elämänkerrallista materiaalia, ettei sitä tämän tutkimuksen puitteissa ollut mahdollista täysin
hyödyntää. Huoleni siitä, kuinka oikeaan osunut avoimen tutkimuskysymyksen esittäminen
haastateltaville oli, osoittautuikin turhaksi. Uskon valitsemallani metodilla saavuttaneeni
haastateltavien äänen, mikä olikin tutkimuksen tavoite.
3.6 Eettiset kysymykset
Todellisuuden rakentumiseen liittyy kysymys tiedon tuottamisen objektiivisuuden
ongelmallisuudesta ja toisaalta kasvava vaatimus refleksiivisyyteen. Refleksiivisyys tarkoittaa, että
tutkija on aina osa tutkimaansa sosiaalista maailmaa ja tiedon tuottaminen on suhteessa niin
kontekstiin, aikakauteen kuin kieleenkin. Koska tutkimushaastattelun tekeminen ja elämänkerrallisen
tarinan kirjoittaminen ovat sosiaalisesti rakentuneita konstruktioita, edellytetäänkin tutkijalta kykyä
kyseenalaistaa ja tehdä näkyväksi omat vuorovaikutukseen liittyvät olettamuksensa ja tunteensa. Kun
48
ollaan kasvokkain tutkittavan kanssa, tuodaan tilanteeseen lisäksi muitakin identiteettejä kuin vain
tutkijan. Tutkimussuhde ei olekaan tasa-arvoinen erilaisten taustojen vuoksi ja mm. siksi, että
tutkijalla on valta kysyä, tulkita ja tehdä päätökset siitä, mitä tutkimusraporttiin kirjoitetaan.
(Högbacka & Aaltonen 2015, 11–21.)
Tutkijan vastuulla onkin huolehtia siitä, että haastateltavan ääni tulee kuuluville mahdollisimman
tarkasti. Huolimatta pyrkimyksestä haastattelun toteuttamiseen eettisesti, haastattelija ei
luonnollisesti voi vaikuttaa lukijoiden tekemiin tulkintoihin, joihin saattavat vaikuttaa myös sellaiset
itsestäänselvyytenä pidetyt seikat, jotka haastattelija on jättänyt kirjoittamatta tutkimusraporttiin.
Lisäksi haastateltava kertoo tarinan tietylle yleisölle määritellen sanavalinnoissaan ja esitystavassaan,
mitä kertoo ja jättää kertomatta (Riessman 2008, 31).
Eettinen pohdinta koskee myös sitä, kenen ehdoilla tutkimusaihe on valittu ja miksi tutkimukseen on
ryhdytty (Eskola & Suoranta 2008, 154). Tutkimuksesta ei saakaan koitua vahinkoa tai haittaa
haastateltaville. Eettinen kysymys kohdistuu myös siihen, olisivatko tämän tutkimuksen
haastateltavat kertoneet tarinansa toisin, jos tutkimuskäyttö olisi ollut alun perin selvillä. Toinen
kysymys koskee sitä, olisivatko haastateltavat ylipäänsä kertoneet elämäntarinaansa, jos olisivat
tienneet molemmat käyttötarkoitukset. Lupamenettely antoi kuitenkin jokaiselle mahdollisuuden
päättää osallistumisesta. On myös mahdollista, että tutkijan tekemät tulkinnat voivat haastateltavista
tuntua epäonnistuneilta, sillä haastateltavilla ei ollut mahdollisuutta tarkistaa tutkijan tekemiä
arvioita.
Haastateltavien luottamus haastattelijaa kohtaan tulee esille haastattelutilanteessa haastateltavan
arvioidessa, kuinka avoimesti hän elämästään kertoo. Päivittäinen läsnäolo haastateltavien arjessa on
oletettavasti lisännyt luottamusta. Läheistä tutustumista voi pitää tutkimuksen kannalta hyvänä
asiana, mutta myös eettisesti haasteena (emt., 105). Päädyinkin avoimella haastattelukysymyksellä
ohjaamaan haastateltavia mahdollisimman vähän. En halunnut, että kysymykset johtaisivat
vastaamaan siten, että vastauksia joutuisi myöhemmin katumaan. En myöskään halunnut, että
haastateltavien tärkeiksi kokemat aihealueet jäisivät tiukan haastattelukehyksen ulottumattomiin.
Luottamus haastattelijan ja haastateltavan välillä tarkoittaa myös, että saatua tietoa käsitellään
luottamuksellisesti (emt., 85). Tutkittavat ihmiset asuvat palvelukodissa Etelä-Suomessa.
Haastateltavien anonymiteetin suojaamiseksi olen salannut tutkittavien nimet, muut
tunnistettavuuteen liittyvät tiedot, kuten mainitut paikkakunnat muutamaa poikkeusta lukuun
ottamatta sekä tutkimuskohteena olleen hoivakodin. Tarinoissa esiintyvät nimet ovat siten keksittyjä.
49
Vaikka tarinoita ei julkaistakaan kokonaisina eikä haastateltavien omilla nimillä, ei tunnistettavuutta
ole mahdollista täysin välttää etenkään, koska tarinat ovat olleet julkisesti esillä elämänkerrallisessa
näyttelyssä. Kuitenkin, kuten Jouni Tuomi ja Anneli Sarajärvi (2018, 26–53) kehottavat, olen
pyrkinyt parhaani mukaan pitämään huolta siitä, että empiirisessä aineistossa lähteinä olevat henkilöt
eivät tule tunnistetuiksi.
50
4 TULOKSET
4.1 Henkilökohtaiset tarinat ja myytit juonityypeittäin
Tässä luvussa esittelen ja analysoin haastateltavien elämäntarinat. Erityisenä muisteluteemana nostan
esille sotavuodet, sillä niiden muistelu nähtiin myyteissä ja tarinoissa tärkeäksi. Esittelen tarinat
juonityypeittäin. McAdams (1993) analysoi henkilökohtaisia myyttejä narratiivisesti käyttämällä
neljää yleistä tarinatyyppiä, jotka ovat komedia, romanttinen tarina, tragedia ja satiiri. Kuten
McAdams ilmaisee, oikea elämä on narratiivinen yhdistelmä tarinamuotoja. (Emt., 50–52.) Eri
kirjallisissa lähteissä onkin käytetty myös lukuisia muita perinteisen tarinankerronnan juonityyppejä.
Tähän tutkimukseen kootut juonityypit eivät perustu tiettyyn lähteeseen, vaan tarinamuodot on valittu
sen mukaan, että ne soveltuvat kuvaamaan esiteltäviä elämäntarinoita. Juonityyppien määrittelyssä
olen ottanut huomioon identiteetin ulottuvuudet suhteessa toimijuuteen ja läheisyyteen Aineiston
analyysi -kohdassa esittämäni erittelyn mukaan.
Tarinoissa oli lukumääräisesti eniten sopeutumistarinoita, joita oli yhteensä neljä kappaletta.
Sankaritarinoita oli kolme. Selviytymistarinoita oli kaksi, kuten myös sinnittelytarinoita. Tuijan
tarinaa saattoi luonnehtia paitsi sinnittelytarinaksi, myös tragediaksi. Lisäksi muita juonityyppejä
olivat yksi menetystarina, jota niin ikään saattoi kuvata tragediaksi, yksi suhteellisen onnen tarina,
yksi uudelleen syntymisen tarina sekä yksi kaaostarina. Lisäksi sankari- ja selviytymistarinat olisi
voitu myös yhdistää, sillä molemmissa on kyse selviytymisen sankaruudesta.
4.1.1 Sopeutumistarinat
Sopeutumistarinoiksi olen luokitellut elämäntarinat, joista kuvastuu, ettei vaikeuksiin ja
menetyksiin ole juututtu. Ongelmien hyväksyminen elämään kuuluviksi ja pyrkimys sopeutua
elämään hankaluutta tuottavien seikkojen kanssa nähdään tarinoissa olennaiseksi. Tarinoissa ja
myyteissä on optimistinen narratiivinen sävy. Vaikka haasteita mahdollisesti tunnistetaan, katsotaan
tulevaisuuteen silti luottavaisesti.
51
4.1.1.1 Aliinan sopeutumistarina
Aliinan lapsuudenkoti oli maalaistalo. Lapsia oli viisi. Lainan varhaisin muisto liittyy isään.
”Tykkäsin istua isän sylissä, kun hän luki lehteä. Isän kynkkyjänis, sanoi isä aina minusta. Isä kuoli,
kun olin ensimmäisellä luokalla kansakoulussa.” Äiti hahmottuu Aliinan tarinassa ennen kaikkea sen
kautta, että kotitöitä joutui tekemään yrittämällä ja erehtymällä. Kantapään kautta piti opetella, kuinka
jäinen voi sulatetaan tai soppa keitetään niin, ettei se kiehu hellalle ja lattialle. Omille lapsille Aliina
päättikin neuvoa taloudenhoitoa kädestä pitäen.
Aliinan tarinan keskeiset lapsuuden ja nuoruuden teemat liittyvät parhaisiin kavereihin ja
koulunkäyntiin. Sydänystävien kanssa jaettiin kaikki ajatukset, joita ei muille olisi kerrottu ja ystävän
muutto paikkakunnalta aiheuttikin suuren murheen.
”Vieno -- oli paras kaverini koulussa. Oltiin aina yhdessä ja juteltiin kaikki asiat. Vieno
muutti myöhemmin -- Toinen hyvä kaverini oli Aino --”
”Alkeiskoulu kesti kaksi ensimmäistä vuotta ja sinne mentiin pari viikkoa ennen muita,
jotta ehdittiin tutustua koulunkäyntiin. Yläluokkia oli kaikkiaan neljä, minkä jälkeen
vielä jatkokoulu -- Kävin -- myös kiertävää naiskotiteollisuuskoulua, jossa opetettiin
loimimaan kangaspuut ja kutomaan. Siellä myös kehrättiin villaa ja kudottiin
villalangasta sitten sukat. Lisäksi kudottiin pukukangas pellavasta ja ommeltiin itselle
puku.”
Sota-aikana naiset tekivät maatilan työt. Sota oli perheelle myös kohtalokas, sillä jatkosodan
viimeisissä taisteluissa menehtyi Aliinan kaksoisveli.
”Sotavuosina jouduin tekemään kotitöitä hevosella. Kun vesi loppui kaivosta, sitä piti
hakea järvestä. -- Haettiin vesi eläimille ja lisäksi pesuvedet. -- Reessä oli 200 litran
tynnyri, johon avannosta nostettiin vesi ämpärillä. Minulla oli isän pomppa päälläni.
Se oli talvella ihan jäässä, kun siihen valui vettä.”
”Muistan, kun (veli) sai viimeisen neljän vuorokauden kuntoisuusloman. Saatoin hänet
-- asemalle, kun loma loppui. Sotilaita vietiin silloin avovaunuissa rintamalle. Kun juna
tuli, veli nousi junaan ja jäi vaunun ovensuuhun vilkuttamaan. Hänen viimeiset sanansa
olivat: ”Muista elää aina ihmisiksi.” Hän oli kuollessaan 22-vuotias.”
Koulun jälkeen Aliina avioitui ja puolisolla onkin keskeinen merkitys tarinassa. Myöhemmin oman
lapsen menetys oli raskas isku.
52
”Mentyäni naimisiin oli haikea lähteä kotoa. Mies kysyikin, että onko se nyt noin ikävää
lähteä minun matkaani. Minä sanoin, että ei siinä muuta vaikeaa ole, on vaan niin ikävä
jättää näitä kauniita maisemia. -- Sellaista miestä ei kukaan löydä. Hän oli hyvä mies.
Kesällä lavatansseissa hän rupesi minua tanssittamaan ja haki useammin. --
Järjestäisikös neiti hauskan illan, lähdettäisikö yhtä matkaa, hän kysyi.”
”Minulla on ollut kaksi tytärtä, joista toisen vei syöpä. Kun odotin lasta, puhuin
miehelleni, että isät varttuu aina poikaa. Kun lapsi syntyi, mies sanoi, että hyvä, kun on
tyttö. Sota vie pojat.”
Miehen kuoltua Aliina teki pitkän uran huoltoaseman kahviossa, kunnes pääsi eläkkeelle. Aliina
kertoo ilmeikkäästi hyvästä hengestä työpaikalla ja mukavista asiakkaista, jotka muistivat hänet vielä
vuosia eläköitymisen jälkeen. Asuttuaan pitkään yksin, tuli aika, jolloin hän sanoi tyttärelleen, ettei
jaksa enää asua omakotitalossa yksin. Tarkoitus oli mennä kotipaikkakunnan palvelutaloon. Tytär
kuitenkin ehdotti, että äiti tulisi tyttären asuinpaikkakunnalle, jotta yhteydenpito olisi helpompaa.
Niin muutto järjestyi.
Aliinalla on erinomainen muisti korkeasta iästä huolimatta ja hän on sujuva kertoja. Myytti on
ajallisesti lineaarinen ja narratiivisesti koherentti ja yhteensovitettu. Tarinavaranto on suuri ja siihen
sisältyy paljon huumoria ja hauskoja muistoja tarinan narratiivisen sävyn ollessa optimistinen.
Ideologisessa asemoitumisessa korostuvat nuoruudesta peräisin olevat ilon ja onnen keskeisyys,
hyvät ystävät ja perinteisten taitojen arvostus.
Aliinan myytti ilmentää ensisijaisesti läheisyysmotivaatiota. Toimijuus luonnollisissa työntekemisen
konteksteissa jää identiteetin muotoilussa taka-alalle. Läheisyys imagona ilmenee haluna tehdä
yhteistyötä ja jakaa asioita toisten kanssa. Puoliso kuvataan perheenpääksi, mutta samalla hyväksi
ihmiseksi ja kumppaniksi. Työvuosina keskeiseksi nousevat jälleen hyvät ihmissuhteet, joiden
ansiosta työ oli innostavaa ja sitä oli mukava tehdä. Viimeiset vuodet tulevat henkilökohtaisessa
myytissä esille sisäistettyinä osaksi minuutta ja identiteettiä. Ymmärrys hoivakodista loppuelämän
kotina on mutkaton ja kertoo sopeutumisesta tilanteeseen. Elämänkaaren loppupään psykososiaalinen
minuus näyttäytyy myytissä yhtenäisenä.
Aliinan imagon keskeiset roolit ovat ystävä ja perinteenvaalija. Ihmissuhteet ovat tärkeitä läpi tarinan
ja ystävyys on aina tuottanut suurta tyydytystä. Perinteenvaalijan rooli tulee esille perinteisten tapojen
ja toimintamallien kunnioittamisena sekä lojaalisuutena miehen auktoriteettiasemaa kohtaan.
Yksinkertainen elämä ja arkiset elämäntaidot on haluttu opettaa myös seuraavalle sukupolvelle.
53
Tarinatyyppiä voi kuvata sopeutumistarinaksi, sillä sopeutuminen elämässä ja ihmissuhteissa on
keskeinen piirre Aliinan henkilökohtaisessa narratiivisessa myytissä. Sopeutuminen on tarkoittanut
myös, ettei menetyksiin ja konflikteihin tule jäädä kiinni. Vaikka elämä ei aina ole helppoa, on
päästettävä irti ja katsottava tulevaisuuteen. Tutkimusten (McAdams 1993, 288) mukaan korkean
läheisyysmotivaation omaavat ihmiset elävät mahdollisesti terveempinä ja heidän psykologinen
hyvinvointinsa on hyvä, mikä tuleekin esille Aliinan koherentissa myytissä ja tarinassa. Hän on myös
vanhin haastateltavista. Aliinan henkilökohtaista myyttiä ja minäkuvaa valottaa kasvatusperiaate:
”Sanoin aina, kun lapset olivat tehneet jotain (pahaa), että se siitä sitten. Loppuun käsitelty. Enää
sitä asiaa ei puhuta.”
4.1.1.2 Kaisan sopeutumistarina
Kaisan lapsuudenkoti oli maalla. Äiti hoiti lapsia ja kotia ja isä työskenteli kodin ulkopuolella.
Perheessä oli kuusi lasta. Kaisan varhaiset muistot liittyvät kolmen itseä nuoremman veljen
hoitamiseen ja kotitöihin. Isossa perheessä pyrittiin omavaraisuuteen. ”Äiti teki koko perheelle
vaatteita ja minäkin olen tehnyt paitsi itselleni myös veljilleni monenlaista äidin leikkaamien mallien
mukaan. Olen myös kutonut mattoa jo silloin, kun jalat eivät ylettäneet kangaspuiden polkimille.”
Sota on Kaisan elämäntarinan erityinen teema, joka vaikutti myös koulunkäyntiin.
”Isä oli --, joten hän ei sota-aikana kelvannut rintamalle. Hän oli kuitenkin päivät
poissa ja palveluksessa kotijoukkojen tehtävissä. Sota-aikana kaikki oli kortilla.
Meilläkin pojat söivät niin paljon, ettei kortilla saatava ruoka meinannut riittää.
Onneksi mamman maatilalta saatiin ruokatarpeita.”
”Kansakouluaikana myös opettajamme lähti sotaan emmekä saaneet toista opettajaa
tilalle. Koulua ei sitten ollut, kun ei ollut opettajaakaan. Niinpä minäkin hyppäsin yhden
luokan yli --.”
Oppikoulussa Kaisa puolestaan ”luki yhden luokan yli” ja hyvin sujunutta koulunkäyntiä oli tarkoitus
jatkaa yliopistossa, mutta toisin kävi. Lopulta kesätöistä sukeutui vuosikymmenien mittainen ura.
”Ylioppilaaksi päästyäni tarkoitukseni oli mennä ensin kesätöihin ja sen jälkeen
opiskelemaan Kauppakorkeakouluun. Sain kesätyön firmasta, joka haki
saksankielentaitoista työntekijää. Kesän päätyttyä työnantaja houkutteli minut jäämään
töihin tarjoamalla hyvän palkankorotuksen. Niinpä opinnot jäivät. Lopputulos oli, että
jatkoin saman työnantajan palveluksessa eläkeikään asti.”
54
”Työni oli mielenkiintoista, sillä toimin kirjeenvaihtajana ja myöhemmin myös
kääntäjänä. Käänsin saksasta suomen kielelle -- koneiden käyttöohjeita. Saksalainen
päämies tuli kerran Suomeen katsomaan, minkälainen mies käännöksiä tekee, kun
niissä ei ole virheitä ollenkaan. Hän oli yllättynyt, kun löysi nuoren tytön kääntäjän
paikalta.”
Kaisan myytissä ovat keskeisinä esillä koulunkäyntiin ja uraan liittyvät teemat. Myytin tärkeimmät
ihmiset ovat sisaren tyttärentyttäret, joista Kaisa kertoo ylpeydellä. ”Sanoin aina tytöille, että minulta
saa tulla kysymään, jos jokin kouluasia tuntuu epäselvältä tai epävarmalta. Ja he tulivatkin.”
Kaisan elämäntarinan menneisyyden narratiivi on koherentti ja lineaarinen. Kuitenkaan viimeisten
vuosikymmenien tapahtumat eivät tule myytissä esille muistihankaluuksien vuoksi. Nykyisyyteen ja
tulevaisuuteen liittyy henkilökohtaisessa narratiivisessa myytissä jonkin verran tyytymättömyyttä,
sillä arki ei täytä henkisiä eikä sosiaalisia tarpeita. Kun entiset roolit jäävät taka-alalle, elämään voi
astua merkityksettömyyden tunne päivien tarjotessa vähän virikkeitä. Myytin narratiivinen sävy on
silti optimistinen. Ideologisessa asemoitumisessa painottuu työn, tiedon ja oppimisen arvostus sekä
näiden tärkeinä pidettyjen arvojen siirtäminen seuraaville sukupolville.
Kaisan henkilökohtaista tarinaa ja myyttiä hallitsee toimijuuden imago ja erityisesti
saavutusmotivaatio. Myytissä painottuvat työorientaatio, luovuus, tuottavuus ja kunnianhimoisuus.
Lisäksi myytissä korostuvat riippumattomuus ja sivistyneisyys. Myytissä on kaksi keskeistä roolia,
jotka ovat älykkö ja tekijä. Älykön roolissa keskeistä on tietäminen ja itsenäisyyden vahvistaminen.
Tekijän roolissa puolestaan tulevat esille sitoutuminen pitkään työsuhteeseen, nautinto työn
tekemisestä, työn sinänsä ollessa jossain määrin yksinäistä puurtamista. Tekijä ei päästä toisia ihmisiä
helposti lähelleen, vaikka onkin viehättävä ja hyvä keskustelija. Juonen mukaan tarinan voi tyypitellä
sopeutumistarinaksi, jossa vaikeudet hyväksytään, jotta ne eivät pääse hallitsemaan elämää.
4.1.1.3 Tarjan sopeutumistarina
Tarja on suuren maatilan tytär. Ravinto kasvatettiin pitkälti omalla tilalla. Ruokaa olikin aina
riittävästi, sillä maito ja voikin saatiin kotoa. Lapsia perheessä oli viisi. Tarja kuvailee vanhempiaan
työteliäiksi. Myös Tarjan omat, varhaiset lapsuusmuistot käsittelevät osallistumista tilan töihin.
Tärkeiksi teemoiksi nousevat koulunkäynti ja harrastukset.
55
”Koulu näkyi tuvan ikkunasta, joten koulumatka oli erittäin lyhyt. Kävin samaa koulua
kahdeksan luokkaa enkä myöhästynyt kertaakaan. Viihdyin hyvin koulussa. -- Kuuluin
koulun kuoroon ja laulu olikin mieliaineeni -- Olen myös harrastanut tanhuamista.”
Työt Tarja aloitti ollessaan 18-vuotias. Työelämään siirtyminen oli elämänmuutos, jota seurasi pian
toinen iso muutos avioliiton solmimisen myötä.
”Mieheni lähti opiskelemaan tekniseen opistoon ja valmistui insinööriksi. Sittemmin
muutimme eri puolille Suomea miehen työn perässä useita kertoja, vaikka minä en
pitänyt muuttamisesta lainkaan.”
Avioeron jälkeen Tarja muutti lasten kanssa uudelle paikkakunnalle ja sai mieluisan työpaikan
optisena myyjänä. ”Työnantaja kurssitti työntekijöitä hyvin ja minulla oli mukavat työtoverit.
Työnkuvani oli myös monipuolinen. --” Myöhemmin Tarja sairastui melko harvinaiseen sairauteen,
mistä seurasi muutto hoivakotiin. ”Olen aikalailla tottunut tilanteeseeni. Olen viihtynyt
(hoivakodissa). Soittelemme siskon kanssa silloin tällöin ja lapset käyvät luonani.”
Tarjan aikuisvuosien elämää hankaloittivat monet muutot eri puolille maata. Eron jälkeen hän saattoi
kuitenkin asettua paikoilleen. Tarjan henkilökohtaisessa myytissä keskeiseksi nousevat tarve elää
hyvää arkea sekä sopusointuiset ihmissuhteet. Turvattua lapsuutta seurasi vaikeita vaiheita, mutta
ongelmista selvittiin. Myytin narratiivinen sävy on optimistinen. Ideologisessa asemoitumisessa
myytissä painottuvat elämän turvallisuus, tasainen arki ja ahkeruus, johon liittyy täsmällisyyteen
pyrkiminen koulussa ja myöhemmin työssä. Vaikka sairaus on rajoittanut elämää suuresti, korostuu
myytissä, ettei valittamisen aihetta ole. Kerronnan niukkuudesta huolimatta myytti kuvaa
minäkäsitystä jokseenkin tarkasti, vaikkakin pienimuotisesti.
Elämäntarinasta välittyy toisaalta tarve kommunikaatioon ja toisaalta pyrkimys ilmaisun
rajoittamiseen. Maria I. Medved ja Jens Brockmeier (2008, 64) selittävät ilmaisussa esiin tulevaa
ristiriitaisuutta sillä, että sairausnarratiivista voi olla vaikea irrottautua, mikä aiheuttaa horjuntaa
vuorovaikutukseen pyrkimisen ja vuorovaikutuksen onnistumisen välillä. Lisäksi Webster (2001,
175) tuo esille, että muistelun tiheys ja muistelun omaksuminen oman käyttäytymisen osaksi
vaihtelee ikäihmisten välillä yksinkertaisesti, koska ihmiset ovat erilaisia. On mahdollista, ettei
elämäntarinan mieleen palauttamista pidetä tärkeänä tai luontevana tapana ilmaista identiteettiä. Voi
myös olla, että entinen elämä koetaan tapahtumaköyhäksi. Lapsiperheen työntäyteisiä vuosia ei
välttämättä ole helppoa pukea sanoiksi. Tärkeitä episodeja olisi voinut palautua mieleen, mikäli
haastattelukertoja olisi ollut useampia.
56
Narratiivista ilmenee, että menneisyys ja nykyisyys on kyetty yhdistämään yhtenäiseksi
kokonaisuudeksi. Myytti on koherentti ja lineaarinen. Myytissä tulee esille jossain määrin motivaatio
läheisyyteen että erityisesti motivaatio toimijuuteen. Läheisyys imagona ilmenee tärkeänä
yhteydenpitona läheisten ihmisten kanssa kuvastaen ystävän roolia. Toimijuus imagona puolestaan
tarkoittaa Tarjan myytissä tekijän roolia. Rooli ilmentää konkreettisten ja tarkkuutta vaativien töiden
tekemistä. Pyrkimyksenä ei ole ollut aikaansaada suuria saavutuksia, vaan pikemminkin tehdä asiat
hyvin. Keskeistä nykyisyydessä ja suhteessa tulevaisuuteen on vaikeuksien hyväksyminen ja
pyrkimys sopeutua elämään hankalan sairauden kanssa. Juonellisesti tarinaa voi pitää
sopeutumistarinana.
4.1.1.4 Heikin sopeutumistarina
Heikki on kotoisin Helsingistä. Hänen varhaiset muistonsa liittyvät monipuolisiin
urheiluharrastuksiin sekä koulunkäyntiin. Keskeisin osa elämäntarinaa käsittelee sotaa. Sotavuodet
vaikeuttivat koulunkäyntiä ja toivat lisäksi silmien eteen niin sodan kauheudet kuin myös ihmisten
inhimillisen elämän sotatoimien verhon takana.
”Olin talvisodan syttyessä 11-vuotias. Yhteiskoulusta tehtiin sotilassairaala, joten sinne
ei ollenkaan päästy. Sen sijaan koulua käytiin tyttökoulussa ja muissa kouluissa.
Koulua yritettiin pitää, mutta kun pommituksia tuli, koulut lopetettiin ja koulunkäynti
katkesi. Puuttuvat luokat käytiin vasta jatkosodan jälkeen, jolloin osa meistä, kuten
minä, olimme muita vanhempia. Helsinki ei kuitenkaan ollut mikään varsinainen
sotakohde lukuun ottamatta meripuolustusta eli Santahaminaa, rannikkotykistöä ja -
laivastoa. Silti myös siviilikohteita ja tavallisia kaupunkilaisia pommitettiin.”
”Muistan erään kerran, kun konekiväärit ampuivat lentokoneista. Joillekin oli annettu
neuvo mennä aukiolle, jotta koneet näkisivät, että ihmiset ovat siviilejä. Konekiväärit
ampuivat kaikki aukiolle menneet, vaikka oli selvästi havaittavissa, että he olivat
tavallisia ihmisiä, naisia ja lapsia. Tapahtumaa seuranneina päivinä lähdimme äidin
ja siskon kanssa evakkoon – (evakkopaikkakuntaa) ei pommitettu, mutta kylläkin
läheistä Riihimäkeä, joka oli rautateiden risteysasema.”
”Jatkosodan aikana ehdin täyttää 16. Silloin tuli voimaan siviilien työvelvollisuus.
Minä menin maalaistaloon, jossa ajoin hevosenkin kanssa, vaikken ollut
kaupunkilaispoikana aiemmin tehnyt maatalon töitä. Nopeasti sitä silti tottui ja jopa
hevonen oppi tuntemaan minut. Tehtiin peltotöitä, korjattiin heinää ja kylvettiin viljoja.
57
Olin tilalla melkein kolme kuukautta. -- Minulla oli -- täti, jonka luona kävin toisinaan
sunnuntaisin. -- Vesivehmaalla oli sotakenttä, jonka lentäjät järjestivät yhteisiä
illanistujaisia tätini talossa.”
”Lentäjät juttelivat minunkin kanssani. Muistan myös seuranneeni pihalla koneiden
lentoesityksiä, joita miehet tekivät ihan meitä varten. Talvella, kun Päijänne oli jäässä,
koneet laskeutuivat jäälle, josta pääsi nopeasti ja helposti taloon. Lentoharjoitukset
olivat hurjaa katsottavaa. Lentäjiä koulutettiin niin, että koneet vetivät perässään
pussia, jota alokkaat sitten ampuivat. Sodasta sillä alueella ei kuitenkaan ollut
tietoakaan.”
”Tätini talon vieressä Päijänteen rannalla oli Enso Gutzeitin herrojen maja. Kun sota
loppui, muistan, kuinka upseerit kulkivat polkua pitkin talon ohi. Siinä meni saksalaisia
ja suomalaisia, jotka näyttivät olevan hyviä kavereita keskenään. Katselin, kuinka
sakemannit kulkivat harmaat sadetakit yllä. (Tätini) oli ikkunassa katsomassa. Kuulin,
kuinka yksi saksalainen sanoi: ”schöne Dame”. Ymmärsin puheen, sillä meillä oli
koulussa ollut jo saksaa. Saksalaiset pantiin proomuun Vääksyssä, mistä heidät vietiin
Lahteen sotavankileirille.”
Sodan jälkeen Heikin myytin keskeinen teema käsittelee armeija-aikaa. Vaimo löytyi lavatansseista
vain 20-vuotiaana. Työelämä käynnistyi isän jalanjäljissä rautateillä. Myöhemmin vaimo ohjasi
lisäopintoihin ja tuki uralla etenemistä.
”Olin viisi vuotta töissä -- Kun lähdin sieltä, menin töihin --. Sinne olivat saaneet uuden
sorvin, jonka kanssa ryhdyin harjoittelemaan. Vaimo kuitenkin sanoi, että sinun on
lähdettävä muualle, muuten jäät sorvaajaksi. Lehdestä löysin ilmoituksen, jossa haettiin
johtajaa -- Myöhemmin opiskelin ja valmistuin -- teknillisestä opistosta teknikoksi.
Vaimo kannusti minua kovasti opiskelemaan ja eteenpäin. Hän oli erittäin fiksu
ihminen, ekonomi koulutukseltaan.”
Heikillä on runsaasti työvuosiin liittyviä muistoja, jotka valottavat myös historiallista ajankuvaa.
Perheeseen syntyi kaksi lasta ja oma koti rakennettiin pääkaupungin läheisyyteen. Myöhemmin
puoliso sairastui ja menehtyi Alzheimerin tautiin. Vaimo oli tukipilari läpi avioliiton ja hänen
hoitonsa kotona oli tärkeää. ”Hoitelin häntä kotona vuoden päivät, kunnes en enää pystynyt.”
Hoivatessaan puolisoaan miesten on havaittu pyrkivän hyvittämään vaimon aiemmin perheelle
antaman hoivan. Lisäksi miehet kokevat, että kirkossa annettu avioliittolupaus sitoo heitä ja velvoittaa
hoivaamaan. Miesten hoivatavan on myös havaittu olevan maskuliinista, mikä tarkoittaa, että miehet
58
pyrkivät organisoimaan hoivan niin tehokkaasti kuin mahdollista, jotta se olisi emotionaalisesti
vähemmän kuormittavaa. (Anttonen & Zechner 209, 43–44.)
Heikin elämäntarina on koherentti ja lineaarinen. Nykyinen asuminen hoivakodissa ilmenee
henkilökohtaisessa myytissä yhteensovitettuna ja luontevana elämänjatkumona. Muistelua voi pitää
elämäntarkasteluun tähtäävänä. Myytin narratiivinen sävy on optimistinen. Ideologisessa
asemoitumisessa painottuvat tiedon hankkiminen arvona ja vaimon rooli elämässä. Vaimo onkin
myytin keskeisin henkilö, mutta myös lapset tulevat tarinassa esille.
Heikin myyttiä hallitsevat sekä läheisyyden että toimijuuden motivaatio. Läheisyys imagona
merkitsee Heikin henkilökohtaisessa myytissä ihmissuhteiden arvostamista ja läheisistä huolen
pitämistä. Läheisyys on myös lojaalisuutta, hienovaraisuutta ja pyrkimystä sopeutua
vuorovaikutuksessa. Imago ilmentää pääpiirteiltään tunteen palo -roolia, mikä tarkoittaa myytin
jakautumista kahtia siten, että pyrkimyksenä on menestyminen niin työ- kuin kotielämässäkin.
Roolissa tulee esille omistautunut perheenisä, joka on toiminut myös arvostamansa puolison
omaishoitajana. Toimijuus imagona puolestaan merkitsee tekemistä, yritteliäisyyttä, uuden luomista,
sivistyneisyyttä sekä jossain määrin seikkailuhaluisuutta. Toimijuutta korostavassa myytissä tulee
esille soturin monipuolinen rooli. Soturin rooli on emotionaalinen, ihmissuhteita painottava ja
maailmassa luontevasti liikkuva henkilö, joka on valmis kohtaamaan elämän haasteet. Juonellisesti
elämäntarinaa voi kuvata sopeutumistarinaksi. Sopeutuminen merkitsee, että vaikeudet otetaan
vastaan ja käsitellään, kuten parhaaksi taidetaan, jotta elämä voi jatkua.
4.1.2 Sankaritarinat
Sankaritarinoiksi olen luokitellut elämäntarinat, jotka kuvastavat aktiivista ponnistelua ja
neuvokkuutta sekä pyrkimystä saada elämässä aikaan jotakin merkittävää. Elämänpolulla vastaan
tulleiden esteiden ja haasteiden selättäminen osoittaa sinnikkyyttä ja päättäväisyyttä.
4.1.2.1 Veikon sankaritarina
Veikon suvun historia karjankasvattajina on vaiherikas ja suvun perinteen säilyttäminen onkin
tärkeä osa Veikon henkilökohtaista narratiivista myyttiä. Veikon vanhemmat olivat hyvin
toimeentulevia ja tiluksilla oli myös torppariasumuksia. Perheessä oli seitsemän lasta. Isä kuoli
Veikon ollessa aivan pieni. Silti hänellä on muistikuva istumisesta isän polvella. Sittemmin äidistä
59
eli mammasta tuli elämäntarinan keskeinen henkilö. Hän oli esikuva ja tiennäyttäjä, jonka opetukset
ovat yhä kirkkaina mielessä. Veikon tarina on myös kertomus luokkayhteiskunnasta ja maassamme
vallinneista suurista sosiaalisista eroista luokkien välillä 1940-luvulla.
”Torpparit tekivät taksvärkkiä ja maksoivat vuokransa toimimalla renkeinä tilalla. --
Mamma oli hyvin järkevä nainen ja piti vähävaraisempien puolia. Hän hoksasi, että
torppareiden kanssa kannatti tehdä sopimus karjan ostamiseksi takaisin -- Näin
torppareilla oli mahdollisuus maksaa vuokraansa.”
Lapsuusmuistot ovat säilyneet Veikon muistissa erinomaisesti. Myytistä ilmenee, kuinka lapset
oppivat kotona työteliäiksi. Isossa talossa oli ajan tapaan leivintupa, jossa työskentely on
yksityiskohtaisesti mielessä vielä lähes 90 vuoden iässä. Säästäväisyys oli tärkeää eikä ”mitään
tuohon aikaan pantu haaskuun.”
Palveluksia tehtiin myös naapurissa asuvalle rouvalle. ”Me lapset autoimme lähellä asuvaa Eeva-
tätiä puiden pilkkomisessa. Isommat pojat hoitivat pilkkomisen ja minun tehtäväni oli viedä klapit
talon edustalle. Äiti laittoi aina viemisiksi pienen paketin possunlihaa ja tuoreen hiivaleivän.”
Veikko kertaa äidin opetuksia useasti kuvaten häntä järkeväksi ja huumorintajuiseksi. Äiti
näyttäytyykin vahvana ”niskavuorelaisena” naisena, joka paitsi johti tilan toimintaa, kasvatti lapsiaan
rehellisyyteen, oikeudenmukaisuuteen ja elämässä pärjäämiseen.
”Perjantaina tai lauantaina iltapäivällä käytiin saunassa. Saunakamarissa syötiin
saunan jälkeen marjapuuroa ja mamma kehui meitä lapsia asioista, jotka olivat
menneet hyvin. Yhtenä asiana hän aina tähdensi ehdotonta rehellisyyttä, totuutta ja
koulunkäymisen tärkeyttä. Äiti muistutti, ettei sellaisia riitoja tulekaan, etteikö voitaisi
tehdä sovintoa ja selvitä. On vain sovittava, ettei koskaan puhuta muuta kuin totta.”
”Äidillä oli huoli minusta, koska olin vilkas poika. Kun isää ei ollut, sanoi äiti
vanhimmalle veljelleni -- että tämän tulisi vastedes toimia isänä. Äiti halusi, että veljeni
huolehtii minusta niin, että ainakin kauppakoulu -- tulee käytyä ja äiti tulee varjelluksi.
(Veli) hoiti homman hyvin. Hän muistutti aina meille sisaruksille, että meidän tulee
käyttäytyä niin, ettemme aiheuta äidille murhetta.”
Äidin vaikutusvalta ja suhdeverkosto mahdollistivat myös lasten auttamisen urapolulle.
”Myöhemmin mamma hommasi minulle, kuten muillekin veljilleni, harjoittelupaikan --
Aloitimme juoksupoikana. Äiti sanoi, että kaikille kyllä löytyy työtä, jota tehdä. Pitää
vain löytää se oikea työ. Hän aina muistutti, että kun tekee työtä, syntyy myös tulosta.”
60
Varhaisen aikuisuuden tärkeä episodi käsittelee tulevan vaimon kohtaamista.
”Olin vasta armeijassa, kun jo seurustelin hyvin läheisesti tulevan vaimoni kanssa.
Tutustuin häneen, sillä hän opiskeli sairaanhoitajakoulussa, joka sijaitsi rykmenttiä
vastapäätä tien toisella puolella. Vieressä oli myös tanssilava, jossa pidettiin tanssit
joka keskiviikko. Pääsin lavalle iltalomilla ja siellä tapasin vaimonikin.”
Keskeisiä teemoja Veikon elämäntarinassa ovat lisäksi tavoitteellinen ja nousujohteinen ura,
lisäkoulutuksen hankkiminen työn ohessa sekä työskentely useilla paikkakunnilla
osuustoiminnallisissa johto- ja kehitystehtävissä. Tehtävät ulottuivat maan rajojen ulkopuolellekin.
”Olin myös rakentamassa osuustoimintaa -- Venäjälle. Työskentelin tuolloin -- toimitusjohtajana. --
Otin puheeksi osuustoiminnan ja pikkuhiljaa systeemi sitten heräsi.”
Veikon tarina päättyy muuttoon työn perässä nykyiselle paikkakunnalle. ”Minulla oli tuolloin vielä
koulutuslinja kesken. Minut kuitenkin valittiin. -- tullessani minulla oli jo perhe. Vaimo sekä kolme
poikaa, joista jokaisella yksi sisar.”
Äidin lisäksi elämäntarinan tärkeät henkilöt ovat ajankohdan paikallisia ja valtakunnallisia päättäjiä
ja vaikuttajia. Veikon tarinavaranto on valtava. Myytin narratiivinen sävy on optimistinen, jota
ilmeisen turvallinen kiintymyssuhde lapsuudessa on vahvistanut. Ideologisessa asemoitumisessa
tulevat esille nuoruudessa omaksutut rehellisyyden, totuuden ja ahkeruuden ihanteet ja arvot. Fivush
(2019) tuo esille äidin merkityksen lapsen kognitiivisessa ja emotionaalisessa kehityksessä, mikä
onkin havaittavissa Veikon myytissä. Mikäli äiti on osannut taidokkaasti selittää ja käsitellä asioita
lapsen näkökulmasta, kehittyy lapsen strateginen oppiminen, muisti ja ymmärrys itsestä ja toisista
ihmisistä. Lapsi oppii myös yhdistämään muistot siten, että ne mahdollistavat koherentin käsityksen
syntymisen maailmasta. (Emt., 77–78.)
Lisäksi Veikon myytin sävy on monin paikoin huumorilla höystetty. Huumorin ja ironian keinoilla
sekä painotuksin ja tauotuksin Veikko toi taitavasti esille vaikeitakin asioita. Kertomista pidettiin
tärkeänä, mutta suora puhe olisi voitu tulkita tökeröksi, vaivaannuttavaksi tai vastenmieliseksi.
Puheentuottamiseen liittyy ongelmia, mikä toisaalta hankaloittaa ilmaisua. Rooli perheen isänä ei tule
kerronnassa esille. Avioliitto on ollut elinikäinen päättyen vaimon menehtymiseen. Veikko on tuonut
ruoan pöytään ja työ onkin tarjonnut hänelle vahvan maskuliinisen identiteetin, mikä korostuu
myytissä. Kuten Riessman (2008, 111) ilmaisee, kapitalistisessa yhteiskunnassa miehen arvo on
sidoksissa siihen, paljonko hän ansaitsee. Heikkenemisen diskurssin sijaan Veikon identiteetissä
korostuukin halu pitää esillä hyvää taloudellista asemaa sekä menestyksellistä työuraa.
61
Elämäntarina on koherentti menneisyyden suhteen aikuisuuden loppuvuosiin asti. Viimeisiä
työvuosia ja myöhempiä elämänvaiheita Veikko ei muistele. Nykyisyys ja tulevaisuus eivät hahmotu
myytissä yhtenäisenä. Sosiaalisen aktiivisuuden puute vaivaa päivittäin, mikä saa elämän tuntumaan
tyhjältä. Tapahtumien ajallinen ja historiallinen järjestys eivät ole kertojalle keskeisiä. Riessmanin
(2008) mukaan episodeista rakentuvat tarinat eivät välttämättä olekaan ajallisessa yhteydessä
toisiinsa elämäntarinan perustuessa ennemminkin episodien kykyyn kantaa mukanaan muita
vastaavia episodeja. Tarinat eivät siten ole koherentteja lineaarisesti, vaan syklisesti. (Emt., 2008.)
Yksityiskohtaisiksi muistikuviksi monet tarinat ovat luultavasti lujittuneet lukuisten kertomiskertojen
jäljiltä. Kertoja myös nauttii kertomisesta ja korostaa kertomisen olevan helppoa, kun puhuu aina vain
totta. Kertomisen voikin havaita nostavan itsetuntoa. Tarinan muotoilussa Veikko on tarkka ja ottaa
huomioon yleisön. Näyttelyssä julkaistavasta tarinasta ei saa syntyä ylimielistä vaikutelmaa, josta
joku voisi pahastua.
Veikon myyttiä ohjaa ensisijaisesti toimijuus ja saavutusmotivaatio, sillä henkilökohtaisen myytin
tärkeät teemat liittyvät suoriutumiseen ja toimintaan ennemmin kuin valtaan ja dominanssiin. Lisäksi
myytistä kuvastuu läheisyysmotivaatio. Henkilökohtaisessa narratiivisessa myytissä painottuvatkin
sekä elämässä eteneminen että ihmistenvälinen keskinäisriippuvuus ja vastuunotto toisista ihmisistä.
Toimijuus imagona merkitsee Veikon myytissä pätevyyden saavuttamista ja osoittamista tekemällä
asiat muita paremmin. Myytti ilmentää myös tyytyväisyyttä ja sitoutumista työhön. Palaute, jonka
perusteella riskit ja voitot on mahdollista arvioida, kun tavoitteena on tuottavuuden parantaminen ja
liiketoimintojen kehittäminen, on myytissä keskeisessä asemassa.
Veikon toimijuuden imagossa korostuu soturin rooli. Soturi roolina merkitsee rohkeutta,
spontaaniuutta, aktiivisuutta ja tarmokkuutta kohdata haasteet. Rooliin sisältyy myös
emotionaalisuus, joka ilmenee Veikon omaksumassa tavassa kunnioittaa muita ihmisiä ja heidän
mielipiteitään. Läheisyys imagona tulee esille perinteenvaalijan roolissa. Oman suvun historia sekä
äiti tarinan ydinhenkilönä ovat keskeisiä myytissä. Perinteiden vaaliminen ilmenee lisäksi työlle
omistautumisena sekä jossain määrin romanttisena elämänasenteena. Juonellisesti tarinaa voi kuvata
sankaritarinaksi. Veikolla on takanaan arvostettu työura ja hän on pyrkinyt kukistamaan elämässä
vastaan tulleet haasteet aktiivisella toiminnalla. Riessmanin (2008) mukaan perinteiseen
sankaruuteen liittyy esteiden ja uhkien kohtaaminen ja niiden voittaminen. Sankari- ja
selviytymistarinat on myös nähtävä psykologisesti tärkeinä kertojan identiteetille. (Emt., 180.)
62
4.1.2.2 Martan sankaritarina
Martan lapsuudenkoti oli saaristossa. Sota vaikutti suuresti hänen elämäänsä. Martta kuvaa elävästi
sotavuosia nuoren tytön näkökulmasta. Kouluakin käytiin sotaa uhmaten.
”Talvisota syttyi, kun aloitin lyseon 11-vuotiaana. Välillä koulu oli suljettukin, kun oli
pommituksia. -- Sodan uhka oli jo ilmassa, mutta koulut kuitenkin alkoivat. Olimme
välitunnilla, kun pommikoneet tulivat päälle. Meidät oppilaat komennettiin suojaan
koulun kellarikerrokseen. Kun taas rauhoittui, meidät ajettiin kotiin. Satamasta lähti
siihen aikaan tuurimoottori eli aikataulun mukaan ajava vene -- saarelle, jossa asuin.
-- Kun pääsimme rantaan, tulivat pommikoneet uudelleen päälle. Meidät komennettiin
jälleen sirpalesuojaan, joka oli tehty selluloosatehtaan sellupaaluista. -- Kun pääsimme
oman saaren rantaan, tulivat koneet jälleen päälle. Menimme yhden rannassa olevan
talon seinustalle maaten, etteivät konepistoolit ampuisi meitä. Sitten vasta pääsimme
kotiin.”
Myös sota-ajan evakkomatkat kuuluvat lapsuusmuistoihin.
”Meidät evakuoitiin sodan alta --, missä olimme olleet jo ennen talvisotaa --. Olimme
maalla talven, kunnes välirauha tuli. -- Äidit lapsineen lähtivät. Meitä oli neljä lasta,
mutta vanhin sisareni, joka oli minua seitsemän vuotta vanhempi, jäi kotiin. Hän oli
keskuksessa töissä lottatehtävissä. -- Vanhempi veljeni auttoi lisäksi maatalon töissä.
Isäni oli -- ja häntä tarvittiin ammattinsa puolesta kotirintamalla.”
”Koko ajan tapahtui niin paljon kaikkialla. Pommi tuli tuohon ja pommi tuli tähän. En
osannut lopulta enää edes pelätä. Aina, kun vaara ohi -merkki tuli, ihmiset lähtivät
hakemaan haavilla kalaa merestä. Kalat kun pökertyivät pommituksen seurauksena ja
nousivat pintaan. -- Kesällä olimme myös me lapset töissä sahalla erilaisissa tehtävissä.
Silloin tarvittiin väkeä ja kaikkien osallistumista. -- 15-vuotiaana minutkin lähetettiin
työvelvolliseksi maalaistaloon --.”
Kerronnassa tulee esille myös omaa perhettä laajempi konteksti.
”Puhutaan paljon talvisodan hengestä. Meillä puhuttiin myös (saaren) hengestä.
Ihmiset riitelivät, motkottivat ja haukkuivat toisiaan tavalliseen tapaan. Mutta, jos
tarvittiin apua, autettiin. -- Se oli aivan itsestään selvää toimintaa. Myös, jos lapsille
sattui joku vahinko, se, joka paikalla oli, auttoi. Naistenhan täytyi olla töissä, kun miehet
olivat rintamalla. Naiset pyörittivätkin koko teollisuutta ja korvasivat miehet. Muistan
63
niitäkin perheitä, jotka muuttivat pois (saaresta) sodan takia. Kun sota oli ohi, he
hakeutuivat takaisin, mikä on osoitus saaren ihmisten yhteisöllisyydestä.”
Martta oli jo kouluaikana kiinnostunut piirtämisestä, mutta vasta eläkkeelle jäätyä hänellä oli aikaa
harrastaa säännöllisemmin posliinimaalausta ja maalaamista. ”Kun sitten olin kuntoutuskurssilla --,
sinne tuli vapaa-ajan ohjaaja opettamaan maalaamista. Silloin oli vuosi 1991.”
Martalla on runsaasti muistoja koskien taiteen tekemistä. Taide onkin toinen Martan myytin
ydinteema. Eräs taideteos on erityisen rakas, sillä sen kautta välittyvät muistot lapsuuden maisemasta.
”Kuvaan työssä merta, rantakivikoita ja laineiden loisketta, jotka merkitsevät minulle hyvin paljon.”
”Olen mm. tehnyt työn, jossa kuvaan elämänkulkua. Minulle aika ei mene, kuten suora
viiva, vaan se kiemurtelee ja mutkittelee, ohenee ja paksunee. En myöskään koe elämää
kaarena vaan ennemminkin elämää voi mielestäni verrata ohuisiin päresuikaleisiin,
jotka kuvastavat ihmisen psyykkisiä, sosiaalisia ja ruumiillisia puolia. Kun päreistä
katkeaa pala pois, ne heiluvat jonkin aikaa, kunnes asettuvat taas määrättyyn
järjestykseen. Minulle elämä on tällaista. Kun jossakin ihmisen osa-alueessa tapahtuu
jotakin, se vaikuttaa kaikkeen. Ihminen kuitenkin löytää jossain vaiheessa tasapainon,
heiluipa sitten mikä alue tahansa. Olen kuvannut näitä heiluvia alueita tummilla
kohdilla. Harmaat alueet puolestaan tarkoittavat, että emme tiedä, mitä milloinkin tulee
tapahtumaan. Sitten on niitä kirkkaita kohtia.”
Perhe on keskeinen Martan myytissä ja sukupolvia on kaikkiaan jo neljä. Martta on
yksityiselämässään ja työssään pohtinut elämänarvoja. Hän kertoo urastaan ja opinnoistaan, mutta ei
halua julkistaa näitä asioita. Martan tarina on koherentti ja melko lineaarinen kertoen yhtenäisestä
minäkäsityksestä. ”Olen aina yrittänyt karttaa sitä, että käpertyisi omiin vaivoihinsa. Sen sijaan pitää
elää elämäänsä. Olen oppinut sotainvalidien kanssa toimiessani huomaamaan, kuinka tärkeää on
elämänmyönteisyys.”
Martan tarinassa yhdistyvät niin mennyt, nykyisyys kuin tulevaisuuksin yhtenäiseksi narratiiviseksi
kokonaisuudeksi. Puoliso on kuollut kauan sitten ja muutto hoivakotiin on ollut Martan oma päätös.
Asuminen hoivakodissa mahdollistaa avun tarvittaessa, mutta sallii samalla kodin yksityisyyden.
Melko hyvä terveydentila tekee omaehtoisesta liikkumisesta talon ulkopuolella sujuvaa korkeasta
iästä huolimatta. Martan henkilökohtaisessa myytissä korostuu itsenäisyys ja tarve suojella omia
intiimiteettiin liittyviä rajoja. Martan myytin narratiivinen sävy on optimistinen. Elämäntarina sisältää
paljon metaforisuutta. Ideologisessa asemoitumisessa painottuvat nuoruudesta peräisin oleva taide
64
esteettisenä arvona sekä koulutus ja sosiaaliset arvot, kuten toisista ihmisistä huolen pitäminen.
Lisäksi ideologiassa painottuvat sodan kokemukset sekä isänmaallisuus.
Martan myytissä voi tunnistaa motivaation niin toimijuuteen kuin läheisyyteenkin. Toimijuus
imagona ilmenee soturin roolina. Soturi on rohkea, spontaani ja emotionaalinen. Soturi on myös
aktiivinen ja tarmokas elämässään ja liikkuu luontevasti maailmassa haasteet kohdaten. Rooli
ilmentää myös ns. hyvää kansalaisuutta. Läheisyyden imago tulee esille myytissä haluna pitää yhteyttä
toisiin ihmisiin ja rakastaa, hoivata sekä rohkaista muita. Imagossa korostuu tunteen palo -rooli. Tämä
rooli jakaantuu kahtia korostaen menestystä niin työssä kuin parisuhteessakin. Juonellisen
tarinaperinteen mukaan elämäntarinaa voi kuvata sankaritarinaksi, sillä Martta on menestynyt urallaan
osittaen määrätietoisuutta ja olipa kyse urasta tai yksityiselämän järjestelyistä tarinan ydin on
vaikeuksien voittaminen toimimalla.
4.1.2.3 Sirkan sankaritarina
Sirkka on kotoisin maaseudulta. Hänen isänsä toimi eri kartanoissa pehtoorina ja isän työn perässä
perhe joutui myös muuttamaan. Varhaiset muistot liittyvät kartanon leivintupaan, josta lapset saivat
tuoretta pullaa. Sirkka muistaakin yhä ihanat pullantuoksut sekä paperitehtaan voimakkaat hajut.
Myöhemmin pikkulottiin liittyminen ja kouluvuodet ovat tärkeitä elämän teemoja.
”Liityin myös pikkulottiin, missä kävimme kavereiden kanssa. Pikkulotissa tekeminen
oli sellaista kerhonomaista. Laulettiin, askarreltiin, opeteltiin ensiapua ja tehtiin
sideharsorullia.”
Kun perhe jälleen kerran muutti, vanhempien tarkoituksena oli, että Sirkka olisi jäänyt vanhalle
kotipaikkakunnalle jatkamaan oppikoulua.
”Vanhemmat hommasivat minulle asunnonkin kahden ikäneidon luota. Mieleeni on
jäänyt, kuinka kävimme tutustumassa paikkaan. Siellä oli kauniisti katettu pöydälle
oikein piparikahvit. Piparit olivat tuohon aikaan kovin harvinaista herkkua. Minä olin
kuitenkin niin kova kaipaamaan, että en mennyt sinne ollenkaan vaan tulin vanhempien
mukana --”
Sotavuodet ovat keskeinen teema Sirkan elämäntarinassa.
”Kun sota sitten tuli, tehtiin paljon ilmaista työtä työvelvollisina. Töihin määrättiin
myös kaikki nuoret, jotka vain kynnelle kykenivät. Minäkin olin sekä talvi- että
jatkosodan aikana ensin pikkulottana ja sitten lottana. Pikkulotta-ajalta muistan,
65
kuinka osallistuimme täisotaan. Kerran menimme erääseen perheeseen, jonka olot
olivat hyvin kurjat. Jouduimme väkisin viemään kylpyyn ja täisaunaan rouvan
lapsineen. He olivat niin likaisia, ettei heitä muutoin saatu puhtaiksi. Lapsetkin olivat
kotona, koska koulua ei sodan vuoksi ollut. Muistan rouvan silmät, jotka olivat täynnä
kärsimystä. Hän ei olisi halunnut lähteä, mutta teki mitä käskettiin ja oli nöyrä.
Menimme taloon reellä --. Meidän piti riisua äiti ja lapset ja panna vaatteet kuumaan
veteen pesuun. Täisaunan ja kylvyn jälkeen he saivat puhtaat vaatteet ylleen. Sillä
aikaa, kun toiset lotat pesivät äitiä ja lapsia, toiset puhdistivat kodin.”
”-- kartanossa olimme työvelvollisina mm. viljankorjuussa ja mottimetsässä. --
Myöhemmin jatkosodan aikana olin esikunnassa muonituslottana. -- Meidän lottien
tehtävänä oli laittaa esikunnalle ruokaa. Kun piti ruskistaa pannussa ruisjauhoja ilman
rasvaa, se oli hankalaa. Kaikki oli kortilla ja kaikkea oli niukasti. --. Oli ihan
luonnollista, että kaikki tehdään, mitä pyydetään. Se oli semmoista yhteen hiileen
puhaltamista. Hommat tehtiin nurisematta. Työskentelimme myös -- ilotulitetehtaalla.
Siellä teimme hylsyjä ammuksiin ja tervasimme niihin puuosia. Olimme kaikki nuoria
tyttöjä. Pojat olivat eri hommissa. Tällaista kotirintamatoimintaa ohjasivat paljolti
suojeluskunnat.”
Veljen tarinakin liittyy sotavuosiin. Kun veli myöhemmin muutti Ruotsiin, hän houkutteli myös
Sirkkaa ja hänen sisartaan lähtemään, mutta siskokset jäivät lopulta Suomeen.
”Veli joutui sotaan heti talvisodan alkaessa. Hänestä tuli sataprosenttinen sotainvalidi.
Häneen osui vihollisen luoti, minkä seurauksena hän menetti jalkansa. Jalka meni
kuolioon, sillä hän joutui olemaan pitkään rintamalla haavoituttuaan. Saadakseen
parempaa hoitoa veli matkusti sitten Ruotsiin sairaalaan. Sieltä hän lähetti äidille
kortin, jossa lohdutti kotiväkeä. Hän kirjoitti, että älkää surko, kyllä minä pärjään
yhdelläkin jalalla.”
Ammatin hankkiminen ja puolison löytyminen ovat seuraavia tärkeitä teemoja myytissä.
”Sodan jälkeen menin -- modistioppiin ja opettelin tekemään hattuja. -- Hattujen mallit
keksittiin omasta päästä. Meillä oli semmoiset huovutetut aihiot, joista aloitettiin. --
Kaikesta oli pulaa, mutta -- oli suuri toimija ja sai hankittua koristeita ja nauhoja. --
Kun menin naimisiin, jäin pois modistin työstä. ”
66
”Tapasimme tansseissa -- seurantalolla. -- Muistan, että tavatessamme istuin siskoni
kanssa ihan näyttämön edessä ja tanssin ensin toisen pojan kanssa. Sitten -- tuli
hakemaan minua ja se oli menoa saman tien. -- Luoja tietää, että siitä se lähti. Ei
mennyt vuottakaan, kun oltiin jo naimisissa. Häät tanssittiin seurantalolla.”
Avioiduttuaan Sirkka yritti parhaansa mukaan jatkaa kotona työntekoa, kunnes perheeseen syntyi
lapsi, joka muutti elämän täysin.
”Koska kaikki oli kortilla ja luvanvaraista, yritin hankkia itselleni virallisen luvan
hattumateriaalin hankkimista varten. -- Vuokrasin myös huoneen omaa liikettä varten
-- lyhyttavaraliikkeestä. Kun oltiin oltu vuosi naimisissa, tulin raskaaksi. Silloin
maailma meni ihan päälaelleen ja romahti kokonaan. Kaikki muotiliikkeen
suunnitelmat jäivät. Olin 22-vuotias --. Lapsen tulo kaatoi ihan kaiken.”
Myöhemmin Sirkasta tuli menestyksekäs yrittäjä, jonka yritys teki monet iltapuvut mm. Linnan
juhliin. ”Lehdestä sain idean ruveta tekemään vaatteiden ompelua kotona. -- Siitä toiminta alkoi
vähitellen suurentua ja suurentua -- maineemme kasvoi. -- Parhaaseen aikaan meillä oli ompelijoita
hallissa 20 ja kotiompelijoita saman verran.”
Vapaa-aikaa puolisot viettivät yhdessä laajan ja aktiivisen ystäväpiirin kanssa.
”Meitä oli kaikkiaan 20 perhettä. Kokoonnuimme aina jonkun kotiin laulamaan, kun
oli pikkuisenkin juhlan tynkää. -- lauloi ja soitti viuluakin. Hänen veljensä -- soitti
huuliharppua. -- taas soitti mm. haitaria. Laulaminen oli meille henkireikä ja
ystäväpiiri oli hyvin tiivis. -- Minä tykkäsin aina laittaa pöydän koreaksi. Me myös
tanssimme yhdessä. Matot vaan rullattiin lattialta.”
Sirkka iloitsee hyvistä ja läheisistä väleistä lapsiin ja heidän perheisiinsä. Korkeasta iästä huolimatta
Sirkan muisti on hyvä ja hän asuu yhdessä puolisonsa kanssa. ”Viikko juhannuksesta meille tuli -- 72
vuotta yhteistä taivalta.” Sirkka hoiti aluksi Alzheimerin tautia potevaa miestään kotona, kunnes
voimat ehtyivät. Hän ilmoittikin pojille, että ”hommatkaa meille palveluasunto”.
Sirkan tarina on koherentti ja hyvin lineaarinen. Henkilökohtaisen myytin narratiivinen sävy on
optimistinen. Hoivakodissa on asuttu jo useita vuosia ja elämä kulkee tasaista rataa. Myytissä
näyttäytyvät menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus yhteensovitetuilta. Sirkan elämän muistoista
välittyy aistihavaintojen keskeisyys lapsuuden pullan tuoksusta paperitehtaan hajuihin, kaalilaatikon
makuun ja sifongin liehuntaan. Myytin ideologisessa asemoitumisessa on havaittavissa nuoruudesta
67
peräisin oleva sitoutuminen läheisiin ihmisiin, joka myöhemmin ilmenee kiinteinä ystävyyssuhteina.
Tarinassa onkin lukuisia keskeisiä henkilöitä.
Myytin narratiivisessa imagossa tulevat esille sekä motivaatio läheisyyteen että toimijuuteen.
Läheisyys imagona tarkoittaa halua pitää yhteyttä toisten ihmisten kanssa ja tehdä yhteistyötä.
Imagon keskeinen rooli edustaa lähinnä tunteen paloa, sillä rooli on jakautunut kahtia ja siinä tulee
esille menestyminen niin kotona kuin työelämässä. Sirkan henkilökohtaisen myytin toinen puoli
painottuu toimijuuteen. Toimijuuden imago ilmenee myytissä luovuutena, tuottavuutena, tiettyjen
asioiden ajamisena ja voittamisena. Toimijuudessa painottuvat myös kunnianhimoisuus,
yritteliäisyys ja rohkeus. Sirkan toimijuuden imagon keskeinen rooli on soturi. Soturi on rohkea,
emotionaalinen, ystävyyssuhteita vaaliva, aktiivinen ja tarmokas sekä valmis kohtaamaan haasteita.
Juonellisesti tarina on sankaritarina, jossa korostuu vaikeuksien voittaminen toimimalla ja menestys
uralla. Sankaruus tulee esille aktiivisena toimintana ja neuvokkuutena sekä eteenpäin pyrkimisenä
aina pikkulotta-ajoista lähtien.
4.1.3 Selviytymistarinat
Selviytymistarinoiksi olen luokitellut tarinat, jotka osoittavat, että lapsuudessa kohdatuista
terveydellisistä hankaluuksista tai materiaalista niukkuudesta huolimatta elämä ei ole lannistanut.
Selviytymistarinoissa korostuvat vaikeudet, joilla on yhä merkitystä elämässä, mutta, jotka ovat
hallinnassa. Tarinoissa ei tule esille pyrkimys suuriin tekoihin vaan ennemminkin selviytyminen
haittatekijöistä riippumatta.
4.1.3.1 Salmen selviytymistarina
Salme on maalta kotoisin. Lapsuudenkodissa elämä oli vaatimatonta. Isä oli renki ja äitikin oli
toisinaan talossa töissä. ”Meillä oli tavallinen torppariasumus, mikä tarkoitti, että asuimme mökissä
vuokralla. Vuokraa talolle vanhemmat maksoivat työllään.” Ihan loppuikäänsä vanhemmat eivät
olleet torppareita, vaan muuttivat --, missä Salmekin jo tuolloin oli töissä.” Meitä oli viisi lasta.
Sisaruksistani kaikki lähtivät kotoa varhain, nuorimmat 12–13 -vuotiaina. He menivät piioiksi ja
rengeiksi ja joku lähti kouluunkin. Vanhin veljeni ehti olla sodassa selviten sieltä hengissä kotiin.”
Vaatimaton elämä on tärkeä teema Salmen varhaisissa muistoissa. Vaikka elämä oli köyhää, nälässä
ei tarvinnut olla.
68
”Elämä torpparina oli takuulla erilaista kuin nykyisin. Se oli hyvin niukkaa. Silloin ei
ihmisiä avustettu, kuten nykyisin. Kunnan edustaja kävi syksyllä koululla katsomassa
tarvitsisiko joku jalkineet tai saappaat, koska koulumatkat olivat pitkiä. Minäkin sain
kansakoulussa avustusta. Muistan, että minulle annettiin monta kertaa leninkikangas.
Kylässä oli mamma, joka sitten teki kankaasta mekon. Sain uuden leningin joka
jouluksi. Mielestäni kangas oli aina kaunis ja mekostakin tuli oikein nätti.”
”Kotona vietettiin aina joulua parhaan kyvyn mukaan. -- Talosta isä sai ison, 10-kilon
kinkun kokoisen palan possunlihaa. Jälkiruoaksi oli riisipuuroa ja rusinasoppaa.
Talosta saatiin myös jauhoja, joista äiti leipoi. Katossa olivat vartaat täynnä leipää.
Äiti teki kerralla ison taikinan ja minunkin piti leipoa koulun jälkeen.”
Toinen Salmen elämäntarinan keskeinen teema käsittelee sairastumista.
”Olin saanut polion jalkaani neljävuotiaana. Jouduin olemaan sairaalassa Helsingissä
moneen otteeseen. Siinä meni kaikkiaan pari, kolme vuotta. Vanhemmat eivät käyneet
siellä minua katsomassa. Olin kuitenkin sen luonteinen, että sopeuduin, eikä minulla
ollut ikävä. Sen sijaan sairaalasta tuli minulle koti. Siellä oli potilaana yksi rouva, jota
pidin ihan jo äitinä. Eräs professorin arvoinen herra kävi siellä melkein joka päivä
katsomassa nuorinta lastaan, jolla myös oli polio. He asuivat Helsingissä. Hän toi
herkkuja lapselleen ja minäkin sain niitä, koska olimme kavereita. Minulla ei ole
sairaalasta ikäviä muistikuvia. Päinvastoin. Sitten, kun piti lähteä kotiin, ei se kovin
hääppöiseltä tuntunut.”
Kolmas tärkeä teema koskee hyvin sujunutta koulunkäyntiä ja sen ohessa tehtyä tienestiä.
”Minä kävin kansakoulun siinä missä muutkin ja sainpa hyvän todistuksenkin.
(Paikkakunnalla) oli tuolloin mökki siellä ja mökki täällä. Monesta talosta lapset
lähtivät nuorina maailmalle. Minäkin lähdin tavallaan jo 12-vuotiaana, kun menin
koulun ohella töihin. Tuolloin kylällä oli sentraalia hoitava mamma. -- Hän kysyi
äidiltä, että (enkö minä) voisi tulla avuksi, niin että hänkin pääsisi joskus jossain
käymään. Minä lupasin mennä. -- Useimmiten jäin sinne yöksikin. -- Olin 17-vuotias,
kun lähdin sentaalista ja muutin --. Kotonakaan en enää sen jälkeen käynyt kuin suurin
piirtein kerran vuodessa. Joka kerta kävin mammaakin katsomassa.”
69
Ammatinvalinta tapahtui sattuman kautta.
”Kun en kyennyt polion vuoksi piiaksi, piti miettiä, millä elän. -- Jotkut sitten ilmoittivat
minut -- ammattikouluun, jossa menin ompelulinjalle. -- Olin ammattikoulussa juuri
kovimpien sotavuosien aikana. Talvisota ei vaikuttanut koulunkäyntiin muuten kuin
sillä tavalla, että piti mennä silloin tällöin pommisuojaan.”
Ammattikoulun jälkeen Salme meni naimisiin ja miehen työn perässä kierrettiin eri puolilla Suomea.
Perheeseen syntyi kaksi tytärtä ja Salme teki kotona ompelutöitä.
”Ihmiset eivät olleet vielä tottuneet valmisvaatteisiin, vaan halusivat omanlaatuisia
hameita ja muuta. -- Lisäksi tein omille lapsilleni kaikki vaatteet takista lähtien. He
saivat aina kulkea hyvissä vaatteissa. Joka joulujuhlaan tein heille uudet mekot. Sitten
maailma meni siihen, että kaikki vaatteet haettiin kaupasta, eikä niitä enää teetetty.”
Salmen elämäntarinassa tulee esille kova työnteko lapsesta lähtien. Myöhemmin ahkeroitiin
pariskuntana ja hankittiin oma rintamamiestalo. ”Ihmisiksi pyrittiin olemaan eikä rötöstelty. Tyttäret
koulutettiin. Haluttiin, että heillä olisi parempi elämä kuin mitä minulla oli ollut. Pidettiin tärkeänä,
että tytöt pysyvät terveinä, käyvät koulunsa ja opiskelevat itselle ammatin.” Nyt puoliso on kuollut
ja lapsenlapsetkin aikuistuneet. Hoivakotiin muutto on tapahtunut ennemmin pakon sanelemana kuin
omasta tahdosta. Koti on edelleen muualla, mutta ”täällä pitää kuitenkin yrittää viihtyä parhaansa
mukaan.”
Salmen elämäntarina kuvastaa yhteiskunnallista eriarvoisuutta vuokraviljelijöiden ja maanomistajien
välillä. Näkökulma on vastakkainen Veikon tarinaan verrattuna. Elämän niukkuus asetti rajat
tulevaisuuden suunnitelmille. Myytti ilmentää myös sosiaalista nousua. Luokkayhteiskunta syrjäytyi
hyvinvointiyhteiskunnan syntymisen seurauksena pikkuhiljaa ja tilalle kehittyi uusi keskiluokka.
Vaatimattomista lähtökohdista huolimatta keskiluokkaistuminen mahdollisti oman asunnon
hankkimisen, kohtuullisen toimeentulon ja lapsille paremmat mahdollisuudet kouluttautua ja edetä
elämässään. Polio näyttäytyy tarinassa hallitsevana teemana. Sairaus ei kuitenkaan lannistanut vaan
opetti pärjäämään omillaan.
Myytin ideologinen asemoituminen pohjautuu nuoruudessa hankittuun sitkeyteen, periksi
antamattomuuteen, omiin kykyihin luottamiseen sekä työn arvostamiseen. Tunteiden hallinta tulee
esille läpi elämäntarinan ja lienee seurausta lapsuuden kokemuksista. Silti myytistä kuvastuu
myönteisyys ja välittömyys. Myytissä tulee esille niin ikään lapsuudesta juontuva esteettisen
kauneuden arvostus. Ammatiksi tulikin luovuutta korostava ompelutyö. Lapsille turvattiin
70
mahdollisimman hyvä elämä ja heidän menestyksestään saattoikin tuntea ylpeyttä. Myytin
narratiivinen sävy on optimistinen ja myytti on koherentti ja lineaarinen. Menneisyys ilmaistaan
tyyneydellä ilman katkeruutta. Kaipuu omaa kotiin ja omiin oloihin on kuitenkin kova, mikä aiheuttaa
ongelmia sopeutumisessa. Myytin nykytila ei olekaan yhteensovitettu tulevaisuuteen.
Salmen narratiivisessa imagotyypissä korostuu motivaatio toimijuuteen. Toimijuus merkitsee
selviytymistä, ymmärtämistä ja tekemisen painottamista. Myytissä painottuvat itsenäisyys,
vakuuttavuus, yritteliäisyys ja neuvokkuus. Imago kuvastaa tekijän roolia. Tekijä on vähemmän
ihmistenvälinen verrattuna muihin toimijuuden rooleihin. Salmen myytissä ompelutyö edustaa paitsi
yksin tekemistä myös luovien tuotteiden valmistamista. Hänen mielenkiintonsa kohdistuu omin käsin
konkreettisten asioiden tekemiseen. Henkilökohtaisessa myytissä ilmenee myös pyrkimys tehdä työt
hyvin ja elää rehellistä ja tavallista elämää. Juonellisesti elämäntarinaa voi pitää selviytymistarinana.
Vaikka lapsuus oli materiaalisesti niukkaa ja fyysinen terveys toi lisähaasteita elämänpolulle, haasteet
eivät lannistaneet vaan ennemminkin kasvattivat sisukkuutta, opettivat selviytymään ja saivat jopa
tuntemaan ylpeyttä selviytymisestä. Päämääränä on arkinen elämä, ei suuriin tekoihin pyrkiminen.
4.1.3.2 Hannun selviytymistarina
Hannu on asunut suuren osan elämästään nykyisellä paikkakunnalla. Vanhemmilla oli puutarha ja
Hannun varhaiset tärkeät muistot liittyvätkin puutarhan ja marjapensaiden hoitoon sekä isän kanssa
touhuamiseen ja kalastamiseen mökillä. Myös kouluvuodet 1960–luvulla ja keppostelut ovat tärkeitä
elämän muistoja. Hannu on aina ollut pedantti niin uralla kuin harrastuksissa. Lisäksi hän muistaa
tarkasti kaikki tarinaansa liittyvät vuosiluvut. Hannu harrastaa niin filateliaa, numismatiikkaa kuin
palapelien kokoamistakin.
”Kun kyllästyin lukemiseen, kävin ammattikoulun maalarilinjan. Olen aina tykännyt
tarkkuutta vaativasta työstä. Työskentelin vuosina -73 – -90 viimeistelijänä ja
laserkoneenkäyttäjänä. -- tammikuussa -90 pääsin eläkkeelle.”
”Aloin kerätä postimerkkejä, kun olin 10-vuotias. Vuosi oli -65. Olin silloin sairaalassa
ja minulta kysyttiin, mitä haluaisin harrastaa. Myös äitini oli kerännyt postimerkkejä.
-- Vanhimmat merkkini ovat englantilaisia vuodelta 1845. -- Vuonna -89 kiinnostuin
myös kolikkorahojen keräilystä, niin vanhoista kuin erilaisista uusista keräilykolikoista.
Tämäkin harrastus sai alkunsa löydettyäni äidin kätköistä vanhoja rahoja. Myös
mummo oli pistänyt sivuun kolikoita. Nyt teen jo seitsemännettä palapeliä --.”
71
Hannun sairaus johti äidin kuoltua asumiseen hoivakodissa. Hannun tarinasta löytyy kaksi
yhtäaikaista realiteettia ja kaksi minuutta, jotka vetävät samaan aikaan tarinaa yhteen ja erilleen.
Vaikka henkilökohtainen myytti ei ole koherentti eikä narratiivi ehyt, on myytin sävy positiivinen.
Myytissä tulee esille huumori, empaattisuus ja elämänmyönteisyys sekä toimijuuden imago.
Toimijuus ilmenee selviytymisenä, tilanteiden analysoimisena ja nokkeluutena. Laaja kiinnostus ja
tietämys eri elämänalueilta korostuvat myytissä sairausnarratiivin ohella. Puheentuottamiseen liittyy
ongelmia. Hannun elämäntarinaa voi juonellisesti kuvata selviytymistarinaksi, sillä terveydellisistä
haasteista huolimatta elämä on kantanut ja asettunut uomiinsa.
4.1.4 Sinnittelytarinat
Sinnittelytarinat ovat elämäntarinoita, jotka kuvaavat jokapäiväistä pinnistelyä ja pyrkimystä sietää
nykyistä elämäntilannetta, josta ei näytä olevan ulospääsyä toiveesta huolimatta.
4.1.4.1 Liljan sinnittelytarina
Lilja on kotoisin pieneltä maatilalta. Perheessä oli kuusi lasta. Isä oli ammatiltaan talonrakentaja ja
oli rakentanut myös perheen kotitalon. ”Se on vankka hirsitalo, johon tehtiin myöhemmin laudoitus
päälle. -- teimme työn yhdessä isän kanssa. Olin myös katolla, kun uusimme päreet. Olin silloin nuori
ja ketterä tyttö.” Isä oli paljon matkatöissä, mutta kun hän oli kotona, oli kodin ilmapiiri iloinen.
”Muistan, kuinka äiti nauroi paljon isän kanssa. Isä olikin hauska ja huumorintajuinen.
Hänellä oli myös mukavia lastenjuttuja. Myös veljillä oli hauskaa huumoria. Isä
sanoikin aina, että huumorin kukka se on kaunein kukka. Kun sitä aikaa ajattelee, tulee
itku silmään.”
Elämäntarinan erityinen episodi käsittelee veljen menehtymistä sodan seurauksena.
”(Veli) kuoli pian sodan jälkeen. Hän oli vain noin kaksikymmentävuotias tuolloin.
(Hän) oli ollut sotavankeudessa Itä-Suomessa emmekä pitkään aikaan tienneet hänen
kohtalostaan. Hän kuitenkin pääsi viimein kotiin, jossa ehti olla vain pari viikkoa,
kunnes kuoli yllättäen. Veli oli aliravittu ja hyvin huonossa jamassa. Vangit eivät olleet
saaneet riittävästi ruokaa ja heidän oli ollut kuljettava pitkiä reissuja. Tuolloin ei
saanut lääkäriäkään heti paikalle.”
72
Seuraavat tarinan keskeiset teemat liittyvät aikaiseen lähtöön kodin turvallisesta piiristä,
toteutumattomaan toiveeseen opiskella sekä puolisoon.
”Lähdin jo nuorena kotoa maailmalle, aluksi siskon vauvoja hoitamaan. Mieheni
tapasin, kun menin töihin myyjäksi -- Olin tuolloin kovin nuori, juuri koulusta päässyt.
Minun oli kyllä tehnyt mieleni jatkaa opiskeluja, mutta tuolloin siihen ei ollut
mahdollisuutta. --. (Mies) oli seurallinen ja oltiin molemmat orvon tuntuisia. Ei kuuluttu
sille kylälle ollenkaan. Tutustuimme nopeasti. Kun oltiin kahdestaan, laulettiin yhdessä.
Se oli kivaa. Mieheni tulikin tunnetuksi laulajana. -- Kun hän lähti tanssipaikalle tai
muualle esiintymään, mentiin sinne yhdessä. Yhdessä opeteltiin myös tanssimaan. Minä
osasin kyllä jo, mutta (miehelle) piti opettaa.”
Muistissa on myös tärkeä teema, joka kertoo omistautumisesta omille lapsille sekä urasta kotiäitinä.
”Meille syntyi kolme poikaa ja minä hoidin heitä kotona. -- Pojat olivat hyvin ihania, kilttejä, iloisia
ja rauhallisia, sellaisia kuin pitää lasten olla.”
Liljan tarinan avaintapahtumat ja hienoimmat kohdat liittyvät elämän tärkeimpiin ihmisiin.
Muistisairauden vuoksi myöhempien vuosikymmenien tapahtumat eivät ole muistissa, mutta
varhaisemmat muistikuvat ovat tarkkoja, miltä osin narratiivi on koherentti ja lineaarinen. Elämää
ovat varjostaneet monet sairaudet, jotka ovat vähentäneet elämäntyytyväisyyttä. Liljan myytin
narratiivinen sävy on silti optimistinen. Ideologisessa asemoitumisessa painottuvat lapsuudesta
peräisin olevat ilo ja huumori.
Liljan henkilökohtaisessa narratiivisessa myytissä ilmenee läheisyys keskeisenä motivaatiotekijänä
ja imagona. Myyttiä hallitsevat rakkaus, ystävällisyys ja myötätunto muita kohtaan. Liljan myytissä
on kaksi tärkeää roolia, ystävä ja perinteenvaalija. Ystävä roolina tulee esille suhteessa aviopuolisoon
ja lapsiin. Hyvät muistot kotiäitiydestä vahvistavat läheisyysmotivaatiota. Perinteenvaalija roolina
puolestaan tarkoittaa tyytyväisyyttä avioliittoon ja vanhemmuuteen. Roolissa tulee lisäksi esille
opintojen merkitys sekä romanttisuus. Romanttisuus ilmenee toiveena päästä hoivakodista muualle
asumaan samalla, kun tavoite näyttää olevan tietoisesti saavuttamattomissa.
Liljan myytistä kuvastuu pyrkimys säilyttää muistot harmittomasta menneisyydestä. Myytissä tulee
edelleen esille halu iloita ja jakaa arkea toisten ihmisten kanssa. Lilja tunnistaa muistin
heikkenemisen, mistä seuraa konflikteja, epätyytyväisyyttä, huolta, turhautumista ja yksinäisyyden
kokemusta. Oma hyvinvointi koetaankin jokseenkin huonoksi tulevaisuuden herättäessä
levottomuutta. Henkilökohtaista narratiivista myyttiä voi pitää rikkonaisena. Kuten Medved ja
Brockmeier (2008, 70) ilmaisevat, kokemus minuuden menettämisestä johtaa rikkonaiseen
73
narratiiviin ja tunteeseen, ettei kukaan voi ymmärtää. Tarinaa voi luonnehtia sinnittelytarinaksi, jossa
vaikeudet eli terveydentilan heikkeneminen ja yksinäisyyden kokemus ovat koko ajan läsnä, mutta
silti ne yritetään kestää hammasta purren.
4.1.4.2 Tuijan sinnittelytarina
Tuija on Helsingistä kotoisin. Kansalaiskoulun jälkeen hän kävi vuoden kauppakoulua, mutta jätti
koulun kesken mennäkseen töihin. Tuijan varhaiset muistot liittyvät pihaleikkeihin ja parhaaseen
ystävään.
”Minulla oli sydänystävä --, jonka kanssa tuli yhdessä hengailtua. Tutustuimme, kun
olimme samalla hoitotädillä. -- Viikonloppuisin kävimme -- mökillä -- Sielläkin oli
kavereita, naapurissa asuvia lapsia. Vajaan kilometrin päässä oli ranta ja siellä
kuluivat monet kesäpäivät.”
Työura ja kotiäitiys ovat Tuijan elämäntarinan tärkeitä teemoja.
”Menin töihin myyjäksi --. Tykkäsin työstäni ja jatkoin sitä myöhemmin --. Sitten
rupesin seurustelemaan ja menin naimisiin. -- Päivääkään en kadu. -- Sitten olin monta
vuotta muksujen kanssa kotona.--- Kasvoin kotiäitiyteen ajan kuluessa. Tuli omat
rutiinit eikä turhaan mietiskelty tekemisiä. -- Miehen kanssa erottiin vuonna -94. ”
Myös kariutunut avoliitto, vapaaehtoistyö ja toisten auttaminen ovat tarinan ydinteemoja.
”Sen jälkeen olen ollut avoliitossa, mutta suhde katkesi miehen alkoholin käytön vuoksi.
Ollaan kuitenkin hyvät ystävät yhä tänä päivänä. Kotiäitinä ei juurikaan ollut omaa
aikaa. Minä tykkäsin kutoa, mitä aikaa liikeni. Tein kaikenlaista omalle porukalle
sukista paitoihin. Kutomisen opin äidiltä. Koulussa en osannut edes lapasen vartta
tehdä. Entisen työkaverin kanssa kudoimme myös 17 paria sukkia asunnottomien
yöhön. Kun tulin (hoivakotiin), ensimmäinen huoli olikin saada sukkalangat tänne. --
olin neljä ja puoli vuotta vapaaehtoisena töissä ennen eläkkeelle jäämistä. -- Monet
tulivat minulle puhumaan. Olin sellainen Leelian lepotuoli.”
Muutto hoivakotiin on ollut erityinen elämän muutoskohta ja stressitekijä. Talosta on kuitenkin
löytynyt ystävä, jonka kanssa aikaa saa kulutettua.
”Olen tottunut olemaan omissa oloissani enkä oikein viihdy (hoivakodissa). Omassa
kodissa tai toisenlaisessa palvelutaloasunnossa olisi parempi olla. Haluaisin vetää
oven kiinni ja tehdä itse omat ruokani ja päättää, koska menen suihkuun.”
74
”Minulla on diabetes ja olen valtaosin pyörätuolissa. -- Pyrin kuitenkin siihen, että
pääsen taas liikkumaan omin jaloin rollaattorin avulla. -- Elämänohjeeni on ollut, että
pitää olla rehellinen eikä saa pettää toisen luottamusta. Lapsille sanoin, että olkaa
rehellisiä paitsi itselle myös toisille. Kaksi tärkeintä sanaa tässä maailmassa ovat
anteeksi ja kiitos. Ne kun muistaa, on itsellä hyvä olla ja tulevat toisetkin tyytyväisiksi.”
Tuijan tarina on johdonmukainen ja lineaarinen ja kerronta sujuvaa. Tuija onkin iältään nuorin
haastateltava. Elämäntarina on myös koherentti. Viime aikojen tapahtumat eivät kuitenkaan ole
kulkeneet toivottuun suuntaan eikä asuminen hoivakodissa tunnu oikealta ratkaisulta, minkä vuoksi
Tuijan myytti ei ole yhteensovitettu suhteessa tulevaisuuteen. Henkilökohtaisen myytin sävy on silti
optimistinen. Tuijan elämäntarinassa on monia tärkeitä henkilöitä ja tapahtumia, jotka tulevat esille
myönteisessä valossa. Lapset ja lastenlapset ovat tärkeitä, samoin kuin huonompiosaisten auttaminen.
Myytin ideologisen asemoitumisen painopiste on rehellisyydessä ja altruismissa. Rehellisyys on
ihanne, jota Tuija on pyrkinyt opettamaan myös lapsilleen.
Tuijan imagossa tulee keskeisesti esille läheisyyden motivaatio. Tuijan myytti ilmentää halua pitää
yhteyttä toisiin ihmisiin, hoivata ja tehdä yhteistyötä muiden kanssa. Henkilökohtaisen myytin
piirteissä korostuvat ystävällisyys, lojaalisuus ja sosiaalisuus. Läheisyyden imagon keskeisenä
roolina voi pitää hoivaajaa. Hoivaaja on valmis uhraamaan itsensä toisten puolesta ja on aina valmis
auttamaan muita. Tuija on hoitanut lapset kotiäitinä ja tehnyt myöhemmin hyväntekeväisyystyötä
asunnottomien ja alkoholistien parissa. Elämäntarinaa voi juonen perusteella kuvata
sinnittelytarinaksi, sillä nykytilanteen kanssa on elettävä, vaikka sitä ei hyväksyisikään. Kerronnan
hetkellä juonta voi pitää myös tragediana, sillä yhteiskunnan aiheuttamat pidäkkeet estävät tarinan
sankaria toteuttamasta itseään.
4.1.5 Menetystarina
Veeran elämäntarinaa kuvaan menetystarinaksi, sillä sairaudet ja muutto hoivakotiin ovat johtaneet
rakkaista asioita luopumiseen ja stressin ja trauman kokemiseen. Selviytyminen näyttäytyy
toistaiseksi vaikealta.
75
4.1.5.1 Veeran menetystarina
Veera haluaa puhua taiteentekemisestä, mutta kerronta laajenee tavoitteesta. Lapsuus ja nuoruus
jäävät kuitenkin tarinassa käsittelemättä osittain puheeseen liittyvien hankaluuksien vuoksi. Veera on
ollut innokas amatöörimaalari, jolle taiteen tekeminen on suuri intohimo.
”Alun perin harrastin posliinimaalausta, jota ryhdyin opiskelemaan. -- Lapset
kuitenkin särkivät kotona lähes kaikki työt, joten päätin vaihtaa posliinit
öljyvärimaalaukseen. -- Tykkäsin aina maalata kauan. Kun sanoin, että nyt on valmis,
ei se pitänyt, vaan tein lisää. Monet yötkin saatoin työskennellä. Kaksi yötä meni
kerrankin peräkkäin. -- Lempikohteeni on ollut luonto.”
Veeran elämäntarinassa luonto on taiteellisen inspiraation lähde, minkä lisäksi luonnossa
liikkuminen, luonnosta nauttiminen ja havaintojen tekeminen ovat keskeisiä myytin teemoja.
”Kotirannan joessa kävin uimassakin kesät talvet. -- Laitoin aamulla kahvin päälle ja lähdin uimaan.
Kävin lähes joka aamu uimassa ennen töihin lähtöä. Iltaisin puolestaan laitettiin sauna päälle ja
kylvettiin miehen kanssa.”
Lasten lisäksi erityisesti aviomiehen kanssa yhdessä tekeminen ovat tärkeitä teemoja Veeran
myytissä. Puolison kanssa matkusteltiin, tehtiin töitä, pidettiin yllä seuraelämää ja vietettiin vapaa-
aikaa miehisten harrastusten parissa ja miehen harrastuksia myötäillen.
”-- ryhdyin käymään myös hirvimetsällä mieheni mukana. -- Hirviporukassa olin ainoa
nainen, mutta minut otettiin hyvin vastaan eikä kummemmin ihmetelty.
Aamuvarhaisella lähdettiin hirvestämään ja minäkin laitoin päälleni perusteelliset
hirvimiesten metsästysvaatteet. -- Tykkäsin paljon myös marjastaa ja sienestää. Lisäksi
mies oli koko ikänsä innokas kalastaja. Täytyihän minunkin olla mukana ainakin veneen
soutajana.”
Veeran henkilökohtaista myyttiä hallitsevat sekä toimijuuden että läheisyyden motivaatiot ja imagot,
jotka menevät myytissä osin päällekkäin. Toimijuuden imagossa tulee esille tekijän rooli, joka
ilmentää vähäisempää tarvetta olla yhteydessä toisten kanssa, usein tekemistä yksin sekä
tuotteliaisuutta. Tekijän on investoiva aika ja resurssit tehokkaasti, jotta harrastukset mahdollistuvat
työn ja perheen ohessa. Läheisyys imagona tulee esille tunteen palo- roolissa. Tässä roolissa
yhdistyvät kunnianhimo ja tarve menestyä taiteentekemisessä sekä rakkaus kotielämää ja puolisoa
kohtaan.
76
Veeran henkilökohtainen myytti on koherentti ja lineaarinen. Nykyisyys ja tulevaisuus aiheuttavat
kuitenkin turhautumista. Veera on kohdannut elämässään monia vakavia sairauksia, jotka ovat olleet
elämän suuria muutoskohtia. Puolison menehtyminen on johtanut arjen muuttumiseen ja
sairastumisesta on seurannut muutto hoivakotiin. Sairauksista ja surusta Veera puhuu, mutta tarinassa
hän ei halua käsitellä teemoja. Lisäksi puheentuottamisen hankaluuksista johtuen tarinan kertominen
edellyttää yhteistyötä haastattelijan ja haastateltavan välillä. Toipumisen edistymisestä huolimatta
stressiä Veeran elämään aiheuttavat sairaudet sekä asuminen vieraaksi koetussa paikassa.
Nykytilanne ei vastaa tulevaisuuden odotuksia. Luopumisista on seurannut surua ja ahdistusta.
Myytin sävy on pessimistinen suhteessa nykyisyyteen ja tulevaisuuteen ja tarinan yhteensovittaminen
on kesken. Huoli ja paniikki kohdistuvatkin kahtaalle, sekä sairauden aiheuttamaan traumaan että
narratiivin hajoamiseen (Medved & Brockmeier 2008, 61–62). Tarinaa voi kuvata menetystarinaksi
tai tragediaksi, jossa elämä koetaan menetetyksi vaikeuksien viedessä lopulta voiton.
Pessimismistä huolimatta Veeran menneisyyttä koskevassa myytissä tulee esille onnellisuus, itsen
toteuttaminen ja positiivisuus. Toinen puoli Veeran minuutta ilmentää iloisuutta, hyvää mieltä ja
tahtoa auttaa muita ihmisiä. Ihminen saattaakin itse kuvitella tarinansa olevan tragedia, mutta tarinaa
uudelleen lukemalla ja tulkitsemalla sen voi havaita olevan menestystarina. Kuntoutuminen voi
mahdollistaa eheämmän narratiivin rakentamisen ja hyvinvoinnin lisääntymisen. Kuten Medved ja
Brockmeier (2008, 62) ilmaisevat, tarinan kertominen voi tuoda vakautta ja tarjota elämälle uusia
kiinnekohtia.
4.1.6. Suhteellisen onnen tarina
Suhteellisen onnen tarina kuvaa Aunen elämäntarinaa, jossa elämänvalintoja on pohdittu monelta
kulmalta. Koska inhimillisessä elämässä asioilla on aina hyvät ja huonot puolet, voi elämänkulkua
luonnehtia suhteellisen hyväksi, sillä asiat voisivat olla huonomminkin.
4.1.6.1 Aunen suhteellisen onnen tarina
Aune on kotoisin maatilalta. Lapsia oli yhteensä kymmenen. Aunen henkilökohtainen elämäntarina
yhdistyy usein laajempaan historialliseen kontekstiin, kuten esimerkiksi heti tarinan alussa
mainintaan äidin menehtymisestä olympiakesänä -52. Robyn Fivush (2019, 15) selittää yksittäisten
tapahtumamuistojen muistamisen tarkkuutta henkilön yksilöllisenä emotionaalisena taipumuksena,
77
joka ei kuitenkaan liity historiallisten tapahtumien merkittävyyteen sinänsä. Aunen kerronnan
lineaarisuus tekee tarinasta koherentin ja helposti seurattavan. Muistaminen on vaivatonta ja
kertominen tuottaa Aunelle iloa, joka ilmenee hymyilynä ja nauruna.
Tarinan ensimmäinen ydinteema käsittelee harrastuksia. Sota-aika tulee esille vain tarinan ajallisen
yhteyden osoittamiseksi. ”Lapsena harrastimme musiikkia ja myös tanhusimme. -- oli myös kuoro,
jossa meidän perheestämme mukana oli kahdeksan lasta. -- Kuoron johtaja sanoikin, ettei
harjoituksia kannata pitää, ellei (meidän) porukka pääse mukaan.”
Vanhempien jälkeen tila työllisti vielä jonkin aikaa useamman sisaruksen. ”Minun tehtäväni oli
toimia karjakkona. Asuessamme neljästään kävimme silloinkin kuorossa.”
Aunen tarina valottaa elävästi nuorten elämää 1940 ja -50 -luvuilla.
”Siihen aikaan pidettiin Seurojentalolla tansseja ja minäkin kävin siellä. Pojat aina
saatteli kotiin ja veivät pihaan asti. Sähkölaitoksen nuoret insinöörit-- hakivat minua
tanssimaan. -- Kerran tanssittiin Kaukon kanssa. Kun hän lähti minua saattelemaan --
mentiin sähkölaitoksen taloon hakemaan Kakelle kumisaappaat, koska tiet olivat
huonot ja saviset. Kake vähän halaili minua ja minulta tipahti korvanappi lattialle. Ei
uskallettu tehdä valoa eikä jättää nappiakaan. Jouduttiin ryömimään pitkin poikin
korvanappia hakemassa.”
Nykyisessä asuinkunnassa Aune on ehtinyt asua jo yli 60 vuotta.
”Muutin (tähän kaupunkiin) töihin syksyllä -55. -- Kun Valion baari ilmoitti avajaisista
tammikuussa -56, haimme siskon kanssa paikkaa. -- Molemmat päästiin. -- Se oli hyvin
suosittu paikka ja ihan uutta siihen aikaan. Sieltä sai jäätelöä ja kahvia sekä aamulla
puuroa ja sämpylöitä. -- Meillä kehuttiin olevan hyvä palvelu ja ilmapiiri.”
”Erään kerran marraskuussa -63, kun olin Seuratalolla tanssimassa, oli juuri tanssi
alkamassa. Eräs Lennu-niminen palokuntalainen tuli hakemaan minua tanssimaan.
Hän sanoi, että John F. Kennedy on ammuttu. Niinpä sain tämän tiedon
tulipalopojalta.”
Työvuodet ovat jääneet myönteisinä mieleen. Monet muistot liittyvät ajan julkisiin henkilöihin. He
kaikki olivat ”mahdottoman mukavia” ihmisiä.
”Kaupunginjohtaja -- oli omalla tavallaan hyvin vaatimaton mies. Kun hän kävi Valion
baarissa ja otti kaakaon, kysyin, laitetaanko kuppiin kermavaahtoa. Hän vastasi, että,
78
jos siitä ei ole paljon vaivaa. No eihän siitä tietysti vaivaa ollut. Kun hänelle sitten
myöhemmin -- tuli jostain asiasta känät -- kanssa, hänelle ei kelvannut ruoka eikä
paikka, missä hänen olisi pitänyt istua. -- Hänestäkin löytyi kaksi puolta. Tämmöisiä
me ihmiset ollaan.”
”Yhtenä vuonna pyysin kesän vapaata ja menin kesäloma-ajaksi töihin Ilmatar-laivalle,
joka kulki Helsingistä Travemundeen Saksaan. Olin siellä laivatarjoilijana, mikä oli
hyvin antoisa kokemus.”
Aune kertoo olleensa aina mielellään ihmisten kanssa kanssakäymisessä. Yksin eläminen ei ole
tarkoittanut yksinäisyyttä. Nyt eläkevuosiakin on kertynyt jo kolmekymmentä.
”En ole viettänyt yksinäistä elämää. Seuraa on ollut. Joskus olen vakavastikin ajatellut
vakiintumista, mutta mukavuussyistä sitten olen tullut varovaiseksi.
Yleisönpalvelutyössä näkee ja oppii aika paljon. Hirveän hyvin olen tullut kaikkien
ihmisten kanssa toimeen. Pidin aina työkavereista ja arvostin työtäni. Mielestäni kaikki
työ on arvokasta, kun sitä tekee antaumuksella. -- Koska olen ollut aina itsellinen,
paljon on jäänyt vaille, mutta paljon on säästynytkin. Olen onnellinen, että olen terve.
-- Tarjoilijan työssä houkutus on monelle suuri ja muistan parikin työkaveria, jotka
päätyivät rappiolle. ”
”Olen pitänyt tärkeänä, että on rehellinen eikä näyttele enemmän tai muuta kuin on. Ei
elämä sen kummempaa ole. Tänne saakka olen pärjännyt ja olen ollut elämääni
tyytyväinen. En ole valitellut. Päinvastoin yritän aina tuoda asioiden parhaat puolet
esille. Asiassa kuin asiassa löytyy kahdet puolet. Kysymys on siitä, kuinka itse ajattelee.
-- yritän ajatella myönteisesti, jolloin asiat kokee paljon helpommiksi. Tapaankin
sanoa, että hyvä näin.”
Aune seuraa paikkakunnan tapahtumia edelleen tiiviisti. Hänen elämänsä on ollut rikas ja
henkilökohtaisen myytin sävy on optimistinen. Aunen myytti ilmentää pohdintaa ihmisenä olemisen
tavoista. Ideologisessa asemoitumisessa painottuvat nuoruudesta peräisin olevat ilo, tasa-arvoisuus ja
omanarvontunto, joita täydentävät myöhemmällä iällä tärkeäksi tullut terveyden arvo.
Henkilökohtaisessa myytissä tulee esille tyytyväisyys elämään, ihmisten toiminnan tarkka
havainnointi sekä tarve autonomiaan. Elämäntarinan narratiivi on koherentti ja lineaarinen sekä avoin
ja huumorilla höystetty. Menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus on myytissä sovitettu yhtenäiseksi
narratiiviksi. Aunen kerronta on sujuvaa ja tarina on rikas, viihdyttävä, opettava sekä
elämäntarkasteluun tähtäävä.
79
Aunen henkilökohtaisessa narratiivisessa myytissä korostuu toimijuuden motivaatio ja imago.
Toimijuus merkitsee Aunen myytissä kunnianhimoista suhtautumista työn tekemiseen. Työ on tuonut
suurta nautintoa ja mielihyvää elämään. Toimijuus ilmenee myös itsenäisyytenä, neuvokkuutena,
taipumuksena ymmärtää ja analysoida toisten ihmisten käyttäytymistä sekä jossain määrin
seikkailuhaluisuutena. Myytti ilmentää tekijän roolia, joka on vähemmän ihmisten välinen verrattuna
toisiin imagotyyppeihin olematta kuitenkaan yksinäinen. Roolissa tulee esille tarkkailija, joka on
mieluusti tekemisissä ihmisten kanssa ja tulee toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, mutta samalla
arvostaa yksityisyyttä suuresti. Lisäksi tekijän roolin ominaispiirre on viehättävyys.
Naimattomuuskin on ollut oma valinta, vaikka mahdollisuuksia valita toisin olisi ollut. Kuten
Andrews (2014, 52–53) ilmaisee, ikäihmisen narratiivinen mielikuvitus voi mahdollistaa
ymmärryksen siitä, että elämässä on ollut vaihtoehtoja ja ihminen kykenee hyväksymään tekemänsä
valinnat. Juonityyppinä Aunen elämäntarinaa voi kuvata suhteellisen onnen tarinaksi. Asiat ovat
hyvin, sillä huonomminkin olisi voinut käydä.
4.1.7 Uudelleen syntymisen tarina
Arvon tarinan olen luokitellut uudelleen syntymisen tarinaksi, sillä se kuvaa, kuinka elämä voi saada
uuden suunnan ja tarkoituksen. Arvon tarinassa uskoontulo on tarjonnut elämään rauhaa ja vakautta
sekä mahdollistanut ajatuksille kokonaan uudenlaisen ilmaisutavan.
4.1.7.1 Arvon uudelleen syntymisen tarina
Arvo on syntyisin ja asunut suuren osan elämästään nykyisellä paikkakunnalla. Hänen
lapsuudenperheessään oli neljä lasta. Koti sijaitsi lähellä kaupungin tuolloista kuuluisaa
elämyskohdetta, mihin liittyvätkin Arvon varhaiset muistot. Kouluvuosilta mieleen ovat jääneet
metkut. Arvon vaiherikas työura alkoi harjoittelujaksolla naulakaupassa.
”Jätin sinne työhakemuksen siltä varalta, että minulle sopivaa työtä löytyisi. Sittemmin
hommia löytyikin ja olin (yrityksessä) yhteensä puolitoista vuotta vuodesta -68 lähtien.
Olin tuolloin vain 15-vuotias. -- Työ oli raskasta. Muistan eräänkin kerran, kun
kuljetimme autolla -- rakennustyömaalle betonisäkkejä. Ne piti käsin nostella autosta.
Kantaminen oli kovaa hommaa niin nuorelle. -- jälkeen velipoika hoiti minulle
työpaikan (toisesta yrityksestä), mutta olin siellä vain kolme viikkoa, kunnes isäni kautta
80
sain työtä (muualta). Kun menin sinne, pomo kysyi, tuletko heti. Sanoin, että vasta
huomenna. -- konepajalla olinkin sitten 15 kuukautta. -- Toivon päivänä, 4.6. menin
pomoni luo, -- ja sanoin itseni irti.”
”Sitten pääsin töihin --. Siellä -- mekaanikkokoulutus kesti työn ohessa kahdeksan
vuotta ja asentajakoulutus sen päälle neljä vuotta lisää. Sain (todistuksen), jonka
mukaan kapteeni otti vastaan konehuollon. Kerran, kun olin tarkastajana, huomasin
repeämän, jonka seurauksena kone joutui seisomaan viikonlopun yli. Minulle sanottiin,
että (minun) tarkka silmä säästi mahdollisesti ihmishenkiä. -- olin kaikkiaan 13 vuotta
vuodesta -71 aina vuoteen -83 asti. -- Välillä kävin armeijassa -- ilmavoimien
teknillisessä koulussa.”
Arvo on ollut innokas maailmanmatkaaja ja on vieraillut useilla mantereilla. Matkat ajankohtineen
ovat tarkasti mielessä. Osa matkoista on ollut vain pikaisia edestakaisia pyrähdyksiä
maailmankolkilla. Arvon myytissä painottuukin liike työpaikasta toiseen ja myöhemmin maasta ja
paikasta toiseen. Vakautta tarjosi mieluisan koulutuspaikan löytyminen. Myytin avaintapahtumat
käsittelevät vuosia kestänyttä vaativaa koulutusta työn ohella, hyvää opintomenestystä ja arvostettua
uraa. Sairastuminen johti kuitenkin uran päättymiseen. Myytti on jokseenkin rikkonainen.
Arvon elämäntarinan myyttiä hallitsee toimijuus. Toimijuus imagona ilmenee tekemisen lisäksi
seikkailunhaluisuutena, levottomuutena, nokkeluutena, rohkeutena ja sivistyneisyytenä. Arvo etenee
kovaa vauhtia paikasta toiseen. Hänen imagossaan korostuukin matkaajan rooli, joka ilmenee paitsi
konkreettisena matkustamisena myös oman paikan henkisenä etsintänä. Hengellinen herääminen ja
usko ovat sittemmin tarjonneet levollisuutta ja myytin sävy on muuttunut optimistisemmaksi. Hyvä
muisti on mahdollistanut paneutumisen runomuotoiseen itseilmaisuun. Arvon elämäntarinaa voi
juonellisesti kuvata uudelleen syntymisen tarinaksi, jossa keskeistä on muutos sekä omistautuminen
ja jättäytyminen johdatuksen varaan.
4.1.8 Kaaostarina
Mirjan tarinaa voi luonnehtia nykyisellään kaaostarinaksi, sillä hänen elämässään on parhaillaan
monia hankaluutta aiheuttavia tekijöitä, jotka estävät eheän, juonellisen tarinan kertomisen.
81
4.1.8.1 Mirjan kaaostarina
Mirja on syntyjään helsinkiläinen. Hänellä on yksi veli ja vanhempien erottua hän jäi asumaan äidin
kanssa. Mirjan varhaiset lapsuusmuistot liittyvät isän ammattiin talonmiehenä sekä arjen askareisiin.
”Äiti teki ompelutöitä kotona. Hän oli käsityöihmisiä. Minulla taas on aina ollut peukalo keskellä
kämmentä.”
Mirja joutui vaihtamaan koulua muutamia kertoja perheen muuttojen vuoksi. Oppikoulua hän kävi
neljä luokkaa, mutta koulu jäi kesken. Lapsuudesta on jäänyt mukavia muistoja, sillä kavereita oli
paljon. ”Oli tyttöjä, mutta myös talossa asuvia poikia. Kaupungissa olivat pihat asfaltoituja, joten
siellä oli helppoa esimerkiksi hypätä ruutua. Koulun pihalla hypättiin myös twistiä ja tietysti
hyppynarua. Lisäksi leikittiin pollaria ja rosvoa ja tehtiin monia jekkkuja.”
Solmittuaan avioliiton Mirja perusti perheen ja ”ajautui ukon kanssa” (nykyiselle
asuinpaikkakunnalle). Mirjan myytin keskeisimmät muistot liittyvät lapsuuteen. Elämäntarina on
viihdyttävä ja huumoripitoinen, mutta niukka. Kertominen ei ole keskeistä Mirjalle meneillään
olevassa elämänvaiheessa. Huoli käytännön asioiden järjestymisestä hoivakodissa sivuuttaa elämän
tarkastelun. Nykyisyyttä varjostaa tunne, ettei tule kuulluksi, mistä seuraa turvattomuutta ja
tyytymättömyyttä. Mirjan henkilökohtainen narratiivinen myytti ei muodostukaan ehyeksi. Silti
myytin narratiivinen sävy on optimistinen. Mirjan henkilökohtaisessa myytissä on näkyvillä monta
yhtäaikaista realiteettia ja minuutta. Juonellisesti tarina ei hahmotu. Tarinaa voi kuvata
kaaostarinaksi. Turvallisuuden tunteen palauttaminen voi olla keskeinen hyvinvointia lisäävä tekijä,
joka mahdollistaa myös elämäntarinan uudelleen sanoittamisen ja narratiivisen koherenssin.
4.2 Henkilökohtaisten tarinoiden ja myyttien yhteenveto
Seuraavissa alaluvuissa tarkastellaan yksilöllisiä, henkilökohtaisia tarinoita ja myyttejä ryhmiteltynä
kaikille haastateltaville yhteisten ominaispiirteiden mukaan.
4.2.1 Myytin narratiivinen sävy
Henkilökohtaisen myytin narratiivinen sävy oli kaikilla haastatelluilla optimistinen, kun myyttiä
tarkastellaan suhteessa menneisyyteen. Myytin sävy oli optimistinen riippumatta iästä, fyysisistä tai
82
psyykkisistä sairauksista tai elämää kohdanneista muista kriiseistä. Raskaimmat menetykset koskivat
puolison ja sisarusten menehtymistä. Yksi haastateltava oli joutunut hyvästelemään oman lapsen.
Lisäksi kolme haastateltavaa oli kohdannut avioeron ja monet sairaudet olivat hankaloittaneet
haastateltavien elämää eri vaiheissa. Vihan, katumuksen, häpeän tai syyllisyyden tunteita ei silti tullut
esille. Sen sijaan myytin sävyä väritti erityisesti viidessä tarinassa huumori ja ilo. Huumorin keinoin
kertojat saattoivat sanoittaa vaikeitakin asioita ironiseen sävyyn. Randall ja McKim (2008)
ilmaisevatkin ironian kasvavan ikääntymisen myötä, kun ihmiset tulevat tietoiseksi monesta
minuudestaan. Ironia tarkoittaa, että ihmiset ovat eri aikoina kohdanneet minän eri puolia, mistä
seuraa, että itselle voi jälkeenpäin myös nauraa. (Emt., 236.)
Myytin narratiivinen sävy pohjautuu lapsuuden turvalliseen kiintymyssuhteeseen. Esimerkiksi
Veikon tarinassa tulee keskeisenä esille turvallinen kiintymyssuhde äitiin sekä myönteinen
elämänasenne läpi henkilökohtaisen myytin. Sen sijaan Salmen myytissä side vanhempiin on
varhaisessa lapsuudessa katkennut vuosiksi. Kiintymystä ja turvallisuudentunnetta tarjosi kuitenkin
eräs sairaalan potilas, jota Salme kuvaakin pitäneensä äitinään. Salmelle kotiinpaluu merkitsi jälleen
vastentahtoista elämänmuutosta ja luopumista läheisestä aikuisesta. Kiintymyssuhdeteorian mukaan
varhaiset vuodet vaikuttavat paitsi minäkuvaan ja ihmissuhteisiin myös ihmisen käyttäytymiseen ja
sosiaalisten suhteiden muodostumiseen läpi elämän. Hankalatkin kokemukset voivat kuitenkin
vähitellen sulautua ihmisen mieleen. Toipuminen lapsuuden traumatisoivista kokemuksista tai
haasteellisista tilanteista mahdollistuu ihmisen resilienssikapasiteetin ansiosta. Positiivinen
selviytyminen on mahdollista, sillä joustavuus lisääntyy ihmisen altistuessa elämän varrella erilaisille
vaikeuksille. (Harms 2015, 10–32.) Myytin narratiivinen sävy voikin myöhemmin olla positiivinen
turvattomasta kiintymyssuhteesta huolimatta.
Randall ja McKim (2008) puolestaan tuovat esille, että psykologisen kehityksen ansiosta vanhemmat
ihmiset kokevat ja muistavat vähemmän negatiivisia emootioita. Kognitiivinen kehittyminen ja
emotionaaalinen tasoittuminen mahdollistavat tyynemmän suhtautumisen elämään. (Emt., 119–123.)
Vanheneminen merkitseekin yleisesti elämäntyytyväisyyden lisääntymistä menetyksistä riippumatta
(Laceulle 2014, 109). Lisäksi Kenyon (2011, 240) ilmaisee, että ihmiset pyrkivät vastustamaan,
välttämään ja kieltämään vaikeita elämänmuutoksia. Elämäntarina kerrotaankin usein
toiveikkaammin ja hyväksyttävämmällä tavalla hyviä lopputulemia korostaen (Tromp 2011, 268–
269). Koska muistoja on ehditty tulkita elämän varrella moneen kertaan, on otettava huomioon, että
muistot ovat aina vääristyneitä eivätkä kuvaa todellisuutta sellaisena kuin ne on aikanaan kohdattu.
Kuitenkin henkilökohtaisessa myytissä ihminen ilmaisee totuuden sellaisena, kuin hän itse siihen
uskoo.
83
Veikon ja Salmen tarinoista kuvastuu myös, kuinka sosiaalinen luokka-asema on vaikuttanut
lapsuuden ja nuoruuden elämään ja mahdollisuuksiin. Kertojat ovat lähes saman ikäisiä. Veikko
edustaa varakasta maanomistajasukua, jonka mailla oli vuokralaisina torppareita. Veikon elämä oli
lapsuudessa ja nuoruudessa huoletonta ja yltäkylläistä. Äiti piti huolta siitä, että lapset kouluttautuivat
ja pääsivät työn syrjään kiinni. Kotoa lähdettiin vasta opiskelemaan ja viikonloppuisin palattiin
lapsuudenkotiin ruokavarastoja täyttämään. Salmen vanhemmat taas olivat torppareita, jotka
työskentelivät talossa renkinä ja piikana. Perheen elanto oli hyvin niukkaa ja uusi mekko joulujuhlaan
mahdollistui vain kunnan köyhäinavun kautta. Vakavasta sairastumisesta seurasi ero
lapsuudenperheestä ja vieraantumisen kokemus. Salme muutti kotoa 13-vuotiaana ja aloitti työnteon
koulun ohella. Ammatilliseen oppiin pääsy oli seurausta siitä, ettei Salme ”kelvannut” piiaksi.
Tarinasta kuvastuu voimakas selviytymisen eetos haasteellisesta elämäntilanteesta huolimatta.
Veikon ja Salmen tarinat kuvaavat ennen sotia syntyneiden sukupolvien lapsuutta, jolloin
yhteiskuntaluokalla saattoi olla suuri merkitys elämänvalintoihin etenkin syrjäisillä seuduilla.
Koulutusyhteiskunnan rakentuminen tasoitti vähitellen luokkaeroja, mutta sosiaaliset erot merkitsivät
yhä epätasa-arvoisia lähtökohtia elämänpolulle. Erityisesti maaseudun torpparien asema oli käynyt
ahtaaksi 1940-luvulla, mikä kuvastuu tarinoista vastakkaisista näkökulmista. Lähtökohtien
erilaisuudesta huolimatta molemmissa myyteissä korostuu tyytyväisyys menneeseen elämään. Erot
maaseudun ja kaupunkien välillä ilmenivät muutamassa muussakin haastattelussa.
Lapsuuden muistot tulivat esille yhtä lukuun ottamatta kaikissa tarinoissa. On mahdollista, että
haastattelua varten oli palautettu mieleen erityisesti elämän varhaisia vuosia, minkä jälkeen oli
saatettu kokea epävarmuutta sen suhteen, mitä seuraavaksi tulisi kertoa. Joka tapauksessa
lapsuusmuistot korostuvat tarinoissa. Haastateltavien ensimmäiset muistikuvat käsittelivät
vanhempia, sisaruksia, kotitöitä, koulunkäyntiä ja harrastuksia. Kuten teoria-osuudessa on esitetty,
minäkäsitykselle tärkeimpien muistojen ajatellaan ajoittuvan 18–30 –ikävuoden välille (Randall,
2011). Tässä tutkimuksessa korostuivat kuitenkin lisäksi lapsuusmuistot, mikä vahvistaa Fivushin
(2019) käsitystä varhaisten muistojen säilymisestä läpi elämän.
Lapsuuden ja aikuisuuden väliin jäävät nuoruusvuodet eivät tulleet erillisenä elämänjaksona esille,
ellei sota-aika ajoittunut noihin vuosiin. Syynä kerronnan aukkoon voi olla, että vanhimmassa
ikäryhmässä etenkin maalla oli tavanomaista, että nuoret siirtyvät jo varhain koulunpenkiltä suoraan
aikuisten töihin joko omalle tilalle tai toisen palvelukseen. Teini-ikää erillisenä elämänvaiheena ei
siten tunnistettu. Maatalouden ulkopuolella toimiville ja kaupungissa asuville
koulutusmahdollisuudet olivat kuitenkin paremmin saatavilla ja koulunkäynnin jatkaminen
84
mahdollisti pidemmän nuoruuden. Mikäli nuoruudesta kerrottiin, se liittyikin sodan lisäksi
opiskeluun.
4.2.2 Nuoruusvuosien ideologinen asemoituminen ja sotamuistojen keskeisyys
Kaikki haastateltavat, jotka olivat kohdanneet lapsuudessa tai nuoruudessa sotavuodet, mainitsivat
sodan. Teema on keskeinen kaikkien niiden haastateltavien tarinoissa ja myyteissä, joiden omaan tai
perheen elämään sodalla oli suoranaisia vaikutuksia. Sota osoittautui merkittäväksi
sukupolvikokemukseksi, jolla myös rakennettiin ikää sosiaalisena kategoriana. Kaisan koulunkäynti
katkesi opettajan lähdettyä sotaan, sillä kouluun ei saatu sijaisopettajaa. Hän lukikin kansakoulussa
”yhden luokan yli”, jolloin koulun keskeytyksellä ei ollut suurta vaikutusta. Myös Martan ja Salmen
koulunkäynti keskeytyi ajoittain pommituksiin. Heikin koulunkäynti loppui kokonaan ja jatkui vasta
sodan jälkeen, jolloin oli mentävä omaan ikään nähden alemmalle luokalle.
Jatkosodan aikana kotijoukkojen työvelvollisuus koski kertojien mukaan nuoria heidän täytettyään
16 vuotta. Sirkka oli kuitenkin jo talvisodan aikana pikkulottana ja osallistui kansakouluikäisestä
alkaen lottatöihin aikuisten lottien ohjauksessa. Myöhemmin Sirkka jatkoi lottana. Myös Heikki ja
Martta kertoivat kokemuksistaan työvelvollisina jatkosodan aikana. Viljelystiloilla riitti
kotirintamatöitä omilla tiloilla. Naiset joutuivat tuolloin tekemään omien töidensä lisäksi miesten
työt. Aliina muisteli, kuinka raskaita tilan työt olivat. Myös Aune työskenteli kotitilalla. Martan ja
Sirkan tarinoissa kotirintaman tehtävät valottivat paitsi yksilön myös yhteisön näkökulmaa. Martta
kertoi saaren hengestä ja vertasi sitä talvisodan henkeen, yhteiseen kansalliseen ponnistukseen, johon
kaikki kynnelle kykenevät, myös lapset, olivat valmiita antamaan panoksensa. Myös Sirkka korosti,
kuinka sota oli ihmisiä yhdistänyt kokemus. Kaikki osallistuivat, eikä kukaan kyseenalaistanut sotaa
tai työvelvoitetta, mikä tuli esille myös Heikin tarinassa. Kukaan ei ilmaissut, että elämästä osa olisi
valunut hukkaan tai, että elämä olisi voinut edetä toisin ilman sotaa.
Kaikkiaan kotirintamatyön ikäluokkaan kuului kuusi haastateltavaa, Aune, Heikki, Salme, Sirkka,
Aliina ja Martta. Salme on ilmeisesti vammansa vuoksi välttynyt värväykseltä. Ajankohta oli
keskeinen jokaisen kodin ulkopuolella työskennelleen elämäntarinassa ilman, että asiaa erikseen
kysyttiin. Kotirintamatyö tuli tarinoissa esille paitsi tärkeänä teemana, myös ylevänä kansallista
itsetuntoa osoittavana tekona. Sotavuosin sisältyi myös rakkaiden läheisten ihmisten menettämistä tai
vammautumista. Aliina menetti kaksoisveljen, Lilja veljen ja Sirkan veli invalidisoitui. Sota myös
arkistui ja Martta muisti pommin osuneen jopa kotitaloon ja Heikki kertoi, kuinka Helsingissä
85
tulitettiin siviilejä. Martta kertoi, ettei lopulta osannut edes pelätä, sillä ”pommi tuli sinne ja pommi
tuli tänne”.
Muistot sota-ajasta haluttiin pitää elävinä kertomalla niistä. Kerronnassa tuli esille elämäntarinan
opetuksellinen tehtävä. Seuraaville sukupolville haluttiin jättää perinnöksi suureen kansalliseen
historiaan liittyvä narratiivi. Vaikka sodasta seurasi paljon kärsimystä ja työt olivat ajoittain raskaita
niin fyysisesti kuin henkisestikin, kaikki kestettiin, sillä uhri koettiin yhteiseksi ja uhrauksia
kunnioitetaan yhä. Sota-aikaa muistelleet eivät myöskään mainitse kohdanneensa traumatisoitumista
myöhemmin elämässään. On mahdollista, että mikäli traumoja on syntynyt, ne on kyetty sovittamaan
minuuteen. Sopeutuminen merkitsee coping-kykyisyyttä. Lisääntyneestä resilienssistä puolestaan on
voinut olla hyötyä myöhemmin elämässä kohdattaessa haasteita esimerkiksi ikääntymiseen liittyen.
Lisäksi on mahdollista, että nuoria yhdistänyt, yhteisöllinen, isänmaallinen arvopohja on tarjonnut
laumasuojaa vähentäen traumatisoitumisen riskiä. Harms (2015) ilmaiseekin, että monet tekijät
voivat estää traumatisoitumista. Suojaa voi tarjota kokemus siitä, että yksilötason resursseihin
yhdistyy yhteisöllisen riskin kokeminen reiluksi sekä resurssien jakautuminen tasapuolisesti. Lisäksi
sotakokemuksiin saattoi liittyä suojaavana tekijänä voimakas tunne sosiaalisesta tuesta. (Emt., 68–
73.) Mielenkiintoinen havainto onkin, että kaikkien viiden kotirintamalla työskennelleen
haastateltavan myytti on koherentti ja yhteensovitettu, kun kaikkiaan koherentteja ja
yhteensovitettuja myyttejä on aineistossa kuusi. Koherenssia ja yhteensovittamista tarkastellaan
erikseen jäljempänä tässä luvussa.
Nuoruuden ideologinen asemoituminen tulee esille myös muiden haastateltavien myyteissä melko
yhtenäisenä läpi elämäntarinan. Esimerkiksi Veikon arvopohja on rakentunut pitkälti
lapsuudenkodista peritylle totuuden, oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon kunnioittamiselle. Kaisan
myytissä esiintyvät koulutukseen ja tietoon liittyvät arvot. Tarjan myytti pohjautuu turvallisuuden ja
sopusoinnun arvoille. Lisäksi ideologiat ilmentävät mm. ystävyyttä, rakkautta, iloa, onnea ja
altruismia. Mikäli narratiivinen myytti oli rikkonainen, ei ideologiaa tunnistettu. Rikkonaisia ja
epäkoherentteja myyttejä oli kaikkiaan kolme. Kuten McAdams (1993) ilmaisee, identiteetin
kehittymisen kannalta juuri siirtymä nuoreksi aikuiseksi on ratkaiseva vaihe ihmisen elämässä.
Tuolloin henkilökohtainen myytti asemoituu ideologisesti ja melko pysyvästi. Vaikka sitouttavasta
osallistumisesta sotaponnisteluihin nuoruusvuosina ja nuorena aikuisena ei aineiston perusteella voi
tehdä yleistäviä johtopäätöksiä, tukee aineisto kuitenkin näkemystä nuoruusvuosien arvojen ja
totuuskäsitysten merkityksestä ihmisen loppuelämään. Nuoruuden voimakkaan ideologisen
altistuksen seurausten ymmärtäminen on yhä keskeisempää myös nykyisessä globaalissa maailmassa.
86
4.2.3 Toimijuus ja läheisyys sekä roolit tarinoissa ja myyteissä
Psykososiaalisen kehittymisen seurauksena elämäntarina, myytti ja identiteetti alkavat vähitellen
elämän edetessä painottua yksilölliseen toimijuuteen (agency) ja yhteisölliseen läheisyyteen
(communion). Toimijuutta ja läheisyyttä ilmaistaan imagoissa, jotka voivat sisältää useita rooleja.
Ikääntyessään ihminen pyrkii tasapainoon yhtenäistämällä myytissään keskenään ristiriitaiset imagot.
Analyysissä on huomioitava, että imagot ovat paitsi laajoja narratiivisia kategorioita, jotka sisältävät
ihmisille yhteisiä piirteitä, myös yksilöllisiä minäkäsityksiä ja identiteettejä. Imagojen tyypittely
voidaan jakaa neljään osaan sen mukaan ilmentääkö identiteetti sekä toimijuutta että läheisyyttä,
pelkästään läheisyyttä vai pelkästään toimijuutta. Lisäksi on mahdollista, ettei kumpikaan
motivaatiotaipumus tule esille myytissä. (McAdams 1993.)
Imagon rooleilla kuvaan yksilön yksilöllistä käyttäytymistä suhteessa yhteisöön. Analyysissä olen
käyttänyt seuraavia McAdamsin (1993) ilmaisemia rooleja: soturi (warrior), tekijä (maker),
perinteenvaalija (ritualist), älykkö (sage), matkaaja (traveler), ystävä (friend), hoivaaja (caregiver)
sekä ”tunteen palo” –rooli (lover). Viimeksi mainittu rooli merkitsee samaan aikaan intohimoista
suhdetta sekä työhön että yksityiselämässä ihmissuhteisiin tai vaihtoehtoisesti antautumista
esimerkiksi jollekin aatteelle tai uskonnolle. Koska suora käännös (rakastaja) ei vastaa roolia
sisällöllisesti, olen suomentanut roolin ”tunteen paloksi”. Lisäksi muutamien henkilöiden rooleiksi
olisi vaihtoehtoisesti sopinut käytettäväksi roolit: opettaja (teacher), neuvonantaja (counselor) ja
sovittelija (arbiter).
Kuuden haastateltavan myytin imagot osoittivat sekä toimijuutta että läheisyyttä. Toimijuus tuli esille
neljässä myytissä soturin roolissa ja kahdessa myytissä tekijän roolissa. Soturi on maskuliininen rooli
ja edustaa mm. rohkeutta, emotionaalisuutta ja haasteiden kohtaamista. Tekijää voi kuvata luovaksi
teosten tai hyödykkeiden valmistajaksi tai yrittäjäksi, joka on vähemmän ihmisten välinen kuin muut
imagotyypit. Läheisyys imagona ilmeni viidessä myytissä tunteen palo -roolina, joka osoittaa
jakautuneisuutta menestymisen tavoitteluun sekä työssä että yksityiselämässä. Vain yhden henkilön
imagossa läheisyys ilmeni perinteenvaalijan -roolina, jossa keskeistä oli suvun historian
säilyttäminen ja äidin merkityksen korostaminen roolimallina.
Pelkästään toimijuuden imago kuvastui viidestä myytistä. Yhden henkilön imagossa toimijuus tuli
esille kahdessa roolissa, jotka olivat älykkö ja tekijä. Älyköllä on paljon tietoa ja hän pitää koulutusta
ja oppimista tärkeänä ja on lisäksi itsenäinen ihminen. Tekijän rooli kuvastaa yksin tekemistä, työstä
nauttimista ja hyvää keskustelukumppanuutta. Toisen henkilön myytin imagossa painottui pelkästään
87
tekijän rooli. Se ilmaisi käsin kosketeltavien asioiden tekemistä ja sitä, ettei pyrkimyksenä ole saada
aikaan suuria saavutuksia. Lisäksi henkilö suo itselle paljon yksityisyyttä olematta kuitenkaan
yksinäinen. Myös kolmannen henkilön imagossa korostui tekijän rooli. Rooli kuvastaa tuotteiden
valmistajaa, joka on vähemmän ihmisten välinen kuin muut imagotyypit, mutta kuitenkin rakastava
äiti. Neljännen toimijuuteen painottuvan henkilön imagossa tuli esille matkaajan rooli. Matkaajalle
matkanteko on keskeistä niin fyysisesti kuin henkisestikin. Viidennen henkilön myytissä toimijuutta
kuvasi tekijän rooli. Tekijä viihtyy yksin, vaikka tuleekin toimeen toisten ihmisten kanssa.
Kolmas imagotyyppi painottui läheisyyteen. Läheisyys oli keskeinen kolmen haastateltavan
imagossa. Yhden henkilön imagon keskeiset roolit olivat ystävä ja perinteenvaalija. Ystävä roolina
merkitsee ystävyyssuhteiden ja tärkeiden henkilöiden esiintymistä läpi myytin. Perinteenvaalija
roolina tarkoittaa halua säilyttää muistot harmittomasta menneisyydestä, vaalia mennyttä sekä opettaa
traditiot seuraavalle sukupolvelle. Myös toisen henkilön läheisyyttä painottavan imagon roolit olivat
ystävä ja perinteen vaalija. Tälle henkilölle ystävä roolina merkitsi tärkeitä läheissuhteita ja samaan
aikaan usein ilmenevää yksinäisyyden kokemusta. Perinteenvaalija roolina tarkoitti hänelle
varhaisten lapsuusmuistojen ja menneisyyden muistelua sekä jossain määrin romanttista asennetta
tulevaisuutta kohtaan. Kolmannen henkilön läheisyyteen painottuvassa imagossa tuli esille hoivaajan
rooli. Hän oli tehnyt hyväntekeväisyystyötä ja pyrki edelleen pitämään vähäosaisempien puolia.
Vaikka haastateltavien tarinoista ja myyteistä oli tunnistettavissa toimijuutta ja läheisyyttä kuvaavia
imagotyyppejä sekä imagojen klassisia rooleja, ei tyypittelyä voi pitää aukottomana. On mahdollista,
että haastateltavilla on muitakin imagoja ja rooleja, jotka eivät tulleet haastattelussa esille. Analyysi
kuitenkin vahvistaa McAdamsin (1993) psykologisten tutkimusten pohjalta syntynyttä teoreettista
olettamaa, jonka mukaan ihmisillä on useimmiten kaksi keskenään ristiriitaista imagoa, jotka
painottuvat toimijuuteen ja läheisyyteen, minkä lisäksi rooleja voi olla useita. Osalla ihmisistä voi
kuitenkin olla vain joko toimijuutta tai läheisyyttä painottava imago, kuten tässäkin tutkimuksessa
tuli esille. Lisäksi tämän tutkimuksen tarinoista ja myyteistä oli havaittavissa vain muutamia rooleja.
4.2.4 Myytin koherenssi, yhteensovittaminen ja generatiivisuus
Kaikkiaan koherentteja ja yhteensovitettuja myyttejä oli kuusi. Koherenssi tarkoittaa tarinan
johdonmukaisuutta, mikä on olennaista vanhuudessa fyysisen ja psyykkisen hyvinvoinnin kannalta
(Becker 2001, 92). Koherentti ja yhteensovitettu myytti kertoo yhtenäisestä psykososiaalisesta
minuudesta, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus tulevat myytissä ja tarinassa esille
88
yhtenäisenä siten, että kokonaisuus on järkeenkäypä ja mahdollistaa elämän kokemisen
merkitykselliseksi. Myytti kertoo ihmisen henkilökohtaisesta totuudesta ja faktoista siten, kuin
ihminen itse niihin uskoo. Koherenssi ja yhteensovittaminen eivät tarkoita, etteikö elämään kuuluisi
tai olisi kuulunut vastoinkäymisiä. Ennemminkin myytin on oltava joustava, sillä se paitsi kestää
myös tarvitsee kärsimystä kehittyäkseen. Myytistä on kuitenkin tultava esille, että ihminen hyväksyy
menneisyyden eikä näe nykyisyyden valossa tulevaisuutta synkkänä.
Koherentteihin ja yhteensovitettuihin myytteihin liittyikin haastateltavien käsitys hoivakodista
luonnollisena elämänsiirtymänä. Romanttista haikailua entiseen kotiin tai kaipuuta menneeseen
elämään ei ilmennyt. Omaa myyttiä myös tarkasteltiin myönteisesti. Erityisesti yhden henkilön tarina
sisälsi iloa ja onnentunteita elämää muistellessa. Toisen henkilön tarina sisälsi iloa ja sarkasmia. Neljä
henkilöä analysoi elämää ja liitti elämäntarkastelun osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia.
Yksi niukka myytti ilmensi puolestaan hyvää mieltä ja kiitollisuutta elämää kohtaan. Koherenssi ja
yhteensovittaminen yhdistyvät korkeaan ikään viidessä tapauksessa kuudesta. Yhtä lukuun ottamatta
koherentin ja yhteensovitetun myytin omaavat haastateltavat olivat kaikista haastateltavista
vanhimpia eli 90–96 -vuotiaita.
Koherenteista ja yhteensovitetuista tarinoista ja myyteistä kävi ilmi, että päätös hoivakotiin muutosta
oli ollut ensisijaisesti oma. Haastateltavat kokivat, että oma terveys oli huonontunut siinä määrin,
ettei entinen koti enää tarjonnut riittävää turvallisuuden tunnetta. Vaikka fyysisiä hankaluuksia oli
kaikilla kuudella, neljällä henkilöllä fyysinen terveys oli parempi kuin muilla haastatelluilla. Heidän
terveydentilansa mahdollisti suuremman vapauden liikkumiseen omatoimisesti talon ulkopuolella.
Edelleen kaikkien ryhmään kuuluvien muisti oli hyvä ja selvästi parempi kuin muilla haastateltavilla.
Muista haastateltavista vain Tuijalla oli johdonmukaiseen tarinaan liittyen hyvä muisti.
Koherentin ja yhteensovitetun myytin omaavien haastateltavien tarinat olivatkin paitsi
johdonmukaisia myös lineaarisia. Yhdessä tarinassa tapahtumien ajallinen järjestys ja jopa tarkkojen
tapahtumavuosien muistaminen oli tarkempaa kuin kenelläkään muulla haastatellulla lukuun
ottamatta kahta muuta tarinaa, jotka olivat hyvän muistin ansiosta ajallisesti tarkkoja, mutta
kokonaisuutena epäkoherentteja. Kaikkien koherentin myytin omaavien haastateltavien kerronta
sisälsi paluuta eteen- ja taaksepäin muistoissa, mutta ominaisuutta ei voi liittää erityisesti korkeaan
ikään tai heikentyneeseen terveydentilaan. Sen sijaan huono kuulo haittasi melko tai erittäin paljon
vuorovaikutusta kolmen henkilön kanssa.
McAdams ilmaisee ihmisellä olevan pyrkimys yhtenäisen myytin luomiseen keski-iästä alkaen.
Yhtenäinen myytti merkitsee tulevaisuuteen katsomista luottavaisesti ja ”generatiivisen
89
käsikirjoituksen” luomista myytissä ja tarinassa. Tällä tavoin ihminen ”oikeuttaa” minuuden ja jättää
”perinnön” seuraaville sukupolville. Tässä tutkimuksessa generatiivisuus tuli koherenteissa ja
yhteensovitetuissa myyteissä esille perinteiden vaalimisessa, tarinoiden opetuksissa ja sosiaalisen
vuorovaikutuksen yksilöllisissä tavoissa. Koherenssia, identiteetin eheytymistä ja myytissä
havaittavaa yhteensovittamista voi kuvata ”sovinnon tekemiseksi elämän kanssa”. Kuten aiemmin oli
esillä, näkökulman muutos merkitsee transsendenssin lisääntymistä elämässä. Transsendenssista
ylevyyttä tai viisautta voi pitää yhtenä haastateltavien tarinoiden ja myyttien koherenssin ja
yhteensovituksen kanssa.
Loppuvanhuutta ja elämän viimeisiä vuosia voidaan nimittää myös postmyyttisiksi vuosiksi.
McAdamsin (1993) mukaan luopuminen myytin rakentamisesta tarkoittaa, että ihmisestä tulee
vastaanottaja luomalleen kypsälle myytille. Postmyyttiset vuodet tarkoittavat myytin hyväksymistä
ja sopeutumista elämän päättymiseen. Suurin osa haastateltavista eli yhteensä 10 henkilöä kuuluu ns.
neljännen tai viidennen iän ikäryhmään eli haastateltavat ovat yli 80-vuotiaita ja valtaosin yli 90-
vuotiaita. Korkeaa ikää voidaan pitää postmyyttisyyden ennakkoehtona. Postmyyttistä
elämänvaihetta ei tässä tutkimuksessa kuitenkaan tarkasteltu. Elämästä luopumista tai kuolemaa ei
myöskään kukaan haastateltavista käsitellyt tarinassaan.
4.2.5 Repeämät tarinassa ja myytissä
Menneisyyden osalta koherentteja myyttejä oli kolme. Kertojat muistivat menneisyyden hyvin ja
myytit olivat johdonmukaisia ja lineaarisia. Myytit sisälsivät paljon yksityiskohtaisia muistoja. Myös
nykyhetki oli kirkkaana mielessä. Kuitenkin myyteistä kuvastui tyytymättömyys ja
sopeutumattomuus vallitsevaan olotilaan ja epävarmuus tulevaisuutta kohtaan. Sairauksia ja
hoivakotiin muuttoa voi pitää elämäntarinan repeäminä, joista on seurannut toivottomuutta ja myytin
etenemisen keskeytyminen. Elämäntarinoista tuli esille, että myytti oli suistunut raiteiltaan. Entisestä
kodista oli jouduttu luopumaan vastoin tahtoa, sairaudet olivat kasautuneet, puoliso oli menehtynyt
ja muutto etäälle entisestä kodista olivat merkinneet taakan kumuloitumista. Menneisyyden osalta
koherentteja myyttejä ei voikaan pitää yhteensovitettuina, sillä koherenssia ja henkilökohtaisten
kokemusten yhdistämistä synteesiksi pidetään elämän tavoitteina.
Muun muassa sairaudet ja neurokognitiiviset vaikeudet voivat estää eheän narratiivin syntymisen.
Kun aivot kuormittuvat, voi seurauksena olla kognitiivinen ja emotionaalinen stressitila. Mikäli
hankaluudet rajoittavat päivittäistä vuorovaikutusta, voi syntyä tunne, ettei tilanteesta ole mahdollista
90
selviytyä. Hänninen (2002) ilmaiseekin, ettei surua voi säätää tahdonvoimalla, vaan emootioita ja
tarinaa on tulkittava uudelleen. Toivo, epätoivo ja pelko ilmenevät suhteessa ihmisen tavoitteisiin ja
tarpeisiin surun tuottaessa lisäksi mahdollisesti itsesääliä. Tuska voi lieventyä, mikäli paremman
tulevaisuuden voi havaita olevan mahdollinen vasta koettujen kärsimysten kautta. (Hänninen 2002,
69–70.) Kuten Machielse ja Hortulanus (2014) puolestaan esittävät, suuret elämänmuutokset voivat
johtaa huomattaviin muutoksiin ystävyyssuhteissa. Mikäli sosiaaliset kontaktit ja läheisten tarjoama
emotionaalisen tuen määrä pienenee, voi elämänlaatu heikentyä entisestään. (Emt., 127–129.)
Lisäksi tutkittaessa aivoverenkiertohäiriöiden vaikutuksia on havaittu, että aivojen
vahingoittumisessa uhkaavaksi koetaan, mikäli menetetään kyky ilmaista itseä narratiivisesti tai
mikäli ilmaisukyky alenee. Narratiivisen psykologian perspektiivistä olosuhteiden asettamat
vaatimukset ylittävät käytettävissä olevat narratiiviset resurssit. Usein unohdetaan, että narratiivinen
eheytyminen on keskeinen osa hoitoa, jotta elämä voidaan kokea jälleen merkitykselliseksi.
Katastrofireaktio puolestaan voi johtaa minän hajoamiseen ja ylenmääräiseen huoleen. (Medved ja
Brockmeier 2008, 68.) Mikäli ajatukset ohjautuvat menneisyyden ja entisen elämäntilanteen
palauttamiseen, voi edessä olla umpikuja. Tarinallinen eheytyminen tarkoittaakin, että sairaus tulee
osaksi elämäntarinaa, jolloin on mahdollista löytää uusia elämänarvoja ja lisätä uskoa elämään.
(Hänninen 2002, 100, 144.)
Toisen ryhmän muodostivat menneisyyden osalta osittain koherentit myytit, joita oli kolme. Kertojat
muistivat sekä lapsuuden että varhaisen aikuisuuden tapahtumia hyvin, mutta myöhempi aikuisuus
oli hatarasti muistissa muistiongelmien vuoksi. Vaikka myytissä oli aukko, nykytilanne toi jälleen
vakautta myyttiin, sillä nykyisyyttä muistettiin vaihtelevassa määrin. Siitä huolimatta, ettei kaikkia
viime vuosien tai edellisen päivän tapahtumia muistettu tarkasti, oli osa lähimenneisyyden
tapahtumista hyvin muistissa erityisesti kahdella henkilöllä kolmesta. Kaikki kolme puhuivat myös
muisteluprojektista, joten sillä näyttikin havaintojeni perusteella olleen kognitiivista toimintakykyä
aktivoiva ja elvyttävä vaikutus. Kaikki kolme haastateltavaa kokivat elämän nykyisellään jokseenkin
merkityksettömäksi ja kahdella oli lisäksi jossain määrin romanttinen tulevaisuudenkuva.
Yhdellä haastateltavalla, jonka myytti oli menneisyyden osalta osittain koherentti, oli ajoittain
ongelmia puheentuottamisessa, mikä hankaloitti vuorovaikutusta. Hän oli kuitenkin erinomainen
kertoja, jonka ehtymätön tarina-arkku oli sisällöllisesti rikas. Koska myytti oli muista tarinoista
poiketen johdonmukainen syklisesti, oli ajallista yhteyttä toisinaan hankala tavoittaa. Perhettä
koskien tarinassa oli aukko. Perhe mainittiin vain yhdessä lauseessa. Elämänvaiheita voidaan
sivuuttaa monista syistä. Etenkin miesten kertomukset ovat naisten kertomuksiin verrattuna
tutkimusten mukaan urapainotteisia. On mahdollista, että kertoja piti kotiasioista puhumista
91
naistapaisena. Feminiinisen hoivan piirteet eivät välttämättä sovi tavoiteltavaan maskuliiniseen
mieskuvaan.
Toinen menneisyyden osalta osittain koherentti myytti oli sekä ajallisesti lineaarinen että
johdonmukainen myöhäiseen keski-ikään saakka, minkä jälkeen muistissa oli aukko. Kolmannella
haastateltavalla muisti oli heikentynyt muita enemmän dementian johdosta. Silti myös hänellä oli
pitkäkestoinen, identiteetin määrittelyyn liittyvä muisti säilynyt hyvin mahdollistaen narratiivisen
toimijuuden. Lapsuuden ja varhaisen aikuisuuden muistot olivat yksityiskohtaisia ja tarkkoja. Hänen
myyttinsä oli niin ikään lineaarinen ja johdonmukainen siltä osin, mitä muistettiin.
Myös epäkoherentteja ja epäjohdonmukaisia myyttejä ja tarinoita oli kolme. Yksi myytti kuvasi
minuuden jakautumista kahtia siten, että myytissä tulivat esille entinen ja uudestisyntynyt minä.
Minuudet yhdisti sairausnarratiivi. Kertojan oli toisinaan vaikea ilmaista itseään selkeästi.
Uudestisyntyminen oli tarjonnut sovituksen menneelle, minkä vuoksi keskeistä myytissä oli
tulevaisuus. Mennyttä ei nähty kovin tarpeelliseksi muistella, vaikka esille tuodut seikat olivatkin
mielessä tarkasti. Myytti oli todellisuuspakoinen ja siinä tuli esille suuri tarve vuorovaikutukseen ja
itseilmaisuun.
Toinen epäkoherentti myytti ilmaisi minuuden jakautumista kahteen vastakkaiseen todellisuuteen,
joissa minuudet yhdisti sairausnarratiivi. Myytti oli todellisuuspakoinen, epälineaarinen ja
epäjohdonmukainen. Puheentuottamiseen liittyi suuria ongelmia. Kuitenkin nykyisyys ilmeni
myytissä vakaana osoittaen sopeutumista elämäntilanteeseen. Myytti ilmensi lisäksi
elämänmyönteisyyttä ja tarvetta vuorovaikutukseen. Myytti oli ajallisesti tarkka. Se, mitä
todellisuudesta kerrottiin, ilmaistiin vuosiluvun tarkkuudella. Kolmas epäkoherentti myytti ja tarina
jäi osin hämärän peittoon, sillä myytti oli jokseenkin juuttunut paikoilleen elämän kaaoksellisuuden
takia. Myytti ei ollut lineaarinen, mutta sisälsi huumoria ja oli johdonmukainen siltä osin, mitä
kerrottiin. Myytissä tuli esille, että nykyisyyteen liittyi hallinnan tunteen menetys ja tulevaisuuteen
kohdistui epätoivoa ja pelkoa.
92
5 JOHTOPÄÄTÖKSET
Seuraavissa alaluvuissa käsittelen tässä tutkimuksessa esille tulleita keskeisiä tutkimustuloksia,
havaintoja ja päätelmiä liittyen omaelämänkerralliseen elämäntarkasteluun ja muisteluun
hoivakotikontekstissa.
5.1 Muistelun tavoitteena on yhtenäinen minäkäsitys ja identiteetti
Olen tutkimuksessani tarkastellut ikäihmisten omaelämänkerrallista muistelua sosiaalipsykologisesti
sekä narratiivisen psykologian että narratiivisen gerontologian perspektiiveistä. Olen tutkinut, kuinka
kertojat merkityksellistävät elämäänsä henkilökohtaisissa tarinoissaan ja myyteissään rakentaen
samalla minuuttaan ja identiteettiään. Tyypittelyn avulla nostin tarinoista ja myyteistä esille piirteitä,
joiden merkitystä haastateltavien elämässä analysoin. Narratiivisessa elämäntarkastelussa yhtenäistä
psykososiaalista minuutta ilmaistaan koherentilla ja yhteensovitetulla tarinalla ja myytillä.
Yhteensovittaminen ilmaisee, että henkilö hyväksyy elämänsä sellaisenaan ja katsoo tulevaisuuteen
levollisin mielin.
Muutosten, menetysten ja elämänsiirtymien edessä hyvä tarina auttaa selviytymään (Randall &
McKim 2008, 118). Tässä tutkimuksessa vanhimpien haastateltavien tarinoissa elämän käännekohdat
ja menetykset liittyivät läheisten menehtymisen ja terveyden heikkenemiseen. Mikäli kokemukset oli
kyetty sopeuttamaan henkilökohtaiseen myyttiin, näyttäytyi minuus yhtenäisenä. Mikäli menetyksiä
ei ollut kyetty sopeuttamaan osaksi henkilökohtaista myyttiä, oli narratiivinen eheytyminen kesken
ja myytti näyttäytyi rikkonaisena. Muutaman nuorimman haastateltavan tarinoissa rikkonaisuutta
selitti psyykkinen sairaus. Epäkoherentti myytti ilmaisee hyvinvoinnin olevan nykyisyydessä
vähäinen, mikä vaikuttaa elämän tyytyväisyyden odotukseen myös tulevaisuudessa. Ihminen voi silti
vielä hoivakodissakin kertoa tarinaansa uudelleen minuutta eheyttävällä tavalla. Ikäihmisen
muistellessa elämää ei olekaan tarkoitus elää menneisyydessä, vaan tarkastella menneisyyttä
nykyisyyden valossa (Andrews 2014, 52–53).
Ikääntyminen kuitenkin haastaa yksilöllisen merkityksellisyyden ja tarpeiden tyydytyksen eri tavoin.
Monille vanhuksille esimerkiksi muutto hoivakotiin voi merkitä heikkenemisen ja toisten avun
93
varaan turvautumisen olennaista lisääntymistä ja elämän ratkaisevaa muutoskohtaa, mikä voi olla
uhka yhtenäiselle minäkäsitykselle ja identiteetille. Kun entisestä elämästä on vähitellen luovuttava,
voi seurauksena olla sopeutumattomuutta. Minuuteen vaikuttaakin erityisesti tapa, jolla suhtaudutaan
negatiivisiin elämänkokemuksiin. Kasvu merkitsee, että ihminen kykenee käyttämään kokemuksiaan
menneisyydestä vahvistaakseen minuutta ja minä-pystyvyyttä sekä selkeyttääkseen identiteettiä ja
lisätäkseen elämän merkityksellisyyttä. (Pals 2006, 181–182.)
Tässä tutkimuksessa hallinta ja psykososiaalinen hyvinvointi ilmenivät koherentissa myytissä
yleisenä tyytyväisyytenä elämään. Hallintaa ja mielen hyvinvointia edistivät paitsi fyysinen, myös
psykologinen ja sosiaalinen toimintakykyisyys. Erityisesti tyytyväisyyttä lisäsivät hyvä muisti,
elämän kokeminen tarkoitukselliseksi sekä se, että päätös hoivakotiin muutosta koettiin ensisijaisesti
omaksi valinnaksi. Sosiaalista hyvinvointia puolestaan vähensi, mikäli mahdollisuus henkiseen
kasvuun, osallisuuteen ja toimijuuteen koettiin vähäisiksi. Edennyt muistisairaus lisäsi yksinäisyyden
sekä turvattomuuden kokemusta.
Hoivakotikontekstissa on huomioitava, ettei ikäihmisillä ole mahdollisuutta ratkaista ongelmia
esimerkiksi palaamalla entiseen kotiin. Vähäisistä vaikutusmahdollisuuksista omaa elämää koskeviin
päätöksiin voi seurata elämänhallinnan vähenemistä ja stressiä. Havaintojeni mukaan kokemus
hallinnantunteesta on keskeinen, jotta elämän voi kokea tarkoitukselliseksi. Hallinnantunteen
menetys puolestaan johtaa ahdistuneisuuteen ja sopeutumattomuuteen. Niin kuin tässäkin
tutkimuksessa tuli esille, vanhemmat ihmiset kuitenkin ilmaisevat stressiä vähemmän suhteessa
elämänhankaluuksiinsa. Hanne Laceullen (2014, 109) mukaan vanheneminen merkitseekin yleisen
elämäntyytyväisyyden lisääntymistä vääjäämättömistä menetyksistä huolimatta. Vähäisempi stressi
voi olla osoitus siitä, että vanhemmilla on nuorempia kehittyneempi fyysinen, emotionaalinen tai
taloudellinen resilienssikapasiteetti. Yleinen oletus on, että vanhemmat kuitenkin kohtaavat stressiä
nuorempia enemmän, vaikka ilmaisevat sitä vähemmän. (Frydenberg 2017, 124–126.)
Kuten Randall ja McKim (2008) ilmaisevat, oman kehon, elämänympäristön olosuhteiden ja ajattelun
muuttuminen voivat johtaa narratiiviin rikkoutumiseen. Henkisellä joustavuudella onkin suuri
merkitys onnistuneeseen vanhenemiseen, sillä ihmisen on joko selvittävä muutoksista tai
sopeuduttava niihin. (Kern & Friedman 2010, 162–164.)
94
5.2 Muistiongelmat eivät merkitse tarinan päättymistä
Yksilöhaastattelut etenivät keskenään hyvin samanlaisessa narratiivisessa järjestyksessä, mikä tulee
esille myös Trompin (2011) tutkimuksessa. Hän ilmaisee, että vanhustenhoitokontekstissa tehdyssä
interventiossa havaittiin vanhempien ihmisten kertomissa elämäntarinoissa pisimmän osan
muodostuvan melko kronologisesta elämäntarinan kerronnasta, minkä jälkeen kertoja laajensi
kerrontaansa joidenkin teemojen ja tapahtumien kuvauksella. Useimmiten tarinat päättyivät
kuvaukseen elämästä hoivakodissa. (Emt., 262–263.) Tämän tutkimuksen haastattelut etenivät
kuvatulla tavalla, mikäli haastateltavien muisti ei rajoittanut kerrontaa. Onkin huomattava, että
Suomessa hoivakodeissa asuvat vanhukset ovat yleisesti ottaen melko huonokuntoisia, sillä
vanhuspalvelulain (Eduskunta, 980/2012) tavoitteiden mukaisesti ikäihmisten asumista omassa
kodissa pyritään tukemaan mahdollisimman pitkään.
Varsinaista naistapaista puhetta, jossa olisi käsitelty läheisiä ihmissuhteita, kotiin liittyviä asioita,
harrastuksia ja vapaa-aikaa ei esiintynyt juuri lainkaan. Vain Sirkan tarinassa tuli esille ystävien
kanssa vietetty yhteinen aika. Myöskään sukupuolista johtuvia eroja, kuten palkkaan tai tasa-arvoon
liittyviä kysymyksiä ei käsitelty. Miesten ja naisten elämäntarinoita verrattaessa oli jonkin verran eroa
siinä, missä määrin perhe ja lapset tulivat tarinassa esille. Vaikka perheellisiä miehiä oli
tutkimuksessa vain kaksi, näytti siltä, että kotipiiriin liitetty elämä miellettiin vanhimmassa
ikäkohortissa enemmän naisille kuuluvaksi areenaksi. Toisessa tapauksessa puolison omaishoitajana
toimiminen tuotiin kuitenkin esille. Hoivan antaminen onkin voinut olla vanhimman ikäkohortin
miehelle suuri haaste, joka on vaatinut paljon uuden opettelua.
Huumoria, itseironiaa ja hyvää työyhteisön henkeä puolestaan ilmensivät monet tarinat ja myytit.
Kaikki muistelijat tuntuivat arvostavan suuresti työuraansa. Kukaan haastateltavista ei maininnut
kertaakaan työn olleen yksitoikkoista tai tuntuneen arvottomalta. Muistihankaluuksista johtuen
joitakin yksittäisiä tarinoita kerrottiin moneen otteeseen eri yhteyksissä. Tällaiset kertomukset
saattavat olla viihdyttäviä, mutta ulkoa opittu tarina ei mahdollista uusien tulkintojen tekemistä
elämästä. Kuitenkin hauskat tarinat, joita asukkaat toisilleen vuorovaikutuksessa kertoivat, lisäävät
yhteisöllisyyttä ja pitävät yllä myönteistä ilmapiiriä.
Tarinoissa ja myyteissä ilmeni monia aukkopaikkoja, mikä on luonnollista, sillä haastateltavat saivat
vapaasti päättää, mistä kertoivat. Lisäksi osa elämää haluttiin pitää yksityisenä eikä pitkää elämää
olisi ollut mahdollistakaan käsitellä lyhyessä ajassa niin, että kaikki elämänvaiheet olisivat tulleet
esille. Mikäli haastateltava kärsi muistiongelmista, muistettiin huonosti erityisesti myöhempää keski-
ikää ja vanhuutta. Tässä tutkimuksessa ei ollut mahdollista määritellä tarkemmin rajapintaa sille,
95
mihin saakka elämää muistettiin. Kun muistot haastattelussa ehtyivät, kysyin, mitä haastateltava teki
seuraavaksi. Vastauksesta saattoi ilmetä, ettei muistikuvia ollut. Mikäli kysymys ei johtanut tarinaa
etenemään eikä vuosilukuja tai muita ajallisia kiinnekohtia ollut jäljitettävissä, ei ollut mahdollista
arvioida tarkemmin, mihin elämänvaiheeseen muistikuvat päättyivät. Koska muistisairauksiin liittyy
ahdistus oman menneisyyden katoamisesta, ei ollut myöskään eettisesti kohtuullista tivata asiaa
enempää. Vaikka muistot jossain vaiheessa loppuivat, saatettiin myöhempää elämää kuitenkin
muistella jonkin tärkeäksi koetun teeman, kuten sairauksien kautta. Myöskään siirtyminen
hoivakotiin ei tullut esille tarinoissa, ellei tavoiteltu erityisesti sen esille tuomista, että päätös oli ollut
oma.
Huomionarvoista oli, että vaikka elämästä oli kadonnut lukuisia myöhäisaikuisuuden vuosia tai
mahdollisesti jopa vuosikymmeniä ja elämään sisältyi fyysistä ja psyykkistä kyvyttömyyttä, kohdistui
nykyisyyteen ja tulevaisuuteen silti mielenkiintoa, toiveita ja odotuksia. Vaikka luettu, kuultu ja
puhuttu pian unohtui, se ei välttämättä tarkoittanut omiin oloihin käpertymistä tai ympäröivästä
maailmasta sulkeutumista. Muistiongelmat eivät siten merkitse, että tarina ja myytti olisivat loppuun
asti kerrotut. ”Soppa ja saippua” eivät myöskään riitä tyydyttämään ikäihmisten tarpeita. Lisäksi
tarvitaan ”sielunhoitoa”. Randall (2001) vertaakin elämänkerrallista vanhenemista biologiseen
vanhenemiseen ja toteaa molempien olevan monimutkaisia kokonaisuuksia ja molemmilla on lisäksi
suuri vaikutus ihmisen terveyteen (emt., 49). Vaikka lähimenneisyys saattoi unohtua pian,
keskusteltiin mm. muistelulaatikkojen tekemisestä monissa yhteyksissä. Muisteluprojektilla olikin
havaintoihin perustuen muistia aktivoiva vaikutus. Lisäksi muistelutyöhön osallistuminen lisäsi
toimijuuden ja osallisuuden kokemusta sekä arjen mielekkyyttä.
Omaelämänkerrallinen muistelu oli havaintojeni mukaan mieluista myös siksi, että se mahdollisti
minuuden esittämisen omien kognitiivisten voimavarojen ehdoilla. Lapsuus ja aikuisuuden varhaiset
vuodet korostuivatkin joissakin tarinoissa nähdäkseni myös sen vuoksi, että elämänvaiheet
muistettiin ja juuri muistaminen koettiin tärkeäksi samalla, kun muistin huononeminen tunnistettiin.
Olinkin tyytyväinen siihen, ettei haastateltavia avoimella haastattelukysymyksellä ohjattu
vastaamaan siten, että muistiongelmat olisivat tulleet esille. Kertominen merkitsikin yhtä kuin
muistaminen, mikä tuotti haastateltaville tyydytystä.
Yleisesti omaelämänkerrallinen elämäntarkastelu osoittautui useimmille haastateltaville arvokkaaksi
itsemäärittelyn ja identiteetin määrittäjäksi. Muistelun onkin todettu vahvistavan sosiaalisia suhteita
sekä elämästä kertomisen että toisten tarinoiden kuuntelun kautta. (Cappeliez & Webster 2011, 189;
Randall & McKim 2008, 242.) Monet sairaudet saattoivat kuitenkin hankaloittaa oman tarinan
jakamista ja vuorovaikutusta. Tarinoiden jakamista pidettiin kuitenkin tärkeänä ja tarinat
96
kirvoittivatkin paljon puhetta sekä vertailua omiin kokemuksiin. Haastetta identiteetin ylläpitämiselle
lisää myös se, etteivät ihmisten entiset elämän roolit enää hoivakodissa päde. Jokaisella vanhuksella
on kuitenkin menneisyys, jonka kautta hänet voi oppia paremmin tuntemaan ja, jonka kautta häntä
voi paremmin ymmärtää. Kuten Randall ja McKim (2008, 119–123) ilmaisevat, ikääntymiseen liittyy
omaelämänkerrallinen pakottavuus, mitä havaintoni tukevat. Hoivakodissa olisikin tärkeää
mahdollistaa elämänkerrallinen kerronta, jotta sisäiset prosessit energisoituisivat uudelleen ja tarina
voisi jatkua (Tromp 2011, 268–269).
Erityistä hyötyä elämäntarinasta voi olla dementian edettyä vaiheeseen, jossa ihminen ei enää
juurikaan kommunikoi. (van den Brandt-van Heek 2011, 338–343.) Itse koin miellyttävän yllätyksen
lukiessani suomalaisia klassikkorunoja dementiayksikössä. Yllättäen eräs henkilö ryhtyi lausumaan
värssyjä kanssani ulkomuistista. Hän sai ilmaistua olleensa nuoruudessaan innokas lausuja ja ilahtui
sekä piristyi silminnähden runoista. Kertomusten kautta avautui mahdollisuus muistella hänen
kanssaan luontoa, kasveja ja eläimiä. Muistelu tulisikin nähdä myönteisenä keinona löytää elämään
jatkuvuutta. Positiivinen muisto voi merkitä vain lyhyen hetken tavoittamista menneisyydestä, mutta
jo häivähdys elämästä voi lisätä hyvää oloa (de Lange 2011, 51–63). Muistelulla onkin todettu olevan
positiivisia vaikutuksia dementiaan sairastuneille, sillä muistelu ylläpitää identiteettiä ja suojaa minä-
käsitystä (Cappeliez & Webster 2011, 189–190). Muistisairaiden yksilöllisiä mieltymyksiä olisikin
syytä koota silloin, kun ihminen itse kykenee niitä ilmaisemaan.
5.3 Ryhmädynamiikkaa säätelee muistelua ryhmissä
Kate de Medeios (2011) kertoo, että tarkasteltaessa kahta ikäihmisten muisteluryhmää, kirjoittavaa
ja kertovaa ryhmää, havaittiin joitakin eroja ryhmien välillä. Kirjoittavassa ryhmässä tuotiin esille
enemmän henkilökohtaisia tapahtumia, kun taas kertovassa ryhmässä esiintyi enemmän historiallista
kontekstia. Kertovassa muisteluryhmässä osallistujat jatkoivat toistensa aloittamaa kerrontaa ja
tarinoita pyrittiin henkilökohtaistamaan yhteisesti eletyn isomman tarinan ympärillä, missä korostui
puhujan ja kuulijan välinen suhde. Molemmissa ryhmissä oli mahdollista palauttaa mieliin ja arvioida
uudelleen menneisyyttä nykyisyyden valossa, minkä havaittiin auttaneen minä-käsityksen
säilyttämistä. (Emt., 159–176.)
Myös tässä tutkimuksessa tuli esille eroja ryhmä- ja yksilömuistelujen välillä. Kuten de Medeios
(2011) ilmaisee kertovasta ryhmästä, oli tässäkin tutkimuksessa havaittavissa ryhmiin osallistuvien
pyrkivän pitäytymään puheessaan yleisessä historiallisessa ja yhteiskunnallisessa ajankuvassa.
97
Omakohtaisia kokemuksia esitettiin, mutta vain pinnallisesti. Tämän tutkimuksen yksilöllisiä
haastatteluita voi puolestaan verrata de Medeiosin (2011) kirjoittavan ryhmän toimintaan, jossa
elämää tarkasteltiin nimenomaan omista kokemuksista käsin. Yksilömuisteluissa vain muutama
kertoja liitti tarinansa osaksi laajempaa yhteiskunnallista kontekstia suurimman osan kertojista
pitäytyessä omakohtaisissa kokemuksissa.
Ryhmämuistelu osoittautuikin jo kokoontumisten alkukerroilla polveilevan jyrkästi ja
elämänkerrallinen näkökulma jäi ryhmissä puolitiehen (vrt. Saarenheimo 1997, 58). Suuret
kohorttikohtaiset ja sairaustaustaan liittyvät erot eivät mahdollistaneet vuorovaikutusta ryhmän
dynamiikkaa vahvistavasti. Ryhmä ei myöskään taipunut riittävästi yksilöllisiä rajoituksia huomioon
ottavaksi. Muistojen aktivoitumiseen olisi tarvittu kosolti enemmän yksilöllistä ilmaisuaikaa kuin
mihin ryhmässä oli mahdollista venyä. Kuten de Medeios (2011) tuo esille, kertovassa ryhmässä
olennaista on puhujan ja kuulijan välinen suhde. Osallistujien on ”puhuttava samaa kieltä”, mikä
havaintojeni mukaan edellyttää jossain määrin homogeenista ryhmää, mikäli tavoitteena on
omaelämänkerrallinen muistelu. Saarenheimo (1997, 60) ilmaiseekin, että ryhmämenetelmiä
pidetään työläinä ja hankalina toteuttaa, vaikka niillä on monia hyviä puolia, kuten haastateltavien
havainnointi.
Ryhmän koheesiota voi tarkastella myös sosiaalisen vertailun näkökulmasta. Etenkin, kun resurssit
ovat vähentyneet, voi yksilöllisesti olla suuri tarve sekä erontekemiseen itsen ja toisten välillä että
sosiaaliseen vertailuun ylöspäin. Osallistuminen ryhmätoimintaan sellaisten vanhusten kanssa, joiden
fyysinen tai psyykkinen terveys on omaa terveyttä heikompi, voidaan kokea leimaavaksi ja
epätyydyttäväksi. Hanna Ojala (2010, 222–227) tuo esille tutkimuksessaan koskien ikäihmisten
opiskelua, kuinka opiskelijoiden välille syntyi sisä- ja ulkopiirejä, jotka muodostuivat sen mukaan,
kuinka paljon toimijuutta tai pätevyyttä toisilla arvioitiin olevan. Machielse ja Hortulanus (2014)
toteavat, että mitä enemmän henkilökohtaista toimintakykyisyyttä vanhuksella on, sitä helpommin
elämä on järjestettävissä siten, kuin itse haluaa. Tällainen tasapainoinen elämäntilanne ilmentää
myöhäismodernille ajalle tunnusomaista valinnanvapautta, jonka ansiosta elämästä voi nauttia, kuten
tahtoo ja samalla kokea turvallisuuden tunnetta rajoittavista tekijöistä huolimatta. (Emt., 119.)
Tässä tutkimuksessa sosiaalinen vertailu nousi havaintojeni mukaan esteeksi osallistumiselle
ryhmään jo ennen toiminnan käynnistymistä kahdessa tapauksessa. Henkilöt ilmaisivat kuitenkin
sosiaalisen vuorovaikutuksen ja virkistyksen olevan henkilökohtaisesti tärkeää. Molemmat olivat
iältään vanhimpien haastateltavien joukossa, mistä huolimatta heidän psykofyysinen terveydentilansa
oli melko hyvä. Erontekoa niihin asukkaisiin, jotka olivat ”raihnaisia”, pidettiin havaintojeni mukaan
olennaisena vertailun perusteena. Sosiaalista vertailua ylöspäin oli nähtävissä myös niiden
98
osallistujien käyttäytymisessä, jotka halusivat kuulua ryhmään terveydellisistä haasteista huolimatta.
Yksilölliset tarpeet määrittelevätkin käyttäytymistä myös ikääntyessä ja erontekeminen voi olla
tärkeä keino ylläpitää voimauttavaa minäkäsitystä ja identiteettiä.
Ryhmätoiminnalla on kuitenkin lukuisia hyviä puolia elämänkerrallisen muistelun lisäksi. Ryhmät
voivat olla viihdyttäviä, tuoda arkeen rutiineja, lisätä vuorovaikutusta sekä mahdollistaa itseilmaisua.
Barbara Haight (1995, 30) ilmaisee ryhmämuistelun olevan erityisen tehokasta silloin, kun ikäihmiset
haluavat joko vertaistukea tai solmia ystävyyssuhteita sekä silloin, kun tavoitteena on sijoittua
asumaan hoivakotiin. Havaintoni ryhmämuistelutoiminnasta osoittavat, että ikäihmiset ovat aktiivisia
ja sitoutuneita osallistumaan toimijuutta edellyttävään ryhmätoimintaan. Aineistoni perusteella
yleisin vuorovaikutusta ryhmässä haittaava tekijä oli huonokuuloisuus. Kuulo-ongelmat kärjistyvät
hoivakodin usein kaikuvissa tiloissa. Erityisen haitallista kaikuminen oli ryhmätoimintatiloissa. Kun
puhetta ei erota, heikkenee ymmärtäminen ja kanssakäymisen mielekkyys. Kuulolaitteiden ja
akustiikan lisäksi pitäisikin ryhmätoimintatilojen viihtyisyyteen kiinnittää huomiota.
5.4 Viisas tarina toimii vastalääkkeenä narratiiviselle heikkenemiselle
Haastateltavista vain yksi eli yhdessä puolison kanssa. Useimmat olivat olleet avioliitossa, mutta
puoliso oli menehtynyt. Mikäli elämää on jaettu mahdollisesti kymmeniä vuosia, voi puolison
poismeno lisätä yksinäisyyttä ja vähentää turvallisuudentunnetta. Olosuhdetekijät voivatkin nousta
tarinan kehittymisen esteeksi ja rajoittaa ihmisen kuulluksi tulemista (Randall 2001, 40–41). Lisäksi
merkityksettömyyden kokemus syntyy havaintojeni mukaan siitä, ettei elämällä ja olemisella
odotusten vastaisesti koeta olevan tarkoitusta ja tehtävää. Epätoivosta seuraa passivoitumista ja
hallinnantunteen menetystä, jotka puolestaan edesauttavat niin kognitiivista kuin fyysistäkin
heikkenemistä.
Yksinäisyyden kokemus puolestaan heikentää hyvinvointia ja sosiaalisen verkoston kutistuminen
onkin uhka minuuden ylläpitämiselle ja narratiiviselle kehittymiselle. Lisäksi laitosmaiset
elinolosuhteet voivat altistaa yksinäisyydelle, sillä laitoksissa ei juurikaan solmita sosiaalisia suhteita
muihin asukkaisiin (Ruoppila 2003, 144–148). Koska hoivakodeissa on paljon yksinäisyyttä, olisi
erityisen tärkeää ottaa huomioon sellaisten vanhusten tarve muistella, joilla ei ole läheisiä.
Muistelutyön lisäksi keskustelevat pienryhmät ovat esimerkkejä mahdollisuuksista lievittää
yksinäisyyttä ja lisätä aktiivisuutta. Sosiaalista tukea tarvitaan myös, kun on tarve löytää aktiivisia
selviytymisstrategioita menneisyyden tarkastelemiseksi. Aktiivisuus taas merkitsee
99
elinvoimaisuuden, elämänilon ja hyvän olon lisääntymistä sekä tarinan jatkumista. Vuorovaikutus on
myös läsnäoloa, mitä on usein hoivatyön kiireessä vaikea toteuttaa.
Vahvempi ja viisaampi tarina toimii vastalääkkeenä narratiiviselle sulkeutumiselle (Randall 2011,
27–29). Elämänkerrallisen tarinan avulla ikäihmiset voivat lisätä pystyvyyden tunnetta vielä
silloinkin, kun terveys on olennaisesti heikentynyt. Mitä vähemmän ihmisellä on itseluottamusta ja
sosiaalisia taitoja, sitä todennäköisempää kuitenkin on, että valitaan passiivinen strategia, mikä
tarkoittaa kieltämistä ja välttämiskäyttäytymistä. (Machielse & Hortulanus 2014, 129–130.)
Ikäihmisten elämänkerrallista tai elämänsisällöllistä toimijuutta tarkasteltaessa onkin otettava
huomioon monet samanaikaisesti vaikuttavat ja eri suuntiin vetävät rajoittavat ja mahdollistavat
tekijät.
Vaikka keho heikkenee, voi jäljellä olla osaamista ja kykenevyyttä. Kuten Mike Martin, Nathan
Theill ja Vera Schumacher (2013) tuovat esille, elämänkulku ei ole välttämättä yhdensuuntainen
heikkenemisprosessi. Vanhenemiseen liittyy myös monisuuntaisuutta ja vakautta. Edellytysten
kognitiiviselle terveydelle tulisikin olla myös vanhusten ulottuvilla. Elämänlaatu tulee ymmärtää
subjektiivisena arviona, joka pitää sisällään käsityksen paitsi mieltymyksistä valintoja koskien myös
käsityksen kompensaatiosta. Ikäihmisten olisi voitava valita sellaista tärkeäksi kokemaansa
käyttäytymistä, jonka resurssien menetys mahdollistaa. (Emt., 2013, 29–32.)
Haaste kohdistuu siihen, että ikäihmiset tulisi kohdata yksilöinä, kuten muutkin aikuiset. Kuten
Randall (2011) ilmaisee, tarinaa ei voi erottaa yksilöllisestä identiteetistä. Myös elämäntarinoita
tutkittaessa on olennaista kiinnittää huomio ihmisten yksilöllisyyteen ja ikääntymisen
heterogeenisyyteen. (Emt., 52–57.) Yhteiskunnassamme vallalla oleva normatiivinen, ikään sidottu
ja kategorisoiva hierarkkinen elämänjärjestys kuitenkin tasapäistää neljättä ja viidettä ikää eläviä
vanhuksia kutistamalla toimijuutta ja identiteettiä myös niiltä vanhoilta, joilla on voimavaroja tallella
ja jotka eivät halua asettua pelkästään holhottaviksi. Myöhäisvanhuutta elävillä vanhuksilla ei
kuitenkaan usein ole riittävästi resursseja, jotta he voisivat ryhtyä vastustamaan toimijuuden
mahdollisuuksien kaventumista ja menetystä. Sen sijaan vastustus voi ilmetä sopeutumattomuutena
ja hyvinvoinnin heikkenemisenä. Passivoitumisesta puolestaan seuraa elinvoiman ja hallinnantunteen
hiipumista.
Toimijuuden ylläpitäminen edellyttää, että psykososiaalisia tarpeita ja emootioita toiveineen,
pelkoineen ja huolineen on mahdollista käsitellä ja työstää minuutta eheyttävästi vielä
myöhäisvanhuudessakin. Usein yksilölliset tarpeet voivat olla käytännöllisiä ja pienimuotoisia,
jolloin hoivan sopeuttaminen voi olla toteutettavissa pienillä muutoksilla. Toisinaan tarvitaan
100
enemmän tukea ja läsnäoloa. Kuten Isto Ruoppila (2003, 144–148) esittää, ikäihmisten kognitiivisten
toimintojen korkea taso ja toimintojen säilyminen ovat yhteydessä elinvuosien määrään.
Usein hoivakotiin muutto voi olla kriisi myös siksi, että muutos merkitsee konkreettisesti kuoleman
lähestymistä. Sopeutuminen ajatukseen kuolemasta voikin edellyttää sosiaalisen tuen saatavuutta.
Toiveikkuuden ylläpitäminen on tärkeää, jotta ihminen ei vaivu suruun ja masennukseen tai uppoudu
kuolemanpelkoon. Kuolemassa ei kuitenkaan usein pidetä vaikeana lähtemistä, vaan ennemminkin
kyse on vaikeudesta luopua ihmissuhteista (Andrews, 2014, 56). Elämän viimeisiin vuosiin liittyvä
näkemys yhtenäisestä minuudesta ja identiteetistä tarkoittaakin myös kuoleman hyväksymistä.
Ikäihmisillä on havaintojeni mukaan tarve muistella ja tuntea muistoistaan ylpeyttä. Narratiivisessa
gerontologiassa on keskeistä ymmärtää identiteetin kehittymisen olevan elämänmittainen,
narratiivinen prosessi. Kuten Kenyon (2011, 245) ilmaisee, merkitysrikas vanheneminen on mitä
suuremmassa määrin ihmisen sisäinen ja henkinen matka. Tavoiteltaessa sosiaalisen aktiivisuuden
sekä hyvinvoinnin ja elämänhallinnan lisäämistä hoivakodissa, voidaan minuutta ja identiteettiä
ylläpitää ja vahvistaa elämänkerrallisella pätevöitymisellä. Elämäntarinallaan ihminen myös
pätevöittää itsensä aina uudelleen.
Olisikin tärkeää luoda myönteisempi, mahdollistavampi ja joustavampi lähestymistapa terveelliseen
vanhenemiseen. Mitä pidempään ihmiset elävät, sitä enemmän on myös terveitä vuosia sekä vuosia,
jolloin sairaudet vaivaavat. Tine Fristrup (2012) näkee yhteiskuntien vanhetessa vanhustenhoidon
ongelmaksi, kuinka voidaan taata turvallinen ja arvokas vanheneminen sekä mahdollistaa vanhojen
ihmisten täysivaltainen jäsenyys yhteiskunnassa. Ikääntyminen nähdään perinteisesti heikkenemisen
diskurssissa ongelmana, jota ulkopuoliset toimijat lähtevät ratkomaan. Tarvitaankin uutta ajattelua
koskien sitä, mitä hyvä elämä vanhuudessa tarkoittaa ja kuinka hoivaa voisi kehittää rakenteellisesti
aktiivisuutta mahdollistavaksi ja toimijuutta kunnioittavaksi.
Kaiken lisäksi laatua olisi kyettävä tuottamaan kustannustehokkaasti. Lina Van Aerschot (2014) tuo
esille, että koska hoivan laatu perustuu käytettyyn aikaan sekä hoivaajan ja hoivattavan väliseen
vuorovaikutukseen, on hoivaa mahdollista tehostaa vain rajallisesti ilman, että hoivan laatu kärsii.
Lisäksi kyse on hoivan etiikasta. (Emt., 26, 55.) Hanna-Kaisa Hoppania ym. (2016) ilmaisevatkin,
että julkisista menoista päätettäessä ratkaistaan samalla hoivasta riippuvaisten vanhusten elämän
kohtalo. Kun vaaditaan talouden keventämistä, törmätään usein ”pakkoon” leikata myös
hoivapalveluita. Lopulta kestävyysvajeesta puhuttaessa joudutaan kysymään, mitä hyvä elämä on.
Toisaalta hoivapalveluilla pyritään myös siihen, että toimintakykyä ylläpitämällä olisi mahdollista
101
vähentää kustannuksia. (Hoppania ym., 54–88.) Ehkäpä kannattaisi kysyä myös, mitä mieltä
vanhukset itse ovat heitä koskevasta hoivasta.
5.5 Narratiivinen psykologia tutkimuksessa
Dan McAdamsin (1993) persoonallisuuspsykologisen teorian pohjalta muodostettu metodi soveltui
hyvin ikäihmisten elämänkerrallisten tarinoiden narratiiviseen analysointiin. Menetelmä huomioi
ihmisen kasvun ja kehityksen elämänmittaisena prosessina lapsuudesta vanhuuteen asti. Tutkimus
vahvisti näkemystä, jonka mukaan elämäntarinan narratiivinen sävy ja ideologinen asemoituminen
heijastuvat elämään yhä myöhäisvanhuudessa. Havainto on mielenkiintoinen siksi, että yhteys
nuoruuden ja vanhuuden arvojen ja asenteiden välillä oli tunnistettavissa, vaikka osaa elämästä ei
olisikaan muistettu. Lisäksi elämäntarinat ilmensivät McAdamsin (1993) jakoa yksilöllisiin
motivaatiotaipumuksiin suhteessa toimijuuteen ja läheisyyteen.
Kun narratiiviseen gerontologiaan pohjautuvassa tutkimuksessa ryhdytään ryhmittelemään kerättyjä
elämäntarinoita, voidaan kuitenkin törmätä siihen, että luokittelu johtaa tunteeseen tarinoiden
ainutkertaisuuden mitätöitymisestä. Luokitteluun liittyy suuri vastuu etenkin, kun analysoitavana on
lähes loppuun asti kuljettu elämänpolku. Tulkinnat eivät saa olla epäoikeudenmukaisia tai
kohtuuttomia. Laadullisen metodin valinneelle tutkijalle voi myös tulla tunne, ettei ihmisen elämää
edes voi luokitella dataksi. Analyysiä tehdessäni kohtasinkin ahdistusta liittyen siihen, kuinka
mahdollistaa tasapaino haastateltavien äänen kuulumisen sekä intimiteetin ja yksityisyyden välillä.
Kenyon ja Randall (2011, 13) toteavatkin, että tutkittaessa useampia tarinoita, jotakin aina
saavutetaan, ei kuitenkaan ilman, että samalla jotakin myös menetetään. Ukkonen (2000, 73)
puolestaan tuo esille, että muistelun onnistumisen ehtona on, että haastateltavat kokevat kertomisen
tärkeäksi ja sitoutuvat työstämään tarinaa yhdessä haastattelijan kanssa. Havainto on erittäin
olennainen ja olen kiitollinen siitä, että tämän tutkimuksen haastateltavat ottivat elämänkerrallisen
muistelun omakseen ja olivat täysillä mukana muistelutyössä.
Erityisen mielenkiintoisiksi ikäihmisten elämänkerrallisissa tarinoissa osoittautuivat sotavuosien
kokemukset. Vaikka sodasta on aikaa, kaikki, jotka olivat lapsuudessa tai nuoruudessa kokeneet sota-
ajan, liittivät tapahtumat osaksi omaa elämäntarinaa. Kiinnostusta herättääkin sosiaaligerontologinen
näkökulma sodan kokeneiden ihmisten tarinallisen sopeutumisen ja coping-käyttäytymisen välillä.
102
Lisäksi olisi tarpeen kerätä hoivan suunnittelussa ja totutuksessa hyödynnettävää tutkimustietoa.
Muistelumenetelmällä voi kartoittaa hoivakodissa asuvien ikäihmisten elämän nykyvaihetta ja
odotettua tulevaisuutta. Erityisen mielenkiintoista olisi selvittää ikäihmisten elämän viimeisiin
vuosiin liittämiä merkityksiä. Hoivan kehittämiseksi olisi lisäksi syytä tunnistaa ja ottaa käyttöön
menetelmiä, joilla yksilöllistä toimijuutta voi ylläpitää ja edistää hoivakotikontekstissa. Koska
vanhukset ovat yhä kasvava ihmisryhmä, olisi aktivisuuden ja toimijuuden edistäminen entistä
tärkeämpää niin vanhusten hyvinvoinnin ja hoivan eettisyyden vahvistamiseksi kuin
kustannuskehityksen hillitsemiseksikin.
103
LÄHTEET
Andrews, Molly. 2014. Narrative Imagination and Everyday Life. Oxford: Oxford University Press.
Anttonen, Anneli & Minna Zehner. 2009. “Tutkimuksen lähestymistapoja hoivaan.” Teoksessa
Hoiva. Tutkimus, politiikka ja arki, toim. Anneli Anttonen, Heli Valokivi & Minna Zechner.
Tampere: Osuuskunta Vastapaino, 16–53.
Becker, Bettina. 2001.”Challenging `Ordinary Pain`: Narratives of Older People Who Live with
Pain.” Teoksessa Narrative Gerontology. Theory, Research, and Practice, toim. Gary Kenyon,
Phillip Clark & Brian de Vries. New York: Springer Publishing Company, Inc., 91–112.
Becker, Tabea & Uta M. Quasthoff. 2005. “Different dimensions in the field of narrative
interaction.” Teoksessa Narrative Interaction, toim. Uta M. Quasthoff & Tabea Becker.
Amsterdam: John Benjamins Publishing Company, 1-11.
Billig, Michael. 1991. Ideology and Opinions. Studies in Rhetorical Psychology. London: Sage
Publications Ltd.
Bluck, Susan. 2001.”Autobiographical Memories: A Building Block of Life Narratives.” Teoksessa
Narrative Gerontology. Theory, Research, and Practice, toim. Gary Kenyon, Phillip Clark & Brian
de Vries. New York: Springer Publishing Company, Inc., 67–90.
Bluck, Susan & Tilmann Habermas. (2000). The Life Story Schema. Motivation and Emotion 24:2,
121–147.
Bohlmeijer, Ernst & Gerben Westerhof, 2011. “Reminiscence Interventions: Bringing Narrative
Gerontology into Practice.” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and Interventions
in Narrative Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford:
Oxford University Press, Inc., 273-289.
Bohlmeijer, Ernst, Gary Kenyon & William L. Randall. 2011. “Toward a Narrative Turn in Health
Care.” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and Interventions in Narrative
Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford
University Press, Inc., 366–380.
van den Brandt-van Heek, Marie-Elise. 2011. “Asking the Right Questions: Enabling Persons with
Dementia to Speak for Themselves.” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and
Interventions in Narrative Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M.
Kenyon. Oxford: Oxford University Press, Inc., 338–353.
Bruens, Margreet Th. 2013. “Dementia: beyond structures of medicalisation and cultural neglet.”
Teoksessa Ageing, meaning and social structure. Connecting critical and humanistic gerontology,
toim. Jan Baars, Joseph Dohmen, Amanda Grenier & Chris Phillipson. Bristol: Policy Press, 81–96.
Burnell, Karen, Peter Coleman & Nigel Hunt. 2011.”Achieving Narrative Coherence Following
Traumatic War Experience: The Role of Social Support.” Teoksessa Storying Later Life. Issues,
Investigations, and Interventions in Narrative Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst
Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford University Press, Inc., 195–212.
104
Cappeliez, Philippe & Jeffrey Dean Webster. 2011. “Mnëmë and Anamnësis: The Contribution of
Involuntary Reminiscences to the Construction of a Narrative Self in Older Age.” Teoksessa
Storying Later Life. Issues, Investigations, and Interventions in Narrative Gerontology, toim.
William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford University Press, Inc.,
177–194.
Czarniawska, Barbara. 2004. Narratives in Social Science Research. London: Sage Publications
Ltd.
Einiö, Elina K. 2010. Determinants of Institutional Care at Older Ages in Finland: Finnish
Yearbook of Population Research XLV 2010 Supplement. Helsinki: Väestöliitto.
Erikson, Erik H. 1982. The life cycle completed. New York: W.W. Norton & Company, Inc.
Erkinjuntti, Timo, Kari Alhainen, Juha Rinne & Maarit Huovinen. 2006. Muistihäiriöt. Helsinki:
Kustannus Oy Duodecim.
Eskola, Jari & Juha Suoranta. 2008. Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Jyväskylä: Vastapaino.
Fivush, Robyn, 2019. Family Narratives and the Development of an Autobiographical Self. New
York: Routledge.
Freeman, Mark. 2011. “Narrative Foreclosure in Later Life: Possibilities and Limits.” Teoksessa
Storying Later Life. Issues, Investigations, and Interventions in Narrative Gerontology, toim.
William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford University Press, Inc.,
3–19.
Fristrup, Tine. 2012. “Gerontopedagogicalization: A critical approach to perform AGE in later life.”
Teoksessa Social Pedagogy for the entire Lifespan, volyme II, toim. Jacob Kornbeck & Niels
Rosendal Jensen. Bremen: Europäischer Hochschulverlag GmbH & Co. KG, 67–92.
Frydenberg, Erica. 2017. Coping and the challenge of resilience. London: Palgrave Macmillan.
Gergen, Kenneth J. 2006. Therapeutic Realities: Collaboration, Oppression and Relational Flow.
Ohio: Taos Institute Publications.
Giddens, Anthony. 1991. Modernity and Self-Identity. Self and Society in the Late Modern Age.
Cambridge: Polity Press in association with Blackwell Publishers.
Grenier, Amanda. 2012. Transitions and the Lifecourse: Challenging the constructions of ´growing
old`. Bristol: The Policy Press.
Haight, Barbara K. 1995. “Reminiscing: The State of the Art as a Basis for Practice.” Teoksessa
The Meaning of Reminescence and Life Review, toim. Jon Hendricks. New York: Baywood
Publishing Company, Inc., 21–52.
Harms, Louise. 2015. Understanding Trauma and Resilience. Basingstoke: Palgrave Macmillan.
Hendricks, Jon. 1995. “Looking Back on My Self: The Meaning of the Past.” Teoksessa The
Meaning of Reminescence and Life Review, toim. Jon Hendricks. New York: Baywood Publishing
Company, Inc., 1–4.
Hoppania, Hanna-Kaisa, Olli Karsio, Lena Näre, Antero Olakivi, Liina Sointu, Tiina Vaittinen &
Minna Zechner. 2016. Hoivan arvoiset. Vaiva yhteiskunnan ytimessä. Helsinki: Gaudeamus Oy.
105
Hydén, Lars-Christer & Jens Brockmeier. 2008. “From the Retold to the Performed Story.”
Teoksessa Health, Illness, and Culture. Broken Narratives, toim. Lars-Christer Hydèn & Jens
Brockmeier. New York: Routledge, 1–15.
Hänninen, Vilma. 2002. Sisäinen tarina, elämä ja muutos. Tampere: Tampereen yliopistopaino Oy
Juvenes Print.
Högbacka, Riitta & Sanna Aaltonen. 2015. ”Refleksiivisyyden ulottuvuudet.” Teoksessa
Umpikujasta oivallukseen: refleksiivisyys empiirisessä tutkimuksessa, toim. Sanna Aaltonen &
Riitta Högbacka. Tampere: Tampere University Press, 9–34.
Kenyon, Gary. 2011. “On Suffering, Loss, and the Journey to Life: Tai Chi as Narrative Care.”
Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and Interventions in Narrative Gerontology,
toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford University Press,
Inc., 237–251.
Kenyon, Gary M. & William L. Randall. 2001.”Narrative Gerontology: An Overview.” Teoksessa
Narrative Gerontology. Theory, Research, and Practice, toim. Gary Kenyon, Phillip Clark, Brian
de Vries. New York: Springer Publishing Company, Inc., 3–18.
Kern, Margaret L. & Howard S. Friedman. 2010. “Why do some people thrive while others
succumb to disease and stagnation? Personality, social relations, and resilience”. Teoksessa New
Frontiers in Resilient Aging. Life-Strengths and Well-Being in Late Life, toim. Prem S. Fry & Corey
L.M. Keyes. Cambridge: University Press, 162–184.
Koskinen, Simo, Leena Aalto, Sinikka Hakonen & Eeva Päivärinta. 1998. Vanhustyö. Jyväskylä:
Vanhustyön keskusliitto.
Laatusuositus hyvän ikääntymisen turvaamiseksi ja palvelujen parantamiseksi 2017–2019. (2017)
Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2017:6.
http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-00-3960-8. Luettu 14.5.2019.
Laceulle, Hanne. 2014. ”Self-realisation and ageing: a spiritual perspective.” Teoksessa Ageing,
meaning and social structure. Connecting critical and humanistic gerontology, toim. Jan Baars,
Joseph Dohmen, Amanda Grenier & Chris Phillipson. Bristol: Policy Press, 97–118.
Laine, Timo. 2015. “Miten kokemusta voidaan tutkia? Fenomenologinen näkökulma.” Teoksessa
Ikkunoita tutkimusmetodeihin 2. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin
lähtökohtiin ja analyysimenetelmiin, toim. Raine Valli & Juhani Aaltola. Jyväskylä: PS-kustannus,
29–51.
de Lange, Frits. 2011. “Inventing Yourself: How Older Adults Deal with the Pressure of Late-
Modern Identity Construction.” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and
Interventions in Narrative Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M.
Kenyon. Oxford: Oxford University Press, Inc., 51–63.
Lazarus, Richard S. & Bernice N. Lazarus. 2006. Coping with Aging. New York: Oxford
University Press.
Lieblich, Amia, Rivka Tuval-Mashiach & Tamar Zilber. 1998. Narrative research: reading, analysis
and interpretation. California: SAGE Publications, Inc.
Lindqvist, Martti. 2003. “Vanheneminen, etiikka ja elämän arvot.” Teoksessa Vanhuuden
voimavarat, toim. Eino Heikkinen & Marjatta Marin. Vammala: Kustannusosakeyhtiö Tammi,
233–261.
106
Machielse, Anja & Roelof Hortulanus. 2014. “Social ability or social frailty? The balance between
autonomy and connectedness in the lives of older people.” Teoksessa Ageing, meaning and social
structure. Connecting critical and humanistic gerontology, toim. Jan Baars, Joseph Dohmen,
Amanda Grenier & Chris Phillipson. Bristol: Policy Press, 119–138.
Martin, Mike, Nathan Theill & Vera Schumacher. 2013. “Gerontopsychology: Aging is All in Your
Head.” Teoksessa Old Age in Europe: A Textbook of Gerontology. toim. Kathrin Komp & Marja
Aartsen. Dordrecht: Springer, 29–44.
McAdams, Dan P. 1993. The stories we live by. Personal Myths and the Making of the Self. New
York: The Guilford Press.
McAdams, Dan P., Ruthellen Josselson & Amia Lieblich. 2006. “Introduction.” Teoksessa Identity
and Story. Creating Self in Narrative, toim. Dan P. McAdams, Ruthellen Josselson & Amia
Lieblich. Washington, DC: American Psychological Association.
de Medeios, Kate. 2011. “Telling Stories: How Do Expressions of Self Differ in a Wrinting Group
Versus a Reminiscence Group?” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and
Interventions in Narrative Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M.
Kenyon. Oxford: Oxford University Press, Inc., 159–176.
Medved, Maria I. & Jens Brockmeier. 2008. “Talking About the Unthinkable: Neurotrauma and the
Catastrophic Reaction.” Teoksessa Health, Illness, and Culture. Broken Narratives, toim. Lars-
Christer Hydèn & Jens Brockmeier. New York: Routledge, 54–72.
Melendez, Juan C., Marta Torres, Rita Redondo, Teresa Mayordomo & Alicia Sales. 2017.
“Effectiveness of follow-up reminiscence therapy on autobiographical memory in pathological
ageing” International Journal of Psychology. 52:4, 283–290.
Merriam, Sharan B. 1995. “Butler´s Life Review: How Universal Is It?” Teoksessa The Meaning of
Reminescence and Life Review, toim. Jon Hendricks. New York: Baywood Publishing Company,
Inc., 7–19.
Miller, Robert L. 2007. Researching Life Stories and Family Histories. London: SAGE Publications
Ltd.
Moilanen, Pentti & Pekka Räihä. 2015. Merkitysrakenteiden tulkinta. “Teoksessa Ikkunoita
tutkimusmetodeihin 2. Näkökulmia aloittelevalle tutkijalle tutkimuksen teoreettisiin lähtökohtiin ja
analyysimenetelmiin, toim. Raine Valli & Juhani Aaltola. Jyväskylä: PS-kustannus, 52–73.
Nikander, Pirjo. 2002. Age in Action. Membership Work and Stage of Life Categories in Talk.
Helsinki: Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia.
Noonan, Daphne. 2011. “The Ripple Effect: A Story of the Transformational Nature of Narrative
Care.” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and Interventions in Narrative
Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford
University Press, Inc., 354–365.
Ojala, Hanna. 2010. Opiskelemassa tavallaan. Vanhat naiset ikäihmisten yliopistossa. Tampere:
Tampere University Press.
Pals, Jenifer L. 2006. “Constructing the `Springboard Effect`: Causal Connections, Self-Making,
and Growth Within the Life Story.” Teoksessa Identity and Story. Creating Self in Narratives, toim.
Dan P. McAdams, Ruthellen Josselson & Amia Lieblich. Washington, DC: American
Psychological Association, luku 8.
107
Raggatt, Peter T.F. 2006. “Multiplicity and Conflict in the Dialogical Self: A Life-Narrative
Approach.” Teoksessa Identity and Story. Creating Self in Narratives, toim. Dan P. McAdams,
Ruthellen Josselson & Amia Lieblich. Washington, DC: American Psychological Association,
luku 1.
Randall, William L. 2001. ”Storied Worlds: Acquiring a Narrative Perspective on Aging, Identity,
and Everyday Life.” Teoksessa Narrative Gerontology. Theory, Research, and Practice, toim. Gary
Kenyon, Phillip Clark & Brian de Vries. New York: Springer Publishing Company, Inc., 31–62.
Randall, William L. 2011. “Memory, Metaphor, and Meaning: Reading for Wisdom in the Stories
of Our Lives.” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and Interventions in Narrative
Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford
University Press, Inc., 20–38.
Randall, William L. & Elizabeth A. McKim. 2008. Reading Our Lives. The poetics of growing old.
Oxford: Oxford University Press.
Riessman, Catherine Kohler. 2008. Narrative Methods for the Human Sciences. California: Sage
Publications, Inc.
Ruoppila, Isto. 2003. “Psyykkisen toimintakyvyn tukeminen.” Teoksessa Vanhuuden voimavarat,
toim. Eino Heikkinen & Marjatta Marin. Vammala: Kustannusosakeyhtiö Tammi, 119–152.
Saarenheimo, Marja. 1997. Jos etsit kadonnutta aikaa. Vanhuus ja oman elämän muisteleminen.
Tampere: Vastapaino.
Singer, Jefferson A. & Beata Labunko Messier. 2011. “Using Self-Defining Memories in Couples
Therapy with Older Adults.” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and
Interventions in Narrative Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M.
Kenyon. Oxford: Oxford University Press, Inc., 213–234.
Steunenberg, Bas & Ernst Bohlmeijer. 2011. “Life Review Using Autobiographical Retrieval: A
Protocol for Training Depressed Residential Home Inhabitants in Recalling Specific Personal
Memories.” Teoksessa Storying Later Life. Issues, Investigations, and Interventions in Narrative
Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford
University Press, Inc., 290–306.
Stuart-Hamilton, Ian. 1996. Vanhenemisen psykologia. Suomentanut Anne Toppi. Kuopio:
Kustannusosakeyhtiö Puijo. Englanninkielinen alkuteos 1994.
Suutama, Timo. 1995. Coping with Life Events in Old Age. Jyväskylä: Jyväskylä University
Printing House.
Taft, Lois B. & Milton F. Nehrke. 1995. “Reminescence, Life Review, and Ego Integrity in Nursing
Home Residents.” Teoksessa The Meaning of Reminescence and Life Review, toim. Jon Hendricks.
New York: Baywood Publishing Company, Inc., 185–192.
Tromp, Thijs. 2011. “Older Adults in Search of New Stories: Measuring the Effects of Life Review
on Coherence and Integration in Autobiographical Narratives.” Teoksessa Storying Later Life.
Issues, Investigations, and Interventions in Narrative Gerontology, toim. William L. Randall, Ernst
Bohlmeijer & Gary M. Kenyon. Oxford: Oxford University Press, Inc., 252–269.
Tuomi, Jouni & Anneli Sarajärvi. 2018. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Helsinki:
Kustannusosakeyhtiö Tammi.
108
Ukkonen, Taina. 2000. Menneisyyden tulkinta kertomalla. Muistelupuhe oman historian ja
kokemuskertomusten tuottamisprosessina. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 797.
Helsinki: Hakapaino Oy.
Van Aerscot, Lina. 2014. Vanhusten hoiva ja eriarvoisuus. Sosiaalisen ja taloudellisen taustan
yhteys avun saamiseen ja palvelujen käyttöön. Tampere: University Press.
Vanhuspalvelulaki (2012) Helsinki: Eduskunta. https://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2012/20120980.
Luettu 14.5.2019.
Vincent, John. 2003. Old age. New York: Routledge.
de Vries, Brian. 2001.”Research. Introduction.” Teoksessa Narrative Gerontology. Theory,
Research, and Practice, toim. Gary Kenyon, Phillip Clark & Brian de Vries. New York: Springer
Publishing Company, Inc., 63–66.
de Vries, Brian, John A. Blanco, Patricia Southard & Claudia Bubeck. 2001.”The Times of Our
Lives.” Teoksessa Narrative Gerontology. Theory, Research, and Practice, toim. Gary Kenyon,
Phillip Clark, Brian de Vries. New York: Springer Publishing Company, Inc., 137–158.
Väestöennuste. (2018) Helsinki: Tilastokeskus.
https://www.stat.fi/til/vaenn/2018/vaenn_2018_2018-11-16_tie_001_fi.html. Luettu 14.5.2019.
Webster, Jeffrey Dean. 2001.”The Future of the Past: Continuing Challenges for Reminiscence
Research.” Teoksessa Narrative Gerontology. Theory, Research, and Practice, toim. Gary Kenyon,
Phillip Clark & Brian de Vries. New York: Springer Publishing Company, Inc., 159–192.
109
LIITE
SUOSTUMUS
Annan suostumukseni siihen, että elämänkerrallista muisteluaineistoani, jota Marja Ahomäki
keräsi työharjoittelujakson aikana kesällä 2018, saa käyttää pro gradu -tutkielman
aineistona. Elämänkerrallinen muistelumateriaali kerättiin yksilöhaastatteluissa ja/tai
ryhmätapaamisissa. Elämäntarinat on myös julkaistu näyttelyssä --- heinäkuussa 2018.
Pro gradu -tutkielmassa tullaan tarkastelemaan vanhempien ihmisten elämänkerrallista
muistelua hoivakotikontekstissa. Tavoitteena on tutkia narratiivisesti, kuinka kertojat
merkityksellistävät ja tarinallistavat elämäänsä ja kuinka tarinat liittyvät minuuden ja
identiteetin rakentamiseen myöhäiselämässä.
Tutkimusaineisto ja -tulokset suojataan tutkimuksen aikana eikä niitä tulla edelleen
käyttämään tutkimuksen päätyttyä. Tutkimus raportoidaan siten, että kertojat eivät ole
tunnistettavissa. Aineistosta voidaan ottaa tutkimukseen vain lainauksia. Kokonaisia
tarinoita ei julkaista. Myöskään tutkimuksentekopaikkaa tai -paikkakuntaa ei tulla
mainitsemaan. Tutkimuksessa ei kerätä henkilörekisteriä. Tutkijalla ei ole oikeutta luovuttaa
salassa pidettäviä tietoja sivullisille eikä käyttää niitä muuhun tarkoitukseen kuin mihin
tutkimuslupa on myönnetty. Myöskään --- tai --- ei anneta tulosten lisäksi muuta tietoa.
Pro gradu -tutkielma on osa Itä-Suomen yliopistossa yhteiskuntatieteiden tiedekunnassa
suoritettavia sosiaalipsykologian pääaineen maisteriopintoja. Tutkielman ohjaaja on
sosiaalipsykologian professori Vilma Hänninen. Tutkimuksen tekijä on Marja Ahomäki, jolta
saa tarvittaessa lisätietoja, puh.040 596 4994, [email protected]
--- , 20. päivänä joulukuuta 2018
Suostumuksenantaja
Nimenselvennys
________________________________________________________________________