A. S. By

att R

ag

na

rö

k

A. S. ByAtt on 1900 ja 2000-luvun tärkeimpiä brittiläisiä kirjailijoita. Kan-sainvälisesti kiitetty ja palkittu kirjailija on kirjoittanut 15 romaania ja lukuisia essee- ja novellikokoelmia. Vuonna 1964 ensimmäisen romaaninsa julkaissut Byatt voitti arvostetun Booker-palkin-non vuonna 1990 teoksellaan Riivaus, joka mainitaan usein maailman arvoste-tuimpien kirjojen joukossa.

Korkeakirjallisesta tyylistään tun-nettu Byatt on yhtäältä akateeminen älykkö, toisaalta mestarillinen tarinan-kertoja, jonka kiehtovaan maailmaan on mahdoton olla uppoamatta.

titiA SchuurmAn kääntää englannista, ranskasta ja hollannista. Donna Leonin ja Stephen Fryn lisäksi hän on suomentanut muun muassa renate Dorresteinin, Anna Gavaldan ja claudie Gallayn teoksia.

Päällys: mika tuominenKirjailijan valokuva: michael trevillion

A. S. BYATT

84.2 | www.tammi.fi | iSBn 978-951-31-3894-3

Pieni tyttö evakuoidaan toisen maailmansodan aikana englantilaisen teräskaupungin rikinkatkusta maaseu-dun arkiseen paratiisiin. Kevätesikoi-den, tuhatkaunojen ja koiranruusujen keskellä laiha lapsi kaipaa Pohjois- Afrikassa taistelevaa isäänsä ja saa luettavakseen skandinaavisia jumalta-ruja. myyttiset tarinat kertovat siitä, miten eräs maailma syntyi, täyttyi maa-gisista ja mahtavista olennoista ja koh-tasi sitten loppunsa. todellisen lopun. Kaiken lopun.

Samalla tavoin kuin tarinoiden so-taisat, ahneet ja typerät jumalat tietävät, että heidän päivänsä ovat luetut, laiha lapsi tietää, että hänen isänsä ei koskaan palaa. Liekehtivätukkainen isä mus-tassa lentokoneessaan kiitää taivaalla Odinin ajomiehenä niin kauan kuin maailman ympärille hitaasti kiertyvä Jörmungandr-käärme ei yllä puremaan häntäänsä. Vain siihen asti antaa odot-taa itseään ragnarök, jumalten tuho.

Booker-palkitun A. S. Byattin skandi-naavisten myyttien uudelleentulkinta nivoo sodan, luonnon tuhoutumisen ja taistelevat jumalat huikeaksi kirjalli-seksi elämykseksi. riisutun runollinen kerronta ei selitä, saarnaa eikä tavoittele vertauskuvallisuutta. Se yksinkertaisesti osoittaa, miksi A. S. Byatt on aikamme suuria kertojia.

”Kuka kaipaa jumalia, kun meillä on Byattin kaltaisia taiteilijoita?” The Observer

”Perinteisen romaanin ahtaasta muodosta irrottautuneen Byattin proosa ei ole koskaan ollut yhtä kesyttömän kaunista.” Daily Telegraph

A. S. ByattRagnarök

j u m a l t e n t u h o

ju

ma

lt

en

t

uh

o

A. S. Byatt

Ragnarökjumalten tuho

SuomentanutTitia Schuurman

KuSTAnnuSoSAKeyhTiö TAmmi helSinKi

Teos on suomennettu eu:n Kulttuuri-ohjelman tuella.

lainaukset Runo-eddasta suomennettu pääosin Aale Tynnin suomennoksia noudatellen.

Sitaatin Karen Armstrongin teoksesta Myyttien lyhyt historia suomentanut marja haapio.

Sitaatin nietzschen teoksesta Tragedian synty suomentanut Jarkko S. Tuusvuori.

englanninkielinen alkuteos Ragnarok. The End of Gods ilmestyi isossa-Britanniassa 2011.

Copyright © A. S. Byatt, 2011The right of A. S. Byatt be identified as the

Author of this Work has been asserted by him in accordance with Copyright, Designs and Patent act 1988.

Published by arrangement with Canongate Books ltd, edinburgh.Suomenkielinen laitos © Kustannusosakehtiö Tammi 2013

Painettu eu:ssaiSBn 978-951-31-3894-3

ÄidilleniK. m. Drabblelle,

joka antoi minulle teoksen Asgard and the Gods.

7

Nimistä

Tämä tarina on rakennettu monista tarinoista, jotka on ker-

rottu islanniksi, saksaksi ja monella muulla kielellä. myy-

tin henkilöiden nimet vaihtelevat tarinasta toiseen. iduna

on sama henkilö kuin idun. Jørmungandr eli Jörmun-

gander voidaan kirjoittaa monella eri tavalla. olen mie-

luummin käyttänyt useita eri kirjoitusasuja kuin pyrkinyt

keino tekoiseen yhtenäisyyteen. myytit muuttuvat ihmisen

mielessä kerronnasta toiseen – yhtä oikeaa versiota ei ole.

Wodanin villi metsästys

9

laiha lapsi sota-aikana

laiha lapsi oli kolmivuotias, kun maailmansota alkoi. hän

muisti juuri ja juuri sotaa edeltävän ajan, jolloin hunajaa

ja kermaa ja munia oli yllin kyllin, kuten hänen äitinsä

usein kertoi. lapsi oli laiha, sairaalloinen ja luiseva, kuin

vesilisko, ja hänen hiuksensa olivat hennot kuin auringon

valaisema savu. Aikuiset sanoivat hänelle: älä tee tätä, varo

tekemästä tuota, koska ”nyt on sota”. elämä oli tila, jossa

oli sota. Voi silti olla, että kohtalo paradoksaalisesti säästi

lapsen hengen juuri siksi, että hänen perheensä jätti taak-

seen teräskaupungin rikinkatkuisen ilman ja savuavat pii-

put ja siirtyi pieneen maaseutukaupunkiin suojaan vihol-

lisen pommikoneilta. lapsi kasvoi englannin maaseudun

arkisessa paratiisissa. Viisivuotiaana hän kulki kahden

mailin koulumatkansa pitkin kevätesikoiden, leinikkien,

tuhatkaunojen ja virnojen peittämiä niittyjä, ohi pensas-

aitojen, jotka pursuivat kukkia ja sitten marjoja: oratuo-

mea, orapihlajaa, koiranruusuja, siellä täällä saarni puukin

noenmustine silmuineen. Silmujen puhjetessa lapsen äiti

10

sanoi aina ”musta kuin saarnennuput otsalla maaliskuun”.

hänen äitinsäkin kohtalo oli paradoksaalinen. Koska oli

sota, laki salli äidin elää älyllistä elämää, opettaa älykkäitä

poikia, mikä ei ennen sotaa ollut luvallista naimisissa ole-

ville naisille. laiha lapsi oppi lukemaan hyvin varhain.

hänen äitinsä oli läsnäolevampi ja kiltimpi silloin, kun

oltiin tekemisissä kirjan sivulle ryhmiteltyjen kirjainten

kanssa. lapsen isä oli poissa. hän oli ilmassa, sodassa,

Afrikassa, Kreikassa, Roomassa, maailmassa joka oli ole-

massa vain kirjoissa. lapsi muisti hänet. hänellä oli kul-

lanpunaiset hiukset ja kirkkaansiniset silmät, kuin juma-

lalla.

laiha lapsi tiesi, vaikka ei tiennyt tietävänsä, että isojen

ihmisten elämää varjosti parhaillaan pelko lähestyvästä

tuhosta. heidän tuntemansa maailman loppu oli käsillä.

englannin maaseudun maailma ei tuhoutunut toisin kuin

monet muut maailmat, sitä eivät armeijat tallanneet jal-

koihinsa eivätkä moukaroineet liejuksi. Pelko oli kuiten-

kin alati läsnä, vaikka kukaan ei puhunutkaan siitä laihalle

lapselle. Sielunsa sopukoissa lapsi tiesi, että hänen heleä

isänsä ei palaisi. Aina vuoden vaihtuessa perhe siemaili

siideriä ja nosti maljan isän turvalliselle paluulle. laiha

lapsi tunsi epätoivoa tietämättä tuntevansa sitä.

yggdrasil-saarni

12

maailman loppuAlku

laiha lapsi mietti vähemmän (ainakin jälkikäteen aja-

tellen) sitä, mistä hän itse oli tullut, ja enemmän vanhaa

kysymystä siitä, miksi on olemassa jotakin sen sijaan, ettei

olisi mitään. hän hotki petomaisen ahnaasti tarinoita, rivi-

kaupalla mustia merkkejä valkoisella pohjalla, merkkejä

joista rakentui vuoria ja puita, tähtiä, aurinkoja ja kuita,

lohikäärmeitä, kääpiöitä ja metsiä, joissa piili susia, ket-

tuja ja pimeyttä. Peltojen poikki kulkiessaan hän kertoi

omia tarinoitaan, tarinoita hurjista ratsastajista ja syvistä

lammista, kilteistä olennoista ja ilkeistä noita-akoista.

Joskus hieman isompana hän tutustui kirjaan nimeltä

Asgård ja jumalat. Se oli jykevä, vihreisiin kansiin sidottu

teos, jonka kannessa oli kiehtova, kiihkeä kuva odinin

Villistä metsästysseurueesta kiitämässä ratsain halki saha-

laitaisten salamoiden halkoman pilvitaivaan ja myssy-

päisestä kääpiöstä, joka katseli seuruetta huolestuneena

pimeän maanalaisen onkalonsa ovelta. Kirja oli täynnä

salaperäisiä, äärettömän yksityiskohtaisia teräspiirroksia

13

susista ja kuohuvista vesistä, ilmestyksistä ja kelluvista

naisista. Se oli tieteellinen teos, ja laihan lapsen äiti olikin

käyttänyt sitä apuna valmistautuessaan muinaisislannin

ja muinaisnorjan tentteihin. Kirja oli kuitenkin saksalai-

nen. Se pohjautui tohtori W. Wägnerin teokseen. laihalla

lapsella oli tapana lukea kirjat kannesta kanteen. hän luki

kirjan johdannon, jossa puhuttiin ”vanhan germaanisen

maailman, sen salaisuuksien ja ihmeiden” löytämisestä

uudelleen. Ajatus germaaneista, saksalaisista, hämmensi

lasta. hän näki unia, joissa hänen sänkynsä alla oli saksa-

laisia, jotka olivat syösseet hänen vanhempansa vihreään

monttuun pimeään metsään ja sahasivat nyt sängyn jalkoja

poikki päästäkseen tuhoamaan hänet. Keitä nuo vanhat

germaanit olivat, toisenlaisiako kuin nykyiset saksalaiset,

jotka kylvivät kuolemaa yötaivaalta?

Kirjassa sanottiin myös, että nämä tarinat kuului-

vat ”pohjoisille” kansoille, norjalaisille, tanskalaisille ja

islantilaisille. englannissa laiha lapsi oli pohjoisen väkeä.

hänen perheensä oli kotoisin seudulta, jonka viikingit oli-

vat valloittaneet ja asuttaneet. nämä olivat hänen tarinoi-

taan. hän mieltyi kirjaan intohimoisesti.

hän luki sitä paljolti yömyöhään, peiton alla tasku-

lampun valossa tai makuuhuoneen lattialla kirja työn-

nettynä ovenraosta haileaan valoläikkään, joka lankesi

pimennetylle porrastasanteelle. Toinen kirja, jota hän luki

yhä uudelleen, oli John Bunyanin Kristityn vaellus. hän

tunsi luissaan epäilyksen suohon juuttuneen Kristityn

lamauttavan raskaan taakan, hän seurasi tämän matkoja

14

erämaassa ja Kuoleman varjon laaksossa ja kohtaami-

sia epätoivo-jättiläisen ja Apollyon-vihollisen kanssa.

Bunya nin tarinassa oli selvä sanoma ja merkitys. Sitä ei

Asgårdissa ja jumalissa ollut. Se kirja kertoi mysteeristä,

siitä miten eräs maailma syntyi, täyttyi maagisista ja mah-

tavista olennoista ja kohtasi sitten loppunsa. Todellisen

lopun. Kaiken lopun.

yksi kirjan kuvista esitti Riesengebirgen kallioita. Rot-

kossa virtaavan joen yläpuolella kohosi korkeita kallio-

möhkäleitä, joilla oli piirteettömät pääntapaiset ja tyn-

kämäiset kädentapaiset, ja niiden ympärillä kivipylväitä,

jotka eivät muistuttaneet mitään elollista. Toinen rotkon

rinteistä oli harmaiden, teräväkärkisten puunlatvojen ver-

hoama. etualalla jokirannassa oli pikkuruisia, muurahais-

maisia, lähes näkymättömiä ihmisiä, jotka tuijottivat ylös.

hahmojen ja lukevan lapsen välissä leijui aavemaisia pil-

vihuntuja. lapsi luki:

legendat jättiläisistä ja lohikäärmeistä kehittyivät

asteittain, kuten kaikki myytit. Aluksi nämä oudot

olennot samastettiin kallioihin ja rotkoihin, sitten

luonnonmuodostelmista tuli niiden asuinpaikkoja,

ja lopulta niitä alettiin pitää erillisinä persoonina

ja ne saivat oman valtakuntansa, Jotunheimin.

Kuva tuotti lapselle outoa, kiihkeää iloa. Vaikka hän

ei olisikaan osannut pukea tietoaan sanoiksi, hän tiesi

että ilon lähteenä oli nimenomaan näiden kallioiden

15

muodottomuus, niin pikkutarkasti kuin ne olikin kuvattu.

lukijan silmän tehtävänä oli tehdä ne eläviksi, ja niin se

tekikin yhä uudelleen, joka kerta eri tavoin eläviksi, kuten

taiteilija oli tarkoittanutkin. lapsi oli niittykävelyillään

huomannut, että kaukana siintävä pensas tai puupölkky

saattoi hetken ajan olla kyyryssä ärisevä koira ja riippuva

puunoksa taas kiiltäväsilmäinen käärme, jonka suusta

vilkkui kaksihaarainen kieli.

Juuri tästä katsomisen tavasta nuo jumalat ja jättiläiset

kumpusivat.

Kivijättiläiset herättivät lapsessa halun kirjoittaa. ne

täyttivät maailman pelottavalla energialla ja voimalla.

hän näki niiden muodottomat kasvot tiiraillessaan

it seään kaasunaamarinsa kuonon takaa ilmahälytysharjoi-

tuksissa.

Alakoulun lapset kävivät aina keskiviikkoisin uskonto-

tunneilla lähikirkossa. Kirkkoherra oli kiltti, ja hänen

päänsä yllä oli väri-ikkuna, josta paistoi valo.

Kuvat ja laulut kertoivat kiltistä Jeesuksesta, lauh-

keasta ja lempeästä. yhdessä kuvassa Jeesus saarnasi

metsä aukeal la tarkkaavaiselle seurakunnalle, joka koostui

söpöistä eläimistä, kaniineista, peuranvasasta, oravasta ja

harakasta. Kuvan eläimet olivat todentuntuisempia kuin

jumalainen ihmishahmo. laiha lapsi yritti tuntea jotakin

katsoessaan kuvaa, mutta ei onnistunut.

lapsille opetettiin rukoilemista. laihan lapsen mie-

lessä heräsi aavistus syntisyydestä, kun hän tunsi lausu-

16

miensa sanojen katoavan pumpuliseen olemattomuuden

pilveen.

hän oli lapseksi melko looginen. hän ei ymmärtänyt,

miten se kiltti, ystävällinen ja hyvä Jumala, jota he rukoi-

livat, saattoi tuomita koko maailman sen syntien tähden ja

hukuttaa sen vedenpaisumukseen tai tuomita ainoan Poi-

kansa inhottavaan kuolemaan kaikkien puolesta. eikä se

kuolema näyttänyt paljon auttaneen. maailmassa oli sota.

Kenties aina olisi sota. Vastapuolen sotilaat olivat pahoja

ja kadotukseen tuomittuja, tai ehkä he olivatkin inhimilli-

siä ja kärsiviä.

laiha lapsi ajatteli, että nuo molemmat tarinat – herttai-

nen, pumpulisen lauhkea ja lempeä jumala ja barbaarinen,

uhreja vaativa jumala – olivat ihmisen kehitelmiä, kuten

Riesengebirgen jättiläisten elävyyskin. Kumpikaan tarina

ei herättänyt hänessä kirjoitushalua eikä ruokkinut hänen

mielikuvitustaan. ne turruttivat sen. hän yritti ajatella,

että nämä ajatukset tekivät hänestä ehkä syntisen. hän oli

kenties kuten Kristityn vaelluksen Tietämätön, joka lan-

kesi kuiluun taivaan portilla. hän yritti tuntea itsensä syn-

tiseksi.

mutta hänen mielensä kaartoi toisaalle, sinne missä se

sai elää.

17

yggdrasil, maailmansaarni

minä tiedän saarnin, se on yggdrasil,

valkosora vihmoo sen korkeaa vartta.

Alussa oli puu. oli kivinen pallo, joka syöksyi tyhjyy-

den halki. Sen kuoren alla oli tulta. Kivet kiehuivat, kaa-

sut kihisivät. Kuoreen puhkesi kuplia. Vierivään palloon

takertui tiheää suolavettä. Sen pinnalla liukui liejua, ja lie-

jussa häilyi muotoja. mikä tahansa pallon pinnan piste

on sen keskipiste, ja puu oli sen keskipisteessä. Se piti

maail maa koossa niin ilmassa kuin maassakin, valossa ja

pi meässä, ihmisen mielessä.

Puu oli valtaisa olio. Se työnsi juurineulojaan paksuun

maanpeitteeseen. Sokeiden juurenkärkien perässä seurasi-

vat rihmat ja köydet ja touvit, jotka tunnustelivat ja tart-

tuivat ja tutkivat. Puun kolme juurta ulottuivat niittyjen ja

vuorten alle, midgårdin, keskimaan alle, kauas Jotunhei-

miin, jääjättien kotiin, ja alas pimeään, helin huuruihin.

Puun korkea runko rakentui tiiviistä, sisäkkäisistä puu-

renkaista, jotka laajenivat ulospäin. Aivan sen kuoren alla

oli kimpuissa putkia, jotka vetivät vettä katkeamattomina

18

patsaina ylös oksiin ja latvukseen. Puun voima pani veden

virtaamaan ylös lehtiin, jotka avautuivat auringon valossa

ja sekoittivat vedestä, ilmasta ja maasta uutta vihreyttä,

liikkuivat tuulessa ja imivät sateen itseensä. Puun vihreys

söi valoa. yön pimetessä puu antoi valoa takaisin, se hohti

hämärässä hetken kuin kalpea lamppu.

Puu söi ja tuli syödyksi, se ravitsi itseään ja antoi ravin-

toa. Sen juurakon valtava maanalainen verkko ja valtatie

oli kauttaaltaan täynnä sienirihmoja, jotka käyttivät juu-

ria ravinnokseen, luikertelivat niihin aina solujen sisuksia

myöten ja imivät niistä elinvoimaa. Vain silloin tällöin nuo

kukoistavat rihmaoliot työntyivät metsänpohjan tai kaar-

nan alta esiin ruokasieniksi ja myrkkysieniksi, kirkkaan-

punaisiksi, valkosyyläisiksi, nahansitkeiksi sieniksi, hau-

raiksi, kalpeapintaisiksi sateenvarjoiksi tai puumaisiksi,

monikerroksisiksi ulkonemiksi suoraan kaarnan kylkeen.

Tai sitten ne nousivat oman vartensa varassa ja muodos-

tivat kuukusia, jotka puhkesivat ja levittivät itiöitä kuin

savupöllähdyksiä. ne käyttivät puuta ravintonaan mutta

toivat myös sille ravintoa, hienoisia hiukkasia, jotka nou-

sivat vesipatsaiden mukana.

maaperässä oli matoja, jotkin sormenpaksuisia ja toiset

hiuksenhienoja, ne työnsivät tylpän kuononsa maan läpi,

söivät juuria ja erittivät juurille ravintoa. Kaarnassa vilisi

kuoriaisia, toiset metallinhohteisia ja toiset ruskeita kuin

kuollut puu, ne jyystivät ja puhkoivat, lisääntyivät ja söi-

vät. Tikat porasivat reikiä kaarnaan ja söivät pulleita touk-

kia, jotka söivät puuta. ne välähtelivät oksistossa vihreinä

19

ja karmiininpunaisina, mustina, valkoisina ja tulenheh-

kuisina. hämähäkit riippuivat silkkilangoissaan, kiinnit-

tivät hienorakenteisia verkkojaan lehtiin ja oksankärkiin,

metsästivät luteita, perhosia, pehmeitä yökkösiä ja pönä-

kästi tepastelevia sirkkoja. muurahaiset vyöryivät raivoi-

sina armeijoina tai hoitivat makeita kirvoja, silittelivät

niitä hennoilla tuntosarvillaan. oksanhaarojen painantei-

siin syntyi lammikoita ja niissä versoi sammalia ja uisken-

teli kirkkaanvärisiä puusammakoita, jotka munivat hau-

raita munia ja hotkivat nytkähteleviä ja kerälle kiertyviä

pikkumatoja. linnut lauloivat oksankärjissä ja rakensivat

kaikenlaisia pesiä, savimaljoja, pörröisiä pusseja, peh-

meitä heinillä vuorattuja kulhoja, piilopesiä kaarnankoloi-

hin. Puun pintaa kuovittiin ja kaiveltiin yltympäriinsä, sitä

puhkottiin ja järsittiin, hienonnettiin ja muhennettiin.

laveassa oksistossa eli muitakin olentoja, niin kerrot-

tiin. Tarinoiden mukaan puun latvuksessa seisoi kotka,

joka lauloi välinpitämättömästi menneisyydestä, nykyhet-

kestä ja tulevasta. Sen nimi oli hraesvelgr, ’lihannielijä’,

ja sen siiveniskut panivat tuulet viuhumaan ja myrskyt

pauhaamaan. Jättimäisen linnun silmien välissä seisoi jalo

Vedrfölnir-haukka. Puun jykevillä oksilla laidunsi neljä

uroshirveä, Daínn, Dvalinn, Dúneyrr ja Duraþror, sekä

vuohi heidrún, jonka utareet tiukkuivat hunajasimaa. Puu-

hakas musta orava Ratatöskr, ’porahammas’, vilisti puun

latvan ja juuren väliä kantaen pahansuopia viestejä latvuk-

sen linnulta valppaalle mustalle nidhøggr-lohikäärmeelle,

joka lepäsi juurakon ympäri kiertyneenä ympärillään

20

lauma kiemurtelevia matoja. nidhøggr kalusi puun juuria,

ja ne uudistuivat jälleen.

Puu oli suunnattoman suuri. Sen oksistossa ja siimek-

sessä kohosi korkeita saleja ja palatseja. Se oli oma

maailmansa.

Puun juurella oli mittaamattoman syvä musta lähde,

jonka tummat vedet antoivat juojalleen viisautta tai aina-

kin ymmärrystä. lähteen partaalla istuivat kohtalottaret,

nornat, jotka olivat kenties tulleet Jotunheimista. urd näki

menneisyyden ja Werdandi nykyisyyden, ja Skuld tuijotti

tulevaisuuteen. lähde oli sekin nimeltään urd. Kohta-

lottaret olivat kutojattaria, he punoivat kohtalon lankoja.

he olivat Puun hoitajia ja vartijoita. he kastelivat puuta

lähteen mustalla vedellä. he ruokkivat sitä puhtaalla val-

kealla aurr-savella. niin se lahosi ja hupeni hetki hetkeltä.

niin se alati uudistui.

21

Rándrasill

Ruskolevämetsissä kasvoi jättiläismäinen päärynälevä,

Rándrasill, meripuu. Se oli tarrautunut merenalaiseen kal-

lioon lujalla tyvilevyllä, josta sen runko nousi piiskamai-

sena, mastoja ja kurkihirsiä korkeampana. Runko nousi

nousemistaan meren syvyyksistä aina pintaan asti, joka oli

milloin peilityyni, milloin tuulten pieksämä tai laiskasti

keinuva. Veden ja ilman rajakohdassa runko levisi seko-

varsien ja liuskojen tiheiköiksi, joita kutakin kannatteli nii-

den tyvessä oleva kaasurakkula. Sekovarret haaroivat kuin

maalla kasvavan Puun oksat, ja niissä kulki juovina vih-

reitä soluja, jotka söivät valoa. merivesi suodattaa punai-

sen valon, vedessä kelluva tomu ja roskat taas sinisen;

syvällä hämärässä kasvavat vesikasvit ovat enimmäkseen

punaisia väriltään, kun taas pinnalla keinuvat tai vuorovet-

ten huuhtelemiin rantatöyräisiin kiinnittyneet kasvit voi-

vat olla säkenöivän vihreitä tai kimaltavan keltaisia. meri-

puu kasvoi hyvin nopeasti. Siitä repeili liuskoja ja niiden

sijaan versoi uusia, sekovarret levittivät uutta levärihmas-

toa maidonvalkeina tai vihreinä pilvinä, liikkuvina olen-

toina, jotka uivat vapaasti kunnes tarrautuivat kal lioon.

22

Vesimetsässä syötiin ja tultiin syödyksi, kuten maapuun-

kin juuristossa ja oksistossa.

meripuussa laidunsivat limakotilot ja merietanat, jotka

rapsuttivat elävää ainetta hitusina irti niin eläimistä kuin

kasveistakin. Sienieläimet imivät puun varsitiheikköä sii-

vilöiden siitä ravintohiukkasia, ja merivuokot tarrautuivat

tarrautuvaan levään ja aukoivat ja sulkivat turpeita, ripsu-

reunaisia suitaan. Saksekkaat, sarvikuoriset oliot, katka-

ravut ja langustit, käärmetähdet ja hiustähdet ruokailivat.

Piikikkäät, pallomaiset merisiilit kiertelivät ja pureksivat.

Äyriäisiä oli lukemattomia: vuokkorapuja, hämähäkkira-

puja, skorpionirapuja ja piikikkäitä kivirapuja, naamiora-

puja, pyöreitä rapuja, syötäviä rapuja, satamarapuja, uivia

rapuja, kulmikkaita rapuja, kukin omalla alueellaan samo-

ten. oli merimakkaroita, katkoja, simpukoita, hanhenkau-

loja, vaippaeläimiä ja monisukasmatoja. ne kaikki söivät

leväpuuta ja ruokkivat sitä jätöksillään ja jäänteillään.

merellisessä metsässä keinui, liukui ja purjehti olen-

toja, jotka saalistivat ja joutuivat saaliiksi. Jotkin niistä

olivat vesikasveiksi naamioituneita kaloja – merikrot-

teja, jotka olivat verhoutuneet leijuviin huntuihin kuin

sargasso levät, ja raitalehvähevosia, jotka leijuivat vedessä

aivan levämuodostelmien näköisinä, kietoutuneina hui-

veihin ja viireihin, jotka olivat kuin repaleisia kasvustoja.

oli myös valtavia kaloja, joiden liuskaiset ruumiit taittoi-

vat valoa, ne väijyivät varjoina varjoissa ja niiden keinu-

vat kupeet vaihtoivat väriä valon virratessa ja siilautuessa

veden läpi.

23

meripuuta ympäröi kokonainen merikasvillisuuden

maailma, valtavista rakkolevämetsistä taarileviin, jouhile-

viin, päärynäleviin, sahalaitaleviin, solmuleviin, kombule-

viin ja päivänvarjoleviin. Suuret ja pienet kalat uivat puun

ohi parvina, silakat kaartelevina, tiuhaan pakkautuneina

palloina, tonnikalat taas säntäilevinä laumoina. lohet

sivusivat sitä pitkillä matkoillaan – kuningaslohet, hopea-

lohet, punalohet, kyttyrälohet, koiralohet ja kirsikkalohet.

liemikilpikonnat laidunsivat puun sekovarsissa. Kaiken-

muotoiset hait liukuivat sulavasti: kettuhait, makrillihait,

sillihait, harmaahait, leopardihait, sumuhait, sitruunahait

ja haukkahait, saaliiden saalistajien saalistajat. Suuret

valaat repivät jättiläiskalmareita syvyyksistä tai siivilöivät

planktonia suunsa valtavalla seulalla. meripuun latvuk-

sessa pesi kaikenlaisia olentoja, kuten maailmansaarnes-

sakin. merisaukot rakensivat kehtoja ja keinuivat seko-

varsissa käännellen touhukkaasti äyriäisiä ja merisiilejä

etukäpälissään. Delfiinit tanssivat ja lauloivat, naksutteli-

vat ja vihelsivät. merilinnut kirkuivat taivaalla ja iskeytyi-

vät veteen kuin nuolet. Aurinko ja kuu vetivät vesimassoja

milloin mihinkin suuntaan. Vuorovedet ryömivät hiekka-

rannoille, imeytyivät lahdelmiin, murtuivat valkein pitsi-

pärskein kalliopintoja vasten, vyöryivät ulapalta jylhinä

aaltoina tai tihkuivat ja luikersivat jokisuistoissa.

meripuun tyvilevy oli kiinnittynyt merenalaiseen vuo-

renrinteeseen hyvin syvällä, syvimmässä kolkassa minne

auringon tai kuun valonpilkahdus enää ylsi. elämää oli

vielä syvemmälläkin. oli pimeyden asukkaita, joiden

A. S. By

att R

ag

na

rö

k

A. S. ByAtt on 1900 ja 2000-luvun tärkeimpiä brittiläisiä kirjailijoita. Kan-sainvälisesti kiitetty ja palkittu kirjailija on kirjoittanut 15 romaania ja lukuisia essee- ja novellikokoelmia. Vuonna 1964 ensimmäisen romaaninsa julkaissut Byatt voitti arvostetun Booker-palkin-non vuonna 1990 teoksellaan Riivaus, joka mainitaan usein maailman arvoste-tuimpien kirjojen joukossa.

Korkeakirjallisesta tyylistään tun-nettu Byatt on yhtäältä akateeminen älykkö, toisaalta mestarillinen tarinan-kertoja, jonka kiehtovaan maailmaan on mahdoton olla uppoamatta.

titiA SchuurmAn kääntää englannista, ranskasta ja hollannista. Donna Leonin ja Stephen Fryn lisäksi hän on suomentanut muun muassa renate Dorresteinin, Anna Gavaldan ja claudie Gallayn teoksia.

Päällys: mika tuominenKirjailijan valokuva: michael trevillion

A. S. BYATT

84.2 | www.tammi.fi | iSBn 978-951-31-3894-3

Pieni tyttö evakuoidaan toisen maailmansodan aikana englantilaisen teräskaupungin rikinkatkusta maaseu-dun arkiseen paratiisiin. Kevätesikoi-den, tuhatkaunojen ja koiranruusujen keskellä laiha lapsi kaipaa Pohjois- Afrikassa taistelevaa isäänsä ja saa luettavakseen skandinaavisia jumalta-ruja. myyttiset tarinat kertovat siitä, miten eräs maailma syntyi, täyttyi maa-gisista ja mahtavista olennoista ja koh-tasi sitten loppunsa. todellisen lopun. Kaiken lopun.

Samalla tavoin kuin tarinoiden so-taisat, ahneet ja typerät jumalat tietävät, että heidän päivänsä ovat luetut, laiha lapsi tietää, että hänen isänsä ei koskaan palaa. Liekehtivätukkainen isä mus-tassa lentokoneessaan kiitää taivaalla Odinin ajomiehenä niin kauan kuin maailman ympärille hitaasti kiertyvä Jörmungandr-käärme ei yllä puremaan häntäänsä. Vain siihen asti antaa odot-taa itseään ragnarök, jumalten tuho.

Booker-palkitun A. S. Byattin skandi-naavisten myyttien uudelleentulkinta nivoo sodan, luonnon tuhoutumisen ja taistelevat jumalat huikeaksi kirjalli-seksi elämykseksi. riisutun runollinen kerronta ei selitä, saarnaa eikä tavoittele vertauskuvallisuutta. Se yksinkertaisesti osoittaa, miksi A. S. Byatt on aikamme suuria kertojia.

”Kuka kaipaa jumalia, kun meillä on Byattin kaltaisia taiteilijoita?” The Observer

”Perinteisen romaanin ahtaasta muodosta irrottautuneen Byattin proosa ei ole koskaan ollut yhtä kesyttömän kaunista.” Daily Telegraph

A. S. ByattRagnarök

j u m a l t e n t u h o

ju

ma

lt

en

t

uh

o