suomalaisen demokratian tila ja kehitt£â€‍mistarpeet kansalaisosallistuminen ja...

Download SUOMALAISEN DEMOKRATIAN TILA JA KEHITT£â€‍MISTARPEET Kansalaisosallistuminen ja "uusi politiikka" VTL

Post on 26-Aug-2020

0 views

Category:

Documents

0 download

Embed Size (px)

TRANSCRIPT

  • SUOMALAISEN DEMOKRATIAN

    TILA JA KEHITTÄMISTARPEET

    Toimittanut Ulrica Gabrielsson

  • Tutkijoiden ja kansanedustajien seura - TUTKAS - järjesti keskiviikkona 9.2.2005 kes- kustelutilaisuuden "Suomalaisen demokratian tila ja kehittämistarpeet". Tilaisuuden avasi Tutkaksen puheenjohtaja, kansanedustaja Kalevi Olin. Alustajina toi- mivat ohjelmajohtaja Seppo Niemelä oikeusministeriöstä, professori Ilkka Ruostetsaari Turun yliopiston valtio-opin laitokselta, professori Matti Wiberg Turun yliopiston valtio- opin laitokselta, VTL Villiina Hellsten Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitokselta, forskningschef Kimmo Grönlund Åbo Akademin Institutet för finlandssvensk samhälls- forskningista ja professori Kari Palonen Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja fi- losofian laitokselta. Kommenttipuheenvuoron pitivät kansanedustajat Kimmo Sasi, Arja Alho, Minna Sirnö, Christina Gestrin, Leena Rauhala ja Heidi Hautala. Tilaisuuteen osallistui noin 80 henkilöä. Tähän julkaisuun sisältyy kaikki tilaisuudessa pidetyt alustukset.

  • SISÄLLYSLUETTELO

    Kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmat – tavoitteet ja keinot demokratian vahvistamiseksi Ohjelmajohtaja Seppo Niemelä, oikeusministeriö Miten vallankäyttö ja demokratia ovat muuttuneet 1990-luvun alusta? Professori Ilkka Ruostetsaari, Turun yliopisto, valtio-opin laitos Edustuksellinen demokratia – ongelmissako? Professori Matti Wiberg, Turun yliopisto, valtio-opin laitos Kansalaisosallistuminen ja "uusi politiikka" VTL Villiina Hellsten, Helsingin yliopisto, yleisen valtio-opin laitos Elektronisk demokrati – nyckeln till ett aktivt medborgardeltagande? Forskningschef Kimmo Grönlund, Åbo Akademi, Institutet för finlandssvensk samhällsforskning Parlamentarismi retorisena politiikkana Professori Kari Palonen, Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntapolitiikan ja filosofian laitos

  • Ohjelmajohtaja Seppo Niemelä Oikeusministeriö

    KANSALAISVAIKUTTAMISEN POLITIIKKAOHJELMAT – TAVOITTEET JA KEINOT DEMOKRATIAN VAHVISTAMISEKSI

    Opettajankouluttaja Pauli Arola kirjoitti erinomaisen tarkastelun Helsingin Sanomiin (31.12.2004) otsikolla ”Kansalaistoiminta kouluissa kansanjuhlaksi”. Siinä sivussa Arola piti erikoisena, että ”oikein valtioneuvoston voimin on kansalaisia komennettava olemaan aktiivi- sia. Meillä on esimerkkejä ylhäältä päin tapahtuvasta ohjailusta aikaisemmiltakin vuosisadoilta, ja sikäli ratkaisu on hyvin suomalainen.” Arola sanoo, että aktiivisuuden pitäisi pohjimmiltaan olla kansalaisten aidosti omaa. Näin todellakin monet ajattelevat. On kuitenkin niin, että jos aiheessa on jotakin ”suomalaista”, se on jo usean vuosikymmenen ajan kestänyt valtion lähes täydellinen välinpitämättömyys kansalaiseksi kasvamisesta. Anu Mutasen tutkimus osoittaa havainnollisesti, miten paljon mui- den Pohjoismaiden hallitukset ovat panostaneet demokratiaan ja sen edellytyksiin. Demokratian vahvistamisen keskeinen tausta on toisen maailmansodan jälkeen käyty lähes tuskainen keskustelu. Oli juuri koettu demokratian sortuminen suuressa osassa Eurooppaa. Kysyttiin, miten oli mahdollista, että suuri osa sivistynyttä maanosaamme lähti innolla muuta- man kahjon diktaattorin kelkkaan. Tuloksena olivat leskien ja orpojen joukot kauniin Euroopan savuavilla raunioilla. Keskustelun yksi seuraus oli ns. demostrategia, jonka voisi muotoilla seuraavasti: Demokratia on niin vaativa hallitsemisen tapa, että se voi onnistua vain, jos demokratia kasvattaa ihmiset, jotka kykenevät demokratiaa ylläpitämään. Ajattelun seurausta olivat mittavat panostukset de- mokratiakasvatukseen. Tämä traditio on jatkunut vaihtelevin painoin lähes koko Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Ajattelu on selvä myös Suomen perustuslaissa, jossa julkisen vallan tehtäväk- si annetaan edistää yksilöiden yhteiskunnallista osallistumista ja mahdollisuutta vaikuttaa omiin asioihinsa. Strategia on oleellisesti vahvistunut EU:ssa, missä aktiivinen kansalaisuus nousi uudestaan elinikäisen oppimisen tavoitteiden kärkeen vuosituhannen vaihteessa. Meillä kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma on pitkiin aikoihin vakava yritys saada uudes- taan yhteys 1970-luvulla katkenneeseen demokratiaperinteeseen. Kysymys ei ole komentami- sesta. Muotoilisin perusajatuksen jotenkin seuraavasti: Kansalaiset ovat komentelematta aktii- visia, jos he voivat kannustavassa ilmapiirissä sosiaalistua yhteisöihinsä, jos ajanmukaisia vai- kuttamisen keinoja on tarjolla ja jos vuorovaikutus kansalaisten kanssa otetaan kaikilla tasoilla tosissaan. Nämä edellytykset ovat keskeisesti hallitusten vastuulla. Kuva kansalaisvaikuttamisen tilasta on ristiriitainen ja monia asioita tunnemme huonosti. Esi- tän kuitenkin joitakin lukuja, jotka kertovat siitä, mitä tapahtuu, kun kansalaiskasvatus jätetään heitteille. Järjestötoiminta on pudonnut oleellisesti pohjoismaisesta vauhdista. Vain uskonnolli- nen seurakunta- ja järjestötoiminta on ESS -tutkimuksen tietojen mukaan muita Pohjoismaita vilkkaampaa. Esimerkiksi mukanaolo nuoriso-, nais- ja eläkeläisjärjestöissä on runsas puolet muiden Pohjoismaiden keskiarvosta (13/22.3 pros.) Humanitaarisen avun järjestöihin osallis- tuminen on kolmannesta heikompi (21/31 pros.) Urheilussa ollaan lähellä (37/44). Useissa jär- jestöissä on vaikea rekrytoida nuoria vastuunkantajia.

  • Erityisen hälyttäviä ovat Nuori kansalainen –tutkimuksen tulokset. Aineisto on kerätty vuonna 1999 peruskoulun päättäneiltä nuorilta. Sen mukaan Suomen nuoret ovat 28 maan vertailun heikoimpia, kun kysytään tavanomaisen tai sosiaalisesti vastuullisen kansalaistoiminnan ar- vostusta tai kiinnostusta politiikkaan. Tohtori Anne Birgitta Yeung on omien tutkimustensa poh- jalta väittänyt, ettei tutkimus anna kokonaista kuvaa ja että sekä vapaaehtoistyön määrä että etenkin valmius vapaaehtoistyöhön on oleellisesti suurempi. Voi olla, että viime vuosikymme- nen loppu oli eräänlainen alakuolokohta ja tilanne on siitä parantunut. Äänestäjinä suomalaiset astelivat yhtä jalkaa muiden Pohjoismaiden kanssa 1970-luvulle, mut- ta ovat sitten pudonneet vertailukelpoisissa vaaleissa 10 – 20 prosenttia. Tässäkin keskeinen selittäjä on alle 40-vuotiaiden huono äänestäminen. Poliittisissa tilaisuuksissa käy ehkä kah- deksan prosenttia suomalaisista, mutta puoluetoimintaan osallistuminen on laskenut parissa vuosikymmenessä kahdeksasta kahteen prosenttiin. Lähes pelottavia ovat luvut, jotka kuvaa- vat valmiutta poliittiseen ryhmätoimintaan. Suomalaisista tätä koskevaan kysymykseen vastaa ”ehdottomasti kyllä” neljä prosenttia, kun muiden pohjoismaiden keskiarvo on 18 prosenttia. Tiedot herättävät paljon enemmän kysymyksiä kuin mihin meillä on vastauksia, mikä on yksi syy vuoropuhelun tarpeeseen tutkijayhteisön kanssa. Se on myös syy nostaa kiireesti kansa- laisvaikuttamisen tutkimus keskeiseksi painopisteeksi. Olemmeko me siirtymässä johonkin uu- teen yksilölliseen post- tai muuhun moderniin tieto- ja viestintäyhteiskuntaan, jossa osallistu- minen on käynyt vanhanaikaiseksi? Onko Suomi Pohjoismaiden seurassa tiennäyttäjä? Vai onko Suomessa erityinen kansalaiseksi sosiaalistumisen häiriö, joka ennen pitkää syö nykyi- sen vankan sosiaalisen luottamuspääoman? Oma käsitykseni on hinautunut häiriöteorian kannalle. Osallistumisen intensiteetti tosin vaihte- lee kaikkialla länsimaissa, mutta kypsä demokratia osaa ottaa sen nousut ja laskut tasaisem- min. Suomessa kiihkeän, lähes raivokkaan osallistumisen kaudet vaihtelevat täydellisen apati- an kausien kanssa. Suuri haasteemme ja myös kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman haaste on rakentaa kestävää ja kypsää demokratiaa, joka perustuu kansalaisten laajaan osal- listumiseen modernin kansalaisuuden kaikilla tasoilla, paikallisesta kansalliseen ja eurooppa- laisesta maailmankansalaisuuteen. Miten asiaan sitten voi vaikuttaa? Ensimmäinen johtopäätös on, että tuskinpa lakia säätämällä. Kansalaisvaikuttamisen kannalta lakimme ovat joko hyviä tai erittäin hyviä, jopa niin että herra Potemkin olisi niihin tyytyväinen. Valtion keinot liittyvät tutkimukseen, koulutukseen, seuran- taan, viestintään ja demokratiapolitiikkaan. Nostan esiin kahdeksan kansalaisvaikuttamisen po- litiikkaohjelman sellaista keskeistä tavoitetta, jotka ovat hallitusten vastuulla. 1. Tutkimus. Ohjelman tilaama selvitys osoittaa, että kansalaisvaikuttamista koskevaa tai si-

    vuavaa tutkimusta kyllä on, mutta hajanaisesti ja suurin katvealuein. Esimerkiksi valtatut- kimusta muiden pohjoismaiden tapaan on oleellisesti vähemmän. Samoin puoluetutkimus on vähäistä. Niin ikään tarvitaan uutta tietoa ns. tieto- tai viestintäyhteiskunnan ja demokra- tian suhteesta. Olemme käynnistäneet toimet, joilla tähdätään laajaan kansalaisvaikuttami- sen tutkimuskokonaisuuteen. Samassa yhteydessä tehdään esitys suomalaisiksi, mutta kansainvälisesti vertailukelpoisiksi kansalaisvaikuttamisen ja demokratian indikaattoreiksi.

    2. Oppiminen. Kyky toimia demokratian kansalaisena on pitkän sosiaalistumisen prosessin

    tulosta. Tämä nostaa kansalaiseksi kasvamisen julkisen vallan ykkösasiaksi. Aktiivinen kansalaisuus on kohtuullisen hyvin sekä koulutusta että aikuiskasvatusta (vapaata sivistys- työtä) ohjaavassa säädöspohjassa. Iso haaste on tehdä siitä elävää käytäntöä. Tutkimuk- sen antaman perusteesin ehkä voi muotoilla näin. Aktiiviseen kansalaisuuteen tarvitaan kyllä asianmukaiset tiedot, mutta kukaan ei ole tullut niillä aktiiviseksi. Osallistuminen opi- taan osallistumalla, m