suomalaisen demokratian tila ja kehittÄmistarpeet · kansalaisosallistuminen ja "uusi...

SUOMALAISEN DEMOKRATIAN

TILA JA KEHITTÄMISTARPEET

Toimittanut Ulrica Gabrielsson

Tutkijoiden ja kansanedustajien seura - TUTKAS - järjesti keskiviikkona 9.2.2005 kes-kustelutilaisuuden "Suomalaisen demokratian tila ja kehittämistarpeet". Tilaisuuden avasi Tutkaksen puheenjohtaja, kansanedustaja Kalevi Olin. Alustajina toi-mivat ohjelmajohtaja Seppo Niemelä oikeusministeriöstä, professori Ilkka Ruostetsaari Turun yliopiston valtio-opin laitokselta, professori Matti Wiberg Turun yliopiston valtio-opin laitokselta, VTL Villiina Hellsten Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitokselta, forskningschef Kimmo Grönlund Åbo Akademin Institutet för finlandssvensk samhälls-forskningista ja professori Kari Palonen Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja fi-losofian laitokselta. Kommenttipuheenvuoron pitivät kansanedustajat Kimmo Sasi, Arja Alho, Minna Sirnö, Christina Gestrin, Leena Rauhala ja Heidi Hautala. Tilaisuuteen osallistui noin 80 henkilöä. Tähän julkaisuun sisältyy kaikki tilaisuudessa pidetyt alustukset.

SISÄLLYSLUETTELO

Kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmat – tavoitteet ja keinot demokratian vahvistamiseksi Ohjelmajohtaja Seppo Niemelä, oikeusministeriö Miten vallankäyttö ja demokratia ovat muuttuneet 1990-luvun alusta? Professori Ilkka Ruostetsaari, Turun yliopisto, valtio-opin laitos Edustuksellinen demokratia – ongelmissako? Professori Matti Wiberg, Turun yliopisto, valtio-opin laitos Kansalaisosallistuminen ja "uusi politiikka" VTL Villiina Hellsten, Helsingin yliopisto, yleisen valtio-opin laitos Elektronisk demokrati – nyckeln till ett aktivt medborgardeltagande? Forskningschef Kimmo Grönlund, Åbo Akademi, Institutet för finlandssvensk samhällsforskning Parlamentarismi retorisena politiikkana Professori Kari Palonen, Jyväskylän yliopisto, yhteiskuntapolitiikan ja filosofian laitos

Ohjelmajohtaja Seppo Niemelä Oikeusministeriö

KANSALAISVAIKUTTAMISEN POLITIIKKAOHJELMAT – TAVOITTEET JA KEINOT DEMOKRATIAN VAHVISTAMISEKSI

Opettajankouluttaja Pauli Arola kirjoitti erinomaisen tarkastelun Helsingin Sanomiin (31.12.2004) otsikolla ”Kansalaistoiminta kouluissa kansanjuhlaksi”. Siinä sivussa Arola piti erikoisena, että ”oikein valtioneuvoston voimin on kansalaisia komennettava olemaan aktiivi-sia. Meillä on esimerkkejä ylhäältä päin tapahtuvasta ohjailusta aikaisemmiltakin vuosisadoilta, ja sikäli ratkaisu on hyvin suomalainen.” Arola sanoo, että aktiivisuuden pitäisi pohjimmiltaan olla kansalaisten aidosti omaa. Näin todellakin monet ajattelevat. On kuitenkin niin, että jos aiheessa on jotakin ”suomalaista”, se on jo usean vuosikymmenen ajan kestänyt valtion lähes täydellinen välinpitämättömyys kansalaiseksi kasvamisesta. Anu Mutasen tutkimus osoittaa havainnollisesti, miten paljon mui-den Pohjoismaiden hallitukset ovat panostaneet demokratiaan ja sen edellytyksiin. Demokratian vahvistamisen keskeinen tausta on toisen maailmansodan jälkeen käyty lähes tuskainen keskustelu. Oli juuri koettu demokratian sortuminen suuressa osassa Eurooppaa. Kysyttiin, miten oli mahdollista, että suuri osa sivistynyttä maanosaamme lähti innolla muuta-man kahjon diktaattorin kelkkaan. Tuloksena olivat leskien ja orpojen joukot kauniin Euroopan savuavilla raunioilla. Keskustelun yksi seuraus oli ns. demostrategia, jonka voisi muotoilla seuraavasti: Demokratia on niin vaativa hallitsemisen tapa, että se voi onnistua vain, jos demokratia kasvattaa ihmiset, jotka kykenevät demokratiaa ylläpitämään. Ajattelun seurausta olivat mittavat panostukset de-mokratiakasvatukseen. Tämä traditio on jatkunut vaihtelevin painoin lähes koko Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Ajattelu on selvä myös Suomen perustuslaissa, jossa julkisen vallan tehtäväk-si annetaan edistää yksilöiden yhteiskunnallista osallistumista ja mahdollisuutta vaikuttaa omiin asioihinsa. Strategia on oleellisesti vahvistunut EU:ssa, missä aktiivinen kansalaisuus nousi uudestaan elinikäisen oppimisen tavoitteiden kärkeen vuosituhannen vaihteessa. Meillä kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelma on pitkiin aikoihin vakava yritys saada uudes-taan yhteys 1970-luvulla katkenneeseen demokratiaperinteeseen. Kysymys ei ole komentami-sesta. Muotoilisin perusajatuksen jotenkin seuraavasti: Kansalaiset ovat komentelematta aktii-visia, jos he voivat kannustavassa ilmapiirissä sosiaalistua yhteisöihinsä, jos ajanmukaisia vai-kuttamisen keinoja on tarjolla ja jos vuorovaikutus kansalaisten kanssa otetaan kaikilla tasoilla tosissaan. Nämä edellytykset ovat keskeisesti hallitusten vastuulla. Kuva kansalaisvaikuttamisen tilasta on ristiriitainen ja monia asioita tunnemme huonosti. Esi-tän kuitenkin joitakin lukuja, jotka kertovat siitä, mitä tapahtuu, kun kansalaiskasvatus jätetään heitteille. Järjestötoiminta on pudonnut oleellisesti pohjoismaisesta vauhdista. Vain uskonnolli-nen seurakunta- ja järjestötoiminta on ESS -tutkimuksen tietojen mukaan muita Pohjoismaita vilkkaampaa. Esimerkiksi mukanaolo nuoriso-, nais- ja eläkeläisjärjestöissä on runsas puolet muiden Pohjoismaiden keskiarvosta (13/22.3 pros.) Humanitaarisen avun järjestöihin osallis-tuminen on kolmannesta heikompi (21/31 pros.) Urheilussa ollaan lähellä (37/44). Useissa jär-jestöissä on vaikea rekrytoida nuoria vastuunkantajia.

Erityisen hälyttäviä ovat Nuori kansalainen –tutkimuksen tulokset. Aineisto on kerätty vuonna 1999 peruskoulun päättäneiltä nuorilta. Sen mukaan Suomen nuoret ovat 28 maan vertailun heikoimpia, kun kysytään tavanomaisen tai sosiaalisesti vastuullisen kansalaistoiminnan ar-vostusta tai kiinnostusta politiikkaan. Tohtori Anne Birgitta Yeung on omien tutkimustensa poh-jalta väittänyt, ettei tutkimus anna kokonaista kuvaa ja että sekä vapaaehtoistyön määrä että etenkin valmius vapaaehtoistyöhön on oleellisesti suurempi. Voi olla, että viime vuosikymme-nen loppu oli eräänlainen alakuolokohta ja tilanne on siitä parantunut. Äänestäjinä suomalaiset astelivat yhtä jalkaa muiden Pohjoismaiden kanssa 1970-luvulle, mut-ta ovat sitten pudonneet vertailukelpoisissa vaaleissa 10 – 20 prosenttia. Tässäkin keskeinen selittäjä on alle 40-vuotiaiden huono äänestäminen. Poliittisissa tilaisuuksissa käy ehkä kah-deksan prosenttia suomalaisista, mutta puoluetoimintaan osallistuminen on laskenut parissa vuosikymmenessä kahdeksasta kahteen prosenttiin. Lähes pelottavia ovat luvut, jotka kuvaa-vat valmiutta poliittiseen ryhmätoimintaan. Suomalaisista tätä koskevaan kysymykseen vastaa ”ehdottomasti kyllä” neljä prosenttia, kun muiden pohjoismaiden keskiarvo on 18 prosenttia. Tiedot herättävät paljon enemmän kysymyksiä kuin mihin meillä on vastauksia, mikä on yksi syy vuoropuhelun tarpeeseen tutkijayhteisön kanssa. Se on myös syy nostaa kiireesti kansa-laisvaikuttamisen tutkimus keskeiseksi painopisteeksi. Olemmeko me siirtymässä johonkin uu-teen yksilölliseen post- tai muuhun moderniin tieto- ja viestintäyhteiskuntaan, jossa osallistu-minen on käynyt vanhanaikaiseksi? Onko Suomi Pohjoismaiden seurassa tiennäyttäjä? Vai onko Suomessa erityinen kansalaiseksi sosiaalistumisen häiriö, joka ennen pitkää syö nykyi-sen vankan sosiaalisen luottamuspääoman? Oma käsitykseni on hinautunut häiriöteorian kannalle. Osallistumisen intensiteetti tosin vaihte-lee kaikkialla länsimaissa, mutta kypsä demokratia osaa ottaa sen nousut ja laskut tasaisem-min. Suomessa kiihkeän, lähes raivokkaan osallistumisen kaudet vaihtelevat täydellisen apati-an kausien kanssa. Suuri haasteemme ja myös kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelman haaste on rakentaa kestävää ja kypsää demokratiaa, joka perustuu kansalaisten laajaan osal-listumiseen modernin kansalaisuuden kaikilla tasoilla, paikallisesta kansalliseen ja eurooppa-laisesta maailmankansalaisuuteen. Miten asiaan sitten voi vaikuttaa? Ensimmäinen johtopäätös on, että tuskinpa lakia säätämällä. Kansalaisvaikuttamisen kannalta lakimme ovat joko hyviä tai erittäin hyviä, jopa niin että herra Potemkin olisi niihin tyytyväinen. Valtion keinot liittyvät tutkimukseen, koulutukseen, seuran-taan, viestintään ja demokratiapolitiikkaan. Nostan esiin kahdeksan kansalaisvaikuttamisen po-litiikkaohjelman sellaista keskeistä tavoitetta, jotka ovat hallitusten vastuulla. 1. Tutkimus. Ohjelman tilaama selvitys osoittaa, että kansalaisvaikuttamista koskevaa tai si-

vuavaa tutkimusta kyllä on, mutta hajanaisesti ja suurin katvealuein. Esimerkiksi valtatut-kimusta muiden pohjoismaiden tapaan on oleellisesti vähemmän. Samoin puoluetutkimus on vähäistä. Niin ikään tarvitaan uutta tietoa ns. tieto- tai viestintäyhteiskunnan ja demokra-tian suhteesta. Olemme käynnistäneet toimet, joilla tähdätään laajaan kansalaisvaikuttami-sen tutkimuskokonaisuuteen. Samassa yhteydessä tehdään esitys suomalaisiksi, mutta kansainvälisesti vertailukelpoisiksi kansalaisvaikuttamisen ja demokratian indikaattoreiksi.

2. Oppiminen. Kyky toimia demokratian kansalaisena on pitkän sosiaalistumisen prosessin

tulosta. Tämä nostaa kansalaiseksi kasvamisen julkisen vallan ykkösasiaksi. Aktiivinen kansalaisuus on kohtuullisen hyvin sekä koulutusta että aikuiskasvatusta (vapaata sivistys-työtä) ohjaavassa säädöspohjassa. Iso haaste on tehdä siitä elävää käytäntöä. Tutkimuk-sen antaman perusteesin ehkä voi muotoilla näin. Aktiiviseen kansalaisuuteen tarvitaan kyllä asianmukaiset tiedot, mutta kukaan ei ole tullut niillä aktiiviseksi. Osallistuminen opi-taan osallistumalla, mikä nostaa avainasioiksi oppilaitosten toimintakulttuurin, oppilaskun-tatoiminnan, kerhotoiminnan, yhteistyön järjestöjen kanssa esim. järjestöissä opittu tunnus-

tamalla sekä yhteisöllisten oppimismenetelmien (mm. opintokerho) kehittämisen. Tämän mukana viihtyvyyskin paranee. Sekä opetusministeriö että opetushallitus on asiassa hyvin hereillä.

3. Kansalaistoiminta järjestöissä. Hyvä järjestötoiminta kehittää demokratiassa tarvittavia valmiuksia, toimii yhteiskunnallisen keskustelun tyyssijana ja vahvistaa kansalaisen ääntä vaikuttajana. Kansalaistoiminnan lama kertoo, että asiassa on jotakin, jota me emme osaa. Ei asiaan kyllä ole panostettukaan. Monien kehittämiskeskustemme joukossa ei ole ainoa-takaan maailmalla tavallista ”civil society centeriä”, joka kehittäisi kansalaistoimintaa. Alan keskusjärjestöt tekevät hyvää työltä, mutta yliopistoissa kansalaisyhteiskunnan tutkimus on hajanaista, alalla ei ole professuuria, yhtään tutkimusohjelmaa tai maisterinkoulutusohjel-maa. Kuitenkin kansalaisyhteiskunta on laaja-alainen toimija ja työllistäjäkin. Tähän tarvit-taisiin pikainen korjaus, missä eduskunta voisi tehdä jotakin.

4. Julkisuus. On suuri tarve ymmärtää paremmin julkisuuden ja median muuttunut merkitys demokratialle ja kansalaisvaikuttamiselle. Asiaa lähestytään monin tavoin, myös selvittä-mättä internetin ja digi-TV:n tarjoamia mahdollisuuksia. Pyrimme myös herättämään kes-kustelua median roolista nykydemokratiassa.

5. Vaalit. Vaalien ja vaaliaktivoinnin ajanmukainen toimittaminen on yksi keskeisistä oikeus-ministeriön tavoitteista osana ohjelmaa.

6. Kunnat. Kunnat ovat keskeinen ja mm. äänestämisen valossa pulmallinen osa suomalaista demokratiaa. Käynnissä on laajempikin valtuuston aseman ja päätösvallan tarkastelu suh-teessa mm. palvelutuotantoon. Teemme myös yhdessä Kuntaliiton kanssa kuntien itsear-viointia varten mallia siitä, miten demokratiatilinpäätös voitaisiin laatia.

7. Puolueet. On suuri tarve ymmärtää nykyistä paremmin puolueiden monin tavoin muuttunut, mutta edelleen keskeinen asema edustuksellisessa demokratiassa. Yksi niiden tehtävistä on kansalaiskeskustelun, tutkimustiedon, kansalaisliikkeiden ja muiden vastaavien tulosten prosessoiminen muotoon, jossa niitä voi käyttää päätöksenteossa. Monissa maissa tähän tehtävään on kehittynyt aatepohjaisia think tank –instituutioita, joita Suomessa ei ole. Oh-jelma virittää tällaisen toiminnan kokeilun.

8. Kuuleminen. En usko, että demokratia selviää haasteistaan ilman, että sekä päätöksenteko että hallinto kehittävät tietoisesti ja rohkeasti kansalaisten osallistumisen uusia tapoja. Suomessa hallinnolla on uskomattoman syvä, vanhaa alamaiskulttuuria jatkava tapa päät-tää asiat ihmisten puolesta, ei ihmisten kanssa. Tämä tarkoittaa, että hallinnon on kaikilla tasoillaan uudella tavalla kiinnostuttava ihmistä ja heidän ajatuksistaan kansalaisina. On kehitettävä kokonaan uusia tapoja, joilla yhä paremmin koulutetut, yhteiskunnallisia asioita miettivät, vaativissa ammateissa kokeneet kansalaiset voivat aidosti osallistua yhteiskun-nallisiin prosesseihin.

9. Demokratiapolitiikka. Ei ole kovin suosittua esittää hallinnon lisäämistä, mutta olisi silti va-kavasti harkittava jonkinlaista demokratiapoliittista vastuupaikkaa. Jossakin pitäisi myös politiikkaohjelman jälkeen seurata demokratian indikaattoreita, tehdä selvityksiä ja aloitteita demokratian tilasta, tuottaa valtionhallinnon tarvitsemaa tietoa, ylläpitää kansanvalta-asioiden tiedostoa ja kenties ylläpitää valtionhallinnon hankkeiden palautekanavaa.

Professori Ilkka Ruostetsaari Turun yliopiston valtio-opin laitos MITEN VALLANKÄYTTÖ JA DEMOKRATIA OVAT MUUTTUNEET 1990-LUVUN ALUSTA?

Laman ohella suomalaisen yhteiskunnan 1990-luvun murrokseen vaikuttaneita osatekijöitä oli-vat Neuvostoliiton ja idänkaupan romahtaminen, markkinatalouden ja -ohjauksen roolia koros-taneen uusliberalistisen ideologian voittokulku, julkisen hallinnon uudistaminen deregulaation, kilpailuttamisen ja yksityistämisen pohjalta, Suomen liittyminen ensin Euroopan talousaluee-seen, sitten Euroopan unioniin ja lopulta raha- ja talousliittoon, tietoyhteiskuntakehitys ja glo-balisoituminen. On syytä kysyä, miten nämä murrokset vaikuttivat suomalaiseen vallankäyt-töön ja demokratian tilaan. Keskittyivätkö vai hajautuivatko valtarakenteet? Kysymys on varsin laaja ja kompleksinen eikä siihen voi antaa lyhyttä vastausta. Suomessakin tarvittaisiin demo-kratiaa ja valtaa käsittelevä tutkimusohjelma muiden Pohjoismaiden tapaan. Tarkastelenkin teemaa yhdestä rajatusta näkökulmasta, eliittitutkimuksen lähtökohdista käsin. Eliiteillä tarkoitan yhteiskunnan eri sektoreilla ylimmissä johtavissa asemissa olevia henkilöitä (politiikan, talouden ym. eliitit). Suomalaisen eliittirakenteen ja sen muutosten tarkastelussa voidaan lähteä liikkeelle kolmesta muuttujasta, jotka ovat ekslusiivisuus, koheesio ja yksimieli-syys. Nämä muuttujat voidaan ristiintaulukoida John Scottia (1991) mukaillen typologiaksi (ku-vio 1), jonka avulla voidaan tiivistää 1990-luvun alun jälkeen tapahtuneet yhteiskunnalliset muutokset ja esittää kokonaistulkinta eliittirakenteen muutoksista. Typologian ensimmäinen ulottuvuus on eliittirakenteen avoimuuden aste, joka voi vaihdella pienestä eli siitä, että eliitit ovat rekrytoituneet yhdestä ainoasta sosiaalisesta kerrostumasta suureen, jolloin eliittirakennetta ei dominoi mikään yksittäinen yhteiskuntakerrostuma, vaan eliiteissä ovat edustettuina eri sosiaaliset kerrostumat väestöosuuttaan vastaavassa suhtees-sa. Toisessa ulottuvuudessa, yhtenäisyyden asteessa, on yhdistetty koheesio- ja yksimielisyys –muuttujat. Eliittien yhtenäisyys on suuri, mikäli niihin kuuluivat ovat tiiviissä vuorovaikutukses-sa keskenään ja heitä yhdistävät samanlaiset mielipiteet, asenteet ja arvot. Toiseksi eliittien yhtenäisyyttä edistää niiden kansalaisiin suuntautuvien vertikaalisten yhteyksien heikkous, koska tällöin kansalaisten suunnalta tulevat vaatimukset ja kontrolli eivät pääse rapauttamaan eliittien yhtenäisyyttä luomalla ristiriitoja niiden välille ja pelauttamaan niitä toinen toistaan vas-taan.

Kuvio 1: Eliittirakennetypologia

Eliittirakenteen muutokset 1990-luvun alussa suomalaisen eliittirakenteen koheesio- ja yksimielisyysaste oli ennemmin suuri kuin pieni. Tämä sulki pois segmetoituneen ja fragmentoituneen eliittirakenteen. Rekry-tointimalliltaan eliittirakenne oli suljettu siinä mielessä, että ylin kerrostuma oli siinä selvästi yli-edustettu ja alimmat kerrostumat ovat aliedustettuja, mutta toisaalta ylinkään kerrostuma ei ol-lut dominoivassa asemassa. Näin ollen 1990-luvun alun Suomi sijoittui eksklusiivisen ja inklu-siivisen eliittirakenteen välimaastoon. 2000-luvulle tultaessa suomalaisen eliittirakenteen avoimuus on lisääntynyt. Naisten osuus eliiteissä on kasvanut kahdeksasosasta viidesosaan. Eliittien koulutusalapohja on laajentunut. Sukupolvien välinen poliittinen liikkuvuus on lisääntynyt samoin kuin sosiaalinen liikkuvuus su-kupolvien välillä. Vaikka ylimmät sosiaaliset kerrostumat ovat edelleen selvästi yliedustettuna eliiteissä, niiden osuus ei ole kasvanut 1990-luvun alusta 2000-luvulle tultaessa. Keskiluokan osuus on jopa supistunut, kun taas kahden ’alimman’ kerrostuman eli maanviljelijä- ja työläis-taustan omaavien osuus on kasvanut. Näin ollen eliittitasolla on 1990-luvulla tapahtunut suku-polvittaista sosiaalista liikkuvuutta, mikä on hieman laajentanut eliittien sosiaalista pohjaa. Tä-mä on merkinnyt eliittirakenteen lievää avautumista, joten eliittiin rekrytoitumisprosessiin ei ole syntynyt sellaista suljettua 'lasikattoa', joka estäisi sosiaalisen nousun alemmista kerrostumista aina yhteiskunnan huipulle saakka. Suomalaisen eliittien ’sisäsiittoinen’ uusiutuminen on mar-ginaalista: eliitteihin kuuluvien vanhemmista hyvin harva on myös kuulunut eliittiin. Uran peri-minenkin eli jälkeläisen jatkaminen vanhempien ammatissa tai toimialalla on käynyt eliittitasol-la aikaisempaa harvinaisemmaksi. Eliittikierto eli eliittien vaihtuvuus on verraten vilkasta. Keskimäärin neljäsosa eliitteihin kuulu-vista on säilyttänyt eliittiasemansa vuosikymmenen ajan. Vahvinta jatkuvuus on ollut poliitti-sessa eliitissä, johon kuuluvista kolmasosa on säilyttänyt asemansa, kun taas kulttuurieliitissä jatkuvuus on pienintä (vajaa viidesosa). Yhteiskunnallinen aktiivisuus periytyy yhä heikommin samoin kuin osallistuminen järjestöjen toimintaan ja niiden luottamustehtävien hoitaminen on vähentynyt eliiteissä. Harrastusten ilmentävältä elämäntavaltaan eliitit ovat privatisoituneet ja erilaistuneet toisistaan samalla kun ne ovat lähentyneet tässä suhteessa kansaa. Erityisesti kulttuurieliitti poikkeaa elämäntavaltaan kasvavassa määrin muista eliittiryhmistä. Toisaalta eräät havainnot viittaavat myös eliittirakenteen sulkeutumiseen. Korkea perus- (yli-oppilastutkinto) ja ammatillinen koulutus (akateeminen tutkinto) ovat tosiasiallisesti jo eliittiin

YHTENÄISYYDEN ASTE

suuri pieni

pieni Ekslusiivinen SegmentoitunutAVOIMUUDEN eliittirakenne eliittirakenne

ASTE

suuri Inklusiivinen Fragmentoitunut eliittirakenne eliittirakenne

rekrytoitumisen edellytys, mikä merkitsee eliittien koulutuksellista sulkeutumista vähemmän koulutetuilta. Suomessa kodin kulttuurisella pääomalla on vaikutusta sekä eliittien että kansalaisten tasolla tutkintojen suorittamiseen. Kulttuurinen pääoma koulutuksen merkityksessä on eliittitasolla edelleen vahvasti periytyvää. Kodin vaikutus uran valintaan ja uralla etenemiseen on edelleen merkittävä, jopa suurempi kuin 1990-luvun alussa. Sukupolvien välinen alueellinenkin liikku-vuus on hiipumassa, joten eliitit eivät pelkästään voittopuolisesti asu Etelä-Suomessa, vaan ovat yhä suuremassa määrin myös lähtöisin Etelä-Suomesta. Kokonaiskuvaksi kuitenkin muo-dostuu eliittirakenteen muuttuminen enemmin avoimempaan kuin sulkeutuneempaan suun-taan 1990-luvun alun jälkeen. Kokonaiskuva eliittien yhtenäisyydessä tapahtuneiden muutosten osalta on vaikeammin hah-motettavissa, koska sekä yhtenäisyyden lisääntymiseen että vähentymiseen viittaavia tekijöitä on olemassa. Joukkotiedotusväline on eliittien vuorovaikutusverkostoa selvästi eniten integ-roiva instituutio, ja mediaeliitin vuorovaikutus kaikkien instituutioiden kanssa on lisääntynyt. Tässä mielessä voidaan valtaeliitin medioitumisesta. Eri puolueiden eliittitason kannattajien vuorovaikutusmallit ovat lähentyneet tosiaan, mikä merkitsee puolueiden välisten etäisyyksien supistumista. Sen vaikuttajajoukon supistuminen, jolle keskittyy lukuisia valta-asemia, viittaa valtaverkoston keskittymiseen. Valtaverkoston hajautumiseen viittaa puolestaan sen koheesion heikkenemi-nen: valtaeliitin vuorovaikutus useimpien instituutioiden kanssa on vähentynyt 1990-luvun alusta 2000-luvulle tultaessa. Kun otetaan huomioon sekä eliittien vuorovaikutusverkoston rakenteessa että asenteellisessa koheesiossa tapahtuneet muutokset, vuosina 1991–2001 eliittirakenteen yhtenäisyyden aste ei ole kokonaisuutena juurikaan muuttunut. Suomalainen valtaeliitti on siten edelleen verraten kohesiivinen. Kokonaiskuvaksi suomalaisessa eliittirakenteessa tapahtuneista muutoksista vuosina 1991–2001 muodostuu siten sen siirtyminen eksklusiivisen ja inklusiivisen eliittiraken-teen välimaastosta lievästi inklusiivisen suuntaan. Eliittirakenteissa 1990-luvun alun jälkeen tapahtuneet muutokset eivät yksiselitteisesti viittaa valtarakenteiden hajautumiseen eikä myöskään keskittymiseen. Valtarakenteiden hajautumis-hypoteesi saa kuitenkin vahvempaa tukea kuin keskittymishypoteesi. Vaikka vuosikymmen on yhteiskunnallisissa valtarakenteissa tapahtuneiden muutosten hahmottamiseksi verraten lyhyt aika, eliittitason valtarakenteetkaan eivät jääneet koskemattomiksi 1990-luvun murroksessa. Eliittien ja kansan kasvavaa asenteellista erilaistumista lukuun ottamatta tuo muutos näyttäisi suuntautuvan kohti pluralismin lisääntymistä. Suomalaisen demokratian tila Mitä eliitti- ja valtarakenteissa tapahtuneet muutokset kertovat suomalaisen demokratian tilas-ta? Erilaisten eliittirakenteiden suhdetta demokratiaan voidaan jäsentää kuvioiden 2 ja 3 avulla. Kuvioissa E1-En tarkoittaa eliittiryhmiä ja R1-Rn kansalaisyhteiskunnan ryhmiä. Kansalaisyh-teiskunnan ryhmät toimivat samoilla yhteiskuntapolitiikan alueilla kuin eliittiryhmätkin. Katkoviiva kuvioissa symboloi vähäistä vuorovaikutusta ja vähäistä asenteellista konsensusta ryhmien välillä, yhtenäinen viiva vastaavasti tiivistä vuorovaikutusta ja vahvaa asenteellista konsensusta. Fragmentoinut ja eksklusiivinen eliittirakenne edustavat eliittirakennetypologian ääripäitä.

Kuvio 2: Demokratian kanssa yhteensopiva fragmentoitunut eliittirakenne

Fragmentoituneessa eliittirakenteessa (Kuvio 2) eliittiryhmien keskinäinen vuorovaikutus ja konsensus on vähäistä. Sitä vastoin kansalaisryhmien keskinäiset sekä niiden ja eliittiryhmien väliset yhteydet ovat tiiviit samoin kuin eliittien ja kansalaisryhmien horisontaaliset yhteydet (E1-Rn tai R1 - En). Eliittiryhmien välillä samoin kuin kansalaisryhmien välillä vallitsee yhteis-kunnan pelisääntöjä koskeva asenteellinen konsensus, mutta niiden käsitykset eroavat toisis-taan monissa yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Tämä eliittirakenne, jossa eliitit ovat au-tonomisia, toisistaan suhteellisen riippumattomia ja jossa kansalaisyhteiskunnan erilaiset ryh-mät ovat jäsenistönsä suhteen päällekkäisiä ja kilpailullisessa suhteessa olevia on yhteenso-piva demokratian periaatteiden kanssa. Toisin sanoen eliittien olemassaolo on väistämätön to-siasia myös 2000-luvulla, mutta demokratian kannalta se ei ole ongelmallista, mikäli eliitit ovat avoimia eri sosioekonomisille ryhmille eli eliittikierto on vilkasta, eliittien keskinäinen yhteen-kietoutuminen on vähäistä, mutta niiden yhteydet kansalaisryhmiin ovat tiiviit. Eksklusiivisessa eliittirakenteessa (Kuvio 3) eliittiryhmät ovat tiiviissä vuorovaikutuksessa kes-kenään ja toisistaan riippuvaisia, so. ne ovat suhteellisen vähäisessä määrin autonomisia ja niiden välillä vallitsee vahva asenteellinen konsensus. Sitä vastoin eri eliittiryhmien kytkennät kansalaisyhteiskunnan ryhmiin ovat löyhät. Kansalaisryhmät ovat atomisoituneita eli niiden vä-lillä on vähän yhteyksiä ja niiden jäsenkunnat ovat pitkälti erilliset. Myöskään asenteellista konsensusta ei vallitse kansalaisryhmien välillä. Horisontaalinen vuorovaikutus eliittien ja kan-salaisryhmien välillä (E1 - Rn tai R1 - En) on löyhää. Tällaista eliittirakennetta voidaan kuvata demokratian kanssa heikosti yhteensopivaksi. Kuvio 3: Demokratian kanssa yhteensopimaton ekslusiivinen eliittirakenne

Kun kuvio 2 ilmentää eräänlaista demokratian ideaalimallia, siihen sisältyvien relaatioiden avulla on mahdollista hahmottaa sekä suomalaisen demokratian vahvuuksia että sen heikko-uksia, eräänlaisia ´kipupisteitä’. Eliittien väliset kytkennät (relaatio E1-En) ovat Suomessa edelleen varsin tiiviit. Suomalaista yhteiskuntaa leimaa konsensus, joka sitoo eliittejä yhteen. Kansallinen yksimielisyys yhteis-kunnan kehittämisen perussuuntaviivoista on epäilemättä vahvuus, mikä on hyödyttänyt suo-malaista yhteiskuntaa. Pitkälle menevä konsensus voi kuitenkin kääntyä heikkoudeksi, mikäli yksimielisyyden vaatimus ehkäisee vaihtoehtoisten ratkaisuvaihtoehtojen ja innovaatioiden

E1 En

R1 Rn

E1 En

R1 Rn

kehittämistä. Konsensukselle rakentuva poliittinen kulttuuri saattoi olla jopa yksi osasyy suu-reen lamaan: talouden käänteeseen viittaavat ’heikot signaalit’ jäivät vaille riittävää huomiota, kun eliitit suomalaiselle keskustelukulttuurille uskollisina varoivat ’veneen keikuttamista’. Joka tapauksessa konsensuaalinen poliittinen kulttuuri vaikutti laman hoitoon: talouden politiikan te-olle asettama entistä ahtaampi liikkumatila legitimoi ja antoi syyn olla keskustelematta politii-kan vaihtoehdoista. Suomalaisen poliittisen kulttuurin konsensuaalisesta perusvirityksestä huolimatta on ilmeistä, että se ’kitti’, joka sitoo eliittejä yhteen ei ole enää entisensä 1990-luvun murrosten jälkeen. Voidaan kysyä, onko suomalainen konsensus murenemassa? Aina 1980- ja 1990-lukujen taitteeseen saakka konsensus rakentui sen varaan, että suomalai-nen yhteiskunta oli pitkälti säädelty. Konsensus rakentui paljolti tämän valtiokeskeisyyden va-raan kytkien politiikkaa, hallintoa, taloutta, järjestöjä ja jopa mediaa, tiedettä ja kulttuuriakin yh-teen. Neuvostoliiton hajoaminen, säätelyjärjestelmien purkaminen ja markkinoiden vapautta-minen murensi 'vanhan' konsensuksen perustan. Kilpailutaloudessa toimijoiden intressit ovat heterogeenisemmät, minkä vuoksi epävirallisten kanavien kautta on aikaisempaa vaikeampi sopia asioista. Kun vanhan eliittikonsensuksen pohja mureni ja maa ajautui talouskriisiin, eliitit joutuivat het-keksi neuvottomuuden tilaan. Esimerkiksi pankkien väliset herrasmiessopimukset eivät enää pitäneet. Konsensuksen rakoiluun viittasivat myös eliittejä koskevat skandaalit, joiden tulo jul-kisuuteen käynnistyi eliitin sisältä käsin. 1990-luvun alussa näyttikin siltä, että eliittikonsensus oli murenemassa. Onkin ilmeistä, että edes eliitit eivät ole entisensä 1990-luvun murrosten jäl-keen. Eliitit ovat muuttuneet aikaisempaa avoimemmiksi, niiden väliset vuorovaikutusverkostot ovat löyhtymässä ja niiden keskinäiseen konsensukseen on ilmestynyt säröjä. Suomalaiset eliitit ovat erilaistumassa. On kuitenkin ilmeistä, että eliittikonsensus on jatkunut 1980-luvulta 2000-luvulle. Suomalainen hallitsemisjärjestelmä perustuu edelleen toimijoiden yhteistyöhön eli eliittien konsensukseen, mutta konsensuksen luonne on muuttunut 1990-luvun murrosten seurauksena. Integraatipoli-tiikasta ja sen syventämisestä sekä talouden kilpailukykyä korostavasta ja hyvinvointivaltioajat-telua kritisoivasta talousopista on tullut suomalaisten eliittien uusi missio. Suomessa eliittien keskinäinen kontrollointi on verraten vähäistä. Siten relaation E1-En suh-teen suomalainen eliittirakenne vastaa pikemminkin eksklusiivistä kuin fragmentoitunutta eliitti-rakennetta, tosin vähenevässä määrin, sillä eliittien välinen vuorovaikutusverkosto on osin ha-jautunut ja asenteellinen konsensuskaan ei ole vahvistunut sitten 1990-luvun alun. Avoimuus lisääntyy, maailmat eriytyvät Kuvioiden 2-3 relaatiossa En-Rn demokratian kannalta ongelmallista on eliittien ja kansan vä-lisen asenteellisen etäisyyden kasvu Suomessa 1990-luvun alun jälkeen. 1990-luvulla eliittita-solla tehdyt vaikeat ratkaisut kuten talouskriisin hoito julkisen talouden säästöjen ja leikkausten avulla, liittyminen EU:hun ja EMU:uun saattoivat jopa vahvistaa eliittien itsetietoisuutta, kun kansalaisten kritiikki jäi vaimeaksi. Valtiosta riippumattoman kansalaisyhteiskunnan heikkous ja julkisen keskustelun perinteen ohuus jättävät suomalaisille eliiteille toimintatilaa. Sosiaalisen liikkuvuuden tarkastelu kuitenkin muuttaa asenteellisen etäisyyden kasvun anta-maa kuvaa eliittien ja kansalaisyhteiskunnan välisestä suhteesta. 1990-luvun alun jälkeen mahdollisuudet sosiaalisen nousuun eliittitasolle saakka ovat lisääntyneet. Siinä suhteessa eliittien sosiaalista liikkuvuutta koskevat havainnot vastaavat koko väestöä koskevia tutkimus-tuloksia, että kodin kulttuurisella tai koulutuksellisella pääomalla on merkittävässä, jopa kasva-vassa määrin vaikutusta sosiaaliseen liikkuvuuteen. On ilmeistä, että koulutus on Suomessa kokenut inflaation eliittiin rekrytoitumisen välineenä. Kun jokin hyödyke, tässä tapauksessa koulutustaso, yleistyy, se menettää merkitystään sosiaalisen erottautumisen välineenä ja se korvautuu uusilla mekanismeilla. Onkin todennäköistä, että kodin merkitys on uudelleen koros-

tumassa sosiaalisen erottautumisen välineenä. Tällainen kehitys heikentää koulutuksen vä-linearvoa yhteiskunnallisen tasa-arvon edistämisen välineenä. Kansalaisyhteiskunta privatisoitumassa ja aktivoitumassa Relaatio R1-Rn viittaa puolestaan kansalaisyhteiskunnan erilaisten ryhmien keskinäisiin yhte-yksiin. Laman myötä järjestöille eli ns. kolmannelle sektorille tarjottiin Suomessakin entistä suurempaa yhteiskunnallista roolia mm. hyvinvointipalveluiden järjestämisessä julkisen talou-den leikkausten paikkaajana. Suomessa ei ole lainkaan selvää, että laajalle levinneet kännykät ja internetyhteydet olisivat rapauttaneet yhteisöllisyyttä, kuten sosiaalisesta pääomasta käydyssä keskustelussa on tuotu esiin. On olemassa viitteitä siitä, että kansalaisjärjestöjen ja -liikkeiden toiminta olisi aktivoitu-nut ja että kansalaisten järjestöosallistuminen olisi lisääntynyt 1990-luvulla. Demokratian ide-aalimallin kannalta tässä on ongelmallista lähinnä vain osallistumisen kasaantuminen: samat ihmiset ovat aktiivisia samanaikaisesti eri foorumeilla. 1990-luvulla suomalaisten järjestöaktii-visuus suuntautui kulttuurisiin ja vapaa-ajan harrastuksiin, ei puoluepolitiikkaan tai perinteiseen etujärjestötoimintaan. Eliittien ja kansalaisten maailmojen kasvavaan erkanemiseen osaltaan viittaa se, että eliittien osallistuminen poliittiseen järjestötoimintaan on päinvastoin lisääntynyt 1990-luvulla. Se, että elämäntavan privatisoitumista ja yleensä järjestöosallistumisen hiipumis-ta on tapahtunut sekä eliiteissä että kansassa viittaa kuitenkin yleisempään kulttuuriseen muu-tokseen. . Sektoroituminen ongelmana Viimeinen demokratian ideaalimallin relaatioista, E1-Rn tai R1-En, viittaa kansalaisryhmien ris-tikkäisiin yhteyksiin yhteiskunnan muiden sektoreiden eliittiryhmiin. Suomalaisen yhteiskunnan heikkoutena on sektoroituminen eli vuorovaikutussuhteiden vertikaalinen segmentoituminen si-ten, että esimerkiksi jonkin toimialueen järjestöt ovat vuorovaikutuksessa lähinnä vain muiden 'omaan leiriin' kuuluvien toimijoiden kanssa eli ao. ministeriön ja sen alaisten viranomaisten, alan yritysten ja tutkimuslaitosten sekä alaa lähellä olevien poliitikkojen kanssa. Vahvasti sek-toroituneessa yhteiskunnassa horisontaaliset vuorovaikutussuhteet ovat vähäiset, mikä johtaa toiminnan jäykkäliikkeisyyteen ja estää innovaatioiden leviämistä elämänalueelta toiselle. Tanskalaisen valtatutkimuksen mukaan kansalaisten asennoituminen poliitikkoihin on ambiva-lenttia. Yhtäältä vaaditaan, että heidän on oltava tavallisia ihmisiä, mutta toisaalta myös pysty-viä, työteliäitä, luotettavia ja luottamusta herättäviä. Samoin suhtautuminen poliittisiin puoluei-siin on lähes kaikissa maissa kaksijakoista: puolueita pidetään tärkeinä demokratian toimivuu-delle samanaikaisesti kun kansalaiset ovat tyytymättömiä, pettyneitä ja kriittisiä niiden toimin-taa kohtaan. Vaikka puolueisiin aina tulee kohdistumaan kritiikkiä, mieltä puuttuu tutkimukseen perustuvaa tietoa siitä, missä määrin tämä kritiikki on harkittua ja kohdistuu puolueiden toimin-nassa nähtyihin puutteisiin ja missä määrin se heijastaa kansalaisten epäselviä, jäsentymät-tömiä ja sisäisesti ristiriitaisia tuntemuksia, jotka perustuvat epärealistisiin odotuksiin tai niiden monimutkaisuuksien ja ristikkäisten paineiden puutteelliseen ymmärrykseen, joiden vallitessa puolueet joutuvat hoitamaan monia roolejaan demokratiassa. Tarvitsemme enemmän tietoa siitä, miten keskimääräiset äänestäjät kokevat puolueiden tarpeen ja niiden funktiot. Emme tunne riittävästi kansalaisten odotuksia eli sitä, mitä kansalaiset pitävät puolueille sopivina funktioina ja rakenteina, kun he ilmaisevat tyytymättömyyttään ja pettymystään puoleisiin. (Linz 2002.) Tällainen ambivalenttinen suhtautuminen on heikentänyt politiikkojen asemaa. Nimenomaan poliittinen valta on menettänyt viime vuosina rooliaan, myös Suomessa. Euroopan integraatio on siirtänyt lainsäädäntövaltaa maan rajojen ulkopuolelle, minkä kääntöpuolena hallituksen ja virkamieskunnan valta on vahvistunut. Toisaalta koko poliittis-hallinnollinen päätöksenteko-koneisto on menettänyt valtaansa markkinavoimille ja medialle. Voidaankin kysyä, onko polii-

tikkojen yhteiskunnallisten kontaktipintojen ohentuminen vaikuttanut osaltaan juuri poliitikkojen vallan menetykseen. Suomessa tässä kehityksessä ei ilmeisesti olla yhtä pitkällä kuin Tans-kassa: vaikka esimerkiksi useimpien eliittien ja kansanedustajien yrityskytkennät ovat vähen-tyneet, poliittiset eliitin kohdalla näin ei ole käynyt. Tanskassa yhtenä poliittisen järjestelmän ongelmana näyttäytyy poliittisen työn ammattimais-tuminen, erityisesti poliittisten puolueiden johtoportaassa. Ylin johto on puolueissa voimak-kaampi kuin koskaan, mikä murentaa jäsendemokratiaa. Samansuuntaista politiikan profes-sionalisoitumista on tapahtunut myös Suomessa, joskin hitaasti. Politiikasta leipänsä ansaitse-van poliittisen luokan koko on kasvanut sitten 1990-luvun alun. On ilmeistä, että poliitikkojen muuttuminen entistä suljetummaksi, muusta yhteiskunnasta eristetyksi ja eristäytyväksi luo-kaksi lisää kansalaisten vieraantumista politiikan teosta. Yksi keino ehkäistä suljetun poliittisen luokan syntymistä on edistää liikkuvuutta yhteiskunnan eri sektoreiden välillä. Toisaalta politii-kan professionalisoitumisella on myös positiivisia vaikutuksia: puhtaasti amatööripohjainen edustuksellisuus synnyttää yhä kompleksisempiin päätöksentekojärjestelmiin, esimerkiksi kun-tiin, poliittisen ohjauksen tyhjiön, jonka virkamieskunta joutuu täyttämään. Toisaalta paradoksaalisesti kansalaiset voivat itse edistää – median avustuksella - kansasta eristäytyvän poliittisen luokan syntymistä: median ilmentämä ja osin ruokkimakin kritiikki ja epäluulo poliittisia päättäjiä helposti heikentää poliitikkojen ja äänestäjien välistä vuorovaiku-tusta. Tätä kehitystä on omiaan edistämään politiikan medioituminen. Kun puolueorganisaatiot ovat heikentyneet kaikissa puolueissa ja kaikilla organisaatiotasoilla, poliitikoilla ja äänestäjillä on aikaisempaa vähemmän henkilökohtaisia kontakteja toisiinsa 'vuorovaikutuksen' tapahtu-essa lähinnä median ja gallupien välityksellä. Uusi informaatioteknologia (sähköposti, interne-tyhteys ym.) ei ole toistaiseksi kyennyt synnyttämään päättäjien ja kansalaisten välille merkit-tävää kaksisuuntaista vuorovaikutusta. Lopuksi Kokonaiskuvaksi 1990-luvun alun jälkeen tapahtuneiden yhteiskunnallisten muutosten analyy-sin perustella voidaan päätyä siihen, että suomalaisen yhteiskunnan valtarakenne ei vastaa täysin demokratian kanssa yhteensopivaa kuin sopimatontakaan ideaalimallia. Demokratiaan heikosti sopivaa suomalaisessa eliittirakenteessa on erityisesti eliittien tiivis yhteenkytkeytymi-nen ja eliittien ja kansan välisen asenteellisen etäisyyden kasvu, valtiosta riippumattoman kansalaisyhteiskunnan heikkous sekä yhteiskuntapolitiikan sektorirajat ylittävän vuorovaiku-tuksen vähäisyys. Suomalainen eliittirakenne ei ole kuitenkaan lähentynyt demokratian kanssa heikosti yhteensopivaa eksklusiivista mallia, vaan päinvastoin varsinkin eliittien avoimuuden ja vähäisemmässä määrin myös yhtenäisyyden suhteen tapahtuneet muutokset ovat merkinneet siirtymistä kohti fragmentoitunutta, demokratian kanssa yhteensopivaa eliittirakennetta. Suo-malaisella demokratialla on kuitenkin edessään ainakin kolme haastetta. Ensinnäkin vaikka eliittien kyky yhteistyöhön on sinänsä positiivinen asia, hyvin toimiva demo-kratia edellyttää eliittien välistä kilpailua, mikä Suomessa on verraten vähäistä. Toiseksi Suo-messa tarvitaan valtiosta riippumattoman kansalaisyhteiskunnan aktivoitumista, jotta se kyke-nee aktiiviseen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Vaikka suomalaisten järjestöosallistumisessa ei 1990-luvulla tapahtunut dramaattisia muutoksia, kansalaisten valmius suoraan osallistumi-seen ja vaikuttamiseen on lisääntymässä. Tämä orastava kansalaispätevyyden vahvistuminen on kyettävä kanavoimaan rakentavalla tavalla avaamalla uusia osallistumiskanavia edustuk-sellisen demokratian rinnalle. Tätä ’uutta demokratiaa’ tarvitaan vastaamisessa kolmanteen haasteeseen eli eliittien ja kansan välisen kuilun levenemisen pysäyttämiseen ja umpeen ku-romiseen. Äänestymisprosenttien aleneminen on vain yksi oire siitä, että eliittien ja kansalais-ten maailmat ovat etääntymässä toisistaan. Jokaiseen näistä haasteista vastaamisessa keskeinen rooli on yhteiskunnallisen keskustelun aktivoimisella. Neuvostoliiton hajoaminen 1990-luvun alussa poisti suomalaisen yhteiskunnal-

lisen keskustelun esteitä, mutta pelkoa eri mieltä olemista kohtaan tunnetaan edelleen. Yh-teiskunnallinen keskustelu on onneksi aktivoitumassa, jopa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Toivoa sopii, että aloitteellisuus ei jää pelkästään elinkeinoelämän ja sen järjestöjen vastuulle. Puolueiden soisi aktivoituvan yhteiskunnallisessa keskustelussa ja vaihtoehtoisten ratkaisu-mallien hahmottamisessa. Lähteet: Ilkka Ruostetsaari: Valta muutoksessa (WSOY 2003, s. 289-317) ja siinä mainitut läh-teet

Professori Matti Wiberg Turun yliopiston valtio-opin laitos EDUSTUKSELLINEN DEMOKRATIA – ONGELMISSAKO?

Suomalaisella demokratialla on tulevaisuutta, jos vastuun mekanismeja tehostetaan. Se on helpoin, selkein ja toimivin keino vahvistaa demokratiaa. Suomalaista edustuk-sellista poliittista järjestelmää voi hyvin parlamentarisoida perustuslakia muuttamatta-kin. Edustuksellinen demokratia rakentuu kansanvallan komentoketjun ajatukselle: kansa-laiset valitsevat kansanedustajat, jotka asettavat ministerit, jotka määräävät byrokraatit toimiin. Vastuu toimii täsmälleen päinvastaisessa järjestyksessä: byrokraatti on vastuussa mi-nisterille, joka on vastuussa eduskunnalle, joka on vastuussa kansalaisille. Ketjuun voi ilmetä kolmenlaisia häiriöitä: 1. Ketju katkeaa 2. Ketju toimii väärään suuntaan 3. Ketjuun ilmestyy ulkopuolisia toimijoita Vastuuta voidaan erityisesti tehostaa kahdella keinolla. Flirttailu kansanäänestysten kanssa pitää vähentää. Kansanäänestyksiä ei pitäisi käyt-tää lainkaan, ei edes neuvoa-antavina. Ne murentavat vastuumekanismia. Kansanää-nestykset ovat enemmän istuvan hallituksen suosionmittauksia kuin kannanottoja ää-nestyksen peruskysymykseen. Kansanäänestykset banalisoivat ja demonisoivat kes-kustelun. Ne tuottavat enemmän lämpöä kuin valoa. Vuonna 1994 vain 40 % äänioi-keutetuista äänesti KYLLÄ. Miten tämä tuki tulee tulkita? Tasavallan presidentin instituutio pitäisi likvidoida täsmälleen samasta syystä: presi-dentti ei ole poliittisessa vastuussa kenellekään mitenkään. Presidentti-instituution alasajoa kannatti mm. Suomen sosiaalidemokraattinen puolue noin 60 vuotta, kunnes oma ehdokas rupesi menestymään mielipidemittauksissa. Sekä kansanäänestykset että presidentti-instituutio ovat kansanvallan komentoketjun ulkopuolisia toimijoita. Ne eivät ole edustuksellisen kansanvallan täydentäjiä, vaan sen kilpailijoita. Suomalaisen demokratian pahin uhka on puoluekalkkeuma.

VTL Villiina Hellsten Helsingin yliopiston yleisen valtio-opin laitos KANSALAISOSALLISTUMINEN JA "UUSI POLITIIKKA"

Tausta: - Käsitteet politiikka ja poliittinen monimuotoistuneet; mitä politiikka ja poliittinen tänä päivänä tarkoittavat? - Onko totta väittämä, että nuoret eivät ole kiinnostuneet politiikasta tai ovat siitä vie-raantuneet? - Alle 30v. äänestysaktiivisuus viime vaaleissa ollut huomattavan alhainen – 1999ek: 52%, 2000k: 37%, (alueet: esim. Itä-Helsinki) – Nuoret ovat kiinnostuneet mitä heidän elinympäristössään tapahtuu ja haluavat vai-kuttaa siihen, millainen heitä ympäröivä maailma on, mutta kysymykset joista nuoret ovat kiinnostuneet sekä menetelmät ja keinot vaikuttaa saattavat vain olla toisia kuin mihin valtapolitiikassa edustuksellisessa puoluekeskeisessä demokratiassa perintei-sesti on totuttu. - Äänestämättömyys ei vain nuorten piirre, vaan leviämässä yhä vanhempiin ikäluok-kiin ja hyväosaisiin sosiaaliluokkiin. - Missään ikäryhmässä ei enää 2000 kunnallisvaaleissa ylletty 70% tasoon, mikä vielä 1970-luvulla oli yleinen aktiivisuustaso kaikissa ikäryhmissä (pl. nuorimmat) Mitä uudet poliittisen osallistumisen muodot, uudet poliittiset liikkeet ja identi-teetit ovat? - Poliittiset identiteetit ja poliittinen samastuminen perustuvat yhä harvemmin työn ja pääoman väliseen luokkaristiriitaan ja sitä edustaviin yhteiskuntaluokkiin – joille länsi-maiset puoluejärjestelmät pohjautuvat - Esim. eläinten oikeudet asiakysymys joka saanut poliittisia ilmenemismuotoja; osto-ja kulutustottumuksilla voi viestittää poliittisista preferensseistä, ja niitä voidaan tulkita po-liittisina tekoina, joilla pyritään muuttamaan vallitsevia käytäntöjä ja rakenteita, siinä missä äänestämistäkin. - ”Ecological footprints”: ostaminen (tai ostamatta jättäminen) tuotantoketjuun osallis-tumista, millä konkreettiset vaikutukset maailman tilaan; globaalissa maailmassa ih-miskohtalot ovat verkottuneiden tuotantorakenteiden kautta yhteenkietotuneita.

- Uudet poliittiset yhteisöt saattavat syntyä esim. globaalin tietoisuuden pohjalta ja sähköpostilistoilla verkkokeskusteluissa. Esim. ympäristöradikaalit identifioituvat – ei-vät niinkään kansallisvaltioaatteen tai luokkaideologioiden pohjalta – vaan toisten sa-manmielisten kanssa, joiden kokemusmaailma jaetaan esim. internetin välityksellä. - Internet ja muu informaatioteknologia on mahdollistanut globaalin poliittisen keskus-telun ja mobilisaation uudella tavalla. 1960- ja 1970-luvuilla globaali poliittinen yhteisö ihanteena, nyt välineet sen rakentamiseksi ovat olemassa. Mistä muutos johtuu, mikä sen on saanut aikaan? - Kun nyky-yhteiskunnassa työn ja pääoman välinen ristiriita on pitkälti ratkaistu yh-teiskuntaluokat ovat keskiluokkaistuneet, ja luokkien väliset elintavat ja arvot saman-kaltaistuneet. - Puoluejärjestelmän ja yhteiskuntarakenteiden välillä ristiriita; kansalaiset eivät koe puoluejärjestelmän kykenevän vastaamaan niihin ongelmiin, jotka nyt ovat keskeisiä. - Informaatioyhteiskunta: koulutus on kaikkien saatavilla, yleinen koulutustaso huomat-tavasti noussut (Hgissä jo yli puolella yo-tutkinto), samoin vauraus ja tiedon määrä ja saatavuus valtavasti lisääntynyt. - Kansalaisilla on tarvittavia taitoja ja resursseja osallistua politiikkaan tai päätöksente-koon eliittejä haastavasti ja monipuolisemmin kuin vain puolueiden ja vaalien välityk-sellä. - Äänestäminen saattaa tuntua riittämättömämmältä tavalta osallistua yhteiseen pää-töksentekoon. ”Ritualististen” osallistumismuotojen vieroksuminen näkyy myös siinä, että nuoret eivät ole kaikonneet vain puolueista vaan ylipäätään järjestöpohjainen or-ganisoituminen on laskenut ja jäsenyydet harrastejärjestöissäkin vähentyneet. Uusi politiikka ja uudet osallistumisen muodot - haaste edustukselliselle demo-kratialle? - Tarkoittavatko laskeva äänestysaktiivisuus tai osallistumisen uudet muodot ja uudet poliittiset identiteetit ja samastuminen uhkaa edustukselliselle demokratialle? - Moderni demokratia ei voi toimia kokonaan ilman edustuksellista päätöksentekoa. - Kansalaisten saaminen kiinnostumaan äänestämisestä haaste, jossa erityisesti puo-lueilla ja poliittisella eliitillä on tärkeä rooli. Kansalaiset eivät enää kaipaa lisää tiedolli-sia valmiuksia osallistuakseen, vaan puoluekeskeinen osallistuminen on saatava sisäl-löllisesti mielekkääksi. - Puolueiden on pystyttävä profiloitumaan vaihtoehtoina ja niiden on jatkuvasti luotava osallistumista kannustavaa asialistaa ja poliittista keskustelua.

- Vaikka ”radikaali-aktivistien” suhde valtajärjestelmään ei ole kaikkein sovinnollisin, tällaisten ryhmien pitäminen jonkinlaisena uhkana demokratialle ja yhteiskuntavakau-delle ei tutkimusten valossa ole perusteltua - Radikaalien poliittiset päämäärät näyttäisivät tutkimuksen valossa liittyvän varsin hu-maaneihin arvoihin, noudattavat demokraattisia ideaaleja - Tutkimustulokset eivät myöskään tue käsitystä, että radikaalit poliittiset toimijat olisi-vat hylänneet edustukselliset osallistumiskanavat, vaan pikemminkin hyödyntävät sekä parlamentaarista että ulkoparlamentaarista osallistumista toisiaan täydentävästi. - ”Radikaaleista” ¾ ilmoittaa äänestävänsä eduskuntavaaleissa, ja vain ”passiivisissa” ilmenee selvää edustuksellisen demokratian vaali-instituution karsastamista - Radikaaleilla ilmenee jopa muita ryhmiä suurempi halukkuus toimia poliittisissa nuo-risojärjestöissä tai puolueiden jäsenjärjestöissä - Radikaalien käsitys politiikasta ei myöskään viittaa voimakkaaseen antagonismiin ryhmän ja valtajärjestelmän välillä, sillä ryhmä ei koe politiikkaa juurikaan keskimää-räistä kielteisempänä Ongelmia: - Uusien osallistumismuotojen vaarana niiden ”elitistisyys”, ne edellyttävät taitoja ja re-sursseja jotka eivät ole jakautuneet tasaisesti kansalaisten kesken. - Toisaalta aktivistit edustavat laajoja joukkoja sellaisia kansalaisia, jotka ovat kykene-mättömiä osallistumaan kansallisvaltio- ja puoluekeskeiseen politiikkaan, esim. maa-hanmuuttajat, joita lähellä olevia arvoja ja asioita monet ”radikaaliryhmät” pyrkivät edis-tämään. - Lisäksi monet uudet liikkeet jo toimintalogiikallaan ja olemassaolollaan kyseenalais-tavat vallitsevan teknis-taloudellis-rationaalisen yhteiskuntarakenteen ja ovat siten viestejä itsessään. - Uuden politiikan haaste edustukselliselle demokratialle on ennen kaikkea siinä, miten puoluekeskeisen politiikan ulkopuolelta tulevat viestit onnistutaan integroimaan edus-tukselliseen päätöksentekoon. Niitä ei voi vain jättää huomiotta, kun tilastojen ja laske-vien äänestysprosenttien valossa on ilmeistä, että edustuksellinen demokratia ei yk-sinomaan kykene välittämään kansalaisilta tulevia viestejä päätöksentekoon.

Forskningschef Kimmo Grönlund Åbo Akademi, Institutet för finlanssvensk samhällsforskning ELEKTRONISK DEMOKRATI – NYCKELN TILL ETT AKTIVT MEDBORGARDELTAGANDE? Dia 1

Elektronisk demokrati Elektronisk demokrati --nyckeln till ett aktivt nyckeln till ett aktivt medborgardeltagande?medborgardeltagande?

Docent Kimmo GrDocent Kimmo GröönlundnlundForskningschefForskningschefInstitutet fInstitutet föör finlandssvensk samhr finlandssvensk samhäällsforskning llsforskning ÅÅbo Akademibo [email protected]@abo.fi

Dia 2

20052005--0202--0909 Kimmo GrKimmo Gröönlundnlund

Finns det behov av nya Finns det behov av nya kanaler fkanaler föör deltagande? r deltagande?

Modern demokrati bygger pModern demokrati bygger påå ett system dett system däär r medborgarna vmedborgarna vääljer sina representanter vid ljer sina representanter vid allmallmäänna val.nna val.Medborgarnas politiska inflytande begrMedborgarnas politiska inflytande begräänsas till nsas till valhandlingen, de valhandlingen, de äär uttryckligen r uttryckligen vvääljareljare..De politiska partierna De politiska partierna äär den representativa r den representativa demokratins viktigaste aktdemokratins viktigaste aktöörer.rer.SSåå lläänge som partierna var genuina massrnge som partierna var genuina massröörelser, relser, skedde en stor del av den medborgerliga politiska skedde en stor del av den medborgerliga politiska debatten inom och mellan partierna.debatten inom och mellan partierna.Manin: den representativa demokratin har skiftat Manin: den representativa demokratin har skiftat frfråån partidemokrati till publikdemokrati.n partidemokrati till publikdemokrati.

Dia 3


Publikdemokrati Publikdemokrati ((audienceaudience democracydemocracy))

VVääljarna har ljarna har öövergvergåått frtt fråån att demonstrera n att demonstrera gemenskap med gemenskap med ””sittsitt”” parti till att parti till att ååterigen rterigen röösta psta pååkandidater som fkandidater som föörtroendevalda.rtroendevalda.ImagerImagerööstning, mediebegstning, mediebegååvningarnas tid.vningarnas tid.Debatten fDebatten föörs via media, inte i parlamentet eller i rs via media, inte i parlamentet eller i partierna.partierna.OpinionsundersOpinionsundersöökningar kningar äär en vr en vääsentlig del av sentlig del av offentlig debatt och politiskt beslutsfattande.offentlig debatt och politiskt beslutsfattande.Konsensusdemokratin kKonsensusdemokratin käämpar med problem dmpar med problem däär r vvääljarna har svljarna har svåårt med att utkrrt med att utkrääva ansvar va ansvar (flerpartisystem, koalitionsregeringar, ingen (flerpartisystem, koalitionsregeringar, ingen blockpolitik blockpolitik alternativlalternativlööshetshet). ).

Dia 4


Genomsnittligt valdeltagande i VGenomsnittligt valdeltagande i VäästeuropasteuropaParlamentsval pParlamentsval påå 19901990--talet (ktalet (käälla: IDEA)lla: IDEA)

91,5

87,885,5 85,4

84,3 83,8

79,9 79,777,6

76 75,774,7

68,567,4 67,3

65,2

60

65

70

75

80

85

90

95

Belgien

Luxembourg

Italien

Sverige

Danmark

Österrike

Tysklan

d

Greklan

d

Spanien

Nederländ.

Norge

Storbritannie

n

Frankrik

eFinla

ndIrla

nd

Portugal

Dia 5


Skapar elektroniska kanaler Skapar elektroniska kanaler aktiv deltagardemokrati? aktiv deltagardemokrati?

Benjamin Barbers fyra varningar:Benjamin Barbers fyra varningar:1.1. Tekniken Tekniken äär inte styrande.r inte styrande.2.2. Ny informationsteknologi Ny informationsteknologi äär lr låångt ifrngt ifråån n

universell.universell.3.3. SpektrumSpektrumööverflverflööd d –– fler kanaler men fler kanaler men

mindre innehmindre innehååll.ll.4.4. Generationsfelslut Generationsfelslut –– vi vet inte vad den vi vet inte vad den

teknologi som vi uppfunnit kan leda till.teknologi som vi uppfunnit kan leda till.

Dia 6


FrFråån elitdemokrati till n elitdemokrati till deltagardemokrati?deltagardemokrati?

Dagens finlDagens finläändska medborgare ndska medborgare äär vr väälutbildade och politiskt lutbildade och politiskt kunniga.kunniga.Politiskt deltagande sjunker dPolitiskt deltagande sjunker däärfrföör att medborgarna inte r att medborgarna inte lläängre rngre rööstar av pliktkstar av pliktkäänsla utan ser rnsla utan ser rööstning som en rstning som en räättighet ttighet

Om man vill fOm man vill fåå bukt med detta krbukt med detta krääver demokratins ver demokratins mekanismer fmekanismer föörnyelse frrnyelse fråån en elitistisk demokratisyn mot en n en elitistisk demokratisyn mot en mer mer participatoriskparticipatorisk demokratiuppfattning.demokratiuppfattning.Att rAtt röösta vid val vart fjsta vid val vart fjäärde rde åår rr rääcker inte som cker inte som deltagarmekanism och den postmoderna mdeltagarmekanism och den postmoderna määnniskan vill inte nniskan vill inte heller ansluta sig till ett politiskt parti (skiftande lojalitetheller ansluta sig till ett politiskt parti (skiftande lojaliteter).er).Richard Katz and Peter Richard Katz and Peter MairMair: Partierna vill inte ha f: Partierna vill inte ha föörräändring ndring utan bildar en kartell futan bildar en kartell föör att gemensamt skydda sig mot all r att gemensamt skydda sig mot all slags konkurrens om den politiska makten och dagordningen.slags konkurrens om den politiska makten och dagordningen.

Dia 7


LLöösning? Ett sning? Ett responsivtresponsivtpolitiskt systempolitiskt system

control

control

Political Elite Willingness to obey

People Preferences information decisions

Dia 8


HaluavatkoHaluavatko kansalaisetkansalaisetvaikuttaavaikuttaa suoraansuoraan? ? ((VaalitutkimusVaalitutkimus 2003)2003)

100Yht.

8En osaa sanoa

13En käyttäisi internetiä, sillä kansanedustajien kuuluupäättää asioista

22Voisin äänestää internetin välityksellä satunnaisesti, mutta asia ei ole minulle tärkeä

46Äänestäisin internetin välityksellä vain kun eduskuntakäsittelisi minua kiinnostavia asioita

10Äänestäisin internetin välityksellä joka viikko tai lähesjoka viikko.

%

Jos internetin avulla voisi äänestämälläilmaista mielipiteensä eduskunnan käsittelyssäoleviin kysymyksiin, miten te menettelisitte?

Dia 9


100Yht.22EOS31Ei47Kyllä%

Olisiko mielestänne hyvä asia, jos eduskuntavaaleissa voisiäänestää internetin välityksellä?((VaalitutkimusVaalitutkimus 2003)2003)

Dia 10


100Yht.40En lainkaan25Harvoin19Melko harvoin

9Melko usein4Usein4Päivittäin tai lähes päivittäin%

Kuinka usein seuraatte politiikkaa ja yhteiskunnallisia asioita internetinvälityksellä yleensä((VaalitutkimusVaalitutkimus 2003)2003)

Dia 11


0

10

20

30

40

50

60

70

80

FI NL AT DK DE BE SE GB GR LU ES IT IE FR PT

Miehet Naiset

NiidenNiiden InternetinInternetin kkääyttyttääjienjien osuusosuus, , jotkajotka ovatovat kkääyttyttääneetneetjulkishallinnonjulkishallinnon onlineonline--palveluitapalveluita((lokakuulokakuu 2000, Flash EB 88).2000, Flash EB 88).

Dia 12


Slutsats: det Slutsats: det äär demokratiidealet, r demokratiidealet, inte teknologin, som bestinte teknologin, som bestäämmer mmer hur deltagandet utvecklashur deltagandet utvecklas

Elektroniska kanaler i sig varken Elektroniska kanaler i sig varken öökar eller minskar kar eller minskar medborgarnas benmedborgarnas benäägenhet att delta i politik.genhet att delta i politik.Om den politiska eliten pOm den politiska eliten påå riktigt oroar sig riktigt oroar sig ööver det ver det sjunkande deltagandet bsjunkande deltagandet böör demokratins r demokratins mekanismer revideras och utvecklas.mekanismer revideras och utvecklas.Aktiv deltagardemokrati Aktiv deltagardemokrati äär inte mr inte mööjlig utan ett jlig utan ett öökat kat inslag av direkta pinslag av direkta pååverkningsmverkningsmööjligheter och jligheter och ööppenhet:ppenhet:–– Offentlig diskussion, ingen kabinettspolitikOffentlig diskussion, ingen kabinettspolitik–– Folkinitiativ ochFolkinitiativ och–– Bindande folkomrBindande folkomrööstningarstningar–– Andra metoder (lottning?)Andra metoder (lottning?)

Professori Kari Palonen Jyväskylän yliopiston yhteiskuntapolitiikan ja filosofian laitos PARLAMENTARISMI RETORISENA POLITIIKKANA

Politiikan tutkijain ja toimivien poliitikkojen suhteissa lähtökohdaksi voidaan ottaa Quentin Skinnerin politiikan tutkijoille esittämä periaate, että poliittinen elämä asettaa kysymykset poliittiselle ajattelulle. Tärkein johtopäätös tästä on se, että politologien on lopetettava poliitikkojen halveksunta ja pyrittävä ymmärtämään heitä vieläpä paremmin kuin poliitikot itse. Esitykseni parlamentarismin retorisesta luonteesta tulee ymmärtää tästä perspektiivistä. Teesini on: kun retoriset ulottuvuudet nähdään keskeisiksi, parlamentaarista politiikan tyyliä voi puolustaa paremmin sekä parlamentaarikkojen että äänestäjien perspektiivis-tä. Tämä koskee erityisesti puolesta ja vastaan puhumisen periaatetta, joka on arvo-kas sekä kaiken yhteisyyden purkamisessa että vastustajien läsnäolon näkemisessä politiikan edellytyksenä. Parlamentin proseduurien retorisuus Parlamentum viittaa myöhäislatinassa kaupunkien ajoittain järjestämiin neuvotteluihin, joihin kokoontuneet tai valitut mahtimiehet puhuivat poliittisesta tilanteesta tai käsitteli-vät asukkaiden tekemiä valituksia ja aloitteita ainakin jo 1100-luvulta lähtien. Parla-menttien perustuva medium on siis puhe, sanoilla politikointi. Parlamentaarinen puhe ei ole mitä tahansa puhetta. Se voidaan nähdä erikois- ja mal-litapaukseksi renessanssin ajan retoriikan periaatteeseen argumentoida in utramque partem, käsitellä asioita vastakkaisilta puolilta. Renessanssin ajan Englannista lähtien parlamentaariset käytännöt nojaavat asian puolesta ja sitä vastaan puhumiseen. Kun retoriikka menetti asemiaan akateemisessa ja kirjallisessa kulttuurissa, retorisen kult-tuurin mukaiset poliittiset käytännöt säilyivät parlamenteissa ja aktualisoituvat uudel-leen niiden vallan vahvistuessa 1800-luvulla. Outoa kyllä sekä retoriikan että parla-mentarismin tutkimus on näihin asti sivuuttanut käsitteelliset ja historialliset yhteydet retorisen ajatustyylin ja parlamentaarisen politiikan tyylin välillä. Monet nykyisin selvinä pidetyt parlamentaarisen menettelyn käytännöt ilmaisevat sitä, että parlamentin toiminta nojautuu sille retoriselle periaatteelle, että asioita tulee tar-kastella vastakkaisilta puolilta. Tällaisia ovat esimerkiksi sellaiset seikat kuin parlamen-tin puhemiehen (Speaker) neutraalisuus, kansanedustajien keskinäinen tasa-arvo se-kä parlamentaarinen koskemattomuus suhteessa tuomioistuimiin. Ehkä selvin esi-merkki retoriikan läsnäolosta on se käytäntö, että puhemies huolehtii puolesta ja vas-taan käytettyjen puheenvuorojen vuorottelusta, jotta kuulijat eivät ikävysty samojen kantojen ja argumenttien toistamiseen.

Antiikin sofisteista lähtien retoriikka on ollut läpeensä poliittinen ajattelun tyyli. Retoori-kot olettavat että ”asiat” eivät ”ole” jollakin tietyllä tavalla, vaan ”asiat” muodostuvat nii-tä koskevien tulkintojen kamppailussa. Puhe puolesta ja vastaan on metodinen periaa-te, joka sulkee pois ”oikein” ajattelemisen ja toimimisen mahdollisuuden. Puhumalla asioita voi valottaa eri puolilta, esittää erilaisia kysymykseen tulevia ja uskottavia vaih-toehtoja, tuoda esiin vastakkaisia argumentteja vaihtoehtojen suhteen ja arvioida näi-den suhteellista painoa tilanteessa. Parlamentaarisessa retoriikassa asia-, henkilö- ja valtakysymyksiä ei voi yksiselitteisesti erottaa toisistaan, vaan on aina kysyttävä myös sitä, kuka voi ottaa kunnian tai häpeän tietyn ratkaisun toteuttamisesta tai estämisestä. Puhumalla saadaan aikaa harkintaa, voidaan paremmin ymmärtää eri vaihtoehtojen seurauksia ja esimerkiksi mahdollisuuksia purkaa lukkiutuneita poliittisia asetelmia. Retorisen ajatustavan juoni on, että poliittisissa kysymyksissä, joissa toisin toimiminen on aina mahdollista, vetoaminen totuuteen tai järkeen ei vie pitkälle, koska niihin vedo-ten voi puolustaa vastakkaisia näkemyksiä, joiden välillä kuitenkin on tehtävä päätök-siä. Retoriikka suostuttelun, taivuttelun ja käännyttämisen menettelynä tulee tarpeelli-seksi, jotta ratkaisut yleensä tulevat mahdollisiksi. Enemmistöpäätös on tällöin ilmaisu siitä, mikä asianomaisessa yhteydessä on mahdollista saada hyväksytyksi. Vähem-mistö voi käyttää päätösten purkamiseen kaikkia retorisia keinoja, mutta itse päätös on jo muuttanut tilannetta. Parlamentaarinen retoriikka puolesta ja vastaan puhumisena tekee mahdolliseksi sekä viivyttää poliittisia ratkaisuja että kiirehtiä niitä. Parlamentaarisen puheen peliajat Tuleeko parlamenttipuheiden olla etukäteen valmisteltuja vai spontaaneja ja improvi-soituja? 1700-luvun brittiläisen parlamentin puhetaito nojautui etukäteen valmistelluille puheille: puhuja esitelmöi parlamentille. Aristokraattisessa parlamentissa useimpien jäsenten ei tarvinnut huolehtia uudelleenvalinnastaan ja puheet keskittyivät harvoille parlamentin jäsenille. 1800-luvun reformien jälkeen Britanniankin parlamenttiin tuli uu-dentyyppisiä ihmisiä, politiikka alkoi ammattimaistua ja parlamentin rivijäseniltäkin alet-tiin vaatia omia puheita ja aloitteita. Tämä kaikki lisäsi parlamentin työmäärää ja vaati tiukentamaan kysymysten käsittelyn aikataulua. Partamentaarisessa politiikassa ”mil-loin”-kysymyksistä tuli yhtä tärkeitä kuin ”mitä”- ja ”kuka”-kysymyksistä. Samalla replii-kit ja välihuudot, jarrutuskeskustelut sekä improvisoidut puheenvuorot terävöittivät par-lamenttiväittelyitä, vaikka ne enää harvoin vaikuttivat äänestystuloksiin. Kun Aristoteleen Retoriikan tunnetun typologian mukaisesti kokousten deliberatiivinen puhe on tulevaisuuteen suuntautunutta, esimerkiksi William Gladstone oivalsi, että parlamentaarisessa puheessa kaikki riippuu puhetilanteen mielialasta, jolloin myös tu-levaa koskevat näkemykset on käännettävä parlamentaarisen puheen nyt-hetken kie-lelle. Samoin ranskalainen parlamentaarisen retoriikan tutkija Cormenin jakaa parla-mentaariset puhujat julistajiin, lukijoihin ja improvisoijiin, ja katsoo että julistajat ja luki-jat ovat taipuvaisia sivuuttamaan nykyhetken ja läsnolevan yleisön. Sen sijaan impro-visoija suuntautuu tilanteeseen, ”est toujours en situation”, kuten hän myöhemmän ek-sistentialismin iskusanaa ennakoiden ilmaisee. Näissä puheenvuoroissa tulee näkyviin ajan, tilanteen ja tilaisuuden, nykyisyyden ja läsnäolon, ratkaiseva merkitys parlamentaarisen retoriikan ja politiikan ymmärtämisel-le. Pidän tätä puheen nykyisyysorientoitumista parlamentaarisen politiikan suurena ansiona, osana mahdollisuutta käännyttää vastapuolen edustajia tai tulla käännytetyk-

si kulloisenkin puhetilanteen politiikalle avaaman uuden pelivaran hyväksikäytön nojal-la. Nyt-hetki korostaa parlamentaarikon oman yksilöllisen puhetaidon ja arvostelykyvyn merkitystä, myös tilaisuutena ottaa etäisyyttä omiin äänestäjiin, omaan puolueeseen ja parlamentaariseen koalitioasetelmaan. Tässä mielessä retorinen parlamenttikonseptio nojautuu edustajien ja edustettavien väliseen esteettiseen etäisyydeen, mitä Frank Ankersmit on viime aikoina korostanut edustuksellisen demokratian etuna suoraan demokratiaan, verkostoihin ja asiantuntijoihin verrattuna. Parlamentaarista menettelyä tulee kuitenkin täydentää siten, että otetaan huomioon politiikan muutos vastausten politiikasta kysymysten politiikkaan. Se mikä on kiistan-alaista, on siirtynyt vaihtoehtoisisista vastauksista lisääntyvästi itse kysymyksiin: uutta pelivaraa avataan uusien teemojen esiinotolla. Tällöin puolesta ja vastaan puhumisen painopisteen siirto erilaisista vastauksista kysymysten aktualisointiin ja merkittävyy-teen, on nykyajan parlamentaarisen olennainen edellytys. Miten sekä vaihtoehtoisten esityslistojen mahdollisuus että näitä koskevan retorisen kamppailun institutionalisointi tulisi toteuttaa, on yksi kysymys johon vastauksia voi odottaa ennen muuta parlamen-taarikoilta itseltään? Parlamentaarisen politiikan erottaa puolueiden, järjestöjen, liikkeiden, verkostojen ja muiden ”meikäläisyyksien” politiikasta poliittisten vastustajien läsnäolo samassa ylei-sössä puhujan kanssa. Toisin sanoen se, että joku sanoo puhujaa vastaan, ymmärre-tään parlamentaarisessa politiikassa säännöksi, ei poikkeukseksi. Nykypolitiikan avainkysymyksiä on tämän läsnäoleville vastustajille puhumisen mahdollisuuksien laa-jentaminen, samanmielisten taputusyleisöjen purkaminen ja korvaaminen puhetilanteil-la, joissa on mahdollista käännyttää toisia ja muuttaa omia käsityksiään, joskaan ei välttämättä samaan suuntaan kuin mitä toiset puhujat tavoittelevat. Tähän liittyy myös se, miten vaikenemalla myöntymistä voidaan tehdä vaikeammaksi. Miten näin ymmärrettyä politiikan parlamentaarisuutta voidaan laajentaa? Onko erään-lainen virtuaalinen läsnäolo mahdollista, ts. voiko poliitikko puhua ikään kuin vastusta-jat olisivat läsnä käännyttäjinä ja käännytettävinä silloinkin kuin he eivät sitä ole? Tuli-siko parlamentaarikon tietoisesti suosia omien kannattajien provosoimista, jotta helpol-la saatu tuki ei sokaisisi häntä? Vai onko parempi metaforisesti laajentaa ”läsnäolon” ja ”nykyisyyden” käsitteitä traditionaalisten audio-visuaalisten rajojen ulkopuolelle ja tä-tä kautta laajentaa vastaansanojien lukumäärää tai vastustuksen tiukkuutta? Näin voi-daan tehdä esimerkiksi silloin, kun hyödynnetään poissaolon mahdollistamaa vastaus-ten viivettä ja tähän sisältyvää lisääntynyttä harkinta-aikaa samassa debatissa. Tällöin torjutaan vastausten äärimmäisen nopeuden ja spontaanisuuden heikkouksia, silläkin uhalla että politiikkaan kuluu enemmän aikaa kuin muuten. Tiivistäen sanoen parlamentarismi on tänä päivänä politiikkatyyli, joka suuntautuu asi-antuntijain auktoriteetin ja yksimielisyyden lietsonnan purkamiseen ja operoi sillä että vastaan sanominen on poliittisesti arvokasta ja merkittävää. Politiikan tyylin parlamen-tarismi edellyttää valmiutta käyttää runsaasti aikaa vaihtoehtojen konstruktioon, arvi-ointiin ja niiden välillä valitsemiseen, mihin pitää luoda tilaisuus sekä ammatti- että tila-päispoliitikoille.

suomalaisen demokratian tila ja kehittÄmistarpeet · kansalaisosallistuminen ja "uusi...

Documents