Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi vankilassa

Asko Hänninen

Pro gradu -tutkielma

Sosiaalityö

Itä-Suomen yliopisto

Yhteiskuntatieteiden laitos

Huhtikuu 2016

2

TIIVISTELMÄ

ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO, Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden laitos, sosiaalityö

HÄNNINEN, ASKO: Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi vankilassa

Pro gradu –tutkielma, 73 sivua, 1 liite

Ohjaajat: YTT Raija Väisänen, KM Sari Kosonen

Huhtikuu 2016

Avainsanat: arviointimenetelmät, vanki, rikoksenuusiminen, elämänhallinta, rangaistusajan

suunnitelma

Vankeuslain mukaan rangaistusajan suunnitelmaa on tarkasteltava vankilassa vähintään kolme

kertaa vuodessa. Tämän sosiaalityön pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tutkia vangin

käyttäytymisen muutosta rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arvioinnin avulla. Aineisto

koostuu yhdeksän vangin rangaistusajan suunnitelman arvioinnista. Tutkimuskysymykset ovat: 1)

Mitä tekijöitä arvioinnissa otetaan huomioon? 2) Miten vangin käyttäytymisen muutosta

havainnoidaan ja mitataan? Tutkimusaineisto on muodostettu rikosseuraamuslaitoksen luvalla

vankitietojärjestelmästä ja aineiston analyysi on toteutettu laadullisena sisällönanalyysina.

Teoreettisesti tutkimus kiinnittyy tapauskohtaisen arvioinnin nimellä tunnettuun

evaluointitutkimuksen suuntaukseen (esim. Rostila & Mäntysaari 1997, Kazi 2000),

elämänhallinnan käsitteeseen sekä kriminogeenisiin riskitekijöihin liittyvään teoreettiseen

keskusteluun.

Tutkimustuloksissa ilmenee, että vankilassa toteutettavassa rangaistusajan suunnitelman

tavoitteiden arvioinnissa kiinnitetään huomiota erityisesti vangin päihteettömyyteen,

yhteistyökykyyn ja muutosmotivaatioon. Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden seurannassa

yhdistyvät objektiivinen mittaus (päihdetestaus) sekä arvioinnin subjektiivinen ulottuvuus.

Vankila-arvioinnin mahdollisuuksia ei hyödynnetä täysimääräisesti rikoksenuusimisen

vähentämisessä. Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi on usein ylimalkaista,

tavoitteiden toteutumiseen liittyvät kirjaukset ovat sekavia, eikä suunnitelmaa oteta tarkasteltavaksi

riittävän usein vankeuslain edellyttämällä tavalla.

Arvioinnin kehittämisehdotukset liittyvät yhtäältä arviointitapahtuman fyysiseen järjestämiseen ja

toisaalta arvioinnin kirjaamiseen. Hyvän hallinnon mukaisessa arvioinnissa vangin tulisi olla aina

läsnä ja arviointiin tulisi kirjata, mihin aineistoon ja kenen näkemykseen arviointi perustuu.

3

ABSTRACT

UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND, Faculty of Social Sciences and Business Studies

Department of Social Sciences

Social work

HÄNNINEN, ASKO: Evaluating objectives of the sentence plans in prison

Master’s thesis, 73 pages, 1 appendix (2 pages)

Advisors: Doctor of Social Sciences, Raija Väisänen and Master of Arts (Education), Sari Kosonen

April 2016

Keywords: evaluation methods, prisoner, recidivism, coping, sentence plan

According to the prison law the sentence plan should be evaluated 3 times per year. This master’s

thesis is made for social work. The goal of the master’s thesis is to study the behavior change of a

prisoner by examinating the evaluation of the sentence plans’s objectives. Research data includes

sentence plans’ evaluations of nine prisoners. Research questions are: 1) Which factors are taken in

consideration in evaluating the sentence plan’s objectives? 2) How the behavior change of prisoners

is observed and measured? The research data is formed on a permission of Criminal Sanctions

Agency from the prisoner data system. The analysis of the data is executed as qualitative content

analysis.

Theoretically the study relates to the evaluation method named as single case evaluation, the

concept of coping as well as the theoretical discussion about criminogenic risk factors.

The research results show that in evaluating the objectives of the sentence plan in prison, attention

is drawn especially to substance free behavior, co-operation and motivation for change. Monitoring

the objectives of the sentence plans combines objective measuring (substance testing) and the

subjective scope of evaluation.

The possibilities of the evaluation in prison is not fully utilized in decreasing the recidivism. The

evaluation of the sentence plan’s objectives is often indefinite, markings associated with execution

of the objectives are mixed and the plan is not taken under consideration as often as prison law

prescribe.

The suggestions for development of the evaluation are associated with organizing of the physical

environment of the evaluation and on the other hand the recordings of the evaluation. In making the

evaluation implemented by good governance, the prisoner should be present without exception and

the evaluation should include the facts of which data and the whose vision the evaluation is based

on.

4

Sisällys

1 JOHDANTO ................................................................................................................................................... 6

2 RNR-TEORIA JA RANGAISTUSAJAN SUUNNITTELU ....................................................................... 10

2.1 Rikoksenuusimistekijät .......................................................................................................................... 10

2.2 Riski- ja tarvearvion havaintoaineisto ................................................................................................... 15

2.3 Rangaistusajan suunnitelma .................................................................................................................. 16

2.4 Rangaistusajan suunnitelman tavoitteet ................................................................................................. 17

2.5 Empiirinen uusimisrikollisuustutkimus ................................................................................................. 18

3 ELÄMÄNHALLINTA ................................................................................................................................. 20

3.1 Vankien elämänhallinta ......................................................................................................................... 21

3.2 Elämänhallinta kansainvälisissä vankitutkimuksissa ............................................................................ 22

4 ARVIOINTITUTKIMUKSESTA ................................................................................................................ 25

5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS .................................................................................................................... 28

5.1 Rikosseuraamuslaitoksen organisaatio .................................................................................................. 28

5.2 Tutkimusaineisto ................................................................................................................................... 30

5.3 Aineiston analyysi ................................................................................................................................. 33

5.4 Tutkimuksen luotettavuus ja eettisyys ................................................................................................... 36

6 RANGAISTUSAJAN SUUNNITELMAN TAVOITTEIDENARVIOINTI ............................................... 38

6.1 Ransun tavoitteiden sisältö .................................................................................................................... 38

6.2 Päihdetavoitteen arviointi ...................................................................................................................... 40

6.2.1 Objektiivisuus vs. subjektiivisuus .................................................................................................. 40

6.2.2 Päihteiden käytön toteaminen ........................................................................................................ 42

6.3 Työllistymistä ja koulutusta edistävien tavoitteiden arviointi ............................................................... 44

6.4 Sosiaalisia suhteita koskevien tavoitteiden arviointi ............................................................................. 46

6.5 Ajatteluun ja käyttäytymiseen liittyvien tavoitteiden arviointi.............................................................. 47

6.5.1 Keskustelut vankilan asiantuntijan kanssa edistävät RanSu:n toteutumista ................................... 47

6.6 Suunnitelmallinen vapautuminen – arviointi koko vankeusajasta ......................................................... 50

6.7 Arvioinnin hierarkisuus ......................................................................................................................... 51

7 RANSUN TAVOITTEIDEN ARVIOINTI ELÄMÄNHALLINNAN JA RIKOKSEN UUSIMISEN

ARVIOINTINA ............................................................................................................................................... 54

7.1 Arvioinnin vaikeudet ............................................................................................................................. 54

7.2 Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi desistanssin näkökulmasta ................................... 57

8 JOHTOPÄÄTÖKSET .................................................................................................................................. 61

5

8.1 Kehittämisehdotukset ............................................................................................................................ 63

LÄHTEET ....................................................................................................................................................... 65

LIITTEET

6

1 JOHDANTO

Vankeuden täytäntöönpanon tarkoituksena on estää rikosten tekeminen vankeuden aikana ja edistää

samaan aikaan vangin rikoksettoman elämäntavan omaksumista. Ehdottoman vankeusrangaistuksen

suorittaminen perustuu rikosseuraamuslaitoksen arviointikeskuksen laatimaan rangaistusajan

suunnitelmaan, jonka täytäntöönpanosta ja tarkentamisesta vastaa sijoitusvankila. Vankeuslaki ja

vankeusasetus eivät ainoastaan velvoita laatimaan jokaiselle vangille rangaistusajan suunnitelma,

vaan ne myös edellyttävät suunnitelman seurantaa säännöllisesti, vähintään kolme kertaa vuodessa

(Vankeuslaki 2005/767; Valtioneuvoston asetus vankeudesta 2006/509, 19§).

Nykymuotoisen ehdottoman vankeusrangaistuksen silmiinpistävänä piirteenä on täytäntöönpanon

suunnitelmallisuus. Vankeusprosessiin liittyvien kolmen asiakirjan: arviointikeskuksen laatiman

rangaistusajan suunnitelman, ennen ehdonalaiseen vapautumiseen siirtymistä vankilassa tehtävän

vapauttamissuunnitelman sekä yhdyskuntaseuraamustoimiston laatiman ehdonalaisen vapauden

valvontasuunnitelman pyrkimyksenä on vähentää vangin uusimisriskiä, joka perustuu empiirisen

rikoksenuusimistutkimuksen pohjalta määriteltyihin kriminogeenisiin tekijöihin.1 Jotta vankeuslain

asettamassa vaativassa tehtävässä voidaan onnistua, rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden tulee

olla määritelty oikein. Tämä tarkoittaa sisällöllisen tarkkuuden lisäksi ainakin tavoitteiden

realistisuutta, ymmärrettävyyttä, konkreettisuutta ja ehkä tärkeimpänä seikkana sitä, että tavoitteet

ovat vangin itsensä asettamia ja hyväksymiä, jotta hän voi sitoutua niihin.

Henkilön autonomian rajoittaminen hankaloittaa elämänhallinnan tarkastelua vankilakontekstissa.

Vankeutta voidaan pitää äärimmäisenä interventiona, jolla puututaan henkilön autonomiaan

radikaalilla tavalla. Vankilassa henkilön vapautta rajoitetaan monin eri tavoin. Rajoitukset

kohdistuvat mm. liikkumiseen, yhteydenpitoon, sukupuolielämään, harrastuksiin, ruokailurytmiin ja

hallussa pidettäviin esineisiin. Vankeus on yhteiskunnan järein väline puuttua yksilön autonomiaan

(Neiramo 2002, 34).

1 1.5.2015 alkaen myös yhdyskuntaseuraamuksissa (yhdyskuntapalvelu, valvontarangaistus, ehdonalaisen valvonta,

nuorisorangaistus) seuraamusta koskeva suunnitelma on nimeltään rangaistusajan suunnitelma (Laki

yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta).

7

Edelleen vankilaa voidaan tarkastella Benthamin tarkoittamana panoptisena tilana, jossa tietoisuus

tarkkailtavana olemisesta vaikuttaa henkilön käyttäytymiseen (Foucault 1980). Edellä mainittujen

vapausrajoitteiden sekä jatkuvan kontrollin alla elämisen vuoksi vangin elämänhallinnan

kehittymistä ja sen arviointia onkin tarkasteltava vankilakontekstissa kriittisesti, vaikka lähempi

analysointi osoittaisi sen loogisesti perustelluksi.

Elämänhallinta, joka on opinnäytteeni keskeinen käsite, on sisällöllisesti vaikeasti määriteltävissä

oleva käsite, sillä se kattaa inhimillisen elämän kaikki osa-alueet. Kuinka hallita elämää, joka on

tulkitsijan elämänkatsomuksesta riippuen joko sattumanvaraista, yllätyksellistä, salaperäistä, pyhää,

jumalallista alkuperää tai sitten tiukasti determinoitua, luonnonlakien ohjaamaa. Elämänhallintaa

voidaan tarkastella deskriptiivisestä näkökulmasta, jolloin huomio kohdistuu siihen, kuinka ihmiset

käytännössä kontrolloivat toimintaansa haastavissa tilanteissa. Toisaalta elämänhallintaan voidaan

liittää myös normatiivinen ulottuvuus, elämän hallitseminen määrätyllä tavalla on ikään kuin

yhteisön normien ja arvojen ohjaama tavoite. Henkilö, joka ei kykene hallitsemaan elämäänsä

”oikein”, voidaan leimata syrjäytyneeksi, poikkeavaksi tai jollain tavalla jopa sairaaksi. (Vrt.

Svedberg 1994, 41.)

Rangaistusajan suunnitelman seuranta ei ole merkityksellistä pelkästään siihen velvoittavan

lainsäädännön kannalta, vaan arvioinnin tärkeyttä voidaan painottaa muillakin näkökulmilla.

Ensinnäkin vangin oikeusturvan kannalta arviointia ei voida sivuuttaa. Esimerkiksi siirtyminen

suljetusta laitoksesta avolaitokseen tapahtuu aina arvioinnin kautta. Avovankilasijoitus on vankien

keskuudessa haluttua, koska avolaitosvangeilla on enemmän vapausasteita kuin suljettuun vankilaan

sijoitetuilla. Käytännössä tämä tarkoittaa mahdollisuutta laitoksen ulkopuoliseen opiskeluun,

siviilitöihin, parempia tapaamismahdollisuuksia ja väljempää yhteydenpitoa vankilan ulkopuolelle.

Toiseksi rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi on kiinnostavaa tutkimuksellisista

intresseistä johtuen. Rangaistusajan suunnitelmiin suuntautuvaa tutkimusta on tehty jonkin verran

opinnäytetöinä ammattikorkeakouluissa ja yliopistoissa. Tutkimukset ovat kohdistuneet etupäässä

rangaistusajan suunnitelmien laatimiseen ja toteuttamiseen. (esim. Toivonen 2014; Pehkonen 2011;

Ahonen & Pajuluoma 2011; Huhtamaa 2011.) Lähinnä omaa kiinnostuksen kohdettani,

rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointia, on käsitelty arviointitutkimuksen piiriin

lukeutuvassa Sanna Riilan Yamk -opinnäytetyössä, jonka keskeisenä johtopäätöksenä todetaan

rangaistusajan suunnitelmien seurannan/päivittämisen olevan puutteellista (Riila 2012).

8

Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos on esittänyt samansuuntaista laatukritiikkiä selvityksessään

vankeuslain toteutumisesta (Liimatainen & Mäkipää & Rantala 2014).

Tämä käsillä oleva opinnäytetyö on jatkoa vuonna 2010 valmistuneelle sosiaalityön

kandidaatintutkielmalleni, jossa analysoin vangin ns. avolaitoskelpoisuuden ja elämänhallinnan

välistä suhdetta. Kiinnostukseni kohteena oli avolaitossijoituksen ympärille kietoutuva

argumentaatio. Yritin selvittää: millä perustein henkilö sijoitetaan avolaitokseen, mistä tekijöistä

avolaitoskelpoisuus muodostuu, miten elämänhallinnalliset tekijät otetaan sijoituspäätöksessä

huomioon, mitä elämänhallinta vankilassa tarkoittaa? Tutkimustuloksissa kävi ilmi, että

vankeinhoidosta piirtyy kuva – ainakin kielen tasolla – sisäsiittoisesta, itseensä viittaavasta

järjestelmästä, joka on tottunut tarkastelemaan vankeutta järjestyksen ja kurinpidon näkökulmasta.

Tutkimustulokset eivät sinänsä itseäni yllättäneet, koska olin tuolloin jo työskennellyt vuosien ajan

silloisen vankeinhoitolaitoksen palveluksessa. Kandidaatintutkielma mielessä ryhdyin

suunnittelemaan pro gradua päättäen keskittyä edelleen elämänhallinnan käsitteeseen. Nyt

tutkimuskohteena olisi rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi vankilassa. Olisiko

rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi yhtä järjestelmäkeskeistä kuin

avolaitoskelpoisuuden arviointi?

Tämän pro gradu -tutkielman kohteena on rikoksesta tuomitun käyttäytymisen muutoksen arviointi

vankilassa. Erittelen rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arvioinnin kirjaamiskäytäntöjä

vankitietojärjestelmässä ja erityisesti sitä havaintoaineistoa, johon arviointi perustuu.

Tutkimuskysymykseni on: miten rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden toteutumista

arvioidaan vankilassa. Alakysymyksiksi pilkottuna: Mitä tekijöitä arvioinnissa otetaan

huomioon? Miten vangin käyttäytymisen muutosta havainnoidaan ja mitataan vankilassa?

Teoreettisesti tutkimus kiinnittyy tapauskohtaisen arvioinnin nimellä tunnettuun

evaluointitutkimuksen suuntaukseen (esim. Rostila & Mäntysaari 1997, Kazi 2000),

elämänhallinnan käsitteeseen sekä kriminogeenisiin riskitekijöihin liittyvään teoreettiseen

keskusteluun.

Tutkimusaineisto koostuu yhdeksän vangin rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arvioinnista.

Aineisto on muodostettu harkinnanvaraisena näytteenä vankitietojärjestelmästä

rikosseuraamuslaitoksen luvalla.

9

Tutkielmani rakenne on seuraavanlainen. Johdantoluvun jälkeen esittelen tutkimukseni teoreettiset

käsitteet, joista jokaiselle on kirjoitettu oma lukunsa. Ensimmäisessä pääluvussa tutustutan lukijat

aluksi rangaistusajan suunnitelman laatimisprosessiin ja sen taustalla olevaan RNR-teoriaan, josta

siirryn elämänhallinnan kirjallisuuskatsaukseen. Kolmantena teoreettisena viitekehyksenä sovellan

arviointitutkimuksen käsitettä.

Viides luku käsittelee tutkimuksen toteutusta. Esittelen aineistoni, analyysin periaatteet sekä

varaukset tutkimuksen luotettavuudelle, yleistettävyydelle ja eettisiin kysymyksiin. Luvut 6-7 on

omistettu aineiston analyysille ja tutkimustuloksille. Viimeisessä luvussa esittelen tutkimuksen

johtopäätökset ja suositukset uudelle tutkimukselle.

10

2 RNR-TEORIA JA RANGAISTUSAJAN SUUNNITTELU

Jokaiselle vangille yksilöllisesti laadittavan rangaistusajan suunnitelman (RanSu) ydintä ovat sen

rikoksenuusimisriskiä vähentävät tavoitteet, jotka kattavat inhimillisen elämän koko kirjon.

RanSu:n laatimisesta vastaa rikosseuraamusalueen arviointikeskus. RanSu:n havaintoaineistona

käytetään rikosseuraamuslaitoksen omia tietojärjestelmiä, vangin haastattelua sekä muiden

viranomaisten luovuttamia tietoja vangin luvalla. RanSu:n tavoitteet huomioivat niin henkilön

vahvuudet kuin heikkoudet ja tavoitteet pyritään muodostamaan yhteistyössä vangin kanssa.

RanSu:n pohjana voi olla myös edellä kuvattua perusteellisempi menettely strukturoituine

haastatteluineen sisältäen eri rekisteritietojen yhdistämisen. Tällöin on kyse riski- ja tarvearvioon

(RiTa) perustuvasta rangaistusajan suunnitelmasta.

2.1 Rikoksenuusimistekijät

Rikoksesta ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun vankeusprosessi perustuu kolmeen

asiakirjaan: rangaistusajan suunnitelmaan, vapauttamissuunnitelmaan ja valvontasuunnitelmaan

(Vankeuslaki 4:6). 2 Kyseisten suunnitelmien taustalla on henkilön uusimisriskitekijät eli

kriminogeeniset tekijät, jotka määritetään strukturoidun riski- ja tarvearvion perusteella tai

suppeampaan tiedonkeruuseen pohjautuen. Uusimisriskin arvioinnissa pyritään selvittämään

rikoksen uusimisen todennäköisyyttä; mitkä tekijät ja miten ne lisäävät tai vähentävät rikoksenteon

uusimista. Arviointitavat voidaan jakaa kolmeen luokkaan: subjektiiviseen riskiarviointiin, toisen

tason riskiarviointiin ja kolmannen tason arviointimenetelmiin. Ensin mainittu perustuu intuitioon,

hiljaiseen tietoon, joka subjektiivisen luonteensa vuoksi on vailla tieteellistä relevanssia. Toisen

tason riskiarvioinnissa käsitellään staattisia historiatietoja, minkä perusteella lasketaan tilastollinen

todennäköisyys henkilön rikoksen uusimiselle. Kolmannen tason arviointimenetelmissä arvioidaan

staattisten riskitekijöiden lisäksi dynaamisia riskitekijöitä, suojaavia tekijöitä (vahvuudet) ja

2 Käsitteellisenä valintana vapauttamissuunnitelma ei liene paras mahdollinen. Se vahvistaa virheellisesti

vankilaviranomaisten asemaa, sen sijaan huomion tulisi kohdistua semanttisesti ja sisällöllisesti vapautuvan vangin

toimijuuden vahvistamiseen.

11

vahingonaiheuttamisriskiä. Arvioinnissa pyritään, arvioinnin toteuttajasta riippumattomaan,

toistettavaan, samoihin johtopäätöksiin johtavaan objektiiviseen menettelyyn. (Arola-Järvi 2012,

27-29.) Neljännen sukupolven arviointimenetelmissä yhdistyvät yksilötason riski- ja tarvetekijät,

suojaavat tekijät ja rangaistusajan kokonaishallinta, sekä yksilöllisen tiedon hyödyntäminen

yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja kehittämistoiminnassa (Tyni 2015, 76). Andrewsin ja Bontan

mukaan kriminogeeniset tekijöiden määrittely perustuu empiiriseen

uusimisrikollisuustutkimukseen, kokeneiden ammatinharjoittajien ammatilliseen arviointiin, ja

rikollisen käyttäytymisen sosiaalisen oppimisen analyysiin (Andrews & Bonta 1995).

Riski- ja tarvearvioteoreettinen (Risk-Need-Responsivity-model) malli perustuu ihmisen yleisiin

persoonallisuuspiirteisiin ja kognitiiviseen sosiaalisen oppimisen malliin. Teoria olettaa ihmisen

käyttäytymisen pohjautuvan sosiaalistumisen kautta opittuun tapaan reagoida erilaisiin ärsykkeisiin,

jonka seurauksena syntyvän toiminnan henkilö voi kokea joko palkitsevana tai kustannuksena.

Ihmisen käyttäytymiseen autonomiaa tarkasteltaessa siinä voidaan havaita henkilökohtaista

hallintaa, interpersonaalista välittyneisyyttä sekä automaattista hallintaa. Sosiaalisen oppimisen

teorian mukaan rikollisiksi ei synnytä, vaan rikollinen käyttäytyminen opitaan sosiaalisessa

vuorovaikutuksessa. (Andrews & Dowden 2007, 442-444; Motiuk 2007, 4.) RiTa-prosessissa

tarkastelun keskiössä on kahdeksan keskeistä riski/tarvetekijää, joiden puuttuminen tai olemassaolo

voi olla määritellystä riskistä riippuen samaan aikaan myös yksilöllinen vahvuustekijä.

Kriminogeeniset tekijät koostuvat staattisista ja dynaamisista tekijöistä. Staattiset tekijät ovat

luonteeltaan pysyviä, kiistattomia faktoja, (esim. ikä, sukupuoli ja aiempi rikoshistoria), jotka

toisaalta ennustavat rikollista käyttäytymistä, mutta joihin ei voi kuitenkaan vaikuttaa (Hypen 2004,

7). Dynaamiset tekijät eli varsinaiset kriminogeeniset tekijät sisältävät mm. seuraavia asioita: 1)

rikollista käyttäytymistä tukevat arvot, asenteet, uskomukset, ajattelumallit 2) epäsosiaalinen ja

rikosmyönteinen lähipiiri 3) eräät persoonallisuuden piirteet ja temperamentti (impulsiivisuus,

riskihakuisuus, itsekeskeisyys, aggressiivinen energisyys) 4) monimuotoinen epäsosiaalinen

käyttäytyminen 5) ongelmat perhe-elämässä, opinnoissa, työelämässä, vapaa-ajalla 6) hallitsematon

päihteidenkäyttö. (Andrews & Bonta 1995; McGuire 2004.)

Antisosiaalisen käyttäytymisellä historialla viitataan varhain alkaneeseen, jatkuvaan ja

monimuotoiseen antisosiaaliseen toimintaan erilaisissa toimintaympäristöissä. Rikoksentekijän

uusimisriskiä vähentävänä tarpeena tämä tarkoittaa vaihtoehtoisten rikoksettomien toimintamallinen

kehittämistä riskitilanteiden varalle. Henkilöllä, jolla tämä ulottuvuus ilmenee vahvuutena, ei ole

12

taustallaan antisosiaalista käyttäytymistä. Antisosiaalinen persoonallisuus puolestaan ilmenee

seikkailunhaluna, mielihyvän etsimisenä, heikkona itsekontrollina, levottomana aggressiivisuutena,

tunnekylmyytenä ja riidanhaluna. Kehittämistarve kohdistuu ongelmanratkaisutaitojen, vihan- ja

suuttumuksen hallintataitojen sekä yleisten elämänhallintataitojen vahvistamiseen. Vahvuutena

tämä ulottuvuus on niillä henkilöillä, jotka ovat sovinnonhaluisia ja joilla on hyvä itsehillintä.

Antisosiaalisen ajattelun luonteenomaisia piirteitä ovat: rikosmyönteiset uskomukset, arvot ja

asenteet, oman rikollisen käyttäytymisen rationalisointi, vihan, kaunan ja uhmakkuuden tunne.

Rikoksenuusimiseen vaikuttavana tarpeena on vähentää rikollisen antisosiaalista ajattelua ja tunteita

rikoskielteisempään suuntaan sekä rakentaa ei-rikollisen identiteettiä. Henkilö, jolle antisosiaalinen

ajattelu ei ole riskitekijä, torjuu antisosiaaliset tunteet ja omaa ei-rikollisen identiteetin.

Antisosiaalinen tuttavapiiri viittaa läheiseen vuorovaikutukseen rikollisten kanssa ja rikolliseen

elämäntapaan liittymättömien ihmissuhteiden puuttumiseen. Tarpeen kielellä ilmaistuna tavoitteena

on vähentää vuorovaikutusta rikolliseen viiteryhmään ja lisätä sosiaalisia suhteita ei-rikollisten

kanssa. Kääntäen tämä ulottuvuus ei ole riskitekijä henkilöillä, joiden vahvuutena ovat läheiset

vuorovaikutussuhteet ei-rikollisiin henkilöihin. (Andrews & Dowden 2007, 446.)

Perhe-elämään kohdistuva riskitekijä viittaa puutteelliseen hoivaan ja huolenpitoon sekä lasten

seurantaan ja valvontaan, mikä merkitsee ristiriitojen sijasta myönteisten ihmissuhteiden

vahvistamista ja huomion kiinnittämistä lapsista välittämiseen (valvonta ja seuranta). Luonnollisesti

tämä ulottuvuus ei ole riskitekijä henkilöllä, joka omaa vahvat välittämissuhteet niin hoivan kuin

valvonnan merkityksessä. (Andrews & Dowden 2007, 446.)

Koulutus/työllisyys – ulottuvuudella tarkastellaan yhtäältä henkilön menestymistä työssä ja

koulutuksessa sekä toisaalta tyytyväisyyttä omaan suoriutumiseensa em. ulottuvuuksilla.

Dynaaminen tarve kohdistuu siten koulutuksen ja työhön osallistumisen parantamiseen. Korkean

työllisyys- ja koulutusasteen omaavalla henkilöllä tämä ulottuvuus on uusimisriskiltä suojaava

tekijä. (Andrews & Dowden 2007, 446.)

Vapaa-aikaa riskitekijänä pidetään sellaisilla henkilöillä, joiden osallistumisaste antikriminaaliseen

harrastustoimintaan on heikkoa ja samoin koettu tyydytys tällaisesta toiminnasta on alhaista.

Uusimisriskin vähentämiseksi em. henkilöiden tulisi lisätä antikriminaalista harrastuneisuutta.

Henkilöillä, jotka harrastavat paljon ja nauttivat osallistumisesta antikriminaaliseen toimintaan,

vapaa-aika on vahvuustekijä. (Andrews & Dowden 2007, 446.)

13

Päihteidenkäyttö on uusimisriskitekijä, joka ilmenee ongelmallisena alkoholin ja/tai

huumausaineiden käyttönä. Ilmeinen dynaaminen tarve kohdistuu siten yhtäältä päihteiden käytön

vähentämiseen ja sellaisten tilanteiden välttämiseen, jossa henkilöllä on alttius käyttää päihteitä,

sekä toisaalta vaihtoehtojen löytämiselle huumaavien aineiden käytölle. Päihteettömyys ja

kontrolloitu päihteiden käyttö ovat suojaava tekijä. (Andrews & Dowden 2007, 446.) Vähemmän

merkityksellisiä, mutta tieteellistä vahvistusta saaneita, riskitekijöitä ovat mm.: stressikokemus,

mielenterveysongelmat, rangaistuksen pelko, alhainen älykkyysosamäärä, sosiaaliluokka ja tehdyn

rikoksen vakavuus (Andrews & Dowden 2007, 446).

Dynaamiset riskitekijät voidaan jaotella vakaisiin dynaamisiin riskitekijöihin ja akuutteihin

dynaamisiin riskitekijöihin. Jälkimmäisiä riskitekijöitä voidaan kutsua rikoksenteon laukaiseviksi

tilannetekijöiksi, jollaisiksi voidaan lukea päihtymys, tietynlaiset ajatukset ja tunnetilat. (Harris &

Hanson 2003, 60.) Vakaat dynaamiset riskitekijät ovat luonteeltaan akuutteja riskitekijöitä

vakaampia sisältäen mm. rikoksenteon sallivia arvoja, asenteita, ajattelua, rikoksiin myötämielisesti

suhtautuvia ystäviä, epäsosiaalista käyttäytymistä ja monimuotoista elämänhallinnan

problematiikkaa (Lindsay et al. 2004, 269). Kriminogeenisiin riskeihin voi liittyä

sukupuolisensitiivisyys. Talous, asumisolosuhteet, työllisyys ja päihteidenkäyttö ovat samanlaisia

riskitekijöitä sekä miehille että naisille. Mutta eräät elämäntapahtumat, kuten fyysinen ja

seksuaalinen hyväksikäyttö sekä mielenterveysongelmat sisältävät naisille kriminogeenisiä piirteitä.

(Hollin & Palmer 2006, 191; kts. myös van der Knaap et al. 2012.)

Kriminogeeniset riskitekijät ovat tilastollisia todennäköisyyksiä siinä merkityksessä, että ne

ennustavat rikoksenuusimista. Todennäköisyys rikoksenuusimiseen kasvaa, mikäli henkilöllä on

useita riskitekijöitä. Eri riskitekijöiden kombinaatiot varioivat kuitenkin yksilöllisesti eri tavoin,

samalla kun henkilön mahdolliset suojaavat tekijät alentavat riskitasoa. Oleellista on siten arvioida

oikein henkilön staattisten ja dynaamisten riskitekijöiden muodostamaa ns. kokonaisriskiä. (Arola-

Järvi 2012, 31.)

Vankilan rikoksenuusimisen vähentämiseen tähtäävä kuntouttava toiminta rakentuu ns. what works

periaatteiden varaan. Nämä periaatteet perustuvat tieteelliseen tutkimustietoon (evidence based)

siitä, millaiset hoito-ohjelmat vähentävät uusintarikollisuutta. Periaatteita on kolme: riskiperiaate

(risk), tarve-/ kohdentamisperiaate (need) ja vastaavuusperiaate (responsivity). Riskiperiaatteella

tarkoitetaan sitä, että mitä korkeampi uusimisriski henkilöllä arvioidaan olevan, sitä tiiviimpiä

interventioita hänen tulee kohdistaa. Toisaalta vangin uusimisriskiä voidaan - vankilan

14

perustarkoituksen vastaisesti - vankilan toimesta lisätä, mikäli matalan uusimisriskin omaava

henkilö on liian intensiivisten toimenpiteiden kohteena. Tarveperiaate viittaa vuorostaan henkilön

dynaamisiin riskitekijöihin, kriminogeenisiin tarpeisiin. Toisin sanoen muutostyö tulisi kohdistaa

tekijöihin, jotka ovat yhteydessä rikoksenuusimiseen. Vastaavuusperiaatteen mukaisesti

työskentelytapa tulisi sovittaa yhteen vangin kykyjen, oppimistyylin ja toimintatapojen kanssa.

Tällöin huomioitavaksi tulevat mm. vangin sukupuoli, etnisyys, ikä, kielelliset taidot ja motivaatio.

(Andrews & Dowden 2007, 447.)

15

2.2 Riski- ja tarvearvion havaintoaineisto

Riski- ja tarvearviossa tarkastellaan vangin käyttäytymistä erilaisten aineistojen kautta, jotta hänestä

piirtyisi mahdollisimman moniulotteinen ja tarkka kuva. Tätä asennoitumista voidaan verrata

tieteellisessä tutkimuksessa sovellettavaan aineistotriangulaatioon, jossa tiettyä ilmiötä analysoidaan

erityyppisten aineistojen avulla (kts. Tuomi & Sarajärvi 2002, 141). Vankiarvioinnin tietolähteinä

hyödynnetään asiakirjoja, havainnointia, haastatteluaineistoa ja itsearviointia. Asiakirja-aineisto

muodostuu rikosseuraamuslaitoksen (vankilat, yhdyskuntaseuraamustoimisto) ylläpitämistä

rekistereistä, jotka sisältävät tietoa henkilön valvonnasta ja toiminnasta seuraamuksen aikana.

Tämän edellytyksenä luonnollisesti on, että henkilö omaa aiempaa rikostaustaa ts. hänellä on

rikosrekisteri. Rikosrekisterin lisäksi arvioinnin pohjana käytetään täytäntöönpanossa olevan

rangaistuksen oikeudenkäyntiasiakirjoja ja mahdollista mielentilalausuntoa. Muilta viranomaisilta

tiedot saadaan joko lain perusteella tai tuomitun suostumuksella. Harvemmin hyödynnettävää

materiaalia on tuomitun itse toimittamat selvitykset. Havainnoinnilla viitataan vangin

käyttäytymiseen arviointivaiheen – ja tutkintavankeuden aikana; kiinnostuksen kohteena on se,

miten vanki käyttäytyy asuinosastolla, toimintapaikalla ja vuorovaikutuksessa virkamiesten kanssa.

(Arola-Järvi 2012, 39 - 40.)

Haastattelua voidaan pitää tärkeimpänä tiedonkeruun menetelmänä. Vangin arvioinnista vastaava

työntekijä haastattelee yksin tai yhdessä työparinsa kanssa vankia arviointiprosessin aikana.

Haastattelussa työntekijä ajantasaistaa asiakirjoihin perustuvaa kuvaa vangista, joka muutoin voisi

jäädä liian historiapainotteiseksi. Haastattelussa on vankeuskontekstista huolimatta kyse

vapaaehtoisuudesta. Vanki puhuu valitsemistaan asioista haluamallaan tavalla, ja siksi työntekijän

tulisi saada vanki tuottamaan autenttista puhetta oikeista aiheista. (Arola-Järvi 2012, 42.)

Rikosseuraamusalan koulutuskeskuksen painattamassa Suunnitelmallisen vankeusajan käsikirjassa

itsearvioinnilla viitataan erilaisiin testeihin, joita riski- ja tarvearviota laativa työntekijä teettää

vangilla. Testeillä voidaan mitata mm. kirjoitus-, luku- ja laskutaitoa. (Arola-Järvi 2012, 41.)

16

2.3 Rangaistusajan suunnitelma

Rangaistusajan suunnitelmaa voidaan pitää vankeuslain perusteella historiapainotteisena,

todennäköisyyslaskennalla operoivana, yksilölliset tekijät ja turvallisuusseikat huomioivana

asiakirjana. Rangaistusajan suunnitelma koostuu: 1) vankeusajan keskeisistä tavoitteista, 2) tietoja

osallistumisvelvollisuuteen sisältyvän toiminnan laadusta, sisällöstä ja vaativuustasosta, 3)

turvallisuusjärjestelyille asetettavat vaatimukset, 4) tiedon sijoitusvankilasta, 5) suunnitelman

mahdollisen poistumisluvan ajankohdasta ja edellytyksistä, 6) suunnitelman mahdollisen valvotun

koevapauden ajankohdasta ja edellytyksistä ja 7) vapauttamissuunnitelman ja valvontaan

määrättävän osalta lisäksi valvontasuunnitelman. Suunnitelman laatimisessa huomioidaan mm.

vangin aiempi rikollisuus, sosiaaliset suhteet, yksilölliset tarpeet ja voimavarat sekä

uusintarikollisuuteen vaikuttavat yksilölliset tekijät. (Valtioneuvoston asetus vankeudesta 4 luku, 18

§.) Rangaistusajan suunnitelma korostaa vankeuden prosessimaisuutta, jota rytmittävät

rangaistusajan tavoitteet ja sen mahdolliset osatavoitteet (Hallittu vapauttaminen, RISE:n

käsikirjoja).

Liisa Riittisen mukaan rangaistusajan suunnitelman tavoitteet ovat arviointiprosessin (tiedonkeruu,

merkityksen anto, tulkinta, johtopäätökset) pohjalta nousevia perusteltuja ja valikoituja suosituksia

vankilassa tehtävälle työlle (Riittinen, Haaste 1/2013). Rangaistusajan suunnitelman tavoitteet

pyritään laatimaan yhteisymmärryksessä vangin kanssa. Tämä tarkoittaa sitä, että RanSu-prosessin

päätteeksi suunnitelma vahvistetaan vangin allekirjoituksella. (Risen määräys 12/004/2012.)

Omasta kokemuksestani tiedän, että käytännössä em. ei läheskään aina toteudu. Vanki voi

kieltäytyä allekirjoittamasta suunnitelmaa, koska hän on eri mieltä asiakirjan sisällöstä.

Rangaistusajan suunnitelman toteutumisen arvioinnista vastaa vankilan rikosseuraamusesimies.

Arviointi perustuu vankitietojärjestelmän toteutumatietoihin sekä keskusteluihin vangin ja

henkilökunnan kanssa. Arviointiasteikkona on: toteutunut, osittain toteutunut ja ei toteutunut.

(Hallittu vapauttaminen 2012, 33.) Vankeusasetuksen mukaan tavoitteiden toteutumista tulisi

arvioida vankilassa vähintään kolme kertaa vuodessa (Valtioneuvoston asetus vankeudesta 4

luku,19§).

17

2.4 Rangaistusajan suunnitelman tavoitteet

Rangaistusajan suunnitelmien tavoitteiden sisällöstä ei ole tutkittua tietoa. Joitain päätelmiä voidaan

kuitenkin tehdä vankien terveystutkimusten ja vankilaan tuomittujen rikosnimikkeiden perusteella.

Vankien sairastavuus on perusjoukkoon verrattuna moninkertaista, elinajanodote (< 50 v) vastaa

kehitysmaiden tasoa (Wuolijoki 2011). Mielenterveyden häiriöt ovat hyvin yleisiä,

päihderiippuvuus on tavalliseen väestöön verrattuna kymmenkertaista ollen noin 80–90 prosentin

luokkaa (Joukamaa 2010). Kivivuori & Linderborg (2009, 176) puhuvat vankien kasaantuvasta

huono-osaisuudesta, joka alkaa jo varhain henkilön elämänkulussa. Vangit tulevat

normaaliväestöön verrattuna useammin hajonneista perheistä, heillä mm. on heikko koulumenestys,

he ovat puutteellisesti kiinnittyneitä työelämään ja heillä on alhainen itsekontrolli.

Vuonna 2012 Suomen vankiloista vapautui 6073 vankia ja samana aikana rangaistuksensa aloitti 6

066 vankia. Vapautuneiden vankien joukko jakautui seuraavasti: vankeusvankeja 3728,

sakkovankeja 1104 ja tutkintavankeja 1241. Vapautuneiden vankeusvankien vankilassaoloajan

keskipituus oli 9,3 kk. Noin puolella vapautuneista vankilassaoloaika oli alle 3 kk.

(Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja 2012, 5.)

Vankirakennetta voidaan kuvailla tuomitun päärikoksen mukaan: 43 %:lla tuomituista on

väkivaltarikos, omaisuusrikos viidenneksellä, huumausainerikos viidenneksellä, liikennejuopumus

9 %:lla ja siveellisyysrikos 4 %:lla. Omaisuusrikoksista tuomittujen määrä on laskenut kymmenessä

vuodessa, väkivaltarikollisia sen sijaan on vuosituhannen alkuun verrattuna vankiloissa enemmän.

Liikennejuopumuksesta tai huumausainerikoksesta tuomittujen prosentuaalinen osuus ei ole paljon

vaihdellut kymmenen vuoden aikana. Siveellisyysrikoksista tuomittujen määrä on puolestaan

tuplaantunut kymmenessä vuodessa. (Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja 2012, 7.)

Rangaistusajan suunnitelmien toteuttamista on tutkittu ammattikorkeakouluihin, erityisesti Laurea-

ammattikorkeakoulun rikosseuraamusalan koulutusohjelmassa, tehdyissä opinnäytetöissä.

Tavoitteiden tulkinnanvaraisuus on tuotu esille useassa selvityksessä (esim. Kuronen 2011;

Huhtamaa 2011). Tavoitteet voivat olla myös liian vaativia rangaistuksen pituuteen nähden

(Ahonen & Pajuluoma 2011). RanSu:n tavoitteet todennäköisimmin toteutuvat tilanteissa, joissa

18

uusimisriskitekijöiden tarkka määrittely on onnistunut, vangilla on ollut mahdollisuus vaikuttaa

toiminnan suunnitteluun ja vanki on muutosmotivoitunut (Riila 2012).

2.5 Empiirinen uusimisrikollisuustutkimus

Empiirinen RNR-teoriaa soveltava tutkimus on liittynyt mm. nuorisorikollisten kriminogeenisten

riskien kartoittamiseen (Onifade & Nyandoro & Davidson & Campbell 2010; Bechtel &

Lowenkamp & Latessa 2007), rikosperusteiseen analyysiin kohdistuen esim. väkivaltarikollisuuteen

(Polaschek 2010; Wong & Gordon 2013) ja seksuaalirikollisuuteen (Gentry & Dulmus & Theriot

2005; Slattery & Cherry & Swift & Tallon & Doyle 2012; Birgden 2004).

Rikoksentekijän etniseen taustaan liittyviä kriminogeenisiä tekijöitä on tutkittu vertailevalla

asetelmalla, jossa etnisen ryhmän suurempi rikollisuus näyttäisi selittyvän köyhillä olosuhteilla,

epävakailla perhesuhteilla, päihteidenkäytöllä ja negatiivisilla sosiaalisilla suhteilla (Yessine &

Bonta 2009). Arviointimenetelmien kielelliseen etnosentrisyyteen on kiinnitetty lisääntyvää

huomiota (Montes & Guyton 2014). Brittiläisessä tutkimuksessa on myös ilmennyt, että

oikeusjärjestelmä saattaa sisältää etnisiä vähemmistöryhmiä syrjiviä piirteitä. Vähemmistöryhmät

saavat samoilla kriminogeenisillä riskipisteillä samantyyppisistä rikoksista systemaattisesti

ankarampia rangaistuksia kuin valkoinen valtaväestö. (Raynor & Lewis 2011.)

Mielenterveysongelmien ja rikollisen käyttäytymisen välistä suhdetta tutkittaessa diagnostisoidun

psyykkisen sairauden on todettu olevan kriminogeeninen tekijä, mutta riskitekijöiden

yhteisvaikutuksesta johtuen sen painoarvoa on vaikea arvioida (Vogel 2014). Sen sijaan rikollisen

älyllisellä heikkolahjaisuudella on usein selkeä yhteys muihin kriminogeenisiin riskeihin (Holland

& Persson 2011).

Tunnettujen uusimisriskitekijöiden tunnistamiseen liittyviä ja niiden yleisyyttä kartoittavia

tutkimuksia on tehty vankipopulaatiossa paljon. Tutkimukset kohdistuvat pääosin joko vankien

päihdeongelman tilastolliseen ja laadulliseen kuvailuun tai sitten vankien tyypillisten

persoonallisuushäiriöiden tunnistamiseen. Yhdysvaltalaisen tutkimuksen mukaan noin 70

19

prosentilla naisvangeista on riippuvuus vähintään yhteen päihteeseen yleisimpien päihteiden ollessa

alkoholi ja kokaiini (Proctor 2012). Toisessa, amerikkalaisen vankilan vankikyselyyn perustuvassa

tutkimuksessa havaittiin, että puolet vangeista oli käyttänyt huumausaineita päivää ennen

kiinnijäämistään. Vain viidennes vangeista ei ilmoittanut huumausaineiden käytöstä. (Shutay &

Plebanski & McCafferty 2008.) Ongelmallisen päihteidenkäytön erilaisia diagnoosimenetelmiä on

vertailtu alkoholisteilla (Kopak & Metze & Hoffmann 2014) sekä huumausaineriippuvaisilla

vangeilla (Proctor & Hoffmann 2012).

Vankien mielenterveystutkimuksissa on kartoitettu psyykkisten ongelmien yleisyyttä.

Kanadalaiseen vankiaineistoon pohjautuvassa tutkimuksessa selvisi, että yli 40 prosentilla vangeista

oli vähintään yksi mielenterveysongelman vakava oire (Brown & Hirde & Fries 2015). Sukupuolten

välisiä eroja on myös selvitetty. Ahdistuneisuushäiriöt, rajatilapersoonallisuus ja post-traumaattiset

stressihäiriöt ovat naisvangeilla miesvankeja yleisempiä. (Drapalsky & Youman & Stuewig &

Tangney 2009, 205.) Persoonallisuushäiriöitä on todettu olevan enemmän vankiväestössä kuin

muussa väestössä. Tämä käsitys on kuitenkin haastettu belgialaisessa tutkimuksessa, jonka mukaan

vangit eivät poikkea persoonallisuudeltaan merkittävästi perusjoukosta. (Thiry 2012.) Lisäksi

vankien ADHD-häiriöt ovat osoittautuneet oletettua pienemmiksi, kun tätä on tutkittu

perusteellisilla arviointimenetelmillä (Stokkeland & Fasmer & Waage & Hansen 2014; kts.

ADHD:n esiintyneisyyden sukupuolisista eroista Cahill & Coolidge & Segal & Marle & Overmann

2012).

Riskiteorioiden kaikkivoipaisuutta on kritisoitu Wardin & Marunan toimesta siitä, että rikollisen

yhteiskuntaan uudelleen integroitumisessa tulee huomioida myös hänen vahvuutensa ja erityisesti

se, mitä annettavaa hänellä voisi vielä olla yhteiskunnalle (Konttila & Tyni 2011, 6).

Rikollisuudesta irtautumista käsittelevät desistanssitutkimukset selittävät rikollisuudesta

luopumisen liittyvän elämän ulkoisiin ja sisäisiin käännekohtiin kuten työpaikan saamiseen,

avioliiton solmimiseen ja lapsen syntymään (Tyni & Blomster 2012, 623).

20

3 ELÄMÄNHALLINTA

Psykologiassa elämänhallinnalla viitataan tilanteeseen, jossa henkilö pyrkii muuttamaan sisäisiä tai

ulkoisia olosuhteita, jotka hän kokee itselleen liian rasittaviksi tai voimavarat ylittäviksi.

(Keltikangas-Järvinen 2000, 41). Keltikangas-Järvisen mukaan elämänhallinnasta on erotettavissa

ulkoinen ja sisäinen kontrolli. Ulkoisen kontrollin omaava henkilö kokee, että ulkoiset tapahtumat

ja ihmiset ohjaavat hänen elämäänsä. Ihminen ei ikään kuin miellä itseään subjektiksi, jolloin

ulkomaailma näyttäytyy hänelle täysin hallitsemattomana. Sisäisessä kontrollissa tilanne on

päinvastainen. Ihminen kokee itsensä vastuulliseksi subjektiksi, joka kykenee asettamaan itselleen

realistisia tavoitteita ja saavuttamaan niitä (Keltikangas-Järvinen 2000, 42–43). J.P Roos on myös

jakanut elämänhallinnan ulkoiseen ja sisäiseen elämänhallintaan. Ensimmäisessä on kyse siitä, että

henkilö kykenee ohjaamaan elämäänsä tavoitteidensa mukaisesti ilman, että sattumanvaraiset tekijät

elämänkulkuun suuremmin vaikuttavat. Sisäinen elämänhallinta viittaa Roosin mukaan kykyyn

suhtautua joustavasti elämän yllättäviin käänteisiin. (Roos 1987, 65–67.)

Raitasalon mukaan elämänhallinta on ymmärrettävä pyrkimyksenä lieventää stressitilanteista

aiheutuvaa ahdistuneisuutta joko muuttamalla olosuhteita tai kokemuksellista tulkintaa niistä.

Selviytymiskeinot voivat olla joko positiivisia tai negatiivisia. Henkilö voi pyrkiä itse ongelman

ratkaisuun tai hakea muiden tukea. Vastaavasti henkilö voi vetäytyä sosiaalisesta

vuorovaikutuksesta, toivoa asiantilaan muutosta tekemättä itse mitään tai syyttää itseään. (Raitasalo

1995, 33; kts. myös Lazarus &Folkman 1984.)

Pauli Niemelä on hahmotellut elämänhallintakeinoja seurauksen ja käsittelytapastrategian

perusteella. Niemelän mukaan henkilö operoi tajunnallis-tunnesuuntautuneesti tietoisella tai

tiedostamattomalla tasolla sekä toiminnallis-ongelmasuuntautuneesti aktiivisesti tai passiivisesti.

Lisäksi ihminen toimii rakentavasti tai tuhoavasti. (Raitasalo 1995, 19.) Tunnetun

elämänhallintastrategioita koskevan luokittelun on esittänyt Tobin (1989), mikä sisältää ongelman

ratkaisun, sosiaalisen tuen etsimisen, välttelyn, toiveajattelun, tilanteen kognitiivisen muokkauksen,

itsekriittisyyden ja tunneilmaukset.

Elämänhallinnan taustalla vaikuttaa viime kädessä henkilön hallinta- ja pystyvyyskäsitykset omasta

toiminnastaan. Tällä viitataan mm. sosiaalisen oppimisen teorian (Rotter) hallintaodotuksiin, eli

21

henkilön käsityksiin oman toimintansa vaikuttavuudesta. Voiko henkilö vaikuttaa oman elämänsä

tapahtumiin vai ei. (Raitasalo 1996, 57.) Järvikosken & Härkäpään (2006, 124) mukaan

hallintakäsitykset on jaettu kolmeen kategoriaan: henkilökohtainen hallinta, muiden hallinta ja

sattuman hallinta.

Pystyvyyskäsitykset jakautuvat Banduran tarkoittamassa merkityksessä pystyvyysodotuksiin ja

toiminnan tulosodotuksiin. Ensimmäinen tarkoittaa sitä, että henkilö on kykenevä tietyn toiminnon

suorittamiseen ja jälkimmäinen viittaa niihin seurauksiin, joita tällä toiminnolla saadaan aikaan.

Aiemmat onnistumisen kokemukset vaikuttavat keskeisesti pystyvyyteen. Myös samassa tilanteessa

olevien esimerkki onnistumisesta, sosiaalinen tuki, fysiologiset tilat ja tunnetilat vahvistavat

pystyvyyskäsitystä. (Järvikoski & Härkäpää 2006, 124.)

3.1 Vankien elämänhallinta

Vankien elämänhallintaa koskeva tutkimus liittyy universaalien elämän tapahtumien kohtaamiseen

sosiaalisesti, fyysisesti ja psyykkisesti rajoitetussa ympäristössä. Erityisesti pitkät määräaikaiset

rangaistukset ja elinkautisrangaistus, joita tuomitaan törkeistä huumausainerikoksista, henkeen ja

terveyteen liittyvistä rikoksista sekä murhasta, merkitsevät pitkää eristäytymistä muusta

yhteiskunnasta. Elinkautisen rangaistuksen ollessa kyseessä vankilassaoloaikaa kertyy vähintään 12

vuotta, minä aikana ihmisen elämässä ehtii tapahtumaan paljon. Perhesuhteissa voi tapahtua suuria

muutoksia: lapset kasvavat, pariskunnat eroavat, uusia parisuhteita syntyy, läheisten kuolemat.

Vangin oma fyysinen ja psyykkinen terveys voi myös rakoilla. Monet vangin emootioita liikuttavat

ihmissuhteet ja muut elämään kuuluvat seikat tapahtuvat vankilan ulkopuolella, jotka hänen tulee

tavalla tai toisella mielessään käsitellä. Toisaalta vankien elämänhallintaan kohdistuva tutkimus

käsittelee vankila-arkea ja vankilan rutiineja, jokapäiväisestä elämästä selviämistä. Käsittelen aluksi

suomalaista vankien elämänhallintaa koskevaa kirjallisuutta, jonka jälkeen luon katsauksen

englannin kielellä julkaistuun tutkimukseen.

Liisa Riittinen on kuvannut vankien elämänhallintaa selviytymisstrategioista, kehityksen säätelystä

ja resursseista koostuvana yhdistelmänä. Selviytymisen perusteella hän tyypitteli vangit

22

siviiliselviytyjiksi ja vankilaselviytyjiksi. (Riittinen 1998, 2.) Narratiivista haastattelua

elämänhallinnan tutkimisessa on hyödyntänyt Anna Heinonen. Hän jäsenteli vankilan ja

elämänhallinnan välistä suhdetta sosiaalisen hyväksynnän, hallussapidon rajoittamisen,

sukupuolisuhteiden rajoittamisen, yksityisyyden rajoittamisen sekä turvattomuuden kokemisen

kautta. (Heinonen 1998, 81.) Narratiivista otetta edustaa myös Helena Timosen väitöskirja (2009,1),

joka käsitteli vankilassa toteutetun väkivaltarikollisen suunnatun OMA-toimintaohjelman

vaikuttavuutta vangin muutosprosessiin ja hänen elämäntapaansa. Vangit kuvaavat elämäänsä

selviytymistarinana rakentaen samalla muutosidentiteettiä vaikeuksien voittamisesta.

Turvattomuuden kokemusta ja elämän hallinnan/hallitsemattomuuden tunnetta vankien

elämänhallinnassa on korostanut Kauppila (1999). Vapautumisvaiheen selviytymiskeinoja on

tarkastellut Siekkinen (2008). Ulvisen (1996) mukaan vankilakulttuurin omaksuminen on

selviytymisstrategia, jolla uudessa toimintaympäristössä voi pärjätä. Susanna Salin on painottanut

perinteisten vankilaroolien roolien sijaan vangin aktiivista otetta itsensä kehittämiseen ja

vankeusajan hyödyntämiseen (Salin 1996). 3Vankilassaolon selviytymisstrategioita ovat tutkineet

myös monet muut (esim. Lehmikoski 1988; Kääriäinen 1994; Kyngäs 2000; Nyman 2001;

Salminen 2001; Pirttilahti 1999).

3.2 Elämänhallinta kansainvälisissä vankitutkimuksissa

Elämänhallinta-käsite erityisesti traumaattisista tapahtumisista selviämisenä (coping-merkitys)

voidaan jakaa tilanneriippuvaiseen (situational coping) elämänhallintaan sekä henkilön

persoonallisuuspiirteistä (dispositional coping) juontuvaan elämänhallintaan. Täydellistä

konsensusta em. tekijöiden vuorovaikutusmekanismeista tutkijoilla ei ole. Vankeus voi olla

kuitenkin niin ainutkertainen ja koetteleva kokemus, että situaatioon perustuva elämänhallinta on

ensisijaista yksilöllisiä reagointitapoja korostaviin selityksiin nähden (Punamäki & Salo &

Komproe & Qouta & El-Masri & De Jong 2008, 339).

3 Vankilayhteisön dynamiikkaa erittelevien tutkimusten lähtökohtana on ajatus vankilalle tyypillisestä alakulttuurista,

joka sisältää omat arvot ja normit sekä jopa oman kielen ( kts. Lipsonen 1997). Donald Clemmerin (1958) prisonaatiota

koskeva tutkimus on alan klassinen teos. Fyysinen eristäytyminen ja elämänpiirin kapeutuminen ovat vankeuden

looginen seuraus, mikä synnyttää väistämättä tietynlaista alakulttuuria. Prisonaatiolla tarkoitetaan sosiaalistumista

rikollisuutta suosivaan elämäntapaan.

23

Nuorten miesvankien selviytymisstrategioita on tutkittu espanjalaisessa aineistossa. Tämän

tutkimuksen mukaan vangit suhtautuivat vankilassa selviytymiseen pääosin kognitiivisesti.

Valittuun selviytymisstrategiaan vaikuttivat käsiteltävän ongelman laatu, rangaistuksen pituus ja

aiemmat vankilakaudet (Mohino & Kirchner & Forns 2004, 48). Lapsivankien ja nuorten

rikoksentekijöiden selviytymisstrategioiden ja mielenterveyden välistä suhdetta on myös tarkasteltu.

(Ireland & Boustead & Ireland 2005). Lyhyttuomioisten ja pitkätuomioisten vankien

selviytymisstrategioita on analysoitu vertailevassa tutkimuksessa, jossa lyhyttuomioisten havaittiin

valitsevan ongelmakeskeisen selviytymisstrategian useammin kuin pitkää rangaistusta suorittavat.

Pitkätuomioisilla tunnekeskeinen selviytymisstrategia oli vuorostaan lyhyttuomioisia yleisempää

(Reed & Alenazi & Potterton 2008). Vankilaa on luonnehdittu väkivaltaiseksi tilaksi, jossa

selviäminen edellyttää vangeilta aggressiivis-passiivista asennetta (Ricciardelly 2014).

Vankien sosiaalisten ongelmien ratkaisukykyä on tarkasteltu heidän psyykkisen hyvinvointinsa

kannalta. Negatiivinen suhtautuminen ongelmiin (ongelmat uhkaavina, hermostuneisuutta ja pelkoa

aiheuttavina), joka on yhtäältä vankilakulttuuriin kuuluvaa, synnyttää toisaalta ahdistuneisuutta ja

masentuneisuutta haitaten siten vankeudesta selviämistä ja kuntoutumista (McMurran &

Christopher 2009,102; kts. Hayward & McMurran & Sellen 2008).

Itsensä vahingoittamisen riskiä vankilakontekstissa on tutkittu suhteellisen paljon. Itsensä viiltely,

jopa itsemurhayritykset, on nähty vangin stigmatisaation liittyvänä selviytymisstrategiana erityisesti

naisilla (Kilty 2008). Itsensä vahingoittamisen riski on todettu todennäköisemmäksi

ongelmanratkaisua välttelevän strategian omaksuneilla vangeilla kuin ongelmanratkaisuun

pyrkivillä vangeilla (Kirchner & Forns & Mohino 2008; Haines & Williams 2003). Sukupuolten

välisiä eroja on havaittu siinä, millaisia merkityksiä miehet ja naiset antavat itseään vahingoittavalle

käytökselleen. Naisilla itseään vahingoittavaan käytökseen liittyy yritys rikollisesta elämäntavasta

irtautumiseen, mutta miehillä tämä toiminta ilmentää pääosin maskuliinista vihaa ja eristäytymistä

(Smith & Power 2014).

Uskonnon merkitystä on painotettu pitkästä vankeusrangaistuksesta selviämisessä. Uskonto ja

hengellisyys auttavat kestämään eristyksestä aiheutuvaa stressiä, ne tuottavat altruistisia tunteita

sekä pienentävät itsemurhariskiä (Mandhouj & Aubin & Amirouche & Perroudi & Huguelet 2014).

Uskonnollinen toiminta luo myös toivoa elinkautisvangeille, joilla ei ole tosiasiallista vapautumisen

mahdollisuutta (Aday & Krabill & Deaton-Owens 2014).

24

Äitiyteen ja vanhemmuuteen liittyvät kysymykset ovat kohdistuneet mm. naisvankien jaksamiseen

ja heidän selviytymisstrategioihin heidän ollessaan erillään lapsistaan (Celinska & Siegel 2010),

raskauden kokemiseen vankilassa (Hutchinson & Moore & Propper & Mariaskin 2008),

päihdeäitien vanhemmuuden taitojen kehittämiseen (Kissman & Torres 2004) sekä miesvankien

isätaitojen harjaannuttamiseen (Harrison 1997). Tutkimusta on tehty myös siitä, miten vankeus

vaikuttaa rangaistusta suorittavien miesten perhe-elämään ja vaimoihin siviilissä (Carlson &

Cervera 1991) sekä heidän lapsiinsa (Dawson & Jackson & Nyamathi 2012).

25

4 ARVIOINTITUTKIMUKSESTA

Arviointia voidaan tehdä eri tavoin. Keskeinen eroja tuottava tekijä liittyy arviointitiedon

luonteeseen: onko arvioinnin kohteena toimijoiden subjektiivinen kokemus vai pyritäänkö

arvioinnilla saamaan objektiivista, kvantifioitavaa tietoa kohteesta. Eräs tapa jäsentää arviointeja on

luokitella niitä arvioinnissa käytettävän tiedon, menetelmien ja tarkastelun kohteiden perusteella

seuraaviin suuntauksiin: empiristinen arviointi, realistinen arviointi, tulkinnalliset ja osallistavat

arvioinnit, kriittinen arviointi ja pragmaattinen arviointi. (Kivipelto 2008, 15.)

Michael Scriven kuvaa evaluointia (arviointi) prosessina, missä määritellään jonkin asian arvo,

ansio tai merkitys. Evaluoinnissa on neljä premissiä: grading (arvostelu), ranking (arvojärjestykeen

asettaminen), scoring (pisteytys) ja apportioning (arvottaminen ansion mukaan). Siitä huolimatta,

että evaluointia voidaan pitää itsenäisenä tieteenalana, se on myös transdisipliini tarjoten työkaluja

varsinaisille erityistieteille. (Scriven 1998, 85.)

Pawson & Tilley (1997) luokittelevat arviointityypit kokeelliseen, pragmaattiseen, realistiseen ja

konstruktivistiseen ryhmään. Kazi vuorostaan puhuu empiristisestä, pragmatistisesta,

tulkinnallisesta ja postpositivistisesta arvioinnista (Kazi 2000, 756).

Empiristisessä arvioinnissa pääpaino on tulosten kvantitatiivisessa mittaamisessa, vähemmän

kiinnitetään huomiota mekanismeihin, interventioihin, jotka ovat saaneet oletettavasti vaikutukset

aikaan. Pragmaattisessa arvioinnissa yhdistyvät laadullinen ja määrällinen havainnointi

(mittaaminen), missä pääperiaatteita ovat arvioinnin käytännöllisyys ja tehokkuus. Pragmaattinen

arviointi on usein tilaustyötä, jolloin maksajan tarpeet korostuvat sosiaalityön kokonaisvaikutusten

jäädessä huomioimatta. Tulkitsevat lähestymistavat sisältävät painotuksia kriittisestä teoriasta ja

sosiaalisesta konstruktionismista. Arviointimetodiikka koostuu mm. empiristisistä ja

hermeneuttisista välineistä. Laadullinen näkökulma korostuu, koska päämääränä on päästä

osallistujien subjektiivisten arvojen, intentioiden ja tulkintojen tasolle. Myös tulkinnallista

arviointia on kritisoitu evaluoinnin yksipuolisuudesta, joka selitty tilaajan tarpeilla.

Postpositivistisen eli tieteellisen realismin ihanteiden mukaisesti toteutetussa arvioinnissa on kolme

huomioitava muuttujaa: konteksti (sosiaalinen tilanne), mekanismi (ideat, mahdollisuudet) ja tulos.

26

Tässä arvioinnissa selvitetään, millaisessa kontekstissa jokin prosessi tai mekanismi tuottaa

tuloksen. Kyseessä on ns. CMO-analyysi (context, mechanism, outcome). (Sulavuori 2007, 20.)

Michael Quinn Patton korostaa arvioinnin käyttäjälähtöisyyttä. Arviointi jakautuu hänen mukaansa

kolmeen pääluokkaan: päätösorientoitunut arviointi, kehittämisorientoitunut arviointi ja tieto-

orientoitunut arviointi. Päätösorientoituneen arvioinnin tarkoituksena on tuottaa tiettyihin

arviointikriteereihin perustuvaa informaatiota päätöksentekijöille. Kehittämiseen fokusoitunut

arviointi pyrkii kehittämään tarkasteltavaa toimintoa. Tieto-orientoitunut arviointi tuottaa nimensä

mukaisesti tietoa yleishyödyllisellä tavalla, arvioinnin tulokset ovat hyödynnettävissä lisääntyneen

tiedon merkityksessä myöhempänä ajankohtana. (Patton 1997, 65–70.)

Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointiin voidaan soveltaa menetelmää, joka tunnetaan

tapauskohtaisena arviointina. Joel Ficsherin kehittämä menetelmä on käytettävissä tietyn ilmiön

evaluointiin, mikäli seuraavat kriteerit täyttyvät: 1) asiakkaan ongelma voidaan täsmentää 2)

asiakkaan ongelma voidaan mitata 3) asiakkaan ongelman muuttumisen seuraaminen ajallisesti on

mahdollista, sekä ennen että jälkeen intervention ennalta suunnitellun tutkimusasetelman mukaisesti

4) asiakassuhde mahdollistaa suunnitellun intervention. (Rostila & Mäntysaari 1997, 4.)

Menetelmää Suomessa soveltaneet Rostila & Mäntysaari ovat luopuneet Fischerin ideoiden

kategorisesta noudattamisesta. Menetelmää voidaan käyttää heidän mielestään asiakkaan tilanteen

(ongelman) edistymisen arviointiin ilman, että tietyn intervention kausaalisuhde saadaan

selvitetyksi. (Rostila & Mäntysaari 1997, 5.)

Tapauskohtaisessa arvioinnissa on ratkaistavana kaksi kysymystä: 1) evaluatiivinen kysymys; onko

intervention kohteena oleva ongelma muuttunut 2) kokeellinen kysymys; onko interventio

vaikuttanut muutokseen (Bloom & Fischer 1982, 235).

Tapauskohtaiset arviointimallit (single case design) vaihtelevat yksinkertaisista, evaluatiiviseen

kysymykseen vastaavista selittävistä malleista interventioiden vaikuttavuudelle kausaalisia

selityksiä hakeviin malleihin (Kazi & Wilson 1996, 701). Kazi & Wilson esittelevät erilaisista

käytöshäiriöistä kärsiviä nuoria esimerkkeinä tapauskohtaisen arvioinnin soveltamisessa

sosiaalityössä. Eräällä kouluikäisellä tytöllä on vaikeuksia hillitä aggressiivisuuttaan. Vanhemmat

kirjaavat (mittaaminen) kiukunpuuskat ylös, samaan aikaan tyttö sekä vanhempansa saavat tukea ja

neuvoa (interventio) sosiaalityöntekijältä. Käytösongelman muutosta arvioidaan uudella

mittauksella, kun interventiota on toteutettu jonkin aikaa. Edellä mainitulla asetelmalla kyetään

27

vastaamaan evaluatiiviseen kysymykseen, mutta kokeelliseen kysymykseen vastaus jää saamatta.

Kohdeongelman numeraalinen mittaaminen voidaan suorittaa myös selvästi ennen intervention

aloittamista, jolloin saadaan ainakin loogisesti katsottuna intervention vaikutuksesta puhdistettu

mittaus. Intervention kausaalisuhdetta ongelman parantumiseen voidaan selvittää siten, että

interventio on tietyn mittausvälin tauolla, jonka jälkeen interventio otetaan uudelleen käyttöön.

Mikäli mittaustuloksissa on havaittavissa systemaattista vaihtelua intervention käytöstä riippuen,

hypoteesi intervention positiivisesta vaikutuksesta ongelman parantumiseen vahvistuu. (Emt. 702 –

708.) Tapauskohtaiseen arviointiin liittyy myös edellisen esimerkin kaltaisia eettisiä ongelmia. On

ammattieettisesti paheksuttavaa ja käytännössä epätodennäköistä, että sosiaalityöntekijä

pidättäytyisi antamasta apua asiakkaalleen, jotta hän voisi kokeellisesti selvittää onko tällä avulla

vaikuttavuutta.

Tapauskohtaisessa realistisessa arvioinnissa kausaalisuus käsitetään generatiivisena. Generatiivisen

kausaalisuuden premissinä on, että tapahtumien selittämisessä muutokselle ei voida tunnistaa yhtä

ainoaa selittävää tekijää. Realismin mukaan todellisuus on kerroksellista, jonka vuoksi muutokseen

vaikuttavien syymekanismien yksiselitteinen tunnistaminen on hankalaa. (Mark & Henry & Julnes

1998.)

28

5 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS

5.1 Rikosseuraamuslaitoksen organisaatio

Rikosseuraamuslaitos jakautuu alueellisesti kolmeen rikosseuraamusalueeseen (Etelä-Suomi, Länsi-

Suomi sekä Itä- ja Pohjois-Suomi), jotka ovat asiakasmääriltään hyvin samankokoisia, mutta

maantieteellisesti erikokoisia. Ääripäissä ovat Itä- ja Pohjois-Suomen rikosseuraamusalue, joka

ulottuu Utsjoelta Kotkaan sekä Etelä-Suomen rikosseuraamusalue, jossa vangit ja vankilat

sijaitsevat saman työssäkäyntialueen sisällä. Vankeuslain mukainen vangin sijoittaminen vankilaan

lähelle kotipaikkaa (Vankeuslaki 2005/767, 4 luku, 8§) ei siten aivan toteudu yhdenvertaisesti koko

maassa.

Rikosseuraamusalueiden lisäksi organisaatioon kuuluvat keskushallinto ja edellä mainituista hieman

erillään toimivat täytäntöönpanoyksikkö, terveydenhuoltoyksikkö ja rikosseuraamusalan

koulutuskeskus. Täytäntöönpanoyksikkö huolehtii rangaistusten muodollisesta täytäntöönpanosta,

mm. rangaistusaikojen laskemisesta tuomioistuinten päätösten mukaisesti. Rikosseuraamuslaitoksen

terveydenhuoltoyksikkö toimii vielä toistaiseksi oikeusministeriön alaisuudessa, mutta vankien

terveydenhuolto on siirtymässä Terveyden- ja hyvinvoinnin laitoksen järjestämisvastuulle.

Rikosseuraamusalan koulutuskeskus toimii alan perustutkintokouluttajana, erityisesti vartijan

koulutukset, sekä täydennyskouluttajana. Koko organisaatiota johtaa pääjohtaja.

Rikosseuraamusalueilla toimivat yksiköt (vankilat, yhdyskuntaseuraamustoimistot ja

arviointikeskukset) muodostavat rikosseuraamuslaitoksen toiminnallisen ytimen. Vankilat vastaavat

ehdottomien vankeusrangaistusten toimeenpanosta, yhdyskuntaseuraamustoimistot kantavat

vastuun avoseuraamusten täytäntöönpanosta ja lyhyehköjen vankeusrangaistusten rangaistusajan

suunnitelmien laatimisesta ja arviointikeskusten toimivallassa ovat rangaistusajan suunnitelmien

laatiminen, niistä päättäminen ja vangin sijoittaminen vankilaan. Vankiloiden tehtävänä ei ole

ainoastaan järjestää rangaistusajan suunnitelman mukaista toimintaa, vaan ne myös arvioivat

29

toiminnan toteutumista. Vaikka rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden seuranta/arviointi

kohdistuu ennen kaikkea vangin yksilölliseen etenemiseen, arviointia voidaan tarkastella myös

järjestelmän palvelukyvyn arviointina.

Rangaistusajan suunnitelman arvioinnilla on merkitystä. Huolellisesti rangaistusajan suunnitelmaa

noudattavalla vangilla on mahdollista päästä poistumisluvalle, kun puolet vankilassa istuttavasta

ajasta on suoritettu. Muutoin loma-aika aukeaa, kun kaksi kolmasosaa on suoritettu. (VL 14 luku, 3

§.) Samoin vangin siirtäminen vankilasta toiseen (suljetusta vankilasta avolaitokseen, suljetusta

vankilasta suljettuun vankilaan, avovankilasta suljettuun laitokseen) perustuu pitkälti rangaistusajan

suunnitelman toteutumiseen (VL 6 luku). Valvottu koevapaus, joka oli ennen arviointikeskuksen

johtajan päätösvallassa ja joka on vuoden 2014 alusta lähtien ollut vankilan johtajan päätettävissä,

pohjautuu myös vahvasti rangaistusajan suunnitelmaan (Laki valvotusta koevapaudesta 1 luku, 3 §).

Kuvio 1

Rikosseuraamuslaitoksen organisaatio

30

Rikosseuraamuslaitoksen organisaatio on muuttunut vankien terveydenhuollon osalta 1.1.2016

alkaen. Uusi vankiterveydenhuollon yksikkö toimii Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen

alaisuudessa sosiaali- ja terveysministeriön rahoituksella. (Laki vankiterveydenhuollon yksiköstä.)

5.2 Tutkimusaineisto

Vuonna 2011 vankeusvangeista 44 %:lla päärikoksena oli väkivaltarikos (henkirikos 23 %, muu

väkivaltarikos 21 %). Huumausainerikos oli päärikoksena 17 %:lla vangeista. Varkausrikoksista

tuomittuja oli 10 prosenttia ja muista omaisuusrikoksista rangaistuja oli 6 %.

(Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja 2012, 38.)

Ylivoimaisesti suurin vankien ikäryhmä on 30-39 - vuotiaat, joita vuonna 2011 oli 33 %

vankeusvangeista. Toiseksi suurinta ryhmää edustavat 40-49 –vuotiaat, joita oli samana vuonna 23

%. Viisikymppisiä ja sitä vanhempia vankeja oli 14 %, ja alle 25- vuotiaiden edustus vankiloissa oli

noin 10 prosentin luokkaa tutkittavana vuonna. (Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja 2012, 39.)

Rikosseuraamuslaitoksen tilastojen mukaan 33 % vangeista oli ensikertalaisia vuonna 2011. Toista

kerta vankilassa oli 13 prosenttia vangeista. Suurin ryhmä muodostuu vangeista, joiden

vankilakertaisuus on 3 - 7. Heitä oli 35 %. Kahdeksatta tai useammatta kertaa vankilassa olevia

vuonna 2011 oli 20 %. (Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja 2012, 40.)

Tässä opinnäytetyössä tarkastellaan vangin käyttäytymisen muutoksen arviointia vankilassa.

Tutkimusaineistona on rangaistusajan suunnitelmien tavoitteiden seurantaan liittyvät kirjaukset

vankitietojärjestelmässä.4 Aineisto on muodostettu harkinnanvaraisena näytteenä perusjoukosta,

jona voidaan pitää vankien päivittäistä keskimäärää. Vankiluku on vaihdellut 2000-luvulla noin

3900 – 2800 vangin välillä vakiintuen viime vuosina noin 3100 vankiin, mikä on noin 20 prosenttia

vähemmän kuin vuonna 2005, jolloin päivittäinen vankiluku oli 3888. (Rikosseuraamuslaitoksen

tilastoja 2014, 5.)

4 Rikosseuraamuslaitoksen keskushallintoyksikkö on myöntänyt tutkimusluvan vankitietojärjestelmän (VATI) käyttöön

12.6.2012. Tutkimuslupa on liitteenä.

31

Tutkimusaineisto koostuu 9 vangin rangaistusajan suunnitelmasta ja niiden tavoitteiden

arvioinnista. Aineiston valintakriteerit olivat seuraavat: vangit ovat vapautuneet vuonna 2011,

vangit edustavat eri rikosseuraamusalueita (Etelä-Suomi, Länsi-Suomi sekä Itä- ja Pohjois-Suomi),

rangaistuksen pituus vähintään 2 v 6 kk, vapautuminen suljetusta vankilasta, avovankilasta ja

valvotusta koevapaudesta. Aineisto on poimittu vuonna 2011 vapautuneiden vankien joukosta, joka

oli aineiston poimintahetkeä v. 2012 edeltävä vuosi. Valitsin saman vapautumisvuoden yhdeksi

aineiston valintakriteeriksi lähinnä teknisistä syistä johtuen; poiminta voitiin toteuttaa

vaivattomimmin. Toisaalta tutkimusasetelma, jossa aineisto olisi poimittu eri vuosilta mahdollistaen

arvioinnin vertailun, olisi tuonut mukanaan ajalliseen reliaabeliuteen liittyvät kysymykset (vrt. Kirk

& Miller 1986, 41-42).5 Rangaistuksen pituus on merkityksellinen tekijä, millä varmistetaan se, että

vangin rangaistusajan suunnitelman etenemistä on vankilassa todellakin arvioitu. Lisäksi pyrin

huomioimaan vangin päärikoksen nimikkeen, jotta perusjoukkoon suhteutettu edustavuus toteutuisi.

Erilaisten laitostyyppien ja alueellisen kattavuuden halusin näkyvän myös aineistossa, vaikka en

olettanut niillä olevan merkitystä arvioinnissa. Vaikka pyrin aineiston valinnassa löytämään

arvioinnin tyypillisiä tapauksia, aineistosta ei voida tehdä kvantitatiivisen tutkimuksen tavoin

tilastollisia yleistyksiä.

Edellä mainituilla perusteilla valitsin kultakin rikosseuraamusalueelta 3 vankia, jotka ovat

vapautuneet 1 hlö/suljettu laitos, 1hlö/avolaitos ja 1 hlö/valvottu koevapaus. Vapautuessaan

aineiston vangit olivat kirjoilla kahdeksassa eri vankilassa. Vankeustuomioiden pituudet (sisältää

ehdonalaisen rangaistuksen, ns. jäännösrangaistus) vaihtelivat 2 v 10 kk:sta 10 v 5 kk:n

rangaistukseen. Lyhyin vankilassa suoritettu rangaistusaika oli 1 v 9 kk, pisin rangaistus ennen

ehdonalaiseen siirtymistä oli 7 vuotta. Ensikertalaisia aineistossa oli 4. Loppuaineisto koostuu

rikoksenuusijoista, joista kolme vankia oli toista kertaa vankilassa ja kaksi vankia kuudetta kertaa

vankilassa. Ns. vankeinhoidollinen kertalaisuus määrittää vankilassa suoritettavan rangaistuksen

pituuden; ensikertalainen suorittaa tuomioistuimen määräämästä rangaistuksesta puolet,

rikoksenuusijalle tulee suoritettavaksi kaksi kolmasosaa ja alle 21-vuotiaat rikoksentekijät selviävät

yhdellä kolmasosalla. (Rikoslaki 2 c, 5-7 §.)

5 Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointiin velvoittava vankeuslaki tuli voimaan 1.10.2006. Oletan

rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arvioinnin muuttuneen lain voimassaoloaikana, mihin vaikuttaa tarkastelun

historiallinen ajankohta, hallinnon ohjeet ja määräykset sekä laajempi yhteiskunnallinen ilmapiiri.

32

Suurin osa aineistosta, 6 vankia, kuuluu ikäryhmään 30-40 v. Lisäksi joukossa on kaksi

viisikymppistä sekä yksi 25-vuotias vanki. Päärikoksena neljällä (4) vangilla on tappo, kolmella (3)

törkeä huumausainerikos, yhdellä (1) rangaistus on luettu varkausrikoksista ja yhdellä (1) törkeistä

petoksista.

Harkinnanvaraisen näytteen perusteella ei voida tehdä tilastollisia yleistyksiä suurempaan

perusjoukkoon. Laadullisen tutkimuksen tavoitteena on tilastollisten yleistysten sijaan jonkin

toiminnan tai tapahtuman kuvaaminen, ymmärtäminen tai teoreettinen tulkitseminen (Eskola &

Suoranta 1998, 61-62). Aineiston valikoitumiseen liittyvänä olettamuksena oli, että aineiston

edustavuus (ikä, päärikos, vankilakertaisuus) suhteessa perusjoukkoon toteutuisi rangaistusajan

suunnitelman tavoitteiden sisällöissä. Toisin sanoen aineisto koostuisi tyypillisistä

arviointitapauksista. Kääntäen: vankitietojärjestelmästä olisi toki voitu kaivaa hyvinkin

poikkeuksellisia arviointitapauksia, mutta harvinaisuutensa vuoksi ne eivät olisi tuottanut

yleisempää ymmärrystä rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arvioinnista. Laadullisessa

tutkimuksessa puhutaan aineiston kyllääntymispisteestä eli saturaatiosta, kun uudet tapaukset eivät

enää tuota olennaisesti uutta tietoa tutkimuskysymyksiin (Eskola & Suoranta 1998, 61-62).

Nähdäkseni saturaatiopiste ylittyy selkeästi tavoitteiden sisällön suhteen, mutta itse arvioinnin

osalta en ole varma. Arvioinneista voidaan havaita yhteneväisiä piirteitä, jotka pätevät aineiston

kaikkiin tapauksiin. Olisiko lisäaineisto tuottanut materiaalia, joka olisi edennyt abstrahoinnin

tasolle? (vrt. Tuomi & Sarajärvi 2009, 110-111.)

Aineisto koottiin vankitietojärjestelmästä leikkaa/liimaa-tekniikalla MS word-asiakirjaksi.

Rivivälillä 1 aineistoa kertyi hieman yli 6 sivua, tarkasti ottaen 2314 sanaa. Aineisto sisältää

rikosseuraamusalan lyhenteitä ja käsitteitä, jotka olen kääntänyt aineisto-otteissa ymmärrettävälle

kielelle. Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi laaditaan aikajärjestyksessä etenevään

muotoon. Tästä poikkeava arviointi aiheutuu ilmeisestä kirjausvirheestä, jotka olen korjannut

kronologisen järjestykseen.

33

5.3 Aineiston analyysi

Analysoitavaa tutkimusaineistoa voidaan tarkastella viranomaistekstinä, jossa ammatillinen yhteisö

muodostaa myös tietyn diskurssiyhteisön (vrt. Helenius 2012, 435). Ammatillisille yhteisöille on

tyypillistä tekstityyppien pysyvyys, millä pyritään yhteisöllisten käytäntöjen vakauteen ja

vertailtavuuteen (Solin 2006, 79). Ammattitekstit ovat luonteeltaan täsmällisiä, tehokkaita,

yksiselitteisiä, asiallisia ja läpinäkyviä. Viestinnän pohjana on yhteinen tieto ja käsitys maailmasta,

joten kaikkea ei tarvitse kirjoittaa auki (Koskela & Katajamäki 2012, 455).

Uuden retoriikan tutkimuksessa erotetaan toisistaan universaaliyleisö ja erityisyleisö. Käsitteillä

viitataan viestin vastaanottavaan yleisöön, jolle puhe/teksti on kohdistettu. Universaaliyleisölle

suunnatun tekstin argumentaatiossa premissit ovat yleisesti tiedossa olevia seikkoja, jotka oletetaan

siten olevan kenen tahansa hyväksyttävissä. Erityisyleisölle tarkoitetussa tekstissä argumentaation

kaikkia premissejä ei ole välttämätöntä ilmaista eksplisiittisesti, koska kuulija-/lukijakunta kykenee

aihepiirin tuttuuden ansiosta täydentämään päättelyn ääneen lausumattomat premissit. (Perelman

1996, 20-25.) Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi on ehdottomasti erityisyleisölle

suunnattua viestintää, jonka potentiaalinen lukijakunta koostuu rikosseuraamuslaitoksen

työntekijöistä, asianomaisista vangeista ja mahdollisesti muista viranomaistahoista.

Analyysi toteutettiin laadullisena sisällönanalyysina. Sisällönanalyysi voidaan jakaa

aineistolähtöiseen (induktiivinen), teoriasidonnaiseen (abduktiivinen) ja teorialähtöiseen

(deduktiivinen) analyysiin. Aineistolähtöinen analyysi noudattaa induktiivista logiikkaa, mikä

tarkoittaa päättelyä yksityisestä yleiseen yltäen teorianmuodostukseen saakka. Teorialähtöisen

analyysin pohjalla oleva deduktiivinen päättely etenee yleisestä yksityistapauksiin, jolloin

analyysissa on lähinnä kyse yleisemmästä teoriasta muodostettujen hypoteesien testaamisesta

toisella aineistolla. Abduktiivinen sisällönanalyysi vuorostaan yhdistää empirian ja teorian. (Tuomi

& Sarajärvi 2002, 97.)

Vankilassa työskentelevänä ja jonkin verran rangaistusajan suunnitelman arviointeja tehneenä omaa

aineiston analyysin orientaatiotani ei voi kuvata puhtaasti aineistolähtöisenä sisällönanalyysina, sillä

esiymmärrys on kulkenut vahvasti mukana tutkimusideasta lähtien. Lisäksi aineisto on valmiiksi

jäsentynyttä tavoite/arviointi- struktuurin mukaisesti vakiintuneiden rangaistusajan suunnitelman

34

tavoitteiden pohjalta. Rikoksenuusimisen riskiteoriat vaikuttavat Grand Theory tasolla, mutta

taustalla ei ole tutkimusteoriaa, josta analyysikehikko olisi yksinkertaisesti dedusoitavissa. (kts.

Noro 2000.) Lähestymistapani muistuttaa abduktiivista päättelyprosessia. Viittaan abduktiolla

tutkimuksen lähtökohtaiseen vakaumukseen, että kokemusperäinen, henkilökohtainen, vielä

tieteelliseksi tiedoksi verifioimattomat hypoteesit ja intuitiiviset näkemykset ohjaavat havaintojen

tekemistä aineistosta.

Analyysini eteni käytännössä seuraavalla tavalla. Luin aluksi aineiston huolellisesti läpi useaan

kertaan, minkä mahdollisti aineiston koko. Aineisto on merkkimäärältään suhteellisen suppea ottaen

huomioon sen, että kyse on kuitenkin yhdeksän ihmisen elämästä ja heidän kuntoutumisensa

arvioinnista. Ensimmäiset alleviivaukset tein puhtaasti mielenkiinnon perusteella ilman

minkäänlaista luokitteluperustetta, jota Layder (1998, 53) kutsuu esikoodaukseksi. Tämän jälkeen

ryhmittelin aineiston rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden mukaan viiteen luokkaan. Analyysi-

/havaintoyksikkönä olivat esitetyt argumentit tavoitteiden etenemiselle tai etenemättömyydelle.

Näiden argumenttien joukosta identifioin samanlaisuuksia ja erilaisuuksia, johon pohjautuen

konstruoin erilaisia arviointityyppejä.

Analyysin tekemisessä on mainitsemisen arvoista sen aikaulottuvuus, sillä ensimmäisen ja toisen

analyysin toteuttamisen välillä on lähes kolme vuotta. Koen tämän voittopuolisesti myönteisenä

asiana, koska aineiston analysoiminen toiseen kertaan voi tuoda esille uusia näkemyksiä. Samoin

tutkimuksen luotettavuus (validiteetti ja reliabiliteetti) voi vahvistua, mikäli analyysin

johtopäätökset ovat yhteneväiset. Surkeampi vaihtoehto on se, että operationalisoinnissa on

perinpohjaisesti epäonnistuttu. Aineisto tuottaa tosin reliaabeleja, toistettavia ja tässä tapauksessa

myös ajasta riippumattomia havaintoja, mutta tutkimusasetelmassa voi olla validiteetin kannalta

perustavanlaatuinen virhe niin, että sillä ei kyetä vastaamaan siihen mitä on tarkoitus selvittää.

(esim. Hirsjärvi et al. 2002, 213.)

35

(mukaillen Tuomi & Sarajärvi 2002, 109)

Kuvio 2

Aineiston analyysin periaatteet

Aineisto on rangaistusajan suunnitelman standardimaisesta luonteesta johtuen hyvin jäsenneltyä,

luokittunutta, mikä helpottaa aineiston analyysia. Oman luokitteluni lähtökohtana ovat

rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden yleisimmät kategoriat, joihin on yhdistetty myös

harvinaisempia tavoitteita abstraktiotasoa nostamalla. Vaikka luokitteluni myötäilee valmiita

9 vangin RanSu:n tavoitteiden toteutumisen

arviointi ja seuranta –”tekstit”

Vankitietojärjestelmässä

Sisältöön perehtyminen

Arviointiulottuvuuksien muodostaminen

Aineiston luokittelu rangaistusajan suunnitelman

tavoitteiden mukaan

Analyysi-/havaintoyksikkö: argumentit

tavoitteiden etenemiselle tai etenemättömyydelle

Samanlaisuuksien ja erilaisuuksien identifiointi

A

B

S

T

R

A

H

O

I

N

T

I

36

kategorioita, sitä ohjaa tutkimukseni viitekehys. Kyse on eräänlaisesta arvioinnin arvioinnista,

meta-arvioinnista, jossa arviointia tarkastellaan ulkopuolisesta etic – näkökulmasta (vrt. Patton

2002, 335 - 337).

5.4 Tutkimuksen luotettavuus ja eettisyys

Tutkimusaineistoni sisältää yhtäältä vangin arkaluontoiseksi katsottavia henkilötietoja (rikollinen

teko, rangaistus tai muu rikoksen seuraamus) ja toisaalta virkamiesten suoria tunnistetietoja tai

epäsuoria tunnistetietoja, joiden perusteella arvioijan henkilöllisyys on helposti pääteltävissä.

Vangin tietojen huolellinen käsittely ja hänen henkilöllisyyden anonymisointi aineisto-otteissa on

itsestäänselvyys, mutta virkavastuulla toimivan virkamiehen henkilöllisyyden salaamiselle ei ole

samanlaisia perusteita. Päädyin kuitenkin anonymisoimaan arvioijan identiteetin ja hänen

vankilansa hienotunteisuussyistä sekä niiden vähäisen informaatioarvon vuoksi.

Aineistolainauksiin on merkitty arvioijan virkanimike, nimikirjaimet sekä arvioijan laitos

(avovankila tai suljettu laitos). Vankilan nimeä ei ole mainittu, koska pienissä laitoksissa tietyillä

virkanimikkeillä on vain yksi viranhaltija.

Aineisto tallennettiin salatulle muistitikulle. Aineiston analysoitavista paperitulosteista on poistettu

henkilötiedot. Tutkimuksen valmistuttua aineisto tuhottiin tutkimusluvan mukaisesti.

Henkilön antama vapaa suostumus henkilötietojen käyttämiseen on tutkimuksen ideaalinen

lähtötilanne. HetiL 14 §:n tieteellistä tutkimusta koskeva erityissäännös antaa kuitenkin luvan

poiketa suostumuksen hankkimisen suhteen (Ketola 2014, 33). Koska suostumusta ei vaadita, en

ryhtynyt sitä järjestelemään. Suostumuksen saaminen ei olisi ollut välttämättä helppoakaan.

Henkilön osoitetietojen kaivaminen väestötietojärjestelmästä olisi toki onnistunut suhteellisen

vaivattomasti siinä tapauksessa, että henkilöllä ei olisi turvakieltoa. Tosin laillista perustetta

osoitetiedon etsimiseen vtj:stä minulla ei välttämättä olisi ollut. Tätä kokemaani eettistä dilemmaa,

suostumuksen puuttumista, perustelin itselleni myös tutkimusasetelmalla. Tutkimukseni pääroolissa

on itse asiassa vankeinhoidon virkamiesten toiminnan arviointi, kuinka he suoriutuvat eräästä

työtehtävästään. Tarkasteltavana on myös vangin käyttäytyminen, mutta siihen kohdistuva

mielenkiinto ei sisällä arvoarvostelmaa, moraalista kannanottoa. Henkilötietolain äärimmäisen

37

tiukka tulkinta vaikeuttaa sosiaalitutkimuksen tekemistä ilman että tämä parantaisi tutkittavien

asemaa (Mäkelä 2005, 10).

38

6 RANGAISTUSAJAN SUUNNITELMAN

TAVOITTEIDENARVIOINTI

6.1 Ransun tavoitteiden sisältö

RanSu-arvioinnin raamit syntyvät suunnitelman laatimisvaiheessa, jolloin yksittäiset tavoitteet

operationalisoidaan vankilassa toteutettavaksi toimenpiteiksi. Nämä toimenpiteet ovat luonteeltaan

suosituksenomaisia ja ne vaihtelevat konkretian suhteen, mutta käytännössä ne ohjaavat vankilassa

tehtävää työtä. Aineiston tavoitteita on arvioitu 2-3 kertaa vuodessa. Toteutumien kirjaajat ovat

pääsääntöisesti rikosseuraamusesimiehiä, joukossa on muutama erityisohjaajan ja

sosiaalityöntekijän arviointi. Kirjaukset ovat joiltakin osin sekavia vaikuttaen huolimattomasti

tehdyiltä. Arviointia ei ole kaikissa tapauksissa päivätty, jonka johdosta olen joutunut tulkitsemaan,

viittaako tietty kirjaus ajallisesti aiempaan vai myöhempään arviointiin. Käytännössä tämä on

tarkoittanut mm. sen pohtimista, onko vangin rangaistusajan suunnitelmaa arvioitu 1, 2 vai 3 kertaa

vuoden aikana.

Aineiston vangeilla on rangaistusajan suunnitelmassaan 3-6 tavoitetta. Tavoitteet liittyvät

tiivistetysti viiteen ulottuvuuteen: päihteiden käyttö, työ- ja opiskelu, sosiaaliset suhteet, ajattelu- ja

käyttäytyminen sekä vapautuminen.

Jokaisella vangilla on vähintään yksi päihteiden käyttöön liittyvä tavoite, joillakin päihdehistorian

laadusta johtuen ongelma on huomioitu kahdella tavoitteella. Päihdetavoitteet ovat

abstraktiotasoltaan erilaisia ilmentäen henkilön päihdekuntoutumisen vaihetta. Vähimmillään kyse

on oman päihdekäytön varovaisesta kyseenalaistamisesta, motivaation herättämisestä päihteiden

käytön rajoittamiseen ja toisella äärilaidalla tavoitteessa on kyse päihteettömyyden ylläpitämisestä.

Ääripäiden väliin sijoittuvat seuraavalla tavalla muotoillut tavoitteet: päihteettömyyden tukeminen,

päihdekuntoutukseen osallistuminen ja päihdeasioiden hoitaminen.6 Päihdetavoitteet voivat olla

6 Tavoitteet muistuttavat selkeästi addiktiivisen käyttäytymisen transteoreettista muutosvaihemallia, (Prochaska et al

1992), jonka osia ovat esiharkintavaihe, harkintavaihe, päätöksentekovaihe, toimintavaihe, ylläpitovaihe ja

retkahdusvaihe.

39

myös päihdespesifisiä siten, että kontrollin kohteeksi on erityisesti määritelty joko alkoholi tai

huumausaineet.

Yhtä lukuun ottamatta jokaisella aineiston vangeista on koulutukseen tai työllistymisen

parantamiseen liittyvä tavoite. Työtä ja koulutusta sivuavat tavoitteet tähtäävät luonnollisesti siihen,

että vankilasta päästyään henkilön työllistymis- ja koulutusmahdollisuudet olisivat paremmat kuin

ennen tuomiota. Tavoitteet eroavat toisistaan vaativuuden ja kunnianhimoisuuden suhteen

heijastellen luonnollisesti henkilön työ- ja koulutushistoriaa. Ensinnäkin vankilan tehtäväksi

voidaan määrittää vangin koulutusmahdollisuuksien kartoittaminen, tavoitteen mukaisen

työskentelyn ollen tällöin eräänlaista urasuunnittelua ja ammatinvalintaohjausta. Toinen

tavoitetyyppi on formuloitu hyvin yleisellä tasolla, ”työ- ja toimintakyvyn ylläpitäminen”, mikä

mahdollistaa vankilalle useita toimenpidevaihtoehtoja. Kolmas tavoitetyyppi koskee ammatillisten

valmiuksien vahvistamista, mikä sallii toiminnan suunnittelemisen väljästi tavoitteen mukaiseksi

edellyttäen kuitenkin konkreettisia ja aktiivisia toimenpiteitä vangilta.

Sosiaalisiin suhteisiin liittyvä tavoite on kirjattu neljälle vangille. Tämä tavoiterypäs sisältää jo

olemassa olevien sosiaalisten suhteiden ja vanhemmuuden tukemista sekä perhesuhteiden

kehittämistä ja toisaalta haitallisista rikoksia tekevästä ja päihteitä käyttävästä seurasta luopumista.

Aiemmassa kirjallisuuskatsauksessa sosiaaliset suhteet todettiin olevan joko rikoksenuusimista

lisäävä tekijä tai uusilta rikoksilta suojaava tekijä.

Periaatteessa rikoksen tekemistä, kuten minkä tahansa teon tekemistä, edeltää ajatus - näin ainakin

voidaan olettaa rikosoikeudellisesti syyntakeisista henkilöistä puhuttaessa. Tässä mielessä jokaista

rangaistusajan suunnitelman tavoitetta olisi mahdollista tarkastella ajatteluun ja käyttäytymiseen

liittyvänä kysymyksenä. Yli puolella aineistoon valikoituneilla vangeilla on tavoite, joka voidaan

eksplisiittisesti luokitella kognitiivis-behavioraaliseksi tavoitteeksi. Tämän ulottuvuuden tavoitteet

ovat seuraavat: aggression hallinta ja itsehillintä, ongelmaratkaisutaitojen kehittäminen, oman

väkivaltakäyttäytymisen läpikäyminen, rikoksia sallivien asenteiden pohtiminen ja rikosvastaisten

asenteiden vahvistuminen.

Vapautumiseen liittyvä tavoite on ainoastaan kahdella vangilla. Tätä selittänee se, että vankeuden

täytäntöönpanon perusfilosofia tähtää vapautumiseen, jota vankeuden sisältö erilaisine

rangaistusajan suunnitelman tavoitteineen palvelee. Suunnitelmallinen vapautuminen on asetettu

40

erityiseksi tavoitteeksi sellaisille rikoksenuusijoille, joille ehkä juuri vapautumishetki on

osoittautunut riskialttiiksi.

6.2 Päihdetavoitteen arviointi

Päihdetavoitteen toteutumista koskeva argumentointi tapahtuu viittaamalla päihteettömyydestä

saatavaan evidenssiin yhtäältä tässä ja nyt sekä viittaamalla vapautumisen jälkeiseen aikaan, jossa

korostuvat arvioinnin subjektiiviset elementit. Aineistossa käytetään päihteettömyyden todisteena

negatiivisia päihdetestejä, onnistuneita poistumislupia, asumista päihteettömällä osastolla tai

sitoumusosastolla. Päinvastaisesta eli päihdekäytöstä todistavat: positiiviset virtsatestit,

kieltäytyminen virtsatestistä, itsensä päihdyttäminen vankilassa. Päihteettömyyttä tukevat

toimenpiteet, jotka vähentävät päihteidenkäytöstä aiheutuvaa rikoksenuusimisriskiä, koostuvat

keskusteluista päihdeohjaajan kanssa ja ryhmämuotoisiin kuntoutusohjelmiin osallistumisesta.

Kolmanneksi arviointiulottuvuudeksi on hahmotettavissa vangin motivaatio päihteettömyyteen.

6.2.1 Objektiivisuus vs. subjektiivisuus

Kiistattomat faktat painottuvat arvioinnin havaintoaineistossa. Arvioinnissa mainitaan

päihdeohjelmien nimet, virtsatestien, onnistuneiden poistumislupien ja päihdekeskustelujen

lukumäärät. Osallistumista vankilan tarjoamiin päihdeohjelmiin ja vankilan päihdeohjaajan

yksilökeskusteluihin ei nähdä pelkästään hyvän vankeinhoitokäytännön toteutumatietona, vaan ne

osoittavat myös vangin muutosmotivaatiota. Seuraavat kahta vankia koskevat aineisto-otteet ovat

esimerkkinä edellisestä:

”13.1.10 päihdekeskusteluja 9 kertaa tähän mennessä. > 27.4.10 Keskustelut

jatkuneet. Asuu päihteettömällä ja antaa puhtaita näytteitä, rikosseuraamusesimies,

avolaitos”

”On ollut vankilan Matkalla muutokseen -päihdekuntoutusohjelmassa 7.1.-18.3.2011

välillä. Ryhmässä aktiivinen, osoittanut selkeää muutosmotivaatiota, erityisohjaaja,

avolaitos”

41

Päihdetyössä voidaan saavuttaa kuitenkin eräänlainen saturaatiopiste. Perusteellisesti käytyjen

päihdekeskustelujen jälkeen todetaan, että lisäkeskustelut eivät ole tarkoituksenmukaisia.

”Saa yksilöllistä päihdeneuvontaa vankilassa. 15.6.2009 rikosseuraamusesimies,

suljettu vankila. Päihdekuntoutustarve arvioidaan uudelleen päihdetyöntekijä X:n

toimesta. 3.11.2009 rikosseuraamusesimies, suljettu vankila; Päihdeongelmaa

työstetty riittävästi vankilassa ohjaajan kanssa sekä Kt-kurssin muodossa,

kuntoutusjatkumo avolaitoksessa jatkuu mahdollisesti kevään aikana. 27.1.2010

rikosseuraamusesimies, suljettu vankila.”

Päihdetyö voi kestää useita vuosia, jolloin päihdetyön vaikuttavuutta päästään tarkastelemaan myös

poistumislupien valossa. Pitkä laitoksessa oloaika lisää henkilöstön vangin tuntemusta, mikä

samalla mahdollistaa paremmin vangin käyttäytymisessä ilmenevien muutosten havaitsemisen.

Toisaalta pitkä vankeus tuottaa laitostumista, joka on syytä huomioida käyttäytymisen arvioinnissa.

Ohessa päihteiden käytön pohtiminen –tavoitteen arviointi kolmen vuoden ajalta aina

vapautumisarviointiin saakka.

”1.5.08 käynnit päihdeohjaajalla lopetettu ja keskitetty asiat psykologille, jolla jatkaa

käyntejä/sv 16.9.08/sv, keskustelut keskitetty psykologille 13.11.08 etenee hyvin/sv

Päivitetty vankilassa 4.6.09: asian käsittelyä ei ole ollut tarpeen jatkaa. RR ~

Motivoitunut päihteettömyyteen. Avolaitos 22.9.2009 sostt ~ Ennallaan. avovankila

18.5.2010 sostt/avovankila 23.6.2010 Lomilla ei pulmia. sostt/avovankila 21.10.2010.

Tietoinen tuntuu olevan omista riskeistään. sostt/avovankila 24.1.2011 Raittius

tavoitteena, keskustelutyötä ei halua. sostt/avovankila 21.6.2011 Vapautuessa ei katso

olevan tarvetta päihdetyöskentelyyn. sostt/avovankila”

Arvioinneissa käsitellään vankien päihteettömyysintentioiden vilpittömyyttä. Tämä voi tapahtua

viittaamalla henkilön kertomaan motivaatioon, jota ensimmäisissä arvioinneissa epäillään, mutta

jolle myöhemmissä arvioinneissa voidaan saada vahvistusta vangin todennetusta toiminnasta.

”Kertoo sanallisesti olevansa motivoitunut päihdekuntoutukseen. Hakenut myös eri

vankiloiden päihdekursseille, ei ole tullut valituksi. Varsinaista konkreettista

päihdekuntoutusta ei vielä aloitettu. Keskustellut päihdetyöntekijöiden kanssa

säännöllisesti, yrittänyt hakeutua useaan eri laitokseen päihteiden työstämiseen

29.12.09 - msr- Kävi antiriippuvuuskurssin helmikuu - maaliskuussa 2010. suljettu

vankila HP 29.4.2010. 24.3.2011 Etenee tavoitteen suuntaan. On koevapaudessa.

Asiat ok. rikosseuraamusesimies V 4.2.11 etenee tavoitteen suuntaan. Testit puhtaat,

ei vaikuta olevan ongelmaa asiassa /rikosseuraamusesimies V”

Arviointi nojaa vangin kertomaan, hänestä saatuun vaikutelmaan, jonka uskottavuutta työntekijä

puntaroi. Vaikka työntekijän arvio vangin päihdeongelman laadusta olisi yhteneväinen vangin

42

näkemyksen kanssa vankilassa, vapautuminen - johon koko vankeuden täytäntöönpano tähtää – tuo

arvioon epävarmuustekijöitä.

”Vahvapäätös olla käyttämättä huumeita (jyrkkä ei), alkon suhteen kohtuukäytön

tavoite vaikuttaa realistiselta. / erityisohjaaja/avovankila 8.4.2011.

Vapautumisvaiheessa 8.11. 2011 Vanki X:n päätös olla käyttämättä huumeita on

edelleen vahva ja alkoholinkäytön suhteen kohtuukäyttö vaikuttaa edelleen

realistiselta tavoitteelta. Joskin kertoo hasiksen ja amfetamiinin käytön rauhoittavan

omaa käyttäytymistä mutta ymmärsin, että amfetamiinin käyttöä ei aio jatkaa. /

erityisohjaaja/avovankila”

Vangilta odotetaan aloitteellisuutta ja aktiivista tarttumista päihdeasioidensa hoitamiseen, mitä

pidetään osoituksena hänen muutosmotivaatiostaan. Kyse on sitoutumisesta koko vankeusaikaan,

”sovitusti toimimisesta”, eräänlaisesta vankilahenkilökunnan ja vangin välisestä epävirallisesta

sopimuksesta, jossa pysyminen on vangin näkökulmasta järkevää. Esimerkiksi vangin ollessa

suljetussa vankilassa lupaus avolaitospaikasta voi toimia porkkanana päihdetyöhön.

6.2.2 Päihteiden käytön toteaminen

Enemmistöllä vangeista päihteiden käyttö on ongelmallista. Päihteiden käyttö ja sen liepeille

keskittynyt elämäntapa on ollut monella suoranainen syy rikoksentekemiselle ja vankilaan

joutumiselle. Olettamus päihteidenkäytön jatkumisesta vankilassa on siten täysin looginen

johtopäätös, mikä näkyy vankilahenkilökunnan lievänä varauksellisuutena aineistossa. Vankila-

aikainen päihteidenkäyttö on suhteellisen helppo todentaa alkoholin osalta puhallustestillä sekä

huumausaineiden, huumausaineiksi luokiteltavien lääkeaineiden ja dopingaineiden osalta

virtsatestillä, minkä näytteen Terveyden ja hyvinvoinnin laitos varmentaa. Puhtaista päihdetesteistä

huolimatta päihteidenkäytön epäilys ei häviä testeissä näkymättömien designhuumeiden vuoksi.

Myöskään poistumisluvan aikaista päihteidenkäyttöä ei voida todistaa varsinkaan alkoholin suhteen.

Päihdekuntoutumiseen, motivoituneeseenkin, kuuluu retkahtaminen. RanSu-arvioinneissa kasataan

evidenssiä vangin päihdeongelmasta mainitsemalla mm. itsensä päihdyttäminen laitoksessa,

päihdetestistä kieltäytyminen ja lomarikkomukset. Tämä ikään kuin esitetään muistutuksena

vangille, jos hän vähättelee päihdehaittojaan tai ei koe tarvitsevansa päihdekeskusteluja. Oheinen

aineisto-ote, joka sisältää arvioinnin kolmelta vuodelta tavoitteesta päihteettömyyden tukeminen,

43

kiteyttää olennaisen vankilakuntoutuksesta. Se on myös poikkeuksellinen arviointi, ehkäpä

tavoitteesta johtuen, että siinä arvioidaan itse asiassa vankilahenkilökunnan omaa toimintaa, kuinka

tuen antaminen ja vastaanottaminen on toteutunut.

”Muuttanut päihteettömälle sitoumusosastolle 13.05.08 / suljettu vankila, X Asuu

jälleen 3.10.2008 lähtien päihteettömällä sitoumusosastolla, omasta pyynnöstään.

Edellinen asumisjakso 28.8-3.9.2008 päättyi, koska kieltäytyi virtsatestistä. Asui

päihteettömällä sitoumusosastolla 4.5.-22.7.2008 välisen ajan. Karkaamisyritys

lääkärikäynnin yhteydessä keskeytti tämän jakson. 5.10.2008 rikosseuraamusesimies

X/suljettu vankila; Aloittanut yksilökeskustelut päihdeongelman työstämiseksi.

rikosseuraamusesimies J/suljettu vankila Suorittaa KT-kurssia ja tapaa

päihdetyöntekijää tavoitteen arvioimiseksi. 3.11.2009 rikosseuraamusesimies; KT-

kurssi suoritettu loppuun ja on hakeutumassa KT-jatkokurssille suljettuun vankilaan

X. 27.1.2010 rikosseuraamusesimies J; Rikkonut poistumislupaehtoja 10.3. Suljetussa

vankilassa ja pidätetty vahvasti päihtyneenä yksityisasunnosta Nokialta. 12.5.2010

rikosseuraamusesimies J 24.8.10, suljettu vankila, Ei edennyt. Vanki X ei asu

päihteettömällä osastolla mutta antanut kaksi puhdasta huumevirtsanäytettä viime

päivityksen jälkeen. Ei ole tavannut päihdeohjaajaa vankilassa joten

päihteettömyyden tukeminen on odottavassa tilanteessa. rikosseuraamusesimies S. Ei

tullut valituksi päihteettömälle, säännöllinen psykologikontakti/2.6-11

rikosseuraamusesimies, suljettu vankila. K. Hakee yhteisöhoito-osastolle. /

Rikosseuraamusesimies N/suljettu vankila 1.2.2011 Asuu sitoumusosastolla,

ongelmia ollut testin antamisessa / rikosseuraamusesimies, suljettu vankila K.

keskustellut päihdetyöntekijän kanssa tavoitteenmukaisesti 14.8.11

rikosseuraamusesimies S/ suljettu vankila.”

44

6.3 Työllistymistä ja koulutusta edistävien tavoitteiden arviointi

Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden työstämisen, mikä voidaan ymmärtää myös ammatillis-

sosiaalisena kuntoutuksena (vrt. Tuusa 2005, 32), lähtökohtana on toimintaan osallistuminen.

Vankeuslaki (8 luku 2§) määrää osallistumisvelvollisuudesta, mikä käytännössä koskee vain

avolaitoksia. Toiminnasta kieltäytyminen voidaan ”sanktioida” avovankilassa siirrolla suljettuun

vankilaan, mitä mahdollisuutta ei tietenkään suljetussa vankilassa ole. Toisin sanoen vanki voi

esimerkiksi kieltäytyä rangaistusajan suunnitelman mukaisesta työstä, mikä merkitsee silloin että

”RanSu ei etene”, eikä hänellä ole mahdollisuutta päästä avolaitokseen. Havaintojeni mukaan

enemmistö vangeista pyrkii kumminkin edistämään rangaistusajan suunnitelmansa toteutumista,

mikä näkyy tässäkin aineistossa myönteisenä suhtautumisena työllisyys/koulutus-tavoitteisiin.

Koulutus- ja työllisyystavoitteisiin liittyvät aktiviteetit jakautuvat vankilassa toteutettavaan

toimintaan ja vankilan ulkopuolella tapahtuvaan toimintaan. Vankilassa järjestettävä toiminta

sisältää erimuotoisia valmentavia/kuntouttavia kursseja, perusopetusta, ammatillisia koulutuksia,

lukio-opetusta sekä työtoimintaa. Vankeuden aikaisesta vankilan ulkopuolisesta, pidemmästä,

toiminnasta mainitaan yllättäen vain yhdessä arvioinnissa, jossa henkilö on käynyt päivittäin ns.

siviilitöissä vankilan ulkopuolella.

Lyhyempiin vankilan ulkopuolisiin käynteihin liittyy viranomaisyhteistyötä erityisesti työhallinnon

kanssa tai muiden verkostokumppanien kanssa, millä pohjustetaan valvottua koevapautta tai

ehdonalaiseen vapautumista.

”Käynyt ammatinvalintapsykologilla ja oppisopimusinfossa. Suunnittelee

työharjoittelua mahdollisen koevapauden ajalle. / 21.6.2011 rikosseuraamusesimies

H, avolaitos. Valvotun koevapauden aikana kuntouttava työtoiminta Joensuun

kaupungilla. Varannut ajan TE-toimistoon koevapauden alkuun. Hoitaa koulutus- ja

työllistymisasioita mm. ammatinvalintapsykologin kanssa. / 5.9.2011 erityisohjaaja K,

avolaitos.”

Edellisestä poiketen vapautumista voi edeltää hyvin sattumanvaraiselta ja umpimähkäiseltä

vaikuttava koulutuspolku.

”27.8.2007 Valittiin suljetun vankilan autoalan koulutukseen. opo, suljettu vankila.

Opiskelee Suljetun vankilan MAVI-koulutuksessa (valmentava ja kuntouttava opetus

ja ohjaus) 10.01.-19.12.2008 välisen ajan. 5.10.2008 rikosseuraamusesimies M,

suljettu vankila; Hakeutumassa ammattiaan vastaavaan koulutukseen avolaitokseen

lähiaikoina, työt verhoomossa jatkuu. 15.6.2009 rikosseuraamusesimies J, suljettu

vankila; Toimii työmiesten osaston puhdistajana ja aikoo hakeutua johonkin

45

ammatilliseen koulutukseen tuomion edetessä. 3.11.2009 rikosseuraamusesimies J,

suljettu vankila; Ammatillinen jatkokoulutus jatkunee avolaitoksesta käsin tuomion

edetessä. 27.1.2010 rikosseuraamusesimies J, suljettu vankila; Haki suljetun

vankilan hierojakoulutukseen, mutta ei tullut valituksi. 27.5.2010

rikosseuraamusesimies J, suljettu vankila 24.8.10, suljettu vankila, edennyt.

Tavannut opinto-ohjaajan ja aloittanut opiskelemaan kirjekurssin avulla kirjanpidon

alkeita. Ilmoittanut kiinnostuksestaan mitä moninaisempiin koulutuksiin, nyt

ajankohtaista löytää tarkoituksenmukainen avolaitos vapautumisen valmistelua

silmällä pitäen. /2.6.11 rikosseuraamusesimies K, suljettu vankila.”

Yhtä poukkoilevaa ja epäjohdonmukaista, aukkoja jättävää, voi olla myös arvioinnin

argumentaatiokin. Arvioinnissa voidaan kuvata johdonmukaisesti, miten vanki on aluksi ollut

valmentavassa/kuntouttavassa koulutuksessa, josta hän on siirtynyt suunnitelmallisesti

tutkintotavoitteiseen ammatilliseen koulutukseen. Opinnot etenevät hyvin lähes tutkintoon saakka,

kunnes tapahtuu jotain. Vanki ilmeisesti keskeyttää koulutuksen ja vaihtaa toiseen

koulutukseen/toimintaan. Arvioinnissa ei kuitenkaan esitetä minkäänlaista syytä äkilliselle

muutokselle. Muutos vain todetaan neutraalisti.

”1.5.08 jatkaa VAKO-kurssi, joka alkanut 7.1.08 ja loppuu toukokuussa, suorittaa

myös lukion kursseja/sv 16.9.08/sv, edelleen menossa lukio-opintoja, suunniteltu myös

ammatillista koulutusta 13.11.08 edennyt hyvin, käynyt TS-lomalla

ammatinvalintapsykologin luona onnistuneesti/sv Päivitys avovankilassa 5.6.09: Jaon

rakennusalan koulutuksessa. Koulutus sujuu hyvin avovankilassa 22.9.2009 sostt

Rakennusalan perustutkinto yhtä osioita vaille valmis, siirtynyt puualan

ammattistarttiin 12.4.2010 alk. avovankila 14.5.2010 sostt A, avovankila 23.6.2010

Rakennusryhmässä. sostt A, avovankila 21.10.2010 Puusepänalan koulutuksessa 8/10

alk. sostt A avovankila 24.1.2011 Koulutus sujuu hyvin. sostt A avovankila 21.6.2011

Siirtynyt keittiölle ja siellä pärjännyt. sostt A.”

46

6.4 Sosiaalisia suhteita koskevien tavoitteiden arviointi

Aineiston sosiaalisia suhteita koskevat tavoitteet jakautuvat kahtia: ne ovat luonteeltaan joko

rikoksilta suojaavia tekijöitä tai sitten niihin liittyy rikoksenuusimista lisäävä ulottuvuus.

Vastuullinen vanhemmuuden tukeminen/perhesuhteiden kehittäminen ja sosiaalisten suhteiden

tukeminen –tavoitteet voidaan lukea kuuluvan ensin mainittuihin. Sosiaalisten suhteiden

ylläpitämisen ympärille kietoutuviin tavoitteisiin vanki asennoituu tavallisesti erittäin myönteisesti

pyrkien aktiivisesti edistämään niiden toteutumista, koska ko. tavoite on positiivinen, pakkoja

sisältämätön ja yleensä hänen esille nostamansa. Yleensä tällaisessa tapauksessa on kyse puolison

tai lapsen tapaamisesta. Vankilan kannalta sosiaalisten suhteiden edistäminen on mutkikkaampaa,

koska tavoitteeseen liittyy aina turvallisuusarviointia lupaharkinnan muodossa. Ne ovat kuitenkin

sellaisia tavoitteita, jotka ovat yleensä mieluisia edistää niin vangin kuin henkilökunnan kannalta.

Kukapa haluaisi asettua poikkiteloin, kun on kyse esimerkiksi lapsen tapaamisen

mahdollistamisesta vankilan ulkopuolella tai perhetapaamisen järjestämisestä vankilassa.

Arvioinneissa mainitaan objektiiviset faktat: perhetapaamiset vankilassa, ts-poistumisluvat

perhesuhteiden perusteella, lasten, vanhempien ja sisarusten tapaamiset.

Rikoksenuusimisriskiksi tulkittavien sosiaalisten suhteiden (tavoitteet: Eroon nykyisestä rikoksia

tekevästä ja päihteitä käyttävästä tuttavapiiristä ja Päihteettömyyttä tukevien sosiaalisten suhteiden

tukeminen) työstämisessä on sen sijaan havaittavissa ristiriitoja. Arvioija esittää käsityksiä(än)

ongelman syistä ja muutoshalun esteistä. Tässä katkelmassa yhdistyvät keskusteluilla saatu

arviointitieto ja intuitio. Epäselväksi kuitenkin jää, viittaako arvioija todellakin omiin käsityksiinsä,

kollegoilta kuulemaansa vai vangin kertomaan.

”Tietää, että pitäisi päästä rikollisesta kaveripiiristä eroon, mutta ei vielä pysty

sisäistämään ajatusta, että jättäisi kokonaan entisen elämän taakseen.

/rikosseuraamusesimies HK 4.3.2010. Tilanne sama. Suljettu vankila 25.6.10

rikosseuraamusesimies TR. Tunnistaa ongelman keskusteluissa, mutta ei myönnä

rikollisen käyttäytymisen ja kaveripiirin yhteyttä selvästi. Suljettu vankila 12.10.10 -

msr- On hieman myönteinen käsitys kaveripiirin vaikutuksesta keskustelujen

yhteydessä. Epäselvää myös H:n toiminta rikoksessaan. suljettu vankila 25.4.11 MR

47

6.5 Ajatteluun ja käyttäytymiseen liittyvien tavoitteiden arviointi

Hieman yllättävää on se, että kolmasosalla aineiston vangeista ei ole rangaistusajan suunnitelmassa

erityisesti omaa ajatteluaan ja käyttäytymistään reflektoivaa tavoitetta. Tämä selittynee muilla

tavoitteilla, joihin sisältyy implisiittisesti kognitiivis-behavioraalinen ulottuvuus. Vankien rikollisen

käyttäytymisen taustalla olevat ongelmat ovat tavattoman laaja-alaisia ja toisiinsa nivoutuneita,

jonka vuoksi on hyvin vaikea ratkaista, mikä on rikollisen käyttäytymisen perimmäinen syy

kausaalisessa merkityksessä. Ajattelun ja käyttäytymisen yhteyttä pohtivat tavoitteet mielletään

kuitenkin ilmeisen tärkeiksi, koska niihin viitataan mm. päihdeproblematiikan yhteydessä. Erään

vangin arvioinnissa todetaan, että väkivaltakäyttäytymistä on käsitelty päihdekeskustelujen ohessa,

kun vankilassa ei ole ollut psykologin palveluja tarjolla.

6.5.1 Keskustelut vankilan asiantuntijan kanssa edistävät RanSu:n toteutumista

Yhteistyö vankilan työntekijän, erityisesti psykologin kanssa, on keskeinen tekijä osoittamaan

rangaistusajan suunnitelman etenemistä. Jokaisessa arvioinnissa viitataan joko keskusteluihin

psykologin, erityisohjaajan ja sosiaalityöntekijän kanssa tai osallistumiseen vankilan

akkreditoituihin toimintaohjelmiin. Psykologikäyntien lisäksi, jotka arvostetaan

vankilatyöntekijöiden käymistä keskusteluista korkeimmalle ja ehkä jopa korvaamattomiksi,

RanSu-arvioijat esittävät omaan kokemukseensa perustuvia käsityksiä vangin persoonasta.

Luonnehdinta voi olla neutraali tai aavistuksen myönteinen.

”Kertoo oma-aloitteisesti ja avoimesti tekemäänsä rikokseen liittyvistä asioista.

13.1.11/erityisohjaaja, avovankila. Vankilassa käsitellyt asiaa erityisohjaajan kanssa

käydyissä keskusteluissa. / 5.9.2011 erityisohjaaja, avovankila.”

Henkilöluonnehdinta voi olla myös yksiselitteisesti myönteinen. Seuraavassa lainauksessa viitataan

keskusteluihin, joita vanki on käynyt henkilökunnan kanssa. Kirjaajan oman vaikutelman ja vangin

subjektiivisten tuntemusten perusteella on tehty johtopäätös asenteiden muuttumisesta

rikoskielteisemmiksi.

48

”Asioista on keskusteltu rikosseuraamusesimies///Asiaa hk:n kanssa käsitellyt,

rikosseuraamusesimies mk, avolaitos 28.11.10///. Asenteita tarkasteltu osana Matkalla

muutokseen -ohjelmaa./erityisohjaaja, avolaitos 21.3.2011. Matkalla muutokseen -

kurssi ja NA-ryhmät auttaneet pohtimaan asiaa kriittisesti./erityisohjaaja, avolaitos.

3.10.2011: Asenteissa merkittävää muutosta, ei voi kuvitella enää esim. myyvänsä

pillereitä.”

Rikosvastaisten asenteiden vahvistamiseen liittyvän tavoitteen arviointi voi sisältää kaksijakoista

ainesta. Sopimusosastolle muuttaminen ja keskustelut erityisohjaajan kanssa todistavat muuttuneista

asenteista, mutta toiseen suuntaan viittaa epäily vankilassa tapahtuneesta törkeästä

huumausrikoksesta. Johtopäätöksenä arvioija esittää omana subjektiivisena arvionaan vangin

käyttäytymisen johtuvan hänen heikoista kognitiivisista kyvyistä.

”Muuttanut asumaan sopimusosastolle, jossa pystytään käsittelemään myös

rikosmyönteisiin asenteisiin liittyviä asioita./4.3.2010 rikosseuraamusesimies,

suljettu vankila. Keskustelee erityisohjaajan kanssa. Suljettu vankila 25.6.10

rikosseuraamusesimies TR. On keskustellut edelleen. Suljettu vankila 25.10.10

rikosseuraamusesimies TR. Keskusteluja edelleen jatkunut L:n kanssa 25.4.11

rikosseuraamusesimies MR Toisaalta tulossa käräjät 17.8.2011 törkeästä

huumausainerikoksesta, joka poliisilta saadun tiedon mukaan tapahtunut vankilassa

oloaikana. Suljettu vankila HP 17.6.11. Käräjät ovat nyt ohi (17.8.2011). Vanki on

käynyt yksilökeskusteluja erityisohjaajan kanssa asenteisiin liittyvistä asioista. Kovin

pitkälle ne eivät ole johtaneet, johtuen kai lähinnä heikohkoista kognitiivisista

valmiuksista.”

Puutteellisia ongelmanratkaisutaitoja ilmentävät vuorostaan kykenemättömyys pitkäjännitteiseen

toimintaan sekä itsensä päihdyttäminen vankilassa.

”Ei merkintöjä aiheen käsittelystä. rikosseuraamusesimies 4.5.2010, suljettu

vankila. Itsensä päihdyttäminen. rikosseuraamusesimies 15.7.2010, suljettu vankila.

Ei oikein osaa suunnitella asioita pitkällä tähtäimellä edelleenkään.

/rikosseuraamusesimies 26.10.2010 suljettu vankila. Päällimmäisenä mielessä

vapautuminen eikä ongelmien ratkaisu. 24.2.2011, suljettu vankila. Vankilassa nyt

psykologi, vanki jatkaa tapaamisia. Pari käyntiä psykologilla, Silta-valmennuksessa n

2 kk. Ei kuitenkaan merkittäviä tekoja/tapahtumia tässä osiossa. 24.10.2011

rikosseuraamusesimies, suljettu vankila.”

Ongelmakäyttäytymisen laadusta ja mahdollisista ratkaisukeinoista ei aina vallitse yksimielisyys

vankilatyöntekijän ja vangin välillä. Oheisessa aineisto-otteessa vanki on toiminut häneltä

edellytettävällä tavalla käyden psykologilla ja osallistumalla Suuttumuksen hallinta-kurssille. Tähän

asti yhteisymmärrys rangaistusajan suunnitelman mukaisesta työskentelystä on ollut rikkomaton.

Konsensuksen on rikkonut sosiaalityöntekijän ja vangin eriävät näkemykset siitä, miten

asianomaisen vangin tulisi toimia ristiriitatilanteessa.

49

”17.9.2007 16.2.08/sv, 26.3.08/sv, 1.5.08 jatkaa käyntejä psykologin vast.otoilla/sv

16.9.08/sv, jatkaa käyntejään psykologin luona 13.11.08 etenee suunnitelmallisesti/sv

Päivitetty avovankilassa 5.6.09: käsittely ei jatkunut. Tiedostaa yhteyden

alkoholinkäyttöönsä. Avovankila, 22.9.2009 sostt. avovankila 14.5.2010 Suha kurssi

keväällä 2010. sostt avovankila 21.10.2010 Suha kurssin siis suorittanut, sanoo ettei

mitään uutta oppinut, sostt avovankila 24.1.2011 Kovasti on itsevarmuutta. sostt

avovankila,21.6.2011 Ainakin sosiaalityöntekijän kanssa voimakkaita vastakkain

asetteluja syntynyt. Valinnut keinoksi välttää yhteistyötä. sostt, avovankila”

50

6.6 Suunnitelmallinen vapautuminen – arviointi koko vankeusajasta

Suunnitelmallinen vapautuminen- tavoitteen arviointi toimii kertauksena koko vankeusajasta alkaen

vankilaan saapumisesta päättyen vapautumiseen. Arvioinnissa käydään lävitse mm. vangin

työtoiminta, opiskelut, päihteiden käyttö ja sosiaalisten suhteiden ylläpito vankilassa, jotka toisaalta

on arvioitu erikseen muiden tavoitteiden osalta. Tämän tavoitteen arviointi ei tarjoa minkäänlaista

tiedollista lisäarvoa vangin kuntoutumiseen. Ihmetystä herättää lähinnä se, mitä arvioinnista

näyttäisi puuttuvan. Arviointi pysyttelee ajallisesti vankilakauden sisällä, ilman että otettaisiin

kantaa vapautta koskeviin suunnitelmiin. Arvioinnissa ei kerrota, mitä vanki aikoo tehdä elääkseen

vapauduttuaan, missä ja kenen kanssa hän asuu tai miten mahdollinen päihdekuntoutus jatkuu. Sen

vuoksi arvioinnista ei ole luettavissa myöskään henkilökunnan käsityksiä vangin

tulevaisuudensuunnitelmista.

51

6.7 Arvioinnin hierarkisuus

Rangaistusajan suunnitelman tavoitteita voidaan tarkastella vankilan näkökulmasta hierarkisesti.

Päihteiden käyttöön liittyvien tavoitteiden havainnointiin kiinnitetään ehdottomasti eniten

huomiota. Päihteettömyyttä kontrolloidaan päihdetesteillä. Lisäksi vangin käyttäytymistä

tarkkaillaan silloinkin, kun päihde-epäilys on kumottu negatiivisella virtsatestillä, jotta voidaan

vakuuttua hänen selvin päin olemisestaan. Vankilajärjestelmän fokusoituminen päihteiden käytön

havaitsemiseen on järkeenkäypää vankien päihteiden käytön yleisyyden vuoksi.

Rikosseuraamusasiakkaiden terveystutkimuksen mukaan vankien päihderiippuvuus on

kymmenkertaista muuhun väestöön verrattuna (Joukamaa et al. 2010). Useimmat rikokset tehdään

joko päihtyneenä tai päihteiden käytön rahoittamiseksi.

Vankilan nollatoleranssille on löydettävissä perusta vankeuslain 3§:stä, jossa vankeuden

täytäntöönpano määrätään täytäntöön pantavaksi siten että se olisi turvallista yhteiskunnalle,

henkilökunnalle ja vangeille (Vankeuslaki 2005/767). Vangin päihteettömyys on siten mitä

suurimmissa määrin henkilökunnan työturvallisuuskysymys. Yhtä lailla päihtynyt vanki voi

vaarantaa käytöksellään oman sekä muiden vankien turvallisuuden ollen pahimmassa tapauksessa

jopa hengenvaarallinen. Jos jätetään huomioimatta alkoholin sekä huumausaineiden vaikutus

rikoksenuusimiseen ja ajatellaan päihteettömyyttä suuren yleisön ja yhteiskunnan kannalta, niin

vangin poistumisluvan aikainen päihteidenkäyttö, joka on tosin kielletty, muodostaa potentiaalisen,

yleisen, turvallisuusuhan tai ainakin tietoisuus tällaisen mahdollisuudesta heikentää yleistä

turvallisuudentunnetta.

Muutostyöskentelyn tärkeimpänä tekijä voidaan pitää päihteettömyyttä, jota käsiteltiin edellä.

Muutoksen muut mahdollistajat ovat vangin halu muuttua (motivaatio) ja halu tehdä työtä

muutoksen eteen vankilahenkilökunnan avulla. Loogisesti katsottuna nämä kolme ulottuvuutta ovat

toisiinsa kiertyneitä antaen aiheen kysyä: eikö tietoinen päätös selvin päin olemisesta ole raittiuden

perimmäinen syy. Näin ehkä onkin vapaassa maailmassa, mutta vankilassa pätee nähdäkseni

toisenlainen toimintalogiikka. Vankila on pakottava ja pysäyttävä ympäristö seuraavassa

merkityksessä. Vankeusrangaistus voi alkaa kolmella tavalla. Vakavien rikosten, kuten henkirikos,

törkeä huumausainerikos ja törkeät seksuaalirikokset, ollessa kyseessä henkilö ei pääse vapaalle

jalalle kiinnioton jälkeen, vaan hän odottaa tutkintavankina lainvoimaista tuomiota vankilassa.

52

Mikäli tutkintavanki tai syyttäjä ei valita käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen, tuomitun status

muuttuu rangaistusvangiksi. Muussa tapauksessa lainvoimainen päätös tulee voimaan vasta

hovioikeuden käsittelyn jälkeen. Esimerkiksi henkirikoksen oikeusprosessi voi kestää parikin

vuotta. Kun rikoksentekijä napataan ns. itseteossa, ei häneltä kysytä muutosmotivaatiota. Jos

syytetyllä on akuutti päihdeongelma, tutkintavankeusaika toimii hänen ”katkaisuhoitona” hänen

tahdostaan riippumatta.

Oikeudenkäynnissä ehdottomaan vankeuteen tuomittu voi odottaa rangaistuksensa täytäntöönpanoa

vapaudessa oikeuden näin päättäessä. Tuomitun kotiin tulee vankilaan ilmoittautumismääräys,

jonka mukaisesti hänen tulee saapua määräaikaan mennessä vankilaan. Mikäli tuomittu ei ole

saanut täytäntöönpanolle lykkäystä ja hän jättää saapumatta vankilaan, niin hänet

etsintäkuulutetaan, jolloin poliisiviranomainen toimittaa rangaistun vankilaan. Jos henkilön

olinpaikasta ei ole tietoa tai on epäilys, että hän ei saavu määräaikana vankilaan, hänet voidaan

myös tällöin etsintäkuuluttaa. Voidaankin väittää, että itseilmoittautuminen vankilassa määräaikana

ja negatiivinen päihdetesti ilmaisevat henkilön vastuullisuutta ja muutoshalua. Päinvastaisesta

asenteesta kielii saapuminen vankilaan päihtyneenä poliisin toimittamana.

Toiseksi yleisin argumentti rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden etenemiselle on se, että vanki

tekee yhteistyötä vankilahenkilökunnan kanssa. Tämä voi tarkoittaa mm. antautumista

päihdekeskusteluihin, puhumista psykologille tai muille mielen asiantuntijoille, urasuunnittelua

(työ- ja koulutussuunnitelmat) vankilan erityisohjaajan kanssa ja työskentelyä työnjohtajan

alaisuudessa. Yhteistyö on ikään kuin horisontaalinen vaade, joka ylittää rangaistusajan

suunnitelman tavoitteiden sisällölliset kysymykset. Vankila on moniammatillinen amalgaami, jonne

on keräytynyt monipuolisesti vankien auttamisessa tarvittavaa osaamista. Vangin yhteistyöhalu,

motiivin syistä riippumatta, on auttamistyön välttämätön lähtökohta.

Rikoksentekeminen on lain rikkomista, johon liittyy olennaisesti vilpillisyys. Vanha suomalainen

sananlasku ”joka kerran keksitään, sitä aina epäillään” pätee hyvinkin vankilassa, sillä

vankilaympäristö tarjoaa henkilökunnalle oivallisen mahdollisuuden tarkkailla vangin puheiden ja

tekojen johdonmukaisuutta. Vangeilta edellytetään tosissaan olemista, teeskentelemätöntä, aitoa

sitoutumista elämänsä muuttamiseen. Muutosmotivaation havaitsemista voidaan kuitenkin pitää

arvioinnin hankalimpana tehtävänä tietoteoreettisesti, koska asianomainen on yleensä paras henkilö

vastaamaan elämäänsä koskeviin kysymyksiin. Tiettyä muutoshalua indikoivan toiminnan taustalla

voi olla muut motiivit. Vanki voi esittää olevansa kiinnostunut rangaistusajan suunnitelman

53

mukaisesta työskentelystä, koska tällä on myönteisiä seurauksia rangaistuksen suorittamiseen.

Vaihtoehtoisesti vanki voi kokea rangaistusajan suunnitelmansa yhdentekeväksi toimien pienimmän

haitan periaatteella ja tehden sen mitä häneltä odotetaan. Toimintaan osallistumisen motiivina olen

myös kuullut mainittavan ajan kulumisen paremmin. Yhtä kaikki lainrikkojataustan synnyttämä

kriittinen suhtautuminen vangin tekemisiin ja tekemättä jättämisiin näkyy systemaattisena epäilynä

vankeinhoidon rakenteissa.

Kuvio 3

Uusimisrikollisuuteen vaikuttaminen

vankilassa

interventio

54

7 RANSUN TAVOITTEIDEN ARVIOINTI ELÄMÄNHALLINNAN

JA RIKOKSEN UUSIMISEN ARVIOINTINA

7.1 Arvioinnin vaikeudet

Käsittelen lopuksi tutkimustuloksia erityisesti elämänhallinnan kehittymisen ja rikoksenuusimisen

arvioinnin näkökulmasta. Tämän tutkielman alussa esitin kriittisen kysymyksen siitä, kuinka

elämänhallinnan kehittymistä voidaan seurata vankilassa. Vankilaolosuhteet ja elinolot vapaudessa

poikkeavat toisistaan perustavalla tavalla, että vankilassa eläminen jää helposti todellisuuden

simulaatioksi. Vankilaa voidaankin kuvata yhdenlaisena tuotekehitysympäristönä, rikoksetonta

elämänhallintaa koskeva ominaisuus testataan vasta vapaudessa. Vankilassa pyritään vastaamaan

mitä moninaisimpiin elämänhallinnan ongelmiin, jotka on operationalisoitu rangaistusajan

suunnitelman tavoitteiksi.

Tässä yhteydessä on aiheellista täsmentää elämänhallinta – käsitteen eroa vankipopulaation ja

väestön perusjoukon välillä. Vaikka elämänhallintaan pätevät samat lainalaisuudet molemmissa

ryhmissä, niin vangeilla elämän hallitsemattomuus ja huono-osaisuus ovat usein muuta väestöä

totaalisempaa ja syvälle juurtuneempaa. Ns. tavallisilla ihmisillä, joilla ei ole vankilataustaa,

elämänhallinnallinen vaje voi olla tilapäinen, tietyllä osa-alueella vallitseva, ilman että se johtaisi

yleisempään syrjäytymiskehitykseen. Heillä elämän suunta on ikään kuin helpompi oikaista

yhteisössä vallitsevien arvojen ja normien suuntaan kuin moniongelmaisilla vangeilla, joita voi

samanaikaisesti rasittaa asunnottomuus, työttömyys, kouluttamattomuus ja heikko talous. Jos

elämänhallinta ymmärretään kykynä saavuttaa yleisesti hyväksyttyjä päämääriä lainmukaisin

keinoin, niin tämä moninaisia ponnisteluja vaativa tekeminen lienee todennäköisempää

nuhteettomien henkilöiden keskuudessa.

Vankeinhoidon tuloksellisuutta vankeuslaissa mainitun rikoksettoman elämänhallinnan

kehittämisen merkityksessä on vaikea arvioida. Ensinnäkin on haasteellista ratkaista, millainen

vaikutus rikosseuraamuslaitoksen interventioilla, näiden kombinaatioilla ja ylipäänsä vankeudessa

vietetyllä ajalla on rikoksenuusimiseen, vai selittääkö rikollisuudesta irrottautumista jokin muu

55

seikka. Toiseksi: kuinka kauan rikoksentekijän tulee olla kuivilla, jotta henkilön voidaan todeta

olevan oikeasti kuntoutunut? Onko rangaistuksensa suorittanut aina rikollinen, samalla tavoin kuin

ex-alkoholisti on tuomittu ikuisesti juopoksi, kunnes kuolema heidät näistä leimoista vapauttaa?

Eräs tapa uusimisrikollisuuden tarkasteluun on vankeinhoidollinen ensikertalaisuus. Henkilöä

pidetään vankeinhoidollisesti ensikertalaisena, jos hän ei ole rikosta edeltävänä kolmena vuotena

ollut suorittamassa vankeusrangaistusta vankilassa. Sekä vankeinhoidollinen ensikertalainen ja

absoluuttinen ensikertalainen pääsevät ehdonalaiseen vapauteen, kun rangaistuksesta on suoritettu

puolet. (Rikoslaki 2 c, 5 §.) Toisen lähestymistavan rikoksen uusimiseen tarjoaa

rikosrekisterimerkinnän vanheneminen. Merkintä alle kahden vuoden ehdottomasta

vankeusrangaistuksesta poistetaan kymmenen vuoden kuluttua lainvoimaisen tuomion

antamispäivästä ja yli kahden mutta enintään viiden vuoden vankeudesta saatu

rikosrekisterimerkintä poistetaan kahdenkymmenen vuoden jälkeen (Rikosrekisterilaki 10 §).

Raitasalo jakaa elämänhallinnan ulkoiseen ja sisäiseen elämänhallintaan. Ulkoisessa

elämänhallinnassa ihminen käsittelee ongelmallisiksi kokemiaan asioita sananmukaisesti

ulkopuolisin keinoin esimerkiksi vaikuttamalla materiaalisiin olosuhteisiin tai hakemalla tukea

muilta ihmisiltä. Sisäisessä elämänhallinnassa on kyse ihmisen psyykkisistä prosesseista, jotka

kohdistuvat ahdistuneisuutta aiheuttavien tilanteiden ratkaisemiseen. Sisäinen elämänhallinta

muodostuu omien tunteiden, kykyjen/taitojen, sopeutumis- ja mukautumiskyvyn sekä joustavuuden

käsittelystä. (Raitasalo 1995, 61-73.) Rangaistusajan suunnitelman tavoitteet suuntautuvat

molempien elämänhallinnan tyyppien kehittämiseen. Rikosseuraamuslaitoksen toimintaohjelmat

soveltuvat erityisesti sisäisen elämänhallinnan parantamiseen, mutta niiden välillinen vaikutus

näkyy myös ulkoisessa elämänhallinnassa. Olen ollut tutkimuksessani kiinnostunut niistä tekijöistä,

joita pidetään rangaistusajan suunnitelman etenemisen kannalta relevantteina. Vangin

elämänhallinnan eksplisiittinen havainnointi ei ole ollut itselläni tutkimustehtävänä, mihin eivät

keskity RanSu:n toteutumista arvioivat henkilötkään. RanSu-arvioinnissa kiinnitetään kuitenkin

huomiota päihteettömyyteen, vangin yhteistyökykyyn ja -haluun sekä muutosmotivaatioon, joita

voidaan pitää myös elämänhallinnan osatekijöinä.

Päihteiden käyttö on tunnetusti rikostentekemisen taustalla (esim. Lintonen & Lehti & Kääriäinen

2014). Lisäksi päihteet aiheuttavat vankilan ulkopuolella lukuisia muita elämänhallinnan ongelmia,

joista yhtenä keskeisenä ulkoisen elämänhallinnan puutteena voidaan mainita asunnottomuus (esim.

56

Granfelt 2013). Vangin yhteistyökykyä ja muutosmotivaatiota voidaan vuorostaan tarkastella

ilmauksena sisäisestä ja ulkoisesta elämänhallinnasta tai vähintään pyrkimyksenä elämänhallintaan.

Kirjallisuuskatsauksessa esitellyssä tapauskohtaisessa arvioinnissa on keskeistä asiakkaan ongelman

täsmentäminen siten, että toteutettavan intervention vaikuttavuus voidaan osoittaa ennen ja jälkeen

mittauksilla. Rangaistusajan suunnitelman tavoite voidaan käsittää eksplisiittisesti määritetyksi

ongelmaksi. Arviointikeskuksen laatimassa rangaistusajan suunnitelmassa annetaan

toimenpidesuosituksia (interventiot) ongelmien ratkaisemiseksi, mutta vankila päättää

henkilöresursseistaan riippuen millä keinoin tavoitteisiin pyritään. Ongelman määrittelyyn ja

mittaamiseen liittyy joitakin ongelmia. Rangaistusajan suunnitelman tietyn tavoitteen taustalla oleva

ongelmakäyttäytyminen ei välttämättä taivu mitattavaan muotoon. Esimerkiksi henkilön

empiirisesti todennettua taipumusta reagoida väkivaltaisesti johonkin ärsykkeeseen on vaikea

määritellä eksaktisti, mistä johtuen muutosindikaattorin luominenkin on mutkikasta.

Havaintoaineisto on tyypillisesti luonteeltaan laadullista, siksi numeraalinen mittaaminen,

subjektista riippumaton arviointi, ei ole mahdollista. Arvioinnin subjektiivisuutta korostaa myös se

seikka, että evaluoijat vaihtuvat havainnoiden tapausta aina silloisella hetkellä kykenemättä

havaitsemaan mahdollista muutosta.

Rangaistusajan suunnitelman arvioinnissa ei pyritä tapauskohtaisen arvioinnin ihanteiden

mukaisesti vastaamaan sekä evaluatiiviseen (onko ongelma muuttunut?) että kokeelliseen

kysymykseen (onko muutoksen syynä toteutettu interventio?). Arvioinnit ovat hyvin varovaisia.

Arvioinneissa otetaan oikeastaan kantaa ”vain” siihen: onko vanki tehnyt töitä

ongelmakäyttäytymisensä nujertamiseksi niillä keinoilla, joita rikosseuraamuslaitoksella on tarjolla.

Mikäli näin todetaan tapahtuneen, tavoite on edennyt. Tästä ei kuitenkaan pääsääntöisesti tehdä

johtopäätöksiä evaluatiivisen kysymyksen suhteen. Joissakin tapauksissa arvioija voi kuitenkin olla

vakuuttunut siinä määrin vangin muutoksesta, että vangin vankilaan palaamisen todennäköisyyttä

pidetään pienenä.

Vaikka evaluatiiviseen kysymykseen rohjetaan harvoin vastata, kokeellinen kysymys sisältyy

arviointiin implisiittisesti. Rikosseuraamuslaitoksen vaikuttavuusohjelmia (ns. toimintaohjelmat),

jotka perustuvat kognitiivis-behavioraalisen lähestymistapaan, voidaan tarkastella muutosta

tuottavina interventioina. Arvioinneissa koetaan ehkä tärkeäksi mainita vangin osallistuminen

toimintaohjelmiin, koska ne ovat juuri niitä interventioita, arviointikeskuksen

toimenpidesuosituksia, vangin kuntouttamiseksi. Toimintaohjelmien tuloksellisuudesta on käyty ns.

57

What works-keskustelua. Osa tutkijoista suhtautuu skeptisesti ohjelmien vaikuttavuuteen ja toinen

puoli näkee ne hyödylliseksi. Oikein kohdennettuna niiden vaikuttavuudelle on kuitenkin löydetty

empiiristä näyttöä (Tyni 2015, 67-72). Jos muutosmerkkien tunnistaminen sinänsä on

arviointiprosessissa harkitsevaa, niin vielä epävarmempaa on niiden tulkitseminen tietyn

vankeinhoidollisen intervention ansioksi. Itse asiassa tässä aineistossa ei ole yhtään tapausta, jossa

arvioija pohtisi intervention ja muutoksen välistä kausaalisuhdetta.

Yhtä lailla vangin käymää koulutusta ja hänen ammatillista ohjaustaan vankilan työharjoittelussa

voidaan tarkastella ongelman ratkaisuun pyrkivänä interventiona. Mikäli rangaistusajan

suunnitelman tavoitteena on ollut ammatillisen koulutuksen hankkiminen, tämän saavuttamiseen on

olemassa vain yksi interventio – ammatillisen pätevyyden hankkiminen koulutuksella. Se, miten

ammatillinen koulutus vaikuttaa uusimisriskiin kokonaisuudessaan, on oikeastaan

arviointiasetelman ulkopuolinen kysymys.

7.2 Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointi desistanssin

näkökulmasta

Kriminologian kolme vallitsevaa teoreettista suuntautumista ovat: RNR-malli, desistanssitutkimus

(rikoksista irtautumisen malli), joka yhdistää asiakkuushallinnan empiiriseen tutkimustietoon

rikoksenteon lopettamisesta sekä yksilön vahvuudet ja myönteisyyden lähtökohdakseen ottava

Hyvän elämän malli (Good Lives Model of Rehabilitation) (Lavikkala 2011, 133). Vankilan

kuntouttava työ perustuu lähes yksinomaan RNR-mallin mukaiseen dynaamisten riskitekijöiden

työstämiseen, jota GLM-malli ja desistanssitutkimus ovat kritisoineet. Riski- ja tarvemalli ei

huomioi riittävästi yksilön sisäisten ja ulkoisten tekijöiden vuorovaikutusta sekä muutoksen vaihetta

jossa kuntoutuja on (emt 107). Pohdin lopuksi opinnäytetyöni tutkimustulosten kiinnittymistä

desistanssitutkimukseen, sillä periaatteessa rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden seuranta

mahdollistaa myös rikoksista irtautumisen arvioinnin.

Desistanssiteoriat, rikollisuudesta irtautumista koskevat lähestymistavat, muodostavat

teoriaryppään. Desistanssi voidaan ymmärtää rikollisuuden vähentymistä ilmaisemana

58

tilastomuuttujana tai samaa muutosta kuvaavana teoreettisena käsitteenä. Edelleen desistanssi

voidaan paikallistaa tietyksi avaruudellis-ajalliseksi hetkeksi, jolloin yksilön rikoksenteko lakkaa tai

desistanssi voidaan ymmärtää vähitellen eteneväksi, mutta retkahduksia sisältäväksi, prosessiksi

(Tyni 2015, 66).

Desistanssitutkimuksen keskeisiä hahmoja ovat mm.: Shadd Maruna, John H. Laub, Robert

Sampson, Fergus McNeill, Stephen Farrall ja Deidre Healy. Maruna jakaa rikoksista irtautujat

varsinaisiin rikoksista irtautujiin, jotka ovat tekemässä eroa rikolliseen elämäntapaan sekä niihin

jotka ovat vielä selkeästi kiinni rikollisessa elämäntyylissä (2001, 88). Desistanssi jakautuu

primaari- ja sekundaarivaiheeseen. Ensimmäisellä tarkoitetaan rikoksentekemisestä pidättäytymistä,

eräänlaista tauon pitämistä rikollisuudesta, ilman selkeää ja reflektoitua päätöstä.

Sekundaarivaiheessa korostuu yksilön toimijuus ja aktiivisuus muutoksen pysyvyyden

varmistamiseksi (Viikki-Ripatti 2011, 200). Desistanssiprosessissa yhdistyvät yksilön kognitiiviset

tekijät ja laajemmat sosiaaliseen ympäristöön liittyvät tekijät. Kognitiiviset muutostekijät etenevät

nelivaiheisesti: 1) henkilön kognitiivinen muutosmyönteisyys yleisellä tasolla, 2) altistuminen

elämän muutostekijöihin (käännekohdat) ja niihin tarttuminen 3) identiteettiä koskeva

muutoshalukkuus 4) henkilö muuttaa käsityksiään poikkeavasta, lakia rikkovasta,

käyttäytymisestään (McNeill et al 2012, 6). Sosiaalisia ympäristötekijöiden muutoksia voidaan

kutsua myös rakenteellisiksi tekijöiksi, joista tärkeimpiä ovat työpaikan saaminen, avioituminen

(parisuhteen muodostaminen) ja asuinpaikan vaihtaminen (Aaltonen 2015, 1). Laub & Sampson

näkevät siirtymisen nuoruuden ikävaiheesta aikuisuuteen vähentävän rikoksentekemistä. Selittävänä

mekanismina ovat juuri aikuisuuden myötä tulevat sosiaaliset sidokset kuten avioliitto ja palkkatyö

(Savolainen 2009, 285).

Mikäli desistanssi ymmärretään vähitellen etenevänä prosessina, jossa muutosmotivoitunut henkilö

opettelee rikoksetonta elämäntapaa välillä horjahdellen takaisin rikoksien pariin, niin tällöin

oleellista on tarkastella hänen toimijuuttaan. Kyky luoda uudenlainen identiteetti on rikoksettoman

toimijuuden tärkeä ehto, jonka myötä selviytymiskeinojen kehittäminen haastavien tilanteiden

varalle nousee myös tärkeään asemaan. Deirdre Healy tyypittelee desistanssin kolmeen ryhmään

sen perusteella, miten toimijuus, elämänhallinta (coping) ja mielikuvitus (imagination) ilmenevät

rikoksista irtautujan uuden identiteetin rakentumisessa. Kuvitteellisessa desistanssissa (Imagined

desistance) on kyse siitä, että rikollisuudesta pois pyrkivä henkilö kykenee kuvittelemaan itsensä

tulevaisuudessa ei-rikollisena, mutta hän pitää tätä uutta identiteettiä kuitenkin saavuttamattomana.

Rikollisuuden määrä ja vakavuus on vähentynyt, mutta houkutus ajautua rikoksentekemiseen

59

tilanteen tullessa esille on olemassa edelleen. Toimijuuden taso on matala, elämänhallintakeinot

ovat luonteeltaan negatiivisia, lähinnä toiminnasta pidättäytymistä, ja niitä hyödynnetään

satunnaisesti. Lisäksi tätä ryhmää luonnehtii alhainen sosiaalinen pääoma ja heikko subjektiivinen

hyvinvointi. (Healy 2014, 878.) Autenttinen desistanssi (Authentic desistance) liittyy sellaiseen

rikoksesta irtautumisprosessiin, jossa rikoksesta irtautuja on kehittänyt itselleen rikoksettoman

identiteetin. Rikollinen elämäntapa on taaksejäänyttä elämää ja rikostentekeminen ei ole houkuttava

toimintavaihtoehto millään tavoin. Tällä desistanssin tasolla henkilö kokee omaavansa vahvaa

toimijuutta. Henkilöllä on johdonmukainen selviytymisstrategia haastavien tilanteiden varalle,

lisäksi hän omaa runsaasti sosiaalista pääomaa ja hänen hyvinvointikokemuksensa on korkea.

Liminaalinen desistanssi (Liminal desistance) sijaitsee kuvitteellisen ja autenttisen desistanssin

välissä. Tässä rikoksista irtautumisen vaiheessa subjektilla on selkeä rikokseton kuva itsestään

tulevaisuudessa, joka on toki saavutettavissa, mutta ei juuri nyt nykyisissä olosuhteissa. He kokevat

toimijuutensa vahvaksi hyödyntäen elämänhallintaitojaan tavoitteiden saavuttamiseksi. Sosiaalinen

pääoma on kuitenkin suhteellisen alhaisella tasolla, mutta subjektiivinen hyvinvointi koetaan

hyväksi. (Healy 2014, 878.)

Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin yhdeksää vankia, joista neljä oli absoluuttisesti ensikertalaisia.

Siten viisi vankia oli todistetusti rikoksenuusijoita, joiden kohdalla rikollisesta toiminnasta

luopuminen on erityisen relevantti kysymys. Yleensä ensimmäistä kertaa vankilaan joutuvalla on jo

huomattava rikosrekisteri, mahdollisia rikosseuraamuksia ovat voineet olla: sakkorangaistus,

nuorisorangaistus, nuorten ehdollisen rangaistuksen valvonta, ehdollinen vankeus,

yhdyskuntapalvelu ja valvontarangaistus. Muutaman kerran olen törmännyt työssäni tapauksiin,

joissa kyseessä on ollut ainutkertainen rikos ilman minkäänlaista edeltävää rikosseuraamushistoriaa,

saatikka että henkilö olisi joutunut aiemmin elämässään tekemisiin poliisin kanssa. Aineiston

ensikertalaisten osalta en selvittänyt, oliko heidän taustallaan avoseuraamuksilla sanktioitua

rikollista käyttäytymistä. Olettamukseni on, että ensimmäinen vankilakerta viittaa tietysti joko

rikoksentekemisen vakavoitumiseen ja voi enteillä sen kiihtymistä tai sitten on kyse rikollisen

toiminnan huipentumasta, jonka rikollinen voi kokea pysäyttävänä kokemuksena.

RanSu-arvioinnissa tavoitteiden toteutumista ei seurata desistanssin näkökulmasta, vaan tarkastelun

näkökulma kiinnittyy rikosseuraamuslaitoksessa sovellettavaan RNR-teoriaan. Siten kiinnostuksen

kohteena on rikoksista irtautumisen sijaan rikoksenuusimisriskin pienentäminen, eikä desistanssi-

teorian mukaiset seikat luonnollisestikaan ole arvioinnin agendalla. Sosiaalityön näkökulmasta

rikosseuraamuslaitoksen omaksumaa kognitiivis-behavioraalista otetta on pidetty vieraana

60

lähestymistapana asiakkaan sosiaalisten ongelmien ratkaisemiseksi. Desistanssi-paradigma soveltuu

paremmin yhteen tapauskohtaisen sosiaalityön kanssa, missä tarkastellaan yksilön ja hänen

ympäristönsä välisiä suhteita ja vuorovaikutusta. (Suonio 2014, 81.)

Tämän opinnäytetyön anti desistanssitutkimuksen kannalta liittyy lähinnä vankien

muutosmotivaation arviointiin. RanSu-arvioinnissa vangilta odotetaan muista tarkoitusperistä

puhdistettua, autenttista, motivaatiota muuttaa elämäänsä, mikä ilmenee pidättäytymisenä

päihteiden käytöstä vankilassa ja tuen vastaanottamisena. Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden

etenemisen ja sitä myöten rikoksenuusimisriskin vähentämisen kannalta vangin osoittama oikea

motivaatio on ilmeinen kriteeri. Muutosmotivaation aitoutta ja sen perimmäisiä premissejä ei voida

lopullisesti selittää tässä tutkimusasetelmassa sortumatta aineiston ylitulkintaan. Oman rikollisen

ajattelun ja käyttäytymisen kyseenalaistamista on myös havaittu jossain määrin tavoitteiden

arvioinnissa, mitä on pidetty desistanssitutkimuksessa - kuten edellä mainittiin - yhtenä rikoksista

irtautumisen keskeisistä prosesseista.

61

8 JOHTOPÄÄTÖKSET

Tämän sosiaalityön Pro gradu-tutkielman tarkoituksena oli tutkia rangaistusajan suunnitelman

tavoitteiden arviointia vankilassa vankitietojärjestelmän avulla. Kiinnostus kohdistui kahteen

kysymykseen: 1) miten vangin käyttäytymisen muutosta havainnoidaan ja mitataan 2) mitä tekijöitä

arvioinnissa otetaan huomioon.

Ensimmäiseen, perimmältään tietoteoreettiseen kysymykseen, odotin vastauksia siitä, mihin vangin

käyttäytymisessä kiinnitetään huomiota ja voidaanko mahdollista muutosta mitata. Tiesin

kysymykseni ennalta kunnianhimoiseksi, sellaiseksi, johon ei ehkä kyetä vastaamaan valitulla

tutkimusaineistolla. Tutkimustuloksissa kävi ilmi, että rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden

arvioinnissa ei viitata suoranaisesti vangin ilmikäyttäytymiseen, lukuun ottamatta todennettua

päihteidenkäyttöä, joka mainitaan aina. Aineistossa on tosin tulkinnallisesti monimerkityksellisiä

lausuntoja, joilla saatetaan viitata sellaiseen käyttäytymiseen, mikä indikoi vankilan alakulttuurin

kontekstissa tiettyä asiaa tai sitten arvioija viittaa johonkin, mitä ei voida syystä tai toisesta ilmaista

eksplisiittisesti.

Viimeksi mainitut ongelmat olisi voitu välttää haastattelututkimuksella, joka olisi suunnattu

arviointia tekeville vankilavirkailijoille. Teemahaastattelun etu juuri tässä tutkimustehtävässä

kytkeytyy haastattelun tarjoamaan mahdollisuuteen kysyä, mitä vangin käyttäytymisessä oikeasti on

merkityksellistä. Vastaajan ei tarvitse suodattaa puhettaan miettien mitä rangaistusajan

suunnitelmaan voi kirjata, pohtia arvioinnin läpinäkyvyyttä tai laitosturvallisuuden vuoksi salattavia

tietoja. Oma tutkimusasetelmani on kuitenkin perusteltavissa nimenomaisesti aineiston virallisen

luonteen vuoksi, jota vankitietojärjestelmän rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden toteutumista

koskevat kirjaukset edustavat. Yksilöllinen vankeusprosessi etenee niiden pohjalta, olipa taustalla

ääneen lausumatonta havaintomateriaalia tai sitten ei.

Rangaistusajan suunnitelman arvioinnissa kiinnitetään huomiota kolmeen toisiinsa sidoksissa

olevaan tekijään: päihteettömyys, yhteistyökyky, muutosmotivaatio. Ehdottomasti tärkeimmäksi

näistä nousee päihteettömyys, joka on yhtä aikaa vankeuden päämäärä sinänsä ja keskeinen

rangaistusajan suunnitelman tavoite, mutta samalla se on välttämätön edellytys muiden tavoitteiden

työstämiselle. Yhteistyökyky vuorostaan viittaa vangin suopeuteen ja vastaanottavuuteen

62

rikosseuraamuslaitoksen interventioita kohtaan. Vanki ikään kuin hyväksyy vankilan esittämän

tilanteenmäärittelyn hänen ongelmistaan ja vankilan tarjoamat välineet ongelman ratkaisemiseksi.

Interventiot ymmärrän laajassa merkityksessä sisältäen mm. rikosseuraamuslaitoksen kognitiivis-

behavioraaliset toimintaohjelmat, erilaiset koulutusohjelmat ja vankilan työtoiminnan.

Ideaalityyppisessä RanSu-seurannassa on mukana myös vangin muutosmotivaation autenttisuuden

tutkinta. Aito muutoshalu yhdistettynä interventiotyöskentelyyn ja päihteettömyyteen tarjoaa

parhaat eväät rikoksenuusimisen välttämiseksi.

Aikuissosiaalityön vaikuttavuutta on arvioitu tapauskohtaisen arviointiasetelman mukaisessa

tutkimuksessa. Sosiaalityön vaikuttavuutta arvioitiin suhteessa sosiaalityön menetelmiin

(interventiot), asiakkaan perustilannetta kuvaaviin tekijöihin (konteksti) ja tilannetekijöihin

(mekanismit). Tutkimuksen mukaan sama interventio tuottaa yksilöillä erilaisia vaikutuksia. Lisäksi

havaittiin tilannetekijöiden, kuten asiakkaan motivaation ja asenteiden, vaikuttavan intervention

tuloksellisuuteen. (Kivipelto et al. 2013, 105.) Sanna Riilan rangaistusajan suunnitelman

tavoitteiden toteuttamista koskevassa opinnäytetyössä vangin lähtötilanne on nimetty staattiseksi

kontekstiksi, joka sisältää henkilön rangaistuslaitoskertalaisuuden, tuomion pituuden sekä

päärikoksen. Muuttuviin kontekstitekijöihin liittyy luonnollisesti vankilamiljöö, joka voi vaihdella

vankeuden täytäntöönpanon aikana avoimuudeltaan erilaisten laitosten (avolaitos, puolisuljettu

vankila ja suljettu laitos) kesken. Muutosta tuottavia mekanismeja ovat: 1) opintojen

eteneminen/epäonnistuminen 2) ajattelu- ja toimintatavoissa tapahtuneet muutokset 3)

rikosperusteisissa kuntoutusohjelmissa edistyminen 4) motivointiohjelman/keskusteluiden

läpikäyminen 5) laitosolosuhteiden tiukentuminen/muuttuminen vapaammiksi 6) syyllistyminen

rikkeeseen vankeusaikana. (Riila 2012, 59–77.)

Vankeus on olennaisesti eksistentiaalinen kokemus. Mielestäni vangin perustilannetta kuvaavaa

kontekstia voidaan hyvinkin luonnehtia rikokseen ja rangaistukseen liittyvillä attribuuteilla. Mutta

vaikka vanki onkin sidottu fyysiseen ja sosiaaliseen ympäristöönsä, hänen identiteettinsä tuskin

rakentuu pelkän vankeuden varaan. Yksilön elämänhistoria on täynnä huomioon otettavia,

potentiaalisia selittäviä tekijöitä sille, miten jokin interventio vaikuttaa tiettyyn henkilöön.

Jos pysymme vankilaspesifissä ja rikosperusteisessa arviointikontekstissa, niin se, että henkilöllä ei

ole avoimia rikosasioita, toisin sanoen vapautuva vanki voi aloittaa elämänsä ns. puhtaalta pöydältä

- määritelläänpä tämä seikka asiakkaan perustilanteena tai tilannetekijänä – vaikuttanee vangin

intervention vastaanottavaisuuteen. Samalla tavoin oletan kohtuullisen velkatilanteen (siedettävä

63

ulosottovelka, ei huumevelkaa) ja vakiintuneiden läheissuhteiden vaikuttavan myönteiseen

suhtautumiseen vankilan tarjoamaan kuntoutukseen. Jos vanki tietää vapautuessaan, että valmista

vankeustuomiota on odottamassa täytäntöönpanoa, niin tämä ei ole paras mahdollinen lähtökohta

kuluvan rangaistuskauden kuntouttavalle toiminnalle. Odottava vankeusrangaistus voi näkyä

vapauduttua eräänlaisena hälläväliä asenteena uusien rikosten muodossa. Kun joka tapauksessa on

lähdettävä lusimaan, houkutus jatkaa rikostentekemistä voi olla ylipääsemätöntä. Vangilla voi olla

epävirallista velkaa sellaisille tahoille, jotka perivät aina saatavansa tavalla tai toisella. Mittavat

ulosottovelat saavat monet vangit elämään mieluummin rikollisessa marginaalissa kuin

hakeutumaan virallisiin palkkatyösuhteisiin.

8.1 Kehittämisehdotukset

Analysoidun aineiston perusteella on vaikea välttyä ajatukselta, että rangaistusajan suunnitelman

tavoitteiden arvioinnin merkityksellisyyttä ei ole täysin ymmärretty. RanSu:n päivitys vaikuttaa

usein sekavalta. Kirjauksista ei aina käy ilmi, milloin arviointi on tehty ja kenen toimesta. Samoin

eri vankiloissa tehdyt kirjaukset sekoittuvat helposti toisiinsa. Myös on yleistä, että rangaistusajan

suunnitelman seurantaa, jos se ymmärretään tavoitteiden toteutumisen arviointina, ei järjestetä

vankeuslain edellyttämällä tavalla vähintään kolme kertaa vuodessa. En tiedä, kertooko edellä

mainittu vankitietojärjestelmän ongelmista, työajan priorisoinnista, henkilöstön puutteellisesta

ohjeistuksesta vai todellakin ylimalkaisesta suhtautumisesta arviointiin. Arviointi tulisi mielestäni

ottaa joka tapauksessa vakavasti, koska tällä jo olemassa olevalla menetelmällä voidaan tuottaa

laadukasta vankeuslain mukaista vankeinhoitoa, jossa yhdistyvät turvallisuustekijät ja vangin

yksilöllinen kuntoutuminen.

Esitän lopuksi tutkimukseni empiriaan pohjautuvia kehittämisehdotuksia, jotka ovat suurelta osin

yhteneviä vankilatyössäni kohtaamien ongelmien kanssa. Arvioinnin parantamisehdotukset liittyvät

yhtäältä arviointitapahtuman fyysiseen järjestämiseen ja toisaalta arvioinnin kirjaamiseen.

Rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden arviointiin tulisi osallistua arvioijan lisäksi vähintään

asianosainen vanki. Mieluiten arviointilaisuus tulisi organisoida moniammatillisena palaverina,

jossa olisi edustettuna kaikki ne tahot jotka ovat työskennelleet vangin kanssa. Erittäin huonoa

64

hallintokäytäntöä osoittaa se, että rangaistusajan suunnitelman päivittämisestä vastaava virkamies

arvioi suunnitelman toteutumista ilman vangin läsnäoloa pelkästään vankitietojärjestelmään

pohjautuen. Arvioinnin avoimuuden ja läpinäkyvyyden lisäämiseksi rangaistusajan suunnitelma

tavoitteiden aiempine arviointeineen tulisi olla näkyvillä koko arvioinnin ajan.

Kun RanSu-seurantaa kirjataan vankitietojärjestelmään, arviointitekstissä pitäisi ilmetä selkeästi

mitä ajanjaksoa arvioidaan, mihin aineistoon arviointi perustuu ja kuka tai ketkä toimivat arvioijina.

Toisin sanoen arvioinnista tulisi selvitä, mitä toimenpiteitä (interventioita) tarkasteltavalla

ajanjaksolla on toteutettu, vangin subjektiivinen itsearvio sekä vankilahenkilökunnan

”objektiivinen” näkemys tavoitteiden etenemisestä. Edelleen arviointiin olisi hyödyllistä kirjata

suunnitelma tulevista toimenpiteistä ja seuraavan arvioinnin ajankohta.

Jokaisen vangin RanSu:n tavoitteiden arvioiminen kolme kertaa vuodessa on aikaa vievää ja voi

olla turhauttavaakin, jos rangaistuksen aikana ei ole ollut merkittäviä tapahtumia. Tästä huolimatta

arvioinnista tulisi tehdä mielestäni merkintä vankitietojärjestelmään esimerkinomaisesti:

rangaistusajan suunnitelman tavoitteiden toteutumista on arvioitu, tarkasteltavalla ajanjaksolla ei ole

erityistä mainittavaa.

Kun on kyse pitkätuomioisesta tai korkean uusimisriskin omaavasta vangista, arvioinnin

varmistaminen vankeusprosessin nivelvaiheissa on erityisen tärkeätä. Tällaisina hetkinä voidaan

pitää mm. lomaoikeuden avautumista, valvotun koevapauden alkamista ja ehdonalaista

vapautumista. Vankeuslaki velvoittaa rangaistusajan suunnitelman tarkasteluun poistumisluvan

myöntämisen yhteydessä. Rangaistuksen pituuden perusteella laskettavalle poistumisluvalle voi

päästä huolellisesti rangaistusajan suunnitelmaa noudattanut vanki, kun puolet vankilassaoloajasta

on suoritettu. (Vankeuslaki 14 luku, 3 §.) Ennen valvottua koevapautta ja ehdonalaista vapautumista

tehty arviointi voisi käydä vankeuden kokonaisarviona rikoksenuusimisriskin ja rikoksista

irtautumisen näkökulmasta.

65

LÄHTEET

Aaltonen, Mikko 2015. Post-Release Employment of Desisting Inmates. British Journal of

Criminology. Advance Access published May 22nd

, 2015.

Aday, Ronald H. & Krabill, Jennifer J. & Deaton-Owens, Dayron 2014. Religion in the Lives of

Older Women Serving Life in Prison. Journal of Women and Aging 26:3, 238 - 256.

Ahonen, Jaana & Pajuluoma, Ari-Pekka 2014. Rangaistusajan suunnitelmien tavoitteiden

toteutuminen Vaasan vankilassa vuonna 2010. Opinnäytetyö, sosiaalialan koulutusohjelma. Vaasan

ammattikorkeakoulu.

Andrews, D. A & Bonta, J. 1995. The Level of Service Inventory-Revised. Toronto: Multi-Health

Systems.

Andrews, D.A & Dowden, Craig 2007. The Risk – Need – Responsivity Model of Assessment and

Human Service in Prevention and Corrections: Crime-Prevention Jurisprudence. Canadian Journal

of Criminology & Criminal Justice 49:4, 439 - 464.

Arola-Järvi, Anna 2012. Suunnitelmallisen vankeusajan käsikirja. Rikosseuraamusalan

koulutuskeskus. Oppikirja 1/2012.

Bechtel, Kristin & Lowenkamp, Christopher & Latessa, Edward 2007. Assessing the Risk of Re-

Offending for Juveniles Using the Youth Level of Service/Case Management Inventory. Journal of

Offender Rehabilitation 45:3, 85 – 108.

Birgden, Astrid 2004. Therapeutic Jurisprudence and Sex Offenders: A Psycho-Legal Approach to

Protection. Sexual Abuse: A Journal of Research & Treatment 16:4, 351 - 364.

Bloom, Martin & Fischer, Joel 1982. Evaluating Practise: Guidelines for Accountable Professional.

Englewood Cliffs, New Jersey. Prentice Hall.

Brown, Gregory P. & Hirde, John P. & Fries, Brant E. 2015. Measuring the prevalence of current,

severe symptoms of mental problems in a Canadian correctional population: implications for

delivery of mental health services for inmates. International Journal of Offender Therapy &

Comparative Criminology 59:1, 27 - 50.

Cahill, Brian S. & Coolidge, Frederick L. & Segal, Daniel L. & Marle, Peter D. & Overmann,

Karenleigh A. 2012. Prevalence of ADHD and its subtypes in male and female adult prison inmates.

Behavioral Sciences & the Law 30:2, 154 - 166.

Carlson, Bonnie E. & Cervera, Neil J. 1991. Incarceration, coping and support. Social Work 36:4,

279 - 285.

Celinska, Katarzyna & Siegel, Jane A. 2010. Mothers in Trouble: Coping with Actual or Pending

Separation from Children due to Incarceration. The Prison Journal 90:4, 447 - 474.

Clemmer, Donald 1958. The Prison Community. Rinehart & Company, New York.

66

Dawson, A. & Jackson, D. & Nyamathi, A. 2012. Children of incarcerated parents: Insights to

addressing a growing public health concern in Australia. Children & Youth Services Review 34:12,

2433-2441.

Drapalsky, Amy & Youman, Kerstin & Stuewig, Jeff & Tangney, June 2009. Gender differences in

jail inmates' symptoms of mental illness, treatment history and treatment seeking. Criminal

Behavior & Mental Health 19:3, 193-206.

Eskola, Jari & Suoranta, Juha 1998. Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Vastapaino, Jyväskylä.

Foucault, Michel 1980. Tarkkailla ja rangaista. Otava.

Gentry, Amanda & Dulmus, Catherine & Theriot, Matthew 2005. Comparing Sex Offender Risk

Classification Using the Static-99 and LSI-R Assessment Instruments. Research on Social Work

Practise 15:6, 557-563.

Granfelt, Riitta 2013. Asumissosiaalinen työ rikosseuraamusalalla. Teoksessa Susanna Hyväri &

Sakari Kainulainen (toim.) Paikka asua ja elää? Näkökulmia asunnottomuuteen ja

asumispalveluhin. Helsinki: Diakonia-ammattikorkeakoulu, A Tutkimuksia 39, 209-227.

Haines, Janet & Williams, Christopher L. 2003. Coping and problem solving of self-mutilators.

Journal of Clinical Psychology 59:10, 1097-1106.

Hallittu vapauttaminen 2012. Rikosseuraamuslaitoksen käsikirjoja 2012. Luonnos 20.7.2012.

Harris, A. & Hanson, R. K. 2003. THE DYNAMIC SUPERVISION PROJECT: Improving the

Community Supervision of Sex Offenders. Corrections Today 65:5, 60.

Harrison, Kim 1997. Parental Training for Incarcerated fathers: Effects on attitudes, Self-Esteem

and Children’s Self Perceptions. Journal of Social Psychology 137:5, 588-593.

Hayward, Jennifer & McMurran, Mary & Sellen, Joselyn 2008. Social problem solving in

vulnerable adult prisoners: profile and intervention. Journal of Forensic Psychiatry and Psychology

19:2, 243-248.

Healy, Deirdre 2014. Becoming a Desister. Exploring the Role of Agency, Coping and Imagination

in the Construction of New Self. British Journal of Criminology 54, 873 – 891.

Heinonen, Anna 1998. Teräsmies ja kävelevä hyypiö. Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisuja

2/98. Tietosanoma, Helsinki.

Helenius, Jutta 2012. Kuulustelukertomus viranomaistekstinä. Teoksessa Vesa Heikkinen, Eero

Voutilainen, Petri Lauerma, Ulla Tiililä & Mikko Lounela (toim.). Genreanalyysi –

tekstilajitutkimuksen käytäntöä. Kotimaisten kielten keskus, Helsinki, 432 – 446.

Hirsjärvi, Sirkka & Remes, Pirkko & Liikanen, Pirkko & Sajavaara, Paula 2002. Tutkimus ja sen

raportointi. 4.-6. painos. Kirjayhtymä, Helsinki.

Holland, Shasta & Persson, Peter 2011. Intellectual disability in the Victorian prison system:

characteristics of prisoners with an intellectual disability released from prison in 2003-2006.

Psychology, Crime and Law 17:1, 25 - 42.

67

Hollin, Clive R. & Palmer, Emma J. 2006. Criminogenic need and women offenders: A critique of

the literature. Legal and Criminological Psychology 11:2, 179-195.

Huhtamaa, Pekka 2011. Rikosseuraamusesimiesten kokemuksia työskentelystä rangaistusajan

suunnitelmien tavoitteiden parissa. Tavoitteiden kehittämistarpeet. Opinnäytetyö,

rikosseuraamusala. Laurea-ammattikorkeakoulu, Tikkurila.

Hutchinson, Katherine Conion & Moore, Ginger A. & Propper, Cathi B. & Mariaskin, Amy 2008.

Incarcerated women’s psychological functioning during pregnancy. Psychology of Women

Quarterly 32:4, 440-453.

Hypèn, Kimmo 2004. Vankilasta vuosina 1993-2001 vapautuneet ja vankilaan uudestaan palanneet.

Rikosseuraamusviraston julkaisuja 1/2004.

Ireland, Jane L. & Boustead, Rebecca & Ireland, Carol A. 2005. Coping style and psychological

health among adolescent prisoner: a study of young and juvenile offenders. Journal of Adolescence.

28:3, 411-423.

Joukamaa, Matti ja työryhmä 2010. Rikosseuraamusasiakkaiden terveys, työkyky ja hoidontarve.

Rikosseuraamuslaitoksen julkaisuja 1/2010.

Järvikoski, Aila & Härkäpää, Kristiina 2006. Kuntoutuksen perusteet. WSOY, Helsinki.

Kauppila, Tarja 1999. Vankeudesta vapauteen: Suomalaisten miesvankien turvattomuus ja

elämäntilanteiden hallinta. Vankeinhoidon koulutuskeskus, Vantaa.

Kazi, Mansoor A. F. & Wilson, Joe 1996. Applying Single - Case Evaluation in Social Work.

British Journal of Social Work 26:5, 699-717.

Kazi, Mansoor 2000. Contemporary Perspectives in the Evaluation of Practise. The British Journal

of Social Work 30, 755-768.

Keltikangas-Järvinen, Liisa 2000. Tunne itsesi suomalainen. WSOY, Juva.

Ketola, Antti 2014. Tiedollinen itsemääräämisoikeus ja laaja suostumus ihmistieteellisessä

tutkimuksessa. Teoksessa Antti Ketola & Raimo Lahti (toim.) Ihmistieteellisten tutkimusaineistojen

jatkokäyttö ja tietosuoja. Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan julkaisut, Helsinki, 3-

97.

Kilty, Jennifer 2008. Slashing and Managing. The Stigma of a Scarred Body. Conference Papers,

Law and Society.

Kirchner, Teresa & Forns, Maria & Mohino, Susan 2008. Identifying the Risk of deliberate self-

harm among young prisoners by means of coping typologies. Suicide and Life-Threatening

Behavior 38:4, 442-448.

Kirk, Jerome & Miller, Marc L. 1986. Reliability and validity in qualitative research. Sage

publications, Beverly Hills.

68

Kissman, Kriss & Torres, Ophelia A. 2004. Incarcerated Mothers: Mutual Support Groups Aimed at

Reducing Substance Abuse Relapse and Recidivism. Contemporary Family Therapy: An

International Journal 26:2, 217-228.

Kivipelto, Minna 2008. Osallistava ja valtaistava arviointi. Johdatus periaatteisiin ja käytäntöihin.

STAKES.

Kivipelto, Minna & Blomgren, Sanna & Karjalainen, Pekka & Saikkonen, Paula 2013. Yhteenveto

ja johtopäätökset. Teoksessa Vaikuttavaa aikuissosiaalityötä – arviointimalleista mittareihin. Minna

Kivipelto & Sanna Blomgren & Pekka Karjalainen & Paula Saikkonen (toim.). Tutkimus- ja

kehittämishankkeen loppuraportti. Terveyden- ja hyvinvoinnin laitos. Juvenes Print, Tampere.

Kivivuori, Janne & Linderborg, Henrik 2009. Lyhytaikaisvanki. Tutkimus lyhytaikaisvankien

elinoloista, elämänkulusta ja rikollisuudesta. Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksia 248,

Helsinki.

Konttila, Arja & Tyni, Sasu 2011. OMA-ohjelman suorittaneiden väkivaltarikollisten

uusintarikollisuus sekä ohjelman välittömät vaikutukset. Rikosseuraamuslaitoksen monisteita

4/2011.

Kopak, Albert M. & Metze, Amanda V. & Hoffmann, Norman G. 2014. Alcohol use disorder

diagnoses in the criminal justice system: An analysis of the compatibility of current DSM-IV,

proposed DSM-5.0, and DSM-5.1 diagnostic criteria in a correctional sample. International Journal

of Offender Therapy & Comparative Criminology 58:6, 638-654.

Koskela, Merja & Katajamäki, Heli 2012. Ammattikielisten tekstien tutkimisesta – esimerkkinä

tilintarkastuskertomus. Teoksessa Vesa Heikkinen, Eero Voutilainen, Petri Lauerma, Ulla Tiililä &

Mikko Lounela (toim.). Genreanalyysi – tekstilajitutkimuksen käytäntöä. Kotimaisten kielten

keskus, Helsinki, 455-473.

Kuronen, Mia 2011. Rangaistusajan suunnitelma: rikosseuraamusesimiehen ilo vai kiro? Tutkielma

Turun vankilan esimiesten kokemuksista ja näkemyksistä. Opinnäytetyö, rikosseuraamusalan

koulutusala. Laurea-ammattikorkeakoulu, Tikkurila.

Kyngäs, Margit 2000. Vankeus miehen elämänkulussa. Tutkimus nuorena rikoksentekijänä

vankilaan tuomittujen miesten lapsuudesta, vankeusajasta ja vankeuden jälkeisestä elämästä. Acta

Universitas Lapponiensis 36, Lapin yliopisto.

Kääriäinen, Juha 1994. Seikkailijasta pummiksi. Tutkimus rikosurasta ja sosiaalisesta kontrollista.

Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisuja 1/1994. Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Laki valvotusta koevapaudesta 629/2013. Saatavilla:

http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2013/20130629

Laki vankiterveydenhuollon yksiköstä. Saatavilla:

http://www.rikosseuraamus.fi/material/attachments/rise/julkaisut-

muut/Wfo7BCkkx/Laki_vankiterveydenhuollon_yksikosta.pdf

Laki yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta 400/2005. Saatavilla:

http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2015/20150400

69

Lavikkala, Raino 2011. Vaikuttavan rikosseuraamustyön kysymyksiä. Teoksessa Rauno Lavikkala

& Henrik Linderborg, (toim.). Rikosseuraamustyön kehittämisen kysymyksiä. Rikosseuraamusalan

koulutuskeskus, Acta Poenologica 2/2011.

Layder, Derek 1998. Sociological Practice. Linking Theory and Social Research. Sage Publications,

London.

Lazarus, Richard S. & Folkman, Susan 1984. Stress, Appraisal and Coping. Springer Publishing

Company.

Lehmikoski, Tiina 1988. Vallattomat vangit. Useampikertaisten omaisuusrikollisten

haastattelututkimus Helsingin keskusvankilassa. 5/1988. Valtion painatuskeskus, Helsinki.

Liimatainen, Anu & Mäkipää, Leena & Rantala, Kati 2014. Kysely vankiloiden ja

arviointikeskusten henkilökunnalle. Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos. Verkkokatsauksia 42/2014.

Saatavilla:

https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/152566/Kysely_vankiloiden_ja_arviointikeskusten_

henkilokunnalle_42.indd.pdf?sequence=1

Lindsay, William R. & Murphy, Lesley & Smith, Gordon & Edwards, Zoe & Chittock, Chris &

Grieve, Alan & Young, Steven J. 2004. The Dynamic Risk Assessment and Management System:

An Assessment of Immediate Risk of Violence for Individuals with Offending and Challenging

Behaviour. Journal of Applied Research in Intellectual Disabilities 17:4, 267-274.

Lintonen, Tomi & Lehti, Martti & Kääriäinen, Juha 2014. Suomalainen henkirikos ja päihteet.

Yhteiskuntapolitiikka 79:5, 537-542.

Lipsonen, Leo (1997). Vangittu kulttuuri. Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisu 1/1997.

Edita, Helsinki.

Mandhouj, Offa & Aubin, Henry-Jean & Amirouche, Ammar & Perroud, Nader Ali & Huguelet,

Philippe 2014. Spirituality and Religion Among French Prisoners. An Effective Coping resource?

International Journal of Offender Therapy & Comparative Criminology 58:7, 821-834.

Mark, Melvin M. & Henry, Gary T. & Julnes, George 1998. A realistic theory of evaluation

practice. New Directions for Evaluation 78, 3-32.

Maruna, Shadd 2001. Making good: How ex-convicts reform and rebuild their lives. American

Psychological Association, Washington.

McGuire, James 2004. What Works: Reducing Reoffending – Guideline from Research and

Practise. John Wiley & Sons.

McNeill, Fergus & Farral, Stephen & Lightowler, Claire & Maruna, Shadd 2012. How and why

people stop offending: discovering desistance. Institute for Research and Innovation in Social

Service 15.

Mohino, Susan & Kirchner, Teresa & Forns, Maria 2004. Coping Strategies in Young Male

Prisoners. Journal of Youth and Adolescence 33:1, 41 - 49.

70

Montes, Orbelin & Guyton, Michelle R. 2014. Performance of Hispanic Inmates on the Spanish

Miller Forensic Assessment of Symptoms Test (M-FAST). Law & Human Behavior (American

Psychological Association) 38:5, 428 - 438.

Motiuk, Laurence L. 2007. Risk/need assessment: from theory and methods to policy and practise.

Saatavilla: http://www.unafei.or.jp/english/pdf/RS_No88/No88_06VE_Motiuk_Risk-Needs.pdf

McMurran, Mary & Christopher, Gary 2009. Social problem solving, anxiety and depression in

adult male prisoners. Legal and Criminological Psychology 14:1, 101-107.

Mäkelä, Klaus 2005. Laadullisen sosiaalitutkimuksen eettinen säätely. Teoksessa Stakes (toim.).

Laadullisen sosiaalitutkimuksen eettiset kysymykset - Kutsuseminaari 2.5.2005. Stakesin

työpapereita 4/2005, 9-20.

Neiramo, Ilkka 2002. Vankeinhoidon etiikka. Teoksessa Markku Salminen (toim.). Vankeinhoidon

perusteet. Vankeinhoidon koulutuskeskuksen julkaisu 2002:4, 34-48. Helsinki, Tietosanoma Oy.

Noro, Arto 2000. ”Aikalaisdiagnoosi sosiologisen teorian kolmantena lajityyppinä”. Sosiologia

37:4, 321-329.

Nyman, Markku 2001. Elämänlaatu laitoksessa ja selviytyminen vapaudessa. Suljettuun laitokseen

ja avolaitokseen sijoitettujen miesvankien hyvinvointi vankeusaikana ja selviytyminen vapaudessa.

Tampereen yliopisto, psykologian pro gradu -tutkielma.

Onifade, Eyitayo & Nyandoro, Aisha Smith & Davidson, William & Campbell, Christina 2010.

Truancy and Patterns of Criminogenic Risk in a Young Offender Population. Youth Violence and

Juvenile Justice 8:1, 3-18.

Patton, Michael Quinn 1997. Utilization-focused evaluation: the new century text. Thousands Oaks,

California.

Patton, Michael Quinn 2002. Qualitative Research and Evaluation Methods. Sage Publications.

Pawson, Ray & Tilley, Nick 1997. Realistic evaluation. Sage Publications, London.

Pehkonen, Sari 2011. Vangin kokemuksia rangaistusajan suunnitelman teosta sekä

sijoitteluprosessista Etelä-Suomen aluevankilassa. Opinnäytetyö, rikosseuraamusala. Laurea-

ammattikorkeakoulu, Tikkurila.

Perelman, Chaïm 1996. Retoriikan valtakunta. Suomentanut: Lehto, Leevi. Vastapaino, Tampere.

Pirttilahti, Katja 1999. Vanki oman elämänsä asiantuntijana: vankilan arkitodellisuus ja vangin

sosiaalinen maailma vangin näkökulmasta. Laurea ammattikorkeakoulun julkaisusarja A, Vantaa.

Polaschek, Devon 2010. Treatment non-completion in high-risk violent offenders: looking beyond

criminal risk and criminogenic needs. Psychology, Crime & Law 16:6, 525-540.

Prochaska, James & DiClemente, Carlo & Norcross, John 1992. In search how people change:

Applications to addictive behaviors. American Psychologist 47/1992, 1102-1114.

71

Proctor, Steven L. 2012. Substance Use Disorder Prevalence among Female State Prison Inmates.

American Journal of Drug & Alcohol Abuse 38:4, 278-285.

Proctor, Steven L. & Hoffman, Norman G. 2012. A brief alternative for identifying alcohol use

disorders. Substance Use & Misuse 47:7, 847-860.

Punamäki, Raija-Leena & Salo, Jari & Komproe, Ivan & Qouta, Samir & El-Masri, Mustafa & De

Jong, Joop T.V.M 2008. Dispositional and situational coping and mental health among Palestinian

political ex-prisoners. Anxiety, stress and coping 21:4, 337-358.

Raitasalo, Raimo 1995. Elämänhallinta sosiaalipolitiikan tavoitteena. Sosiaali- ja terveysturvan

tutkimuksia 1. Kansaneläkelaitos.

Raynor, Peter & Lewis, Sam 2011. Risk–need Assessment, Sentencing and Minority Ethnic

Offenders in Britain. British Journal of Social Work 41:7, 1357-1371.

Reed, Phil & Alenazi, Yousef & Potterton, Fenella 2009. Effect of time in prison on prisoners’ use

of coping strategies. International Journal of Prisoner Health 5:1, 16-24.

Ricciardelly, Rosemary 2014. Coping Strategies: Investigating How Male Prisoners Manage Threat

of Victimization in Federal Prisons. Prison Journal 94:4, 2342-2349.

Riila, Sanna 2012. Vankeusajan suunnittelusta toimintaan. Tapauskohtainen realistinen

arviointitutkimus rangaistusajan suunnitelmien toteuttamisesta. Opinnäytetyö. Ylempi

ammattikorkeakoulututkinto. Diakonia ammattikorkeakoulu, Helsinki.

Saatavilla:

https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/46799/OT%20Sanna%20Riila%202012.pdf?sequen

ce=1

Rikoslaki 19.12.1889/39. Saatavilla: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1889/18890039001

Rikosrekisterilaki 20.8.1993/770. Saatavilla: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1993/19930770

Rikosseuraamuslaitoksen käsikirjoja 2012. Hallittu vapauttaminen. Saatavilla:

http://www.socca.fi/files/2777/RISE_Hallittu_vapauttaminen_-kasikirja.pdf

Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja 2012. Rikosseuraamuslaitos 2013.

Rikosseuraamuslaitoksen tilastoja 2014. Rikosseuraamuslaitos 2015.

Riittinen, Liisa (1998). Vankien elämänhallinta. Psykologian ammatillinen lisensiaatintutkimus.

Psykologian laitos, Jyväskylän yliopisto.

Riittinen, Liisa (2013). Vankien arviointi pohjautuu monen tieteenalan osaamiseen. Haaste 1/2013.

Roos, J.P. 1987. Suomalainen elämä. Tutkimus tavallisten suomalaisten elämänkerroista. Helsinki,

Suomalaisen kirjallisuuden seura.

Rostila, Ilmari & Mäntysaari, Mikko 1997. Tapauskohtainen evaluointi sosiaalityön välineenä.

Sosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskuksen raportteja, Helsinki.

72

Salin, Susanna 1996. Elinkautisvangit (elämäähän se on muurien tälläkin puolella). Vankeinhoidon

koulutuskeskuksen julkaisu 5/1996. Edita, Helsinki.

Salminen, Tomi 2001. Kohti siviilissä selviytymistä: tutkimus vankien elämänhallinnasta

tuetussa projektissa. Diakonia-ammattikorkeakoulu, sosiaalialan opinnäytetyö.

Savolainen, Jukka 2009. Work, Family and Criminal Desistance. Adult Social Bonds in a Nordic

Welfare State. British Journal of Criminology 49, 285 – 304.

Scriven, Michael 1998. The new science of evaluation. Scandinavian Journal of Social Welfare 7:2,

79-86.

Shutay, Jeanette C. & Plebanski, David & McCafferty, Michael 2008. Inmate Drug Assessment

Study at the Lake County Indiana Jail. Journal of the Indiana Academy of the Social Sciences 12.

Siekkinen, Ari 2008. Elämänhallintaa ja selviytymiskeinoja vertaistuen avulla – Kris -järjestö

vapautuvien ja vapautuneiden vankien tukena. Julkaisematon sosiaalityön pro gradu –tutkielma.

Sosiaalipolitiikan ja sosiaalityön laitos. Tampereen yliopisto. Saatavilla:

http://www.kris.fi/filebank/25-gradu02890.pdf

Slattery, Peter & Cherry, Joan & Swift, Aaron & Tallon, Mary & Doyle, Ian 2012. From custody to

community: Development of assessment and treatment for juveniles serving sentences for sex

offences in an Irish context. Journal of Sexual Aggression 18:1, 81-90.

Smith, Hayden P. & Power, Jenelle 2014. Themes Underlying Self-Injurious Behavior in Prison:

Gender Convergence and Divergence. Journal of Offender Rehabilitation 53:4, 273-299.

Solin, Anna 2006. Genre ja intertekstuaalisuus. Teoksessa Anne Mäntynen, Susanna Shore & Anna

Solin (toim.). Genre – tekstilaji. Helsinki, SKS, 72–95.

Stokkeland, Lisa & Fasmer, Ole Bernt & Waage, Leif & Hansen, Anita L. 2014. Attention deficit

hyperactivity disorder among inmates in Bergen prison. Scandinavian Journal of Psychology 55:4,

343-349.

Sulavuori, Maarit 2007. Kehittämistyöllä pallo haltuun. Kehittämisprojektin avulla ideoita

lastensuojeluun ja voimavaroja työssä jaksamiseen. Stakesin raportteja 3/2007.

Suonio, Mari 2014. Sosiaalityö ja penelogia. Sosiaalityö rangaistusteoreettisessa ajattelussa.

Teoksessa Henrik Linderborg & Mari Suonio & Tytti Lassila (toim.). Sosiaalityö ja sosiaalinen tuki

rikosseuraamusalalla. Rikosseuraamuslaitoksen julkaisuja 1/2014.

Svedberg, Lars 1994. En bok om marginalitet. Stockholms universitet. Social högskolan.

Thiry, Benjamin 2012. An assessment of personality disorders with the five-factor model among

Belgian inmates. International Journal of Law & Psychiatry 35:4, 327-333.

Timonen, Helena 2009. Omin sanoin. Elämän ja muutoksen tarinat vankilasta vapauteen. Joensuun

yliopisto. Kasvatustieteellisiä julkaisuja No. 133.

73

Toivonen, Mirja 2014. Rangaistusajan suunnittelu ja sen toteutuminen vankiloissa. Kehitysnäkymät

vuodesta 2004 vuoteen 2013. Pro gradu-tutkielma. Itä-Suomen yliopisto. Yhteiskuntatieteiden ja

kauppatieteiden tiedekunta, oikeustieteiden laitos.

Tuomi, Jouni & Sarajärvi, Anneli 2002. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Tammi.

Tuomi, Jouni & Sarajärvi, Anneli 2009. Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Tammi.

Tuusa, Matti (2005). Kohti kuntouttavaa sosiaalityötä. Aktivointi ja työllistymisen tukeminen

sosiaalityön ammattikäytäntönä kunnissa. Kuntoutussäätiön tutkimuksia 74/2005, Helsinki.

Tyni, Sasu & Blomster, Peter 2012. Vähentävätkö vankitoiminnot uusintarikollisuutta.

Yhteiskuntapolitiikka 77:6, 621 - 639.

Tyni, Sasu 2015. Vankeinhoidon vaikuttavuus. Onko kuntoutukselle tilastollisia perusteita?

Rikosseuraamuslaitoksen julkaisuja 1/2015.

Ulvinen, Veli-Matti 1996. Vankilaelämän kasvatukselliset alueet vankeinhoidon tavoitteiden

kehityksessä – Estettyjä kuvia? – Acta Universitas Ouluensis E Scientiae Rerum Socialium 22.

Oulun yliopisto.

Valtioneuvoston asetus vankeudesta 509/2006. Saatavilla:

http://www.finlex.fi/fi/laki/alkup/2006/20060509

Vankeuslaki 23.9.2005/767. Saatavilla: http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2005/20050767

van der Knaap, Leontien M. & Alberda, Daphne L. & Oosterveld, Paul & Born, Marise Ph. 2012.

The predictive validity of criminogenic needs for male and female offenders: Comparing the

relative impact of needs in predicting recidivism. Law and Human Behavior 36:5, 413-422.

Viikki-Ripatti, Sari 2011. Rikollisuudesta irrottautuminen subjektiivisena kokemuksena. Teoksessa

Rauno Lavikkala & Henrik Linderborg (toim.). Rikosseuraamustyön kehittämisen kysymyksiä.

Rikosseuraamusalan koulutuskeskus, Acta Poenologica 2/2011.

Vogel, Matt 2014. Mental Illness and Criminal Behavior. Sociology Compass 8:4, 337-346.

Wong, Stephen & Gordon, Audrey 2013. The Violence Reduction Programme: a treatment

programme for violence-prone forensic clients. Psychology, Crime & Law 19:5, 5-6.

Wuolijoki, Terhi 2011. Sakkovangit ovat vangeista sairaimpia ja huono-osaisimpia. Suomen

lääkärilehti 66, 3301-3306.

Yessine, Annie & Bonta, James 2009. The Offending Trajectories of Youthful Aboriginal

Offenders. Canadian Journal of Criminology & Criminal Justice 51:4, 435-472.