1

Pirkan maan

2 3

13

Pirkan maan

4 5

Toimitus: Vadim Adel ja Aino Nissinaho Pirkanmaan maakuntamuseo

Taitto: Tuija Rikala

Kannen kuvat: Pirkkalan Tursiannotko kesällä, Vadim Adel / Pirkanmaan maakuntamuseo Lusikka: Teemu Tiainen / Pirkanmaan maakuntamuseo Kuvankäsittely: Tuija Rikala

Käännökset: Tomi Snellman

Julkaisija: Tampereen museot – Pirkanmaan maakuntamuseo

Painopaikka: Eräsalon Kirjapaino Oy, 2013 ISBN 978-951-609-693-6

ISSN 1237-5276 ISSN 1458-7467

Tampereen museoiden julkaisuja 128

Sisällys

4 Esipuhe Aino Nissinaho ja Vadim Adel

6 Arkeologinen kaivaus Pirkkalan Tursiannotkon rautakautisella asuinpaikalla Sami Raninen

18 Koekaivaushavaintoja Nokian Viikistä Kalle Luoto

25 Kadonneen kartanon metsästäjät – koekaivaus Nokian Knuutilassa Sami Raninen

33 Keskiajan koruloistoa – hopeasormus Ikaalisten Tukonsaaresta Visa Immonen ja Elina Räsänen

39 Kulttuurikerroksia Sahalahdentien alta – pelastuskaivaus Huutijärvellä 2011 Kirsi Luoto

47 Nokian Tottijärven Pajulahden–Huhtaan arkeologinen inventointi 2011 Kerkko Nordqvist

56 Tampere Kirjastonpuisto – teollisuuspihaa ja kasvihuoneen perustuskiviä Ulla Tupala

64 Näkemyksiä historiallisten tielinjojen arkeologisesta valvonnasta – kaksi tapausesimerkkiä Kirsi Luoto

6 7

Esipuhe

Käsissäsi on Pirkan maan alta 13, johon on koottu kahdeksan artikkelia vuosina

2011–2012 Pirkanmaalla tehdyistä arkeologi-sista tutkimuksista. Pääosassa ovat Pirkanmaan maakuntamuseon kaivaukset Pirkkalan Pirkka-lankylässä, Nokian Viikissä ja Knuutilassa sekä Kangasalan Huutijärvellä. Mukaan mahtuivat myös Nokian Tottijärvellä tehty inventointi, uuden yrityksen Heiskanen & Luoto Oy:n tie-linjojen valvontatutkimukset ja mielenkiintoi-nen sormuslöytö Ikaalisista.

Pirkkalassa jatkettiin syksyllä 2012 Tursi-annotkon rautakautisen asuinpaikan ja Pirkka-lankylän keskiaikaisen kylätontin tutkimuksia. Kaivaukset liittyivät kevyen liikenteen väylän rakentamiseen Anian rantatien varrelle. Tutki-muksissa saatiin esille harvinaisia myöhäisrau-takaudelle ajoittuvia rakennusten ja rakenteiden jäännöksiä sekä poikkeuksellisen hyvin säilyneitä luulöytöjä, joiden joukossa on useita ainutlaatui-sia muinaisesineitä. Kyseessä oli tutkimusmer-

kitykseltään selvästi Pirkanmaan huomattavin arkeologinen hanke, joka sai jatkoa myös seuraa-vana vuonna.

Nokian keskiaikaisen säteriasutuksen tutki-mukset jatkuivat molempina vuosina. Vuonna 2011 etsittiin Viikin kartanon alkuperäistä sijaintipaikkaa, johon vihje saatiin vanhoista kartoista. Koetutkimuksissa löydettiin raken-nuksen jäännös, jonka radiohiiliajoitus osui kes-kiaikaan, 1300–1400-luvuille. Toinen ajoitettu kivirakenne, tulisijan jäännös, on 1700-luvulta tai 1800-luvun alusta. Nokian Knuutilan (en-tisen Penttilän) kartanon koekaivauksissa löytyi historiallisen ajan kivirakenteita ja esineitä sekä jonkin verran rautakautista löytöaineistoa, mm. pronssinen solki merovingiajalta. Nämä koe-tutkimukset antavat tärkeää uutta tietoa kyseis-ten kohteiden tutkimuspotentiaalista ja auttavat suunnittelemaan Nokian alueen keskiaikaisten kartanoiden jatkotutkimuksia.

Visa Immonen ja Elina Räsänen kertovat

artikkelissaan 1500-luvun alkuun ajoittuvasta erikoisesta sormuksesta, jonka metallinpaljas-tinharrastajat löysivät Ikaalisista. Sormuksessa on kuva-aihe ”Pyhä Anna itse kolmantena”. Pyhä Anna oli Suomessakin varsin suosittu py-himys, mutta sormuksissa aihe on harvinainen. Kirjoittajat pohtivat, miten esine on joutunut sille varsin epätodennäköiseen paikkaan, ikaa-lislaiseen peltoon.

Kangasalan Huutijärvellä, Sarsan alueella jatkettiin edellisvuonna aloitettua maakaasu-putkilinjan tutkimusta. Poikkeuksellisen pak-sujen täyttömaakerrosten alta paljastettiin ehjiä esihistoriallisia ja historiallisia kulttuurikerros-tumia. Vanhimmasta asutusvaiheesta saatiin mesoliittinen radiohiiliajoitus (noin 6350 eKr.). Nokian Tottijärven Pajulahden–Huhtaan alu-een arkeologinen inventointi liittyi vesihuolto-hankkeen suunnitteluun. Inventoinnissa saatiin uutta tietoa alueen kivikautisesta ja historialli-sen ajan asutuksesta.

Tampereen Kirjastonpuistossa jatkettiin sa-mana vuonna (2011) Frenckellin paperitehtaan teollisuuspihan tutkimuksia ja dokumentointia liittyen puiston kunnostustöihin ja uuden esiin-tymislavan rakentamiseen. Teollisuushistorial-listen jäännösten lisäksi projektissa tutkittiin ja dokumentoitiin apteekkarin kasvihuoneen perustuksia 1800-luvulta.

Viimeisessä artikkelissa Kirsi Luoto pohtii historiallisten teiden arkeologisten valvonto-jen metodiikkaa kahden kenttätyön pohjalta. Hän korostaa hyvää etukäteissuunnittelua ja tutkimusalueiden valintaa ja toteaa tuloksena myös, että metodisesti huolellisesti toteutetun ja suunnitelmallisen arkeologisen valvonnan avulla voidaan tiekohteista saada uutta tietoa. Selvitettävät tutkimuskysymykset voivat liit-tyä esimerkiksi tielinjan sijaintiin, ajoitukseen, syntyprosessiin, rakenteeseen ja käyttöhistoriaan.

Mukavia lukuhetkiä!

Vadim Adel ja Aino Nissinaho

8 9

Pirkanmaan maakuntamuseon suurin arkeologinen kenttätyö vuonna 2012 oli-vat pelastuskaivaukset, jotka suoritettiin 28. syyskuuta – 26. lokakuuta Pirkkalan kunnan Pirkkalankylässä. Tutkimuksen kohteena oleva muinaisjäännösalue on re-kisteröity muinaisjäännösrekisteriin sekä Pirkkalankylän (Bircala) historiallisena kylätonttina että Tursiannotkon kivi- ja rautakautisena asuinpaikkana. Tutkimuk-sen syynä oli kunnan suunnitelma mui-naisjäännösalueen halki kulkevan Anian rantatien (osa yhdystietä 3022) leventämi-sestä kevyen liikenteen väylän rakentamis-hankkeen yhteydessä. Kaivaukset jatkuivat menestyksekkäästi kesällä 2013, mutta jat-kokaivauksen tuloksia ei käsitellä tässä ar-tikkelissa.

Syksyn 2012 kaivauksessa tutkitun alu-een laajuus oli noin 54 neliömetriä. Tut-kimuskustannuksista vastasi Pirkkalan kunta, joka myös teki muuta kaivaukseen liittyvää yhteistyötä maakuntamuseon kanssa. Kaivauksia johti Sami Raninen apulaistutkijoinaan Janne Rantanen ja Teemu Tiainen. Lisäksi mukana oli viisi tutkimusapulaista, joista useimmat olivat arkeologian opiskelijoita Helsingin ja Tu-run yliopistoista.

Tursiannotkon muinaisjäännösalue

Pirkkalankylän/Tursiannotkon laaja muinaisjäännösalue sijaitsee Luoteis-

Pirkkalan haja-asutusalueella kauniissa järvi-maisemassa, Pyhäjärven Saviselästä työntyvän Kotolahden koillispuolella. Pirkkalan moder-ni kuntakeskus sijaitsee noin 5 km Pirkkalan-kylästä itään. Muinaisjäännösalueen eteläosan halki virtaa Kotolahteen kaakosta laskeva Juoksianoja-niminen puro. Muinaisjäännös-alue on saanut nimensä länsipuoliskossaan si-jaitsevasta Tursiannotko-nimisestä alanteesta, jonka itärinteelle syksyn 2012 kaivausalue sijoittui. Tursiannotko-nimi ei esiinny pe-ruskartassa, mutta muinaisjäännösrekisterin ja arkeologisten kenttätyöraporttien ohella se mainitaan usein Pirkkalankylää käsittele-vässä paikallishistoriallisessa kirjallisuudessa. Varsinaisen Tursiannotkon alue sekä mui-naisjäännösalueen muu länsi- ja pohjoisosa sisältää peltoa, niittyä, metsää ja kalliota sekä eri-ikäisiä rakennettuja pihapiirejä, joista osa on asuinkäytössä. Muinaisjäännösalueen kes-kellä, Anian rantatien molemmilla puolilla, sijaitsi 1700-luvun karttalähteissä kuvattu Pirkkalan kylätontti, josta nykyisin on ra-kennettuna vain osa. Muinaisjäännösalueen etelä-, itä- ja kaakkoisosa on Juoksianojan, Kranaatinmäentien ja Sapalantien halkomaa peltovainiota, joka idässä ulottuu kapean metsäalueen reunaan saakka.

Tursiannotkon muinaisjäännösalueen luoteisosaan sisältyy erillisenä muinaisjään-nösrekisterikohteena Hiidenmäellä sijaitseva pikkuinen kallionkolo, ns. Hiidenlähde, Neu-lakaivo tai Martinlähde. Kansanperinteen mukaan kolon luona on tehty taikoja, joten

kohde on rekisteröity kultti- ja tarinapaik-kana. Muinaisjäännösalueen kaakkoisosaan puolestaan sisältyvät erillisinä rekisterikohtei-na Juoksianoja 1:n rautakautinen asuinpaikka ja Katajamäellä sijaitseva kiviladelma. Tursi-annotkon muinaisjäännösalueen läheisyydes-sä sijaitsee lisäksi useita muitakin kivikautisia, rautakautisia ja historiallisia kohteita.

Pirkkalankylän historiaa

Pirkkalankylä kuului keskiajalta lähtien Pirk-kalan kirkkopitäjään, josta ensimmäinen säi-lynyt maininta (muodossa Birkala) sisältyy 9. toukokuuta 1374 päivättyyn kirjeeseen. On jokseenkin varmaa, että pitäjä sai nimen-sä Pirkkalan kylästä eikä päinvastoin. Tämä viittaa kylän suureen merkitykseen pitäjän perustamisvaiheessa eli ilmeisesti joskus

1200-luvun alkupuolella. Mahdollisesti jon-nekin Pirkkalankylän tienoille rakennettiin silloin kirkko. Ensimmäinen Pirkkalankylään viittaava tekstiesiintymä on vuodelta 1442, jolloin eräässä asiakirjassa mainitaan lauta-mies ”Nilis Birkala”. 1500-luvun puolivälin maakirjojen mukaan Pirkkalankylässä oli 17 taloa eli veroa maksavaa maatilaa, joten kylä oli suomalaisella mittapuulla varsin suuri ja koko pitäjän isoimpia.

Pirkkalankylän iso koko, sijainti kes-kiaikaisen kirkonpaikan läheisyydessä ja nimi osoittavat, että kylän täytyi olla mer-kittävä asutuskeskittymä jo keskiajalla eli 1200–1400-luvuilla. Mutta oliko Pirkkalan-kylä sellainen jo tätä ennen, myöhäisrautakau-della (800–1200 jKr.)? Pirkanmaalla ”kiinteä” eli maata viljelevä ja paikoillaan pysyttelevä rautakautinen asutus sijaitsi yleensä isojen

Arkeologinen kaivaus Pirkkalan Tursiannotkon rautakautisella asuinpaikalla

SAMI RANINEN

Kuva 1. Näkymä syksyn 2012 kaivausalueen vierestä lounaaseen, Pyhäjärven suuntaan. Kuvassa näkyy Sapalan talon vanha aitta Anian rantatien luoteispuolella. Kuvan oikealla puolella maanpinta laskeutuu Tursiannotkon pohjaa kohti. Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

10 11

vesistöjen läheisyydessä, joten Kotolahden ympäristö sopisi sellaiselle, varsinkin kun siellä on viljelijöitä houkuttelevaa savikkoa. Muualla Länsi-Suomessa tehdyt tutkimukset ovat osoittaneet, että historiallisella kyläton-tilla sijaitsee toisinaan myöhäisrautakautinen asuinpaikka. Näin näyttää olevan myös Pirk-kalankylän tapauksessa, kuten seuraavasta luvusta ilmenee.

Pirkkalankylän arkeologiaa 1948–2010

Pirkkalankylän kiinteisiin muinaisjäännök-siin kiinnitettiin tieteellistä huomiota ensim-mäistä kertaa vuonna 1948. Silloin arkeologi Aarni Erä-Esko Pirkkalan muinaisjäännöksiä inventoidessaan pani merkille Sapalan Toi-van kiviröykkiöt ja Hiidenmäen ”lähteen”. Ensimmäinen esinelöytö Pirkkalankylästä ja Tursiannotkon alueelta saatiin vuonna 1964: kyseessä on silloisen maanomistajan, Esko Prihdin, pelloltaan löytämä viikinkiaikaisen miekan väistin (miekan kahvan edessä oleva poikittainen rauta). Prihti teki vuosien vie-riessä useita muitakin tärkeitä löytöjä, joista kuuluisin on viikinkiaikaan ajoitettu luu- tai sarvilusikka.

Pirkkalankylässä poikettiin muinaisjään-nösinventoinnin merkeissä myös vuonna 1971, mutta vasta 1980-luvun jälkipuolella arkeologinen toiminta alueella alkoi vilkastua. Siitä lähtien Pirkkalankylässä on muutaman vuoden välein tehty löytöpaikkojen tarkas-tuksia, muinaisjäännösinventointeja ja koe-tutkimuksia. Pirkan maan alta -vuosikirjan aikaisemmissa osissa Hanna-Leena Salminen (2009) ja Vadim Adel (2011) ovat esitelleet Pirkkalankylässä johtamiensa arkeologisten koetutkimusten tuloksia. Varsinaisia kaiva-uksia ei muinaisjäännösalueella kuitenkaan ollut tehty ennen syksyä 2012.

Tursiannotkon muinaisjäännösalueen län-sipuoliskossa on aikaisempien tutkimusten perusteella erotettu jo kivikautinen asuin-paikka- tai toimintavaihe. Tämä käsitys pe-rustuu kvartsi-iskoksiin ja sädekiviliuskeesta tehtyyn kivitalttaan, jotka on saatu notkon alueelta irtolöytöinä sekä pintapoiminta- ja koekaivauslöytöinä. Suurin osa muinaisjään-nösalueen löydöistä ja koekuopissa havaituista kulttuurikerroksista (ihmistoiminnan värjää-mä ja rikastuttama maakerros) on kuitenkin yhdistetty rautakautiseen tai historialliseen asutukseen. Ennen syksyä 2012 eri puolilta

muinaisjäännösaluetta oli tehty ainakin seu-raavat myöhäisrautakauteen varmuudella tai todennäköisesti ajoitettavat esinelöydöt:

- viikinkiaikaisen miekan väistin - viikinkiaikainen luu- tai sarvilusikka - viikinkiaikainen rannerengas-pyöreä kupurasolki (viikinkiaikaiseen naisen asuun liittyvä vaatteenkiinnitin)- hevosenkenkäsolki (vaatteenkiinnitin)- savikiekon katkelma (todennäköinen pys- tykangaspuiden loimipaino)- viikinkiaikainen keihäänkärki

Lisäksi eri puolilta muinaisjäännösaluetta on saatu rautakautisiksi ajoitettuja saviastian-paloja. Kyseessä on ns. karkea rautakauden-tyyppinen yleiskeramiikka, joka voi kuitenkin osittain olla keskiaikaistakin. Vaikka Pirk-kalankylän keskiajasta on puhuttu paljon,

toistaiseksi ainoa selkeästi keskiaikainen esi-nelöytö on varsijousen nuolenkärki. Nuorem-pia, lähinnä 1700- ja 1800-luvuille viittaavia löytöjä on jonkin verran.

Rautakauteen ajoitettavat tai viittaavat löydöt on tähän asti tehdyissä tutkimuksissa yhdistetty lähinnä asuinpaikkatoimintoihin. Tutkimuksessa on kuitenkin pidetty mah-dollisena myös tuhoutuneen rautakautisen kalmiston eli hautauspaikan jäännösten sijait-semista muinaisjäännösalueen luoteisosassa. Monet metalliesinelöydöt voivat olla peräi-sin tuhoutuneista haudoista. Lisäksi Sapalan Toivan kiviröykkiöt muinaisjäännösalueen itäpuolella ovat luultavasti rautakautisia hautoja. Viikinkiaikaisen rannerenkaan löy-töpaikka muinaisjäännösalueen kaakkois-osassa, lähellä Juoksianoja 1:n asuinpaikkaa, on rautakauden lopulla saattanut olla vettä tai suota. Tämä voi viitata uhripaikkaan. Myös

Peruskarttaote Pirkkalankylästä. Punai-sella rajattu Tursiannotkon ja Pirkkalan-kylän muinaisjäännösalue. Punainen pallo merkitsee vuoden 2012 kaivaus-alueen sijaintia. Vihreillä ja keltaisilla palloilla on merkitty lähiympäristön muut kiinteät muinaisjäännökset tai mahdolliset muinaisjäännökset: 1 – Hii-denmäki; 2 – Juoksianoja 1; 3 – Kataja-mäki; 4 – Sapala Toiva; 5 – Juoksianoja 2 ja 3 (kivikautisia asuinpaikkoja); 6 – Pirkkalankylä Kalmo (kiviaita); 7 – Pirkkalankylä Leuku (kiviaita). Lisäykset pohjakarttaan: Sami Raninen. Pohja-kartta © Maanmittauslaitos (perus-karttarasteri, ladattu 15.10.2013). Li-senssi: http://www.maanmittauslaitos.fi/avoindata_lisenssi_versio1_20120501

Kuva 2. Kaivausaluetta avataan Anian rantatien pengerluiskaan. Taustalla Kaipilan rakennuksia. Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

12 13

Pirkkalankylän Hiidenmäen kaltaiset vanho-jen asutuskeskusten läheisyydessä sijaitsevat hiisi-nimiset paikat viittaavat muinaisiin uh-rilehtoihin.

Rautakautiseen asutukseen tai muuhun rautakautiseen ihmistoimintaan viittaavien löytöjen levinneisyys on Pirkkalankylässä hämmästyttävän laaja. Muinaisjäännös-alueen vastakkaisilla laidoilla sijaitsevien Sippolan tontin ja Juoksianoja 1:n rauta-kautisten löytöalueiden välimatka on noin 400 metriä. Niiden välissä sijaitsee muun muassa syksyn 2012 kaivausalue, jonka lä-heisyydestä rautakautisia löytöjä on kertynyt jo pitkään. Alueella on siten voinut saman-aikaisesti sijaita useita rautakausia asuin- ja toimintapiirejä.

Syksyn 2012 kaivaus

Anian rantatien luoteispuoleiseen penger-luiskaan avattiin noin 24 metriä pitkä ja 2–5 metriä leveä kaivausalue, jonka pituussuunta vastasi tien linjaa. Kaivausalueen historias-ta tiedettiin sen verran, että se oli kylätontin aikana ollut lähinnä Hallilan talon pihapii-riä ja 1900-luvun alkupuolella omenatarhaa. Kaivausalueen vierellä sijaitsi kesannolla ollut rinnepelto, jolta Esko Prihti oli vuonna 1964 löytänyt edellä mainitun miekan väistimen. Kaivausalueelle oli tehty muutamia koekuop-pia jo Vadim Adelin koetutkimuksessa vuon-na 2010.

Pengerluiskan moderni täyttömaa poistet-tiin kevyellä kaivinkoneella. Tämän jälkeen aloitettiin pikkutarkka kaivaus arkeologisin menetelmin. Kaivausalue jaettiin 1 x 1 metrin koordinaattiruutuihin ja tutkittiin pääasias-sa 5 cm:n paksuisina kerroksina. Löytöjen talteenottoa ja havaintojen dokumentointia varten kaivausalue lisäksi jaettiin erillisiin maayksiköihin maan koostumuksen, värin ja nokisuuden perusteella. Savimaata kaivetta-essa väri- ja koostumuserojen seuraaminen ei ollut helppoa, mutta onneksi kaikilla työnte-kijöillä oli runsaasti kaivauskokemusta. En-simmäisessä tutkitussa kerroksessa tavattiin sekoittuneena yhtä lailla 1900-luvun kuin rautakaudenkin löytöjä. Kerros oli siis myl-lääntynyt modernin maankäytön seuraukse-na. 2.–5. kerroksesta tehdyt löydöt sen sijaan vaikuttivat lähes yksinomaan rautakautisilta. Poikkeuksen muodostivat ne nuoremmat löydöt, jotka olivat peräisin rautakautisiin kerroksiin ilmeisesti vasta 1700- tai 1800-lu-vuilla kaivetuista rakenteista. Tällainen oli esimerkiksi kivihautatyyppinen vanha salaoja, josta löytyi muun muassa viiden kopeekan raha vuodelta 1846. Toinen suhteellisen nuori rakenne oli kiukaan tai uunin pohjakiveys, josta löytyi muun muassa lasitettua punasa-vikeramiikkaa. Kokonaisuutena ottaen voi sanoa, että keskiaikaiset ja sitä nuoremmat kerrokset ovat tutkimusalueella tuhoutuneet ja sekoittuneet, kun taas rautakautisia ker-roksia oli säilynyt lähes koskemattomina yh-teensä noin 20–30 cm paksuudelta. Jo vuoden 2010 koekaivauksissa oli saatu tästä viitteitä.

Kaksi myöhäisrautakautista rakennusta

Rautakautisiksi arvioiduista kerroksista löy-tyi puurakenteita. Kaksi rakenteista otettua puunäytettä ajoitettiin keväällä 2013 yhdys-valtalaisessa radiohiiliajoituslaboratoriossa. Molemmat näytteet osoittautuivat rauta-kautisiksi.

Kaivausalueen lounaisosassa sijaitsi eri-laisista puujäännöksistä koostuva kompleksi. Siihen sisältyi sekä pitkälle maatunutta puuta

että paksu hiilikerros, joka mahdollisesti oli täysin hiiltyneen hirsirakenteen jäännös. Maa puujäännösten ympärillä oli erittäin nokista ja hiilistä, joten paikalla sijainnut puuraken-ne oli todennäköisesti tuhoutunut palamalla. Onnettomuuden seurauksena syttyneet tu-lipalot tuskin olivat kovinkaan harvinaisia rautakauden asuinpaikoilla, mutta mahdol-lista on tietysti sekin, että palo oli tihutyön tai sotatoimien seurausta.

Palaneella alueella sijainneet puujäännök-set muodostivat kaksi epäyhtenäistä linjaa, jotka sijaitsivat suorassa kulmassa toisiinsa nähden. Kyse oli ehkä seinälinjoista. Kaivaus-alueen luoteisreunassa erottui kivirakenne, jo-ka osittain jatkui kaivausalueen ulkopuolelle. Kivirakenteen tutkittu osa koostui puolisoiki-on muotoon asetelluista isoista kivistä. Kivet oli pantu maahan siten, että rakenne oli poik-kileikkaukseltaan kovera ja ”kulhomainen”. Rakenteen käyttötarkoitusta ei saatu selville; mahdollisesti kyseessä on kiuas- tai uunilait-teen pohja. Rakenne sijaitsi koillisemman ”seinälinjan” vierellä, joten se on saattanut olla rakennuksen nurkassa, kuten savupirtin kiuas normaalistikin oli.

Jos oletamme, että kahden edellä mai-nitun ”seinälinjan” lounaispuolella havaittu erillinen puujäännös oli peräisin rakennuksen lounaispäädystä, rakennus olisi ollut noin 6 metriä pitkä. Leveys voisi olla noin 4 metriä, jos ”seinälinjojen” välinen kulma muodostaa rakennuksen koillisnurkan ja edellä mainittu kivirakenne sijaitsee luoteisnurkassa. Tämä olisi juuri sopiva koko myöhäisrautakautiselle savupirtille. Rakennuksessa ei havaittu lat-tiarakenteita, joten siinä oli todennäköisesti ollut maapermanto. On kuitenkin korostet-tava, että kaikki nämä tulkinnat ovat vasta alustavia ja epävarmoja. Vaikka kyseessä on hyvin todennäköisesti rakennuksen pohja, se on tutkittu vain osittain, mikä hankaloittaa tulkintaa. Rakennus on ajoitettu radiohiili-menetelmällä viikinkiajan alku- tai keskivai-heille, noin vuosiin 790–970.

Kaivausalueen koillisosassa, noin 10 metrin päässä edellä kuvatusta rakennuksenpohjasta, sijaitsi toinen puurakenne, joka vaikutti puu-lattian jäännökseltä. Edellä mainittu salaoja oli leikannut rakenteen kahtia. Lattiamaista rakennetta oli näkyvissä noin 4,5 x 1,5 metriä, mutta se jatkui kaivausalueen ulkopuolelle ai-

Kuva 3. Tästä alkoi arkeologien riemu: rautakau-tiselta vaikuttava sievä lusikka oli yksi ensimmäi-sistä löydöistä. Kuva: Vadim Adel / Pirkanmaan maakunta museo.

Kuva 4. Palaneen viikinkiaikaisen rakennuksen seinälinjoja. Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

14 15

nakin leveyssuunnassaan. Näin ollen ei saatu selville, minkälaisen rakennuksen osa se oli. Lautalattioita esiintyi jo myöhäisrautakaudel-la. Esimerkiksi Varsinais-Suomen Raisiossa, Ihalan kylätontilla (Mullin asuinpaikka) ra-kennettiin jo vuoden 1100 tienoilla savupirtti, jossa oli savilattiainen huone ja lautalattiainen eteinen. Pirkkalankylän lautalattia on radio-hiiliajoituksen perusteella viikinkiajan lopulta tai ristiretkiajalta, noin vuosilta 1020–1170.

Lattiamaisen rakenteen päältä, alta ja maatuneen puun seastakin löytyi rautakau-teen viittaavaa aineistoa, kuten keramiikkaa. Huomiota herättivät esimerkiksi lähetysten löytyneet oravan tassun luut ja karhunkyn-

nen kappale: olivatko ne peräisin lattian alle kätketystä ”taikapussista”, jolla olisi haluttu tuoda hyvää onnea rakennuksen asukkaille? Tulkinta ei ole kaukaa haettu, sillä erilais-ten uhriesineiden kätkemisestä rakennusten perustuksiin on todisteita muualtakin. Yksi rakenteen seasta saaduista löydöistä on luusta tai ehkä hirvieläimen sarvesta tehty nuolen-kärki. Toinen ja erityyppinen nuolenkärki löytyi lattiamaisen rakenteen läheltä. Kai-vajat nimesivät rakenteen piloillaan ”Nuo-lentekijän taloksi”, mutta tämä tietenkin on humoristista ylitulkintaa. Nuolenkärjet eivät rautakaudella olleet harvinaisuuksia, vaan nuolentekijöitä lienee asunut lähes joka ma-

jassa ja pirtissä. Luusta tai sarvesta tehtyjen kärkien säilyminen kuitenkin on erittäin har-vinaista.

Kahden oletetun rakennuksen seinä- ja nurkkaliitosrakenteista on liian aikaista sa-noa mitään. Raision Mullin asuinpaikalla myöhäisrautakautisissa rakennuksissa esiin-tyi sekä nykyisistäkin hirsimökeistä tuttuja lamasalvosnurkkia että Suomessa harvinai-sempia varhopatsasnurkkia. Pirkkalankyläs-sä ei havaittu selkeitä jälkiä kummistakaan. Asuinpaikalta runsain mitoin löytynyt pala-nut savi on todennäköisesti peräisin savella tiivistetyistä tai eristetyistä seinä- ja välikatto-rakenteista tai lämmityslaitteiden kipinäsuo-jista. Tämän aineiston huolellinen läpikäynti tuottaisi varmaankin lisätietoa. Kaivauksen jälkityövaiheessa pantiin merkille, että osa savenpaloista on kiilamaisesta muodostaan päätellen peräisin hirsirakenteen tiivisteestä. Savi on kuitenkin huono lämmöneriste, joten tuntuisi oudolta, jos se olisi ollut asuinraken-nuksen seinien ainoa tiivistemateriaali.

Esinelöydöt

Kaivettuun pinta-alaan suhteutettuna syksyn 2012 kaivaus tuotti varsin runsaan löytöai-neiston. Löydöt on ajoitettu vasta alustavasti, mutta lähinnä ne viittaavat 900–1100-luvuil-le eli viikinkiajan jälkipuolelle ja ristiretkiajal-le. Ennen syksyä 2012 tehdyt löydöt viittaavat siihen, että Pirkkalankylän asutus syntyi vii-meistään viikinkiajan alkupuolella.

Syksyn 2012 löytöjen joukossa on useita rautaesineitä, joista tässä mainittakoon kat-kelmallinen keihäänkärki, putkilukon avain, yksiteräisen miekan tai väkipuukon katkel-ma, atraimen piikki ja mahdollinen hevosen jääkenkä. Keihäänkärkeä lukuun ottamatta nämä löydöt sopivat hyvin myöhäisrautakau-teen. Keskiaikainenkin ajoitus on mahdolli-nen, mutta rautaesinelöydöt saatiin samoista kerroksista kuin selkeästi rautakautisilta vai-kuttavat korulöydöt. Keihäänkärjen muo-to ja ruotokiinnitys tuovat mieleen lähinnä merovingiajan (550–800 jKr.), mutta koska

Kuva 5. Onko tämä kivirakenne rakennuksen nurkassa sijanneen lämmityslaitteen pohja? Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kuva 6. Lattiamainen puurakenne, jonka leikkaa 1800-luvulla kaivettu salaoja. Kivihautatyyppinen salaoja on kuvassa osittain tyhjennetty kivestä. Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

löytöä ei ole vielä konservoitu, paksu ruoste-kerros estää sen kunnollisen tyypittelemisen. Sekin saattaa siis olla myöhäisrautakautinen. Toisaalta merovingiaika oli Pirkanmaalla voi-makkaan asutuskasvun kausi: ei olisi häm-mästyttävää, jos Pirkkalankylän asuinpaikka olisi syntynyt jo silloin.

Korulöydöt tarjoavat selkeämpiä ajoitus-viitteitä kuin rautaesineet. Pirkkalankylän muinaiset naiset kantoivat kauloillaan hel-minauhoja. Toisinaan pieniä helmiä katosi pi-hoille tai pimeisiin asumuksiin, sillä löytöihin sisältyi viisi ehjää tai särkynyttä lasimassa-helmeä, kultafoliohelmi ja hopeafoliohelmi. Helmien täsmällinen ajoittaminen tai niiden alkuperän selvittäminen ei ole aivan helppoa, mutta Pirkkalankylän helmille löytyy vasti-neita myöhäisrautakautisista hautalöydöistä. Ainakin sitruunankeltaiset silmäkuviolla ko-ristellut helmet saattavat olla jossain Keski-Aasian suunnalla tai Välimeren itäpuolella valmistettuja. Pirkkalankyläläiset olivat jo viikinkiajalla liittyneet osaksi aikakautensa laajoja kauppaverkostoja, joita pitkin tavara saattoi levitä hämmästyttävän pitkiä matkoja.

Pronssista tai muusta kupariseoksesta teh-tyjä esineitä olivat sormus, helaksi tulkittu kupera esine ja pellin kappaleet sekä kaksi spiraalia eli kierukkaa, jollaisia viikinki- ja ris-

Kuva 7. Kultafoliohelmessä on hyvin ohut kultaker-ros lasimassan alla. Kuva: Kaisa Ansami / Pirkan-maan maakuntamuseo.

16 17

tiretkiajalla käytettiin vaatteiden koristelussa ja joskus myös kaulanauhoissa. Vaatteiden valmistamiseen liittyviä löytöjä ovat myös lukuisat savikiekkojen katkelmat. Poltetusta savesta tehtyjä kiekkoja käytettiin mahdolli-sesti moniin eri tarkoituksiin. Usein ne sai-vat palvella pystykangaspuiden loimilankojen painoina. Villalangan kehrääminen värttinäl-lä ja kankaan kutominen pystykangaspuissa olivat mukavaa, mutta hidasta työtä, jonka ääressä kului melkoinen osa myöhäisrauta-kautisen naisen elämästä.

Eniten huomiota ovat saanet osakseen lukuisat luusta tai hirvieläimen sarvesta valmistetut esineet, esineiden katkelmat tai teelmät eli keskeneräisiksi jääneet esineet. Luu ja sarvi olivat rautakaudella hyvin tär-keitä työ- ja tarvekalujen materiaaleja, mutta niistä valmistetut esineet ovat happamassa maaperässämme säilyneet vain ani harvoin.

Pirkkalankylässä luun tai sarven säilyneisyys on ilmiömäisen hyvä, mikä korostaa kohteen valtakunnallisestikin suurta tieteellistä mer-kitystä. Harvinaislaatuinen säilymisaste on luultavasti yhteydessä tutkimusalueen maa-perän korkeahkojen pH-arvojen kanssa.

Esimerkiksi kaksi aiemmin mainittua nuolenkärkeä ovat tiettävästi ensimmäiset palamattomat esihistorialliset luu- tai sar-vinuolenkärjet, jotka Suomesta on löydetty. Niiden ohella löydettiin kaksi todennäköistä katkelmaa naskalimaisista (oramaisista) nuo-lenkärjistä sekä mahdollisia nuolenkärkien teelmiä. Aiemmin Suomesta on tietääkseni löydetty vain palaneiden kärkien katkelmia, joita esiintyy muun muassa Etelä-Pohjan-maan rautakautisissa kohteissa. Nuolenkär-kien käyttöominaisuuksien selvittämisen kannalta lähes ehjät ja kokonaiset kärjet tie-tenkin ovat hyvin arvokkaita löytöjä. Vaikka

rautakautisista jousista ja nuolista ei tiedetä kovin paljon, niiden tehoa ei tarvitse epäillä. Pirkkalankyläläisten nuoliin varmasti kaatui isokin riista ja tarpeen vaatiessa ihminenkin.

Huomiota herättivät myös luusta tai sar-vesta tehdyt lusikat. Löytöihin sisältyy kaksi kokonaista ja kauniisti koristeltua lusikkaa, joista toinen on tosin särkynyt kolmeen osaan. Lisäksi mukana on useita lusikoiden katkelmia. Kun ottaa huomioon, että myö-häisrautakauteen ajoitettuja luu- tai sarvilu-sikoita tunnettiin koko Suomesta aiemmin vain kuusi kappaletta, syksyn 2012 löydöt ovat melkoinen lisä aineistoon. Muistetta-koon, että yksi noista aikaisemmistakin lu-sikkalöydöistä on peräisin Tursiannotkosta.

Syksyn 2012 kaivauksilta saatiin nuolen-kärkien ja lusikoiden ohella muutakin luu- tai sarviesineistöä, mutta tila ei riitä tässä sen esit-telyyn. Mainitsematta ei kuitenkaan voi jättää karhun kynsiluusta tehtyä esinettä. Kyseessä oli todennäköisesti amulettiriipus. Karhujen kynsiä ja hampaita käytettiin vielä 1800-lu-vullakin taikakaluina, joilla torjuttiin muun muassa erilaisia sairauksia ja särkyjä. Tavalla on jo rautakautiset juuret, mutta tuhannen vuoden takaiset kynsi- tai hammasamuletit ovat säilyneet vain ani harvoin. Lopuksi voidaan vielä mainita lyhyesti löytöihin si-

sältyneet kiviesineiden katkelmat. Vaikka osa niistä lienee rautakautisten hioinkivien osia, joku näistä löydöistä saattaa liittyä Tursian-notkon kivikautiseen asutukseen.

Maataloutta ja eränkäyntiä

Suurin osa Tursiannotkon löydöistä oli eläi-men luuta, jota ei ollut työstetty esineiksi. Toisin sanoen kyse oli luujätteestä. Osteologi Auli Bläuerin mukaan löydöt ovat enimmäk-seen kotieläinten luuta. Lajeista ovat edustet-tuina nauta, sika, lammas, vuohi, hevonen ja kana. Tämä osoittaa, että Tursiannotkossa eli karjaa hoitanut yhteisö. Sikaa oli yllättävän paljon, ja hevosen lihaa oli ilmeisesti syöty. Maanviljelystä todistavat Mia Lempiäinen-Avcin tekemät analyysit, joissa Tursiannot-kon maanäytteiden seasta löytyi ohranjyviä ja yksi epävarma herneen jäännös. Ohra oli rautakauden yleisin viljalaji, mutta on kiin-toisaa, että muista viljoista ei löytynyt todis-teita. Myöhäisrautakaudella varsinkin rukiin viljely oli Suomen alueella yleistymään päin. Rautakauden lopulla, noin vuosina 950–1200, vallitsi varsin leuto ilmastovaihe. Se oli tie-tenkin maatalouden kannalta edullinen ilmiö ja luultavasti edisti väestönkasvua. Toisaalta reellä ja suksilla liikkumaan tottuneet ihmiset

Kuva 8. Kaksi luu- tai sarvinuolenkärkeä. Väkäsellisessä kärjessä on kiinnitysruoto, tikarimaisen kärjen kannas-sa on kiinnityslovi. Kuva: Tuukka Kumpulainen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kuva 9: Erittäin taitavasti tehty luu- tai sarvilusikka, joka on särkynyt osiin. Rautakautisissa lusikoissa on lähes litteä pesä, joten niillä on syöty melko kiinteää ruokaa. Kuva: Teemu Tiainen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kuva 10: Karhun kynsiluusta tehty amulettiriipus, josta kynsiosa (keratiini) on kadonnut. Esine muis-tuttaa lintua, mutta on siitä huolimatta kiinnitysrei-kää lukuun ottamatta täysin luonnollinen muoto. Kuva: Vadim Adel / Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kuva 11: Esimerkki tunnistamattomasta luuesinees-tä. Esineen muoto tuo mieleen nuolenkärjen katkel-man, mutta terät ovat tylpät eikä taitava nauhapu-noskoristelu oikein sopisi esineeseen, jonka tarkoitus on lävistää. Kuva: Teemu Tiainen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

18 19

Arkistolähteet

Adel V. 2010. Pirkkala Tursiannotko ja Pirkkalankylä (Bircala). Koekaivaus esihistoriallisen ja historial­lisen ajan asuinpaikalla. PMm. – PMm, arkisto.

Bläuer A. 2013. Osteologinen raportti Pirkkalan Tursiannotkon vuoden 2012 luuaineistosta. – PMm, arkisto.

Jussila T. 2002. Pirkanmaan historiallisen ajan muinaisjäännökset. Maastoinventointiraportti. Mikro­liitti Oy / PMm. – PMm, arkisto.

Kumpulainen T. 2013. Kulttuurimaanäytteen pH­arvon mittaus Pirkkalan Tursiannotkon pelas­tuskaivausten (2012) yhteydessä. Liite lähteessä: Raninen 2013. – PMm, arkisto.

Lempiäinen­Avci M. 2013. Pirkkala Tursiannotko. Makrofossiilitutkimukset 2013. Turun yliopisto, Bio­logian laitos. – PMm, arkisto.

Raninen S. 2013. Pirkkala Tursiannotko ja Pirkkalankylä (Bircala). Arkeologinen pelastuskaivaus esi­historiallisella asuinpaikalla ja historiallisella kylätontilla 2012. PMm. – PMm, arkisto.

Soininen T.­L. 1998. Pirkkala. Arkeologinen perusinventointi. PMm. – PMm, arkisto.

Tamers, M.A. & Hood, D.G. 2013. Report of Radiocarbon Dating Analysis (Samples: Beta – 347076, Beta – 347077). Beta Analytic Inc. – PMm, arkisto.

KirjallisuusAdel V. 2011. Koekaivaukset Pirkkalankylän muinaisella tonttimaalla. – Pirkan maan alta 11.

Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 112. S. 28–34.

joutuivat nyt tottumaan vähälumisiin talviin ja jäättömiin järviin.

Maatalouden ohella muinaisessa Pirkka-lankylässä toki harjoitettiin myös pyyntie-linkeinoja. Metsästys, ansapyynti ja kalastus olivat epäilemättä sivuelinkeinojen asemassa, vaikka otettaisiinkin huomioon, että riista-eläimiä voitiin esikäsitellä jo metsässä, jolloin osa niiden luista jäi sinne. Villinisäkkäistä luissa ovat edustettuina hirvi, metsäpeura, jänis, orava, majava, karhu ja ahma sekä to-dennäköisesti kettu. Pyydettyjä lintuja olivat teeri, metso ja koskelo sekä pyy tai riekko. Kalalajeista tunnistettiin särkikalojen ohella hauki, ahven ja kuha. Kalastaa voitiin Koto-lahdessakin ja riistaa sai lähimetsistä. Maja-vien ja muun arvokkaan turkisriistan pyynti saattoivat kuitenkin viedä Pirkkalankylän miehiä pohjoisiin erämaihin kauas kotiseu-duilta. Turkismetsästyksen ja muun muinai-sen eränkäynnin arkeologisia jälkiä tunnetaan vain vähän, vaikka Pohjois-Pirkanmaalla ja Keski-Suomessa onkin saatu lupaavia alus-tavia tuloksia eräsijojen tutkimuksessa. Joka tapauksessa Tursiannotkon savessa odottaa varmasti vielä suuri määrä luita löytäjäänsä,

ja jossain Näsijärven tai pohjoisempien vesi-teiden varsilla sijaitsevat myös pirkkalankylä-läisten muinaiset eräsijat.

Lopuksi

Tutkimus on onnistunut silloin, kun se antaa vastauksen joihinkin kysymyksiin ja synnyt-tää samalla uusia. Tässäkin mielessä Pirkka-lankylän kaivaus onnistui. Tulevien vuosien ja vuosikymmenten kuluessa tutkimus pystyy toivottavasti vastaamaan muun muassa seu-raaviin kysymyksiin: Löytyykö kivikautisesta asuinpaikkavaiheesta lisää todisteita? Onko jossain Tursiannotkon läheisyydessä sijainnut asuinpaikka myös pronssikaudella (varhais-metallikaudella)? Miten laaja rautakautinen asuinpaikka-alue oli ja koska se syntyi? Min-kälaisia rakennuksia rautakauden pihapii-reissä sijaitsi? Mihin ja miten rautakauden pirkkalankyläläiset haudattiin? Onko olete-tusta uhripaikasta (”hiidestä”) jäänyt jotain tunnistettavia jälkiä? Sijaitsiko Pirkkalan en-simmäinen kirkko jossain kylän välittömässä läheisyydessä?

Hiekkanen M. 2007. Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki.

Hirviluoto A.­L. 1990. A bone spoon from Pirkkala. ­ Iskos 9. S. 87–92.

Kaukovalta K. V. 1934. Pirkkalan heimo­ ja keskiaika. Teoksessa: K. V. Kaukovalta, K. Jaakkola & A. Sorila. Pirkkalan historia. Tampere. S. 3–183.

Kumpulainen M. 2005. Eräsija ja eränkäynti – sisämaan rautakauden ja keskiajan asuinpaikat. Teoksessa: P. Pesonen & T. Mökkönen (toim.): Arkeologipäivät 2004. Muinaisjäännösten suojelun ja tutkimuksen yhteensovittaminen. Uutta rautakauden tutkimuksessa. Suomen arkeologinen seura. Helsinki. S. 60–73.

Lehtosalo­Hilander P.­L. 1982. Luistari II. The Artefacts. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 82:2. Helsinki.

Ojala A., Alenius T., Seppä H. & Giesecke T. 2008. Integrated varve and pollen­based temperature recon­struction from Finland: Evidence for Holocene seasonal temperature patterns at high latitudes. ­ The Holocene 18/4. P. 529–538.

Saarenheimo J. 1974. Vanhan Pirkkalan historia. Vanhan Pirkkalan historiatoimikunta. Nokia, Pirkkala, Ylöjärvi, Tampere.

Saarinen T., Tiljander M. & Saarnisto M. 2001. Medieval climate anomaly in Eastern Finland recorded by annually laminated lake sediments. ­ Monsoon 3. P. 86–89.

Salminen H.­L. 2010. Kokeellinen kairaustutkimus Pirkkalankylässä. – Pirkan maan alta 10. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 106. S. 61–69.

Siikala A.­L. 2012. Itämerensuomalaisten mytologia. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Helsinki.

Suvanto S. 1988. Talonpoikainen Tampere keskiajalta 1600­luvun puoleenväliin. Teoksessa: P. Alhonen, U. Salo, S. Suvanto & V. Rasila. Tampereen historia I. Vaiheet ennen 1840­lukua. Tampereen kaupunki. Tampere. S. 162–313.

Taavitsainen J.­P., Vilkuna J. & Forssell H. 2007. Suojoki at Keuruu: A Mid 14th­century Site of the Wilderness Culture in the Light of Settlement Historical Processes in Central Finland. Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia. Sarja Humaniora 346. Helsinki.

Tiljander M., Saarnisto M., Ojala,A.E.K. & Saarinen T. 2003. A 3000­year palaeoenvironmental record from annually laminated sediment of Lake Korttajarvi, Central Finland. ­ Boreas 26. P. 566–577.

Vuorinen J.­M. 2009. Rakennukset ja rakentajat Raision Ihalassa rautakauden lopulla ja varhaisella keskiajalla. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C, osa 281, Scripta lingua fennica edita. Turku.

Lyhenteet

PMm Pirkanmaan maakuntamuseo

Archaeological Excavation of an Iron Age Settlement in Tursiannotko, Pirkkala

SAMI RANINEN

An archaeological rescue excavation was carried out in Pirkkalankylä, Pirkkala, in autumn 2012. The investigated area is part of the historic village of Pirkkalankylä as well as of the multi-period prehistoric settlement of Tursiannotko. On the basis of stray finds and surveys, it has for a long time been accepted that Late Iron Age settlements are located in the village and its vicinity. This notion received support from the discovery of a cultural layer in the centre of the village area, which, judged by the objects found at the site, dates back to the Late Iron Age (Viking and Crusade Period). The finds included well-preserved objects made of bone and horn. Structures that were interpreted as being part of two Late Iron Age buildings were also documented.

20 21

KALLE LUOTO

Nokia sijaitsee tärkeiden vesireittien riste-yksessä, paikassa, jossa yhdistyvät Ylä- ja Ala-Satakunta sekä Häme ja Pohjanmaa. Vesireitin rinnalla Kokemäenjokea seurai-lee viimeistään keskiajalla Tammerkoskel-ta Turkuun johtanut Laidetieksi kutsuttu maantie. Alueen merkityksestä osaltaan kertoo se, että nykyisen Pirkanmaan alueel-la sijainneista seitsemästä keskiaikaisesta kartanosta Nokianvirran rannalle perus-tettiin kolme: Nokia, Viik ja Penttilä (ent. Niemenpää, nyk. Knuutila). Varhaisin mai-ninta Viikin kartanosta on vuodelta 1442.

Vanha säterinpaikka sijaitsee nykyi-

Koekaivaushavaintoja Nokian Viikistä

Kesäkuussa 2011 Pirkanmaan maakun-tamuseo teki Nokian Viikin säterinpai-

kalla arkeologisen koekaivauksen yhteistyössä Nokian kaupungin kulttuuritoimen kanssa. Ennen koetutkimusta arveltiin historiallisten karttojen ja havaintojen perusteella säterin-paikan sijainneen paikalla, jossa maanpinnal-le on näkyvissä kiviröykkiöitä, rakenteita ja satunnaisia löytöjä. Kesän 2011 päämääränä oli selvittää, minkälaisia ja minkä ikäisiä jään-nöksiä on alueella säilynyt ja mikä jäännösten luonne ja säilyneisyys on. Kysymyksessä oli Viikin säterinpaikan ensimmäinen perus-tutkimus. Tutkimusten tulosten perusteella Pirkanmaan maakuntamuseon on tarkoitus tarkentaa kysymyksenasettelua Nokian keski-aikaisten säterien vaiheista ja ominaisuuksista sekä asutuksen suhteesta alueen esihistori-alliseen asutukseen. Koetutkimuksen rahoi-tuksesta vastasi pääosin Nokian kaupungin kulttuuritoimi, joka palkkasi kaivauksille kuusi nokialaista opiskelijaa, ja analyysien kustannuksista Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kartta 1: Muinaisjäännöksen Viikin sä-teri sijainti (A), nykyinen Viikin kartano (B) ja Nokian kartano (C). Merkinnät ja pohjakartan editointi: Kalle Luoto. Pohjakartta © Maanmittauslaitos (pe-ruskarttarasteri, ladattu 15.10.2013). Li-senssi: http://www.maanmittauslaitos.fi/avoindata_lisenssi_versio1_20120501

sestä Viikin kartanosta noin puoli kilo-metriä kaakkoon, Kuloveteen ja edelleen Kokemäenjokeen laskevan Nokianvirran Putaanvirran pohjoispuolella, Pyhäjärven Viikinlahden lounaisrannalla. Autioitu-neesta vanhasta säterinpaikasta saa käsityk-sen 1700-luvun hallinnollisista kartoista, joihin kartanon rakennukset on merkitty Pyhäjärveen pistävän niemen kärkeen ran-tatöyrään päälle. Tonttimaa on sijainnut karttojen perusteella Viikinlahden lounais-puolella olevan pellon itäosassa. Valtatie 12 rakentamisen jälkeen alue jäi erityksiin asu-tuksesta ja maankäytön vaikutuksista.

Historialliset kartat

Viikin säterin sijaintipaikka käy ilmi 1700-lu-vulle ajoittuvista historiallisista kartoista – kartano on merkitty karttoihin Pyhäjärveen pistävän niemen kärkeen nykyisen Viikinlah-den rannalle. Ennen tutkimuksia arveltiin, että tämä olisi myös keskiaikaisen kartanon sijaintipaikka. Nuoremmista kartoista käy ilmi kartanon paikan muutos 1800-luvun ai-kana nykyiselle paikalleen maantien laitaan harjun kupeeseen. Karttojen lisäksi kartanoa on kuvannut Magnus von Wright vuonna 1846 teoksessaan “Viikin kartano Nokialla, vasemmalla Pirkkalan kirkko”. Piirroksessa kuvataan Viikin kartano nykyisellä paikallaan Nokianvirran lounaispuolelta suunnilleen Nokian kartanon kohdalta. Pirkkalan kir-kolla tarkoitetaan harjulla sijaitsevaa vuonna 1837 valmistunutta kirkkoa, jota nykyisin kutsutaan Nokian kirkoksi. Piirroksessa nä-kyy Viikin säterinpaikan läheisyydessä No-kianvirran jyrkkä rantatörmä ja peltoja. Osia

Kartta 2: Tutkimusalue ja havainnot

22 23

Viikin historiallisesta tonttimaasta näkyy rakentamattomana kuvan oikeassa reunassa. Piirroksesta saa käsityksen siitä, miltä kartto-jen kuvaama maisema on näyttänyt 1800-lu-vun puolivälissä. Kuvaa on mielenkiintoista verrata samanaikaiseen, vuodelle 1847 ajoit-tuvaan pitäjänkarttaan, johon Viikin säteri on vielä merkitty vanhalle paikalleen Pyhäjär-ven rantaan. Ilmeisesti pitäjänkartta perus-tuu vanhempaan kartta-aineistoon, jota ei ole päivitetty vastaamaan senhetkistä tilannetta. Lisäksi kartassa on havaittavissa muutamia muitakin epäjohdonmukaisuuksia, kuten 1800-luvun loppuun ajoittuvat Tampere–Pori-rautatie ja Nokian aseman alue. Autioi-tuneelta vanha kartanonpaikka näyttää vasta 1900-luvun kartoissa.

Maastotutkimus

Koekaivauksessa Viikin alue jaettiin kolmeen osaan (A–C). Näistä alue A oli tärkein tutki-muskohde, koska historiallisen säterinpaikan oletettiin sijainneen tällä alueella. Alueita A ja B erotti pellon poikki kulkeva peltotie. Lou-naispuoleinen alue B on ilmeisesti aina ollut säterin ulkopuolista peltoaluetta, jossa tosin oli aiemmassa tutkimuksessa tehty havain-toja kivikautisesta asutuksesta. Alue C käsitti ranta-alueen, joka on paljastunut Nokianvir-ran perkauksen ja sitä seuranneen Pyhäjärven pinnanlaskun tuloksena. Alueella C havait-tiin kartanokautta nuorempia rakenteita.

Kaikkiaan tutkimusalueelle kaivettiin 45 koekuoppaa ja -ojaa. Koekuopat kaivettiin aluksi 0,5 x 0,5 m laajuisiksi. Edellytykset alueen pintapoiminnalle olivat heikot, kos-ka alue oli joko kesannolla olevaa peltoa tai puiden ja pensaiden peittämää, rehevää ran-tavyöhykettä. Systemaattista pintapoimintaa kuitenkin kokeiltiin. Sen yhteydessä alueella havaittiin useita tuoreita lapionpistoja, jo-ten on mahdollista, että alueella oli ennen tutkimuksia liikkunut metallinpaljastimella varustautunut löytöjen keräilijä. Toivottavas-ti ”piipparimiehen” löydöt eivät olleet kum-moisia. Varsinaisia muinaisjäännöshavaintoja

pintapoiminnan yhteydessä ei tehty.Tutkimusalueen A koeruudut sijaitsivat

kesantopellolla sekä rantatöyrään päällä. Tällä alueella sijaitsevat jo aiemmin havaitut kak-si kiviröykkiötä ja kivirakenne. Koekuopissa päällimmäisenä todettiin 5–40 cm paksu sa-vimultakerros, joka sisälsi eri-ikäisiä löytöjä historialliselta ajalta. Kyseessä on peltokerros, joka oli syntynyt todennäköisesti 1900-luvun alkupuolella. Useimmiten peltomultakerrok-sen alapuolelta paljastui harmaa, yksitoikkoi-nen ja luontainen savikerrostuma.

Historiallisten karttojen perusteella alue B on ollut vähintään 1700-luvun lopulta aina näihin päiviin saakka peltona. Alueen koe-kuoppahavainnot tukevat tätä tulkintaa, sillä peltoalueella ei havaittu rakenteita tai löytöjä, jotka viittaisivat historiallisen ajan toimin-taan, kuten asumiseen.

Alueella C tarkoitettiin vesijättömaata, ja se on ilmeisesti ollut vielä muutamia satoja vuosia sitten veden peitossa. Alueen raken-teista mainittakoon saunan kivijalka ja lai-turi. Lisäksi alueella on vapaa-ajan viettoon liittyvää esineistöä. Kokonaisuutena ranta-alue näyttäisi saaneen olla melko rauhassa ihmistoiminnalta viimeiset vuosikymmenet ja olisi todennäköisesti tärkeä tutkimuskohde 1900-luvusta kiinnostuneelle tutkijalle.

Röykkiö A -nimellä kutsuttu rakenne sijaitsee tasamaalla, pellon laidassa olevassa pienehkössä metsäsaarekkeessa. Rakenteen halkaisija on noin 7–8 metriä. Rakenteen keskiosa koostuu suurimmaksi osaksi nyrkin tai kahden kokoisista kivistä, tosin joukossa on myös jonkin verran suurempia kiviä. Eri-tyisesti rakenteen reunoilla on suurempia pellonraivauksen yhteydessä nostettuja kiviä. Rakenne on muutamien kivikerrosten vahvui-nen ja näyttää koostuvan lähinnä kivistä. Noin 30 cm paksun kivikerroksen alapuolella ha-vaittu maa ei vaikuttanut erityisen nokiselta.

Röykkiö B on noin 8 metriä pitkä ja noin 7 metriä leveä rakenne vadelmapensaiden kes-kellä pellon laidassa. Sillä on korkeutta puo-lisen metriä. Kivisestä rakenteesta, selkeästä kulttuurikerroksesta ja koeojan kapeudesta

johtuen röykkiössä havaittua kulttuuriker-rosta ei kaivettu pohjaan saakka, vaan se pei-tettiin havaintojen ja näytteenoton jälkeen mahdollisia jatkotutkimuksia odottamaan. Paikan löydöt ovat lähinnä historiallisen ajan asuinpaikkaan viittaavia, kuten luuta, kera-miikkaa, fajanssia ja rautanauloja. Koekaistan havaintojen ja löytöjen perusteella röykkiötä voitaneen pitää historialliselle ajalle ajoittu-van lieden tai tulisijan jäännöksenä. Koeojan kulttuurikerroksesta analysoitiin radiohiili-menetelmällä hiilinäyte, joka ajoittuu toden-näköisimmin (48,5 %) vuosien 1725–1815 välille mediaaniarvon ollessa vuodessa 1770. Röykkiön B sisäpuolelta, mainitun hiilinäyt-teen läheisyydestä otetuista maanäytteistä paljastui hiiltyneet ohran ja rukiin jyvien lisäksi kuusen neulasten katkelmia ja kalan jäänteitä. Kyseessä on siis todennäköisimmin

säterinpaikan nuorimpaan vaiheeseen liittyvä historiallisen asuinpaikan jäännös.

Pellon laidassa, jyrkähkön rantatöyrään päällä, noin 10 metriä röykkiöstä B lounaa-seen sijaitsee maanpäälle erottuva kiviraken-ne. Kivirakenteeseen kuuluu puolisen metriä paksu U:n mallinen kivivalli, jonka keskelle jää pienempien kivien peittämä alue. Paikalle kaivetussa koekuopassa nro 22 havaittiin noin 30–40 cm leveä kylmämuurattu kivirakenne, joka ulottui ainakin 75 cm syvyyteen nykyises-tä maanpinnasta. Rakennetta arveltiin raken-nuksen kiviperustukseksi. Kuopan länsiosassa kulttuurikerros ulottui vähintäänkin 85 cm sy-vyyteen. Mitä syvemmälle kuoppaa kaivettiin, sitä nokisemmaksi kerrostuma muuttui.

Kivirakenteen alta sekä havaitusta kult-tuurimaasta otettiin hiili- ja maanäytteet. Ra-kenteesta otetuista hiilinäytteistä ajoitettiin

Kuva 1: Koekuopasta 22 paljastunut kivirakenne. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Kalle Luoto.

24 25

kaksi. Toinen niistä ajoittuu todennäköisim-min vuosien 1415–1455 välille mediaani-arvon ollessa 1440. Tämän näytteen kanssa samasta kontekstista on peräisin maanäyte, jossa oli kaksi hiiltynyttä saran siementä ja hiiltymättömiä vadelman ja jauhosavikan siemeniä. Toinen, kivirakenteen alta peräisin oleva hiilinäyte ajoittuu hyvin todennäköises-ti vuosien 1285–1395 välille mediaaniarvon ollessa 1350. Yksinkertaisimmillaan tuloksia voidaan tulkita siten, että kivirakenne on ra-kennettu todennäköisesti 1300-luvun puoli-välissä ja se on ollut käytössä vielä 1400-luvun puolivälissä.

Löydöt

Löytöjen levinnän perusteella voitaneen olettaa, että Viikin säterinpaikka on sijainnut alueella A, sillä talteen saadut löydöt liittyvät selkeästi historiallisen ajan asuinpaikkaan. Luetteloiduista kaivauslöydöistä noin 45 % (55 alanumeroa) on peräisin sekoittuneista pintamaakerroksista (peltomulta, humus) ja 55 % (68 alanumeroa) pintamaan alapuolisis-ta kerrostumista. Kaikkiaan 31 alanumerolle luetteloitiin punasavikeramiikkaa, kivisavike-ramiikkaa tai fajanssia, tosin keramiikkalöydöt ovat katkelmallisia ja pienikokoisia. Huo-mionarvoista on, että keramiikkalöydöistä yhtäkään ei tehty alueelta B, eli peltotien lou-naispuolelta. Alueelta B saatiin talteen ainoas-taan vaalea, mahdollisesti tulessa ollut piikiven pala. Koekaivauksissa löytyi yllättävän vähän modernia löytöaineistoa.

Rakenteista otetut maanäytteet analysoi Mia Lempiäinen-Avci Turun yliopistosta talvella 2012. Maanäytteistä paljastui sieme-niä ja jyviä, joista merkittävimpiä olivat ohran ja rukiin hiiltyneet jyvät. Oletettavasti jyvät ajoittuvat rakenteiden kanssa samanikäisik-si. Muita jäänteitä olivat mm. hyönteisten kappaleet, kalan suomut, nikamat ja ruodot sekä palaneen luun palat. Mielenkiintoinen oli myös havainto savitiivisteen kappaleesta, jossa oli näkyvissä oksan tai korren painanne sekä epävarma apilan siemenen painanne.

Tulokset

Koekaivaustuloksen perusteella vaikut-taa siltä, että Viikin kartano on sijainnut 1700-luvun karttoihin merkityllä paikalla jo keskiajalla. Kartanokaudelle ajoitettavaa asuinpaikkaan kuuluvaa esineistöä löydettiin erityisesti kartoista tunnetun historiallisen säterinpaikan tonttimaalta. Tosin tarvittaisiin lisätutkimusta, jotta havaittu rakenne voitai-siin todeta kiistatta keskiaikaiseen kartanoon kuuluvaksi. Tutkimuksen kannalta parhaiten säilynyttä, yhtenäistä kulttuurikerrosta on to-dennäköisesti jäljellä pääasiassa Pyhäjärveen laskevan rantatöyrään päällä, vanhan karta-notontin laidoilla ja nykyisen peltoalueen ulkoreunoilla.

Tutkimusten perusteella kiintoisimmilta rakenteilta vaikuttavat peltoalueen laidalla maanpinnalle yhä nykyäänkin näkyvät kivi-rakenteet. Röykkiöiden A ja B lisäksi koe-kuopan 22 lounaispuolella maanpinnalla on rakenteita, jotka ulottunevat näkyviä raken-teitaan laajemmalle alueelle. Maanpinnan alapuolisia kivisiä rakenteita havaittiin koe-kuopassa 22 ja saadut radiohiiliajoitustulokset viittaavat keskiaikaiseen kontekstiin.

Koekuoppahavaintojen perusteella röyk-kiön A kohdalla on saattanut sijaita säteriin kuulunut rakennus ja rakennuksen tulisija, tosin noen ja hiilen vähäinen määrä antaisi olettaa myös jotain muuta funktiota. Toivot-tavasti tulevaisuudessa röykkiön tarkoitus tulee paremmin selvitetyksi.

Kaivauksen aikana muodostui käsitys kivi-röykkiöstä B mahdollisena romahtaneen uunin tai kiukaan jäännöksenä. Kaivaushavaintoja ja analyysien tulosta on ainakin alustavasti syytä tulkita siten, että röykkiö B:n rakenne ajoittuu todennäköisesti 1800-luvun alkuun.

Koetutkimushavaintojen perusteella ole-tetulla säterinpaikalla on keskiajalla sijain-nut asuinpaikkaan kuulunut rakennus, joka on myöhemmin osittain purettu tai tuhou-tunut. Tämän jälkeen jäljelle jäänyt raunio on peitetty ainakin osittain maalla ja savella. Koekaivauksen luonteen johdosta ei paljas-

tuneelle kivirakenteelle voida antaa tarkem-paa laajuutta tai funktiota, mutta löytöjen, rakenteiden ja analyysitulosten perusteella voidaan pitää todennäköisenä, että paikalla on sijainnut keskiaikainen rakennus, jossa on vähintäänkin ollut kiviperustus tai kellari. Koekaivauksen perusteella vaikuttaa siltä, että paikalla sijaitsee keskiaikaisesta maaseudun kartanoelämästä kertova muinaisjäännös. Viikin säterinpaikka lähiympäristöineen muodostaa hienon arkeologisoituneen koko-naisuuden, sillä niemen kärjessä on liikkunut ihmisiä ainoastaan satunnaisesti ja alue on

säästynyt nuoremman maankäytön negatii-visilta vaikutuksilta.

Koetutkimus oli onnistunut, sillä havain-not ja löydöt tarkensivat tietoja Nokian ja Viikin alueen keskiajasta. Jatkossa olisi mie-lenkiintoista selvittää tarkemmin havaitun ki-virakenteen käyttötarkoitusta, säilyneisyyttä ja ikää. Toivottavasti seuraavat tutkimukset voidaan tehdä riittävillä resursseilla, jotta arvokas tutkimusaineisto saataisiin analysoi-duksi maastotutkimusten jälkeen mahdolli-simman hyvin.

Arkisto- ja internetlähteet

Adel V. 2000. Nokianvirran arkeologinen inventointi 2000. Inventointiraportti. Pirkanmaan maakunta­museo.

Ahola T. 2010. Asemakaava ja asemakaavan muutos 12 kaupunginosa Viiki Kirkonkulma. Kulttuuri­ympäristöselvitys. Raportti. Selvitystyö Teija Ahola.

Ehrenström N. 1781. Nokianvirta. Rekognosointikartat 1776–1805. ­ Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto: http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu­200908073507

Haggrén G. & Hakanpää P. 2002. Nokian Viikin kartanon vanhan tonttimaan irtolöydöt. Tarkastus­raportti. Museovirasto.

Isojakokartta Putaanvirran pohjoispuolisista alueista (1768). – Kansallisarkisto, MHA, H6 5/1­18 (Nokia, Kankaantaan kylä) .

Jussila T. 2002. Pirkanmaan historiallisen ajan muinaisjäännökset 2002. Inventointiraportti. Mikroliitti Oy/Pirkanmaan maakuntamuseo.

Lempiäinen­Avci M. 2012. Nokia, Viikin Säteri. Kasvimakrofossiilitutkimus 2011. Tutkimusraportti. Turun yliopisto, Biologian laitos, Kasvimuseo, paleobotaniikan laboratorio.

Luoto K. 2004. Viikin kartano. Suunnitellun asemakaava­alueen inventointi 2004. Inventointiraportti. Pirkanmaan maakuntamuseo.

Oinonen M. 2012. Ajoitustuloksia 17.1.2012 (Hela 2820, Hela 2821, Hela 2822). Helsingin yliopisto, Luonnon tieteellinen keskusmuseo, ajoituslaboratorio.

Pitäjänkartta 2123 05 Ia.* ­/­ ­ Pirkkala (1847). ­ Kansallisarkiston digitaaliarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1367962

Von Wright M. 1846. Viikin kartano Nokialla, vasemmalla Pirkkalan kirkko. Lyijykynä paperille. ­ Valtion taidemuseo. Taidekokoelmat: http://kokoelmat.fng.fi/wandora/w?lang=fi&si=A+I+34%3A57&&imagesize=1

Kirjallisuus

Adel V. 2010. Nokian kartanon historian varhaisvaiheet: löytöjä ja tulkintoja. Joitakin tutkimustuloksia vuosilta 2004–2009. ­ Pirkan maan alta 11. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 112. S. 5­15.

Jaakkola J. 1994. Etelä­Nokian asutuksen alkuvaiheet. ­ Nokia ennen ja nyt. S. 38–43.

Saarenheimo J. 1974. Vanhan Pirkkalan historia I. Vanhan Pirkkalan historiatoimikunta. Nokia, Pirk­kala, Tampere, Ylöjärvi.

Suvanto S. 1973. Satakunnan historia III. Keskiaika. Satakunnan maakuntaliitto. Pori.

Tevas E. & Tulonen A. 2001. Nokian kulttuuriympäristöohjelma. Pirkanmaan ympäristökeskus. Tampere.

26 27

Observations from Test Excavation in Viik, Nokia

KALLE LUOTO

Pirkanmaa Provincial Museum conducted in June 2011 an archaeological trial excavation at the historical site of the Manor of Viik in Nokia. A total of 45 trial pits were excavated.

The most important find was the stone remains of a building that was dated to the late 14th–15th century. Finds mostly consisted of settlement materials such as fragments of vessels and remains associated with food. Some of the layers are undisturbed and the finds suggest that further exploration might reveal information about the manor and medieval everyday life.

SAMI RANINEN

Kesäkuussa 2012 Pirkanmaan maakunta-museo suoritti arkeologisen koekaivauksen Nokian Knuutilassa. Knuutilan talo sijait-see Länsi-Nokian järvimaisemassa, Siuron taajaman liepeillä, lähellä Kuloveden itä-pohjukan pohjoisrantaa. Knuutilan laajan pihapiirin länsi- ja lounaisosassa sijaitsee Penttilän (”Bengtilä”) historiallinen kylä-tontti, joka on Nokianvirran muinaisjään-nösinventoinnin perusteella rekisteröity historiallisen ajan muinaisjäännöskohteek-si. Nykyisin kylätontilla ja sen itäpuolella sijaitseva Knuutilan ”kartano” on eri-ikäis-ten rakennusten kompleksi, joka pääosin palautuu 1800-luvulla syntyneeseen talon-poikaiseen suurtilaan.

Arkeologinen koetutkimus Knuutilassa mahdollistui, kun Nokian kaupungin kult-tuuritoimi halusi muutamien aikaisempien kesien tavoin kustantaa pienimuotoisen ar-keologisen kenttätyön, jossa tutkimusapu-laisina työskentelisi nokialaisia lukiolaisia. Pirkanmaan maakuntamuseo valitsi tutki-muskohteen, joka liittyi museon monivuo-tiseen tutkimusprojektiin aiheesta ”Nokian keskiaikainen säteriasutus”. Tähän hank-keeseen liittyneitä arkeologisia kenttätöitä on aiemminkin esitelty Pirkan maan alta -vuosikirjassa.

Kesän 2012 tutkimuksen tieteellinen tarkoitus oli saada koekuoppia kaivamal-la alustava käsitys Penttilän historiallisen kylätontin alueella ja sen välittömässä lä-heisyydessä mahdollisesti sijaitsevien kult-

Kadonneen kartanon metsästäjät – koekaivaus Nokian Knuutilassa

tuurikerrosten ja vanhojen maanalaisten rakenteiden luonteesta, säilyneisyydestä, kunnosta ja sijainnista sekä alueen tut-kimuspotentiaalista. Tutkimus oli sikäli poikkeuksellinen, että sen taustalla ei ollut ajankohtaisia maankäyttöön liittyviä suun-nitelmia. Koekaivaus kohdistui pääasiassa Penttilän historialliseen kylätonttiin sel-laisena kuin se 1600- ja 1700-luvun kartta-aineistossa kuvataan.

Knuutilan ja lähiympäristön rautakausi

Knuutila sijaitsee rautakautisessa asu-tusmiljöössä tai sellaisen liepeillä.

Knuutilan pihapiiristä on saatu irtolöytönä merovingiaikainen (550–800 jKr.) heittokei-häänkärki, ns. tyypillinen suomalainen an-go. Se löytyi jo kesäkuussa 1935 välittömästi Knuutilan navetan länsipuolelta, alueelta, jo-ka oli aikoinaan ollut peltona. Löytöalue ei kuulu historialliseen kylätonttiin eikä siten tämän kenttätyön varsinaiseen tutkimusalu-eeseen, joskin navetan länsipuolelle kaivettiin yksi koekuoppa.

Kuloveden vastarannalla, Huvilaniemellä, Knuutilasta noin 900 m lounaaseen sijait-see suurimmaksi osaksi tutkittu seitsemän maansekaisen kiviröykkiöhaudan ryhmä (Huvilaniemi) ja tutkimaton rautakautinen asuinpaikka Tapanila 2. Yksi Huvilaniemen röykkiöistä oli suhteellisen runsaslöytöinen sisältäen muun muassa merovingiaikaisen ”länsisuomalaisen” miekan osia, Vendel-tyy-

28 29

pin kilvenkupuran osia ja Yliskylän tyypin keihäänkärjen sekä keramiikkaa. Huvilanie-meltä on myös irtolöytönä saatu merovin-giaikainen keihäänkärki (ns. sisäsuomalainen keihäänkärki). Kuloveden etelärannalla, Kal-lioniemellä, Huvilaniemestä noin 1 km itä-kaakkoon sijaitsee tutkimaton maansekainen kiviröykkiö (Haapaniemi), joka sekin on to-dennäköisesti rautakautinen hauta.

Kuloveden pohjoispuolella Knuutilasta katsottuna lähimmät tunnetut rautakau-den kiinteät muinaisjäännökset ovat kaksi tutkittua maansekaista kiviröykkiöhautaa, jotka sijaitsevat noin 1,4 km Knuutilasta itäkaakkoon lähellä Lukkilansalmen rantaa, Kuloveteen virtaavan Nokianvirran suun tuntumassa (Lukkilansalmi 1). Röykkiöt on ajoitettu nuoremmalle roomalaisajalle (200–400 jKr.) ja kansainvaellusajalle (400–550 jKr.). Siuron Linnavuori sijaitsee noin 1,7 km Knuutilasta pohjoisluoteeseen. Lin-navuori kohoaa pohjoisesta, Kyrösjärveltä, Kuloveteen laskevan vesistöketjun varrella. Linnavuorelta on vuonna 2000 suoritetun kaivauksen yhteydessä saatu radiohiiliajoi-

tus, jonka perusteella linnavuoren vallit on rakennettu aikaisintaan vuoden 500 tienoilla, mahdollisesti vasta paljon myöhemmin. Ete-lä-Suomen sisämaassa linnavuorten vilkkain käyttövaihe näyttää olevan rautakauden lop-puvaihe eli ristiretkiaika (1050–1200 jKr.).

Edellä mainittujen Knuutilan lähiseudun rautakautisten kalmistojen esineajoituk-set kuuluvat nuorempaan roomalaisaikaan (Lukkilansalmi 1), kansainvaellusaikaan (Lukkilansalmi 1) ja merovingiaikaan. Me-rovingiaika onkin kalmistolöytöjen yleisty-misen perusteella tulkittu Nokian asutuksen voimakkaan kasvun ja leviämisen kaudeksi. Ehkä myös Linnavuori oli käytössä jo silloin. Myöhäisrautakautisia (800–1200 jKr.) löytöjä ei Knuutilan lähialueelta tunneta lainkaan. Tämä ei välttämättä tarkoita alueen auti-oitumista, vaan löytötyhjiölle voi olla jokin muukin selitys.

Keskiaika: Penttilän kartano

Keskiajalla Knuutilan pihapiirissä tai sen läheisyydessä todennäköisesti sijaitsi Pent-

tilä-niminen kartano. Ylä-Satakunnan pitkäaikainen kihlakunnantuomari Bengt Lydekenpoika Diekn (kuollut 1460 tai 1461) omisti kartanon viimeistään vuonna 1422, jolloin hänen mainitaan myös asuneen siellä. Tämä on varhaisin kartanoon liittyvä tieto. Bengt Lydekenpoika oli hyvin tärkeä ja vaikutusvaltainen hahmo sosiaalisen ja poliittisen kuohunnan leimaamilla 1430- ja 1440-luvuilla. Hänellä oli runsaasti omis-tuksia eri puolilla nykyistä Pirkanmaata, ja hän lukeutui Suomen rälssin (ylimystön) vauraimpaan luokkaan. Koska Bengt oli ri-kas mahtimies, voidaan olettaa, että hänen asumakartanossaan oli edustavat puuraken-nukset ja keskiaikaiselle arvohenkilölle sopiva irtaimisto.

1400-luvun kartanonpaikkoja on 1990-lu-vulta lähtien tutkittu Suomessa jonkin verran.

Pirkanmaalaisia kohteita ovat olleet esimer-kiksi Nokian kartano, Vesilahden Laukko ja Sääksmäen (nyk. Valkeakoskea) Jutikkala.

Penttilän kylä uudella ajalla

1500-luvulla Penttilä ei enää ollut aatelismie-hen asumakartano, vaan se oli perinnönjako-jen vuoksi päätynyt useille eri omistajille ja jaettu lampuotien eli vuokraviljelijöiden maa-tiloiksi. Kylän neljä lampuotitilaa olivat ni-miltään Haukka, Ippilä, Marttila ja Knuutila.

Varhaisin Penttilän aluetta esittävä kartta on Olof Mörtin piirtämä maakirjakartta vuo-delta 1686. Daniel Hallin piirtämä isojako-kartta on vuodelta 1768. Näissä kartoissa on kuvattu neljä talotonttia. Ainoa näiltä ajoilta säilynyt rakennus on 1700-luvun holvikellari, joka sijaitsee Kuloveden rantaa kohti viettä-

Kuva 1: Ippilän talon paikka kylätontin lounaisosassa on nykyisin metsittynyt. Kuva: Sami Raninen / Pirkan-maan maakuntamuseo.

Historiallisessa kartta-aineistossa kuvatut Penttilän kylän talotontit peruskartan päälle asemoituina. Punaiset nelikulmiot: maakirjakartta vuodelta 1686; vihreät kulmiot: isojakokartta vuodelta 1768; siniset nelikulmiot: pitäjänkartta vuodelta 1847. Asemoinnit ja lisäykset peruskarttaan: Janne Rantanen. Pohjakartta © Maanmit-tauslaitos (peruskarttarasteri, ladattu 15.10.2013). Lisenssi: http://www.maanmittauslaitos.fi/avoindata_lisens-si_versio1_20120501

30 31

vän rinteen yläosassa.Ippilän lampuotitila siirtyi viljelijänsä

omistukseen 1750-luvulla. 1830-luvulla Ip-pilän isäntä Kaarle Efraim Aataminpoika hankki omistukseensa Ippilän, Knuutilan ja osittain myös Haukan tilat. Näin syntynyt Knuutilan nimellä tunnettu suurtila kasvoi 1900-luvun alkuun tultaessa Pirkkalan pi-täjän suurimmaksi taloksi. Knuutilan ny-kyinen päärakennus on vuodelta 1862 ja iso tiilinavetta vuodelta 1897. Knuutila ei siis ole pelkästään mielenkiintoinen muinaisjään-nösalue, vaan myös kulttuurihistoriallisesti arvokas 1800-luvun ja 1900-luvun alun ra-kennuskokonaisuus ja samalla tärkeä nyky-päivän nokialaisen kulttuurielämän keskus.

Tutkimus

Tutkimus käsitti pääasiassa 1 x 1 metrin kokoisten koekuoppien kaivamista. Useim-missa tapauksissa koekuopat ulottuivat ih-mistoiminnan rikastuttaman ja sekoittaman kulttuurikerroksen läpi koskemattomaksi pohjamaaksi tulkittuun kerrokseen asti. Näitä isoja koekuoppia ehdittiin kaivaa yhteensä 25 kpl, ja ne kaikki sijaitsivat kartta-asemoinnin mukaisella historiallisella kylätontilla tai ai-van sen rajoilla. Isojen koekuoppien ohella kaivettiin myös 10 pientä koekuoppaa (kool-

taan 50 x 50 cm, yhdessä tapauksessa 100 x 50 cm), joilla pyrittiin saamaan isojen koe-kuoppien antamaa kuvaa täydentävää tietoa.

Koekuopat sijoiteltiin ilman systemaattis-ta järjestystä siten, että niiden hajonta kattoi 1600- ja 1700-lukujen kylätontin lukuun ot-tamatta sen pohjoisinta/koillisinta osaa, joka on jäänyt pysäköintialueen alle. Erityisesti koekuoppia pyrittiin keskittämään niihin tut-kimusalueen osiin, joihin on maakirjakartassa tai isojakokartassa merkitty talo. Lisäksi eri-tyisen huomion kohteena oli päärakennuk-sen lounaispuolella sijaitseva maakumpare, jonka arveltiin olevan ihmisen muokkaama. Kumpareella kohoaa sievä 2000-luvun alussa rakennettu paviljonki. Koekuoppien sijoitte-lussa oli luonnollisesti otettava huomioon pi-ha-alueen puiden juurakot, pihakäytävät sekä piha-alueelle kaivettuja kaapeli- ja vesijohto-linjoja koskevat tiedot. Koekuopat kaivettiin lapioilla ja kaikki lapioitu maa seulottiin. Tutkimuksen tulokset

Koekuopissa tuli nurmen alta vastaan tum-manruskea savimultakerros, joka oli yleen-sä noin 20–30 cm paksuinen. Tämä kerros oli selvästi ihmistoiminnan sekoittama ja rikastuttama. Siitä saatiin esine- ja luulöy-töjä ja tiiltä, ja siinä tehtiin usein hiili- ja nokihavaintoja. Savimullan alta paljastui useimmiten harmaa, koskematon pohjasavi. Lähes kaikista koekuopista saatiin runsaas-ti löytöjä, mutta suurin osa niistä poistettiin luetteloinnin jälkeen. Poistetut löydöt olivat enimmäkseen nuorta lasia, kukkaruukunpa-loja tai muuta nuorta keramiikkaa, naulojen ja piikkilangan kaltaista rautaromua sekä muita selkeästi nuoria materiaaleja. Iäkkääksi (1800-luvulle ajoittuvaksi tai var-haisemmaksi) arvioidusta esinelöytöaineis-tosta suurin osa löytyi Knuutilan nykyiseltä keskuspihalta tai sen läheisyydestä rantarin-teen yläosassa sijaitsevan holvikellarin itä-puolelta. Löytöaineistosta voidaan mainita esimerkiksi valkosavisten tupakkapiippujen (”liitupiippujen”) katkelmat, lasitettu puna-

savikeramiikka, vihreä ikkunalasi sekä vanha pullo- ja astialasi. Nämä ovat hyvin tyypillistä, 1700- tai 1800-luvulle sopivaa kylätonttilöy-döstöä. Yhtään selkeästi keskiaikaista löytöä aineiston seasta ei ole toistaiseksi tunnistettu.

Kiinteisiin rakenteisiin viittaavia havain-toja tehtiin ainakin neljästä eri koekuopas-ta, jotka sijaitsivat keskeisellä piha-alueella ja päärakennuksen pohjoispuolella. Yhdes-sä koekuopassa havaitut kivet voivat liittyä Knuutilan talon vanhan päärakennuksen sei-nälinjaan. Kyseinen rakennus paloi 1900-lu-vulla ja oli tiettävästi 1700-luvulla rakennettu. Nykyisen päärakennuksen pohjoispuolella havaittu kiveys saattaa olla moderni, mahdol-lisesti kaapeli- tai ojakiveys. Kolmannessakin kuopassa havaittu kiveys voi olla moderni.

Kiinnostavin rakenne löytyi nykyisen pää-rakennuksen ja väenpirtin väliselle nurmi-kolle tehdystä koekuopasta. Siinä havaittiin rakennuksen perustukseen viittaavia kiviä ja ilmeisesti ihmisen paikoilleen levittämä rus-keanharmaasta hienojakoisesta maasta koos-tuva ”patja”, ehkä maapermanto. Ne voivat liittyä jonkin historiallisen rakennuksen poh-jaan. Mahdollisen rakennuksen ajoituksesta ei havaintojen tai löytöjen perusteella voitu kuitenkaan esittää arviota, eikä ajoitusnäy-tettä saatu.

Raapale rautakautta

Jännittävin koekuoppa tehtiin päärakennuk-sen lounaispuolella sijaitsevan huvimajakum-pareen luoteisrinteeseen. Tässä kuopassa oli pintanurmen alla tummanruskeaa savimul-taa, joka ulottui noin 80 cm:n syvyyteen asti maanpinnalta mitattuna. Kerros oli muuten homogeeninen, mutta voitiin todeta, et-tä tiilen esiintyminen lakkasi noin 50 cm:n syvyydessä. Tiiltä sisältävän ja tiilettömän kerroksen väliltä, noin 50 cm:n syvyydestä, löytyi merovingiaikainen tasavarsisolki ja yksi rautakaudentyyppisen keramiikan pa-

Kuva 2: Knuutilan kartanon pihaa. Kuvassa näkyy nykyisen päärakennuksen koillispääty ja pihanurmel-le kaivettu koekuoppa, josta on löytynyt kiveystä. Ku-va: Sami Raninen / Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kuva 3: Huvimajakumpare päärakennuksen lounaispuo-lella. Vasemmalla erottuu koekuoppa, josta löytyi mero-vingiaikainen solki. Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maa-kuntamuseo.

Kuva 4: Knuutilan vanhan päärakennuksen seinä-linjaan mahdollisesti liittyviä kiviä tummanruskean savimullan keskellä. Kuva: Sami Raninen / Pirkan-maan maakuntamuseo.

32 33

la. Löydöt tehtiin seulottaessa, joten tarkka löytökonteksti ja täsmällinen löytökorkeus jäivät epäselviksi. Kulttuurikerroksessa oli koko syvyydeltään jonkin verran nokea, mutta koekuopan profiileissa ei voitu todeta hiili-keskittymiä, palanutta luuta tai muita selkeitä viitteitä kiinteästä rautakautisesta muinais-jäännöksestä.

Kaikki muut löydöt tasavarsisolkea ja rautakaudentyylistä keramiikanpalaa lukuun ottamatta tulivat tiiltä sisältävästä savimul-takerroksesta. Näitä löytöjä oli-vat historiallisen ajan keramiikan pala, jossa on pu-naruskea pinnoite, palanutta savea, mm. yksi vaalean-harmaa pala, jossa on tasainen musta ulkopinta (huono-polttoista tiiltä?), tiiltä, liitupiipun varsikatkelma ja kuusi palaa erilais-ta astialasia.

Koekuopan itä-osaa ei voitu kaivaa pohjaan saakka,

koska noin 50 cm:n syvyydessä vastaan tuli mahdollisesti ihmistekoinen kivipoikkeama. Profiilin halki ulottui laakea kivi, joka ma-kasi leveällä sivullaan ja oli noin 8 cm paksu. Laakean kiven yläpuolella, ohuen savimulta-kerroksen päällä oli pienempiä kiviä. Laakean kiven alapuolella kulttuurikerros jatkui siten, että tiiltä ei enää havaittu.

Merovingiaikainen tasavarsisolki ja rau-takaudentyylisen keramiikan pala löytyivät siis sekoittuneen (tiilensekaisen) ja tiiltä si-sältämättömän savimultakerroksen väliltä. Ei voida sulkea pois mahdollisuutta, että löytöyhteys on sekundaarinen, ts. löydöt ovat kulkeutuneet paikalle vasta myöhemmän maankäytön yhteydessä. Huvimajakumpa-reen läheisyyteen tehtiin useita muitakin koekuoppia, mutta yhdessäkään niistä havait-tu mitään viitettä kiinteästä rautakautisesta muinaisjäännöksestä. Havainto-olosuhteet olivat hyvät ja kaivettu maa seulottiin huo-lellisesti, joten havaintoja voi pitää luotettavi-na. Mikäli paikalla kuitenkin sijaitsee kiinteä rautakautinen muinaisjäännös, se tuskin on kovin laaja. Rautakaudentyyppisellä kera-miikkalöydöllä saattaa kuitenkin olla yhteys melko läheltä, päärakennuksen eteläpuolelta, tehtyyn samantapaiseen löytöön.

Kuva 5: Koekuopassa vasemmalla näkyvä tum-manruskeaa hienojakoinen maa vaikuttaa ihmisen paikalleen levittämältä. Oikealla näkyy harmaa pohjasavi. Isot kivet ovat kenties seinän perustusra-kennetta. Kuva: Sami Raninen / Pirkanmaan maa-kuntamuseo.

Kuva 6: Koekuoppa, josta merovingiaikainen solki löytyi. Kuva: Sami Raninen/ Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kuva 7: Merovingiaikainen tasavarsi solki. Kuva: Kai-sa Ansami / Pirkanmaan maakuntamuseo.

Lopuksi

Koekuopitus ei siis antanut kovin selkei-tä tuloksia. Voidaan kuitenkin todeta, että Knuutilan pihapiirissä on ilmeisesti säilynyt historiallisten rakennusten jäännöksiä, ja ir-tainta kylätontin aikaista löytöaineistoa tulee vastaan sieltä täältä. Johtopäätös on, että ky-lätontti ei ole ainakaan kokonaan tuhoutunut modernista maankäytöstä huolimatta, vaan laajempien arkeologisten tutkimusten teke-miselle on perusteita. Lievänä pettymyksenä voi rehellisesti sanoen pitää sitä, että mitään viitteitä Bengt Lydekenpojan kartanosta ei tunnistettu. Ei ole lainkaan poissuljettua, että niitä löytyisi varsinaisessa tutkimuskaivauk-sessa, jossa avattaisiin laajempi yhtenäinen alue. Mielessä täytyy kuitenkin pitää mah-dollisuus, että kartano on sittenkin sijainnut jossain muualla – ei välttämättä kaukana Knuutilasta, muttei kuitenkaan aivan piha-maalla.

Tasavarsisoljen merovingiaikainen ajoitus on hyvin sopusoinnissa ympäröivän alueen rautakautista asutusta koskevan aikaisem-man tiedon kanssa. Vaikka löytöolosuhteet jäivät osittain epämääräisiksi, tasavarsisolki, keramiikanpalat ja vuonna 1935 löytynyt

keihäänkärki avaavat mahdollisuuden, että Knuutilassa tai sen välittömässä läheisyydessä on jo rautakaudella ollut asuinpaikka ja sit-temmin tuhoutunut kalmisto. Vaikka kadon-nutta kartanoa ei vielä löytynytkään, tyhjin käsin tai harmistunein mielin ei arkeologien tarvinnut Knuutilasta palata. Arkeologista tutkimusta on joskus verrattu valtavaan pala-peliin, jota yritetään koota, vaikka suurin osa paloista on hukassa. Nokianvirran mennei-syyden palapelissä on nyt jokunen pala lisää.

Arkistolähteet

Adel, Vadim 2000. Nokianvirran arkeologinen osainventointi 2000. Raportti. Pirkanmaan maakunta­museo.

Hakanpää, Päivi 2003. Nokianvirran vanhimpien kartanoiden sijainti rautakauden ja keskiajan maisemassa. Pro gradu ­työ. Turun yliopisto, Kulttuurien tutkimuksen laitos, arkeologia.

Kirjallisuus

Adel V. 2001. Menneisyyden jälkiä Nokianvirran rannoilla. ­ Pirkan maan alta 2. Arkeologisia tutkimuk­sia. Tampereen museoiden julkaisuja 58. S. 10–18.

Adel V. 2011. Nokian kartanon historian varhaisvaiheet: löytöjä ja tulkintoja. Joitakin tutkimustuloksia

vuosilta 2004–2009. ­ Pirkan maan alta 11. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 112. S. 5–15.

Anthoni E. 1970. Finlands medeltida frälse och 1500­talsadeln. Skrifter utgivna av Svenska littera­tursällskapet i Finland 442. Helsingfors.

34 35

Laulumaa V. 2001. Siuron linnavuoren salat – tutkimuksia kesältä 2000. ­ Pirkan maan alta 2. Arkeologi­sia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 58. Tampereen museot. S. 36–41.

Miettinen M. 1974. Vanhan Pirkkalan esihistoria. Teoksessa: Saarenheimo 1974. S. 881–968.

Saarenheimo J. 1974. Vanhan Pirkkalan historia. Vanhan Pirkkalan historiatoimikunta. Nokia, Pirkkala, Tampere, Ylöjärvi.

Salminen T. 2002. Pentti Lydekenpoika (Djäkn). Hämeen linnan vouti ja Ylä­Satakunnan kihlakunnan­tuomari, Knuutilan kartanon ensimmäinen tunnettu isäntä. Teoksessa: Kalmanlehto M., Kivimäki K. & Virtanen P. (toim.). Knuutila Pentin päivistä 2000­luvulle. Siuro­Seuran 25­vuotisjuhlajulkaisu. S. 10–16.

Salmo H. 1952. Satakunnan historia II. Rautakausi. Satakunnan maakuntaliitto. Vammala.

Suvanto S. 1973. Satakunnan historia III. Keskiaika. Satakunnan Maakuntaliitto. Pori.

Taavitsainen J.­P. 1990. Ancient Hillforts of Finland. Problems of Analysis, Chronology and Inter­pretation with Special Reference to the Hillfort of Kuhmoinen. Suomen muinaismuistoyhdistyksen aikakauskirja 94. Helsinki.

Törnblom L. 1992. Medeltiden. Teoksessa: Norrback M. et al. Finlands historia 1. Schildts. Esbo. S. 271–437.

Uotila K. 2000 (toim.). Vesilahden Laukko — Linna, kartano, koti. Archaeologia Medii Aevi Finlandiae IV. Turku.

Virtanen P. & Kalmanlehto M. 2007. Knuutila kautta vuosisatojen. Siuro­Seura. Nokia.

Hunters of the Lost Manor – Trial Excavation in Knuutila, Nokia

SAMI RANINEN

In June 2012, an archaeological trial excavation was undertaken in the grounds of Knuutila Manor in Nokia. The site was the historic village of Penttilä. It was a small village of four

houses that formed in the 16th century. The first verified mention of the location of the village is in a cadastral map from 1686. It has been conjectured that the 15th century Penttilä Manor would have been located at the site of the later village, but the trial excavation revealed no indications of this. The excavations did result in the finding of a Merovingian equal-armed brooch and two fragments of Iron Age type ceramics. These finds and a Merovingian spearhead discovered in 1935 point to the possibility that an archaeological monument from the Iron Age may have been or may still be situated at or in the vicinity of the manor.

VISA IMMONEN JA ELINA RÄSÄNEN

Metallinpaljastinlöytö

Jaakko Aarniveräjä ja Ari Tuominen tut-kivat metallinpaljastimella metsittynyttä peltoa Ikaalisten Tukonsaaressa vuoden 2011 syyskuussa. Paikka sijaitsee Heit-tolanlahden etelärannalla, kymmenisen kilometriä linnuntietä pohjoisluoteeseen Ikaalisten kirkolta. He poimivat maasta 1800–1900-luvulle ajoittuvia nappeja ja tsaari Nikolai II:n aikaisia (1894–1917) pennejä, mutta löytöjen joukossa oli myös koristeellinen jalometallisormus. Lähem-missä tutkimuksissa sormus osoittautui myöhäiskeskiaikaiseksi, ja se talletettiin Kansallismuseon kokoelmiin.

Metallinpaljastinharrastus on Suomes-sa voimakkaassa kasvussa. Laitteiden

halpeneminen ja innokas tiedotustyö ovat lisänneet harrastajien määrää. Ei olekaan yllättävää, että maasta paljastuu enenevissä määrin muinaislöytöjä. Metallinpaljastimel-la tehdyt, tarkoituksellisesti etsityt esineet poikkeavat monista muista esinelöydöistä, jotka tehdään useimmiten sattumalta maan-käytön yhteydessä, kuten pelto-, metsä- tai rakennustöissä. Tutkijat eivät kuitenkaan ole vielä pysähtyneet arvioimaan siitä, miten uusi tilanne muuttaa käsityksiämme menneisyy-destä. Ainakin keskiaikaisten korujen osal-ta metallinpaljastimella tehdyt löydöt ovat merkittävästi lisänneet säilyneen aineiston määrää. Harrastajien ja tutkijoiden yhteistyö

Keskiajan koruloistoa – hopeasormus Ikaalisten Tukonsaaresta

voikin olla hyvin hedelmällistä.Metallinpaljastimella Ikaalisista löytynyt

sormus on valmistettu kullatusta hopeasta. Kultaus on tosin hävinnyt korun kuluneim-milta pinnoilta. Kookas sormus on profiilis-ta katsottuna kolmiomainen niin, että kehä levenee takaa kohti etuosaa. Kehän koris-tuksena on kasviaihe, joka etuosassa yhtyy pyöreään kukkaseppeleeseen. Seppeleessä on kuusi kukkaa. Ne sulkevat sisäänsä Pyhä An-na itse kolmantena -nimellä tunnetun kuva-aiheen. Nimitys viittaa kuvaan, jossa Neitsyt Marian äiti Pyhä Anna esiintyy tyttärensä ja Jeesus-lapsen kanssa.

Sormuksen henkilöhahmot ovat varsin kuluneita. Kookkaimman heistä, Pyhän An-nan, kasvoista erottuu silmät ja nenä. Hah-

Kuva 1. Ikaalisten Tukonsaaresta löydetty kullattu hopeasormus ajoittuu 1500-luvun alkupuoliskolle. Sormuksen kehän ulkohalkaisija on 27,0 x 24,9 mm. Sormuksen etuosan korkeus on 19,9 mm. Esineen paino on 10,46 g. KM hist. 2012017. Kuva: Visa Im-monen.

36 37

Kuva 2. Ikaalisten Tukonsaaresta löydetty hopeasor-mus sivulta nähtynä. Kuva: Visa Immonen.

molla on päällään polvien välissä laskostuva vaate. Isoäidin oikealla polvella istuu Jeesus-lapsi ja vasemmalla hieman suurempikokoi-nen Neitsyt Maria. Heidän erityispiirteensä ovat kuluneet pois, mutta sekä Jeesuksella että Marialla näyttää olevan kädessään risti. Ristit eivät luultavasti ole kuuluneet kulta-sepän alkuperäiseen suunnitelmaan, vaan ne on myöhemmin kaiverrettu tai pikemminkin viilletty sormuksen pintaan.

Muodoltaan löytö on tyypillinen 1400-lu-vun lopun ja 1500-luvun alkupuolen sormus. Tällainen esine saatettiin valmistaa valamal-la se kokonaan yhdessä muotissa. Yksityis-kohtaisista koristeista tuli tällöin linjoiltaan epäselviä. Työläämmässä valmistustavassa sormus koottiin juottamalla yhteen erikseen tehtyjä elementtejä. Kehään kiinnitettiin tällöin irrallaan valmistettu kukkaseppele ja vielä kolmantena elementtinä keskusaihe. Sormus valmistettiin ikään kuin lisäämällä kerroksia toistensa päälle. Ikaalisten sormus on tehty tällä työläämmällä menetelmällä.

Vuodelta 1540 säilynyt kruunun maave-roluettelo jakaa Ikaalisten alueen kylät vero-kuntiin eli neljänneksiin. Tukonsaari on osa Aureen neljännestä, mutta sillä ei ollut van-haa asutusta. Löytöalueesta etelään sijaitsivat Höytölän ja Riitialan kylät, jotka olivat vau-raimpia Aureenlopen kyliä. Heittolanlahden pohjoisrannalla puolestaan sijaitsi Heittolan

kylä. Tukonsaari ei liity näihin kyläasutuksiin selkeästi, mutta alueen vieritse kulki Kyrön-kankaan talvitie. Se oli keskiajalla Suomen pääteitä kulkien Ylä-Satakunnasta Pohjan-maalle.

Tukonsaaren pellolta ei sormuksen lisäksi ole paljastunut muita keskiaikaisia esineitä, joten vaikuttaa siltä, ettei se ole osa suu-rempaa aarrekätköä. Tällaisten yksittäisten, jalometallisten irtolöytöjen käyttöhistorian selvittely on hankalaa. Hopeakorusta on pi-detty huolta, ja vaikka se olisi rikkoutunut tai muuttunut vanhahtavaksi muodin muu-tuttua, metalliarvo säilyi aina. Mahdollista onkin, että sormus on päätynyt pellolle vasta kymmeniä, ellei satoja vuosia esineen valmis-tamisen jälkeen.

Pyhä Anna itse kolmantena -aihe keskiajan taiteessa ja sormuksissa

Ikaalisten sormuksen figuurit edustavat Pyhä Anna itse kolmantena -aihetta tyypillisim-millään, eli Anna istuu Maria ja Jeesus-lapsi sylissään. Pyhän Annan merkitys oli keskei-nen Jeesuksen ja Neitsyt Marian lähimpänä henkilönä sekä heidän fyysisenä alkuperä-nään. Pyhä Anna itse kolmantena -nimellä tunnettu hartauskuva esitti Jeesuksen ruu-miillista alkukotia. Se ei siten kuvaa mitään historiallista tapahtumaa tai kertomuksen kohtaa, vaan Jeesuksen äidinpuoleista sukua. Tälle kuva-aiheelle verrannollisia, Jeesuksen ruumiillisuutta korostavia hartauskuvia oli-vat esimerkiksi pietà-aihe, jossa Maria pite-lee kuollutta poikaansa tai armonistuin-aihe, jossa Jumala puolestaan kannattelee ristillä olevaa poikaansa.

Myös Suomessa Pyhä Anna oli myö-häiskeskiajalla suosittu ja tärkeä pyhimys, julistettiinpa hänet vuonna 1462 koko Tu-run hiippakunnan suojelijaksi Pyhän Hen-rikin ja Pyhän Birgitan rinnalla. Pyhä Anna oli myös yksi Naantalin birgittalaisluostarin suojelijoista, ja luostarilla olikin tärkeä mer-kitys Annan kultin levittämisessä. Pyhän An-nan keskiaikaisesta kunnioituksesta kertovat

kirjalliset lähteet painottuvat Lounais-Suo-meen, mutta muut aineelliset lähteet ovat laa-jemmalta alueelta. Näitä ovat ennen kaikkea Pyhää Annaa esittävät puuveistokset, joita on säilynyt yli neljäkymmentä. Eräs näistä, vuoden 1500 tienoilta, on peräisin Ikaalisten seudulta, josta se lahjoituksen kautta on pää-tynyt Suomen Kansallismuseon kokoelmiin. Huonokuntoisessa ja vaalean maalin peitossa olevassa veistoksessa Pyhä Anna seisoo Ma-ria vasemmalla käsivarrellaan ja Jeesus-lapsi tämän sylissä.

Lähiseutujen muista veistoksista mainit-takoon Ulvilan kirkossa oleva 1400-luvun alkuun ajoittuva näyttävä Anna-ryhmä ja Sastamalan kirkon Anna-ryhmä, joka edustaa taidokasta lyypekkiläistuotantoa 1400-luvun puolivälistä. Valitettavasti huonokuntoinen veistos on lähes heitteillä. Linnunulosteen tahrittama veistos on kiinnitetty vain kesä-

käytössä olevan kirkon länsiseinällä olevalle korkealle hyllylle.

Suomessa Ikaalisten sormuksen muotoisia koruja on museokokoelmissa yli kolmekym-mentä. Niissä useimmiten kuva-aiheeksi on valittu Apokalyptinen Maria, Pyhä Yrjänä, Kristuksen kasvot tai Golgata-ryhmä, jossa Neitsyt Maria ja Johannes seisovat ristiinnau-litun Jeesuksen ympärillä. Myös erilaiset he-raldiset eläimet, kuten kotkat ja kauriit, ovat tavallisia. Myös aiemmin mainittu armonis-tuin-aihe on Suomesta löydettyjen sormusten joukossa. Tällainen löydettiin vuonna 1984 Nousiaisista. Pyhä Anna itse kolmantena -ai-he on harvinainen, ja Ikaalisten löytö onkin vasta toinen keskiaikainen sormus Suomessa, jossa kyseistä kuva-aihetta on käytetty.

Toinen Pyhä Anna itse kolmantena -keskusaiheella koristeltu sormus kuuluu Pohjanmaan museon Karl Hedmanin hopea-kokoelmaan. Tämänkin korun valmistusma-teriaali on hopea, mutta sitä ei ole kullattu tai kulta on kokonaan kulunut pois. Muodoltaan ja koristelultaan sormus on samankaltainen kuin Ikaalisten löytö: kehän molemmin puoli kohti keskusaihetta levittäytyvät kasviaiheet. Ne kehystävät nelikukkaista seppelettä, jonka sisälle keskusaihe on sijoitettu. Tämän sormuk-sen löytöpaikka tai alkuperä ei ole tiedossa.

Ruotsissa ja Tanskassa on säilynyt joi-takin Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisia sormuksia. Ne kuitenkin poikkeavat sekä muodoltaan että kuva-aiheen toteutuksel-taan niin Karl Hedmanin kokoelman kuin Ikaalisten sormuksesta.

Kuka hukkasi sormuksensa?

Pieni koko on lisännyt sormuksen hukkaa-misen mahdollisuutta. Se on saattanut jopa päätyä karjanlantaan, jota on sitten levitetty pellolle. Joka tapauksessa katoamisen syyt ovat voineet olla monenlaisia. Ikaalisten sor-muksen käyttäjää ei voi siis päätellä löytöpai-kan avulla, mutta sen kuva-aihe on kuitenkin todiste kantajansa osoittamasta kunnioituk-sesta Pyhää Annaa kohtaan.

Kuva 3. Pyhä Anna itse kolmantena -aiheinen puu-veistos, Sastamalan kirkko. Tammea oleva veistos (k. 90 cm) on todennäköisesti tuotu Lyypekistä 1400-luvun puolivälissä. Neitsyt Marian sylissä olevan Jeesus-lapsen jalat ovat ristissä ja vasen käsi kohotettuna leualle. Kaikkien figuurien nenät ovat poikki, ja Annalta puuttuu vasen käsi. Kuva: Elina Räsänen.

38 39

Pyhä Anna oli myöhäiskeskiajalla mo-nien ihmisryhmien suosiossa. Tämä suojeli luonnollisesti Anna-nimisiä naisia, joiden tiedetäänkin edesauttaneen suojeluspyhi-myksensä kunnioituksen kasvua esimerkiksi perustamalla Annalle omistettuja kappeleita. Pyhä Anna yhdistettiin monesti avioliittoon ja perhe-elämään, ja häneltä pyydettiin apua lasten saannissa. Pyhä Anna ei kuitenkaan ollut yksinomaan naisten suosima pyhimys, vaan esimerkiksi ihmekertomuksissa hän aut-toi myös muun muassa kalastajaa, kauppi-aan tytärtä, kirjuria, köyhää vaimoa, mylläriä, pappia, piispaa ja ritaria. Ikaalisten sormus on kuva-aiheensa puolesta voinut siis kuulua naiselle tai miehelle. Antamiseen viittaava ni-mi, ”Anna”, on epäilemättä vaikuttanut tapoi-hin lähestyä pyhää isoäitiä. Anna-nimiseltä pyhimykseltä oli luontevaa pyytää ja olettaa antamista.

Pyhä Anna tunnettiin myös kauppiaiden ja merenkävijöiden suojelijana, mutta myös ylimystö turvautui häneen. Turun tuomio-kirkon Pyhän Annan alttarin lahjoittajia oli-vat 1400-luvulla ja 1500-luvun alussa muun muassa rälssiin kuuluneet suurmaanomis-tajat Gödik Fincke, Magnus Frille ja Lucia

Olofsdotter. Turussa toimi Pyhän Annan kilta. Onkin mahdollista pohtia, voisiko löy-tynyt sormus olla alkuperäiseltä tehtävältään kiltasormus. Tähän kiltaan kuului mitä to-dennäköisimmin sekä miehiä että naisia, ja se oli nimenomaan porvariskilta. Killat yleisesti ottaen hankkivat taideteoksia, reliikkejä sekä muuta esineistöä, joka myös vahvisti keski-näistä yhteenkuuluvuutta: yhteinen rukous tuli kaikkien hyödyksi.

Pyhä Anna itse kolmantena -aiheisen sor-muksen on voinut teettää lähes mihin tahansa sosiaaliryhmään kuuluva henkilö, jolla vain on ollut sormukseen varaa. Keskiajan räls-siin kuuluvat henkilöt mainitsevat jalome-tallisia sormuslahjoituksia testamenteissaan. Esimerkiksi valtarouva Lucia Olofsdotter mainitsee vuoden 1449 testamentissaan viisi kultasormusta ja yhden safiirisormuksen. Ho-peasormusten omistajakunta ei kuitenkaan rajoittunut yhteiskunnan ylimpiin kerroksiin, sillä ne olivat myös porvarien ja talonpoikien saavutettavissa.

Keskiajalla sormusta voitiin pitää siinä sormessa ja siinä kohdassa sormea, johon se sopi. Mies saattoi laittaa sormuksen sormini-velten väliin, siinä missä nainen asetti saman

sormuksen vaikka hansikkaan päälle tai jo-pa peukaloon. Ikaalisista löydettyä sormusta isompikätinen mies siis saattoi pitää sormi-nivelten välissä. Myöhäiskeskiajan taiteessa näkyykin useita esimerkkejä siitä, että sormus on asetettu henkilön sormen toisen nivelen päälle. Dramaattinen esimerkki on nähtävissä Nousiaisten kirkossa. Vuoden 1420 tienoil-la valmistettua Pyhän Henrikin sarkofagia peittävässä messinkisessä laatassa on esitetty Lallin irtihakkaama sormi ajelehtimassa jää-lautalla. Sormessa on edelleen sormus, sen toisen nivelen päällä. Säilyneiden taideteos-ten kuvauksista voi päätellä, että myös naiset pitivät sormuksia tässä kohtaa.

Ristien lisääminen Jeesuksen ja Neitsyt Marian käsiin on kiinnostava yksityiskohta. Se ei vaikuta kuuluneen teoksen ensisijaiseen ”elämään”, toisin sanottuna käyttöön katoli-sen ajan Suomessa. Kertovatko ristit siis myö-hemmästä käytöstä, jossa Annalla on ollut sijansa Neitsyt Marian ja Jeesuksen rinnalla? Perinteenkerääjät tallettivat 1800-luvulla ru-noja ja rukouksia, joissa Pyhä Anna esiintyy, osittain sekoittuneena vanhan etnisen uskon-non pyhiin hahmoihin, kuten Annikkiin tai Mielikkiin. Häntä saatettiin kutsua apuun,

kun oli parannettava loukkaantunut jalka tai muu jäsen. Leppävirralta vuonna 1891 talle-tettu loitsu, Niukahduksen luku, alkaa seuraa-vin sanoin: ”Santta Anni, armas muori; kehrää mulle punainen lanka; sinilanka siuvuttele.”

Tunnetun Luojan laivaretki -nimisen kertovan runon kahdessa toisinnossa Sant-ta Anna puolestaan esiintyy Jumalan pojan veistämän veneen soutajana, perää piti Sant-ti Pietari. Vaikka nämä toisinnot talletettiin ortodoksisella alueella, jo santta/santti-alku-liitteet kertovat runon läntisestä taustasta. Anna-nimi on myös säilynyt erittäin suosit-tuna naisen nimenä läpi vuosisatojen.

Ikaalisten Tukonsaaren metallinpaljas-tinlöytö on muodoltaan tyypillinen, mutta kuva-aiheeltaan harvinainen hopeasormus 1400–1500-lukujen vaihteesta. Pyhä Anna itse kolmantena -aiheen valitseminen sor-mukseen kertonee teettäjänsä hartaudellisista valinnoista. Sormukseen on joskus valmis-tamisen jälkeen viilletty pienet ristit Neitsyt Marian ja Jeesus-lapsen käsiin. Koska ristit eivät kuulu kuva-aiheen tavallisiin esitysmuo-toihin, ne osoittavat sormuksen herättäneen myöhemminkin hartaudellisia tuntemuksia, joita on haluttu ristein vahvistaa ja korostaa.

Kuva 4. Lalli irtihakkaama Pyhän Henrikin sormi sormuksineen löydetään ajelehtimassa jäälautalla. Nousiais-ten kirkossa olevan Pyhän Henrikin sarkofagin kaiverrettu pronssilaatta valmistettiin 1420-luvulla Flanderissa. Kuva: Visa Immonen. Kirjallisuus

Airola T. 1990. Karl Hedmanin hopeakokoelma. Teoksessa: T. Airola, K. Andersson, K. Appelgren & P. Juu­sela (toim.). Karl Hedmanin kokoelma – Karl Hedmans samling. Pohjanmaan museo. Vaasa. S. 7–9.

Ashley K. & Sheingorn P. (toim.) 1990. Interpreting Cultural Symbols: Saint Anne in Late Medieval Soci­ety. University of Georgia Press. Athens.

Finlands medeltidsurkunder I–VIII. 1910–1935. Samlade och i tryck utgivna av Finlands statsarkiv genom Reinh. Hausen. Helsingfors. 2818, 3185.

Immonen V. 2009a. Golden Moments: Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200–1600: I Text. Society for Medieval Archaeology in Finland. Turku.

Immonen V. 2009b. Golden Moments: Artefacts of Precious Metals as Products of Luxury Consumption in Finland c. 1200–1600: II Catalogue. Society for Medieval Archaeology in Finland. Turku.

Immonen V. & Räsänen E. 2012. Ikaalisten Tukonsaaren hopeasormus: Hartaudellinen esine osana keskia­jan kuvallista kulttuuria. ­ Suomen Museo 2011. S. 35–53.

Lindahl F. 1985. Middelalderlige fingerringe med ikonografiske motiver. Teoksessa: T. Riska (toim.). Bild och bruk: Föredrag vid det 8. Nordiska symposiet för ikonografiska studier, Pålsböle, 22–26 augusti 1982. Föreningen för konsthistoria. Helsingfors. S. 189–196.

Lindahl F. 2003. Symboler i guld og sølv: Nationalmuseets fingerringe 1000–1700­årene. Det kongelige

40 41

nordiske oldskriftselskab. København.

Nordman C. A. 1965. Medeltida skulptur i Finland. Finlands Fornminnesföreningen. Helsingfors.

Papunen P. 1996. Ikaalinen eräalueena ja kappeliseurakuntana keskiajalta noin vuoteen 1640. Teoksessa: P. Alhonen, P. Papunen & S. Sarkki­Isomaa. Ikaalisten entisen emäpitäjän historia I: Vuoteen 1640. Ikaalis­ten kunta. Ikaalinen. S. 157–406.

Räsänen E. 2009. Ruumiillinen esine, materiaalinen suku: Tutkimus Pyhä Anna itse kolmantena ­aihei­sista keskiajan puuveistoksista Suomessa. Suomen Muinaismuistoyhdistys. Helsinki.

Salminen T. 1997. Pohjanmaan tiet ja tieverkko vuoteen 1635. Teoksessa: T. Salminen, R. M. Toivo & T. Haavisto (toim.). Pohjanmaan kautta: Tiet ja liikenne Pohjanmaalla keskiajalta 1990­luvulle. Tielaitos, Vaasan tiepiiri. Vaasa. S. 17–121.

Stephens G. 1874. Ett forn­svenskt legendarium, innehållande medeltids kloster­sagor om helgon, påfvar och kejsare ifrån det I:sta till det XIII:de århundradet: Tredje bandet. P. A. Nordstedt & Söner. Stockholm.

Painamattomat lähteet:

J. Aarniveräjä 25.3.2012. Sähköposti Visa Immoselle.

V. Adel (Pirkanmaan maakuntamuseo) 17.10.2011. Sähköposti Visa Immoselle.

A Luxurious Piece of Medieval Jewellery from Ikaalinen

VISA IMMONEN & ELINA RÄSÄNEN

In September 2011, two amateur metaldetectorists found a late medieval finger ring of gilt silver in a field in Tukonsaari, Ikaalinen. No other medieval finds were discovered at the site.

On the basis of its form, the object was made in the late 15th or early 16th century. The central motif depicts Anna selbdritt, or Saint Anne with the Virgin Mary and Christ Child. Although more than thirty finger rings of similar form are known from Finland, besides the find from Ikaalinen, only one of them is adorned with this motif.

KIRSI LUOTO

Pirkanmaan maakuntamuseo suoritti keväällä 2011 Gasum Oy:n tilauksesta arkeologiset koekaivaukset Kangasalan Huutijärven kivi- ja varhaismetallikauti-sella asuinpaikalla. Tutkimukset liittyivät alueen läpi kulkevaksi suunniteltuun Lem-päälästä Kangasalan Sahalahteen johtavaan maakaasuputkilinjaan. Muinaismuistolain mukaisen selvityksen kohteena oli 60 m pitkä linja Ponsantien ja Sahalahdentien risteyksen länsipuolella sekä muutamien neliömetrien kokoinen suuntaporauksen ulostuloaukon alue risteyksen itäpuolella. Tutkimusalue sijaitsi muinaisen Sarsanuo-man pohjoisrannalla, 87–94 m korkeudella merenpinnan yläpuolella (mpy). Noin puo-litoista kuukautta kestäneiden kaivausten aikana tutkittiin Huutijärven alakohteen Autio-Lunden eteläosasta alue, joka tulisi tuhoutumaan maakaasuputkilinjaa raken-nettaessa. Alueella oli jo vuonna 2010 tehty koekaivaus, jossa todettiin merkkejä kiinte-ästä muinaisjäännöksestä.

Sarsan vesistöhistoriasta

Sarsan alue ja sen vesistöhistoria lienee monelle lukijalle tuttu, mutta todetta-

koon, että alueen esihistoriallisen asutuksen tiheys ja pitkäaikaisuus (mesoliittiselta kau-delta rautakauden alkuun) johtuu suuressa määrin sen topografiasta ja vesistön suomis-ta mahdollisuuksista. Jääkausi päättyi täällä noin 11 000 vuotta sitten, minkä jälkeen koko

Kulttuurikerroksia Sahalahdentien alta – pelastuskaivaus Huutijärvellä 2011

alue joutui Yoldian muinaismeren peittoon. Jäämassan paineesta vapautunut maa alkoi kuitenkin kohota suhteellisen nopeasti, ja noin vuoteen 7500 eKr. mennessä Sarsan alue vapautui kokonaan meren alta. Längel-mävesi ja Vesijärvi kuroutuivat yhtenäiseksi suurjärveksi. Niitä yhdisti 200–400 metriä le-veä Sarsansalmi, joka sijaitsi nykyisen Vesijär-vestä Längelmäveteen laskevan Vääksynjoen paikalla. Tästä salmesta molempien järvien vedet laskivat Sarsankosken kautta etelään, Roineeseen aina vuoteen 1604 saakka. Tuol-loin salmi ja koski kuivuivat kuuluisan luon-nonkatastrofin yhteydessä.

Ennen Sarsankosken kuivumista veden taso oli uomassa korkeimmillaan noin 89 m mpy aiempien löytöjen ja kaivaushavaintojen valossa; alimmat löydöt ovat noin 87 metrin korkeudelta. Muistoina Sarsan vesireitistä ovat muun muassa Huutijärven asuinpaikan lounais- ja Sahalahdentien kaakkoispuolella sijaitseva pieni Kyläjärvi ja asuinpaikan itä-osassa, tien pohjoispuolella oleva Sepänjärvi.

Kaivausalueet ja käytetyt metodit

Ponsantien länsipuoliselle alueelle avattiin neljä kaivausaluetta (A–D), joiden yhteen-laskettu pinta-ala oli 102,5 neliömetriä. Alueet mukailivat suunnitellun maakaasu-putken linjausta ollen kapeimmillaan metrin ja leveimmillään 2,5 m leveitä. Kaivausalueet sijoitettiin kohtiin, joissa vuoden 2010 koe-kaivauksessa saatujen tietojen perusteella oli havaittu merkkejä esihistoriallisesta ihmis-toiminnasta.

42 43

Alueet kaivettiin joko 10 cm:n teknisi-nä tasoina tai käyttäen ns. yksikkökaiva-usmetodia. Alueella A käytettiin näiden kahden metodin yhdistelmää. Kaivaustasot dokumentoitiin kunkin kerroksen tai yksikön kaivamisen jälkeen. Tasoista otettiin musta-valko- ja digitaalikuvat, kirjoitettiin muistiin-panot ja piirrettiin kartat. Yleiskartoituksessa, korkeuksien mittauksissa ja kaivausalueen maastoon merkitsemisessä käytettiin taky-metriä; lisäksi käytettiin vaaituskojetta.

Kaivausten löydöt otettiin talteen neliö-metrin ruuduissa kerroksittain tai maayksi-köittäin riippuen käytetystä kaivausmetodista. Joillekin löydöille, kuten koristelluille savias-tian kappaleille, rahoille jne. mitattiin tarkat löytökoordinaatit ja -korkeudet. Kenttätyö-vaiheessa otettiin talteen kaikki löydöt lu-kuun ottamatta tiilimurskaa ja tiilenpaloja, joita löydettiin kaivauksen kaikista histori-allisen ajan löytöjä sisältäneistä kerroksista.

Kaivauksilla otettiin yhteensä 11 hiilinäy-tettä. Näistä analysoitavaksi Helsingin yli-opiston Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoituslaboratorioon lähetettiin neljä. Mak-rofossiilinäytteitä otettiin seitsemän, jotka kaikki analysoi FM Mia Lempiäinen. Pon-santien länsipuolisilta kaivausalueilta otettiin myös maanäytteitä fosfaattianalyysiä varten. Fosfaattianalyysillä (ns. SPOT-testi) oli tar-koitus selvittää, missä määrin kaivausalueilta

heti peltokerroksen alta paljastunut kirkkaan-punainen maa oli ihmistoiminnan tulosta. Tätä kysymystä olivat jo aiemmin pohtineet paikalla kaivaneet C. F. Meinander ja Mirja Koskimies 1950- ja 1960-luvuilla. SPOT-testin teki HuK Ulla Moilanen.

Kaivausten kenttätyöt aloitettiin kuori-malla sekoittunut pintamaa pois noin 5 m le-veältä ja 70 m pitkältä kaistalta Ponsantien ja Sahalahdentien länsipuoliselta tutkimusalu-eelta. Työ tehtiin suurehkolla kaivinkoneella, sillä vuoden 2010 koekaivauksen perusteella tiedettiin alueen pintamaan olevan paikalle 1950-luvulla Sahalahdentien rakentamisen yhteydessä tuotua isokivistä soraa ja hiekkaa. Poistettavan kerroksen paksuus vaihteli muu-tamista kymmenistä senttimetreistä aina kah-teen metriin. Pintamaan poistamiseen kului yhteensä kolme työpäivää.

Vaikka vuoden 2010 koekaivauksissa oli jo tehty havaintoja sekoittuneen kerroksen alaisista säilyneistä maakerroksista, oli tutki-joille yllätys, kuinka vanha, ennen 1950-luvun tienrakentamista paikalla ollut maanpinta oli kaivinkoneella kaivettaessa tavoitettavis-sa. Sekoittuneen kerroksen alta paljastui liki koko tutkimusalueen kattava, 1950-lukua edeltänyt peltokerros, joka saatiin esille var-sin ehjänä. Kerroksesta tehtyjen historiallisen ajan löytöjen perusteella vaikuttaa siltä, että pelto on ollut käytössä ainakin 1800-luvulta

aina 1900-luvun puolelle. Huomattavaa oli myös vanhan Sarsankosken rantaterassin löytyminen kuoritun alueen keskivaiheilta. Ponsantien ja Sahalahdentien risteysalue sijaitsee käytännössä vanhan Sarsankosken uoman päällä, joten täällä täyttömaata oli ka-sattu paikalle liki kahden metrin paksuudelta.

Tutkimusalueelta koneel-lisesti poistetut kerrokset olivatkin paksuimpia juu-ri vanhan Sarsankosken kohdalla, risteysalueella, eli tutkimusalueen itäosassa.

Tärkeimmat havainnot kaivausalueilla

Kaivausalue AKaivetuista alueista län-tisimmältä löydettiin peltokerroksen alta histo-rialliselle ajalle ajoittuvan rakennuksen jäännökset. Jäännökset olivat nähtä-vissä muutoin punertavan

hiekan kattamalla kaivausalueella tumman-ruskean, paikoin runsaasti hiiltä, nokea ja palaneita kiviä sisältävän hiekan alueena. Ra-kennuksen jäännökseen liittyi myös kellari-kuopanne. Jäännöksiä kaivettaessa löydettiin tyypillisiä historialliselle ajalle ajoittuvia asuinpaikkalöytöjä: punasaviastian kappalei-

Kuva 1: Yleiskartta kesän 2011 kaivausalueista. Piirt. Janne Rantanen/ Pirkanmaan maakuntamuseo.

Kuva 3: Täyttökerroksen alta löydettiin muinainen ranta terassi. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Kirsi Luoto.

Kuva 2: 1950-luvun tienrakentamisen yhteydessä paikalle tuodut täyttöker-rokset olivat massiivisia. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Kirsi Luoto.

44 45

ta, tasolasia, tiilimurskaa, luuta sekä korrodoi-tuneita metallilöytöjä. Löytöjen perusteella rakennuksenpohja voidaan ajoittaa 1700-lu-vulle.

Jäännöksestä otettiin useita näytteitä ra-diohiiliajoitusta varten ja näistä analysoitiin yksi. Analyysin tuloksena ei näytteelle saatu yksiselitteistä ajoitustulosta, vaan sen toden-näköinen ajoitus vaihtelee 1600-luvun lop-pupuolelta 1900-luvun puoliväliin. Näytteen kalibroitu mediaani-ikä on kuitenkin 1770 jKr. Rakennuksen jäännöstä ei saatu tutkittua kokonaisuudessaan, koska se jatkui kaivaus-alueen rajojen ulkopuolelle. Kaivausalueen länsiosasta paljastui peltokerroksen alta myös pienen, pyöreän tulisijan jäännös. Jäännöksestä otetuista hiilinäytteistä analysoitiin yksi. Myös tämän näytteen kalib-roitu mediaani-ikä on 1770 jKr.

Kaivausalueella ja sen ympäristössä ta-pahtuneen historiallisen ajan ihmistoiminnan taustoja voidaan pyrkiä hahmottelemaan histo-riallisten lähteiden avul-la. Vuodelta 1912 olevan topografikartan mukaan v. 2011 kaivausalueen tuntumassa on ollut tienristeys ja asutusta:

etelästä tullut tie haarautui Huutijärvellä kohti koillista ja Orivettä sekä kohti luodetta kaartavaksi, Tampereelle vieväksi tieksi. Tie näkyy myös Vääksyn kartanon tiluskartassa (1821) ja alueen pitäjänkartassa (1842). Pai-kalla tiedetään kuitenkin olleen tieristeyksen jo ennen Sarsankosken kuivumista 1600-lu-vun alussa sekä kestikievarin aina 1550-luvul-ta saakka. Oletettavasti vanhin kievarinpaikka oli juuri sen paikan tuntumassa, jossa maantie ylitti Sarsankosken, eli kesän 2011 kaivaus-alueen tuntumassa. 1700-luvun puolivälissä kievari siirrettiin Jokioisten kylään, mutta se palasi Huutijärvelle vuosisadan lopussa. Vuo-desta 1850 lähtien aina 1920-luvulle toiminut

kievari sijaitsi maanteiden risteyksessä, nykyi-sessä osoitteessa Kuohunharjuntie 271. Kesän 2011 kaivauksissa löydetty, 1700-luvulle ajoi-tettu rakennuksen jäännös on siis aikanaan sijainnut liikenteellisessä solmukohdassa.

Aivan kaivausalueen A läntisimmässä osassa havaittiin kaivausten loppuvaiheessa punertavan hiekan seassa tummanpunainen, muodoltaan nelikulmainen värjäymä. Räike-än punaisen hiekan seassa oli myös nokea. Värjäymän, jonka mitat olivat 110 x 60 cm, pidempi sivu oli lähes itä-länsisuuntainen. Sen keskellä oli havaittavissa runsaasti hiiltä, josta otettiin hiilinäyte. Näyte ajoitettiin pronssi-kautiseksi (kalibroitu mediaani-ikä 1100 eKr.). Värjäymän alkuperästä ei saatu kaivausten ai-kana varmuutta. Kyseessä on todennäköisesti jonkinlaisen pienen, rakenteettoman ja lyhyt-

aikaisen tulenpitopaikan jäännös. Runsas hiilikes-kittymä värjäymän keskellä ja tummanpunaiseksi mah-dollisesti palanut rautapi-toinen hiekkamaa sopivat tähän hypoteesiin.

Kaivausalue CKaivausalueen C keski-

osassa maannos oli tum-memman punaista kuin muualla. Vanha, ennen 1950-luvun tienrakennus-ta paikalla ollut maanpinta vietti alueen C itäosassa kohti itää ja kaakkoa, ja kaivausalueen keskikoh-dalta saatiinkin pintamaan kuorinnan jälkeen esiin muinainen rantaterassi. Terassista itään täyttö-maan alaiset kerrokset olivat osin sekoittuneita. Punertavaa hiekkaa oli va-lunut kohti alarinnettä, ja etenkin alueen itäpäässä oli havaittavissa maannoksen rikkoutumista. Alueen itä-

päässä oli kuitenkin myös ehyt tummanrus-kean hiekan kerros. Samaa tummanruskeaa hiekkaa löydettiin myös alueelta D. Kyseessä saattaa olla jäännös alueella historiallisten

Kuva 5: Pronssikaudelle ajoittuva värjäymä kaivausalueen A länsiosassa. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Kirsi Luoto.

Kuva 6: Punertava kulttuurikerros kaivausalueella C. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Kirsi Luoto.

Kuva 4: Panoraamakuvassa historiallisen ajan rakennuksen jäännökset ja tulisija kaivausalueella A. Tulisija kaivausalueen koilliskulmassa. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Kirsi Luoto.

Kuva 7. Pieni taltta (KM 38844:350) kaivausalueelta C. Kuva: Janne Rantanen.

46 47

karttojen mukaan sijainneesta tiestä. Kaivausalueella oli havaittavissa puner-

tavasta hiekasta koostuva esihistoriallinen kulttuurikerros, jota esiintyi enemmän tai vähemmän lähes koko kaivausalueella sen itäpäätä lukuun ottamatta. Tutkimusalueen maannoksen ollessa luontaisesti hyvin rauta-pitoista ja väriltään punertavaa, ei ihmistoi-minnan värjäämien ja luontaisten kerrosten välille ollut aina helppo tehdä eroa. Koko tutkimusalueelta tehdyn fosfaattikartoituk-sen mukaan punertavassa hiekassa todettujen kohonneiden fosforipitoisuuksien voidaan kuitenkin katsoa indikoivan ihmistoimintaa, joka toisissa kohdissa on ollut joko intensii-visempää tai pitkäkestoisempaa kuin toisissa.

Vanhan rantatörmän vieressä oli nähtävis-sä ympäristöään intensiivisempi punertavan hiekan alue, joka pohjoispäästään rajautui pienten, rapautuneiden kivien muodostamaan kehämäiseen rakenteeseen. On mahdollista, että ilmiö, ympäristöään tummempi punai-nen maa ja rapautuneet kivet, liittyy tulen-pitoon. Alueella C, muinaisen rantatörmän välittömässä läheisyydessä oli havaittavissa myös sekoittunutta maannosta. Syvemmälle kaivettaessa löydettiin resentti lampaan hau-taus. Eläin oli haudattu ilman päätä, ja myös sen sorkat puuttuivat.

Löytöjä saatiin kauttaaltaan koko kai-vausalueelta C, mutta intensiivisin esihis-toriallinen ihmistoiminta on havaintojen

perusteella sijoittunut muinaiselle ranta-terassille, korkeudelle 89,80–91,40 m mpy. Löytöinä tämän alueen kulttuurikerroksesta saatiin palanutta luuta, kvartsiesineitä ja -is-koksia, kaksi kivilajiesinettä (pieni taltta ja liuskekärjen katkelma) sekä kampakeraami-selta ajalta varhaismetallikaudelle ajoittuvaa keramiikkaa. Kaivausalueen kulttuuriker-roksen alimmista osista otettu näyte ajoittaa asuinpaikan vanhimman ihmistoiminnan mesoliittiselle kivikaudelle (kalibroitu medi-aani-ikä 6350 eKr.).

Kaivausalue D1950-luvun tienrakentamisen yhteydessä pai-kalle tuotu täyttökerros oli paksuimmillaan kaivausalueen D kohdalla. Täällä kerros oli paksuudeltaan noin kaksi metriä. Maaker-rokset olivat muutoinkin sekaantuneempia kuin muualla tutkitulla alueella. Täyttömaan alaisen peltokerroksen alla oli lähes koko alueen kattava tummanruskea hiekkakerros, joka oli paksuudeltaan 5–10 cm. Tämän alla oli yhtä paksu, harmaa sorakerros, jonka alla puolestaan oli puhdasta pohjamaata. Ruske-asta hiekasta löydettiin joitakin kvartseja sekä yksi rautanaulan katkelma, muutoin kerros oli löydötön. 1800- ja 1900-luvuilta olevis-sa kartoissa (tiluskartta 1821, pitäjänkartta 1842, venäläinen topografikartta 1912) näkyy alueella kulkeva tie. Tummanruskea hiekka ja sen alla esiintyvä harmaa sora saattavat olla historialliseen tiehen liittyviä kerrostumia. Mikäli näin on, on alueen D kattanut pelto-kerros tutkimusalueen muuta peltokerrosta nuorempi ja syntynyt 1910–1950-lukujen välisenä aikana.

Kaivausalue EKaivausalueella E turvekerroksesta aina 110 cm:n syvyydelle saakka oli tummanruskeaa, sekoittunutta hiesua. Kerroksesta löydettiin niin historialliselle ja esihistorialliselle ajalle ajoittuvia kuin modernejakin löytöjä. Maan-omistajaa haastattelemalla selvisi, että alue on 1900-luvun puolivälin tienoilla ja jälkeen ollut perunapeltona. Kaivausalue sijaitsi rin-

teessä, jonne peltokerrosta, tummanruske-aa hiesua, oli kasaantunut vuosien mittaan jatkuneen kyntämisen seurauksena paksulti. Tämä sekoittunut kerros vaihettui 120 cm:n syvyydessä vaaleanruskean hiesukerroksen kautta alueen luontaiseksi pohjamaaksi. Kai-vausalue E:llä ei havaittu merkkejä esihisto-riallisesta tai historialliselle ajalle ajoittuvasta kulttuurikerroksesta.

Lopuksi

Kesän 2011 pelastuskaivausten merkittävim-pinä tuloksina on pidettävä esihistoriallisten, mesoliittiselta kivikaudelta varhaismetalli-kaudelle ajoittuvien kulttuurikerrosten löy-tymistä alueelta C sekä historiallisen ajan

Kuva 8. Kaivausalueelta C löydetty liuskekärjen kat-kelma (KM 38844:540). Kuva: Janne Rantanen.

rakennuksen jäännöksiä alueella A. Mai-nittava on, että kaivausalue C:llä havaitun kulttuurikerroksen alimmista osista saa-tu radiohiiliajoitus (6350 eKr.) lienee yk-si vanhimmista, ellei vanhin, Pirkanmaan luonnontieteellisin menetelmin ajoitetuista arkeologisista näytteistä.

Kulttuurikerrokset Huutijärvellä olivat säilyneet yllättävän hyvin, vaikka maankäyttö alueella on ollut 1950-luvun tienrakentami-sen vuoksi voimakasta. Huutijärven esimerkki osoittaakin, että arkeologisesti hyvin säilynei-tä ja tutkimuksellisesti mielenkiintoisia jään-nöksiä on mahdollista löytää myös alueilta, joilla niiden tuhoutumista yleensä pidetään säilymistä todennäköisempänä.

Arkistolähteet

Adel V. 2003. Kangasala Huutijärvi. Koekaivaus kivi­ ja varhaismetallikautisella asuinpaikalla. Pirkan­maan maakuntamuseo.

Adel V. 2004. Sarsa 400 vuotta. Näyttelyn käsikirjoitus. Pirkanmaan maakuntamuseo.

Adel V. 2006. Kangasala Huutijärvi Huutola. Koekaivaus kivikautisella asuinpaikalla 2005. Pirkanmaan maakuntamuseo.

Jussila T. 2007. Kangasala. Maaseutualueiden yleiskaava­alueen muinaisjäännösinventointi 2007. Mikro­liitti Oy.

Kivikero H. 2011. Kangasala Huutijärvi (KM 38844). Osteologinen analyysi vuoden 2011 aineistosta. Pirkan maan maakuntamuseo.

Koskimies M. 1968. Kangasalan Sarsan keraamiset asuinpaikat. Pro gradu ­tutkielma Suomen ja Skandina­vian arkeologiassa. Helsingin yliopisto.

Koskimies M. 1969. Kertomus kivikautisen asuinpaikan kaivauksesta Kangasalan Sarsan asuinpaikka­alueella 4.–27.7.1969. Muinaistieteellinen toimikunta.

Koskimies M. 1970. Kangasala, Sarsa, Lentola. Koekaivaus Lentolan pihamaalla, Kangasala Sahalahti ­tielinjalla 4.–12.8.1971. Muinaistieteellinen toimikunta.

Koskimies M. 1971. Kangasala, Sarsan alueen inventointi. Raportti. Muinaistieteellinen toimikunta.

Luho V. B. 1939. Luettelo Kangasalan pitäjän kiinteistä muinaisjäännöksistä. Muinaistieteellinen toimi­kunta.

Luoto K. 2006. Kangasala. Arkeologiset koetutkimukset Kangasalan Huutijärven Autio­Lundenin kivi­kautisella asuinpaikka­alueella elokuussa 2006. Pirkanmaan maakuntamuseo.

Luoto K. 2010. Kangasala Huutijärvi. Kivikautisen asuinpaikan koekaivaus 2010. Pirkanmaan maakunta­museo.

Meinander C. F. 1954. C. F. Meinanderin kaivaukset Kangasalan Sarsan asuinpaikalla 17.–29.5.1954. Muinais tieteellinen toimikunta.

Moilanen U. 2011. Spot­testi fosfaattipitoisuuksista, Kangasala Huutijärvi

30.10.2011. Pirkanmaan maakuntamuseo.

Nurminen T. 1994. Kangasalan inventointi 1993. Raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo.

48 49

Oinonen M. 2011. Radiohiilianalyysi Kangasalan Huutijärven kivi­ ja varhaismetallikautisen asuinpaikan aineistosta pelastuskaivaukselta 2011. Helsingin yliopisto, Luonnontieteellisen keskusmuseon ajoitus­laboratorio.

Pitäjänkartasto 2141 02 Ia.*­/­­ Kangasala, 1842. – Kansallisarkiston digitaaliarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6178199 (Luettu 30.1.2013.)

Pälsi S. 1923. Sarsan kivikautiset asuinpaikat Kangasalla. ­ Museoviraston arkisto.

Sarasmo E. 1956. Kangasala, Sarsa. Ennakkoselostus kaivauksesta 20.7.1956. ­ Museoviraston arkisto.

Senaatin kartasto [Tampere] XIX–XX 24–25, 1912. ­ Kansallisarkiston digitaaliarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1163823 (Luettu 30.1.2013.)

Vääksy, tiluskartta 1821. ­ Maanmittauslaitoksen arkisto, Kangasala 7 a­d.

Kirjallisuus

Aro E., Aarnio A. & Aro M. 2004. Vorssinmantaa ja muuta hiekkamaan historiaa Huutijärveltä. Huutijär­ven kylätoimikunta. Kangasala.

Miettinen M. 1993. Kangasalan Sarsa, esimerkki Pirkanmaan kehityksestä kivikaudesta pronssikauteen. ­ Masunni. Kirjoituksia Tampereelta ja Pirkanmaalta, 1: Näkökulmia Pirkanmaan esihistoriaan. Tampereen museot. S. 25–41.

Cultural Layers at Sahalandentie – Rescue Excavation in Huutijärvi, 2011

KIRSI LUOTO

In summer 2011, Pirkanmaa Provincial Museum carried out archaeological rescue excavations at a Stone Age and Early Metal Age settlement in Huutijärvi, Kangasala. Commissioned by

Gasum Oy, the excavation was undertaken because of a planned natural gas pipeline between Lempäälä and Sahalahti, Kangasala, to pass through the area. The excavation revealed prehistoric cultural layers dating back to the Mesolithic and the remnants of a historic building. Radiocar-bon dating of a sample from the lowest part of the cultural layers with calibrated median age 6350 BC proved to be one of the oldest, if not the oldest, sample from Pirkanmaa dated with a natural scientific method.

Cultural layers in Huutijärvi were preserved surprisingly well, considering that land use in the area has been intense because of road building in the 1950s. The Huutijärvi case shows that well-preserved and archaeologically interesting remains can also be found in areas where their destruction is generally considered to be most likely.

KERKKO NORDQVIST

Pirkanmaan maakuntamuseo suoritti tou-kokuussa 2011 Tottijärven vesiosuuskun-

nan tilaamana arkeologisen inventoinnin Nokian kaupungissa, Pajulahden ja Huhtaan kylien alueella. Tutkimukset liittyivät alu-eelle suunnitellun vesihuoltolinjan raken-tamiseen, ja niiden tavoitteena oli tarkastaa vesijohtolinjaus tuntemattomien muinais-jäännösten varalta sekä tutkia tilanne linjan liepeiltä ennestään tunnettujen kivikautisten löytöpaikkojen osalta. Lisäksi kenttätöiden tarkoituksena oli paikallistaa tutkimusalueen pohjoisosassa sijaitsevaksi tiedetyn Huhtaan historiallisen kylätontin sijainti ja säilyvyys sekä arvioida tulevien rakennustöiden vaiku-tus sen alueella.

Tutkimusalueen sijainti ja ympäristö

Tutkimusalue sijaitsee Nokian eteläosassa en-tisen Tottijärven kunnan alueella, noin 10 km Nokian kaupungin keskustasta lounaaseen ja vajaat 5 km Tottijärven kirkosta koilliseen. Tutkimusten kohteena oleva alue rajoittuu idässä Huhtaanselkään ja etelässä Pajulahteen – nämä molemmat ovat osa Pyhäjärveä, joka tutkimusalueen pohjoispuolella laskee No-kianvirran kautta Kuloveteen ja edelleen Ko-kemäenjoen vesistön kautta Pohjanlahteen. Lännessä ja pohjoisessa inventointialueen karkeana rajana voi pitää Pajulahdesta Huh-taan kylään johtavaa Huhtaantietä. Tutki-mukset kohdistuivat pääasiallisesti rannan ja tien välissä kulkevan vesihuoltolinjan alueelle,

joskin käytettävissä olevan ajan ja olosuhtei-den puitteissa tarkastettiin myös muita linjan läheisyydessä olevia, maastonmuodoiltaan ja muilta ominaisuuksiltaan muinaisjäännösten kannalta potentiaalisia alueita.

Maaperäkartan ja kenttähavaintojen pe-rusteella tutkimusaluetta luonnehtivat laajat saven ja hienon hiedan tai hiesun peittämät alueet, joilta kohoaa paikoin kivikkoisia mo-reeni- ja kalliomäkiä ja harjanteita. Nokian seutu vapautui mannerjään painon alta noin 9000 eKr. tienoilla, mutta pääasiassa 80 ja 90 m korkeuskäyrien välissä sijaitseva tutki-musalue oli tuolloin vielä kokonaisuudessaan veden alla – se alkoi paljastua vasta pari tu-hatta vuotta myöhemmin Ancylus-vaiheen loppupuolella. Hieman tämän jälkeen, Itäme-ren Ancylus- ja Litorina-vaiheiden taittees-sa noin 7000–6500 eKr. Pyhäjärvi kuroutui omaksi altaakseen vedenpinnan laskiessa hie-man alle 80 m tasolle. Vaikka Itämeren Lito-rina-vaihe ei enää vaikuttanutkaan vesistöihin Tampereen seudulla, aiheutti Näsijärven lasku-uoman puhkeaminen Tammerkosken kohdalle noin 5500 eKr. Pyhäjärven alueella transgression eli vedenpinnan nousun, joka oli suuruudeltaan muutaman metrin luokkaa. Tutkimusalueen nykyiset ranta-alueet ovat siis paljastuneet vasta tämän jälkeen – Pyhä-järven vedenpinta on nykyisin noin 77,5 m korkeudella merenpinnan yläpuolella (mpy).

Arkeologiset tutkimukset Tottijärven ja etenkin Pajulahden–Huhtaan alueella ovat olleet niukkoja. Ensimmäinen muinaistietei-

Nokian Tottijärven Pajulahden–Huhtaan arkeologinen inventointi 2011

50 51

lijä seudulla oli Axel Olai Heikel, joka tutki-mustensa yhteydessä vuonna 1879 sai talteen myös kivikirveen, jonka oli löytänyt ”Laurilan peltoa ladatessaan renki Wihtori Pajulahden kylässä”. Keräilijä Salomon Wilskman kierteli alueella 1880- ja 1890-luvuilla, ja 1900-luvun kuluessa Tottijärvellä suoritettiin yhdet ar-keologiset kaivaukset sekä puolenkymmentä inventointia tai tarkastusta, mutta yksikään näistä tutkimuksista ei kohdistunut nykyiselle inventointialueelle. Vasta vuonna 2003 Vadim Adel teki Tottijärven alueella arkeologisen inventoinnin osana Pirkanmaan maakunta-museon ja Nokian kaupungin monivuotista yhteistyöprojektia. Inventoinnin yhteydessä

nyt puheena olevan tutkimusalueen eteläosasta löydettiin kivikautinen asuinpaikka Pajulahti 1. Pienen Paskojärven itäpuolella sijaitseval-ta pellolta otettiin tuolloin pintapoiminnassa talteen kvartsi-iskoksia. Lisäksi inventoinnis-sa löydettiin muutamia kvartsi-iskoksia Pa-julahti 2 -löytöpaikalta, joka sijaitsee lähellä A.O. Heikelin tallettaman kirveen arvioitua löytöpaikkaa. Tutkimusalueen pohjoisosassa historiallisten lähteiden perusteella tunnetul-la Huhtaan keskiaikaisella kylätontilla ei kui-tenkaan ollut ennen kevään 2011 kenttätöitä tehty tutkimuksia – sen sijaan Kalle Luoto Pir-kanmaan maakuntamuseosta oli inventoinut heti varsinaisen tutkimusalueen eteläpuolella

sijaitsevan Pajulahden historiallisen kylätontin syksyllä 2010.

Pajulahden alueen kivikautiset kohteet

Vuoden 2011 inventoinnin tuloksena Pa-julahden alueelta tehtiin muutamia uusia kivikauteen liitettäviä löytöjä. Suunnitel-lun putkilinjan vaikutusalueella sijainneen kohteen Nokia Pajulahti 2 status muuttui tutkimusten seurauksena löytöpaikasta asuin-paikaksi, ja kohteen läheisyydestä, alemmal-ta rantakorkeudelta, löytyi lisäksi yksittäinen piiesine (löytöpaikka Nokia Pajulahti 3). Tutkimuksissa tarkastettiin myös Pajulahti 1 -asuinpaikan aluetta, mutta inventoinnis-sa ei havaittu mitään, mikä olisi viitannut asuinpaikka-alueen ulottuvan suunnitellun vesihuoltolinjan alueelle. Myöskään mistään muualta ei löydetty kivikauteen liitettävää aineistoa.

Kohde Pajulahti 2 sijaitsee Pyhäjärvestä länteen pistävän Pajulahden pohjoispuolella, muinaisen rantatörmän päällä olevalla, loi-vasti lounaaseen viettävällä savipellolla, joka inventointiaikana oli osin umpeenkasvanut. Löytövyöhyke sijoittuu lähelle muinaisen rantatörmän reunaa kivisen metsäsaarekkeen molemmin puolin, noin korkeudelle 85–87 m mpy. Kohteelta oli aiemmin vuonna 2003 löydetty muutamia kvartsi-iskoksia (KM 34232), ja keväällä 2011 pellosta löydettiin

vielä piikaavin ja -esine (KM 38831: 1–2). Lisäksi, kuten todettu, jostain kohteen lähis-töltä on jo 1800-luvulla löydetty kivikirves (KM 1996:18). Pintapoimintalöytöjen levin-nän perusteella asuinpaikan koko on noin 50 x 60 m – pellossa sijaitsevaan kohteeseen ei nähty tarkoituksenmukaiseksi tehdä satun-naisia koepistoja.

Kohteen Pajulahti 2 kaakkoispuolelta, alemmalla rantaterassilla (noin 83 m mpy) sijaitsevalta pieneltä etelään pistävältä nie-mekkeeltä löydettiin lisäksi yksittäinen pii-esine (Pajulahti 3; KM 38332). Löytöpaikka sijaitsee niin ikään pellolla vanhan rantatör-män päällä. Muita löytöjä paikalta ei tehty, joskin pelto oli pääasiassa umpeenkasvanut.

Pyhäjärven alueen kivikautisista kohteista tiedetään yleisesti hyvin vähän, sillä kaiva-uksia on tehty hyvin niukasti. Vielä joitain kymmeniä vuosia sitten jopa ajateltiin, että kivikauden asutus olisi keskittynyt järven pohjois- ja eteläosiin, Nokialle ja Pirkka-laan ja toisaalta Vesilahteen ja Lempäälään, keskiosan välialueen ollessa lähes tyhjä. Alu-eella sittemmin tehdyt inventoinnit ovat osoittaneet, ettei asia ole näin, mutta alueen kivikautinen muinaisjäännöskanta on siitä huolimatta edelleen heikosti tunnettu.

Suurin osa Pyhäjärven alueen kivikautisis-ta kohteista sijaitsee pelloilla, ja tästä johtu-en havaintoja esimerkiksi kulttuurikerroksen olemassaolosta ei ole muutamaa poikkeusta

Kuva 1. Yleiskartta tutkimusalueesta. Esihistoriallisen ajan kohteet merkitty punaisilla palloilla, historiallisen ajan kohteet virheillä neliöillä. Piirt. Kerkko Nordqvist, pohjakartta © Maanmittauslaitos (peruskarttarasteri, ladattu 15.10.2013). Lisenssi: http://www.maanmittauslaitos.fi/avoindata_lisenssi_versio1_20120501

Kuva 2. Nokia Pajulahti 2, kivikautinen asuinpaikka. Löytöalue sijaitsee muinaisen rantatörmän päällä, ku-van keskiosassa näkyvän metsäsaarekkeen molemmin puolin. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo / Kerkko Nordqvist.

52 53

lukuun ottamatta tehty. Pintapoimintaha-vaintojen perusteella paikkojen on arvioitu olevan pienialaisia. Kohteilta talteen otettu löytömateriaali koostuu pääasiassa ajoitta-misen kannalta melko hyödyttömästä kvart-sista sekä palaneesta luusta – keramiikkaa tai ajoittavia kiviesineitä on vain harvoilta löytöpaikoilta. Kohteiden ikää voidaan toki arvioida karkeasti niiden sijainnin ja ranta-korkeuksien perusteella, olettaen, että kohteet ovat aikanaan olleet rantasidonnaisia. Tällöin korkeammalla (yli 85 m mpy) sijaitsevat koh-teet voivat ajoittua jo mesoliittisen kivikauden alkupuolelle (noin 8500–7000 eKr.). Tällaisia kohteita tunnetaan Tottijärven seudulta usei-ta, kuten tutkimusalueesta kaakkoon Lanajo-enlaaksossa sijaitsevat asuinpaikat Lana 1 ja 2, Tottijärven rannalla sijaitsevan Tottijärven asuinpaikan vanhimmat osat sekä monet Ku-loveden alueella sijaitsevat kohteet tutkimus-alueesta luoteeseen. Pyhäjärven altaan alueelta tunnetut asuinpaikat sen sijaan sijaitsevat pää-osin noin 80 m korkeudella, joka vastaa Py-häjärven korkeutta myöhäismesoliittisella (7000–5200 eKr.) ja neoliittisella (5200–1800 eKr.) kivikaudella. Tällaisia ovat muun muassa tutkimusalueesta koilliseen sijaitsevat kohteet Naulonsuo, Rekola ja Sorvanniemi sekä pää-osa Pyhäjärven itä- ja etelärannalla, Pirkkalan, Vesilahden ja Lempäälän alueella sijaitsevista kivikautisista asuinpaikoista.

Poikkeuksen edellisiin muodostavat alueen harvat kaivauksin tutkitut asuinpaikat. Pyhä-järven pohjoispäässä sijaitsevalta asuinpaikalta Pitkäniemi 2 löytyi Jouko Pukkilan (Pirkan-maan maakuntamuseo) johtamissa kaivauksis-sa vuonna 2001 tyypillistä kampakeramiikkaa (3900–3400 eKr.). Samanaikaiseksi ajoittunee inventointilöytöjen perusteella myös läheinen Pirkkalan Isosaaren asuinpaikka. Sakari Päl-sin vuonna 1937 toteuttamissa kaivauksissa todettiin puolestaan, että Lanajoen rannalla sijaitseva Nokian Pelttarin kohde asuinpaik-koineen ja mahdollisine kalmistoineen ajoit-tuu vasarakirveskulttuurin (2900–2300 eKr.) aikaiseksi. Samaan vaiheeseen ajoittuvat in-ventointilöytöjen perusteella myös Nokian Perttulan asuinpaikka Pyhäjärven rannalla, tutkimusalueelta kaakkoon, sekä Lempäälän Aimalankankaan hautapaikka Pyhäjärven eteläpäässä.

Pajulahden paikat ovat näin ollen mel-ko tyypillisiä oman alueensa kivikautisten asuinpaikkojen joukossa: ne tunnetaan lä-hinnä harvojen ja ajallisesti epämääräisten pintalöytöinä saatujen artefaktien perus-teella. Pajulahti 2, samoin kuin Pajulahti 1, sijaitsee kuitenkin korkeammalla (yli 85 m mpy) kuin useat muut alueen kivikautisista asuinpaikoista, mikä voi viitata niiden hieman vanhempaan ikään. Toisaalta kohteen Paju-lahti 2 löytömateriaali – joka myös erottaa

paikan alueen lukuisista kvartsikohteista – viittaa mahdollisesti neoliittiseen ajoitukseen: vaikka piitä tunnetaan myös varhaismesoliit-tisista yhteyksistä, on kohteen korkeus täl-laiselle ajoitukselle alhainen ja löydöt onkin pikemminkin liitettävä tyypillisen kampake-ramiikan aikana vilkastuneeseen piintuontiin ja -käyttöön.

Huhtaan historiallinen kylätontti

Ennen kenttätöitä Huhtaan kylätonttiin liittyen suoritettiin historiallisten karttojen analyysi: Kansallisarkistossa Helsingissä säi-lytettävä aluetta kuvaava geometrinen tilus-kartta vuodelta 1765 ja sen pohjalta piirretty isojakokartta vuodelta 1787 asemoitiin ny-kykartalle ottaen huomioon mittakaava- ja suuntaerot, mahdolliset virheet sekä muutok-set maisemassa. Asemoinnin tuloksena voi-tiin todeta, että historiallisten karttojen avulla oli edelleen mahdollista erottaa maaston pää-piirteet: tontit, tielinjat ja tietyt peltokuviot. Analyysin perusteella kylätontin alue tarkas-tettiin maastossa. Tutkimuksissa keskityttiin lähinnä näkyvien rakenteiden visuaaliseen havainnointiin: vuosisatainen asutuskäyttö sekä vesijohtolinjan alueella tapahtuneet ai-emmat intensiiviset rakennus- ja kaivutyöt eivät antaneet syytä suorittaa koekuopitusta, minkä lisäksi liikuttiin yksityishenkilöiden pihamailla.

Huhtaan kylätontti sijaitsee Pyhäjärven länsirannalla, savikoiden keskeltä kohoavalla matalalla moreenimäellä. Tontin ympärillä levittäytyvät peltoalueet liittyvät maisemal-lisesti sen yhteyteen. Tontin etelä- ja kaak-koispuolella laskee Huhtaanlahteen johtava notkelma – kylän kohdalla rannassa on ai-emmin ollut Pajulahdesta Huhtaalle johta-neen talvitien pää sekä laivalaituri, joka oli Tampereelle kulkevien höyrylaivojen pysäh-dyspaikka 1800-luvun loppu- ja 1900-luvun alkupuoliskolla.

1700-luvun karttoihin merkitty kyläalue on edelleen kokonaisuudessaan asuttua, ra-kennettua aluetta, avointa pihamaata tai

nurmikkoa. Kokonaisuudessaan tontin koko vaihtelee pohjois–eteläsuunnassa 50 ja 100 m ja itä–länsisuunnassa 40 ja 130 m välillä, ja sen arvioitu kokonaispinta-ala on noin 0,6 ha. Kylätontin halkaisevat tiet (Huhtaantie ja Huhtaantanhua) sijaitsevat myös edel-leen pääpiirteissään samoissa paikoissa kuin 1700-luvulla, joskin osin tiet ja niiden risteys ovat aikojen kuluessa siirtyneet joitain met-rejä. Samoin tien linjaus kylätontin eteläpuo-lella on muuttunut hieman, sillä 1700-luvun kartoissa – samoin kuin vuodelta 1890 peräi-sin olevassa Huhtaan kylän kartassa – näkyvä silta on sijainnut parikymmentä metriä nyky-sillasta kaakkoon. Tästä sillasta tai aiemmasta tielinjasta ei maastossa ollut enää näkyvissä merkkejä.

Kylätontin nykyinen rakennuskanta on pääasiassa peräisin 1900-luvulta ja koostuu omakotitaloista sekä talous- ja piharaken-nuksista. Näistä vanhimpia lienevät Pietilän tilan rakennukset tontin itäosassa. Ne ovat peräisin 1800-luvun loppuvuosilta; lisäksi entinen pappila, joka sijaitsee 1700-luvun karttoihin merkityn kylätontin eteläpuolel-la, on alueen muita rakennuksia vanhempi ja peräisin 1800-luvulta. Kylätontin alueella on myös paljon vanhempien rakennusten pe-rustuskiviä ja muita purettujen tai käytöstä poistuneiden rakenteiden raunioita. Näiden joukossa ovat ainakin kolmen 1900-luvulla puretun aiemman päärakennuksen nurk-kakivet ja yhden päärakennuksen nykyisin kukkapenkinvirkaa toimittava uuninpohja, 1800-luvulla rakennetun ja 1950–60-luvul-la puretun navetan sillan perustukset, kaksi osittain täytettyä kellaria ja muutama tarkoi-tukseltaan tuntematon kiviraunio.

Huhtaan kylä mainitaan kirjallisissa läh-teissä ensimmäistä kertaa vuonna 1540. Huh-taa-nimen lisäksi kylä esiintyy lähteissä nimillä Huctisby, Huchtis, Huctann, Huchtain, Huh-tis ja Huhta. Se kuului tuolloin Ylä-Satakun-nan kihlakunnan Vesilahden hallintopitäjän Narvan kolmannekseen ja muodosti oman jakokuntansa. Paikallinen kansanperinne tuntee Huhtaan alueen vanhimpana asuttuna

Kuva 3. Panoraamakuva kohti Huhtaan kylätonttia etelästä: tontit 1 ja 2 Huhtaantien vasemmalla puolella, tontti 4 tien oikealla puolella. Huhtaanlahden rantaan johtava notkelma on kuvan oikeassa reunassa. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo / Kerkko Nordqvist.

54 55

kylänä, joskaan perusteita väitteelle ei ole esi-tetty. Yleisesti seutukunnan historiallista asu-tusta on pidetty verrattain nuorena ja sen alku on sijoitettu myöhäiskeskiaikaan: Tottijärvi mainitaan ensimmäisen kerran vuonna 1416 Vesilahden Laukon yhteydessä ja Huhtaata lähin historiallinen kylätontti, alle 2 km lou-naaseen sijaitseva Pajulahti puolestaan vuonna 1501. Vuoden 1540 verokirjassa Huhtaa on veroluvultaan Vesilahden Tottijärven alueen kolmanneksi suurin kylä Pajulahden ja Sorvan kylien jälkeen. 1560- ja 1570-luvuilla Huh-taalla on ollut neljä itsenäisten perintötilallis-ten asuttamaa taloa, joista nimeltä on mainittu Vitikka ja Runkka.

Kurki-suvun hallussa olleet Laukon ja Tottijärven kartanot olivat merkittäviä maan-omistajia ja tekijöitä Vesilahden ja Tottijär-

ven alueen kehityksessä. Niiden alaisia torppia ja lampuotitiloja alet-tiin perustaa alueelle jo 1500-luvulla, mutta eten-kin 1600- ja 1700-luvuil-la torppien määrä kasvoi voimakkaasti – kuten tunnettua, torpparikysy-mys myös kärjistyi täällä ja johti Laukon lakkoon ja torpparihäätöihin 1906–1907. Huhtaan kylä vaikuttaa kuiten-kin olleen poikkeus tällä muuten niin torpparival-taisella alueella: paikallis-historiikeissa mainitaan nimenomaisesti, että Huhtaalla ei ollut torppa-reita. 1760–1770-luvuilla tapahtuneen Laukon ja Tottijärven säterien tilus-ten mittausten toimitus-

kirjoissa on tosin mainittu, että Huhtaan tilat olivat olleet Laukon ja Tottijärven rälssejä, jotka kuitenkin oli jo peruttu Kurki-suvulta. Vuoden 1765 tiluskartassa kylätontin alueelle on merkitty sotilastorppa (nro 5 kuvassa 4), jota ei enää myöhemmissä kartoissa esiinny.

Isojakotoimet alkoivat Huhtaan kylässä vuonna 1765, jolloin maat mitattiin jakoa varten, mutta varsinainen jako suoritettiin 1787. Isojaon päätetoimitus suoritettiin vuonna 1890, jolloin jaettiin kylän yhteis-maat. Isojaon aikaan 1700-luvulla kylätontilla oli, kuten 1500-luvullakin, neljä taloa: Vitik-ka (nro 1; nimillä Vittica, Witicka, Witikka), Poukka (nro 2; Pouca, Poucka), Runkka (nro 3; Runcka) sekä Pietilä (nro 4; Pjetilä). Samat talot esiintyvät myös 1890 tehdyssä kartassa, joskin osa tonteista on jo tässä vaiheessa loh-

kottu ja niiden välillä suoritettu tilustenvaih-toja. Lisäksi tässä kartassa kylätontin alueesta etelään, Huhtaanlahteen johtavan notkelman toisella puolella nousevalle pienelle mäelle on merkitty erikseen pappilan alue. Tottijärvestä oli vuonna 1689 tullut Vesilahden kappeliseu-rakunta, ja vaikka kirkko sijaitsi Tottijärven kartanon mailla nykyisessä kirkonkylässä, va-kiintui kappalaisen asuinpaikaksi pian Huh-taan kylä ja siellä Vitikan talo eli puustelli. Ensimmäinen kappalainen, jonka tiedetään asuneen puustellissa, on Elias Enckell vuo-sina 1692–1702. Nykyinen pappilarakennus säilyi kappalaisen asuntona aina 1950-luvulle asti, minkä jälkeen se on toiminut koululais-

Kuva 4. Huhtaan kylätontti ympäristöineen vuoden 1765 geometrisessä kartassa (H. Löfvendahl) (Kansallisarkisto, H84 9/1–2).

ten kesäsiirtolana ja yksityisasuntona. Pappi-lan kuuluisimpia asukkaita lienevät Huhtaalla osan lapsuuttaan viettäneet Jaakko ja Martti Haavio, joiden isä Kaarlo toimi Tottijärven kappalaisena 1900–1907.

Lopuksi

Keväällä 2011 Nokian Tottijärven Huhtaan ja Pajulahden alueella suoritetun inventoinnin tuloksena tarkastettiin ja rajattiin Huhtaan (Huchtis) historiallinen kylätontti, tehtiin lisähavaintoja yhdellä kivikautisella kohteel-la (Pajulahti 2), todettiin uusi kivikautinen löytöpaikka (Pajulahti 3) sekä tarkastettiin

Kuva 5. Huhtaan kylän isojakokartta asemoituna nykykartalle. Kylätontit merkitty punaisella (tonttien nu-merointi, ks. teksti), pellot keltaisella ja niityt vihreällä rasterilla, tiet violetilla sekä rantaviiva ja virtavedet punaisella viivalla. Piirt. Kerkko Nordqvist, isojakokartta Kansallisarkisto (C.H. Vallenström 1787, H84 9/8–9), pohjakartta © Maanmittauslaitos (aineistotiedot kuten kuvassa 1).

56 57

toisen lähellä vesihuoltolinjaa sijaitsevan ki-vikautisen asuinpaikan aluetta (Pajulahti 1). Lisäksi paikannettiin muutamia melko nuo-ria historialliseen aikaan ajoittuvia rakenteita, kuten kellarikuoppia ja kiviaitoja (Pajukanta).

Kylätontin ulkopuolinen inventointialue käytiin läpi systemaattisesti normaaleja in-ventointikäytäntöjä noudattaen. Tämä ta-pahtui paitsi havainnoimalla maanpinnalle näkyviä rakenteita, myös tarkastamalla ja pintapoimimalla avoimia maastonkohtia sekä kaivamalla lapiolla koepistoja. Havainnoin-tiolosuhteet olivat pääsääntöisesti heikot: inventointialue koostui suurelta osin pellois-ta, joista yli kolme neljännestä oli ummessa. Myös peltoalueiden ulkopuolella maasto oli peitteistä. Kylätontin alueella tutkimukset ra-joittuivat, edellä mainituista syistä, näkyvien rakenteiden havainnointiin. Tämän lisäksi tietoa maanpinnalla näkyvien rakenteiden alkuperästä ja alueen yleisestä maankäytöstä hankittiin haastattelemalla nykyisten talojen isäntäväkeä. Informanteista molemmat, erään

tilan vanha isäntä ja toisen tilan nuorempi isäntä, olivat syntyisin Huhtaan kylästä, jossa heidän sukunsa ovat eläneet jo satoja vuosia.

Huhtaan kylätontin tapaisella kohteella, joka on ollut jatkuvan ihmisasutuksen alai-sena vuosisatoja, paikalliset tietolähteet ovat erittäin hyödyllisiä. Heidän haastattelemi-seensa kannattaa uhrata muutama hetki, sillä yksityiskohtainen tieto eri rakenteista, niiden alkuperästä ja iästä auttaa heti kentällä hah-mottamaan aluetta ja sen muutoksia ajassa. Informanteilta saatavaa muistitietoa voi-daan tietysti väittää epäluotettavaksi, mutta tervettä lähdekritiikkiä käyttäen sitä ei ole mitään syytä torjua suoralta kädeltä. Lisäk-si paikalliset osaavat kertoa asioista, joita ei edes suuritöisesti ja paljon aikaa käyttäen ole mahdollista kaivaa esiin arkistoista tai histo-riikeista. Näin ollen kohteilla, joiden käytössä on jatkumo nykypäivään, kannattaa hyödyn-tää ensikäden paikallistietoa alueen historias-ta, jos sellaista vain on saatavilla.

Arkistolähteet

Adel V. 2003. Nokian eteläosan (ent. Tottijärven) arkeologinen inventointi 2003. PMm. – PMm, arkisto.

Ladau C.R. 1890. Tottijärvi, Huhta: Kartta ja asiakirjat tilusvaihdosta sekä yhteismaan jaosta. ­ KA, MHA, H84 9/17–31.

Luoto K. 2010. Nokian Pajulahden historiallisen ajan kylänpaikan arkeologinen inventointi 2010. PMm. – PMm, arkisto.

Löfvendahl H. 1765. Tottijärvi, Huhta: tiluskartta ja selitys. ­ KA, MHA, H84 9/1–7.

Suvanto S. 2001. Vanhan Satakunnan henkilötiedosto 1303–1571. ­ Digitaaliarkisto: http://www.narc.fi/suvanto (Luettu 02.01.2013.)

Vallenström C.H. 1787. Tottijärvi, Huhta: N:ot 1–4, isojaonkartta ja asiakirjat. ­ KA, MHA, H84 9/8–14.

Kirjallisuus

Adel V. 2003. Uutta muinaisesta Suoniemestä: Nokian länsiosan arkeologinen inventointi. ­ Pirkan maan alta 4. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 68. S. 20–29.

Adel V. 2004. Kivikauden ja uuden ajan asuinpaikkoja Tottijärvellä: Nokian eteläosan arkeologinen inventointi 2003. – Pirkan maan alta 5. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 74. S. 11–23.

Alhonen P. 1988. Tampereen luonnonympäristön kehitysvaiheet. Teoksessa: Alhonen P., Salo U., Suvanto S. & Rasila V. Tampereen historia I: Vaiheet ennen 1840­lukua. Tampereen kaupunki. Tampere. S. 3–50.

Heikel A. O. 1882. Kertomus Pirkkalan kihlakunnan muinaisjäännöksistä. Teoksessa: Bidrag till känne­dom af Finlands natur och folk 38. Finska Vetenskaps­Societeten. Helsingfors. S. 1–104.

Kaarninen M. 1998. Tottijärven historia 1689–1998: torpparipitäjästä kaupunginosaksi. Nokian kaupunki

& Nokian seurakunta. Nokia.

Pukkila J. 2002. Kuka ensimmäisenä katsoi Pyhäjärveä pohjoisrannalta? Kaivaushavaintoja Nokian Pitkä­niemen kampakeraamiselta asuinpaikalta. – Pirkan maan alta 3. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museoiden julkaisuja 65. S. 5–13.

Suomen asutus 1560­luvulla. Helsingin yliopiston historiallisen laitoksen julkaisuja 4. Helsingin yli­opisto. Helsinki 1973.

Suvanto S. 1973. Satakunnan historia III. Keskiaika. Satakunnan maakuntaliitto. Pori.

Tikkanen M. & Seppä H. 2001. Post­glacial history of Lake Näsijärvi, Finland, and the origin of the Tammer koski rapids. ­ Fennia 179:1. P. 129–141.

Lyhenteet

KA Kansallisarkisto

MHA Maanmittaushallituksen uudistusarkisto

PMm Pirkanmaan maakuntamuseo

Archaeological Survey of Pajulahti and Huhtaa Villages in Tottijärvi, Nokia

KERKKO NORDQVIST

In May 2011, Pirkanmaa Provincial Museum carried out an archaeological survey in the villages of Pajulahti and Huhtaa in the district of Tottijärvi in Nokia. The investigation was undertaken in view of a planned water supply line in the area. The purpose of the excavation was to find out any unknown sites along the planned alignment of the pipeline, and to inspect known sites discovered previously in the area. The inventory included inspection and delineation of the historic village of Huhtaa, mentioned for the first time in a historical source from 1540. New finds were made in a Stone Age dwelling site and a new site with Stone Age finds was located next to it. Additionally, a few fairly recent historic structures, such as cellar holes and stone walls, were discovered in the area.

58 59

Tampere Kirjastonpuisto – teollisuuspihaa ja kasvihuoneen perustuskiviä

ULLA TUPALA

Tutkimuksen taustaa

Sain tehtäväkseni vuonna 2011 Tampereen Kirjastonpuiston uuden esiintymislavan

perustuskaivannon arkeologisen valvonnan. Tampereen kaupungin tilakeskus oli suun-nitellut Kirjastonpuiston alueelle tapahtu-makentän, johon kuului esiintymislava ja katsomo. Suunnitelmat liittyivät laajempiin Kirjastonpuiston kunnostustöihin. Puiston kunnostustöiden takia Kalle Luoto oli teh-nyt alueella arkeologisen inventoinnin kesällä 2008 ja arkeologisia tutkimuksia kesällä 2009. Lisäksi Luoto suoritti tapahtumakentän ja suunnitellun esiintymislavan alueella kesä-kuussa 2010 arkeologisen koekaivauksen, jol-loin löydettiin Frenckellin paperitehtaaseen liittyvää teollisuuspihan kenttäkiveystä ja ka-pearaiteisen rautatien eli rilliradan jäännök-siä. Kesän lopulla teollisuuspihan tutkimuksia jatkettiin kaivamalla ja kartoittamalla. Esiin tuli lisää hyvin säilynyttä Frenckellin pape-ritehtaaseen (1783–1928) liittyvää kenttäki-veystä ja pistoraiteiden jäännöksiä, jotka ovat osa teollisuushistoriallista kiinteää muinais-jäännöstä. Pirkanmaan maakuntamuseo rajasi tutkimusten tulosten perusteella teollisuuspi-han jäännöksistä edustavan alueen, joka tulee säilyttää. Tämän johdosta Tilakeskus muutti tapahtumakentän suunnitelmia ja esiintymis-lavan paikka siirrettiin pohjoisemmaksi.

Pirkanmaan maakuntamuseo tutustui uuteen puistosuunnitelman ja totesi, että säilytettäväksi rajatusta kiveyksestä voidaan

rakentamisen takia poistaa noin 10 m² suu-ruinen alue esiintymislavan kaakkoisreunan kohdalta. Poistettava kiveys ja lavan alle jäävä alue tuli tutkia ja dokumentoida asianmu-kaisesti. Kiveyksen alla olevista kerrostumista saattaisi löytyä myös historiallisen ajan mark-kinapaikkaan tai Tammerkosken kartanon ja kylän asutushistoriaan liittyviä rakenteita ja esineitä.

Vuoden 2010 arkeologisen koekaivauk-sen yhteydessä Jari Heiskanen oli selvittä-nyt arkisto- ja kirjallisuuslähteiden avulla teollisuuspihan ikää, laajuutta ja kontekstia. Tämä selvitysraportti ”Apteekkareita ja pa-periteollisuutta Tampereen Kirjastonpuistos-sa – Historiatietoja kesän 2010 arkeologisen koekaivauksen löytöjen taustaksi” oli suure-na apuna myös kesän 2011 tutkimuksissa. Alueen hahmottamisessa auttoi myös Sami Ranisen tekemä arkeologinen valvonta Kir-jastonpuistossa 2010. Näiden taustatietojen avulla esiintymislavan rakentamisen kaivu-työt päästiin aloittamaan arkeologin valvon-nassa toukokuussa 2011.

Vuoden 2011 havainnot

Kaivutöiden alkaessa lähtöoletuksena oli, että vuoden 2010 tutkimuksissa esiin tulleet ja do-kumentoidut rakenteet jatkuvat ko. alueelle ja hyvin säilynyttä teollisuuspihan kenttäkiveys-tä löytyisi esiintymislavan perustusten vaa-timan kaivutyön etelä- ja kaakkoiskulmasta. Samoin oli odotettavissa, että aikaisemmin

Kuva 1. Yleiskartta vuoden 2011 tutkimusalueesta. Kartassa nä-kyvät mm. esiintymislavan alue, rakennuksen kulman jäännökset sekä lukuisat sähkö- ja vesijoh-dot, jotka leikkasivat aluetta. Piirros: Pirkanmaan maakunta-museo/Liisa Kunnas 2011.

löytyneen betonisokkelin pohjoispääty tulisi todennäköisesti esiin.

Tutkittava alue on puistoaluetta, joten pinnassa oli paksuhko, noin 20-50 cm paksu kerros puistomultaa. Tämä kerros poistettiin kaivinkoneella, ja sen alta paljastui vanhaa maanpintaa, joka koostui tummasta, kovasta teollisuuspihan täytemaasta ja sekoittuneesta kenttäkiveyksestä. Kirjastonpuistoa on muo-kattu useaan otteeseen 1900-luvulla, mikä loi omat haasteensa kaivutyölle – tutkittavan alueen halki kulki useita eri-ikäisiä sähkö- ja puhelinkaapeleita, joista osa oli vielä toimin-nassa. Kirjastonpuistoa oli myös uudistettu 1980-luvulla erilaisilla istutuksilla, esimerkik-si kesän 2011 tutkimusalueelle oli istutettu tuolloin kaksi puuta. Lisäksi aluetta halkoivat

käytöstä poistettu vesijoh-toputki, joka liittyi puiston kastelujärjestelmään, sekä vuonna 2010 rakennetut ve-si- ja viemäriputket. Toimi-vat puhelin- ja sähkökaapelit hidastivat kaivutöiden ete-nemistä, koska kaapelit piti katkaista ja siirtää sähkö- ja puhelinyhtiöiden toimesta. Niin ikään töitä hankaloitti kesällä 2010 kaivettujen ve-si- ja viemärijohtojen siir-täminen pohjoisemmaksi esiintymislavan tieltä.

Huolimatta siitä, että puiston pintamaata oli kai-veltu jo useaan otteeseen 1900-luvulla, kesän 2011 tutkimusalueelta tuli esiin arkeologisesti mielenkiin-

toisia rakenteita. Luodon aiemmin esiin kaivama kenttäkiveys ja sementtisokkeli to-dellakin jatkuivat lähtöoletusten mukaisesti tutkittavalle alueelle. Lisäksi alueen keskivai-heilta löytyi rakennuksen kulman perustuski-viä ja tiilinen sadevesikaivo, joista tarkemmin edempänä.

Teollisuuspihan kenttäkiveys

Kaivinkoneella kaivetun puistomullan alta esiin tullutta vanhaa maanpintaa alettiin kai-vaa käsin. Esiin saatiin yllättävän pieni alue kohtalaisesti säilynyttä teollisuuspihan kent-täkiveystä. Lisäksi alueen eteläreunalta löytyi betonisokkelin pääty. Kenttäkiveystä oli säi-lynyt vain parin neliömetrin verran. Sitä oli

60 61

hajottanut mm. betonisokkelin rakentaminen 1930-luvulla. Mahdollisesti teollisuuspihan kiveyksen reuna on muutenkin päättynyt tälle alueelle, sillä 1800-luvun rakennuksen perus-tuksen kulmakivet löytyivät läheltä sokkelin pohjoisreunaa.

Säilyneen kenttäkiveyksen kivet olivat tii-viisti paikoillaan ja niiden välissä oli tummaa ja tiivistä hiekkaa. Rilliradasta ei lähtöoletus-ten vastaisesti ollut jäännöksiä jäljellä. Kiveys kaivettiin kokonaan pois, ja sen alta paljastui vain kiveyksen perustamishiekkaa ja luontai-nen silttinen savi.

Betonisokkeli

Kalle Luodon vuonna 2010 kartoittaman betonisokkelin pohjoispääty tuli esiin tut-kittavan alueen eteläreunalta. Betonisokkelin sisä- ja ulkopuolella oli rikkoutunutta kenttä-kiveystä. Luoto ajoitti sokkelin 1930-luvulle. Se on peräisin kevytrakenteisesta rakennuk-sesta, joka oli rakennettu teollisuuspihan pääl-le. Sokkelin alaosan antura oli leveydeltään jopa 70 cm. Sokkelia valettaessa oli rakennettu seinän kohdalle laudoista muotti, mutta ala-osaan betoni oli valunut maan myötäisesti.

Sokkeli poistettiin kaivinkoneella esiin-tymislavan kaivannon alueelta. Se murtui helposti, joten sokkelin loppuosa, Luodon kaivausalueelle jäänyt sokkelin osa säilyi kos-kemattomana. Sokkelin alla oli perustushiek-

1820. Hän rakensi tontilleen mm. asuin- ja talousrakennuksen. Vuodelta 1834 on säily-nyt palovakuutusasiakirjan liitekartta, jossa näkyy apteekkarin rakennuksia. Kartassa ei näy rakennusta vuoden 2011 tutkimusalueen kohdalla. Vuodelta 1867 on kuitenkin säi-lynyt kuva apteekkarin rakennuksista, jossa näkyy iso rakennus tutkittavien perustusten kohdalla. Tämän ison rakennuksen mainitaan olleen apteekkarin lämmitettävä kasvihuone. Kasvihuone on rakennettu siis vuosien 1834-1867 välillä. Tutkimuksessamme esiin tul-lut nurkkakiveys oli siis jäännös apteekkari Tennbergin kasvihuoneesta.

Kasvihuonerakennus siirtyi Frenckellin paperitehtaan omistukseen vuoden 1873 jäl-keen. Se muutettiin ensin paperitehtaan vers-taaksi ja myöhemmin varastorakennukseksi. Heiskasen selvityksen mukaan apteekkarin kasvihuone oli purettu vuoteen 1916 men-

Kuva 2. Hyvin säilynyttä kenttäkiveystä alueen etelä-reunalla. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Ulla Tupala

Kuva 3. Betonisokkeli ja säilynyttä kiveystä alueen eteläreunalla. Betonisokkelin sisäpuolella on rikkoutunutta kiveystä. Kuvan ylälaidassa näkyy säilyneen kenttäkiveyksen alue. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Ulla Tupala

kaa ja luontainen silttinen pohjasavi.Kun kaivausalueen reunaa siistittiin beto-

nisokkelin itäpuolelta, noin 50 cm syvyydestä tuli esiin himaniitti- eli asbestisementtiput-ken pää. Putki tuli näkyviin kohtisuoraan kaivannon seinämästä noin puolen metrin etäisyydellä sokkelista. Se liittynee alueen sa-laojitukseen ja jatkunee sokkelin myötäisesti Luodon kaivausalueella.

Rakennuksen perustuskivet ja tiilimuuraus

Kaivettaessa kaivinkoneella tutkittavan alu-een keskikohtaa esiin tuli tiilimuurausta. Tii-lirakennelma oli puistomultakerroksen alla, ja sen alta paljastui rakennuksen perustuskiviä, jotka myöhemmin osoittautuivat olevan ra-kennuksen nurkan perustuksen pohjoisseinä-mää. Muurauksesta oli jäljellä kolme kerrosta. Tiilien välinen laasti oli erittäin murenevaa, harmaata ja hiekansekaista. Perustuskivien päällä oli merkkejä myös kalkkilaastista, joka oli tiilimuurausta vanhempaa. Tiilimuuraus näytti olevan rakennettu eri aikaan kuin al-kuperäinen perustus. Sillä on mahdollisesti korjattu perustusta jossakin vaiheessa. Perus-tuskiviä tuli esiin lisää siten, että niistä muo-dostui nurkka ja itäseinämää.

Rakennusperustuksesta oli jäljellä siis vain koillisnurkka. Se koostui useasta suuresta ki-vestä. Itäseinämän perustuskivissä ei ollut merkkejä tiilimuurauksesta, eikä myöskään sen päällä. Pohjoisseinämän oli katkaissut lännen suunnassa suuri, modernin puistova-laisimen betoninen perustus, jonka poista-misen jälkeen kaivausalueen reunaprofiilissa näkyi iso kivi – perustuskivet saattavat jatkua kaivamattomalle alueelle.

Rakennuksen historiaa

Heiskasen selvityksen mukaan nykyisen Kirjastonpuiston alue oli vielä 1800-luvul-la yksityistontti ja kuului apteekkari A.V. Tennbergille, joka oli saanut tontin haltuun-sa aloitettuaan apteekkitoiminnan vuonna

nessä. Maan alle tuolloin jääneitä perustuksia ovat sittemmin hajottaneet erilaiset kaivutyöt.

Kasvihuonerakennuksen jäännökset doku-mentoitiin ja purettiin. Vanhaa maanpintaa tai kasvihuoneen multakerrosta ei havaittu kasvihuoneen sisäpuolella eikä myöskään ulkopuolella. Pohjasaven päällä oli heti täy-temaasoraa, eli kasvihuoneen kohdalta ja sen ympäriltä oli kaivettu multamaa pois, kun rakennusta ei enää käytetty kasvihuoneena.

Tiilinen sadevesikaivo

Kasvihuonerakennuksen perustusten sisä-puolelta tuli esiin tiilistä muurattu rakennel-ma. Aluksi sen arveltiin olevan rakennukseen liittyvä tulisijan pohja tai juomavesikaivo. Tii-lirakennelma koostui kymmenestä päällek-käin muuratusta tiilikerroksesta, ja sen alaosa oli muurattu umpinaiseksi. Sen yläosasta oli

62 63

hävinnyt pois ainakin yksi tiilikerros. Raken-nelma oli ylöspäin kapeneva ja nelikulmai-nen, ja siitä lähti himaniittiputki, joka vietti Tammerkoskeen päin. Himaniittiputkessa oli mutka alaspäin tiilirakenteen sisällä. Putkisto oli ilmeisesti rikkoutunut 1980-luvulla puun istutuskuoppaa kaivettaessa. Tiedetään, että himaniittiputket eivät olleet kovin pitkäikäi-siä, vaan perin hauraita ja helposti rikkoutu-via. Ympäröivästä maasta löytyikin runsaasti putken palasia.

Himaniitti- eli asbestisementtiputkia on käytetty vuosina 1932-1992. Tiilirakennelma ei siis liittynytkään rakennuksen perustuk-siin, vaan tarkentui 1900-luvun alkupuolella rakennetuksi sadevesikaivoksi. Se on toden-näköisesti tehty samaan aikaan kuin betoni-sokkeli. Tiilirakennelman sisäpuoli sekä sen alapuolella ja ympärillä oleva maa oli puh-dasta, joten se ei siis ole toiminut jätevesi-viemärinä.

Esinelöydöt

Puistomultakerroksessa ja kiveyksen tasossa oli runsaasti moderneja rautanauloja, poslii-nia ja lasia. Lisäksi löytyi jonkin verran muita metalliesineitä, punasavikeramiikkaa ja muo-via. Rautaesineitä löytyi selvästi eniten sekä lukumäärällisesti että grammoissa mitattuna. Ne olivat lähinnä paksuja rautanauloja, jotka olivat peräisin teollisuuspihan kapearaiteises-ta rautatiestä.

Posliinilöydöt koostuivat lähinnä astian palasista. Lisäksi löytyi muutamia punasa-vikeramiikan palasia. Astialasi oli pääsään-töisesti peräisin pulloista, mukana oli mm. runsaasti vanhaa pullolasia.

Talteen otettiin ainoastaan kaksi löytöä: lii-tupiipun pala ja punasavikeramiikan reunapa-la. Liitupiipun pesän pala löytyi betonisokkelin kiveyksestä. Punasavikeramiikan palat kaivet-tiin esiin sekoittuneesta kenttäkiveyksestä ja vain yksi reunapala otettiin talteen näytteeksi.

Lopuksi

Teollisuuspihan kenttäkiveystä oli siis säilynyt vain hyvin pienellä alueella esiintymislavan kohdalla. Koska kesän 2011 tutkimuksissa ei tehty merkittäviä löytöjä, jotka olisivat estä-neet esiintymislavan rakentamisen, muuta-man neliömetrin kenttäkiveys voitiin purkaa. Tätä puolsi myös se, että paremmin säilynyt-tä kenttäkiveystä oli löydetty vuonna 2010 Luodon tutkimalta alueelta. Tuolloin kaivettu alue oli peitetty ja jätetty kaupungin rakenta-man esiintymislavan katsomon alle. Vuonna 2011 purettu kenttäkiveys dokumentoitiin valokuvaamalla ja merkitsemällä karttaan.

Samaan tapaan dokumentoitiin betonisok-keli, kasvihuoneen perustuksen jäännökset ja sadevesikaivo. Myös ne purettiin esiintymis-lavan tieltä. Apteekkari Tennbergin kasvihuo-ne oli rakennettu vuoden 1835 ja 1860-luvun välisenä aikana ja vuoteen 1916 mennessä sen maanpäälliset osat oli purettu. Kasvihuoneen

perustusten jäännökset näyttivät jatkuvan kaivausalueen ulkopuolelle sen länsireunalla, missä näytti olevan iso perustuskivi. Perustus oli rikkoutunut tässä kohtaa puistovalaisimen betoniperustuksen takia. Tutkittavalta alueel-ta ei tehty selviä havaintoja, jotka liittyisi-vät historiallisen ajan markkinapaikkaan tai Tammerkosken kartanon ja kylän historiaan.

Kuva 5. Rakennuksen perustuskiviä ja tiilinen sadevesikaivo. Etualalla puistovalaisimen betoninen perustus. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Ulla Tupala

Kuva 4. Kartta rakennuksen kiviperustuksen dokumentoidusta osasta. Piirros: Pirkanmaan maakuntamuseo/Liisa Kunnas

Kuva 6. Liitupiipun pala ja punasavikeraamisen as-tian reunapala. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo

64 65

Arkistolähteet

Luoto K. 2008. Tampere Kirjastonpuisto. Arkeologinen inventointi 2008. Pirkanmaan maakuntamuseo.

Luoto K. 2009. Tampere. Arkeologiset tutkimukset Kirjastonpuiston alueella 2009. Pirkanmaan maakunta museo.

Luoto K. 2011. Tampere, Kirjastonpuisto. Arkeologinen koekaivaus 2010. Pirkanmaan maakuntamuseo.

Raninen S. 2011. Tampere Kirjastonpuisto. Arkeologinen valvonta 2010. Pirkanmaan maakuntamuseo.

Tupala U. 2011. Tampere Kirjastonpuisto. Arkeologinen valvonta ja dokumentointi 2011. Pirkanmaan maakuntamuseo.

Tampere Library Park – Industrial Yard and Greenhouse Foundation

ULLA TUPALA

Renovation of the Library Park in the centre of Tampere included plans for the constructi-on of a new outdoor stage and audience area in the park. Earlier archaeological investigations (2008–2010) had unearthed cobblestones and the remains of a narrow-gauge railway belonging to the Frenckell Paper Mill that operated at the site in 1783–1928. The outdoor stage had to be moved some distance to the north, and the stage foundation was dug under archaeological supervision in May 2011. All that was found in the area were a couple of square metres of cobbled yard, the end of a concrete foundation from the 1930s, and some foundation stones. The surviving corner of a building used to be part of a large greenhouse built between 1834 and 1867. A brick rainwater tank, possibly built in the 1930s, was discovered inside the foundation.

Kuva 7. Ilmeisesti vanhan kirkon tapulista 1860-luvulla otetussa kuvassa näkyy etualalla apteekkari Tennbergin tonttiin kuuluva rakennus, joka on tulkittu kasvihuoneeksi. Tampereen museoiden kuva-arkisto, HM 1196:11.

66 67

KIRSI LUOTO

Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy suoritti arkeologista valvontaa kahdella historiallisella tiekohteella kesällä 2012. Kenttätöiden ja raportin työstämisen aikana esiin nousi joitakin kysymyksiä kos-kien arkeologisen valvonnan metodiikkaa ja mielekkyyttä historiallisilla tiekohteilla. Tavoitteenani on tässä artikkelissa tuoda esille näitä ajatuksia ja tarjota näkökulmia tiekohteiden kaivun valvontaan arkeologi-sena metodina. Pohdinta perustuu kahden historiallisen tiekohteen, Pälkäneen Pap-pilantien ja Tampereen Lintukalliontien, arkeologisiin valvontoihin.

Pirkanmaan tiehistorian pääpiirteitä

Pirkanmaalla, kuten muuallakin Suomes-sa, kulkuväylien historia, muodostumi-

nen ja kehitys liittyvät itse alueen kehityksen ja muutoksen vaiheisiin. Teiden historia on sidoksissa paitsi asutuskehitykseen, myös sotahistoriaan sekä elinkeinojen, kaupan ja teollisuuden historiaan. Alun perin maasto ja vesistöt määräsivät kulkureitit. Vanho-jen teiden tutkimuksissa saatu tieto viittaa tielinjausten varhaiseen vakiintumiseen ja suhteelliseen muuttumattomuuteen ainakin historiallisella ajalla. Usein ajatellaan keski-aikaisten tielinjausten noudattelevan pääosin nykyisiä tielinjauksia, ja ilmeisesti suurimmat muutokset tielinjoihin on tehty vasta viimei-sen 60 vuoden aikana autoistumisen ja autoi-lun kohonneiden vaatimusten myötä.

Näkemyksiä historiallisten tielinjojen arkeologisesta valvonnasta – kaksi tapausesimerkkiä

Keskiajalla Pirkanmaan asutuskeskusten välille kehittyi teitä, jotka olivat pohjana myöhemmille maanteille. Hämeen Härkätien syntyajankohdan ja varhaisvaiheiden tutki-muksen perusteella on katsottu, että Etelä-Suomessa maaliikennereitit olisivat olleet jo viikinkiajalta alkaen vesireittejä tärkeämpiä kaukoliikenteen yhteyksiä. Maantiet kehit-tyivät keskiajalla esihistoriallisista paikallis- ja kaukoreiteistä kruunun kehittäessä tieverkkoa palvelemaan hallintoa ja asutuspolitiikkaansa. Joissain tapauksissa on epäselvää, seurasiko asutus teitä vai tiet asutusta. Valtakunnal-lisesti merkittäviä keskiaikaisia maanteitä Pirkanmaalla olivat Hämeenlinnaa ja Sata-kuntaa yhdistänyt Laidetie ja Kyrönkankaan- eli Pohjankankaan- tai Hämeenkankaantie. Vaikutuksensa Pirkanmaan tieverkkoon oli myös Hämeen Härkätiellä ja Ylisellä Viipu-rintiellä ja niihin liittyvillä sivuteillä.

Tieverkosto kiinnosti valtiovaltaa jo varhain. Ruotsin valtio alkoi 1200-luvulla kiinnittää huomiota ihmisten, tavaroiden ja viestien kulkemiseen ja kuljettamiseen. Maunu Eerikinpojan (n. 1350) ja kuningas Kristofferin (1442) maanlakien mukaan jo-kaiseen kylään tuli johtaa yleinen tie. Yleisiksi teiksi laskettiin myös maakuntien väliset tiet eli maantiet sekä kirkko-, käräjä- ja myllytiet. Yleisten teiden lisäksi oli käytössä myös mui-ta polkuja ja kulku-uria.

Kruunun kiinnostuksen kohteena oli myös kyyti- ja kestitysjärjestelmä, jonka järjestelyt määrättiin 1400-luvun alussa nimismiesten

vastuulle talonpoikien avustuksella. Kuiten-kin jo 1300-luvulla annettiin määräyksiä majapaikan, ruoan ja juoman tarjoamisesta maksua vastaan matkustajille ja kestikieva-reiden perustamisesta yleisille teille. Aina 1700-luvulle saakka useat maantiet olivat lä-hinnä ratsain liikuttavia polkuja, ja tuomio-kirjojen perusteella kärryt yleistyivät käytössä vasta 1600-luvulla, jolloin tieverkkoa myös kehitettiin postin, virkamiesten ja armei-jan tarpeisiin. Hieman myöhemmin, iso- ja uusjaon yhteydessä, jouduttiin kylärakentei-den hajoamisen vuoksi rakentamaan paljon uusia teitä. Tieverkko laajeni merkittävästi 1800-luvulla, mikä on myös havaittavissa historiallisessa karttamateriaalissa.

Arkeologiset valvonnat tiekohteilla kesällä 2012

Tampere Lintukalliontie

Tampereen Lintukalliontiellä suoritettu valvonta liittyi maakaapeloinnin kaivutyö-hön. Lintukalliontie mainitaan Pirkanmaan maakuntamuseon lausunnossa osana histo-riallista Messukylästä Ruovedelle johtanutta tielinjaa, josta osa on luokiteltu kiinteäksi muinaisjäännökseksi. Varsinaisesti nykyi-nen Lintukalliontie on osa Kangasalta kohti Ruovettä kulkenutta tielinjaa, joka yhdistyy Messukylä–Ruovesi-tiehen Tampereen Nur-min kylän kohdalla. Osa Kangasala–Ruovesi-tielinjausta oli inventoitu Mikroliitti Oy:n toimesta Tampereen Ojalan yleiskaavainven-toinnin yhteydessä. Inventoinnissa Kangasal-ta Nurmin kylään johtava tielinja digitoitiin asemoidun isojakokartan perusteella ja ny-kyisestä tielinjasta poikkeavat kohdat histo-riallisesta tielinjasta määriteltiin kiinteiksi muinaisjäännöksiksi.

Ennen valvonnan maastotyövaihetta oltiin yhteydessä Pirkanmaan maakuntamuseon tutkijaan, jonka kanssa keskusteltiin valvon-nan metodiikasta ja perusperiaatteista. Koska arkeologisen valvonnan alaiseksi merkitty osa tielinjasta oli varsin pitkä (noin 400 m), pää-dyttiin valvonta kohdistamaan alueille, jotka kentällä toimineen arkeologin arvion mukaan olivat potentiaalisimmat ajatellen kohteen arkeologista informaatioarvoa. Valvonta to-teutettiin pätkissä etukäteen valituilla osi-oilla historiallista tielinjausta. Valintaa edelsi valvotuksi määrätyn tielinjan huolellinen läpikäyminen maastossa. Tielinjaa ja sen lä-hiympäristöä tarkasteltiin eritoten niillä koh-din, jossa tielinjan asemointi erosi nykyisestä tielinjauksesta. Merkkejä siitä, että historial-linen tielinja olisi kulkenut jossain muualla, kuin nykyisen tielinjauksen kohdalla, ei kui-tenkaan maastossa havaittu. Silmämääräisen havainnoinnin jälkeen valvottaviksi osiksi valittiin topografialtaan mahdollisimman ta-saiset ja oletettavasti suurimman informaa-tioarvon omaavat linjanosat.

Maakaapelia oli asentamassa kahden hengen työryhmä: kaivinkoneen kuljettaja ja maakaapelin paikalleen asettamisesta huo-

Kuva 1. Kaapeliura kaivettiin tien reunaan kapea-kauhaisella kaivinkoneella, jonka jälkeen valokuitu-kaapeli asetettiin kaivannon pohjalle. Arkeologinen dokumentaatio tapahtui kaivamisen ja asentamisen välissä. Kuva: Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy/ Kirsi Luoto.

68 69

lehtinut henkilö. Kaivutyö oli melko hidasta, sillä kaivettava ura sijaitsi linjalla, jolle oli jo aiemmin asennettu maakaapeli, ja oli varjel-tava vanhaa kaapelia rikkoutumiselta. Lisäksi maa oli paikoin hyvin kivistä, mikä hidasti kaivutyön etenemistä. Kaivannon leveys oli pinnassa noin 55 cm ja syvyys keskimäärin 60 cm. Kaivutyö eteni arkeologin valvonnassa. Kohdat, jotka osoittautuivat arkeologisesti

mielenkiintoisiksi, dokumentoitiin valo-kuvaamalla digitaalikameralla ja tekemällä niistä muistiinpanoja. Valvotuista alueista mielenkiintoisimmaksi osoittautui tien poik-ki kulkeva kaivannon osa. Sen profiilileikkaus valokuvattiin ja piirrettiin, lisäksi maakerrok-sista otettiin viisi maanäytettä.

Valvotuista linjanosista itäisimmällä ha-vaittiin kahdessa kohtaa modernin tiekerrok-sen alaisia ja todennäköisesti historialliseen Kangasala–Nurmi–Ruovesi -tielinjaan liitty-viä kerrostumia. Molemmissa kohdissa tum-manruskean moreenin kerrostuma sijaitsi noin 25 cm syvyydessä ja oli paksuudeltaan 4–8 cm. Valvonnan arkeologisesti mielenkiintoisim-mat tulokset saatiin kuitenkin Lintukallion tien poikki kaivetulta uralta. Kaivannossa oli havaittavissa useita tiekerrostumia, joista van-hin on alimpana sijainnut tummanruskean, noensekaisen hiekan kerros. Sen sijaan linja-osilta, joilla modernin maankäytön merkit jo silmämääräisesti olivat muuta aluetta voimak-kaammat, ei havaintoja historialliseen tiehen liittyvistä kerrostumista tehty.

Kuva 2. Lintukalliontien poikki kaivettu kaapelikai-vanto. Kuva: Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy/ Kirsi Luoto.

Kuva 3. Kangasala–Ruovesi-tielinjan ylittävässä kaivannossa oli havaittavissa useita tiekerroksia. Ei mitta-kaavassa. Profiilikartta: Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy/ Kirsi Luoto.

Kuva 4. Ote Pälkäneen Onkkaalan kylän isojakokartasta vuodelta 1756 (Kansallisarkisto). Kuvassa vasemmalla Onkkaalan kylätontti ja oikealla pappila. Kesän 2012 valvontapaikka merkitty karttaan punaisella nuolella.

Pälkäne Pappilantie

Pälkäneen Pappilantien valvonta liittyi säh-kölinjan maakaapelointityön lisäksi uuden muuntamon alan kaivutyöhön. Tutkimus-alueen koillispuolella sijaitsevat kiinteät mui-naisjäännökset Onkkaala (Onkkaala) Tiililä ja Pappila, jotka molemmat on luokiteltu rautakautisiksi/keskiaikaisiksi asuinpaikoik-si. Pälkäneen pappilalle Onkkaalan histori-alliselta kylätontilta johtava tielinja esiintyy kylän isojakokartassa vuodelta 1756. Tielinja kuvataan myös alueen pitäjänkartassa vuo-delta 1842 ja senaatinkartassa vuodelta 1912. Yhä yleisessä käytössä olevana kyseinen tie ei ole kiinteä muinaisjäännös.

Myös Pappilantiellä kaapelia asentamassa oli kaksi henkilöä, joista toisen vastuualueena oli maakaapelin asentaminen toisen ohjatessa kaivinkonetta. Kaapelikaivanto oli tien koh-dalla leveydeltään ja syvyydeltään noin met-rin. Kaivaminen eteni arkeologin valvonnassa aina kaivannon pohjasyvyyteen saakka. Tien poikkileikkauksesta otettiin valokuvia digi-taalikameralla ja havaituista tiekerrostumista maanäytteitä. Ilmiöistä kirjoitettiin muis-tiinpanoja ja kaivettujen alueiden sijainnista piirrettiin yleiskartta.

Pappilantien poikki tehdystä kaapelikai-vannosta havaittiin arkeologisesti mielenkiin-

toisia maakerroksia. Itse kaivutyön yhteydessä oli tiehen liittyviä mahdollisia kerrostumia vaikea havain-noida, mutta kaivannon profiilissa oli erotettavissa kaksi–kolme historialliseen tielinjaan liittyvää kerros-ta. Tiekerroksista päällim-mäisenä oli havaittavissa 35 cm paksu sorakerros, joka paikoitellen ulottui aina 60 cm syvyyteen saakka. Tämän alla oli tumman-ruskea hiesukerros, joka oli paksuudeltaan noin 35 cm. Tummanruskean hiesuker-

roksen alla oli harmaa tai punertava puhdas hiesu eli alueen luonnollinen pohjamaa. Kai-vannon pohjasyvyys oli tien kohdalla noin 100 cm.

Valvontamenetelmistä tiekohteilla

Arkeologisen valvonnan mielekkyyttä koh-teiden tutkimisen kannalta kritisoidaan aika ajoin. Valvonta metodina mielletään joskus kuuluvaksi arkeologisten metodien alimpaan kastiin, ja sen avulla saavutettavan arkeologi-sen tiedon laatu (ja määrä) voidaan kyseen-alaistaa. On totta, ettei valvonta metodisesti sovi kaikille ja kaiken ikäisille kohteille, mut-ta mielestäni tiekohteiden kohdalla voidaan arkeologisen valvonnan avulla saada aikaan hyviäkin tuloksia. Tulosten ja esille saadun tiedon laatu riippuu kuitenkin pitkälti koh-teen luonteesta ja ennen kaikkea kentällä käytössä olleiden menetelmien laadusta. Seu-raavassa käyn läpi joitakin Lintukalliontien ja Pappilantien kenttätöiden yhteydessä herän-neitä ajatuksia koskien arkeologisen valvon-nan menetelmiä historiallisilla tiekohteilla.

Yksi valvonnan avulla saatavan tiedon laa-tuun vaikuttavista tekijöistä on se, mihin koh-taan tielinjaa valvonta kohdistetaan. Joissakin tapauksissa, kuten Pälkäneen Pappilantiellä, valvottava alue valikoituu sen perusteella,

70 71

missä kohtaa tielinjaa kajoavia toimenpiteitä tehdään. Toisinaan valvottavan alueen sijoit-tamiseen pystytään vaikuttamaan maankäyt-töhankkeen suunnitteluvaiheessa, tai kuten Lintukalliontiellä, itse kenttätyövaiheessa. Lintukalliontien esimerkki osoittaa, että valvottavat tieosuudet kannattaa, jos suinkin mahdollista, valita etukäteistarkastelun jäl-keen. Tieosuudet, joilla moderni maankäyttö on silmämääräisestikin voimakkaampaa, eivät kokemuksen mukaan ole välttämättä hedel-mällisimpiä valvottavia osuuksia. Tiensuun-taisesti kaivetuista kaapelikaivannoista tehdyt havainnot olivat Lintukalliontiellä hyvin spo-radisia. Tuloksiin vaikutti suuresti myös se, että suurin osa asennettua kaapelikaivantoa sijaitsi jo ennestään paikalla olleen kaapeli-kaivannon kohdalla. Sen sijaan alueet, joilla uudempi maankäyttö on ollut selkeästi vä-häisempää, sekä eritoten tien poikki kaivetut kaivannot osoittautuivat hyviksi arkeologisen valvonnan kohteiksi. Otoksittain suoritetta-vaa valvontaa voidaankin suositella erityisesti kohteille, joilla tielinjaan ja sen ympäristöön on kohdistunut nuorempaa maankäyttöä. Pitkien tieosuuksien kokonaisvaltaiseen val-vontaan tulisi käsitykseni mukaan olla erityi-sen hyvin perustellut syyt.

Itse valvontatilanteessa korostuu kohteella työskentelevien henkilöiden välisen vuoro-vaikutuksen merkitys. Työn jouhevuuden ja turvallisuuden varmistamiseksi olisi ennen kaivutyön ja valvonnan aloittamista hyvä pitää työmaapalaveri, jossa arkeologi ja asennusta

suorittavat henkilöt voivat yhdessä suunni-tella työn kulkua ja aikataulutusta. Tässä yh-teydessä olen havainnut hyväksi ottaa esiin myös sen tosiasian, että arkeologinen valvonta hidastaa kaivutyötä aina jonkin verran riippu-en havaittujen ilmiöiden määrästä ja laadus-ta. Dokumentoinnista vääjäämättä syntyvien taukojen aikana on kaivamisesta vastaavilla asentajilla mahdollisuus pitää tauko tai ken-ties siirtyä hetkeksi toisen työtehtävän pa-riin. Tämä on helpompaa, kun valvonnan ja kaivutyön aikatauluttaminen on otettu huo-mioon jo alkupalaverissa. Valvontatilanteet ovat luonteeltaan ja lähtökohdiltaan erilai-sia verrattuna tavanomaiseen arkeologiseen kaivaukseen. Usein tilanteet kentällä tulevat eteen nopeasti, ja niihin on myös reagoitava ripeästi. Valvonnan dokumentaation taso ei saisi kuitenkaan laskea kenttäolosuhteiden hektisyyden vuoksi.

Historiallisten tielinjojen ollessa kyseessä voidaan dokumentaation minimitasona pitää esille saatujen tiekerrosten tai muiden ilmiöi-den sanallista ja kuvallista dokumentaatiota. Tarvittaessa esiin saaduista maakerroksista tulisi myös piirtää karttoja. Tasokartoituk-sen mielekkyyttä tiekohteilla voidaan pohtia, pääsääntöisesti pitäisin tieleikkausten pro-fiilien kartoittamista informaatioarvoltaan tasokartoitusta arvokkaampana. Toisistaan eroavien tiekerrostumien havaitseminen itse kaivuvaiheessa voi olla jo lähtökohtaisestikin hankalaa. Tiekerrostumista voidaan myös ottaa näytteitä (maanäytteet, hiilinäytteet),

Kuva 5. Useasta kuvasta yhdistetty panoraamakuva Pappilantien poikkileikkauksesta, jossa eri tiekerrokset erot-tuvat. Kuva: Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy/ Kirsi Luoto.

joiden analysoinnin avulla voidaan kohdetta koskevaa tietoa täsmentää.

Lopuksi

Lintukalliontie ja Pappilantien valvontojen tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että his-toriallisiin teihin liittyvää lisätietoa on mah-dollista saada arkeologisen valvonnan avulla. Selvitettävät tutkimukselliset kysymykset voivat liittyä esimerkiksi tielinjan sijaintiin, ajoitukseen, syntyprosessiin, rakenteeseen ja käyttöhistoriaan. Valvottava tielinjanosa tuli-si kuitenkin valita tarkoin, sillä voimakkaasti modernina aikana muokattujen alueiden val-vonnalla ei näiden tutkimusten perusteella näyttäisi olevan mahdollista saada relevanttia

tietoa koskien tien historiallisia kerrostumia. Tien ylittävät kaivannot näyttävät omaavan keskimääräistä suuremman informaatioarvon tien reunassa kulkeviin kaivantoihin verrattu-na, mikä onkin loogista.

Arkeologisen kaivauksen lähtökohdat verrattuna arkeologiseen valvontaan ovat eri-laiset tutkimuksen aikataulun, rahoituksen, tutkimussuunnitelman ja dokumentaation tarkkuuden osalta. Mielestäni menetelmil-tään huolellisesti toteutetun ja suunnitelmal-lisen arkeologisen valvonnan avulla voidaan tiekohteista kuitenkin saada tietoa, joka on niin määrältään kuin laadultaankin lähestul-koon verrattavissa tiekohteen kaivauksissa saatavaan tietoon.

Arkistolähteet

Idestormark, Nils 1756. Onkkaalan isojakokartta. ­ Kansallisarkisto, MHA, H 62 2/1.

Luoto, Kalle 2011. Pirkanmaan historiallisesti merkittävät tiet, karttaselvitys. Pirkanmaan maakunta­museo. ­ http://www.tampere.fi/material/attachments/p/61uREAzLI/Tieselvitys_RAPORTTI.pdf

Luoto, Kirsi 2012. Tampere, Lintukalliontien arkeologinen valvonta 2012. Kulttuuriympäristöpalvelut Heiskanen & Luoto Oy.

Luoto, Kirsi 2012. Pälkäne Tiililä. Maakaapelointityön arkeologinen valvonta 2012. Kulttuuriympäristö­palvelut Heiskanen & Luoto Oy.

Jussila, Timo 2010. Tampere Ojalan yleiskaava­alueen muinaisjäännösinventointi. Mikroliitti Oy.

Pitäjänkartta 2141 04 Ia.* ­/­ ­ Pälkäne 1842. KA, MHA. – Kansallisarkiston digitaaliarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=6178217 (Luettu 19.12.2012.)

Senaatinkartta XVII­XVIII 26 Pälkäne 1912. KA, MHA. – Kansallisarkiston digitaaliarkisto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=1163901 (Luettu 19.12.2012.)

Kirjallisuus

Alanen T. & Kepsu S. (toim.) 1989. Kuninkaan kartasto Suomesta 1776–1805. SKST 505. Helsinki.

Arajärvi K. 1954. Messukylän­Teiskon­Aitolahden historia. Tampereen kaupunki, Teiskon ja Aitolahden kunnat. Tampere.

Harju E­S. & Lappalainen J. T. 2010. Kuninkaan tiekartasto Suomesta. SKST 1296. AtlasArt. Helsinki.

Masonen J. 1989. Hämeen Härkätie. Synty ja varhaisvaiheet. Varhainen maaliikenne arkeologisena sekä historiallisena tutkimuskohteena. Tiemuseon julkaisuja 4. Tie­ ja vesirakennushallitus. Helsinki.

Mauranen T. (toim.) 1999. Maata, Jäätä ja kulkijoita. Tiet, liikenne ja yhteiskunta ennen vuotta 1860. Edita. Helsinki.

Nissilä V., Virkkala K., Huurre M., Suvanto S. & Koukkula T. 1972. Pälkäneen historia 1. Pälkäneen kunta. Pälkäne.

72 73

Lyhenteet

KA Kansallisarkisto,

MHA Maanmittaushallituksen historiallinen kartta­arkisto

SKST Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia

Views on Archaeological Supervision of Work at Historic Road Sites – Two Cases

KIRSI LUOTO

In summer 2012, Cultural Environment Services Heiskanen & Luoto Ltd. carried out the archaeological supervision of cable trench digging at two historic road sites. During the

project some issues emerged concerning the methodology and importance of archaeological supervision at historic road sites. The results of the fieldwork at Lintukalliontie, Tampere, and Pappilantie, Pälkäne, suggest that archaeological supervision can indeed produce additional information on historic roads, their location, structure and history of use. The section of road to be surveyed must be chosen with care, because the areas that have undergone intense changes in the modern age are unlikely to yield relevant information. By contrast, trenches that cut across the road would seem to yield more information than average.

74