206PALKKANORMITSUOMALAISESSATULOPOLITIIKASSA:

VALIKOIVAKATSAUS

Pekka Sauramo

PALKANSAAJIEN TUTKIMUSLAITOS •TYÖPAPEREITALABOUR INSTITUTE FOR ECONOMIC RESEARCH • DISCUSSION PAPERS

Tutkimusprojektia ovat rahoittaneet Työsuojelurahasto (”Työmarkkinoiden pelisäännöt:työelämän suhteet, sopimustoiminta ja tulopolitiikka 2000-luvulla”) ja Palkansaajasäätiö.Kiitän Peter J. Boldtia, Ismo Luimulaa, Jukka Pekkarista ja Markus Sovalaa hyödyllisistä

kommenteista ja keskusteluista.

Helsinki 2004

206

PALKKANORMITSUOMALAISESSATULOPOLITIIKAS-SA: VALIKOIVAKATSAUS

Pekka Sauramo

ISBN 952−209−005−0ISSN 1795−1801

TIIVISTELMÄ

Kirjoituksessa tarkastellaan palkkanormien asemaa suomalaisessa tulopolitiikassa luomalla

historiallinen katsaus palkkanormiajattelun oleellisiin piirteisiin. Historiallinen katsaus aloi-

tetaan sotavuosista ja päätetään nykyhetkeen. Historiallisessa katsauksessa otetaan esille

muun muassa kolme normia: tuottavuusnormi, EFO-normi ja euro-normi. Työmarkkinajär-

jestöjen näkemyksiä kuvattaessa erityishuomio kiinnitetään SAK:n palkkanormeja käsitte-

leviin kannanottoihin.

Kirjoituksessa pohditaan myös tulevaisuuden näkymiä ottamalla lähtökohdaksi historiasta

saadut kokemukset. Kokemusten valossa perusedellytys jonkin palkkanormin seuraamiselle

on rahataloudellinen vakaus. Ilman rahataloudellisesti vakaita oloja mahdollisuudet nou-

dattaa jotakin normia ovat hyvin huonot. Raportissa lähdetään siitä, että nykyisenkaltaiset

talous- ja rahaliiton muodostamat rahataloudelliset puitteet ovat palkkanormiajattelun elin-

voimaisuuden kannalta otollisemmat kuin kertaakaan sitten Bretton Woods -aikakauden

parhaiden päivien.

JEL-luokittelu: E24, E25, E64

Asiasanat: palkat, palkkanormit, funktionaalinen tulonjako, tulopolitiikka

2

1. JOHDANTO

”Neuvottelut seuraavien vuosien työehtosopimuksista ovat alkamassa. Palkkavaatimuksia

esitetään ja niitä perustellaan kansantalouden tuottavuuden kasvulla, jonka nähdään luoneen

uutta jaettavaa, josta osa kuuluu palkansaajille. Neuvotteluissa tarkastellaan huolellisesti

tehtyjä laskelmia tuottavuuskehityksestä ja yritetään sen perusteella määritellä kansantalou-

den palkanmaksuvaraa. Jos sopimukset toteutuvat kattavana tulopoliittisena kokonaisrat-

kaisuna, odotettavissa on, että sovittu palkankorotus tulee valtaosalle maan palkansaajista

jokseenkin samansuuruisena.” Näillä sanoilla luonnehti Suomen Pankin pääjohtaja Matti

Vanhala lokakuussa vuonna 2002 silloisen neuvottelukierroksen yhtä oleellista vaihetta

(Vanhala, 2002).

Vaikka Vanhala ei edellä esitetyssä lainauksessa käytä palkkanormi -sanaa, lainaus tiivistää

hyvin, mistä palkkanormissa on kysymys: ohjenuorasta, jonka avulla pyritään arvioimaan

keskimääräistä palkankorotusvaraa ja jonka käyttö mahdollisesti kuvastuu myös toteutu-

neessa palkkakehityksessä.

Lainaus kuvastaa myös sitä, että palkkanormiajattelulla on huomionarvoinen asema suoma-

laisessa tulopolitiikassa. Vaikka palkkanormien soveltaminen ei ehkä olekaan näkynyt to-

teutuneissa palkkaratkaisuissa, palkkanormi on ollut oleellinen osa tulopolitiikan kieltä.

Historiaa tulkittaessa tulisi pitää mielessä, etteivät esimerkiksi keskitettyyn ratkaisuun pe-

rustuvat, suunnilleen samansuuruiset palkankorotukset vielä ole osoitus jonkun palkkanor-

min soveltamisesta käytäntöön. Eiväthän tällaiset korotukset välttämättä kuvasta sitä, että

työmarkkinaosapuolet ovat yhdessä sopineet jonkun normin soveltamisesta. Korotusten

suuruus voi myös poiketa jonkun normin mukaisesta korotuksesta.

Tässä kirjoituksessa tarkastelen lähemmin palkkanormien asemaa suomalaisessa tulopolitii-

kassa. Tarkastelen erityisesti normiajattelun historiaa. Vaikka tällainen näkökulma on sup-

pea, sen avulla voi kuitenkin kuvata oleellisia piirteitä suomalaisen tulopolitiikan historias-

ta. Toisaalta palkkanormien käyttöä analysoimalla voi sanoa jotakin myös tulopolitiikan tu-

levaisuudesta.

Koska suomalaisen tulopolitiikan historian katsotaan usein alkaneen 1960-luvulla vuonna

1968 solmitun ns. Liinamaa I-sopimuksen toimiessa alkuajan huippukohtana, näyttäisi luon-

tevalta aloittaa myös palkkanormin historian tarkastelu 1960-luvulla. Palkkanormin – ja

myös tulopolitiikan – historiassa kannattaa kuitenkin mennä vielä jonkin verran kauemmak-

3

si, aina 1940-luvulle asti. Siksi aloitan historiallisen katsauksen sotavuosista ja etenen kro-

nologisessa järjestyksessä kohti nykyhetkeä.

Kuvaan erityisesti sitä, miten palkkanormiajattelu on kehittynyt ja miten se on mahdollisesti

näkynyt tulopoliittisissa ratkaisuissa. Tarkastellessani tulopolitiikan eri osapuolten suhtau-

tumista palkkanormien käyttöön kiinnitän erityishuomion SAK:n palkkanormeja käsittele-

viin kannanottoihin. Vaikka tarkastelen Suomea ja suomalaista keskustelua, otan esille

myös joitakin kokemuksia Ruotsista.

4

2. PALKKANORMI: 1940- JA 1950-LUKU

Suomessa palkoista tuli talouspoliittinen kysymys varsin myöhään, eikä niistä sotien väli-

senä aikana vielä juurikaan keskusteltu. Sota-aika oli suomalaisen tulopolitiikan synnyn

kannalta kuitenkin tärkeä ajanjakso, koska tuolloin valtion ote työmarkkinoilla vahvistui.

Suomalaisen tulopolitiikan yksi ominaispiirre on ollut juuri valtiovallan merkittävä ase-

ma, johon syitä voidaan hakea toisen maailmansodan ajasta. Sitä voidaan myös kutsua

sotakorporatismin ajanjaksoksi (Sovala 1991, ks. myös Pekkarinen ja Vartiainen 1995,

294–299).

Selvimmin valtion väliintulo työmarkkinoilla kuvastui sotavuosina palkkasäännöstelynä, jo-

ka perustui vuoden 1941 taloudelliseen valtalakiin. Sillä hintoja ja palkkoja koskevat sään-

nöstelyoikeudet annettiin valtioneuvostolle. Palkkasäännöstelyn vuosina palkankorotuksista

päätettäessä noudatettiin ohjenuoraa, josta tuli oleellinen osa suomalaisen palkkapolitiikan

historiaa: palkat sidottiin elinkustannusten nousuun.

Palkkojen sitomista elinkustannusten nousuun voi pitää yhtenä sovelluksena palkkanormis-

ta. Elinkustannusten nousuun perustuvaa ohjenuoraa voi kutsua palkankorotuksia muovaa-

vaksi elinkustannusnormiksi. Elinkustannusnormin noudattamisella tähdättiin elintarvikkei-

den kallistumisen korvaamiseen palkansaajille. Sotavuosina kompensaatio ei kuitenkaan ol-

lut täysimääräinen. Se muuttui periaatteessa täydelliseksi – ja joksikin aikaa ylikompensoi-

vaksikin – sodan jälkeen.

Palkankorotusten sitomista elinkustannusindeksin kuvaamaan kustannusten nousuun voi pi-

tää palkkanormiajattelun alkuvaiheen oleellisimpina piirteenä. Vaikka elinkustannusnormia

on luontevaa pitää yhtenä palkkanormin sovellutuksena, se poikkeaa muista palkkanor-

meista siinä, että normia noudatettaessa palkkoja nostetaan vasta jälkikäteen – toteutuneen

talouskehityksen perusteella.

Elinkustannusnormin soveltamisen kannalta yhden tärkeän ajanjakson muodostivat 1950-

luvun alkupuoliskon vuodet yleislakkoon asti. Syksyllä 1951 solmittiin vakautussopimus,

jolla palkat jäädytettiin, mutta ne samalla sidottiin elinkustannusindeksiin täyskompensaa-

tiolla. Sopimukseen myös liittyi vakauttamisohjelma, jolla pyrittiin estämään hintojen nousu

(ks. Komiteanmietintö 1951: 13).

Palkkojen sitominen elinkustannusten nousuun oli muutamaa poikkeuksellista ajanjaksoa

lukuun ottamatta sääntö aina 1960-luvun lopulle saakka. Palkkasäännöstelyn lopettamisen

5

jälkeen indeksisidonnaisuudella ei kuitenkaan ollut enää yhtä tärkeää merkitystä palkanko-

rotusten kannalta. Elinkustannusnormin käytön voikin sanoa loppuneen palkkasäännöstelyn

loputtua, vaikka palkkoihin onkin tehty keskitettyihin ratkaisuihin liittyneiden indeksiehto-

jen laukeamiseen takia indeksikorotuksia.

Samaan aikaan kun palkkapolitiikan ohjenuorana oli elinkustannusnormi, talouspoliittisessa

keskustelussa näkemys inflaatiosta kustannusten nousun seurauksena alkoi yleistyä. Kes-

kustelu kustannusinflaatiosta toi uuden, merkittävän lisäulottuvuuden paitsi suomalaiseen

keskusteluun inflaation hillinnän keinoista myös keskusteluun palkkanormista: työn tuotta-

vuuden kasvu otettiin esille uutena oleellisena palkkapolitiikan välineenä ja alettiin keskus-

tella tuottavuusnormista. Normin mukaan nimellispalkkojen korotukset olisi mitoitettava

vastaamaan koko kansantalouden tuottavuuden kasvua. Tämänsuuruiset palkankorotukset

eivät kiihdyttäisi inflaatiota.

Tuottavuusnormia pitivät esillä muun muassa nuoremman polven asiantuntijat Teuvo Aura

ja Erik Törnqvist, jotka olivat valmistelemassa vuoden 1951 vakautusratkaisun yhteydessä

perustetussa Talouspoliittisessa suunnitteluneuvostossa ns. talouspoliittista perusohjelmaa

(Hetemäki ja Sovala 1991). Suunnitteluneuvostossa oli edustus muun muassa keskeisistä

etujärjestöstä, joiden edustajat esittivät ohjelmasta näkemyksensä.

Inflaation hillintä tuottavuusnormin noudattamisen tavoitteena ilmenee hyvin seuraavasta

Auran (1952, 164–165) luonnehdinnasta: ”Palkkatasomme on meillä sidottu elinkustannus-

indeksiin. Jos kulutustavarain keskimääräinen hintataso alkaa kohota niin suuressa määrin,

että indeksin nousun perusteella joudumme yleisiin palkankorotuksiin, olemme taas leveällä

tiellä. Rahataloudellisen tasapainon säilyttämiseen tähtäävän talouspolitiikan päämääränä

on sen vuoksi oleva hintatason pysyttäminen vakaana… Sisäistä rahataloudellista tasapai-

noa silmällä pitäen on pidettävä ohjenuorana, ettei kokonaistulo maassamme nouse enem-

pää kuin kansantalouden tuottavuus kasvaa. Jos me esim. palkkojen korotuksissa menemme

yli tämän, olemme uuden inflaation tiellä.”

Auran luonnehdinnassa on oleellista myös se, että hän arvostelee elinkustannusnormin käyt-

töä sen inflaatiota ylläpitävän vaikutuksen takia ja tarjoaa tavallaan tilalle tuottavuusnormia.

Auran ajattelussa korostuu tuottavuusnormin käyttö ensisijaisesti inflaation hillinnässä eikä

funktionaalisen tulonjaon vakauttamisessa. Talouspoliittisessa perusohjelmassa kuitenkin

lähdettiin siitä, että myös reaaliansiotaso nousisi työn tuottavuuden tahdissa. Siten ohjel-

massa tuottavuusnormin noudattamisella tavoitellaan myös funktionaalisen tulonjaon va-

kautta.

6

Jos hintatason nousu johtuu pelkästään palkkakustannusten, eli yksikkötyökustannusten,

noususta, palkankorotusten rajoittaminen tuottavuuden kasvun suuruisiksi johtaa sekä hin-

tatason että funktionaalisen tulonjaon vakauteen. Suomalaista keskustelua tuottavuusnor-

mista voi jäsentää määrittelemällä tuottavuusnormin mukainen palkankorotusvara kahdella

vaihtoehtoisella tavalla.

Ensimmäisen tavan mukaan

(1) palkankorotusvara = koko kansantalouden tuottavuuden kasvu.

Toisen tavan mukaan

(2) palkankorotusvara = koko kansantalouden tuottavuuden kasvu + odotettu inflaatio.

Määritelmistä tulee identtiset, jos oletetaan hintatason muutosten noudattelevan yksikkötyö-

kustannusten muutoksia. Tuolloin hintataso pysyy muuttumattomana, jos palkat nousevat

tuottavuuden kasvun mukaisesti.

Vaikka lukuisat 1950-luvulla ja myös sen jälkeen käytetyt puheenvuorot, joissa korostetaan

tuottavuuden kasvuvauhtia hyväksyttävänä nimellisansioiden nousuvauhtina, ovat sopusoin-

nussa määritelmän (1) kanssa, niissä kuitenkin viime kädessä välittyy määritelmän (2) mu-

kainen tuottavuusnormin määritelmä ja oletus siitä, että inflaatio johtuu viime kädessä tuot-

tavuuden kasvun ylittävistä palkankotuksista. Siten puheenvuoroissa tyypillisesti ajatellaan

koko kansantalouden tuottavuuden kasvuvauhdin mukaisten palkankorotusten vakauttavan

sekä hintatason että funktionaalisen tulonjaon.

Tuottavuusnormi palkkojen nousun ohjenuorana ei tietenkään ole alun perin suomalainen

idea, vaikka suomalaiset talouspoliitikot eivät välttämättä saaneetkaan ideaa suoraan ulko-

mailta (ks. Törnqvistin vastaus Hetemäen ja Sovalan (1991) haastattelussa). Kun Luoma

(1954) kommentoi perusohjelmassa esitettyä tuottavuusnormia, hän ottaa esille Ruotsissa jo

vuosina 1899­1925 Ekonomisk Tidskriftissä lähinnä Davidssonin ja Wicksellin välillä käy-

dyn keskustelun siitä, tulisiko työn tuottavuuden nousu näkyä palkkojen nousuna vai hin-

tojen laskuna. Wicksellin linja vastasi tuottavuusnormin mukaista palkankorotuslinjaa. Luo-

ma pitää myös Keynesiä Wicksellin linjan edustajana. Tuottavuusnormin soveltamisesta kä-

sitellessään hän tukeutuu myös muun muassa Alvin H. Hansenin 1940-luvulla esittämiin

näkemyksiin. Keynesin ja Hansenin näkemyksiin viittasi jo aiemmin Kivinen (1952).

7

Etujärjestöt ottivat kantaa tuottavuusnormiin enemmän tai vähemmän suoraan antaessaan

lausuntoja Talouspoliittisen suunnitteluneuvoston valmistelemasta talouspolitiikan perusoh-

jelmasta. Suunnitteluneuvostossa jäseninä olleet SAK:n edustajat jättivät mietinnön joh-

dosta eriävän mielipiteen mutta eivät arvostelleet tuottavuusnormia (SAK 1954, 48-56).

Työnantajien kanta oli torjuva (Pekkarinen ja Vartiainen 1995, 305).

Siten työmarkkinajärjestöt ottivat kantaa tuottavuusnormiin ensimmäistä kertaa jo 1950-lu-

vun alkuvuosien vakautuskaudella. Näistä kannanotoista oli vielä pitkähkö matka aikakau-

teen, jolloin tuottavuusnormista tuli vakiintunut osa tulopolitiikan kieltä. Oleellista kuiten-

kin on, että normista keskusteltiin jo 1950-luvun alkupuoliskolla, jota voi kutsua valtiollisen

tulopolitiikan ensimmäiseksi vaiheeksi. Vuoden 1956 yleislakkoa ja siihen johtanutta ta-

pahtumaketjua voi pitää ensimmäisen vaiheen loppuna (Sovala 1991, ks. myös Pekkarinen

ja Vartiainen 1995, 301-310).

Yleislakkoa edeltänyt säännöstelyvaltuuksien poistaminen oli talouskehityksen kannalta yk-

si vedenjakaja. Alkoihan inflaatio kiihtyä pian valtuuksien poistamisen jälkeen. Talouden

kehitys oli 1950-luvun jälkipuoliskolla erittäin epävakaata. Syksyllä 1957 markka deval-

voitiin. Taantuma paheni, ja kokonaistuotannon kasvu jäi kahden seuraavan vuoden aikana

erittäin vähäiseksi. Talouden murrokseen liittyi myös murros työmarkkinapolitiikassa. Am-

mattiyhdistysliike oli hajallaan, eikä vuosina 1957-1960 saatu aikaan keskitettyjä palkka-

ratkaisuja.

Ay-liikkeen palkkanormiajattelun kehittymisen kannalta huomionarvoisin uusi linjaus ta-

pahtui jo ennen vuosien 1957-1960 murrosvuosia eli vuonna 1956 SAK:n VII edusta-

jakokouksessa. Edustajakokouksessa keskeiseksi talouspoliittiseksi tavoitteeksi asetettiin

taloudellisen tasapainon ylläpito täystyöllisyyden vallitessa. Tästä tavoitteesta seurasi

vaatimus, jonka mukaan reaalipalkkojen nousun oli vastattava työn tuottavuuden kehi-

tystä.

SAK kuvaa omaa merkitystään tuottavuuden nousun huomioimisessa palkkaratkaisuista

päätettäessä seuraavalla tavalla: ”Viime vuosien palkkapolitiikan suurin periaatteellinen

saavutus on se, että ammattiyhdistysliikkeen ponnistuksilla on voitu hankkia yleisempikin

hyväksyminen sille, että reaalipalkkojen on seurattava kansantulon nousua ja työn tuotta-

vuudessa tapahtuvaa kehitystä.” (SAK 1956, 25). Kanta tuottavuusnormiin on suhteellisen

yksiselitteinen: ”Käytännön ratkaisuna on pyrittävä siihen, että palkkakehitys eri aloilla

suunnilleen noudattaisi työn tuottavuuden kansantalouden puitteissa tapahtuvaa kokonais-

kehitystä. Tämän ohella on kuitenkin sallittava sellainen kehitys, että parhaiden tuottavilla

8

ja pitemmälle rationalisoiduilla työaloilla voi ansioiden kehitys olla keskimääräistä nope-

ampaa.” (SAK 1956, 26). Kannanottoa voi pitää silloisen SAK:n ensimmäisenä edus-

tajakokouksessa annettuna tuenosoituksena tuottavuusnormille.

9

3. PALKKANORMI: 1960-LUKU

Vaikka suomalaisen tulopolitiikan historiaa kirjoitettaessa kannattaakin lähteä liikkeellä kauempaa

kuin 1960-luvusta, sitä voi kuitenkin pitää tulopolitiikan muotoutumisen kannalta keskeisim-

pänä vuosikymmenenä. Tulopolitiikan varsinaisena alkamisvuotena on usein pidetty vuotta

1968, jolloin solmittiin ns. Liinamaa I-sopimus. Sopimusta oli kuitenkin edeltänyt moni-

vuotinen valmisteleva ajanjakso, jonka kuluessa luotiin edellytykset tulopolitiikan harjoit-

tamiselle.

Tulopolitiikan aikakautta oli valmisteltu esimerkiksi komiteoissa, joissa ekonomistit toimi-

vat paitsi keskeisinä kansantaloustieteellisen tutkimuksen tuloksia välittävinä asiantuntijoi-

na myös tulopolitiikan kielen muovaajina. Ilman poliittisten ja järjestöllisten edellytysten

syntymistä, esimerkiksi ilman ammattiyhdistysliikkeen eheytymistä, suomalaisen tulopoli-

tiikan historiasta olisi kuitenkin tullut toisenlainen.

Varsinaisen sysäyksen Liinamaa I -sopimuksessa kiteytyneelle tulopolitiikan läpimurrolle

antoi kuitenkin taloudellinen tilanne. Suomen talous oli ajautunut kriisiin, jota hoidettiin

syksyllä 1967 suurella devalvaatiolla. Liinamaa I -sopimuksesta tuli hyvin tärkeä osa de-

valvaation jälkihoitoa, jolla pyrittiin inflaation hillintään. Ei ole ihme, että Liinamaa itse

tiivisti tulopolitiikan perimmäisen tavoitteen seuraavasti: ”Suomeksi sanottuna tulopoli-

tiikan päämäärä on inflaation torjuminen. Inflaation torjumisella pyritään myös siihen,

että reaaliansioiden kasvu voitaisiin turvata. Palkansaajien kannalta perusteltuna tavoit-

teena on päästä työn tuottavuuden kasvua vastaavaan reaaliansioiden nousuun.” (Liina-

maa 1972, 3.)

Liinamaa pitää tulopolitiikan ensisijaisena tavoitteena inflaation hillintää. Liinamaa I -so-

pimusta voikin pitää alkuna uudelle ajanjaksolle, jolloin inflaation taltuttamiseen pyrittiin

- ainakin periaatteessa – myös uusin välinein. Liittyihän ajankohtaan myös indeksisidon-

naisuudet kieltävän lain säätäminen, mikä merkitsi myös palkkojen indeksisidonnaisuu-

desta luopumista. Indeksiehdon sisällyttäminen palkkaratkaisuihin oli ollut yleistä myös

1950-luvun alun vakautuskauden jälkeen (TASKU 1975, 168-175).

On huomionarvoista, että Liinamaa myös ottaa esille tuottavuusnormin mukaisen reaalian-

siokehityksen palkansaajien kannalta perusteltuna tavoitteena. Hän myös lisää: ”Palkka-

ratkaisuissa vuodeksi 1969 otettiin tavoitteeksi pysyttäytyminen työn tuottavuuden keski-

määräisen kasvun puitteissa.” (Liinamaa 1972, 5.) Tuottavuusnormista oli tullut osa tulo-

poliittista käytäntöä.

10

Liinamaan luonnehdinnoissa heijastuu hyvin tulopolitiikkaa edeltänyt valmistelutyö.

Siinä Talousneuvoston mietintö tulopolitiikan kehittämisestä (Komiteanmietintö 1967:

B1) oli tärkeässä asemassa. Samalla kun mietinnössä korostuu kasvu- ja suhdannepo-

liittisten tavoitteiden yhteensovittaminen, siinä painotetaan – Liinamaan tapaan – inf-

laation hillintää keskeisenä stabilisaatiopoliittisena tavoitteena. Tulopolitiikka nähdään

mietinnössä kuitenkin laaja-alaisemmin kuin pelkkänä inflaation hillintänä: ”Tulopo-

litiikka on nähtävä varsin laajana talouspolitiikan osana, jonka vaikutukset näkyvät hin-

nanmuodostuksessa, tulonjaossa ja tuotantovoimien suuntautumisessa.” (Komiteanmie-

tintö 1967: B1, 8.)

Palkkanormista todetaan muun muassa (s. 10–11): ”Hintojen nousun hillitseminen tulo-

politiikan tavoitteena edellyttää, että tuloratkaisuja tehtäessä pidetään silmällä

kansantalouden keskimääräistä tuottavuuden kehitystä. Tuottavuuden kasvun määrittele-

misen ja mittaamisen vaikeuksista johtuu, että tuottavuutta on pidettävä vain suuntaa

antavana tulopolitiikan normina.…Tuottavuusnormin soveltamisen perimmäisenä vaikeu-

tena on kuitenkin tuottavuuden kasvu eri aloilla. Korotettaessa palkkoja kansantalouden

keskimääräisen tuottavuuden nousun mukaisesti seuraa kustannuspaineen ja hintojen nou-

su niillä aloilla, joiden tuottavuus kasvaa keskimääräistä hitaammin. Kun vastaavaa hin-

tojen laskua ei kuitenkaan tapahdu muilla aloilla, syntyy kansantaloudessa painetta ylei-

seen hintatason nousuun.

Kullakin tuotannon alalla palkkojen nousu voitaisiin ajatella sidottavaksi asianomaisen alan

tuottavuuden kasvuun. Tällaiseen käytäntöön, jos sitä noudatettaisiin, liittyisi kuitenkin ko-

ko joukko vaikeasti ratkaistavia ongelmia. Ensinnäkin eräät tulonsaajaryhmät ja valtiovalta

voivat suhtautua kielteisesti siihen, että tuloerot nykyisestään kasvaisivat eri alojen tuotta-

vuuden kasvun vaihtelujen mukaisesti. Toiseksi tuottavuuden kasvun tarkka mittaaminen on

useilla aloilla vaikea ellei mahdoton suorittaa. Tuottavuusnormin soveltaminen tuotannon-

aloittain ei näin ollen soveltunekaan tuloratkaisujen perustaksi.” Mietinnössä myös todetaan

(s. 12): ”Tuottavuusnormia on tulopolitiikassa pyrittävä soveltamaan joustavasti. Tällöin

huomio olisi kiinnitettävä myös vallitsevaan suhdannetilanteeseen, koska tuottavuuden

muutokset eri aloilla myötäilevät suhdannevaihteluita.”

Täten huomattava osa tuottavuusnormin käyttöön liittyvistä myöhemmistäkin keskusteluai-

heista oli esillä jo Talousneuvoston mietinnössä. Mietintöä voi tulkita siten, että siinä ote-

taan varovaisen myönteinen kanta koko kansantalouden keskimääräisen tuottavuuskehityk-

11

sen tarkasteluun perustuvan tuottavuusnormin soveltamiseen: normin noudattaminen voi ol-

la järkevää, mutta siitä ei tule muodostaa mekaanista sääntöä.

Mietinnön painotukset ovat pitkälti samat kuin mietinnön liitteenä olleessa tulopoliittisen

tutkimusryhmän mietinnössä. Tutkimusryhmässä ilmeisen keskeisessä asemassa olivat Ti-

mo Helelä ja Jouko Paunio, jotka kirjoittivat 1960-luvun puolivälissä tulopolitiikasta useita

taustamuistioita (ks. esim. Helelä ja Paunio 1965).

Helelä myös kirjoitti vuonna 1965 Suomen Pankissa yhdessä Paavo Grönlundin ja Ahti Mo-

landerin kanssa muistion, jonka tavoitteessa ja sisällössä kuvastuu hyvin tulopoliittisen ajat-

telun tila 1960-luvun puolivälissä (Helelä, Grönlund ja Molander 1965). Muistion tarkoi-

tuksena on ”… luoda pohjaa työmarkkinajärjestöjen välisissä keskusteluissa käytettävän

”kielen” täsmentämiseksi sekä selvittää palkkapoliittisten ratkaisujen kannalta keskeisten

taloudellisten tekijöiden kehitys viime vuosien aikana” (alkulause muistiossa).

Muistiossa käytettävää tulopolitiikan kieltä kuvaa sen viimeinen luku, jossa esitetään eräitä

kokonaistaloudellisia laskelmia. Niissä muun muassa sovelletaan tuottavuusnormia ja tar-

kastellaan, mikä on funktionaalisen tulonjaon ennallaan pitävä palkankorotusprosentti, kun

inflaatiosta ja työn tuottavuudesta kasvusta oletetaan jotakin. Laskelmissa kuvastuu yhtälön

(2) mukainen tapa määritellä tuottavuusnormi.

Muistiossa on oleellista paitsi se, mitä se sisältää myös se, mitä se ei sisällä. Vielä 1960-luvun

puolivälissä talouden kehitystä tarkasteltaessa ei tehty erottelua avoimen ja suljetun sektorin

välillä. Tästä erottelusta tuli vakiintunut osa tulopolitiikan kieltä 1970-luvulla. Pitäytyminen

koko kansantalouden tarkasteluun johti siihen, että inflaation syitä kuvattaessa kotimaisia te-

kijöitä korostettiin ja ulkomaisia tekijöitä väheksyttiin mutta ei kuitenkaan unohdettu.

Esimerkiksi Talousneuvoston mietinnössä inflaatioon vaikuttavia tekijöitä luonnehditaan

seuraavasti: ”Tulopolitiikan mahdollisuudet kustannus- ja hintatason vakaannuttamiseksi

nähdään liian optimistisesti, jos hintojen nousun katsotaan johtuvan pelkästään tulopolitii-

kan puutteista ja jos vain tämän kehittämisen odotetaan tuovan ratkaisun ongelmaan. Hin-

tojen nousu on Suomessa voimistunut usein myös siksi, että yleisellä talouspolitiikalla ei ole

aina kyetty estämään eräiden hyödykkeiden ja tuotannontekijöiden palvelusten liikakysyn-

tää. Tällöin niillä aloilla, joilla kilpailu on riittämätöntä, on kustannusten ylittäviä hintojen

nousuja voinut tapahtua. Tuontiraaka-aineiden hintojen nousu on myös aiheuttanut kustan-

nuspainetta ja vaikuttanut hintatason kohoamiseen.” (Komiteanmietintö 1967, 11.)

12

Liinamaa I -sopimusta solmittaessa käytössä oli kieli, jota oli hahmoteltu komiteoissa ja jota

asiantuntijat olivat kehittäneet erityisesti 1960-luvun puolivälissä. Liinamaan (1972) mu-

kaan yksi kielen oleellinen osa, koko kansantalouden tuottavuuteen perustuva tuottavuus-

normi, oli käytössä myös ensimmäistä varsinaista tulopoliittista kokonaisratkaisua muotoil-

taessa.

13

4. EFO-NORMI

Vaikka tuottavuusnormista ja siihen perustuvasta tarkastelukehikosta tuli tulopolitiikan kie-

len vakiintunut osa, jota on käytetty paljon myös myöhemmin, kielen ja tarkastelukehikon

kehitys jatkui. Tärkeän lisän paitsi tulopolitiikan kieleen myös makrotaloudelliseen tutki-

mukseen ja analyysiin toi ns. EFO-malli, joka on nimetty kehittäjiensä Gösta Edgrenin,

Karl-Olof Faxénin ja Clas-Erik Odhnerin mukaan (Edgren ym. 1973). He kehittivät tarkas-

telukehikon 1960-luvun lopulla käyttämällä esikuvanaan samankaltaista hieman aiemmin

Norjassa Odd Aukrustin johdolla ideoitua mallia (Aukrust 1970).

EFO-malli, jonka kehittäjät edustivat Ruotsin tärkeimpiä työnantaja- ja työntekijäjärjestöjä,

kehitettiin varta vasten palkkaneuvotteluja hyödyttäväksi apuvälineeksi. Ruotsissa EFO-

mallin käytössä oleellista on ollut se, että sitä on käytetty paitsi normatiivisesti eli palkka-

politiikan apuna myös deskriptiivisesti eli kuvaamaan Pohjoismaille tyypillistä hintojen ja

palkkojen määräytymistapaa. Kun Edgren, Faxén ja Odhner analysoivat palkkojen ja hin-

tojen kehitystä Ruotsissa ajanjaksolla 1952­1968, he tulivat siihen tulokseen, että EFO-

mallilla voi kuvata varsin hyvin toteutunutta hintojen ja palkkojen kehitystä.

EFO-mallin yksi hyvin oleellinen piirre on talouden jakaminen kahteen sektoriin: kansain-

väliselle kilpailulle alttiiseen avoimeen sektoriin ja siltä suojattuun suljettuun sektoriin.

Avoimella sektorilla nimellisansiot nousevat avoimen sektorin hintojen nousun ja työn tuot-

tavuuden kasvun määrittämän ns. jakovaran kasvun tahtiin. Mallissa maailmanmarkkina-

hinnat määräävät – annetulla valuuttakurssilla – avoimen sektorin hintatason. Myös tuot-

tavuus on mallissa eksogeeninen muuttuja. Hyvin oleellinen mallin piirre on se, että sulje-

tulla sektorilla nimellisansiot kasvavat samaa vauhtia kuin avoimella sektorilla. Avoin sek-

tori kuitenkin toimii palkkajohtajana. Yksikkötyökustannusten muutokset määräävät hinta-

tason muutokset suljetulla sektorilla. Myös suljetun sektorin tuottavuuden kasvu on mallissa

eksogeeninen muuttuja. Tuottavuuden kasvuvauhdin oletetaan olevan suljetulla sektorilla

alhaisempi kuin avoimella sektorilla.

Mallin oletuksista seuraa, että funktionaalinen tulonjako pysyy muuttumattomana sekä

avoimella että suljetulla sektorilla. Tähän myös perustuu mallin normatiivinen käyttö: jos

nimellisansiot kehittyvät jakovaran määrittämän palkankorotusvaran mukaisesti, funktio-

naalinen tulonjako ja kilpailukyky pysyvät kansantalouden vakaan kehityksen kannalta jär-

kevällä tasolla – mikäli alkutilassa funktionaalinen tulonjako ja kilpailukyky ovat järkevällä

tasolla.

14

EFO-malli vaikutti Suomessa 1970-luvulla sekä makrotaloudelliseen hinta- ja palkkatutki-

mukseen että työmarkkinajärjestöjen tapaan hahmottaa palkkaratkaisuja. Molanderin, Ainti-

lan ja Salomaan tutkimus (Molander ym. 1970) on ensimmäinen EFO-mallia hyödyntävä

suomalainen hinta- ja palkkakehityksen analyysi. (Talousneuvoston sihteeristössä oli tosin

tehty EFO-malliin perustuvia laskelmia jo hieman aiemmin.) Tutkimuksella oli myös suora

linkki tulopolitiikkaan, koska sen tavoitteena oli tarkastella Liinamaa I -sopimuksen vaiku-

tuksia hinta- ja palkkatasoon.

EFO-mallin merkitystä tulopolitiikan kannalta korostaa se, että mallin normatiivinen käyttö

tulopolitiikassa perustuu uudenlaiseen palkkanormiin. Mallin mukaan avoimen sektorin

tuottavuuden ja hintatason muutosten summa määrittää vakaan talouskehityksen kanssa so-

pusoinnussa olevan nimellisansioiden palkankorotusvaran, mikäli lähtötilanteessa ollaan ta-

sapainossa. Kutsun EFO-mallin mukaista palkkanormia jatkossa EFO-normiksi.

EFO-normi poikkeaa perinteisestä tuottavuusnormista kahdessa oleellisessa suhteessa. Ko-

ko kansantalouden tuottavuuden asemasta huomio kiinnitetään avoimen sektorin tuottavuu-

teen, jolla on koko kansantalouden tuottavuutta suorempi linkki kilpailukykyyn. Toisaalta

mallissa lähdetään siitä, että yhtä inflaation ja palkanmaksuvaran kannalta oleellista tekijää

voidaan pitää palkkaneuvotteluissa ulkoa eli ulkomailta annettuna: mallissa pienen avoimen

talouden oletetaan olevan maailmanmarkkinoilla hinnanottajana. Siten maailmanmarkkina-

hinnat määräävät pienen avoimen talouden ulkomaankauppahintojen kehityksen – annetuil-

la valuuttakursseilla.

Yhden sektorin ”malliin” perustuvassa tuottavuusnormissa nimellisansioiden nousu inflaa-

tion syynä on ratkaisevassa asemassa. Kuten edellä korostin vielä 1950-luvulla tuottavuus-

normista keskusteltaessa vakaaseen hintatasoon oletettiin yleisesti päästävän, jos nimellis-

ansiot nousevat työn tuottavuuden tahdissa. Vaikka palkkakustannusten keskeinen asema

kuvastui myös 1960-luvun puolivälin puheenvuoroissa, ulkomaisen inflaation merkitystä

ehkä kuitenkin korostettiin aiempaa enemmän.

Esimerkiksi Helelän, Grönlundin ja Molanderin muistiossa (Helelä ym. 1965) esitetyissä

laskelmissa otetaan yhdeksi vaihtoehdoksi asetelma, jossa Suomen hintataso nousee samaa

vauhtia kuin ulkomailla. Tämä nostaa funktionaalisen tulonjaon muuttumattomana pitävää

nimellisansioiden nousuvauhtia. Muistiossa myös estimoidaan yksinkertainen hintayhtälö,

jossa tuontitavaroiden tukkuhintaindeksi on yksi selittäjä.

15

EFO-malli ja EFO-normi vaikuttivat 1970-luvulla erityisesti vuonna 1969 yhdistyneen

SAK:n näkemyksiin. Vielä vuoden 1971 edustajakokouksessa SAK:n linjausten yhtenä läh-

tökohtana oli perinteisen kansantalouden keskimääräisen tuottavuuden kasvuun liittyvän

tuottavuusnormin mukainen reaaliansioiden nousu: ”Palkkaratkaisuissa on perustana pidet-

tävä vähintään keskimääräistä tuottavuuden kasvua ja pennimääräistä korotuslinjaa soli-

daarisen palkkapolitiikan toteuttamiseksi. Liittokohtaisten erityisolosuhteiden huomioon ot-

tamiseen ja alakohtaiseen joustoon on kuitenkin varattava riittäviä mahdollisuuksia.” (SAK

1976, 7.) SAK:n palkkapoliittisissa kannanotoissa vaatimus solidaarisesta palkkapolitiikas-

ta on pysynyt keskeisessä asemassa koko yhdistyneen SAK:n olemassaolon ajan.

Vuoden 1976 edustajakokouksen palkkapoliittisissa arvioissa näkyy jo selvästi EFO-mallin

vaikutus, mikä myös johtaa tuottavuusnormin kritiikkiin ja EFO-normin tukemiseen: ”Mikäli

palkankorotukset mitoitettaisiin kansantalouden keskimääräisen tuottavuuden mukaan, palk-

katulojen osuus jalostusarvosta vähenisi ja pääomatulojen osuus kasvaisi niillä toimialoilla ja

niissä yrityksissä, joissa tuottavuuskehitys on keskimääräistä nopeampaa. Mikäli näillä ja näis-

sä yrityksissä hintataso samanaikaisesti alenisi, tulonjakosuhteet voisivat säilyä entisellään täs-

säkin tilanteessa. Näin ei kuitenkaan käytännössä tapahdu. Kun kansainväliset tekijät pääosin

määräävät hintakehityksen ja kun useimpien tuotteiden markkinat ovat voimakkaasti keskitty-

neet muutamien yritysten hallintaan, ei hintataso laske, vaan yritysten voitot kasvavat. … Ellei

nopeamman tuottavuuden aloilla tapahtuvaa yritysten voittojen kasvua rajoiteta tässä tilantees-

sa veropoliittisin tai muin vastaavin toimenpitein, tällainen palkkapolitiikka johtaa ennen pit-

kää solidaarisuuden vähentymiseen. Nopeamman tuottavuuden aloilla tulee tällöin tapahtu-

maan palkkojen nousua paikallisesti sovittuna ns. liukumien muodossa mikä johtaa reaaliansi-

oiden epätasaiseen kehittymiseen. Palkkapolitiikkaa ei siis yleensä voida perustaa koko kan-

santalouden keskimääräiseen tuottavuuden kehitykseen, vaan nopeammin kehittyvän kilpai-

levan sektorin tuottavuuden kehitykseen.” (SAK 1976, 52.)

Kannanotossa tuottavuusnormin käyttöä arvostellaan erityisesti siksi, että normin noudatta-

minen voi johtaa selvään alakohtaisten liukumien ja siten myös palkkaerojen kasvuun. Täl-

lainen kehitys on ristiriidassa solidaarisen palkkapolitiikan kanssa.

Kannanotto hyväksyttiin vuonna 1976, jota oli edeltänyt erittäin epävakaan talouskehityk-

sen ajanjakso. Epävakauteen liittyi inflaation voimakas kiihtyminen, joka kuvasti pitkälti

inflaation kiihtymistä kansainvälisessä taloudessa. Samalla kun kannanotossa puolustetaan

EFO-normia siinä otetaan huomioon myös 1970-luvun alkuvuosien kehitys ja korostetaan,

ettei normia voi noudattaa epävakaissa oloissa: ”Edellä kuvattua palkkapoliittista linjaa voi-

16

daan noudattaa vain niissä puitteissa, joissa kansainvälinen hintakehitys on sellainen, ettei

talouden tasapaino häiriinny ja inflaatio ryöstäydy valloilleen.” (SAK 1976, 55.)

Tämä varaus on oleellinen, koska siihen kiteytyvät ne vaikeudet, joita erityisesti EFO-

normin kaltaisen palkkanormin käyttämiseen liittyy. Normin noudattamisella pyritään va-

kaan talouskehityksen turvaamiseen tilanteessa, jossa vakaus on vallitseva olotila. Epäva-

kaissa oloissa normin noudattaminen voi vakauttamisen asemasta ylläpitää epävakautta.

EFO-mallista ja EFO-normista tuli keskeinen palkankorotustavoitteita ohjaava väline kai-

kissa palkansaajakeskusjärjestöissä. EFO-mallin käyttö suomalaisessa tulopolitiikassa muo-

dostui kuitenkin toisenlaiseksi kuin Ruotsissa, jossa sekä työntekijä- että työnantajajärjes-

töjen edustajat olivat yhdessä muovaamassa mallia ja soveltamassa sitä palkkaratkaisuihin.

Ruotsissa EFO-normin käyttöön liittyvät ongelmat havaittiin heti 1970-luvun alkuvuosina.

EFO-mallia sovellettiin suoraan kahdesta palkkaratkaisusta päätettäessä. Toinen oli yksityi-

sellä sektorilla työskenteleviä toimihenkilöitä koskeva ajanjaksolle 1970-74 ulottuva viisi-

vuotinen palkkasopimus ja toinen LO:n jäsenistöä koskettanut kaksivuotinen ratkaisu, joka

solmittiin vuonna 1975 (Faxén ym. 1988, 19-20).

Kuten Suomessa myös Ruotsissa 1970-luku ja erityisesti sen alkuvuodet olivat erittäin epä-

vakaan talouskehityksen aikaa, jolloin inflaatio kiihtyi voimakkaasti. Siten viisivuotista so-

pimusta solmittaessa ei kyetty arvioimaan oikein ulkomaankauppahintojen kehitystä, ja sik-

si palkankorotukset jäivät jälkikäteen arvioituna alhaisemmaksi kuin toteutuneen EFO-nor-

min mukaisen kehityksen perusteella olisi ollut aiheellista. Toisaalta inflaation kiihtymiseen

liittyi raakaöljyn hinnan raju nousu eli inflatorinen tarjontashokki, joka näkyi vaihtosuhteen

heikkenemisenä. Keskeinen eri maissa 1970-luvulla saatu opetus on, ettei tällaista vaih-

tosuhteen heikkenemisen sisältämää inflaation kiihtymistä tule korvata palkankorotuksina

samalla tavalla kuin vaihtosuhteen ennallaan pitävää inflaation kiihtymistä. Tätä opetusta ei

Ruotsissa ymmärrettävästi ollut omaksuttu vielä 1970-luvun puolivälissä, ja siksi vuonna

1975 solmitun kaksivuotisen sopimuksen palkankorotukset muodostuivat jälkikäteen arvioi-

tuna liian suuriksi (Faxén ym. 1988, 20).

Huonot kokemukset vähensivät EFO-mallin merkitystä Ruotsissa oleellisesti. Kokemusten

saamisen jälkeen sitä hyödynnettiin lähinnä työmarkkinajärjestöjen sisäisissä keskusteluis-

sa, vaikka se saattoi joskus olla esillä palkkaneuvotteluissakin (Faxén ym. 1988, 430). Poh-

dittaessa EFO-normin käyttökelpoisuutta Ruotsin kokemuksen valossa on pidettävä mieles-

sä, ettei Ruotsin taloushistoriasta ole helppoa löytää ajanjaksoa, joka sopisi huonommin

17

EFO-normin soveltamiseen kuin 1970-luvun alkupuoliskon vuodet. Ajanjakso, jota EFO-

mallin ideoijat alunperin tarkastelivat, oli täysin erilainen (Edgren ym. 1973).

Suomessa EFO-normi ei saavuttanut niin vahvaa jalansijaa, että normin käyttö olisi näkynyt

toteutuneissa palkkaratkaisuissa samalla tavalla kuin Ruotsissa. Suomessa EFO-normin

käytöstä ei tullut työnantaja- ja työntekijäjärjestöjä yhdistävää tekijää, vaikka EFO-mallin

käsitteistä tulikin vakiintunut osa suomalaisen tulopolitiikan kieltä.

Jo EFO-normin syntyhistoria selittää pitkälti erot Suomen ja Ruotsin välillä. Toisaalta eroa

voi selittää myös yksi oleellinen ero suomalaisen ja ruotsalaisen palkkapolitiikan välillä.

Suomessa tulopolitiikka, ja erityisesti keskitetyt ratkaisut, ovat perustuneet kolmikantayh-

teistyöhön, jonka puitteissa on aina käsitelty muitakin oleellisia kysymyksiä kuin palkka-

kysymyksiä. Ne ovat vaikuttaneet myös palkkaratkaisujen tasoon. Ruotsalaisen palkkapoli-

tiikan historia on ollut pitkälti työmarkkinajärjestöjen historiaa – kaksikantayhteistyötä, jon-

ka puitteissa käsiteltävien asioiden aihepiiri on ollut suppeampi kuin Suomessa.

Vaikka Liinamaan (1972) mukaan ensimmäisessä varsinaisessa tulopoliittisessa kokonais-

ratkaisussa, Liinamaa I -sopimuksessa, käytettiin apuna tuottavuusnormia, Suomen talous-

kehitys 1970- ja 1980-luvulla oli sellaista, että palkkanormien mekaaninen soveltaminen

olisi ollut - jos soveltamiseen olisi määrätietoisesti pyritty - hyvin hankalaa. Se olisi myös

ollut huonoa tulopolitiikkaa. Normien soveltamisen edellyttämiä rahataloudellisesti vakaita

oloja ei saavutettu missään vaiheessa.

On kuvaavaa, että Tulopoliittisen selvitystoimikunnan (TUPOSETO) asettama työryhmä,

jonka tehtävänä oli kuvata vuosina 1950-1984 solmittujen tulopoliittisten ratkaisujen si-

sältöa ja vaikutuksia, viittaa tuottavuusnormin käyttämiseen vain Liinamaa I-ratkaisun yh-

teydessä (TUPOSETO 1985).

Rahataloudellisten olojen epävakautta kuvastaa osaltaan indeksiehdon paluu palkkasopi-

muksiin. Indeksiehdon käyttöön palattiin ns. Somerton-Oivion ratkaisussa vuonna 1979.

Huomionarvoinen yksityiskohta pyrkimyksestä ottaa huomioon vaihtosuhteen heikkenemi-

nen oli liittää indeksiehtoon ns. vaihtosuhdekorjaus Matti Pekkasen johdolla neuvoteltuun

vuodet 1981-82 käsittäneeseen kokonaisratkaisuun.

Arvio palkkanormien seuraamisen vaikeudesta epävakaissa oloissa kuvastuu myös niissä

ammattiyhdistysliikkeen kannanotoissa, joiden pohjana on tulopolitiikan harjoittamisesta

1970- ja 1980-luvulla saadut kokemukset. Kun SAK vuoden 1976 edustajakokouksessa pe-

18

rusti palkkapoliittiset linjauksensa EFO-normiin, se vuoden 1991 edustajakokouksessa hy-

väksytyssä sopimuspoliittisessa selonteossa ottaa jo selvästi etäisyyttä EFO-malliin, vaikka

mallia edelleen pidetään keskeisenä palkkapolitiikan talousteoreettisena lähtökohtana (SAK

1991, 28): ”Suomalaisen tulopolitiikan talousteoreettisena perusteena toiminut EFO-malli

laadittiin aikanaan 1950- ja 1960-lukujen taloudellisesta kehityksestä saatujen kokemusten

perusteella. Käytännössä neuvottelut ovat ja kauan sitten erkaantuneet tuosta ihanteellisen

yksinkertaisesta kahden sektorin lähestymistavasta.

Silti ainakin keskitettyjen neuvottelujen taustalla tehtyjen palkka- ja talouspoliittisten las-

kelmien perusteena on säilynyt tietynlainen EFO-ajattelu. Tosin jo laskelmien teon yhtey-

dessä on pitänyt ottaa huomioon se, että 1970-luvulla taloudellinen toimintaympäristö alkoi

merkittävästi muuttua mm. kansainvälisen talouden tasapaino-ongelmien vuoksi.

EFO-mallin vientihintoja, vaihtokursseja ja tuottavuuden kasvua koskevat edellytykset ro-

mahtivat kansainvälisen valuuttajärjestelmän muutosten ja ensimmäisen öljykriisin seurauk-

sena. Tämän jälkeen tapahtunut inflaation lisääntyminen ja kasvun pysähtyminen muuttivat

EFO-mallin ehtoja.”

Selonteossa korostetaan rahataloudellista epävakautta EFO-ajattelun ongelmien keskeisenä

syynä. Vaikka selonteossa ei esitetä uutta mallia, joka korvaisi EFO-mallin, siinä kuitenkin

esitellään Faxénin, Odhnerin ja Spåntin laatimaa raporttia, ns. FOS-raporttia, jossa hahmo-

tellaan ruotsalaisiin kokemuksiin tukeutuen uudenlaista, yksinkertaisen EFO-mallin korvaa-

vaa tarkastelukehikkoa (Faxén ym. 1988).

FOS-raportissa korostetaan, että EFO-malli normatiivisena mallina sopii parhaiten Bretton

Woods -järjestelmän mukaiseen valuuttakurssiregiimiin. Raportissa myös painotetaan julki-

sen sektorin merkitystä: kolmen sektorin malli on EFO-mallia perustellumpi. Raportissa

myös pidetään ongelmallisena oletuksia eksogeenisesta tuottavuuden kasvusta ja avoimen

sektorin hintojen kehityksestä.

Vaikka SAK:n selonteossa tehdään pesäeroa EFO-normiin, sopimuspolitiikan perusteita

1990-luvulla hahmotettaessa kuitenkin vielä tukeudutaan siihen: ”Työvoimakustannusten

nousun tulee pääsääntöisesti noudattaa vientihintojen nousun ja avoimen sektorin tuotta-

vuuden kasvun yhteismäärän perusteella syntyvää jakovaraa. Tällöin on huomioitava

taloudellisen tilanteen vaihtelut ja SAK:n perustavoitteiden toteutuminen.” (SAK 1991,

33.)

19

Pian edustajakokouksen jälkeen Suomen talous ajautui syvään lamaan, ja EFO-normin nou-

dattamisen asemasta pelkästään ”taloudellisen tilanteen vaihtelut” muovasivat palkkakehi-

tystä. Suomen taloushistoriassa 1990-luvusta tulikin vuosikymmenen, jolloin palkkojen

osuus kansantulosta laski enemmän kuin millään muulla toisen maailmansodan jälkeisellä

vuosikymmenellä.

20

5. EURO-NORMI

Lama-aikana talouspoliittisessa keskustelussa olivat ymmärrettävästi esillä aivan muut tee-

mat kuin palkkanormi. Oleellinen uusi vaihe keskustelussa alkoi 1990-luvun puolivälissä.

Sen keskeisinä pontimina toimivat vuosina 1993 ja 1994 solmitut liittokohtaiset sopimukset,

joita yleisesti pidettiin inflatorisina. Uhka inflaation kiihtymisestä samaan aikaan kun Suo-

mi oli menossa mukaan tiivistyvään eurooppalaiseen integraatioon synnytti uuden juonteen

keskusteluun palkkanormista. Uusista piirteistä huolimatta keskustelussa oli, ja on myös sen

jälkeen ollut, vahva linkki menneisyyteen eli erityisesti 1950- ja 1960-luvulle.

Keskustelun yksi oleellinen piirre oli se, että aineksia siihen saatiin erityisesti TUPO-

SETO:lta. Suomalaisen tulopolitiikan historiassa TUPOSETO on ollut keskeinen kolmi-

kantaiseen yhteistyöhön perustuva tiedon tuottaja. Palkkanormikeskusteluun se ei kuiten-

kaan ole perinteisesti tuottanut avauksia. Tämä kuvastanee osaltaan sitä, että palkkanormi -

vaikka se onkin eri muodoissaan ollut vakiintunut osa tulopolitiikan kieltä – ei kuitenkaan

ole ollut kolmikantayhteistyössä oleellinen yhteinen palkkakeskustelujen lähtökohta.

Palkkanormikeskustelun kannalta TUPOSETO:n huhtikuussa 1995 julkaisema Inflaatiora-

portti oli oleellinen puheenvuoro (TUPOSETO 1995). Raportissa heijastuu toisaalta huoli

inflaation kiihtymisestä ja toisaalta toive maltillisiin palkankorotuksiin perustuvasta seu-

raavasta palkkaratkaisusta. Jo aiemmin esittämäni Liinamaan (1972, 3) luonnehdinta ”Suo-

meksi sanottuna tulopolitiikan päämääränä on inflaation torjuminen” olisi hyvin sopinut ra-

portin yhteenvetoon.

Kun raportissa käsitellään (s. 18) palkkanormia, siinä heti aluksi todetaan EFO-normin ole-

van vanhentunut. ”Nykyoloissa tämä aiempi palkkapolitiikan nyrkkisääntö ei ole enää käyt-

tökelpoinen. Ensinnäkin teollisuus on voimaperäisesti nostanut tuottavuutta vähentämällä

työvoimaansa, mikä joukkotyöttömyyden vallitessa ei ole hyvä palkankorotusten peruste.

Toiseksi valuutta kelluu, jolloin tuotehintojen markkamääräinen kehitys on etukäteen vai-

keasti arvioitaessa.”

Jos lähdetään siitä, että joukkotyöttömyys on - ainakin periaatteessa - tilapäinen olotila,

valuuttakurssiregiimin muuttumista pidetään raportissa keskeisimpänä syynä EFO-normin

vanhentuneisuudelle.

Toisin kuin 1960-luvun palkkanormikeskustelussa raportissa otetaan esille kilpailijamaiden

eli EU-maiden työvoimakustannusten seuraaminen yhdeksi vaihtoehtoiseksi uudeksi nor-

21

miksi. Samasta normista keskusteltiin myös Ruotsissa. Koska normissa ei oteta huomioon

tuottavuuden kasvueroja, sitä ei kuitenkaan pidetä järkevänä vaihtoehtona.

Raportissa päädytään pitämään parhaana normia, jota kutsutaan palkkojen kontribuutiomal-

liksi. Sitä voi pitää yhtenä muunnelmana jo 1950- ja 1960-luvulla esillä olleesta tuottavuus-

normista.

Palkankorotusvaraa arvioitaessa otetaan lähtökohdaksi tuottavuusnormin tapaan koko kan-

santalouden tuottavuus. Inflaation osalta ehdotuksessa on kuitenkin lisäpiirre, jonka voi se-

littää valuuttakurssiregiimin erilaisuus Bretton Woods -aikakauteen verrattuna. Markan kel-

luessa keskeinen keino rahataloudellisen vakauden saavuttamisessa on pyrkiä vakauden

kanssa sopusoinnussa olevan ja sen mahdollisesti takaavan inflaatiotavoitteen saavuttami-

seen.

Kontribuutiomallissa palkankorotusvaraa säätelee kansantalouden keskimääräisen tuotta-

vuuden kasvu ja inflaatiotavoite. Näiden kahden tekijän lisäksi tulee ottaa huomioon välil-

listen työvoimakustannusten nousu, mikä luonnollisesti sopii hyvin suomalaiseen kolmikan-

tayhteistyöhön.

Vielä vuonna 1995 ei ollut itsestään selvää, mikä olisi paras tapa määritellä inflaatiotavoite.

Raportissa käydään läpi kolme vaihtoehtoista tavoitetta: Suomen Pankin inflaatiotavoite,

EMU-kriteerin mukainen inflaatiotavoite ja EU-maiden keskimääräinen inflaatiovauhti. Ra-

portissa otetaan esille tavoitteiden väliset erot, mutta korostetaan, etteivät erot ole käytän-

nössä suuria. Inflaatioraportissa todetaan (s. 21) lopuksi, että ”työmarkkinajärjestöt voivat

rauhoittaa inflaatio-odotuksia sekä vaikuttaa myönteisesti talous- ja työllisyyskehitykseen

asettamalla yhteisen inflaatiotavoitteen ja mitoittamalla palkkaratkaisunsa tavoitteen kanssa

yhteensopiviksi”.

Kontribuutiomalli on ollut esillä myös myöhemmissä TUPOSETOn raporteissa (esim. TU-

POSETO 1998). Suomen liittyminen talous- ja rahaliittoon helpotti TUPOSETO:n esit-

tämään kontribuutiomalliin sisältyvän inflaatiotavoitteen määrittelemistä: on luontevaa, että

se on Euroopan keskuspankin (EKP:n) asettama inflaatiotavoite. Kutsun EKP:n inflaatiota-

voitteen sisältämää kontribuutiomallia euronormiksi .

Euronormia voi pitää yhtenä sovellutuksena tuottavuusnormista, jossa keskeisen palkanko-

rotusvaran lähteen muodostaa koko kansantalouden tuottavuus. Euronormi kuitenkin poik-

keaa perinteisestä tuottavuusnormista siten, että inflaatio määritellään aiempaa epäsuorem-

min eli EKP:n inflaatiotavoitteen avulla. Koska EKP:n inflaatiotavoite täsmennetään koko

22

euroalueen kuluttajahintojen kehitystä kuvaavan yhdenmukaistetun kuluttajahintaindeksin

avulla, EKP:n inflaatiotavoitteeseen perustuva euronormin määrittelytapa määrittää funk-

tionaalisen tulonjaon muuttumattomana pitävän palkankorostusvaran vain, jos oletetaan että

inflaatiotavoite on sama kuin jokin koko kansantalouden hintojen nousua kuvaavan def-

laattorin, esimerkiksi BKTn deflaattorin, nousuvauhti.

Työmarkkinakeskusjärjestöistä SAK asettui tukemaan euronormin käyttöä vuoden 2001

edustajakokouksessa. Sovitaan yhdessä -asiakirjassa todetaan (s. 18): ”Sopimustoiminnalle

on olennaista se, miten euro-alueella kestävästi sovittaudutaan matalaan inflaatioon, joka

koskee talouden kaikkia osapuolia: työmarkkinoita, yrityksiä, niiden omistajia ja työnteki-

jöitä sekä julkista valtaa.

Talouden tasapainoisen kehityksen ja hintakilpailukyvyn kanssa yhteensopivaa palkkojen ja

muiden työvoimakustannusten nousuvaraa osoittavana ohjenuorana voidaan pitää kansan-

talouden keskimääräistä työn tuottavuuden kasvua ja Euroopan keskuspankin asettamaa

inflaatiotavoitetta.”

Kuten edellä nähtiin, vuoden 1976 edustajakokouksessa suhtautuminen tuottavuusnormiin,

josta euronormi on yksi esimerkki, oli kriittinen. Tuolloin tuottavuusnormin noudattamisen

arvioitiin johtavan selvään alakohtaisten liukumien ja myös palkkaerojen kasvuun. Tuolloi-

sen arvion mukaan liukumien syntymistä voitiin ehkäistä EFO-normia noudattamalla. Tä-

män toki tiedostettiin saattavan johtaa korkeampaan inflaatioon kuin tuottavuusnormia seu-

rattaessa.

Sovitaan yhdessä -asiakirjassa ei painoteta uhkaa liukumien kasvusta samalla tavalla vaan

muun muassa otetaan esille euronormin seuraamisesta syntyvät työllisyysvaikutukset:

”Palkkojen yleinen nousu tulee mitoittaa kansantalouden keskimääräisen työn tuottavuus-

kasvun perusteella, toimialasta ja sen tuottavuuskasvusta riippumatta. Nopeasti kasvavan

alan hyvän kannattavuuden tuomia tuloja voidaan käyttää alan tutkimus- ja kehittämistoi-

mintaan, investointeihin ja uusia työpaikkoja luovaan tuotannon laajentamiseen.”

Vaikka asiakirjassa ei korosteta uhkaa liukumien kasvusta siinä kuitenkin painotetaan (s.37)

ns. muuttuvien palkan osien, esimerkiksi tulos- ja voittopalkkioiden, käyttöä toimiala- ja

yrityskohtaisten kannattavuusvaihteluiden huomioimiseen kun samanaikaisesti pyritään saa-

vuttamaan vakaa palkkakehitys myös toimialojen välillä: ”Kansantalouden vakaudelle tär-

keän vakaan palkkakehityksen turvaamiseksi myös avoimen sektorin suhdannevaihteluissa

palkan kiinteän osan tulisi kuitenkin kehittyä vakaasti. Tällöin ansioiden vaihtelu tulisi koh-

23

distaa ns. muuttuviin palkan osiin, kuten tulos- ja voittopalkkioihin, henkilöstörahastosiir-

toihin sekä muihin liikkuviin, tulosperusteisiin osiin.”

Euronormia voi pitää vallitsevana palkkanormina 2000-luvun alun tupokielessä. Siksi palk-

kanormikeskustelun voi odottaa olevan keskustelua euronormin käyttökelpoisuudesta 2000-

luvun alun tulopolitiikassa.

24

6. YHTEENVETOA

Suomessa palkkanormiajattelun kehittyminen on liittynyt erottamattomasti tulopolitiikan

historiaan. Vaikka tulopolitiikassa ei ole ollut kysymys ainoastaan inflaation hillinnästä ja

funktionaalisen tulonjaon säätelystä, vakaan talouskehityksen saavuttaminen ja ylläpitämi-

nen on ollut tulopolitiikan keskeinen tavoite. Palkkanormin – ja erityisesti tuottavuusnormin

– seuraaminen nähtiin jo 1950-luvulla keinoksi määrittää vakaan talouskehityksen kanssa

sopusoinnussa olevat palkankorotukset. Suomessa palkkanormiajattelun ensimmäiset ke-

hittäjät ja keskustelijat olivat taloustieteilijöitä ja muita asiantuntijoita, jotka saattoivat olla

myös valtiollisen tulopolitiikan kehittäjiä ja ideoijia. Palkkanormiajattelun kehittymisen al-

kuaikoina työmarkkinajärjestöjen rooli oli selvästi vähäisempi kuin tulopolitiikan toteutta-

misen vuosina.

Palkkanormista käyty keskustelu 1950- ja 1960-luvulla kuvastaa osaltaan makrotaloudelli-

sen tarkastelukulman yleistymistä Suomessa. Onhan palkkanormista keskusteleminen pal-

kanmuodostuksen makrotaloudellisten ulottuvuuksien tarkastelua erotukseksi palkanmuo-

dostuksen mikrotaloudellisten piirteiden tarkastelusta.

Samalla kun jo alkuaikoina esitetyissä näkemyksissä kuvastuu palkkanormin seuraamisen

keskeiset tavoitteet, niissä oli esillä myös monia myöhemminkin korostettuja ongelmia.

Tuottavuuden mittaamisen vaikeutta painotettiin. Myös esimerkiksi kysymys, kuinka toimi-

alakohtaiset tai mahdollisesti yrityskohtaiset tuottavuuserot tulisi ottaa huomion palkka-

ratkaisuissa, on ollut esillä jo 1950-luvulta lähtien.

Vaikka palkkanormi on ollut osa tulopolitiikan kieltä oikeastaan koko suomalaisen tulopo-

litiikan historian ajan, minkään palkkanormin soveltamisesta ei muodostunut vakiintunutta

käytäntöä palkkaratkaisuista sovittaessa. Se, että keskitetyissä ratkaisuissa sovitaan suun-

nilleen samansuuruisista palkankorotuksista, ei vielä ole osoitus jonkin palkkanormin käyt-

tämisestä.

Palkkanormeilla on kuitenkin ollut huomionarvoinen asema erityisesti silloin, kun palkan-

saajajärjestöt ovat tehneet arvioita palkankorotusvarasta. Tuottavuusnormin uudelleen mää-

ritteleminen ja korostaminen 1990-luvulla kuvastaa sen vakiintunutta asemaa myös kolmi-

kantayhteistyössä.

Ruotsissa palkkanormin merkitys palkkaneuvotteluissa on ollut merkittävämpi kuin Suo-

messa. Siellä yritettiin soveltaa EFO-normia. Yritys tosin jäi lyhyeksi, mutta EFO-normin

25

muodostaminen työmarkkinajärjestöjen yhteistyönä kuvastaa sitä, että Ruotsissa palkka-

normilla oli ainakin 1970-luvun alkuvuosina keskeisempi asema palkkaratkaisuja hahmo-

tettaessa kuin Suomessa.

Kummassakin maassa taloudellisten olojen epävakaus teki palkkanormien soveltamisen

mahdottomaksi 1970-luvun loppuvuosina ja 1980-luvulla. Sekä Suomen että Ruotsin ko-

kemus antaakin yhden keskeisen opetuksen palkkanormien käyttämisestä: niiden sovelta-

minen on mahdotonta rahataloudellisesti epävakaissa oloissa. Kelluvien valuuttakurssien

yhdistyminen nopeaan kansainväliseen inflaatioon muodostaa hankalimman mahdollisen ta-

loudellisen ympäristön.

Tämä opetus voidaan ilmaista myös toisella tavalla. Palkkanormin soveltamisella pyritään

vakaan talouskehityksen säilyttämiseen. Normin soveltaminen epävakaissa oloissa voi olla

osaltaan ylläpitämässä epävakaata talouskehitystä. Ruotsissa EFO-normin käytöstä palkka-

ratkaisujen tason hahmottajana luovuttiin 1970-luvun lopulla, koska nähtiin normin seuraa-

misen johtavan kohtuuttoman korkeaan inflaatioon (Faxén ym. 1988, 413).

Työmarkkinakeskusjärjestöistä SAK on liittänyt palkkanormin soveltamisen perustavoit-

teen, vakaan talouskehityksen ylläpitämisen, oman yhden ydintavoitteeseensa, solidaarisen

palkkapolitiikan, noudattamiseen. SAK:n näkemykset näiden tavoitteiden saavuttamisen

kannalta parhaasta palkkanormista ovat kuitenkin muuttuneet vuosien kuluessa. Euronormin

tukemista voi tulkita paluuksi tuottavuusnormin tukemiseen EFO-normin tukemisen jäl-

keen. Samalla kun näkemyksessä korostuu pyrkimys yhdistää solidaarinen palkkapolitiikka

matalan inflaation tavoittelemiseen, siinä kuvastuvat EFO-normin käyttöön 1970- ja 1980-

luvulla liittyneet ongelmat.

26

7. PARI SANAA TULEVAISUUDESTA

Tällä hetkellä palkkanormiajattelun tulevaisuus Suomessa on hämärän peitossa. Pohdittaes-

sa vakaata talouskehitystä tukevien palkkanormien käytön järkevyyttä euro-Suomessa yh-

deksi lähtökohdaksi kannattaa ottaa ehkä tärkein suomalaisen tulopolitiikan historian anta-

ma opetus: perusedellytys palkkanormin seuraamiselle on rahataloudellisesti vakaa toimin-

taympäristö.

Siksi yksi oleellinen kysymys tulevaisuuden kannalta on: voidaanko talous- ja rahaliiton

muodostamia rahataloudellisia puitteita pitää jonkun palkkanormin seuraamisen kannalta

riittävän vakaina?

Jos tähän kysymykseen annetaan kielteinen vastaus, kiistetään – samalla kun kiistetään

palkkanormiajattelun järkevyys euromaailmassa - myös talous- ja rahaliiton järkevyys ta-

loudellisena projektina. Vaikka keskeiset valuutat kelluvat, nykyisenkaltaisia rahataloudel-

lisia oloja voidaan pitää palkkanormiajattelun elinvoimaisuuden kannalta otollisimpina kuin

kertaakaan sitten Bretton Woods -aikakauden parhaiden päivien. Keskeisten valuuttojen

kelluminen muodostaa luonnollisesti ongelman. Jos kuitenkin kellumista pidetään syynä hy-

lätä palkkanormiajattelu euroaikakaudella, kyseenalaistetaan samalla mahdollisuudet tavoi-

tella riittävää rahataloudellista vakautta talous- ja rahaliiton puitteissa.

Siten syitä palkkanormiajattelun hylkäämiseen täytyy etsiä muualta kuin taloudellisen ym-

päristön sopimattomuudesta. Palkkanormiajatteluun kriittisesti suhtautuvissa viimeaikaisis-

sa puheenvuoroissa näin onkin poikkeuksetta tehty. Useimmat kriittiset puheenvuorot ovat

kuitenkin olleet ensisijaisesti suunnilleen samansuuruisiin palkankorotuksiin perustuvien

(keskitettyjen) palkkaratkaisujen arvosteluja. Palkkanormin kritiikki on luonnollinen seura-

us tällaisesta kritiikistä. Tulevassa keskustelussa eron tekeminen toisaalta palkkanormin

mukaisten ja muiden samansuuruisiin palkankorotuksiin perustuvien palkkaratkaisujen vä-

lillä on oleellista. Jos erottelua ei tehdä, palkkanormiajattelulle annetaan liian suuri merkitys

ainakin suomalaisen tulopolitiikan historiassa.

Jos hyväksytään palkkanormin käyttö tulopolitiikan apuna ja arvioidaan talous- ja rahaliiton

takaavan normin noudattamisen kannalta riittävän vakaat rahataloudelliset olot, avoimeksi

kysymykseksi jää sopivimman palkkanormin valitseminen. Vaikka euronormi onkin luonte-

va valinta, se ei edellä esitetyn historiallisen katsauksenkaan perusteella ole ainoa ajatel-

tavissa oleva vaihtoehto.

27

EFO-normia ei ole koskaan yritetty noudattaa taloudellisessa ympäristössä, jossa vallitsisi

rahataloudellinen vakaus. Epävakaat rahataloudelliset olot olivat keskeisin syy EFO-normin

hylkäämiseen. On myös vaikeata nähdä, miksi EFO-malliin sisältyvä yksi perusoivallus –

talouden jakaminen avoimeen ja suljettuun sektoriin – voitaisiin kokonaan unohtaa. Histori-

allisen katsauksen valossa kysymys ”parhaasta” euroaikakauteen sopivasta palkkanormista

on edelleen avoin.

28

LÄHTEET

Aukrust, O. (1970), PRIM I: A Model of the Price and Income Distribtution of an Open

Economy, The Review of Income and Wealth, No. 1, March.

Aura, T. (1952), Talouspolitiikan tehtävistä ja mahdollisuuksista, Kansantaloudellinen ai-

kakauskirja 3/1952, 157-170.

Edgren, G., K.-O. Faxén ja C.-E. Odhner (1973), Lönebildning och samhällsekonomi,

Rabén & Sjögren, Stockholm.

Faxén, K.-O., C.-E. Odhner ja R. Spånt (1988), Lönebildningen i 90-talets samhällsekono-

mi, Rabén & Sjögren, Stockholm.

Helelä, T., P. Grönlund ja A. Molander (1965), Muistio palkkaneuvotteluja varten, Suomen

Pankki Sarja D:12 Monistettuja tutkimuksia, Helsinki.

Helelä, T. ja J. Paunio (1965), Tulopolitiikan perusteista ja suuntaviivoista, kirjassa Suvan-

to, A. ja J. Vesikansa (toim.) (2002), Modernismi taloustieteessä ja talouspolitiikassa,

Gaudeamus, Helsinki.

Hetemäki, M. ja M. Sovala (1991), Talouspolitiikan tekijä – Erik Törnqvistin haastattelu,

Kansantaloudellinen aikakauskirja 2/1991, 208-222.

Kivinen, P. (1952), Täystyöllisyys ja inflaationvaara, Kansantaloudellinen aikakauskirja

3/1952, 171-201.

Komiteanmietintö 1951:13, Vakauttamisohjelma, Helsinki.

Komiteanmietintö 1967:B1, Talousneuvoston mietintö tulopolitiikan kehittämisestä, Hel-

sinki.

Liinamaa, K. (1972), Tulopoliittiset järjestelmät ja vakautus, raportissa Jyväskylän Talvi

1972: Tulopolitiikka ja työtaistelut, Jyväskylä.

Luoma, V. (1954), Rahapalkoista ja tuottavuudesta, Kansantaloudellinen aikakauskirja

2/1954, 159-174.

Molander, A., H. Aintila ja J. Salomaa (1970), Vakautuksen vaikutus hinta ja palkkatasoon,

Sitra Sarja B N:o 5, Helsinki.

Pekkarinen, J. ja J. Vartiainen (1995), Suomen talouspolitiikan pitkä linja, 2. painos,

WSOY, Juva.

SAK (1954), SAK:n vuosikirja, Helsinki.

29

SAK (1956), SAK:n vuosikirja, Helsinki.

SAK (1976), Katsaus työehtosopimustoimintaan ja työehtosopimuspoliittinen ohjelma,

Gummerus, Jyväskylä.

SAK (1991), Sopimuspoliittinen selonteko, SAK:n 14. edustajakokous, SAK, Helsinki.

SAK (2001), Sovitaan yhdessä, SAK, Helsinki.

Sovala, M. (1991), Suomalaisen tulopolitiikan ensivaiheet, Työpaperi 4.6.1991.

TASKU (1975), Inflaatio, Helsinki.

TUPOSETO (1985), Tulopoliittiset ratkaisut vuosina 1950-1984, Valtioneuvoston kanslian

julkaisusarja 1985/3, Helsinki.

TUPOSETO (1995), Inflaatioraportti, Tulopoliittinen selvitystoimikunta 5.4.1995, Helsinki.

TUPOSETO (1998), Näkökohtia palkanmuodostuksesta ja sopimustoiminnasta euro-olois-

sa, Tulopoliittinen selvitystoimikunta 18.12.1998, Helsinki.

Vanhala, M. (2002), Markkinavetoisella palkanmuodostuksella työllisyys ylös, puheenvuo-

ro Pohjanmaa-seminaarissa Ostrobotnialla 22.10.2002.