Michel Foucault’n

kaksi historiaa-

Historiateorian

kysymyksiä

Matti Peltonen/HYKL. 2014

Michel Foucault’n nykyinen ristiriitainen kuva teoreetikkona:

Foucault’n ”kypsän” vaiheen töiden (Tarkkailla ja rangaista, Seksuaalisuuden historia) arvovalta yhteiskuntatieteiden piirissä;

Foucault’n otten hahmottaminen kuitenkin on varsin yksipuolista – esitellään yleensä vain diskurssiteoreetikkona erään varhaisen teoksen (Sanat ja asiat, 1966) nojalla, ”sosiaalihistoriallisempi” Foucault on jäänyt sivuun etenkin hänen kuolemansa (1984) jälkeisenä aikana;

Samalla myös historiallisempi Foucault – joka itse on merkittävä osa ”historiallista käännettä” yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä! – jää vaille huomiota;

seuraus: metodologisessa ja metodikirjallisuudessa syntynyt

vinoutunut ja yksipuolinen kuva Foucault’n tutkimusotteesta

jatkoa edelliseen… Kuvaava esimerkki: koko 1990-luvun

”metodikirjallisuus” yhteiskuntatieteissä ja kulttuurintutkimuksessa lähestulkoon vaikenee hänen keskeisestä käsitteestään, dispositiivista (dispositif) (väite koskee erityisesti englanninkielistä kirjallisuutta).

Käännösongelma: englanninkielisissä Foucault-käännöksissä hänen metodologinen käsitteensä dispositiivi käännetty eri tavoin, mikä kätkee käsitteen merkityksen ja tekee monet tekstit jopa mahdottomiksi ymmärtää (apparatus, deployment, machinery, construct jne)

Yhteenveto: Foucault’lle annetut ”vieraat” roolit: 1) idealistinen filosofi joka on vajoamassa solipsismiin; 2) vahvan konstruktivismin kehittäjä; 3) tekstianalogian legitimoija.

Tätä Michel Foucault ei tarkoittanut!

Esimerkki Foucault’n ymmärtämisestä sosiaalisen konstruktionismin vahvan version kehittäjänä: amerikkalainen kulttuurihistorioitsija Patricia O’Brien esitteli Foucault’n ajattelijana, joka väittää: ”Valtio, ruumis, yhteiskunta, seksi, sielu, talous eivät ole kiinteitä esineitä, ne ovat diskursseja.” ( Patricia O’Brien:

”Michel Foucault’s History of Culture”. In: Lynn Hunt (ed.): The New Cultural History. 1989, 36).

Foucault itse puolestaan esitti päinvastaista esimerkiksi luentosarjassaan Californiassa 1983: ”Sillä kun minä sanon tutkivani hulluuden,

rikollisuuden tai seksuaalisuuden ’problematisointia’, se ei ole keino kieltää näiden ilmiöiden olemassaoloa. Päinvastoin olen halunnut osoittaa, että nimenomaan jotain olemassa olevaa on otettu yhteiskunnallisesti säädeltäväksi tietyllä hetkellä. Minun kysymykseni on tämä: Miten ja miksi hyvin erilaisia asioita kerättiin yhteen, määriteltiin, analysoitiin ja hoidettiin esimerkiksi ’mielisairautena’. ” [Michel Foucault: Fearless Speech 2001]

Foucault’n tuotannon kaksi puolta:

1. ”Sosiaalihistoria” [”kokemuksen historia”]:Hulluuden historia 1961

Klinikan synty 1963Tarkkailla ja rangaista 1975Seksuaalisuuden historia 1976-84

2. ”Aatehistoria” [puhdas tieteen historia]:Sanat ja asiat 1966

Tiedon arkeologia 1969 (ed. teoksen metodista mutta vähän muustakin!)Diskurssin järjestys 1970 (virkaanastujaisluento)

Esimerkki Foucault’n tulkinnasta omasta lähtökohdastaan vuodelta 1967:

"Diskurssien autonomisen kerroksen kuvaamisesta ei ole mitään hyötyä, ellei sitä suhteuteta käytäntöjen, instituutioiden ja sosiaalisten suhteiden kerrokseen. Juuri tämä suhde on aina kiinnostanut minua." (Michel Foucault: “On the Ways of Writing History”. Essential Works of Foucault, vol. 2, 1998 [orig. 1967!], 284-5).

…toinen suora lainaus: “Vankilatutkimuksessa, kuten muissakin

varhaisissa tutkimuksissani, tarkoitus ei ollut analysoida ‘instituutioita’, ‘teorioita’ tai ‘ideologioita’, vaan käytäntöjä – tarkoituksena ymmärtää mikä tekee niistä hyväksyttäviä tiettynä hetkenä; lähtien siitä oletuksesta että tällaisia käytäntöjä eivät ohjaa vain instituutiot ja määrää vain ideologiat tai käytännölliset olosuhteet – olipa näiden elementtien rooli mitä tahansa – vaan, tiettyyn rajaan saakka, käytännöillä on oma erityinen säännöllisyy-tensä, logiikkansa, strategiansa, itsestään selvyytensä ja ‘mielensä’.”(Michel Foucault: “Questions of Method”. Essential Works of Foucault, vol. 3, 225).

Väliyhteenveto: Foucault artikuloima oma

tutkimusotteidensa ryhmittely tuo esille: - ettei hän pitänyt ”tavanomaista

aatehistoriaa” riittävänä lähestymistapana (vaan sitä piti eri tavoin täydentää);

- että hän käytti erittäin heterogeenistä lähdemateriaalia (päinvastoin kuin monet ”diskurssiteorian” soveltajat);

- että dispositiivi on keskeinen käsite hänen työssään (eikä diskurssin käsite kata sitä, vaan on pelkästään osa siitä);

- että hän oli tutkimuskohteensa kuvauksissa johdonmukainen ainakin 1960-luvun puolivälistä kuolemansa (1984) saakka.

Mikä se dispositiivi oikein on? Käsittteen hahmottamisen vaikeuksia:

Foucault ei ole kirjoittanut laajasti ”sosiaali-historiallisemmasta” lähestymistavastaan;

Mutta haastatteluista ja luennoista löytyy kuitenkin johdonmukaisesti vuosikymmenestä toiseen samalla tavalla määritelty tutkimusote: dispositiivit diskurssien ja käytäntöjen muodostamina historiallisina kokonaisuuksina;

Dispositiivissa yhdistyy historiallisessa tilanteessa diskursiivisia ja ei-diskursiivia elementtejä (diskursseja ja käytäntöjä), joita Foucault itse ei koskaan pitänyt samana asiana.

Michel Foucault: Power/Knowledge. Selected Interviews and Other Wri-

tings 1972-1977. Ed. Colin Gordon. The Harvester Press 1980, 194-5. ”Se, mitä olen yrittänyt tavoittaa tällä käsitteellä, on

ensinnäkin täysin heterogeenisen diskurssien, instituutioiden, arkkitehtonisten muotojen, sääntelypäätösten, lakien, hallinnollisten toimenpiteiden, tieteellisten lausuntojen sekä filosofisten, moraalisten ja filantrooppisten ehdotusten kokonaisuus – lyhyesti yhtä paljon sanotun kuin sanomatta jääneenkin tavoittaminen. … Toiseksi se mitä haluan identifioida dispositiivilla on juuri yhteys näiden heterogeenisten elementtien välillä. Siten tietty diskurssi voi ilmetä tiettynä aikana jonkin instituution ohjelmana, ja toisena hetkenä olla oikeuttamassa tai kätkemässä tiettyä käytäntöä, joka itse vaikenee, tai tietoisena uudelleentulkintana tälle käytännölle, avauksena jollekin uudelle rationaalisuuden kentälle. … Kolmanneksi, tarkoitan dispositiivilla muodostumaa, jonka päätehtävä on tiettynä ajankohtana vastata johonkin kipeään tarpeeseen.”

Miksi Foucault’n ”sosiaalihistoriallinen” tutkimusote ei viehätä?

Diskurssiteoria saanut pääosan ja siihen liittyvät eksoottiset termit (tiedon) arkeologia ja (vallan) genealogia ovat hurmanneet monet Foucault-teoreetikot;

Mutta huomaa että Foucault’n oma diskurssiteoria myös poikkeaa niin paljon ”tavanomaisesta aatehistoriasta”, että sen soveltamisella saavutetaan usein mielenkiintoisia tuloksia;

Foucault kirjoitti itse laajasti tieteenhistoriasta ja siinä soveltamastaan otteesta;

Dispositiivi-termiä ei ole käännetty johdonmukaisesti ja se on kadonnut lukijoilta näkyvistä.

Tarkkailla ja rangaista - suomennoksessa (1980) käytetään Foucault’n dispositif-termistä

ainakin seuraavia käännöksiä: elin järjestelmä järjestely järjestys laite laitos laitteisto keino

kokonaisuus koneisto muoto rakennelma tapa toimenpide väline välineistö

Lisää syitä F:n hankaluudelle: Dispositiivi vaikeasti ymmärrettävä käsite,

koska yhdistää ”henkeä” ja ”materiaa” – diskursseja ja käytäntöjä (vrt. Max Weberin käsite ”henki” tai ”eetos” joka on ymmärretty yleisesti samasta syystä myös väärin yhteiskuntatieteellisessä kirjallisuudessa vaikeutensa takia [vt. Peltonen 1987];

Monissa yhteiskuntatieteissä ironisista postmodernistisista pyrkimyksistä huolimatta halutaan pitää kiinni universaalin tieteen ideasta ja luulotellaan, että kehitellään ylihistoriallisia käsitteitä ja teorioita (neutraaleja ”työkaluja” tyyliin ”dekonstruktio”); Foucault sijoitti aina analyysinsä kontekstiinsa.

Vuoden 1983 luentosarjasta taas: ”Jotkut ovat tulkinneet tällaisen ajattelun

’historiallisen idealismin’ muotona, mutta minun mielestäni sellainen analyysi on aivan toisenlaista. Sillä kun minä sanon tutkivani hulluuden, rikollisuuden tai seksuaalisuuden ’problematisointia’, se ei ole keino kieltää näiden ilmiöiden olemassaoloa. Päinvastoin olen halunnut osoittaa, että nimenomaan jotain olemassa olevaa on otettu yhteiskunnallisesti säädeltäväksi tietyllä hetkellä. Minun kysymykseni on tämä: Miten ja miksi hyvin erilaisia asioita kerättiin yhteen, määriteltiin, analysoitiin ja hoidettiin esimerkiksi ’mielisairautena’. ” (Foucault 2001, 171).

Mitä sillä on väliä? Miksi kaikki eivät saisi lukea Foucault’ta ihan niin kuin sattuu miellyttämään?

- tieteessä ihmisiä ei siteerata mielivaltaisesti, vaan mieluummin tarkasti (koska löytyy myös auktoriteetteja, jotka ovat kirjoittaneet siten kuin monet olisivat halunneet Foucault’n kirjoittaneen!)

- on myös eettisesti väärin valjastaa Foucault legitimoimaan tutkimusotteita, joita hän julkilausutusti vastusti!

- jos yhteiskuntatieteilijät haluavat rajoittua ”aatehis-torialliseen” tutkimusotteeseen (diskurssianalyysiin), se olisi hyvä tehdä tietoisesti, sillä muuten jää se kuva, että he ajattelevat maailman koostuvan pelkistä diskursseista! (tietoteoreettisen ”skarppaus” sosiaalisen konstruktivismin vahvan version suuntaa tarpeen).

...jutun ”moraali” kurssin kannalta...

Pitää suhtautua kriittisesti usein vain vähäisellä tieteellisellä asiantuntemuksella, mutta suurella kaupallisella kunnianhimolla toimivien kansainvälisten kustannusyhtiöiden tuottamiin teoria- ja metodioppaisiin; osa markkinoilla olevista tuotteista ei ole aivan sitä mitä niiden odottaisi olevan.

Ikävä kyllä tämä koskee myös arvostettuja ns. akateemisia kustantajia…

..ja aivan erityisesti voi pohtia (esim. lukiessa brittisosiologien esityksiä Foucault’n ”metodista”:

Miksi Foucault olisi nimittänyt töitään ”historioiksi” (ja itseään joskus mieluummin historiantutkijaksi kuin filosofiksi), jos hänen tutkimusotteensa ei olisi ollut jossain ei-triviaalissa mielessä historiallinen?

Miksi itseään diskurssiteoreetikkoina pitävät eivät ota Foucault’n diskurssia (omasta tutkimusotteestaan) todesta?

Asiasta enemmän:

Michel Foucault’n historiallisesta ajattelusta. Historiallinen Aikakauskirja 106:2, 2008, 167-177.

From discourse to dispositif : Michel Foucault's two histories. Historical reflections/ Reflexions historiques 30 (2004) : 2, 205–219.

Kapitalismi, uskonto ja elämänkäytäntö. Max Weberin esseestä "Protestanttinen etiikka ja kapitalismin 'henki'". Sosiologia 24, 1987:2, 97–111.