Hallava

Pääkirjoitus Vaikka koulujen alku on käsillä ja hevosetkin jättävät laitumen

tältä vuodelta, ei kesä ole vielä ohi. Ei alkuunkaan. Tästä syksystä

tulee vuosisatojen paras intiaanikesä. Hellettä on luvattu pitkälle

syksyyn ja järvissäkin voi polskutella niin paljon kuin sielu sietää.

Tietysti me olemme täällä Hallavassa ottaneet tämän huomioon!

Järjestämme tulevan syksyn aikana niin uittoreissuja kuin

maastoestetuntejakin. Lisäksi olen suunnitellut aivan erityisen

tunnin keskiviikolle. Tuolla tunnilla päästään tutustumaan

lännenratsastuksen saloihin ja harjoitellaan jousiammuntaa

hevosen selästä. Kuulostaako hauskalta?

Helteistä loppukesää toivottaen,

Aleksi

Hahmot

Aleksi Valma Salli Alana

Janelle Nanna Emppu Topias

Eevi-Sofia Sandra Miro lopetti Reetta lopetti

Kesätarinoita

8. Kuin kaksi marjastajaa

Torstai, 23. heinäkuuta 2015

[…]

Paluumatka laitumelle saattoi alkaa. Nikita seurasi minua

halukkaasti. Se tiesi aivan takuuvarmasti, minne olin sitä

viemässä, eikä aikaillut.

Minä kuitenkin päädyin aikailemaan. Ihan vahingossa.

Löysin mitä mainioimman metsämansikka-apajan ihan vain

vilkaisemalla tien sivusta erkanevan, käytönpuutteesta

pöpeliköityneen polun suuntaan. Polun laidassa pienen pienet

punaiset marjat vain odottivat poimijaansa. Ajatuksissani

sukelsin lapsuuden kesiin, joina rymysimme veljieni kanssa

mummun ja papan pihassa. Kolusimme kaikki pihan sopukat

läpi metsämansikoiden toivossa.

Astahdin polun suuntaan ja nykäisin Nikitan perääni. Tamman

ilme oli paperille kirjattuna kutakuinkin "mitä nyt taas", mutta

kiltisti se seurasi minua. Kun kumarruin poimimaan marjoja,

Nikitakin ymmärsi eväshetken koittaneen. Tamma alkoi nyhtää

polkua reunustavaa nurmea suuhunsa.

Siinä me kyykistelimme ihan kahdestaan, autuaina

löytämistämme kesäherkuista.

Ja sitten tuli Nanna, joka oli matkalla Tinttua katsomaan. Siinä

puskassa pyllerehtäessäni kuulin lähestyvät askeleet ja

ymmärsin ajatella, miten typerältä toimintamme näyttäisi.

Suoristauduin rivakasti ja käännyin pois pusikosta - ja kohtasin

Nannan suuret silmät, ihmettelevän ilmeen ja hymyn suuntaan

nykivät suupielet.

"Täällä on metsämansikoita", selitin. "Haluatko?"

En tuntenut tyttöä hyvin, mutta hänen naurunsa kuulosti

mukavalta ja tarttuvalta. Olin nähnyt tytön jutustelevan

hyväntuulisena ystäviensä kanssa aiemminkin, mutta olin silti

päätynyt pitämään häntä jokseenkin, hmm, kenties rujon

kuorensa alla jopa hieman surumielisenä henkilönä. Sitä

ilahtuneempi olin, kun tyttö osoittautui kuvitelmieni vastaisesti

hyväntuuliseksi ja rennoksikin. Muistutin jälleen kerran itseäni

siitä, miten vähän ulkokuori ihmisestä kertoi.

"Näin Nikitan hännän jo kauempaa matkan varrelta ja ajattelin,

että nytkö se on karannut, mutta siellähän te molemmat

pyöritte kuin kaksi marjastajaa konsanaan", Nanna hymähti ja

otti vastaan muutaman tarjoamani marjan. "Mm, nämähän

maistuu ihan kesältä."

"Eikö? Niin minustakin", hymyilin.

Lähdimme yhdessä kulkemaan kohti isopeltoa.

» Eevi-Sofia

Episodi 5

Keskiviikko, 27. toukokuuta 2015

[…]

Me keksittiin mennä jokeen kahlaamaa, Alanan inspiroimana.

Tai Minca ja Huhu saisivat ratsastajineen kahlata, mä ja Palle

pysyttäisiin visusti rannalla, sillä mä olin juuri selvittänyt kovalla

työllä hepan vuohiskarvat, enkä halunnut kyllä omiakaan

jalkojani kastella.

Me saavuttiin Pronssijoen penkalle. Maassa oli kavionjälkiä,

Alana ja Fae olivat varmaan menneet tästä. Huhu meni veteen

muitta mutkitta ja kumartui puhaltamaan pintaan kuplia. Sallilla

oli isompi työ saada varovaisempi Minca kahlaamaan, mutta

kyllä pikkuponikin pian innostui loiskuttamaan vettä

etukavioillaan.

Palle päätti, että mitä pienet edellä, sitä isot perässä, ja kiskoi

tarmokkaasti vesirajaan.

- Ei, sä et kastaudu, varoitin hevosta. Mutta Palle oli toista mieltä.

Se käveli päättäväisesti veteen ja kasteli vuohiskarvansa, joiden

parissa mä olin viettänyt ihan muutaman hetken. Mä jouduin

seisomaan ihan juuri ja juuri rannan hiekalla ja käsivarsi

ojennettuna, etten joutuisi uimasille itsekin.

- Okei sitten, mutta ei yhtään pidemmälle, mä en muuten kastele

kenkiäni, vannoin.

Toisin kävi.

- Nyt Miro saa kylmää kyytiä, Sandra ehti sanoa, ennen kuin

Palle kiskaisi päänsä alas. Mä olin jo valmiiksi huterassa

asennossa, joten läiskähdin lankkuna veteen.

Se tunne, kun huppari ja kollarit kastuvat läpimäriksi ja tuntuvat

painavan tuhat kiloa. Ja vesi on jääkylmää. No, ei ainakaan tulisi

kuuma. Mä nousin vedestä märkänä kuin uitettu koira ja

vihaisena. Salli ja Sandra suorastaan ulvoivat naurusta, Salli ihan

nojasi Mincan kaulaan saadakseen naurultaan henkeä.

- Kehtaattekin, ärähdin. Mutta sitten Palle taas kerran katsoi

mua hellyyttävän viattomasti otsatukkansa lomasta suoraan

silmiin. Munkin oli pakko nauraa. Oli pakko antaa lurjukselle

anteeksi - vain tämän kerran.

» Miro

Juhannusyö

Lauantai, 20 kesäkuuta 2015

Oli juhannusyö. Olin oikeastaan aika lapsellinen teini, kun muita

ei ollut paikalla. Mutta vaikken enää juossutkaan nakuna pelolla

näkeäkseni tulevan sulhaseni, en silti voinut vastustaa kiusausta

kerätä kukkasia ja katsoa veteen keskiyöllä kesämekossa.

Juhannuksen yöilma oli vain liian taianomainen sängyssä

vietettäväksi. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus, iltakaste kutitti varpaita

ja vesi oli ihanan lämmintä. En ollut tietenkään pysynyt kotona

edes yömaaston jälkeen, vaan olin lähtenyt seikkailemaan

ulkoilmaan. En tasantarkkaan tiennyt missä olin, mutta jossain

päin lähellä Hallavaa, sillä olin kuulevani Pronssijoen hiljaista

helinää. Mutta annoin kohtalon viedä, menen sitten sinne,

minne vain eksyn.

Kävelin pitkän matkaa helppokulkuista metsää pitkin. Pihlajan

takana solisi joki ja mitä enemmän kävelin, sitä enemmän ääni

voimistui. Kädessäni oli keltaisia, sinisiä, violetteja ja punaisia

kukkia. Laittaisin ne kotiin tullessani tyynyn alle, jos löytäisin

enää koko yönä kotiin. Mutta mikäli en löytäisi, se ei haittaisi.

Nukkuminen taivasalla ei olisi mikään ongelma. Olisi suolaisen

suloista löytää itsensä aamulla metsästä nähdessään ihanaa

unta tulevasta sulhosta. Miten keijumaista se olisikaan. Tumma

pitkä mies, salaperäinen hymy.. Minun lapselliset kuvitelmat

saivat minut hykertelemään. Noh, aina sai unelmoida.

Aloin kastua, sillä huomasin että oli alkanut sataa. Hiukseni

tulivat kiharalle ja mekkoni kastui, mutten välittänyt ollenkaan,

sillä sade oli ihanan viileä. Olin vähän huurrehumalassa, lähinnä

ajatukseni olivat sekaisin, mutta suloisella tavalla. Olin kuin

pikkupäissään oleva eloveena - tyttö, jos niin voisi minua

kuvailla.

Huomasin tutun punaisen rakennuksen ja tarhoja. Olin

ilmeisesti tullut maalaismiehen tieltä päin ja oikaissut metsän

kautta, jolloin olin päätynyt Hallavaan. Minusta alkoi tuntua, että

humala katosi jäljettömiin, sillä ajatukseni alkoivat selkeäntyä.

Kävelin lähemmäksi tallia ja katsoin isolle laitumelle. Huhu oli

kauempana muista hevosista ja nosti nyt korvansa pystyyn, kun

oli huomannut minut. Hyppäsin aidan yli helmat hulmuten.

Huhu ravasi luokseni ja alkoi höristä. Muut hevoset nostivat

päänsä ruohikosta ja muutama alkoi kävellä lähemmäksi.

Hevoset näyttivät kauniilta, vähän märkine harjoineen, jotka

leijuivat tuulessa. Minä suukotin Huhun turpaa ja halasin

tamman kaulaa pitkään. Makasin sen selässä ja rapsuttelin

välillä muitakin hevosia. Tunsin olevani hyvin onnellinen. Ihana,

juhannus yö ja hevoset. Sekä tietenkin minä, unelmoimassa

tummasta miehestä salaperäinen hymy kasvoillaan...

» Sandra

Haastattelu teksti: Valma

» ylläpitoponina Huhu

» treenaa Klikkiä

» 16-vuotias

» asuu pappilassa

- Minulla oli kokemusta muutama vuosi virtuaalitalleilusta,

mutta foorumin käytöstä ei ollut kokemusta kuin muutama

vajaa kuukausi. Hallavan foorumi oli kuitenkin sen verran

helppokäyttöinen ja selkeä, ettei ongelmia sen kanssa ilmennyt

juuri ollenkaan.

- Tarkkailin muutaman päivän Hallavan menoa, ennen kuin

lähetin yksärihakemuksen. Hallava vaikutti heti

persoonallisemmalta ja lämminhenkisemmältä tallilta kuin

muut, jossa olin ennen ollut. Kuvituskin oli hienoa, josta iso

peukku Aleksille. Hallava vaikutti heti vaihtoehdolta, jossa

viihtyisin pitkään.

- Vastaanotto oli hyvin lämmin, ja tervetullut olo tuli välittömästi.

Muut ottivat minut ilolla vastaan, ja sopeuduin nopeasti muiden

sekaan tallilaiseksi.

- Tiivis yhteishenki, ja se, että kaikki viihtyivät toistensa seurassa,

sekä persoonalliset hahmot, jotka kaikki ovat erillaisia

verrattuna toisiinsa. Muissa talleissa mennään ehkä enemmän

ruskeahiuksiset ponnari-päät kaavalla

-Viihtyisä, lämminhenkinen, ja iloinen poppoo, josta kaikki saavat

varmasti jotain irti.

Erityismaininta

Kiitokset