saharov-palkinnon saajien kirja - … · useimmiten heidän ajatustensa, vakaumustensa,...
Post on 11-Jun-2018
217 Views
Preview:
TRANSCRIPT
Vuosi 2013 oli antoisa ja poikkeuksellinen vuosi Saharov-palkinnolle. Neljä
Saharov-palkittua saapui Strasbourgiin vastaanottamaan palkintonsa: ensin huh-
tikuussa Damas de Blanco -ryhmä, sitten heinäkuussa Guillermo Fariñas ja lopuksi
lokakuussa Aung San Suu Kyi. Heille kaikille oli myönnetty Saharov-palkinto joita-
kin vuosia aiemmin, Aung San Suu Kyille jo yli 20 vuotta aiemmin. He eivät olleet
odottaneet näin kauan omasta tahdostaan. Heidän maidensa viranomaiset olivat
estäneet heitä tulemasta vastaanottamaan palkintojaan peläten heidän lannis-
tumatonta rohkeuttaan, heissä henkilöityvää sananvapautta ja heidän kykyään
sytyttää toivon liekki kaikissa demokratiaan uskovissa.
Vuoden 2013 palkinnonsaaja oli iältään kaikkien aikojen nuorin. Marraskuun
20. päivänä kuusitoistavuotias Malala Yousafzai piti riipaisevan puheen lasten
oikeuksien puolesta ja korosti erityisesti tyttöjen oikeutta koulutukseen. Kuten
muutkin palkinnonsaajat hän oli maksanut kovan hinnan vastustettuaan oman
aikansa taantumuksellisia. Hänen taistelunsa oli lähellä johtaa hänen kuo-
lemaansa, ja se pakotti hänet maanpakoon. Malala vastaanotti palkintonsa
Saharov-palkinnon 25-vuotistilaisuudessa aiempien palkinnonsaajien läsnä
ollessa. Tämä symboloi upeasti Saharov-palkinnon verkostoa: Malalan nuoruus
yhdistettynä muiden palkittujen elinvoimaan!
Vuosi 2013 oli näin ollen rohkaiseva vuosi. Meidän ei kuitenkaan tule sulkea sil-
miämme. Vuonna 2014 jatkuvat edelleen konfliktit, joiden uhreja vainotaan
useimmiten heidän ajatustensa, vakaumustensa, sukupuolensa tai vähemmis-
töön kuulumisensa vuoksi. Useat palkinnonsaajat eivät edelleenkään ole voineet
noutaa palkintoaan. Yksi vuoden 2011 palkinnonsaajista, Razan Zaitouneh, on
siepattu Syyriassa. Hänestä ei ole kuultu mitään. Nasrin Sotoudeh ja Jafar Panahi
ovat edelleen kotiarestissa Iranin hallituksen määräyksestä. Kiinan hallitus pyrkii
hellittämättä vaientamaan Hu Jian. Vuonna 2014 vaientaminen uhkaa edelleen
niitä, jotka puolustavat mielipiteenvapautta.
Myöntäessään tänä vuonna palkinnon yksimielisesti valitulle Denis Mukwe-
gelle Euroopan parlamentti palkitsee asialleen omistautuneen lääkärin ja ennen
kaikkea rauhan puolestapuhujan. Kyseessä on lääkäri, joka ei hoida ainoastaan
ruumiin vammoja vaan joka taistelee naisten ihmisarvon puolesta. Alueella, jossa
raiskaus on sodan ja terrorin ase, ja maailmassa, jossa naisten vapautta rajoitetaan
yhä enemmän, hänen sitoutumisensa ja rohkeutensa ovat esimerkillisiä.
ESIPUHE
Martin Schulz
Euroopan parlamentin puhemies
Suuri määrä muuta tietoa Euroopan unionista on käytettävissä inter-
netissä Europa-palvelimen kautta (http://europa.eu).
Luxemburg: Euroopan unionin julkaisutoimisto, 2014
ISBN 978-92-823-5584-8
doi:10.2861/58874
© Euroopan unioni, 2014
Tekstin jäljentäminen on sallittua, kunhan lähde mainitaan.
Printed in Belgium
PAINETTU KLOORIVALKAISEMATTOMALLE PAPERILLE (ECF)
SAHAROVPALKINTO Vuonna
1988 Nelson Mandelalle ja Anatoli Martšenkolle
myönnetty ensimmäinen mielipiteenvapauden
Saharov-palkinto on Euroopan unionin merkittävin
kunnianosoitus ihmisoikeuksien puolustajille. Sen
avulla annetaan tunnustusta yksittäisille ihmisille,
ryhmille ja järjestöille, jotka ovat edistäneet merkit-
tävästi ihmisoikeuksia. Palkinnon ja siihen liittyvän
verkoston tarkoituksena on tukea palkinnonsaajia,
jotta he pystyvät toimimaan asiansa puolesta entis-
täkin paremmin.
Palkinnonsaajat ovat olleet toisinajattelijoita,
poliittisia johtajia, toimittajia, asianajajia, kansa-
laisaktivisteja, kirjailijoita, äitejä ja vaimoja sekä
vähemmistöjen johtajia. Palkinnon saajien joukossa
on myös terrorismin vastainen ryhmä, rauhanaktivis-
teja, kidutusta vastustava aktivisti, pilapiirtäjä, kauan
vankeudessa ollut mielipidevanki, elokuvaohjaaja,
koulutuksen puolesta taistellut lapsi ja jopa YK
järjestönä. Saharov-palkinnolla annetaan erityisesti
tunnustusta sananvapauden ja demokratian edistä-
misestä, vähemmistöjen oikeuksien turvaamisesta
sekä kansainvälisen oikeuden ja oikeusvaltioperiaat-
teen toteuttamisesta.
Euroopan parlamentti luovuttaa 50 000 euron arvoi-
sen Saharov-palkinnon Strasbourgissa pidettävässä
juhlaistunnossa vuoden loppupuolella. Kukin poliit-
tinen ryhmä tai vähintään 40 parlamentin jäsentä
voi ehdottaa Saharov-palkinnon saajia. Ehdokkaat
esitellään ulkoasiainvaliokunnan, kehitysyhteis-
työvaliokunnan ja ihmisoikeuksien alivaliokunnan
yhteiskokouksessa, ja varsinaisten valiokuntien
jäsenet valitsevat äänestyksessä kolme ehdokasta.
Palkinnonsaajien lopullisen valinnan tekee Euroopan
parlamentin puhemiehen johtama puheenjohta-
jakokous, jossa ovat mukana parlamentin kaikkien
poliittisten ryhmien johtajat. Näin palkinnonsaajien
valintaan vaikuttavat kaikki Euroopan parlamentin
poliittiset toimijat.
ANDREI
SAHAROV
PALKINNON
ESIKUVA
Andrei Saharov karkotettiin Gorkin suljettuun kaupunkiin vuonna 1980 sen jäl-
keen, kun hän oli julkisesti arvostellut Neuvostoliiton sotilaallista puuttumista
Afganistanin asioihin. Karkotusaikana Neuvostoliiton poliisi valvoi häntä tarkasti
ja hän oli kahdesti nälkälakossa vaatien vaimolleen lupaa päästä sydänleikkauk-
seen Yhdysvaltoihin. Gorkiin vuonna 1984 karkotetun Elena Bonnerin sallittiin
lopulta lokakuussa 1985 matkustaa Yhdysvaltoihin saamaan hoitoa. Euroopan
parlamentti tuki Saharoveja, ja parlamentissa jopa keskusteltiin yhden paikan
jättämisestä tyhjäksi istuntosalissa Andrei Saharovia varten. Hyväksytyksi tuli
kuitenkin vaihtoehtoinen ehdotus Andrei Saharovin mukaan nimetyn palkinnon
perustamisesta. Aloitteen esittelijä Jean-Francois Deniau totesi täysistunnossa,
että Saharov valittiin, koska hän on Euroopan kansalainen, jossa henkilöityi mie-
lipiteen- ja sananvapaus ja joka oli vakaumuksensa ja omantuntonsa mukaisesti
päättänyt kieltäytyä kaikista ulottuvillaan olevista aineellisista eduista ja kunnian-
osoituksista.
Palkinto perustettiin Euroopan parlamentin joulukuussa 1985 hyväksymällä pää-
töslauselmalla. Vuotta myöhemmin perestroikan ja glasnostin käynnistänyt Mihail
Gorbatšov antoi Andrei Saharoville ja Elena Bonnerille luvan palata Moskovaan.
Saharov kuoli joulukuussa 1989.
Vuonna 2013 Saharovin nimeä kantava palkinto oli jo neljännesvuosisadan ajan
edistänyt ihmisoikeuksia yli kaikkien rajojen myös kansalaisiaan sortavissa maissa
palkiten ihmisoikeusaktivisteja ja toisinajattelijoita eri puolilla maailmaa. Toi-
minta ihmisarvon puolesta on vaatinut palkituilta ihmisoikeuksien puolustajilta
raskaita uhrauksia: se on johtanut vainoon, kuolemaan, vapauden menetykseen,
pahoinpitelyihin tai karkotukseen. Monet palkitut eivät ole itse voineet tulla vas-
taanottamaan palkintoaan.
Yksi näistä on vuoden 2012 Saharov-palkinnon saaja iranilainen Nasrin Sotoudeh,
joka tuolloin oli Iranissa Evinin vankilassa. Hän kirjoitti vankilasta edesmenneelle
Andrei Saharoville kirjeitä, joissa hän esitti filosofisia pohdintoja toisinajattelun
merkityksestä ja vertaili omaa tilannettaan ja Saharovin toimintaa.
”On hämmästyttävää, kuinka selviydyit päivästä päivään ja jatkoit vastarintaasi.
Saavutuksesi oli suuri voitto kaikille vapaustaistelijoille eri puolilla maailmaa. Suo-
takoon, että tulevat sukupolvet toteuttavat toteutumattomat unelmasi.”
(1) Andrei Saharovin kirjeitä, joihin tässä julkaisussa viitataan, säilytetään Euroopan parlamentin historiallisessa arkistossa.
ANDREI SAHAROV (1921–1989), tunnettu neuvostoliittolainen fyy-
sikko, ihmisoikeusaktivisti, toisinajattelija ja uudistusten ajaja, hyväksyi ajatuksen
nimeään kantavasta mielipiteenvapauspalkinnosta tärkeänä tunnustuksena
työlleen ihmisoikeuksien puolustajana, kuten hän kirjoitti kirjeessään Euroopan
parlamentille (1). Hän piti tällaisten palkintojen myöntämistä hyödyllisenä, koska
niiden avulla voidaan kiinnittää huomiota ihmisoikeusongelmiin ja kannustaa
ongelmien ratkaisemiseksi toimivia. Euroopan parlamentti kertoi aikomuksestaan
perustaa mielipiteenvapauspalkinto joulukuussa 1985 hyväksymässään päätös-
lauselmassa.
Andrei Saharov oli ydinfysiikan uranuurtaja ja Neuvostoliiton vetypommin luoja.
Hän oli 32-vuotias tullessaan Neuvostoliiton tiedeakatemian varsinaiseksi jäse-
neksi, jolloin hän myös sai Neuvostoliiton yhteiskunnan etuoikeutetuille jäsenille
eli nomenklatuuralle kuuluvia etuoikeuksia.
1950-luvun loppupuolella hän kuitenkin alkoi huolestua yhä enemmän ydinkokei-
den vaikutuksesta ilmakehään ja työnsä poliittisista ja moraalisista näkökohdista,
sillä seurauksena saattoi olla ihmisten joukkotuho.
Vuosi 1967 oli käännekohta Saharovin poliittisessa kehityksessä, kun hän vaati
Neuvostoliiton viranomaisia hyväksymään Yhdysvaltojen ehdotuksen, jonka
mukaan ballististen ohjusten torjuntajärjestelmän kehittämisestä luovuttaisiin
kahdenvälisesti. Saharov katsoi tällaisen puolustusjärjestelmän johtavan merkit-
tävään maailmanlaajuisen ydinsodan uhkaan. Hän esitteli näkemyksiään vuonna
1968 julkaisemassaan kirjoitelmassa Reflections on Progress, Peaceful Coexistence,
and Intellectual Freedom. Neuvostoliiton viranomaiset torjuivat hänen ehdotuk-
sensa, ja kirjoitelman julkaisun jälkeen Saharovia kiellettiin osallistumasta kaikkeen
huippusalaiseen sotilaalliseen työskentelyyn ja hän menetti myös etuoikeutensa.
Vuonna 1970 hän oli mukana perustamassa Neuvostoliiton ihmisoikeuskomiteaa,
ja ihmisoikeuksien ja poliittisten oikeudenkäyntien uhrien puolustamisesta tuli
hänelle ensiarvoisen tärkeä asia. Vuonna 1972 hän avioitui ihmisoikeusaktivisti
Elena Bonnerin kanssa. Huolimatta viranomaisten lisääntyvästä painostuksesta
Saharov vaati vapauttamaan maansa toisinajattelijat ja hänestä tuli yksi maansa
hallinnon rohkeimmista arvostelijoista, jossa henkilöityi taistelu perusoikeuksien
puolesta. Saharoville vuonna 1975 rauhanpalkinnon myöntäneen Nobel-komitean
sanoin hän oli ”ihmiskunnan omantunnon ääni”. Hänen ei sallittu lähteä vastaan-
ottamaan palkintoaan, mutta sorto ja karkotus eivät pystyneet murtamaan hänen
vastarintaansa.
2014 Denis Mukwege
2013 Malala Yousafzai
2012 Nasrin Sotoudeh ja Jafar Panahi
2011 Arabikevät (Mohamed Bouazizi, Asmaa Mahfouz, Ahmed al-Senussi, Razan Zaitouneh ja Ali
Ferzat)
2010 Guillermo Fariñas
2009 Memorial (Oleg Orlov, Sergei Kovaljov ja Ljudmila Aleksejeva Memorial-järjestön ja kaikkien
venäläisten ihmisoikeusaktivistien puolesta)
2008 Hu Jia
2007 Salih Mahmoud Mohamed Osman
2006 Aliaksandr Milinkevich
2005 Damas de Blanco, Hauwa Ibrahim ja Toimittajat ilman rajoja
2004 Valko-Venäjän journalistiliitto
2003 YK:n pääsihteeri Kofi Annan ja YK:n henkilöstö
2002 Oswaldo José Payá Sardiñas
2001 Izzat Ghazzawi, Nurit Peled-Elhanan, Zacarias Kamwenho
2000 ¡Basta Ya!
1999 Xanana Gusmão
1998 Ibrahim Rugova
1997 Salima Ghezali
1996 Wei Jingsheng
1995 Leyla Zana
1994 Taslima Nasreen
1993 Oslobođenje
1992 Las Madres de Plaza de Mayo
1991 Adem Demaçi
1990 Aung San Suu Kyi
1989 Alexander Dubček
1988 Nelson Rolihlahla Mandela; Anatoli Martšenko (postuumisti)
PALKINNONSAAJAT
SAHAROVPALKINNON VERKOSTOON kuuluu
palkinnonsaajia ja Euroopan parlamentin jäseniä. Se luotiin vuonna 2008 Saha-
rov-palkinnon 20-vuotisjuhlan yhteydessä tunnustuksena Saharov-palkinnon
saajien erityiselle roolille mielipiteenvapauden lähettiläinä. Saharov-palkitut
allekirjoittivat yhteisen julistuksen, jossa he lupasivat tehostaa ponnistelujaan
maailman kaikkien ihmisoikeusaktivistien tukemiseksi toteuttamalla yhteisiä
toimia keskenään ja yhdessä Euroopan parlamentin kanssa.
Palkinnon 25-vuotisjuhlavuonna 2013 verkosto järjesti kokouksen, jossa kes-
kusteltiin sen päämäärien edistymisestä. Kaksikymmentä palkinnonsaajaa ja
heidän edustajaansa Afrikasta, Aasiasta, Euroopasta, Latinalaisesta Amerikasta
ja Lähi-idästä tapasi Euroopan parlamentin jäseniä, Euroopan unionin muiden
toimielinten, kansalaisjärjestöjen ja kansainvälisten järjestöjen edustajia sekä toi-
mittajia ja opiskelijoita. Kolmen työntäyteisen päivän aikana myös myönnettiin
vuoden 2013 Saharov-palkinto kansainvälisenä lasten päivänä Malala Yousafzaille,
joka oli ensimmäinen tämän palkinnon saanut lapsi.
Kokous huipentui julkilausumaan, jossa verkoston jäsenet ilmaisivat yhdessä ja
erikseen sitoutumisensa ihmisoikeuksien edistämiseen ja turvaamiseen kaik-
kialla maailmassa monin eri tavoin, kuten antamalla äänensä kansainvälisten
perusoikeuskampanjoiden käyttöön yhteistyössä kansalaisyhteiskunnan ja kan-
sainvälisten järjestöjen kanssa, mukaan lukien kampanja lapsiin kohdistuvan
väkivallan lopettamiseksi ja lasten koulutuksen edistämiseksi. Julkilausumassa
korostetaan yhteisvastuuta ja koordinointia ihmisoikeuksien puolustajien kesken
ja kehotetaan kaikkia verkoston jäseniä toimimaan maailmanlaajuisena ihmisoike-
usloukkausten hälytysjärjestelmänä. EU:lta vaaditaan sitoutumista merkittävään
diplomaattiseen panokseen ihmisoikeuksien puolustajien tukemiseksi eri puolilla
maailmaa sijaitsevien edustustojensa avulla. Erityisesti sen odotetaan sitoutuvan
Saharov-palkinnon saajien ja vaarassa olevien ihmisoikeuksien puolustajien suo-
jeluun.
Nyt verkoston tavoitteena on toimia sitoumustensa mukaisesti toteuttamalla konk-
reettisia toimia, joiden tarkoituksena on lisätä tietoisuutta ihmisoikeusasioista ja
-rikkomuksista. Lisäksi sen jäsenet pitävät Saharov-luentoja EU:n jäsenvaltioissa ja
osallistuvat kansainvälisiin ihmisoikeus- ja tiedotuskampanjoihin tukien näin osal-
taan kansalaisaktivisteja ja ihmisoikeuksien puolustajia.
2014
DENIS
MUKWEGE
Kongolainen lääkäri DENIS MUKWEGE on omistanut elämänsä niiden
kymmenientuhansien kongolaisten naisten ja tyttöjen ruumiillisten vammojen
hoitamiseen ja elämän uudelleen rakentamiseen, jotka ovat joutuneet joukko-
raiskausten ja julman seksuaalisen väkivallan kohteeksi Kongon demokraattisessa
tasavallassa käynnissä olevan sodan aikana.
Hän syntyi Bukavussa vuonna 1955, opiskeli lääketiedettä ja perusti Kongon
demokraattisen tasavallan itäosassa sijaitsevaan Lemeran sairaalaan gyneko-
logian yksikön, joka tuhoutui, kun sota syttyi vuonna 1996. Mukwege pakeni
Bukavuun ja perusti sairaalan, joka aluksi toimi teltoissa. Hän rakensi myös uuden
synnytysosaston ja leikkaussalin, mutta kaikki tämä tuhoutui vuonna 1998 toi-
sessa Kongon sodassa.
Mukwege rakensi jälleen lannistumatta sairaalansa uudelleen Panziin, teki pitkiä
työpäiviä ja koulutti henkilökuntaa hoitaakseen naisia, jotka olivat joutuneet
naiset ”yhteiseksi vihollisekseen” julistaneiden taistelijoiden uhreiksi. Hän on hoi-
tanut yli 40 000:ta naista sen jälkeen, kun sairaala taas avattiin vuonna 1999, ja hän
otti vastaan ensimmäisen raiskauksen uhrin, jonka sukupuolielimissä ja lanteissa
oli luotien jättämiä haavoja. Jo ensimmäisinä viikkoina kymmenet naiset saapui-
vat sairaalaan ja kertoivat tulleensa raiskatuksi ja kidutetuksi.
”Aloin ihmetellä, mitä oli tapahtumassa”, Mukwege kertoi BBC:lle. ”Kyse ei ollut
vain sodanaikaisista väkivallanteoista, vaan raiskaukset olivat osa strategiaa ...
useita raiskattiin samanaikaisesti, julkisesti, yhden illan aikana saatettiin raiskata
koko kylän asukkaat. Teolla ei haavoitettu vain uhreja vaan koko yhteisöä, jonka
jäsenet pakotettiin katselemaan. Strategia pakottaa ihmiset pakenemaan kylistä,
jättämään peltonsa, omaisuutensa, kaiken.”
Mukwegen asiantuntemus seksuaalisesta väkivallasta aiheutuneiden patologisten
ja psykososiaalisten vaurioiden hoitamisessa on kansainvälisesti tunnustettua.
Panzin sairaalassa hoidetaan henkisiä ja ruumiillisia vammoja, ja hoidon jälkeen
naisia autetaan hankkimaan uusia elämisen taitoja ja tyttöjä autetaan palaamaan
kouluun. Lisäksi tarjotaan oikeudellista apua, jotta hyökkääjät saataisiin oikeuden
eteen.
Mukwege kampanjoi väsymättä naisten oikeuksien puolesta ja Kongon luon-
nonvaroista käydyn väkivaltaisen taistelun lopettamiseksi. Vuonna 2011 hän itse
joutui uhriksi, kun aseistautuneet miehet tunkeutuivat hänen kotiinsa ja uhkasi-
vat hänen tyttäriään aseella. Hänen henkivartijansa sai surmansa, mutta hän itse
pääsi pakoon ja pakeni perheensä kanssa Ruotsiin ja Belgiaan. Hän palasi Kon-
goon vuonna 2013, kun ryhmä naisia, jotka elävät alle dollarilla päivässä, lyöttäytyi
yhteen ja osti hänelle matkalipun kotiin.
Nykyään hän asuu johtamassaan Panzin sairaalassa.
2013
MALALA
YOUSAFZAI
MALALA YOUSAFZAI on 17-vuotias pakistanilaistyttö, jota Taleban
ampui kasvoihin estääkseen häntä ja muita tyttöjä käymästä koulua. Yousafzai
selvisi vakavista vammoistaan ja vuonna 2013 hänestä tuli kaikkien aikojen nuorin
Saharov-palkinnon saaja.
Hän omisti palkintonsa ”Pakistanin unohdetuille sankareille” puolustaen voimak-
kaasti jokaisen lapsen oikeutta koulunkäyntiin.
”Monilla lapsilla ei ole ruokaa syödäkseen eikä vettä juodakseen, ja monet lapset
haluaisivat kovasti käydä koulua. On hälyttävää, että 57 miljoonaa lasta ei saa
käydä koulua … tämän on kolkutettava omaatuntoamme”, Malala sanoi 28 maan
edustajalle Euroopan parlamentin täydessä istuntosalissa, jossa Saharov-palkin-
non 25-vuotisjuhlan vuoksi paikalla olivat poikkeuksellisesti myös lähes kaikki yhä
elossa olevat Saharov-palkinnon saajat. ”Yksi lapsi, yksi opettaja, yksi kynä ja yksi
kirja voivat muuttaa maailmaa”, hän totesi.
Malala aloitti kamppailunsa koulutuksen puolesta 11-vuotiaana, jolloin hän kir-
joitti salanimellä nettipäiväkirjaa koulutyttöjen elämästä Talebanin hallitsemassa
Swatin laaksossa. Vuonna 2009 Taleban määräsi kaikki tyttökoulut suljettaviksi
samalla, kun Pakistanin armeija taisteli alueiden hallinnasta talebaneja vastaan.
Malala ja hänen perheensä joutuivat pakenemaan saarretusta kotikaupungistaan,
ja hänen koulunsa tuhottiin.
Kun turvallisuustilanne koheni, Malala ja hänen tyttökoulua johtava isänsä
Ziauddin jatkoivat uhkauksista huolimatta toimintaansa tyttöjen koulutuksen
edistämiseksi. Malala käytti saamansa lahjoituksen ostaakseen koulubussin, jossa
häntä myöhemmin ammuttiin ja jossa kaksi muuta tyttöä loukkaantui iskussa,
johon Taleban ilmoitti syyllistyneensä.
Malala selvisi hengissä ja toimii edelleen aktiivisesti tyttöjen koulunkäyn-
nin puolesta. Hän on yksi Malala-rahaston perustajista sekä YK:n kasvatus- ja
koulutusasioiden erityislähettilään Gordon Brownin perustaman nuorten kou-
lutuskriisiä käsittelevän komitean Youth Education Crisis Committeen jäsen.
Brownin esittämien arvioiden mukaan tällä edistymisvauhdilla viimeinenkin tyttö
saadaan kouluun vasta vuonna 2086 eikä vuonna 2015, kuten vuosituhattavoit-
teissa luvattiin.
”Islamin mukaan tytöillä on oikeus käydä koulua. Jokaisen velvollisuus on hankkia
koulutusta ja tietoa, olipa kyse sitten tytöstä tai pojasta”, Malala on todennut.
YK on nimennyt heinäkuun 12. päivän, Malalan syntymäpäivän, Malalan päiväksi.
Vuonna 2014 Malala vietti syntymäpäiväänsä Nigeriassa tapaamalla koulutyttöjä,
jotka olivat paenneet Boko Haram -järjestön Chibokissa tekemän kidnappauksen
jälkeen, ja edelleen kidnapattuina olevien 219 tytön omaisia ja vaati lisätoimia
presidentti Jonathanilta. Hän myös ilmaisi solidaarisuutensa Syyrian ja Gazan kon-
flikteissa kärsiviä lapsia kohtaan.
NASRIN SOTOUDEH on iranilainen ihmisoikeusjuristi ja yksi niistä
harvoista, jotka asettuivat puolustamaan vuoden 2009 joukkomielenosoitusten
sekä muiden näkyvien ihmisoikeustapausten ja poliittisten tapausten yhteydessä
pidätettyjä toisinajattelijoita, ennen kuin hänet pidätettiin vuonna 2010.
Kun hänelle myönnettiin Saharov-palkinto vuonna 2012, hän oli suorittamassa
kuuden vuoden vankeustuomiota eristyssellissä Iranin pahamaineisessa Evinin
vankilassa. Samaan aikaan hän oli myös seitsemän viikon nälkälakossa protestoi-
den omaistensa oikeudellista painostusta.
Nasrin Sotoudeh oli hyvin heikossa kunnossa, mutta siitä huolimatta hän kokosi
voimansa kirjoittaakseen Euroopan parlamentille unohtumattoman viestin, jonka
hänen ystävänsä ja kollegansa, Nobel-palkittu Shirin Ebadi luki hänen puolestaan
palkinnonjakotilaisuudessa.
”Ihmisoikeuksilla ja niiden turvaamiseen tarvittavilla järjestelmillä on takanaan
pitkä tie, mutta silti niiden toteuttaminen riippuu edelleen paljolti hallitusten
aikeista, sillä hallitukset ovat suurimpia ihmisoikeuksien rikkojia”, Nasrin Sotou-
deh kirjoitti. Sotoudeh piti ihmisoikeusloukkauksia Lähi-idän vallankumousaallon
perimmäisenä syynä. Ihmisoikeusaktivisteille ja poliittisille vangeille hän sanoi:
”Tiedän aivan kuten tekin, että demokratialla on pitkä ja vaikea tie edessään”.
Hänet vapautettiin odottamatta syyskuussa 2013. Puhemies Schulz piti tätä elettä
tervetulleena ja kuvasi sitä merkittäväksi positiiviseksi viestiksi Iranin viranomais-
ten ja erityisesti presidentti Rouhanin taholta.
Joulukuussa 2013 Sotoudeh tapasi Euroopan parlamentin valtuuskunnan, joka oli
ensimmäinen kuuteen vuoteen Iraniin lähetetty valtuuskunta. Sotoudeh kiinnitti
huomion poliittisiin vankeihin ja arvosteli avoimuuden puutteesta oikeudenkäyn-
tejä, jotka pidettiin vallankumoustuomioistuimissa rikostuomioistuinten sijaan.
Hän pyysi valtuuskunnan jäseniä tiedustelemaan tätä Iranin viranomaisilta. Val-
tuuskunnalle kerrottiin, että vallankumoustuomioistuimet on perustettu valtioon
kohdistuneiden rikosten käsittelemiseksi, minkä vuoksi muutoksia ei voitu tehdä.
Tapaaminen herätti raivoa Iranin kovan linjan kannattajissa, jotka syyttivät Sotou-
dehia ja Jafar Panahia kansankiihotuksesta.
Sotoudeh jatkaa edelleen ihmisoikeuksien, naisten oikeuksien ja perusoikeuksien
puolustamista. Vuonna 2014 hän on kamppaillut saadakseen takaisin oikeutensa
juristin ammattiin, josta hän jo aiemmin oli taistellut vuosia ja jonka hän oli aloit-
tanut puolustamalla kuolemantuomion uhkaamia alaikäisiä, mitä asiaa hän ajaa
edelleen.
Kun Gazan sota syttyi heinäkuussa 2014, Sotoudeh käynnisti sosiaalisessa medi-
assa Gazan joukkosurmien vastaisen kampanjan Stop Killing Your Fellow Beings.
Sotoudeh ei voi tulla parlamenttiin vastaanottamaan Saharov-palkintoaan eikä
osallistua Saharov-palkinnon verkoston tapahtumiin, sillä hän ei vieläkään saa
poistua Iranista. Shirin Ebadi edusti häntä kuitenkin vuonna 2013 pidetyssä Saha-
rov-palkinnon verkoston kokouksessa.
Sotoudeh aikoo pysyä Iranissa ja taistella maan sisältä lähtevän uudistuksen puo-
lesta.
2012
NASRIN
SOTOUDEH
2012
JAFAR
PANAHI
JAFAR PANAHI on palkittu elokuvaohjaaja, jolta on evätty oikeus tehdä
elokuvia seuraavien 20 vuoden ajan.
Iranin opposition Vihreän liikkeen suorapuheisena kannattajana ja entisen
presidentin Ahmadinejadin arvostelijana hänet tuomittiin kuuden vuoden van-
keusrangaistukseen ”propagandasta islamilaista tasavaltaa vastaan”, mutta hänen
tuomiotaan ei ole edelleenkään pantu täytäntöön: Panahi ei ole vankilassa, mutta
hänet voidaan vangita minä hetkenä hyvänsä.
Panahi vangittiin vuonna 2010, kun hän oli salassa tekemässä elokuvaa Vihreän
liikkeen epäonnistuneesta kansannoususta vuonna 2009. Vaikka hänet vapau-
tettiin kolmen kuukauden kuluttua kansainvälisten protestien ja nälkälakon
seurauksena, hänelle määrättiin vankilatuomio ja häntä kiellettiin tekemästä elo-
kuvia, matkustamasta ja puhumasta tiedotusvälineille.
Hän kertoi Iranissa vuonna 2013 vierailleelle Euroopan parlamentin valtuuskun-
nalle, että hänen ja hänen asianajajansa todistajanlausunnot oli jätetty huomiotta,
sillä hänen tuomiostaan oli päätetty jo etukäteen. Hän varoitti valtuuskuntaa siitä,
että ihmisoikeusasiat unohdetaan maailmanlaajuisen huomion kiinnittyessä
Iranin kanssa tehtävään ydinsopimukseen, ja arveli sortotoimien lisääntyvän Ira-
nissa, kun pakotteet poistetaan. Hän sanoi Iranin johdon joustavuuden koskevan
ainoastaan ulkoasioita, ei sisäasioita, ja totesi lehdistöön, vangittuihin ja kulttuuri-
elämään kohdistuvan painostuksen jatkuvan.
Tiedotusvälineille heinäkuussa 2014 antamassaan haastattelussa, jonka hän antoi
haastattelukieltoa uhmaten, hän totesi, että koska häneltä oli kielletty työnteko,
hänestä tuntui kuin hänet olisi vain vapautettu pienestä vankilasta ja heitetty suu-
rempaan vankilaan.
Kaikesta huolimatta Panahi on rikkonut hänelle määrättyä elokuvantekokieltoa
jo kahdesti. Vuonna 2011 hän kuvasi elokuvan This is not a Film, jossa hän istuu
keittiönsä pöydän ääressä puhumassa asianajajalleen odottaen vangitsemistaan.
Vuonna 2014 hän kuvasi elokuvan Closed Curtains, joka kertoo yksin koiransa
kanssa asuvasta elokuvakäsikirjoittajasta, joka asuu merenrantatalossaan suljet-
tujen verhojen takana.
Panahi ei pidä itseään poliittisena henkilönä vaan pikemminkin henkilönä, joka
haluaa paljastaa epäoikeudenmukaisuuden. Hän on puhunut suoraan Iranin
sensuuria vastaan ja kritisoinut presidentti Rouhania sensuuria koskevien vaalilu-
pausten pettämisestä. Lisäksi hän on käynnistänyt Step by Step -kampanjan, jonka
tavoitteena on kuolemantuomion lakkauttaminen Iranissa.
Hän ei voi tulla itse Euroopan parlamenttiin, mutta hänen tyttärensä Solmaz sekä
elokuvantekijät Costa Gavras ja Serge Toubiana edustivat häntä palkinnonjakose-
remoniassa. Kansainvälisen ihmisoikeusliiton (FIDH) puheenjohtaja Karim Lahidji
puolestaan edusti häntä vuonna 2013 pidetyssä Saharov-palkinnon verkoston
kokouksessa.
2011
MOHAMED
BOUAZIZI
mistä lähtivät kaduille osoittamaan mieltään korruptoitunutta hallitusta, korkeaa
työttömyyttä ja vapautensa rajoittamista vastaan.
Siteisiin kiedottu Bouazizi kamppaili vielä tuskissaan hengestään, kun presidentti Zine
al-Abidine Ben Alin vuodesta 1987 vallassa ollut autoritaarinen hallinto alkoi kaatua.
Kymmenen päivää Bouazizin kuoleman jälkeen Ben Ali pakotettiin eroamaan
virastaan ja poistumaan maasta, kun mielenosoittajat marssivat Tunisiin monien
kantaessa Bouazizin kuvaa.
Hänen perheensä sai lohtua siitä, että hänen kuolemansa ei ollut turha, sillä
hänen tekonsa vauhditti niin sanotun kansanvallankumouksen puhkeamista ja
ravisteli itsevaltaisia hallituksia Tunisiassa ja muissa arabimaissa. Bouazizin teon
seurauksena arabinuoret ymmärsivät, että heillä oli mahdollisuus tuoda turhau-
tuneisuutensa julki ja taistella ihmisarvonsa puolesta epäoikeudenmukaisuutta,
korruptiota ja itsevaltaista järjestelmää vastaan.
Arabikevät on pysähdyksissä, ja sen alkuaikojen optimismi sammunut, ja jotkin sen
saavuttamat voitot ovat mitätöityneet, mutta liikkeen synnyinseudulla, Bouazizin
Tunisiassa, demokraattinen perustuslaki hyväksyttiin vuonna 2014 ja parlamentti-
ja presidentinvaalit on määrä pitää vuoden loppuun mennessä.
MOHAMED BOUAZIZI (1984–2011) käynnisti Tunisian jasmiinivallanku-
mouksen ja toimi innoittajana arabikeväänä tunnetulle demokratisoitumisliikkeelle,
joka pyyhkäisi Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan yli vuonna 2011.
Bouazizi oli vaatimattomista oloista lähtöisin oleva työteliäs mies: 10-vuotiaasta
alkaen hän oli myynyt hedelmiä torilla ja toiminut näin perheensä ensisijaisena
elättäjänä. Hän lopetti koulunkäynnin 19-vuotiaana voidakseen tukea nuorem-
pien sisarustensa koulutusta.
Bouazizi kuoli 4. tammikuuta 2011 26-vuotiaana sytytettyään itsensä tuleen
protestina järjestelmälle, joka esti häntä hankkimasta kunnon elantoa itselleen.
Bouazizi oli useaan otteeseen joutunut Tunisian lainvalvontavirkailijoiden uhriksi:
virkailijat määräsivät hänelle sakkoja, takavarikoivat hänen tuotteensa ja vaakansa
ja viimeisellä kerralla myös kaatoivat hänet väkivalloin maahan. Hänen omaisensa
uskovat, että nimenomaan nöyryytys eikä köyhyys ajoi Bouazizin tekemään polt-
toitsemurhan sen jälkeen, kun hän oli vaatinut itselleen oikeutta, joka häneltä
kuitenkin evättiin. Bouazizi valeli itsensä polttoaineella ja sytytti itsensä liekkeihin
Sidi Bouzidin pikkukaupungin hallintorakennuksen edessä. Bouazizi oli pidetty
mies ja tunnettu siitä, että hän antoi tuotteitaan ilmaiseksi köyhemmille perheille.
Niinpä hänen kohtalonsa sai vastakaikua monilta, ja hänen tekonsa yllytti ihmiset
mielenilmauksiin, jotka levisivät pian niin, että tunisialaiset kaikista sosiaaliryh-
Hamassa vuonna 1941 syntynyt ALI FERZAT on Syyrian tunnetuin
poliittinen satiirikko ja pilapiirtäjä sekä yksi arabimaailman kuuluisimpia kulttuuri-
hahmoja. Ferzat on julkaissut yli 15 000 pilakuvaa syyrialaisissa ja kansainvälisissä
sanomalehdissä. Lisäksi hänet on palkittu diktaattoreita Saddam Husseinia ja
Muammar Gaddafia esittävistä satiireista näiden vielä ollessa vallassa Irakissa
ja Libyassa. Hänen pelättyjä turvallisuusjoukkoja kuvaavat teoksensa ovat mur-
taneet sananvapauden rajoja Syyriassa. Kun arabikevään aalto saavutti Syyrian
vuonna 2011, hän hyökkäsi piirroksissaan entistä selvemmin hallituksen edustajia
ja erityisesti Bashar al-Assadia vastaan. Hallintoa vastaan protestoivat syyrialaiset
heiluttivat hänen piirroksiaan kaduilla. Naamioituneet miehet hyökkäsivät Farza-
tin kimppuun Damaskoksen Umayyadin aukiolla sen jälkeen, kun hän oli julkaissut
pilapiirroksen, jossa al-Assad yrittää päästä autolla hurjaa vauhtia pakenevan
Libyan diktaattori Muammar Gaddafin kyytiin. Miehet hakkasivat hänet, mursi-
vat tarkoituksellisesti hänen kätensä ja huusivat, että hänen on kunnioitettava
presidentti al-Assadia ja toteltava hallitsijoitaan. Tajuttomaksi hakattua Ferzatia
raahattiin tietä pitkin autolla, johon hänet oli heitetty. Sitten hänet työnnettiin
ulos ja jätettiin kadulle siinä luulossa, että hän oli kuollut.
Ali Ferzatin kädet kuitenkin paranivat toimintakykyisiksi, ja hän voitti pelkonsa ja
hänestä tuli taiteensa ja sanojensa välityksellä Syyrian hallinnon suorasukaisimpia
arvostelijoita.
Hän ei päässyt Saharov-palkintoseremoniaan vuonna 2011, koska oli Kuwaitissa
hoidattamassa vammojaan. Niinpä hän vastaanotti palkinnon Euroopan par-
lamentissa vuonna 2012 järjestetyssä Saharov-palkinnon verkoston julkisessa
keskustelutilaisuudessa, jossa hän osallistui parlamentin puhemiehen ja muiden
palkinnonsaajien kanssa keskusteluun Syyrian vallankumouksesta ja demokra-
tiakehityksestä arabimaiden kansannousujen jälkeen. Saharov-palkinnon saajana
Ferzat osallistui myös vuonna 2012 pidettyyn Euroopan neuvoston ensimmäiseen
Maailman demokratiafoorumiin. Samana vuonna hänet äänestettiin Time-ai-
kakauslehden äänestyksessä maailman sadan vaikutusvaltaisimman henkilön
joukkoon. Hän on voittanut useita ihmisoikeuspalkintoja ja johtaa arabipilapiir-
täjien liittoa.
Vuonna 2014 Ferzat oli pääpuhujana Prahassa järjestetyillä Saharov-palkinnon
verkoston One World -elokuvajuhlilla, jossa hän tapasi hallitusten, tiedotusväli-
neiden sekä kansalaisjärjestöjen edustajia ja palautti Syyrian konfliktia koskevassa
keskustelussa huomion tragedian ytimeen: pohjimmiltaan tässä satojatuhansia
uhreja vaatineessa ja miljoonia pakolaisiksi ajaneessa konfliktissa on kyse ihmisten
toiveista ihmisarvosta ja vapaudesta.
2011
ALI
FERZAT
2011
ASMAA
MAHFOUZ
ASMAA MAHFOUZ on egyptiläinen ihmisoikeusaktivisti ja yksi huh-
tikuun 6. päivän nuorisoliikkeen perustajajäsenistä. Egyptin arabikevään alettua
vuonna 2011 Mahfouz uhmasi presidentti Hosni Mubarakin hallinnon yrityksiä
tukahduttaa aktivistien toiminta ja lähetti egyptiläisille sosiaalisen median kautta
kehotuksia vaatia vapauttaan, ihmisarvoaan ja ihmisoikeuksiaan osoittamalla
rauhanomaisesti mieltään Tahrir-aukiolla 25. tammikuuta 2011. Hänen videonsa
levisi kulovalkean tavoin ja arviolta 80 miljoonaa ihmistä näki sen. Video sai aikaan
samansisältöisten videoiden aallon, minkä seurauksena Tahrir-aukiolle ilmaantui
satojatuhansia mielenosoittajia vaatimaan Hosni Mubarakia luopumaan 30-vuoti-
sesta vallastaan Egyptissä, minkä hän tekikin 11. helmikuuta 2012.
Saharov-palkinnon vastaanottamisen yhteydessä Asmaa Mahfouz luonnehti pal-
kintoa ”kunnianosoitukseksi tämän vallankumouksen sankareille” ja sanoi sen
menevän kaikille nuorille egyptiläisille, jotka ovat uhranneet henkensä. ”Emme
aio pettää näitä ihmisiä vaan jatkaa taistelua heidän viitoittamallaan tiellä ja var-
mistaa, että tämä unelma toteutuu”, Mahfouz sanoi.
Mahfouz toimi pääpuhujana Euroopan parlamentissa Brysselissä pidetyssä Saha-
rov-palkinnon verkoston pitämässä keskustelutilaisuudessa sekä lokakuussa 2012
pidetyssä Euroopan neuvoston ensimmäisessä Maailman demokratiafoorumissa,
jossa keskusteltiin Egyptin tilanteesta vallankumouksen jälkeen.
Vuonna 2014, kun entinen armeijan ylipäällikkö Abdel Fatah al-Sisi oli valittu vaa-
leissa Egyptin presidentiksi, mitä oli edeltänyt islamistipresidentti Muhammed
Mursin syrjäyttäminen vuonna 2013 ja sotavoimien tukeman väliaikaishallinnon
valtakausi, Mahfouz ilmoitti, että häneen kohdistuu yhä enemmän väkivaltaa,
uhkailua ja valvontaa. Alun perin muslimiveljeskuntaan kohdistetut viranomaisten
rajut tukahduttamistoimet ulotettiin koskemaan järjestelmän arvostelijoita sekä
tammikuun 25. päivän vallankumouksen tunnettuja keulahahmoja ja erityisesti
huhtikuun 6. päivän liikkeen aktivisteja. Mahfouz sanoi, että hän ja hänen akti-
vistitoverinsa on leimattu tiedotusvälineissä ulkomaisiksi toimijoiksi ja kansallisen
turvallisuuden uhkatekijöiksi, mikä on myös yllyttänyt ihmisiä solvaamaan häntä
kadulla.
Huhtikuussa 2014 egyptiläinen tuomioistuin kielsi huhtikuun 6. päivän nuoriso-
liikkeen. Kolme vasemmistoliikkeen johtajista, Ahmed Maher, Mohammed Adel
ja Ahmed Douma, kärsivät kolmen vuoden vankeustuomiota syytettyinä muun
muassa Egyptin uuden mielenosoituksia rajoittavan lain mukaan laittomista mie-
lenilmauksista, ja neljäs Alaa Abdel Fattah tuomittiin 15 vuodeksi vankeuteen,
mikä on saanut Euroopan parlamentin puhemiehen Schulzin sekä myös Asmaa
Mahfouz ilmaisemaan huolestumisensa. Mahfouz twiittasi asiasta seuraavasti:
”Viisitoista vuotta vankeutta mielenosoittamisesta? Entä ne, jotka tappoivat? Val-
tiosta ei voida puhua, niin kauan kuin tämä jatkuu.”
2011
AHMED
AL-ZUBER
AL-SENUSSI
Vuonna 1934 syntynyt AHMED ALSENUSSI on Libyassa pisimpään
vankilassa ollut mielipidevanki. Hän on sukua Libyan ainoalle kuninkaalle Idrisille,
jonka kenraali Muammar Gaddafi syrjäytti vallasta vuonna 1969.
Al-Senussia syytettiin salaliitosta Gaddafin hallintoa vastaan vuonna 1970 teh-
dyssä vallankaappausyrityksessä, ja hän istui vankilassa 31 vuotta, joista yhdeksän
eristyssellissä, joka oli niin ahdas, ettei hän mahtunut edes seisomaan suorassa.
Hänet vapautettiin elokuussa 2001 yhdessä kymmenien muiden poliittisten van-
kien kanssa.
Kun Naton tukema kansannousu kaatoi Libyan diktaattorin vuonna 2011, valta
siirrettiin kansallisen siirtymäkauden neuvostolle ja al-Senussista tuli poliittisista
vangeista vastaava jäsen. Vaaleista huolimatta laittomuus ja epävakaus leimasivat
edelleen Libyan poliittista kenttää, jonka eri ryhmittymät kävivät aseellista kamp-
pailua vallasta.
Al-Senussin kotipaikassa Bengasissa, joka oli syrjäytettynä Gaddafin valtakau-
della, kannatetaan voimakkaasti federalismia, jota noudatettiin Libyassa lähes
koko kuningas Idrisin valtakauden ajan. Kolmituhantinen valtuuskunta alueelta
kokoontui Bengasissa vuonna 2012 perustamaan Kyrenaikan siirtymäkauden
neuvostoa. Kyrenaikan siirtymäkauden neuvosto, jonka johtajaksi al-Senussi
nimettiin, ilmoitti puoltavansa alueen autonomian lisäämistä mutta totesi hyväk-
syvänsä kansallisen siirtymäkauden neuvoston maan kansallisen yhtenäisyyden
symboliksi ja sen lailliseksi edustajaksi kansainvälisillä foorumeilla. Kyrenaikan siir-
tymäkauden neuvoston julkilausumalla ei ole laillista pätevyyttä, eikä neuvostolla
myöskään ole takanaan miliisin tukea, toisin kuin toisella keskeisellä Bengasissa
vaikuttavalla ryhmällä eli Ibrahim Jadhranin johtamalla Kyrenaikan poliittisella
neuvostolla. Jadhran, johon al-Senussi on ottanut etäisyyttä, haluaa perustaa rin-
nakkaishallituksen.
Asemansa vakiinnuttaneet heimojohtajat ajavat al-Senussin johdolla federalismia
uuden perustuslain kautta.
Vuonna 2012 Euroopan parlamentissa pidetyssä Saharov-palkinnon verkoston
keskustelutilaisuudessa Al-Sanussi keskusteli puhemies Schulzin, Asmaa Mah-
fouzin ja Ali Ferzatin kanssa Libyan vallankumouksen ja aseellisen konfliktin
jälkeisestä tilanteesta sekä demokratian tulevaisuudesta arabimaissa arabikevään
jälkeen. Euroopan neuvoston Maailman demokratiafoorumin ensimmäisessä
kokouksessa al-Senussi arvosteli ankarasti tehokkaan hallinnon puutetta Libyassa
ja vastasi maanpetossyytteisiin, joita häntä vastaan on esitetty sen jälkeen, kun
hän kehotti luomaan federalistisen järjestelmän. Hän totesi, että hänen ehdotus-
taan on haluttu tulkita väärin ja tahrata niiden maine, jotka haluavat parantaa
tilannetta. Al-Senussi osallistui Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen, joka
pidettiin vuonna 2013.
RAZAN ZAITOUNEH on syyrialainen toimittaja ja ihmisoikeusjuristi,
joka kidnapattiin kapinallisten hallinnassa olevalla alueella Damaskoksen esi-
kaupunkialueella 9. joulukuuta 2013. Hän on edelleen kadoksissa, mutta hänen
uskotaan voivan hyvin, vaikka hänen olinpaikkaansa ja kidnappaajien henkilöl-
lisyyttä ei edelleenkään tunneta. Uhkauksista huolimatta Zaitouneh tuomitsi
rohkeasti yhtä lailla Syyrian hallituksen kuin kapinallistenkin tekemät ihmisoikeus-
loukkaukset. Hänet kidnapattiin yhdessä aviomiehensä ja aktivistitoverinsa Wael
Hamadan sekä kahden kollegansa eli runoilija ja asianajaja Nazem Hamadin sekä
aiemmin poliittisena vankina olleen Samira Khalilin kanssa, kahden hänen perus-
tamansa ryhmän (Violations Documentation Centre (VDC) ja Local Development
and Small Projects Support Office) Douman kaupungissa sijaitsevalta toimistolta.
Zaitouneh on yksi Syyrian vallankumouksen tunnetuimmista ja uskottavimmista
siviiliaktivisteista. Syyrialaiset tiedotusvälineiden kommentaattorit pitävät Zai-
tounehin kidnappaamista käänteentekevänä tapahtumana siviilijoukkojen ja
ääriliikkeiden edustajien kahtiajaossa ja toisaalta kohtalokkaana takaiskuna Syy-
rian vallankumoukselle.
Zaitounehin omaiset ovat pyytäneet kansainvälistä apua Zaitounehin ja hänen
kollegojensa löytämiseksi.
He totesivat huhtikuussa 2014 antamassaan VDC:n julkaisemassa julkilausumassa
seuraavaa: ”Me Razan Zaitounehin omaiset annamme tämän julkilausuman ihmis-
oikeusaktivistin, asianajajan, kirjailijan ja ennen kaikkea ihmisen puolesta nyt, kun
hänen kidnappaamisestaan on kulunut yli kolme kuukautta, eikä mikään osapuoli
ole ilmoittautunut vastuulliseksi teosta tai esittänyt asiasta lausuntoja tai vaati-
muksia. Tarkoituksena on selvästi voittaa aikaa ja estää tytärtämme ja hänen
kollegoitaan ilmaisemasta itseään vapaasti: estää heitä kirjoittamasta ja käyttä-
mästä sananvapauttaan.”
Aktivistit ja poliitikot kaikkialta maailmasta ovat vedonneet heidän vapautta-
misensa puolesta, ja muun muassa puhemies Schulz on todennut seuraavaa:
”Euroopan parlamentin nimissä vaadin heidän välitöntä vapauttamistaan … hal-
litus ja kapinallisryhmät ovat uhanneet hänen henkeään sen vuoksi, että hän on
rohkea nuori nainen, joka kieltäytyy tekemästä myönnytyksiä ja jatkaa rauhan-
omaista taisteluaan demokratian ja vapaan Syyrian puolesta.”
Saharov-palkittu Toimittajat ilman rajoja -järjestö on yhdessä 45 muun kansalais-
järjestön kanssa julkaissut yhteisen vetoomuksen Zaitounehin ja hänen kanssaan
kidnapattujen aktivistien vapauttamiseksi.
Kun Zaitounehille myönnettiin Saharov-palkinto vuonna 2011, hän eli piilossa
onnistuttuaan pakenemaan ratsiaa, jonka valtion turvallisuusjoukot olivat tehneet
hänen kotiinsa. Hänen osuutensa Saharov-palkintorahoista on omistettu panssa-
rivaunun tulituksen kohteeksi joutuneen aktivistikollegan hengen pelastamiselle.
2011
RAZAN
ZAITOUNEH
SIEPATTU JOULUKUUSSA 2013
GUILLERMO FARIÑAS on psykologian tohtori, vapaa toimittaja,
poliittinen toisinajattelija ja tätä nykyä myös oppositiota edustavan Kuuban isän-
maallisen unionin (Unión Patriótica de Cuba) tiedottaja. Hän on vuosien mittaan
ollut 23 kertaa nälkälakossa, jotta Kuubassa tehtäisiin rahanomaisia poliittisia
muutoksia ja saavutettaisiin sanan- ja mielipiteenvapaus.
Toimittajana hän perusti riippumattoman Cubanacán Press -uutistoimiston, jonka
tarkoituksena oli tiedottaa muulle maailmalle poliittisten vankien kohtalosta Kuu-
bassa, mutta lopulta viranomaiset pakottivat hänet sulkemaan toimiston.
Vangitun Orlando Zapatan kiistanalaisen kuoleman jälkeen Fariñas aloitti vuoden
2010 helmikuussa 130 päivää kestäneen nälkä- ja juomalakon ja vaati vapautta-
maan monen vankilavuoden jälkeen sairastuneet poliittiset vangit. Fariñas lopetti
lakkonsa vasta 8. heinäkuuta 2010, kun Kuuban hallitus oli ilmoittanut vapautta-
vansa 52 poliittista vankia.
Guillermo Fariñas ei voinut osallistua vuoden 2010 Saharov-palkintoseremoniaan
Euroopan parlamentissa, koska hän ei saanut lupaa poistua Kuubasta. Heinäkuussa
2012 hänet pidätettiin toisen Saharov-palkitun ja kuubalaisen toisinajattelijan
Oswaldo Payán hautajaisissa, ja häntä pidettiin jonkin aikaa vangittuna.
Kuuban hallituksen lievennettyä kuubalaisten matkustusrajoituksia ja Damas de
Blanco -järjestön edustajien palattua Kuubaan Euroopan parlamenttiin tekemänsä
vierailun jälkeen myös Guillermo Fariñas sai tilaisuuden puhua parlamentille
hänen kunniakseen heinäkuussa 2013 pidetyssä viivästyneessä Saharov-palkinto-
seremoniassa.
Fariñas totesi kiitospuheessaan: ”En ole täällä tänään sen vuoksi, että tilanne
olisi huomattavasti muuttunut, vaan sen vuoksi, että nykymaailman realiteetit ja
ennen muuta kuubalaisten kansalaisten uhma ovat pakottaneet hallinnon ’muut-
tamaan jotakin, jottei mikään muuttuisi’, kuten legendaarinen prinssi Don Fabrizio
sanoi teoksessa Il Gattopardo.”
Fariñas osallistui aktiivisesti vuonna 2013 pidettyyn Saharov-palkinnon verkoston
kokoukseen sekä Maailman demokratiafoorumin yhteydessä järjestettyyn kes-
kusteluun, jossa hän korosti, että toimittajat jatkavat vastaisuudessakin työtään
tiedottaakseen Kuuban väestölle, mitä maassa tapahtuu. Vuonna 2014 Fariñas
pidätettiin uudelleen ja vangittiin lyhyeksi ajaksi. Häntä uhattiin kuolemalla ja sul-
kemisella mielisairaalaan, häntä pahoinpideltiin ja hän joutui sairaalaan.
2010
GUILLERMO
FARIÑAS
2009
MEMORIAL
Vuonna 1927 syntynyt Aleksejeva johtaa ryhmää ja on yksi harvoista neuvosto-
ajan toisinajattelijoista, joka toimii edelleen aktiivisesti nyky-Venäjällä vaatien
puolueettomia oikeudenkäyntejä toisinajattelijoille.
Oleg Orlov on toiminut yhtenä Memorialin johtajista vuodesta 1994 ja on Memo-
rialin johtokunnan jäsen. Vuonna 2014 hän keräsi todistusaineistoa kaappauksista,
jotka on tehty Itä-Ukrainassa venäjänmielisten separatistien sotiessa Ukrainan
joukkoja vastaan. Orlov nimittäin huomasi, että nämä kaappaukset olivat saman-
tapaisia kuin kaappaukset, joita Memorial oli kirjannut vuosikymmenten ajan
kahden Tšetšenian sodan aikana, jolloin hän oli myös itse joutunut kaapatuksi.
Venäjän Memorialin nykyinen puheenjohtaja Sergei Kovalev tuli tunnetuksi,
kun hän vuonna 1995 neuvotteli vapaaksi noin 2 000 ihmistä, joita tšetšeenika-
pinalliset pitivät panttivankeina Budennovskin sairaalassa. Tämä on ainoa kerta,
kun terroristi-isku ei ole johtanut Venäjällä panttivankien joukkosurmaan. Orlov
syyttää Venäjää sekaantumisesta Ukrainan sisäisiin asioihin ja kiihottamisesta
sisällissotaan. Hän on myös todennut olevansa iloinen siitä, että ”sivistysvaltiot
ovat kerrankin luopuneet tavanomaisesta välinpitämättömyydestään”, jota Putin
on hänen mukaansa oppinut käyttämään hyväkseen.
Memorialin jäseniä ja läheisiä yhteistyökumppaneita on vuosien saatossa uhkailtu,
kidnapattu ja murhattu. Vuonna 2014 Venäjän viranomaiset rekisteröivät Memo-
rialin ”ulkomaiseksi toimijaksi” sen jälkeen, kun vuoden 2012 lainsäädäntöön oli
tehty tarkistuksia, joiden nojalla viranomaisille annettiin lupa rekisteröidä Venäjän
ulkopuolelta rahoitusta saavat kansalaisjärjestöt ”ulkomaisiksi toimijoiksi” ilman
näiden suostumusta.
Tämä laki koski satoja kansalaisjärjestöjä, eikä yksikään riippumaton kansalais-
järjestö ilmoittautunut vapaaehtoisesti ulkomaiseksi toimijaksi, joka venäjäksi
tarkoittaa vakoojaa, kuten Memorialin lakimies Kirill Koroteev kertoi parlamen-
tin ihmisoikeuksien alivaliokunnalle. Orlov ei päässyt osallistumaan vuonna 2013
pidettyyn Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen, koska hän kamppaili tätä
lakia vastaan tuomioistuimessa.
Memorial kuitenkin hävisi oikeudenkäynnin ja siitä tehdyn valituksen.
Memorial ja muut kansalaisjärjestöt jatkavat tätä taistelua nyt Euroopan
ihmisoikeustuomioistuimessa. Myös Moskovan Helsinki-ryhmä kieltäytyi rekiste-
röitymästä ulkomaiseksi toimijaksi, ja Ljudmila Aleksejevan mukaan ryhmä aikoo
jatkaa ihmisoikeustyötään ilman ulkomaista avustusta.
Orlov puhui Venäjällä tapahtuvasta kidutuksesta Saharov-palkinnon verkoston
One World -elokuvajuhlien yhteydessä pidetyissä keskustelutilaisuuksissa vuonna
2014. Koroteev puolestaan edusti Memorialia European Youth Event -tapahtu-
massa.
OLEG ORLOV, SERGEI KOVALJOV ja LJUDMILA ALEKSEJEVA saivat vuoden
2009 Saharov-palkinnon Memorial-järjestön ja kaikkien muiden venäläisten ihmisoikeusaktivistien edustajina.
Memorial perustettiin vuonna 1988, ja sen tavoitteena on seurata ja tuoda julki ihmisoikeusloukkauksia enti-
sissä neuvostotasavalloissa. Andrei Saharov oli yksi sen perustajajäsenistä, ja hän oli myös mukana Ljudmila
Aleksejevan kanssa perustamassa Moskovan Helsinki-ryhmää.
2008
HU
JIA
Saharov-palkinnon perustamisen 20-vuotisjuhlavuotena Euroopan parlamentti
myönsi palkinnon kiinalaiselle toisinajattelijalle HU JIALLE, koska hän oli
vaatinut virallista tutkintaa Tiananmenin aukiolla tapahtuneesta verilöylystä ja
korvauksia uhrien perheille ja toiminut aktiivisesti ympäristön hyväksi ja aidsin
torjumiseksi. Palkinnon myöntämisen jälkeen Hu Jia vangittiin ja sittemmin
päästettiin vapaaksi. Vuonna 2014 Hu Jia määrättiin jälleen useaan otteeseen
kotiarestiin. Hän on ollut kotiarestissa joka vuosi Tiananmenin aukion surmien vuo-
sipäivänä 4. kesäkuuta sen jälkeen, kun hän toi aukiolle kukkia vuonna 2004. Hu
Jian Pekingissä sijaitsevaa taloa on valvottu ympärivuorokautisesti 2. heinäkuuta
2004 alkaen. Toisinaan hän ei ole päässyt ostamaan edes ruokaa tai lääkkeitä.
Vuonna 2007 Hu Jia puhui rohkeasti puhelinyhteyden välityksellä Euroopan par-
lamentin ihmisoikeuksien alivaliokunnan kokoukselle. Puheessaan hän kiinnitti
huomiota niihin miljoonaan ihmiseen, joita Kiinan kansallinen turvallisuuspalvelu
vainoaa ihmisoikeuksien puolustamisen vuoksi ja joista monia pidetään vangit-
tuina vankilassa, työleirillä tai mielisairaalassa.
Tämän seurauksena Hu Jia pidätettiin 27. joulukuuta 2007 syytettynä ”yllyttä-
misestä kumoukselliseen toimintaan valtiovaltaa vastaan”. Hänet tuomittiin
3. huhtikuuta 2008 kolmeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen ja hänen poliittiset
oikeutensa evättiin vuodeksi.
Kun Hu Jialle myönnettiin Saharov-palkinto, valtion turvallisuuspoliisi painosti
häntä kieltäytymään siitä.
Hu Jia otti palkinnon rohkeasti vastaan ja kutsui sitä ”tärkeäksi palkinnoksi Kii-
nalle”. Euroopan parlamentin puhemiehelle heinäkuussa 2012 osoittamassaan
kirjeessä Hu Jia kertoi palkinnon olevan ”todella suuri kunnia”, joka on rohkaissut
häntä ja parantanut merkittävästi hänen kohteluaan vankilassa.
Vapauduttuaan vankilasta kesäkuussa 2011 Hu Jia yritti perustaa ihmisoikeuksiin
erikoistuneen kansalaisjärjestön, mutta sen jäsenet pidätettiin. Nyt hän johtaa
kansalaisverkostoa, joka kokoontuu poliittisissa edustajakokouksissa. Hu Jia toimii
myös koordinaattorina epävirallisessa ”paljasjalka-asianajajien” liikkeessä, jossa
oikeudelliset neuvonantajat puolustavat Kiinan ihmisoikeusaktivisteja.
Saharov-palkinnon verkoston julkilausumassa, joka julkaistiin palkinnon
25-vuotisjuhlavuonna 2013, Kiinan viranomaisia kehotettiin kumoamaan Saha-
rov-palkittuun Hu Jiaan toistuvasti sovellettavat rajoitukset. Hu Jia ei itse voinut
osallistua kokoukseen Kiinan viranomaisten hänelle asettamien esteiden vuoksi.
Sen sijaan hänen vaimonsa ja Saharov-palkintoehdokas Zeng Jinyan edustivat
häntä tilaisuudessa. Viimeksi mainittu painotti poliittisten vankien ja näiden
omaisten ahdinkoa. Vuonna 2014 Hu Jiaan kohdistuvat uhkailu ja häirintä lisään-
tyivät siinä määrin, että hän tuntee henkensä olevan vaarassa.
Kun Euroopan parlamentti vuonna 2007 myönsi Saharov-palkinnon yksimielisesti
SALIH MAHMOUD MOHAMED OSMANILLE, tämä
oli tarjonnut Sudanissa jo yli 20 vuoden ajan ilmaista oikeusapua ihmisille, joita on
vangittu mielivaltaisesti ja kidutettu ja jotka ovat joutuneet vakavien ihmisoikeus-
loukkausten kohteeksi.
”Olen syntyperäinen darfurilainen, syntynyt Jebel Marrassa. Olen työskennellyt
asianajajana Darfurissa Sudanissa monen vuoden ajan. Olen työni vuoksi joutu-
nut pidätetyksi ja kidutetuksi. Darfurin puolisotilaalliset joukot ovat kiduttaneet
perheenjäseniäni ja ajaneet heidät pois kodeistaan. Työssäni olen vuosien ajan
edustanut tuhansia ihmisiä, jotka tarvitsivat apuani oikeusistuimissa. Olen nähnyt
tuhansia ihmisiä, joita on kidutettu, olen nähnyt satoja naisia ja tyttöjä, jotka ovat
seksuaalisen hyväksikäytön uhreja”, Salih Osman kertoi palkinnon myöntämisti-
laisuudessa.
Osman on pitänyt kirjaa rikoksista ja osallistuu aktiivisesti niiden 3,2 miljoonan
sudanilaisen suojeluun, jotka ovat joutuneet lähtemään pois kodeistaan Sudanissa
meneillään olevien taistelujen takia.
Hän pyrkii edelleen kiinnittämään ihmisten huomion Jebel Marrassa vuonna
2003 alkaneeseen konfliktiin, joka on jatkunut jo yli vuosikymmenen ja jota YK on
luonnehtinut yhdeksi pahimmista maailmanlaajuisista humanitaarisista kriiseistä.
Kansainvälisestä painostuksesta ja välitysyrityksistä huolimatta kattavaa rau-
hansopimusta sodan kaikkien osapuolten kesken ei ole toistaiseksi saatu aikaan.
Samaan aikaan kapinallisryhmät yhdistyvät, ja niillä on entistä kansallisempi
ohjelma.
Osman on korostanut, että sodan puhkeamisen taustalla olevia syitä, kuten maan
pakkolunastus ja poliittinen syrjäytyminen, ei ole ratkaistu. Lisäksi on esitetty
uusia vaatimuksia kansallisten lakien yhdenmukaistamisesta kansainvälisten
vaatimusten kanssa sekä vaatimuksia oikeuslaitoksen riippumattomuudesta.
Myöskään näihin vaatimuksiin ei ole vastattu.
Sudanin parlamentin opposition jäsenenä vuosina 2005–2010 toiminut Osman
on kansainvälisen rikostuomioistuimen vankkumaton puolestapuhuja, koska
Afrikassa ei ole asianmukaisia oikeusjärjestelmiä eikä afrikkalaisilla näin ole muita
oikeussuoja- ja muutoksenhakukeinoja, kuten hän totesi puhuessaan vuonna
2013 pidetyssä EU:n ja kansalaisjärjestöjen foorumissa Saharov-palkinnon saajana
EU:n toimielinten, kansainvälisen rikostuomioistuimen sekä 200 kansalaisjärjestön
edustajille.
Vuonna 2013 pidetyn Saharov-palkinnon verkoston kokouksen loppujulkilausu-
massa Osman peräänkuulutti rankaisemattomuuden ja kidutuksen tuomitsemista.
2007
SALIH MAHMOUD
MOHAMED OSMAN
2006
ALJAKSANDR
MILINKEVITŠ
ALJAKSANDR MILINKEVITŠ on Valko-Venäjän demokraattisen
opposition vapausliikkeen johtaja, jolla on ollut ”rohkeutta haastaa Euroopan
viimeinen diktatuurihallinto”, kuten Euroopan parlamentin silloinen puhemies
Borrell Fontelles totesi, kun Milinkevitšille myönnettiin Saharov-palkinto.
Milinkevitš on tiedemies, joka valittiin yhdistyneen demokraattisen opposition
yhteiseksi presidenttiehdokkaaksi lokakuussa 2005. Milinkevitš vaati Valko-Venä-
jälle aidosti demokraattista tulevaisuutta ja esitti itsensä todellisena vaihtoehtona
presidentti Lukašenkan autoritaariselle järjestelmälle. Valko-Venäjän oppositio ja
muut maat kritisoivat äänekkäästi presidentti Lukašenkan voittoa ja syyttivät tätä
vaalivilpistä. Kiistämisen jälkeen Milinkevitš pidätettiin eri syihin vedoten, mutta
häntä vastaan ei nostettu syytteitä.
Aljaksandr Milinkevitš ei asettunut ehdolle vuoden 2010 presidentinvaaleissa,
sillä hänen mielestään maan vaalilainsäädäntöön ei ollut tehty mitään muutok-
sia puolueettomien, vapaiden ja avointen vaalien varmistamiseksi. Lukašenka on
edelleen vallassa, ja Valko-Venäjän ihmisoikeustilanne on heikentynyt entisestään
vuoden 2010 vaalien jälkeen, jolloin säädettiin laki, jolla kriminalisoitiin valtion
arvosteluksi katsottu toiminta. Lisäksi toimittajien, aktivistien ja muiden nyky-
hallinnon arvostelijoiden vaientaminen ja vangitseminen jatkuu edelleen. Vaikka
vaikuttaa siltä, että Lukašenka on koettanut ottaa etäisyyttä Venäjän hallintoon
sen jälkeen, kun Venäjä liitti Krimin alueeseensa vuonna 2014, kansalaisyhteis-
kunnan aktivistit pelkäävät, että myös Valko-Venäjällä säädetään Venäjän tapaan
ulkomaisia toimijoita koskeva laki.
Milinkevitš piti myönteisenä, että Lukašenka puhui heinäkuussa 2014 pitämässään
puheessa valkovenäjäksi yleensä käyttämänsä venäjän sijaan, vaikka hän totesikin
BBC:lle, että kyse on ainakin vielä ”pikemminkin vain trendistä kuin strategiasta”.
Saharov-palkinnon saajana Milinkevitš on säännöllisesti ollut Valko-Venäjään
liittyviä asioita käsittelevien parlamentin elinten kuultavana. Hän on osallistunut
myös Saharov-palkinnon verkoston järjestämiin tapahtumiin, kuten vuonna 2013
pidettyyn verkoston kokoukseen.
Saharov-palkinnon verkoston järjestämässä keskustelutilaisuudessa, johon osallis-
tui myös Berta Soler, kansallisia viranomaisia sekä eurooppalaisten parlamenttien
ja Liettuan parlamentin jäseniä, Milinkevitš arvosteli ankarasti jatkuvaa uhkailua
ja nöyryyttämistä, jota viranomaiset kohdistavat ihmisoikeuksien puolustajiin
Valko-Venäjällä. Hän totesi kannattavansa Valko-Venäjän tiiviimpää yhdentymistä
EU:hun sekä kriittisen ja rakentavan vuoropuhelun käymistä Valko-Venäjän viran-
omaisten kanssa. Myös Euroopan parlamentissa Saharov-palkinnon verkoston
One World -elokuvajuhlien yhteydessä pidetyissä keskustelutilaisuuksissa Milin-
kevitš korosti puheenvuoroissaan vuoropuhelun merkitystä. Hän painotti, että
vapauden lisäämiseksi EU:n on panostettava nykyistä enemmän Valko-Venäjään.
Milinkevitšin mukaan Valko-Venäjä tarvitsee taloudellista tukea, jota voitaisiin
käyttää vipuvoimana, jolla Valko-Venäjä voitaisiin pakottaa käymään muun
muassa ihmisoikeuksia koskevaa vuoropuhelua EU:n kanssa.
2005
DAMAS
DE BLANCO
Vuonna 2013 järjestön edustajat pystyivät viimein vastaanottamaan henki-
lökohtaisesti heille vuonna 2005 myönnetyn Saharov-palkinnon. Järjestön
puheenjohtaja Berta Soler sekä liikkeen edustajat Belkis Cantillo Ramirez ja järjes-
tön perustajajäsenen, vuonna 2011 menehtyneen Laura Pollánin tytär Laura Maria
Labrada Pollán saivat luvan poistua Kuubasta sen jälkeen, kun maan kansalaisia
koskevia matkustusrajoituksia höllennettiin. Näin he voivat saapua puhumaan
Euroopan parlamentille, joka antoi heille tunnustusta heidän rohkeudestaan ja
sitoutumisestaan ihmisoikeuksien puolustamiseen.
Berta Soler vertasi Saharov-palkintoa kilpeen, joka suojelisi naisia heidän palates-
saan Kuubaan.
Pian Saharov-palkintoseremonian jälkeen järjestön naiset perustivat yhdessä
vuoden 2010 Saharov-palkinnon saajan Guillermo Fariñasin ja muiden toisinajat-
telijoiden kanssa Kuubaan ihmisoikeuksien kansainvälisen foorumin.
Berta Soler edusti järjestöä vuonna 2013 pidetyssä Saharov-palkinnon verkoston
kokouksessa, jossa hän yhdessä Guillermo Fariñasin sekä Oswaldo Payán tyttären
kanssa pyysi verkostoa vaatimaan, että poliittiset vangit ja mielipidevangit vapau-
tetaan Kuubassa ja muualla maailmassa. Berta Soler osallistui yhdessä Aljaksandr
Milinkevitšin kanssa myös Liettuassa järjestettyyn Saharov-palkinnon verkoston
keskustelutilaisuuteen, ja hän on vaatinut jatkuvasti, että EU asettaisi kaikkien
Kuuban kanssa tekemiensä sopimusten ehdoksi ihmisoikeuksien kunnioittamisen.
DAMAS DE BLANCO NAISET VALKOISISSA on jär-
jestö, jonka joukko naisia perusti spontaanisti Kuubassa vuonna 2003 reaktiona
sille, että 75 heidän aviomiestään ja omaistaan vangittiin Kuuban ”mustana
keväänä”, jolloin Kuuban hallinto kohdisti tehoiskuja demokratia-aktivisteihin.
Naiset marssivat kaduilla ja kirjoittivat Kuuban viranomaisille lukuisia kirjeitä,
joissa he vaativat vankien vapauttamista.
Vaikka naiset eivät saaneet kirjeisiinsä vastausta, he eivät antaneet periksi, ja
lopulta heidän itsepintainen vastarintansa johti tuloksiin: kaksi viimeistä mustan
kevään aikana vangittua vapautettiin maaliskuussa 2011. Useimmat vangitut
suostuivat pakenemaan Espanjaan. Muutamat ovat kuitenkin jääneet Kuubaan
jatkamaan vaikeissa olosuhteissa taistelua rinta rinnan lannistumattomien naisten
kanssa, mistä he maksavat kalliin hinnan.
Järjestön naiset kävelevät edelleen sunnuntaisin jumalanpalveluksen jälkeen
Havannan kaduilla kukkia käsissään puolustaen yhteiskunnallista oikeuden-
mukaisuutta kommunistisessa Kuubassa. Järjestöön on liittynyt yhä enemmän
naisia huolimatta yhteydenpitovaikeuksista sekä järjestön naisiin kohdistuvasta
henkisestä ja fyysisestä väkivallasta ja pidätyksistä. Arviolta sata järjestön naista
pidätettiin väliaikaisesti heinäkuussa 2014. Kyseessä oli harvinaisen laaja pidätys,
jonka toisinajattelijat katsoivat merkitsevän, että heidän kasvava joukkonsa on
nyt uhka Kuuban hallinnolle.
© A
FP Im
ageF
oru
m
2005
HAUWA
IBRAHIM
Šaria-lain mukaan tuomittujen puolustamisesta tunnetuksi tullut HAUWA IBRAHIM syntyi vuonna 1967 muslimiperheeseen köyhässä kylässä Poh-
jois-Nigerian osavaltiossa Gombessa.
Hänet naitettiin kymmenvuotiaana, mutta koska hän oli itsepintainen lapsi, joka
oli omaksunut äitinsä vakaumuksen, että koulutus oli ainoa keino päästä pois
köyhyydestä, hän karkasi kotoa tyttöjen sisäoppilaitokseen, jossa hän jatkoi
koulunkäyntiään. Lopulta hänestä tuli osavaltionsa ensimmäinen naispuolinen
asianajaja.
Kun šaria-laki otettiin käyttöön 12:ssa Pohjois-Nigerian osavaltiossa vuonna 1999,
Hauwa Ibrahim alkoi kehittää vähintäänkin poikkeukselliseksi kuvattavaa toi-
mintaa: hän alkoi muun muassa edustaa naisia, jotka oli tuomittu kivitettäviksi
kuoliaaksi aviorikoksesta, ja lapsia, jotka oli tuomittu varkaudesta raajan amputoi-
miseen. Hän on toiminut puolustajana yli 150 tapauksessa – joskus jopa ilmaiseksi
– ja pelastanut muun muassa Amina Lawalin, Safiya Hussainin, Hafsatu Abubakarin
ja monien muiden hengen. Alussa hän ei naisena saanut puhua šaria-tuomiois-
tuimessa tai puhutella tuomaria suoraan, vaan hänen oli esitettävä sanottavansa
miespuolisten kollegojensa välityksellä. Nykyään Hauwa Ibrahimin maine on kas-
vanut, ja hänet kutsutaan tuomioistuimeen ainoastaan hankalissa tapauksissa tai
kun tarvitaan ”raskaan sarjan ammattilaista”. Myös asennoituminen aikaisemmin
kyseenalaistamattoman šaria-lain soveltamiseen on muuttunut, ja osavaltioiden
kuvernöörit kieltäytyvät allekirjoittamasta kuolemantuomioita, joilla ei enää ole
laajaa kannatusta.
Vuonna 2014 presidentti Jonathan nimitti Hauwa Ibrahamin tämän vankan koke-
muksen perusteella jäseneksi puheenjohtajakomiteaan, jonka tehtävänä oli
auttaa löytämään 219 tyttöä, jotka Boko Haram -terroristiryhmä sieppasi Chibo-
kissa Pohjois-Nigeriassa.
Ibrahim on vaatinut muun muassa Euroopan parlamentilta ja Yhdysvaltojen
kongressilta kansainvälistä apua kidnapattujen tyttöjen tragedian selvittämi-
seksi ja kehottanut toteuttamaan tehokkaampia toimia, jotta naisiin kohdistuvaa
väkivaltaa, äärimmäistä köyhyyttä, korkeaa työttömyyttä ja mahdollisuuksien
puutetta voidaan torjua siellä, missä Ibrahimin sanoin ”uskonnosta ja uskonnolli-
sista ääriliikkeistä tulee vaarallista oopiumia toivottomille”.
Ibrahimilla on vakaa näkemys siitä, että kaikkien lasten oppi alkaa jo kotona äidin
myötä ja että tyttöjen koulutuksella parannetaan koko yhteiskuntaa. Ibrahim
sijoitti Saharov-palkinnon varat lahjarahastoon, jonka korkotuloja hän käyttää
Pohjois-Nigerian köyhien lasten koulutukseen. Hän maksaa koulumaksuja ja ostaa
tarvikkeita suoraan varmistaakseen, että lapsilla on varaa jatkaa koulunkäyntiä.
Ibrahim osallistui aktiivisesti vuonna 2013 pidettyyn Saharov-palkinnon verkoston
kokoukseen, jossa hän käsitteli lapsen oikeuksia verkoston One World -elokuva-
juhlien yhteydessä käydyissä keskusteluissa. Lisäksi hän piti samana vuonna
Saharov-luennon Irlannissa.
2005
TOIMITTAJAT
ILMAN RAJOJA
Järjestö julkaisee vuosittain maailmanlaajuisen lehdistönvapausvertailun (World
Press Freedom Index). Vuoden 2014 vertailu kattaa 180 maata ja siinä ”kiinnitetään
huomiota konfliktien kielteisiin vaikutuksiin tiedonvälityksen vapauteen ja sen
puolustajiin”. Syyria on esitetty ääriesimerkkinä tällaisesta konfliktista, joka lisäksi
vaikuttaa kielteisesti tiedotusvälineiden vapauteen naapurimaissa. Konfliktin
seurauksena lehdistönvapaus on heikentynyt huomattavasti myös Malissa ja Kes-
ki-Afrikan tasavallassa. Järjestön mukaan Iranin uusi presidentti Hassan Rouhani ei
ole toistaiseksi täyttänyt lupauksiaan tiedonvälityksen vapauden parantamisesta.
Järjestö on Saharov-palkinnon saajana koonnut yhteen muita palkinnonsaajia ja
koordinoinut heidän toimintaansa. Vuonna 2013 sen edustajat osallistuivat aktii-
visesti Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen. Vuonna 2014 sen EU-edustaja
Olivier Basille käsitteli Ukrainan kuohuntaa ja lehdistönvapautta verkoston One
World -elokuvajuhlien yhteydessä järjestetyissä keskusteluissa. Hän myös keskus-
teli nuorten opiskelijoiden kanssa European Youth Event -tapahtumassa, jossa
hän kehotti näitä esiintymään omalla nimellään yhteyksissä, joissa vaaditaan roh-
keutta ottaa kantaa.
TOIMITTAJAT ILMAN RAJOJA on Ranskasta käsin toimiva
kansainvälinen kansalaisjärjestö, joka toimii vapaan tiedonvälityksen puolesta
kaikkialla maailmassa.
Järjestö katsoo, että sananvapaus ja tiedonvälityksen vapaus ovat maailmanlaa-
juisesti kaikkein tärkeimpiä vapauksia ja demokraattisten järjestelmien perusta.
Se toteaa, että ”ilman toimittajien vapautta kertoa tosiasioista, tuomita väärinkäy-
töksiä ja varoittaa yleisöä, myös keinot torjua lapsisotilaiden käyttöä, puolustaa
naisten oikeuksia tai suojella ympäristöä olisivat olemattomat”.
Järjestö seuraa lakkaamatta vapaata tiedonvälitystä maailmanlaajuisesti ja
tuomitsee sen rajoittamispyrkimykset. Lisäksi se torjuu sensuuria ja vapaan tie-
donvälityksen rajoittamiseen tähtääviä lakeja, tukee moraalisesti ja taloudellisesti
vainottuja toimittajia ja heidän perheitään sekä tarjoaa aineellista apua sota-
kirjeenvaihtajille lisätäkseen heidän turvallisuuttaan. Sensuurin kiertämiseksi
järjestön sivustolla julkaistaan aika ajoin artikkeleita, joita ei ole saanut julkaista
niiden alkuperämaassa. Se voi myös tarjota julkaisukanavan sanomalehdille, jotka
on kotimaassaan lakkautettu, ja se toimii foorumina, jolla viranomaisten vaienta-
mat toimittajat voivat saada äänensä kuuluviin. Varmistaakseen, että toimittajien
murhiin ja kidutuksiin syyllistyneet henkilöt saatetaan oikeuden eteen, verkosto
on vuodesta 2002 tarjonnut uhreille oikeuspalveluja ja edustanut heitä tuomiois-
tuimissa.
Se jakaa vuosittain kaksi palkintoa: Toimittajat ilman rajoja -palkinnon sekä
Netizen-palkinnon, jolla annetaan tunnustusta blogikirjoittajille, toimittajille sekä
tiedotusvälineille kaikkialta maailmasta.
2004
VALKO-VENÄJÄN
JOURNALISTILIITTO
VALKOVENÄJÄN JOURNALISTILIITTO (BAJ) edustaa yli
tuhatta journalismin ammattilaista. Järjestö toimii äärimmäisen vaikeissa oloissa
toimittajien oikeuksien puolesta. Toimittajat joutuvat usein pelottelun, häirinnän,
syytetoimien tai karkotuksen kohteiksi.
BAJ:n toiminta sananvapauden sekä riippumattoman ja ammattimaisen tiedon-
välityksen puolesta Valko-Venäjällä on innoittavaa. BAJ tiedottaa kansalaisille
heidän perustuslaillisesta oikeudestaan vapaaseen tiedonvälitykseen ja siitä,
miten he voivat käyttää oikeuksiaan. Se on puolustanut toimittajien oikeuksia eri-
tyisesti kriisiaikoina, kuten vuoden 2010 kiisteltyjen presidentinvaalien jälkeisten
väkivaltaisuuksien yhteydessä.
BAJ pyrkii purkamaan tiedotusvälineiden oikeudellista sääntelyä ja kannustaa
tekemään laadukasta ja eettistä toimitustyötä. Se on perustamisestaan lähtien
ollut Valko-Venäjän riippumattoman lehdistön keskeisin yhdistys, ja sen tärkeim-
pänä tavoitteena on tarjota yleisölle puolueetonta, totuudenmukaista, kattavaa ja
ajankohtaista tietoa.
Vaikka BAJ on tehnyt lujasti työtä Valko-Venäjän tiedotusvälineiden aseman
parantamiseksi, tilanne on edelleen huono. Vuonna 2009 annettu Valko-Venä-
jän tiedotusvälineitä koskeva laki antaa viranomaisille mahdollisuuden lopettaa
sellaisten tiedotusvälineiden toiminta, joiden ne katsovat olevan liian kriittisiä.
Ulkomaisten tiedotusvälineiden on saatava toimilupa voidakseen työskennellä
Valko-Venäjällä. Työskenteleminen niille ilman lupaa on haitaksi paikallisille
toimittajille, sillä kiinni jäädessään he saavat varoituksia KGB:ltä ja syyttäjänvi-
rastosta. Rikoslainsäädännössä on edelleen artikloja, joiden mukaan korkeiden
virkamiesten halventaminen on rikos. Riippumattomat tiedotusvälineet kärsivät
taloudellisesta syrjinnästä: suurimmat jakelu-, posti- ja kirjapainoyritykset ovat
valtiojohtoisia, ja ne voivat kieltäytyä tarjoamasta palveluja teräväkielisille tiedo-
tusvälineille.
Kaikesta tästä huolimatta BAJ ja sen jäsenet jatkavat toimintaansa. Myös
Saharov-palkintoehdokas, Vjasna-ihmisoikeuskeskuksen perustaja ja yksi Val-
ko-Venäjän tunnetuimmista poliittisista vangeista Ales Bialatski on julkisesti
kiittänyt puheenjohtaja Zanna Litvinaa. Bialatski vapautettiin vankilasta ennen
määräaikaa kesäkuussa 2014, ja hän katsoi tämän johtuvan saamastaan kansal-
lisesta ja kansainvälisestä tuesta ja toimittajien asialle osoittamasta jatkuvasta
huomiosta. Hänen mukaansa toimittajat eivät niinkään kirjoittaneet hänestä
vaan siitä, mitä koko kansakunnan kansalaisoikeuksille ja poliittisille oikeuksille oli
tapahtumassa.
Puheenjohtaja Zanna Litvina edusti BAJ:ta Saharov-palkinnon 25-vuotispäivän
kunniaksi pidetyssä Saharov-palkinnon verkoston kokouksessa.
Kun naapurimaan Ukrainan kuohunta alkoi vuonna 2014 ja yksi liiton jäsenistä
pidätettiin, BAJ tuomitsi toimittajiin kohdistuneen väkivallan Krimillä ja totesi,
että ne, jotka käyttävät väkivaltaa toimittajia vastaan osoittavat sillä todelliset
aikomuksensa ”pysäyttää tiedonkulku, joka on tiettyjen poliittisten piirien näkö-
kulmasta ei-toivottua”.
Myöntämällä vuoden 2003 Saharov-palkinnon YK:LLE Euroopan parlamentti
halusi osoittaa kunnioitustaan YK:n pyrkimyksille rauhan, ihmisoikeuksien ja
perusvapauksien hyväksi.
Saharov-palkinto oli kunnianosoitus erityisesti YK:n henkilöstölle, joka työs-
kentelee väsymättä maailmanrauhan puolesta usein vaikeissa oloissa. Se
myönnettiin myös YK:n ihmisoikeusvaltuutetun ja järjestön ansiokkaimpiin vir-
kamiehiin kuuluneen Sergio Vieira de Mellon muiston kunnioittamiseksi. Kofi
Annanin erikoislähettiläänä Irakissa toiminut Vieira de Mello oli yksi YK:n pääma-
jaan Bagdadiin vuonna 2003 tehdyn pommi-iskun uhreista.
Kofi Annan oli YK:n seitsemäs pääsihteeri. Hän toimi virassa vuosina 1997–2006
ja oli ensimmäinen henkilöstön joukosta nimitetty YK:n pääsihteeri. Kofi Annan
puolusti uupumatta ihmisoikeuksia, oikeusvaltioperiaatetta ja vuosituhannen
kehitystavoitteita, ajoi Afrikan asioita ja pyrki tuomaan YK:n lähemmäksi suurta
yleisöä luomalla yhteyksiä kansalaisyhteiskuntaan, yksityissektoriin ja muihin
kumppaneihin.
Vuonna 2005 hän esitteli YK:n yleiskokoukselle raportin In larger freedom, jossa
hän hahmotteli näkemyksensä YK:n laajasta ja kattavasta uudistuksesta. Tämä
johti muun muassa YK:n ihmisoikeusneuvoston perustamiseen maaliskuussa 2006
entisen ihmisoikeuskomission tilalle. Tarkoituksena oli vahvistaa YK-järjestelmää
perusoikeuksien edistämiseksi ja suojelemiseksi sekä vakaviin ihmisoikeusrikko-
muksiin syyllistyneiden asettamiseksi syytteeseen.
Päätettyään toisen viisivuotiskautensa YK:n pääsihteerinä vuonna 2007 Kofi
Annan alkoi toimia useissa järjestöissä, jotka keskittyvät maailmanlaajuisiin ja Afri-
kan ongelmiin. Hän toimii myös omassa Kofi Annan -säätiössään. Vuodesta 2013
alkaen Kofi Annan on johtanut maailman johtavista poliitikoista koostuvaa The
Elders -ryhmää, jonka Nelson Mandela kokosi vuonna 2007.
Vuonna 2012 hän toimi YK:n ja Arabiliiton yhteisenä erityisedustajana Syyriassa
ja pyrki löytämään ratkaisun maan konfliktiin. Lopulta hän kuitenkin erosi mah-
dottomaksi kutsumastaan tehtävästä. Hän katsoo, että kansainvälisellä yhteisöllä
ei ole halua puuttua tilanteeseen sotilaallisesti, mutta hän on kehottanut eri
valtioista koostuvaa ydinryhmää yhteistyöhön auttaakseen Irakia ja Syyriaa rat-
kaisemaan maittensa konfliktit.
2003
YK:N PÄÄSIHTEERI
KOFI ANNAN JA
YK:N HENKILÖSTÖ
© U
N P
ho
to/S
erg
ey B
erm
enie
v
2002
OSWALDO JOSÉ
PAYÁ SARDIÑAS
OSWALDO JOSÉ PAYÁ SARDIÑAS (1952–2012) tunnetaan
parhaiten Varela-suunnitelman laatijana. Kyseessä on kampanja, jossa puolletaan
kansanäänestyksen järjestämistä kansalaisoikeudet takaavista laeista, vapaista
moniarvoisista vaaleista, kaikkien poliittisten vankien vapauttamisesta sekä talou-
dellisista ja sosiaalisista uudistuksista Kuubassa.
Payá Sardiñas oli nuoresta pitäen aktiivinen uudistaja, ja häntä vainottiin ja
hänet tuomittiin useaan otteeseen, koska hän kritisoi Fidel Castron politiikkaa
ja epäoikeudenmukaisuuksia. Tämä ei estänyt häntä perustamasta vuonna 1988
Kristillistä vapautusliikettä, joka nykyisin kuuluu Kuuban suurimpiin oppositioliik-
keisiin. Vuonna 1990 Oswaldo Payá vaati kansallista vuoropuhelua ja alkoi kerätä
10 000:ta allekirjoitusta, jotta kansalaisaloite johtaisi lain valmisteluun.
Vuonna 1997 hän esitti kunnianhimoisen Varela-suunnitelman, jota tuhannet
kuubalaiset tukivat mutta jonka etenemisen Kuuban viranomaiset estivät vas-
ta-aloitteellaan, jolla varmistettiin Kuuban valtion sosialistinen luonteen pysyvyys
ja joka viranomaisten väitteiden mukaan hyväksyttiin kansanäänestyksessä.
Monet Varela-suunnitelmaan osallistuneet vangittiin vuoden 2003 ”mustan
kevään” aikana, mutta Payá ei luovuttanut. Vuonna 2008 hän esitti poliittisten
vankien armahtamista koskevan lakiehdotuksen kansalliskokoukselle, ja vuonna
2010 hän perusti kaikkien kuubalaisten foorumin (Foro Todos Cubanos).
Häntä ei koskaan vangittu, mutta hänen perheensä mukaan hän sai useita tap-
pouhkauksia. Vuoden 2012 heinäkuun 22. päivänä hän kuoli kiistanalaisessa
auto-onnettomuudessa Kuubassa. Euroopan parlamentin puhemies Martin
Schulz osoitti Oswaldo Payálle kunnioitustaan ja totesi olevansa varma, että hänen
ajatuksensa jäävät elämään, sillä hänen toimintansa ja sitoutumisensa olivat
innoittaneet kokonaista sukupolvea kuubalaisia aktivisteja, jotka ovat seuranneet
hänen esimerkkiään poliittisen vapauden ja ihmisoikeuksien edistämiseksi.
Kristillinen vapautusliike vaatii edelleen selvitystä Oswaldo Payán kuolemaan
johtaneista olosuhteista. Oswaldo Payán omaiset ovat kiistäneet auto-onnetto-
muuden virallisen tutkimusraportin. Oswaldo Payán tytär Rosa Maria on pyytänyt
YK:n ihmisoikeusneuvostolta ja muilta kansainvälisiltä järjestöiltä isänsä kuoleman
puolueetonta kansainvälistä tutkimusta ja arvostellut maan turvallisuusviran-
omaisia, jotka ovat vainonneet ja uhkailleet Oswaldo Payán perhettä. Kesäkuussa
2013 Payán perhe muutti väliaikaisesti Yhdysvaltoihin.
Rosa Maria Payá osallistui Saharov-palkinnon verkoston 25-vuotisjuhlakokouk-
seen Euroopan parlamentissa. Kokouksen loppujulkilausumassa kehotettiin
selvittämään vuoden 2002 Saharov-palkinnon saaneen Oswaldo Payán kuolema.
Vuonna 2014 perhe tapasi paavi Franciscuksen, jonka he toivovat tukevan kan-
sanäänestystä vapaiden vaalien järjestämisestä Kuubassa.
2001
IZZAT
GHAZZAWI
IZZAT GHAZZAWI (1952–2003) oli palestiinalainen kirjailija ja opettaja,
joka kirjoituksissaan keskittyi ongelmiin ja kärsimyksiin, joita Israelin miehitys on
aiheuttanut palestiinalaisalueilla, sekä henkilökohtaiseen kärsimykseensä. Izzat
Ghazzawin elämään jätti jälkensä hänen 16-vuotiaan poikansa Ramyn surma
vuonna 1993. Israelin armeija tappoi Ramyn koulun pihalla, kun poika yritti auttaa
haavoittunutta ystäväänsä. Traagisesta tapahtumasta huolimatta Izzat Ghazzawi
jatkoi yhteyksien luomista israelilaisiin kulttuurin ja politiikan aloilla.
Izzat Ghazzawi syntyi suureen perheeseen. Hänen vanhempansa olivat pakolaisia,
jotka olivat paenneet Länsirannalle vuonna 1948. Ensimmäisen näytelmänsä Izzat
Ghazzawi kirjoitti 13-vuotiaana. Hän suoritti Master of Arts -tutkinnon Yhdysval-
tojen ja Britannian kirjallisuudessa ja työskenteli myöhemmin opettajana Birzeitin
yliopistossa. Hän toimi palestiinalaisten kirjailijoiden liiton puheenjohtajana, kir-
joitti romaaneja ja novelleja sekä kirjallisuusarvosteluja, ja järjesti vuonna 1997
ensimmäisen Palestiinassa pidetyn kansainvälisen kirjailijakonferenssin, jossa hän
myös toimi puheenjohtajana.
Izzat Ghazzawi oli myös palestiinalaisten oikeuden ja rauhan neuvoston toi-
meenpanevan komitean jäsen. Israelin viranomaiset vangitsivat Ghazzawin ja
rankaisivat häntä useaan otteeseen hänen poliittisen toimintansa vuoksi. Vai-
keinta hänelle näinä aikoina oli ero perheestä ja erityisesti kuudesta lapsesta, joita
hänen sallittiin tavata vain kaksi kerrallaan puolen tunnin ajan kerran kahdessa
viikossa.
Käännekohdaksi hänen elämässään osoittautui tapaaminen israelilaisten kir-
jailijoiden kanssa Jerusalemissa vuonna 1992, vaikka hän aluksi suhtautuikin
tapaamiseen varauksellisesti. Tuolloin hän alkoi nähdä israelilaiset kollegansa
kumppaneina, joiden kanssa voitaisiin pyrkiä rakentamaan tulevaisuutta, jossa
palestiinalaiset ja israelilaiset voisivat olla yhdenvertaisia kaikilla elämänaloilla.
Izzat Ghazzawille myönnettiin Saharov-palkinto vuonna 2001. Euroopan parla-
mentin silloinen puhemies Nicole Fontaine ilmaisi kunnioitustaan Ghazzawille
todeten, että tämä edisti uupumatta rauhaa ja vuoropuhelua israelilaisten ja
palestiinalaisten välillä. ”Vankilatuomiot ja sensuuri eivät ole sammuttaneet kiih-
keää haluanne toimia eikä myöskään se korvaamaton menetys, jota 16-vuotiaan
poikanne Ramyn kuolema merkitsi.”
Puhuessaan Euroopan parlamentille Ghazzawi kehotti tavoittelemaan parantavia
voimia, jotka tulevat mahdollisiksi, kun ”ymmärrämme toistemme tarpeet” (1).
Ghazzawi julkaisi pian poikansa kuoleman jälkeen yhdessä israelilaisen kirjailijan
Abraham B. Yehoshuan ja valokuvaaja Oliviero Toscanin kanssa suuren suosion
saavuttaneen teoksen Viholliset, joka käsitteli palestiinalaisten ja israelilaisten
suhteita.
Izzat Ghazzawi kuoli 4. huhtikuuta 2003.
(1) 25 years of the Sakharov Prize: the European Parliament upholding freedom of thought, Euroopan parlamentin arkisto- ja asiakirjakeskus, Cardoc Journals, N:o 11 – marraskuu 2013, s. 112.
2001
NURIT
PELED-ELHANAN
Vuonna 1949 syntynyt israelilainen NURIT PELEDELHANAN
on yliopisto-opettaja ja kirjailija. Peled-Elhananin 13-vuotias tytär Smadar kuoli
palestiinalaisen tekemässä itsemurhaiskussa Länsi-Jerusalemissa vuonna 1997.
”Pieni tyttöni tapettiin vain sen vuoksi, että hän oli israelilainen. Tekoon syyllistyi
nuori mies, joka sorrettuna ja epätoivoisena oli päätynyt tekemään itsemurhan ja
murhan vain sen vuoksi, että oli palestiinalainen. Molemmat ovat Israelin Palestii-
nan-miehityksen uhreja. Nyt heidän verensä ovat sekoittuneet Jerusalemin kivillä,
joille veri on aina ollut samantekevää.” Nurit Peled-Elhanan ei antanut Israelin
viranomaisten, edes pääministerin, tulla hautajaisiin.
Nurit Peled-Elhanan on rauhan ja edistyksen puolesta toimineen tunnetun
kenraali Matti Peledin tytär, ja hänestä on tullut Israelissa niiden symboli, jotka
taistelevat miehitystä vastaan ja Palestiinan vapauden puolesta.
Hän on myös hyvin sitoutunut muuttamaan Israelin yhteiskunnan ja erityisesti
nuoren sukupolven ajattelutapaa. Hänen viimeisimmässä julkaisussaan Palestine
in Israeli school books: Ideology and propaganda in education kiinnitetään huomiota
Israelin kouluissa annettuun opetukseen, joka suvaitsevaisuuden ja monimuotoi-
suuden sijasta vaikuttaa suuntautuvan rasismiin. Hän on kritisoinut voimakkaasti
maailman johtavia poliitikkoja kuten George Bushia, Tony Blairia ja Ariel Sharonia,
koska nämä ovat ”tartuttaneet kansalaisiinsa sokean muslimivihan”.
Nurit Peled Elhanan oli vuonna 2009 mukana perustamassa kansainvälistä tuomio-
istuinta (Russell Tribunal), joka tutkii kolmansien osapuolten roolia ja osallisuutta
kansainvälisen oikeuden rikkomisiin, joihin Israel on syyllistynyt palestiinalaisia
vastaan.
Vuonna 2013 hän osallistui aktiivisesti Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen
ja muistutti jälleen, että on kiinnitettävä huomiota lasten kärsimyksiin konfliktin
ja miehityksen aikana. Kun sota jälleen syttyi Gazassa heinäkuussa 2014, Nurit
Peled-Elhanan lähetti tiedotusvälineille ja julkaisi verkossa seuraavan viestin:
”Kirjoitan teille helvetin portilta. Gazan kansanmurha, vaino ja joukkomurhat
Länsirannalla ja ohjusten aiheuttama paniikki Israelissa… Vetoan EU:hun, jotta
se käyttäisi kaikkia käytettävissään olevia diplomatian keinoja auttaakseen
pelastamaan maani tästä kuoleman ja epätoivon kuilusta, jossa me elämme… ja
auttaakseen sekä juutalaisia että palestiinalaisia palaamaan normaaliin elämään.”
Kun ZACARIAS KAMWENHO nimitettiin Saharov-palkintoehdok-
kaaksi, hän toimi puheenjohtajana Angolan kirkkojen välisessä rauhankomiteassa
(COIEPA). Tämä ekumeeninen elin saattoi yhteen Angolan ja São Tomén katolisen
episkopaalisen konferenssin, jonka puheenjohtaja Kamwenho niin ikään oli, sekä
Angolan evankelisen liiton ja Angolan kristillisten kirkkojen neuvoston. Euroopan
parlamentti antoi tunnustusta sille lujuudelle, tasapuolisuudelle ja peräänanta-
mattomuudelle, jota Kamwenho osoitti puolustaessaan rauhaa, demokratiaa ja
ihmisoikeuksia Angolassa. Hän arvosteli pelotta sekä Angolan kansallista vapau-
tusliikettä (MPLA) että kapinallisryhmä Unitaa, jotka olivat osapuolia Angolan
27-vuotisessa sisällissodassa, johon maa suistui itsenäistyttyään Portugalista
vuonna 1975.
Angolan kansan keskuudessa heräsi 1990-luvun lopulla uudelleen tietoisuus
tarpeesta toimia rauhan ja ihmisoikeuksien puolesta. Tätä tuki kirkkojen johtohen-
kilöiden ja monien kansalaisyhteiskunnan toimijoiden pyrkimys kaikki osapuolet
kattavaan kansalliseen sovintoon. Rauhanliikkeen eturintamassa oli arkkipiispa
Zacarias Kamwenho.
Kamwenho syntyi Chimbundossa vuonna 1934. Hänet vihittiin papiksi vuonna
1961, ja hän toimi vuodesta 1995 lähtien arkkipiispana Lubangossa. Hän esitti
peräänantamattomasti, tasapuolisesti ja päättäväisesti näkemyksiään konfliktin
kaikille osapuolille pyrkiessään poliittisen vuoropuhelun avulla saavuttamaan
pysyvän rauhan 26 vuotta kestäneen sisällissodan jälkeen.
Sissijohtaja Jonas Savimbin murhaa vuonna 2002 seurannut tulitauko, rauhanneu-
vottelut sekä yleinen demokratiaa suosiva ilmapiiri olivat suurelta osin Zacarias
Kamwenhon sekä muiden kirkon ja kansalaisyhteiskunnan johtohahmojen toteut-
taman kampanjan ansiota. Vuonna 2003 arkkipiispa Kamwenho luopui Angolan ja
São Tomén piispainkokouksen puheenjohtajuudesta mutta toimii yhä hiippakun-
tansa ja Angolan ekumeenisen rauhankomitean kautta aktiivisesti demokratian
saavuttamisen, perusvapauksien ja ihmisoikeuksien kunnioittamisen, oikeusval-
tion toteuttamisen sekä kestävän kansallisen sovinnon puolesta. Kamwenho totesi
vuonna 2007, että Angolan kansan keskuudessa on erityisesti viimeisten kahden
vuoden aikana herännyt uusi tietoisuus tarpeesta toimia rauhan ja ihmisoikeuk-
sien puolesta. Tätä toimintaa on tukenut kirkkojen johtohenkilöiden ja monien
kansalaisjärjestöjen pyrkimys kaikki osapuolet kattavaan kansalliseen sovintoon.
Vuonna 2013 hän osallistui Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen.
2001
ZACARIAS
KAMWENHO
2000
¡BASTA
YA!
BASTA YA! -kansalaisliikkeen jäsenet vaaransivat henkensä vastustaessaan
terrorismia. Heidän ainoa aseensa oli kansalaisten rauhanomainen mobilisointi,
jonka tavoitteena oli perusoikeuksien suojelu. Vuosien ajan ETA:n ja siihen liitty-
vien ryhmien terrorismi vaaransi perusvapaudet ja ihmisoikeudet Baskimaassa.
Tuhannet ihmiset olivat joutuneet uhkailun, kiristyksen ja hyökkäysten kohteiksi.
Myös heidän perheensä ja omaisuutensa olivat vaarassa. Ihmiset eivät voineet
ilmaista mielipidettään vapaasti tai käyttää oikeuksiaan asettumatta suureen vaa-
raan.
Basta Ya -kansalaisliike perustettiin, koska erityisesti ”ei-nationalististen” kansa-
laisten peruskansalaisoikeudet ja ihmisoikeudet olivat uhattuina Baskimaassa
ETA:n harjoittaman terrorismin ja ETAan liittyvien ryhmien toiminnan vuoksi.
Basta Yan perustaminen sai pontta myös etnisen ja muukalaisvihamielisen natio-
nalismin kasvusta maltillisissa kansallismielisissä puolueissa sekä ryhmistä, jotka
pyrkivät tekemään sopimuksen ETA:n kanssa.
Kansalaisaloite, jonka nimi tarkoittaa ”Jo riittää”, sai heinäkuussa 2004 neu-
voa-antavan ryhmän aseman Yhdistyneiden kansakuntien (YK) talous- ja
sosiaalineuvostossa. Kyseessä oli ryhmä kansalaisia, jotka toimivat perusihmisoi-
keuksien, demokratian ja suvaitsevaisuuden hyväksi Baskimaassa.
Järjestö toteutti useita tapahtumia, joiden pohjalta järjestettiin kaksi suurta mie-
lenosoitusta San Sebastiánissa, toinen helmikuussa 2000 ja toinen lokakuussa
2000. Mielenosoittajat vaativat ETA:n hajottamista, tukivat terrorismin uhreja ja
puolustivat Espanjan perustuslakia ja baskien itsehallintoalueen perustuslakia,
jotka muodostaisivat perustan kaikkien baskikansalaisten arvokkaalle rinnakkain-
elolle.
Basta Ya lopetti toimintansa vuonna 2007. Sen johtajat Carlos Martinez Gorriarán,
Juan Luis Fabo, Rosa Díez ja Fernando Savater perustivat poliittisen puolueen
(UPyD), joka toimii Espanjan yhtenäisyyden säilymisen puolesta.
Fernando Savater oli liikkeen intellektuelli johtaja ja edusti Basta Ya -liikettä Saha-
rov-palkinnon myöntämistilaisuudessa Euroopan parlamentissa vuonna 2000.
Vuonna 2013 hän myös edusti liikettä Saharov-palkinnon verkoston kokouksessa,
joka järjestettiin palkinnon 25-vuotispäivän kunniaksi.
XANANA GUSMÃOTA kutsutaan ”Timorin Mandelaksi”. Hänet tun-
netaan Timorin vastarinnan johtajana ja symbolina, joka pyrki lopettamaan maan
irtautumiseen Indonesiasta liittyneen aseellisen konfliktin. Hänet oli juuri vapau-
tettu vankilasta, jossa hän oli suorittanut seitsemän vuotta separatismin vuoksi
saamastaan 20 vuoden tuomiosta, kun Euroopan parlamentti myönsi hänelle
Saharov-palkinnon joulukuussa 1999.
Portugalin vetäydyttyä Itä-Timorista Indonesia alkoi harjoittaa politiikkaa, joka
johti epävakauteen sen naapurimaassa. Indonesian joukot miehittivät Itä-Timorin
7. joulukuuta 1975. Xanana Gusmão pakeni maan alle ja alkoi vuonna 1978 johtaa
Itä-Timorin vallankumouksellisen itsenäisyysrintaman (Fretilin) aseellista siipeä.
Miehityksen aikaiset väkivaltaisuudet vaativat arviolta 200 000 kuolonuhria,
mutta kansan vastarinta jatkui. Xanana Gusmão yritti lukuisia kertoja saada aikaan
rauhanomaisen ratkaisun. Hän ehdotti Indonesian hallitukselle rauhansuunnitel-
maa sekä neuvotteluja YK:n valvonnassa. Vuonna 1986 hän onnistui yhdistämään
poliittiset ja yhteiskunnalliset voimat Itä-Timorin kansalliseen vastarintaneuvos-
toon (CNRT).
Xanana Gusmão pidätettiin kuitenkin 20. marraskuuta 1992 ja tuomittiin elinkau-
tiseen vankeuteen, jota myöhemmin lyhennettiin 20 vuoteen. Timorin vastarinta
kuitenkin jatkui, ja Indonesiaan kohdistui valtaisa kansainvälinen painostus
Gusmão vapauttamiseksi. Hänet vapautettiin syyskuussa 1999 pian 30. elokuuta
1999 pidetyn kansanäänestyksen jälkeen, jossa 80 prosenttia Itä-Timorin väestöstä
äänesti itsenäisyyden puolesta. Gusmão lupasi tehdä voitavansa saavuttaakseen
rauhan Itä-Timorille ja kansalleen.
Itä-Timorin ensimmäiset vapaat presidentinvaalit pidettiin huhtikuussa 2002, ja
Gusmão valittiin presidentiksi lähes 83 prosentin ääniosuudella. YK:n pääsihteeri
Kofi Annan julisti Itä-Timorin demokraattisen tasavallan itsenäiseksi valtioksi viral-
lisesti 20. toukokuuta 2002, ja Gusmão toimi presidenttinä toukokuuhun 2007 asti.
Vuonna 2008 hän selviytyi hengissä salamurhayrityksestä. Nykyään hän on maan
pääministeri, ja vuoden 2014 elokuussa hän ilmoitti aikomuksestaan jatkaa toi-
messaan, vaikka oli aiemmin kertonut aikovansa erota vuonna 2014.
Vuonna 2013 hän osallistui Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen. Kun Ebola-
epidemia puhkesi vuonna 2014, Itä-Timor myönsi miljoona dollaria sen torjumi-
seen. Gusmão varoitti YK:ssa, että ”tämä hätätilanne on voimakas muistutus siitä,
että olemassa olevat haavoittuvuudet ja instituutioiden heikkous voimistavat
kaikkia äkillisiä järkyttäviä tapahtumia, joilla on kehitysvaikutuksia”.
(1) Xanana Gusmão muutti virallisesti nimensä Jose Alexandre Gusmão nimeksi Kay Rala Xanana Gusmão. Kay Rala oli hänen salanimensä Itä-Timorin vapaus- ja itsenäisyystaistelussa, ja Xanana-nimellä hänet tunnettiin hänen nuoruudessaan.
1999
XANANA
GUSMÃO (1)
Kun aseellinen selkkaus serbijoukkojen ja Kosovon vapautusarmeijan välillä
laajeni vuonna 1998, Euroopan parlamentti myönsi Saharov-palkinnon IBRAHIM RUGOVALLE (1944–2006), miehelle, joka on sitoutunut väkivallan
rauhanomaisen vastustamisen periaatteeseen.
Ottaessaan palkinnon vastaan Rugova sanoi, että palkinto merkitsee hänelle ja
koko Kosovon kansalle heidän rauhanomaisten ponnistelujensa ja uhrauksiensa
tunnustamista.
Ibrahim Rugova syntyi 2. joulukuuta 1944 Cerrcassa (Istog) Kosovossa. Hän opetti
kirjallisuustiedettä Prištinan yliopistossa, kunnes hänet vuonna 1989 valittiin
Kosovon demokraattisen liiton (LDK) johtoon. Tuona vuonna Serbian johto kumosi
Kosovon maakunnan autonomisen aseman. Albaaneja sorrettiin ja oppositiojoh-
tajia pidätettiin. Kosovon kaksi miljoonaa albaania hyväksyi oman perustuslakinsa
vuonna 1990. Vuoden 1991 kansanäänestyksessä 97 prosenttia heistä äänesti
Kosovon itsenäisyyden puolesta, ja vuonna 1998 he vahvistivat Ibrahim Rugovan
nimityksen julistamansa Kosovon tasavallan presidentiksi.
Ibrahim Rugova noudatti serbihallinnon suhteen väkivallatonta vastarintaa. Hän
säilytti koko ajan valmiuden keskusteluun serbiviranomaisten kanssa. Hänen
neuvottelukantaansa kritisoi Adem Demaçi, joka suosi kansallismielisempää
lähestymistapaa. Samanaikaisesti Rugova yritti saada kansansa asialle maailman
huomion. Hän pyrki väsymättä siihen, että kansainvälinen yhteisö lisäisi painos-
tustaan ja antaisi Kosovolle kansainvälisen suojan. Vakuuttuneena siitä, että hänen
kansansa itsemääräämisoikeus voidaan saavuttaa vain rauhanomaisesti, Ibrahim
Rugova allekirjoitti 18. maaliskuuta 1999 Rambouillet’n rauhansopimuksen Koso-
von albaanien pääneuvottelijana. Serbian hallitus kieltäytyi allekirjoittamasta
sopimusta, mikä johti 24. maaliskuuta Naton hyökkäyksiin Jugoslaviaan, minkä
seurauksena Jugoslavian joukot vetäytyivät Kosovosta. Rugovan oli paettava
maan alle. Maaliskuussa 2002 hänet valittiin Kosovon ensimmäiseksi presidentiksi.
Presidentti Rugova kuoli syöpään 21. tammikuuta 2006.
1998
IBRAHIM
RUGOVA
SALIMA GHEZALI on algerialainen toimittaja, kirjailija ja naisten
oikeuksien puolustaja. Hän toimi 1980-luvulla ensin Algerian naisliikkeessä muun
muassa Euroopan ja Maghrebin naiset -järjestön perustajajäsenenä sekä perusta-
mansa Nyssa-naistenlehden päätoimittajana.
Alun perin hän oli opettaja mutta ryhtyi toimittajaksi ja toimitti Algeriassa vuo-
desta 1994 alkaen ranskankielistä La Nation -viikkolehteä, joka on Algerian luetuin
viikkolehti. Hallituksen ja islamististen kapinallisjoukkojen välisen, vuonna 1991
alkaneen 11-vuotisen sodan aikana La Nation kannatti ainoana lehtenä sodan
kaikkien osapuolten välistä vuoropuhelua sekä puolusti ihmisoikeuksia ja kaikille
kuuluvaa sananvapautta ja kritisoi sekä hallitusta että islamistiryhmiä. Tämän
vuoksi lehden toimitus vallattiin ja sen toimittaminen keskeytettiin useaan
otteeseen ja lopulta kiellettiin vuonna 1996 sen jälkeen, kun Algerian ihmisoike-
ustilannetta käsittelevä Ghezalin artikkeli oli ilmestynyt Le Monde Diplomatique
-lehdessä.
La Nation alkoi ilmestyä uudelleen vuonna 2011 internetissä. Salima Ghezali
selitti toimintansa perusteita pääkirjoituksessaan seuraavasti: ”Emme voi olla
välinpitämättömiä niitä arabimaailman aktiivisia nuoria kohtaan, jotka taistelevat
ihmisarvonsa ja vapautensa puolesta. Emme voi suhtautua välinpitämättömästi
maamme tapahtumiin. Haluamme, että Algerian kansa voi olla onnellinen, koska
se ansaitsee onnensa. Haluamme vahvat instituutiot, todellisen demokratian
ja oikeusvaltion sekä tähän tarvittavat inhimilliset voimavarat”. Hän päätti kir-
joituksensa toivotukseen ”sellaisen paremman Algerian puolesta, jossa hyvä
hallintotapa on sääntö”.
Salima Ghezali on saanut useita ihmisoikeuspalkintoja ja jatkaa toimintaansa nais-
ten oikeuksien, ihmisoikeuksien ja demokratian edistämiseksi Algeriassa.
Vuonna 2013 hän osallistui aktiivisesti Saharov-palkinnon verkoston tapahtumiin,
kuten Marseillessa pidettyyn Saharov-luentoon ja verkoston 25-vuotisjuhlako-
koukseen.
1997
SALIMA
GHEZALI
1996
WEI
JINGSHENG
Kiinan demokratialiikkeen isänä tunnettu WEI JINGSHENG elää
maanpaossa mutta on edelleen Kiinan kommunistisen diktatuurin vastarinnan
aktiivinen johtaja.
Hän on kirjoittanut teoksen The Courage to Stand Alone: letters from Prison and
Other Writings, johon sisältyvät artikkelit hän kirjoitti alun perin wc-paperille van-
kilassa ollessaan. Nyt artikkelit on julkaistu yli kymmenellä kielellä.
Hän sai yhteensä 29 vuoden vankilatuomion ja vietti vankeudessa yli 18 vuotta
demokratiaa puolustavan toimintansa ja kirjoitustensa vuoksi, joihin kuului
myös hänen vuonna 1978 julkaisemansa uraauurtava kirjoitus The Fifth Moder-
nization: Democracy. Se oli aluksi hänen allekirjoittamansa seinäjuliste Pekingin
demokratiamuurilla, jonka avulla työläiset, taiteilijat ja intellektuellit käyttivät
sananvapauttaan. Kirjoitus aiheutti sensaation, koska siinä solvattiin avoimesti
kommunistien johtamaa ”kansan demokraattista diktatuuria” ja koska hän uskalsi
allekirjoittaa kirjoituksensa omalla nimellään ja yhteystiedoillaan.
Wei julkaisi perustamassaan ja toimittamassaan maanalaisessa Exploration-leh-
dessä kirjoituksen Democracy or a New Dictatorship?, jossa hän nimitti silloista
kommunistijohtajaa Deng Xiaopingia uudeksi diktaattoriksi. Wei pidätettiin kolme
päivää myöhemmin, ja hänet tuomittiin vuonna 1979 vastavallankumouksellisuu-
desta 15 vuodeksi vankeuteen. Hän odotti kuolemantuomiota, oli eristyssellissä
ja pakkotyöleireillä tiukassa valvonnassa vuoteen 1993 asti, jolloin hänet vapau-
tettiin Kiinan päätettyä hakea vuoden 2000 olympialaisten kisaisännyyttä. Puolen
vuoden kuluttua hänet pidätettiin toistamiseen, häntä syytettiin vastavallanku-
mouksellisuudesta ja hänet tuomittiin 14 vuodeksi vankeuteen.
Kun Wei Jingshengille vuonna 1996 myönnettiin Saharov-palkinto, hän oli edel-
leen vankilassa. Valtavan kansainvälisen painostuksen tuloksena Wei vapautettiin
vankisellistään ja hänet lennätettiin Yhdysvaltoihin vuonna 1997. Wei pitää kiinni
siitä, ettei häntä ole vapautettu, vaan hänen maanpakonsa on jatkoa hänen ran-
gaistukselleen.
Wei johtaa Washingtonista käsin Wei Jingsheng -säätiötä, demokratiaa puolusta-
vaa ulkokiinalaisten liittoa ja Aasian demokratia-allianssia.
Vuonna 2013 hän osallistui Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen, jossa Kiinan
viranomaisia vaadittiin vapauttamaan kaikki vangitut ihmisoikeusaktivistit.
Tiananmenin aukion tapahtumien 25-vuotispäivän johdosta julkaisemassaan
artikkelissa Wei vakuutti uskovansa demokratian mahdollisuuteen Kiinassa
todeten, että ”ei ole epäilystäkään siitä, että kiinalaiset löytävät tien demokratiaan
– vuoden 1989 sankareiden harteilla seisten”.
1995
LEYLA
ZANA
LEYLA ZANA oli vuonna 1991 ensimmäinen kurdinainen, joka valittiin
Turkin parlamenttiin. Hän oli myös 10 vuoden ajan vankilassa poliittisen toimin-
tansa vuoksi, sillä Turkin tuomioistuimet katsoivat hänen vahingoittavan maan
yhtenäisyyttä.
Hän meni 15-vuotiaana naimisiin Diyarbakirin entisen pormestarin Mehdi Zanan
kanssa, joka vangittiin separatismin vuoksi sotilashallinnon aikana 1980-luvulla.
Leyla Zana aloitti koulunkäynnin 23-vuotiaana ja suoritti kolmessa vuodessa
ensimmäisen ja toisen asteen tutkinnot. Myöhemmin hän omaksui pyyteettömän
johtajan roolin, koska hänen henkilökohtaista kehitystään pidettiin paljolti kurdi-
väestön perusoikeuksien toteutumisen synonyymina. Kun Leyla Zana oli valittu
ylivoimaisella äänimäärällä parlamenttiin, hän aiheutti virkaanastujaistilaisuu-
dessa skandaalin todetessaan virkavalansa lopussa kurdin kielellä ponnistelevansa
sen puolesta, että turkkilaiset ja kurdit voisivat elää yhdessä. Kurdin kielen julki-
nen käyttö oli tuolloin rikos.
Leyla Zanan parlamentaarinen koskemattomuus poistettiin vuonna 1994 ja hänet
tuomittiin 15 vuodeksi vankeuteen maanpetoksesta ja aseistautuneen Kurdista-
nin työväenpuolueen (PKK) jäsenyydestä. Leyla Zana kiisti syyllisyytensä.
Euroopan parlamentti myönsi hänelle vuonna 1995 Saharov-palkinnon hänen
rohkeasta toiminnastaan ihmisoikeuksien puolesta ja pyrkimyksestään saada
aikaan rauhanomainen ja demokraattinen ratkaisu Turkin hallituksen ja sen kur-
diväestön välisiin konflikteihin.
Sen jälkeen kun Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli antanut vuonna 2004 tuo-
mion, jonka mukaan Leyla Zana ei ollut saanut oikeudenmukaista ja riippumatonta
oikeuskäsittelyä, hän saattoi lopultakin saapua henkilökohtaisesti palkintosere-
moniaan Euroopan parlamenttiin.
Vuonna 2012 Leyla Zana tuomittiin jälleen 10 vuodeksi vankeuteen ”terroris-
tipropagandan levittämisestä”. Koska hänet valittiin vuonna 2011 uudelleen
parlamenttiin, hänellä on parlamentaarinen koskemattomuus vuoteen 2015 asti.
Leyla Zana tapasi vuonna 2012 pääministeri Erdoğanin ilmoitettuaan julkisesti
toivovansa, että Erdoğan ratkaisisi kurdikysymyksen. Hänen aloitteensa tarjosi
perustan PKK:n ja Turkin hallituksen välisille neuvotteluille, joiden ansiosta PKK:n
johtaja Abdullah Öcalan esitti maaliskuussa 2013 PKK:lle historiallisen pyyntönsä
siirtymisestä aseellisesta vastarinnasta demokraattiseen poliittiseen kamppai-
luun. Leyla Zana toimii edelleen aktiivisesti rauhanprosessissa.
Vuonna 2013 hän osallistui Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen ja sai ver-
koston kirjaamaan loppujulkilausumaansa, että se suhtautuu myönteisesti Turkin
hallituksen ja vangitun kurdijohtajan Abdullah Öcalanin välillä käynnissä oleviin
rauhanneuvotteluihin, joiden tarkoituksena on löytää pysyvä ratkaisu vuosikym-
meniä jatkuneeseen kurdikonfliktiin.
1994
TASLIMA
NASREEN
TASLIMA NASREEN syntyi Bangladeshissa vuonna 1962. Hän aloitti
kirjoittamisen 13-vuotiaana, ja hänet tunnetaan naisten sortoa käsittelevistä
voimakkaista kirjoituksistaan ja järkähtämättömästä uskontokritiikistään, vaikka
hänet pakotettiin maanpakoon ja vaikka monissa fatwoissa on vaadittu hänelle
kuolemantuomiota. Taslima Nasreen on palkittu kirjailija, ja hänen teoksiaan on
käännetty 30 eri kielelle.
Hän on myös lääkäri, tunnustukseton humanisti ja ihmisoikeusaktivisti, jolla on
vahva bengalilainen identiteetti. Hänen ajatustensa ja näkemystensä vuoksi jotkin
hänen kirjoistaan ovat kuitenkin kiellettyjä Bangladeshissa, ja hänet on karkotettu
Bengalin alueelta, niin Bangladeshista kuin Intian Länsi-Bengalin osavaltiostakin.
Kun Taslima Nasreen sai Saharov-palkinnon vuonna 1994, hän oli jo hakenut
turvapaikkaa Euroopasta ja eli maanpaossa Ranskassa ja Ruotsissa. Palkinnon
myöntämistilaisuudessa pitämässään kiitospuheessa hän sanoi tulevansa maail-
mankolkasta, jossa sosiaaliset jännitteet ja ihmisten vaikeudet ovat kestämättömiä.
Kirjailijana hän ei voi sulkea silmiään päivittäiseltä kärsimykseltä ja nälältä.
Joitakin vuosia myöhemmin, syyskuussa 1998, Taslima Nasreen palasi Bangla-
deshiin vakavasti sairaan äitinsä luokse. Heti kun tieto tästä levisi, uskonnolliset
fundamentalistit vaativat jälleen kuolemaa kirjailijalle. Oikeus antoi häntä kos-
kevan vangitsemismääräyksen ja uhkasi takavarikoida hänen omaisuutensa.
Euroopan parlamentti vastasi Nasreenin avunpyyntöön ja vaati päätöslausel-
massaan Bangladeshin hallitusta turvaamaan tämän hengen ja turvallisuuden.
Jatkuvien uhkausten vuoksi Taslima Nasreenin oli poistuttava kotimaastaan
uudestaan tammikuussa 1999. Hän elää nykyään New Delhissä, koska vuonna 2011
hänet karkotettiin Kolkatan uskonnollisten johtajien antaman fatwan perusteella
myös Bengalista, jota hän pitää toisena kotinaan. Bangladeshin kansallinen ihmis-
oikeuskomitea tuki vuonna 2014 hänen oikeuttaan palata kotiin. Taslima Nasreen
on toiminut kaikkien uskontojen ääriliikkeitä vastaan. Vieraillessaan Euroopan
parlamentissa kesäkuussa 2013 hän kehotti tukemaan Bangladeshin sekulaarisia
liikkeitä, jotta voitaisiin torjua islamilaisen fundamentalismin nousua.
Taslima Nasreen osallistui vuonna 2013 Saharov-palkinnon verkoston kokoukseen.
OSLOBOĐENJE on bosnialainen päivälehti. Sen nimi tarkoittaa ”vapau-
tusta”, ja se oli entisen Jugoslavian sodan aikana Sarajevon piirityksessä loukkuun
jääneiden ihmisten henkireikä vuosina 1992–1996. Yhtä päivää lukuun ottamatta
lehti onnistuttiin painamaan päivittäin.
Oslobođenjen työntekijät olivat bosnialaisia, Bosnian serbejä ja Bosnian kroaatteja.
Kukaan heistä ei jättänyt työtään lehdessä, kun sota alkoi, vaikka heille tarjottiin
tätä mahdollisuutta. He jäivät paikoilleen ja kamppailivat, jotta heidän kaupun-
kinsa ja maansa yhtenäisyys ja etninen monimuotoisuus säilyisi, osoittaen näin
vääräksi serbipropagandan, jonka mukaan serbien, kroaattien ja muslimien oli
mahdotonta elää rauhassa keskenään.
Sodan loputtua näistä 75 rohkeasta, henkensä päivittäin vaarantaneesta toimit-
tajasta viisi oli kuollut ja 25 oli haavoittunut. Kaikki olivat joutuneet kokemaan
henkilökohtaisia tragedioita, heidän läheisiään oli kuollut ja he olivat traumatisoi-
tuneet nähdessään päivittäin tappamista.
Yhdellä Sarajevon vaarallisimmista taisteluvyöhykkeistä sijainneet Oslobođenjen
toimitilat pommitettiin raunioiksi. Henkilökunta muutti pommisuojaan ja teki
vanhojen Ladojen moottoreista sähkögeneraattoreita. Heidän täytyi päivittäin
ylittää tarkka-ampujien valvoma alue mennäkseen töihin. Asemiehet olivat niin
lähellä, että toimittajat saattoivat kuulla heidän juttelevan ja laulavan.
”Ponnistelimme torjuaksemme kuolemaa ja estääksemme Bosnia ja Hertsegovinan
jaon tai jopa sen täydellisen katoamisen kartalta”, sanoi Zlatko Disdarević, joka oli
tuolloin yksi toimittajista.
Oslobođenjen henkilökunta teki päivittäisestä työstään vastarintansa symbolin.
Toimittajat jakelivat lehtiä itse silloin, kun autonkuljettajat katsoivat sen liian vaa-
ralliseksi. Kun lehden 700 kioskin verkosto koko Bosniassa poltettiin, uudet sivut
leikattiin paloiksi, lähetettiin faksilla ja liimattiin sitten taas yhteen, jotta Mostarin
ja muiden pommitettujen kaupunkien asukkaat voivat lukea niitä.
World Press Review myönsi Oslobođenje-lehden henkilökunnalle vuoden 1993
kansainvälisten toimittajien palkinnon heidän osoittamastaan ”rohkeudesta, sin-
nikkyydestä ja omistautumisesta journalismin periaatteille”. He ovat saaneet myös
useita muita journalistipalkintoja.
Lehden osti vuonna 2006 Sarajevon kaksi suurinta yritystä. Lehden verkkosivus-
tolla todetaan nykyään, että vaikka sen organisaatio on muuttunut paljonkin, se
on edelleen voimakkaasti sitoutunut edistämään vapautta ja oikeudenmukai-
suutta.
Toimittaja Vildana Selimbegovic edusti Oslobođenje-lehteä Saharov-palkinnon
verkoston kokouksessa vuonna 2013. Hän kuului henkilökuntaan sodan aikana, ja
vaikka sodanaikaiset kokemukset ovat jättäneet häneen jälkensä, hän on edelleen
omistautunut työlleen toimittajana.
1993
OSLOBOĐENJE
LAS MADRES DE PLAZA DE MAYO (Plaza de Mayon äidit)
on äitien perustama liike, joka pyrki vuosien ajan löytämään kadonneita lapsia ja
suri heitä yhdessä. Liike sai alkunsa, kun joukko äitejä etsi Argentiinan ”likaisen
sodan” (1976–1983) aikana kadonneita lapsiaan. Toiminta edisti maan sotilasjun-
tan kaatumista ja johti oikeudenkäynteihin, joissa vangittiin osa niistä ihmisistä,
jotka olivat vastuussa rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Kuuluminen Las Madres de Plaza de Mayo -liikkeeseen merkitsi pelon kohtaa-
mista, jatkuvaa uhkaa, väkivaltaa ja umpimähkään tehtyjä pidätyksiä maassa,
jossa naisten odotettiin kestävän epäoikeudenmukaisuutta vaieten. Naiset käyt-
tivät kehoaan ”kävelevinä ilmoitustauluina”, joihin he kiinnittivät kadonneiden
lastensa kuvia ja nimiä sekä vetoomuksia saada lapset takaisin. Aikana, jolloin oli
kiellettyä jopa seisoskella ryhmässä, äidit esittivät ensimmäisen vastalauseensa
kiertämällä hitaasti vastapäivään Plaza de Mayo -aukiota. Ensimmäiseen mielenil-
maukseen osallistui 14 naista, mutta sadat muut liittyivät mukaan myöhemmin, ja
äitien passiivinen vastarinta jatkui, vaikka osa heistä ”katosi”.
Vuonna 2014 Las Madres juhli kolmekymmentä vuotta jatkunutta toimintaansa
ja kaikkia niitä 30. huhtikuuta 1977 alkaen toteutettua 1 900:aa marssia, joiden
avulla äidit ovat tuominneet julkisesti lastensa katoamisen osoittamalla näin miel-
tään joka torstai. Vuonna 1986 liike jakautui kahdeksi ryhmäksi: Madres de Plaza
de Mayo Línea Fundadora ja Asociación Madres de Plaza de Mayo. Kumpaankin
ryhmään tuli jäseneksi myös järjestön perustajajäseniä.
Heinäkuussa 2014 Línea Fundadora ilmaisi vastustavansa presidentti Kirchnerin
puolueeseen kuuluvien parlamentin jäsenten lakiehdotusta, jonka mukaan äitien
käyttämä valkoinen huivi otettaisiin Argentiinan kansalliseksi symboliksi lipun ja
kansallislaulun ohella. Nämä äidit totesivat liikkeensä olevan aktiivinen vastarin-
taliike ja huivin olevan merkkinä heidän ja heidän lastensa välisestä rakkaudesta.
Hebe Bonafinin johtama Asociación Madres de Plaza de Mayo puolestaan kannatti
suunnitelmaa.
Asociación Madres -ryhmä ajaa perustamansa kansankorkeakoulun liittämistä
kansalliseen valtionyliopistoon Madres de Plaza de Mayon ihmisoikeusinstituut-
tina. Poliittisesta vastustuksesta huolimatta senaatti ja edustajainhuoneen kaksi
valiokuntaa ovat jo hyväksyneet suunnitelman. Lisäksi ryhmä työskentelee kau-
punkialuehankkeiden parissa.
Kun Gazassa puhkesi sota vuonna 2014, Hebe Bonafini ilmaisi solidaarisuutensa
Palestiinan kansalle ja erityisesti palestiinalaisäideille, jotka ”kärsivät eniten yrit-
täessään suojella lapsiaan”.
1992
LAS MADRES
DE PLAZA
DE MAYO
© 2
005
Jo
hn
Isaa
cso
n
1991
ADEM
DEMAÇI
Kirjailija ADEM DEMAÇI syntyi Prištinassa Kosovossa vuonna 1936. Hän
vietti suuren osan elämästään vankilassa (1958–1990), koska hän taisteli Kosovon
albaanien perusoikeuksien puolesta ja lausui ääneen katkeran totuuden Kosovon
serbien harjoittamasta kahden miljoonan Kosovon albaanin sorrosta.
”Sananvapaus on ensimmäinen tärkeä askel kohti demokratiaa. Ilman sanan-
vapautta ei ole keskustelua, ilman keskustelua ei voida löytää totuutta, ja ilman
totuutta ei edistys ole mahdollista.”
Vapauttamisensa jälkeen Adem Demaçi alkoi johtaa ihmisoikeuksien ja vapauk-
sien turvaamisen neuvostoa. Vuonna 1996 hän aloitti poliittisen uran liittymällä
Kosovon parlamentaariseen puolueeseen, jonka puheenjohtajaksi hänet valittiin.
Demaçi vaati avointa vastarintaa serbihallintoa vastaan ja sanoi, ettei väkivallatto-
muus välttämättä merkitse passiivisuutta, ja aloitti näkyvän mutta rauhanomaisen
protestikampanjan serbihallintoa vastaan. Tähän kuului kosovolaisille esitetty
kehotus sammuttaa valot viideksi minuutiksi ja seistä kadulla paikoillaan minuutin
ajan täsmälleen samaan aikaan.
Kosovon sodan aikana vuosina 1998–1999 Demaçi toimi Kosovon vapautusarmei-
jan (UCK) poliittisena edustajana ja pysyi Kosovossa, vaikka muut johtajat lähtivät
maasta.
Sodan jälkeen hän omistautui ennen kaikkea kansanryhmien välisen sovinnon ja
pakolaisten paluun edistämiseen. Hän toimi puheenjohtajana yhteisymmärryk-
sen, suvaitsevaisuuden ja rinnakkainelon komiteassa, joka muodostuu Kosovon
kaikkien etnisten ryhmien edustajista, koska ”Kosovo kuuluu kaikille” ja koska
”tavoitteenamme on vapaa, demokraattinen ja monietninen yhteiskunta”.
Hän on edelleen johtava poliittinen auktoriteetti Kosovossa. Kesäkuussa 2014
hän kutsui kokoon historiallisen Kosovon ja Albanian hallitusten ensimmäisen
kokouksen, jonka tarkoituksena oli lujittaa molempia maita ja erityisesti albaanien
asemaa.
”Kosovon ja Albanian olisi ollut otettava tämä askel jo paljon aikaisemmin, mutta
parempi myöhään kuin ei milloinkaan”, hän totesi kosovolaisessa päivälehdessä ja
suositti rahaston perustamista Serbiassa yhä elävien albaanien tukemiseksi.
Hän ei ikänsä ja terveytensä vuoksi voinut osallistua vuonna 2013 järjestettyyn
Saharov-palkinnon verkoston 25-vuotisjuhlakokoukseen.
1990
AUNG SAN
SUU KYI
© P
lato
n/T
run
k A
rch
ive
Burman/Myanmarin demokratisoitumisponnistelujen johtaja AUNG SAN SUU KYI palkittiin Saharov-palkinnolla vuonna 1990. Kaksikymmentäkolme
vuotta myöhemmin 22. lokakuuta 2013 Aung San Suu Kyi saattoi lopulta henkilö-
kohtaisesti tulla vastaanottamaan palkinnon.
Puhuessaan Euroopan parlamentissa järjestetyssä juhlavassa tilaisuudessa 28
jäsenvaltion edustajille Aung San Suu Kyi korosti voimakkaasti demokraattisia
arvoja ja tähdensi, että Burman siirtyminen kohti demokratiaa oli edelleen pahasti
kesken. Nykyinen perustuslaki pitää hänen mukaansa yllä armeijan etuoikeutet-
tua asemaa ja sitä on uudistettava, jotta voidaan taata Burman kansalaisten oikeus
”elää omantuntonsa mukaisesti” ja ”vaikuttaa omaan kohtaloonsa”.
Hän pyysi kansainvälistä yhteisöä tukemaan jatkuvasti demokratian ja ihmis-
oikeuksien kehittämistä Burmassa ja kiitti Euroopan parlamenttia saamastaan
pitkäaikaisesta tuesta.
Aung San Suu Kyin isä oli itsenäisen Burman kansallissankari Aung San, joka mur-
hattiin tyttären ollessa kaksivuotias, ja hänen äitinsä oli huomattava burmalainen
diplomaatti Khin Kyi. Suu Kyi palasi Burmaan hoitamaan kuolemansairasta äitiään
vuonna 1988 asuttuaan tätä ennen ulkomailla. Tuolloin hän joutui todistamaan
U Ne Winin sotilashallinnon vastustajiin kohdistettuja raakoja verilöylyjä. Nämä
tapahtumat johtivat siihen, että Suu Kyi alkoi taistella väkivallattomasti demokra-
tian ja ihmisoikeuksien puolesta.
Vaikka Suu Kyin johtama Kansallisen demokratian liitto voitti ylivoimaisesti
vuoden 1990 vaalit, sotilasjuntta kieltäytyi luovuttamasta valtaansa ja nujersi
pidätyksin ja verisin kostotoimin hänen kannattajansa. Vuoden 1990 jälkeen hän
vietti suurimman osan seuraavista kahdesta vuosikymmenestä kotiarestissa tai
vankilassa. Viranomaiset kieltäytyivät tänä aikana myöntämästä hänen syöpää
sairastavalle miehelleen viisumia, jotta tämä olisi päässyt tapaamaan vaimoaan
Myanmariin. Suu Kyitä kehotettiin poistumaan maasta, mutta koska hän arveli,
ettei hänen annettaisi palata Myanmariin, hän kieltäytyi lähtemästä eikä enää
nähnyt aviomiestään, joka kuoli vuonna 1999.
Kun Myanmarissa järjestettiin vuonna 2010 ensimmäiset vaalit kahteen vuosikym-
meneen, Suu Kyi oli niiden aikana yhä kotiarestissa, mutta hänet vapautettiin kuusi
päivää myöhemmin. Kun Myanmarissa aloitettiin demokraattiset uudistukset, Suu
Kyi asettui ehdolle huhtikuussa 2012 pidetyissä parlamentin täytevaaleissa, joissa
hänen puolueensa saavutti 43 paikkaa jaossa olleista 45 paikasta. Näin hänestä tuli
parlamentaarisen opposition johtaja.
Suu Kyi kamppailee parhaillaan perustuslain muuttamiseksi siten, että hän voisi
asettua ehdokkaaksi maan presidentinvaaleissa.
ALEXANDER DUBČEK (1921–1992) oli yksi vuoden 1968 Prahan
keväänä tunnetun demokratialiikkeen kantavista voimista Tšekkoslovakiassa.
Dubček syntyi perheeseen, jonka vakaumuksena oli Neuvostoliiton sosialismin
rakentaminen. Vuonna 1939 hän liittyi salaa kommunistiseen puolueeseen ja
maanalaiseen vastarintaliikkeeseen, joka vastusti saksalaismyönteistä Slovakian
valtiota.
Kun vannoutuneesta kommunistista Dubčekista vuonna 1968 tuli Tšekkoslovakian
kommunistisen puolueen uusi pääsihteeri, hän yritti liberalisoida kommunistihal-
lintoa.
Hän käynnisti lukuisia uudistuksia, lisäsi lehdistön sananvapautta, rehabilitoi Sta-
linin kauden poliittisten puhdistusten uhreja ja pani alulle talousuudistuksia ja
Tšekkoslovakian poliittisen elämän laajaa demokratisointia. Uudistukset herätti-
vät kuitenkin huolta Moskovassa, ja Dubčekin pyrkimykset luoda ”ihmiskasvoinen
sosialismi” jyrättiin 21. elokuuta 1968 Varsovan liiton tankkien tunkeutuessa Pra-
haan ja ottaessa sen hallintaansa. KGB sieppasi Dubčekin, ja hänet vietiin Kremliin
ja pidettiin siellä jonkin aikaa pidätettynä.
Dubček sai vuonna 1970 syytteen maanpetoksesta, ja hänet erotettiin kaikista
viroista ja Tšekkoslovakian kommunistisesta puolueesta. Hän työskenteli 15
vuoden ajan tavallisena työläisenä ja palasi politiikkaan kansalaisoikeusaktivistina
vasta vuonna 1988.
Kun Dubčekille myönnettiin Saharov-palkinto 22. marraskuuta 1989, hän oli
edelleen ”kansalainen vailla ihmisoikeuksia” (1), mutta vain muutamaa päivää
myöhemmin 28. marraskuuta Tšekkoslovakian kommunistinen puolue luopui val-
lasta samettivallankumouksen seurauksena.
”Olen vakuuttunut, että ’vapauden henki’, josta tšekit ja slovakit pääsivät
nauttimaan Dubčekin ollessa johtajana, oli alkusoittoa niille rauhanomaisille val-
lankumouksille, joita nyt on käynnissä Itä-Euroopassa ja Tšekkoslovakiassa”, totesi
Saharov parlamentille 10. joulukuuta 1989 lähettämässään viestissä, vain neljä
päivää ennen kuolemaansa.
Tšekkoslovakian vuoden 1989 vallankumouksen jälkeen Dubček valittiin liitto-
kokouksen puhemieheksi vuosiksi 1989–1992. Kun Dubček tammikuussa 1990
vastaanotti Saharov-palkinnon parlamentissa, hän totesi, että ”maani kansakunnat
eivät historiansa kaikkein vaikeimpinakaan hetkinä ole koskaan lakanneet tunte-
masta olevansa mukana ihmiskunnan suuressa kamppailussa kohti vapautta” ja
että ”vapauden, itsemääräämisoikeuden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden
ihanteet säilyivät elävinä Prahan kevään ja samettivallankumouksen välisenä
aikana”.
Alexander Dubček kuoli auto-onnettomuudessa marraskuussa 1992.
1989
ALEXANDER
DUBČEK
(1) 25 years of the Sakharov Prize: the European Parliament upholding freedom of thought, Euroopan parlamentin arkisto- ja asiakirjakeskus, Cardoc Journals, N:o 11 – marraskuu 2013, s. 55.
© C
TK P
ho
to/I
go
r Zeh
l
1988
NELSON
ROLIHLAHLA
MANDELA”Elämässä ei ole tärkeää vain se, että on elänyt. Tärkeää on se, miten on vaikutta-
nut toisten elämään”. Nelson Mandela on joskus sanonut näin.
MANDELA kuoli 5. joulukuuta 2013 kotonaan Johannesburgissa 95 vuoden
ikäisenä. Kaikkialla maailmassa tunnettiin syvää surua hänen kuolemansa joh-
dosta mutta osoitettiin myös kunnioitusta hänen vapaudelle ja demokratialle
omistamalleen elämälle.
Nelson Mandela oli neuvostoliittolaisen toisinajattelijan Anatoli Martšenkon
ohella vuonna 1988 ensimmäinen Euroopan parlamentin Saharov-palkinnon
saaja. Tuolloin Etelä-Afrikan apartheid-hallinto, joka oli vanginnut hänet 27 vuo-
deksi, piti häntä edelleen kotiarestissa.
Mandela oli Afrikan kansalliskongressin (ANC) aktiivinen jäsen, ja hän oli mukana
perustamassa Etelä-Afrikan ensimmäistä mustien johtamaa lakiasiaintoimistoa.
Apartheidin epäoikeudenmukaisuuden lisääntyessä hänestä tuli aikaisempaa tais-
telunhaluisempi. Vuonna 1964 hänet tuomittiin elinkautiseen vankeuteen. Hänet
vapautettiin lopulta vuonna 1990, kun apartheid-hallinto alkoi murentua kansain-
välisen ja sisäisen painostuksen johdosta.
Pian vapautumisensa jälkeen Mandela puhui Euroopan parlamentissa tarpeesta
pyrkiä oikeudenmukaiseen ja kestävään ratkaisuun, jotta Etelä-Afrikasta tulisi
”yhtenäinen ja demokraattinen maa, joka ei perustu rotuerotteluun”. Muunlainen
ratkaisu olisi ”loukkaus niiden Etelä-Afrikan ja alueen muiden maiden lukematto-
mien isänmaanystävien muistoa kohtaan, jotka olivat uhranneet elämänsä sen
vuoksi, että ihmiset nyt saavat luottavaisesti todeta, että apartheid-järjestelmän
loppu on näköpiirissä”.
1990-luvulla Mandela johti – presidenttinä vuosina 1994–1999 – Etelä-Afrikkaa
sen siirtyessä apartheidistä kaikki rodut osallistavaan demokratiaan taistellen
”totuuden ja sovinnon” puolesta matkalla kohti rauhaa.
Hänen kuolemansa vuonna 2013 synnytti kunnianosoitusten tulvan ja häntä muis-
tettiin myös Saharov-palkinnon verkoston taholta.
”Etelä-Afrikka on menettänyt tänään isänsä ja maailma on menettänyt yhden
sankareistaan. Osoitan kunnioitustani tälle ihmiselle, joka oli yksi aikamme suu-
rimmista. Nelson Mandela on kuollut, mutta hänen perintönsä elää ikuisesti”,
sanoi Euroopan parlamentin puhemies ja Saharov-palkinnon verkoston puheen-
johtaja Martin Schulz.
”Hän sai meidät kaikki ymmärtämään, että ketään ei saa rangaista hänen ihonvä-
rinsä vuoksi ja niiden olosuhteiden vuoksi, joihin hän on syntynyt. Hän sai meidät
myös ymmärtämään, että voimme muuttaa maailmaa, että voimme muuttaa
maailmaa muuttamalla asenteita, muuttamalla näkemyksiä”, sanoi Aung San Suu
Kyi.
”Nelson Mandela eli ainutlaatuisen elämän, jolle oli tunnusomaista uhrautuminen,
arvokkuus ja poliittinen lahjakkuus ja joka johti lopulta yhden nykyajan suuren
vääryyden rauhanomaiseen loppuun”, sanoi Kofi Annan.
ANATOLI MARTŠENKO (1938–1986) oli yksi entisen Neuvostolii-
ton tunnetuimmista toisinajattelijoista. Hän kuoli Tšistopolin vankilassa oltuaan
kolme kuukautta nälkälakossa, jolla hän vaati kaikkien neuvostovankiloissa ole-
vien mielipidevankien vapauttamista.
”Martšenkon sankarillinen elämä ja työ ovat merkittävällä tavalla edistäneet
demokratiaa, ihmisyyttä ja oikeutta”, totesi Andrei Saharov kirjeessään Euroopan
parlamentille suositellen häntä palkinnon saajaksi.
Martšenko oli kuollessaan vain 48-vuotias, mutta hän oli viettänyt yli 20 vuotta
vankeudessa ja sisäisessä maanpaossa. Hänen kuolemaansa seurannut kansainvä-
linen paheksunta oli keskeinen syy siihen, että kommunistisen puolueen silloinen
pääsihteeri Mihail Gorbatšov määräsi vapauttamaan lukuisia poliittisia vankeja
vuonna 1987.
Martšenko tuli laajasti tunnetuksi kirjoitettuaan vuonna 1966 teoksen Todis-
tukseni, joka on omaelämäkerrallinen kuvaus hänen vankeusajastaan neuvosto-
liittolaisilla työleireillä ja vankilassa. Teos oli ensimmäinen, jossa käsiteltiin Stalinin
ajan jälkeisiä työleirejä ja vankiloita, ja se herätti maailman tietoisuuteen siitä, että
vankileirit eivät olleet kadonnet Stalinin myötä.
Tämän teoksen johdosta Martšenko joutui uudelleen vankilaan neuvostovastai-
sesta propagandasta syytettynä. Ennen vangitsemistaan vuonna 1968 hänestä
oli kuitenkin tullut avoimesti esiintyvä toisinajattelija, joka tuomitsi julkisesti
poliittisten vankien olot. Heinäkuussa 1968 kirjoittamassaan avoimessa kirjeessä
tiedotusvälineille hän varoitti, että Neuvostoliitto ei sallisi Prahan kevään jatku-
mista. Tämä ennustus toteutui elokuussa, kun Varsovan liiton tankit tunkeutuivat
Tšekkoslovakiaan. Martšenko tuomittiin jälleen vankilaan ja sen jälkeen karkotet-
tiin.
Martšenkon toimintatahto kuitenkin vain kasvoi sorron lisääntyessä. Hän oli
perustamassa vaikutusvaltaista Moskovan Helsinki-ryhmää yhdessä Andrei Saha-
rovin ja ryhmän nykyisen johtajan Ljudmila Aleksejevan kanssa. Tämän vuonna
1976 perustetun ryhmän tarkoituksena oli seurata, miten Neuvostoliitto noudatti
vuonna 1975 pidetyssä Euroopan ensimmäisessä turvallisuus- ja yhteistyöko-
kouksessa hyväksytyn Helsingin päätösasiakirjan ihmisoikeuslausekkeita, joiden
tarkoituksena oli parantaa lännen ja kommunistiblokin suhteita.
Viimeisen kerran hänet pidätettiin ja vangittiin vuonna 1980 hänen julkaistuaan
viimeisen kirjansa To Live like Everyone. Hän ei elänyt 15 vuoden vankilatuomionsa
loppuun.
Martšenkon palkinnon vastaanotti hänen leskensä Larissa Bogoraz, joka itsekin on
aktivisti ja Saharov-palkintoehdokas.
1988
ANATOLI
MARTŠENKO
© In
styt
ut
Sach
aro
wa
w M
osk
wie
mien pohjalta, ja joskus päätöslauselmilla voi olla välitön vaikutus asianomaisten
hallitusten toimiin.
Parlamentti voi lainsäädäntövaltansa perusteella estää sopimusten tekemisen
unionin ulkopuolisten maiden kanssa, mikäli niissä on vakavalla tavalla loukattu
ihmisoikeuksia ja rikottu demokratian periaatteita. Parlamentti edellyttää täl-
laisiin sopimuksiin järjestelmällisesti sisällytettävien ihmisoikeuslausekkeiden
tinkimätöntä noudattamista. Huhtikuussa 2011 se vaati Euroopan unionia kes-
keyttämään EU:n ja Syyrian välistä assosiaatiosopimusta koskevat neuvottelut.
Syyskuussa 2011 EU:n yhteistyösopimuksen soveltaminen Syyrian kanssa keskey-
tettiin osittain siihen asti, kun Syyrian viranomaiset lopettavat järjestelmälliset
ihmisoikeusrikkomukset. Vuonna 2014 Syyrian konfliktin jatkuessa EU kiristi rajoit-
tavia toimenpiteitään.
EU laatii vuosittain kertomuksen ihmisoikeuksista ja demokratiasta maailmassa.
Myös parlamentti tarkastelee tätä vuosikertomusta. Parlamentti on myös vahvis-
tanut asemaansa ihmisoikeuksien puolustamisessa tukemalla parlamentaarista
demokratiaa ja poliittista vuoropuhelua, järjestämällä kuulemisia unionin ulko-
puolisten maiden kansalaisyhteiskunnan edustajien kanssa sekä lähettämällä
tilapäisiä valtuuskuntia arvioimaan ihmisoikeustilannetta paikalla. Euroopan
parlamentin ja unionin ulkopuolisten maiden jäsenten tärkeimmät poliittisen
vuoropuhelun foorumit ovat AKT:n ja EU:n yhteinen parlamentaarinen edustaja-
kokous, Välimeren unionin parlamentaarinen edustajakokous, EU:n ja Latinalaisen
Amerikan parlamentaarinen edustajakokous (EuroLat) sekä Euronestin parlamen-
taarinen edustajakokous itäisen Euroopan kumppanimaiden kanssa.
Euroopan parlamentti on jo käyttänyt budjettivaltaansa määrärahojen lisää-
miseksi merkittävällä tavalla demokratia- ja ihmisoikeusohjelmiin, ja se on
onnistunut pitämään demokratiaa ja ihmisoikeuksia koskevan eurooppalaisen
rahoitusvälineen (EIDHR) toimivana.
EIDHR on keskeinen rahoitus- ja toimintaväline, jonka kautta EU edistää
demokratian ja oikeusvaltioperiaatteen kehittämistä sekä ihmisoikeuksien ja
perusvapauksien kunnioittamista kaikkialla maailmassa. Lisäksi sen avulla tuetaan
ja suojellaan ihmisoikeuksien puolustajia eri puolilla maailmaa.
EUROOPAN UNIONI:
EUROOPAN
PARLAMENTIN ROOLI
IHMISOIKEUSKYSYMYKSISSÄ
Mielipidetiedustelujen mukaan Euroopan unionin kansalaiset katsovat, että
Euroopan parlamentin olisi puolustettava ihmisoikeuksia ensisijaisena asiana.
Euroopan parlamentti tekee usein erityisaloitteita muun muassa kidutuksen
kieltämiseksi, ihmisoikeuksien puolustajien suojelemiseksi, konfliktien ehkäise-
miseksi, naisten ja lasten oikeuksien edistämiseksi, vähemmistöjen suojelemiseksi
sekä alkuperäiskansojen ja vammaisten henkilöiden oikeuksien turvaamiseksi. Se
tukee aktiivisesti YK:n kampanjaa teloitusten täytäntöönpanon keskeyttämiseksi
ja kuolemanrangaistuksen lakkauttamiseksi kaikkialla maailmassa sekä kansainvä-
lisen rikostuomioistuimen pyrkimyksiä tehdä loppu joukkotuhonnan, sotarikosten
ja ihmisyyttä vastaan tehtyjen rikosten rankaisemattomuudesta. EU:n perusoike-
usvirasto pyrkii varmistamaan, että ihmisten perusoikeudet turvataan ja ihmisiä
kohdellaan ihmisarvoisesti unionissa.
Ihmisarvon kunnioittaminen, vapaus, demokratia, tasa-arvo, oikeusvaltioperiaate
ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen ovat Euroopan unionin perustamissopimuk-
sessa vahvistettuja ja oikeudellisesti sitovia periaatteita. Jos jonkun jäsenvaltion
todetaan rikkovan niitä vakavasti, sen unionin perussopimuksista johtuvat oikeu-
det voidaan evätä, mikä edellyttää Euroopan parlamentin hyväksyntää.
Ihmisoikeuksista säädetään EU:n perusoikeuskirjassa, joka tuli voimaan
vuonna 2009 Lissabonin sopimuksen myötä. Lissabonin sopimuksessa luotiin
myös oikeusperusta, joka mahdollisti Euroopan unionin liittymisen Euroopan
ihmisoikeussopimukseen. Kaikki EU:n 28 jäsenvaltiota ovat ratifioineet ihmis-
oikeussopimuksen. EU:n tuleva liittyminen ihmisoikeussopimukseen poistaa
ihmisoikeuksien suojeluun liittyvän puutteen ja lisää Euroopan neuvoston ja EU:n
ihmisoikeusjärjestelmien yhdenmukaisuutta.
EU:n lainsäädännön mukaisesti sen yhteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä
kehitysyhteistyöpolitiikan tavoitteina on ”kehittää ja lujittaa kansanvaltaa ja oike-
usvaltion periaatetta sekä ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamista”.
Nämä tavoitteet on sisällytetty lainsäädäntöön paljolti Euroopan parlamentin
ansiosta. Suhteissaan unionin ulkopuolisiin maihin unionin on toimittava demo-
kratian ja oikeusvaltion periaatteiden, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien
yleismaailmallisuuden ja jakamattomuuden, ihmisarvon kunnioittamisen sekä
tasa-arvon ja yhteisvastuun periaatteiden puolesta noudattaen YK:n peruskirjan
periaatteita ja kansainvälistä oikeutta.
Ulkoasiainvaliokunnan alaisuudessa toimiva ihmisoikeuksien alivaliokunta vastaa
ihmisoikeusasioista parlamentin työssä. Ulkoasiainvaliokunta hyväksyy alivalio-
kunnan laatimat mietinnöt ja päätöslauselmat. Myös kehitysyhteistyövaliokunta
järjestää säännöllisesti keskusteluja kehitysmaiden ihmisoikeuksista.
Parlamentti keskustelee täysistunnossa kuukausittain unionin ulkopuolisissa
maissa tapahtuneista kiireellistä käsittelyä vaativista ihmisoikeusrikkomuksista,
erityisesti yksittäistapauksista. Euroopan unionin neuvosto, Euroopan komissio ja
Euroopan ulkosuhdehallinto toimivat usein Euroopan parlamentin päätöslausel-
EUROOPAN
PARLAMENTIN
YHTEYSTIEDOT
PARLEMENT EUROPÉEN | EUROPEES PARLEMENT
Rue Wiertz 60, 1047 Bruxelles, BELGIQUE
Wiertzstraat 60, 1047 Brussel, BELGIË
P. +32 2284-2111
F. +32 2230-6933
PARLEMENT EUROPÉEN
Plateau du Kirchberg
BP 1601 | 2929 Luxembourg, LUXEMBOURG
P. +352 4300-1
F. +352 4300-24842
PARLEMENT EUROPÉEN
1 avenue du Président Robert Schuman
BP 1024F | 67070 Strasbourg Cedex, FRANCE
P. +33 38817-4001
F. +33 38817-4860
Lisätietoja:
http://www.europarl.europa.eu/
http://www.europarl.europa.eu/sakharov
top related